Maailmankaupunki: Romaani by Sinclair, Upton

MAAILMANKAUPUNKI

Romaani

Kirj.

UPTON SINCLAIR

Englanninkielestä ["The Metropolis"] suomennettu

Jyväskylässä, K.-S. Työväen sanomalehtiosuuskunta I.L. kustantama, 1911.

_Omistettu Maksim Gorjkille_.

Ensimäinen luku.

"_Palaa_ kello puoli yhdeltätoista", sanoi kenraali voimavaunujen kuljettajalle. Senjälkeen molemmat vaunuissa kulkeneet miehet astuivat hotellin käytävä-ovesta sisään.

Montague katsahti ympärilleen vavahtaen hieman etukäteen. Syynä hänen vavahdukseensa ei ollut hotellin loistokkuus, vaikka olisipa voinut uskoa, että tämän keskikaupungilla sijaitsevan hotellin komeus vaikuttaisi juuri maalta tulleeseen. Mutta Montague ei huomannut marmoripilareita, eikä kullattuja porraskaiteita, -- hän muisteli vaan niitä miehiä, jotka hänen piti pian tavata. Liian paljon oli häneen kasaantunut vaikutelmia yhtenä päivänä; ensin hän oli saanut nähdä ja kuulla tuon hyörivän, kohisevan kaupungin, joka oli ollut hänen tulevaisuuden toiveittensa keskus, ja sitten hän oli kuvitellut tämän iltaista yhteentuloa miesten kanssa, joiden nimiä ympäröivät kaikki ne muistot, joita hän lapsesta asti oli pitänyt kalliina.

Käytävässä seisoskeli miesryhmiä puettuina kauhtuneisiin univormuihin. Kenraali Prentice kumarsi tuon tuostakin, kun hän Montaguen seuraamana astui portaita kohden, mistä he nousivat hississä yläkerroksen vastaanottohuoneisiin. Oven suussa he tapasivat siellä järeän, pienen miehen, jolla oli valkoiset töppiviikset. Kenraali seisahtui huudahtaen: "Hei, hei, majuuri!" Sitten hän jatkoi: "Saanko luvan esittää herra Allan Montaguen. Kuule Montague, tämä on majuuri Thorne."

Vain hetkellisen huomion ilme vilahti majuurin kasvoissa. "Kenraali Montaguen poikako olette", huudahti hän. Sitten hän pudisti toisen kättä molemmin käsin. "Olen iloinen nähdessäni teidät, poikaseni!"

Montague ei tehnyt poikamaista vaikutusta. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen mies, mieluummin vanhemman ja vakaantuneemman näköinen, kuin päinvastoin; kolmen kyynärän pituisena olisi hänestä saanut kaksi sellaista miestä, kuin mikä tuo pienehkö, pyöreähkö majuuri oli. Mutta kuitenkin Montague piti sitä luonnollisena asiana, että majuuri kohteli häntä poikana tänä iltana, -- hän tunsi itsensä pieneksi, kun joku vain mainitsi majuuri Thornen nimen.

"Ehkä olette kuullut isänne puhuvan minusta", kysyi majuuri äkkinäisesti: Montague vastasi: "Tuhatkertaa."

Hän aikoi lisätä, että hän oli kuvitellut majuurin uljaaksi gentlemanniksi, joka oli pelastunut viiniköynnöstä pitkin, sill'aikaa kun vihollisten koko tykkipatteri häntä ahdisti.

Ehkä Montaguen tunne oli sopimaton; mutta hän oli aina kuvitellut miehen siksi, vaikka hän ensin nauroi, kun hänen isänsä kertoi majuurista. Tämä asia oli tapahtunut korpimetsässä eräänä tammikuun iltapäivällä, Chancellorsvillen hirveässä taistelussa, jolloin Montaguen isä nousevana nuorena esikuntaupseerina oli saanut tehtäväkseen auttaa majuuri Thornen pälkähästä, tehtävä, joka oli hirvittävin, minkä ratsuväen upseeri koskaan voi saada. Se tapahtui sinä ratkaisevana aikana, jolloin Potomacin armeija horjui Stonevall Jacksonin hyökkäävien osastojen hätyyttämänä. Ei kukaan voinut noita osastoja seisauttaa, -- mutta oli pakko saada ne seisahtumaan voidakseen pelastaa pohjoisarmeijan oikea sivusta. Majuurin ratsuväenrykmentti oli asettunut leiriin metsään vahvan jalka- ja ratsuväen ympäröimänä. Vihollisen hyökkäys oli musertava, -- hevoset ja miehet ihan sinkoilivat palasiksi; ja majuurin hevonen, alaleuka rikkiammuttuna, oli pillaantunut ja jättänyt isäntänsä riippumaan edellämainittuun viiniköynnökseen. Irtauduttuaan nähtiin majuuri tantereella, missä villiintyneet hevoset ja tuskasta mielipuolet ihmiset raivosivat kuulasateessa ja karteessien räjähtäessä. Tässä helvetillisessä mylläkässä oli näppärä majuuri heittäytynyt irtonaisen hevosen selkään ja saapunut hajalleen sirotetun komentokuntansa jäännösten luo, pitäen puoliaan, siksi kunnes apu saapui, -- ja vielä jaksaen ottaa osaa taisteluun koko iltapäivän ja hämärän ajan aina myöhään yöhön saakka, kestäen hyökkäyksiä hyökkäyksien jälkeen. -- Ja nyt ei voinut uskoa näkemiään, kun katseli tuota tärkeännäköistä punanenäistä äijänkääkkää, joka olisi muka tehnyt tuon ihmeellisen voimatyön.

Kun Montague otti kätensä majurin kädestä sanoen hänelle, miten hauskaa oli tavata hänet, etsivät majuurin silmät jotain henkilöä huoneessa ja hän huusi äkkinäisesti: "Eversti Anderson! Eversti Anderson!"

Tuo oli siis sankarimainen Jack Anderson! "Saarnaaja" Anderson, joksi häntä kutsuttiin miesten kesken, siksi että hän aina rukoili ennenkuin mihinkään tekoon ryhtyi. Joka aterian edellä hän rukoili -- hän piti hartaushetkiä illalla -- huhuttiinpa, että hän rukoili silloinkin, kun hänen väkensä nukkui. Harjoitettuaan jumalallisella taitavuudella rykmenttiään kolme vuotta, teki hän siitä valiojoukon, jonka kanssa hän taisteli rintamassa Cold Harborissa, -- jonka nimi herättää kauhua! Kun viholliset olivat syöksähtäneet ulkopuolelle varustuksiaan, karkoittaen pakosalle koko eturintaman, niin everstin patteri oli seisonut paikallaan kuin myrskyvän valtameren aallokossa niemeke, ahdistettuna kahdelta puolelta; koko se puolentunnin ajan, joka kului ennenkuin jalkaväki saapui avuksi, oli eversti ratsastanut tyynenä joukkojensa edessä kehoittaen miehiään taisteluun ja huutaen: "Antakaa takaisin pojat -- antakaa takaisin!" Nyt everstin käsi vapisi, kun hän kurotti sen Montaguelle ja hänen äänensä oli murtunut ja rämisevä, kun hän lausui ilonsa siitä, että sai nähdä kenraali Montaguen pojan.

"Miksi emme ole saaneet nähdä teitä ennen", kysyi majuri Thorne. Montague vastasi, että hän oli elänyt nuoruutensa Mississipissä, -- sillä hänen isänsä oli mennyt naimisiin Etelä-valtiossa sodan jälkeen. Joka vuosi oli isä kyllä käynyt New-Yorkissa ottaakseen osaa Uskollisen Legionan kokoukseen; mutta jonkun täytyi jäädä kotiin äidin kanssa, selitti Montague.

Huoneessa oli noin satakunta miestä ja Montagueta kuljetettiin ryhmästä ryhmään. Moni läsnäolijoista oli tuntenut hänen isänsä oikein läheisesti. Montaguesta ne tuntuivat noloilta, kun tapasi ne näin kasvot kasvoja vastaan, nähden ne vanhoina ja heikkoina, harmaapäisinä ja avuttomina. Montaguen muistossa ne olivat nuoria, sankarimaisia, yliluonnollisia ja valtaavia, aivan varjeltuina ajan hampaalta.

Maalaiselämä oli ollut yksinäistä varsinkin Etelä-valtion miehelle, joka oli taistellut vapautussodan armeijassa. Kenraali Montague oli ollut hiljainen mies, hänen suurin ilonsa oli ollut se, että piti molemmat poikansa polvellaan ja kertoi taisteluistaan. Hän oli ostanut kaiken kirjallisuuden, joka koski vapautussodan armeijan sitä osaa, jota hän oli komentanut -- ja Allan oli pengonnut koko tämän kirjaston, niin pian kuin vaan osasi lukea. Allan oli suoraansanoen kasvanut taisteluiden keskellä -- tuntikaupalla hän istui kiintyneenä paksuun kuvitettuun kirjaan, kunnes joku kutsui hänet pois. Hän tutki sotakarttoja ja taistelurintamia, kunnes kaikki ihan eli hänen silmiensä edessä; hän tunsi Potomac-armeijan joka prigaatin ja osaston, hän tunsi päälliköitten nimet, heidän kasvonpiirteensä ja toimintansa, niin että ne ihan liikkuivat ja puhuivat hänen mielestään. Jo heidän nimensä sointu sai hänet intoilemaan. -- Nyt hän näki ne miehet, menneitten aikojen muistot kasaantuivat kuin vyöry. Ei voinut siksi ihmetellä, että hän tunsi itsensä hiukan hämmentyneeksi, niin ett'ei löytänyt sanoja vastaukseksi, kun häntä puhuteltiin.

Mutta sitten sattui tapaus, joka sai hänet heräämään huumeestaan. "Tuossa on tuomari Ellis", sanoi kenraali.

Tuomari Ellis! Ellisin maine tietorikkaana ja kaunopuheliaana miehenä oli levinnyt aina Mississippiin asti, -- ei löytynyt sitä kolkkaa Ameriikassa, jossa ei tunnettu tuomari Eilisin kaunopuheliaisuutta. "Koeta päästä hänen suosioonsa!" oli Montaguen veli, Oliver sanonut naurusuin kuulleessaan, että tuomari halusi päästä Montaguen tuttavuuteen. -- "Koeta päästä hänen suosioonsa, -- sinulla on oleva hänestä hyötyä."

Helppoa oli päästä sellaisen miehen suosioon, joka näytti niin lempeältä kuin tuomari Ellis: Hän seisoi ovella, mallikelpoisesti puettuna kuin gentleman, ystävällisen näköisenä, pistäen silmiin tässä univormu-ympäristössä siviilipuvullaan. Tuomari oli ryhdikäs ja herttaisen-näköisen mies. Hänellä oli mustanruskeat viikset ja hän hymyili säteilevänä. "Kenraali Montaguen poika!" huudahti hän pudistaen tuon nuoren miehen kättä. "Olen, -- kovin iloinen! Miks'emme ole saaneet nähdä teitä ennen?!"

Montague selitti olleensa New-Yorkissa vain kuusi tuntia. Arvaan sen! sanoi tuomari. "Aiotteko viipyä täällä kauankin?"

"Aion asettua tänne olemaan", vastasi Montague.

"Mainiota", sanoi toinen ystävällisesti. "Sitten saamme tavata teidät useammin. Aiotteko harjoittaa jotain liikettä?"

"Olen lakimies", sanoi Montague "Aion antautua asianajotoimeen."

Tuomari oli nopealla katseellaan mittaillut edessään seisovaa pitkää, kaunista miestä, jolla oli sysimusta tukka ja vakavat kasvonpiirteet. "Teidän tulee antaa meidän koettaa taitonne", sanoi hän; ja sitten kun toiset lähestyivät heitä ja hän oli pakotettu jatkamaan matkaansa, laski hän mielistellen kätensä Montaguen käsivarrelle ja kuiskasi viekkaasti hymyillen, "Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin."

Montague tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Hän ei ollut mielellään ottanut vastaan veljensä viittausta, sillä hänessä ei ollut ollenkaan ovelaa viekkautta; mutta hän tahtoi tehdä työtä ja onnistua ja hän tiesi, että tuomari Ellis'in kaltaisen miehen suosio tulisi merkitsemään hänelle paljon. Sillä tuomari Ellis oli New-Yorkin valtiollisen ja liikemiesylimystön epäjumala ja hänen kosketuksestaan avautuivat onnettaren portit.

Muutamassa huoneessa oli lukuisia tuolirivejä ja sinne oli kokoontunut kaksi- tai kolmesataa miestä. Tuolla oli nurkassa taisteluliput, joiden jokaisen ympäri liittyi oma traagillinen historiansa sellaisen mielessä, joka niitä ymmärsi, niinkuin Montague. Hänen katseensa harhaili yhdestä toiseen, sillä aikaa kun kirjuri luki kokousten ilmotuksia ja muita tavanmukaisia tiedonantoja. Sitte hän rupesi tarkastamaan huoneessa olevaa joukkoa. Siellä oli yksikätisiä ja yksijalkaisia miehiä, siellä oli tutiseva, yhdeksänkymmenvuotias sotilasvanhus, joka oli umpisokea ja jota ystävät taluttivat. "Uskollinen legioona" oli kokoonpantu upseereista ja siksi olikin se ylimyksellinen järjestö; mutta maailmallinen menestys ei siinä merkinnyt mitään -- muutamat ponnistelivat tullakseen eläkkeillään toimeen ja heitä pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin esim. kenraali Prenticeä, joka oli erään kaupungin suurimman pankkilaitoksen johtaja, ja sanan new-yorkilaisessakin merkityksessä rikas mies.

Kokousta johtava virkailija esitti: "Eversti Robert Selden, joka lukee illan sanomalehden: 'Muistelmia Spottsylvaniasta'." Montague säpsähti kuullessaan nimen -- sillä "Bob" Selden oli ollut yksi hänen isänsä pöytäveikkoja ja taistellut hänen rinnallaan läpi orjain vapautusretken.

Hän oli pitkä mies, jolla oli haukkamaiset kasvot ja harmaa piikkiparta. Salissa oli aivan hiljaista, kun hän nousi, ja korjattuaan silmälasit alkoi lukea kertomustaan. Hän palautti mieleen Potomac'in armeijan tilan vuonna 1864 keväällä; kolme vuotta oli se marssinut ja taistellut, kärsien tappion toisensa jälkeen -- tuo mahtava ase, jolta puuttui vain käyttäjää. Viimeinkin tuli mies, joka jaksoi sitä käyttää, joka vei heidät taisteluun ja antoi heille tilaisuuden otella. Niin olivat he marssineet erämaahan ja siellä Lee karkasi heidän päällensä; kolme päivää harhailivat he synkässä viidakossa, taistellen mies miestä vastaan tukahuttavassa ruudinsavussa. Eversti luki tasaisella, vaatimattomalla äänellä; mutta saattoi nähdä, että hän piti kuulijat mukanaan, päättäen hohteesta, joka levisi heidän kasvoilleen, kun hän kertoi armeijan tointumisesta hämmennyksestään sekä siitä myrskyisästä riemusta, joka kaikui kautta rivien, kun he marssinsa suuntasivat vasempaan tai ymmärsivät, että tällä kertaa eivät he peräytyneet. -- Niin saapuivat he Spottsylvanian taistelukentälle, jossa oteltiin kaksitoista päivää.

Erämaan viidakko ulottui vielä sinne saakka; vihollisen vallitukset, jotka ulottuivat noin kahdeksan peninkulman alalle, olivat sijoitetut kupoolikattoisen holvin muotoon, jonka kupoolin muodostivat raskaat, pölkyistä ja maasta kokoonpannut rintavarustukset, joiden edessä oli vallihauta ja röykkiö puita. Paikka muodosti liittoutuneitten valtioitten kulmakiven ja sen nimenä oli "Kulma" -- "Verinen kulma!" Montague kuuli itseään lähimpänä istuvan miehen vetävän henkeään, ikäänkuin ankara tuska olisi värisyttänyt hänen ruumistaan.

Päivän sarastaessa oli kaksi prikaatia rynnännyt ja vallannut paikan. Viholliset ryhtyivät uudelleen hyökkäykseen ja kaksikymmentä tuntia taistelivat kummatkin armeijat, heittäytyen rykmentti rykmentiltä, prikaati prikaatilta juoksuhautoihin. Sade vuosi virtana ja ruudinsavu lepäsi mustana vaippana heidän päällään; he saattoivat vain nähdä kanuunain välähdykset ja vihollisten kasvoja siellä täällä.

Eversti kuvaili oman rykmenttinsä tuloa. He makasivat hetken sammalilla ja kuulat surisivat niinkuin mehiläiset ja repivät ruohonlehtiä heidän päällään. Sitte he hyökkäsivät, yli kentän, missä ihmisveri juoksi virtoina. Juoksuhaudoissa makasi kuolleitten ja kuolevaisten ruumiita päällekkäin, ja taistelevien jalat tallasivat ne muodottomaksi liejussa. He ryömivät varustusten taakse ja kohottivat kiväärinsä korkealle yläpuolelle päiden, suunnaten tulensa vastakkaisella sivulla oleviin joukkoihin; kerta toisensa jälkeen juoksivat miehet ylös rintavarustuksille, laukasivat muskettinsa ja kaatuivat kuoliaina maahan. He hinasivat ylös kanuunan toisensa jälkeen ja ampuivat reikiä puiden runkojen läpi ja repivät maata raehaulipanoksilla.

Everstin lukiessa tyynellä, virallisella äänellään, saattoi nähdä miesten tuoleissaan kurottautuvan eteenpäin, kädet puserrettuina ja hampaat yhteen puristettuina. He tiesivät! He tiesivät! Oliko koskaan ennen historiassa tapahtunut, että tykkiväki olisi vallannut rintavarustukset? Yhtä kanuunaa ympäröi vaan kaksikymmentä miestä, joista vaan kaksi haavoittumatonna! Eräs rautainen ämpäri oli kolmenkymmenenyhdeksän kiväärinkuulan läpäisemä! Ja sitte raehauliryöpyt lakasivat juoksuhautoja ja pyyhkäsivät pirstaleiksi eläviä ja kuolleita. Ja tähän helvetilliseen teurastukseen ryntäsivät uudet rykmentit nelimiehisissä riveissä! Vihollisten joukkue toisensa jälkeen tahtoi antautua, ja heidän omat toverit ampuivat heidät läpi, kun he kiipesivät veren tahrimain vallien yli! Ja raskaat pölkyt etuvarustuksissa ammuttuina pirstaleiksi! Suunnattomat tammet -- muutamat kaksikymmentäneljä tuumaa läpimitaten -- kaatuivat ryskyen taistelevien päälle, kiväärien luotien poikkinakertamina! Maailman alusta asti eivät ihmiset olleet koskaan taistelleet niinkuin silloin!

Sitte eversti kertoi omasta haavastaan olkapäässään ja kuinka hän pimeän saapuessa oli ryöminyt pois; kuinka hän sitte oli joutunut eksyksiin ja joutunut suoraan vihollisten riveihin, missä hänet heitettiin vankien jälkijoukkoon ja hän sai marssia taaksepäin. Sitte eräänä yönä makasi hän kenttäsairasvarastojen ulkopuolella erämaassa, sadottain haavottuneita ja kuolevia miehiä virui hänen ympärillään, sateen liottamalla maalla, vaikeroiden, kirkuen ja rukoillen, että heidät tapettaisiin. Taas täytyi vankien lähteä liikkeelle, heidät oli määrätty marssimaan rautatielle; tiellä nääntyi eversti kärsimyksestä ja uupumuksesta ja hän horjui ja kaatui tielle. Olisi saattanut kuulla neulan putoavan huoneessa, kun hän lauseiden välillä kertomuksessaan hetkeksi pysähtyi, silloinkun hän kertoi, kuinka vartija kinaili hänen kanssaan ja houkutteli häntä kulkemaan yhä eteenpäin. Heidän velvollisuutensa oli tappaa hänet, jos hän kieltäytyisi, mutta he eivät saattaneet pakottaa itseään sitä tekemään. Viimein jättivät he sen tehtävän yhdelle heistä ja hän seisoi ja sadatteli upseeria koettaen herättää rohkeuttaan; lopuksi hän laukasi kiväärinsä ilmaan ja läksi matkaansa jättäen everstin tielle.

Sitte hän kertoi, kuinka eräs vanha neekeri oli hänet löytänyt ja kuinka hän makasi hourien ja kuinka viimein armeija marssiessaan sattui hänen tiellensä. Hän lopetti kertomuksensa yksinkertaiseen lauseeseen: "Vasta Pietarin leirillä kykenin jälleen astumaan paikalleni."

Seurasi meluisa käsienpauke ja sitte hiljaisuus. Äkkiä kuului jostakin huoneesta laulunääni: "Minun silmäni ovat nähneet Herran tulon kunnian!" Vanha sotilashymni näytti täydellisesti sointuvan kokouksen mielialaan; koko joukko yhtyi siihen ja he lauloivat sen loppuun sakka, värssy värssyltä. Se vyöryi esille, kuin urkujen mahtava soitto, kun he saapuivat innostuttavaan loppukohtaan: --

"Hän on antanut torvensa kaikua, joka ei koskaan kutsu peräytymään; Hän tutkii läpi ihmisten sydämet tuomioistuimensa edessä; Oi sieluni, vastaa nopeasti hänelle; jalkani rientäkää, -- Jumalamme marssien käy eespäin!"

Taas kesti hetken hiljaisuus; kokousta johtava virkailija nousi ylös ja ilmotti, että huomattavan vieraan läsnäolon johdosta he poikkeaisivat säännöllisestä järjestyksestä ja pyytäisivät tuomari Eilisiä sanomaan muutamia sanoja. Tuomari astui esille ja kumarsi vastaukseksi heidän kutsuunsa. Sitte, varmaankin tuntien tarpeelliseksi keventää synkän esityksen herättämää mielialaa, käytti tuomari tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen anteeksi rohkeuttaan uskaltaessaan puhua huoneentäydelle harjaantuneita sotureita; ja miten lienee hänen mieleensä tullut erinomaisen huvittava juttu armeijan muulista ja sen jälkeen taas toinen juttu, niin hänen lopetettuaan ja istuuduttuaan paikoilleen jokainen huoneessa puhkesi hilpeään kättentaputukseen.

He menivät sisälle syömään päivällistä. Montague istui kenraali Prenticen rinnalla ja tämän toisella puolella tuomari; viimemainitulle muistui päivällisen kestäessä useampia juttuja mieleen ja hän nauratti kaikkia lähellänsä istuvia. Lopuksi Montague itsekin innostui ja kertoi jutun vanhasta neekeristä siellä kotona, joka tekeytyi intiaaniksi. Tuomari oli niin ystävällinen, että piti sitä sanomattoman huvittavana juttuna ja pyysi, että hän saisi kertoa sen itse. Useita kertoja senjälkeen hän kääntyi Montagueen ja kertoi hänelle, ja Montague tunsi itsessään pienen syyllisyyden piston, kun hän muisti veljensä kyynillisen neuvon: "mairittele häntä!." Tuomari tahtoi kuitenkin niin mielellään tulla mairitelluksi, että se antoi Montaguen omalletunnolle rauhaa.

He palasivat uudelleen kokoushuoneeseen; tuolit oli siirretty ja asetettu pieniin ryhmiin, ja sikarit ja piiput tuotu esille. He kantoivat esille kalliit sotaliput ja joku nouti merkinantotorven ja kaksi rumpua; seinät vapisivat koko joukon puhjetessa laulamaan: --

"Pojat! esille tuokaa torvemme muinainen, hyvä! Me tahdomme laulaa laulun uuden -- Laulamme voimalla, mi kantaa sen yli maiden -- Laulamme niinkuin lauloimme muinoin, tuhatrinnoin, -- Kun marssimme kautta Georgian maan!"

Oli ihmeellistä nähdä sitä lämpöä, millä he lauloivat läpi tuon reippaan laulun -- jonka hengen me kadotamme kuullessamme sen liian usein. He eivät olleet mitään laulutaiteilijoita, -- he osasivat ainoastaan laulaa koko voimallaan; mutta tuli virisi heidän silmiinsä ja he kulkivat tahdin mukana, ja lauloivat! Montague huomasi tarkkaavansa vanhaa, sokeaa sotilasta, joka istui ja tömisytti välillä jalkojaan, kasvoillaan ilme, niinkuin sillä, joka näkee näkyjä.

