Uusia kertomuksia by Thoresen, Magdalene

UUSIA KERTOMUKSIA

Kirj.

Magdalena Thoresen

Suomensi H. F. [Hanna Favorin]

Wickström, Helsinki. J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa, 1883-84.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen vihko:

I. Kirkossa II. Olli-poika III. Lukne-talo

Toinen vihko:

I. Niilo

ENSIMMÄINEN VIHKO.

I.

Kirkossa.

Oli iltapäivällä. Pilvet riippuivat harmaina ja raskaina yli kaupungin; näytti siltä kuin olisi aurinko aikaa sitten laskenut, ja illan väritön yksitoikkoisuus peitti maan. Mutta vähitellen sumu laskeutui ylimmäiseltä tunturiharjalta alas keskimmäisille pengerryksille ja muodosti ikäänkuin esiripun lehdittömien puiden ja pensaiden yli. Silloin yht'äkkiä ylimmäinen ilmakerros selkeni; milt'ei samassa hetkessä aurinko tuli näkyviin, ja yksitoikkoisen, värittömän ilman läpi tunkivat iloiset, riemulliset säteet. Mutta se oli ainoastaan hetken ihanuus; tunturin-rinne punoitti jo kohdatessaan laskeuvaa auringonkehää, -- ja kuitenkin se oli kylläksi karkoittamaan vuorokautista varjoa ja uudestaan herättämään uskoa ijäiseen valoon.

Oi siunattu olkoon tämä loistava auringon säde! Tuhat kertaa siunattu sille, joka keskellä surun pimeyttä äkisti tuntee että Jumalan oma sormi koskettaa hänen kylmää otsaansa!

Seuratkaamme auringonsädettä.

Nyt se juuri kulkee ikkunan ohi, jossa on pienet himmeät ruudut. Sisäpuolella kierteleikse muratti ikkunanpielestä pitkin ja ikkunanlaudalla on ruusu, jossa on monta pientä nuppua. Ruusu parka! Sen lehdet riippuvat alaspäin. Eikö tämän ikkunan sisäpuolella ole ketään, joka iloitsee tuoksuvasta ruususta ja hoitaa nuppuja?

Mennään eteenpäin auringonsäteen kanssa.

Laattian poikki se rientää, katsos, kuinka se kaunistaa köyhää huonetta! Siinä on pieni puinen kehto. Nyt se hyväillen liitää kahden pienen käden yli, jotka värisevät ja ovat vallan palavat polttavasta kuumeesta. Nuori nainen on polvillaan kätkyen vieressä; hänen otsansa on merkitty surun kirjoitusmerkeillä -- nuoruus on ikäänkuin kasvanut, sentähden ne tunkevat niin syvälle, -- hänen silmänsä ovat luodut lapseen; ne ovat turpuneet itkusta ja valvomisesta, tuskin luulisi että ne mitään huomaisi, ja kuitenkin -- auringonsäde koskee kivistäviin silmäluomiin; se oli Jumalan sormi! Hän aukaisee silmänsä ja katselee ikkunaan päin, nousee ja katsoo ympärilleen kamarissa.

Hänen jalkojensa vieressä on käsityö; olkoon siinä vähän aikaa. Silmä-parkain on täytynyt näiden monien päiväin ja öiden kuluessa tautivuoteen ääressä jakaa tointansa elämän tarpeiden hankkimisen ja elämän loppumisen pelon välillä -- -- -- olkoon siinä.

Hän katselee vielä ympärilleen pienessä huoneessa. Mikä lohduttava näky! Vanhan puinen pöytä ikkunan edessä, piironki oven vieressä ja sen päällä kahvikupit, kipsivaasit; pieni iloinen ajatus, olkoon sen nimi Toivo, kiitää läpi hänen sielunsa. -- Äkisti hän kääntää kasvonsa pientä kuvaa kohti, joka riippuu seinällä. Se on kalpea ja ilman varjoja, mutta se on kuitenkin nuoren miehen näköinen, jolla on kauniit kasvot, korkea otsa ja uljas katse. Kuihtunut myrttiseppele on kierretty pariin kertaan kuvan ympärille ja muodostaa kehyksen.

Nuori nainen yhä katselee sitä; yhä enemmän hän vaipuu katsomiseen.

Jäykistyneet kasvojen piirteet pehmittyvät, -- suru muuttuu surumielisyydeksi ja surumielisyys kauneudeksi, otsa selkenee, katse kirkastuu, posket punoittavat hiukan ja suu muodostuu iloisiksi sanoiksi... Vielä auringonsäde valaisee hänen pientä maailmaansa, ja se näky, jota hän tavoittaa, saapi varmaankin värinsä siitä.

Hän näkee itsensä kaksi vuotta nuorempana. Myrtti-seppeleessä on tuoreet, tuoksuvat lehdet ja pienet valkeat nuput pistää esiin kaikkialla viheriäin lehtien väliltä; se soveltuu hyvin yhteen valkoisen otsan ja paksun ruskean tukan kanssa. Onnellinen morsian! Iloisena kuin tanssiin seuraa hän häntä, -- häntä, josta seinällä oleva piirustus on vaan huono kuva, -- alttarille. Siinä seisoo pappi, miksi luo hän niin kummallisen, surumielisen katseen kauniisen sulhaseen' Morsiankin katselee häntä, -- kuinka uljaalta ja reippaalta hän näyttää. Ei ole hätää, kyllä hän johtaa vaimoansa turvallisesti ja tukevasti. Nyt ojentaa pappi kätensä siunataksensa heitä; hän tuskin notkistaa päätänsä, hän, joka katsoo yli papin ja alttarin ja koko kirkon -- suureen, iloiseen maailmaan, joka odottaa häntä raskaiden kirkon-seinien ulkopuolella.

Niin kierretään myrttiseppele hänen kuvansa ympärille; mutta se ei silloin ole siinä, missä se nyt riippuu, vaan se on toisessa kodissa, missä varallisuus asustaa; sillä tuo kaunis aviomies on taitava työmies. Ja sillä välin kun morsiusseppele kuihtuu, kietoo onni joka päivä tuoreita ruusuja ja tuoksuvia lehtiä siihen seppeleesen, joka kierteleikse heidän nuorien sydämiensä ympäri.

Mutta ilo ei joka päivä ole yksin täyttämässä talon maljaa; harmi ja tyytymättömyys astuvat myöskin esiin ja sekoittavat pisaroitaan siihen -- ja vakuuttavat vielä että se maistuu hyvälle, niinkuin lääkäri pahanmakuisesta lääkkeestä. Silloin on hyvä, jos rakkaus on laskenut perustuksensa uskon pohjalle, jotta se pysyy lujana kun sade lankeaa ja tuulet puhaltavat! sillä onni on oikullinen ja arka; kun perustus horjuu, katoaa se, ja silloin kummittelee huokaus, kuni kaiku tyhjällä paikalla.

Oi, nyt aurinko laski!

Mihin joutuivat nyt nuo nuoret kasvot?... Mihin joutui kulta köyhässä huoneessa?... Oliko se vuosi, joka ensimmäistä seurasi, ilman iloa? Oliko se näky, jota aurinko hiljan valaisi ja jonka yli varjo nyt vetäytyy, kenties kuva hänen menneestä elämästään?

Hiljainen vaikeroiminen kuuluu kätkyestä. Äiti-parka kumartuu tuskallisena lapsen yli, jonka kasvot ilmoittavat kovaa tuskaa. Hetken aikaa kesti jännitys; hänen sydämensä oli melkein herennyt tykyttämästä. Silloin suonenveto vähitellen helpoitti, kasvot saivat entisen näkönsä, ja äiti vaipui hervotonna samalle paikalle, jossa auringonsäteen taikavoima muutamia silmänräpäyksiä sitten oli koskenut häneen ja kajonnut hänen nuoreen sydämeensä, jotta elämän halu vielä kerta sai auaista lämpimät laineensa ja vuodattaa itsensä tuskallisten haavain yli, joilla ei vielä ollut aikaa ollut tehdä arpia.

Tunti tunnin jälkeen kului siten. Kävi pimeäksi hänen ympärillään; hän makasi vielä pienen kätkyen vieressä ja kaikki ky'yt näyttivät yhdistyneen kuuntelemaan lapsen vaihtelevaa hengittämistä.

Silloin hän kuuli jotain ratisevan oven luona, hän säpsähti. Hitaasti hän käänsi päätänsä ja kuunteli... Nyt se taas liikkui! Joku oli ulkona, se oli varmaa. Oliko se kenties lääkäri? Ei, hän tuli aina reippaasti ja astui samassa sisään, Kuka se mahtoi olla?... Hän kuuli selvään hengähdyksiä, niin raskaita kuin jok'ainoa olisi ollut surullinen huokaus. Kenties se oli vanha Martha, hänen ystävällinen naapurinsa, hänen ainoa apunsa hädässä ja hänen vertaisensa maallisessa tilassa... Hänen täytyi katsoa kuka se oli, ja hän nousi ylös. Silloin hän kuuli liikkeen ulkomaisen oven kohdalla ja tuo raskas hengittäminen oli vaiennut. Vielä hän kuunteli hetken aikaa; mutta hiljaisuus vallitsi kaikkialla hänen ympärillään, ja ainoastaan kaukaa kuului yksinäisen vaeltajan askeleita.

Tämä tapaus oli kuitenkin saattanut häntä ajattelemaan jotain, joka ei koskenut sairasta lasta, mutta joka kuitenkin kuului sen hoitamiseen: olihan sekä pimeä että kylmä, itse hän vapisi reilusta. Ja nyt hän kiireesti sytytti kynttilän ja yhtä suurella kiireellä viritti sammuneen tulen pienessä kakluunissa.

Se teki kolkon huoneen hiukan hauskemmaksi, -- se ei ollut auringonsäde, mutta se muistutti sitä.

Nyt asetti hän kynttilän pöydälle; kaunis, puoleksi kuihtunut ruusu nostettiin ikkunasta ja pantiin sen eteen niin että sen tuuheat oksat lieventäisivät valoa. Oi! -- siinä hän päästi surkean huudon; eikö luulisi että sisilisko oli häntä purrut? Mikä se oli, joka oli koskenut häneen niin äkisti ja niin tuskallisesti?

Aikaa ennenkuin hän oli kuullut tuota raskasta hengittämistä ulkopuolella ovea, oli miespuolinen haamu kulkenut edes takaisin huoneen edustalla. Hänen käyntinsä oli horjuva, hänen ryhtinsä veltto ja voimaton. Pari kertaa oli hän lähestynyt huonetta ja neuvotonna jälleen kääntynyt takaisin. Silloin hän yht'äkkiä teki päätöksen; hän hiipi nopeasti pieneen porstuaan ja pani korvan avaimenreijän kohdalle. Siinä seisoi hän vähän aikaa kuunnellen siksi, kunnes kuului liikettä huoneesta; silloin hän äkkiä ja varovasti hiipi pihalle takaisin kuin varas. Nyt oli sisällä sytytetty kynttilä ja ikkunasta hän vapaasti taisi katsella pieneen huoneesen.

Oliko tämä se Helena, joka kaksi vuotta sitten oli hymyillyt koko maailmalle ja jolle koko maailma oli hymyillyt, ikäänkuin vastapuhjenneelle ruusulle aamu-auringon valossa?... Tämä kalpea, surullinen raukka, joka väsyneenä ja köyryselkäisenä hääri tuolla sisällä?... Hyi! häntä värisytti. "Jumala armahtakoon sitä, joka on syynä hänen kurjuuteensa! -- Siinä makasi kipeä lapsi, ehkä se olisi ollut terve nyt, jos se olisi parempaa hoitoa saanut, jos ei äitiparka olisi ollut yksin sitä hoitamassa? Kaksi kättä ei kauas riitä, neljältä kävisi vallan toisin, -- oi, Helena-parkaa!" -- Ja mies painoi vaikeroiden kuoleman-kalpeat kasvonsa pieniä ruutuja vasten. Mutta juuri silloin vaimo huoneen sisällä nosti viheriän kukkasen pois ikkunasta. "Oi, hän varmaankin säikähti häntä! Hän oli vähällä horjua". -- Mutta nyt joku tuli kävellen taloa kohti, ja mies vetäysi hiukan syrjälle.

Huoneessa nuori vaimo vielä seisoi ja piti vapisten kiinni tuolista. Silloin kuului ripeitä askeleita porstuassa; ovi avattiin nopeasti ja lääkäri astui sisään.

Se on mitä kamalimpia hetkiä elämässä, jolloin lääkäri seisoo tautivuoteen ääressä semmoisena, joka on sovittanut itsensä välittäjäksi elämän ja kuoleman välillä, ja hänen suustansa odotetaan se sana, jota ainoastaan taivaallisessa neuvostossa voidaan päättää. Ja kun hän seisoo siinä epätoivon keskellä ja näkee rukoilevaiset ja tuskalliset katseet luotuina häneen, ja hän sellaisena hetkenä viskaa toivon hauraan olkikorren hukkuvalle, niin hänen ei tarvitse katua, vaikka hän tietää että he kuitenkin hukkuvat; sillä vaikeaa on, vaikka olisi oikeinta, sanoa lyhyesti: ei ole apua enää.

Pari minuuttia lääkäri katseli äänettömänä sairasta lasta, sitten hän pudisti päätänsä, ojensi äidille kätensä kasvot toisaalle käännettyinä, pani hatun päähänsä ja lähti pois, Tuomio oli langennut.

Vaimo-parka ei ollut sanaakaan sanonut lääkärin siellä ollessa, hän oli vaan hänen kasvoistaan hakenut sitä lohdutusta, jota hän ei löytänyt. Hän ei ollut sanonut hänelle hyvästi, ei katsonut hänen jälkeensä, kun hän meni, tämä kaikki oli sellaista varten, joka toivoo, -- hän oli ilman toivoa. Silloin torninkello ristikirkossa löi yksitoista; lyönnit seurasivat toisiaan hitaasti ja kun viimeinen lyönti kaikui, hävisi se yön haudantapaiseen hiljaisuuteen.

Silloin oli yht'äkkiä kuin valistava ajatus olisi tunkenut hänen sieluunsa ja vetänyt säteen jälkeensä hänen väsyneihin silmiinsä. Hän kumartui rivakasti lapsen yli, otti vaatteen ja peitti sen pienet kädet, katseli ympärilleen huoneessa, ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä poissa.

Ulkona naapurin talon kohdalla hän pysähtyi ja kolkutti ikkunalle. Se avattiin kohta, ja vanhanpuoleinen nainen pisti ulos päänsä.

"Herra Jumala, sinäkö se olet, Helena", huudahti nainen, "onko lapsesi kuollut?"

"Ei, Jumalan kiitos, Martha", vastasi Helena, "niin pahasti ei vielä ole. Mutta pane vaatteet päällesi ja tule minun luokseni ... minulla on jotain mielessä, jossa sinun pitää auttaman minua".

"Herra siunatkoon, mitä sinulla on mielessä, lapsi?" kysyi vanha nainen, lähti samassa ikkunan luota ja tarttui vaatteisinsa.

"Minä en uskalla viipyä kauemmin, Martha", kuiskasi Helena. "Mutta en milloinkaan ole ollut niin avun tarpeessa kuin tällä hetkellä. Siihen on Jumala todistajani?"

"Mene, mene!" huusi vanha vaimo kammarista, "minä tulen koht'siltään sinun luoksesi".

Helena sulki ikkunan ja lensi, katsellen arasti ympärilleen pimeällä kadulla kuin pelonoloinen pääsky, takaisin pieneen huoneesensa. Tuskin oli kaksi minuuttia kulunut ennenkuin vanha Martha oli hänen luonansa.

"Nyt sinun pitää sanoa minulle, Helena", kuiskasi Martha, "millä voin sinua auttaa?"

"Lääkäri kävi täällä hetken aikaa sitten", vastasi tämä kiireesti, "hän ei puhunut mitään; mutta minä huomasin kyllä mitä hän sanomatta jätti. Aamulla sanoi hän: Jumalan avulla!"

"Se on köyhäin lohdutus", keskeytti häntä vanhus; "mutta hyvä sille, jolla on vähän, ett'ei paras mitään maksa."

"Mutta minä uskon, Martha, että Jumala vielä voi auttaa. Sentähden olen aikonut mennä kirkkoon..."

"Nyt ... tällä hetkellä!" huudahti vanhus hämmästyneenä.

"Juuri keski-yöllä sinne tulee mennä", kuiskasi nuori vaimo ja hääri lapsen vuoteen vieressä.

"Se ei voi olla tarpeellista", väitti Martha. "Kunnian Kuningas tuli majan ovesta sisään... Jos katto on matala, niin on taivas korkea, ja taivas on kattona sille, joka rukoilee."

"Ei, ei, Martha, ei se ole niin, kuin sinä luulet", huokasi Helena ja pudisti päätänsä. "Etkö sinä ole kuullut sitä vanhaa luuloa, että kun joku kuolintautia sairastaa, niin voi se, joka enin häntä rakastaa, pelastaa hänen henkensä sillä että keski-yön aikana menee kirkkoon ja kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse?"

"Kyllä olen sen kuullut", vastasi vanhus.

"Kello on vasta vähän yli yksitoista", sanoi Helena rohkeasti ja järjesti vähäsen köyhää pukuansa. "Kun sinä olet lapsen tykönä, niin olen huoleton, ja niin viimeinen keino uskalletaan".

"Minä en paikalta liikahda", vastasi Martha ja oli hetken aikaa ääneti. Mutta kun äitiparka oli suudellut sairasta lastansa ja nyt läheni ovea mennäksensä, pysähdytti Martha häntä sanoen:

"Minä tahdon kuitenkin sanoa sinulle yhden asian, Helena, jotta voit varoa kaikkia, mitä voi tapahtua. Ei voi tietää mitä kirkossa on yöllä".

"Kirkko on Jumalan oma huone", sanoi Helena.

"Se on kyllä totta", sanoi vanhus; "mutta kun ei ole siellä mitään tekemistä, on parasta pysyä sieltä poissa".

"Äidillä, joka menee pelastamaan lapsensa henkeä, on asiaa kyllä", vastasi nuori vaimo tyynesti.

"Avuksi huuda minua hädässä!" lausui vanhus juhlallisesti. "Se on Herran sana; mutta on toinenkin sana, joka sanoo että kirkko ei milloinkaan ole tyhjä. Minä tunnen yhden, joka kerta samassa asiassa sinne meni; mutta hän ei toista kertaa mene, sen minä takaan, vaikka hänellä olisi miehen rohkeus."

"Oliko siellä joku, joka häntä peljätti?" kysyi Helena ja meni vielä kerta kehdon luo katsellaksensa lasta.

"Oli niin", sanoi Martha juhlallisella äänellä, "että kun hän tuli kirkkoon, näki hän alttarin edessä vanhan papin, joka monta vuotta sitten oli kuollut, ja hänen ympärillänsä oli kuori täpö täynnä kuolleita polvillaan, ja pappi piti kätensä heidän ylitsensä, ikäänkuin hän olisi heitä kaikkia siunannut."

"Martha!" keskeytti äkisti nuorempi häntä, "katso, hän ei enää purista käsiänsä yhteen ... katso kasvoja, kuinka hiljaisilta ne näyttävät ... oi Jumala! joko hän nyt kuolee!"

Vanha Martha katseli tutkivaisesti pienokaista. "Sinä saat olla huoletta siitä, Helena," kuiskasi hän, "tämä ei ole kuolema ... minä pikemmin luulen että se on elämä. Jätä sinä matkasi."

"Ei, ei," huudahti Helena, "minä en uskalla siihen luottaa, ja jos jotain tapahtuisi, niin katuisin sitä koko elinaikani. Minun täytyy mennä, -- hyvästi, Martha." Ja hän lähti.

"Jumala sinua seuratkoon, lapsi!" huokaili vanhus ja istui hiljaa vuoteen viereen.

Nuori äiti kiiruhti sitä kirkkoa kohti, jossa hän pari vuotta sitten oli vihitty ja jossa hänen kipeä lapsensa oli kastettu -- totta kai se oli oikein!

Yö oli pimeä, ja kylmä tuuli kiiti yksinäisten katujen läpi, kaikkialla häntä kohtasi unen kuva, ja hänestä näyttivät kaikki nämä pimeät huoneet, jotka seisoivat siinä äänettöminä riveissä, olevan kuoleman pettymättömät todistajat. Oliko hän siis ainoa koko kaupungissa, joka valvoi suruisena ja pelonalaisena?

Vihdoin viimein hän saapui kirkolle. Se oli vielä kolkompi ja yksinäisempi kuin huoneet, ja se näytti pimeydessä niin kummallisen uhkaavaiselta. Hän meni sykkivin sydämin lähemmäksi -- miten hän tällaisessa pimeässä löytäisi alttarille? Mutta avain! Sitä hän tuskassansa oli kokonaan unohtanut. Oi, kaikki oli turhaa! Ja kauhistus, joka oli suurempi pimeän ja yön pelkoa, pani hänen jäsenensä jäykistymään. Silloin hän näki kynttilänvalon läheisen huoneen ikkunasta, -- se oli papin talo. Se oli papin omassa kammarissa, hän muisti sen tarkoin siitä päivästä kuin hän harmaassa puvussansa oli asettunut erään puoleksi avoinna olevan oven suojaan ja pyytänyt papin kastamaan hänen kolmen kuukauden vanhaa lastansa.

Mitäs jos hän menisi papin luo ja kertoisi hänelle hätänsä; nyt oli pappi yksin, ja hänen ei tarvinnut hävetä köyhyyttänsä. Pappi ei suinkaan kieltäisi häneltä kirkon avainta, hänellähän aina oli lohdutuksen sana ja neuvo murheellisille!

Hiljaa hän läheni huonetta, pani päänsä aivan lähelle ikkunaa ja kuunteli. Kyllä, se oli hän, hän käänsi lehden kirjassa, -- yhden silmänräpäyksen vaimo mietti asiaa, silloin torninkello löi puoli kaksitoista! Rohkeasti hän kolkutti ikkunaa -- vielä kerta kovemmin; sen pappi kuuli. Vaimo kuuli papin nousevan, -- häntä pyörrytti. Silloin ovi aukeni, -- ja seuraavassa hetkessä seisoi Helena papin huoneessa.

Sanomattomasta sielun ja ruumiin väsymyksestä vaipui hän sille tuolille, jonka pappi joutuisasti toi hänelle, ja kova nyyhkytys mursi sen mielenjännityksen, joka tähän saakka oli häntä voimassa pitänyt. Hetken aikaa olivat molemmat ääneti, -- sielun tuskalla ei alussa sanoja ole.

"Millä tavoin minä voin sinun auttaa, lapseni?" kysyi vihdoin viimein pappi hiljaa, kun vaimo oli hiukan rauhoittunut.

Nainen loi sanomattomasti rukoilevan katseen totiseen mieheen, joka seisoi hänen edessänsä.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän, kun nainen ei näyttänyt voivan vastata.

"Nimeni on Helena Halvarsen", kuiskasi nainen, "minä olen vanhan kalanpunnitsijan Gudmund Baage'n tytär; isäni kuoli viime vuonna -- pastori kyllä hänen tunsi". -- Ja hän melkein kyyristyi kokoon sen katseen edessä, jonka pappi hämmästyneenä loi häneen.

"Kyllä minä häntä tunsin", sanoi pappi hetken aikaa vaiti oltuansa. "Ja sinun myöskin tunsin. Eihän sitten ole kuin kaksi vuotta kuin sinä olit morsian."

"Ei", kuiskasi nainen tuskin kuultavalla äänellä.

"Jumalan nimessä", huudahti pappi, "mikä kauhea onnettomuus on sinua kohdannut? Sinä olet tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, ja jok'ainoa piirre kasvoissasi osoittaa kalvavaa surua. Kerro kaikki, lapseni. Sentähden kai tulet näin myöhään minun luokseni. Ilmoita tuskasi minulle; -- on kai sinulla jotain, jonkatähden voit elää tai olkoon niin -- kärsiä?"

"Kyllä", nyyhkytti nainen, "pieni tyttöni! jonka pastori kastoi pari kuukautta sitten, -- mutta hän sairastaa kuolintautia -- ja hän kuolee!"

"Mutta miehesi?" kysyi pappi.

"Oi hän", huokasi nainen ja peitti laihoilla käsillään silmänsä.

"Ehkä hän on kuollut?" lausui pappi sääliväisesti.

"Oi, jospa hän olisi kuollut!" huudahti nainen vaikeroiden.

Hetken aikaa olivat taas vaiti. Sitten pappi uudestaan alkoi:

"Niin, se on totta, on paljon tässä maailmassa, joka on kuolemaa pahempi. Jos miehesi oli pahantekijä ja jos hän oli vaan itseänsä kohtaan pahantekijä, jos hän häpäisi Jumalan kuvan maan päällä ja raivosi sokeassa intohimossa omaa lihaansa ja vertansa vastaan, -- jos hän oli juomari", lisäsi hän epäilevästi.

Surkea huudahdus pääsi onnettoman vaimon rinnasta.

"Oi, älkää nimittäkö häntä niin!" huusi hän; "tuo inhoittava, kauhistava sana!"

"Mutta jos se on oikea?" sanoi pappi tyynesti. "Moni kulkee sitä tietä näillä seuduin. Ensimmäisestä Jumalan ja itsensä unhoittamisesta iloisessa seurassa viimeiseen paatumuksen tylsämielisyyteen ei ole monta askelta".

"Oi, Jesus! eikö siis ole mitään pelastusta hänelle?" valitti nainen.

"Missä hän on?" kysyi pappi.

"Kolme kuukautta sitten hän lähti kaupungista ja meni pohjoiseen päin. Luultavasti hän nyt on kalassa", vastasi nainen.

"Siellä hän tuskin pelastustansa löytää", sanoi pappi.

"Niin, kyllä minä olen kärsinyt!" huudahti nainen. "Naimisemme ensimmäisenä vuotena tapahtui kyllä väliin -- i!" keskeytti hän itseänsä kiivaasti ja hänen kasvonsa lensivät vallan punaisiksi -- "ei, minä en tahdo sitä sanoa -- en milloinkaan tahdo nimittää Christian'ia semmoisella kauhealla nimellä... Minullakin on vikani...? Enkö minä ylpeydessäni kieltänyt häntä tuomasta ystäviänsä kotiimme? -- Eikö se ollut hän, joko itse oli maksanut sen ja tehnyt työtä sen edestä?... Minä ajattelin näin: Kun paha kerta pääsee taloon, niin ei viivy kauan ennenkuin se istuu pöydän päässä. -- Yhdessä paikassa toivon hänen toki voivan kohdata Jumalaa. -- Mutta sentähden tuli paljon onnettomuutta osakseni."

"Vaikka koko maailman viha sinua kohtaisi, niin se, mikä on oikea Jumalan edessä, on tehtävä, -- ja sinä olet sen tehnyt", sanoi pappi.

"Oi, kun hän vaan ei olisi tuttavuutta tehnyt tuon huonon ihmisen kanssa!" huudahti nainen entistä kiivaammin. "Hän sanoi häntä ystäväkseen; mutta hänestä on kaikki onnettomuutemme tullut. Hän on syynä kaikkeen."

"Älä syytä ketään, olkoon hän kuka tahansa", keskeytti häntä pappi. "Laki on sama kaikille, ja valinta on vapaa. Kiusauksen käärme kierteleikse kaikkialla. Ja se, joka ei sen päätä muserra, saa sen hammasta tuta. -- Mutta miksi et tullut minun luokseni ennen?" kysyi pappi leppeämmin, kun nainen epätoivossa horjui. "Paljon voi parantua kun joku astuu esiin, joka puhuu Jumalan asian puolesta. Yhdellätoista hetkellä on moni tullut varoitetuksi ja viimeinen lyöntikin on herättänyt katumushuokausta. -- Mutta tuntuu siltä kuin hän jo aikaa sitten olisi hukassa, ja varmaankin köyhyytesi saattaa sinua yön pimeydessä apua hakemaan -- ja sen sinä saat."

Ja hän otti avaimen pöydältä ja meni erään syrjässä olevan kaapin luo. Mutta onneton vaimo hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Ei, ei! Minä en vielä tarvitse mitään", huudahti vaimo innokkaasti. "Minä olen tehnyt työtä yöt päivät, -- minä olen koonnut kaiken sen ajan, jonka hän viskasi pois, ja käyttänyt sitä niin hyvin kuin taisin. Minä ajattelin aina: Se voi tulla hänen hyväksensä -- kenties itse Jumalalle --, sillä vaikka hän tekisi mitä tahansa, miksi maailma häntä nimittäneekin, minä tahdon pitää häntä sydämessäni -- niin, sen tahdon tehdä. Oi, ei Jumalalaan häntä hylkää! hän oli niin hyvä, -- oi! hän oli kuninkaan näköinen, mutta nyt ... nyt!" Ja tuskallisesti tarttui hän tuoliin ja katsoi ikkunaa kohti. "Minä näin näyn -- kotona ikkunan ulkopuolella -- se oli hänen näköisensä; mutta ei ollut hän -- ei, minun mieheni se ei ollut, sen varmaan tiedän. Hän kyllä väliin oli vähän kalpea -- mutta sellaiset kasvot, jotka näyttivät maan alta kaivetuilta -- minun Christian'i ei. Oi, Jesus. Kello lyö kaksitoista. Avain! Oi, minua onnetonta, nyt unohdan taas kaikki hänen tähtensä."

"Avain?" kysyi pappi kummastellen.

"Niin, kirkon avain", huusi vaimo hirmuisessa tuskassa. "Minun täytyy tällä hetkellä olla siellä."

"Mitä sinulla on kirkossa tekemistä tähän aikaan?"

"Enkö ole sanonut että pikku tyttöni on kuolemaisillaan? -- Mutta jos minä saan kirjoittaa hänen nimensä alttarin taakse -- juuri nyt sydänyön aikana -- silloin tiedän varmaan että hän paranee."

"Rakas lapseni!" -- sanoi pappi sääliväisesti ja tarttui hänen käteensä, "vaikka kirjoittaisit nimen kuinka pyhään paikkaan tahansa, niin se ei voi lastasi pelastaa, jos Jumala on pyhkinyt sen elämän kirjasta, niin ei yksikään ihminen voi sitä siihen jälleen kirjoittaa."

"Oi, älkää kieltäkö sitä minulta!" rukoili nainen epätoivoisena. "Minä tulen katumaan sitä koko elinaikani."

"Ja tällaisessa tilassa sinä tahdot mennä pimeään kirkkoon ihan yksin?" kysyi pappi.

"Pankaa minut hautaan, kun vaan voin pikku Signen hengen pelastaa!" nyyhkytti nainen. "Nyt kello herkeni lyömästä; Herran nimessä armahtakaa minua, antakaa minulle avain!"

Pappi oli hetken aikaa kahdella päällä, astui askeleen eteenpäin, pudisti päätänsä ja jäi taas seisomaan.

"Pastori ei tahdo?" nyyhkytti nainen. "Jumal' auttakoon minua, minä tulen hulluksi." Ja hän horjui kauhean tuskan valtaamana ovellepäin.

"Jumalan nimessä, sinä saat sen", huokasi pappi, ja otti samassa pöydältä avaimen. "Tässä se on", jatkoi hän vastahakoisella liikkeellä. "Se on taika-uskon tekoa, jota menet tekemään, -- kuitenkin voi Jumala, joka näkee sydämiin, nähdä uskon taika-uskossasi ja armahtaa sinua armossa. Mene nyt lapsi-parka."

Samassa hetkessä kuin avain oli vaimon kädessä, oli hän jo ulkona huoneesta. Kiireesti astui hän tuon lyhyen matkan kadun yli, joka eroitti papin talon kirkosta, ja muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen astui hän kirkkomaan portista ja seisoi kuoleman vihityllä maalla. Mutta tässä oli tie unohdettu päämaalin tähden. Kiireesti kulki hän hautojen yli ja vihdoin seisoi hän kirkon vanhan tammiportin edessä. -- Käsi vapisi, mutta kuitenkin ovi aukeni samassa hetkessä, -- hiljaa ja varovasti, kuni pelkäisi hän herättää jotakin, pani hän sen jälleen kiinni, -- ja hän oli yksin tykyttämän sydämensä ja kovan sieluntuskansa kanssa hiljaisessa kirkossa.

Vähän aikaa seisoi hän silmät kiinni lähimmäisen pylvään luona, joka urkuja kannatti, hän ei uskaltanut jalkaansa nostaa, tuskin hengittää; sillä hengittäminenkin herätti kaikua hiljaisessa huoneessa.

Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja lähti liisteelle, -- kuni varjo hiipi hän pitkin käytävää -- hän ei vielä ollut uskaltanut silmiänsä nostaa. Joka askeleelta kävi rinta ikäänkuin täydemmäksi ja hengittäminen raskaammaksi.

Hiljaa! Siellä jokin liikkui, -- huokaus, pitkä, raskas huokaus, kuin olisi se tullut haudasta tahi yksinäisen katuvaisen rinnasta. -- Veri suhisi hänen korvissansa, ja hän oli vähällä vaipua maahan. Voiko hän vielä rukoilla? Oi! mistä löytää rukous tässä taika-uskon tuskassa? -- Mutta nyt taas oli hiljaa kuin haudassa, alttarin takaa vaan kuului hiljainen ratina, joka ei ollut kovempi kuin taskukellon raksutus -- vihdoin sekin taukosi. Voi! se oli luultavasti mielikuvitusta kaikkityyni! ajatteli hän ja hiipi taas eteenpäin.

Vihdoin hän seisoi sillä portaalla, joka vei kuoriin, ja yhä vielä hänellä oli silmät maahan luotuina. Herra Jumala! Oliko se totta, mitä Martha oli kertonut, että keski-yöllä kuolleet pitävät jumalanpalvelustaan täällä, ja seisoiko vanha pappi nyt siellä ojentaen kätensä polvillaan olevien kuolleiden yli? Hän vapisi pelosta. Mutta kerta täytyi hänen kumminkin katsoa ylös -- kuta pitemmin sitä parempi! ja hän nosti silmänsä. -- Oi! siinähän tuo ihana alttari oli valkoisine vaatteineen. Heikko valonsäde kadulla olevasta lyhdystä valaisi sitä ja tuota kiiltävää kalkkia, joka oli juuri vastapäätä häntä. Tämä näky ei ollut ensinkään kammoittava. Hän meni lähemmäksi. Tuolla hän selvään näki lyhdyn valossa kauniin alttaritaulun, jossa näkee lempeän Kristuksen ehtoollis-pöydän ääressä opetuslapsiensa kanssa. Ja tämän kuvan yläpuolella toinen. -- Oi! sehän oli kärsimyksien äiti, hän, josta oli sanottu että kaksiteräisen miekan piti käymän hänen sydämensä läpitse, ja siinä hän makasi nöyränä rukoillen, käsivarret ristin ympärille kiedotut. Ja ylinnä katsoi Jumalan silmä pilvistä kirkon yli. -- Oi! Kuka hän sitte oli, koska hän rohkeni nurkua tuskan alla ja ikäänkuin pakoittamalla hankkia itselleen apua ja armoa. Hän vaipui alttarin astimelle; sanomaton huojennus täytti hänen tuskanalaista mieltänsä; hän ei milloinkaan ollut tuntenut olevansa niin lähellä Jumalaa, sielu oikein virkosi, -- ajatus sai siivet ja ylennyksen hetki opetti hänelle nämät sanat: Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä! -- Hänelle tuli nyt selväksi että hän itse surussaan oli unhoittanut Jumalaansa, ja että hänen hurja tuskansa oli ainoastaan sydämen ikävöiminen ilon perään. Yhä enemmän selveni kaikki hänen mielessänsä, ja vihdoin sanat irtautuivat rauhaisesti ja vakaasti hänen huuliltansa. Hän rukoili ääneen sairaan lapsensa edestä, rukoili hartaasti ja tulisesti hänen edestänsä, onnettoman miehensä edestä, jonka hän luuli kadotetuksi, ja hän rukoili itselleen nöyryyttä ja uskoa. Nyt oli taika-uskon sumu haihtunut, nyt tunsi hän itsessään kyllin voimaa odottamaan Jumalan määräystä.

Taas kuului liike alttarin takaa ja sama raskas huokaus, -- ja silloin pelko uudestaan iski kyntensä hänen sydämeensä; sillä kuului siltä kuin joku olisi itkenyt. -- Oliko se henki? Tai oliko se ihminen, -- rauhaton sielu, joka, niinkuin hänkin, hädän hetkellä oli tullut tänne pelastusta hakemaan? -- Hän oli noussut seisaalleen, nojasi matalaan alttarinpöytään ja katseli nyt arasti sinnepäin, josta liike kuului.

Silloin mies astui esiin alttarin takaa. Se oli surullisen näköinen. Epätoivon merkki näkyi hänen otsallaan ja huulillaan. Hän läheni horjuen naista. "Helena!" kuiskasi hän ja vaipui laattialle vaimon jalkain juureen.

Yhden silmänräpäyksen oli vaimo vallan tunnotonna; pelko oli yht'äkkiä lannistanut koko hänen mielensä, mutta kuullessansa tämän äänen, tointui hän samassa hetkessä jälleen.

"Sinäkö se olet, Christian?" kysyi hän vapisten.

"Minä, Helena, minä se olen", huokasi hän; "Jumala antakoon minulle anteeksi, jos olen sinua säikähdyttänyt. Minä olin tänä iltana sinun ikkunasi ulkopuolella ja näin sinun istuvan pikku Signen kanssa, ja minä huomasin että hän mahtaa olla kovin kipeä. Sitte tuli lääkäri sinun tykösi, ja minä näin ainoastaan epätoivoa sinun kasvoissasi. Silloin ymmärsin miten asiat olivat; toivoamista ei enää ollut. Mutta silloin muistui mieleeni mitä äiti-vainajani oli sanonut, että kun joku on kuolemaisillaan, voi hän pelastua, jos joku uskaltaa mennä kirkkoon sydän-yön aikana ja kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse. Minä ajattelin: sinä olet tuottanut surua ja kurjuutta sekä hänelle että lapselle; se, mikä olisi heille tullut, sen olet sinä tuhlannut. Sinä olet huono mies, joka et milloinkaan tule ansiolliseksi asumaan saman katon alla kuin he; sinä voit yhtähyvin mennä pois ja heittää itsesi mereen, niin olet saanut sen osan minkä ansaitset; mutta jos sinä voit hänelle lapsen pelastaa, niin olet kuitenkin jotain tehnyt. -- Ja niin tulin tänne, Helena. Nyt on pikku Signen nimi kirjoitettu tuonne ylhäälle alttarin taakse. Mutta se ei ole ollut mikään helppo tehtävä. Mihin vaan päätäni käänsin, tuntui siltä kuin Herra olisi katsellut minuun silmillä, jotka olivat salaman kaltaiset. Ei ollut sitä paikkaa mihin olisin voinut kätkeä syntistä sieluani, sillä silmät katselivat ihan läpitseni. Mutta samassa minä muistin sinua ja mitä sinä olit kärsinyt minun tähteni, -- niin saavuin tähän alttarille ja kiiruhdin sen taakse; sillä juuri sieltä salamat iskivät minuun. Silloin sinä tulit, Helena, -- minä näin sinun alttarin tykönä, ja minä arvasin mitä toimesi oli täällä; mutta sinä menit oikeata tietä, sillä sinä menit ensin Jumalan tykö. Minä aioin kätkeä itseäni, jotta sinä et minua pelkäisi; mutta silloin kuulin että rukoilit minun edestäni. -- Minun katalan puolesta, joka olen tehnyt sinua niin onnettomaksi, minun puolestani sinä rukoilit niin, että kivikin olisi tullut liikutetuksi -- oi, Helena! -- --" Ja hän vaipui kokonaan maahan.

"Christian!" rukoili vaimo ja nosti häntä hellästi ylös. "Voi, jospa sinä oikein katuisit --"

"Kuule, Helena", lausui mies vitkallisesti ja nousi ylös, "juominen on kauhea asia. Se on kuin tenhoaminen. Peto on ihmisen sijassa ja järsii ja kalvaa siellä. Joka päivä tarvitsee enemmän tyydyttääksensä sitä, ja vihdoin se on kuluttanut sekä ruumiin että sielun."

"Jesuksen nimessä! Käänny takaisin, Christian," huudahti nainen kauhistuneena.

"Sen tahdonkin tehdä, Helena, tästä hetkestä."

"Sinä olet niin usein sitä luvannut," huokasi vaimo epätoivossa.

"Mutta tällä kertaa minä pidän lupaustani," lohdutti mies, "nyt tahdon jäädä sinun luoksesi."

"Oi, kyllä niitä aina on, jotka houkuttelevat sinua pois minun luotani," sanoi vaimo ja pudisti päätänsä.

"Sinä tarkoitat Sigvard Hansenia'" kysyi mies surullisesti. "Jumala meitä auttakoon! Hänestä voit olla huoletta. Niinkuin varmaankin olet kuullut, lähdimme me pohjaiseen yhtyäksemme kalastajiin tai muuten hankkiaksemme itsellemme työtä. Mutta siellä vasta kurjuus valloilleen pääsi. Joka päivä päättyi tappelulla ja jumalattomuudella -- meitä ajettiin pois siitä paikasta, mihin ensiksi olimme tulleet. Sitten me muutamain talonpoikain kanssa menimme kauemmas pohjaiseen erään maakauppiaan tykö, joka tarvitsi paljon väkeä kalastamiseen, tie kulki tunturin yli. Kun tulimme tunturin huipulle, oli vallan tien vieressä vanha rikkinäinen puuristi kivirauniossa. 'Tässä on hyvä istuin,' sanoi Sigvard ja heittäysi maahan ristin viereen.

"'Pois ristin luota, heittiö!' sanoi yksi talonpojista; se oli nuori reipas nuorukainen.

"'Minusta on yhdentekevä onko se risti vai kirkko,' ilkkui Sigvard.

"'Sinun täytyy kuitenkin tulla pois täältä,' sanoi nuorukainen, 'sinun ei pidä häväistä, mikä pyhä on.'

"'Tässä on hyvä pöytä minulle,' vastasi Sigvard ja otti laukustansa sekä ruokaa että juomaa.

"'Minä kyllä pöytäsi tyhjennän, luota siihen,' sanoi nuorukainen ja veti esille puukkonsa.

"'Hei! Sitäkö sinä tahdot?' sanoi toinen, hyppäsi ylös ja sylki kämmeniinsä.

"Ja samassa hän riisti kirveen toisen talonpojan kädestä ja hakkasi yhdellä iskulla puuristin maahan; tarttui sitten kappaleihin ja viskasi pilkaten tunturia alas. Mutta silloin toinen nuorukainen kävi kalman kalpeaksi ja valkoaiset välkkyivät hänen silmissään -- samassa tuokiossa hyökkäsi hän Sigvardin kimppuun puukollaan, ja tämä puolusti itseään kirveellä; se päättyi siten että nuorukainen makasi kuolleena tunturilla --."

"Jumala armahtakoon, Christian," kuiskasi Helena ja katseli väristen ympärilleen.

"Nyt on Sigvard vankeudessa täällä; sentähden minä tulin tänne, minun täytyy olla todistajana tässä asiassa. Oi, Helena! Hän oli kuitenkin kerran uljas nuorukainen. Kaikki ihmiset häntä rakastivat -- nyt hän on kuolemaan tuomittu pahantekijä -- ja minä --."

"Ja sinä, Christian?" kysyi vaimo tuskissaan ja tarttui hänen käteensä, "oletko sinä jotakin sellaista tehnyt?"

"En, Helena, minä vannon sen pyhästi sinulle!" Ja hän kohoitti kasvonsa vaimoa kohti. "Sinä et voi uskoa kuinka minua kauhistutti, kun hän hakkasi ristiä! Ja kun sitten näin nuorukaisen makaavan siinä kuolleena ja näin toisen miehen verinen kirves kädessänsä, silloin äkkiä kaikki kävi selväksi minulle, ja minä näin, kun hän lankesi, kuinka kauhea kadotus oli, ja kuinka lähellä sitä itse olin ollut."

"Oi, Christian, kun vaan tahtoisit?"

"Minä tahdon, Helena!" huudahti mies.

"Mutta sinun pitää toden perään tahtoa, ja Jumalan nimessä," jatkoi nainen.

"Niin, Helena, toden perään ja Jumalan pyhässä nimessä!"

"Amen!" Kuului ystävällinen ääni heidän takanansa.

Se oli pappi, jota pelko, että jotain voisi onnetonta Helenaa kohdata, oli pakoittanut menemään kirkkoon, jotta hän voisi auttaa ja tukea, jos tarvittaisiin. Nyt oli hän näkymättömänä kuullut katuvaisen nuoren miehen tunnustuksen, ja tämän kohtauksen liiempi selitys oli tarpeeton.

Hän meni hitain askelin alttarille, ja siellä hän pani kätensä heidän päänsä päälle siunaten heitä. Tornissa löi kello yhden ainoan väräjävän lyönnin.

Juuri tähän aikaan, mutta päivän loistossa, oli hän kaksi vuotta sitte pannut kätensä kirkkaan otsan ja kohoitetun pään päälle. Nyt oli otsa kalpea ja ryppyinen ja pää nöyrästi alaspäin painettu -- lupauksen teroitettu side liitettiin jälleen yhteen, ja tällä hetkellä pantiin siihen solmu, joka kesti koko elämän.

Nuo jälleen-yhdistetyt riensivät nyt käsi kädessä kotiin. Pimeä oli se maailma, joka heitä ympäröi, -- mutta tuntureilla näkyi heikko, kapea valostus, ja vähitellen oli aamurusko kehittyvä siitä.

"Hiljaa!" kuiskasi vanha Martha heitä vastaan, kun Helena ensiksi astui ovesta sisään, -- sillä hänen vaivalla hankittu kotinsa se oli, jonka hän tarjosi sille sairaalle sielulle, joka häntä seurasi. Se oli liesi, jota kaikki hyvät henget vartioitsivat, jonka hän väsyneelle kuljeksivalle miehelle tarjosi.

Sentähden hän ensiksi tuli kynnyksen yli. Ja mies, joka häntä seurasi, astui paljain päin sisään, kuin olisi se ollut kirkko.

"Herra olkoon kanssanne!" huudahti hämmästynyt Martha, ja löi kädet yhteen, kun hän näki miehen.

Mutta nuori äiti viittasi hänelle että hän olisi vaiti, -- sillä tuossa, pienessä kehdossa, nukkui lapsi niin rauhallisesti ja hiljaa kuin ainoastaan terve ihminen nukkuu.

Ja vanha Martha meni pois. Ovessa hän vielä kerta hämmästyksestä heilutti käsiänsä; mutta tällä kertaa hän vaan ilmaa tavoitti, hän ei saanut pienokaista herättää, ja jotain hänen täytyi tehdä antaakseen hämmästyksellensä valtaa.

Niin istui nyt mies ja vaimo käsi kädessä kehdon vieressä.

"Christian-raukka!" kuiskasi vaimo ja silitti hellästi miehen ryppyistä otsaa. "Sinä olet ollut suuressa vaarassa."

"Niin, minä olin jo perikadon partaalla, Helena," huokasi hän; "mutta en milloinkaan tule unohtamaan sitä kauhistusta, joka valtasi minun, kun hän hakkasi ristin."

"Se oli Jumala, joka kutsui sinua, Christian," sanoi Helena, "Jesuksen olkoon kiitos siitä että taisit kuulla häntä!"

Vielä nukkui lapsi terveyden turvallista unta, ja uskolliset vartijat istuivat vuoteen vieressä. -- Silloin aurinko kohosi tunturin yli ja valaisi loistossaan naapurin taloa.

"Katso, tuossa on aurinko, Helena!" huudahti mies vilkkaasti. "Muistatko että siinä, missä me ennen asuimme, oli meillä aamu-aurinko?"

"Niin, nyt se tulee vasta illalla meille," vastasi vaimo surumielisesti; "mutta Jumalan kiitos! se lämmittää silloinkin."

II.

Olli-poika.

Hiljainen, selkeä syyspäivä valaisi Bosse-niittua. Iso, syvä Bossejärvi lepäsi siinä hymyilevänä päivänloistossa ja auringonsäteet taittoivat itseään siihen niinkuin teräslevyyn.

