"Muru": Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä by Tavaststjerna, Karl August

"MURU"

Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä

Kirj.

KARL AUGUST TAVASTSTJERNA

Suomentanut

Anni Levander

Kuopiossa, U. W. Telén & Co., 1912.

HENKILÖT:

Tehtailija Lemberg. Ellen, hänen tyttärensä. Muru, hänen tyttärensä, 14-vuotias. Karl Stormfelt. Ellenin sulhanen.

Tapaus eräänä kesäpäivänä Lembergin huvilassa.

Näyttämö on huvilan sali, perällä kuisti ja näköala järvelle. Ovi oikealla, toinen vasemmalla. Esiripun noustessa istuu Stormfelt sohvassa käsivarsi Murun ympärillä ja lukee runoja.

STORMFELT (Pysähtyy ja katsoo Muruun). Muru taitaa olla pieni kiihkoinen tytön tynkä. Tuolla ijällä eivät tytöt keskellä kesää istu päiväkausia huoneessa runoja lukemassa.

MURU. Niin, en minä tiedä. Mutta se on niin hauskaa.

STORMFELT. Sinä olet hyvin pikkuvanha, Muru.

MURU. Niin, minä en tiedä, mutta niinhän ne kaikki sanovat.

STORMFELT. Ja siinä he ovat oikeassa.

MURU (Viisastelevasti). Mitä se sitten on, se pikkuvanha?

STORMFELT. Hm -- näetkös Muru, kun joku kuvittelee olevansa vanhempi kuin onkaan -- silloin on pikkuvanha.

MURU. Se on sitte sama kuin näsäviisas?

STORMFELT. Niin -- melkein sama.

MURU. Mutta minä en ole näsäviisas.

STORMFELT. Etkö? Kuinkas sinä sitte voit jutella tuolla lailla?

MURU (Vetäytyy pois vakavasti), Nyt sinäkin sanot niin, Karl! Ja sinä olet muuten ainoa, joka olet hyvä minulle.

STORMFELT (Ottaa hänet kiinni). Kas niin Muru! Eihän meidän siltä tarvitse tulla vihamiehiksi. Sinä olet pieni hullunkurinen tyttöveitikka, josta minä muuten pidän oikein kovasti.

MURU (Vakavasti). Mitähän Ellen sanoisi, jos sen tietäisi?

STORMFELT (Nauraa ääneensä). Kuulkaapas sitä! Sinähän vasta hassu olet. Pitäisikö Ellenin muka olla mustasukkainen?

MURU (Kääntyy ujona pois ja koettaa kätkeä vihkoa, jota hän on piilottanut).

STORMFELT. Ei, kuuleppas nyt, Muru, nyt sinä olet kovin hullunkurinen. Mistä sinä olet semmoista päähäsi saanut?

MURU (On ääneti poispäin kääntyneenä ja hypistelee vihkoa).

STORMFELT. Muru on tainnut saada päänsä pyörälle kaikista runoista ja romaaneista -- vai mitä?

MURU (Puree nenäliinaansa, pistää vihon sohvan ja istuimen väliin).

STORMFELT (Vetää hänet nauraen luoksensa ja hyväilee häntä). Mitä se Muru siellä puuhaa? Kas niin, Muru -- älähän nyt rupea juonittelemaan, vaikka minä laskenkin vähän leikkiä sinun kanssasi. Kyllähän me muuten olemme hyviä ystäviä. (Vetää nenäliinan hänen suustansa ja suutelee häntä). Se oli sovintomuisku, se! Ja nyt sinun taas pitää olla kiltti, Muru, muuten minä suutelen sinua vielä enemmän.

MURU (Heittäytyy sohvan nurkkaan ja itkee).

STORMFELT (Hiukan kärsimättömästi). Etkö kuullut, mitä minä uhkasin, Muru? Minä teen siitä totta, jos et heti paikalla tule kiltiksi.

MURU (Nyyhkii yhä).

STORMFELT (Nostaa hänet vastustelemisesta huolimatta ylös, vetää pois kädet hänen kasvoiltaan ja suutelee häntä).

MURU (Antautuu nähtävästi hänen suudeltavakseen: Stormfelt lopettaa hyväilemisensä ja katsoo häneen. Silloin heittäytyy Muru kiivaasti hänen kaulaansa, mutta hän irroittaa itsensä hitaasti ja vähän nolona, nousee ja pyyhkii otsaansa).

STORMFELT. Ei Muru -- tuota sinä et saa tehdä! En minä sitä tarkoittanut. Ymmärrätkö?

MURU (Painautuu nyyhkien sohvaan).

ELLEN (Tulee vasemmalta, seisahtuu ja katsoo heihin). No Karl, joko sinä taas olet tehnyt kiusaa Murulle, koska hän itkee? Älä sinä kiusottele lasta, muuten hän vielä hyväksi lopuksi rakastuu sinuun.

STORMFELT. Rakastuu neljäntoista vuotinen tyttö! Pyh!

ELLEN. Sinä et koskaan ole ollut neljäntoista vuotinen tyttö, sinä!

MURU (Koettaa rauhoittua ja juoksee vasemmalle nenäliina silmillä).

ELLEN (Katsoo hänen jälkeensä). Näetkös! Minkätähden olet tehnyt pahaa Murulle?