Ja sitte hänen silmänsä kohtasivat toisen miehen, pienen, punakan irlantilaisen, joka toisena löi rumpua. Itse rummun henki näytti astuneen häneen -- hänen käsiinsä ja hänen jalkoihinsa, hänen silmiinsä ja hänen pieneen, pyöreään ruumiiseensa. Hän löi pitkän, ylimääräisen jakson värssyjen välillä ja näytti niinkuin hän itse olisi lentänyt kauas sen siivillä. Kohdatessaan Montaguen katseen hän nyökkäsi ja hymyili; ja senjälkeen heidän katseensa tuon tuostakin kohtasivat toisensa ja vaihtoivat tervehdyksen. He lauloivat "Uskollinen legioonalainen" ja "Armeijan papu" ja "John Brownin ruumis" ja "Tararam tararam tararam, pojat marssivat"; kaiken aikaa pärisi ja pauhasi rumpu ja pieni rummunlyöjä nauroi ja lauloi -- tuo pieni, sotilaallisen huolellisuuden ruumistunut esikuva!

He lopettivat hetkeksi ja pieni mies tuli hänen luoksensa ja esitti itsensä. Luutnantti O'Day oli hänen nimensä; ja kun hän oli mennyt, kumartui kenraali Prentice Montaguen puoleen ja kertoi hänelle tarinan. "Tuo pieni mies", sanoi hän, "alkoi rummunlyöjänä minun rykmentissäni ja kulki koko sodan ajan minun prikaatini mukana; ja kaksi vuotta sitte kohtasin minä hänet kadulla eräänä kylmänä talviyönä, yhtä laihana kuin itse olen ja väristen kesätakissaan. Minä vein hänet mukanani aterioimaan ja kuinka hän söi; tuo ei ole kaikki paikallaan, päätin minä mielessäni. Minä vein hänet kotiani ja tiedättekö, mies oli nälästä nääntymäisillään! Hänellä oli pieni tupakkamyymälä, ja hän oli joutunut vaikeuksiin -- trusti oli ottanut hänen liikkeensä. Ja hänellä oli sairas vaimo ja tyttö oli kirjanpitäjänä kuuden dollarin palkalla viikossa!"

Kenraali jatkoi kertomustaan, kuinka hän oli taistellut saadakseen pikkumiehen hyväksymään hänen apunsa -- ottamaan vastaan muutamien satojen dollarien lainan pankkiiri Prenticeltä! "Minuun ei ole mikään elämässäni niin koskenut", sanoi hän. "Viimein otin minä hänet mukanani pankkiin -- ja nyt, näette sen, on hänellä kylliksi ruokaa!"

He alkoivat uudelleen laulun ja Montague mietti kuulemaansa kertomusta. Se näytti hänestä olevan esikuva siitä, mikä teki hänen mielestään tämän kokouksen niin kauniiksi -- veljeyden ja auttamisen hengestä, mikä täällä vallitsi. -- He lauloivat: "Me yövymme vanhalla leiripaikalla"; he lauloivat "Oi siunattu taivas" ja "Entinen sotilas"; he lauloivat useita liikuttavia ja surullisia lauluja ja miehet tunsivat äänensä värähtelevän ja sumupilven hiipivän silmiensä yli. Montague alkoi joutua lumouksen valtaan.

Näiden ihmisten ja heidän elämäntarinansa yllä lepäsi mysterio -- salaperäinen ihme, joka vain harvoin paljastuu kuolevaisille, sellaisille, jotka ovat unelmoineet ja uskaltaneet. Heistä ei ollut helppoa täyttää velvollisuutta; heillä oli ollut vaimot ja lapset, kodit ja ystävät sekä kotiseudut ja kaikki nämä olivat he jättäneet palvellakseen tasavaltaa. He olivat opettaneet itselleen uuden elämäntavan -- he olivat takoneet itsensä kiinni sodan rautaiseen miekkaan. He olivat marssineet ja taistelleet tomussa ja kuumuudessa, rankkasateessa ja jäätävässä lumituiskussa; heistä oli tullut miehiä, joilla oli ankara ja julma luonne;-- miehiä, joilla oli jäsenet teräksestä, jotka voivat marssia tai ratsastaa päiviä ja öitä, jotka saattoivat laskeutua alas ja nukkua tantereella talvenhangilla tai sateen vuotaessa virtoina, jotka yhden sanan kuullessaan olivat valmiit nousemaan jälleen, ja tarttuen musketteihinsa ryntäämään suoraan kanuunain kitaan. He olivat oppineet katsomaan kuolemaa kasvoista kasvoihin ja kohtaamaan sen tuliset silmät; he marssivat, söivät ja nukkuivat, nauroivat ja soittivat ja lauloivat ajallansa -- he kantoivat elämää käsissään ja heittelivät sitä niinkuin ilveilijä heittelee palloa. Ja tämän he tekivät vapauden puolesta; tuon tähtikruunuisen jumalattaren puolesta, jonka silmät liekkeinä leimahtelivat, kun hän astui vuorten huipuilla ja kutsui heitä taistelun melskeeseen, jonka manttelin maataviiltäviä liepeitä he seurasivat pölyn ja kanuunansavun läpi, jonka loistavista kasvoista välähdyksen nähtyään he saattoivat valvoa pitkät yöt ja tarttua kivääreihin aamulla, jonka välkehtivän manttelin hipaisusta he olivat viruneet vankilan komeroissa, missä nälkä ja iljettävät ruttotaudit ja raivohulluus rehottivat täydessä vallassaan.

Ja nyt tämä vapauden armeija liehuvine lippuineen Ja korskuvine hevosineen ja jyrisevine kanuunineen oli astunut varjojen maailmaan. Se maa, jolla se oli astunut, oli pyhä; ja ken sormillaan kosketti niitä tomusia nidoksia, jotka sisälsivät kertomuksen sen teoista, tunsi oudon, pelonsekaisen kunnioituksen valtaavan itsensä ja äkillinen kuolemanpelko värisytti häntä, -- se oli niin nopea ja niin heikko, että sitä tuskin saattoi ymmärtää. Montaguen mielessä oli muistoja lapsuusajoilta, jolloin tuntikausia kestäneinä hiljaisina ja pyhinä hetkinä hänelle oli näkynä esiintynyt kaikki nuo, ja hän oli istunut kasvot kätkettyinä käsiinsä.

Tasavallan puolesta olivat nämä miehet kärsineet; hänen ja hänen lastensa puolesta, -- jottei tämä kansan johtama, kansaa valvova, kansaa palveleva hallitus häviäisi maan päältä. Ja Gettysburgin urkujen soiton kaikuessa hänen sisällään, laski poika oman sielunsa maansa alttarille. He olivat tehneet niin paljon hänen edestään -- ja nyt, oliko mitään, mitä hän saattoi tehdä? Toistakymmentä vuotta oli siitä kulunut, ja vieläkin hän tunsi, että syvällä hänen sisällään -- syvemmällä kuin kaikki muut päämäärät, kuin kaikki toiveet varallisuudesta ja maineesta ja vallasta -- oli hänellä se päämäärä, että ihmiset, jotka olivat kuolleet tasavallan edestä, huomaisivat hänen heidän luottamuksensa ansainneeksi.

He olivat lakanneet laulamasta ja tuomari Ellis seisoi hänen edessään. Tuomari oli lähdössä ja liehakoivalla äänellään sanoi hän, että hän toivoi näkevänsä Montagueta jälleen. Nähdessään kenraali Prenticen nousevan ylös, pudisti Montague päältään lumouksen, joka oli häneen tarttunut, ja pudisti kädestä pientä rummunlyöjää, ja Seldeniä, ja Andersonia ja kaikkia muita unelmiensa sankareita. Muutamia minuutteja myöhemmin löysi hän itsensä hotellin ulkopuolelta, ja hän hengitti syvään kylmää marraskuun ilmaa.

Majuri Thorne oli tullut ulos hänen kanssaan; ja saadessaan kuulla, että kenraalin tie vei pohjoiseen osaan kaupunkia, tarjoutui hän kävelemään Montaguen kanssa hänen hotelliinsa saakka.

He läksivät astelemaan ja Montague kertoi majurille näystä viiniköynnöksessä, ja majuri nauroi ja kertoi, miltä se kaikki oli tuntunut. Oli ollut paljon enemmän seikkailuja, Montague huomasi; kun majuri kerran oli ollut takaa-ajamassa hevosta, oli hän kohdannut kaksi muulia, jotka olivat kuormitetut sotavarustuksilla ja olivat varustuksistaan tarttuneet kiinni puuhun; hän oli rynnännyt ottamaan saaliikseen niitä -- kun voimakas luoti oli kohdannut puuta ja räjäyttänyt muulien kantaman ruutivaraston ja lennättänyt muulit sirpaleiksi. Ja sitte hän sai kuulla kertomuksen yöllisestä hyökkäyksestä, joka valloitti heille takaisin menetetyn maan ja antoi Stonevall Jacksonille työtä aina hänen traagillisen kuolemansa viimeiseen hetkeen saakka. Ja vielä oli juttu Andersonvillestä ja karkauksesta vankilasta. Montague olisi saattanut kävellä koko yön pitkin katuja, vaihtaen näitä sota-aikaisia muistoja majurin kanssa.

Syventyneinä keskusteluunsa saapuivat he pienelle kadulle, jonka varrella asui köyhälistöä; korkealla päiden päällä ilmassa jyrisivät junat ja kadun kummallakin puolella seisoi rivittäin pieniä kauppakojuja. Montague huomasi tiheän ihmisparven muutamassa kulmassa ja hän kysyi, mitä se merkitsi.

"Varmaankin joku kokous", sanoi majuri.

He tulivat lähemmäksi ja näkivät tulisoihdun, jonka vieressä joukon pään päällä seisoi mies.

"Se näyttää valtiolliselta kokoukselta", sanoi Montague, "mutta sitä se ei saata olla -- nyt juuri valinnan tapahduttua."

"Se on kenties sosialistien kokous", sanoi majuri. "Niillä on sellaisia aina."

He siirtyivät kadun toiselle puolelle ja sieltä he saattoivat nähdä selvemmin. Mies näytti kuihtuneelta ja nälkiintyneeltä, ja hänellä oli pitkät käsivarret, joita hän alinomaa raivokkaasti heilutti. Hän oli mielettömänä kiihtymyksestä kävellen kiivaasti sinne tänne ja nojautuen tuontuostakin yli joukon, joka oli sulloutunut hänen ympärilleen. Junan kiitäessä ohi eivät nuo kaksi vierasta voineet kuulla hänen sanojaan.

"Sosialistit!" huudahti Montague ihmetellen. "Mitä he tahtovat?"

"En voi varmasti sanoa", sanoi toinen. "He tahtovat kumota hallituksen."

Juna oli mennyt ohi ja silloin miehen sanat tunkivat heidän korviinsa: "He pakottavat teitä rakentamaan palatseja, ja sitte he panevat teidät vuokrakasarmeihin! He pakottavat teitä kutomaan hienoja kankaita, ja sitte he pukevat teidät rääsyihin! He pakottavat teitä rakentamaan vankiloita ja sitte he sulkevat teidät niihin! He pakottavat teitä valmistamaan kiväärejä, ja sitte he ampuvat teitä niillä! Valtiolliset puolueet ovat heidän, ja he nimittävät ehdokkaat ja narraavat teitä äänestämään niitä -- ja sitä he kutsuvat laiksi! He liittävät teidät armeijoiksi ja lähettävät teidät ampumaan veljiänne -- ja sitä he kutsuvat järjestykseksi! He ottavat värillisen vaaterievun ja kutsuvat sitä lipuksi; he neuvovat teitä antamaan itsenne ammuttaviksi -- ja he kutsuvat sitä _isänmaallisuudeksi_! Te alotatte ja te lopetatte kaiken työn, ja te teette sitä koko ajan, ja he saavat siitä hyödyn -- he, nuo mestarit ja omistajat, ja te -- hullut -- hullut -- _hullut_!"

Miehen ääni oli muuttunut kirkuvaksi ja hän kohotti kätensä ylös ja puhkesi pilkalliseen nauruun. Sitte tuli toinen juna, eikä Montague saattanut häntä enää kuulla; mutta hän saattoi nähdä, että hänen vimmattu syytöstulvansa jatkui yhä.

Montague seisoi aivankuin maahan kiinni kasvaneena; hän oli saanut iskun oman itsensä sisimpään -- hän saattoi tuskin hallita itseään siinä seisoessaan. Hän tahtoi juosta sinne, missä tuo mies seisoi, tarttua häntä kurkkuun, huutaa hänet alas ja läksyttää hänet koko ihmisjoukon edessä.

Majuri oli varmaankin nähnyt hänen kiihtymyksensä, sillä hän otti hänen käsivartensa ja talutti hänet pois väkijoukosta, sanoen: "Tulkaa! Emme voi sitä auttaa."

"Mutta -- mutta --" vastusti hän, "poliisin olisi otettava hänet huostaansa."

"Niin tekevät he joskus", sanoi majuri, "mutta se ei saa aikaan mitään hyvää."

He kulkivat edelleen ja kimeän äänen kaiku häipyi pois. "Sanokaa minulle", sanoi Montague matalalla äänellä, "tapahtuuko tuota hyvin usein?"

"Sillä kulmalla, minkä lähellä minä asun", sanoi toinen, "sitä tapahtuu joka lauantai-ilta."

"Ja kuuntelevatko ihmiset?" hän kysyi.

"Joskus ei voida pitää katua auki", oli vastaus.

Ja taas astelivat he vaiti. Vihdoin kysyi Montague: "Mitä se merkitsee?"

Majuri pudisti olkapäitään. "Kenties uutta sisällistä sotaa", sanoi hän.

Toinen luku.

Allan Montaguen isä oli kuollut noin viisi vuotta sitte. Pari vuotta myöhemmin oli hänen nuorempi veljensä, Oliver, ilmaissut aikomuksensa etsiä uraa New-Yorkissa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa eikä mitään määrättyjä suunnitelmia; mutta hänen isänsä ystävät olivat rikkaita ja vaikutusvaltaisia miehiä, ja ovet olivat hänelle auki. Niin oli hän muuttanut maaosuutensa rahaksi ja lähtenyt.

Oliver eli iloista elämää ja oli nautintoa rakastava poika, jolla oli kaikki tuhlaajapojan ominaisuudet; hänen veljensä oli puoleksi odottanut saavansa nähdä hänen palaavan vuoden tai parin kuluttua taskut tyhjinä. Mutta New-York tuntui miellyttävän Oliveria. Hän ei koskaan kertonut, mitä hän teki -- hän ei kirjottanut muuta, kuin että hän pidätteli karhuja ovelta. Mutta hänen kirjeensä viittasivat kalliisiin elämäntapoihin; ja joulun aikana ja serkku Alicen syntymäpäivänä saattoi hän lähettää lahjoja, jotka hämmästyksestä saivat sukulaisten silmät pyöristymään.

Montague oli aina ajatellut itseään maalaislakimiehenä ja uutisviljelijänä. Mutta kaksi kuukautta sitte oli tuli niellyt heidän kotikartanonsa ja lisäksi oli joku tarjoutunut ostamaan maan; ja vaihdettuaan innoissaan useita sähkösanomia päivässä Oliverin kanssa, olivat he äkkiä päättäneet järjestää asiansa ja matkustaa New-Yorkiin.

Siellä olivat nyt Montague ja hänen äitinsä sekä yhdeksäntoista vuotias serkku Alice, ja vanha "Lucy-mummo", Mrs Montaguen palvelija. Oliver oli ollut heitä vastassa Jerseyn kaupungissa, onnesta säteilevänä. Hän näytti aivan yhtä poikamaiselta kuin ennenkin ja yhtä sievältä; New-York ei ollut muuttanut häntä ollenkaan, tehnyt vaan vähän kalpeammaksi. Virkapukuinen hotellin palvelija seisoi valmiina vastaanottamassa heidän tavaroitaan, ja suuret, punaiset matkavaunut olivat heitä odottamassa; ja sitte heidät asetettiin mukavasti paikoillensa, ja nuorempi veli piti velvollisuutenaan olla tiedonantajana ja oppaana.

Montague oli tullut, alkaakseen elämän taas alusta. Hän oli tuonut mukanaan rahansa ja aikoi sijoittaa ne ja tulla toimeen tuloillaan, kunnes alkaisi jotakin ansaita. Hän oli työskennellyt kovasti urallansa ja hän aikoi tehdä niin myös New-Yorkissa ja lopulta raivata itselleen tien. Hän tunsi tuskin ollenkaan kaupunkia -- hän katseli sitä lapsen avoimilla silmillä.

Nopeasti alkoi hän oppia, huomasi hän. Oli aivankuin he olisivat joutuneet pyörremyrskyn valtaan: ensiksi kiirehtivät ihmisjoukot, ja sitte meluavat ajurit ja kirkuvat sanomalehtipojat, ja rämisevät vaunut; sitte nuolennopeat moottorit, jotka kiitivät vankkurien ja vaunujen lomassa, ja katujensa kulmilla seisoi suuret poliisit, jotka paimensivat matkoihinsa kiirehtivää kansaa; ja sitte 5 Avenue puotiriveineen ja torninkorkuisine hotelleineen; ja lopuksi nopea pyörähdys kulman ympäri -- ja heidän kotinsa.

"Olen valinnut rauhallisen kodikkaan paikan teitä varten", oli Oliver sanonut, ja se oli suuresti viehättänyt hänen veljeään. Mutta hän oli säikähdyksestä jäänyt tuijottamaan, kun hän astui tähän uusimpaan "yksityishotelliin" -- jota piti yllä pari kolme sataa kaupungin huomattavimpaan ylimystöön kuuluvaa henkeä -- ja huomasi korkean holvikäytävän ja sen jättiläismäiset pronssiset portit, ja uljaan, salimaisen eteisen, joka oli taiteellisesti rakennettu Caen'in kivestä ja Italian marmorista, ja yllä kaartui holvimainen katto, jossa oli nykyaikaisten mestarien maalauksia. Livreijapukuiset miehet kantoivat heidän päällysvaatteensa ja kumarrellen johtivat heitä; suuri pronssinen hissi nosti heidät äkkiä oikean oven kohdalle; ja he kulkivat huoneisiinsa pitkin käytävää, jonka seinät olivat veripunaista marmoria ja lattia matolla peitetty, pehmeällä kuin lepotyyny. Siellä oli kuusi palatsimaista huonetta, jotka aivan kauhistuttivat Montagueta mattojensa, verhojensa ja sisustuksensa loistolla.

Niinpian kuin mies, joka kantoi heidän tavaroitaan, oli jättänyt huoneen, kääntyi hän veljensä puoleen.

"Oliver", sanoi hän, "kuinka paljon me maksamme kaikesta tästä?"

Oliver hymyili. "Sinun ei tarvitse maksaa mitään, veliseni", vastasi hän. "Te tulette olemaan minun vieraanani pari kolme kuukautta, kunnes olette saaneet asianne järjestetyiksi."

"Sinä teet oikein hyvin", sanoi toinen; "-- me keskustelemme siitä myöhemmin. Mutta sano minulle sillä välin, kuinka paljon nämä huoneet maksavat."

Ja silloin Montague sai vastaansa ensimäisen panoksen New-Yorkin dynamiittia. "Kuusisataa dollaria [3000 Smkaa. Käänt. huom.] viikossa", sanoi Oliver.

Hän astui taaksepäin ikäänkuin veljensä olisi häntä lyönyt. "Kuusisataa dollaria viikossa!" läähätti hän.

"Niin", sanoi toinen tyynesti.

Viipyi useita minuutteja ennenkuin hän sai takaisin hengityksensä. "Veli", huusi hän, "sinä olet mieletön!"

"Se on erinomaisen edullinen kauppa", hymyili toinen; "minä saan heidän kauttaan vaikutusvaltaa."

Taas oli hetken vaitiolo, jonka kestäessä Montague tapaili sanoja. "Oliver", huudahti hän, "minä en saata uskoa sinua! Miten saatoit sinä luulla, että me voisimme maksaa sellaisen hinnan?"

"Minä en luullutkaan sitä", sanoi Oliver; "sanoinhan sinulle, että aikomukseni oli maksaa se itse."

"Mutta kuinka voimme me sallia sinun maksaa sen edestämme?" huusi toinen. "Voitko kuvitella, että _minä_ koskaan tulen ansaitsemaan niin paljon, että voisin maksaa sellaisen hinnan?"

"Tietysti sinä tulet", sanoi Oliver. "Älä ole hullu, Allan -- sinä tulet huomaamaan helpoksi hankkia rahaa New-Yorkissa. Jätä se minulle ja odota vähän aikaa." Mutta toinen ei jättänyt häntä niin vähällä. Hän istuutui koristellulle silkkivuoteelle ja kyseli katkonaisesti: "Kuinka suurten luulet tulojeni tulevan olemaan vuodessa?"

"Sitä en suinkaan tiedä", nauroi Oliver; "ei kenelläkään ole aikaa laskea tulojaan. Sinä tulet saamaan niin paljon kuin tarvitset, ja kelpolailla enemmänkin. Tämän yhden asian tulet sinä huomaamaan varmaksi -- mitä enemmän sinä kulutat, sitä enemmän olet sinä tilaisuudessa saamaan."

Ja sitte nähdessään, että tuo vakava ilme veljensä kasvoilla ei hävinnyt, istuutui Oliver, ja pannen jalkansa ristiin jatkoi tuon ylellisen elämän paradokseista kokoonpannun filosofian esittämistä. Hänen veljensä oli tullut miljonäärien kaupunkiin. Siellä oli määrätty joukkue ihmisiä -- "oikea sääty", oli Oliverin tapana niitä kutsua -- ja heidän keskuudessaan tulisi hän huomaamaan, että raha siellä oli yhtä vapaata kuin ilma. Sikäli kuin se hänen urallansa tulisi kysymykseen, tulisi hän havaitsemaan, että koko New-Yorkissa ei ole mitään niin kallista kuin säästäväisyys. Jos ei hän elänyt gentlemannin tavalla, huomasi hän itsensä suljetuksi valittujen piiristä -- ja kuinka hän sitte pitäisi huolta toimeentulostaan, oli kysymys, jota hänen veljensä ei olisi kestänyt katsoa silmästä silmään.

Sentähden tuli hänen niinpian kuin mahdollista asettaa itsensä sellaiseen mielentilaan, että mitkään asiat eivät häntä hämmästyttäisi, että hän teki niinkuin muutkin tekivät ja maksoi mitä muutkin maksoivat, ja teki sen tyynesti niinkuin olisi tehnyt sitä kaiken ikänsä. Hän olisi pian löytävä paikkansa; ainoa, mitä hänen sillä välin tuli tehdä, oli jättää itsensä veljensä johdettavaksi. "Sinä tulet aikaa myöten näkemään, että minulla on langat käsissäni", lisäsi jälkimäinen. "Siis ota elämä kevyesti ja anna minun esittää itsesi oikeille henkilöille."

Tuo kaikki tuntui hyvin puoleensavetävältä. "Mutta tiedätkö varmasti ymmärtäväsi", kysyi Montague, "mitä varten minä olen täällä? Minä en halua päästä 'neljänsadan' joukkoon, minä olen käytännöllisesti perehtymässä lakiin -- sinä tiedät sen."

"Ensiksikin", vastasi Oliver, "älä puhu 'neljästä sadasta' -- se on sivistymätöntä ja typerää; ei mitään sellaista ole olemassa. Toiseksi, sinä aiot elää New-Yorkissa ja tahdot oppia tuntemaan oikeita ihmisiä. Jos tunnet heidät, sinä voit harjoitella lakia, tai harjoitella biljaardia, tai mitä tahansa päähäsi pälkähtää. Jos et heitä tunne, niin voit yhtä hyvin harjoitella Dahomey'ssa. Sinä voit kyllä asettua tänne ja alottaa ominpäin, mutta et kahdessakymmenessä vuodessa tule pääsemään niin pitkälle, kun saattaisit päästä kahdessa viikossa, jos tahdot antaa minun ohjata."

Montague oli melkein viisi vuotta veljeänsä vanhempi, ja kotona oli hän asettunut puoleksi isälliseen asemaan häntä kohtaan. Nyt sitävastoin näytti asema muuttuneen päinvastaiseksi. Kevyesti hymyillen alistui hän huvitettuna ja asetti itsensä oppilaan asemaan, joka tiedonhaluisena tahtoo tutustua maailmankaupungin salaisuuksiin.