Tällä puolen järveä rannat levenivät tasaisina ja lempeinä iloista veden loiskinaa kohtaan; mutta tuolla puolen oli korkea, totinen tunturiselkä, joka kuvasti tummaa harjuansa yhtä jyrkästi heleänsinistä taivasta kuin tummaa vedenpintaa vasten. -- Se muodosti mahtavan kaksois-näyn, äärettömyyden ylä- ja alapuolella.

Hetken aikaa pysyi kuva häviämättä häiritsemättömässä rauhassa. On hetkiä luonnossa, jolloin hengittäminen ikäänkuin taukoo ja kaikki kuuntelee seuraavaa hengähdystä. Niitä voisi sanoa pysähdyksiksi, jolloin kaikki säveleet vaikenevat kohta sen jälkeen suuremmalla voimalla yhtyäksensä akkordiin.

Pienellä kummulla lähellä rantaa oli paikka, jossa kasvoi iso pihlaja; se ei juuri ollut korkea, mutta leveä ja tuuhea ja täynnä hohtavia punaisia marjoja. Vallan puun juurella makasi mies, pään alla punaiseksi maalattu lipas, polvet ylöspäin vedetyt ja käsivarret ojennettuina. Pihlajan latvassa istui joukko pikkulintuja, jotka kiikkuivat yhdellä oksalla, hyppäsivät oksasta toiseen, teroittivat nokkaansa, söivät kypsän marjan suuhunsa ja panivat vähän väliä päänsä kallelleen ja tirkistivät uteliain silmin nukkuvaa miestä.

Äkkiä mies oikealla kädellään ajoi kasvoistansa nälistyneen hyttysen, vaikka hän sitä ennen oli sammuttanut satojen nälän, ja hän käänsi päänsä hiukan sivullepäin. Mutta samassa lipas vieri paikaltaan alas rinnettä, koko lintujoukko lensi kirkuen puusta ja pakeni pelästyneenä niityn yli; mies nousi reippaasti ylös ja katseli unisin silmin ympärilleen ikäänkuin tähystääksensä missä hän oli.

Silloin hän näki lippaan, joka ei ollut pysähtynyt ennenkuin se saapui veteen, ja kiikkui nyt aalloilla kuni mikä purjehdusmerkki. Tämä poisti hänen uneliaisuuttaan, hän liukui kiireesti rinnettä alas, ja parin turhan yrityksen jälkeen hän sai lippaan käsiinsä.

Seuraavana hetkenä hän taas oli puun alla, ja pyyhki lipasta; -- ensin pienellä, kirjavalla nenäliinalla, sitten kädellä, -- varovasti ja hellästi, kuin olisi se ollut lihaa ja verta ja käsi puuta. Sitten hän aukaisi sen ja kurkisti sen sisään. Otti esiin sieltä pienen kokoonkäärityn kauluksen ja tukun painetuita lentokirjoja, pyyhki niitä ja pani ne viereensä päivänpaisteesen. Katseli siellä täällä muuta sisällystä ja pani vihdoin yksitellen kaikki kapineet sisään ja lukitsi lippaan. Mutta tämä tapahtui kaikki sillä omituisella, salaperäisellä tavalla, millä ihminen hoitaa ainoata kätköänsä. Se, joka varallisuuden rohkeudella levittää tavaroitaan sataan paikkaan, ei tiedä mitään siitä ilosta, minkä yksi ainoa pieni säilypaikka voi tuottaa sille, jolla on ainoastaan halpa pikkukalu kätkettävänä.

Mutta hetki, joka näytti levänneen, oli jo lopussa, ja nyt seurasi liike liikkeen perästä.

Ylhäällä kankaalla ammui lehmä, innokkaasti kuin sanansaattaja koko suvun puolesta, -- lintuparvet lentelivät puusta puuhun ja kiistelivät kunnia-istuimesta, ja riistivät noita punaisia marjoja toistensa suusta, -- kaukaa, sieltä missä kirkko sijaitsi vähäisellä kukkulalla kylän pienet mökit ympärillään, kuului monen kovan äänen hälinää, ja lähimmäisestä talosta laski vesille vene, jossa oli kolme miestä, jotka nuolen nopeudella soutivat hiljaista vedenpintaa.

Silloin mies nousi lipas kädessä ja katseli kenttää kohti. Hänen katseensa osoitti levottomuutta ja koko hänen käytöksensä neuvottomuutta, -- näytti siltä kuin toinen puoli olisi tahtonut eteenpäin ja toinen puoli takaisin. -- Hänen kasvonsa olivat päivettyneet, ja otsa ja posket olivat hyvin ryppyiset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet merkkejä ajan tasaisesta kulusta, sillä siihen sekaantui nuoruuttakin; näytti pikemmin siltä kuin se väliin vihoissansa olisi seisahtunut ja uurtanut merkkinsä kasvoihin, jotta ei kevytmielisyys seuraavassa hetkessä poistaisi ne jälleen.

Hänen vartalonsa näytti luonnostaan olleen kookas, mutta kohtalot olivat vähitellen sitä vähentäneet. Hänen päänsä oli iso ja vahva ja varustettu tuuhealla ruskealla tukalla, mutta niska oli vino, ja näytti siltä kuin jäntereiden tue väkisin olisi pois riistetty. Selkä oli leveä, mutta toinen olkapää oli paljon matalampi toista, ja oikea jalka oli polven kohdalta käyristynyt.

Ainoastaan lyhyen ajan seisoi hän siinä ja vitkasteli ollen kahdella päällä ottaisiko toisen askeleen eteenpäin, vai ei; mutta se aika oli kylläksi näyttämään kuvaa miehestä, joka niin sanoaksemme ei milloinkaan ollut tavannut itseänsä kotona, ja jolla joka kerta kun sielu kolkutti ja vaati keskustelua kahdenkesken, pitkän tilinteon tähden, aina oli niin kiire muiden toimien kanssa ulkona elämässä, että velkojan välttämättömästi täytyi tulla takaisin toinen kerta. Mutta "toinen kerta" on veitikka sanoo sananlasku.

Vihdoin viimein hän teki päätöksen ja lähti ketoa kohti astumaan. Hänen käyntinsä oli hankala; joka askeleelta hän kyyristyi eteenpäin ja hengitti raskaasti. Häneltä sujui kuitenkin kulku hyvin, sillä vaikka hän oli vaivainen, niin hänen ryhdissään oli tuota kummallista sopusointuisuutta, jota väliin huomaa luonnossa rajujen myrskyjen jälkeen, jolloin rikkoontunut yhdistyy kokonaisuuteen erinomaisen vapaasti ja sopusointuisasti.

* * * * *

Kentällä, josta tuo kova hälinä kuului, oli suuri väkijoukko koossa, sillä oli tavalliset hevosmarkkinat, jotka aina pidettiin syksyllä täällä.

Yksityisiä pikkupuoteja oli rakennettu markkinapaikalle, ja niiden välillä oli pöytiä, joilla oli ruokaa ja juomaa tarjona. Tähän kokoontui ja täällä kulki edes takaisin ostajia ja myyjiä, ahdistaen tai karttaen toinen toisiansa sen mukaan houkutteliko vai peloittiko kauppa heitä.

Siellä kuului sikin sokin kokkapuhetta ja kiistelemistä, hevosten hirnuntaa, piiskan läjähdystä ja kauheaa kiroilemista. Ja kuitenkin oli vielä täysi päivä, joka haihdutti väkeväin juomain hajun, -- vielä oli jonkinmoinen säädyllisyys kaikessa, vaikka Bossen leveän otsan jäntereet kiihoituksesta mahtavasti liikkuivat, ja sen järkevissä, levottomissa silmissä vilahtivat salamat ikäänkuin kaukaisen rajuilman enteenä. -- Hänen kätensä olivat vielä taskuissa, mutta ankara ote ei sillä ollut salattu, ja kun hän rohkeasti kohoitti olkapäitään ja ojensi päänsä suoraksi, ilmoitti se hurjan, kesyttömän luonnon kapinaa sekä pahaa että hyvää vastaan.

"Hei Olli-poika!" huusi eräs nuorukainen, läjähyttäen piiskallansa vanhaa, laihaa hevosta, jolla hän ratsasti, ja ohjasi sitä ontuvaa miestä kohti, joka punainen lipas kädessä nyt juuri astui markkinapaikan lähellä olevan huoneen takaa.

Mies muutti lippaan toiseen käteen, mutta ei vastannut mitään, vaan kulki eteenpäin, ja näytti tahtovan välttää kansan liikettä.

"Tule tänne ostamaan, Olli-poika!" kuului toiselta haaralta ja suuri nauru seurasi sitä.

"Etkö sinä ole todistaja siihen, sinä, Olli-poika! että minä viime vuonna ostin hevoskonini ja annoin 35 talaria siitä ja piippuni vielä kaupan päälliseksi?" huusi kolmas, joka talutti pientä, kurjan näköistä harmaata konia suitsista; eräs ostaja repi sitä suusta ja poika-nulikka löi sitä piiskalla jalkoihin tehdäksensä sitä vireäksi. -- Mutta raskasmielinen eläin-raukka ei liikahtanut, yhtä hyvin olisi savimöhkäle voinut sen häntään tarttua; vaikutus olisi ollut sama.

"Siitä en mitään tiedä," mutisi raajarikko ja ohjasi kulkuansa toisaalle.

"Ole varoillasi, sinä Olli-poika! muuten annan hevoseni tehdä koetushyppäyksen sinun ylitsesi," kirkasi uljas nuorukainen, joka antoi ruskian, vilkkaan hevosen käännellä itseään joka taholle, kiepahdella ja päätään nostella, jollaikaa hän painoi saapaskantoja sen kylkeen, jotta se kavahti pystyyn ja kirkaisi raivoissaan.

Mutta Olli-poika ei kaksi kertaa sitä neuvoa odottanut. Äkisti hän väistyi toiselle puolelle ja, pari kertaa törmättyänsä yhteen markkinamiesten kanssa, saapui hän sille tielle, joka kulki pappilan takapihan ohi pitkin järven rantaa pienen männikön läpi.

Vihdoin metsäpolku kätki hänet viheriään suojaansa. Silloin hän helpoitti käyntiänsä, pyyhki hien otsastaan ja katsoi taaksensa. Mutta samassa tulla karahutti suuri seurue nauraen ja meluten samaa tietä pitkin, ja kuni peljästynyt metsän-otus kiiti mies taas pois varjoisalta tieltä, ähkien kauheasta rasituksesta ja kyyristyi kulkiessaan vielä enemmän kokoon.

Vasta kun hän oli saapunut eräälle pienelle tunturin pengerrykselle, joka epätasaisesti kohosi metsän yli ja johon markkinanmelu kuului ainoastaan kuin kaiku, oli Olli-poika rauhoitettu. Ja hän istui kalliolle, otti lippaan syliinsä ja pani molemmat käsivartensa sen ympärille niin hellästi kuin äiti, joka on pelastanut lapsensa kuolemasta ja turmiosta.

Sitten istui hän hetken aikaa silmät ummessa. Hän ei kuitenkaan väsymyksestä niitä sulkenut, vaan sentähden että hän käänsi katseensa sisäänpäin sielua kohti ja katseli toisien päiväin surujen ja ilojen kuvaa.

Silloin näytti uusi ajatus valtaavan hänen mieltänsä. Hän aukaisi lippaan, otti sieltä esiin esineen toisen jälkeen niinkuin ennenkin, mutta vähän kiireemmin, kunnes hän tuli pohjaan. Siellä oli pieni kokoonkääritty kellastunut ja tahraantunut paperi, jossa oli suurta kömpelöä kirjoitusta, sen hän varovasti otti esille ja levitti polvelleen, silitti sitä kädellään ja alkoi sitte laulaa kirjoitettuja sanoja. Se kuului heikolta ja raskasmieliseltä kuin vanha virrenvärsy, vaikka sanat eivät näyttäneet sopivan sellaiseen nuottiin.

Mutta sillaikaa kuin humina markkinapaikalta väliin hiljeni ja väliin taas kiihtyi, ja Olli-poika lauloi lauluansa ja pyyhki kädellä silmiänsä, seisoi ylhäällä ylimmällä tunturin huipulla pieni valkotukkainen tyttö nojaten sääteri-tuvan seinää vasten, -- vähän matkan päässä hänestä seisoi nuorukainen.

Tyttö näytti karttavan poikaa, sillä hän katsoi tunturia kohti toiselle puolelle, poika näytti tekevän samoin, mutta katsoi alas järvelle päin. Kumpikin seisoi siinä ikäänkuin yhden sanan lumoamina, sellaisen sanan, jota, kun se kerta on lausuttu, tulee sovittaa, muuten vaikuttaa se ikuisen eron.

Silloin sääterituvan ovi aukeni ja vanhanpuoleinen vaimo astui ulos tuvasta kantaen koko joukon maitopyttyjä, jotka hän asetti seinän viereen kuivamaan.

Tämä herätti tytön hänen mietiskelemisestään, ja hän astui ripeästi seinän luota mennäksensä pois. Mutta samassa poika vilkkaasti astui hänen luoksensa. -- Niin he taas seisoivat alallansa, tyttö katsoi maahan, mutta poika katsoi tyttöön. Tämän kasvot olivat vallan punaiset, ja hän näytti kovin alakuloiselta. Hänen silmäluomensa olivat alas luodut ja kovasti kokoon puristetut huulensa olivat sinetin kaltaiset, joka oli painettu vakaasen mutta surulliseen päätökseen.

Poika sitä vastoin näytti kolkolta ja kovalta. Hänen jykeät kasvojen piirteet olivat kauniit, mutta näyttivät jäykistyneen uhkamielisyydessä. Ainoastaan silmissä oli levoton hehku, joka milloin paloi rakkaudesta, milloin kiilui vihasta.

"Sinun pitää sanoa se vielä kerta," lausui vihdoin poika ja astui pari askelta lähemmäksi tyttöä.

Tämä vaan surullisesti pudisti päätään.

"Luuletko että joku toinen poika voi rakastaa sinua niinkuin minä?" kysyi poika.

"Minä en ole toista poikaa ajatellut," sanoi tyttö.

"Hyvä ettet sitä tee," uhkasi poika, "sillä jos minä saisin sellaista kuulla, niin minun kyllä ensin pitäisi sopia hänen kanssansa."

"Oi Jesus!" huokasi tyttö ja kääntyi pois hänestä.

"Älä pelkää, Sigrid!" rukoili poika lempeästi, astui lähemmäksi tyttöä, pani käsivartensa hänen vyötäistensä ympärille ja veti häntä tunturin laitaa kohti. "Sinä olet ikäänkuin ruoka ja päivänpaiste minulle! Minua ei huvita ja ilahduta mikään, kun sinä et luonani ole... Minä kiroon aurinkoa ja nielasen ruokaa, eikä siitä mitään siunausta tule."

"Se on sentähden ettei sinulla ole sellaista rohkeutta kuin sinulla tulisi olla," kuiskasi tyttö, koettaen vetäytyä pois hänen luotaan.

"Sinulla aina on niin paljon moittimista minuun nähden," sanoi poika ja kiersi käsivartensa kovemmin tytön ympäri. "Ovatko toiset sitte niin paljon parempia? Ei ole yhtäkään minun vertaistani; mihin minä panen yhden sormen, siinä toiset tarvitsevat koko käden, -- ei, Thore Sten'istä, se vasta poikaa on!"

"Hyi, älä nyt rupea noin hurjaksi taas," keskeytti häntä tyttö ja riisti itsensä irti hänestä.

"Älä lörpöttele, tyttö!" huusi poika rajusti ja veti tytön jälleen luoksensa. "Eihän kaikki voi täällä kuhnustella ja huokailla elämän kurjuutta. Kyllä minäkin vielä rauhoitun... Sinä voit viedä minut mihin tahdot, Sigrid!... Minä unohdan sekä pienet että suuret asiat kun sinua katselen, sillä sinä olet kuin kedon kukkanen keskellä päivänpaistetta. -- Ja nyt vietämme häitä, -- nyt, niin pian kuin mahdollista... kuuletkos sen, tyttöseni!"

"Ei, Thore! älä puhu siitä."

"Kyllä, Sigrid, tietysti se tapahtuu! -- Minä ikävöin sinua niin että milten ole joutua mielenvikaan. Kun olen sinun seurassasi, ei minulla ole mitään rauhaa, sillä minä tiedän että minun täytyy sinusta erota; ja kun olen poissa sinun luotasi, hyökkään suinpäin korkeata ja matalaa vasten päästäkseni sinun luoksesi. Onko se nyt laitaa?"

"Minä en voi sinua hillitä, Thore, meidän täytyy erota täksi elämäksi."

"Ota minut semmoisena kuin olen, Sigrid, sinä voit parhaiten minun rauhoittaa."

"Herra Jumala taivaissa!" huokasi tyttö nöyrästi ja purskahti itkemään.

"Etkö enää minua rakasta?" kysyi nuorukainen kärsimättömästi.

"Kyllä," vastasi tyttö hiljaa, "minä en ole huikentelevainen."

"Hyvä, niin yhdymme sitte koko elämäksi!" huudahti nuorukainen ja tarttui innokkaasti tytön käsiin. "Nyt jään sinun luoksesi iltaan saakka, sitte sinä annat tuon vanhan piian ankaroita täällä, ja me menemme Bergslieniin... Minä tahdon päätöstä asiassa, näetkös. -- Jos sinä minua rakastat niinkuin minä sinua, niin häitämme vietetään kuukauden jälkeen."

"Ei, Thore, sitä en voi, älä suutu minuun!" rukoili tyttö itkien ja vavisten.

"Perkele!" huusi nuorukainen ja työnsi tytön luotansa, jotta hän keikahti, mutta itse hän kääntyi ja lähti tiehensä.

Silloin kuului huuto sääterituvan luota, nuorukainen kuuli naisäänen huutavan hänen nimeänsä; mutta hän ei välittänyt mistään. Suutuksissaan kuin oli riensi hän pois tunturin poikki, hyppäsi pengerryksestä pengerrykselle ja liukui pitkät matkat rinnettä alas, niillä paikoin missä rinne oli tasainen, kunnes hän sattui pysähtymään Olli-pojan viereen, joka nyt oli laulunsa lopettanut ja oli hyvin tarkoin ja säännöllisesti pannut tavarat lippaasen, asettanut sen viereensä ja koetti nyt juuri kapuella huonoille jaloilleen taas.

"Ota romusi pois siitä, missä ihmisten pitää kulkea," ärjäsi poika ja potkasi lipasta niin että se vieri penkereestä penkereelle alaspäin pojan jälkeen, eikä pysähtynyt ennenkuin tunturin juurella.

"Se oli Thore Sten'istä!" huudahti Olli-poika hetkeä myöhemmin, sillä ensi tuokiossa oli hän vallan tunnottomaksi mennyt, -- nyt hän ikäänkuin koetti saada asia selväksi ja panna se muistoonsa. Sitten hän kärsivällisesti liukui tunturia alas vähän matkaa, kömpi sitten eteenpäin kunnes hän saapui lippaan luo, ja lipas kädessä hän sitten lähti samaa hankalaa tietä takaisin, jota hän pari tuntia ennen oli kulkenut.

Mutta tällä kertaa hän ei levännyt missään. Taukoomatta hän astui ylöspäin kunnes hän tuli ensimmäiselle tunturitasangolle, jonka alapuolella oli hedelmällinen tunturi-laakso; järven puolella tunturi kohosi tasaisissa pengerryksissä ylös harjulle saakka.

* * * * *

Tuolla kaukana, missä laaksoa rajoitti jyrkkä kallionhuippu, oli rikas talo, nimeltä Bergslien; sitä ympäröi toisella puolella lavea salomaa ja toisella rehoittavia, hyvin hoidettuja peltoja. Talon maalla asui moniaita mökkiläisiä, ja niiden asunnot olivat lähempänä tunturia; mutta lähinnä oli pieni yksinäinen rakennus, joka oli suojuksen kaltainen, rakennettu heinän tai muun säilyttämiseen, johon sitä ei enää käytetty, ja siis oli siinä ihan ilman mitään hyötyä.

Siltä näytti, mutta niin ei kuitenkaan ollut; sillä katolla oli pieni aukko, jota ympäröi heikko rivi irtonaisia tiilikiviä; se oli olevinaan uuninpiippu. Ja keskiseinässä oli pieni ikkuna, jonka rikkinäisiin ruutuihin oli liisteröitty paperia tai oli ne tukittu rievuilla; se oli siis jonkun elävän olennon asunto, vaikka kurjalta näyttikin.

Ja niin se olikin; siellä asui vanha tyttö, jota tavallisesti sanottiin vaan Kariksi, mutta väliin ja ikäänkuin selitykseksi Knapstadin-Kariksi. Hänellä ei ollut maata eikä elukoita hoidettavana tai elatuksen varaksi, ja kun hän puuhaeli sellaisissa toimissa, joka tapahtui melkein joka päivä kaiket kesät, oli se vierasta omaisuutta, ja siitä hän eli sen ajan; mutta, kun talvi tuli ja jäähdytti kaikki, sekä ulkona että sisällä, silloin hän kehräsi lankaa, neuloi sukkaa, ja missä oli kärsivä ihminen tai kipeä elukka, siinä hoiteli ja toimieli hän mitä missäkin tarvittiin. Sillä tavoin hän oli elänyt neljäkymmentä talvea tässä kurjassa mökissä.

Mutta sellaisena kuin se tänä iltapäivänä näkyi siinä kanervamättäiden ja heleänviheriäin katajapensaiden välissä, tuntui se kumminkin erinomaisen iloiselta, aivan niinkuin kurjuus hymyilee ja sanoo: Tervetultua! vaikka sillä ei ole mitään muuta tarjottavaa.

Tasangolla vallitsi hiljaisuus ja yksinäisyys, ainoastaan kaukaa kuului koiran haukuntaa yksityisten äänien välillä. Silloin köyryselkäinen olento vähitellen yleni tunturin laidan yli, josta jyrkkä tie kulki täältä kedolle -- se oli Olli-poika. Hän seisahtui hetkeksi hengittääksensä hankalan matkan jälkeen, sitten hän jotenkin reippaasti astui Knapstadin Karin mökkiä kohti.

Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammaksi kävi kulku; vihdoin hän pysähtyi nähtävästi huoataksensa ennenkuin hän astui mökkiin, -- mutta likemmältä katsottuna tämä viivytteleminen oli pelkurimaisuutta; oli aivan selvää ettei hän uskaltanut mennä lähemmäksi mökkiä, vaikka se silminnähtävästi oli hänen matkansa päämaali.

Vihdoin viimein hän hiukan rohkaisi mieltänsä ja liikkasi ovelle. Hän otti hatun päästänsä ja pyyhki hihallaan otsaa, koetti ylipäänsä oikaista itseänsä ja tarttui oven ripaan; mutta ovi oli lukossa, -- silloin hän hiipi ikkunalle ja tirkisti sisään, mutta päätään pudistaen hän lähti sieltä -- ei ollut ketään kotona.

Silloin istui hän kynnykselle, laski lippaan viereensä ja katseli surkean ja aran näköisenä tyhjää tasankoa; vihdoin hän hyrähti itkemään, pettymys ja yksinäisyys vaikuttivat hänessä samallaista alakuloisuutta kuin ala-ikäisessä lapsessa. Mutta ala-ikäinen Olli-poika olikin suurimmassa määrässä, vaikka hän läheni suurin askelin sitä ajanmittaa, joka on ihmisille suotu. -- Eihän vuodet teekään ihmistä täysi-ikäiseksi, vaikka laki niin sanoo, se on ainoastaan tahto, joka määrää ihmisen kypsymisen kantaa, -- ja Olli-poika ei ollut missään suhteessa kypsynyt.

"Holohei!" huusi pieni vuohipaimen hänelle pieneltä lähellä mökkiä olevalta kummulta.

Olli-poika hyppäsi kynnykseltä ja tarttui lippaasen.

"Sinäkö olet Olli--poika?" kysyi poika ja tuli lähemmäksi.

Olli-poika ei viitsinyt vastata siihen niin mitään.

"Kari on kai Bergslienissä," arveli poika ja sylki joka kerta kuin hän oli puhunut, antaakseen enemmän painoa puheelleen.

Olli-poika katseli epävakaisesti Bergslieniä kohden, kääntyi pojan luota, joka nähtävästi oli toivonut saada hiukan pakinoida, ja lähti horjuvin askelin mainittua taloa kohti kulkemaan. Ja täällä hän menetteli vallan samalla tavalla kuin ennen, -- ensin rohkeasti, niinkuin se, joka tietää olevansa tervetullut, sitten pelkurimaisesti ja vitkallisesti, kuni se, jolle ei milloinkaan ole sanottu: terve tulemasta.

Vihdoin viimein hän tuli Bergslienin maalle. Ulkona pihan takana seisoi pieni vanha nainen, joka levitti pestyjä vaatteita pensaille kuivamaan. Hän huomasi kohta tulijan, mutta hän ei ollut häntä näkevinään.

"Hyvää päivää, Kari!" sanoi Olli-poika peloissansa ja pyyhki hien otsasta.

Nainen katsoi häneen älykkäillä, loistavilla silmillä; hänen kasvonsa olivat vanhat ja alakuloiset ja hän nyykäytti päätään vastaukseksi. Mutta tämä tervehdys oli vallan välinpitämätön, se ei käskenyt häntä menemään eikä jäämään.

"Minä olin tuolla mökin tykönä," lisäsi tulija ja istui pölkylle naisen lähelle.

"Minä jään tänne yöksi," sanoi Kari, hetken äänettömyyden jälkeen; mutta hän ei katsonut mieheen.

"Niin, kai sinä sen teet," huokasi tämä kohtaloonsa tyytyen.

"Sinä saat mennä sinne ja asettaa itsellesi omin päin miten voit," lisäsi nainen hetken kuluttua.

"Tyhjässä talossa?" kysyi mies surullisella äänellä.

"Minä en voi olla sekä siellä että täällä," keskeytti nainen häntä jyrkästi.

"Siellä ei minulla mitään hauskuutta ole, kun sinä et ole siellä."

"Niin, tuntuu siltä kuin sinä et juuri olisi hupaisuuden tarpeessa," virkkoi nainen vähän pilkallisesti.

"Minä ikävöin sinua niin että sydän on pakahtua," sanoi mies vakaalla äänellä.

"Hiljaa!" käski Kari ja katsoi taloon päin, "sinä et saa puhua niin kovaa, muuten en kuule jos minua käsketään sisään; Sigrid ei ole terve."

"Suokoon Junnila että minä olisin hänen sijassansa, niin olisi kai joku, joka pitäisi minustakin huolta ... enkä kuljeksisi näin ympäri kyliä kuin koditon koira," huokaili Olli ja ääni tukahtui itkuun.

"Siitä ei voi mitään sanoa," lausui Kari ja meni samassa miehen luo ja istui hänen viereensä. "Se, joka ei todella ryhdy mihinkään, kuljettaa mukanaan taudin, mihin vaan tulee; sillä pahin tauti on levottomuus."

"Niin, osoitapas minulle sitä, mihin minä voin ryhtyä," valitti mies ja itki vielä katkerammin.

"Turvaa Jumalaan."

"Hän on niin kaukana."

"Sitten sinä itse sen määräät," sanoi nainen vakaasti.

"Sinä olet riitainen nyt, sinä, Kari," huokasi mies, "sinun luoksesi ei voi tulla surussa."

"Siitä on pitkä aika kuin tulit ilossa, ja kuitenkin kulutat aikaa tullaksesi tänne tunturin yli."

"Tuolla alhaalla on niin kurja elämä... Siellä väsyy."

"Ei ole kumma että väsyy, kun pitää olla muassa kaikellaisissa seuroissa," tuumaili nainen suutuksissaan.

"Voisi melkein vannoa sen päälle, että siinä on jokin tenhovoima," väitti mies. "Toisena hetkenä inhoittaa toisena tekee mieli --."

"Minä sanon sinulle yhden asian," keskeytti häntä nainen lyhyesti, "sinussa on ikäänkuin kaksi ihmistä. Toinen on nuorukainen, jota hurjapäisyys vaivaa, toinen on raajarikko-raukka, joka rauhaa ja lepoa halajaa. Sinun täytyn eroittaa ne. -- Ihminen ei voi olla nuori ja vanha yht'-aikaa, lörppömäisyys ja totisuus eivät milloinkaan vedä yhtä."

"Niin, sinä kyllä kaikki asiat tiedät, sinä! -- Toisen raukan täytyy kuin täytyykin kärsiä typeryyttä," huokaili Olli-poika hiukan rauhoitettuna.

"Kaikkien täytyy kärsiä typeryyttä," lausui Kari painavasti. "Mutta Herra Jumala on sanonut: Älä anna pahan sinua voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä."

"Minä olen kai jo käynyt liian vanhaksi pahuudessa," sanoi mies nöyrästi -- mutta, se ei sydämen syvyydestä tullut.

"On ainoastaan yksi, joka on liian vanha pahuudessa, ja se on itse perkele!"

"Älä ota niin kovasti kiinni, Kari!"

"Täytyy olla kova laiskuuteen nähden."

"Olenko minä laiska!" huokasi Olli-poika närkästyneenä, "minä en suo itselleni lepoa missään."

"Niin, se on juuri pahin laiskuus, se," sanoi nainen, "sillä sinä pakenet ajattelemista! Joka kerta kuin Herra laski kätensä sinun päällesi ja sai sinua seisahtumaan, olit sinä kuin riivattu. Muistatkos, kuinka panit vastaan, kun Isonkylän Lauri selkäsi katkaisi ja sinä makasit täällä monta viikkoa ja taistelit elämän ja kuoleman välillä? Rauhoittuiko mielesi silloin? Kannoitko ristiäsi, Olli? -- Et, sinä viskasit sen luotasi ja otit sen taas, niinkuin tauti teki sinun kanssasi. -- Ja miten silloin kävi kun polveasi alkoi pakoittaa puukonpistosta, jonka sait Bolstad Örenin tykönä kahdeksan vuotta takaperin, oliko laitasi silloin parempi? Ei, se ei ollut parempi..."

"Jos sinä olisit ollut minulle uskollinen, Kari!" vonkui mies, ja tällä kertaa tuntui kuin se olisi tullut syvemmältä.

"Milloin minä sitten sinun hylkäsin?" kysyi nainen ankarasti.

Olli-poika käyristyi kokoon soppeen, jossa hän istui, ja näytti melkein siltä kuin hän ei olisi voinut tehdä itseänsä kyllin pieneksi naisen rinnalla; sillä vaikka hän kyllä väitti vastaan, osoitti hänen käytöksensä kuitenkin arkamaisuutta, joka todisti että nainen puhui totta.

"Niin, ihmisten silmissä kyllä siltä näytti," jatkoi nainen hetken kuluttua, "mutta Jumalan silmissä en ole milloinkaan sinua hyljännyt."

"Kenties se vielä voi muuttua," kuiskasi mies nöyrästi.

"Se ei ikinä muutu," huokasi nainen ja itki hiljaa.

"Etkö itse sanonut sinä päivänä, kun erosimme: 'Kun vaan oikein tahtoo, niin kyllä onnistuu'... ja nyt minä tahdon," huudahti mies ja ojensi itseänsä.

"Niin, suokoon Jumala että niin olisi!" huokasi nainen ja pyyhki silmiänsä. "Mutta sinussa on kaksi tahtoa, se on onnettomuus. Vähät hyödyttää että valjastat kaksi hevosta auran eteen, kun toinen pyrkii sinne toinen tänne."

"Minä olen nyt sanonut sen, ja tällä kertaa pysyn sanoissani," vakuutti mies rohkeammin ja nousi lähteäksensä.

"Menetkö mökille?" kysyi Kari.

"En, minä menen alas kedolle jälleen."

"Jos tapaat Thoren Stenistä, niin vältä hänen seuraansa, se on tunnoton poika," sanoi nainen ja nousi äkisti.

"Hän tulla karkasi alas tunturia, kun minä istuin lepäämässä hiukan, ja potkasi lipastani niin että se vieri rinnettä alas. Minä luulin että hän oli hupsu," sanoi Olli.

"Hän on suurisuinen veijari, joka kerskailee ja kopeilee ikäänkuin ei kukaan voisi sellaiseen vastata."

"Mutta se on poikaa, se, joka rohkenee puukonkärkeä vastaan mennä!" huudahti Olli ja hurja ilo leimahti hänen kasvoissansa.

"Kyllä, hän alkaa siitä, mistä sinä neljäkymmentä vuotta sitten aloitit," sanoi Kari kuivasti. "Sinä kenties et tiedä mitä tässä talossa on tapahtunut? Mutta mitenkä sinä sen tietäisit... Sinä tiedät että Sigrid, talon tytär, jo vuosi sitten luvattiin Thorelle... Vähän aikaa kaikki kävi hyvin, mutta sitten asiat muuttuivat. Thore on ruvennut hevoiskauppiaaksi, ja sitä ei tyttö eivätkä tämän vanhemmat hyväksy, sillä se ei ole tarpeen, Bergslien kyllä elättää miehensä!... Nyt on Sigrid monta kertaa tahtonut purkaa kihlauksen, mutta tänään siitä tuli täyttä totta; silloin Thore oli ylhäällä sääterintuvalla tytön kanssa ja kiusasi ja houkutteli häntä kuin paha henki. Mutta kun tyttö pysyi lujana päätöksessään, työnsi Thore häntä vihoissansa niin, että hän kaatui ja pyörtyi, ja jollen minä olisi ollut tuvan ovessa ja nähnyt miten hänen kävi, en tiedä mitä loppu siitä olisi tullut."

"Entäs sitten, hoida häntä!" huudahti Olli-poika äkäisesti.

"No, en minä sitä niin erittäin tärkeänä pidä," jatkoi nainen, "kun kerta on saanut yhden kolauksen, voi kyllä toistakin kestää."

"Niin, mutta henki, Kari!"

"Voipi ennemmin menettää henkensä tällaisesta, kuin kadottaa ilon ainaiseksi," huokasi nainen ja nousi.

"Älä puhu tuolla tapaa, Kari!" pyysi Olli suruisesti.

"Voi, vähät elämästä, kun täytyy elää ainoastaan saadaksensa siitä loppua," lisäsi nainen hiljaa, -- sitten hän nyökäytti päätään Ollille ja käänsi hänelle selän.

"Oi Herra Jumala!" pääsi ikäänkuin hätähuuto miehen suusta samassa.

Mutta Kari ei siitä ollut millänsäkään, vaan meni sisään. Hän oli niin monta kertaa nähnyt Ollin sydämen sortumusta, hän ei tahtonut sitä jälleen nähdä. Ollin suru oli niinkuin itkevän lapsen, joka kaukaa näkee lohdutuksen kädessä makeisen.

Ja sen tiesi Olli-poika itse. Hän tunsi vallan hyvin oman heikkoutensa, hän tiesi että hän oli kerkeä ja luja päättämisessä ja huikentelevainen ja heikko toimeenpanemisessa, jota vastoin Kari oli hidas jotain päättämään, mutta järkähtämätön toimeenpanemisessa. Mutta siitä huolimatta oli Kari hänen ainoa, maallinen lohdutuksensa, ja sitä hän oli ollut yli neljäkymmentä vuotta. Olli oli kyllä vuorotellen viskannut sen luotansa ja taas tarttunut siihen; mutta joka kerta kuin hän sen uudelleen omisti, pelkäsi hän kauheasti sitä kadottavansa. Sentähden hän ei voinut mennä pois sanomatta muutamia sanoja Karille, vaikka hän ei ensinkään tiennyt mitä hän tahtoi sanoa. Hän hiipi taloon ja aukaisi kammarin oven, nöyränä ja itsensä kieltäväisenä kuin katuvainen syntinen, mutta kun hän seisoi ovessa ja hänen silmänsä kohtasivat Karin silmiä, niin hänen katseensa ilmoitti surua, toivottomuutta, ja Olli kääntyi ja lähti pois sanaakaan sanomatta.

Kari katsoi hänen jälkeensä, kun hänen katala muotonsa kulki ikkunan ohi ja katosi huoneen taakse; sitten istui hän hiljaa ja vaipui surullisiin ajatuksiin, ja niinkuin hän tällä hetkellä entisyyttä katseli, niin hän oli sitä neljäkymmentä vuotta katsellut. Aika ei ollut sitä himmentänyt eikä muuttanut; se oli samallainen kuin silloin kun hän ratkaisemisen hetkenä oli sulkenut itsensä sisään sen kanssa.

* * * * *

Knapstadin Kari, niin nimitetty isän jälkeen, joka oli köyhä mökkiläinen nimeltä Niilo Knapstad, oli iloinen kahdenkymmenen vuotias, kaunis ja riski tyttö, kun hän rupesi piiaksi Gravsejdet nimiseen isoon taloon naapuristossa. Emäntä oli kuollut jo aikoja sitten, ja isäntä oli hyväntahtoinen ja hyvänsuopa mies, joka antoi Karin toimiella enemmän niinkuin tytär talossa kuin vieras, ja niin kului vuosi iloisesti ja hauskasti.

Talossa oli Olli nuorin kolmesta täysi-ikäisestä pojasta. Hän oli hyväksi tunnettu ja yleensä suosittu, sillä hän oli hyvä-avuinen ja samalla kaunis ja reipas nuorukainen. Kun Kari tuli Gravsejdetin taloon, oli samassa hetkessä ikäänkuin päätetty asia, nuorison kesken, että se oli tyttö Ollille, ja Olli oli poika, joka sopi Karille; sillä molemmat olivat siitä asti kun ensi kerran tapasivat toisiaan kuin kaksi lintua, jotka hyppelivät ja lauloivat kukin oksallaan, iloiten kaikesta mutta enin kuitenkin ihaellen toinen toistaan, kukin itsekseen.

Sitten kun talvi tuli ja metsän verhosi lumi, kokoontuivat he yhteiseen suojaan ja elivät siinä iloisesti, eikä ollut sitä kohtaa, joka olisi ollut heille tiellä; sillä toinen tasoitti tietä toiselle. Mutta kevätpuoleen, kun linnut taas samosivat metsään, yhtyivät hekin viheriällä oksalla ja kumpaisellakin oli korsi nokassa saman pesän rakentamiseen.

Oli kuitenkin seikka semmoinen että Ollin isä ei kohta heidän liittoansa hyväksynyt; mutta Kari oli kelpo tyttö sekä iloinen että joutuisa töissään, sentähden vanhuksen tyytymättömyys pian poistui ja muuttui sitten todelliseksi mieltymykseksi.

Kun vuosi oli kulunut, kuoli vanhus. Vanhin poika sai talon haltuunsa ja kaksi nuorempaa saivat hakea muualta toimeentuloa, mutta Kari jäi taloon piiaksi.

Silloin Olli rupesi kauppaa tekemään. Ensin hän kaupitsi villoja ja nahkoja ja muuta sellaista talontarvetta, mutta kun se ei kannattanut, rupesi hän hevoiskauppiaaksi. -- Hän vaihtoi ja hän myi, hän uskalsi siinä missä muut mietiskelivät, eikä hänen mielensä lannistunut tappiosta. Niin ainoastaan talvi eroitti nuoret heidän onnestaan, sillä Olli ansaitsi paljon rahaa; hän oli jo ostanut pienen rakennuksen laaksossa ja keväällä aiottiin häitä pitää.

Mutta ei Olli ollutkaan kauppataitoa ilmaiseksi saanut. Jotain oli annettava viekkauden ja rohkean kekseliäisyyden sijaan, sitä ei kukaan tuntenut paremmin kuin Kari. Olli ei enää tullut Gravsejdetiin niin usein, ja kun hän tuli, oli hänen käytöksessään jotain hurjaa, joka paremmin olisi sopinut rajua hevosta kohtaan, jota oli hillittävä, kuin pientä ujoa tyttöä kohtaan.

Ja se yhä kiihtyi. Ne monet matkat, jotka Ollin täytyi tehdä kauppansa takia, paaduttivat sekä sielua että ruumista; sillä talvi oli kylmä, täytyi panna paha pahaa vastaan, kova kovaa vastaan, jos mieli aikaan tulla. -- Niin Olli joi muiden muassa, ensin vahvistukseksi ja virvoitukseksi, sitten ajanvietoksi ja vihdoin tukehuttaaksensa oman tunnon ääntä, ja vihdoin viimein hän oppi vannomaan valhetta todeksi, kunnes totuus muuttui valheeksi ja valhe totuudeksi. Sanottiin tosin vielä "Gravsejdetin Olli -- kas se on miestä, se!" mutta hänessä ei kumminkaan enää ollut mitään vakavuutta, ja mihin vaan sitten astui jalallaan, sinne liukui hän.

Ja niin tuli kevät, mutta ei häitä pidettykään Gravsejdetin talossa. Mari ei ollut itkenyt itseään heikoksi, vaikka hän oli vuodattanut kyyneleitä tuhansittain Ollin synnin ja jumalattomuuden takia. Sentähden tulikin hetki, jolloin hän lausui sanan, jota hän itse oli peljännyt ja jota hän oli hiljaisuudessa kätkenyt, siksi kuin se oli koetettu ja voimallinen, ja tämä sana pani sen ankaran, kukistamattoman eron heidän välilleen, jota ei mitään houkutus, ei mikään itku, eikä mikään rukoileminen voinut tehdä horjuvaksi tahi murtaa.

"Hän ei tahtonut olla avullisena suojelemaan kaikkea sitä rikkaruohoa, jota Ollin mieleen pisti istuttaa elämään. Hän ei tahtonut valmistaa synnille sijaa ja lukea Jumalan sanaa valheelle!"

Silloin nuorukaisen rohkeus masentui, mutta ei niin paljon, että se nöyryyden ja katumuksen kautta olisi herättänyt vakaata päätöstä, ei, -- Olli itki ensin, otti sitten vähän väliä lohdutusryypyn, ja vihdoin hän nousi kaikkia vastaan ja kaikki häntä vastaan.

Kun Gravsejdetin Olli ensi kerta kulki kedolla käsi kädessä tytön kanssa ja he iloisesti ajattelivat tulevaisuutta, katsellessaan peltoja, jotka rehoittivat kevään ihanuudessa, suloisessa lämpimässä päivänpaisteessa, -- silloin hänessä oli luja päätös ja tahto; mutta isän kuoleman jälkeen ohjasi päätös toisaalle ja tahto jakaantui. Nyt hänen sielussaan oli ikäänkuin kolmisävel -- ei sopusointuun vaan eripuraisuuteen. Se oli vallattomuus, epätoivo ja heikkous. -- Yksi ainoa hurja ja raaka sana saattoi hänet vallan raivoon ja hän oli yhtä hurja kuin muutkin; mutta sitten valtasi hänen mielensä synnin tuska, ja silloin hän kernaasti olisi myynyt henkensä yhdestä killingistä, jos omatunto olisi otettu kaupanpäälliseksi. Sen jälleen seurasi kolmas mielen tila, joka oli tavallinen; se vaihteli tylsämielisyyden ja itseänsä ylläpitämisen vainun välillä; mutta se oli ilman tahtoa ja kykyä, se oli vaan hiljaisuus, johon hän tuhlasi yhden raivon puhkeamisen, ja kokosi voimia toiseen, -- laiskuuden syvyys, jossa intohimot olivat väijyksissä.

Näin kuluivat nuoruuden vuodet kokoilemalla heikkoutta ja tauteja vanhuudelle. Silloin kansa vihdoin otti häneltä oikean nimen pois ja sanoivat häntä sen sijaan Olli-pojaksi, -- sillä nimellä hän oli yleensä tunnettu.

Vihdoin hän rupesi jonkunlaiseksi lähetystoimen kulkukauppiaaksi, mutta omassa nimessään. Hän lauloi taloissa, joissa hän oli yötä, väliin vanhan laulun, tahi luki hän kertomuksen kristinuskon voitosta pakanuuden yli. Hän osasi myöskin kertoa kauheita juttuja pakanain julmuudesta Jumalan sanan selittäjiä kohtaan, ja hän osasi esittää sitä sellaisella kavaluudella, joka oli välttämätöntä saattaaksensa kuulijat värisemään -- ja ostamaan kirjaa; ja silloin Olli-poika ajaksi oli autettu. Mutta kaiken tämän hän teki niin ylpeästi kuin mahdollista oli. Vanha voima leimahtikin vähän väliä uudestaan esiin hänessä, -- mutta se oli vaan leimu, jonka kautta rappeutunut tulen pesä näkyviin tuli, ja se sammui kohdakkoin jälleen.

Kari oli sillä välin omaa tietänsä kulkenut, ja se oli yksinäinen; mutta se oli hänen mieleensä. -- Tuli kyllä yksi ja toinen nuorukainen, joka pyrki hänen suosioonsa, sillä vaikka suru ja harmi olivat poimineet kauniit ruusut poskilta, niin silmissä oli vielä tuo kirkas valo ja hiukset olivat kullan karvaiset. Mutta Kari kulki niin vakaasti ja koskemattomasti kaikkein ohitse, että hän vihdoin sai luoduksi ympärilleen sen erämaan, jonka hiljainen, puhumaton suru aina luo.

Ja vuodet kuluivat. Kari muutti vanhana tyttönä Bergslienin maalla olevaan mökkiin, ja sinne tuli Olli-poika väliin ja täällä parannettiin ne haavat, joita vallattomuus ja hurjuus olivat häneen lyöneet, vaikka Kari vallan hyvin tiesi että hän sillä vaan antoi Ollille voimia koettamaan uutta tappiota.

Kun Olli oli hoidettu ja taas oli saanut sen verran elonvoimaa, että hänen taas teki mieli ulos matkoille, niin istui Kari yksin, -- vähän entistä köyhempi maallisista tavaroista, ja myöskin köyhempi onneen nähden; sillä hänen ainoa huvinsa, hänen vanhan sydämensä kultainen unelma oli kumminkin ajatuksissaan olla uskollinen "sulhaselleen, Gravsejdetin Ollille, -- uljaalle nuorukaiselle, joka ei ollut pelkuri eikä viallinen!" Ja vaikka tämän ja Olli-pojan välillä ei ollut juuri mitään yhtäläisyyttä, oli se kuitenkin sama henkilö. Niin hän tällä tavoin yhdisti: surua iloon, ja iloa suruun. Kyynel seurasi aina mukana, kun muutos tapahtui. Sillä aikaa kuin Olli oli poissa hänen luotaan, oli tämä vielä sulhanen -- joka varmaan ei milloinkaan tule takaisin! -- mutta sydän ajatteli kumminkin häntä ja työ sujui paremmin; sillä se oli niin ihmeellisen viehättävää! aina jotain odotettavaa.

Kun viikko oli lopussa ja pyhäpäivä tuli veisuineen ja lepoineen, silloin myöskin tuli pyhäpäivä-työ esille, joka oli "sulhaispaidan ompeleminen Ollille." Se ei vielä ollut valmis! vaikka Kari ompeli ja ompeli, ja oli lakkaamatta kaiket nämä vuodet sitä tehnyt. Mutta hän tiesi että hän ompeli sitä, joka ei milloinkaan tulisi käytettäväksi, ja sitä paitsi hän ompeli niinkuin se, joka katsoo eteenpäin käyttämisen päivää kohti.

Niin hän istui pöydän päässä silmälasit nenällä, syrinki sormessa, ja hyräili hiljaa pistellessään tiheitä pisteitä koruompelukseen paidan rintamuksessa. Joutuisasti työ ei sujunut; sillä näkö ei enää ollut selvä opas varmalle kädelle. Mutta eihän ollutkaan kiirettä -- piti vaan siltä näyttämän.

Tämä samalla surullinen ja iloinen työ oli kuitenkin ainoastaan talvella esillä; kesällä Karin täytyi olla sekä siellä että täällä, missä ihmiset häntä tarvitsivat. -- Kun lumi tuiskui mökin ympärillä ja tuuli tarttui siihen voimallisin käsin että tuntui siltä kuin se aikoisi nostaa koko mökin maasta ja tanssia sen kanssa yli tasankojen, -- kun kuului ikäänkuin monen ihmisen ääni, joka kumisi sekasorrossa, silloin hän kuunteli ja hymyili hiukan: "Näin Olli melusi, kun hän tahtoi saada ääntänsä kuulluksi yli hälinän."