STORMFELT (Kärsimättömänä). Äsh! Kuka hänelle on pahaa tehnyt? Minä vaan vähän kujeilin hänen kanssaan, niinkuin tavallisesti, -- mutta hän on tullut niin juonikkaaksi ja sietämättömäksi; koko tyttö! Minun sisareni ovat totisesti saaneet kestää kovempaakin tuolla ijällä. Mutta hänen päänsä on varmaankin pyörällä romaanin luvusta ja sen semmoisesta, ja sen minä hänestä hävitän.

ELLEN. Muru ei ainakaan ole lukenut mitään vaarallisia romaaneja, se on varma.

STORMFELT. Ethän sinä voi niin tarkkaan tietää, mitä Muru milloinkin tekee. Hän on aivan toisenlainen tyttö, kuin sinä olet ollut. Hän on pikkuvanha ja kiihkeä, ja meidän pitää kaikkien koettaa parantaa häntä siitä, niinkauan kuin vielä on aikaa. Meidän täytyy tehdä hänestä pilaa, niin että tuntuu.

ELLEN. Sinä et tiedä, kuinka se voi loukata tuommoista aikaseen kehittynyttä lasta --

STORMFELT (Ei ota sitä korviinsakaan). Äsh -- loukatkoon tai olkoon loukkaamatta -- meidän täytyy kasvattaa häntä, sanon minä.

TEHTAILIJA LEMBERG (Tulee vasemmalta). Siellä se Muru taas istuu ja jöröttää ruokasalissa. En ymmärrä, mikä tytölle on tullut, hän tekee minut ihan levottomaksi.

STORMFELT. Pitäisi ehken vähän tarkastaa hänen lukemistaan, ettei hän ahmisi kaikkea, mitä käsiinsä saa.

TEHTAILIJA LEMBERG. Minun tietääkseni ei minulla ole mitään huonoja kirjoja talossa, -- jos vaan et itse ole niitä tänne tuonut.

STORMFELT. Kyllä minä kirjani katson. Ei -- mutta Murun ei pitäisi enää päivät päästään saada lukea lyyrillisiä eikä eroottisia runoja.

ELLEN. Vai niin, vai ei meidän tyttöjen enää annettaisi lukea edes Runebergiä eikä Topeliustakaan!

TEHTAILIJA LEMBERG. Se on toki vähän liikaa ankaruutta. En minäkään itse puolestani ole juuri hurjistunut runouteen, mutta ei suinkaan voi estää lapsia tutustumasta meidän suurimpiin runoilijoihimme. Sehän kuuluu tietääkseni sivistykseenkin.

STORMFELT. Kernaasti minun puolestani -- kun he vaan sitä sietävät. (Istuu sohvaan).

TEHTAILIJA LEMBERG. Niin, niin -- (huokaa) -- lasten kasvatuksesta on suuri edesvastaus, sen minä sanon. Oletko sinä sitten huomannut Murun lukevan mitään sopimatonta?

STORMFELT. En, mutta hän on ennen aikojaan kehittynyt pikku otus, ja häntä pitäisi hiukan hillitä.

LEMBERG (Ellenille). Meneppäs hakemaan minulle piippuni, Ellen kulta, -- se jäi lehtimajaan rannalle. (Ellen menee vastahakoisesti). Ja nyt voit sanoa suoraan -- minkä sinä arvelet Murua vaivaavan, Karl?

STORMFELT (On saanut käsiinsä vihon, jonka Muru piiloitti sohvan istuimen ja selkänojan väliin, selailee sitä ja vastaa hajamielisenä). Niin hullunkuriselta se tosin kuuluu, mutta minä luulen kumminkin, että tyttö on kerrassaan rakastunut minuun.

LEMBERG. Ja mistä sinä sen päätät?

STORMFELT. Niin, tiedäthän sinä setä, että minä välistä leikilläni suutelen häntä. Tänään siitä syntyi kohtaus.

LEMBERG. Mitä Herran nimessä -- onko se totta?

STORMFELT (Hajamielisenä). Juuri niinkuin sanon -- hän heittäytyi minun kaulaani ja itki.

LEMBERG. Oikea lemmenkohtaus, niinkö?

STORMFELT. Niin, melkein -- ei paljon puuttunut.

LEMBERG. Se oli paljasta lapsellisuutta.

STORMFELT. Hm -- tavallaan kyllä -- lapsellisuutta. Mutta hyvin täysikasvuista lapsellisuutta. (Selailee vihkoa).

LEMBERG (Pitelee päätänsä). Niin, piru niitä tyttöjä ymmärtää! Mutta sinä, Karl, saat luvan olla suutelematta tyttöä, kuuletko? Kun kaikki ympäri käy, niin olet sinä itse pannut hänen pikku päänsä pyörälle, eikä mikään lukeminen. Anna tytön olla rauhassa, sanon minä.

STORMFELT (Hymyillen). No mutta setä, kuinka sinä voit semmoista ajatellakaan? Jos kukaan on hänelle hyvää tehnyt, niin se olen minä.

LEMBERG. Hän on jo nainen, näetkös! Heistä ja heidän tuumistaan ei pääse kukaan selville.