He päättivät olla puhumatta näistä asioista mitään toisille. Mrs Montague oli puoleksi sokea ja vietti Lucy-mummon kanssa huomaamatonta elämää kotonaan. Mitä tuli Aliceen, niin hän oli nainen, eikä hän tulisi vaivaamaan itseään talousasioilla; jos ihmeelliset kummitädit tulisivat peittämään hänet lahjoilla, ottaisi hän ne vastaan.

Alice oli joka tapauksessa kasvanut elämään palatsissa, sanoi Oliver. Hän oli riemusta huudahtanut nähdessään Alicen ensi kerran rannalla. Alice oli ollut kuusitoista vuotta, silloinkun hän läksi, ja pitkä ja hento; nyt oli hän yhdeksäntoista, ja kukkeuden hienot merkit näkyivät hänen tukassaan ja kasvoissaan. Automobiilissa oli Oliver kääntynyt ja tuijottaen häneen lausunut salaperäisen tuomion: "Sinä tulet menestymään!"

Nyt juuri kierteli Alice ympäri huoneita, huudahtellen hämmästyksestä. Kaikki oli täällä niin hiljaista ja sopusointuista, että aluksi kaikki epäluulot viihdytettiin rauhaan. Tämä oli yksinkertaisuutta, eriskummaista ja hämmästyttävää yksinkertaisuutta; se oli mitä suurimmalla taidolla kokoonpantu. Se oli ylellisyyttä, mutta itsetietoiseksi kasvanutta, joka katseli itseänsä ylhäisellä halveksumisella. Ja lyhyen ajan kuluttua alkoi se läpäistä alhaisimmankin mielen täyttäen sen kunniotuksen sekaisella pelolla; on mahdotonta olla kauan hämmästystä tuntematta huoneessa, joka on kalustettu mitä harvinaisimmilla tsherkessiläisillä pähkinäpuilla ja verhottu käsinkoristelluilla silkkikankailla -- vaikka siellä ei olisikaan ketään, joka sanoisi, että jokaisen huoneen sisustus on maksanut kahdeksansataatuhatta dollaria [Neljäkymmentätuhatta mkaa], ja että seinämatto on ostettu Pariisista seitsemälläkymmenellä dollarilla [3500 mkalla] kyynärä.

Montague läksi myöskin katselemaan huoneita. Hän huomasi suuret, kaksinkertaiset akkunat, joissa oli pronssiset kehykset; pronssiset, tulenkestävät ovet; pronssiset sähkökynttilät ja kruunut, joista nappulaa kosketettaessa levisi huoneeseen pehmeä valovirta; "herttuattaren" ja "markiisittaren" tuolit, joiden päällystä oli seinäverhojen mukainen; suunnattoman suuri nahkainen "leposohva", jonka toisessa päässä oli siirrettävä lamppu; kun avasi pukuhuoneen oven, täyttyi se automaattisesti valolla; siinä oli siirrettävä kolmisivuinen peili, josta saattoi nähdä oman kuvansa joka puolelta. Vuoteen vierellä oli pieni pronssilaatikko, johon saattoi panna kengät, ja pienen, käytävään avautuvan lukollisen oven kautta saattoi vahtimestari ne ottaa kenenkään häiriytymättä. Jokainen kylpyhuone oli tavallisen vastaanottohuoneen kokoinen, lattia ja seinät lumivalkoisesta marmorista ja ovi oli hienosta, kalliista peililasista. Siellä oli suuri posliininen amme, jonka yläpuolella seinässä oli lasiset kädensijat, joiden avulla helposti saattoi päästä ylös; ja vesisuihku ja pellavasta tehdyt telttakangasverhot, jotka muutettiin joka päivä, ja marmorinen penkki, jolla voi maata sillä aikaa kun hieroja, joka saapui nappulaa kosketettaessa, siveli ruumista.

Loppumattomat olivat tämän laitoksen ihmeellisyydet, niinkuin Montague vähitellen tuli huomaamaan. Oli mahdotonta, että takan reunalla oleva antiikkityylinen pronssinen kello olisi osottanut väärin, sillä se oli sähköyhteydessä liikkeen kanssa. Teidän ei tarvinnut avata akkunaa ja laskea tomua sisälle, sillä huone tuulotettiin automaattisesti, ja kääntämällä lämpöjohtoa voitte te saada "kylmää" tai "kuumaa." Liikkeen puolesta toimitettiin teille opas, joka näytti teille koko laitoksen; ja te saatoitte nähdä leipänne alustettavan sähkön avulla, munan muotoisella pöydällä, ja munat tutkittiin sähkövalolla; te saatoitte kurkistaa suunnattomiin jäähdytyslaitoksiin, joita tuulotettiin jättiläismäisillä sähköviuhkoilla; jokaisella vähäpätöisellä lammaskotletillakin oli siellä oma erikoinen säilytyslaatikkonsa. Teidän omassa kerroksessanne oli ravintola, jossa oli kuumat ja kylmät varastohuoneet ja ilmatiiviit ruoankuljetuslaitokset; te saatoitte pitää omat, yksityiset pöytäliinanne ja kuppinne sekä lautasenne ja oma perhetarjoilijanne, jos niin tahdotte. Lapsianne kuitenkaan ei teidän oltu sallittu ottaa mukaanne taloon, vaikka henkenne olisi ollut kysymyksessä -- tämän pienen myönnytyksen teitte mielellänne isännälle, joka oli sijoittanut puolitoista miljoonaa dollaria yksinomaan kalustukseen.

Muutamia minuuttia myöhemmin soi telefooni, ja Oliver vastasi ja sanoi: "Lähettäkää hänet ylös."

"Tässä tulee räätäli", lausui hän, sulkiessaan telefoonin.

"Kenen?" kysyi veljensä.

"Sinun", sanoi hän.

"Tuleeko minulla olla uudet vaatteet?" kysyi Montague.

"Sinullahan ei ole nyt mitään vaatteita", oli vastaus.

Montague seisoi "pukumestarin" edessä, joksi kallisarvoista peiliä kutsuttiin. Hän tarkasteli itseään ja sitten veljeään. Oliverin vaatteet olivat melkein tsherkessiläisen pähkinäpuun väriset; aluksi tuntuivat ne yksinkertaisilta, ja vieläpä vähän huolimattomilta -- vasta vähitellen saattoi huomata, että se oli omaperäistä ja erinomaista, ja hyvin kallista.

"Eivätkö sinun new-yorkilaiset ystäväsi tahtoisi ottaa huomioon sitä seikkaa, että minä olen vast'ikään maalta tullut?" kysyi Montague leikillisesti.

"Saattaisivat kyllä", vastasi veli. "Minä tunnen sata henkilöä, jotka lainaisivat minulle rahaa, jos pyytäisin heiltä. Mutta minä en pyydä heiltä."

"Kuinka pian minä siis olen valmis esiintymään?" kysyi Montague, nähden itsensä suljetuksi lukkojen taa viikoksi tai kahdeksi.

"Sinä olet saava kolme pukua huomenna aamulla", sanoi Oliver. "Genet on luvannut."

"Mitan mukaan tehdyt puvut?" änkytti toinen hämmästyksissään.

"Hän ei ole koskaan kuullut minkäänlaisista muista puvuista", sanoi Oliver, äänessään vakava nuhde.

M. Genet'illä oli venäläisen suuriruhtinaan ulkomuoto, ja hoviherran käytös. Hän toi apulaisen ottamaan Montaguesta mittaa, sillä aikaa kun hän itse tarkasti, mitä värejä hänelle sopisi. Montague sai keskustelusta tietää, että hänen tuli seuraavana aamuna matkustaa maalaistalolle, ja että hän tarvitseisi matkapuvun, metsästyspuvun, ja "aamunutun." Muut saisivat odottaa siksi kunnes hän olisi palannut. Nuo kaksi keskustelivat hänestä ja hänen eri "kohdistaan" ikäänkuin heillä olisi ollut puhe jostakin hevosesta; hänessä oli jotakin erikoista, hän oli oppivainen, ja hänen kanssaan saattoi tehdä paljonkin -- vähällä koulutuksella hänestä voi tehdä etevän persoonallisuuden. Hänen ranskankielensä ei ollut kiitettävää, mutta hän sai selville, että M. Genet'in mielipide oli, että New-Yorkin aviomiehet tulisivat vapisemaan, nähdessään hänet seurassaan.

Kun räätäli oli lähtenyt, tuli Alice sisälle, kasvot loistaen kylmästä kylvystä. "Täällä te olette itseänne varustamassa!" huusi hän. "Ja mitä minä saan?"

"Sinun kysymyksesi on vaikeammin ratkaistavissa", sanoi Oliver nauraen; "mutta sinä saat alkaa jo tänä iltana. Reggie Mann tulee viemään sinut mukanaan ja hankkimaan sinulle muutamia pukuja."

"Mitä!" änkötti Alice. "Hankkimaan minulle uusia pukuja! Mies?"

"Tietysti", sanoi toinen. "Reggie Mann antaa puolelle New-Yorkin naisista opastusta heidän vaatteidensa suhteen."

"Kuka hän on? Räätälikö?" kysyi tyttö.

Oliver istui leposohvan reunalla, heilutellen jalkaansa toisen päällä; ja hän lopetti äkkiä, tuijotti tyttöön ja istuutui uudelleen, nauraen hiljaa itsekseen. "Oi rakkaani!" sanoi hän. "Reggie-parka!"

Käsittäen, että hänen oli lähdettävä alusta saakka, alkoi hän selittää, että Reggie Mann oli tanssimestari, naisellisen seurapiirin epäjumala. Hän oli suuren Mrs de Graffenried'in -- tietysti olivat he hänestä kuulleet -- erityinen suosikki ja hoivatti -- Mrs de Graffenried'in, joka tunnustettiin Newportin seuraelämän kuningattareksi, ja jonka kohtalona oli kerran tulla siksi New-Yorkissa. Reggie ja Oliver olivat hyvissä "väleissä" ja Reggie oli jäänyt kaupunkiin, pitämään huolta Alicen vaatetuksesta -- nähtyään hänen kuvansa, ja luvattuaan tehdä hänestä oikein taideteoksen. Ja sitten Mrs Robbie Walling antaisi hänelle tanssiopetusta, ja koko maailma tulisi lankeamaan hänen jalkojensa juureen.

"Sinä ja minä menemme aamulla 'Mustaan metsään', Wallingien metsästystilalle", lisäsi Oliver veljelleen. "Sinä tapaat siellä Mrs Robbien. Olet kai kuullut Wallingeista?"

"Olen", sanoi Montague, "olen kuullut heistä puhuttavan."

"Hyvä on", sanoi toinen, "me ajamme alas vaunuilla. Aion ottaa sinut kilpa-ajovaunuihini, niin saat kokea mitä se on. Me lähdemme varhain."

"Minä olen kyllä oleva valmis", sanoi Montague; ja kun hänen veljensä vastasi, että hän tulisi olemaan portilla kello yhdentoista aikaan, teki hän yhden uuden huvittavan huomion new-yorkilaisten tavoissa.

Siihen hintaan, minkä hän hotelliin maksoi, kuului myöskin yhden kamaripalvelijan eli tytön palvelus heitä jokaista kohti ja sentähden kun heidän tavaransa olivat tulleet ei heillä ollut mitään tekemistä, ja he menivät syömään aamiaista yhteen hotellin suurimmista ruokailuhuoneista. Tornimaiset pylväät olivat tummanvihreää marmoria ja palmut ja kukat muodostivat ihmeellisiä labyrinttejä. Oliver tilasi; hänen veljensä ei jättänyt huomaamatta, että yksinkertainen ateria maksoi heille noin viisikymmentä dollaria [250 Smkaa] ja hän ihmetteli, tulisivatko he syömään sillä hinnalla koko ajan.

Silloin Montague mainitsi, että hän oli kotoa lähdettyään saanut sähkösanoman kenraali Prenticeltä, ja hän pyytää häntä tulemaan kanssaan sinä iltana Uskollisen Legioonan kokoukseen. Montague ihmetteli leikillään, tuomitseisiko hänen veljensä hänen vanhan pukunsa kelpaamattomaksi sellaiseen tehtävään. Mutta Oliver vastasi, että sillä ei olisi väliä, mitä hänellä siellä oli päällään; hän ei tapaisi ketään, jolla olisi merkitystä, paitsi Prenticeä itseään. Kenraali ja hänen perheensä näkyivät olevan hyvin huomattavia seuraelämässä ja heitä oli "muokattava." Mutta Oliver, ovelasti kyllä, ei siitä pitemmältä puhunut, sillä hän tiesi, että hänen veljensä varmasti tulisi puhumaan vanhoista ajoista, joka olisi varmin mahdollinen tapa päästä kenraali Prenticen hyvään suosioon.

Aamiaisen jälkeen tuli Reggie Mann, hintelä keikari, jolla oli kapea, pieni vartalo ja teeskennelty, siro käyntitapa, hienot kädet ja naisellisen pehmeä ääni. Hän oli puettu iltakävelypukuun, ja napinlävessään kantoi hän ihmeellisen punaista _orchidéta_. Montaguen kättä pudisti hän olkapäänsä tasalle; mutta kun Alice tuli sisälle, niin ei hän ollenkaan ottanut häntä kädestä. Sensijaan, hän seisoi ja katseli hämmästyneenä, katseli yhä uudelleen, ja kohottaen tunteensa yltäkylläisyydessä käsiään, huudahti hän: "Oh, täydellinen! täydellinen!"

"Ja kas, minähän sanoin sinulle!" lisäsi hän innokkaasti. "Hän on riittävän pitkä kantaakseen satiinia! Hänen tulee saada vaalean sininen empiiripuku -- hän on saava sen vaalean sinisen empiiripuvun, vaikka minä itse saisin maksaa sen hänen edestään! Ja oh, mitä maailmassa voimmekaan me tehdä tuollaisella tukalla! Ja vartalo -- Réval tulee suorastaan hulluksi!"

Reggie jatkoi laverteluaan kevyellä ja iloisella tavallaan, hän otti Alicen käden ja tutki sitä, ja sitten hän käänsi Alicen tarkastellen hänen vartaloaan; Alice lensi punaiseksi ja koetti nauraa salatakseen hämmennystään. "Rakas Miss Montague", huudahti hän, "minä tuon koko Gothamin ja lasken sen Teidän jalkojenne juureen! Ollie, sinä olet taistelusi voittanut! Voittanut ilman ainoatakaan laukausta! Minä tiedän oikean miehen hänelle -- hänen isänsä on kuolemaisillaan, ja hänelle tulee neljä miljoonaa jo yksin vanhan mantereen arvopapereissa. Ja hän on yhtä kaunis kuin Antonius ja yhtä hurmaava kuin Don Juan! _Allons!_ me voimme tämän illan jo alottaa niillä myötäjäisillä!"

Kolmas luku.

Oliver ei asunut heidän kanssaan; hänellä oli oma huoneustonsa klubissa, jota hän ei halunnut jättää. Mutta seuraavana aamuna noin kaksikymmentä minuuttia sen ajan jälkeen, minkä hän oli määrännyt, oli hän ovella ja Montague meni alas.

Oliverilla oli Ranskasta tuotu kilpa-ajovaunu. Siinä oli ainoastaan kaksi avonaista istuinsijaa edessä ja takana oli istuin koneenhoitajaa varten. Se oli muodoltaan matala ja pitkä ja näytti mitä epäilyttävimmältä otukselta. Joka kerta kun se pysähtyi kadulla, kerääntyi joukko uteliaita sitä tirkistelemään. Oliverilla oli yllään musta, karhunnahkainen takki, joka ulottui jalkoihin saakka ja lakki ja käsineet vastasivat muuta pukua; hänellä oli lasiset silmäinsuojustimet, jotka hän oli sysännyt ylös otsalle. Samallainen puku oli valmiina myöskin hänen veljensä istuimella.

Puvut olivat tulleet, ja kamaripalvelija kantoi niitä käsilaukussa. "Me emme voi kuljettaa niitä mukanamme", sanoi Oliver. "Hän saa tuoda ne junalla." Ja sillä aikaa kun hänen veljensä napitti nuttunsa, antoi hän osotteen; Montague kiipesi sisälle ja heitettyään nopean silmäyksen hänen olkapäänsä yli, painoi Oliver erästä tankoa ja kiersi ohjauspyörää, ja kiitäen vierivät he alas katua.

Kotona Mississipillä saattoi joskus kohdata automobiililla ajelevia joukkueita, jotka yleensä olivat hirveästi kiusottavia ja vaarallisia matkavarustuksille. Mutta eiliseen päivään saakka, jolloin hän oli noussut maihin lautalta, ei hän vielä koskaan ollut ajanut moottorivaunussa. Ajaminen tällaisessa vaunussa oli kuin olisi matkustanut unessa -- se liukui eteenpäin ilman pienintäkään ääntä tai tärinää; se kiisi hurjana eteenpäin, syöksyi oikealle ja vasemmalle, kohosi hitaasti ylös mäkiä, ja pysähtyi aivankuin omasta tahdostaan -- ajaja ei tosiasiassa näyttänyt tekevän mitään. Sellaiset seikat kuin vaunujen raiteet eivät siihen mitään vaikuttaneet, ja suuremmat puutteellisuudet kadun kivisessä pinnassa saivat aikaan vain pienen heilahduksen; ainoastaan silloin kun se lensi eteenpäin aivankuin olisi ollut elävä olento, saattoi tuntea sen voiman, paineesta selässään istuimen selustaa vastaan.

He kulkivat vauhdilla, mikä Montaguen mielestä tuntui suorastaan uhkarohkealta, läpi kaupungin katujen, puikkelehtien vaunujen ja kuormavankkureiden välitse, hipaisten ohi ajopelien, pyörähtäen ympäri kadunkulmien ja valiten mitä mahdottomimmat ajoväylät. Oliver näytti aina tietävän, mitä vastaantuleva olisi tekevä; mutta pelkkä ajatus että hän tekisi jotenkin toisin piti hänen kumppaninsa sydämen alituisesti tuskallisessa jännityksessä. Kerran kun nuori mies hyppäsi henkensä edestä tieltä, huusi hän kovasti; Oliver nauroi ja päätään kääntämättä sanoi, "Sinä kyllä tulet tottumaan siihen vähitellen."

He ajoivat alas pitkin neljättä Aveneuta ja kääntyivät Bowerylle päin. Ilmassa kulkevat junat jyskyttivät ylhäällä päiden päällä ja kapakat, viidenkymmenen pennin museot, halpahintaiset majatalot ja vaatekaupat vilisivät heidän ohitsensa yhtenä sekamelskana. Kahdesti huomasi Oliverin haukansilmä sinisen univormun edessään ja silloin he hiljensivät vauhtiaan kohtalaiseksi, jolloin Montaguella oli tilaisuus tarkastaa ympäristön kurjaa asutusta. Oli kylmä marraskuun päivä ja "työtön" aika; ja risaiset, työstä ajetut miehet astelivat hartiat kyyryssä ja kädet taskuihin pistettyinä.

"Mihin ihmeessä me olemme menossa?" kysyi Montague.

"Long Islandiin", sanoi toinen. "Se on ruokoton matka -- alkuosa siitä -- mutta se on ainoa tie. Eräänä päivänä on meillä vielä oleva oma, ilmassa kulkeva pika-ajotiemme ja me emme tarvitse enää ajaa läpi tämän kurjan sekasotkun."

Lähestyessään Williamsburgin siltaa oli heidän käännyttävä, sillä he huomasivat kadun suljetuksi korjausta varten. Heidän oli kierrettävä kokonainen kortteli ja he kääntyivät väärälle kadulle ja töyttäsivät keskelle vuokrakasarmialueita. Kapeita, likaisia katuja, joiden molemmin puolin seisoi suunnattomia rakennusryhmiä joiden välille muodostui aivankuin syvät, äkkijyrkät rotkot, joiden seinillä riippui ruostuneet, rautaiset tulipalotikapuut ja ulkoasua koristi saippualaatikot ja vesiammeet, pesulaitokset ja kirkuvat sylilapset; ahtaat rappukäytävät, täynnä leikkiviä lapsia; mauste- ja vaatetavarakaupat, tarjoilut, ja hämmästyttävä sekamelska ilmoituslappuja ja merkkejä englannin, saksan ja juutalaisten kielellä. Oliver ajoi läpi ihmistungoksen, kulmakarvansa kärsimättömyydestä rypistyneinä ja torvensa törähdellen vihaisesti. "Älä välitä siitä", kielteli Montague; mutta toinen vastasi, "Piru vieköön!" Lapset kirkuivat ja juoksivat pois tieltä, miehet ja vaimot hyppäsivät taaksepäin, rypistellen uhkaavina kulmiaan ja mutisten itsekseen; kadun sulki raskaat vaunut ja kuormavankkurit, ja he olivat pakotetut pysähtymään; lapset alkoivat kerääntyä ympärille ja pilkata heitä, ja joukko läheisessä tarjoilussa vetelehtiviä tyhjäntoimittajia reuhasi karkeita sanoja päästellen heidän luokseen; mutta Oliver ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan tiestä, joka oli heidän edessään.

Ja viimein olivat he ulkona sillalla. "Hitaat ajoneuvot kulkevat oikeaa sivua", oli kirjoitettu taululle, ja siten muodostui vasemmalle puolelle heitä varten kapea kuja. He ajaa huristivat ylös rinnettä ja kylmä ilma puri heitä niinkuin navakka tuuliaispää. Syvällä alhaalla lepäsi virta, jonka tuulen pieksämiä harmaita aaltoja kyntivät hinaajat ja raskaat lautat, ja kaupunki levisi kummallekin puolelle rantaa -- lukemattomat savupiiput pistivät esiin säännöttömistä kattoryhmistä ja valkoiset höyrypiiput tupruttivat savua kaikkialla. Sitten viilsivät _he_ alas seuraavaa rinnettä ja Brooklyniin.

Siellä oli asfalttinen ajotie, jonka molemmin puolin seisoi rivissä pieniä asuntoja. Niitä oli peninkulmittain kortteli toisensa jälkeen. Montague ei ollut koskaan ennen elämässään nähnyt niin paljon taloja, ja melkein kaikki olivat niinkuin samaan malliin valetut.

Paljon toisia automobiileja kiisi pitkin tätä katua, kilpaillen toistensa kanssa. Se, jonka ohi useimmin ajettiin, sai kaiken pölyn ja löyhkän; ja siksi oli yleisenä sääntönä, että ollessasi takana odottelit sinä vain aukeaa paikkaa lisätäksesi vauhtia ja ajaaksesi eteen; mutta juuri kun olit saanut silmiisi mukavan paikan, alkoi sivullasi puhkua ja pihistä ja kilpailijani suhahti salaa ohitsesi. Jos olit häpeämätön, niin lisäsit sinäkin vauhtia ja pakotit hänet peräytymään takaisin, jollei hän tahtonut antautua alttiiksi vaaralle törmätä yhteen toista tietä tulevien ajoneuvojen kanssa. Oliverilla näytti olevan ainoastaan yksi päämäärä -- päästä kaikista edelle.

He saapuivat suurelle valtameritielle. Siellä kulki useita automobiileja ja melkein kaikki ajoivat yhteen suuntaan ja kilpailivat. Kaksi niistä pysyttelihe kiinni Oliverissa, eivätkä tahtoneet jäädä jälkeen -- kerta toisensa perästä kiisivät he yhä uudelleen toistensa ohi. Niiden liikkeelle nostama pöly oli silmiä sokaiseva ja alituinen löyhkä iljetti; mutta Oliver puristi huulensa lujasti yhteen ja pieni viisari vauhdinmittarilla alkoi liikkua eteenpäin ja he ajoivat lentäen alas katua. "Ottakaa nyt kiinni!" mutisi hän.

Muutamia sekuntteja myöhemmin huudahti Oliver äkkiä, kun muuan poliisi, joka oli ollut kätkeytyneenä pensaan taakse, ryntäsi ylös ja huusi heille jotakin. Poliisilla oli moottoripyörä, ja Oliver huusi koneenhoitajalle: "Vetäkää nauhasta!" Hänen veljensä kääntyi taakseen, säikähtyneenä ja hämmennyksissään, ja hän näki miehen kurottavan kädellään vaunun lattiaan. Hän näki poliisin hyppäävän pyörälleen ja alkavan heitä seurata. Sitten katosi se hänen silmistään pölypilveen.