Mutta sitten tuli taas se aika, jolloin Olli itävöiden liikkasi tunturin yli Karin mökille. Kun Kari silloin näki hänen tulevan, puutteen-alaisena ja alakuloisena, ja istuvan oven suuhun kurjana kuin hylkylaiva, silloin ei sulhaispaitaa ajateltukaan, -- silloin Karille samassa kävi selväksi toinen puoli heidän suhteestansa toisiinsa, ja tämä huomio herätti hänessä samankaltaista surullista iloa. Silloin oli vallan varmaa että hänellä oli oikeus hoidella häntä ja vaalia häntä, -- ja senpätähden Olli juuri tulikin hänen luokseen!

Niin istuivat he tuntikaudet yhdessä ja puhuivat vähä-pätöisistä asioista; mutta ei kumpikaan heistä milloinkaan puhunut siitä mitä he ajattelivat, ja senvuoksi he istuivat tuttavallisesti lähellä toisiaan ja kumminkin niin kaukana toisistaan todellisuudessa. Se elämänpuu, joka yht'aikaa oli juurtunut heidän sydämissään ja joka rivakasti kasvoi valossa ja ilossa, hakattiin maahan nuoruuden aikana, sentähden oli vielä nestettä kyllä juuressa näihin moniin liika-oksiin, mutta runkoa ja latvaa se ei milloinkaan enää saanut.

Se oli Knapstadin Karin ja Olli-pojan kurja elämä. He olivat vielä tavallansa kihloissa; sillä erillään toisistaan elivät he uudestaan mennyttä aikaa, ja se vei heidät yhteen. Hiljaa ja moittimatta tunsi toinen oikeuttaan toiseen nähden, tuo saavuttamaton sekä irroitti että yhdisti heidät. -- --

Ensi kerta näiden vuosien kuluessa oli Kari nyt tänä päivänä puhunut Ollille menneestä ajasta ja hänen kadotetusta elämästään, mutta se oli sentähden että hänellä oli silmäinsä edessä kuva omasta onnettomuudestaan sairaassa tytössä, jota hän hoiti. Kaikki katkeruus, jota hän pisaroittain oli ko'onnut, vuosi yli reunojensa tällä hetkellä, ja kuristi hänen vanhaa sydäntänsä kokoon kauheassa tuskassa. Sentähden hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt totuutta niin alastomana kuin nyt. -- "Se ei ollut Gravsejdetin Olli, se oli vaan Olli-poika!"

"Minusta Olli tänään oli enemmän rappiotilassa kuin milloinkaan ennen," huokasi Kari, kun Olli oli mennyt. "Mies-parka! Jumala suokoon että pian kävisi itsensä väsyksiin, jotta hän saa rauhan maailmassa." --

"Minusta Kari ei ollut niin hyvä, kuin hän tavallisesti on," jupisi itsekseen Olli, kun hän Bergslienistä kulki takaisin tunturin yli. "No niin, tukala on hänen elämänsä, mutta ei minunkaan osani ole parempi. -- Mutta hän on kuitenkin oikeassa," jatkoi hän hetken kuluttua, istuutuen tunturin kärjelle ja katsellen alas tasangolle. "Eihän se oikeastaan ole muuta kuin laiskuutta, kaikki toimeni. Näyttää tosin siltä kuin jotain voittaisi tällaisella kaupalla, -- turhaa kaikki tyyni! -- Kun vaan jotakin neuvoa tietäisin! -- Kummallista se on! joka kerta kun mieleni tekee tähän paikkaan, on minusta kuin Kari vielä olisi nuori, -- minä muistan silloin että hän aina hiipi oven taakse peloittaaksensa minua, ja sitten hän nauraen juoksi esiin kun minä tulin, -- niin, se oli siihen aikaan, se oli tuolla Gravsejdetin talossa! Mutta nyt hän kumminkin on vanha, ja minäkin olen vanha, -- niin!" Ja hän huokasi uudelleen.

Samassa hetkessä aurinko meni mailleen tunturin taakse ja loi vaaleankeltaisen hohteen läntiselle taivaalle. Raitis tuulen puuska toi töminän meluavasta markkinapaikasta ylös Ollin luokse tunturille, jossa hän istui katsellen ympärilleen ikäänkuin hän jotain etsisi, jolla hän voisi itseään lohduttaa; sillä sitä alakuloisuutta, jonka hän oli tuonut mukaansa tänne, hän ei tavallisuuden mukaan ollut jättänyt jälkeensä Knapstadin Karin mökkiin, päin vastoin se oli lisääntynyt ja hänen mielensä oli melkein epätoivon partaalla.

Silloin huuto kuului ja sitä seurasi raikas nauru.

"Nyt mellastellaan taas tuolla," huudahti hän suruisesti ja kuunteli tarkoin.

Taas kuului raakoja huutoja, naurua ja melua.

"Täytyy kai koettaa kömpiä tuonne alas laaksoon," huokasi hän kepeämmällä mielin ja nousi. "Eihän tuota tiedä vaikka sattuisi kauppa onnistumaan."

"Hei!" huusi yksinäinen ääni keskellä hälinää.

"Hei!" huusi Olli-poika ja hypähti, mutta samassa hetkessä oli hän vallan muuttunut. Silmät säihkyivät, kasvot olivat uljaan näköiset, hartiat kohosivat hiukan ja koko pelkurimaisuus katosi hänestä kuin kuivettunut kalvo, joka ei ollut rohkeutta kahleihin pannut, vaan ainoastaan suojellut sitä sillä aikaa kuin se kasvoi.

Ja nyt ei kulunut monta silmänräpäystä sen välillä, jolloin hän istui ja huokaili syntisen luontonsa takia, ja sen, jolloin hän reippaana ja vilkkaana liikkasi tasaista metsäpolkua pitkin markkinapaikkaa kohti.

"Rohkeutta, Olli-poika!" huusi käheä ääni hänelle eräästä joukosta, jossa oli moniaita juopuneita miehiä, "mitä sinulla on lippaassasi?"

"Minulla on sielun lääkettä sekä sinulle että minulle," vastasi Olli juhlallisesti ja tunki lähemmäksi.

"Onkos sinulla sitä, hä?" huusi mies nauraen. "Niin, kyllähän se on tarpeen, -- tule tänne lippaasi kanssa!"

"Anna minun pitää mikä omani on," sanoi Olli ja työnsi miehuullisesti miehen luotansa.

"Onko totta että sinulla on laulu perkeleestä Amerikassa?" kysyi pitkä, unisen näköinen nuorukainen, joka kädet taskussa oli tuupannut itsensä väkitungoksen läpi päästäksensä Ollin luokse.

"Minä en tiedä mitään siitä että paholainen on toisellainen siellä kuin täällä," vastasi Olli-poika kylmäkiskoisesti.

"Kyllä," sanoi nuorukainen ja loi pahajuonisen silmäyksen toisiin. "Sekä sen kompurajalka että sarvet ovat puhdasta kultaa, ja täällä ne eivät ole muullaiset kuin jokaisella lehmällä on."

"Herra siunatkoon! kuinka jumalatonta puhetta!" huudahti muuan muija, joka seisoi pienen pöydän takana, jossa oli väkeviä juomia kaupan.

"Älä nyt siitä milläsikään ole, muija!" nauroi ko'okas roteva nuorukainen.

"Miten on rohkeutesi laita, Olli-poika?" kääntyi hän Olliin. "Luullakseni sinä itkit, kun istuit tuolla tunturilla."

"Eipä minulla ole enemmän rohkeutta kuin tarvitsen, Thore," vastasi Olli ystävällisesti ja koetti vetäytyä pois hänen luotaan.

"Tule tänne juomaan, niin se vahvistuu," sanoi Thore ja tarttui toisen käsivarteen. "Sitä paitsi minun kai täytyy maksaa sakkoa siitä että potkaisin lippaasi tunturia alas."

"Kiitos tarjoomastasi," vastasi Olli-poika alakuloisesti, "mutta minä mieluisemmin olen juomatta."

"Olet juomatta!" sanoi Thore ja piti lasin hänen suunsa edessä, "tuossa on, juo, tyhmeliini! sellaista ei sinulle kaksi kertaa tarjota."

Olli-poika seisoi hetken aikaa epäileväisenä, mutta sitten hän tarttui lasiin ja joi siitä.

"Kaikki, viimeiseen pisaraan saakka! Thore Stenistä tarjoo nyt!"

Ja Olli tyhjensi lasin ja liikkasi pöydän ääreen pannaksensa sitä sille. Mutta nyt hän ei enää näyttänyt arkamaiselta; hän katsoi yhtä rohkein silmin Thoreen, kuin kaikki muutkin.

"Kuinka monta sellaista sinä tarvitset tullaksesi mieheksi?" kysyi Thore ja kaasi uudelleen viinaa lasiin.

"Luullakseni yhtä monta kuin sinä tarvitset naiseksi tullaksi," vastasi Olli uljaasti ja tyhjensi yhdessä kulauksessa toisen lasillisen.

"Eihän sitä silmillä voi nähdä noin pientä miestä," sanoi Thore. "Sinun pitää seisoa täällä pöydällä, jotta olet muiden tasalla." Ja hän tarttui Olliin ja nosti hänen syrjällä olevalle pöydälle.

Mutta silloin hurjamaisuus pääsi Ollissa valloille, ja hän juoksi pullojen ja pyöriväin lasien välillä kaikkien läsnä-olijain täyttä kurkkua nauraessa, kunnes hän vihdoin hyppäsi pöydältä ja jäi riippumaan Thoren kaulaan. Mutta samassa tämä viskasi hänen toiselle puolelle, johon hän tunnotonna jäi istumaan maahan; lipas vieri pöydältä tietä pitkin.

"Tuo tänne hänen lippaansa," sanoi Thore eräälle pojalle, joka koetti saada kantta auki.

Mutta nyt oli Olli-poika hiukan toipunut, ja hän tulla konttasi lipastansa ottamaan.

"Et, sinä et saa sitä ennenkuin olen nähnyt laulun lemmityisestä," huusi poika ja piti lipasta käsissään.

"Poika on oikeassa, täytyy oppia nuorra ollessaan," sanoi Thore, otti lippaan ja aukaisi yhdellä iskulla kannen.

"Anna tänne lippaani," rukoili Olli ja nousi polvilleen, kuroittaen molemmat käsivarret lipasta kohti.

"Hae nyt laulu, poika," sanoi Thore, ja käänsi lippaan ylös alaisin niin että koko sen sisältö lensi ulos.

"Ette saa koskea siihen!" uhkasi Olli-poika ja kömpi taas vähän matkaa eteenpäin.

Mutta rukous ja uhkaus olivat tyhjää ääntä, jota ei kukaan kuullut ja josta ei kukaan välittänyt. Ennenkuin pari minuuttia oli kulunut, olivat jo kaikki lentokirjat miesten käsissä, ja jokainen luki omaansa ääneen tai hiljaa, mikä kunkin mielestä oli mukavinta.

"Tässä on laulu!" huusi poika ja piti vanhaa kokoon käännettyä paperia päänsä yli.

"Tule tänne, näytä se minulle!" käski Thore ja tarttui paperiin.

"Ota se ja anna se minulle, Thore!" pyysi Olli-poika rukoilevalla äänellä ja nousi taas polvilleen.

"Ei, nyt saamme nähdä mitä miestä sinä olet, osaatko sepittää oikeaa laulua," sanoi Thore nauraen ja levitti paperin käsilyhdyn edessä, joka oli pöydällä, sillä oli jo hämärä. Ja hän luki epävakaisella äänellä:

"On Gravsejd-talossa tyttönen, Hän aikoo keväällä naimiseen. Hän on niin sorea ja ihana Kuin kauniin kukkanen kedolla."

"Voi sentään, Thore! että noin kiusaat minua," vonkui Olli-poika ja kiersi käsivartensa Thoren jalkojen ympärille ja katseli ylös häneen.

"Laske jalkani irti, lurjus!" ärjäsi Thore vihaisesti ja potkasi Ollin luotansa. Ja sitten hän jatkoi laulaen:

"Ja hänen poskensa hohtavat Kuin kesän ruususet armahat. Ja ilomielinen on hän vainen, Kuin metsän lintunen laulavainen!"

"Kuin metsän lintunen laulavainen!" toisti poika hyräillen, ja siihen sekaantui pari muutakin käheää ääntä.

"Niin, sellaisen tulee minun kultaseni olla," huusi poika kohti kurkkua.

"Hiljaa!" käski Thore, "eihän täällä saa suun vuoroa tuolta tikalta tuossa!"

"Anna minulle lauluni, Thore," rukoili Olli-poika, joka taas oli kömpinyt lähelle muita. "Se on viimeinen mikä minulla on tässä maailmassa," huokasi hän ja hengitti raskaasti.

"Missä sinun kaunis tyttösi on?" huusi poika.

"Oi raukkaa!" virkkoi muija siihen. "Se kukkanen on aikoja sitten lakastunut! Se on Knapstadin Kari, tuolla tunturilla."

"Hiljaa!" käski Thore ja lauloi edelleen muiden kuunnellessa:

"Ja poika kankaalla kulkevi Hän tyttöänsä nyt etsivi. Hän hakee impeä, kultaansa, Ja tyttö vastaapi armaallensa."

-- -- --

"Vaan tuttavista ei ainoakaan Se aavista hänen onneaan. Kun linnut keväällä metsiin kiitää, Hän kanssa tyttönsä häitä viettää."

"Hän kanssa tyttönsä häitä viettää!" toisti koko joukko innokkaasti.

Mutta samassa hetkessä astui haamu Thoren eteen -- se oli Olli-poika. Näytti siltä kuin hän olisi kasvanut puolta kyynärää sitten viimeisen, niin mahtavasti hän ojensi vaivaisia jäseniänsä. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja hänen silmänsä säihkyivät.

"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore pilkallisesti hymyillen ja koetti työntää häntä syrjälle.

"Minä tahdon antaa sinulle luvan valita tämän puukon ja laulun välillä," sanoi Olli-poika.

Silmänräpäyksen ajan he katselivat toisiaan, toinen yhtä rohkeasti kuin toinenkin.

Sitten Thore purskahti pilkalliseen nauruun ja, vaikka väki rupesi nurisemaan, alkoi hän laulaa viimeistä värssyä:

"Mutt' kevätpäivät ne tulivat, Ja kevät, syksytkin kuluivat. Ei kuulu milloinkaan mitään siitä Ett' tytön kanssa hän häitä pitää!"

"Onko tämä mieleesi?" kysyi Olli-poika ja piti oikeassa kädessään puukkoansa.

"Osaanhan minäkin hiukan sitä, jota jokainen harjoittaa," vastasi Thore ja otti puukkonsa tupesta ja laski sormensa siihen lähelle vartta.

"Hei! siinä on kyllä varaa lisätä," huudahti Olli-poika nauraen ja töytäsi samassa puukon kärjen Thoren käsivarteen.

Thore loi rohkean silmäyksen häneen ja nosti käsivartensa ylös; mutta samassa uusi ajatus tuli hänen mieleensä, ja hän pisti hitaasti puukon takaisin tuppeen sillä välin kuin Olli yhä koetti tavoittaa häntä puukollaan.

"No nyt on saatu kylläksi tästä leikistä!" sanoi Thore päättäväisesti, ja hän väisti kädellään pistoa, jota Olli rajussa vimmassa oli yrittänyt hänen kasvoihinsa. Mutta sen kautta puukko vielä suuremmalla voimalla tunki hänen käteensä ja jäi haavaan.

"Peijakas!" huusi Thore vallan raivoissaan tuskasta ja löi nyrkillään Ollin käsivarteen niin että tämä vaipui hervottomana maahan; mutta samassa hän myöskin veti puukon kädestään ja viskasi sen kauas luotaan.

"Tänä iltana tahdot näyttää olevasi Gravsejdetin Olli," sanoi Thore, "mutta nyt minä sinulle näytän kukas olet, poikaseni," ja tätä sanoessaan hän leveillä käsillään tarttui Ollin vyötäisiin ja nosti hänen ylös päänsä yli.

"Näettekö nyt että tämä on Olli-poika?" kysyi hän.

"Kyllä!" huusi pari ääntä.

"Hyvä! hän kiittää hyvästä seurasta," ja samassa hän viskasi Ollin kauas mäen rinteelle.

Täällä makasi nyt Olli-poika vähän aikaa tainnoksissa ja liikkumattomana; sitten hän nousi ja kaatui uudestaan, ja tätä hän uudisti muutaman kerran, kunnes hän vihdoin keikahti alas rinnettä irroittuneen kalliolohkareen kanssa, ja siihen jäi hän makaamaan.

Kului hetken aikaa, jolla välin ei kukaan näyttänyt Olli-pojasta mitään välittävän, vaikka kyllä se tyytymättömyys, jota osoitettiin Thoren väkivaltaista tekoa kohtaan, osoitti että häntä muistettiin. Vihdoin tämä nousi napinaksi, joka kiihtyi hurjaksi nurinaksi, mikä uhkasi puhjeta ilmi vihaan. Mutta Thore vastusti sitä ynseästi ja tarjousi tappelemaan kenen kanssa tahansa, -- ei vielä yhtäkään ollut, joka oli hänelle vertoja vetänyt.

Sillä aikaa oli joku etsinyt Olli-poikaa ja löytänyt hänen. Kukkulan juurella hän makasi, alas vierinyt kivi selän päällä, ja kun hän vedettiin esille, ei kukaan voinut huomata oliko hän hengissä vai kuollut.

Silloin kaikki kävivät kauhean synkeiksi; sillä Thore tosin oli se, joka oli väkivaltaisen työn tehnyt, mutta siellä ei ollut yhtäkään, joka tiesi olevansa syytön, -- kaikki olivat yhtyneet siihen pilkkanauruun, joka oli yllyttänyt tuota onnetonta miestä raivoon, eikä se suuresti auttanut, etteivät äsken tulleet ajatelleeksi kuinka syvästi pilkallinen sana voi loukata sairasta ja epätoivoista mieltä; sillä nyt tämä yht'äkkiä kävi heille selväksi.

Thorekin, joka seisoi ta'empana ja katseli mitä tapahtui, oli kerrassaan vaipunut alaa uhkamielisyyden kukkulalta. Sanomaton tuska poltti hänen mieltänsä, ja jos joku tällä hetkellä olisi pistänyt puukon hänen ruumiisensa, niin hän ei olisi itseään puolustanut, vaan ottanut vastaan sitä helpoituksena. Se ei kuitenkaan kauan kestänyt, Thore ei mikään uneilija ollut, ja nyt oli jotain tehtävä raajarikolle.

Silloin hän astui Olli-pojan luokse ja kumartui alaspäin, ja eräs nuorukainen, joka oli häntä seurannut, nosti varovasti tunnottoman ruumiin ylös ja pani sen Thoren selkään, -- Thore nousi hiljaa kuorma selässä ja lähti kulkemaan metsäpolkua myöten ja poika, joka häntä oli auttanut, seurasi häntä.

"Nyt hän menee lemmikkinsä luo," sanoi muija ja purskahti itkuun.

Mutta ei kukaan vastannut tähän mitään. Alakuloisena joukko erosi, -- ja hetkeä myöhemmin oli markkinapaikka vallan autiona syysyön pimeydessä.

* * * * *

Kävi raitis ja vilpas tuuli tunturilla, kun Kari seuraavana aamuna kulki Bergslienistä kotiin omaan pieneen taloonsa.

Oi! hän ei kärsinyt nähdä sitä noin auringon valossa; öillä se ikäänkuin viittasi ja vilkkui hänelle kullanhohtavine ikkunaruutuineen, joiden ympärillä auringon säteet välkkyivät. Kaikki se hauskuus ja rauha, jota se hänelle näytti tarjoovan, oli jotain, jota hän tavallaan otti Ollilta, -- sillä ensi kerran pitkään aikaan oli Ollilta suljettu se ovi, joka aina ennen avattiin kohta kun hänen kumarruksissa oleva vartalonsa tuli näkyviin.

Mutta kun Kari astui tupaan ja näki Ollin makaavan kalman kalpeana vuoteella ja Thoren istuvan rahilla vuoteen ääressä, silloin hän ei hämmästynyt; sillä hän heti kohta arvasi mitä oli tapahtunut, -- eihän ollut ensi kerta kuin Olli oli tuotu hänen luokseen semmoisessa tilassa, jossa henki oli kysymyksessä.

"Minä kannoin hänen tänne," kuiskasi Thore ja nousi rahilta; "arvelin että hän saa parhaimman hoidon sinun luonasi."

"Kuka häntä löi?" kysyi Kari vakaalla äänellä ja katsoi Thorea suoraan silmiin.

"Minä en häntä lyönyt, mutta minä härsytin häntä, ja se on melkein sama asia," sanoi Thore hiljaa.

"Menettelit kukaties samaten hänen kanssaan, kuin teit tytön kanssa, jolta riistit jalansijan ja jonka annoit vieriä alas mihin sattui?" arveli Kari vähän pilkallisesti ja istui samassa vuoteen viereen.

Thore seisoi siinä murtuneena hänen sanoistansa ja loi silmänsä laattiaan. Hänen mielessään syntyi kova riita tällä hetkellä itserakkauden ja syyllisyyden tunnon välillä, ja ne olivat mahtavia taistelijoita; sillä ne olivat molemmat saman voimakkaan mielen synnyttämiä ja kehittämiä.

Hän seisoi kauan aikaa liikkumattomana. Tuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, -- sairaan hengittäminen ei kuulunut ja Kari istui suruunsa vaipuneena. Silloin hän kerrassaan kavahti kuni nukkuvainen, jota herätetään, ja hän nosti kätensä otsalle.

"Kari," rukoili hän. Hän aikoi sanoa enemmän, mutta ääni vaipui ja hän hengitti raskaasti.

Kari kääntyi surullisena häneen.

"Sigrid," sai Thore suustansa, mutta enempää hän ei kyennyt sanomaan, vaan vaipui penkille ja purskahti itkemään.

"Älä nyt häntä ajattele," sanoi Kari ja kääntyi taas Thoren luota.

"Minun täytyy saada tietää," kuiskasi hän hetken kuluttua, "minun täytyy saada tietää miten tytön on."

"Tyttö kyllä paranee, kun hän vaan saa olla rauhassa sinusta," vastasi Kari kuivasti.

"Hän saa rauhan minusta," sanoi Thore ja nousi penkiltä.

Mutta nyt sairas alkoi valittaa ja liikuttaa käsiään.

"Lauluni," ähkyi hän ja loi samassa silmänsä selkomen selälleen ja katseli ympärilleen uhkaavaisin katsein.

"Tässä on laulusi, Olli," sanoi Thore lempeästi ja otti tahraantuneen paperin liivintaskusta ja laski sen sairaan rinnalle.

Silloin tapahtui Ollissa suuri muutos. Jäykistyneet kasvot kävivät rauhaisemman näköisiksi ja katse muuttui lempeäksi. Hän kohoitti oikean käden rinnalle ja tavoitti paperia, kunnes hän vihdoin sai sen käteensä; hän puristi sitä kovasti ja katsoi samassa Thoreen, ikäänkuin hän tahtoisi uhata häntä kuolemaan saakka.

"Minä en enää loukkaa sinua enkä yhtäkään ihmistä maan päällä," sanoi Thore ja silitti hellästi Ollin kättä.

"Jumala auttakoon sinua sitä sanaa pitämään," huokasi Kari ja pyyhki kyyneleet poskiltaan.

"Kuules, Kari!" pyysi Thore sydämellisesti: "Vie sana minulta Sigridille. Sano että Thore lähtee nyt ajaksi tuonne alas, -- voit kyllä sanoa että hänen ei ole hyvä olla, sillä hän on parhaimman menettänyt! -- Mutta jos hän palaa tänne, niin se tapahtuu hyvässä hetkessä, ja silloin tulee Sigridin ottaa häntä hyvästi vastaan, -- tahdotko sanoa sitä?"

"Kyllä minä sen sanon," vastasi Kari.

"Älä mene sinne enää," sanoi Olli, "sinun käy hullusti."

"Täytyy koettaa ennenkuin voi valita," sanoi Thore vakaasti. "Minä ulotun koko joukon pitemmälle kuin sinä. Olli."

"Paholainen ulottuu kaikesta pitemmälle," huokasi Olli ja väänteli itseään tuskissansa.

"Ei, Isä Jumala taivaissa ulottuu kaikista pitemmälle!" keskeytti häntä Kari lujasti, "sillä perkele lyö maahan, mutta Herra kohoittaa jälleen."

"Sano minulle ystävällinen sana, Olli, se voi tulla minun hyödykseni kolkkona hetkenä," pyysi Thore surumielisesti ja kumartui sairaan luo.

"Lippaani, Thore!" pyysi tämä.

"Sen saat," sanoi Thore, -- jätti jäähyväiset Knapstad'in Karille ja lähti pois.

Seuraavana hetkenä hän kulki tunturia alas uljaan näköisenä. Hän oli tehnyt lujan päätöksen ja se rohkaisi häntä. Hän näki tosin, kaksi herraa matkallansa, ja hän tiesi että hän taisi molempia palvella, mutta ainoastaan yhtä toden perään. -- Oli siis tehtävä valinta, ja hän ymmärsi että, jos hän mieli oikein valita, niin täytyi itserakkauden vaipua maahan ja nöyryyden voittaa.

Mutta nöyränä hän oli ollut koko tämän pitkän yön tautivuoteen ääressä, niin nöyränä ettei hän ollut voinut löytää lohdutusta mistään menneessä ajassa. Hän tapasi itsensä ylpeydessä kaikkialla, ja oikeus ei milloinkaan näyttänyt olevan hänen puolellaan. Nyt istui hän keskellä vääryyttä ja omatunto kävi tuomiota hänen kanssaan joka hetki. Näytti tosin ensimmältä kuin hän ensi kerran olisi tehnyt väärin, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen ollut niin tyytymätön itseensä, -- mutta kun suru kävi syvemmäksi, katkesi tämä tue niinkuin hämähäkin verkko tuulen puuskassa ja hän näki koko elämänsä yhtenä ainoana vääryytenä. Mutta tästä hän jälleen kohosi mennäksensä sitä virtaa vastaan, jota myöten hän ennen oli kulkenut.

* * * * *

Näin istui nyt Knapstadin Kari tautivuoteen vieressä ja täällä hän oli sekä lääkärinä että pappina. Hän oli erinomaisen tarkka huomaamaan elämän ja kuoleman merkkejä, vaikka hän ei koskaan ensi katsannolta sitä käsittänyt, vaan täytyi tutkimalla ottaa siitä selko. Ja niin kauan kuin tätä tutkimista kesti, hän ei voinut yhdessä kohti pysyä, vaan hääri ja puuhasi, kulki edes takaisin ja oli hyvin epävakainen mielessään, -- mutta siitä hetkestä kuin hän tuli varmaksi asiasta, istui hän lujamielisesti ja tyynenä vuoteen viereen, ja sekä terve että sairas oli turvallisena hänen läheisyydessään, tulkoon sitten elämä tai kuolema; sillä kumpaiseissakin tapauksessa näkyi se selvästi hänen katsannostaan ja koko hänen käytöksestään. -- Hän ei koettanut millään tavalla totuutta salata. "Se oli Jumalan tahto, eikä kukaan saanut sitä vastaan napista!"

Päiviä ja viikkoja kului. Auringonpaiste heikontui, ja ainoastaan keskipäivällä valaisi vaaleankeltainen hohde vanhan mökin ikkunanruutuja, mutta ei milloinkaan tunkenut pielen sisäpuolelle. Vihdoin sekin katosi, ja talvi ympäröi heitä hiljaisessa, kukistamattomassa ankaruudessa. Ja hyvä oli niin kauan kuin se oli hiljaa; sillä kuu se kohoitti ääntänsä ja puhui myrskyn kielellä, silloin vapisi sekä elävät että elottomat kauhistuksesta, ja Karin tutiseva mökki, joka sijaitsi tunturitasangon keskellä, luminietoksia seinien ympärillä ja matalalla katolla, näytti siltä kuin se olisi vaipunut polvilleen ylivoiman alta eikä enää voinut kohota ylös.

Silloin oli Karin hankala kulkea lumi-aukion yli hankkimaan ruokaa sairaalle. Itseään hän ei ajatellut, -- se vähä, minkä hän tarvitsi, kävi vähemmäksi päivä päivältä; sillä väheneväin elinvoimain kanssa väheni myöskin elintarpeet. Ja kuitenkin tämä oli hänen elämänsä onnellisin aika, vaikk'ei iloisin!

Bergslien oli hänen lähin turvansa, ja sinne hän ei milloinkaan turhaan mennyt. Sigrid ei unohtanut sitä apua, minkä Kari oli hänelle suonut epätoivon hetkellä, ja hän ei näyttänyt voivan milloinkaan kyllin kiittää sitä, joka oli tuonut hänelle Thoren tervehdyksen ja sanoman; sillä nyt hän toivoisasti katseli talvea ja tuiskuvaa lunta -- odottaen kesää!

Hänestä kyllä Kari yhä enemmän kutistui kokoon ja kävi ikäänkuin pienemmäksi joka kerralta kuin hän talossa kävi, mutta se oli vaan satunnainen ajatus, joka kalevan valkean tavalla kiiti sielun ohi. Sigrid ei nyt katsonut niin paljon sitä, joka oli olemassa; hän katsoi eteenpäin sitä kohtaan, joka tuleva oli.

Olli makasi hiljaisena vuoteellaan tietämättä mitä oli tulossa. Hän kyllä näki lumen tupruavan pienen ikkunan ohitse kun tuuli kävi sieltäpäin, mutta hän ajatteli kuitenkin kevättä niin raittiiksi ja ihanaksi kuin suinkin, ja silloin hän ajatuksissaan jo otti lippaan käteensä, ja alas tunturia hän meni -- liikaten ja vierien, miten vaan sattui, kunhan vaan eteenpäin meni!

Mutta sellaisina hetkinä hän kuitenkin tunsi että hänen täytyi pitää tämä ajatus salassa Karilta; sillä juuri kuin hänellä oli kuva valmis kevätaurinkoineen ja kukkineen, peitti sitä hallayö Karin tyyneistä silmistä, ja silloin kaikki oli kuollutta, -- ei ollut ei niin yhtäkään keinoa enää elämään.

Sitten hän _taisteli_ vastaan -- pilkkasi ja riiteli ja näytti elinvoimaa kahdessa vapisevassa käsivarressa, -- mutta Kari ei väistynyt. -- Sitten rukoili Olli ja itki. Kai hän saisi elää, hän, joka oli niin toivoa täynnä! -- "Ei, ei!" huokasi Kari ja itki nöyryydessä! sellainen tähtituike silmissä ei ole tätä maata varten, ja sellaiset tulipunaiset ruusut kuihtuneella poskella eivät olleet elämän seppeleesen sidottavat.

Silloin tuli vihdoin se vaikea hetki, jolloin viimeinen matka riippui hänen ylitsensä kuin riippuva kiertokasvi, joka kiertelee puusta puuhun; mutta kuitenkin tavoitti hän sitä ja kokoili kaiken heikkoutensa pontevaan itkuun.

"Kari!" huudahti hän äkisti ja kääntyi häneen. Hän olisi tahtonut sanoa enempää, mutta raskas hengittäminen teki sen mahdottomaksi. Eikä sitä tarvittukaan, Kari ymmärsi häntä kuitenkin.

"Ei, ystäväni, se on kuolema," kuiskasi Kari lempeästi.

Silloin Olli katsoi häneen vakavasti, sitten sulki hän silmänsä ja hänen kasvonsa osoittivat kovaa tuskaa, se oli kiertokasvi joka katkesi! -- Ja nyt Kari nousi vuoteen ääreltä ja hoiperteli kirstun luo, jonka kanteen oli maalattu kukkia. Tästä hän otti vanhan ompelutyönsä esille, -- sen, joka monen vuoden kuluessa oli ollut hänen pyhä-ilonsa! -- Virsikirja otettiin esille vanhasta kankaasta ja neula ja rihmaa löydettiin pienestä rasiasta. Nämä kapineet kädessään hän jälleen hiipi vuoteen luo ja istui sairasta vaalimaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi vanhassa mökissä; ei mikään kello ilmoittanut ajan kulkua, ei hiiskauskaan ilmoittanut elämän voittoa. Ja Kari neuloi. Tutiseva käsi veti rihmaa suurella kiireellä, ja punaiset risti-pisteet liittyivät epätasaisesti yhteen, -- mutta hänestä se ei silta näyttänyt. Hänen silmänsä seurasivat neulaa varsin tyytyväisesti, ainoastaan yhden kerran piti hän ompeletta päivää vasten tarkemmin sitä katsellaksensa, ja silloin kaikki oli hyvää. Oli jäähdyttävän kylmä hänen ympärillään, vaan hän ei sitä huomannut; hän ei ensinkään ajatellut itseänsä, ja kuolevaisellehan oli kyllin lämmin!

Silloin Olli äkisti aukaisi silmänsä selkomen selälleen ja loi kysyväisen katseen häneen. Näytti siltä kuin sairas olisi jotain miettinyt. Kari nyykäytti lempeästi hänelle päätä.

"Sinä näytät niin iloiselta, Kari," kuiskasi Olli.

"Mahtanen toki näyttää," vastasi Kari vilkkaasti, "kun saan työn valmiiksi, jota olen neljäkymmentä vuotta tehnyt, niin tottahan kannattaa näyttää iloiselta."

Ja Olli loi levottomalla arkamaisuudella katseensa ompeleesen.

"Se on sulhaispaitasi, näetkös?" Ja hän levitti sen vuoteelle sairaan eteen. "Siinä puuttuu ainoastaan nimi, sitten se on valmis. Mutta sinun pitää saada se päällesi Jumalan edessä, sentähden olen kiirehtinyt, ja tässä näet nimen. -- Tässä näetkös on O, se on Olli, ja tässä on G, se tarkoittaa Gravsejdet -- Gravsejdetin Olli! Se vasta on nimi, se!"

Mutta samassa sairas heittäysi takaisin vuoteelle ja voivotti surkeasti. Hurjasti säkenöivät hänen silmänsä ja hän työnsi käsivarsiaan ilmaan ikäänkuin puolustaaksensa itseään vihollista vastaan.

"Näetkö häntä tuossa?" ähkyi hän, "Olli-poika! Näetkös kuinka hän hiipii tänne -- pidä häntä kiinni! -- Älä laske häntä irti! -- Kas niin! Työnnä hänet tunturia alas! --."

"Jumalan nimessä," huokasi Kari ja pani kätensä hänen rinnallensa.

"No niin -- anna hänen maata siellä!" jatkoi Olli rauhaisemmin. "joutava retkale hän oli, -- kerskailemista ja valhetta täynnä hän oli, -- Jumalan sanaa lippaassa, mutta paholainen mielessä, -- hyi! --."

"Anna hänen olla siinä missä hän on!" keskeytti Kari.

Silloin Olli voimakkaasti nousi istumaan ja katseli hurjin silmin Karia. "Tiedätkö kuka häntä löi?" kysyi hän, "... sen teki Olli, uljas poika Gravsejdetistä!" Sen kautta oli taistelu päätetty sen kanssa, joka ijäti voittaa. Hiljaa ja säveästi hän antoi Karin panna häntä levolle, -- samassa hetkessä hän vaipui hiljaiseen uneen, ja sielu lepäsi viimeisen kerran matkallaan ajan rajan ulkopuolelle.

Keskipäivä oli aikaa sitten ohitse, ja yhä vaan Olli nukkui. Hänen kasvoissaan näkyi vähän väliä vavahdus, se oli sanomaton kertomus, mutta joka kerralta irtautui jotain vanhasta ihmisestä ja katosi, kunnes vihdoin koko näkö oli kirkkaan ja rauhallisen näköinen. Silloin irvikuva oli kadonnut ja tomu oli saanut kunniansa takaisin!

Sillä aikaa istui Kari kuunnellen ja odottaen kumartuneena hänen ylitsensä, näytti melkein siltä kuin tahtoisi hän ottaa kiinni pakenevaa sielua sanoaksensa sille sydämensä viimeiset hellät jäähyväiset matkalle.

Silloin Olli aukaisi silmänsä ja katseli tarkasti häneen. Hurja katse oli kadonnut ja ikuisen päivän koitto loisti häntä vastaan.

"Jesuksen nimessä!" kuiskasi Kari ja katsoi hellästi ja kysyväisesti häneen.

Hiljainen yritys liikuttaa huulia, pään nyykähdys ja sanomaton sopusointu loistavassa katseessa oli Ollin vastaus. Hän vaipui vuoteelle, ja sielu ja ruumis olivat eronneet täksi elämäksi.

* * * * *

Päivä kului joutuisasti ja yksityisiä veripunaisia säteitä tunki auringon laskiessa paksujen pilvien välitse. Kolkko tuulen puuska kiiti yli tunturin kuin uhkaava enne, pyörytti lumen pylväänä ylös ilmaan ja laski sen äkisti alas; muuten erämaan hiljaisuus levisi yli yksinäisien tasankojen.

Ja keskellä tätä erämaata puuhasi Kari kuolleen kanssa, tarkasti ja juhlallisesti ikäänkuin koko maailma olisi hänen tointansa tarkastellut. "Ei kukaan saisi sanoa että Gravsejdetin Olli pantiin kirstuun kuin kerjäläinen," se oli Karin ainoa ajatus; mutta se oli myöskin se kehoitin, joka ylläpiti hänen vapisevia jäseniänsä.

Vihdoin oli tuo raskas työ tehty ja Olli lepäsi sulhaispaita yllään vuoteella. -- Pieni, palttina-vaatteella peitetty pöytä nostettiin sängyn viereen, lamppu sytytettiin ja pantiin pöydälle ja virsikirja avattiin ja asetettiin lampun viereen. -- Sitten Kari hetken aikaa seisoi alallaan ja katseli tekoansa. "Siinä ei ollut mitään korjattavana. Olli ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis kuin tällä hetkellä!" Ja sitten hän käänsi huomionsa itseensä: Tämän näköisenä ei sopinut olla kun oli juhla käsissä! sitä paitsi hänen päivän koittaissa täytyi lähteä väkeä hakemaan, -- oli niin paljon toimitettavaa.

Kari meni kirstunsa luo, otti sieltä kauneimman pukunsa ja riisui vanhan päältänsä; mutta joka kerta kun uusi vaatekappale oli päälle pantava, nousi pieni vastus, sillä yksi oli liian väljä, toinen ahdas.

Niin hän vihdoin oli puettu juhlaansa varten; mutta suurin osa yötä oli kulunut ennenkuin kaikki oli reilassa, ja kuitenkin oli hän koettanut kiirehtiä ja toimittaa kaikki kunnollisesti, hän kun "ei enää mikään lapsi ollut," niinkuin hänen oli tapa sanoa. Mutta Kari ei oikein huomannut sitä että heikkenevän ky'yn on sama laita kuin enenevänkin; toinen tahtoo mitä ei vielä voi, toinen ei voi mitä vielä tahtoo. Heikkous on molemmissa päätunnusmerkki.

Hetkeä myöhemmin istui Kari pöydän ääreen rauhallisena ja juhlallisena, sillä nyt oli kaikki niin, kuin se tuli olla, -- hän aukaisi virsikirjan ja alkoi veisata. Myrsky kiihtyi yhä yöllä ja raivosi kauheasti vapisevan mökin ympärillä, summattoman suuret luminietokset irtautuivat maasta ja pyryelivät myrskyssä, niin että taivas ja maa katosi äärettömään sumuun. Mutta Kari ei siitä välittänyt, hän vaan veisasi, -- ja hänen äänensä oli ihmeellisen sointuvaa, vaikka huoneessa ei kuulunut hiiskaustakaan, se tuntui vaan niin Karin omasta mielestä.

Ja värssy seurasi värssyä, -- mistä tulivat ne monet sanat? -- Mistä se tuli että ne loistivat kuin hohtava kulta tummalla pohjalla? ja sanat kävivät yhä suuremmiksi! Vihdoin ne yhdistyivät kummalliseksi tähti-kirjoitukseksi; silloin Kari sulki silmäluomensa, kirjoitus kuin huikaisi niin. Mutta silmäluomien sisäpuolella näkyi toinen valo, se ei itkusta heikoiksi käyneitä silmiä vaivannut; se levisi vienosti kuin päivänvalo yli kukoistavan laakson ja kohoitti tumman kivikirkon loistavaan pilveen. -- Ja kaikkialla oli juhla, missä väsynyt sielu ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen tapaa katoavan elämän --, hääriemua se oli! -- Morsian seisoi iloisen tyttöjoukon keskellä, hän oli kaunis ja loisti kuni aurinko pelkästä ilosta, ja morsiuskruunu hohti kuin puhdas kulta. -- Toisella puolella seisoi sulhanen, suorana ja solakkana kuin kuusi tunturilla, uljaana ja reippaana kaikin puolin, -- kuinka morsian häntä ikävöi! Ikävöi niin että tuskin voi hengittää, -- niin että ikävöiminen teki sielun vallan tyhjäksi -- ja otti viimeisen huokauksen.

Ja päivä valkeni ja hämärä seurasi sitä, sekä tänäpäivänä että seuraavana päivänä, mutta Karia ei kuulunut tunturilta.

Silloin Sigrid Bergslienissä kävi levottomaksi; kuuteen päivään ei Knapstadin Kari ollut talossa käynyt, -- mitähän lie tapahtunut, kun tällaista voi sattua? Niin pitkälle kuin hän muisti aikaa takaperin oli tuskin kulunut kolme päivää ettei hän ollut Karin kanssa puhunut, -- joku onnettomuus oli varmaan tapahtunut! -- Ja kun ilta tuli ja päivän toimet olivat päättyneet, otti tyttö mukaansa sekä yhtä että toista ruoka-ainetta ja lähti ripeästi astumaan jäätyneen lumitunturin yli.

Kauhea aavistus valtasi hänen mieltänsä, kun hän vihdoin seisoi Knapstadin Karin oven edessä. Sellaista hiljaisuutta hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Tuntui siltä kuin hän olisi ainoa elävä olento koko maan päällä, ja niinkuin ijankaikkisuus olisi ammoittanut ylt'ympäri häntä! -- Hän pani korvan lähelle ovea ja kuunteli, ei kuulunut mitään ääntä sisästä. Hän hiipi ikkunalle. Myrsky oli repinyt rievun ruudusta, siitä hän tirkisti sisään: isoja luminietoksia oli ikkunan sisäpuolella, muuten hän ei voinut eroittaa juuri mitään, sillä ainoa valo oli lumen heijastus, ja hän lähti ikkunan luota.

Mutta, Jumalan kiitos! tuossa nousi joku ja astui ovelle.

"Voi, voi, kuinka säikähdin, Kari!" huudahti tyttö iloisesti, kuu ovi aukeni. Mutta hän jäi pelosta seisomaan siihen paikkaan, sillä se ei ollutkaan Kari, niinkuin hän oli luullut, vaan Thore, joka tuli häntä vastaan.

"Tällä tavoinko me toisiamme tapaamme, Sigrid?" kuiskasi hän, ja ääni vapisi.

Sigrid ei saanut sanaa suustansa, hän vaan katsoi Thoreen.

"Sinä näytät niin iloiselta, Sigrid. Näyttää siltä kuin soisit minulle hyvää."

"Minä en tiedä että koskaan olisin sinulle pahaa suonut," sanoi Sigrid hiljaa.

"Et olekaan; se, joka minulle pahinta soi, se oli minä itse," huokasi Thore. "Mutta nyt olen mieltäni koettanut, Sigrid, se ei toivo mitään muuta kuin sinua."

"Jospa niin olisi!" kuiskasi tyttö lempeästi.

"Kyllä. Minä aioin jäädä tänne yöksi ja huomen-aamulla tulla Bergslieniin, ja sinä tulit ikäänkuin minua vastaan, Sigrid, -- olkoon se hyvä enne!"

"Minulla on tässä jotain Knapstadin Karille, hän varmaankin sitä tarvitsee," sanoi Sigrid liikutettuna ja astui kynnyksen yli.

"Ei, Sigrid-kulta!" sanoi Thore suruisesti ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. "Ei Olli eikä Kari enää tarvitse tässä maailmassa mitään. He ovat molemmat kuolleet. Minä tulin tänne päivän laskun aikana ja siitä asti olen istunut täällä -- ja olen ajatellut monta asiaa!"

Ja hän vei vapisevan tytön tupaan. Siellä he istuivat Karin kirstulle ja puhuivat elämästä niin hyvin kuin voivat sitä tehdä kuolema silmien edessä. Ja he jäivät sinne yöksi, mutta se ei tapahtunut keskenäisen päätöksen kautta, vaan ainoastaan siitä että heillä oli sama ajatus.

Ja kun aamu koitti tunturilla, alkoivat he järjestellä tuvassa. Lumi, joka peitti kaikki esineet, luotiin pois ja sitten arveli Thore että heidän piti asettaa vuode niin että Kari voi levätä armaansa rinnalla -- "sillä nyt Hän kanssa tyttönsä häitä viettää, niinkuin Ollin laulussa sanotaan!" sanoi Thore ja katsoi rukoilevin katsein Sigridin silmiin.

Silloin sama ajatus taas tuli heidän mieleensä, joka kohosi yli surun yhtä valoisena ja iloisena kuin aamu-aurinko yli lumitunturin, ja he astuivat rohkeasti Bergslieniin, mutta auringonsäteet loivat juhlallisen valon Olli-pojan ja Knapstadin Karin hiljaiseen morsiuskammioon.

III.

Lukne-talo.

Kun tyynellä ilmalla soutelin leveän vuonon poikki, niin päivän valossa voi nähdä saman vuonon kapeaa, pitkää haaraa, joka suikerteli tunturien välissä ja hävisi näkyvistä lukemattomiin mutkiin, joita vasten korkeat huiput kallistuivat ja joita ne suojasivat. Ulkona aavalla selällä myrsky usein ajoi vaahtopäisiä aaltoja edellään tunturia kohti, joita vastaan se itse törmäsi ja särki mahtavat siipensä; mutta kun ohjasi veneensä kapeaan, mustaan mutaan tunturien välillä, niin pian tuli tyveneesen veteen, joka laineettomana hellästi lepäsi kivirannikkojen välissä; ja kun souti vielä edemmäksi, teräväin huippujen ohitse, esiinpistäväin tunturikulmain ja taipaleiden ympäri, niin tultiin taas paikkoihin, jossa vesi alkoi käydä leveämmäksi ja jossa sen tumma pinta siinsi hohtavien pilvien heijastamisesta. Täällä tunturi vähitellen väistyi etäämmälle ja tasoitti lakeuden edessään, jossa paikka paikoin oli pieniä viljeltyjä maatilkkuja, jotka ilmoittivat elämän tointa, mikä varmaankin enemmin lannistaa kuin ylentää mieltä.

Edempänä, tahi oikeammin syvemmällä lahdessa kävivät rannat enemmän asutuiksi, sen mukaan kuin niitä sopi viljellä, ja täällä samassa päättyi veden rauhaisuus. Useampia pieniä jokia virtasi alas tuntureilta, yhdistyivät siellä täällä järveksi, puhkesivat taas sieltä esiin yhtenä virtana, joka häiritsi vuonon tasaista juoksua. -- Siinä missä se vihdoin päättyi, leveni pieni rantalaakso ja siinä oli yksi ainoa iso, hyvästi rakennettu talo, jonka ympärillä oli hujan hajan pieniä huoneita, kukin eri tarkoitusta varten, vanhan tavan mukaan. Talon nimi oli Lukne.

Talon omistaja oli nimeltään Lauri; yleiseen tunnettu nimellä Luknenmies, väliin iloisessa seurassa: Luknenpoika. Mutta se, joka toivoi olevansa tervetullut Lukne-taloon, hän tervehti hymyillen isäntää: "Hyvää päivää Lauri Karhu", sillä silloin hän oli melkein varma siitä, että hän sai vastaukseksi hymyilyn ja sitä paitsi pullollisen talon parhainta olutta.