STORMFELT (Katsoo ylös ja paiskaa vihon kiini). Ei pääsekään, se on varma! Mutta kyllä minä hänestä ne houreet hävitän, jos minä ne kerran olen hänen päähänsä pannut, sen minä lupaan!

LEMBERG (Levollisemmin). No, kaikissa tapauksissa oli hyvä, että puhuit tästä minulle. Minä tahdon itse puhutella tyttöä, tottahan siitä lie apua.

ELLEN (Tulee kuistista piippu kädessä). Tässä on piippusi, isä.

LEMBERG. Kiitoksia, Ellen! Mutta sinun pitäisi paremmin hoitaa Murua. Hän on huonolla jäljellä; niin, niin, hyvin huonolla jäljellä ja sinun pitää olla hänen äitinään, sillä enhän minä kumminkaan siksi kelpaa.

ELLEN. Mitä pahaa Muru sitte on tehnyt?

LEMBERG (Aikoo mennä pois). Niin, sen saa hän itse sinulle selittää. Mutta minä menen nyt puhumaan hänelle -- (aikoo mennä).

STORMFELT (On istunut epäröivänä katsellen vihkoa, nousee ja pidättää häntä). Ei setä, -- tässä on vielä muutakin! -- Odota, niin otamme tarkemmin selvän Murun lapsellisuudesta. Saatpa nähdä, Ellen, olenko minä ollut väärässä. (Näyttää vihkoa).

ELLEN (Lähempänä). Mikä se on?

STORMFELT. Murun runovihko, näetkös! Hän on jo oikea Sapho; vaikka onkin vasta neljäntoista vuotias!

ELLEN (Tahtoo ottaa sen häneltä). Hyi, kuinka sinä olet ilkeä! Semmoisia salaisuuksia on kaikilla tytöillä sillä ijällä. Anna se tänne, niin olet kiltti!

STORMFELT (Nauraa ääneensä). Enpäs annakaan! Tämä on kerrassaan mainiota! Ette voi aavistaa, kuinka kauniita juttuja täällä on! Kas tässä! Kuulkaapas nyt esimerkiksi tätä pätkää! Sen nimi on "Hänelle". (Lukee ääneen, pilkallisesti, tehden innokkaita liikkeitä. Muru raottaa lukemisen aikana ovea vasemmalla, hiipii sisään silmät itkusta punaisina ja tulee hiljaa kuin kissa likemmäksi, ilman että häntä kukaan huomaa).

Sua lemmin aina, surusydämellä, Sua, jot'en koskaan omakseni saa. Mun sisareni sulho! Aina hellä Kuvasi sydämeni valloittaa.

Oivallista, vai mitä? Mitä siitä sanotte? Toinen värssy:

Sua lemmin, kuu kun yöllä pilkottaapi Varjoisan puiston lumo-käytävään, Kun syksymyrsky puissa raivoaapi, Ja mun sä suljit syliis' lämpimään.

Eikö se ole mainiota, mitä sanotte? Suurenmoista! Kolmas värssy:

Mä sua yli kaiken rakastaisin...

(Muru syöksee notkealla hyppäyksellä esiin, mutta Karl ennättää temmata vihon hänen käsistään, hän seisoo liikutettuna ja läähättäen, silmät säihkyen suuttumusta ja tahtoo juosta takaisin, mutta Karl saa hänet kiinni ja puristaa hänet jalkojensa väliin). Ohoo -- maltappas! Kas nyt olet pihdissä, pikku Muru! Pysy vaan kauniisti siinä! (Muru on menehtyä häpeästä, painaa kasvot käsiinsä, sillä välin kun Stormfelt jatkaa innolla, pilkaten)

Hän mua yli kaiken rakastaisi Otsaani ylevää ja lujaa luonnettain, Oi jos hän kerran vaalia mua saisi, Kun sohvallani rauhass' lojun vain.

Noo!? Mitäs sanotte? Eikö tässä ole innostusta? Uusi, vasta keksitty runoniekka! Ja Muru on tietysti realisti myöskin, siksi hän panee minut sohvalle makaamaan, että voisi paremmin hoitaa minua. Ihmeellinen huomaamiskyky, -- eikös ole? (Muru tekee rajuja ponnistuksia päästäkseen irti, isä nauraa ääneen, Ellen on totisena). Ei Muru, sinä et pääse irti, sanon minä. (Selailee vihkoa).

ELLEN. Kyllä se jo riittää. Päästä Muru irti, Karl.

STORMFELT. Eikö mitä, -- nyt luetaan runoutta ja nautitaan. Tahdotteko kuulla jotakin oikein eleegillista? Kas tässä: "Mun suruni", niin kuuluu päällekirjoitus. Kuule Muru, sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, että olet saanut näin hyvän esilukijan, ja heretä reuhtomasta. (Muru on hiljaa voimattomassa raivossa ja puree nenäliinaansa. Stormfelt lukee edelleen suurilla liikkeillä).

Oi missä olleekaan Piirillä tämän maan Onni ja rauha kestäväinen? Jos oman kodin sais Miss' aina pulputtais Tuo kahvipannu kiiltäväinen, Ja lehmät siellä ois Ja lampaat ilakois', Siell' olla voisi tyytyväinen!