Saattoi kestää viisi minuuttia tuota hurjaa menoa, heidän ajaessa aivan ääneti ja jännittyneinä, vauhdilla, jollaista Montague ei ollut koskaan tavannut pikajunassa. Toista tietä tulevat ajoneuvot pujahtivat näkyviin, ja rynnäten suoraan heitä kohti -- siltä ainakin heistä näytti -- puhalsivat ohi vain käden leveyden etäisyydellä heidän vaunustaan. Montague oli juuri tehnyt päätöksensä, että tämänkaltainen ajo olisi hänelle kylliksi koko elämän ajaksi, kun hän huomasi, että heidän kulkunsa hiljeni. "Te voitte päästää nauhan", sanoi Oliver. "Hän ei tule meitä enää tavottamaan."

"_Mikä_ se nauha on?" kysyi toinen.

"Se on sidottu kiinni takana olevaan levyyn, jolla on meidän numeromme. Se nostaa sen ylös niin että sitä on mahdoton nähdä."

He kääntyivät tielle, joka johti maaseudulle, ja Montague heittäytyi istumaan ja nauroi kunnes kyyneleet valuivat alas hänen poskilleen. "Onko tuo kuje yleinen?" kysyi hän.

"Sangen yleinen", sanoi toinen. "Mrs Robbilla on vaunuvajassaan allas, joka on täynnä kuraa ja hänen ajajansa roiskuttaa siitä numerolapulle joka kerran kun hän lähtee ajelemaan. Täytyy tehdä, näetkös, jotakin, tai muutoin joutuu alituisesti kiinni."

"Oletko koskaan joutunut poliisin käsiin?"

"Ainoastaan kerran olen ollut oikeudessa", sanoi Oliver. "Pysäytetty olen senkin seitsemän kertaa."

"Mitä he tekivät toisilla kerroilla -- varottivat sinua?"

"Varottivatko?" nauroi Oliver. "Eivät mitään muuta kuin astuivat minun kanssani vaunuun ja ajoivat pari korttelia, kunnes joutuivat pois joukon näkyvistä; ja sitten pistin minä heidän kouraansa kymmenen dollarin maksuosotuksen ja he livahtivat tiehensä."

Montague vastasi hänelle, "Oo, minä ymmärrän!"

He kääntyivät leveälle viertotielle ja täällä oli enemmän automobiileja ja enemmän tomua ja kilpailua. Tuon tuostakin kulkivat he kärry- tai rautatiekiskojen yli ja siellä oli aina varotusmerkki; mutta Oliver tiesi varmasti jollain salaisella tavalla, että raiteet olivat selvät, sillä hän ei koskaan näyttänyt hidastuttavan kulkua. Silloin tällöin joutuivat he kyliin ja silloin vasta vähensivät he nopeutta; mutta vauhdista, millä he kulkivat läpi eivät kyläläiset olisi saattaneet heitä vähääkään epäillä.

Mutta sitten tuli uusi seikkailu. Tie oli korjattavana ja oli mitä kurjimmassa kunnossa ja he raivasivat parhaallaan itselleen tietä, kun nuori mies, joka oli kävellyt syrjässä tiellä, astui heidän eteensä, veti punaisen nenäliinan taskustaan ja katsoen heihin heilutti sitä ylhäällä. Oliver mutisi kirouksen.

"Mitä on kysymyksessä?" huusi hänen veljensä.

"Meidät on otettu kiinni!" huudahti hän.

"Mitä!" änkytti toinen. "Minkätähden? Mehän emme kulkeneet juuri ollenkaan."

"Tiedän", sanoi Oliver; "mutta he ovat saaneet meidät siitä huolimatta."

Hän oli varmaankin yhdellä silmäyksellä päättänyt mielessään, että asema oli toivoton, sillä hän ei edes yrittänytkään lisätä nopeutta, vaan antoi nuoren miehen astua vaununkannelle, saavuttuaan hänen luoksensa.

"Mitä tämä merkitsee?" tiedusti Oliver.

"Automobiiliyhdistys on lähettänyt minut", sanoi tuntematon, "varottamaan teitä, että ensimäisessä kaupungissa on teitä varten viritetty ansa. Siksi -- olkaa varuillanne."

Ja Oliver hengähti ja sanoi, "Oh! Kiitän Teitä!" Nuori mies laskeutui alas ja he kulkivat eteenpäin; Oliver heittäytyi istumaan ja nauroi niin että tärisi.

"Onko tuo tavallista?" kysyi hänen veljensä naurun puuskien lomassa.

"Se on tapahtunut minulle kerran ennen", sanoi Oliver. "Mutta olin sen kokonaan unohtanut."

He jatkoivat matkaa hyvin hitaasti; saavuttuaan kylän ulkorajoille kulkivat he hautaussaaton hitaudella, vaunun jyskyttäessä kovempaan vauhtiin. Muutaman maalaiskauppapuodin edessä näkivät he seisovan joukon tyhjäntoimittajia, jotka odottivat heitä, ja Oliver sanoi, "Siinä on ensimäinen osa ansasta. Niillä on telefooni ja jonkun matkan päässä heistä on mies, jolla samoin on telefooni, ja hänen takanaan on toinen, joka jännittää nuoran tien yli."

"Mitä he sinulle sitten tekisivät?" kysyi toinen.

"Vetäisivät rauhantuomarin eteen ja sakottaisivat, olisitpa missä tahansa, viidestäkymmenestä kahteensataan viiteenkymmeneen dollariin. Se on säännöllinen ryöstö julkisilta maanteiltä -- muutamat seudut ylpeilevät sillä, että heillä ei ole koskaan mitään veroja; ne saavat rahansa kokonaan meiltä!"

Oliver veti kellon taskustaan. "Me joudumme myöhään puolipäiväateriallemme, kiitos näiden viivytysten!" Hän lisäsi, että he tulisivat tapaamaan "Haukan pesässä", joka, niinkuin hän sanoi, oli "automobiilien yhtymäpiste."

Kaupungin ulkopuolella he taas "käyttivät tilaisuutta"! ja puoli tuntia myöhemmin saapuivat he suunnattoman ilmoitustaulun luo, johon oli merkitty "Haukan pesään", ja he kääntyivät sinne. He ajaa huristivat kukkulalle ja äkkiä pääsivät he ulos mäntymetsiköstä ja heidän edessään kohosi ravintola, joka oli rakennettu ylös, salmen yli katselevalle kallionkielekkeelle. Sen edessä oli laaja pihamaa, jossa automobiilit pyörivät ja rätisivät, ja pitkä vaja, jossa niitä seisoi rivissä.

Puoli tusinaa palvelijoita juoksi heitä vastaan, kun he pysähtyivät rappujen eteen. He tunsivat kaikki Oliverin, ja kaksi heistä riensi harjaamaan hänen takkiaan ja yksi otti hänen lakkinsa, jolla aikaa koneenkäyttäjä vei vaunun vajaan. Oliverilla oli juomarahoja kaikille; yksi seikka, minkä Montague huomasi, oli se, että New-Yorkissa tuli sinulla olla tasku täynnä pientä rahaa ja sinun tuli heitellä sitä ympärillesi, minne hyvänsä menit. Sinun tuli antaa miehelle, joka kantoi päällysvaatteesi ja pojalle, joka avasi oven. Pukuhuoneessa oli sinun annettava pojille, jotka täyttivät pesuastiasi, ja toisille, jotka harjasivat sinut toisen kerran.

Majatalon pylvässalit olivat täynnä automobiileilla ajelevia joukkueita, puettuina kaikellaisiin outoihin pukuihin Montaguesta näytti, että useimmat heistä olivat ulkonaisesti loistavia -- miehillä oli punakat kasvot ja naiset puhelivat äänekkäästi; hän näki yhden, jolla oli taivaansininen vaippa ja kirkkaan punainen puku. Hänelle selveni, että elleivät nämä naiset olisi käyttäneet noin suuria hattuja, eivät he olisi tarvinneet aivan sellaista määrää kirkasväristä harsoa, jonka he kietasivat hattujensa yli ja sitoivat leukojensa alle, taikka jättivät sen irralleen tuulen liehuteltavaksi.

Ruokailuhuone näytti olevan rakennettu osastoihin, jotka olivat sikin sokin kallion huipulla. Salmelle päin aukeneva sivusta oli kokonaan lasista ja se voitiin ottaa kokonaan pois. Katossa oli ihmeellinen sekamelska erilaisia lippuja ja jaappanilaisia lyhtyjä, ja siellä täällä oli oranssipuita, palmuja ja keinotekoisia virtoja sekä suihkulähteitä. Jokainen pöytä näytti olevan täynnä; lautasten räminä, äänet ja naurun remakka ja neekeriorkesterin kitarain ja mandoliinien pauhu teki miltei puolikuuroksi. Neekeritarjoilijat juoksentelivat edestakaisin, ja jättiläismäinen, paksu ylitarjoilija, joka varpaillaan pyörähdellen keikisteli itseään, huomasi Oliverin ja lähestyi häntä hymyillen tervehdykseksi.

"Kyllä, herra -- ovat juuri saapuneet, herra", sanoi hän ja vei hänet alas huoneeseen, missä erääseen nurkkaan oli katettuna pöytä kuudelletoista tai kahdeksalletoista henkilölle. Sieltä kuului huutoja, "Täällä on Ollie!" -- laseja kolisteltiin ja kuorona pauhasi tervehdys -- "Halloo, Ollie! Sinä olet myöhästynyt, Ollie! Mitä on tapahtunut -- vaunu mennyt rikki?"

Seurueesta oli noin puolet miehiä ja puolet naisia. Montague valmisti itseään tuskalliseen koetukseen tulla esitetyksi kuudentoista henkilön kanssa perätysten, mutta hänet, järkevästi kyllä, siitä säästettiin. Hän pudisti Robbie Wallingin, pitkän, miltei onttorintaisen nuorukaisen kättä, jolla oli hieman keltaiset viikset, ja Mrs Robbien kättä, joka lausui hänet tervetulleeksi ja esitti hänet seurueelle toverillisen vapauden nimessä.

Ja sitten huomasi hän istuvansa kahden nuoren naisen keskessä, ja tarjoilija kumartui hänen ylitsensä, ottaakseen vastaan määräykset, mitä juomia hän halusi. Hieman epäröiden sanoi hän, että hän tahtoisi whiskyä, sillä hän oli vähän kylmettynyt; mutta hänen oikealla puolellaan istuva tyttö huomautti hänelle, "Teidän olisi parempi koettaa lasi kylmää shampanja-totia -- silloin näkyisivät seuraukset pikemmin." Ja tarjoilijalle lisäsi hän, "Tuokaa kaksi lasia, mutta toimittakaa ne nopeasti."

"Teillä oli varmaankin kylmä ajomatka matalassa vaunussanne", jatkoi hän Montaguelle. "Mikä saattoi teidät myöhästymään"?

"Meitä kohtasi muutamia esteitä", vastasi hän. "Muutaman kerran luulimme jo joutuneemme kiinni."

"Kiinni!" huudahti hän; ja toiset, jotka olivat kuulleet huudahtuksen, huusivat, "Oho, Ollie! kerro se meille"!

Oliver kertoi jutun ja sillä välin hänen veljellään oli tilaisuus katsella ympärilleen. Kaikki seurueen jäsenet olivat nuoria -- hän päätti, että hän oli heistä vanhin, He eivät olleet loistavasti puettuja, mutta ei tarvinnut katsoa kahdesti nähdäkseen, että siinä joukossa oli paljon rahaa. He olivat juoneet ensimäisen kierroksen loppuun ja rupesivat keskenään huvittelemaan. Kaikki olivat he läheisiä tuttuja ja kutsuivat toisiaan etunimillään. Montague huomasi, että ne aina päättyivät "ie":llä -- siellä oli Robbie, Freddie, Auggie, Clarrie, Bertie ja Chappie; jos heidän nimiään mitenkään ei voitu saada loppumaan oikealla tavalla, oli heillä niiden sijasta lisänimet.

"Ollie" kertoi, kuinka he olivat jättäneet taakseen poliisin; ja Clarrie Mason (yksi tuon mahtavan rautatiekuninkaan pojista) kertoi samallaisesta urotyöstä, minkä hänen vaununsa oli suorittanut. Ja sitten se nuori nainen, joka istui hänen vierellään, kertoi, kuinka muuan lihava irlantilainen vaimo oli loikannut heidän edestään, kun he pyörähtivät ympäri kadunkulman, seisonut ja haukkunut heitä sitten turvallisesti sivukäytävältä.

Tarjoilija tuli liköörin kanssa, ja Montague kiitti naapuriaan, Miss Priceä. Anabel Price oli hänen nimensä ja he kutsuivat häntä "Billyksi"; hän oli pitkä, erinomainen kaunotar, ja Montague sai aikaa myöten kuulla, että hän oli kuuluisa voimailija. Hän oli varmaankin aavistanut, että Montague tuntisi itsensä oudoksi tässä tuttavallisessa seurapiirissä, ja ryhtynyt herättämään hänessä kodikasta tunnelmaa, yritys, jossa hän ei ollenkaan onnistunut.

Heidän oli määrä mennä eräälle metsästystilalle, ja hän kysyi Montaguelta, oliko hän innostunut metsästykseen. Oli, vastasi hän ja sitten vastasi hän hänelle osotettuun uuteen kysymykseen, että hän oli metsästänyt etupäässä hirviä ja villejä kalkkunoita. "Ah, sittenhän Te olette oikea metsästäjä!" sanoi Miss Price. "Minä pelkään, että Te teette pilkkaa meidän tavallemme."

"Kuinka te menettelette?" kysyi hän.

"Odottakaa, niin saatte nähdä", vastasi hän; sitten hän lisäsi aivan sattumalta, "Kun alatte näyttää happamelta meidän joukossamme, niin tulette Te vetämään? sellaisen johtopäätelmän, että me emme varustele."

Montaguen leuka värähti hieman. Hän sai kuitenkin tasapainonsa ja sanoi, että hän otaksui edeltäkäsin sitä, tai että hän ei uskonut sitä; perästäpäin kun hän kyseli ja sai tietää, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, oli hän täydellisesti unohtanut, mitä hän oli sanonut. -- Alhaalla Natchezissa oli muutamassa hotellissa vanha ylitarjoilija, jota hän kerran oli vaatinut asettamaan itseään, lähinnä erästä ystävää istumaan. Nähdessään seuraavalla aterialla, että pyyntö oli otettu huomioon, sanoi hän vanhalle miehelle, "Pelkään, että olette osottanut minulle puolueellisuutta", johon hän sai vastaukseksi, "Minä aina koetan osottaa sitä niin paljon kun mahdollista." Montague aina muisti tämän, joka kerta kun hän palautti mieleensä ensimäisen kohtauksensa "Billy" Pricen kanssa.

Nuori nainen, joka istui hänen toisella puolellaan, huomautti nyt hänelle, että Robbie tilasi uuden "annoksen sekalaisilla höysteillä." Hän kysyi, mikä sellainen annos oli, johon nuori nainen sanoi, että Robbie kutsui sitä "ruoansulatusharjoitukseksi." Se oli ainoa huomautus, minkä Miss de Mille lausui hänelle aterian aikana Miss Gladys de Mille, pankkiirin tytär, jonka hänen likeiset tuttavansa tunsivat "Babyn" ["Baby", suom. pienokainen. Suom.] nimellä. Hän oli paksu ja pyöreäkasvoinen tyttö, joka suurella huolellisuudella omistautui aterioimistehtäväänsä; ja Montague huomasi aterian loputtua, että hän hengitti tavallista kovemmin, ja että hänen suuret, pyöreät silmänsä näyttivät suuremmilta kuin koskaan.

Keskustelu koski yleensä pöytää, mutta sitä ei ollut helppo seurata. Se oli enimmäkseen kietoutunut yhteisten tapahtumain ympärille ja täytyi olla yksityiskohtaisesti perehtynyt henkilöihin ja menneisiin tapahtumiin voidakseen seurata mukana. Myöskin käyttivät he hyvin paljon tuttavallista, mutta outoa murretta, joka piti vieraan älyn lakkaamatta vireillä. Kuitenkin Montague tuumaili, että kaikki hänen puutteellisuutensa korvasi hänen veljensä, jonka kokkapuheet saivat aikaan äänekkäimmän naurun. Juuri tällä hetkellä näytti hän hänestä enemmän siltä Oliverilta, jonka hän oli ennen tuntenut -- sillä Montague oli jo ehtinyt huomata hänessä tapahtuneen muutoksen. Kotona ei hänen ilveilyllään ja leikinlaskullaan ollut koskaan ollut loppua, ja häntä oli hyvin vaikea saada ottamaan mitään vakavasti; mutta nyt hän säästi kaikki kujeensa tovereita varten ja kun hän oli yksin, oli hän äärettömästi totinen. Nähtävästi teki hän paljon työtä huvituksiensa eteen.

Montague ymmärsi kyllä, kuinka tämä saattoi olla mahdollista. Joku esimerkiksi oli suurella vaivalla valmistanut päivällistilauksen -- aikaansaadakseen varmasti voimakkaimmin hämmästyttävän vaikutuksen. Se alkoi jäätelöllä, joka oli laitettu siroihin kuvioihin ja sitten kastettu munavalkuaiseen ja paistettu ruskeaksi. Ja senjälkeen oli tunturikyyhkyskeitosta, vihreää, rasvaista ja maukasta; ja sitten -- varjelkoon taivas -- suuri, höyryävä rusinasoppa. Se tarjottiin kummallisen näköisellä vadilla, jossa oli kuusi pitkää, hopeaista jalkaa; ja tarjoilija asetti sen Robbie Wallingin eteen ja nosti kannen ylös kaikille osotetulla kumarruksella -- siirsi sen sitten toisen eteen ja tarjoili itse. Montague oli jo mielessään päättänyt, että nyt oli varmaan kaikki lopussa, ja alkoi täyttää itseään voileivällä, kun ilmestyi kylmää parsakeitosta, tarjottuna hopeaisissa, tulijalustoja muistuttavissa säiliöissä kullekin erikseen. Sittenkun ruokahalua näin oli kylliksi kiihdytetty -- tuli peltopyytä, sihisevissä tulikuumissa, pikkukattiloissa ja sitten rypälehedelmäannos jäiden ja viinin seassa; ja sitten pieniä ankanpoikasia, pyöreitä ja täyteläisen lihavia, ja latvushernekeittoa; ja senjälkeen _café parfait_; ja sitten -- ikäänkuin huimapäisyyden kruununa -- suunnattoman paksuja häränpaistiviipaleita! Montague oli lopettanut kauan sitten -- hän ei mitenkään jaksanut seurata ylenmääräistä ruoan tulvaa, joka virtasi pöydälle. Ja jokaisen annoksen välillä oli viinejä, kallismerkkisiä, jotka seurasivat toisiaan suloisessa epäjärjestyksessä -- sherryä ja portviiniä, shampanjaa ja bordeauxilaista punaviiniä ja likööriä. Montague tarkasti syrjäsilmällä "Baby" de Mille-parkaa ja säälitteli häntä; sillä saattoi huomata, että hän ei jaksanut vastustaa houkutusta syödä kaikkea mitä vaan hänen eteensä asetettiin, ja se tuotti hänelle silminnähtävästi kärsimystä. Montague ihmetteli, onnistuisiko hän kääntämään hänen huomionsa keskustelun kautta muuanne, mutta häneltä puuttui rohkeutta yrittää sitä.

Ateria loppui kello neljän aikaan. Useimmat muut joukkueet olivat jo pitkän matkan päässä matkalla New-Yorkin, ja ravintola oli tullut tyhjäksi. Jokunen otti omat tavaransa ja yksi toisensa perästä vierivät heidän vaununsa kohti "Mustaa metsää."

Montaguelle oli sanottu, että se oli "metsästystila." Hän näki edessään maalaishakamaan ja hän ihmetteli hämärästi, mihin sellainen ihmisjoukko kätkeytyisi. Kun he kääntyivät pääkäytävälle ja hänen veljensä huomautti, "Nyt olemme perillä", oli hänen hämmästyksensä suuri, nähdessään jokseenkin suuren graniittisen rakennuksen ja holvinmuotoisen portin, joka kaareutui tien yli. Hän hämmästyi yhä enemmän, kun he ajaa huristivat siitä sisälle ja jatkoivat matkaa.

"Mihinkä me olemme matkalla?" kysyi hän.

"Mustaan metsään!", sanoi Oliver.

"Mikä oli sitten se, jonka ohi ajoimme?"

"Se oli portinvartijan asunto", oli Oliverin vastaus.

Neljäs luku.

He ajoivat lähes kolme peninkulmaa leveää viertotietä, joka kulki suorana kuin nuolen lento halki metsän; silloin alkoi meren ääni kuulua heidän korviinsa ja he näkivät edessään mahtavan graniittipalatsin, joka jykevänä kohosi hämärissä; sen edessä oli työntösilta ja ympärillä leveä vallihauta ja nurkissa kohosi neljä suurta, pyöreää tornia. "Musta metsä" oli rakennettu erään muinaisen provencelaislinnoituksen malliin -- mutta siinä oli ainoastaan neljäkymmentä pienikokoista huonetta ja sen nykyaikaisessa jäljennöksessä oli seitsemänkymmentä suurta, ja nyt säteili jokaisesta akkunasta valoa. Ihminen ei anna kahdesti yllättää itseään sellaisesta erehdyksestä ja tehtyään käynnin "metsästystilalle", joka oli maksanut kolme neljäsosa miljoonaa dollaria ja jossa kymmenen tuhatta eekeriä maata oli varattu metsästyspuistoksi, oli hän valmistunut näkemään Adirondackin "kentät" jotka olivat maksaneet puoli miljoonaa ja Newportin "metsästysmajat", jotka olivat maksaneet miljoonan tai pari.

Livreijapukuiset palvelijat ottivat heidän vaununsa ja toiset avasivat oven ja ottivat heidän vaatteensa. -- Ensimäinen, minkä heidän silmänsä kohtasi, oli suunnaton takka, jonka läpimitta oli toista kymmentä jalkaa ja joka oli rakennettu suurista mukulakivistä; suuret pinot mäntypuuta roihusi sen päällä. Jalusta oli kiillotettua kovaa puuta, joka oli karhun ja puhvelin nahoilla peitetty. Tulikielekkeet nuoleskelivat kilpiä ja sotakirveitä ja lyömämiekkoja, jotka olivat ripustetut tammisiin pilareihin; niiden välillä oli seinäverhot, joihin oli maalattu kuvauksia Rolandin Laulusta ja Roncevallen tappelusta. Katse kohosi pylväitä myöten suuren salin holvikattoon, jonka lasi hehkui veripunaisena lännen valossa. Leveä rappukäytävä kohosi toiseen kerrokseen, joka vei salin ympäri kulkeville lehtereille.

Montague meni tulen ääreen ja seisoi käsiään hieroskellen iloisen takkavalkean edessä. "Skotlantilaistako vai irlantilaista herra?" kysyi lakeija, joka hyöri hänen sivullaan. Hän oli tuskin antanut tilauksensa kun ovi avautui ja siitä ilmestyi toinen vaunu täysi seuruetta, väristen, ja rynnäten tulen ääreen. Parissa minuutissa olivat he kaikki kokoontuneet -- nauraen täyttä kurkkua "Baby" de Millen kustannuksella, kun hänen vaununsa oli ajanut mäyräkoiran yli. "Oh, tiedättekö", huusi hän, "se vain _paukahti_!"

Puoli tusinaa tarjoilijoita hääräili heidän ympärillään, ja pian olivat pöydät salissa täytetyt tarjottimilla, joiden päällä oli viinimaljakoita ja imupillejä. Siten jokainen seurueessa oli tuossa tuokiossa lämmennyt, ja senjälkeen hajaantuivat he pieniin joukkueihin huvittelemaan itseään.

Siellä oli myöskin suuri tennishalli sisäurheilua varten, ja puoli tusinaa krikettikenttiä. Montague ei osannut kumpaakaan leikkiä, mutta hän oli huvitettu seuraamaan vesipooloa uima-altaassa, ja tarkastamaan tämän rakennuksen osan rakennetta. Allasta ympäröivät seinät ja lattia olivat kokonaan marmorista; pronssinen lehteri kiersi sen ympäri ja siltä saattoi vaipua katselemaan vihreän veden syvyyksiä. Miehiä ja naisia varten oli ylellisesti varustetut pukuhuoneet, joissa kuumat ja kylmät neulakylpyhuoneet, höyrykaapit ja hierojat, jotka olivat alituisesti saapuvilla, punnitsemis- ja nostokoneet, sähkökoneet synnyttämään "violettisäteitä", ja sähköllä käyvät ilmanpuhalluskoneet naisten hiuksien kuivaamista varten.