Nämä kolme liika-nimeä oli Lauri saanut eri tavalla. Luknenmieheksi häntä nimitettiin oikeutensa johdosta, Luknenpojaksi muistoksi siitä ajasta, jolloin hän halpana renkinä palveli tässä talossa ja jokainen tiesi että kun Luknen isäntä oli maahan saatu, oli Lauri samassa talon omistaja; sillä löytyi ainoastaan yksi perillinen, ja se oli kahdenkymmenen vuotias tyttö, joka ei ensinkään sitä salassa pitänyt, että hän poikaa lempi. Liikanimen Karhu oli hän tosin saanut saman luonnonvoiman käyttämisellä, josta hänen oli toisiakin nimiä kiittäminen; mutta hänen oli kuitenkin siinä tilaisuudessa täytynyt ko'ota itselleen suurempi varasto.

Lauri oli näet kerta karhun kaatanut. Se nyt ei ollut niin järin harvinaista seudussa, jossa karhu oli yleinen; mutta tapa, jolla se tapahtui, oli tavaton, ja sitä kai liikanimi tarkoitti. Karhu oli käynyt lehmän kimppuun, joka oli karannut aitauksesta ja lähtenyt salomaahan, ja kun Lauri tuli juuri samassa kuin karhu iski kiinni lehmän selkään, jotta lehmä vaipui polvilleen, niin hän ei miettimään jäänyt, vaan riisti seipään siitä aidasta, jonka yli hän juuri oli hypännyt, ja lähti karhua vastaan. Tämä, joka oli saanut veren ma'un, ei antanut rankaisematta häiritä itseään hyvän aterian nauttimisessa, vaan hyppäsi lehmän selästä ja hyökkäsi kahdella jalalla kulkien pojan kimppuun, -- jo nyt seurasi syleily, jolla ei ollut enemmän vierasvaraisuuden kanssa yhteistä kuin tuo keski-aikana tavallinen kutsumus kuolemaan tuomitulle ritarille: mennä _sinistä neitoa_ syleilemään!

Eikä Lauri ollut uskonut että kaksi käsivartta voisi puristaa niin kauhean kovasti, hän, joka juuri uneksi vallan toisellaista syleilyä; mutta jos osmo olisi tällä hetkellä tiennyt, että oli pitkä kappale terästä sen oman karvaisen rinnan ja pojan rinnan välillä, niin ei se olisi niin kovasti poikaa syleillyt; sillä kun se mölisten laski pojan irti, oli tämän hyvä puukko tunkenut paksun nahan läpitse ja puhkaissut pedon sydämen.

Se oli lyhyt, ankara tappelu, se kysyi henkeä! Ja kun karhu kuoleman iskun saatuansa kellahti maahan, vaipui Lauri, verisenä ja huimautuneena karhun viereen ja makasi kanan aikaa siinä avuttomana. Kun ihmisiä vihdoin tuli paikalle, näkyi sekä ruumiista että vaatteista, että joll'ei rohkea, harjautunut ryhti, tahi kenties onni yksistään olisi pojan kättä ohjannut, niin karhu vähällä vaivalla olisi avannut pojan elämänlähteen paikalla, missä sitä ei enää olisi voinut sulkea. Niin kuin nyt oli, päättyi kaikki kunnialla ja ilolla, ja puolitoista vuotta tämän tapauksen jälkeen oli Luknenpoika muuttunut Luknenmieheksi.

Lauri eli onnellista elämää vaimonsa kanssa; hän oli tyytyväinen kaikkeen, ja vaikka heidän avioliittonsa oli lapseton, se ei hänestä mikään surun aihe ollut. "Hän ei rakastanut lapsia," sanoi hän ja arveli "että se oli vallan luonnollista että Jumala ei hänelle sellaisia lähettänyt." Mutta Jumala olikin toista mieltä siinä asiassa kuin Lauri Karhu, ja kaksitoista vuotta häitten jälkeen synnytti Laurin vaimo kaksoiset, kaksi vahvaa poikaa, jotka näyttivät vaatineen elämänsä kehitykseen kaiken sen voiman, mikä äidillä oli, sillä tämä kuoli muutamia päiviä lapsien syntymisen jälkeen, hiljaa kuin lamppu, joka sammuu öljyn puutteesta.

Tämä kuoleman kohtaus teki mitä kummallisimman vaikutuksen Lauriin. Häntä valtasi kyllä syvä, kauhistavainen suru, jota hän ei voinut viskata luotaan eikä kantaa; mutta ilmaus oli niin omituinen ja hirvittävä ettei kukaan voinut sääliä häntä ensinkään. Isku tulikin niin odottamatta. Mitäs se oli että vaimo nyt, kun vaikein oli ohitse, makasi noin heikkona ja kalpeni ja ikäänkuin tuumittain menetti henkensä? Mitähän hän tarkoitti, kun hän kerrastaan nousi istualleen vuoteella ja katsoa tuijotti mieheensä, jotta tämän mielestä tuntui kuin hän olisi tahtonut polttaa merkin hänen sieluunsa ikuiseksi muistoksi hänen rajulle mielelleen. Ja mitä se tiesi että vaimo kaatui takaisin vuoteelle, ikäänkuin juuresta poikki hakattu puu kaatuu maahan, ja että samat silmät nyt tuijottivat häneen niin kamalasti ja jäähdyttävästi, että Lauri vapisi kiireestä kantapäähän ja tavoitti sängyn tolppaan pystyssä pysyäksensä? Oliko se kuolema? Hänen vaimonsa kuollut? Ja noin ilman mitään syytä: Ilman mitään ennettä oli ylivoima käynyt hänen rauhalliseen, onnelliseen elämän-juoksuunsa ja sanonut: Seis, Lauri Karhu! nyt saat koettaa yksin hetken aikaa.

Niin, vaimo oli todella kuollut! Ne kaksi silmää, jotka olivat valaisseet hänen rauhattomuutensa, olivat ikipäiviksi suljetut. Silloin raukesi yhtä haavaa koko se voima mitä hänessä oli, sillä hän ei ollut milloinkaan itseään sitonut; suitset, jotka olivat hänen luontoaan ohjanneet, olivat olleet ikäänkuin leikkikaluna kahdessa pienessä laihassa kädessä, jotka nyt olivat ristissä vaimon rinnalla, tavan mukaan niin asetettuina kuoleman rukoukseen!

"Oi Jumala ja isä! Varmaan on hän mielen vikaan joutunut!" kuuli nyt sekä ääneen että kuiskaten lausuttavan Lukne-talon väen kesken, kun Lauri vähän väliä ulvoi kuin haavoitettu susi, joka ei pakoon pääse. Mutta hänen vihansa ja epätoivonsa täytyi mukautua miten parhaiten ja nopeimmin taisi, muuten olisivat hengen vieneet; sillä voimat vyöryivät hänessä kuin Ragnarökissä, ja jos hänellä olisi ollut puoliakin niistä, niin hän olisi ollut kahta väkevämpi.

Niin hän siis raivosi eläviä ja elottomia vastaan niin kauan kunnes hän sai paikan tyhjäksi ympärillään, ja sitten hän istui pöydänpäähän ja tuijotti punaisilla, turpuneilla silmillään ympäri huonetta. Vähän väliä tuli säikähtynyt piika sisään ja pani ruokaa ja olutta hänen eteensä: "Hän ei tahtonut maistaa olutta eikä ruokaa!" -- "Itsellesi siitä suurin vahinko on," ajatteli tyttö, ja hiipi jälleen ulos. Ja hänen ainoa seuransa oli iso kärpänen, joka alinomaa lensi ikkunaruutuja vastaan eikä pitänyt mistään väliä, katsoiko Lauri sitä vihasin silmin vai ei. Se oli tavallansa sekin olevinaan Lauri Karhu, töytäsi ruutua vastaan yhtä perää, eikä huomannut että oli pantu aitaus juuri siihen paikkaan, mistä se pyrki ulos.

Talonhoidon kanssa kävi niin ja näin. Lauri oli kyllä perää pitänyt, mutta älykäs vaimo oli kuitenkin kättä ohjannut, ja sentähden kaikki edelleen kävi tämän sanan ja ajatuksen mukaan, vaikka palkolliset saivat omin päin toimia. Siten vaimo tavallansa vielä haudassa piti edesvastausta perinnöstään.

Hän olikin ollut viimeinen suuresta suvusta, jonka hän tavallaan lopetti; sillä hän oli niin hieno ja miellyttävä, niin hiljainen ja lempeä kuin olento voi olla, kun hämmennykset vihdoin viimein kokonaan sulavat yhteen ja selvityksen pohjaan jää kiteytynyt pisara, -- mutta sitten ei sen edemmäksi menekään. Vanhalle rungolle ei siitä mitään hyötyä ollut että uusi suku oli elämän puuhun istutettu; sillä kun uudet vesat eloon tulivat, särkivät he alkuperänsä.

Mikä se sitten oli, joka vaikutti sen, että Lauri Karhu sai sellaisen vaimon niin häneen mieltymään? Oliko syynä siihen se, että vaimon onni oli siinä että hän voi sitoa miestänsä, ja miehen onni oli olla vaimonsa sitomana? Se on varma, että kun vaimo nuoruudessaan suostui Laurin vaimoksi rupeamaan, kävi tämän hurja luonto sanomattoman iloiseksi, ja näytti siltä kuin hän kuristaisi vaimon kuoliaaksi syleillessään häntä; mutta nainen katseli hurjuutta suurin, vakavin silmin, -- silloin Lauri sulki hänet syliinsä, ja senjälkeen hän kuin katuvainen pyysi päästä hänen luokseen, joka kerta kuin hän tuli.

Mutta tämä vaikutus ei kestänyt hetkeä pitemmälle. Hän oli kesytetty, mutta ei pehmennetty. Jos hän olisi nainut toisellaisen naisen, joka olisi ollut iloisempi luonteeltaan ja jolla olisi ollut kylläksi hyvyyttä pannaksensa lempeyttä kovuutta vastaan, silloin hän olisi voinut ottaa vaikutusta hänen luonteestaan, ja osa hänen ylimääräisestä elinvoimastaan olisi tasoittunut; hiljaisen, henkisen vaimon rinnalla hän vaan kätki sitä, sillä he olivat liian erilaiset, ettei toisen vaikutus toiseen voinut tapahtua, ja sentähden peto hyökkäsi esiin jälleen, kun side katkesi.

Siten kului vähän aikaa eteenpäin, ja kun Lauri oli käyttänyt osan voimiaan rajuun mielentilaansa, väsyi hän siihen määrään että ikävöi lepoa ja rauhaa, mutta hän ei kuitenkaan ollut lempeämmäksi tullut, sillä kun suru ei vaikuta nöyryyttä, paaduttaa se mielen taipumattomaksi, ja Lauri eleli vielä hiljaisuudessa niinkuin se, jota on pannut pää ettei hän milloinkaan enää ilahuta itseään eikä muita, vaikka olisi syytä siihen joka hetki päivässä. Pahin oli kuitenkin hänen suhteensa lapsiin. He olivat viaton syy äidin kuolemaan, he muistuttivat häntä alituisesti hänen kärsimästään tappiosta, ja hän ei kärsinyt nähdä heitä silmäinsä edessä. Häntä suututti heidän avuttomuutensa, ja heidän vinkumistaan hän ei kärsinyt kuulla! Vasta myöhemmin, kun kaksoiset alkoivat vaurastua, alkoi hän vähin kiinnittää mieltänsä heihin, ja kun he kahdenvuotisina rupesivat osoittamaan pientä omaa tahtoa kukin erikseen, eivätkä millään tavoin kasvaneet samanlaisessa järjestyksessä, vaan päinvaston ikäänkuin kaksi itsepäistä oksaa kasvoivat kukin omaan suuntaansa, silloin Lauri vähitellen alkoi kiinnittää huomiota heihin, ja kun he myöhemmin kuin sudenpenikat vähimmästäkin syystä hyökkäsivät toistensa kimppuun, nauroi hän niin että tutisi, ja se oli hänen paatuneen surunsa ensimmäinen vapautus.

Talon palvelijoita ja vieraita ihmisiä, jotka sen näkivät, suututti monta kertaa tällainen meteli; mutta ei kukaan tahtonut puhua Laurille siitä, ja niin sitä jatkettiin, niinkuin oli aloitettukin. Mutta pojat kasvoivat, eivätkä näyttäneet ensinkään turmeltuvan riidasta; mutta turmion tuotti riita kumminkin, vaikka se oli kätketty elinvoiman sekoitukseen, niinkuin taimessa on sekä orjantappuran piikin että kauneimman ruusun aihetta.

Myöhemmin, kun toinen heistä edistyi enemmän kuin toinen, sai heidän vihansa luonnollisen syyn purkaamiseen; mutta missä molemmat olivat yhdenvertaiset, siinä luonnottomuus astui esiin; sillä toinen ei suvainnut että toisella oli, mitä hän itse ei kuitenkaan tarvinnut. He olivat toistensa tiellä, ei ainoastaan Lukne-talossa, vaan koko elämässä.

"Sinulla on kaksi kelpo poikaa, Lauri," sanoi yksi ja toinen, joka talossa kävi.

"Niin on," vastasi Lauri tyytyväisesti. "Ne ovat nokalla ja kynsillä varustettuja lintuja, toinen ei anna toiselle perään, ennenkuin höyhenet ja karvat lentävät korvien ympärillä." Ja Lauri nauroi niin että hän tärisi, ja sitten hän kutsui Aamundin luokseen; koska, niin selitti hän, Aamund oli tavallaan vanhempi, koska hän tuli maailmaan paria tuntia ennenkuin toinen, joka oli Niilo nimeltään; ja kun Lauri kutsui vanhemman pojan, niin oli tuskin sana lausuttu, ennenkuin Niilo tuli kiitäen katsomaan mitä Aamundilta tahdottiin, ettei vaan jotain tälle annettaisi, jota hän ei saisi. Ja kun he molemmat saapuivat isän luo, viskasi tämä mielellään pari vaskirahaa heille kiistan-esineeksi, ja he ryntäsivät molemmat niiden yli ja tappelivat niinkuin kaksi ärsytettyä koiraa yhdestä luusta.

"Jos he tällä tavoin yhä edelleen jatkavat tappelemista," sanoi eräs naapuri, kun molemmat pojat punaisina ja vihaisina seisoivat kukin vaskiraha kourassa, "niin on varsin hyvä että Lukne-talo on niin iso, että voit jakaa sen kahtia ja panna aita väliin."

"Ohoh," nauroi Lauri Karhu, -- sillä tällä hetkellä hänen käytöksensä osoitti, että hän kerta oli karhua hyväillyt -- "Ohoh! Väkevin saa talon! Tänne vaskirahasi," kääntyi hän Aamundiin. "Sinä, vanhin poika, olet saanut pienemmän! Tänne sinunkin, Niilo. -- se, joka saapi isomman rahan, hän saa talon, -- pienempi raha voi saada Skjaerehougenin."

Ja samassa Lauri viskasi molemmat rahat uudestaan laattialle, ja ahnaat pennut ryntäsivät niiden kimppuun, ja leikki päättyi siten, että läsnä-olijain täytyi eroittaa ne toisistaan, jott'ei se päättyisi mitä kauheimmalla tavalla.

Tällainen oli Lukne-talossa elämä, siksi kuin pojat täyttivät yhdeksän vuotta. Silloin jotain tapahtui, joka ainakin ajaksi loi valoa näihin kolkkoihin oloihin. Ensimmältä se tosin oli ainoastaan kuin häilyvä valo ovenraosta; mutta sitten, pilkkopimeän yön jälkeen, valkeni kuitenkin siunattu aamuhetki siitä.

Lauri oli siihen aikaan noin neljänkymmenen yhdeksän vuotias. Surun kolkkous oli, kuten jo on mainittu, suureksi osaksi haihtunut; hän taisi hymyillä ja hän hymyili usein; se tosin ei ollut mikään hyvä nauru, -- ei vapautumiseksi, niinkuin filosoofit sanovat, ei, se oli ennemmin voittamiseksi, sillä hän nauroi vahingolle, mutta se oli kumminkin liikutus mielessä, joka järisytti paatumuksen muurin erilleen ja ikäänkuin Memnonin patsaassa sai sortuneet säveleet lauluksi sointumaan. Lauri rakastui, rakastui niin, kuin hän ei milloinkaan ollut rakastunut; sillä hän oli tosin kyllä lempinyt vaimo-vainajataan, mutta se oli kuitenkin ollut enemmän siveellinen voima, joka salpasi hänen hurjaa luontoansa, kuin se, missä tunto antaa saman mitan, jolla sille mitataan. Jos ensimmäinen vaimo olisi elänyt, olisi Lauri Lukne elänyt elämänsä loppuun, tietämättä ja tuntematta mitään omista tunteistaan. Nyt hän oli kuin uudesta syntynyt ja näki kaikki ihan toisessa valossa, ja mennyt aika vaipui äkisti unohdukseen, niinkuin kivi uppoo mereen ja veden pinta sulkeutuu hiljaa ja tasaisesti yli halkeaman. Niin kävi siis Lauri Karhu sitä ihmeellistä sokean kulkua, jota moni häntä ennen oli käynyt; uneilemisen ja ikävöimisen johdattamana, tulisena kuin nuorukainen, vaikka hän oli 49 vuoden vanha -- mutta rakkaushan onkin nuoruudenlähde, -- missä esiintyneekin, se on nuoruus!

Se kävi näin: Lauri oli kirkon luona monta kertaa nähnyt nuoren lesken, jonka mies hiljan oli kuollut ja joka ainoan lapsensa, neljänvuotiaan tytön, kanssa eli köyhyydessä. Leski vetäytyi aina ujona ja nöyränä kirkkomuurin lähelle taluttaen lasta kädestä ja katseli arasti väkeä. Mutta hän oli kaunis, niin kaunis, että vaikka hän vielä suruvaatteissa kävi, kuitenkin yksi ja toinen nuorimies häntä läheni ja lausui silloin tällöin jonku ystävällisen sanan, jota kumminkin seurasi silmäys, joka sanoi paljoa enemmän kuin sana; mutta Ingeborg, se oli lesken nimi, vastasi tähän lyhyesti ja lempeästi, joka teki hänen kauniit kasvonsa niin rakastettaviksi, että se vaan kiihoitti nuorisoa koettamaan seuraavalla kerralla päästä häntä hiukan lähemmäksi. Tämän näki ja huomasi Lauri Karhu vallan hyvin, vaikka hän vielä miehuullisesti pysyi taampana; mutta kun puoli vuotta oli kulunut, ja kun kesä herätti kaikki voimakkaat tunteet uuteen eloon hänen mielessään, kypsyi hänen tahtonsakin. Silloin tuli pyhäpäivä, jolloin leski taas seisoi vanhalla paikallaan ja samassa asemassa. Vähän matkaa siitä oli joukko nuoria miehiä, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta silmät oli leskeen päin luodut; mutta silloin Lauri Lukne leveänä ja vakavana astui lesken luo, -- jos jonkun teki mieli katsella sinne, täytyi hänen ensin katsoa Laurin selän läpi! Lauri puhui ensin ilmasta, -- sitten hän hellästi tarttui lapsen käteen ja talutti sitä äidin rinnalla kulkien tietä myöten.

"Totta tosiaan hän nyt lesken vie!" huudahti yksi pojista.

Ja Lauri vei hänen tosiaankin, sillä vaikka hän ei monipuheinen ollut, sai hän kuitenkin sanotuksi enimmän siitä, mitä hän ajatteli; mutta se on totta: ajatus ei ollutkaan kuin haarainen kiertokasvi hänen sielussaan! Se oli niin yksinkertainen, että Ingeborg ymmärsi sen puolesta sanasta, ja sillä välin kuin hänen sydämensä tykytti niin, että huulet siitä vapisivat, heräsi hänessä arka ajatus, joka rukoili pyhän muiston, ujouden ja muun sellaisen puolesta, mutta Lauri Karhussa oli voima, joka valtaa lesken mielen! Hän oli rikas mies, jota ei kissakaan ollut vielä tohtinut vastustaa, ja hän rakasti Ingeborgia niin, että hän kyllä taisi vetää vertoja kahdenkymmenen vuotiaasen nuorukaiseen. Kun he vihdoin tulivat portille, josta Ingeborgin kapeaa polkua myöten piti mennä köyhään kotiinsa, pysähtyi hän ja nojasi portin tolppaan, sillä hänen jalkansa vapisivat, ja hän veti tyttöä luokseen ikäänkuin suojelukseksi.

"Minä saatan sinua sisään," sanoi Lauri ja sysäsi häntä hiljaa tolpan luota ja sulki portin.

"Ei, ei se kannata että sitä te'et!" pyysi Ingeborg ja tarttui kovasti porttiin vapisevin käsin.

Lauri katsoi visusti häneen: "Eikö hän voinut tehdä niinkuin hän tahtoi?" Mutta se rohkeus, joka ilmaisi itsensä lesken silmissä, kun hän loi ne Lauriin, tuli puhtaasta, hienosta naisen sielusta, ja senvuoksi se poistikin lempeästi, mutta varmasti rohkean ajatuksen Laurin mielestä, ikäänkuin hellä käsi vetää orjantappuran piikin kipeästä haavasta.

He jäivät hetkeksi siihen seisomaan, eikä sanaakaan puhuttu. Silloin rupesi selvenemään Laurin sydämelle, musta vihanpilvi katosi hänen silmäinsä edestä ja hänen katseensa kohtasi lempeästi niitä lauhkeita, hohtavia silmiä, jotka vielä olivat häneen luodut ikäänkuin tervehdyksenä Jumalalta, ja hän kävi niin suopeaksi, että Ingeborg alkoi itkeä ja pikku tyttö itki myös, eikä kumpikaan tiennyt minkätähden.

"Jumala siunatkoon sinua ja lastasi," kuiskasi Lauri, ja hän oli vähällä ruveta itkemään niinkuin toiset.

"Kiitoksia," nyyhkytti Ingeborg ja puristi lasta rintaansa vasten.

"Niin, niin," tuumasi Lauri ilomielin. "Minun pitää keskiviikkona tulla sinun luoksesi, jotta saamme asiat selville, -- sillä onhan parasta että panemme kuulutuksille sunnuntaiksi?"

"Niinkuin tahdot," huokasi Ingeborg.

Sitten ojensivat toinen toisilleen kättä jäähyväisiksi ja jokainen meni kotiinsa.

Nyt kului pari päivää, jolla ajalla Ingeborg oli kovin onneton, ja lakkaamaton itku oli hänen ainoa turvansa; mutta sillä olikin vastustusvoima kukistettu. Väsymys ja alakuloisuus osoittivat hänelle köyhyyttä kaikkine seurauksineen, ja elämänhalu, joka tirkisti esille mielen murtamisen läpi niinkuin tähti sadepilvestä, puhui hauskuudesta ja kunniasta, joka hänelle tulisi osaksi rikkaan talon emäntänä. Sen kautta oli epätietoisuus voitettu, ja kun Lauri leveänä ja mahtavana astui hänen huoneesensa keskiviikkona, vastaanotti hän rikkaan kosijan nöyränä ja ujona.

Jos Lauri Karhu olisi voinut lakia ja tapaa vastaan rikkoa niin olisi kuulutettu kaikki kolme kertaa yhtenä sunnuntaina. Mutta niinkuin asiat nyt oli, täytyi hänen malttaa mieltänsä kuukautta myöhemmäksi, mutta silloin pidettiinkin häät Lukne-talossa niin komeat kuin raha ja ylpeä mieli voivat toimeen saada.

Uuden emännän kanssa tuli uusi ja parempi henki Lukne-taloon, sillä vaikka ei Ingeborg, niinkuin ensimmäinen vaimo, ollut toimelias ja neuvokas, niin hän kuitenkin oli, mitä lempeys ja kauneus aina on: hiljainen ylivalta talossa. Hän muisti alhaisuuttansa, ja sentähden hän ei milloinkaan tahtonut muuta kuin mitä Lauri tahtoi; mutta Laurista tuntui kuitenkin siltä kuin hän tekisi vaan vaimonsa tahdon mukaan. Se oli sävyisä ja hyvä elämä, se ei vienyt eteenpäin, mutta se ei myöskään taaksepäin ajanut -- se oli tasaista kulkua! Ingeborg oli samallainen kuin ennenkin, sillä se oli hyvin hiljainen kehoittava syy, joka oli tehnyt hänet Lauri Karhun vaimoksi; Lauri sitä vastoin oli yhä edelleen yhtä rakastunut häneen. Olihan Ingeborg kaksikymmentä vuotta nuorempi häntä ja nuoruutensa ihanimmassa kukoistuksessa, kävipä hän aikaa myöten vielä entistä kauniimmaksi, sillä hyvät päivät ja huolettomat olot silittivät otsan ja hankkivat ruusuja poskille. -- Se oli hauska elämä, nykyisyydessä; mutta se ei kasvattanut yhtään lehden nuppua ijäisyyttä varten.

Oli kumminkin yksi kohta, joka näytti hyötyvän tästä avioliitosta; sillä vaikk'ei se perin pohjin muuttunutkaan, niin se kuitenkin monessa kohden parani: se oli kaksoisten suhde toinen toiseensa. -- Lauri ei nyt enää istunut kynnyksellä yllyttämässä heitä tappeluun, ja äitipuolen huoli siitä, että molempia kohdeltaisiin samalla tavalla, paransi aikaa voittaen heidän keskenäistä suhdettaan toisiinsa. Ei tosin vieläkään ollut pitkä matka vihaan, ja rajumielisyys särki väliin jyrkästi hyvän välin; mutta he eivät sentään alinomaa toinen toistaan ärsyttäneet. He eivät enää seisoneet kukin sängyntolppansa vieressä katsellen vihaisesti toisiinsa, -- he häpesivät kaunista lempeäsilmäistä äitipuoltaan ja he häpesivät vielä enemmän, kun tyttö seisoi hiljaa heidän edessään ja katseli vuorotellen toista ja toista suurin kummastelevin silmin, ja kohta huomatessaan vähintäkin vihan osoitusta heidän kasvoissaan, säikähtyneenä pakeni heidän luotaan. -- Kaikki tämä tapahtui hyvin hiljaisesti, mutta yhtä varma kuin se on että löytyy kieli, joka on voimakkaampi kaikkia maan huutavia ääniä yhteensä, yhtä varmaan nämät veljetkin kuulivat sen kehoitusta sielussaan ja he ajattelivat ensi kerta tekojansa.

Sen mukaan kuin Aagot, se oli tytön nimi, kasvoi leikkien ja hyvien päivien suojassa, kehittyi hän erinomaisen kauniiksi ja miellyttäväksi sekä näköön että käytökseen nähden. Hän oli loistava ja puhdas kuin lilja-kasvi; mutta hänen silmissään oli sen ohessa jotain, joka teki että ne väliin loivat ankaran katseen siihen, jota ne kohtasivat. Siitä lapsi ei mitään tiennyt. Vaikka hänen luonnossaan löytyi ankaruuden voima, niin se ei häneltä lapsenleikkiä vielä riistänyt. Mutta veljet tunsivat sitä, ja seisoivat monta kertaa ripillä tämän katseen edessä. jota hän ei vielä luonut heihin muulla tavalla kuin hän loi sen puun taittoon tien varrella. Tästä luonnonvoiman välittömästä kesyttämisestä syntyi pian lähempi suhde. Siitä kehittyi jonkimoinen hiljainen kilpataistelu heidän välillään siitä, kumpi heistä useimmin ja pisimmäksi ajaksi voisi saada Aagotia puolelleen, mutta tyttö oli säästäväinen antimensa kanssa, hän muisti aina riitaa, ja kaikki ne hyvät ja houkuttelevaiset sanat, joita hän kuuli, tiesi hän tulevan samasta suusta, joka oli vihaa ja häijyyttä lausunut. Hän antoi kuitenki takaisin sen verran lempeyttä, kuin tarvittiin lisäämään hänen valtaansa veljien yli, ja kun nämä ajan pitkään huomasivat että he jokaisesta riidasta tai vihan ilmauksesta kadottivat osan tytön suosiosta, jota oli niin vaikea saavuttaa, niin he vihdoin totuttivat itseään harjoittamaan jonkimoista itsensä hillitsemistä, joka ensin tuli tavaksi ja myöhemmin luonnoksi.

Täten kului kymmenen vuotta. Ingeborg oli vielä yhtä kaunis, ja näytti siltä kuin luonto olisi määrännyt hänen viemään kesän kukkaa syksyyn, ainoankaan lehden putoamatta kukan kuvusta. Laurille oli hän yhä vielä sama silmän huvitus ja ilo, kuin silloin koska hän ensi kerran tapasi hänen kirkkomatkalla; ja kun tämä kauneus oli heidän liittonsa solmu, niin oli hyvä Ingeborgille, joka rakasti lempeyttä ja hyviä päiviä, ettei se au'ennut ennenkuin kaikki raukesi.

Syksyllä on väliin päiviä, jolloin aurinko paistaa niin lämpimästi, ilma on niin lauhkea, että koko kuihtuva luonto on hämmästyttävän rehoittavan ja voimakkaan näköinen, mutta se on valhetta; sillä ravinto on kulutettu, elinvoima on loppunut. Niin oli Ingeborginkin kauneuden laita. Hänen elämänsä Laurin kanssa oli ollut mukava ja hyvä ulkonaisesti, mutta sisästä se oli kulunut -- siellä ei ollut tasapainoa! Ja siitä se tuli että vaikka hän vielä runsaassa mitassa antoi toisille, väheni hänen oma elinvoimansa niin nopeasti, ettei kukaan sitä aavistanut ennenkuin kuolema äkisti pani merkkinsä häneen.

Silloin Lauri heräsi ja ihmetteli sitä mitä hän näki: "Eihän toki voinut olla mahdollista että Ingeborg voisi kuolla! Hän, joka oli niin kaunis, niin suopea, niin lempeä? Hän, jonka kanssa hän oli niin iloista elämää elänyt...?"

Kyllä, hänkin voi kuolla, ja hänen viimeinen hetkensä läheni suurin askelin. Silloin Lauria valtasi epätoivo, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän rukoili Jumalaa, hän avuksi huusi Häntä, hän heittäysi kuin hullu laattialle ja väänteli itseään; hän tarjosi Jumalalle kaikki mitä hänellä oli Ingeborgin sijasta, paitsi elämää, sillä elämän tähdenhän hän tahtoi häntä pitää. Mutta Lauri Karhun täytyi tälläkin kertaa väistyä ylivoiman edestä. Kun kaksi viikkoa oli kulunut ensimmäisestä epätietoisesta kauhistuksen merkin ilmestymisestä, lepäsi Ingeborg haudassaan, ja Lukne-talossa oli pidetty hautajaiset, jotka hankkivat vainajalle maineen, joka ulottui paljoa kauemmaksi kuin hänen hiljaisen elämänsä vaikutus.

Lauri oli siis nyt taas leskimies. Pojat olivat täyttäneet yhdeksäntoista vuotta, ja Aagot, joka hänkin oli niinkuin lapsi talossa, oli viidennellätoista. Ensimmältä näytti kaikki tasoittuvan hiljaiseksi elämäksi, toinen väistyi toisen tieltä, he soivat toinen toiselleen sijaa ja siinähän kaikki ulkonainen rauha juuri onkin. Lauri itse oli vielä niin surun vallassa, että oli kuin hän olisi kauheasti kamppaillut ja ylivoima olisi polvellaan hänen rintaansa painanut; sillä lyhyt ähkiminen osoitti että hän kyllä tahtoi nousta, mutt'ei voinut.

Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Ponteva elinvoima hänessä taisi kyllä lannistua ajaksi, mutta se ei kuollut. Kun sentähden noin pari kuukautta oli kulunut, virkosi hänen luontonsa jälleen vähitellen, ja kun hänen rinnallaan ei ollut ketään, joka olisi voinut hallita, ja hillitä sitä, niin Lauri alkoi juuri siitä, missä hän päätti yhdeksäntoista vuotta sitten, kun hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli. Mutta pahuus nuoruuden raittiuden rinnalla ei levitä sellaista pahennusta ympärilleen, kuin silloin kun se vetää mustat piirteensä vanhuuden lakastuneille kasvoille. Lauri Lukne ei edellämainitulla ajalla kaikessa häijyydessään ja jumalattomassa vihassaan ollut niin suurena kauhuna ihmisille, kun miksi hän nyt tuli, kun juuri sama mieli ilmaisi itsensä samalla tavalla.

Aagot oli ainoa, joka nurkumatta kovia päiviä kesti; sillä hän oli tosin kuin talon tytär, mutta hän tunsi kuitenkin sen perustan epävakaisuuden, jolla hän seisoi, ja hän ei sallinut elämän kokonaan itseään hallita. Voi tulla aika, jolloin Lauria ei enää ollut, ja voi jo aikaa sitä ennen tulla päivä, jolloin hänen, Aagotin, täytyi lähteä pois siitä talosta, jossa hänellä ei ollut mikään oikeus olla. Mutta niin kauan kuin hän siellä oli, tahtoi hän tehdä kylläksi sen edestä minkä hän sai, ja sentähden hän vastustamatta otti kaiken isäpuolen luonnottoman häijyyden raskauden päällensä ja antoi pelkkää ystävällisyyttä sijaan.

Tästä ajasta kului kaksi vuotta hitaasti ja ilottomasti; silloin Aagot vahvisti kasteenliittonsa; mutta ei millään juhlallisuudella tätä juhlapäivää vietetty. Aagot sousi talosta varhain eräänä syys-aamuna molempain veljein ja muutaman palvelijan kanssa. Äidin virsikirja oli ainoa rakkauden-seura mikä hänellä oli, ja kirja kädessä istui hän surumielisenä ja hiljaisena koko matkan. Kotimatkalla sitävastoin tunto siitä, että hänen asemansa Jumalaan ja ihmisiin nyt oli vallan uusi ja tärkeämpi kuin ennen, saattoi häntä iloisemmalle mielelle, ja hän loi terävän katseensa ihmeellisen hellästi veljien uhkamielisiin kasvoihin.

Hän ei milloinkaan ennen ollut niin selvään nähnyt että isäpuolen viha ja vahingoniloinen luonto oli mennyt perinnöksi pojille, ja että se oli pannut merkkinsä jok'ainoaan kasvojen piirteesen ja sävyyn. Kunpa hän tällä hetkellä olisi voinut panna kätensä heidän päänsä päälle ja siunata heitä, niinkuin pappi hiljan oli häntä siunannut! sillä se oli sisällisesti vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin suuremmaksi sen jälkeen.

"Voi sentään, jospa veljet olisivat kiltit häntä kohtaan, hänellä kun ei ollut isää eikä äitiä, ei kotoa ei turvaa!" Ja niin hän uudelleen loi rakkaudenkatseen heihin kysyäkseen ja tutkistellakseen mitä he ajattelivat.

Mutta he eivät hänen silmissään näyttäneet veljiltä! Kauan oli jo tunne kiehunut ja kuohunut heidän levottomassa mielessään, se oli, niin sanoaksemme, muodostunut intohimoksi; nyt istui tyttö siinä niin kauniina ja katsoi niin lempeästi heihin; nyt, kun kaikki se, mikä tähän asti oli ollut puhkeamassa, ikäänkuin kerrassaan oli täyteen kukoistukseen puhjennut, nyt he riistivät hänet luokseen, kukin ajatuksessaan, niinkuin he lapsuudessaan olivat riistäneet heille viskattuja vaskirahoja. Mutta he kätkivät tämän ajatuksen ja peittivät sen ujoudella; sillä vaikka luonto hurjana riehuikin, kantoi se kumminkin nuoruuden ensimmäistä toukoa!

Mutta sitä ei kestänyt kauan; sen padan alla oli niin iso tuli, että se kuohui! Luonnotontahan olisi ollutkin ell'eivät he, samaan päämaaliin pyrkien, törmäisi yhteen tiellä, etenkin kun tyttö vähitellen alkoi huomata, mitä he tahtoivat, ja väistyi heidän tieltään. Hän oli tosin rukoillut Jumalalta veljien hyvyyttä ja rakkautta: mutta se ei ollut veljenrakkautta, joka loisti häntä vastaan noista levottomista silmistä, joka leimusi niin äkisti ja piiloitteli arkamaisesti samassa silmänräpäyksessä.

Oli vielä toinenkin, joka tätä huomasi, vaikka hän kulki kuin myyrä heidän joukossaan eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin omaa riitaisaa olemistansa, ja se eli Lauri Karhu. -- Jos Lauri olisi ollut kylässä asuva, niin hän kyllä olisi löytänyt yhtä tai toista väärää tavaraa, jota yhteiskunta tarjoo tappion korvaukseksi: sillä Lauri ei ollut milloinkaan itsessään hakenut syvemmältä kuin siihen, mistä mielijohde pulppusi ylös, ja kun työ oli hänelle vastenmielistä, eikä kukaan viihtynyt hänen seurassaan, niin hän kuljeskeli ympäri ja vaivasi itseään; mutta niinkuin nyt asiat oli, sai hän odottamattoman avun siitä kauheasta rajuilmasta, jonka hän näki hitaasti, mutta vakavasti lähenevän taloa.

Lauri melkein kokonaan toipui tästä! Tappelu karhun kanssa esiintyi hänen sisällisten silmäinsä edessä kahta vertaa uljaampana kuin se todella oli; hän nauroi itsekseen, hän nauroi ja joi aika kulauksia siitä oluthaarikasta, joka aina oli täynnä olutta häntä varten; väliin sattui niinkin että Lauri joi poikiensa kanssa, mutta useimmiten joivat kuitenkin erikseen.

"Kaksi poikaa ja yksi tyttö!" nauroi hän silloin ja maiskutti huulillaan. "Se jakaminen ei helppoa ole!... Täytyy koettaa hyvyydellä, pojat, minä koetin hyvyydellä, minä, kun karhua hyväilin! Ha, ha, ha!... Oli siellä useampiakin! Mutta eihän voi syleillä kuin yhtä kerrallaan sentään!"

Veljet katsoivat toisiinsa sivultapäin, kun isä puhui. He eivät olleet kauniit muutenkaan! mutta rumemmaksi he kävivät tästä kieroon katsomisesta, jolla toinen ikäänkuin salaa tahtoi toista tutkia. Ja kun isän pilkkanauru kaikui heidän korvissaan ja saattoi heitä häneen katsomaan, istui tämä ilkkuvaisena ja nauroi ja joi ja pöyhisteli itseään paksuna ja leveänä pöydän päässä.

"Kumpi teistä oli vanhin poika?" kysyi hän ystävällisellä äänellä, koputtaen tuhan piipustansa. Ja kun ei kukaan vastannut, ja Aagot hääri valkean ääressä, jotta näyttäisi siltä kuin hän ei kuulisi, niin sanoi hän hetken kuluttua, sytyttäessään piippuansa ja katsellessaan siitä nousevia kipinöitä:

"Aamundhan se oli joka ensimmältä ääntä päästi?"

"Ohoh!" kuului mörinä häntä vastaan siltä puolen, jossa Niilo istui.

"Mitä?" kysyi Lauri Karhu ja katsoa tirkisti Niiloon. "Sinä et ollut olemassakaan kuin hän äänen sai... Ei, Aamund saa Lukne-talon, niin sinä saat ottaa sisaresi mukaasi Skjaerehougeniin ja jäädä sinne asumaan."

"Tyttö ei ole hänen sisarensa enemmän kuin minunkaan," sanoi Aamund, ja hän katsoi säkenöivin silmin Niiloon; mutta Niilo ei siihen mitään virkkanut, sillä hän ei kääntänyt silmiään tytöstä, joka hehkuvin poskin seisoi tulen ääressä.

"Ei," vastasi Lauri hiljaisesti, "jos voitte saada puolet kumpikin, niin..."

Samassa Aamund löi nyrkillään pöytään niin että jyrähti ja senjälkeen hän ryntäsi ulos ovesta.

"He, he!" nauroi isä hänen jälkeensä. "Se poika ei saanut turhan päätä, etusijaa... Hän ei ja'a, hän!"

"Hänen täytyy kuitenkin tehdä se!" ärjäsi poika, joka tuvassa oli.

"Tarkoitatko taloa vai tyttöä?" kysyi Lauri hymyillen.

"Minä tarkoitan sitä, jota tarkoitan," vastasi poika.

"No, no, muista toki että pitää kysyä sisarennekin mieltä," lisäsi Lauri.

"Aagot ei ole meidän sisaremme," sanoi Niilo, nousi penkiltä ja astui takan luo ja asettui seisomaan tytön rinnalle.

Aagot oli vähällä huutaa, kun poika tuli niin lähelle häntä; mutta hän rohkaisi mieltään ja käänsi kasvonsa häneen. Se, mikä juuri oli lausuttu, oli saattanut häntä sellaiseen tuskaan että kyyneleet olivat silmiin nousseet; mutta poika loi häneen hurjan, levottoman katseen, ja se rukoileva ajatus, joka loisti hänen silmistään poikaa vastaan, sammui kohdatessaan tämän intohimoa. Silloin tyttö peloissaan hiipi pois ja kätki itsensä omaan kamariinsa, ja täältä nousivat hänen rukouksensa Hänen tykönsä, joka sekä kuuli että ymmärsi niitä, jo aikaa ennenkuin ne sanan muodon saivat. Täältä hän seuraavana aamuna astui rohkaistuna ja rauhoitettuna työhönsä. Mutta vaikka hän oli iloisimmassa nuoruudessaan, hän ei kuitenkaan nuoruuden iloa tuntenut, ja kauneus, jonka Jumala oli hänelle suonut, tuli kärsimyksen ristiksi sen sijaan että sen olisi pitänyt olla elämän juhla-ajan koriste.

Hän oli mielessään vallan varma veljien tarkoituksesta. Molemmilla oli sama halu ja sama tahto, ja toisella oli yhtä voimallinen käsi häneen tarttuakseen, kuin toisella. Voisiko hän aina tällä tavoin mennä molempien ohitse, tulematta toista lähemmäksi kuin toista' Hän ei tiennyt miten tästä selkkauksesta päästä. Jos hän olisi toista rakastanut, mutta toista ei, niin hän kyllä olisi tiennyt miten menetellä; mutta hän päin vastoin pelkäsi molempia. Mutta, vaikka ei niin olisi ollutkaan, vaikka hän olisikin toisesta enemmän pitänyt kuin toisesta, niin hänen olisi täytynyt sitä salassa pitää, jotta ei riita syntyisi, joka ei milloinkaan päättyisi.

Silloin tapahtui jotain, joka äkkiä kypsytti tämän kohdan, tai oikeammin epäkohdan. Ei se auttanut että Aagot kärsivällisesti ja sävyisästi kierteli silkkilangan näiden rajujen ynseäin rautaisten tahtojen ympärille, se päivä oli kuitenkin tuleva, jolloin ne tulisimat särkemään Fenrisinkin kahleet.

Lauri oli, niinkuin jo on mainittu, ollut renkinä talossa, ennenkuin hän isännäksi tuli. Hän oli köyhää sukua; mutta hän oli naimisensa jälkeen ikäänkuin poistanut koko lapsuutensa olot mielestään. Ei ollutkaan yhtään hänen omaistaan, joka olisi ollut niin suuressa puutteessa, että olisi hänen puoleensa kääntynyt, ja senkautta tämä sukulaisuuden suhde itsestään ikäänkuin kuoli. Silloin tuli eräänä päivänä nuorukainen taloon, joka toi terveisiä Laurin sisarelta, joka hiljan oli kuollut, ja joka oli elänyt viimeiset päivänsä köyhyydessä. -- Laurille tämä sanoma ei ollut oikein mieleen. Jos sisar olisi kuollut niin, ettei kukaan hänen läheisyydessään olisi siitä tietoa saanut, silloin Lauri ei olisi siitä ensinkään välittänyt, vaikka tämä sisar olisi ollut kuinka köyhä tahansa; mutta nyt siitä puhuttiin ja juteltiin hänenkin kuullen, ja silloin hän häpesi niin että hänestä tuli ulkokullattu, -- sitä hän ei vielä ollut ollut.

"Äitisi ei siinä oikein tehnyt," sanoi hän lempeästi nuorukaiselle, joka seisoi oven suussa ja näytti köyhältä, vaikka rohkeus loisti hänen silmistään. "Hän olisi voinut minulle sanan toimittaa: minulla on kyllä sen verran, ettei sisaren olisi tarvinnut kuolla sellaisessa kurjuudessa."

Poika arveli "että niinkauan kuin itse toimeen tulee, ei saa muiden vaivaksi ruveta. Hänen äitinsä oli ollut sitä mieltä, että jokaisen tulee ristiänsä kantaa."

Kun se oli sanottu, pyyhki Lauri silmiänsä, ja sysäsi oluthaarikan Thorelle, se oli pojan nimi, ja vähän aikaa mietittyänsä, sanoi hän että Thore saisi jäädä hänen luokseen ja elää asianhaarain mukaan Lukne-talossa.

Niin, poika kiitti ja vei takaisin enonsa luo haarukan, ja kaikki oli päätetty ja tuumittu; kun mielenliikutus oli asettunut, lisäsi Lauri pienen selityksen: "Sinä saat ruveta rengiksi, ymmärräthän... Niin sinulla on palkka, ja se on kyllä hyvä se."

Niin, se oli nuorukaisenkin tarkoitus, eikä viipynyt kauan aikaa ennenkuin hän ryhtyi työhön.

Alussa veljet kohtelivat häntä ystävyydellä. Toinen oli alkanut, se oli kylläksi toiselle koettaa olla vielä ystävällisempi. Mutta Thor oli kaunis mustatukkainen nuorukainen; hänellä oli vaaleansiniset, loistavat silmät ja leveä, selkeä otsa. Kun hän kävi paikasta paikkaan ja teki kaikki, sekä mahdolliset että mahdottomat, työt nurkumatta, niin heidän mielessään oli jotain, joka ei mielellään tahtonut myöntää, että hän oli oikeassa, ja joka ei suinkaan ollut hyvillään hänen kauniista kasvoistaan; sillä sen verran he itsestään tiesivät, että kauneutta ei ollut heidän osakseen tullut.

Mutta vaikka nuorukainen olikin hilpeä ja reipas, niin tuli ajan pitkään kumminkin hetkiä, jolloin hän mieluisemmin meni Lukne-poikien tieltä kuin heitä vastaan. Kun työ oli päätetty, istui hän useimmiten yksinäiselle paikalle, tahi lähti hän metsään, jossa hän heittäysi puun alle lepäämään, sen sijaan että hän, kuten ennen, olisi ollut tuvassa muiden kanssa. Se oli kuitenkin veljien mieleen, ja sentähden he antoivat hänen olla omassa vallassaan; mutta kun vähän väliä tapahtui että toinen tai toinen heistä tapasi Aagotin Thoren seurakumppanina tämän yksinäisillä matkoilla, niin he alkoivat toista laulua laulaa!

"Näyttää siltä kuin sisarenne mieltyisi nuorukaiseen," alkoi Lauri eräänä iltana, istuessaan tuvassa olutta juoden tapansa mukaan, ja mulkoillen poikiin viekkailla silmillään.

Aamund ja Niilo istuivat kumpikin piippu suussa pöydän takana. Aagot oli hiljan hiipinyt ulos tuvasta, ja Thor oli tavallisuuden mukaan kohta ruo'an jälkeen mennyt ulos. Kului hetki äänettömyydessä. Pojat olivat kyllä kuulleet vanhuksen sanat, mutta he eivät vastanneet mitään.

"No niin, eihän siihen ole mitään sanomista," lisäsi Lauri vähän ajan kuluttua, "jos mieltyivät toisiinsa, niin ovathan he toistensa vertaisia. -- Toisella ei ole mitään, ja toisella ei ole milloinkaan mitään ollut, sehän sopii varsin hyvin yhteen."

"Minä tiedän yhden, joka kyllä tahtoo lausua sanan siinä asiassa," sanoi Aamund ja nousi kiivaasti ylös. Hän näytti melkein uroolta seisoessaan pöydän takana, ja hänen pitkä varjonsa ulottui katolle saakka takassa palavan tulen valossa.

"Minä tiedän yhden, minäkin," lisäsi Niilo siihen, kovasti ja terävästi kuin hän olisi hakannut joka sanan kiveen. Mutta hän istui vallan tyynenä paikallaan.