Mä siellä yksinään Vaan hänen sylissään Muut ilot, riemut unhottaisin (puhuu) Teepäs nyt niin, Muruseni! (lukee) Siell' iloiss', murheissa Ja elon kuohuissa Vaan oisin hänen armahansa; Mutt' en nyt milloinkaan Ma häntä nähdä saa -- uinailla hänen rinnallansa.

Mun unipuolison' Valinnut toisen on Min' kanssa ilot, surut jakaa. Särjetty sydämmen' Saa Tuonen sulhosen' Silloin kun mullan alla makaa!

(Painaa päänsä alas ja huokaa syvään). Niin, niin, semmoistahan se on! (Muru, joka on pysynyt hiljaa, onnistuu tempaamaan vihon ja pääsee pihdistä. Hän repii vihkon palaisiksi ja aikoo syöksyä isänsä ohitse, mutta tämä saa hänet kiinni ja pidättää häntä).

TEHTAILIJA LEMBERG (Vakavasti). Kas niin, Muru, älä nyt riehu kuin vihainen kissanpoika. Jää tänne juttelemaan isän kanssa. Te voitte jättää meidät niin kauaksi kahden kesken, Ellen ja Karl. (Nämä menevät kuistille). No, Muru, istu tänne isän luo ja koeta rauhoittua! Emmehän me sillä mitään pahaa tarkoittaneet, tottahan sinä sen ymmärrät. Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee, tämä juttu Karien kanssa? Oletko sinä tullut hulluksi, tyttö, kun menet heittäytymään hänen kaulaansa? Hän on itse kertonut minulle kaikki. Sanoppas, lapseni, mitä sinä oikeastaan ajattelet?

MURU (Puree nenäliinaansa).

LEMBERG. Sinähän olet jo suuri tyttö, pitäisihän sinun jo tietää, ettei semmoinen käy laatuun -- minä tarkoitan, ettei sovi tehdä sitä sillä tavalla, kuin sinä teit. Minusta tuntuu että minä sinun sijassasi häpeisin silmät päästäni, mutta sinä vaan seisot siinä ja niskoittelet. Vahinko että äitisi on kuollut, hän voisi varmaankin puhua sinulle paremmin kuin minä, kun ei hän nyt voi sitä tehdä, niin täytyy minun tehdä se itse. Ajatteleppas vaan, ethän sinä, suuri tyttö, saa enää olla niin lapsellinen! Etkö ymmärrä, että se ei sovi, mitä? Karl on ihan hämillään sinun tähtesi ja niin olen minäkin. Ja nuo runot sitten! Hyi, hyi, Muru, sinun pitäisi hävetä kirjoittaa semmoista tosissasi! Mistähän sinä olet saanut päähäsikin mokomia tyhmyyksiä? Vastaa.

MURU (on ojentanut itsensä suoraksi, katsoo terävästi kulmainsa alta ja puree nenäliinaansa vastaamatta).

LEMBERG (Ankarasti). Vastaa sanon minä! (Muru on vaiti). Vai oletko saanut ne huonoista kirjoista, joita olet lukenut salaa, meidän tietämättämme? Vastaa sanon minä!

MURU (Kyynelsilmin, uppiniskaisena). Et sinä kumminkaan sitä ymmärrä!

LEMBERG (Vihaisena). Niinkö sinä vastaat isällesi, tyttö? Etkö ollenkaan häpeä? Luulenpa että vielä uskallat puolustaa itseäsi. Etkö ymmärrä, että sinä häpäiset meitä kaikkia. Jos olisit vanhempi, niin kyllä varoisit itseäsi heittäytymästä Karlin kaulaan. Silloin sinä kyllä ymmärtäisit, mitä se semmoinen on ja kuinka se on rumaa, -- hyi! Ja jos vaan et heitä noita houreita, niin lähetän minä sinut heti paikalla pois kotoa kasvatuslaitokseen. Ja siellä sinua pidetään kovassa kurissa koko vuoden umpeen. Onko se mielestäsi parempi?

MURU (Painuneella äänellä). Taitaisi olla.

LEMBERG (Ikäänkuin ei olisi kuullut). Mitä sanot?

MURU (Kovemmin, rohkeammin). Minä sanon vaan, että taitaisi olla.

LEMBERG (Neuvottomana, vihaisena). Vai niin! Vai sanot sinä niin? No, mene sitte niin pian kun pääset. Jo huomispäivänä. Mutta älä sitte kirjoitakkaan kotiin, että tahdot sieltä pois! Sinä olet itse tahtonut päästä sinne.

MURU (Ynseästi). Laitanko minä kapineeni kuntoon?

LEMBERG (Vähän kummastuen). Sinä tahdot siis tosiaankin pois kotoasi ja omaistesi luota?

MURU (Purskahtaa itkuun). Niin -- enhän minä voi tännekään jäädä?

LEMBERG (Lempeämmin). Mitä ihmettä? Etkö voi jäädä kotiin? Ja minkätähden et voi?

MURU. Kun ei kukaan voi kärsiä minua täällä, ja kun minä aina vaan teen tyhmyyksiä.