Hän seurasi useita, leikkejä, joihin miehet ja naiset ottivat osaa; ja myöhemmin, kun tennikseen y.m. peleihin osaaottajat saapuivat, heittäytyi hän niiden kanssa vesialtaaseen. Senjälkeen astui hän erääseen sähköhissiin ja hänet nostettiin turvallisesti huoneeseensa, missä hän löysi matkakapineensa purettuina ja iltapukunsa asetettuna vuoteelleen.

Noin yhdeksän aikaan siirtyi seurue ruokahuoneeseen, joka aukeni graniittiterassille ja loggialle, joka antoi merelle päin. Huone oli peitetty jollakin harvinaisen mustalla puulla, jonka nimeä hän ei tietänyt; pehmeä valovirta sulautui siihen ja pöytää valaisi sähkökynttilät, jotka oli asetettu hopeaisille jalustoille ja peitetyt silkkisillä varjostimilla. Se säteili tulvillaan kristalli- ja hopeaesineitä ja sitä koristivat sinne tänne sirotellut orkkideiat ja sananjalat. Näytti siltä kuin iltapäivän ateriana heillä tulisi olemaan ainoastaan yksinkertainen _lunch_ [yksinkertainen ateria aamiaisen ja päivällisen välillä. -- Suom.] -- ja nyt heillä olikin suuremmoinen päivällinen, jonka oli valmistanut Robbie Wallingin kuuluisa kymmenen tuhannen dollarin mestarikokki. Vastakohdan majatalon hälinälle muodosti tämän ruokailuhuoneen luostarimainen hiljaisuus, missä tunteettomat lakeijat näyttivät liikkuvan täytetyt tohvelit jaloissa, ja annokset ilmestyivät ja hävisivät ikäänkuin taikavoimasta. Montague koetti parhaansa totuttaakseen itseään naisten pukimiin, jotka olivat leikatut alemma kuin hän koskaan ennen elämässään oli nähnyt; mutta hän joutui hämilleen joka kerta, kun hän kääntyi puhuttelemaan vieressään istuvaa nuorta neitiä, sillä hän saattoi nähdä liian syvälle alas hänen rintaansa, eikä hänen ollut helppo käsittää, että tyttö ei siitä ollenkaan välittänyt.

Keskustelu oli melkein samallaista kuin ennenkin, ainoastaan sillä poikkeuksella, että se oli vähän yleisempää ja äänekkäämpää; sillä vieraat olivat tulleet lähemmin tutuiksi, ja kun Robbie Wallingin huimaavan kalliin viinisadon viinit vuosivat esille, alkoi heidän mielialansa hieman "kohota." Nuori nainen, joka astui Montaguen oikealla puolella, oli eräs Miss Vincent, erään sokerikuninkaan tyttären tytär; hän oli tummaihoinen ja solakka, ja oli esiintynyt äskeisessä kenttäjuhlassa intiaanitytön puvussa. Seurue huvitti itseään valitsemalla hänelle intiaanien tapaista nimeä; kaikellaisia hullunkurisia ehdotuksia tehtiin, riippuen erilaisista läheisistä yksityiskohdista nuoren naisen persoonallisuudessa ja tavoissa. Robbie herätti yleistä naurua ehdottamalla "Pikku Kastepisaran" -- tuli ilmi, että hän kerran oli löydetty kirjottamassa runoa kastepisarasta; joku toinen ehdotti "Pikku Sadepisaraksi", ja sitten Oliver tempasi koko seurueen mukanaan huudahtamalla, "Pieni Sadepisara mutahaudassa!" Hillitön naurunremakka valtasi kaikki ja kesti ainakin minuutin, ennenkuin he saivat takaisin mielentyyneytensä; käsittääkseen sukkeluuden naurettavuuden oli välttämätöntä tietää, että Miss Vincent viimeisellä Long Islandin metsästysklubin retkellä oli "marssinut suohon" ja hänet oli täytynyt vapauttaa useita jalkoja syvästä mutahaudasta.

Tämän selitti Montaguelle se nuori nainen, joka istui hänen vasemmalla sivullaan -- sama, jonka puoleksi verhottu ulkoasu saattoi hänet hämilleen Hän oli vasta noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänellä oli uhkea kullan värinen tukka ja lapsellisen viattomat kasvot; hän ei ollut kuitenkaan tullut nimensä kaltaiseksi, sillä kaikki kutsuivat häntä "Keruubiksi". Kohta senjälkeen teki hän pöydän yli jonkun huomautuksen Baby de Millelle -- ihmeellisellä tavuyhdistelmällä, joka sointui niinkuin englanti, eikä kuitenkaan ollut sitä. Miss de Mille vastasi, ja useat yhtyivät keskusteluun, kunnes se oli ylt'yleensä käynnissä. "Keruubi" selitti hänelle, että "Baby" oli keksinyt salakielen, muuttamalla kirjainjärjestystä; ja Ollie ja Bertie aivan päättömällä innolla koettivat löytää siihen avainta, mutta eivät sitä keksineet.

Päivällinen kesti myöhään. Viinilasit tyhjenivät alinomaa ja täyttyivät salaperäisellä tavalla yhä uudelleen ja uudelleen. Nauru kävi äänekkäämmäksi ja silloin tällöin kuului lyhyitä laulunpätkiä; naiset viruttelivat velttoina itseään tuoleissaan -- joku suloinen poikanen istui uneksivasti tuijottaen yli pöydän Montaguea, tuontuostakin sulkien silmiään ja avaten ne taas yhä lisääntyvällä vastahakoisuudella. Palvelijat liikkuivat edestakaisin, tunteettomina ja äänettöminä niinkuin ennenkin; kukaan ei näyttänyt olevan tietoinen heidän olemassaolostaan muu kuin Montague, joka ei saattanut olla heitä huomaamatta, ja ihmettelemättä, mitä he siitä kaikesta mahtoivat ajatella.

Kun seurue viimein hajaantui pöydästä, tapahtui se siksi, että pelitaiturit tahtoivat saada kaikki kuntoon iltaa varten. Toiset kokoontuivat takkavalkean ääreen, tupakoiden ja tarinoiden. Kotona, kun joku aikoi seuraavana päivänä lähteä päiväksi metsälle, meni hän aikaisin maata ja nousi ennen aamun sarastusta; mutta täällä näytti siltä, kuin leikki olisi heille ollut kylliksi ja metsästäjillä ei ollut muuta huolehtimista kuin oma mukavuutensa.

Kortinpelaajat siirtyivät holvikattoiseen "kiväärihuoneeseen." Montague harhaili sen läpi ja hänen silmänsä mittaili seinää, jolle oli asetettu rivittäin lasisia koteroita, täynnä kaikellaisia metsämiehelle tuttuja tuliluikkuja. Hän muisti heikolla itsenöyryytyksen tunteella, että hän oli ehdottanut otettavaksi matkaan myöskin hänen haulikkopyssynsä!

Hän liittyi eräässä nurkassa olevaan ryhmään ja vetäytyi varjoon ja tarkasteli "Billy" Priceä, joka keskustellessa oli häntä niin ivannut. "Billy", jonka isä oli pankkiiri, osotti olevansa innokas hevosihailija; hän oli oikea amatsooni, jonka elämän ainoana intohimona oli kunnia. Nähdessä hänen istuvan tuossa ryhmässä, polttaen paperosseja, ja juoden maljoja ja kuunnellen kylmänä karkeita juttuja, saattoi helposti vetää alhaisia johtopäätöksiä Billy Pricen suhteen. Mutta tosiasiassa oli hän tehty marmorista; ja miehet, sensijaan että olisivat rakastuneet häneen, tekivät hänet uskotukseen ja kertoivat hänelle huoliaan tavotellen hänen myötätuntoaan ja hakien häneltä neuvoa.

Tästä kertoi hänelle eräs nuori nainen, joka illan kuluessa tuli hänen luokseen ja asettui hänen rinnalleen. "Minun nimeni on Betty Wyman", sanoi hän, "ja Teidän ja minun on oltava ystäviä, sillä Ollie on minun vieruskumppanini."

Montague ei voinut muuta kun ottaa vastaan hänen ehdotuksensa, ja hänelle ei jäänyt aikaa paljoa tuumailla, mitä tuon sanan "vieruskumppani" saattoi ajatella käsittävän. Betty oli säteilevä pieni olento, puettuna tummanpunaiseen vaippaan, joka oli tehty jostakin pehmeästä, harson kaltaisesta, monimutkaisesta kankaasta; hänen tukassaan oli tulipunainen ruusu, ja luonnollinen, elävä puna hehkui hänen poskillaan. Hän oli kirkas ja elävä niinkuin perhonen, täynnä ihmeellisiä oikkuja ja päähänpistoja; pahansuopainen tuli hehkui hänen silmissään ja epäluuloinen hymy leikki noilla jumaloitavilla pienillä kirsikkahuulilla. Jokin outo hajuvesi seurasi hänen harsopukuaan ja täydensi ulkoasun tahallisen narrimaista sekavuutta.

"Minulla on suosituskirje Mr Wyman'ille New-Yorkissa", sanoi Montague. "Hän on kenties Teidän sukulaisenne."

"Onko hän rautatiepäällikkö?" kysyi hän; ja kun Montague vastasi myöntäen, kuiskasi hän ivallisella, pelonsekaisella äänellä, "Onko hän rautatiekuningas? Onko hän rikas -- oh, rikas kuin Salomon -- ja onko hän pelottava mies, joka ilman muuta syö elävänä ihmisiä?"

"On", sanoi Montague -- "sen täytyy siis olla saman."

"Hyvä", sanoi Betty, "minulla on kunnia olla hänen, lapsenlapsensa; mutta älkää viekö mitään suosituskirjettä hänelle."

"Miksi ei?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Sillä hän söisi _Teidät_", sanoi tyttö. "Hän vihaa Ollieta."

"Mutta rakas Miss Wyman", sanoi toinen; ja tyttö kysyi, "Tahdotteko sanoa, että poika ei ole puhunut minusta sanaakaan Teille."

"Ei", sanoi Montague -- "otaksun, että hän jätti sen Teidän itsenne tehtäväksi."

"No hyvä", sanoi Betty, "se on kuin satua. Luetteko koskaan satuja? Tässä sadussa oli prinsessa -- oi, mitä kaunein prinsessa! Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", sanoi Montague. "Hän kantoi punaista ruusua hiuksissaan."

"Ja sitten", sanoi tyttö, "siellä oli nuori hovimies -- hyvin kaunis ja iloinen; ja he rakastuivat toisiinsa. Mutta tuo hirveä vanha kuningas -- hän tahtoi, että hänen tyttärensä olisi odottanut vielä jonkun aikaa, kunnes hän olisi saanut voiton vihollisistaan, niin että hänellä olisi ollut kyllin aikaa valita joku prinssi tai -- kukaties -- joku jättiläinen, joka hävitti hänen maitaan -- seuraatteko minua?"

"Täydellisesti", sanoi hän. "Ja sitten se ihana prinsessa varmaan kuihtui surusta?"

"Hm -- ei", sanoi Betty, huuliaan rypistäen. "Mutta hän sai tanssia kauheasti pitääkseen ajatuksiaan kaukana itsestään." Sitten hän nauroi ja huudahti, "Mutta rakas Mr Montague, mehän tulemme runollisiksi!" Näyttäen jälleen vakavalta sanoi hän senjälkeen, "Tiedättekö, minä puoleksi pelkäsin puhella Teidän kanssanne. Ollie sanoi minulle, että Te olette hirmuisen vakava. Oletteko Te?"

"Empä tiedä", sanoi Montague -- mutta tyttö keskeytti hänet nauraen, "Me puhuimme Teistä eilen päivällisaterialla. Pöydässä oli jotakin vispattua kermaa, muovailtuna lystikkään näköisiin pikkukiemuroihin ja Ollie sanoi: 'Nähkääs, jos minun veljeni Allan olisi täällä, ajattelisi hän varmasti parhaallaan sitä miestä, joka on laatinut tämän kerman, ja kuinka kauan hän siinä viipyi, ja kuinka hän kukaties on lukenut 'Yksinkertaista elämää'. Onko se totta?"

"Siihen sisältyy eräs kirjallista arvostelua koskeva kysymys" -- sanoi Montague.

"En halua puhella mistään kirjallisuudesta", huudahti toinen. Itse asiassa hän ei halunnut mitään muuta kuin oppia tuntemaan hänen varustustensa lujuuden ja löytää sieltä, jos mahdollista, se heikko kohta, jonka kautta hänet voisi saada ärsytetyksi. Montague oli aikaa myöten huomaava, että tuo jumaloitava Miss Elizabeth olikin hyvin orjantappurainen ruusu -- hän oli melkein kuin kirkasvärinen ampiainen, jolla oli ryöstönhaluinen luonne.

"Ollie sanoo, että Te haluatte mennä alas tuonne kaupunkiin ja tehdä työtä", jatkoi hän. "Minun mielestäni Te olette hirveän mieletön. Eikö ole paljon suloisempaa viettää aikaansa tällaisessa linnassa kuin tämä?"

"Saattaa olla", sanoi hän, "mutta minulla ei ole mitään linnaa."

"Te voisitte saada jonkun", vastasi Betty. "Jääkää hetkeksi tänne ja sallikaa meidän naittaa Teidät jollekin ihanalle tytölle. He tulevat kaikki heittäytymään Teidän jalkojenne juureen, sillä nähkääs, Teillä on sellainen suloinen, lempeä ääni, ja Te näytätte romanttiselta ja sytyttävältä." (Montague teki pienen huomautuksen, kysyen, oliko New-Yorkissa tapana puhua jostakin henkilöstä niin avoimesti vasten kasvoja.)

Miss Betty tarkasteli häntä sillä välin koomillisesti. "En tiedä", sanoi hän. "Tarkemmin ajatellessa Te kenties pelästytätte tyttöjä. Silloin varmasti aviovaimot tulevat Teihin rakastumaan. Teidän tulee olla varuillanne."

"Räätälini on sen jo minulle sanonut", sanoi Montague naurahtaen.

"Se olisi vieläkin nopeampi tie onnenne päähän", sanoi tyttö. "Mutta luullakseni Te ette sovi näyttelemään kesyn kissan osaa."

"_Minkä_?" huudahti hän; ja Miss Betty nauroi.

"Ettekö tiedä, mikä se on? Oh, rakas Mr Montague -- kuinka hurmaavan yksinkertainen! Mutta ehkä Teidän olisi parempi saada Ollie selittämään sitä Teille."

Se johti heidän keskustelunsa murrepuhetapaan; ja Montague äkkinäisessä luottamuksen puuskassa kysyi selitystä Miss Pricen sanoihin. "Hän sanoi" -- toisti hän hitaasti -- "että kun minä alan näyttää happamelta hänen seurassaan, tulisin minä tekemään sellaisen päätelmän, että hän ei tee varustuksia."

"Oh, minä sanon", sanoi Miss Wyman. "Hän tarkotti sillä ainoastaan sitä, että jos Te tuntisitte hänet, olisitte Te varmasti tyytymätön. Hän, näettekö, kerää kaikki sananparret kilpa-ajoradalta -- eikä sille voi mitään, ymmärrättehän. Ja viime vuotena matkusti hän vaunuinensa Englantiin, ja niin hän on saanut kaikki englantilaiset sananparret. Se tuottaa meillekin vaikeuksia."

Ja sitten Betty purjehti sisälle saadakseen itselleen pieniä luonnoksia seurueen toisistakin jäsenistä. Yksi ilmiö, mikä heti oli ihmetyttänyt Montaguea, oli se ennenkuulumaton vapaus, millä ken hyvänsä New-Yorkissa jutteli toisesta henkilöstä. Tosiasiassa he harvoin muusta puhuivatkaan; eikä sillä ollut pienintäkään eroa, oliko se henkilö teidän omaa säätyänne -- söikö se teidän leipäänne ja suolaanne, tai te hänen -- se oli aivan yhdentekevää, te huvititte itseänne tuomalla esille mitä kiusallisimpia, nöyryyttävimpiä ja kauhistuttavimpia asioita hänestä.

Siellä oli myöskin Clarrie Mason-parka: hän istui korttipöydän ääressä, kalpeilla kasvoillaan kuumeentapaisen kiihkon ilme. Clarrie hävisi aina, ja se suorastaan mursi hänen sydämensä, vaikka hänellä olikin kymmenen miljoonaa sijotettuna sokerivarastoihin. Clarrie vaelsi ympäri päivät päästään, surkutellen veljeään, joka oli joutunut ryöstön uhriksi. Eikö Montague ollut siitä kuullut? Sanomalehdet olivat kutsuneet sitä naimiskaupaksi, mutta itse asiassa se olikin ryöstö. Larry Mason-parka oli hyväluontoinen, ja polvista sairas, ja hänet oli vienyt hirvittävä olento, kolme kertaa niin suuri kuin hän itse, ja luonne niinkuin -- oh, ei löytynyt sanoja sitä kuvaamaan! Tyttö oli ollut näyttelijätär; ja nyt hän oli kantanut Larryn kynsissään, ja rakensi suurta linnaa pitääkseen hänet siellä -- sillä hänellä oli kymmenen miljoonaa myöskin, nähkääs!

Ja sitten siellä oli Bertie Stuyvesant, kaunis ja puoleensa vetävä -- sama poika, joka istui Montaguea vastapäätä aterioidessa. Bertien isä oli ollut kivihiilikauppias, eikä kukaan tietänyt, kuinka monta miljoonaa hän oli jättänyt jälkeensä. Bertie oli iloinen veitikka; viime viikolla oli hän kutsunut heidät aamiaiselle, jossa hän tarjosi heille jokirauskuja -- marraskuussa -- se oli ollut suuremmoinen kuje! Kuka lienee hänelle sanonut, että rauskut eivät milloinkaan oikein maistuneet, jollei niitä ole itse pyydystänyt, ja Bertie oli äkkiä päättänyt pyydystää ne itse sitä aamiaista varten. "Adirondackissa on niitä suunnattomat määrät", sanoi Betty; "ja Bertie tilasi yksityisen junan, hän, Chappie de Peyster ja eräät toiset läksivät matkalle sinä iltana; seuraavana päivänä ajoivat he, taivas tietää, kuinka monta peninkulmaa, ja pyydystivät suuren kasan rauskuja -- ja me söimme niitä aamiaiseksemme seuraavana päivänä! Naurettavinta kaikesta oli se, kun Chappie vannoi niitä olleen niin paljon, että heidän oli mahdoton onkia, vaan rauskut täytyi pyydystää verkoilla! Bertie-parka -- joku varmaankin tahtoo hänet erottaa nyt viinikannustaan!"

Salista kuului äänekästä naurua, meteliä ja huutoja, "Antakaa se minulle"! -- "Se on Baby de Mille", sanoi Miss Wyman. "Hän haluaa aina metelöidä. Robbie oli aivan suunniltaan, kun hän viime kerran oli täällä; hän rupesi heittelemään sohvatyynyjä ja kaatoi kumoon kukkamaljakon."

"Eikö sitä pidetä täällä sopivana"? kysyi Montague.

"Ei Robbien läheisyydessä", sanoi hän. "Onko Teillä vielä ollut tilaisuutta puhella Robbien kanssa? Te tulette pitämään hänestä -- hän on niin vakava, aivankuin Te."

"Mikä tuottaa hänelle huolia"?

"Rahojensa säästäminen", sanoi Betty. "Se on ainoa asia, mikä hänelle tuottaa päänvaivaa."

"Onko hän perinyt niin suunnattoman paljon"?

"Kolme- tai neljäkymmentä miljoonaa", vastasi hän; "mutta sitten, nähkääs, osa siitä on sijotettuna rautatieverkkonsa johtajain käsiin ja he maksavat hänelle satumaisesti. Ja hänen vaimollaan on rahaa, myöskin -- hän oli Miss Mason, tiedättehän, hän, jonka isä on yksi teräsruhtinaista. Meillä on tapana sanoa, että on olemassa miljonäärejä, ja sitten miljonäärejä, ja sitten pittsburgilaisia miljonäärejä. Kuinka tahansa, kaksi heistä kuluttavat kaikki tulonsa kestitsemisessä. Robbien erikoisena kiihkona on näytellä täydellisen isännän osaa -- hän näkee mielellään suuret ihmisjoukot ympärillään. Hän todellakin panee toimeen hyviä kekkereitä -- mutta hän on niin ylenmäärin mahtava siitä ja hänellä on lukemattomia päähänpistoja sopivaisen ja sopimattoman suhteen! Minä uskon, että suurin osa hänen seurapiiristään menisi koska tahansa mieluummin Mrs Jack Warden'ille; tänä iltanakin olisin minä siellä, jollen olisi tullut tänne Ollien takia."

"Kuka hän on, Mrs Jack Warden"? kysyi Montague.

"Ettekö ole milloinkaan hänestä kuullut"? kysyi Betty. "Hän oli ennen Mrs van Ambridge, mutta sitten hän sai eron ja nai Wardenin, suuren puutavararuhtinaan. Hänellä oli tapana järjestää 'poika- ja tyttöjoukkueita' englantilaiseen malliin; ja sitten kun me menimme sinne, saimme me tehdä, mitä tahdoimme -- juosta hippasilla yli koko talon, leikkiä tyynysotaa, ja tutkia vaatekomeroita, ja panna toimeen naamiaisia! Mrs Warden on hyväntahtoinen niinkuin vanha lehmä. Te tulette vielä hänet tapaamaan -- älkää vain antako noiden hänen lempeiden silmiensä panna päätänne pyörälle. Olette kyllä huomaava, että hän ei sitä tarkoita; hän vain haluaa nähdä kauniita miehiä riippumassa ympärillään."

Yhden aikaan muutamat Robbien vieraista menivät nukkumaan, Montague niiden joukossa. Heidän jälkeensä jäi kaksi pöytää korttipelureita, naiset hehkuvin kasvoin ja kädet kuumeisina, ja miehet paperossit riippuen huulilla. Jokaisen korttipöydän vierellä oli tarjottimet ja viinikannut; salissa kulki hän kolmen nuoren miehen ohi, jotka toinen toisensa käsivarsiin nojaten kulkivat horjuen ja lauloivat heikolla äänellä pätkiä "reisusällien lauluista." Ollie ja Betty olivat siirtyneet yhdessä tuntemattomiin paikkoihin.

Montague oli merkinnyt nimensä tilauskirjaan ja merkinnyt herätysajakseen kello yhdeksän. Mies, joka herätti hänet ylös, toi hänelle teetä ja kermaa hopeaisella tarjottimella ja kysyi häneltä, tahtoiko hän mitään voimakkaampaa. Hänellä oli oikeus syödä aamiaista omassa huoneessaan, jos häntä halutti; mutta hän meni alikertaan, koettaen parhaansa mukaan olla luonnollinen loistavassa metsästyspuvussaan. Ei ketään muuta vielä näkynyt, mutta hän huomasi eilisen illan jäljet siivotuiksi ja aamiaisen odottavan -- tarjoiltuna englantilaiseen malliin, tee- ja kahvikeittiöt tarjottimella. Ankarapiirteinen ylitarjoilija ja hänen orjamaiset apulaisensa olivat saapuvilla, valmiina vastaanottamaan hänen tilauksensa, mitä hyvänsä auringon alla hänen päähänsä olisi pälkähtänyt haluta.

Montague meni mieluummin lyhyelle kävelylle verannalla, katsellakseen auringonsäteitä, jotka kimmelsivät merenpinnalla. Aamu oli ihana -- kaikki tämän paikan ympärillä oli niin ihanaa, että häntä ihmetytti, kuinka ihmiset saattoivat elää täällä tuntematta sen lumousta.

Billy Price tuli myöskin kohta sen jälkeen alas, puettuna tuhkanharmaaseen metsästyspukuun, jossa oli polvihameet ja metallinappiset taskut, kiväärityynyt ja kasakkamalliset kuulakotelot. Hän yhtyi Montagueen, kävellen hänen kanssaan alas mäentöyrästä, ja jutellen hänelle tulevasta talvikaudesta, ja sen huomattavimmista johtohenkilöistä ja tapahtumista -- hevosnäyttelystä, joka avattiin ensi viikolla, ja oopperamahdollisuuksista ja Mrs de Graffebriedin avajaiskesteistä. Kun he palasivat takaisin, oli kello jo yksitoista, ja he huomasivat useimpain vieraiden olevan jo koolla, melkein kaikki: näyttäen hiukan kalpeilta ja kiusaantuneilta armottomassa aamuauringon valossa. Kun he molemmat saapuivat, näkivät he Bertie Stuyvesantin seisomassa ravintolahuoneen edessä, parhaallaan nieleksimässä alas kulhollista paloviinaa. "Bertie on alkanut käytännössä toteuttaa ohjetta, 'aamiaisella ei mitään keppihevosia'", sanoi Billy pilkallinen hymy huulillaan.