"Sepä kummallista puhetta," nauroi Lauri piipun ja hampaiden välissä, niin että se tuskin kuului, eikä siihen mitään lisätty.

Hetken kuluttua Aamund lähti ulos, ja kun kotvasen aikaa oli kulunut, nousi Niilo ja meni samaa tietä.

Ulkona porstuassa seisoi Niilo vähän aikaa kynnyksellä ja katseli ympärilleen, hän ei ketään nähnyt; sitten kulki hän hitaasti seinän viertä pitkin ja meni nurkan ohitse. Täällä hän kohtasi Aamundin, joka tuli toiselta puolelta, ja he hiipivät toistensa ohitse kuin kaksi koiraa, kumpikin luu hampaiden välissä. Niilo lähti pellon poikki, ja näytti siltä kuin hän kulkisi vaan ajan vietoksi; ja Aamund meni alas ruoka-aittaa kohden -- hänkin kulki vaan kävelläkseen, sillä hän meni oven sivutse; mutta miten oli, sattui niin että Aamund seuraavassa hetkessä hiipi vallan tallin portaiden ohi, jossa Thor seisoi piippu suussa puhellen Aagotin kanssa, joka istui kivenpaadella, ja Niilo tuli samassa vastakkaisen nurkan takaa.

"Kuljetko sinä salaa pojan kanssa, sinä?" sanoi Aamund ilkkuen ja kulki edelleen.

"Ai, ai!" huusi Thor, ja samassa hän kaatua törmähti maahan. Niilo oli pannut ämmänkoukkua hänelle kun hän suuttuneena Aamundin sanoista tahtoi vetäytyä pois tytön luota.

"Kaaduitko?" kysyi Niilo kuivasti ja meni pois.

Hetken kuluttua istui Aagot tuvassa takan ääressä ja kutoi sukkaa; mutta työ ei tahtonut sujua, sillä sitä tehtiin vapisevin käsin ja silmät, joiden tuli puikkoja ohjata, olivat kyynelten vallassa. Tänä iltana häntä oli syytetty jostakin, ja hän kyllä tiesi ettei hän voinut siinä kohden itseään syyttömäksi sanoa. Hän tiesi että tästä hetkestä ei ainoastaan hän saisi kärsiä veljien vihaa, vaan nuorukainenkin; ja mitä hän ei oikein saanut selväksi ajatuksissaan, mutta joka kauhistavaisena aavistuksena tunki hänen sieluunsa, oli se, että veljet olivat tätä kohtausta katselleet saastaisin silmäyksin. Oliko tämä paikka tästä hetkestä sopiva koti hänelle? Äiti oli kyllä kuolinvuoteellaan pyytänyt häntä palvelemaan isä-puolta ja hoitamaan häntä hänen vanhoilla päivillään; mutta vaikka hän vakaasti lupasi tehdä sen, niin uskalsi hän kuitenkin tällä hetkellä tutkistella tätä lupaustaan ja koetella sitä oman-avun ja edesvastauksensa suhteen Jumalaa kohtaan.

Lauri oli sillä välin mennyt levolle ja nukkui sitkeää unta. Oli syyspuolella; tuuli vinkui ovissa ja ikkunoissa ja tunkeutui pitkänä valitushuutona uuninpiipun läpi. Oli jo myöhäinen; mutta vaikka ei ollut mitään, joka pakotti häntä ylhäällä olemaan, pani hän kumminkin vielä pari männynoksaa tuleen, jotta se leimahti uudelleen ja loi levottoman hohteen tupaan. Hän oli niin tuskallinen ja huolissaan että hän yhtä paljon pelkäsi sulkeutua omaan huoneesensa, missä hän muuten oli yötä, kuin jäädä tupaan, ja niin istui hän epävakaisena ja aika kului.

Silloin joku tarttui oveen varovaisesti. Aagot säpsähti ja katsoi sinnepäin. Se oli Aamund; hän astui melkein kuulumattomin askelin oven suusta ja tuli tyttöä vastaan.

"Hiljaa! jää paikallesi," kuiskasi hän kun tyttö nousi.

"Ei minulla ole mitään täällä tehtävää," sanoi tyttö ja kääntyi lähteäksensä pois, vaikka jalat vapisivat.

"Oliko sinulla enemmän tekemistä tallin oven luona tänä iltana?" kysyi Aamund ja astui hänen eteensä, niin että hän kääntyi takaisin ja jäi seisomaan takan ääreen. Pian Aamund tuli hänen luokseen ja katsoi häntä kasvoihin; mutta vaikka hän tällä hetkellä kovin taisteli itsensä kanssa voidaksensa näyttää rauhalliselta, koska hän tiesi sen olevan ainoan keinon, millä tyttöä voisi taivuttaa, niin raivosi hänen mielessään sellainen myrsky, että se kuvastui hänen katseessaan, ja sen sijaan että se olisi ollut puoltaja, tuli se kavaltajaksi. Siihen oli sekoitettu kaikki, mikä hänessä oli hyvää ja pahaa; sentähden siinä oli vähäinen valonkohta, joka hyvin hoidettuna ja puhdistettuna kyllä olisi voinut valaista kapeaa, tasaista elämäntietä, mutta joka ei tahtonut riittää, kun sen tuli kajastaa intohimon ja itserakkauden, joka oli varsinainen täyte hänen luonnossaan.

Hän katsoi, kuten jo sanottiin, hetken aikaa tytön kasvoihin, ja hän tahtoi kai lukea vähäsen sitä kirjoitusta, jota jokainen kirjoittaa omalla tavallaan ja lukee tavallaan; mutta hän ei sitä ymmärtänyt. Aagot rukoili tällä hetkellä alakuloisesti puolestansa joka liikkeellä kauniissa kasvoissaan; mutta se oli kuitenkin sisar, joka puhui veljen sydämelle, ja kuinkapa Aamund voisi käsittää sitä, joka oli niin kaukana hänen ajatuksistaan?

"Pelkäätkö minua?" kuiskasi hän ja pani käsivartensa tytön vyötäisten ympärille.

"En tiedä mitä olen," vastasi tyttö ja väistyi syrjälle; mutta samassa hän päästi huudon, sillä ikkunan ulkopuolella näkyi Niilon kasvot.

Seuraavassa hetkessä au'aistiin ovi ja Niilo tuli hiljakseen kävellen takan luo, otti lakin päästänsä ja pöyristi kädellään tukkaansa, niin että se lensi otsan ympäri kuin hevosharja, ja pani sitten toisen jalan takansyrjään, virittäen tulta männynpuikolla.

"Mitäs tahdot?" kysyi Aamund.

"Minä tahdon mitä tahdon," vastasi Niilo ja näytti tyyneltä.

"Minulla on jotain kysyttävää tytöltä," lisäsi Aamund ylpeästi.

"Niin minullakin on," sanoi Niilo ja sylki tuleen.

"Aamundilla on ensin sanan vuoro," huusi Lauri käheästi ja uneliaasti sängystä.

"Oh, sanan vuoro on sillä, joka sen ottaa," mutisi Niilo.

"Aamund on vanhin poika, hän tuli ensin maailmaan, hänellä on ensin sanan vuoro," toisti Lauri.

"Sen asian laita on niin ja näin," sanoi Niilo.

"Mitäs te tahdotte täällä keskellä yötä?"

"Minä tahoon Aagotin kanssa haastaa, johan minä sen sanoin," vastasi Aamund kiivaasti.

"Minä en tiedä mitä te tahdotte," sanoi tyttö vihdoin rohkeammin. "Jos teillä on jotain puhuttavaa minun kanssani, niin ei suinkaan se ole niin tärkeätä, ett'ette voi huomiseksi odottaa? Minä olen väsynyt, minä menen maata nyt."

"Saat tehdä niin, mene vaan," sanoi Niilo tyynesti ja valmistihe lähtemään samaan aikaan kuin tyttö.

"Sinä annat lupaa vallan kun olisit isäntä talossa, sinä!" tiuskasi Aamund ja astui syrjään seuratakseen veljeä.

"No, nyt he käyvät toistensa kimppuun," huusi Lauri ja nauroi, jotta hän oli vähällä tukehtua.

"Voinhan minä yhtä pian tulla isännäksi talossa kuin sinä," sanoi Niilo tyynesti.

"Herra Jumala," huudahti Aagot, "muistakaahan toki että isänne vielä elää.

"Aivan niin! ja hän elää vallan terveenä," kuului sängystä. "Jos olette aikoneet hautajais-olutta minulle panna, niin totta tosiaan juon sitä itse." Ja niin Lauri taas nauroi että ähkyi jälestäpäin.

"Minä en ole sitä ajatellut," vastasi Aamund uhkamielisesti.

"Mitä sinä sitte ajattelet?" kysyi isä ja kääntyi kiivaasti. "Jos tahdot tytön, niin ota hänet. Ei sukulaisuus esteenä ole."

"Pitäähän tytön itse saada määrätä sitä," sanoi Niilo ja jäi rauhallisesti seisomaan, molemmat kädet taskuissa, keskelle laattiaa.

"Kenties sinäkin häntä tahdot!" sanoi Lauri, ja alkoi uudelleen nauraa.

"Onhan minulla sama oikeus kuin Aamundilla."

"Tytön täytyy siis päättää asia," sanoi Lauri, ja hän nojasi kyynäspäilleen ja katsoa tirkisti heihin.

"Jumala minua auttakoon!" huokasi tyttö ja itki ääneen. "Minä en tahdo kumpaakaan heistä."

"Et kumpaakaan heistä?" ärjäsi Lauri ja nousi polvilleen sängyssä. "Oletkos hullu, tyttö? Puoli Lukne-taloa on parhaimman talon vertainen koko seudussa... Pelkäätkö häntä, Niilo? -- Tartu kiinni vaan, sinä Aamund, sinä otit aina isomman vaskirahan ennen!"

Aamund ei tarvinnut monta sellaista sanaa. Hän astui askeleen tyttöä kohti, ja hänen kasvonsa hohtivat, sillä hän tiesi olevansa voimallisempi. Mutta samassa Niilo astui väliin ja eroitti heidät toisistaan.

"Minun pitää myöskin olla muassa," sanoi hän tyynesti.

"Työnnä hän luotasi," huusi Lauri, "sillä minä huomaan että Aagot sinua tahtoo."

"En, minä en suinkaan huoli Aamundista enkä Niilosta!" huudahti tyttö ja vetäysi oven nurkkaan. "Minä pidän toisesta niinkuin toisestakin. Olen vaan ajatellut että he ovat veljiäni... Jumala minua lohduttakoon, minulla ei ole isää eikä äitiä!"

"Oh, pidä sinä suusi kiinni semmoista puhumasta!" sanoi Lauri äkäisesti. "Luulisinpa olleeni hyvä isä sinulle! Sinä olet syntynyt kurjuudessa, muista se, ja minua sinun on kiittäminen siitä, mikä nyt olet. Kun minä sanon että sinun pitää ottaa jompikumpi pojistani ... minä tarkoitan Aamundia, sillä hän ensiksi äänen sai, niin sinun vaan tulee kiittää ja suudella kättä, tyttö-rehjana!"

"Minä en ota Aamumdia enkä Niiloa," vastasi tyttö lyhyesti ja päättävästi; sillä nyt hän oli tullut riitaiselle tuulelle, kun Lauri puhui pilkallisesti hänen lapsuutensa oloista. Hän oli käynyt ylpeäksi, ja se teki häntä rohkeaksi.

"Luultavasti tahdot Thorea," sanoi Aamund viekkaasti.

"Sisareni poikaa?" huusi Lauri. "Köyhää rottaa, jolla ei ole enemmän omaisuutta kuin mitä hänellä on yllään. Oletkos hupsu, tyttö?"

"Oh, köyhempää rottaa olen nähnyt kuin hän on," sanoi Aagot ja katseli rohkeasti toisesta toiseen.

"Huomispäivänä hän ajetaan talosta! Menköön sinne mistä tuli," lisäsi Lauri, ja ähkyen vihasta hän viskasi ympärilleen vaatteitaan.

"Ei kenenkään huoli minun tähteni talosta lähteä," sanoi tyttö. "En minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt minuun."

"No, niin saat ottaa Niilon sitten," mörisi Lauri ja vaipui hengästyneenä takaisin vuoteelleen.

"Minä en hänestä huoli," sanoi tyttö ylpeästi ja samassa hän käänsi kasvonsa Niiloon ja katsoi häneen niin tyynesti ja kylmästi, ettei sitä voinut väärin käsittää. Niilo katsoi taas silmänräpäyksen ajan tyttöön, sitten hän kääntyi pois ja meni ulos; mutta hän ei viitsinyt itseään vaivata oven avaamisella, hän potkaisi sitä niin että se lensi auki ja hän jätti sen selkomen selälleen jälkeensä.

"Kas niin, nyt hän meni," sanoi Lauri hiukan rauhoitettuna. "Nyt sinä voit tytön kanssa haastaa, poikaseni," kääntyi hän Aamundiin. "Sinua hän enemmän suosii, sen minä nä'en hänen näöstään."

"Minä en ensinkään suosi Aamundia enemmän kuin Niiloa," sanoi tyttö ja hiljainen pilkkanauru seurasi sanojen jälkeen.

"Sinun täytyy vielä tyytyä siihen, mikä pahempaa on," ärjäsi Aamund; ryntäsi ovesta ja paiskasi sen kiinni jälestään niin että seinät tärähtivät.

"Hän surmaa itsensä!" huusi Lauri sängyssä ja uhkasi tyttöä. "Sinä olet syynä siihen. Minä olen sinulle elatuksen ja vaatteet antanut, ja nyt sinä ajat poikani talosta... He tappavat itsensä kumpikin, minä tunnen rotua, niin minä olisin tehnyt nuorena ollessani..."

Tyttö seisoi vielä nurkassa ja katsoi uhkamielisesti suoraan eteensä, sillä uhkamielinen hän oli tällä hetkellä. Hän oli niin kauan mukaantunut muiden tahdon alle, nyt hän ei enää sitä voinut: silkkilanka irtautui, ja kun voimallinen nöyryyden kyky katosi, muuttui se samassa määrässä uhkamielisyydeksi. Mutta se ei kauan kestänyt, sillä isäpuolen valitus, joka tosin oli enemmän voimaton vihanpurkaus kuin tuskan vaikuttama, alkoi hänen sydäntänsä liikuttaa, ja samassa hänen mieltänsä valtasi sellainen kauhistus siitä, mitä hän oli tehnyt, ja siitä, mikä voisi tapahtua, että hän itse purskahti suureen itkuun.

"Oi, taivaan Jumala; mitä minä olen tehnyt?" valitti hän ja väänsi käsiään tuskassa.

"Sinä olet poikani tappanut, sinä!" huusi Lauri ja alkoi itkeä ja ulvoa niin että seinät tärisivät.

Silloin ei Aagot enää voinut tätä kärsiä. Tässä silmänräpäyksessä hän taas oli sisar, ja nuo hurjat pojat olivat hänen veljensä, jotka hän ylpeillä sanoillaan oli ajanut ulos yön pimeyteen. Hän huudahti ja riensi ulos tuvasta. Porstuassa tuuli vinkui häntä vastaan, ja ulkona, niin kauas kuin hän pimeässä taisi nähdä, sulivat suuret ja pienet esineet yhteen ja näyttivät kummallisia uhkaavaisia näkyjä. Missä veljet olivat? Hän ei uskaltanut huutaa heidän nimiään, hiljaa hän kaikkialla etsi heitä, missä vaan oli tilaa ihmiselle; mutta vastausta ei kuulunut. Kauas yli tien ja kedon hän kulki, niin kauas kuin hän pimeässä pääsi. Vihdoin hän kääntyi takaisin taloon yhtä toimettomana ja suruisena kuin hän oli mennyt; mutta isä-puolen luo hän ei uskaltanut lähteä, ja kun hän ei voinut levollekaan mennä, jäi hän seisomaan pihalle, nojaten tuvan seinään ja odottaen päivän koittamista, vaikka se hänen mielestään vaan uhkasi valaista sitä onnettomuutta, jota yö sääliväisyydestä vielä kätki epätietoisuuden vaippaan.

Kun vihdoin viimein ensimmäinen päivän koitto näkyi pilvien ja korkeiden tunturihuippuin välillä, ja vesi loi välkkeensä laaksoon, näki Aagot miehen kiireesti tulevan tieltä seinää kohti, jossa hän vielä seisoi ja värisi vilusta ja pelosta. Se oli Thor.

"Seisotko sinä täällä tähän aikaan, Aagot?" kuiskasi hän, kun hän tuli tytön luokse. "Minä kyllä huomaan että olet levoton poikien tähden, mutta nyt he molemmat tulevat. On parasta että menet levolle... Sinä olet saanut kylläksesi heistä tänä iltana."

"Tiedätkö sinä mitä on tapahtunut?" kysyi Aagot.

"Joka sanan olen kuullut... Sillä minä tahdoin sitä kuulla, näetkös. -- Ensin arvelin antaa heidän mennä mihin tahtoivat, eikä edes katsoa heihin; mutta sitten muistin kuinka sinä, Aagot, pelkäät, ja minä lähdin heidän jälkeensä. Niilo oli ensimmäinen, ja hänen näin soutavan vuonon poikki. Täällä on vaan yksi vene, niinkuin tiedät, ja minä en voinut hänen jälkeensä lähteä; mutta kun Aamund tuli, seurasin häntä, sillä hän kulki kiireemmin ja on hurja-luontoisempi kuin Niilo! Olen kulkenut monellaisia teitä, ollakseni hänen läheisyydessään hänen huomaamattansa; mutta kun hän vihdoin aikoi mennä tunturille, niin minä ulvomaan kuin susi ja se taisi häntä pelottaa tunturille menemästä, sillä hän kääntyi kotiinpäin. Ja nyt näen vuonolla esineen, joka yhä lähenee, se on luultavasti Niilo, joka kenties aavistaa että nyt Aamund lähenee kotia."

"Jumalan olkoon kiitos!" huudahti Aagot, "ja kiitos sinulle, joka olet kovan yön kokenut tämän takia."

Poika katsoi lempeästi häneen ja oli kotvasen aikaa ääneti. "Sinulla on kovat päivät täällä, Aagot," sanoi hän.

"Ei, et saa siitä puhua," vastasi tyttö ja aikoi lähteä.

"Kuules," pyysi poika. Aagot pysähtyi ja katsoi levottomasti häneen. "Sinä lausuit tänä iltana sanan, kun oli puhe minusta... Se ei ollut totta, Aagot."

"Mitä se oli?" kysyi tyttö.

"Sinä sanoit: 'En minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt minuun.'"

"Niin, sinun ei tarvitse olla epätietoisena siitä," vastasi Aagot reippaasti. "En minä ole mieltynyt sinuun, enkä keneenkään toiseen."

"Niin," virkkoi poika hitaasti siihen ja huokasi. "Olkoon se niin, mutta siinä oli kuitenkin jotain, joka ei ollut totta ... ymmärrätkös mitä tarkoitan?"

"En," vastasi Aagot, "minä en huomaa mitään muuta kuin pahaa."

"Sinä sanoit," jatkoi poika arasti: 'eikä hän ole mieltynyt minuun...' ja tuo nyt ei ollut oikein totta, Aagot, sillä, jos sinä tahtoisit samaa kuin minä..."

"Oi Jumala, älä virka mitään, minä pelkään kaikkea mitä kuulen!" keskeytti häntä Aagot, purskahti itkuun ja riensi makuukammariin katsomatta poikaan.

Kun puoli tuntia oli kulunut, tulivat veljet kotiin, kukin haaraltaan. -- Sekä Lauri Lukne että hänen kaksi poikaansa nukkuivat hyvästi ja kauan tämän rajuilman jälkeen.

* * * * *

Myrskyisen ja sateisen syksyn jälkeen tuli talvi. Vuono oli jään ja lumen vallassa ja jokapäiväinen elämä sujui hiljaista kulkuaan ilman mitään keskeyttämistä. Lauri Lukne oli paljon heikompi kuin ennen ja makasi usein; hän oli juonikas ja kiukkuinen, ja tytär-puoli ei osannut mitenkään tehdä hänelle mieliksi, vaikka kuinka koetti. Aagot kärsi kuitenkin kaikki vaikka surumielinen olikin, hänellä ei muuta kotia ollut maailmassa, ja kun hänellä ei ollut mitään oikeutta siihen, niin antoi hän palkinnoksi sen, minkä hän taisi. Mutta Lauri, hän ei ottanut eikä antanut, -- hän vaati hoitoa, eikä siitä kiittänyt. Veljien oli laita sama. He olivat tuon myrskyisen syys-illan jälkeen seljenneet kylmyydeksi ulkopuolella, ja oven sisäpuolellekin oli kylmyys tunkenut. Aagot oli niin hyväntahtoinen ja nöyrä kuin ennenkin, vieläpä nöyrempikin; sillä olkoot asiat miten tahansa, hän tunsi kuitenkin olevansa syynä veljien tylyyn mieleen sekä isää että toisiaan kohtaan, sentähden hän siinäkin kohden antoi sovinnoksi parhainta, minkä voi. Mutta voidaksemme antaa siunauksella, täytyy sitä vastaanottaa kiitoksella, ja se ei tapahtunut, -- niin hän ei sen pitemmälle tullut. Tavallansa oli nyt hiljaisinta jokapäiväisessä elämässä, mutta rauhaa ei ollut; rauha tulee pohjasta ja kasvaa ylöspäin, hiljaisuus sitä vastoin voi laskeutua ulkonaisten olojen yli ja pettää sekä väsymyksen että sisällisen eripuraisuuden, -- ja niin oli laita täällä.

Kahta sellaista rajua luontoa, kuin Aamund ja Niilo olivat, ei niin helposti kesytetä, he olivat korkeintaan sidotut. Mutta sen mukaan kuin isä kävi heikommaksi ja usein viikkokausia oli vuoteen omana ja melkein horroksissa, kasvoi poikien omatahto vihdoin hiljaisuuden yli ja puhkesi ilmi siellä täällä, ikäänkuin murretaan heikkoa suojusta -- mutta kun kerta reikä on tehty, niin pian kaikki itsestään kaatuu nurin!

Heidän intohimoinen rakkautensa Aagotiin ei ollut sammunut, se poltti vaan salaisuudessa kaikki ne hienot langat, joista nuori mieli kutoo kainouden harson. Ennen se oli heidän mielessään toivo, joka pyysi tyttöä, nyt se sitä vastoin oli hillitsemätön tahto, joka repi hänet luokseen paljaalla katseella. Aagot huomasi muutoksen, ja hän luuli sitä ensin vihaksi, joka mieluisimmin tahtoi riistää armoleivän hänen kädestään ja ajaa hänet talosta; mutta kun hän vihdoin sai toisen käsityksen heidän luonteestaan, niin hän oli mielestään kuin pieni laululintu häkissä, jonka ulkopuolella kissa rautalankojen välitse koettelee kuinka pitkälle kynnet ulottuvat.

Missä oli turvaa? Hän tuskin sitä tiesi. Siinä, missä hän vältti toista, tapasi hän toisen, ja missä ei veljet olleet, siinä hän kohtasi Thoren rukoilevaa katsetta, -- mihin hän vaan kääntyi, oli tahto joka häntä himosi, yksi sekaantui toiseen, ja se mikä oli hyvää kävi tuhon-alaiseksi pahuuden rinnalla.

Siten kului talvi vitkalleen. Silloin tuli vihdoin eräs ilta; veljet olivat päivällä olleet jäällä kalastamassa avannosta. Niilo meni varhain levolle, ja Aamund seurasi häntä hetken perästä. Aagotin oli tapa, ennenkuin hän levolle meni, katsoa perään oliko kaikki paikat lukossa ja muuten kaikki järjestyksessä seuraavaksi päiväksi, ja kun vielä oli vähän lihaa leikattavana, meni hän lyhty kädessä ruoka-aittaan, joka oli vähän etäämpänä päärakennuksesta.

Hän kuunteli arasti ja varovaisesti, kun hän seisoi portailla ja pani avaimen lukkoon, mutta kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt ja oli melkein varma siitä että sekä Niilo että Aamund olivat liian väsyneet ollakseen ulkona näin myöhään illalla, jätti hän oven auki ja meni hiljaa hyräillen työhönsä.

Sattui kuitenkin niin, että Aamund ei ollutkaan vielä makuulla ja että hän vähäistä myöhemmin kulki aitan ohitse ja näki oven olevan auki. Hän luuli ensin että tyttö huolimattomuudesta oli sen jättänyt auki ja mietti jo kuinka hän seuraavana päivänä sättisi tyttöä siitä; mutta kun hän tuli ovelle ja näki valonsäteen sisimmästä osasta, arvasi hän kuka se oli, ja kepein askelin ja viekkaasti kuin käärme hiipi hän sisään ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

Samassa hetkessä tyttö kääntyi ja nosti lyhtyä katsoakseen kuka se oli; mutta Aamund oli jo hänen rinnallaan ja sysäsi lyhdyn syrjään.

"Mitä minusta tahdot?" kysyi Aagot, kalpeana kuin kuolema.

"Mitä minä tahdon'" vastasi Aamund. "Sinä kysyt sitä, niinkuin se olisi kuollut teko. Tiedäthän sinä että minä rakastan sinua; ja nyt voin sanoa sinulle että Niilolla on toiset tuumat mielessä..."

"Se on yhdentekevä," keskeytti häntä tyttö ja työnsi hänet luotaan, "minä en huoli sinusta enkä Niilosta. Olenhan minä omassa vallassani."

"Tuskinpa," vastasi poika ja meni rohkeasti käsivarret ojennettuina taas tyttöä vastaan.

"Varo puukkoa!" sanoi tyttö kylmästi ja muutti lihapuukon toiseen käteen.

"Sinä olet kopea!" ärjäsi poika ja vetäysi taaksepäin.

"Minä olen mitä olen," vastasi hän, ja sanoja seurasi silmäys, joka oli ollut hänellä jo lapsena tietämättä mihin, mutta joka tänä ja monena muuna vaaran hetkenä tuli suojaksi, jota hän ymmärsi käyttää.

"Sen saat maksaa," sanoi poika, ja hänen hurja leimuava katseensa lupasi enemmän kuin sana. "Minulla on valta, kun vaan tahdon!"

Mutta samassa tyttö juoksi portaille, paiskasi oven kiinni ja pani lukkoon jälkeensä. "Nyt saat pitää huolta hiiristä tänä yönä!" huusi hän pojalle ja juoksi kiviportaita alas asuinhuoneita kohti.

Seuraavana hetkenä istui hän vavisten makuukammarissaan, ja mietti mitä hän oli tehnyt. Tähän saakka oli viha määrännyt hänen tekojaan; nyt kun viha asettui, käsitti hän että tämän jälkeen seuraa kovat päivät, pahemmat kuin ne, mitkä hän jo oli kokenut, ja voisiko hän niitä kestää? Silloin tuli hänen mieleensä ajatus, joka monta kertaa ennen jo oli itseään ilmoittanut, mutta jota pelko ja epätietoisuus aina oli pois ajanut: voisihan hän paeta talosta!

Hän mietti sitä vähän aikaa, ja katseli, niin sanoaksemme, sekä eteen että taaksepäin. Ensin oli kysymys: päästä pois, sitten: mihin. Silloin kuului jyrisevä kolkutus aitanovelle ja tyttö hyppäsi sängynlaidalta, missä hän istui. Tässä silmänräpäyksessä lensi tuo ankara varjo hänen henkensä silmien ohi, ja hän ajoi pelon sieluunsa yhdellä ainoalla silmäyksellä. "Tuliko vaaraa, hän uskaltaisi -- tuliko vaivaa ja harmia jälestäpäin, hän kyllä sitä kestäisi! Pappilaan oli kolme penikulmaa, jäätä myöten voi vielä ajaa kun ajoi varovasti ja kiireesti, ja jos hän kertoisi papille kaikki, tämä ei suinkaan neuvoaan ja apuaan kieltäisi. -- Hänen äitinsä oli tuonut mukaansa taloon vanhan hevosen, sen hän nyt voi valjastaa re'en eteen, joka virui puuliiterin takana, ja vähät vaatteensa hän pian kokosi. Oi! hän tosin oli luvannut hoitaa isä-puolta, -- mutta jonki täytyi särkyä, jotta jokin voisi kestää!"

Se oli Aagotin lyhyt miettiminen, ja hän pani viipymättä päätöksensä toimeen. Mutta hän oli kokenut niin paljon onnettomuutta ja niin paljon oli vielä odotettavissa, että se ei ainoastaan synnyttänyt rohkeutta, vaan se tuotti myöskin sitä itseensäluottamusta, jota nainen aina saapi, kun hän varmaan tietää olevansa vallan yksin! Kun Aagot hetkisen kuluttua vakavin askelin meni talliin, osoitti hänen ryhtinsä niin lujaa ja reipasta mieltä, että sitä olisi voinut sanoa miehen mieleksi -- jollei sitä yhtä hyvin voisi naisen mieleksi nimittää.

"Tule tänne ja aukaise ovi!" huusi Aamund aitassa. "Minä kuulen kyllä että häärit siellä."

"Saat odottaa siksi kuin saan hevosen sisään, se on päässyt irti ja käy täällä ympäri," vastasi Aagot valjastaessaan hevosta re'en eteen.

"Aukaise, tyttö, tahi sären oven!" huusi hän taas.

"Sinun täytyy vartoa, minä en nyt voi tulla," vastasi tyttö, tarttui ohjaksiin ja läiskäytti hevosta selkään ajaaksensa sitä jäälle.

Silloin renki astui läävänseinän takaa ja asettui hevosen eteen. "Minä kyllä näen mitä aiot tehdä," kuiskasi hän ja tarttui ohjaksiin pidättääksensä hevosta. "Oletko oikein asiaa miettinyt? Jää on heikko, siinä on avantoja vähän väliä ja hevonen on huono, se ei kauas jaksa."

"Näetkös että minä te'en mitä tahdon," vastasi tyttö lyhyesti. "Laske hevonen irti, minä lähden ennenkuin hän murtaa itsensä ulos aitasta ja herättää Niilon. Minä en pelkää henkeäni, jos Jumala tahtoo sen ottaa, niin ottakoon Jesuksen nimessä. Minä pelkään sitä mitä pahempaa on. Laske nyt, ja pidä sinä huolta Aamundista ettei hän pääse minua takaa ajamaan."

"Minä en voi pitää huolta pahasta luonnosta, mutta minä voin pitää huolta sinusta," vastasi poika rohkeasti, ja samassa hän tarttui ohjaksiin, hyppäsi kannaksille ja ajaa karautti jäälle.

Nyt ei enää mikään salaisuus ollut mahdollinen. Hevonen korskui, ja tie jytisi joka kavionkapseelta. Silloin kuului kauhea jyske talosta, Aamund oli särkenyt oven ja kiljaisi raivoissansa heidän jälkeensä; sillä hän huomasi mitä oli tapahtunut, ja samassa Niilokin oli hänen rinnallaan.

Tyttö oli paennut -- ei heidän luotaan, vaan Thoren kanssa! Niin olivat asiat ensi katsannossa, ja sentähden he tekivät yhteisen päätöksen. Ensi kerta elämässään heillä oli yksi tahto, yksi tarkoitus, jossa olivat samaa mieltä, yksi viha, joka ei koskenut toista. Oli vaan se eroitus että sillä aikaa kuin Aamund raivosi tyhjää ilmaan, meni Niilo talliin, toi hevosen ja valjasti sen re'en eteen. Hän ei virkkanut mitään sitä tehdessään, hymyili vaan itselleen Thorelle, joka oli heittänyt parhaimman hevosen ja parhaimman reen. Mutta vaikka he nyt ajaa ryntäsivät jäälle kukin tarkoituksella temmata tyttö itselleen, niin heissä kyti niin vimmattu viha Thoreen, että se antoi sopua kaikkeen, ja se lupaus, minkä kukin ajatuksissaan itsekseen teki, oli Thorelle yhtä hyvänsuontuinen!

Se oli hurja matka talvi-yön hiljaisuudessa ja pimeydessä. Lumitunturit kohosivat molemmin puolin ja niiden yläpuolella oli paksuja pilviä, ikäänkuin yön läpitunkemattomana muurina. Ei mikään merkki taivaasta eikä maasta antanut tien viittausta, -- jään epaluotettava heijastus voi yhtä hyvin olla kuoleman viittaus kuin elämän. Missä päämaali oli, sitä ei kukaan tietänyt, ei takaa-ajajat, eikä ne, joita takaa ajettiin; eteenpäin vaan mentiin kauhealla vauhdilla, -- tahto ja mielenjännitys kiihoittivat, tuskan jännitys edellä, koston jälessä. Päästä pakoon -- saavuttaa karkureita, se oli ainoa, -- kuolema tai elämä? Se ajatus ei löytynyt sielussa -- siinä ei ollut tilaa sille.

"Hiljaa!" huudahti tyttö äkisti ja tarttui ohjaksiin, jotta hevonen pysähtyi. "Kuuletkos?"

"Se on nuoren hevosen astunta," vastasi poika. "Nyt he ajavat meitä takaa! Täytyy ajaa kovemmin että pääsemme ennalle."

"Odota vähän," sanoi tyttö ja veti ohjaksista kääntäessään kalpeat, vakavat kasvonsa nuorukaiseen. "Astu sinä pois tässä. Tuossa alkaa metsä, sinä löydät kyllä piilopaikan yöksi; mutta jos he meitä saavuttavat, niin ei ole varma miten sinun käy. -- Minä kyllä rohkenen heitä kohdata; mutta minulla ei ole uskallusta nähdä sinua heidän kynsissään. Jumala kyllä minua auttaa!"

"Ei ole aikaa pitkiin puheisin," vastasi poika ja otti ohjakset käteensä. "Minä en sinun luotasi lähde; jos Jumala auttaa sinua, niin hän minuakin auttaa..."

"Sinulla voi vielä olla paljon hyvää odotettavana," kuiskasi tyttö.

"Se hyvä, mikä minulla on odotettavana, on sinun vallassasi," sanoi poika lempeästi ja kumartui alas tytön luo.

"Älä niin sano," pyysi tyttö.

"Minä sanon sen Jumalan edessä."

"No, hän saa sen sitten päättää," huokasi tyttö ja pani kätensä ristiin, mutta nuorukainen oli nähnyt hänen rakkautensa ensimmäisen katseen.

"Jos meillä on yhteinen kohtalo odotettava, sinulla ja minulla, Aaqot!" huudahti Thor, "niin en välitä mistään; -- tulkoon mitä Jumala tahtoo!" Ja hän oikaisi itsensä rohkaistuna, sai ohjakset taas selville ja ajoi korskuvaa hevosta uudelleen eteenpäin, jotta jää-sirpaleet lensivät kipenöinä ja tähtinä heidän ympärillään.

Mutta huonolla hevos-raukalla ei ollut nuorukaisen tulta veressään. Se juoksi hetkisen ja hiljensi taas käyntiin, -- se oli jo pannut parhaimmat voimansa alttiiksi! Silloin kuului ripeä kavion-töminä lähenemistään lähenevän, -- ja nyt oli vaarallisin matka jälellä, se, missä vuono levenee ja missä jää käy yhä epätasaisemmaksi syystä että sen alla käy virta, joka irroittaa sen rannoilta. Sitä paitsi oli näillä paikoin tunturien välissä monta taloa, joiden asukkaat pitivät avantoja kalastuksen takia monin paikoin. Ja vasta puolen penikulman päässä tie vei maalle sillä puolen missä pappila oli.

Takaa-ajajat tulivat yhä lähemmäksi, ja joka hetki, joka kului, vähensi välin heidän välillään. Thor tirkisti minkä taisi löytääksensä tietä, ja kuta enemmän hän tuijotti, sitä höllemmäksi ohjakset kävivät. Hän ei sitä paitsi enää saanut mielestään sitä ajatusta että tyttö oli hänen omansa, kun kaikki hyvin kävi, ja sentähden täytyi kaikki hyvin käydä! Mutta sen, minkä hän onneen nähden voitti, sen menetti hän rohkeuteen katsoen, sillä edesvastaus siitä, mitä voi tapahtua, huoletti häntä, -- ja yhä lähemmäksi tuli jytisevä kavion töminä heidän takanaan. --

Silloin hevonen äkkiä hyppäsi syrjään ja jäi seisomaan, ikäänkuin se olisi jotain säikähtynyt; se nosti korviaan pystyyn ja korskui kovasti, -- mutta samassa susi tuli pienestä männiköstä ja kiiti jään yli toiselle rannalle; kauhea ulvonta kuului samassa metsästä. Hevonen vapisi ja työnsi taaksepäin; mutta samassa se nousi kahdelle jalalle, hirnui niin hurjasti kuin kolmen vuoden vanha varsa ja lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin, jotta jääkappaleita lensi kuin rakeita heidän ympärillään.

Thor menetti sekä näön että kuulon, hän veti ohjaksista niin, että ne haavoittivat hänen käsiään, mutta ei ollut mahdollista eläintä hallita. Eteenpäin rytisevää, epätasaista tietä pitkin hurjaa kyytiä, kilvan kuoleman kanssa -- kumpi voitti?

Paksut pilvet riippuivat vielä alhaalla kuni uhkaava rajuilma tunturien yli, ja ainoastaan heikko sarastus idässä ilmoitti että päivä aukaisi silmänsä yön kauhua katsellakseen. Vielä kiiti värisevä hevonen eteenpäin, korskuen, korvat pystyssä ja vaahto suussa; mutta juoksu ei enää ollut oikein tasaista, se oli säännötöntä ja osoitti väsymystä. Hevois-raukka oli juossut vaaraa pakoon, mutta ei vanhuutta.

Vihdoin tultiin niin pitkälle että Thor alkoi taas saada sitä hallituksi jälleen, ja kun vuono alkoi käydä vielä leveämmäksi, piti hän ohjaksia kireillä katsellakseen millä paikoin sopisi ajaa ylös pappilaan, sillä hänen mielestään sinne ei voinut pitkä matka olla.

Hevonen pysähtyikin, ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin kaikki kolme ikäänkuin huoahtivat säikähtymisen jälkeen ja kuuntelivat. Mutta ei kuulunut niin hiiskaustakaan äärettömässä hiljaisuudessa, joka ikäänkuin uhkasi heitä salaisuudellaan.

"Näyttää siltä kuin he olisivat puolitiessä ruvenneet asiaa aprikoimaan, niinkuin sinä iltana," sanoi poika, mutta hän puhui kuiskaten ja katsoi arasti taaksepäin.

Silloin kuului vieno, räikeä ratina jäässä, se kulki rannasta rantaan niinkuin kumupohja, joka halkee; mutta vaikka se oli niin vieno kuului se kuitenkin tunturista tunturiin.

"Siinä jää halkesi," sanoi Aagot vavisten ja hiipi lähemmäksi nuorukaista.

"Hei!" sanoi tämä, katsoi kiireesti ja varovaisesti ympärilleen ja nykäsi ohjaksia. -- Hevonen pudisti harjaansa ja lähti vielä kerta juoksemaan, -- mutta samassa se hengähti syvään ja kaatui kuolleena siihen paikkaan. Poika oli samassa tuokiossa sen vieressä, -- ei ollut enää mitään apua! Uskollinen hepo oli pannut kaikki ne voimat alttiiksi yhden tunnin matkalle, jotka vielä kenties olisivat riittäneet pariksi vuodeksi, -- sen tehtävä oli päätetty. Tyttö oli hänkin astunut re'estä ja silitti hellästi sen vielä höyryävää selkää. Äiti oli aina pyytänyt että se saisi elää, vaikka se ei miksikään hyödyksi ollut, ja niin se oli saanut elonaikaa lisää. Äidin kuoltua oli Aagot pitänyt hellää huolta siitä, -- ja nyt se oli kymmenkertaisesti häntä siitä palkinnut. -- Tämä kuoleman kohtaus herätti heissä aavistuksen suurimmista onnettomuuksista, ja heikko hohde tuntureilla tirkisti kummallisen toivottomasti heihin.

Mutta kuolleelle hevoselle ei voinut enää mitään, ja nuorilla ei ollut kuin yksi neuvo edessä, ja heidän ei sopinut viipyä valitsemisessa. Päivä valkeni yhä enemmän ja he löysivät vihdoin tien maalle ja aamupäivällä he käsi kädessä tulivat pappilaan. -- Siellä heitä kyllä kohtasi yksi ja toinen karsas katse, sillä ihmiset eivät olleet tottuneet näkemään pojan ja tytön tulevan sillä tapaa taloon, vaikka heidän aikomuksensa olikin pitää yhtä elämässä ja kuolemassa, -- poika kulki muuten aina edellä ja tyttö, ujona ja lyhyin askelin, jälessä. Mutta Thor ja Aaagot olivat kulkeneet yhdessä kuolemankin oven ohitse, ja yö ja pelko oli tehnyt heitä sokeiksi tällaisten pikkuseikkain suhteen. He tiesivät myöskin, kun he vähän myöhemmin menivät papin luo, käsi kädessä, niinkuin olivat tulleetkin, että vihkimisen pyhä hetki olisi heille astuminen kovaan ja köyhään elämään. Mutta he olivat niin varmat siitä, että löytäisivät onnen toinen toisessaan, että kyllä rohkenivat nähdä tuota kovaa ensin, ja sitten antaa toivon lisätä siihen hiukan.

Niin he keskenään puhuivat ja miettivät vielä enemmän miten veljien yöllinen jäämatka lienee päättynyt ja miten nyt oli Lukne-talossa laita, ja oli melkein kuin he joka sanalta kuuutelisivat mitä kuului. Seuraavana päivänä tuli sanoma.

Pojat eivät enää olleet Lukne-talossa, ei kukaan tiennyt missä he olivat. Ei auttanut että Lauri Lukne raivosi vuoteellansa, että hän viskasi tyynyjä ja hajoitti olkia ympärilleen, ja että hän loi silmänsä keneen tahansa, joka häntä läheni: ei voitu kertoa hänelle muuta kuin että paras hevonen ja reki oli poissa sekä pojat, muuten hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään.

Mutta tuo vieno, räikeä jäänhalkeaminen, jota Thor ja Aagot olivat kuulleet, ei ainoastaan eroittanut rantaa rannasta, se eroitti talven keväästä; sillä sitä seurasi useampia samallaisia, ja vihdoin koko jää särkyi muutamassa myrskyisessä päivässä ja yössä. Silloin kuului kamala huhu, että Lukne-talon pojat olivat vesi-ajona joutuneet rantaan, ja että heillä oli kädet niin lujaan kierretyt toistensa ympäri, ettei kukaan saanut tätä kuoleman kauheata syleilyä irroitetuksi.

Sillä paikalla siis, missä pelästynyt hevoisraukka oli vienyt nuo kaksi nuorta syvyyden avonaisen kidan yli, siihen olivat veljet raivoissaan ajaneet hevosineen päivineen, ja kuolema oli viettänyt lyhyen, hurjan yöllisen pidon heidän kanssaan.

Mitä tuo eriämätön syleily ilmaisi? Oliko se sovinto kauhistuksen hetkellä, tahi oliko se viimeinen mustasukkaisuuden kaappaus toiseen, ettei toinen saavuttaisi sitä päämaalia, johon ei toinen voinut päästä? Siihen kysymykseen ei tule vastausta tässä elämässä -- elämän näkö ulottuu ainoastaan elämän rajaan, ja kuolema ei ilmoita mitä se tietää.

Lukne-talosta ei kuulunut mitään hyvää. Pojat haudattiin suurella komeudella, hautajaisissa juotiin olutta, joka ei tuntunut olevan hiljan pantua, ja oli mahdollista että Lauri Karhu oli maistanut oman hautajaisensa olutta, jolla hän tuona iltana uhkasi poikiaan. Mutta tämän tapauksen jälkeen vaikeni puhe vaikenemistaan, ja kun kuukausi oli kulunut, ei ollut mitään Lukne-talosta puhuttavaa, paitsi mitä jokainen tiesi: että Lauri Karhu kävi tuomiolle Jumalan kanssa tästä kauhistavaisesta kuolemankohtauksesta, niinkuin edellisestäkin.

Aagot oli pappilasta lähettänyt hänelle terveisiä ja käskenyt kysyä tahtoisiko hän Aagotia taloutta ja häntä itseä hoitamaan, mutta Aagot sai pilkallisen vastauksen tähän, ja hän jäi pappilaan. Siten kului kesä ja syksy tuli; ilma oli pilvinen ja satoi paljon; tunturit seisoivat mustina ja raskaina ikäänkuin vettyneinä, ja vesi juoksi rinteitä alas; niiden kolkot muodot kuvastuivat epäilevästi vuonon pintaan.

Lukne-talossa oli elämä vieläkin kolkompaa. Lauri oli vuoteen omana ja se hoito, minkä hän sai, oli kyllä huono. Palvelusväki oli vallan päällä, joko kukin erikseen tai kaikki yhdessä, miten milloinkin sattui, -- Lauri oli pitänyt heitä koirinaan, nyt hän sai olla heidän koiransa. Jos hänelle ei kelvannut se ruoka, mikä hänen eteensä pantiin, niin hän itse sai siitä kärsiä! Se jäi pöydälle seisomaan seuraavaksi atriaksi, ja jos hän ei silloinkaan sitä syönyt, tuli pian kuokkavieraita saapuville, jotka ei kauan miettineet syödäkö hyvää ruokaa, vai ei -- mutta ne olivat niitä vieraita, jotka eivät kiitä ruo'asta!

Silloin suuttui Lauri vieläkin ja nousi vuoteelta; mutta nyt ei enää ollut kysymyksessä kamppaileminen karhun kanssa, oli vaan muutamain rottain karkoittaminen, jotka purivat toisiaan syystä että molemmat tahtoivat ruokakuppia omistaa; mutta rotat eivät välittäneet Laurista ja kaikista hänen kirkumisistaan edes niinkään paljon että olisivat paikalta liikahtaneet. Silloin Lauria kauhistutti; se oli ensi kerta kun hän oikein pelkäsi.

Vihdoin pappilaan kuului niin hirvittäviä asioita Lukne-talosta, että Aagot rohkaisi mielensä ja päätti lähteä sinne ja väkisinkin tarjoa isä-puolelleen sitä apua, jota hän välttämättömästi tarvitsi. --

Oli iltapuolella, kun hän sinne tuli. Lauri Luknen makuusuojassa oli jo hämärä, kun Aagot varovasti ja vähän peloissansa astui sisään. Ilma oli niin raskas ja tukehuttava että hän töin tuskin taisi hengittää, jotain ratisi sängyn luona, Aagot kuunteli ja hiipi seinää myöten pään-aluksen lähelle. -- Siinä makasi Lauri Karhu, silmät ummessa ja posket vajonneena, puoli-kuollut jäännös ihmisestä; sillä raskas hengittäminen oli ainoa, joka ilmoitti että hänessä vielä henki oli.

Aagot hyrähti itkemään tätä nähdessänsä, ja hän pyyhkäsi hiljaa ja varovasti pois hyönteisen, joka kulki sairaan kasvoilla yhtä rohkeasti kuin varpunen ruispellossa. Silloin Lauri aukaisi silmänsä ja katsoi hetken aikaa Aagotiin ikäänkuin tunnustellaksensa kuka hän oli. Mutta yht'äkkiä hänen keltaisista silmistään lensi vihan leimaus Aagotia vastaan, ja hän löi nyrkillään voimallisesti sängyn tolppaan.

"Sinä olet poikani tappanut!" ähkyi hän epäselvästi.

Aagot vetäysi pelästyneenä hänen luotaan. "Minä tarkoitin parasta," huokasi hän ja lähti suruissaan ovea kohti.

Mutta silloin Laurille yht'äkkiä kävi selväksi kuinka kurja ja onneton hänen elämänsä todella oli. Hän oli noussut istumaan sänkyyn ja nojasi käsiinsä, ja hän katsoa tuijotti Aagotin jälkeen; mutta kun Aagot tarttui ovenripaan, päästi Lauri huudon -- se oli vielä kerta ammutun suden ulvonta, joka ei pakoon päässyt. Hän vaipui raskaasti ja ähkyen vuoteelleen takaisin ja itki. Sitkeä side oli katkennut, missä Lauri Karhu oli pitänyt itseään sidottuna siitä päivästä saakka, jolloin hän oppi eroittamaan omaansa ja muiden omaa toisistaan.