LEMBERG (Tarttuu hänen käteensä, ystävällisesti). Kas niin, -- älä nyt ole lapsellinen, Muru. Voithan sinä toki luvata vanhalle isällesi, että lakkaat noista tyhmyyksistä ja tulet taas kiltiksi, kelpo tytöksi, niinkuin ennenkin. -- Sinun pitää viskata pois kaikki romaanit, joista olet saanut nuo houreet, ja sitten sinä pyydät anteeksi Karlilta ja Ellen siskoltasi -- ja sitte on kaikki hyvin taas --

MURU (Keskeyttää kiivaasti, temmaten nenäliinan suustansa). Pitääkö minun pyytää heiltä anteeksi?

LEMBERG (Ällistyen). Tietysti sinun pitää, se on selvä.

MURU (ojentaa itsensä, päättäväisesti). Ei -- ennen minä lähden pois huomenna.

LEMBERG (Katsoo häneen kummastuneena, tuskastuen). Lähde sitten. Ja kyllä siellä kasvatuslaitoksessa otetaan nuo oikut pois päästäsi, siitä saat olla varma.

MURU (Epäröiden). Ja minne minut sitte lähetetään, isä?

LEMBERG (Lyhyesti). Minne tahansa, kunhan vaan saat kovan kurin ja paljon tekemistä. Se hävittää sinusta kaikki oikut ja vehkeet. (Menee oikealle).

MURU (Katsoo hänen jälkeensä ja purskahtaa sitten itkemään heittäytyen salin pöytää vasten, jolla on albumi ja kuvateoksia, taukoo äkkiä kesken itkunsa, avaa albumin, selailee sitä, taukoo, epäilee, ottaa siitä Karlin suuren valokuvan, katsoo sitä hellästi ja suutelee kuvaa. Samassa tulevat Ellen ja Karl kuistin poikki. Muru piiloittaa kuvan nopeasti poveensa, unohtaa albumin auki ja juoksee vasemmalle. Ellen ja Stormfelt tulevat sisään).

STORMFELT. Tuolla Muru taas juoksee pakoon, mitähän kujeita hänellä nyt on ollut?

ELLEN. Jätä nyt Muru parka jo rauhaan, minkäs hän sille voi, että hän on semmoinen lapsi vielä.

STORMFELT (Ivallisesti). Kaunis lapsi!

ELLEN. Sinähän olet oikein ihastunut häneen, Karl.

STORMFELT. Se on toki vähän liikaa, mutta tyttötypykkä on tullut hulluksi. Olisitpa vaan nähnyt minkälainen hän tänäänkin oli!

ELLEN. Asia on juuri niinkuin sanoin. Sinä olet oikein, oikein mielissäsi, kun olet saanut hänen rakastumaan itseesi. Ethän sinä enää voi muusta puhuakaan!

STORMFELT (Jää seisomaan avonaisen albumin eteen). Äsh, Ellen, sinä taidat tosiaankin olla mustasukkainen. (Selailee albumia). Mutta olihan minun kaunein valokuvani tässä sinua vastapäätä? Nyt se ei ole siinä enää. Johan minä arvasin, että Muru taas on ollut pahan teossa.

ELLEN. Eikä ole, -- ei hän ole sitä ottanut. Se on toisessa albumissa.

STORMFELT (Selailee sitä). Ei sitä täällä ole. Näetkös nyt, Ellen? Eiköhän tämä jo mene liian pitkälle?

ELLEN. Mutta se on sinun oma syysi, se, mistä sinä Murua syytät. Sinun leikkisi on ollut hyvin vaarallista, välistä sinä häntä ärsyttelet, välistä taas hyväilet. Kaikki tyyni on ihan sinun syysi!

STORMFELT (Nauraa). Eikös vaan Muru ole onnistunut sotkemaan vanhojen kihlattujen ihmisten väliä! Nyt hänellä on tosiaankin syytä kerskailla.

ELLEN (Nyreänä). Sinä et tiedä, kuinka paha se olisi voinut olla tytölle. Hän on niin iso ikäisekseen, ja se on sekä väärin että vaarallista. Ja sitte tuo hänen runojensa lukeminen! Hyi, -- se ei ole enää vaan vääryyttä, se on ilkeyttä! (Menee vasemmalle).

STORMFELT (Kohauttaa hartioitansa). Hiisi vieköön, on kuin onkin hän oikein mustasukkainen pikku siskonsa tähden. Kaikissa näissä ollaan! Minulla on ollut saakelin paljon tekemistä naisväen kanssa, mutta tämmöistä en ole vielä eläissäni kuullut.

LEMBERG (Tulee oikealta, pahalla päällä). Kirotut naikkoset! Niistä ei itse hiisikään saa selvää. Jos minä edes olisin hänen äitinsä, niin voisin ainakin puhua tytölle, mutta enhän minä ole sitäkään,. Herra paratkoon!

STORMFELT. Oh! kunnioitusta siinä vaan kysytään, ei muuta mitään.

LEMBERG. Äläpäs, -- tällä kertaa siinä tosiaankin kysytään muutakin -- pahaksi onneksi! Kunnioitusta minä kyllä osaan itselleni hankkia, mutta tyttötypykän luottamusta -- sitä en, totta puhuakseni, ole saanut koskaan. Ja sentähden en minäkään voi luottaa häneen. Kyllä isä kuitenkin on hyvin naurettavassa asemassa täysikasvuisten tytärtensä rinnalla. Eihän hän kykene puhumaan heille edes semmoista, mitä jo selvä järkikin sanoo.