Sitten alkoi metsästys. "Mustan metsän" varustuksiin kuului höyrylämmityksellä ja suuremmoisilla mukavuuksilla varustettu graniittinen rakennus, jossa englantilainen asiantuntija apulaisineen kasvatti ulkomaisia fasaaneja -- komeita, pronssinvärisiä lintuja, joilla oli pitkät, liehuvat pyrstöt. Vähää ennen metsästyskauden alkamista ajettiin niitä tuhansittain katettujen aitauksien sisään -- noita lihavia lintuja jotka olivat niin kesyjä, että niitä saattoi miltei kädestä syöttää; ja nyt tulivat sinne "metsästäjät."

Aluksi vetivät he arpaa, sillä heidän tuli metsästää parittain, mies ja nainen yhdessä. Montague veti Miss Vincentin -- "Pienen Sadepisaran mutahaudassa." Senjälkeen Ollie, joka oli seremoniiamestari, asetti heidät pitkään riviin, ja antoi heille määräykset; ja yhdestä merkistä alkoivat he vaelluksen metsän läpi. Jokaista henkilöä seurasi jäljessä kaksi palvelijaa, jotka kantoivat varakiväärejä ja latasivat ne uudelleen; ja edessä oli miehiä, jotka raivasivat tieltä pensaat ja pelästyttivät linnut lentoon.

Montaguen oli ollut tapana metsästäessään hiipiä salaa kuivuneiden virtojen ja vesien pohjalla kasvavien metsien läpi, ja kohdata silmästä silmään villiä kalkkunaa, ja ampua siltä pää pois yhdellä haulikon luodilla. Kun siis nyt yksi näistä linnuista kohosi ilmaan hänen edessään, laukaisi hän ja lintu tipahti maahan; ja hän olisi mielestään saattanut tehdä sitä kuinka kauan tahansa -- mutta se oli hänestä mieletöntä lahtausta, ja se iljetti häntä. Kuitenkaan, jolleivät ne tulisi ammutuiksi, ei niitä mikään pelastaisi häviämästä talven lumiin; ja hän oli kuullut, että Robbie lähetti metsästyksen saaliin sairashuoneille. Sen lisäksi pidettiin ampumaluetteloa, ja Miss Vincent, joka miltei oli ampua itsensä, seurasi häntä kiihkeällä innostuksella, palaten mielettömänä halusta lyödä syrjään Billy Price ja Chappie de Peyster, jotka olivat seurueen mestariampujat. Baby de Mille, joka oli Montaguen vasemmalla puolella, ja joka ei osannut ollenkaan ampua, kompasteli eteenpäin, puhkuttaen hengästyneenä ja silmäillen häntä kateellisesti; ja palvelijat, jotka seurasivat hänen takanaan, vapisivat ihastuksesta ja osottivat äänekkäällä nurinalla suosiota. Hän jatkoi ampumista niinkauan kuin ajoa kesti, ja vielä paluumatkalla, joka tapahtui toista tietä. Joskus linnut saattoivat nousta parittain ilmaan, ja hän saattoi tipauttaa ne molemmat maahan; ja pari kertaa, kun eksynyt parvi lensi suoraan häntä kohti, tempasi hän toisen kiväärin ja pudotti alas vielä toisenkin parin. Kun päivän urheilu oli loppunut, oli hänen luettelonsa viisitoista suurempi kuin hänen lähimmän kilpailijansa, ja hän ja hänen parinsa olivat voittaneet päivän.

He parveilivat hänen ympärillään, onnitellen häntä; ensin hänen parinsa, ja sitten hänen kilpailijansa, ja hänen isäntänsä ja emäntänsä Montague huomasi, että hän äkkiä oli tullut henkilöksi, jolla oli merkitystä. Muutamat, jotka eivät olleet ennen olleet ollenkaan huomanneet häntä, alkoivat huomata hänen olemassaoloaan; ylpeät, ylhäiset kaunottaret alentuivat keskustelemaan hänen kanssaan, ja Clarrie Mason, joka vihasi de Peysteriä, löysi keinon, jolla kiusottaa häntä. Oliverin edessä hän säteili riemusta. "Kohta kun Te tulisitte hevosien ja kiväärien luo, tiesin minä, että Te tulisitte olemaan erinomainen."

Jättäen leikin, sijottuivat he vaunuihinsa, ja kääntyivät ajamaan kotia, ja siellä molemmat voittajat saivat palkintonsa. Miehen palkinnon muodosti täydellinen parranajolaite, lujassa, kultaisessa kotelossa, joka oli koristeltu timanteilla. Montague oli suorastaan huumautunut, sillä laitos oli maksanut vähintäinkin tuhat tai parituhatta dollaria. Hän ei mitenkään voinut vakuuttaa itselleen, että hänellä oli oikeutta ottaa vastaan sellaista vieraanvaraisuutta, jota hän ei koskaan saattanut toivoa voivansa korvata. Hän oli aikaa myöten tuleva ymmärtämään, että Robbien elämännautintona oli saada sillä tavalla nöyryyttää toverejaan.

Aamiaisen jälkeen seurue hajautui. Muutamat lähtivät paluumatkalle niinkuin olivat tulleetkin; ja toiset, joilla oli päivällistilaukset, palasivat isäntänsä kanssa hänen yksityisessä vaunussaan, jättäen omansa ajajiensa palautettaviksi. Montague ja hänen veljensä olivat näiden joukossa; ja pimeässä, työläisjoukkojen virtaillessa ulos kaupungista, ajoivat he lautan yli ja ottivat ajurin hotelliin saakka.

Viides luku.

He tapasivat asuntonsa sellaisessa kunnossa, että näytti aivankuin sitä olisi kohdannut lumimyrsky -- punanen, vihreä ja keltanen lumisade, ja kaikki muut värit mitä löytyi niiden välillä. Kaiken päivää oli uudenaikaisten muotiompelijattarien ja räätälien vaunuja pysähtynyt oven eteen, ja niiden sisältö oli aina löytänyt tiensä Alicen huoneeseen. Lattialla oli nilkkaan asti silkkipapereita ja sidenauhoja, sängyt, leposohvat ja tuolit olivat kaikki katetut laatikoilla, joista näkyi ihmeellisiä värisinfoniioja, puoleksi peitettyinä harsomaisilla kääreillään. Kaiken sen keskellä seisoi tyttö, silmät ihastuksesta loistavina.

"Oi, Allan!" huusi hän, heidän astuessaan sisään. "Miten maailmassa voin minä kiittää sinua?"

"Sinun ei tule kiittää minua", vastasi Montague. "Nämä ovat kaikki Oliverin töitä."

"Oliver"! huudahti tyttö, kääntyen häneen "Kuinka saatoitkaan sinä näin tehdä"? huusi hän, "Miten aiot saada rahaa maksaaksesi sen kaiken"?

"Se on minun asiani ratkaista", sanoi mies nauraen. "Ainoa mitä sinun tarvitsee ajatella, on, että näytät kauniilta."

"Jollen", vastasi hän, "niin ei se ole vaatteiden puutteen tähden. En koskaan elämässäni ole nähnyt niin paljon ihmeellisiä asioita kuin olen nähnyt tänä päivänä."

"Siinähän on koko näyttely niitä", lisäsi Oliver.

"Ja Reggie Mann! Se oli niin outoa, Allan! En ole koskaan ennen mennyt ostoksille miehen kanssa Ja hän on niin -- niin asiallinen. Tiedätkö, että hän osti minulle -- kaikki!"

"Niin oli määrätty hänen tehdä", sanoi Oliver. "Piditkö hänestä"?

"En tiedä", sanoi tyttö. "Hän on omituinen -- en koskaan ennen ole tavannut sellaista miestä. Mutta hän oli hirvittävän ystävällinen; ja ihmiset heti hakivat sisällä olevat varastonsa meidän eteemme -- puoli tusinaa ihmisiä hääräili ympärillä valmiina silmänräpäyksessä palvelemaan!"

"Sinä olet vähitellen tottuva sellaisiin asioihin", sanoi Oliver; ja sitten, astuen sänkyä kohti, sanoi hän, "Katsokaamme, mitä olet saanut."

"Enin osa esineistä ei ole saapunut", sanoi Alice. "Puvut kaikki ovat saatava sopiviksi. -- Tuo yksi on tätä iltaa varten", lisäsi hän, kun Oliver nosti ylös ihanan näköisen esineen, joka oli tehty ruusunvärisestä _chiffon_-kankaasta. Oliver tarkasti sitä ja katsahti pari kertaa, tyttöön. "Luulempa että voit sitä kantaa", sanoi hän; "Mutta minkälainen vaippa tulee sinulla olemaan?"

"Ah, vaippa"! huusi Alice. "Oliver, minä en saata uskoa, että se todella kuuluu minulle. En tietänyt, kantavatko muut kuin prinsessat sellaisia esineitä."

Viitta oli Mrs Montaguen huoneessa, ja yksi tytöistä toi sen sisälle. Se oli harmaa, kullalla kirjailtu oopperavaippa, reunustettu syntymättömän lampaan villoilla -- sen loistava upeus sai Montaguen hengityksen pysähtymään ja hän haukkoloi ilmaa.

"Oletko koskaan elämässäsi nähnyt mitään sellaista"? huusi Alice, "Ja Oliver, onko totta, että minä saan käsineet, kengät ja sukat -- ja hatun -- jokaista pukua varten?"

"Tietysti", sanoi Oliver. "Jos tahtoisit kaiken kunnolliseksi, pitäisi sinulla olla vielä eri vaippa joka iltapukua varten."

"Se näyttää uskomattomalta", sanoi tyttö. "Onkohan oikein tuhlata niin paljon rahaa esineisiin, joita kannetaan päällä"?

Mutta Oliver ei ryhtynyt keskusteluun siveydellis-filosofisista kysymyksistä; hän tutkisteli parhaallaan värillisen _crêpe de chine lingerien_ kokoonpanoa, ja silkkilangoista käsinkudottua sukkaa. Monet laatikkokerrokset, ja vaatekaappien kotelot ja hyllyt olivat jo täynnä käsinkoristeltuja ja pitsillisiä laitteita -- liinakankaita ja korsettisuojustimia, yövaippoja "nenäliinakankaisesta liinabatistista", pitsinenäliinoja ja -huntuja, ranskalaisia _coutill_-korsetteja, päällyssaketteja vaalean värisestä silkistä, ja keveitä aamunuttuja pehmeästä batistista, koristeltuja valencelaisilla pitseillä tai oikeilla turkiksilla.

"Se on varmaankin vienyt teiltä koko päivän", sanoi Oliver.

"En ollut koskaan elämässäni nähnyt niin paljoa esineitä", sanoi Alice. "Ja Mr Mann ei koskaan kysynyt ainoankaan kappaleen hintaa."

"En tullut ajatelleeksi kehottaa häntä", sanoi Oliver nauraen.

Sitten läksi tyttö pukeutumaan -- ja Oliver katseli ympärilleen ja näki veljensä istuvan ja tuijottavan ankarana häneen.

"Sano minulle"! huudahti Montague. "Jumalan nimessä, mitä tämä kaikki tulee maksamaan"?

"En tiedä", sanoi Oliver kylmästi. "En ole nähnyt laskuja. Arvatenkin seitsemänkymmentäviisi tai sata tuhatta."

Montaguen kädet pusertuivat nyrkkiin vasten tahtoaan, ja hän istui jäykkänä. "Kuinka kauan se riittää hänelle"? kysyi hän.

"No jaa", sanoi toinen, "kun hän saa kylliksi, niin riittää se tietysti kevääseen asti -- jollei hän matkusta etelään talven aikana."

"Kuinka paljon tulee maksamaan hänen vaatetuksensa koko vuodeksi?"

"Otaksuakseni sataviisikymmentä tai kaksisataa tuhatta", oli vastaus. "En aio pitää niistä laskua."

Montague istui vaiti. "Et suinkaan tahdo sulkea häntä, ja pitää häntä kotona, ethän?" kysyi hänen veljensä lopuksi.

"Tarkoitatko, että toisetkin naiset tuhlaavat sellaisen summan vaatteisiin"? tiedusteli hän.

"Tietysti", sanoi Oliver, "sadat tekevät niin. Muutamat kuluttavat kaksisataa viisikymmentä tuhatta -- tunnen useita, jotka kohoavat yli viiden sadan."

"Se on luonnotonta"! huudahti Montague.

"Loruja"! vastasi hänelle toinen. "Kas näetkös, tuhannet ihmiset elävät sillä -- eivätkä tietäisi, mitä muuta he tekisivät."

Montague ei sanonut mitään siihen. "Onko sinulla varaa kustantaa Alicen kilpailua sellaisten naisten kanssa määräämättömän kauan"? kysyi hän viimein.

"En ollenkaan kuvittele hänen tekevän sitä määräämättömän kauan", oli Oliverin vastaus. "Minun tarkoituksenani on yksinkertaisesti antaa hänelle tilaisuuksia. Kun hän on mennyt naimisiin, on hänen miehensä maksava hänen laskunsa."

"Aha", sanoi toinen, "sitten tämä prameus onkin tarkoitettu juuri hänen näyttelemisekseen."

"Miksi et voi niin sanoa", vastasi Oliver, -- "jos tahdot olla tyhmä Sinä tiedät vallan hyvin, että vanhemmat, jotka lähettävät tyttärensä seuramaailmaan, eivät ajattelekaan pitää yllä heidän elämäänsä koko heidän elinikäänsä."

"Me emme olleet ajatelleet naittaa Alicea", sanoi Montague.

Ja hänen veljensä vastasi, että parhaat lääkärit jättivät kaiken, minkä voivat, luonnon käsiin. "Otaksuppas", sanoi hän, "että me juuri olemme saattaneet hänet oikeaan säätyluokkaan ja jättäneet hänet omiin hoiviinsa ja antaneet hänen nauttia itse -- ja sitten vedämme sulun ensimäisen sillan eteen, jonka luo tulemme."

Montague istui kulmakarvat rypistettyinä, pohtien itsekseen. Hän alkoi nyt nähdä vähän päivän valoa. "Oliver", kysyi hän äkkiä, "oletko varma, että panokset pelissä eivät ole liian suuret?"

"Mitä sinä tarkotat"? kysyi toinen.

"Jaksatko sinä pysyä pystyssä, kunnes näyttely on lopussa? Kunnes joko Alice taikka minä alamme tuoda jotakin takaisin?"

"Älä siitä huolehdi", sanoi toinen naurahtaen.

"Mutta eikö sinun olisi parempi ottaa minua uskotuksesi?" intti Montague itsepintaisesti. "Montako viikkoa jaksat maksaa vuokriamme tässä paikassa? Oletko saanut rahat maksaaksesi kaikki nämä vaatteet?"

"Olen", nauroi toinen -- "mutta se ei merkitse, että minä aion maksaa niitä."

"Eikö sinun tarvitse maksaa laskujasi? Voimmeko tehdä kaiken tämän luotolla?"

Oliver nauroi uudelleen. "Sinä hyökkäät kimppuuni niinkuin oikeutta hakeva asianajaja", sanoi hän. "Pelkään, että saat kysymyksinesi kääntyä ympärillämme elävien ihmisten puoleen ja oppia heiltä vähän kunnioitusta veljeäsi kohtaan." Sitten lisäsi hän vakavana, "Näetkös, Allan, Reggien ja minun kaltaiseni ihmiset ovat sellaisessa asemassa, jossa he ovat tilaisuudessa tuomaan paljon uusia liiketuttavia liikemiehille ja siksi he mielellään poikkeavat tavoistaan palvellakseen meitä. Ja meillä on kaikellaisia välitystoimia, joihin olemme kietoutuneet, joten siinä ei koskaan tule kysymystä puhtaasta rahasta."

"Hoo"! huudahti toinen avaten silmiään, "minä ymmärrän! _Silläkö_ tavalla te hankitte rahaa?"

"Se on yksi niistä tavoista, joilla me sitä säästämme", sanoi Oliver. "Sehän on sama asia."

"Tietävätkö ihmiset sen?"

"Oh, tietysti. Miksi eivät tietäisi?"

"En tiedä", sanoi Montague. "Se kuulostaa hieman kummalliselta."

"Ei ollenkaan", sanoi Oliver. "Muutamat New-Yorkin parhaimmista ihmisistä tekevät sitä. Muukalaisia tulee kaupunkiin, ja he haluaisivat mennä oikeihin paikkoihin, ja he kysyvät minulta ja minä lähetän heidät. Taikka ottakaamme Robbie Walling, joka ylläpitää viittä tai kuutta täydellistä taloutta, ja kuluttaa useita miljoonia vuodessa. Hän ei voi valvoa kaikkea sitä itse -- jos hän tekisi sen, ei hän saisi koskaan tehdä mitään muuta. Miksi ei hän pyytäisi jotakuta ystävää hoitamaan asioita puolestaan? Taikka sitten, uusi liike avautuu, ja he tarvitsevat Mrs Wallingin liikkeen apua ilmottamista varten, ja he tarjoavat hänelle alennusta, ja minulle välityspalkkiota. Minkätähden en minä saisi antaa hänen koetella heitä?"

"Se on hyvin mutkallista", huomautti toinen. "Varastoilla on siis useampi kuin yksi hinta?"

"Niillä on niin monta hintaa, kuin heillä on ostajia", oli vastaus. "Miksi ei saisi niin olla? New-York on täynnä arvostelematonta rikasta ylhäisöä, joka arvioi asioita sen mukaan, mitä se niistä maksaa. Ja miksi eivät he saisi maksaa kalliisti ja olla onnellisia? Tuon oopperavaipan, jonka Alice sai -- Réval lupasi sen minulle kymmenellä tuhannella, mutta minä löisin vetoa kanssasi, että hän kiskoisi joltakin hienottarelta Buttessa, Montanassa, kaksikymmentä tuhatta aivan samallaisesta kappaleesta."

Montague kohosi äkkiä ylös. "Pysähdy", sanoi hän, heiluttaen käsiään. "Sinä otat kaiken pölyn pois mehiläisen siiviltä!"

Hän kysyi, minne he aikoisivat sinä iltana mennä, ja Oliver sanoi, että he olivat kutsutut yksinkertaiseen päivällisseuraan Mrs Winnie Duvalin luona. Mrs Winnie oli se nuori leski, joka äskettäin oli mennyt naimisiin suuren pankkihuoneen Duval & C:o perustajan kanssa -- selitteli hänelle Oliver; Mrs Winnie oli hänen huonetoverinsa, ja he tulisivat kohtaamaan siellä mieltäkiinnittävän seurueen. Mrs Duval aikoi kutsua sinne serkkunsa, Charlie Carterin -- hän toivoi Charlien tapaavan Alicen. "Mrs Winnie suunnittelee aina, mitenkä hän saisi Charlien vakiintumaan", sanoi Oliver iloisesti nauraen.

Hän pyysi telefoonissa miehen tuomaan hänelle vaatteensa, ja hän ja hänen veljensä pukivat päälleen. Sitten tuli Alice sisälle, kauniina kuin aamunkoiton jumalatar loistavassa, ruusunvärisessä puvussaan. Väri hänen poskillaan oli tavallistakin kirkkaampi, sillä häntä arvelutti nähdä, kuinka alas hänen pukunsa oli avonainen, ja hän pelkäsi tekevänsä _faux pas'_in. "Sanokaa, miltä se näyttää", sammalsi hän. "Lucy-täti sanoo, että minun varmasti saattaisi luulla kantavan jotakin pitsiröykkiötä tai kukkaislaitetta".

"Täti-Lucy ei ole mikään pariisilainen muotiräätäli", sanoi Oliver suuresti huvitettuna. "Rakkaani -- odota kunnes olet nähnyt Mrs Winnien!"

Mrs Winnie oli ystävällisesti lähettänyt emaljisen vaununsa heitä hakemaan, ja se seisoi hotellin sisäänkäytävän edessä, puhkuttaen ja vuodattaen asetyliiniä kauas kadulle. Mrs Winnien koti oli Viidennen Avenuen varrella, vastapäätä puistoa. Se käsitti puoli korttelia, ja oli sen rakentaminen ja kalustaminen maksanut kymmenen miljoonaa. Sitä kutsuttiin "Lumipalatsiksi", sillä se oli kokonaan valkosesta marmorista.

Kun he olivat saapuneet talon eteen, avasi livreijapukuinen mies vaunun oven ja pylväskäytävässä näytti toinen livreijapukuinen mies heille kumarrellen tietä. Juuri oven sisäpuolelle oli järjestynyt riviin joukko juhlallisilta näyttäviä henkilöitä, puettuina tulipunaisiin liiveihin ja samettisiin polvihousuihin; heillä oli puuteroidut tekotukat ja kultaiset, napit, ja kultaiset soljet patenttinahkaisissa tanssikengissään. Nämä loistavan näköiset olennot ottivat heidän päällystamineensa, ja sitten tarjosivat Montaguelle ja Oliverille kukkaiskimpun hopeaisella lautasella, ja ohuen, pienen kirjekuoren toisella lautasella, jolla oli heidän seuratoverinsa nimet tässä todenperään "vaatimattomassa" päivällisseurueessa. Sitten palvelijat väistyivät tieltä, ja antoivat heidän nähdä Lumipalatsin sisäänkäyntisalin silmiä häikäisevän loiston. Siellä oli leveä marmorinen rappukäytävä, joka salin keskeltä kiersi ylös, ja ylhäällä oli kaiverruksilla koristeltu marmorinen lehteri, ja alhaalla marmorista tehty takka. Tämän rakennuksen koristamista varten oli ostettu oikea, kokonainen palatsi Punjabissa ja ryöstetty puti puhtaaksi; siellä oli tyttöjä mosaiikkiveistoksissa, ja ihmeellistä, mustaa marmoria, ja harvinaisia puulajeja, ja oudonnäköisiä, hämäräpiirteisiä kaiverruksia.

Ylitarjoilija seisoi salin sisäänkäytävällä, lausuen heidän nimensä; ja kohta sen sisäpuolella seisoi Mrs Winnie.

Montague ei koskaan unohtanut sitä hetkeä, jolloin hän ensi kerran näki Mrs Winnien; hän olisi saattanut olla oikea prinsessa Punjabilaisesta palatsista. Hänellä oli tumma, kirkasvärinen iho, täyteläinen kaula ja uhkea povi, punaiset huulet ja mustat silmät ja musta tukka. Hänellä oli yllään hopeakankaasta tehty hovipuku, ja valkoiset kiiltonahkakengät, koristellut jalokivillä sirotetuilla kukkasilla. Koko elämänsä oli hän koonnut suuria turkooseja, ja nämä hän oli muodostanut pääkruunuksi, rinta- ja kaulakoristeeksi, joka riippui alas rinnalle. Jokainen näistä kivistä oli ympäröity timanteilla, ja asetettu hennolle metallilangalle. Sentähden kun hän liikkui, vapisivat ne ja säihkyivät, ja vaikutus oli häikäisevä, barbaarimainen.

Hän oli varmaankin nähnyt, että Montague oli joutunut hämilleen, sillä hän soi hänelle hienon, ylimääräisen kädenpuristuksen, ja sanoi, "Olen niin iloinen, että tulitte. Ollie on kertonut minulle Teistä kaikki." Hänen äänensä oli pehmeä ja sointuva, ei niin luotansa sysäävä kuin hänen ulkoasunsa.

Montague läpi kävi yleisen esittelyn: Charlie Carter, kaunis, mustatukkainen poika, jolla oli kreikkalaisen jumalan piirteet, mutta harmaankeltainen ja epämiellyttävä ihonväri; majuri "Bob" Venable, paksu, pieni herrasmies, jolla oli punaset kasvot ja voimakas leuka; Mrs Frank Landis, nuori leski, jolla oli veitikkamaisen iloiset silmät, vaaleanpunaiset posket ja kastanjanruskea tukka; Willie Davis, joka oli ollut kuuluisa varaosakas, ja oli nyt nuorempana osakkaana eräässä pankkihuoneessa; ja kaksi nuorta avioparia, joiden nimiä Montague ei kuullut.