Aagot jäi hänen luokseen. Ovet avattiin, nurkat siivottiin, virvoittavaa ruokaa ja juomaa hankittiin ja ystävälliset kädet tarjosivat sitä Laurille; lempeät silmät katselivat niin kauan hänen suljetuita silmäluomiansa, että ne vihdoin aukenivat ja kiitollinen katse kohtasi katselijain silmäystä. Ja nyt alkoi hiljainen, rauhallinen elämä Lukne-talossa, rakkauden elämä, ei ruumiin hyväksi, vaan sielun virvoitukseksi. Ja Lauri makasi niin hiljaisena vuoteellaan ja kiitti kaikesta. Sellainen päivä oli tuleva Laurille, jolloin hän unohti Karhun-ottelun ja vastaanotti leivän omalta pöydältänsä lahjana. Täytyi tulla niin suuri onnettomuuden päivä hänelle, että hän vaipui polvilleen sen painosta, sillä seisoaltaan hän ei voinut Jumalan tykö tulla -- konttaaminen esiin kurjuudessa oli hänen ainoa tiensä.

Vihdoin pitkän talven jälkeen paistoi kevät-aurinko taas, ja sen lämpimät säteet valaisivat Lauri Luknen kuihtuneita kasvoja ja ristissä olevia käsiä -- se oli sanaton puhe: vapahduksen anomus kovan taistelun jälkeen lihaa vastaan. Se tulikin kuulluksi. Ennenkuin aurinko uudelleen vaipui kylmiin sumuihin, kuoli Lauri. Hänen viimeinen tahtonsa tähän elämään katsoen oli se, että Thor ja Aagot saisivat periä talon ynnä kaikki mitä hänellä oli; ja kun hän rauhallisesti nukkui kuoleman uneen, sulkivat rakkaat kädet hänen silmänsä ja siunasivat hänen tomuansa.

Se oli Lukne-talon kolkko juttu.

Myöhemmin, kun vuosi oli kulunut, oli taas kirkas keväinen päivä. Lumivalkoisia pilvenhattaroita väikkyi heleänsinisellä taivaan laella, ja pääskyt kiitivät edes takaisin uuden aitan ympärillä, jonka perustuksena oli neljä vahvasti yhteen liitettyä kivimöhkälettä. Hiukan ylemmällä oli rakennettu uuden asuinhuoneuksen hirsikerta; se oli leveä ja iso ja joka huoneessa oli pitkät auringonsäteet, ja perustus sen ympärillä oli hiljan raivattu. Se oli uusi Lukne-talo, jolle kurkihirsi tänään pantiin. Kuului vilkkaita ääniä, jotka huusivat toinen toisilleen korkeilta paikoilta. Kirveen hakkaamista kuului ja hirren päitä putosi alas ja vieri pitkin maata, naurua kaikui väliin ja koiran haukunta sekaantui yleiseen iloon.

Keskeltä kattoa kohosi pitkä salko ylöspäin; sen ympärillä seisoi kolme miestä ja hääri innokkaasti, ja tärkeää se mahtoi olla, koska kaikki, jotka alhaalla seisoivat, hartaasti sinne katsoivat.

Vähän erillään tästä joukosta seisoi Thore Lukne vaimonsa kanssa. Hän oli voimakkaan ja lujamielisen näköinen, ja katse, joka seurasi tointa tuolla ylhäällä katolla, osoitti että sydän oli muassa. Aagot oli vähän vaalea, mutta yhtä lempeän näköinen ja kaunis kuin ennen. Hänellä oli pieni lapsi sylissä, jonka kultakutrinen pää lepäsi hänen rinnoillaan, ja vilkasluontoinen kolmenvuotias poika piti äidin hameesta kiinni ja katseli, ei ainoastaan loistavilla suurilla silmillään, vaan nenällään ja suullaankin ylöspäin.

Silloin nostettiin vihdoin viimein viheriäinen ristiseppele tangon päähän, ja raikuva hurraa-huuto kuului kaikkein sekä ylhäällä että alhaalla olevien suusta.

Sitten kulki pullo ja lasi kädestä käteen ja maljoja juotiin "uuden talon ja uuden isäntäväen onneksi."

"Ja kiitos hänelle, joka voiman antoi," sanoi Aagotin surumielinen katse, kun hän nyykäytti päätään Thorelle ja sitten lapset sylissään kyynelsilmin katseli vanhaan huoneukseen päin, missä niin paljon onnettomuutta ja syntiä oli asunut, ja missä ei nyt menestynyt mitään muuta kuin sieni, hävityksen kukka, jota ei saatu hävitetyksi, vaan joka vuosi vuodelta yhä lisääntyi ja tarttui.

Mutta iloinen hurraa-huuto kaikui hänen korvissaan ja johti hänen ajatuksensa takaisin päivän iloon. Niin sai vanha rakennus huokauksen ja kyyneleen, uusi sai luottamuksen hiljaisen hymyilyn.

TOINEN VIHKO.

Niilo.

Lumella peitetyssä laaksossa, jonka takana kohosi korkeat tunturit ja jonka edessä oli matala-rantainen vuono, oli muutamia isompia ja pienempiä rakennuksia. Yhdestä tällaisesta huoneesta tuli köyryselkäinen naisihminen ja pieni poika juoksi hänen jälessään; he kulkivat laakson poikki, mutta äkisti pysähtyi nainen ja katsoi taaksepäin kuin hän olisi jotain unohtanut. Poika tömisteli sillä välin lumen pois jaloistaan ja pisti kätensä niin syvään taskuihin, että ne tulivat näkyviin, yhtä sinisinä vilusta, pitkän matkan alempana kuin mihin taskut tavallisesti ulottuvat. Nainen lähti hitain askelin takaisin samaa tietä kuin oli tullut, kunnes hän saapui erään pienemmän huoneuksen tykö, ja sinne hän meni sisään.

Siinä huoneuksessa ei ollut yhtään huonekaluja eikä muutakaan. Uuninsuu ammotti häntä vastaan kuin tyhjä silmänkolo, eikä mikään kesken jäänyt toimi ilmoittanut että huone vaan ajaksi oli autioksi jätetty, kaikki oli viety pois -- itse hajukin! Mutta kuitenkin hän seisoi sen katon alla, joka oli suojannut hänen parhaimmat elinvuotensa -- onnellisiksi vuosiksi niitä voi sanoa, vaikka köyhyys aina oli ollut mukana tuttuna vieraana. Nyt oli mies kuollut pari kuukautta sitten ja kaikki heidän tavaransa myytiin velan suorittamiseksi. Itse hän oli väsynyt ja rasittunut, hänessä ei ollut kykyä päätöksen tekemiseen eikä sellaisen toimeen panemiseen -- hän oli valmis! Se, minkä luonto oli antanut hänelle käytettäväksi -- se oli käytetty. -- Niin oli joku sanonut hänelle, että hänen tuli lähteä pappilaan apua hakemaan -- toiset olivat antaneet hänelle vähän ruokaa ja lainannet hänelle kala-veneen, ja senvuoksi hän nyt oli matkalla rantaan. Silloin hänen mieleensä tuli vielä kerta mennä katsomaan paikkaa, missä hän oli elämänsä elänyt, ennenkuin hän lähti pois -- kenties ainaiseksi! Ja niin hän seisoi, poika rinnallaan, molemmat tuijottaen samaa tyhjyyttä.

Mutta poika, joka tiesi että oli jotain uutta odotettavana, kävi pian kärsimättömäksi. Äidillä oli muisto ja siinä hän löysi kaikki, mitä ei enää olemassa ollut; pojalla oli vaan muistelma, ja kun se on piirtänyt kadonneen ympäryksen, on se valmis. Sitä paitsi loisti elinvoimaa pojan sinisistä silmistä, joiden ympärille puute ja kurjuus olivat piirtäneet mustia viivoja, ja joka kerta kun hän katsoi ylös äitiin, joudutti hänen levoton katseensa tätä. Vihdoin äiti lähti huoneesta, yhtä nöyränä kuin hän oli tullut sisään, ja taaksensa katsomatta kiiruhti hän alas rantaan.

Päivä oli lyhyt ja iltapäivän valo katosi nopeaan sumuiseen talvihämärään. Nainen sousi voimiensa takaa vuonon poikki, mutta seuraus ei vastannut rasitusta; pimeässä katosi vähitellen maa näkyvistä, ja lumisumusta nousi jäähdyttävä tuuli, joka kiiti yli meren ja tointui läheisien tunturien välillä. Hän ei puhunut pojalle mitään, ja joka kerta kuin poika katsoi hänen silmiinsä ja kohtasi hänen toivottomia, suruisia kasvojaan, värisytti kamala pelko hänen jäseniänsä, -- hän näki selvästi isänsä makaavan ruumiina sängyssä ikkunan alla kotona.

Hyvän aikaa sitten oli nainen tau'onnut soutamasta; hän nosti kyllä airoja, mutta hän laski ne alas samaan paikkaan. Niin tuuli ajoi venettä ja heitti sen vihdoin viimein niemen nenään, joka ulottui kauas vuonoon, pitkänä karina, jonka yli aallot loiskivat valkoisena vaahtona.

Poika päästi hirveän huudon veneen työntäessä karia vasten ja äiti kumartui veneen laidan yli, etsiäkseen jotain tukea; mutta vene kallistui hänen painostaan yhdelle syrjälle, ja hän syöksyi suinpäin syvyyteen. Vähän ajan perästä tuli hän jälleen näkyviin veneen vieressä, ja kun tuuli silmänräpäyksen ajaksi hiljeni, näytti siltä kuin hän olisi seisonut veden päällä ja katsoa tuijottanut poikaa kasvoihin -- sitten hän jälleen painui suoraan alas ja aalto kiiti yli sen paikan, mihin hän oli uponnut. -- Kuolon ovi avattiin ja suljettiin -- ja poika oli orpo! Itse hän pelosta ei tiennyt mitä tehdä, tuskin hän tiesi missä oli. Mutta elinvoima pitää väliin parhaiten itse huolta itsestään! Kun vene uudelleen viskattiin karia vasten, irroitti hän oikeaan aikaan kätensä tuhdosta ja tarttui kallion kulmaan, sieltä hän suikerteli kuin käärme toiselle kalliolle ja yhä eteenpäin kivien ja lumen yli, kunnes hän, äärimmäisestä vaarasta pelastuneena, istui niemen korkeimmalla harjalla.

Vähän aikaa vallitsi yhtä kolkko pimeys hänen sydämmessään kuin häntä ympäröivässä luonnossa, mutta kun tuulen humina vihdoin herätti häntä jälleen tunnoillensa, hakivat hänen silmänsä äitiä, ja hän kuunteli eikö joku tuulen kummallisista äänistä ollut ihmisen äänen kaltainen! -- Mutta sen mukaan kuin ajatus selveni, kävi myöskin se kauhistavainen tosi-asia hänelle varmaksi: äiti oli hukkunut. Kun tämä seisoi veneen vieressä, oli poika selvään nähnyt että hän kävi yhä pienemmäksi, kunnes aallot hänen peittivät.

Mutta tätä ajatellessaan valtasi uusi pelko hänen mieltänsä; hän hyppäsi seisaalleen ja lähti juoksemaan tietämättä mihin, -- kuoleman pelon ajamana, elämänhalun vetämänä; hän hyppäsi kiveltä kivelle, kaatui väliin maahan, nuljahtaen lumessa, konttasi pitkät matkat nelin jaloin, kunnes hän vihdoin saapui lakealle maalle, joka aukeni hänen edessään kuin suuri lumi-aukio.

Tässä hän hiukan lepäsi ja koetti kiinnittää lapsellista ajatustaan johonkin määrättyyn päämaaliin. Hän ei tiennyt missä hän oli, mutta hän tiesi että missä on näin avaralta lakeaa maata, siinä ihmisiä tavallisesti asuu. Hän tiesi myöskin että äiti oli ollut matkalla pappilaan -- kukaties tämä lavea maa oli pappilan maata?

Tämä ajatus rohkaisi hänen mieltänsä ja hetken kuluttua hän käydä tallusteli eteenpäin lumitasangon poikki. Kauan aikaa hän kulki löytämättä mitään tietä, ja itku, joka vähän väliä oli kohoomaisillaan hänen rinnassaan, tukehtui äkisti pakkasessa ja yksinäisyydessä -- raukka! hän ei paljon tuntenut ihmisiä ja vielä vähemmin Jumalaa, -- ja ihminen ei voi itkeä vallan itsekseen -- täytyy olla joku, joka ottaa vastaan.

Silloin vihdoin viimein suoraan hänen edessänsä näkyi yksi ainoa jalanjälki, joka vei jotain mustaa kohden, joka oli alasvierineen kallion lohkareen kaltainen; mutta kun poika tuli lähemmäksi, näki hän että se oli huone, ja kun hän saapui sen luokse, loisti leimuava tulen valo häntä vastaan vanhasta ikkunasta. -- Uskaltaisiko hän kolkuttaa ovelle? Häntä valtasi vanha arkuus, jota hän oli tuntenut, lapsuuden ijästä huolimatta, joka kerta kuin hän äidin kanssa oli astunut sisään johonkin taloon, missä ei vielä kukaan ollut heille sanonut "terve tulemasta." Mutta kurkistaa ikkunasta katsellakseen mitä sisällä oli, sitä hän uskalsi -- vaan yhden ainoan kerran!

Hän hiipi varovasti pitkin seinää ja kurkisti sisään. -- Pienellä ikkunan alla olevalla pöydällä oli ruoan jäännöksiä; oli vähän kaurapuuroa puukupissa ja vähäsen maitoa savi-kipposessa, mutta poika ei voinut silmiään kääntää siitä -- sellaista herkkuruokaa hän ei ollut moneen aikaan nähnyt! -- Takassa paloi kourallinen katajanoksia, jotka rätisivät kovasti ja joista levisi pieniä keltaisia ja sinisiä liekkiä, jotka loistivat vaan vähän aikaa ja tuottivat hyvin vähän lämpöä -- mutta, oi Jumala ja isä, mimmoinen lämpö tulvasi häntä vastaan! -- Tulen valossa istui vanha nainen ja kehräsi. Hän oli ryppyinen kuin kuihtunut kasvi ja pisti pitkän vihaisen nenännipun melkein kuontalon sisään; joka kerta kuin hän pyöritti rukin pyörää, liikkui koko hänen ruumiinsa, sillä pyörä oli vanha ja koukero eikä sujuvampi liikkeissään kuin vanha lehmä ajotiellä -- mutta kuinka hyvältä tämä nainen näytti! Poika muisti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä istui kotona takan ääressä ja kehräsi ja hän itse leikki värttinän kanssa, josta hän aina sai sormilleen, mutta jota hän aina joka läjäyksen jälkeen uudelleen alkoi.

Mutta kun poika täten mainitteli äitiä esille, astui toinen kuva äkisti hänen eteensä, yön pimeydestä äiti taas kohosi niinkuin merestä, kuolon kalpeana ja silmät selällään tuijottaen häneen. Silloin iloinen ajatus katosi ja hän huokasi syvään, kyyristyi kokoon ja istui lumelle; ja kun tuuli vähitellen oli koonnut voimiansa monelta haaralta pitkäksi vinkuvaksi ulvomiseksi, lieventyi pojan katkera suru ja hän nyyhkytti elävää suruansa tuulen hengettömään valitukseen.

Silloin nainen nousi rukin äärestä -- ei sen näköisenä kuin olisi hän ajatellut: nyt olen kylläksi kehrännyt tänä iltana; vaan suuttuneena siitä että häntä oli häiritty. Hän oli ensin nähnyt ikäänkuin varjon liikkuvan ikkunan ohitse, ja nyt hän kuuli ääntä, josta hän ei saanut selkoa, ja hänen täytyi lähteä ulos katsomaan! Hänellä oli vaan yksi käsitys siitä, mitä hän näki ja kuuli huoneensa läheisyydessä yön aikana, ja se oli joko varas tai hupsu.

"Kas hupsua!" huusi hän, kun hän tuli ulos ja näki tuon kurjan pojan, joka istui kyyryssä ja itki. "Aiotko murtautua sisään, minun nukkuessani, ryöstääksesi jotain?"

Ja samassa hän tarttui poikaan ja nosti häntä kuihtuneella rautakynnellään lumelta. Mutta kun poika ei mitään vastarintaa tehnyt, eikä vastannut mitään, vaan itki, niin hänen vihansa vähän asettui, ja hän veti pojan mukanaan tupaan, asetti hänen tulen ääreen ja tarkasteli häntä joka kulmalta sammuvan valkean valossa. Hänen mieleensä ei tullut panna enemmän katajia tuleen: hän ei milloinkaan pannut puikkoakaan tuleen muuta kuin itsensä takia!

Katseltuansa kylläkseen poikaa, alkoi kuulusteleminen, sillä kysymyksiksi näitä uteliaisuuden pikku-nykäyksiä ei sovi sanon. -- Pojan kertomus ei ollut pitkä; mutta vaikka hän ei vielä ollut tullut siihen ikään, jolloin kerskaus korvaa puutteet, niin hän tietämättänsä, naisen uteliaisuuden takia, kehui vanhempansa ja kurjan kotinsa olleen sellaisissa varoissa, kuin hän oli nähnyt taloissa, missä hän oli kadehtinut koiraa porstuassa. Mutta yhteen koottuna siitä kuitenkin tuli se päätös, että hän oli koditon, avuton ja ilman sukulaisia...

Vihdoin tämä toimi päättyi ja nainen mietiskeli vähäsen; pojan kertomus äidin kuolemasta oli liikuttanut häntä ja saattanut häntä uikuttamaan, jonka jälkeen hän hengitti raskaasti. Jos hänen sielussaan, niinkuin enimpäin ihmisten sielussa, olisi ollut hedelmällinen maanlaatu, niin hän olisi itkenyt pojan kanssa; mutta liikutus ei päässyt tunkemaan kuivaan savimaahan, ja hän ei tullut entistä enemmän ihmismäiseksi.

Sen verran hän kuitenkin huomasi että pojan oli tarvis ruokaa, ja hän vei hänen takan luota pöydän ääreen, jolla vielä oli hänen oman ateriansa tähteet -- hän ei tullut ajatelleeksi että olisi pitänyt tuoda ruokaa lisää! Mutta kuta kauemmin poika söi, sitä enemmän hän ihmetteli tämän ruokahalua, ja kun hän oli laskenut kymmenen lusikallista, joita poika melkein yhtä monessa henkäyksessä oli vienyt kupista suuhun, vaipui hän penkille istumaan ja löi käsiään yhteen: sellaista ahneutta hän ei milloinkaan ollut nähnyt! -- Hän ei ymmärtänyt että se oli nälän äärimmäinen kiire, hän ei ollut muistaaksensa milloinkaan nälistynyt, -- ruokaa oli aina saapuvilla! Mutta kun vielä hetki oli kulunut, sai hän uuden ihmettelemisen aiheen, ja se oli se, että hänen itsensä teki mieli ruokaa. "Mikä Jumalan nimessä oli syynä siihen, että hänen tähän aikaan oli nälkä? -- Tuntisiko hän sellaista mahdotonta halua? Se oli vallan hullua!" -- Mutta samassa hän pöydän laatikosta otti leipäkannikan sekä vähän vanhaa juustoa ja voita, ja ennenkuin hän sai päähänsä mitä oli oikein tehdä, antoi ruokahalu hänelle vastauksen. Hän mursi palasen kannikasta, levitti siihen voita sormillaan, murensi juustoa päälle ja pisti suuhunsa. Mutta kun ruokahalu oli hiukan asettunut, huomasi hän äkisti että poika oli pannut lusikan pöydälle ja katsoa tuijotti kysyvin silmin häneen, -- silloin hän suuttui itseensä ja herkesi syömästä.

"Etkö ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on?" kysyi hän äreästi ja samalla hän pisti voin ja juuston takaisin laatikkoon.

"Kyllä -- hän oli tyytyväinen;" ja hän raappi kuppia, nuoli lusikkaa vielä kerta ja kiitti ruoasta.

Sen jälkeen hän sai luvan panna maata penkille, ja kun nainen meni levolle, sai poika hänen hameensa peitteeksi -- eihän hän itse sitä yöllä tarvinnut! Mutta poika nukkui turvallisesti kuin vieraskammarin sängyssä. Hän olisi kyllä nukkunut luminietoksellakin, jos niin olisi sattunut, ja vieläkin turvallisemmin, heräten ikuiseen rauhaan -- tästä unesta hän heräsi taisteluun.

Kun nainen seuraavana aamuna hääri tuvassa ja poika jo oli lähetetty pieneen puu-suojukseen kokoomaan katajia ja sytykettä, oli hän kahdella päällä mitä tehdä. Jos hän pitäisi pojan luonansa, niin hänellä aina olisi apu lähellä, joka ei mitään maksaisi -- kyllä, maksoihan se ruoan! Ja kukaties vähän vaatteitakin aikaa voittaen! -- Mutta poika ei voinut vaatia mitään, se oli muistettava, hän teki hyvän työn häntä kohtaan, jos hän jäisi. --

Aamupäivä kului tätä aprikoidessa; mutta kun vihdoin höyryävä puurovati oli pöydällä, ja hän söi kilvan pojan kanssa, teki hän päätöksensä: pojan tuli jäädä hänen tykönsä! Hänellä ei ollut eläissänsä ollut sellaista ruokahalua, ja yökin oli ollut hauska, vaikka hän joka tunti heräsi pojan kuorsauksesta. -- Niin oli poika siellä viikkoja ja kuukausia; vihdoin ei enää ollut puhettakaan laskea häntä pois -- ei sentähden että poika oli avuton, vaan siksi että hän itse oli sitä, tietämättänsä. --

Olina Pladsen, se oli naisen nimi, joka nyt tavallansa oli ottanut pojan ja antanut hänelle lapsen-oikeuden luonansa, oli vanhempainsa ainoa lapsi; vanhemmat olivat jo aikaa sitten saaneet levon haudassa, He olivat jättäneet hänelle kaksisataa taalaria rahaa ja tilan, jolla hän asui, jotenkin huonossa kunnossa. Hän oli elänyt naimattomana, ja, olkoon se sanottu, vapaasta tahdosta. Sillä vaikka hän nuoruudessansa oli ollut yhtä paljon kuihtuneen kasvin kaltainen, kuin nyt, niin oli kuitenkin mahdotonta, ettei kaikki, yhteen laskettuna, olisi kelvannut leivättömälle kosijalle, -- on niitä, jotka myyvät itsensä sekä miehelle että vaimolle paljoa vähemmästä! -- Mutta Olina ei ollut milloinkaan kokenut sellaista tunnetta, joka sydämmestä tulee, ja koska hänellä oli mitä hän tarvitsi -- "Jumala tiesi minkätähden hän sitten naimisiin menisi?"

Olina oli siihen aikaan, kuin poika hänen tykönsä tuli, viidenkymmenen vuotias. Se on vähäväkiselle heikkouden ja väkevälle surumielisyyden aika; sillä elämä elää itselleen häviöksi, vaikka se antaakin joka minuutissa omaisuuden. Mutta vaikka Olinaa ei millään tavalla voinut sanoa voimakkaaksi, oli hän kuitenkin niin sitkeäluontoinen, että hän ei luopunut mistään, ja kaikista vähimmin hän vastaanotti surumielisyyden elämäntappion korvaukseksi. Hän oli aina ollut itselleen kylläksi, ja nyt kun elinvoima alkoi vähentyä eikä mikään sydämenhellyys sitä korvannut, suuttui hän vaan siitä, ett'ei jaksanut tehdä kaikkea yhtä hyvin kuin ennen, ja vaivasi itseään kauheasti voidaksensa sitä kuitenkin tehdä! -- Hän kulki aina ympäri niinkuin ihminen, jolla oli jotain mielessä; mutta kun hän ei vastaanottanut iloa, oli hän ihmisten kesken kuin kuiva lehti kukoistavassa metsikössä; häntä muistettiin sillä hetkellä, jolloin hän oli näkyvissä, ja samassa unohdettiin.

Tämä eroaminen kaikesta todellisesta yhteisöelämästä ei kuitenkaan tehnyt hullua paremmaksi. Hän oli kuin puu, jolta on kuori juuren ympäriltä kuorittu; se elää kuitenkin, mutta se tottuu päivä päivältä vähempään ravintoon, ja se seisoo vihdoin siinä vaan puun kuvana, ilman eloa. Mutta Olina ei tiennyt mitään parannusta tähän, sillä hän ei omaa tautiansa tuntenut; hän taisi yhtä vähän mukautua uusiin elämän-oloihin, kuin puu voi siirtyä parempaan maahan; mutta hän kaipasi ravintoa tietämättä siitä, -- kuinkapa hän voisikaan käsittää kaipausta, joka aina ilmestyi vihan muodossa kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tapasi? Mistäpä hän sen tietäisi, milloin ihminen oli hänelle niin vastenmielinen, että hänen teki mieli seurustella sen kanssa?

Tätä suhdetta poika nyt teki paremmaksi; mutta Olina käytti tätä vaikutusta hyväksensä myöntämättä oikeata syytä siihen, sentähden se ei luonut mitään uutta henkeä häneen; se teki hänen vaan puheliaammaksi ja saattoi hänen useammin muiden ihmisten seuraan. Eikä poika oli hänelle hyödyksi, eikä hän pojalle, sitä ei parhainkaan saarna olisi saanut häntä myöntämään, vaikkapa se olisi kestänyt kynttilänpäivästä pääsiäiseen.

Poika jäi niin sinne, missä hän oli, ja kasvoi rohkeaksi ja kauniiksi -- mutta samalla itsepäiseksi, sitä ei ollut kieltäminen! Olina oli, kuten jo on sanottu, kuihtunut elämä, hän ei voinut antaa eikä vastaanottaa; hän taisi vaan kuihduttaa sielua tai olla kuin kekäle jokaisen äkillisen mielenliikutuksen vieressä.

Viimeksimainittu kohta tuli tavaksi hänen ja pojan välillä. Pojan luonne rehoitti raittiina ja kukoistavana hänen kuivuutensa rinnalla; joka hetkellä oli pojalla jotain antaa -- ja hän ei voinut vastaanottaa; jos hän olisi voinut sitä tehdä, niin hän kai olisi voinut antaakin.

Tämä harmitti vihdoin poikaa. Hän ei itse tiennyt mikä siihen oli syynä; mutta vaikka hän kuinka iloisena tahansa tuli Olinan luo juosten, tämän häntä kutsuessa, niin hän tuskin oli kymmentä minuuttia ollut hänen tykönään, ennenkuin hän oli häneen suuttunut.

Olinan mieleen ei milloinkaan tullut, että se, joka tällä tavoin ottaa lapsen kasvatettavaksi, hän ottaa päälleen edesvastauksen sen sielustakin; -- Olinan edesvastaus oli tätä laatua: kädestä suuhun. Niilo, se oli pojan nimi, oli itsepäinen, mutta se oli hänen oma asiansa; Olina itse oli itserakas, se taas oli hänen asiansa, mutta hän ei milloinkaan tullut ajatelleeksi että hänen olisi tullut taivuttaa poikaa johonkin parempaan ja kukaties itseään myöskin.

Mutta vuodet kuluivat ja Niilo perehtyi yhä enemmän kotiinsa. Luonnolliselta tuntui että hän tulisi Olinan perilliseksi, sillä Olinallahan ei ollut yhtään sukulaista, eikä kukaan voinut ajatellakaan muuta, kun näki miten hän poikaa kohteli. Tällaista ei kuitenkaan vaan ajatella, siitä puhutaankin, ja sellaisesta joutavasta puheesta syntyy tapa, joka on olevinaan oikeus -- siksi kunnes tulee vääryydeksi koskea siihen. -- Tämä puhe ei mennytkään pojan korvien ohi, ja tästä ajatuksesta hän sai rohkeutta elämänkehitykseen. -- Se synnytti luottamusta, mutta se synnytti samalla ylpeyttäkin!

Olina huomasi tämän mielihyväkseen, hän tunsi itse tavan oikeutta, eikä hän ollut muuta ajatellutkaan, kuin että poika tulisi häntä perimään; mutta jos poika oli uhkamielinen, niin hän oli sitkeä: poika ei nukkuen saavuttaisi sitä, joka oli hänen vallassaan panna vastaan. Joka kerta kuin poika ryntäsi häntä vastaan kuin nuori kukko, joka luulee ettei se ole luotu muuksi kuin hallitsijaksi, kohteli Olina häntä mitä tyynimmällä arvoisuudella, -- mutta samalla hänen rypistyneet kasvonsa osoittivat jotain, jota voisi selittää näin: saat mennä sinne mistä tulit, minä en sinua tarvitse! -- Sanat tosin eivät tulleet lausutuksi; mutta ne olivat valmiina kielenkärjellä. Ja kun poika silloin peljästyneenä väistyi pois -- sillä sehän oli ylivoima -- niin Olina näytti tyytyväiseltä voitostaan. Mutta yhtä varmaan kuin vahingon ilo on yksi ihmisen saastaisimmista paheista, yhtä varmaa on että se myöskin toimittaa paholaisen palvelusta maailmassa!

Tällaiset kohtaukset herättivät tietysti vihaa, ja kun sellaisia usein tapahtui, tuottivat ne paranemattomia haavoja. Niilo itki ensin suuttumuksesta, ja se teki häntä hitaaksi työhön, mutta pitkällinen harjoitus opetti häntä vihdoin panemaan kovaa kovaa vastaan. Hän ei silloin enää väistynyt, kun uhkauksen merkkejä alkoi näkyä: hän tiesi mitä oli pantava vastaan.

Mutta se ei tullutkaan. Olina oli vaan aikonut uhkauksella poikaa peloittaa, hän ei millään muotoa tahtonut ajaa häntä tyköään! Hänen kauttansa oli Olinalle uusi ja hauskempi elämä alkanut ja siitä hän ei aikonut luopua. Mutta armosta tuli pojan ottaa vastaan mitä hän sai! Olina oli tosin vähän levoton, kun hän näki tuon kauniin, kookkaan nuorukaisen, joka nyt oli kahdenkymmenen vuotias, ja joka herätti kaikkein huomiota, mihin hän vaan tuli; sillä voisihan tulla päivä, jolloin hän rupeaisi itsenäiseksi ja lähtisi Olinan luota pois, ja tämä jäisi taas yksinäisyyteen ja ikävään, nuo "kaksisataa taalaria lohdutuksena:" "mutta vanhana ja niiden pilkan alaisena, jotka nyt eivät suoneet poikaa hänelle" -- huokasi hän jälestäpäin. Ja hänen mielensä kävi niin ihmeellisen raskaaksi; hän kohteli Niiloa hyvästi, sanoi häntä "Niilo Pladseniksi" ja puhui tytöstä, joka oli katsellut häntä kirkolla viime sunnuntaina -- ja muuta samankaltaista, jota poika antoi mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos -- hän tunsi jo tämän salatien!

Mutta tästä heidän keskinäisen suhteensa asteesta oli vaan yksi askel seuraavaan, voisi sanoa: välttämättömään. Poika tunsi yhtä hyvin valtansa Olinan yli, kuin Olina tunsi valtansa hänen ylitsensä -- oli vaan kysymys kuka uskaltaisi ensi rynnäkön tehdä? Tietysti se, joka vähimmin menetti.

Vihdoin eräänä päivänä, heidän ruoalla ollessaan, sanoi poika:

"Jos sinä panisit parikymmentä talaria likoon tuon suon viljelemiseen, niin saisit ne kyllä takaisin, sillä siitä tulisi hyvä pelto."

"Jumala tiennee mistä minä ne rahat ottaisin," vastasi Olina lempeästi ja veti pitkän henkäyksen, joka oli olevinaan huokaus.

Poika nauroi ja jatkoi syömistänsä.

"Sinä kukaties et usko mitä sanon?" kysyi Olina.

"Oh," sanoi poika pilkallisesti, "kyllä kai sinulla on sekä kaksikymmentä että kaksikymmentä vielä lisään, kun siksi tulee."

"Pidätkö sinä lukua minun rahoistani, sinä?" huudahti Olina.

"En minä tiedä rahoistasi mitään," vastasi poika ja katsoi rohkeasti hänen silmiinsä.

"Noh, sinä tiedät minkä tiedät -- mutta minäpä tiedän sekä sen että muuta lisään," vastasi Olina painavalla äänellä, ja uhkaus alkoi suurin piirtein kuvastua hänen kasvoissaan.

"Minun puolestani saat tietää mitä tahdot," keskeytti häntä poika ja viskasi lusikan pöydälle.

"Älä viskaa lusikkaa," sanoi Olina vakavasti, "voi tapahtua että viskaat ruoankin samalla."

"Minä teen tehtäväni ruoan puolesta," sanoi poika.

"Oli aika, jolloin et sitä tehnyt," kähisi Olina.

Silloin poika hypähti seisaalleen, laski molemmat kätensä pöydän laitaan ja katseli uhkaavaisesti Olinaa kasvoihin:

"Se aika ei minuun koske."

"Ei suinkaan, kun hiiri on saanut kylläkseen, ovat jauhot karvaita, se on vanha asia."

"Koska minut otit, niin täytyihän sinun minua elättää," huusi Niilo Olinalle. "Olisit antanut minun mennä, minä en pyytänyt saada tänne jäädä."

Olina mietti oikein mahtavaa vastausta; mutta sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa ja pelko pauloitti ne kiinni; sillä poika otti samassa lakkinsa, astui penkin yli ja lähti pois pöydän luota. -- Yksi ainoa paha sana olisi ajanut hänen vihamielessä tuvasta, mutta kun sitä ei kuulunut, jäi hän sinne ja kääntyi Olinaan, joka suu auki ja hämmästyneen näköisenä istui pöydän ääressä. Silloin poika katui pikaisuuttansa ja palasi takaisin -- mutta tällä kertaa hän meni väärää tietä!

Olinan oli pelko ja harmi ikäänkuin sitonut siihen paikkaan, mutta kun hän näki pojan takaisin kääntyvän, irtautui solmu ja hän ryntäsi ylös kuin muniansa hautova kana: "Sinä et kiitä hoidosta etkä ruoasta! -- Sinä väijyt rahojani, sinä! Mutta kyllä minä varoillani olen, minä huomaan että sinussa on taipumusta hupsumaisuuteen."

Poika oli astunut taaksepäin ja tuijotti häneen jääkylmin katsein; ja vaikka Olina oli luonut pistävät silmänsä häneen, käänsi hän silmänsä pois pelvolla.

"Sinä näytät siltä, kuin tahtoisit minua lyödä," sanoi Olina ja koetti nauraa kaikki hyväksi.

Mutta se tuli vähäsen liika myöhään. Poika hakea haparoi samassa jotain ilmassa. "Se sinua lyököön!" ärjäsi hän, kääntyi, meni ulos tuvasta -- ja pois talosta.

Olina istui vallan mykkänä ja antoi hänen mennä. Hän näki hänen kulkevan vallan ikkunan ohi, -- hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat viheriäisen lasin läpi katsottuina; silloin Olinan teki mieli kutsua häntä takaisin; mutta samassa vanha paha ajatus pääsi valloilleen: kyllä hän tulee takaisin! Mitenkäpä hän aikaan tulisi, oliko hänellä muuta turvapaikkaa? -- Hän alkoi hääriä ja puuhata, juoksi edestakaisin porstuan ja tuvan välillä! mutta kuin hänen vihdoin täytyi levätä, ja hän istui takan ääreen, kuunteli hän tarkoin hiljaisuudessa, kunnes ilta tuli, ja yö tuli, ja yksinäisyys teki hänen mielensä niin raskaaksi, että tuntui kuin kivi olisi vieritetty hänen rintansa päälle: "Mutta kyllä kai se helpoittaa, kun päivä tulee, pojan viha asettuu varmaan, kun hän ruokaa kaipaa!"

Tämä ajatus rauhoitti Olinaa sen verran, että hän meni levolle.

Mutta Niilo oli kulkenut joutuisasti eteenpäin, ja se, joka häntä kohtasi, ei voinut muuta huomata kuin että hänen matkallaan oli päämäärä; mutta kaukana siitä -- hänellä oli tarkoitus, -- ei päämaalia. Hänen päätarkoituksensa oli se, että hän pääsisi niin pian ja niin kauas kuin suinkin Pladsenista, ettei hän milloinkaan enää eläissänsä palaisi siihen taloon, joka neljätoista vuotta oli ollut kuin koti hänelle ja jossa kaikki, mitä hänelle oli annettu ja luvattu, oli ollut valhetta; ja eteenpäin hän riensi!

Tämä tapahtui heinänteon suloisena aikana. Päivä oli pitkä ja yön lepäävä varjo kuin puoleksi nukkuvan unennäkö. Maa oli peitetty tuoksuvilla kukilla, ja aurinko laski ikäänkuin tulimereen, joka peitti kaikki kukkulat ja loi punertavan heijastuksensa laaksoihin. Pieniä koivikkoja kasvoi kukkulain juurilla ja tuoksuivat suloisesti illan viileässä, ja yksinäinen lintu lauloi luonnon hiljaisuudessa. Mutta poika ei nähnyt, ei kuullut tästä kaikesta mitään. Viha kalvoi hänen mieltänsä, ja kuitenkin se täytti sijan niin ettei ollut tilaa muulle. Hän ei tiennyt itsekään kuinka pitkän matkan hän tahtoi Olinan kuivaneen elämän ja oman voimakkaan elämänrohkeuden välille, sentähden hän ohjasi kulkuaan kaukaisuuden epämääräisen johtotähden mukaan, eikä katsonut siihen, mikä oli häntä lähellä. Luonnon juhlallisuus ei häntä koskenut, se sopi etanalle, joka ojentelihe mättäällä -- ja sen vertaisille; hänellä oli muuta tekemistä!

Mutta yö tuli. Niilo oli nyt hyvän matkaa toisella puolen sitä saloa, joka rajoittui pappilan viljeltyyn maahan. Täällä hän ensi kerta seisahtui tuntien että hänellä oli ruumis, ja että tämä ruumis vapisi väsymyksestä. Vähän matkan päässä hänestä suikerteli pieni köynnöskasvi kallionhalkeamaa pitkin ja yksinäisiä, solakkavartaloisia koivuja kasvoi pitkin kallion juurta; tässä hän pian löysi lepopaikan, ja kun hän rupesi varjoisten puiden juurelle maata, asettui viha ja väsymys pääsi valtaan, ja hän nukkui yhtä rauhallisesti ja hiljaisesti, kuin yöllä äidin kuoleman jälkeen, kun hän ensi kerta makasi Olinan penkillä.

Tunti tunnin jälkeen kului. Yön hämärä hävisi ja päivänkoiton kylmää koittoa seurasi kirkas päiväpaiste; mutta poika nukkui yhtä sikeästi, Henki oli kuitenkin vironnut raskaasta horrostilastaan ja alkoi epämääräistä vaikutustansa. Tunnettuja ja tuntemattomia kuvia kiiti sielun ohitse. Ensin oli niissä aina jotain suurta ja mahtavaa, mutta sen mukaan kuin tietoisuus muodosti ne, päättyivät ne kaikki pitkään, äkäiseen nenän-nipukkaan ja Olinan kyyristynyt haamu tuli häntä vastaan, niinkuin se neljätoista vuotta joka aamu oli tehnyt, herättämään häntä. Silloin hän unessa heitteli käsiänsä, kuin hän olisi hyttystä pois ajanut, ja hänen kauniissa kasvoissaan näkyi ilme, niinkuin hän olisi katkeraa yrttiä syönyt. -- Vähitellen tämä ilmaus katosi ja vihdoin kasvojen piirteet osoittivat syvää surua.

Mutta tässä hetkessä olikin uni repinyt sen peitteen rikki, jota unohdus monen huolettoman vuoden kuluessa oli kutonut sielun yli. -- Hän näki edessään köyhän majan; kalpea, riutunut nainen istui tuolilla kädet ristissä. Pieni poika nojasi vapisevana ja viluisena häneen, ja vähän matkan päässä heistä oli miehen ruumis, jonka laihoissa kasvoissa näkyi kovan taudin merkit. Sitten tämä kuva vitkalleen muuttui harmaaksi sumuksi, ja esille vyöri aaltoileva meri. Kurja vene liikkui sen pinnalla ja siinä istui sama kalpea nainen, ja sama vapiseva, viluinen poika, työn kolkko pimeys peitti taivaan ja maa näkyi vaan kuin mikähän uhkaava vaara etäisyydessä. Silloin vene viskattiin karille, ja nainen putosi mereen; mutta samassa hetkessä hän tuli näkyviin veneen vieressä, ja katsoi pojan kasvoihin tuijottavin silmin. -- Molemmat nämä kuvat astuivat sielun eteen selvinä kuin ijankaikkisuuden kirkkaus, eivätkä kadonneet. Silloin elämä vihdoin murti itselleen tien tuskasta täydelliseen tietoisuuteen; poika aukaisi silmänsä ja näki että oli päivä; hän pyyhki hikipisarat otsastaan ja koetti muistutella mieleensä mitä oli tapahtunut.

Mutta ihmeellinen velttous valtasi hänet, kun hän muisti viimeisiä tapauksia; oli kuin viha olisi kalvannut rikki kaikki siteet hänen ja Olinan välillä. Koko heidän suhteensa toisiinsa riippui kuin rikkinäinen kangas hänen edessään; mihin hän vaan koski, sai hän vaan säikeen käsiinsä. Silloin kaikki vihdoin selveni hänelle, ja se teki eron täydelliseksi. Olina ei ollut milloinkaan häntä rakastanut eikä hän Olinaa; mutta jos Olina olisi kerrankin osoittanut hänelle hyvyyttä, niin hän olisi sydämmensä siitä antanut -- se oli niin varmaa kuin että Jumala on olemassa. Nyt he vaan olivat hyötyneet toisistaan ja väijyen, kuin kaksi koiraa saman luun ääressä, he olivat toinen toistaan silmällä pitäneet. -- Poika nousi, häntä värisytti, ja hän rypisti kulmakarvojaan; mutta hetken kuluttua otsa taas selveni ja se osoitti rohkeaa päätöstä.

Vielä lapsuuden muisto säilyi sielussa, ja hän katseli innolla ja vakavuudella sitä. Oli isä, joka oli pannut terveytensä alttiiksi sen työn puolesta, jota hän teki hankkiaksensa kurjan ylläpidon itselleen ja perheelleen; oli äiti, joka nuoruuden ijässä oli notkistunut onnettomuuden painon alle, ja joka vihdoin oli vaipunut kuolemaan, kun hän oli hankkeissa toimittaa ainoalle lapselleen leipää. -- -- -- Miksi oli muisto näin kauan antanut kaiken tämän pimeydessä olla? Herra Jumala, miksi' Joka päivä ja hetki oli hän kaivannut jotain rakkauden esinettä, ja tässähän se oli valmiina hänellä -- niin lämpimänä ja täydellisenä kuin suru ja hätä voivat sitä tehdä yhtä hyvin kuin elämän onni. Tässähän oli paikka, johon hän voi astua ja josta hän voi aloittaa; tässä oli se side, joka ei irroittunut siihen tarttuessa, vaikka se oli kudottu kurjuuden huokauksesta ja kuolon kylmyydestä. Kummallinen tunne valtasi pojan mieltä ja uusi ihminen ikäänkuin kasvoi hänessä; sillä isän-perinnön hän nyt otti haltuunsa! -- Kyynel kiilsi hänen sinisessä silmässään ja hän katseli hartaalla luottamuksella loistavaa taivasta. -- -- -- Voisikohan tuota raskasta perintötavaraa vaurastuttaa ja muuttaa kiitokseksi ja iloksi? Saa nähdä! -- --

Hetken kuluttua hän reippaasti astui viidakon läpi ja tuli maantielle, ja täällä hän pysähtyi tuokioksi miettimään. Hän ei näyttänyt iloiselta, mutta luja rohkeus loisti hänen kauniista kasvoistansa. Hän tosin ei enää ollut Niilo Pladsen, joksi Olina häntä nimitti, kun hän tahtoi vietellä häntä ylpeilemään -- Olinan omaisuudesta! mutta hän oli mies valmiina elämän rasittavaan toimeen, ja hän otti toimimerkkinsä Jumalan läsnäollessa.

Se oli iloinen sunnuntai-aamu. Pitkin tietä tuli jo kirkkomiehiä, käyden ja ajaen; kaikkialla kuului tervehdyksiä ja hyviä sanoja; sillä päivänpaiste ja pyhäpäivän lepo teki ihmiset puheliaiksi ja mielet hyvänsuotuisiksi. Silloin tuli vanha mies liikaten kahden sauvan nojalla sen paikan ohi, jossa nuorukainen seisoi. "Rohkeutta" kehoitti hän, nyökäytti päätään ja kulki joutuisasti eteenpäin. Niilo hymyili tietämättänsä -- oliko se kenties hyvä enne? Hän yhtyi kirkkoväkeen ja lähti kirkolle.

Täällä oli jo paljon väkeä koolla, ja joka vaan pääsi, tunki esiin penkkien tykö ja hankki istumapaikan itselleen; kuitenkin jäi moni seisomaan käytävälle, ja niiden joukossa oli Niilo. Hän seisoi vähän kumarruksissa ja nojasi erään penkin selkälautaan, silmät maahan luotuina; hänen teki mieli sulkea silmänsä kaikesta ulkonaisesta, ja vaan ajatella lapsuuden muistoansa, joka vielä yhtä ihmeellisessä kirkkaudessa pysyi hänen sielussansa.

Mutta sen penkin äärimmäisessä päässä, johon nuorukainen nojasi, istui nuori, kaunis ja hyvin puettu nainen, joka näytti elävän vallan toisellaisissa oloissa, kuin tämä. Tuntui siltä kuin nainen ei oikein tietäisi miten olla. Hetken aikaa hän istui jäykkänä kuin kuva, toisena hetkenä hän oli kuin hyönteinen, joka istuessansa joka silmänräpäyksessä nostelee siipiään lentoon. Väliin oli jotain korjattavaa soljessa, väliin esiliinassa, -- sitten nenäliina putosi, se oli ylös otettava ja kierrettävä kokoon töröksi, jota hän sitten vähän aikaa piti molemmissa käsissään; ja kaiken tämän puuhan ohessa hän katseli väliin yhtä, väliin toista -- useimmiten nuorukaista. -- Niilo ei alusta siitä yhtään välittänyt, mutta vihdoin se kuitenkin häiritsi häntä, ja hän katsoi alas naiseen. Mutta juuri kuin olisi tämä sitä odottanut, kohtasi hän Niilon alakuloista katsetta iloisella hymyllä. Niilo kummasteli sitä ja kääntyi kohdakkoin toisaalle; mutta uteliaisuus kiusasi häntä, ja vähän väliä hän taas loi silmäyksen naiseen -- sama hymyily kohtasi häntä! Silloin kummallinen tunne valtasi hänen mieltänsä, ja vaikka hän vielä pari kertaa äkisti katsoi toisaalle, tuli hän kuitenkin pian takaisin ja vihdoin hän hymyili hänkin.

Jumalanpalvelus päättyi vihdoin ja väki tunki paikoiltaan voidakseen jos mahdollista päästä kaikki yhtaikaa kirkosta. Tässä ahdingossa hävisi tuo kaunis nainen nuorukaisen näkyvistä, ja vasta ulkona kirkkotiellä, jossa yksityiset erosivat joukosta, näki hän hänen jälleen; hän seisoi hartevan, vanhanpuoleisen ja älykkään-näköisen miehen rinnalla. Nyt vasta näki Niilo että hänellä oli huntu päässä; hänkö olisi naimisissa, ja kenen kanssa? Tuo mies, jonka vieressä hän seisoi ja jonka kasvoihin hän loi niin iloisen katseen, oli kaiketi hänen isänsä. Niilo meni lähemmäksi.

"Sinä olet tullut pitkän matkan kirkkoon tänään, Knut Bedseth," sanoi yksi lähellä seisovista miehelle.

"No, täytyihän hänen tulla nuorikkoansa näyttämään," sanoi toinen, joka seisoi lähempänä Niiloa ja joka nauroi omille sanoilleen.