STORMFELT. Sentähden hän toimittaa heidät naimisiin.

LEMBERG. Sinä olet helkkarin oikeassa. Se tapahtuu osaksi juuri sentähden! Nyt minun pitäisi saada järkeä tuohon tyttötypykän päähän, mutta en saakeli soikoon tiedä edes kuinka alottaisin. Ja Ellenin kanssa en tietysti myöskään voi puhua, että tyttöpaha saisi sen edes toisesta kädestä. Ei -- minun olisi pitänyt mennä toisiin naimisiin, se minun olisi pitänyt tehdä. Tietysti vaan tyttöjen tähden! Ja nyt en perhana ollen, jaksa enää ajatella koko juttua. Mutta meidän pitää saada itsellemme iltatoti lehtimajaan. Ilma on niin kaunis. (Huutaa vasemmalle). Ellen, toimita Karlille ja minulle totia lehtimajaan! Ellen, kuuletko?

ELLEN (Ulkopuolella). Kyllä, kyllä, isä! (He menevät ulos. Ellen tulee vähän ajan perästä Murun kanssa, jonka ympärille hän hyväillen on kietonut käsivartensa). Kas niin. Muru, älä huoli enää olla pahoillasi, vaan pura sydämesi minulle. Eikö niin? (Muru on vaiti ja näyttää vihaiselta). Niin, niin, kyllä he minustakin olivat pahoja sinulle, (istuvat) ja minä olenkin koko ajan pitänyt sinun puoltasi. Näetkös nyt, kuinka hyvä sisko sinulla on? Ja nyt voit kertoa minulle kaikki, eikä kukaan muu saa sitä tietää.

MURU (Painautuu likemmäksi häntä ja huokaa).

ELLEN. Kas niin, -- kerro nyt kaikki tyyni, niin se tulee hyväksi taas.

MURU (Painuneella äänellä). En minä voi.

ELLEN. Oh -- voit kyllä.

MURU (Vakavasti). Ei, minä en voi, (nyyhkii) ja jos voisinkin, niin en kerro kumminkaan.

ELLEN. Etkö omalle siskollesikaan?

MURU. En.

ELLEN. Mikä se sitten voi olla niin vaarallista?

MURU. Jos sinä vaan tietäisit, Ellen, niin et kysyisikään, mitä se on.

ELLEN (Hymyilee). Mitä sinä nyt suotta oikkuilet, Muru! Tiedäthän sinä, kuinka paljon minä sinusta pidän.

MURU. Siksihän minä juuri en voikaan sitä sanoa. Ja -- ja, sinä pidät kuitenkin hänestä enemmän kuin minusta.

ELLEN. Mistä hänestä? Karlistako?

MURU (Painuneella äänellä). Ni-in!

ELLEN (Hymyilee). Sinäpäs vasta hullunkurinen olet!

MURU (Harmissaan). Ja sinä vaan naurat minulle.

ELLEN. Enhän minä naura. Minusta sinä vaan näytät niin hirmuisen vakavalta, Muru.

MURU (Vetäytyy pois ja katsoo häneen). Niin, se on hyvin, hyvin vakava asia.

ELLEN (Vetää hänet luoksensa). Kas niin -- elähän nyt suutu! Ole nyt kiltti, äläkä anna minun enää pyytää!

MURU. Ei, Ellen, ei sitä ole niinkään helppo sanoa. Minä en voi.

ELLEN (Muuttaa puhetta). No, ole sitte sanomatta. Mutta ajatteleppas, Muru, mitä ne toiset sinusta luulee, -- he luulevat, että sinä olet ottanut Karlin suuren valokuvan tuosta albumista.

MURU (Katsoo epäluuloisena Elleniin). Luulevatko he?

ELLEN. Mutta minä sanoin, ett'ei se ole totta ja ett'ei Muru voi tehdä semmoisia tyhmyyksiä tosissaan.

MURU (Mahtavana ja sääliväisenä). Ja mitä he sitten sanoivat?

ELLEN. Eivät he sitten enää sanoneet mitään pahaa.

MURU (Lyhyen äänettömyyden jälkeen). Kuuleppas Ellen!

ELLEN (Tekee käsityötänsä, on olevinaan hajamielinen). Mitä sitten?

MURU. Minun pitää huomenna matkustaa kasvatuslaitokseen. Isä on itse sen sanonut.

ELLEN (Välinpitämättömästi). Vai niin, -- siitäkö te sitte puhuitte?

MURU. Niin juuri -- ja paljosta muusta myöskin.

ELLEN (Välinpitämättömästi). Ja minkätähden sinun pitää lähteä pois kotoa keskellä kesää?

MURU (Mahtavasti). Kun isä ei voi minua hallita.

ELLEN (Katsoo häneen kummastuneena). Mitä sinä sanot?

MURU (Levollisena). Isä ei voi enää hallita minua.

ELLEN. Mistä sinä sen tiedät?

MURU. Isä on itse sanonut sen minulle. Hän sanoi että äiti ehkä olisi voinut puhua minulle paremmin kuin hän, ja niin luulen minäkin, sillä hän ei osannut muuta kuin torua. Hän ei ymmärrä yhtään mitään.