Hänen kortilleen kirjotettu nimi oli Mrs Alden. Hän astui sisälle juuri hänen jälessään -- se oli noin viisikymmenvuotias rouvasihminen, jolla oli voimakas ulkoasu -- ja uhkea vartalo, lähestyen täyteläisyyttä, jota hän melkein saattoi kutsua _embonpoint'_iksi. Hänellä oli yllään kirjailtu vaate, niinkuin tuli ollakin vakavalla leskirouvalla, ja hänen lavealla rinnallaan lepäsi miehenkäden muotoinen koriste, joka oli tehty kokonaan säihkyvistä timanteista -- arvokkain esine, mitä Montaguen silmä oli koskaan nähnyt. Mrs Alden ojensi hänelle kätensä pudistettavaksi, eikä ollenkaan koettanut salata sitä tosiasiaa, että hänen silmänsä seurasivat Montaguea väliaikoina.

"Rouvani, päivällistä tarjoillaan", sanoi komea ylitarjoilija; ja tuo välkkyvä joukkue siirtyi ruokailuhuoneeseen -- suunnattoman laajaan juhlasaliin, joka oli vuorattu jollakin kiiltävällä, sysimustalla puulla, ja seinillä oli suuret maalaukset, jotka kuvasivat Romaunt de la Rosea. Pöytä oli katettu kankaalla, joka oli ranskalaista koruompelutyötä, ja se säteili kristalli- ja kultalevyjen yltäkylläisyydessä. Kummassakin päässä seisoivat jättiläismäiset kynttiläjalat, jotka olivat puhtaasta kullasta, ja keskellä oli orkkis- ja kielovuori, joka värien loistavaisuudessa kykeni kilpailemaan monihaaraisten kynttiläjalkojen ja hienosti maalattujen päivällislistojen lukemattomien vivahdusten kanssa.

"Te olette onnellinen, kun tulette myöhään elämässänne New-Yorkiin", puhui Mrs Alden hänelle. "Useimmat meidän nuorista miehistämme ovat perin väsyneet, ennenkuin heillä vielä on edes ymmärrystä nauttia mistään. Ottakaa varteen minun neuvoni ja katselkaa ympärillenne -- älkää salliko tuon elämänhaluisen veljenne määrätä omia askeleitanne."

Mrs Aldenin edessä oli skotlantilainen whisky-kannu. "Ettekö tahdo hiukkasen whiskyä?" kysyi hän kohottaen sen ylös.

"En, kiitos", sanoi Montague, ja tuumaili sitten, olisiko hänen ehkä pitänyt sanoa kyllä, nähdessään toisen valitsevan suurimman puolesta tusinasta viinilaseja, jotka oli ladottu hänen eteensä, ja kaatavan siitä runsaan annoksen maistajaisiksi.

"Oletteko nähnyt paljon kaupunkia"? kysyi hän kulautettuaan alas viinin -- silmäluomenkaan edes vavahtamatta.

"En", sanoi hän. "He eivät ole antaneet minulle paljoa aikaa. He veivät minut ulos maalle -- Robbie Wallingin metsästysretkelle."

"Ah niin", sanoi Mrs Alden; ja Montague, koettaen saada keskustelua aikaan, kysyi, "Tunnetteko Mr Clarrie Masonin?"

"Aivan hyvin", sanoi toinen, kainosti. "Minäkin olin ennen Mason, tiedättehän."

"Oo", sanoi Montague hämmästyneenä; ja lisäsi sitten, "Ennenkuin menitte naimisiin"?

"Ei", sanoi Mrs Alden entistäänkin kainompana, "ennenkuin minä erosin."

Kuoleman hiljaisuus vallitsi heidän välillään, ja Montague istui hengitystään tapaillen. Silloin yht'äkkiä kuuli hän heikon, pidätetyn naurunkikatuksen, joka kasvamistaan kasvoi, kunnes se puhkesi täyteen, hillittömään nauruun; ja hän heitti salaa silmäyksen Mrs Aldeniin, ja näki hänen silmiensä vilkuttavan; ja sitten alkoi hän itsekin nauraa. He nauroivat yhdessä, niin iloisesti, että toiset pöydässä alkoivat katsella heitä kummastuksissaan.

Niin oli jää murrettu heidän välillään; ja se täytti Montaguen sydämen suurella luottamuksella. Mutta hänessä oli vielä hiukkasen hämärää, pelonsekaista kunnioitusta -- sillä hän tajusi, että tämän täytyi olla tuon suuren Mrs Billy Aldenin, jonka kihlaus Lontoon herttuan kanssa oli sillä hetkellä koko maan puheenaiheena. Ja tuo suunnaton timanttikoriste oli varmaan osa Mrs Aldenin miljoonien markkojen arvoisesta jalokivivarastosta!

Ylhäinen nainen ei tahtonut mielellään kertoa hänelle; sitten lisäsi hän avomielisesti, että kun Montague oli joutunut hänen päivällistoverikseen, olisi hänen pitänyt ilmoittaa hänelle, kuka oli oleva hänen kumppaninsa. "Se on epämieluista vieraalle, saatan sen ymmärtää", sanoi hän; ja jatkoi, katkerana: "Kun ihmiset eroavat, merkitsee se joskus että he ovat riidelleet -- eivätkä he aina lakkaa siitä jälestäpäinkään, ei kumpainenkaan. Ja joskus toiset ihmiset riitelevät melkein yhtä katkerasti kuin olisivat olleet naimisissa. Monen emännän maine on mennyt sirpaleiksi, kun ei ole ottanut vaarin tällaisia asioita."

Montague teki sen havainnon, että suuri Mrs Billy, huolimatta luotansa työntävästä ulkomuodosta, saattoi olla hyväluontoinen, kun hän tahtoi, ja erinomaisen älykäs. Hän oli nainen, jolla oli oma pää -- voimakkaasti kamppaileva luonne, joka oli näyttänyt tietä niille, jotka olivat olleet hänen ympärillään, ja valinnut itselleen paikan joukon etunenässä. Hän oli aina pitänyt itseään henkilönä, joka mielinmäärin saattoi tehdä aivan sitä, mikä häntä huvitti; päivällisen kestäessä saattoi hän ottaa skotlantilaisen whisky-kannun ja ojentaa sen Montaguelle, auttaakseen häntä -- ja sitten, kun Montague kielsi, kaataa vähääkään hämmentymättä omaan lasiinsa mitä vaan itse halusi. "Minä en pidä Teidän veljestänne", sanoi hän vähän myöhemmin. "Häntä en sietäisi kauan; mutta hän kertoi minulle, että Te olette erilainen, joten saattaa olla, että minä tulen pitämään Teistä. Tulkaa joskus käymään minun luonani ja antakaa minun kertoa. Teille, mitä New-Yorkissa ei pidä tehdä."

Sitten kääntyi Montague puhelemaan emäntänsä kanssa, joka istui hänen oikealla puolellaan.

"Pelaatteko bridgeä", kysyi Mrs Winnie, suloisimmalla ja lempeimmällä äänellään.

"Veljeni on antanut minulle kirjan, josta minun tulisi opetella", vastasi hän. "Mutta jos hän ei anna minulle aikaa yöllä eikä päivällä, niin en todellakaan tiedä, kuinka siitä selviydyn."

"Tulkaa ja antakaa minä opetan Teitä", sanoi. Mrs Winnie. "Minä todellakin pyydän", lisäsi hän. "Minulla ei ole mitään tekemistä -- ainakaan sellaista, johon en ole väsynyt. Mutta luulenpa ettette viipyisi kauan oppiessanne kaiken sen mitä minä osaan."

"Onko Teillä onni pelatessanne?" kysyi hän myötätunnolla.

"Luulen, ettei kukaan tahdo minua opettaa", sanoi Mrs Winnie. -- "He tulevat paljon mieluummin vain saadakseen rahani. Eikö totta, majuri?"

Majuri Venable istui hänen oikealla puolellaan, ja oli parhaallaan viemässä lusikallista soppaa huulilleen; hän pysähtyi ja nauroi omituisesti hihittämällä, joka kuului syvältä kurkusta, ja värisytti hänen lihavia poskiaan ja pulleaa niskaansa. "Minä voin sanoa", sanoi hän, "tuntevani useita ihmisiä, joille _status quo_ on aivan kylliksi."

"Te itse niiden joukossa", sanoi nainen, äänessään hieno _moue_. "Tuo säälittävän näköinen mies voitti minulta kahdeksankymmentätuhatta markkaa viime yönä; ja hän istui klubinsa akkunassa koko iltapäivän saadakseen vain nautinnon nauraa minulle kulkiessani ohi. Luulen, etten pelaa ollenkaan tänä iltana -- tahdon miellyttää Mr Montaguea, ja annan vaihteen vuoksi Teidän voittaa Virginia Landisilta."

Ja sitten majuri keskeytti uudelleen hyökkäyksensä soppa-annoksensa kimppuun. "Rakas Mrs Winnie", sanoi hän, "Minä voin elää paljon kauemmin kuin yhden päivän kahdeksallakymmenellätuhannella markalla."

Majuri oli kuuluisa klubihenkilö ja _bon vivant_, niinkuin Montague tuli myöhemmin huomaamaan. "Hän on Mrs Robbie Wallingin eno", kuiskasi Mrs Alden hänen korvaansa. "Ja sivumennen sanoen he vihaavat toinen toistansa niinkuin myrkkyä."

"Siksikö minun ei tulisi uudistaa tuota onnetonta kysymystäni hänelle?" kysyi Montague hymyillen.

"Oh, he kyllä tapaavat toisiaan", sanoi toinen. "Teidän ei tulisi olla tietävinänne mitään siitä. Haluatteko hieman skotlantilaista?"

Montaguen ajatuksille antoivat ihmiset tällä päivällisaterialla niin paljon askartelemista, että hän tuskin ollenkaan ehti ajatella ruokaa. Hän huomasi hämmästyksekseen, että heillä oli oikeata nuorta lammasta -- ja nyt oli marraskuun puoliväli. Mutta hän ei tietänyt, että nuo kuuden viikon vanhat elukat, joiden lihaa se oli, olivat kasvaneet pumpulisissa tamineissa ja syöneet maitoa lusikalla, ja olivat maksaneet puolitoista dollaria naula. Mutta vähän myöhemmin kannettiin hänen eteensä tuoksuvaa, ruskeaksi paistettua leipävanukasta, kultaisella lautasella; samalla alkoi jokin kiinnittää hänen huomiotansa. Mrs Winniellä oli vaakunakilpi; hän oli huomannut sen jo automobiilissa ja sitten siinä pronssisessa portissa, joka vei Lumipalatsiin, ja sitten lakeijojen livreijapuvuissa, ja taas skotlantilaisessa viinikannussa. Ja nyt -- uskomatonta ja kauheaa -- huomasi hän sen poltetuksi ruskeaksi paahdettuun, tuoksuvaan leipävanukkaaseen!

Mitä saattoikaan kaiken tämän jälkeen odottaa? Pöydällä oli suuria kulhoja, täynnä harvinaisia hedelmiä, jotka olivat olleet pakattuina pumpulien sisään, ja kuljetetut laivoilla kylmissä säiliöissä maailman kaikilta kulmilta. Siellä oli persikoita, jotka olivat tulleet etelä-Afrikasta (ne olivat maksaneet viisikymmentä markkaa kappale). Siellä oli houkuttelevia terttuja hampurilaisia viinirypäleitä, tumman purppuran värisiä ja täyteläisen pyöreitä, jotka olivat kasvaneet kuumissa huoneissa, ympäröityinä paperikääreillä. Siellä oli nektariineja ja luumuja, ja granaattiomenia ja jaappanilaisia lootuspuun hedelmiä, ja myöhemmin ilmestyi pieniä maljakoita, täynnä herttaisen lihavia mansikoita -- jotka olivat kasvaneet pienissä kipposissa. Siellä oli peltopyytä, Egyptistä tuotua, ja ihmeellinen laite, jota he kutsuivat omenamehukkeeksi à la Dewey, keitettynä hehkuvissa kulhoissa ja tarjoiltuna herkkusienien kanssa, jotka olivat kasvaneet hylättyjen kaivosten tunneleissa Michiganissa. Siellä oli salaattia, joka oli kasvatettu sähkövalolla, ja lima-herneitä, jotka olivat tulleet Puerto Ricolta, ja ranskalaisia latvusartisikkeja, jotka olivat maksaneet viisi markkaa kappale. -- Ja kaikki nämä tavattomat ruokalajit huuhdeltiin alas kahdeksan tai yhdeksän eri viinilajin kanssa, jotka olivat tuodut miehen kellarista, miehen, jonka mielityönä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana oli ollut niiden kokoaminen; jolla oli viinitarha Ranskassa, mistä hän sai omaa shampanjaa, ja joka piti aina varastossa kaksikymmentä tuhatta tuoppia punaviiniä -- ja toi Reinin viininsä Saksan keisarin kellarista, ja maksoi sata kaksikymmentä viisi markkaa tuopilta!

Päivällisillä oli kaksitoista henkeä, ja myöhemmin hajaantuivat he kahteen pöytään pelatakseen korttia, jättäen Charlie Carterin juttelemaan Alicen kanssa, ja Mrs Winnien omistamaan huomionsa Montaguelle, niinkuin hän oli luvannut. "Kaikki haluavat nähdä minun taloni", sanoi hän. "Ettekö tekin?" Ja hän kuljetti hänet ruokailuhuoneesta suureen kasvihuoneeseen, joka muodosti keskussalin, ulottuen rakennuksen kattoon saakka. Hän painoi pientä nappulaa, ja pehmeä valovirta virtaili alas ylhäältä; Mrs Winnie seisoi sen keskellä säihkyvine jalokivineen niinkuin itse tulen jumalatar.

Kasvihuoneessa saattoi hän viettää illat; se oli täynnä mitä harvinaisimpia kasvilajeja. "Ne ovat kootut kaikilta maailman kulmilta", sanoi Mrs Winnie nähdessään Montaguen tuijottavan niihin. "Miehelläni oli asiantuntija, joka etsi niitä hänen puolestaan. Hän teki sen ennenkuin olimme naimisissa -- hän ajatteli niiden tekevän minut onnelliseksi."

Salin keskellä oli suihkulähde, kaksitoista tai neljätoista jalkaa korkea ja asetettu jalustalle, joka oli puhdasta carrara-marmoria. Koskettaessa erästä nappulaa valaisi lammikon veden pinnan alle pistetyistä sähkölampuista virtaileva valo, ja siinä saattoi nähdä joukottain uiskentelevan harvinaisia ja kauniita kaloja.

"Eikö ole siroa?" sanoi Mrs Winnie ja lisäsi kiihkeästi, "tiedättekö, joskus illalla kun minä en voi nukkua tulen minä tänne ja istun tuntikausia ja katsoa tuijotan siihen. Kaikki nuo elävät olennot, ihmeellisen sirotekoisine muotoineen -- muutamilla niistä on kasvot ja näyttävät aivan inhimillisiltä olennoilta! Ja minä ihmettelen ja mietin, mitä he mahtavat ajatella, ja näyttäneeköhän elämä heistä yhtä ihmeelliseltä kuin se minusta näyttää".

Hän laskeutui istumaan lammikon reunalle, ja tuijotti siihen. "Nämä kalat antoi minulle serkkuni, Ned Carter. He kutsuvat häntä Buzzieksi. Oletteko häntä vielä tavannut? -- Ei, ette tietysti. Hän on Charlien veli, ja hän kokoilee taide-esineitä -- noita mitä epäluotettavimpia kappaleita. Kerran, kauan sitten, kohdistui hänen kiihkonsa kultakaloihin -- muutamat kultakalat ovat hyvin harvinaisia ja kauniita, tiedättehän -- ne saattavat maksaa pari sataa markkaa kappale. Hän sai kaikki, mitä myyjillä oli saatavana, ja saatuaan tietää, että vielä oli olemassa muutamia, joita he eivät mitenkään saaneet, teki hän vartavasten pienen huvimatkan Jaappaniin ja Kiinaan saadakseen ne. Te tiedätte, että niitä kasvatetaan siellä, ja muutamat niistä ovat pyhiä, eikä niitä myydä eikä sallita viedä pois maasta. Ja hänellä oli kaikellaisilla kaiverruksilla varustettuja elehvantinluisia säiliöitä niitä varten, joita hän toi mukanaan kotia -- ja hänellä oli kaunis, noin kymmenen jalkaa pitkä marmorinen maljakko, joka oli varastettu Keisarilta."

Yli Montaguen olkapäiden, sillä paikalla, missä hän istui, riippui suuri _orchis_; mitä omituisimman muotoinen, aivankuin auennut, tulipunainen liekki. "Se on _dontoglossum_", sanoi Mrs Winnie. "Oletteko kuullut siitä?"

"En. en koskaan", sanoi mies.

"Oh, rakas Mr Montague", sanoi toinen.

"Pidetäänkö sitä kuuluisana?" kysyi hän.

"Hyvin kuuluisana", vastasi hän. "Siitä oli paljon puhetta sanomalehdissä. Näettekös, Winton -- se on minun mieheni, tiedättehän -- maksoi satakaksikymmentäviisi tuhatta markkaa miehelle, joka laittoi sen; ja se sai aikaan paljon turhanpäiväistä puhetta -- ihmisiä tuli kaikkialta sitä katsomaan. Tahdoin saada sen, sillä sen ulkomuoto oli aivan samallainen kuin kruunun minun pääkoristeessani. Huomaatteko sen."

"Kyllä", sanoi Montague. "Se on hyvin omituinen."

"Olen hyvin ylpeä pääkoristeestani", jatkoi Mrs Winnie. "Tietysti on alhaistuntoisia rikkaita ihmisiä, joilla se on jäljennettynä, ja jotka tekevät sen naurettavaksi; mutta meidän on todellinen Se on minun omani -- ei mieheni; Duvalit ovat vanhaa ranskalaista perhettä, mutta he eivät ole ylhäisiä. Minä olin Morris, tiedättehän, ja meidän sukumme juuret ulottuvat takaisin vanhaan Montmorencin herttualliseen huoneeseen Ranskassa. Ja viime kesänä ollessamme ajelemassa jouduin minä yhteen heidän linnoistaan ja katsokaa! minä toin saaliinani tämän."

Mrs viittasi täydelliseen sotilasvarustukseen, joka oli asetettu biljaardihuoneeseen johtavaan käytävään. "Olen antanut liittää lamput toisiinsa", lisäsi hän. Ja hän painoi nappulaa, ja koko valaistus hävisi, paitsi himmeää, punertavaa hehkua, joka virtasi varustuksissa seisovan miehen yläpuolelta.

"Eikö hän näytä luonnolliselta", sanoi hän. (Hänellä oli kypärisilmikko alhaalla, ja taistelukirves panssaroiduissa käsissään.) "Kuvittelen mielelläni, että hän on ollut minun kahdeskymmenes iso-isäni. Istun täällä, ja tuijotan häneen. Ajatelkaa, missä hirmuisessa ajassa silloin on täytynyt elää -- kun miehet kantoivat sellaisia esineitä kuin nuo! Krapuna oleminenkaan ei voisi olla pahempaa."

"Te näytte rakastavan eriskummaisia tunteita", sanoi Montague nauraen.

"Kenties rakastan", sanoi toinen. "Minä pidän kaikesta, mikä on vanhaa ja romanttista, ja saa ihmisen unohtamaan tämän mielettömän seuraelämä-maailman."

Hän seisoi hetken surullisiin mietteisiin vaipuneena ja katseli muistomerkkiä. Sitten kysyi hän äkkiä, "mistä pidätte enemmän, maalauksista vaiko uimisesta?"

"Oh!" vastasi mies nauraen ja hämmästyneenä, "pidän niistä molemmista -- aika ajoin."

"En tietänyt, kummanko Teille ensin näyttäisin", selitti hänen vartijattarensa; "taidegallerianko vai uimahuoneen. Pelkään, että väsytte, ennenkuin ehditte kaikki nähdä."

"Ajattelen, että alkaisimme taidegalleriasta", sanoi hän. "Uima-altaassa ei ole paljon katsomista."

"Ah, mutta meidän on aivan erikoinen", sanoi nainen. -- "Ja jonakin päivänä, jos tahdotte olla oikein hyvä, ja lupaatte olla sanomatta kellekään, päästän minä Teidät näkemään oman kylpyhuoneeni. Ehkä ovat he kertoneet Teille, minulla on erityinen kylpyhuone omassa osastossani, veistettynä mitä ihmeellisimpään viheriään marmoriin."

Montague osotti odotetun määrän hämmästystä.

"Tietystikin antoi se noille hirvittäville sanomalehdille uuden tilaisuuden juoruihin", sanoi Mrs Winnie valittaen. "Ihmiset saivat tietää, mitä minä olin maksanut siitä. On mahdotonta omistaa mitään kaunista, ilman ettei siitä kysymystä tehtäisi."

Ja sitten seurasi hiljaisuus, jolla aikaa Mrs Winnie odotteli hänen sitä kysyvän. Kun hän ei tehnytkään kysymystä, lisäsi hän, "Se maksoi kaksisataaviisikymmentä tuhatta markkaa."

He kulkivat hissiä kohti, missä pieni poikanen ihmeellisessä, tulipunaisessa samettilivreijassa seisoi tehtäväänsä valmiina paikallaan. "Joskus", jatkoi hän, "näyttää minusta mielettömältä maksaa sellaisia hintoja kaikista esineistä. Oletteko koskaan tullut sitä ajatelleeksi?"

"Joskus", vastasi Montague.

"Niin, tietysti", sanoi hän, "se antaa työtä ihmisille; ja mielestäni he eivät voi tehdä mitään parempaa, kuin valmistaa kauniita esineitä. Mutta joskus, ajatellessani kaikkea sitä köyhyyttä, mitä on olemassa, tulen minä onnettomaksi. Meillä on etelässä paikka talvioleskeluamme varten -- yksi noita suunnattomia maalaistaloja, jotka näyttävät suurilta näyttelyrakennuksilta, ja joissa on huoneita sadoille vieraille; ja joskus ajan yksin tehdaskaupunkeihin, ja kuljen niiden läpi ja juttelen pienille lapsille. Opin tuntemaan muutamia niistä oikein hyvin -- pienet lapsiraukat."

He astuivat pois hissistä, ja kulkivat hitaasti taidegalleriaa kohti. "Se teki minut aina niin onnettomaksi", jatkoi hän. "Koetin puhua siitä miehelleni, mutta hän ei tahtonut kuulla. 'En saata ymmärtää, minkätähden sinä et voi olla niinkuin muut ihmiset ovat', sanoi hän -- ja hän toistaa minulle sitä aina. Ja mitä osaisin minä sanoa?"

"Miksi ette ehdottanut, että muut ihmiset olisivat sellaisia kuin Te?" sanoi mies nauraen.

"En ollut kyllin viisas", sanoi hän pahoitellen. -- "Naisen on hyvin vaikea olla, tiedättehän -- kun ei ole ketään, joka ymmärtäisi. Kerran menin minä köyhäinlaitokselle katsomaan, minkä näköistä siellä oli. Tiedättekö mitään köyhäinlaitoksista?"

"En mitään", sanoi Montague.

"Kas siellä on ihmisiä, jotka menevät elämään köyhien joukkoon, ja koettavat heitä nostaa. Se vaatii kauheasti rohkeutta, luullakseni. Minä annan heille silloin tällöin rahaa, mutta en ole koskaan varma, saako se aikaan mitään hyvää. Vaikeus köyhäin suhteen näyttää minusta olevan siinä, että heitä on niin _paljon_."

"Todella niitä on paljon", sanoi Montague ajatellen näkyä, minkä hän oli nähnyt Oliverin Kilpa-ajovaunusta.

Mrs Winnie oli istuutunut tyynyjen peittämälle sohvalle, lähelle hämärtyvään galleriaan johtavaa sisäänkäytävää. "En ole ollut siellä vähään aikaan", jatkoi hän. "Olen löytänyt jotakin, joka mielestäni enemmän soveltuu luonteelleni. Minulla on melkein taipumusta kaikkea okkultista ja mystillistä kohtaan, pelkään. Oletteko koskaan kuullut babisteista?"

"En", sanoi Montague.

"He ovat eräs uskonnollinen lahko -- Persiasta luullakseni -- ja he saavat ihmiset ihastuksesta aivan suunniltaan. He ovat pappeja, ymmärrättehän, ja he pitävät luentoja ja opettavat kaikellaista sisäisestä jumaluudesta, jälleensyntymisestä, Karmasta ja kaikesta sellaisesta. Uskotteko mitään noista asioista?"

"Enpä saata sanoa niitä tuntevani", sanoi hän.

"Se on hyvin kaunista ja ihmeellistä", lisäsi toinen.