Niiloa tämä puhe loukkasi ja hän lähti pois joukosta ja asettui syrjäiseen paikkaan, missä ajopelit olivat; mutta täälläkin hän näki naisen pari kertaa vilahdukselta, ja antoi sen vietellä itseään, niinkuin hyväily -- jota hän oli ikävöinyt, mutta jota ei milloinkaan ollut hänen osakseen tullut! Vihdoin Knut Bedseth sanoi jäähyväiset ympärillä seisoville, ja tuli nyt nuoren vaimonsa kanssa sinne, missä Niilo oli. -- Hänen olennossaan oli jotain ankaraa, joka muuttui lempeydeksi joka kerta kuin hän vaimoansa katseli; vaimo kulki hänen rinnallaan levottomasti ympärilleen katsellen, ja oli aina vähällä joko juosta eteenpäin tai syrjään pelkästä lapsellisuudesta ja hilpeydestä.

Mies veti nyt esille mitä kauneimmat kärryt, pannaksensa ne reilaan kotimatkaa varten. Hän tuli sillä välin silloin tällöin katsoneeksi nuorukaiseen; ensi kerta tervehtimättä, toisella kertaa ystävällisesti päätään nyykäyttäen ja hyvää päivää sanoen. Niilo sai siitä rohkeutta ja astui lähemmäksi häntä auttamaan, josta annista mies puolestaan kohteliaasti kiitti, mutta nuorikko soi hänelle palkinnoksi mitä suloisimman hymyilyn! Vihdoin oli ajopelit valmiina ja Knut Bedseth nosti nuoren vaimonsa kärryihin, nousi sitte itse ylös ja istui hänen viereensä, ja heilutti piiskaansa ajaakseen hevosta tielle, jolloin nuorukainen sanoi jäähyväiset ja vetäysi syrjään.

"Mistä sinä olet kotoisin?" kysyi mies ja katsoi vielä kerta Niiloon.

"Oh -- minulla ei ole juuri mitään kotia," vastasi tämä.

"Mitä sinä sitte olet?" kysyi mies edelleen.

"Minä olen sitä kuin näette minun olevan," oli vastaus.

"Se voi olla monenlaista!" nauroi mies. "Palveletko?"

"Ei, niin hyvin ei ole asiat," huokasi Niilo ja loi silmänsä maahan.

"Jos mielesi tekee ruveta päiväläiseksi heinänteko-ajaksi, niin voit tulla minun luokseni," sanoi mies ystävällisesti. "Taloni nimi on Bedseth, se on tuolla puolella, ja minun nimeni on Knut Bedseth; -- jos käyt joutuisasti, niin saavut sinne illaksi, ja tervetullut sinä olet."

"En tiedä," sanoi nuorukainen karttavasti; sillä hänen tosin teki mieli mennä, mutta hänen sydämmensä oli levoton, ja se teki häntä epävakaiseksi. Se hymyily, joka joka silmänräpäys loisti häntä vastaan, houkutteli häntä kovin -- -- mihin se vie?

"Tee tahtosi," sanoi Knut ja läiskäytti piiskalla hevosta, niin että se lähti juoksemaan voimiensa takaa.

Mutta kuta lyhempi aika, sitä varmempi päätös. Nuorukainen arvosteli vielä kerta tarjousta, epäilys hävisi, ja hän huusi minkä jaksoi ajavien jälkeen: "Minä tulen!"

"Tule vaan!" huusi mies takaisin, ja kärryt katosivat tomupilveen, johon päivänpaiste ripoitti kultajyviä.

Niilo seisoi hetken aikaa kuin hurmauntuneena, -- tämä oli tullut niin äkisti! Mutta jos hän mieli päästä perille, ei ollut aikaa turhaan kuluttaa, muuten yö hänen saavuttaisi kodittomuuden kolkko kohtalo seurassansa. Silloin hän reippaasti lähti kulkemaan kärryjen jälkeen, joiden ratina hänestä oli kuin vilkutus iloiseen yhtymiseen.

Päivä oli jo mennyt mailleen tunturien taakse, kun Niilo tuli Bedsethin taloon. Tykyttävin sydämmin hän astui tupaan, jossa Knut Bedseth istui pöydän ääressä illallista syömässä nuoren vaimonsa vieressä ja talon palvelijat heidän ympärillään. Häntä otettiin ystävällisesti vastaan, ja pian istui hänkin pöydän ääressä vastapäätä nuorikon loistavia silmiä. Mutta hän oli käynyt niin araksi, että hän vältti näitä -- tuskin itse tietäen miksi. Hänen mielessänsä oli vielä tällä hetkellä lapsuuden muisto, ja tämän ja noiden vietteleväin silmäin välillä oli niin syvä juopa, ettei hän voinut sen yli nähdä.

Silloin tehtiin hänelle pari kysymystä: elivätkö hänen vanhempansa, -- oliko hänellä siskoja? -- "Ei, hänellä ei ollut ainoatakaan omaista, -- hän oli löytölapsi, joka oli leipää itselleen hankkimassa." Tätä sanoessaan hän loi silmänsä ylös ja kohtasi noita lempeitä silmiä, ja kaikki mitä ne tällä hetkellä hänelle tarjosivat, hyvyyttä ja lohdutusta, tunki niinkuin kirkas valo hänen mieleensä, ja tuo kolkko muisto katosi. Hänestä tuntui niin helpolta, ikäänkuin hän olisi raskaasta edesvastauksesta päässyt, ja hän antoi nuorikolle kiitoksia ja hyvyyttä takaisin. -- Rohkeasti hän nyt katseli kokoontunutta palvelija-joukkoa, tutustuaksensa heihin, ja kaikkialla häntä kohtasi ystävällisyyttä; yksi ainoa oli, joka vastaanotti hänen lempeyttänsä kylmästi, vieläpä pilkallisesti! Se oli eräs tyttö. Suorana ja jäykkänä, kuin seinään kiinnitettynä, istui tämä muiden joukossa, ja kylmästi hän kaikkia katseli. Hän oli erinomaisen kaunis, ihana ja suloinen kuin kevätkukkanen, mutta posket olivat laihat ja harmin ja katkeruuden ilmaus asui hänen kasvoissansa. Poika ei voinut silmiänsä kääntää hänestä, hurmautuneena hän tuijotti häneen. Mikä oli syynä siihen, että lapsuuden muisto jälleen tuli hänen mieleensä, ja että se ikäänkuin astui esiin tytön katseesta? Hän loi silmänsä maahan hetkeksi aikaa; mutta kun hän taas katsoi ylös, kohtasi häntä katse tytön silmistä, joka oli niin puhdas ja kirkas, että hänestä tuntui kuin hänen täytyisi kyyristyä kokoon pelkästä nöyryydestä, ja kuitenkin tämä katse ikäänkuin loi valon hänen salaisimman ajatuksensa yli. Niin voimakas ja selkeä hän mielellään tahtoisi olla!

"Se on Sylvi, tyttäreni, tuo," sanoi Knut seuraen nuorukaisen silmiä. Tyttö kävi tulipunaiseksi. "Minä unohdin kertoa sinulle että tapasimme hänen kirkolla," kääntyi isä tytön puoleen ja nyykäytti samalla päätään Niilolle.

"Eihän se minuun koske," vastasi tyttö tylysti, nousi ja lähti äkkiä tuvasta ulos.

"Hm," lisäsi Knut ja katsoi pahoilla mielin hänen jälkeensä. Nuorukaisen mielestä tämä oli ikävää. Hän huomasi että tässä oli jokin epäkohta, joka tuotti tyytymättömyyttä ja harmia; mutta kun hän ikäänkuin selitystä saadaksensa loi katseen nuorikkoon, näytti tämä hiukan peljästyneeltä, mutta pelko muuttui äkkiä hymyilyksi jälleen.

Niilo yhtyi muuhun palvelusväkeen, ja ryhtyi innolla ja ilolla tehtäväänsä. -- Mutta hänen sieluunsa oli nyt kylvetty kaksi siementä, jotka kasvoivat rinnakkain ja saivat kehityksen voimaa yhdessä, -- täytyi tulla hetki, jolloin valitseminen eroitti ne toisistaan; sillä mahdotonta oli molemmista hedelmää poimia. Tämä ajatus ei kuitenkaan tullut nuorukaisen mieleen, häntä vaivasi vaan tuo yhä lisääntyvä levottomuus, joka syntyy siitä, että sielu ehdottomasti pyrkii johonkin elämän päämaaliin. -- Mutta koska tärkein elämän päämaali -- se, josta kaikki muut kehittyvät täydellisiksi ja valmiiksi -- on miehelle ja naiselle löytää elämän kumppani, niin levottomuus tietysti kääntyi siihen suuntaan.

Aika kului nopeaan ja nuo kaksi kuukautta oli jo menneet; mutta Knut oli niin tyytyväinen sekä Niilon työhön että seuraan, että hän ei ainoastaan tarjonnut hänelle vakinaista paikkaa vaan oikein pyysi häntä jäämään heille. Tämä pakoitti Niiloa tarkemmin miettimään asiaa. Tähän saakka hän tavallaan oli ollut irtonainen, nyt oli kysymys sitoutua pitemmäksi ajaksi -- kenties ainaiseksi. Kunpa hän tietäisi mihin tämä vie?

Silloin hän eräänä iltana päivän laskun aikana istui yksinäisellä paikalla vähän matkan päässä talosta. Lehtimetsä oli vielä vihanta ja kaunis tummain tunturien rinnalla, ja isoon tyyneen järvenpintaan kuvastui rusottavat pilvet. Niilo oli vaipunut miettimiseen, joka päättyi sillä kysymyksellä kuin se oli alkanutkin: suostuisiko hän Knutin ehdoitukseen, vai menisikö hän pois? Toisella puolella oli epätietoisuus ja yksinäisyys, ja ne tarjosivat pitkää pimeää talvea ja tylyjä ihmisiä, toisella puolella oli turvallisuus, hauskuus ja -- se jota nuorukainen pelkäsi, mutta joka häntä veti puoleensa: nuorikon hellä hyvyys -- ja Sylvin ylpeys. -- Tyttö oli kuin olikin sukua lapsuuden muiston kanssa, ja ylläpiti tavallansa hänen silmäinsä edessä kovaa elämän päämaalia -- ja tämä miellytti häntä enemmän; mutta samalla aikaa vastaanotti hän nuorikon lapsellista hellyyttä, ja ikäänkuin kääriytyi siihen suojellakseen itseään tytön kylmyyttä vastaan. Väliin Sylvi kutsui häntä luokseen silmäyksellä, joka lupasi hänelle mitä loistavaa vaan maailmassa oli, mutta kun hän rukoilevin katsein pyysi luvan saada koko elinaikana tässä valossa kulkea, silloin tyttö käski hänet luotaan tavalla, joka eroitti heidät toisistaan.

Näitä ajatellessa hän istui tässä, ja uinahteli vihdoin hiljaiseen rauhaan, joka suli yhteen illan ihanan kuvan kanssa. Silloin tuli joku joutuisasti käyden häntä kohden. Nuorukainen katseli siihen suuntaan, ja hänen poskensa lensivät tulipunaisiksi, -- se oli nuorikko, joka tuli suoraan hänen luokseen. Niilo nousi samassa seisoalleen, ja koetti hymyillä hänelle, mutta se ei onnistunut -- hän oli levoton tietämättä minkätähden.

Nainen kulki viimeiset askeleet hitaasti, vaikka hän oli joutuun siihen saakka tullut. Ja vaikka hän oli lähtenyt kotoa tarkoituksella tavata nuorukaista täällä, sillä hän oli nähnyt hänen sinne menevän, ja vaikka hän koko matkan oli kulkenut hymysuin, seisoi hän nyt nuorukaisen edessä pelko sydämmessä, ja koetettuansa pari kertaa hymyillä hänelle, loi hän silmänsä maahan ja purskahti itkemään.

"Mitäs itket?" kysyi nuorukainen ystävällisesti. Mutta nuorikko ei vastannut, ja hetken aikaa he seisoivat siinä vastatusten. Silloin nuorikko loi kyynelten vallassa olevat silmänsä nuorukaiseen ja huulet vapisivat; ne ei enää olleet lapsenkasvot, jotka keskellä itkua kääntyivät nauruun, ei -- -- nuorikko oli tällä hetkellä tullut aikaihmiseksi, ja oli oppinut elämää käsittämään. Hän tunsi, että hänellä oli sydän, joka voi olla täynnä tuskaa ja iloa -- kumpaakin taisi se nuorukainen, joka seisoi hänen edessään, antaa hänelle yhdellä ainoalla sanalla.

Niilo seisoi vähän aikaa sykkivin sydämmin häntä katsellen, ja se, mikä ei tullut sanotuksi, oli yhtä selvä hänelle kuin selvä sana. Silloin epävakaisuus kokosi itsensä päätökseksi, ja hänen silmänsä loisti ja ääni sai voimaa. "Sinä kukaties tiedät että minä huomenna lähden pois?" sanoi hän.

Nainen katsoi hämmästyneenä häneen silmänräpäyksen ajan, sitten loi hän katseensa alas, kuoleman kalpeus peitti hänen kasvonsa ja hän vapisi kuin haavan lehti -- tuntui siltä kuin hän vaipuisi polvilleen.

"Ole varoillasi!" kehoitti nuorukainen ja tuki häntä. "Sinun ei ole hyvä seista täällä, tule, mennään kotiin miehesi varmaankin sinua odottaa."

Mutta nuorikko ei paikalta liikkunut, hän ojensi vaan itseään, ja vetäysi pois nuorukaisen luota. Silmät olivat ummessa, ja ääneti hän seisoi siinä, kuin tahtoisi hän sulkea itsensä kaikesta yhteydestä muiden kanssa.

"Tule!" pyysi nuorukainen vapisevalla äänellä ja ojensi taas kätensä hänelle.

Silloin nainen aukaisi silmänsä ja katsoi lempeästi häneen, sysäsi hiljaa käden luotansa ja huokasi -- se oli hänen ensimmäinen huokauksensa, mutta se kehitti mieltä elämän todellisuutta kestämään. -- "Kiitoksia, minä menen yksin," kuiskasi hän, ja ikäänkuin jälitellen kaavaa, lisäsi hän voimakkaammin: "Mieheni varmaankin vartoo minua." Hän meni nuorukaisen luota, taakseen katsomatta, ja katosi tien mutkaan.

Niilo seisoi mielipahasta rammistuneena ja katsoi hänen jälkeensä. Hänen teki mieli kutsua häntä takaisin, ja kuitenkaan hän ei millään muotoa sitä tahtonut tehdä. Silloin kuului lyhyt, ilkeä nauru hänen vieressään, hän säpsähti ja katsoi sinnepäin -- se oli Sylvi!

"Ha ha! -- sellainenko teidän välinne oli!" huudahti tyttö ja astui lähemmäksi. "Sinä pakenet minua'" lisäsi hän, kun nuorukainen väistyi syrjään ja katsoi vihaisesti häneen.

"Niin, jos minä pakenen," vastasi nuorukainen, "niin en sinun edestäsi pakene, vaan pahan edestä. Monta kertaa olen paennut sinua, mutta se oli sentähden että teki mieli lähetä sinua, ja joka kerta ajattelin että olin hullu, joka rohkenin sellaiseen ryhtyä."

"Ajatteletko vieläkin niin?" kysyi tyttö.

"Sen teen," vastasi nuorukainen.

"Etkö rakasta häntä," kysyi edelleen tyttö.

"Hän miellyttää minua vaan niinkuin jokainen kaunis nainen yleensä miellyttää miestä," sanoi poika, mutta tuntui niin vaikealta sitä sanoa; sillä hänestä tuntui melkein kuin hän tahtoisi häntä kieltää -- ja kuitenkin se oli totta.

"Mutta hän rakastaa sinua," keskeytti häntä tyttö ylpeästi. "Ja hän hiipi täällä, -- ja hän uskoo häntä kuin Jumalan sanaa!"

"Tarkoitatko isääsi?" kysyi nuorukainen. "Silloin en tiedä ketään, johon hän paremmin voipi luottaa tällä hetkellä. Me tapasimme toinen toisemme täällä, mutta sattumalta; minä tarjouduin taluttamaan häntä kotia, sillä hän näytti minusta vähävoimaiselta, mutta hän ei siihen suostunut."

"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyi Sylvi, ja hän loi terävän ja läpitunkevan katseen nuorukaiseen.

"Ei sanaakaan, jos minua uskot."

"Mutta minä tiedän mitä hän tarkoitti," keskeytti häntä tyttö ja kääntyi hänen luotaan.

"Se oli vaan hyvää, sen minä tiedän," vastasi nuorukainen. "Mutta sinä ajattelet pahaa äitipuolestasi, ja se ei ole hyvä."

Sylvi käänsi päätään ja loi pilkallisen katseen häneen.

"Mutta se on yhdentekevä minulle," sanoi Niilo ynseästi. "Minä lähden täältä jo huomenna, -- ja minä en välitä siitä, mitä sinä ajattelet." Sen sanottuaan Niilo meni tytön luota, joka jäi seisomaan paikalleen tietämättä mitä tehdä.

Vasta myöhään illalla tuli nuorukainen tupaan. Illallinen oli jo syöty ja palkolliset olivat menneet levolle, ainoastaan Knut istui vielä pöydän-päässä ja nuori vaimo hänen rinnallaan. Niilo jäi seisomaan oven suuhun eikä uskaltanut puhua; toisetkin olivat ääneti, ja siten kului hetkinen. Mitä oli tapahtunut? Knut näytti vanhentuneen siitä kuin Niilo hänen viimeksi oli nähnyt, oli kuin hän olisi kuoleman tautia sairastanut, -- ja nuorikko nojasi häneen kalpeana ja silmät ummessa, ikäänkuin ihminen, joka lepää taistelun jälkeen.

Vihdoin Knut sanoi raskaalla äänellä: "sinä lähdet pois täältä huomenna, sanoo vaimoni?"

"Niin on aikomukseni ollut," vastasi Niilo hiljaa.

"Lähde Jumalan kanssa," lisäsi siihen mies.

"Kiitoksia kaikesta hyvästä!" sanoi Niilo suruisesti ja kääntyi mennäksensä pois.

"Kiitoksia sinullekin!" sanoi Knut vakavammalla äänellä, nosti varovasti vaimon päätä ylös ja meni käsi ojennettuna nuorukaisen tykö. Niilo katsoi häntä suoraan silmiin ja aikoi sanoa jotakin, mutta Knutin kasvoissa oli jotain, joka esti häntä sitä tekemästä, ja hän oli ääneti, -- he puristivat toinen toistensa käsiä, ja nuorukainen lähti.

Jo päivän koittaessa oli Niilo ylhäällä ja hankki lähtöä. Hänestä tuntui oikein helpolta, kun oli lähtö käsissä, ja toivoisa lempeys valtasi hänen mielensä, kun hän nousevan auringon valossa lähti talosta. Yön yksinäisyydessä oli hän päättänyt lähteä pappilaan tarjoumaan työmieheksi, ja kun hän tiesi, että pappi oli hyväluontoinen ja ystävällinen, rauhoitti häntä tämä päätös. Sitä paitsi tuntui hyvältä eilistä päivää ajatella, -- se, mikä oli ollut pahaa, oli ikäänkuin muuttunut hyväksi. Hän kulki nyt yksinäisyyden tietänsä, nuorikko oli tullut täydellisesti käsittämään sitä asemaa, johon hän ikäänkuin leikillä oli joutunut, -- ja Knut Bedseth oli saanut silmänsä auki käsittämään edesvastausta tässä erilaisessa naimisessa. Oli ainoastaan yksi, joka ei sovintoa antanut eikä vastaan ottanut -- se oli Sylvi. Ja kuitenkin hän kulki heidän joukossaan katkeruus sydämmessä ja esti menestyksen kaikesta niinkuin kylmä lumi! -- parasta oli unohtaa hänet! -- ja hän koetti jo ajaa se ajatus luotaan, kun tyttö tuli hänelle vastaan samasta tunturin halkeamasta, joka edellisenä päivänä oli kätkenyt hänen läsnä-olonsa Niilolta. Nuorukainen pysähtyi ja miltei väistyi taaksepäin; mutta kuitenkin hän tuli iloiseksi, ja sydän lensi vielä kerta tyttöä vastaan hänen loistavan katseensa kautta. Tyttö oli ääneti ja näytti olevan kahdella päällä.

"Onko tämä sattumus, vai tuletko tahallasi?" kysyi Niilo.

"Minä en tahdo että sinä sanot minua pahaksi," vastasi tyttö.

Poika tahtoi puhua. -- "Ei, ole sinä vaiti," keskeytti tyttö, "tästä ei saa sanakiistaa syntyä. -- Minä tiedän että sinä ajattelet niinkuin kaikki muut -- että minä vihaan äiti-puoltani. Niin, en minä pidäkään hänestä. Siitä on tuskin vuosi, kuin äitini kuoli, ja nyt istuu isä siinä uuden vaimon kanssa! Minä saan kunnian sitä katsella, ja minä en kärsi sitä! -- Äitini otti hänen tänne taloon -- hän oli pieni kerjäläistyttö, ilman vanhempia ja siskoja!"

"Ihan kuin minä," keskeytti nuorukainen.

Sylvi katsoi häneen ja mietti vähän aikaa. "Mutta sinä et ole viekoitellut itsellesi mitään, luullakseni, ja sen on hän tehnyt. Nyt hän istuu siinä ja ylpeilee, ja minä saan taampana seisoa, -- semmoinen harmittaa ja suututtaa."

"Hän suo sinulle hyvää," sanoi Niilo.

"Minun tulisi suoda hänelle -- eikä hänen minulle," sanoi tyttö.

"Lähde pois heidän luotaan," sanoi Niilo rohkeasti.

"Tarkoitatko että minä menisin palvelukseen?" kysyi Sylvi, ja katsoi kylmästi nuorukaiseen.

"En," vastasi tämä, "sitä en tarkoittanut, -- mutta -- -- -- jos sinä tahtoisit samaa kuin minä -- -- jos sinä minua rakastaisit -- -- ja jos uskaltaisit minua seurata -- --."

"Niin, sen päivän täytyy kenties tulla, jolloin minä lähden talosta rengin kanssa, jolla ei ole taloa eikä kotia!" keskeytti Sylvi häntä ja nauroi pilkallisesti.

"Mutta jos hän sinua rakastaisi niinkuin omaa henkeänsä, ja jos hänellä olisi rohkeutta tietä raivaamaan?"

"Ei, kiitoksia," sanoi Sylvi, nyykäytti päätään ja lähti pois.

"Odotas!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä. Tyttö seisahtui ja katsoi taaksensa.

"Kenties minä kuitenkin jonkun neuvon keksin, -- missä minä sinut tapaan, kun aika tulee."

Tyttö loi silmänsä häneen, ja tuo loistava katse kohtasi vielä kerta nuorukaista. "Jos niin on, tapaat minut täällä," sanoi tyttö vakaasti, sanoi jäähyväiset ja lähti joutuisasti kotiin.

Niilo jäi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi kuin hänen solea vartalonsa hävisi näkyvistä, -- sitten hän itse astui reippaasti eteenpäin, ja onnellinen hymy näkyi hänen huulillaan. Selvää oli että hän tällä hetkellä oli saanut uuden elämäntoivon, ja se näytti olevan tukeva.

Asia oli se, että nuorukaisen mieleen tässä silmänräpäyksessä oli tullut ajatus, joka yhtä nopeaan kehkeytyi vakaaksi päätökseksi: hän tahtoi ottaa ensimmäisen askeleen Olinaa vastaan ja pyytää häneltä anteeksi. Ja niin paljon valoa oli Sylvin kirkas katse luonut hänen mieleensä, että Olinankin haamu astui hänen eteensä hyvän ja suopean näköisenä, ja hän melkein katsoi itsensä syypääksi siihen, mikä oli tapahtunut. Se sitä paitsi rohkaisi hänen mieltänsä: kuta suurempi hänen vääryytensä oli ollut, sitä enemmän hän uskalsi toivoa! -- Kun hän ensin oli saanut Olinan lepytetyksi, niin hän kyllä saisi hänet suostumaan tuumiinsa. Mutta vaikeinta oli saada Olina lepytetyksi -- vastustaa hänen pilkallista ilkkumistansa, ja palkita sitä hyvällä! -- nuorukaista värisytti ja hän irvisteli rumasti sitä ajatellessaan; mutta kumminkin hän astui eteenpäin, saapuaksensa Olinan luokse ennen iltaa: "Jos Olina olisi äkäinen, aikoi hän olla nöyrä -- eihän hän pyytänyt yksistään omasta puolestaan!"

Tämä ajatus oli ikäänkuin liehuva lippu hänen ylitsensä, ja vihdoin hän auringon laskun aikana tuli Olinan talon alueelle. Oli vaan jälellä pieni viljelemätön mäen rinne ja sen juurella joki; toisella puolella oli Olinan laidun. Niilo istui lepäämään vähäksi aikaa. Hän oli hyvällä mielin ja toivoi parasta -- hän ei aikonut hiiskahtaakaan.

Mutta samassa hän näki Olinan; tämä tuli pienestä viidakosta katajakimppu selässä ja ajoi porsasta edellään, joka oli kiinni köydestä, jonka hän oli kiinnittänyt oman vyötäistensä ympärille. Hän kulki sauva kädessä köyryselkäisenä eteenpäin ja katajat törröttivät pensaan näköisenä hänen päänsä yli, jotta hän näytti niin hullulta, että nuorukainen oli vähällä purskahtaa nauruun; tällä hetkellä hän ihmetteli miksi hän ei aina ollut häntä siltä kannalta ottanut. -- Mutta tässä Niilo erehtyi Olinan suhteen, Olinaa ei millään muotoa voinut naurun kannalta ottaa, siihen hän oli liian kova. Jos niin olisi ollut, niin hän ei olisi niin yksinäisenä elämän läpi kulkenut; sillä se, jota naurun kannalta voi ottaa, hänellä on tavallansa kuitenkin ystäviä -- ihmiset antavat aina anteeksi ne viat, joille saavat nauraa.

Nuorukainen oli noussut istualta ja oli valmis tervehtimään -- kaukaa! Mutta Olina joko ei häntä nähnyt, tai ei tahtonut häntä nähdä; hän kulki edelleen joellepäin mitään huomaamatta. Täällä hän seisahtui joen yli vievän sillan kohdalla, kiinnittääksensä nuoraa kovemmin, ja samassa hetkessä hän löi porsasta sauvallaan, jotta se juoksi eteenpäin ja veti muijaa mukanaan; tämä horjui ja kompastui epätasaisella sillalla -- sillä se oli kyhätty veistämättömistä puunrungoista, jotka olivat kovin kallellaan; Niilo huomasi että jos hän pääsisi toiselle puolelle, niin se oli onnenkauppa.

"Ole varoillasi!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä ja juoksi rinnettä alas.

"Kaikkia vielä!" huudahti Olina vihaisesti ja joudutti edelleen porsasta kepillä, jotta se päästi hurjan kiljunnan ja ryntäsi suoraan jokeen vetäen Olinan mukanaan. Ja siinä se ui aika kyytiä virtaa alas ja veti Olinaa jälessään kuin vedenpinnalla ajelevaa katajapensasta.

Nuorukainen ei kuitenkaan viipynyt avuksi rientämästä. Hän oli yhdessä silmänräpäyksessä sillan yli ja joen toisella puolella, missä ranta oli matalampi; täällä hän viskasi takin päältään, heittäysi jokeen ja sai sekä Olinan että porsaan ajoissa pelastetuksi.

Olina istui vähän aikaa joen reunalla ja viihdytti mieltänsä peljästymisen jälkeen, ja Niilo meni takkiansa ottamaan; mutta tuskin oli Olina täydellisesti toipunut ja saanut kaikki selväksi, ennenkuin hän hyppäsi seisoalleen, veti porsaan pois pienestä makupalasta, jota se juuri nautti kylmän kylvyn päälle, ravisti sateenkuuran katajapensaasta ja lähti nuorukaisesta välittämättä uudelleen liikkeelle.

Niilo ei kuitenkaan ollut aikonut antaa tilaisuutta niin helposti käsistään mennä, ja hän seurasi Olinaa.

"Enkö minä saa porsasta ottaa?" huusi hän.

"Minä tulen kyllä omin neuvoin aikaan;" sanoi Olina, "senhän olen tehnyt jo kaksi kuukautta."

"Niin, mutta tuolla joessa olisi pahoin käynyt," sanoi nuorukainen hymyillen.

"Ei kukaan pyytänyt sinua avuksi tulemaan," ärjäsi Olina.

"Ei, ei," sanoi Niilo tyynesti, "en minä aikonutkaan mitään pahaa sinulle puhua, -- minä olen tehnyt kylläksi väärin sinua kohtaan muutenkin."

"Vai niin! Joko nyt olet siihen tullut?" sanoi Olina pistävästi ja nauroi.

Äkillinen kostonajatus tuli nuorukaisen mieleen, mutta lempeällä tuulella kuin hän oli, ajoi hän sen luotaan huokauksella. "Sinun tulee puhutella minua ystävällisesti, Olina!" pyysi hän. "Minä kyllä tiedän, etten minä ole vastaanottanut sitä, jota olet minulle antanut, oikealla tavalla, -- mutta ... minä sovitan kaikki..."

Olinan silmät loistivat ilosta, se oli vettä hänen myllyllensä: -- Mutta tämä mylly ei jauhanut viljaa Jumalan valtakuntaa varten! Tieto siitä että nuorukainen oli nöyryytetty, se oli ilo; -- yritys saada häntä pelkurimaiseksi ja alakuloiseksi, voidaksensa jälestäpäin antaa hänelle leipää, niinkuin ryömivälle annetaan, se oli ainoa mikä Olinan myllystä tuli. "Mitä sinä minulta tahdot?" kysyi Olina ja ravisti uuden sateenkuuran katajapensaasta.

Nuorukainen hengitti raskaasti ja hänen päivettyneet poskensa lensivät tulipunaisiksi. "Minä olen tavannut tytön," sanoi hän.

"Tytön!" huudahti Olina ja pöyhistelihe, "mitä sinä tytöllä teet? Köyhä raukka! jolla ei ole mitään, ja jolla ei ole mitään odotettavaakaan."

"Minä ajattelin," jatkoi nuorukainen nöyrästi, "että jos sinä antaisit asunnon..."

"Ohoh! nyt tuli asia ilmi! -- Niin, olisihan tuo vallan oikein että sinä saisit taloni!"

"Minä panisin työni lisään, -- sinä et milloinkaan tulisi sitä katumaan!" sanoi nuorukainen hartaasti.

"No, sen työn, mikä minulla on, jaksan itse tehdä," vastasi Olina ja ajoi porsasta eteenpäin -- näyttääksensä kykyänsä.

"Mutta miehen työ ulottuu hyvän matkaa pitemmälle," sanoi Niilo lempeästi. "Jos vaan panisit rahasi avuksi..."

"Niin, rahojani sinä juuri väijytkin," keskeytti Olina.

Nuorukainen suuttui hirveästi tästä, hän nosti takkinsa ja oli vähällä viskata sen Olinan päälle; mutta sydämmen ajatus astui samassa esiin, ja käsivarsi vaipui jälleen alas. "Huomaathan että tarkoitan sinun parastasi," sanoi hän hiljaa.

"Saat mennä sukusi tykö," pilkkasi Olina ja nauroi.

Niilo hengitti raskaasti ja pysähtyi. Koko matkan hän oli kulkenut rohkeasti huolimatta niistä ohdakkeista, joita Olina oli hänen jalkojensa eteen viskannut; mutta tällä kertaa Olina oli hänen sydämmeensä tähdännyt, ja se oli tunkenut niin syvälle, ettei sitä enää saatu ulos vedetyksi tässä elämässä. "Sinä olet paha aave!" huusi nuorukainen Olinan jälkeen, kääntyi ja palasi takaisin.

"Nyt hän on saanut mitä hänen piti saada," jupisi Olina tyytyväisenä, varisti katajapensasta, ajoi porsasta eteenpäin ja astua kapuroi kotiinsa.

Mutta kun Olina oli saanut porsaan lättiin, katajatakan selästänsä ja kuivat vaatteet päälleen, oli jo vahingon ilo vähän asettunut, ja kun hän myöhemmin istui yksinäisen ateriansa ääressä ja hän muisti sitä iltaa, jolloin hän oli vetänyt nälkäisen pojan pöydän luo, ja oli itse tullut ihmeen nälkäiseksi siitä että näki tämän syövän, -- silloin vahingon ilo hävisi kokonaan sen kaipauksen edestä, joka näinä kahtena kuukautena oli häntä vaivannut, ja hän huokasi syvään: "Oliko hän kenties ollut liian tyly Niiloa kohtaan? -- Tämä pyysi kuitenkin niin kauniisti puolestansa -- -- -- ei, nytpä tuo sai jotain miettimisen aihetta -- siksi kuin hän tulee takaisin!" Tällä pienellä puheella Olina teki sovinnon omantuntonsa kanssa, ja kun hän sitte meni levolle, nukkui hän vanhurskaiden unta.

Nuorukainen oli sillä välin kulkenut eteenpäin, sama viha mielessä ja samaa tietä kuin kaksi kuukautta sitten. Täytyikö hänen siis, joka kerta kuin hän tuli tälle paikalle siunausta etsimään, vaan saada kirous palkinnoksi? Oliko se kenties sentähden että hän oli sitä helpoimmalla keinolla etsinyt? Tämä kysymys kiintyi hänen mieleensä kuni vastaus. Ja kuitenkaan hän ei tällä kertaa olisi kerjäämällä sitä hakenut, jollei se olisi ollut hänen tähtensä, johon hänen elämäntoivonsa oli sidottu kuin pelastus-ankkuriin! -- Hänen onnensa tähden hän oli joutunut häpeään, kun hän tarjosi parhainta ja sai pahaa takaisin. Mutta sen kautta oli toivokin rauennut. -- Tyttö ei enää ollut olemassa hänelle! -- vaikka -- jos tyttö oikein häntä rakasti, eikö tämä silloin ollut vallan mitätön asia? Eikö tyttö voinut elää iloisesti hänen kanssaan myötä- ja vastoin-käymisessä? -- Tämä tulikin ikäänkuin vastaukseksi hänelle, vaikka se kysymyksenä oli tullut hänen mieleensä ja se vaivasi kovin hänen mieltänsä.

Mutta jokaisesta taistelusta, joka ei pääty tylsämielisyyteen, kehittyy vastustus. Kaksi kuukautta sitten oli Niilo pannut kunnianhimon sitä suurta voimaa vastaan, jolla hän aikoi uudelleen aloittaa vanhempainsa taistelua kohtaloa vastaan ja viedä sitä eteenpäin siihen valoon, joka kehittyy jokaisesta pimeydestä. Nyt hän ryhtyi vastustukseen kylmemmältä taholta, siitä missä ei kasva elämän viinirypäleitä, mutta sitä enemmän rikkaruohoa! Tästä lähtien ei saisi hänen tiellään olla ainoatakaan ihmistä, josta hän hyvää ajattelisi, tahi jonka kanssa hän rakentaisi likempää tuttavuutta. Ystävällisyys oli heillä vaan irtonaisena verhona, joka loisti, mutta ei mitään hyvää tuottanut -- hän aikoi vaan tehdä tehtävänsä, eikä mitään muuta.

Tätä ajatellessaan hän kulki pappilaa kohti, niinkuin hän jo ennen oli aikonut, ja kerrottuansa papille suhteestaan Olinaan, sai hän palveluspaikan pappilassa. -- Niin hän uudelleen alkoi elämäänsä, ja kun hän oli voimakas ja rohkea nuorukainen, voitti hän pian kaikkein kunnioituksen. Mutta hän kulki kuitenkin kuin suljetulla tiellä; hän teki työtänsä, mutta ilman iloa, ja hän kartti kaikkea ystävällistä seuraa muiden palveliain kanssa. Silloin kävi kaikki sekä kylmäksi että paljaaksi hänen ympärillään, ja nuoruus pakeni hänen mielestään kuin laululintuiset kuolleesta puusta.

Täten kului syksy ja talvi. Pari kertaa oli hän käynyt lähikylässä, ei tyttöä tapaamassa, mutta kuitenkin se ajatus mielessä, jonka toivo hiiviskelee enin toimettomankin mieleen. Siitä ei kuitenkaan ollut tullut mitään muuta kuin jonkinmoinen kiertokulku Bedseth-talon ympäri, ja tämäkin koski vaan sen äärimmäistä rajaa. Hän kyllä tiesi että, kun hän ei voinut mitään tarjota, niin hänellä ei ollut oikeutta tavata tyttöä määrätyllä paikalla. -- Vihdoin hän jäi kotiin, ja täällä hän kulki sitä surullista kiertokulkua itsensä ympäri, joka käy sitä ahtaammaksi, kuta kauemmaksi tulee omasta minuudestaan.

Silloin kuultiin monelta taholta ympäristössä kerrottavan että joukko nuoria miehiä oli päättänyt kevään tullessa lähteä Amerikaan. Useat vanhemmat ihmiset moittivat tätä yritystä, ja pappi pyysi heitä luopumaan siitä. Mutta nuoret, jotka lähtöä hankkivat, tiesivät siihen vastata että siinä maassa saa kovasta työstä hyvän palkan. Seikkailuista ei kukaan puhunut, ja kuitenkin ne olivat ne, jotka kuvasivat nuo valoisat kuvat sieluun ja loivat uskolle siipiä.

Niilo Pladsen oli äänettömänä kulkenut ympäri ja kuunnellut kaikkea tätä puhetta asian haitallisista ja edullisista puolista, ja harras toivo lähteä niiden kanssa oli hiukan herättänyt häntä hänen haluttomuudestaan; -- mutta tämä valoisampi kanta saattoi häntä samalla ajattelemaan tyttöä, ja vilkkaampi sydämmen sykkiminen herätti vastustamattoman halun saada häntä omakseen. Hän tahtoi kaikin mokomin pois siitä, mikä hänen luulonsa mukaan oli hänelle esteenä, hän tahtoi tuohon seikkailuun ruveta! Mutta tytöstä hän ei voinut luopua.

Silloin tuli eräs lauantai-ilta. Nuorukainen oli aikaisin saanut työnsä tehdyksi, ja kun hän oli pyytänyt lupaa työn tehtyä mennä kylään, lähti hän, niin pian kun taisi, matkalle. Päämaali oli sama -- tytön kotitalo! Ja kun hänellä tällä kertaa oli suurempi oikeus tyttöä kohdata, niin hän pian saapui sinne. Mutta yhtymäpaikalle hän ei uskaltanut mennä -- ainoastaan niin lähelle, että hän voi sitä nähdä! Niin hiipi hän kuin varas takaapäin, kunnes hän tuli vastapäätä tunturinhalkeamaa; siinä hän istui puunrungolle, ja koetti olla niinkuin tavallinen matkustaja, joka lepää vähän aikaa, mutta jonka matkan päämaali on toisaalla.

Niin istui hän kauan aikaa. Päivä oli laskemaisillansa, ja toivo ei enää voinut mitään hänelle tarjota. Silloin kuului hitaita askeleita tieltä; nuorukainen kurkisti piilopaikastaan -- se oli Sylvi! -- Raskaasti, kuin kulkisi hän onnettomuutta kohti, astui hän eteenpäin ja meni yhtymäpaikalle. Silloin ei nuorukainen enää voinut itseään hillitä; eikö se ollut käsky, voimakkaampi kuin monet sanat? -- "Sylvi!" huudahti hän niin voimakkaalla ja iloisella äänellä, että tuntui siltä kuin koko elämän raskasmielinen kulku olisi murtunut. Tyttö säpsähti ja katsoi häneen. "Miksi et mene tuonne?" kysyi hän viitaten halkeamaa kohti.

Nuorukainen ei vastannut mitään, hän tiesi mitä kysymys tarkoitti. Vihdoin hän loi tyttöön katseen, jossa koko hänen sydämmensä suru ja ikävöiminen kuvastui -- se oli hänen vastauksensa.

Sylvi katsoi taas tutkivaisesti ja ankarasti häneen. "Minä luulin että sinulla oli jotain minulle sanottavaa," sanoi hän, ja niin lähti hän toisaalle sen enempää nuorukaisesta välittämättä.

Niilo nojasi siihen puuhun, jonka takana hän oli suojaa etsinyt, ja sielusta nousi harmillinen ajatus. Se tyttö, joka tällä tavalla lähti hänen tyköään, ei ollut milloinkaan häntä rakastanut. Hän oli hullu, joka oli hänen tuntoansa sydämmessään kantanut ikäänkuin siunauksen ja toivon ristinmerkkinä!

Mutta nuorukainen ei ollut sillä mielellä, että hän voi panna kovaa kovaa vastaan. Hän ei katkerasta juomasta voimaa saanut, hän sai vaan inhoa ja tuskaa. -- Kun vähän aikaa oli kulunut, nousi hän vihdoin puunrungolta, ja lähti pois -- mutta ei kotiapäin; vielä kerta -- viimeisen kerran! hän kulki piirin ympäri, kunnes hän ehdottomasti pysähtyi, ikäänkuin joku olisi häneen koskenut. Aivan hänen alapuolellaan oli tumma tunturijärvi ja ylhäällä tuolla toisella puolella oli Sylvin syntymätalo. "Pysähtyisikö hän tänne?"

Kului hetkinen, jolloin hän ikäänkuin mittasi hiljaisen veden syvyyttä. Hän muisti, niin selvään kuin olisi se eilen tapahtunut, kuinka hiljaa äiti oli vaipunut veteen hänen rinnallaan, vähintäkään apua hakematta, Hän käsitti myöskin, mitä hän ei milloinkaan ennen ollut käsittänyt, että ihminen voi tulla niin väsyneeksi ja raskasmieliseksi, että missä vaan hauta avautuu, vaipuu hän siihen kuin levon suloisimpaan syliin!

Olihan tuo pian tehty: lyhyt taistelu ja ikuinen rauha! -- Mutta elämä kuului sielun syvyydestä, sieltä missä vielä oli monta kehkeymätöntä nuppua! missä sekä toivo -- ei tuo monivärinen ilveilijä, vaan vakaa elämän toivo -- että usko, vieläpä kärsimyskin olivat puhkeamaisillaan! Mutta elämä, joka vaan oli antanut hänelle nuo hyvät toiveet, ottaaksensa ne pois häneltä juuri silloin kuin hän niitä tarvitsi, ei, sitä hän ei voinut kestää! -- Ja kuitenkin se houkutteli häntä.

Silloin tyttö äkisti tuli näkyviin tuolla puolen järveä. Vähän aikaa hän seisoi yhdessä kohti ja katseli nuorukaista tämän mitään aavistamatta. Sitten hän lähti tietä astumaan ja hetken kuluttua hän oli aivan nuorukaisen vieressä. Nyt vasta tämä hänet huomasi ja säpsähti; mutta, neuvottomana kuin oli, hän ei uskaltanut mennä häntä vastaan. Hän seisoi paikallaan ja näki hänen tulevan.

"Mitä täällä teet?" kysyi tyttö ja katsoi peljästyneen näköisenä Niiloon. "Aiotko hukuttaa itsesi?"

"En suinkaan," sanoi nuorukainen, vallan varmana siitä että sitä hän ei millonkaan ollut aikonut.

"Niin, kunpa se olisi tehty," huokasi tyttö ja kädet vaipuivat voimattomina alas.

"Eihän sinun mieleesi milloinkaan ole sellainen ajatus tullut?" kysyi nuorukainen, mutta samassa hän sulki hänet syliinsä, sillä hän näytti siltä kuin vaipuisi hän maahan.

"Oh, en tiedä," vastasi tyttö. "Minä olen enemmän kyllästynyt siihen kuin milloinkaan ennen. -- -- Nyt hän riippuu hänessä kiinni joka hetki ja hän ei välitä kenestäkään muusta."

"Etkö uskaltaisi elää minun kanssani sellaista elämää kuin työ voi antaa?" kuiskasi Niilo.

"Senkötähden sinä vaan tulit?" kysyi tyttö.

"Minä tulin tänne sentähden etten enää voinut kestää sellaista elämää, minun täytyi saada sinut nähdä," vastasi Niilo.

"Sinä tiedät mielipiteeni, minä en kahta kertaa sitä sano," vastasi tyttö. "Hän saisi siitä aihetta ylpeilläksensä." Ja Sylvi ojensi itsensä ylpeästi ja katsoi kylmästi nuorukaista silmiin.

"Entäs jos lähtisit Amerikaan niinkuin muut?" sanoi Niilo.

Tyttö säpsähti ja katsoi peljästyneenä nuorukaiseen. "Lähdetkö sinä sinne?" kysyi hän.

"Lähden," vastasi Niilo rohkeasti.

"Minä tulen kanssasi," sanoi tyttö ja kävi tulipunaiseksi.

"Hyvä," sanoi Niilo ja tarttui hänen käteensä, joka oli kylmä ja vapisi. "Ja kun tulemme sinne, niin menemme kohta naimisiin -- kai sielläkin pappeja on? -- -- -- Mutta piakkoin tämä pitää tapahtua, ensimmäinen päivä on paras, senhän käsität?"

"Kyllä," vastasi tyttö äkisti ja katseli levottomasti ympärilleen. "Nyt saat mennä. Minä tulen huomenna sinun luoksesi. Minä olen menevinäni kirkkoon. Ei kukaan saa tietää tästä mitään, muuten käy hullusti; kun olemme lähteneet, niin tulkoon mitä tahansa, minä en siitä välitä."

"Mutta se maksaa paljon," sanoi nuorukainen hitaasti ja katsoi arasti tyttöön. Hän oli siliä aikaa ajatellut sitä, joka laimensi hänen intoansa -- ilman rahaa ei kumpikaan heistä voinut lähteä matkalle!

Tyttö katsoa tuijotti silmänräpäyksen ajan epätietoisena hänen kasvoihinsa, sitte loi hän silmänsä maahan, ja hänen otsansa ja poskensa kävivät taas kuolon kalpeiksi. -- Hetkinen kului siten, eikä kumpikaan tiennyt sanaakaan sanoa. Nuorukainen oli nojannut tunturiin, joka kohosi heidän ylitsensä, ja hän näytti miettivän jotain, joka herätti levottomuutta ja kauhua, sillä suonet hänen otsassaan paisuivat ja silmissä loisti hurja tuli. Vihdoin tyttö alkoi käsittää että oli mahdoton päästä edemmäksi tässä asiassa, ja syvään huoaten ja surullisesti päätään nyykäyttäen hän sanoi nuorukaiselle jäähyväiset ja meni pois.

Niilo hyppäsi tunturin suojasta ja katsoi hänen jälkeensä. Hän hengitti tavattoman nopeasti ja veri lensi tumman-punaisena hänen kasvoihinsa; oli kuin hän olisi taistellut jonkun voimakkaamman kanssa ja vihdoin voimallisen iskun kautta päässyt voitolle. "Sinä voit tulla aivan huoleta, minä hankin rahat, -- minä!" huusi hän tytön jälkeen. Tämä pysähtyi äkisti ja katsoi häneen. "Mene sinä vaan nyt, ja tule, niinkuin olet luvannut," lisäsi Niilo, sitten hän kääntyi äkkiä ja lähti vastakkaiseen suuntaan kotiapäin -- katsomatta ainoatakaan kertaa jälkeensä.

Tyttö oli jäänyt seisomaan paikalleen ja näytti melkein siltä kuin nuorukaisen viimeiset sanat olisivat kiinnittäneet hänet maahan. Hän nosti pari kertaa päänsä ylös ja katsoi Niilon jälkeen; -- viimeisen kerran kuin hän häntä näki, kääntyi hän tunturin toiselle puolelle ja hävisi äkkiä näkyvistä taakseen katsomatta -- näytti siltä kuin häntä olisi talosta pois ajettu! -- Vielä tyttö vähän aikaa seisoi siinä, sitten hän väsymyksestä vaipui maahan, ja istui tien viereen.