ELLEN. Mitä hän ei ymmärrä? Mistä hän sinua torui?

MURU (Yhä äkäisempänä). Hän ei ymmärrä, että minä jo olen suuri tyttö ja hän torui minua siitä, kun olen kirjoittanut runoja ja kun hän luulee minun lukeneen huonoja kirjoja ja kaikenlaisesta muusta. Ja sitte hän luulee --

ELLEN. Mitä hän luulee?

MURU. Äsh -- ei mitään.

ELLEN. Kas niin, sano pois vaan!

MURU. Jos sinä vaan et suutu.

ELLEN. Rakas, pikkunen Muru, en minä suutu -- päinvastoin!

MURU (Huolimattomasti). Niin, hän luulee, että minä olen oikein hirmuisesti rakastunut sinun sulhaseesi, vaikka minä en voi kärsiä häntä.

ELLEN (Totisemmin). Ja sitten hän sanoi että sinut lähetetään pois?

MURU. Niin -- ja että minua katsotaan ja pidetään kovassa kurissa ja annetaan minulle paljon työtä ja kaikenlaista muuta pahaa.

ELLEN (Katsoo häneen). Kuuleppas nyt! --

MURU. Mitä niin?

ELLEN. Kuinkahan sen Karlin kuvan laita oikeastaan on?

MURU (Huolimattomasti). Mistä minä sen tiedän?

ELLEN (Ystävällisesti). Ajatteleppas, jos sinä kumminkin -- (uhkaa sormellaan).

MURU. Ja sinä kun juuri puolustit minua?

ELLEN. Niin, toisten kuullen. Mutta näin kahden kesken täytyy meidän olla rehellisiä.

MURU (Ystävällisesti). Jos olet oikein minun ystäväni, niin kerron kaikki tyyni. Oletko? (Katsoo häntä silmiin).

ELLEN (Hyväilee häntä). Näethän sinä sen, pikku Muru.

MURU. Mutta sinä et saa pitää minua niin pienenä, sillä minä en ole pieni, ja sitten sinun pitää luvata, ett'et koskaan sano sitä kellekään.

ELLEN. En, en --

MURU (Yhteen kyytiin). Ja sitte sinun pitää kertoa se isälle, kun minä olen poissa, sillä itse minä en kerro sitä hänelle koskaan, en koskaan. Sillä silloin minä pettäisin Karlin yhtä kurjasti, kuin hän on pettänyt minut.

ELLEN. No -- ja mitä Karlista?

MURU. Niin, juuri hänestä -- sinun sulhasestasi.

ELLEN. No, mutta ei suinkaan se mitään vaarallista ole?

MURU (Tärkeänä). Hm! Onpa kyllä! Näetkös -- hm! Näetkös, asian laita on semmoinen, että me olemme kilpailijoita, me kaksi.

ELLEN (Nauraa hiukan pakollisesti). Ha, ha, pikku Muru, -- joko nyt viimeinkin olemme päässeet siihen asti?

MURU (Mahtavasti). Älä koetakaan nauraa, sillä se on täyttä totta. Muuten minä en sano sinulle mitään.

ELLEN (Katsoo häneen uteliaana). No, mitä hän on sinulle tehnyt? Enhän minä naura.

MURU. Niin, näetkös, -- hän on koko kesän suudellut minua ainakin yhtä monta kertaa päivässä kuin sinua itseäsi. Niin hän on tehnyt.

ELLEN (Totisena). Se oli kai paljasta leikkiä?

MURU. Niinhän minäkin luulin -- alussa.

ELLEN. Mutta sitten --

MURU (Piiloittaa päänsä hänen syliinsä). Sitte rupesin minä pitämään hänestä _niin!_

ELLEN. Pikku Muru raukka! Ja sinä olet pitänyt hänestä koko kesän? Sentähden vaan, että hän suuteli sinua?

MURU. Ei, ei yksin sentähden. Hän on myöskin sanonut, että hän pitää minusta.

ELLEN (Nauraa). Tietysti hän sinusta pitää, mutta ei sillä lailla kun sinä luulet. Hän laskee vaan leikkiä sinun kanssasi.

MURU (Vihaisena). Vai niin! Mutta minä en laske leikkiä. Se on ihan täyttä totta. Vai pitääkö minun keskellä kesää lähteä kasvatuslaitokseen kuritettavaksi sentähden vaan, että hän laskee leikkiä?

ELLEN (Totisena). Sinä olet kummallinen tyttö, Muru! Minkätähden et ole ennen puhunut tästä minulle?

MURU. Eihän semmoisia asioita kilpailijalle kerrota.

ELLEN. Mutta nythän sinä kerrot?

MURU (Kiivaasti). Niin nyt! Nyt kun hän on ilmaissut meidät isälle ja työntänyt kaiken syyn minun niskaani. Nyt minä en enää voi kärsiä häntä, sillä hän on ollut kurja pelkuri, ja hän on pilkannut minua ja meidän rakkauttamme. Nyt saat ker-kernaasti pitää hänet omanasi. Pidä hyvänäsi!

ELLEN. Hyi, kuinka sinä puhut, Muru! Ja ehkäpä ei sinun puheessasi ole puoltakaan perää?

MURU (Juhlallisena, ojentaa kätensä Ellenille). Se on totta, -- tässä on käteni sen päälle! (Innokkaasti). Ja minä kerroin sinulle kaikki tyyni sentähden, että hän on loukannut minua ja ollut pelkuri ja sentähden, etten minä kärsi häntä enää ja että hän on pettänyt sinutkin, Ellen!

ELLEN (Rauhoittaen). Rauhoitu nyt vaan, rakas pikkuinen Muru! Kyllä hän siitä vielä saa kuulla.

MURU (Säihkyvin silmin). Lupaatko sen, Ellen? Niin anna hänelle niin että tuntuu! Sillä hän on pettänyt minut, enkä minä voi enää kärsiä häntä, minä vihaan häntä niin, niin, niin -- (Heittäytyy Ellenin syliin, rajusti itkien)

ELLEN (Hyväilee häntä) Ihanhan sinä olet mieletön, Muru.

MURU (Ellenin sylissä, nyyhkien). Niin, etkös sinäkin ole, Ellen? Kun tiedät että hän on pettänyt sinutkin. -- Pettänyt sinut oikein kurjasti ja alhaisesti ja inhoittavasti -- ihan niinkuin minutkin! Minä en sinun sijassasi suvaitseisi häntä enää silmieni eteen -- en hetkeksikään! -- Niin, sen minä tekisin.

ELLEN (Rauhoittaen). No, no -- saadaanhan sitte nähdä! Vai niin, vai olet sinä niin vihainen Karlille, Muru? Etkö sinä välitä hänestä vähääkään?

MURU (Katsahtaa äkkiä tutkivasti häneen). Ush, kuinka sinä olet tyhmä, Ellen! Etkö ymmärrä, että minä voisin tappaa hänet? (Itkee Ellenin sylissä).

ELLEN (Silittää hänen tukkaansa). Muru raukka!

MURU (Nyyhkien). Ja tänään, kun hän luki minun runojani, niin päätin minä vakaasti hypätä järveen. Minä olin päättänyt sen ihan varmasti, ja silloin olisitte oppineet tuntemaan minut. Ja jos et sinä olisi tullut ja ollut niin hyvä minulle, Ellen, niin olisitte saaneet nähdä, että minä olisin tehnyt sen. Niin, minä olisin ihan varmaan tehnyt sen!

ELLEN (Kumartuu hänen ylitsensä, kääntää hänen itkettyneet kasvonsa ylös päin ja suutelee häntä sydämmellisesti). Ja nyt emme enää ole kilpailijoita, Muru, nyt me olemme ystäviä!

MURU (Kietoo käsivartensa Ellenin kaulaan). Sinä olet niin hirveän hyvä, Ellen! Oikein luonnottoman hyvä!

ELLEN. Minä tahdon vaan rauhoittaa sinua ja näyttää, ettei se ole niin vaarallista, kuin sinä luulet.

MURU (Ylös). Mikä ei ole vaarallista? Eikö se ole vaarallista, että minä olen aikonut hypätä järveen hänen tähtensä?

ELLEN. Sitä sinun ei pidä tehdä, Muru. Hän ei ansaitse sitä.

MURU (Iloisena). Niinkö sinä arvelet? Kiitoksia, Ellen! (Vakuutuksella). Ei, hän ei ansaitse sitä.

ELLEN. Ja nyt sinun pitää pestä itsesi ja laittaa niin, etteivät muut huomaa mitään. (Vie hänet ovelle).

MURU (Ovessa). Mutta lupaatkos purkaa kihlauksesi vielä tänä iltana, Ellen? Hän on pettänyt sinut --

ELLEN (Työntää häntä). Niin, niin -- siitä saamme sitte puhua!

MURU. Lupaathan, Ellen -- kunniasanallasi!

ELLEN. Kas niin, Muru -- mene nyt! Toiset tulevat! (Sulkee oven hänen jälkeensä, Tehtailija ja Stormfelt tulevat kuistista).

LEMBERG. Eikö sitä totia tulekaan?

ELLEN. Eikö sitä vielä ole tuotu? Minä olen puhunut Murun kanssa.

LEMBERG. No, -- kuinka hänen laitansa oikeastaan on? Oletko saanut siitä selvää?

ELLEN. Olen kyllä.

LEMBERG. Emmeköhän lähetä häntä heti kasvatuslaitokseen?

ELLEN. Se taitaisi olla parasta, isä.

STORMFELT. Johan minä sen sanoin -- tyttö on hullu.

ELLEN. Itsehän sinä olet hänet semmoiseksi tehnyt!

STORMFELT. Minä olen ainoa, joka en ole lellitellyt häntä. Jos sinä olisit yhtä lellitelty, niin et sais enää yhtään muiskua minulta.

ELLEN. Tulen minä ilmankin toimeen. Mutta te, sinä ja isä -- te ette opi koskaan ymmärtämään tyttöjä -- sen minä olen nähnyt.

STORMFELT (Suutelee häntä vastoin hänen tahtoansa). Opitaan kyllä! Ei suinkaan se niin kovin vaikeata ole!

MURU (Ovessa, juhlallisena). Semmoinenko raukka sinä oletkin, Ellen? Sitä minä en olisi sinusta uskonut!

Esirippu alas.