Hän oli yhdessä hetkessä ikäänkuin tullut äkkijyrkän toiselle puolelle, -- sen äkkijyrkän, joka teki eroituksen sen välillä, minkä hän itse kutsui esiin ikuiseksi tyytymättömyydeksi itselleen, ja sen, joka oli kutistamaton todellisuus, ja hän peljästyi niin, että hän menetti jalansijan. "Mitä hän oli tehnyt? Luvannut vieraalle nuorukaiselle lähteä hänen kanssaan maasta, -- ei julkisesti, vaan häpeällä ja salaa!" Ja hän oli vähällä huutaa nuorukaista takaisin.

Tätä hän ajatteli yhdessä hetkessä; sillä kauhistus joudutti häntä -- päättämisen kauhistus, joka ei kärsi mitään estelyä ja väittämistä. -- Hän haki silmillään jotain tukea, sillä hänen asemansa oli mielestään niin epävakainen kuin hän olisi irroittuneella lumi-vieremällä seisonut. Silloin hänen sinne tänne kulkeva katseensa pysähtyi kotitaloon, joka oli järven toisella puolella ja jota laskeva aurinko valaisi. Rauhallisena ja hiljaisena se kohosi solakkain lehtipuiden väliltä, tunturi ikäänkuin selän tukena, joka ei milloinkaan horjunut. -- Pari tuntia vielä ja sitten hän ei milloinkaan enää sitä tulisi näkemään! Niin, jos hän kodin sijasta saisi rikkautta ja kunniaa, niin olisi kaikki ollut hyvä; mutta ankara työn tekeminen leivän edestä halvan rengin kanssa! -- Se oli hänestä samaa kuin kuolema.

Silloin isä samassa tuli portaille ja puhutteli palvelijoita, jotka yksitellen tulivat pihalle kokoontuakseen illalliselle. Hetken kuluttua kurkisti äitipuolen suloiset kasvot ovesta ja näytti siltä kuin hän olisi heille kaikille sanonut: "Tervetultuanne!" eikä viipynytkään kauan ennenkuin he olivat sisällä tuvassa. Silloin isä äkisti uudelleen tuli portaille, hän katsoi joka taholle, meni huoneuksen nurkan kohdalle ja teki siellä samoin, -- silloin tyttö hyrähti itkuun; hän kyllä tiesi ketä isä haki! Seuraavana päivänä hän tulisi toisella tavalla tytärtänsä etsimään -- ja sitten ei milloinkaan enää!

Mutta tuo "ei milloinkaan" kävi vähitellen kauheaksi tuskaksi hänen mielessään, ja vihdoin siitä tuli oikein ruumiillinen vaiva. "Mitä hän oli tehnyt? -- Mikä häntä odotti?" Jos hänellä olisi ollut päivän ja viikon aikaa miettiä asiaa, niin siitä ei olisi muuta tullut kuin miettiminen, mutta täällä ei ollut aikaa arveluun, vaali oli tehtävä. -- Silloin kumpiki puoli sai puheen vuoroa, ja järkähtämätön totuus tuli ilmi. -- Hän tiesi tällä hetkellä että isä ei milloinkaan ollut häneltä hänen lapsenoikeuttaan riistänyt, että äitipuoli ei milloinkaan ollut ylpeästi häntä kohdellut, ja että tämä aina oli ollut hyvä hänelle. Mutta hän tiesi myöskin että hän itse ei ollut sitä vastaanottanut, ennenkuin hän oli ikäänkuin valanut katkeruutta sen yli. Että äitipuoli oli kaunis ja kävi hyvissä vaatteissa, hän, joka vuosi takaperin oli ollut piikana talossa, se kiusasi häntä aina, -- niin hän kävi huonoimmissa ryysyissä, mitkä hänellä oli, näyttääksensä eroitusta ja herättääksensä epäilystä. -- Hän ei kärsinyt sitä että isä iloitsi nuoresta vaimostansa, ja kun hän ei voinut riistää häneltä iloa, oli hän ottanut siunauksen ilosta. -- Vihdoin viimein hän tiesi -- ja se vaivasi häntä hirveästi -- että se oikeus, jota hän niin ylpeästi oli vaatinut, ei ollut muuta kuin vääryyttä.

Aurinko oli tämän ankaran sieluntutkinnon kestäessä laskenut tunturiselänteen taakse ja sinertävä iltasumu laskeutui hiljaa laaksoon, ja hiljainen vesi kävi mustaksi tunturin varjossa.

Se oli yön enne, yksinäisen yön monine näkyineen ja hiljaisuuksineen, joka muistutti kuolemaa! Hän värisi ja katsoi peljästyneenä ympärilleen, ja kuitenkaan tämä ei ollut pahin, pahintahan se oli että joka hetki kuin kului, tuli viimeiseksi hetkeksi kodissa, ja että sitten tuli tuo tietämätön -- joka oli viehättävä ja houkutteleva päivän valossa, mutta kauhistavainen yön aikana! -- Nuo monet monet ihmiset, jotka ahdistivat toinen toisiaan -- ja ne monet onnettomuudet, jotka voisivat tapahtua -- --.

Silloin tuska saattoi hänen päästämään huudon, jota kaiku kuljetti etäämmälle, kunnes se taas kääntyi häntä vastaan kuin vaikeroiva huokaus kaukaa -- sieltä; jossa tuo uhkaava tietämätön oli!

Tyttö ei ollut milloinkaan luullut, silloin kun hän ikäänkuin kyllästytti itsensä omalla onnettomuudellaan, että hän tulisi käymään niin ankaraa tuomiota itsensä kanssa, kuin hän näinä lyhyinä hetkinä oli tehnyt. Jos joku toinen olisi vaikka vaan viitannutkin siihen, että hänessä vikaa oli, niin hän olisi nostanut koko tunturin itsevanhurskautta ja ylpeyttä hänen ja itsensä välille. Nyt hänellä oli edessä omapäinen toimi, ja muutamissa tunnissa se oli tehty, ja itse hän tahtoi edesvastauksen ja kaikki seuraukset kestää! Hän huomasi että hän itse oli pakoittanut itseään tähän, jos hän mieli palata, oli vaan yksi tie, ja se oli nöyryyden tie; mutta se oli vielä ikäänkuin kuilu hänen edessänsä; hän ei uskaltanut sen yli mennä!

Yö läheni lähenemistään. Sen varjot peittivät raskaina ja äänettöminä tunturit ja laaksot, syleillen kaikki pitkään lepoon, ja vielä tyttö seisoi epätietoisena paikallaan. Silloin kukko lauloi kanahuoneessa ja yön hiljaisuus toi laulun tänne ikäänkuin varoituksena puoleksi auki olevasta ovesta. Tyttöä värisytti, päätös oli tehtävä -- "miten hän saisi sanansa takaisin? Sitoiko se niin, ettei sitä milloinkaan voinut irroittaa? Hän tahtoi mennä nuorukaisen luo -- kohdakkoin hän aikoi mennä! Tämän piti antaa hänelle lupaus takaisin, sitten Jumala saisi häntä neuvoa -- täytyikö hänen nöyryyttää itseänsä? Kyllä, hän tahtoi hyvästi kohdella sekä isää että äitipuolta, eivätkä he milloinkaan saisi mitään tietoa tämän yön varomattomuudesta."

Tämä päätös tuli hänen hurmautuneesen mieleensä kuin valotornista valo loistaa yli meren; pimeys kyllä jälleen pääsee valtaan, mutta suunta on selvässä.

Vihdoin alkoi päivä koittaa tunturein kohdalla, ja yö vaipui maahan, hiipien kuin käärme mättäiden välillä, mutta päivän hohde valaisi erästä vapisevaa lehtipuuta ja herätti pikkulinnut sen latvassa. Tyttö oli nyt vähän matkaa toisella puolella järveä, eräällä tiellä, joka vei talon ulkohuoneiden ohi. Hän ei niin tarkoin miettinyt sitä, tokko joku häntä kaipaisi, hän ei ollut tottunut siihen; hänellä oli ainoastaan yksi päämäärä: pääseminen pappilaan nuorukaista tapaamaan -- ja saamaan sanansa takaisin, sitten oli vastaanotettava mitä sen jälkeen seuraisi.

Mutta juuri kuin hän aikoi poiketa syrjätielle, tuli mies hänelle vastaan. Hän pysähtyi ja vapisi, hän oli vähällä maahan vaipua, sillä hän näki että se oli hänen isänsä! -- Silmänräpäyksen ajan isä seisoi hänen edessänsä, odottaen että hän sanoisi ensimmäisen sanansa; mutta Sylvi ei tällä hetkellä voinut sanoin ilmoittaa mitä oli sanottavaa, hän vaan itki epätoivon katkeraa itkua.

Isä silitti leveällä kädellään hänen kalpeita kasvojaan. "Lapseni," kuiskasi hän, "miksi kuljeksit sinä yöllä?" Mutta vanha mies hengitti raskaasti, eikä voinut enempää sanoa. Vielä kerta hän hyväili tytön kasvoja, tarttui hänen käteensä ja talutti häntä varovasti taloon. -- Tämä pyhä-aamu tuli vallan toisellaiseksi kuin Sylvi oli luullut.

Tultuansa käsi kädessä isänsä kanssa huoneesen, istui isä penkille ja veti häntä viereensä istumaan niinkuin katkennutta ruokoa sidotaan tukeen kiinni, ja vähitellen hänen mielensä lauhtui ja hän kertoi kaikki; sillä vaikka katumus häntä vaivasi, ei hän mielellään vikaansa tahtonut tunnustaa.

Päivän tullessa tuli äitipuolikin saapuville ja vaikka hän hiukan vaaleni kuullessaan mitä oli tapahtunut, ja surettava muisto tuli hänen mieleensä, toipui hän pian, ja päätettiin että kaikki kolme menisivät kirkolle, -- siellä isä puhuisi nuorukaisen kanssa ja tekisi kaikki selväksi. Sen jälkeen istuivat he iloisesti murkinoimaan, ja päivä loisti ikkunasta ja valaisi ystävällisiä kasvoja ja lempeitä katseita. Vuosikausiin ei ollut sellaista pyhäaamua ollut talossa; sillä vaikka äitipuoli oli turvallista elämää elänyt, niin oli häntä kiusannut joka hetki nähdä toisen vihaa ja isästä oli tuntunut kuin joku vaara häntä uhkaisi kaikissa hänen toimissaan -- nyt oli kaikille ikäänkuin kirkas päivä koittanut sade-yön jälkeen, ja kaikki heidän ympärillään oli loistoa ja iloa. Ainoastaan pieni varjo näkyi väliin tytön kasvoilla -- hän ajatteli nuorukaista.

Isä oli tosin sanonut että hän otti sen asian toimittaaksensa, -- mutta voisiko tämä hänen puolestaan kaikki selväksi tehdä? Ja vihdoin: kuinka kummallinen nuorukaisen käytös oli ollut, kun hän meni hänen luotaan! Eikö tuntunut siltä kun hän kuolemaan menisi? -- Hän koetti kyllä katsella nuorukaista siinä valoisassa väri-loistossa, jossa hän itse oli, mutta se ei onnistunut, päinvastoin! Tämä väistyi joka kerralla yhä kauemmaksi hänen luotaan ja vaipui vihdoin siihen yönpimeään, josta hän itse pari tuntia sitten oli palannut.

* * * * *

Alhaalla laaksossa, missä pääkirkko sijaitsi ja missä tänä pyhänä piti olla jumalanpalvelus, valaisi sama lämmin aamuaurinko rauhaisampaa seuraa. Kirkon takana olevassa metsässä, missä vielä aamusumut uinailivat honkien ja valkorunkoisten koivujen välillä, lauloi kulo-rastas ja peipponen kumpikin lyhyttä ja yksitoikkoista lauluansa, joka tapahtui niin säännöllisesti toinen toisen jälkeen, että tuntui siltä kuin toinen olisi määrätty alkamaan, toinen päättämään ikuista vuorolaulua. -- Kirkon monet pienet ikkunanruudut vetivät auringonsäteitä luokseen ja heittivät ne jälleen luotaan tuhatkertaisessa värähdyksessä, ja tornin ympärillä väikkyivät pääskyt, mutta katon harjalla lensivät varpuset edes takaisin ja visertivät parhainta minkä tiesivät. Kaikki kutsui juhlapitoon, -- onnellinen se, joka voi olla iloinen vieras!

Pappilassa seisoi pappi täydessä kirkkopuvussa tulevaa jumalanpalvelusta varten avonaisen, puutarhaan päin antavan, ikkunan ääressä. Hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena ja katsoi suoraan eteenpäin. Silloin hän vilahdukselta näki ihmisen, joka hiipi puutarhan aitaa pitkin sinnepäin, missä ovi oli. Vähän myöhemmin pisti pää esiin sen auki olevan ikkunan kohdalla, jolla pappi seisoi, ja kalman kalpeat kasvot tulivat näkyviin ja katosivat samassa hetkessä. Pappi säpsähti tätä nähdessään ja kumartui ulos ikkunasta katsellaksensa kuka se oli; mutta niin kauas kuin hänen näkönsä ulottui ei ollut ketään, joka olisi ollut sen ihmisen näköinen, jonka hän oli nähnyt. Silloin hän sulki ikkunan ja lähti pois sen luota; hän alkoi taas miettiä ja näky unohtui. --

Vihdoin tuli kirkko-aika; kellot soivat ja kansa kokoontui suurempiin joukkoihin; -- ajajia tulla karahutti tietä myöten ja vilkasta elämää oli kaikkialla. Silloin pappi tyynesti lähti ulos huoneestansa yhtyäkseen kansaan, aavistamatta mitä tänä päivänä tulisi hänen tehtäväkseen. Olihan taivas sininen, ilma tyyni, ei ainoatakaan pilveä, joka uhkasi häiritä luonnon juhlallisuutta! -- Mutta nuo monet ihmiset kukin eri luonteinensa? Siinä kumminkin voi olla uhkaavia pilviä, joita ei kukaan nähnyt ennenkuin rajuilma tuli.

Kun pappi astui kynnyksen yli, sattui hänen jalkansa esineesen, joka oli sen tiellä; hän katsoi siihen -- se oli iki-vanha, messinkihakasilla varustettu virsikirja, ja kun hän otti sen ylös ja katseli sitä tarkemmin, näki hän että lehdet pullistuivat ulospäin yhdessä paikassa, johon oli pieni paperikääry pantu. Hän mietti vähän aikaa tätä ihmeellistä tapausta ja meni takaisin huoneesensa likemmältä kirjaa tarkastelemaan; sillä varmaankin se oli pantu tähän paikkaan siinä tarkoituksessa että hän sen ottaisi -- mikä lieneekin ollut siihen syynä. -- Se oli pian tehty. Paperikääryssä oli joukko suuremman ja vähemmän arvoisia setelejä, jotka olivat nauhalla kiinni sidottuina ja niiden ympärillä oli ohut paperipalanen, joka oli kellastunut ja tahraantunut paljosta sormien koskettelemisesta. Kirjan ensimmäiseen lehteen oli kirjoitettu pitkä rivi syntymä- ja kuolin-päiviä; ja alilaidassa oli nimi Olina Olavintytär Pladsen: tämän nimen alle oli neulalla piirretty hyvin epäselvään nimi: Niilo Pladsen. -- Epäilemättä tämä oli Olina Pladsenin kirja ja rahat; mutta millä tavoin ne olivat porstuaan tulleet?

Pappi tiesi että niillä kerroin, kuin hän oli käynyt ulkona tänä aamuna, se ei ollut siellä ollut. Olikohan Olina itse sen sinne pannut ennenkuin hän meni kirkkoon? Se ei mahdotonta ollut. Tämä oli edellisen päivän illalla käynyt papin puheilla. Koko tämän toimen hän oli ollut heikkona ja huomasi että loppu oli lähenemässä, hän oli odottanut ja toivonut että Niilo tulisi hänen luokseen, mutta niin ei tapahtunut, sentähden hän oli tullut Niilon luo, mutta hän ei häntä tavannut, se koski häneen kovasti -- hän oli niin hyvin itseään valmistanut! Hän oli niin nöyrä heikkoudesta että hän mielellään olisi polvillaan ryöminyt nuorukaisen tykö, jos hän olisi tiennyt missä tämä oli. -- Se, minkä pappi oli hänelle puhunut rahoista, oli kenties vaikuttanut sen, että hän tahtoi päästä taakasta, jota tuo kurja paperikääry tuossa kirjassa oli koko hänen elämällensä pannut. -- Mutta olihan hän papille sanonut että nuorukainen tulisi häntä perimään, -- miksi hän siis tällä tavoin pani rahat luotaan? Pappi jätti kirjan ja meni toimeensa. Mutta sattui niin kummallisesti! Vasta tapahtunutta miettiessänsä hän ei, tapansa mukaan, mennyt tavallista tietä, joka yhtyi kirkkoon vievään tiehen, vaan hän meni puutarhan läpi, josta hän tuli pienelle niitylle, jonka poikki polku vei valtatielle. Kun hän aukaisi puutarhan portin niitylle päin, vetäytyi mies siitä toiselle puolelle, ja kun pappi tuli polulle, näki hän Niilon piilevän pienen pensaan taakse, vähän matkaa siitä paikasta, missä hän seisoi. Pappi säpsähti nuorukaista nähdessään. Hän ei ollut milloinkaan muistaaksensa nähnyt niin kalman kalpeita ja laihtuneita kasvoja; -- kyllä, hän muisti niitä kasvoja, jotka hän avonaisesta ikkunasta oli nähnyt!

"Sinäkö kurkistit ikkunasta vähän aikaa sitten?" kysyi pappi ja meni pari askelta lähemmäksi nuorukaista. Niilo katsoi pappiin mutta ei mitään vastannut.

"Minä näen että se olit sinä," jatkoi pappi. "Mitä Herran nimessä se tietää -- onko sinulle onnettomuus tapahtunut, tai oletko itse sellaisen tehnyt?" Mutta nuorukainen hengitti vaan raskaasti, eikä vastannut.

"Tule minun kanssani kirkolle," pyysi pappi, "sittemmin sinä ja minä puhumme tästä asiasta. -- Jos sinua on onnettomuus kohdannut tai jos olet pahaa tehnyt, niin kyllä me neuvon keksimme kumpaankin. Tule nyt! Aika on täpärällä." Ja pappi astui edellä ja Niilo seurasi hitaasti jälessä, -- aivan kuin jonkun voiman vetämänä, jota hän ei voinut vastustaa.

Kirkkotiellä oli kummallinen levottomuus kansassa. Keskellä suurta ihmisjoukkoa seisoi naapurin isäntä ja renki, eivätkä ehtineet yhdelle vastata ennenkuin toinen kysyi. Hämmästyksen ja kummastuksen huutoja seurasi häntä, ja näytti todellakin siltä kuin jotakin olisi tapahtunut, joka tuotti hämmästystä ja surua kaikille.

Kun pappi tuli Niilon kanssa, vaikenivat huudahdukset ja kaikki katsoivat odottavaisesti häneen.

Nyt kysyttiin suuremmalla mahtavuudella ja tyydyttäviä vastauksia seurasi: naapurin isäntä ja renki olivat tänä aamuna kulkeneet vanhan Olinan talon ohitse. He olivat silloin huomanneet että laudoitus vasemmalla puolella huonetta siiroitti ulospäin seinästä kummallisella tavalla, ja kun he menivät lähemmäksi, näkivät he selviä kirveen jälkiä monessa paikassa -- luultavasti tehdyt jalansijaa varten -- vinnille saakka, jossa kokonainen lauta oli irroittunut seinästä, ja vaikka ikkunanpielet olivat paikoillaan, näkyi kuitenkin selvästi että ne oli olleet ulos otettuina ja taas paikoilleen pantu. -- Tämän oli luultavasti tehnyt murtovaras, ja epäilemistä ei ollut, että hän oli Olinan rahat varastanut. -- Tämän havainnon jälkeen he olivat menneet Olinan ovelle ilmoittamaan hänelle mitä oli tapahtunut, ja kun ovi oli sisältäpäin suljettu, olivat he hetken aikaa kolkuttaneet sitä. Vihdoin oli renki kurkistanut ikkunasta sisään ja nähnyt Olinan makaavan sängyssä osoittamatta mitään elon merkkiä. Renki kutsui isäntäänsäkin katsomaan, ja kun he yhdessä olivat Olinaa katselleet, tulivat he siihen päätökseen että hän oli kuollut. Sitten he vielä olivat kolkuttaneet entistä kovemmin sekä ovelle että ikkunaan; mutta kaikki oli ollut turhaa. -- He olivat silloin päättäneet ilmoittaa siitä papille, jotta hän olisi ensimmäinen, joka tarkastaisi ruumista: oliko häntä kuolema kohdannut ihmiskäden kautta tai Jumalan oman käden kautta.

Pappi oli ääneti kuullut heidän kertomustansa. Kauhistavainen vavistus valtasi hänen mieltänsä, kun hän rinnakkain asetti Niilon ulkonäön tämän tapauksen kanssa. Olina oli sitä paitsi edellisenä iltana katuvaisesti kertonut hänelle viimeisestä yhteensattumisestaan kasvattipojan kanssa, ja kun hän vertasi tätä tämän pojan kummalliseen käytökseen tänä aamuna, tuli hän siihen päätökseen, että poika oli syyllinen. -- Mutta hän ei ollut ainoa joka sitä luuli, sen hän piakkoin huomasi; sillä kun hän nosti silmänsä hakeaksensa Niiloa, oli tämä jo saanut häväistyksen merkin kaikkein silmistä, jotka uteliaina, uhkaavaisina ja väijyvinä tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän ja kantapäästä kiireesen, mutta onneton mies ei voinut ainoatakaan silmäystä kohdata.

Pappi huomasi kohta kaiken tämän. Oliko nuorukainen syyllinen vai syytön? Sitä hän ei voinut tietää -- kaikissa tapauksissa hän oli onneton. "Oletko kuullut mitä on tapahtunut?" kysyi pappi lempeästi häneltä. Nuorukainen ei vastannut, mutta loi silmäyksen pappiin, ja tämä huomasi hänen silmissään sielun sortumuksen. "Niin -- minä arvaan että sinun on hirvittänyt sitä kuulla," jatkoi pappi sääliväisesti ja astui lähemmäksi ikäänkuin suojellakseen häntä.

Silloin kuului nurina kansan joukosta, joka äkisti kiihtyi kova-ääniseksi. Katkonaisia lauseita viskattiin nuorukaista kohti. Yksi ja toinen kääntyi selin hänelle ja puhui sanoja ilmaan, ikäänkuin päästäksensä edesvastauksesta -- mutta se oli sanottava!

"Hiljaa!" käski pappi ja viittasi kaikkien olemaan ääneti. "Olkaa varallanne miten tuomitsette! Se, joka näkyy, ei aina ole se, mikä on. -- Olinan kaksi sataa talaria ovat minun tykönäni -- on mahdollista että joku on aikonut ne varastaa, se on asia Jumalan ja hänen välillään. Se, joka päätti ruveta varkaaksi, vaikk'ei hän siksi tullutkaan, hänellä on varkaantyö sovitettava Jumalan edessä. -- Miten Olina kuoli, siitä kyllä selko saadaan, väkivalta syyttää itseänsä. -- Sinä, Niilo," kääntyi hän nuorukaiseen, jonka silmissä loisti toivon vilahdus, "sinä seuraat minua, ensiksi kirkkoon, sitte kasvatus-äitisi taloon. -- Sinä olet hänen perillisensä. Hän oli eilen illalla minun luonani; hän tuli sinua hakemaan, mutta sinä et ollut kotona, puhui paljon sinusta ja hyvää vaan, ja hän katui katkerasti teidän viimeistä kohtaamistanne."

Nuorukainen nosti päätänsä ja loi epätoivoisen katseen pappiin; näkyi selvästi, että, jos hän tällä hetkellä olisi saanut kuoleman kolauksen, niin se ei olisi häneen niin koskenut kuin nämä harvat sanat, jotka tuntuivat niin lohduttavilta ja lempeiltä, mutta tunkivat kuin tulenliekit hänen sydämmeensä. "Voiko tätä tyhjäksi tehdä?" kysyi joka piirre hänen kasvoissaan.

Pappi pudisti päätänsä, hän arvasi onnettoman nuorukaisen ajatuksen. "Siihen, mikä on tapahtunut, ei voi kukaan mitään, sinä olet häntä hakenut, ja hän haki sinua, te ette löytäneet toisianne oikeassa ajassa, eikä mitään sovintoa saatu toimeen, nyt saat sopia kuolleen kanssa -- mutta Jumala, joka elää ijankaikkisesti, ottaa sen vastaan -- muista se! Hänen edessään tulee sinun todistaa, jos olet oikeassa, niin hän todistaa sinun puolestasi jälleen."

Väki oli seisonut heidän ympärillään kuunnellen, ja jok'ainoa silmä oli käännetty nuorukaiseen, se oli selvä, vaikka sitä ei lausuttu: hän ei pakoon pääsisi! -- Mutta kun pappi lausui viimeiset sanansa, ja väki huomasi että nuorukainen piakkoin oli haastettava mitä ankarimman tuomion eteen, minkä se tunsi, niin rauhattomuus asettui; mutta kuitenkaan ei hävinnyt se ankaruus, joka vaati todistusta ja sovitusta lain edessä, se näkyi ikäänkun sukulaisuuden tunnusmerkkinä kaikissa kasvoissa.

"Lähdethän kirkkoon nyt!" sanoi pappi, ja koetti poistaa mielestään nuo kamalat ajatukset. "Seuratkaa minua, lapset."

Ja hän viittasi heitä kaikkia seuraamaan häntä kirkkoon. -- He seurasivatkin häntä, mutta hitaasti ja vitkalleen, ja vaikka ei kukaan suoraan katsonut nuorukaiseen -- tuliko hänkin mukaan! -- niin ei ollut yhtäkään, joka olisi häntä näkyvistä laskenut.

Niilo ei tosin ollut pakoa ajatellutkaan. Se, joka oikealla tavalla häntä katseli, huomasi pian että hän oli mukautunut välttämättömään kohtaloonsa ja meni juromielisenä ja surullisena sitä kohti. Hän astui niinkuin mies, joka jo on tottunut käymään kädet ja jalat raudoissa -- mutta hänestä tuntuikin kuin olisi hän sidottu hamaan hengittämiseen saakka!

Sillä välin kuin asiat täten olivat kehittyneet, seisoi vähän taampana Knut Bedseth ja toisella puolella häntä seisoi vaimo, toisella tytär, molemmat loistavissa kirkkovaatteissa, mutta kuitenkin vallan erilaiset ulkonäköön ja käytökseen nähden. Nuorikko tosin ei enää voinut kaikille näyttää iloisia kasvojansa, ne, jotka likemmin häntä katselivat, voivat kyllä nähdä kovan taistelun jälkiä muutamissa jäykistyneissä piirteissä suun ympärillä, -- mutta hänen käytöksensä osoitti kuitenkin sitä varmuutta, jota hänen asemansa tuotti. Hän oli kunniassa pidetyn miehen vaimo, ja hän käsitti mitä se oli, sitä hän ei tehnyt edellisellä kerralla, jolloin hän oli ollut tällä samalla paikalla näytettävänä, -- silloin se vielä oli ollut lapsenleikkiä, nyt se oli täyttä totta! -- Sylvi sitä vastoin näytti siltä kuin hän olisi armosta mukaan päässyt. Vaikka hän kuinka mielellään olisi tahtonut, niin hän ei voinut heidän rinnallaan astua. Hän oli auttamattomasti yksinänsä. Ja olihan hän tullutkin tänne ikäänkuin todistamaan sitä kieltoa, jota isä itse tahtoi nuorukaiselle ilmoittaa, ja hän näyttikin siltä kuin hän voisi hyväksyä mitä Knut sanoi. Hän ei oikeastaan ollut milloinkaan oikein mieltynyt nuorukaiseen; kun hän huomasi että äitipuoli koetti päästä pojan suosioon, suuttui hän häneen; mutta siihen yhtyi monta syytä, ja syvin syy ei saanut mitään sijaa; sillä nuorukaisessa oli kuitenkin jotain, joka häntä miellytti. Sitten hän oli turvautunut nuorukaiseen huolissaan, ja siihenkin oli tämä syvempi syy ollut aiheena, mutta siitä ei Sylvi saanut selkoa sen sekasorron tähden, joka hänen henkeänsä ahdisti.

Mutta tällä hetkellä, kun noita uhkaavia syytöksiä tehtiin nuorukaista kohtaan, kävi se yht'äkkiä hänelle selväksi, että hän oli likeisessä suhteessa häneen, ja että sitä suhdetta ei noin mistään muusta huolimatta kävisi rikkoa. Hän ei epäillyt sitä että Niilo oli rikoksen tehnyt; hän muisti hänen kauhistavaista käytöstään, kun hän edellisenä iltana oli hänestä eronnut, mutta olkoon tämä rikos mitä tahansa, Sylvi tunsi että hän oli osallinen siihen.

"Nyt taitaa olla turhaa puhutella häntä," sanoi Knut. "Eikä edes sovi minulle sitä tehdä, -- sentähden arvelen että lähdemme suoraan kotia."

"Lähde vaan -- minä jään," sanoi Sylvi vavisten ja kuolon kalpeana.

"Sinulla ei ole mitään sen kanssa tekemistä," sanoi isä ankarasti.

"Kyllä -- minä tiedän kyllä kenenkä syy on," sanoi tyttö ja vetäysi isän luota.

"Jokainen aika mies hallitsee itseänsä," väitti isä, "se, joka on rikoksen tehnyt, saa vastata siitä."

Mutta samassa nuorukainen katsoi sinnepäin, missä Sylvi seisoi, ja loi surullisen katseen tyttöön viimeiseksi jäähyväiseksi. Silloin he ensi kerta kohtasivat toinen toisensa rakkaudessa; sillä tytön loistava katse ei tällä hetkellä tullut omanrakkauden kylmästä pohjasta, vaan sydämmestä -- surua ja ikävöimistä ilmoittaen -- se meni nuorukaista vastaan.

Silloin juuri pappi käski väkeä kirkkoon ja viittasi Niiloa tulemaan mukaan. Vielä kerta kääntyi hänen katseensa tyttöä kohtaan epätoivon tuskaa ilmoittaen, -- sitten hän meni muiden kanssa kirkkoon. Silloin oli Sylvin mielestä kuin hänen elämänsä valo olin sammunut! Ei kertaakaan ollut nuorukaisen kauniit kasvot ja loistavat silmäykset houkutelleet häntä hänen luokseen, -- nyt, kun onnettomuus kuvastui niissä ja epätoivo vääristeli joka piirteen hänen kasvoissaan, nyt hän niin mieltyi häneen, että, tulkoon häpeä tai hätä, elämä tai kuolema, hän seuraisi häntä!

"Minä menen tuonne hänen luokseen -- isä," kääntyi hän Knutiin, ja hän katsoi vakaasti ja tyynesti isän kasvoihin.

Isä aikoi sanoa jotain, mutta sana tukehtui sisälliseen vapistukseen. Hän tunsi että tässä ei enää seisonut tytär, vaan vaimo, joka vaati oikeuttansa, ja otti edesvastauksensa yksin suorittaaksensa -- tästä tie erosi! -- -- silmänräpäyksen ajan hän katseli tytärtänsä, suruisena ja peloissansa; mutta tämän voimakkaissa kasvoissa oli kirjoitus luettava, joka oli helppo selittää: hän oli järkähtämätön. Isä ei kernaasti häntä laskenut, mutta hän tiesi että tämä oli asia, jossa tytön tuli saada noudattaa omaa mieltänsä, niinkuin hän itsekin oli tehnyt.

"Jumala sinua siunatkoon -- ja kiitos kaikesta!" kuiskasi tyttö, -- loi lempeän silmäyksen isään, nyykäytti päätään äitipuolelle ja lähti samassa heidän luotaan.

Isä jäi sinne seisomaan kyyneleet silmissä; hän katseli nuorta vaimoansa, joka oli liian hyvässä puvussa ja liian turvallinen ymmärtääksensä minkälaiseen kurjuuden verhoon tytärpuoli nyt aikoi pukeutua, ja hän huokasi syvään, hän tunsi mielessään jotain tällä hetkellä, joka vaivasi häntä; -- melkeinpä oli kuin kadehtisi hän tytärtänsä, sentähden että tämä astui sitä rohkeaa tietä, jota hän olisi kyennyt käymään, mutta ei milloinkaan tullut käyneeksi.

Sillä välin nuorukainen oli mennyt kirkolle päin. Sinne oli vaan vähän matkaa, eikä kukaan olisi kompastunut sillä tiellä, mutta Niilo astui kuin horjuvalla maalla, hän kulki silmät maahan luotuina, mutta hänen sisällinen katseensa näki erinomaisen selvästi uhkaavia silmänluonteita hänen ympärillään. -- Silloin yht'äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi tullut häntä lähelle, lähemmäksi kuin kukaan muu. Se oli joku, joka hiljaa ja lempeästi tuli hänen luokseen ja alkoi käydä hänen rinnallaan. -- Häntä värisytti, ja hän aikoi vetäytyä syrjälle, mutta samassa hän nosti silmänsä ja tytön suuret, surulliset silmät kohtasivat hänen silmiään; tytön posket olivat kalpeat kuin se kaulus, joka hänellä oli kaulassa, ja hänen huulensa vapisivat itkusta, mutta Niilo ei ollut milloinkaan kirkkaampaa ja toivollisempaa näkyä nähnyt ja tätä tyttö tarjosi hänelle, epämaineiselle, joka kulki hänen rinnallaan! Hänestä tuntui vieläkin kuin pitäisi hänen väistyä syrjälle, jotta hän ei tyttöä saastuttaisi; mutta astuihan tämä hänen vieressään, eikä siis tahtonut hänestä erota! Silloin hän irroitti kätensä, jotka hän oli pitänyt selän takana; toinen niistä vaipui hänen kupeelleen ja siinä se yhtyi vavisten tytön käteen -- mutta ne pysyivät yhdessä! oli vallan kuin kumpikin olisi vertaisensa löytänyt!

Tämä teki kummallisen vaikutuksen kirkkoväkeen, ja toinen ajatus yhtyi yleiseen mielipiteesen. Moni oli kyllä nähnyt tytön menevän isän tyköä ja tulevan tänne nuorukaisen luo, mutta useimmat olivat luulleet että hän teki sitä uteliaisuudesta. Nyt, kun hän kulki käsi kädessä tämän kanssa, huomasivat he että sillä oli toinen tarkoitus, ja silloin ruvettiin ihmettelemään ja arvaamaan: "Noin varakkaan miehen lapsi! -- Ainoa tytär -- kaunein tyttö! Isä ja tämän nuori vaimo ovat kenties häntä vähän halveksuneet mutta hän on kuitenkin rikkain naimaikäinen tyttö tällä seuduin. -- Voi, voi, sentään sitä nuorisoa! Siinä hän nyt käy, vallan kuin se, joka tahtoo kaikki jakaa toisen kanssa, tulkoon sitten elämä tai kuolema, -- -- sepä jotakin on, tuo! Ja jos nyt tulis niinkuin kuolemaksi, hyi!" -- Siihen he jäivät, eivätkä uskaltaneet edemmäksi.

Jumalanpalvelus meni tavallista kulkuansa, huolimatta kiihoitetusta odotuksesta, joka ikäänkuin takaa sitä joudutti; mutta kirkossa ei ollut monta tänä päivänä, joiden mielestä sekä kaava ja veisuu ei ollut tavattoman pitkä. Vihdoin päättyi kuitenkin jumalanpalvelus, ja yhtä leppymättömänä ja ankarana väki seurasi nuorukaista ja pappia Olinan taloon.

Kaikki tunkivat oven eteen, mutta kun se oli säretty ja oli selällään, väistyi joukko arasti syrjään, ja ainoastaan muutamat vanhanpuoleiset miehet ja vaimot menivät papin ja nuorukaisen kanssa tupaan. Se oli mieltä jännittävä hetki. Niilo oli laskenut tytön käden irti, sillä hän ikäänkuin tunsi että hänen tuli olla yksin. Hän seisoi keskellä laattiaa ja odotti sillä välin kuin pappi liikutettuna meni vuoteen tykö ja seisoi silmät maahan luotuina kuolleen vieressä. Näkyi selvästi että hän pelkäsi seuraavaa hetkeä, sillä hän kävi vallan kalpeaksi, siinä seisoessansa, ja hengitti raskaasti kuin olisi kova tuska häntä ahdistanut. Mutta tuota kauhistuttavaa piti katsoa -- vanhurskauden täytyi tapahtua! -- Hän kohoitti verkalleen katseensa ja loi sen kuolleesen, mutta vähitellen tuska haihtui, ja kirkas heijastus loisti hänen silmistään.

Kuolleesen, joka lepäsi tässä hänen edessään, oli vaan Jumalan oma käsi koskenut. -- Väkivallan merkkiä ei näkynyt missään. Kuolon enkeli oli helposti tarttunut saaliisensa, sillä kaikki jäykät piirteet, kaikki oman rakkauden vääristelemiset olivat kadonneet noista vanhoista kasvoista ja muuttuneet hymyksi. Itse oli vainaja nähtävästi järjestänyt kaikki kuolemaa varten. Tuvassa oli kaikki kalut paikoillansa. Sängyssä oli puhdas lakana pään alla ja kuolleella oli uusi peite päällä. Kädet olivat ristissä rinnalla, ja pienellä rahilla sängyn vieressä oli vähän kuusen oksia ja koivunlehtiä, jotka vielä olivat vihannat ja tuoksuvat.

Pappi kääntyi nuorukaiseen, joka ei vielä ollut liikahtanut eikä luonut silmiään maasta. "Tule tänne, Niilo Pladsen," käski hän lempeästi, "sinä et saanut sopia elävän kanssa, sovi nyt kuolleen kanssa. Näethän että hänellä on kädet ristissä rukoillakseen -- lue sinä rukous hänelle Jumala kuulee ja tuomitsee."

Papin sanoja seurasi kuolon hiljaisuus, vaikka niin suuri joukko kansasta, kuin suinkin mahtui, vähitellen oli tunkeunut tupaan ja seisoi niin likitysten kuin mahdollista oli ja katseillaan ja ryhdillään ilmoitti jännitettyä odotusta. Mutta kun Niilo astui ruumiin luo ja laski tukevasti kätensä kuolleen ristissä oleville käsille, ja alkoi lukea Isämeitää -- vapisevalla mutta kovalla äänellä, niin jännitys mielissä asettui, ikäänkuin nostettu ase vaipuu kädestä, kun rosvo on vaan tien yli lankeava varjo. Ja rukoillessa kävivät nuorukaisen kasvot kirkkaiksi, sillä hänen mielensä rauhoittui, ja niin se muuttui juhlaksi, joka luultiin rikoksen ilmisaamiseksi.

Kun hän päätti rukouksensa ja pappi lisäsi siihen "Amen, Jesuksen nimeen," pannen kätensä Niilon käden päälle, niin Niilo nyyhkäyttäen vaipui kasvatti-äitinsä ruumiin yli ja rukoili hartaimman, palavimman rukouksensa, tämän kylmässä sylissä -- kylmempi kuitenkin elämässä kuin kuolemassa!

Tämä päästi läsnäolijat jännityksestä. Se ihminen, joka nähtävästi ei ollut yhtään välittänyt heidän vihastaan ja uhkaavista katseistaan ja joka ei näyttänyt heiltä sääliväisyyttä anovan, hän makasi nyt ruumiin yli ja itki kuin lapsi äidin rinnalla! -- silloin hän sai huokauksia ja itkua joka taholta.

Mutta pappi, joka tiesi mihin raja oli pantava, jotta ei vaikutus katoaisi, veti hiljaa nuorukaisen pois kuolleen luota, ja käski väen vetäytyä vähän syrjään; sitten hän otti kuusenoksat tuolilta ja pani ne Olinan rinnalle, sen tehtyä hän kääntyi väkeen: "Te olette nyt kaikki olleet todistajia siihen mitä tällä hetkellä on tapahtunut; luullakseni me kaikki iloitsemme siitä, ettei mikään rikos ole tehty. Täällä ei mitään väkivaltaa ole tehty; siitä kuin Olina Pladsen on laskenut levolle, on ainoastaan hän, joka kulkee lukittujen ovien läpitse, ollut hänen luonaan -- rauhaa tomulle, armoa sielulle!"

Ja nyykäyttäen päätään toisille ja tervehtien toisia ilmoitti pappi että nyt oli heille oikeus tapahtunut, ja nyt heidän velvollisuutensa oli lähteä pois. He menivätkin hyvässä järjestyksessä ja nurisematta. Nuorukainen oli heidän mielestään täydellisesti todistanut itsensä syyttömäksi, mutta tämä hänen viattomuutensa toteen näyttäminen tuli paljon enemmän kätten päällepanemisesta kuin siitä todisteesta, jonka kuollut, niin sanoaksemme, itse esiin toi. Mutta jotakin jäi kuitenkin jälelle, ja likemmältä asiaa kertoaksemme, ei ainoakaan ihminen lähtenyt paikalta, ennenkuin hän oli kulkenut huoneuksen ympäri ja vielä kerta katsellut murrosta laudoituksessa. Ja päätös oli sama: varas oli siellä ollut. Pappi oli tosin sanonut että rahat oli hänen luonaan, mutta pappi oli myöskin sanonut: "sillä, joka on aikonut varastaa, on varkaus sovitettava Jumalan edessä, eikä maailman." -- Sopikoot sitten siitä! Ja rauhoitettuna kukin meni kotiansa.

"Tuletko minun kanssani, vai jäätkö tänne?" kysyi pappi, kun hän ja poika olivat kahden kesken tuvassa.

"Se on papin vallassa," vastasi Niilo. -- "Jos olen vapaa, niin jään tänne," lisäsi hän nöyrästi, ja hän loi silmänsä maahan, sillä hän ei voinut kestää sitä vakaata, tutkivaa katsetta, joka oli häneen luotu.

"Oletko rangaistusta ansainnut?" kysyi pappi.

"Olen," kuiskasi nuorukainen. Mutta samassa tyttö tuli esiin nurkasta ja asettui hänen viereensä. Oli sama surullinen katse, joka luotiin nuorukaiseen, sama luottavainen ryhti, joka oli valmis jakamaan kaikki, tulkoon elämä tai kuolema!

"Jää sitte sinne kussa olet," sanoi pappi surumielisesti; "ei vesi ja leipä suljetun oven takana, tahi kahleet jaloissa, sovita pahantekijää Jumalan kanssa -- sellaisissa siteissä moni hairaus kehittyy paheeksi ja moni arkamaisuus valheeksi. -- Taivaan Jumalalla on myöskin kahleita ja suljetuita ovia ja vartijan silmiä, joita ei kukaan voi peittää, -- rupea hänen vangiksensa ja palvele uskollisesti vankeus-aikasi loppuun! -- Kun rikos on sovitettu, tunnet sen kyllä luonnossasi, jos totuutta rakastat; sillä silloin sinä olet vapaa Jumalan armosta, ja häväistyksen merkki on poistettu sielustasi. Se on se tie, jonka minä voin sinulle osoittaa, uskallatko vaeltaa sitä?"

"Uskallan," vastasi nuorukainen ja katsoi vakaasti pappia silmiin.

"Jumala sinua rohkaiskoon," kuiskasi pappi ja kääntyi hänen luotaan tyttöön. "Ja sinä aiot ruveta hänelle kumppaniksi?" sanoi hän tälle.

"Minä kyllä ajattelin toisin, mutta nyt en tiedä parempaa," sanoi tyttö ja katsoi lempeästi nuorukaisen silmiin.

"Hyvä, kun kaksi yhtyy rakkaudessa, niin se vähentää vaivaa, -- mutta ei velkaa," sanoi pappi varoittavasti.

Sitten hän meni, ja nämä kaksi jäivät yksin kuolleen kanssa. He valvoivat yhdessä ja sydän antautui niin hellästi sydämmelle, että tunnustus ja katumus -- suru ja uskallus virtasi yhdestä sielusta toiseen ja loi saman ajatuksen ja päätöksen sitä elämää varten, joka heidän edessään oli.

* * * * *

Kymmenen vuotta kului tämän päivän jälkeen. Se oli kova aika Niilolle ja hänen uskolliselle vaimolleen; sillä epäluulo väijyi kauan aikaa hänen tiellään niinkuin tulenkipinät heinäpieleksen ympärillä, -- hän oli aina levoton, eikä milloinkaan oikein turvallinen. Se rikos, mihin hän tiesi olevansa vikapää, vaivasi häntä sitä paitsi salaa, ja minkä päivä helpoitti työllä ja elämäntoivolla, sen yö riisti häneltä asettumalla hiljaiseksi todistajaksi hänen häpeäänsä. Uurros ja rikki murrettu laudoitus ammoittivat vielä kuin avonaiset, paranemattomat haavat vanhan rakennuksen seinässä; Niilo tahtoi niin, vaikka hänen vaimonsa hartaasti pyysi että hän peittäisi nuo ikuiset soimauksen aiheet. Ihmiset sitä vastoin eivät mitään siitä puhuneet, vaikka he yhä edelleen käytöksessään Niiloa kohtaan olivat hiukan varovaisia. Niilo oli hiljainen, umpimielinen mies, joka ei ketään loukannut; mutta kuitenkin maine kuulumattomasti hiipi hänen jälkeensä, missä hän vaan kulki, ja oli jo edeltäpäin saapuvilla, mihin hän vaan tuli, -- ja vaikka Niilo rohkeasti kulki tietään, kohtasi tämä häntä niinkuin kylmä tuulahdus näkymättömästä aukosta, ja hän katseli jälkeensä sen perään, niinkuin ihminen, joka pimeässä silmillään hakee kummitusta.

Mutta kymmenen vuotta oli, niinkuin jo sanottiin, kulunut tästä sunnuntaista. Se elämä, jota Niilo oli elänyt, oli tullut tasaiseksi, salaiseksi velan suoritukseksi -- ja tätä maksua oli aina vaadittu, yhtä salaa mutta tarkoin viimeiseen ropoon saakka!

Sitten tuli vihdoin helpommat ajat. Aika kului ja olot muuttuivat; uutta väkeä tuli naapuristoon ja vanhat kuolivat. -- Silloin Niilosta tuntui kuin se piiri, jossa hän oli, kävisi yhä leveämmäksi, yhä valoisammaksi; -- ei tuntunut enää tuulahduksia ikäänkuin kätketystä aukosta, vaan raitis ilman-virta ikäänkuin monesta avoinna olevasta ovesta! Oliko hän nyt vapaa? -- Mutta vaikka Niilo ei saanutkaan suoranaista vastausta tähän, niin tuli kuitenkin "on" häntä vastaan ikäänkuin tuhansien ihmisten suusta!

Kevät heräsi hänen ympärillään ja kaikki nuo kukoistavaiset nuput ilahuttivat häntä, -- tuli lintuparvia, ja kaikki visertelevät pikkukielet lauloivat hänelle, -- tuli paljon väkeä kirkonkokouksiin, ja kaikilla oli ystävällinen sana ja tervehdys hänelle; -- mutta tuli vieläkin rikkaampi vapauden sanoma hänelle ja _hänen vaimollensa_, joka oli taistellut vankeus-ajan kolkkoa taistelua hänen kanssaan; sillä vaimo sai pojan -- se oli toivo, jota ei kumpikaan heistä ollut maininnut, vaan josta he huokaen hiljaisuudessa olivat luopuneet! -- Ja silloin Niilo tuli niin iloiseksi, että hän antoi hajoittaa koko sen puolen rakennuksesta, jossa uurrokset olivat, ja teki koko rakennuksen entistä suuremmaksi, rakennutti ulkohuoneet takapuolelle pihaa ja teetti aitauksen koko tilan ympärille -- niin pitkälle kuin kaksisataa taalaria riitti! Ja sitten hän pani talon nimeksi "Sörlien", eräissä suurissa kemuissa, joita hän piti kaikille tuttavilleen.

* * * * *

Mutta uusi nimi jäi kuitenkin hänen pojalleen -- oli niin mukavaa käyttää vanhaa nimeä! Niin se jäi hänelle niinkuin vankilan ilman vaikuttama kalpeus, joka ei milloinkaan vangista luovu -- ja Olinan perillinen nimitettiin Murtoreijän Niiloksi kuolinpäiväänsä saakka.