"Se saa ihmisen käsittämään, kuinka hämmästyttävän salaperäinen on elämä. He opettavat, kuinka koko Kaikkeus on yhtä, ja sielu on ainoa todellisuus, ja siis ruumiilliset asiat eivät mitään merkitse. Jos olisin babisti, niin luulisin voivani olla onnellinen, vaikka minun olisi tehtävä työtä puuvillakutomossa."

Silloin nousi Mrs Winnie äkkiä ylös. "Te varmaankin mieluummin katselisitte maalauksia", sanoi hän, ja painoi nappulaa, ja pehmeä valovirta hyväili suuren kuvagallerian kaareutuvia holveja.

"Tämä on meidän suurin ylpeytemme elämässä" sanoi hän. "Mieheni tarkotus on ollut saada yksi teos edustamaan kutakin maailman suurimmista maalareista. Me hankimme heidän mestariteoksiaan, milloin ikinä saimme. Tuolla nurkassa ylhäällä ovat vanhat mestarit -- oletteko ihastunut heitä katselemaan?"

Montague olisi mielellään katsellut niitä tarkoin, mutta hänestä tuntui, että hän tekisi sen mieluummin joskus silloin, kun Mrs Winnie ei ollut hänen sivullaan. Mrs Winnien oli varmaankin täytynyt näyttää galleriaa tuon tuostakin; ja nyt hänen mielensä oli yhä askartelemassa persialaisten yliaistillispappien parissa.

"Tuo pyhimyksen kuva on Botticellin", sanoi hän. "Ja tiedättekö, tuo oranssin värinen viitta saa minut aina ajattelemaan Swamia. Se on minun opettajani, nähkääs, Swami Babubanana. Ja hänellä on mitä ihanimmat, sirot kädet, ja suuret, ruskeat silmät, niin lempeät ja hyväntahtoiset -- totta tosiaan niinkuin gasellien silmät maatilallamme etelässä!"

Näin tarinoi Mrs Winnie ja vaelsi kuvalta toiselle; mutta vanhojen, vakavien mestarien sielut katsoivat äänettöminä alas häneen.

Kuudes luku.

Montaguen oli hänen räätälinsä nyt julistanut virallisesti täydelliseksi; ja Réval lähetti kotia Alicen ensimäisen kävelypuvun, huolellisen yksinkertaiseksi laitetun; mutta se sopi hänelle aivan silmiinpistävän hyvin, ja maksoi senmukaisesti. Niin olivat he jo seuraavana aamuna valmiit lähtemään Mrs Devonin kutsuihin.

Tietysti Montague oli kuullut Devonista, mutta häntä ei oltu vielä vihitty kyllin syvälle salaisuuksiin, ymmärtääkseen, mitä merkitsi tulla pyydetyksi heidän kutsuillansa. Mutta kun Oliver astui sisään, vähän ennen puolta päivää, ja ryhtyi tutkimaan hänen pukuaan ja laittamaan häntä kuntoon, ja vaati, että Alicen oli järjestettävä uudelleen tukkansa, alkoi hän ymmärtää, että tämä oli erikoinen tilaisuus. Oliver oli aivan kiihtynyt; ja kun he olivat jättäneet hotellin, ja ajoivat pitkin katua, selitti hän heille, että heidän tulevaisuutensa seuraelämässä riippuisi tämän vierailun tuloksista. Tulla kutsutuksi Mrs Devonille, vastasi Amerikassa nähtävästi eurooppalaista hovi-esittelyä. Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana oli tämä ylhäinen nainen ollut metropoliksen seuraelämän eittämätön valtijatar; ja jos hän ketä suosi, kutsuttiin hänet niihin joka vuosi pidettäviin tanssiaisiin, jotka Mrs Devon pani toimeen tammikuussa, ja sen jälkeen oli hänen asemansa ainaiseksi turvattu. Mrs Devonin tanssijaiset muodostivat joka vuosi yhden seuraelämän suurista tapahtumista; noin tuhatkunta kutsuttiin, kun taas kymmenentuhatta tyytymätöntä kiristeli hampaitaan ulkonaisessa pimeydessä.

Kaikki tuo pani Alicen jännityksestä vapisemaan.

"Ajattele, jos emme miellytä häntä", sanoi hän.

Oliver vastasi hänelle, että heidän tiensä oli tehnyt sileäksi Reggie Mann, joka oli yksi Mrs Devonin suosikeista.

Yli sata vuotta sitten oli Devonin suvun perustaja tullut Ameriikkaan, ja sijoittanut säästönsä maatiluksiin Manhattan saarella. Muut ihmiset olivat raataneet ja rakentaneet sinne kaupungin, ja sukupolvi sukupolven jälkeen olivat Devonit pitäneet yllä valtaansa ja koonneet korkoja, kunnes nyt heidän omaisuutensa kohosi kahteen tai kolmeen miljaardiin markkaan. He olivat Ameriikan vanhoista perheistä rikkaimpia ja kaikista kuuluimpia; ja Mrs Devonissa, suvun vanhimmassa jäsenessä oli keskittyneenä koko suvun mahtavuus ja valta. Hän vietti ylhäistä ja tarkoin muodollista elämää, aivan kuin kuningatar; ei kukaan nähnyt häntä koskaan muualla kuin korotetulla valtaistuimellaan, ja hän kantoi jalokiviään aamiaisateriallaankin. Hän oli ihmisten kohtalon tuomari seuraelämässä, ja aallonmurtaja, jota vastaan uusien rikkauksien laineet löivät turhaan. Reggie Mann kertoi ihmeellisiä juttuja hänen suunnattoman postinsa sisällystä -- mahtavien, rikkaiden miesten leskistä ja tyttäristä, jotka juoksivat hänen jalkoihinsa ja kerjäsivät ilettävästi hänen suosiotaan -- jotka asettuivat kuukausimääriksi hänen taloonsa, juonittelivat ja vehkeilivät, pysyäkseen hänen läheisyydessään ja vieläpä ostivat hänen palvelijainsa suosion! Jos Reggietä saattoi uskoa, oli käyty suuria rahallisia taisteluita, ja maailman puutavaramarkkinat olivat useamman kuin kerran joutuneet näiden seuraelämätaistelujen kautta järkkymään; ja varakkaat ja kauniit naiset olivat tarjonneet itseään myytäviksi tuosta etuoikeudesta, joka heille niin mielellään sallittiin.

He saapuivat vanhan, arvokkaan yksityisrakennuksen luo ja soittivat kelloa; juhlallinen hovimestari johti heidät komeata rappukäytävää myöten ensimäiseen vastaanottohuoneeseen ja he jäivät sinne odottamaan. Noin viiden minuutin kuluttua astui hän sisälle, työnsi ovet auki, ja he nousivat seisomaan ja näkivät vanhan, ryppyisen naisen, joka näytti melkein kahdeksankymmenen vuotiaalta, istuessaan timanttien peittämänä jonkinlaisella valtaistuimella. He lähestyivät ja Oliver esitteli heidät. Vanha nainen ojensi heille elottoman kätensä; sitten istuivat he.

Mrs Devon teki heille muutamia kysymyksiä, kuinka paljon he olivat nähneet New-Yorkia, ja mitä he siitä pitivät ja ketä he olivat tavanneet; mutta melkein koko aikana hän tuskin kiinnitti heihin huomiotaan, ja jätti Oliverin asiaksi hoitaa keskustelua. Montague istui, tuntien itsensä hämmentyneeksi ja noloksi, ja hän ihmetteli syvällä itsessään, oliko se todella Ameriikka, missä tämä kaikki tapahtui.

"Katsokaas", selitti Oliver heille, kun he istuivat uudelleen vaunussaan, "hänen terveytensä horjuu, ja hänelle on todella suorastaan vaikeata ottaa vastaan."

"Olen iloinen, ettei minun tarvitse käydä siellä useammin kuin kerran", lisäsi Alice. "Milloin saamme tietää tuomion?"

"Kun saat kortin, johon on merkitty, 'Mrs Devon kotona'", sanoi Oliver. Ja hän rupesi heille kertomaan sodasta, joka kauan sitten oli järisyttänyt seuraelämää, kun tuo mahtava nainen oli vaatinut itselleen oikeutta olla "Mrs. Devon", ja ainoa "Mrs Devon." Hän kertoi myöskin heille ihmeellisestä posliinisesta päivälliskalustosta, joka oli maksanut sataviisikymmentä tuhatta markkaa, ja oli yhtä hauras kuin kolibrin siipi. Jokaisessa kappaleessa oli hänen vaakunakoristeensa, ja hänellä oli erikoinen asiantuntija, joka valvoi pesemistä ja niiden järjestämistä -- ei koskaan sallittu minkään jokapäiväisen käden niitä koskettaa. Vielä kertoi hän heille, kuinka Mrs Devonin taloudenhoitaja oli saanut kauan aikaa tapella, koettaessaan opettaa tyttöjä järjestämään suurten vastaanottohuoneiden sisustuksen aivan sillä tavalla kuin rouva oli määrännyt; viimein oli otettu täydellinen valokuvasarja, joten tytöt saattoivat tehdä työnsä kuvien jälkeen.

Alice meni takaisin hotelliin, sillä Mrs Robbie Walling aikoi kutsua ja viedä hänet kotiaan aamiaiselle; Montague ja hänen veljensä ajoivat läpi katujen Reggie Mannin asuntoon, kertoakseen hänelle käynnistään.

Reggie otti heidät vastaan silkkisissä, mustissa alushousuissaan, jotka olivat koristellut rimpsuilla ja kaariompeleilla, ja silkillä koristelluissa tohveleissa, joihin oli kiinnitetty helmiä -- ne oli hänelle lahjottanut eräs naisihailijatar. Montague huomasi kauhukseen, että pienellä miehellä oli kultainen rannerengas käsivarressaan! Hän selitti olleensa edellisenä iltana johtamassa katrillia -- taikka paremmin, tänä aamuna; hän oli tullut kotiin kello viiden aikaan. Hän näytti aivan valkoiselta ja väsyneeltä, ja pöydällä oli hänen aamiaisensa jätteet, suudaa ja paloviinaa.

"Näittekö vanhan tytön?" kysyi hän. "Ja kuinka hän jaksaa?"

"Hän on reipas", sanoi Oliver.

"Minulla oli vietävänmoinen työ saada teitä pääsemään", sanoi toinen. "Se tulee päivä päivältä yhä vaikeammaksi."

"Teidän tulee suoda anteeksi", lisäsi Reggie, "jos minä laitan itseni kuntoon. Minulla on kohtaus." Ja hän kääntyi toalettipöytäänsä päin, jonka peitti täydellinen rintama hajuvesipulloja ja koristelutarpeita, ja alkoi aivan kylmäverisesti maalata kasvojaan. Sillä aikaa hänen kamaripalvelijansa liukui äänettömänä, edestakaisin, laittaen kuntoon hänen iltapukuaan; ja Montague, istuen välinpitämättömänä, seurasi silmillään pikkumiehen liikkeitä. Joku korutavarakauppias olisi saattanut hyvän aikaa pitää puotiaan auki Reggien varastojen sisällöllä. Hänen vaatteensa säilytettiin huoneessa, joka oli toalettihuoneen yhteydessä; Montague, joka istui lähellä ovea, saattoi nähdä ruusupuiset kammiot, joista kukin oli omistettu eri vaatekappaleille -- siellä oli kaiken värisiä paitoja, jotka oli tehty mitä erilaisimmista kankaista, ja ripustettu sileille puutelineille. Siellä oli kaappi, joka oli täynnä hyllyjä ja laitettu aivankuin pieneksi kenkävarastoksi -- ja siellä näkyi korkeita ja matalia kenkiä, mustia, ruskeita ja valkeita, ja kaikki oli pingotettu lesteihin, jotta niiden ulkomuoto säilyisi täydellisenä. Nämä kaikki kengät oli tehty Reggien tilauksen ja määräyksen mukaan, ja neljä viisi kertaa vuodessa tapahtui perinpohjainen tarkastus; silloin ne jotka olivat joutuneet pois muodista, joutuivat hänen "miehensä" saaliiksi. Eräässä kammiossa oli kassakaappi, jossa Reggien jalokivet säilytettiin.

Pukuhuone oli sisustettu naisen salonkihuoneen malliin ja kalusto oli peitetty hienon hienoilla silkkikoristeilla, ja vuoteen edessä riippuva verho oli samallaista silkkikangasta. Keskellä huonetta olevalla pöydällä seisoi suunnaton ruusukimppu, ja ruusujen tuoksu levisi raskaana huoneessa.

Kamaripalvelija seisoi odottaen, ja pitäen kädessään kaulaliinatelinettä, josta Reggie valitsi huolellisesti yhden, joka sopi hänen paitaansa. "Aiotteko ottaa Alicen kanssanne Havensille?" kysäsi hän, ja jatkoi, "Te saatte siellä tavata Vivie Pattonin -- hänellä on ollut toinen rajuilma kotonaan."

"Ei suinkaan se ole totta!" huudahti Oliver.

"On", sanoi toinen. "Frank vartioi häntä koko yön, ja itki ja repi tukkaansa ja vannoi tappavansa kreivin. Vivie käski hänen mennä helvettiin."

"Hyvä Jumala!" sanoi Oliver. "Kuka kertoi sen sinulle?"

"Uskollinen Alphonse", sanoi Reggie nyökäten kamaripalvelijaansa. "Vivien kamarineitsyt kertoi hänelle. Ja Frank vannoo, että hän vetää oikeuteen -- odottelin jo puoliksi saavani nähdä jotakin tämän aamun sanomalehdissä."

"Tapasin eilen Vivien kadulla", sanoi Oliver. "Hän näytti yhtä veitikkamaiselta kuin ennenkin."

Reggie kohautti olkapäitään. "Oletteko nähneet tämän viikon lehteä?" kysyi hän. "Ne ovat saaneet yhden uuden Ysabelin salatuista runoista siihen." -- Ja hän kääntyi Montagueen, selittäen että "Ysabel" oli erään nuoren alottelijattaren salanimi, joka oli joutunut Baudelairen ja Wilden lumoihin, ja oli julaissut runokokoelman, joka oli täynnä sellaista hurjaa rakkautta, että hänen vanhempansa ostivat satumaisilla hinnoilla jo laajalle levinneitä kappaleita.

Sitten kääntyi keskustelu hevosnäyttelyyn, ja he juttelivat kauan siitä, mitä väriä kukin kantaisi. Viimein Oliver nousi ja sanoi, että heidän tulisi saada jotakin haukata ennenkuin he läksisivät Havensille. "Teillä on kylliksi aikaa", sanoi Reggie. "Olisin itsekin mennyt, mutta lupasin jäädä pois ja auttaa Mrs de Graffenriediä laittamaan päivällissuunnitelmaa. Näkemiin!"

Montague ei ollut kuullut mitään käynnistä Haverisilla; mutta nyt heidän vieriessään alas katua selitti Oliver heille, että he tulivat viettämään loppuviikon Havensin linnassa. Pieni joukkue aikoi lähteä sinne tänään, perjantai-iltapäivällä, ja he löytäisivät yhden Havensin yksityisvaunuista odottamassa. Sillä välin ei heillä ollut mitään tekemistä, sillä kamaripalvelijat kyllä valvoisivat heidän pakkauksensa ja Alice kamarineitsyeineen tapaisi heidät asemalla.

"Havensin linna on yksi tämän maan nähtävyyksistä", lisäsi Oliver. "Tällä kertaa saat nähdä jotakin todellista." Ja aamiaista syödessä jatkoi hän tarinaa, huvittaen veljeään yksityiskohdilla linnan ja sen omistajain suhteen. John oli perinyt suurimman osan Havensin suunnattomista rikkauksista ja hän liittyi nyt isänsä seuraajana teräs trustiin. Eräänä päivänä joku noista suurista miehistä varmaan tyhjentäisi hänet puti puhtaaksi; sillä välin huvittelee hän itseään pitämällä melua trustin hallinnon mitättömistä pikkuasioista. Mrs Havens oli ihastunut maaseutuelämään, ja he rakensivat tämän suunnattoman palatsin Connecticutin kukkuloille, ja hän kirjottelee värssyjä, joissa hän kuvailee itseään yksinkertaiseksi paimentytöksi -- ja kaikkea tuollaista roskaa. Mutta ei kukaan siitä välitä, sillä paikka on suuremmoinen, ja siellä on aina niin paljon tekemistä. Heillä oli esimerkiksi neljä- tai viisikymmentä pooloponia, ja joka kevät oli seutu täynnä pooloa pelaavia miehiä.

Asemalla näkivät he Charlie Carterin suuressa, punaisessa matkailuvaunussaan. "Oletteko matkalla Havensiin?" sanoi hän. "Sanokaa siellä, että me aiomme matkalla pistäytyä Chaunceyssä."

"Se on Chauncey Venable, Majurin serkku", sanoi Oliver ajaessaan asemalle. "Chauncey-parka -- hän on maanpaossa!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Montague.

"No, hän ei uskalla tulla New-Yorkiin", sanoi toinen. "Etkö ole lukenut siitä sanomalehdissä? Hän hävisi eräänä yönä pelipaikassa lähes miljoonan, ja piirilakimies koettaa saada häntä kiinni."

"Tahtooko hän saada hänet vankeuteen?" kysyi Montague.

"Havensin, ei!" sanoi Oliver. "Panna joku Venable vankeuteen? Hän tarvitsee häntä todistajaksi pelaajaa vastaan; ja Chauncey-parka pakenee hänen edessään ympäri maata ja piileksii ystäviensä luona, ja valittaa, sillä hän ei voi nyt olla läsnä hevosnäyttelyssä."

He astuivat palatsimaisen komeaan yksityisvaunuun, ja heidät esitettiin toisille vieraille. Niiden joukossa oli Majuri Venable; ja kun Montague vaipui tutkimaan erään fantastisilla kansilla varustetun aikakauslehden uutta painosta, joka sisälsi eroottisen "Ysabelin" runon, jaaritteli hänen veljensä Majurin kanssa. Jälkimmäinen oli suorastaan ihastunut suureen, kauniiseen muukalaiseen, jolle kaikki kaupungissa oli niin uutta ja mieltäkiinnittävää.

"Sano minulle, mitä tuumasit Lumipalatsista", sanoi hän. "Luulenpa, että Mrs Winnie on aivan vimmoissaan sinun päällesi. Saat nähdä, että hän on vaarallinen, poikani -- hän panee sinut vielä maksamaan päivällisistäsi, ennenkuin pääset irti!"

Kun juna oli lähtenyt, ympäröi Majuri itsensä apollinariksella ja skotlantilaisella viinillä, ja ryhtyi sitten huvittamaan itseään. "Näittekö 'humalaista vohlaa' laudalla?" kysyi hän. (Siten kutsuu meidän kohtuudenpitävä piirilakimiehemme minun siivoa esikoisperijääni). "Te olette tapaava hänet linnassa -- Havensit ovat hyviä hänelle. He tietävät, miltä se tuntuu, arvaan minä; kun hän oli vielä pojannallikka, sai hänen merirosvomainen setänsä tapella Jerseyssä kuusi kuukautta heitä vastaan, välttääkseen lain ankaraa kouraa."

"Ettekö ole siitä kuullut?" jatkoi Majuri, imeksien juomaansa. "_Sic transit gloria mundi!_ [Niin katoaa maailman kunnia! Suom.] Se tapahtui silloin, kun suuri kapteeni Kidd Havens kasasi miljoonia, joita hänen jälkeläisensä tuhlaavat sellaisella hurmaavalla _insouciancella_. Hän ryösti paljaaksi erään virran äyränteet, ja Wallingien varsinainen kantaisä koetti ostaa häneltä pois sitä oikeutta, mutta Havens uitti suunnattoman määrän uusia tukkeja yöllä, rehellisesti vasten oikeuden määräystä, ja meni matkoihinsa melkein kaikkine rahoineen. Se kuulostaa aivan ooperamaisen koomilliselta -- he pitivät säännöllistä, aseellista leiriä virralla lähes kuusi kuukautta -- kunnes kapteeni Kidd matkusti parin miljoonan markan arvoinen setelipinkka laukussaan Albaniaan, ja sai lakialaativan tuomiokunnan laillistuttamaan menettelynsä. Tämä oli juuri sodan jälkeen, niinkuin tiedätte, mutta minä muistan sen aivankuin se olisi tapahtunut eilessä päivänä. Tuntuu kummalliselta ajatella, että joku ei olisi siitä kuullut."

"Olen kuullut Havenseista ainoastaan ylimalkaisesti", sanoi Montague.

"Niin", sanoi Majuri. "Mutta minä tunnen heidät yksityiskohtaisesti, sillä minä olen hoitanut muutamia niistä tukkivarastoista kaikkina näinä vuosina, eikä koskaan sen jälkeen ole maksettu mitään voitto-osuuksia. Se ja käsitykseni Johnin ylellisestä vieraanvaraisuudesta pyrkivät ajatuksissani liittymään toisiinsa."

Majuri johdatti Montaguen mieleen kertomuksen roomalaisesta keisarista, joka huomautti, että rahalla ei ollut mitään hajua.

"Ehkei ole", sanoi Majuri. "Mutta olkoon miten tahansa, jos olisit taikauskoinen, saattaisit tehdä mitä tahansa päätelmiä Havensin onnesta. Ottakaa tuo tyttöraukka, joka nai Paroonin."

Ja Majuri alkoi kuvailla tuon kuuluisan kansainvälisen ystävyysliiton julkaisemista, joka monta vuotta sitten oli liikuttanut ihmisten mieliä kummallakin mannermaalla. Koko ylhäisö oli ollut läsnä loistavissa häissä, ja arkkipiispa oli toimittanut juhlamenot, ja sanomalehdet olivat omistaneet palstamääriä pukujen, jalokivien, lahjojen ja kaiken muun juhlallisuuksien prameuden kuvailemiseen. Ja Parooni oli rappeutunut pikku-raukka, joka potki ja löi vaimoaan, ja rehenteli hänen kasvojensa edessä, ja kulutti kuusikymmentä miljoonaa markkaa hänen rahoistaan parissa vuodessa. Ajatus tuskin saattoi seurata tämän melkein mielipuolen olennon juominkeja -- hän oli tuhlannut miljoonan markkaa yksissä pidoissa, ja uhrannut puolta vertaa enemmän kilpikonnanluiseen vaatesäiliöön, jossa Ludvig XVI oli pitänyt vaatteitaan! Hän oli hankkinut timanttisen kaulakoristeen vaimolleen, ja ottanut kaksi sen neljästä timanttirivistä pois, ennenkuin lahjoitti sen hänelle. Hän oli maksanut viisisataatuhatta markkaa vuodessa eräälle ratsastajalle, jota pariisilaiset ihaili, ja kokonaisen omaisuuden muutamasta palatsista Veronassa, jonka hän oli heti revittänyt maahan muutamien paneelimaalausten takia. Majuri kertoi eräästä ulkoilmajuhlasta, jonka hän äkkinäisestä mielijuohteesta oli pannut toimeen: kymmenentuhatta venetsialaista lyhtyä, kymmenentuhatta metriä mattoa; kolmetuhatta kullattua tuolia, ja pari kolmesataa tarjoilijaa ihastuttavissa puvuissa; kaksi palatsia rakennettuna veden päälle, merihevosineen ja delfiineineen, ja puoli tusinaa orkestereja ja useita satoja kuorotyttöjä suuresta oopperasta! Ja välillä kaikellaisia seikkailuja, hän osti paikan edustajakamarissa, puhui ja taisteli kaksintaisteluja Pyhän Katoolilaisen Kirkon puolesta -- ja kirjotti artikkeleita Ameriikan keltaisiin sanomalehtiin. "Ja sellainen on minun menetettyjen voitto-osuuksieni kohtalo!" valitti Majuri.

Asemalla oli joukkuetta vastassa useita automobiileja, ja he ajaa viilsivät pitkin leveää tietä läpi laakson, sivuuttivat pienen järven ja niin olivat he Havensin linnan kaduilla.

Se oli suuremmoinen rakennus, parisen sataa jalkaa korkea. Ensin astuttiin suureen saliin, joka oli noin viisikymmentä jalkaa leveä, ja siinä oli suuri takka ja marmorista ja pronssista tehdyt rappuset, ja huonekalusto kullatusta puusta ja tulipunaisesta sametista, ja jättiläismäinen maalaus, joka peitti kolme seinää, ja kuvasi Perun valloitusta. Jokainen huone oli kalustettu eri ajanjaksojen tyyliin -- yksi Ludvig IV:nen, yksi Ludvig V:nen, yksi Marie Antoinetten, ja niin edespäin. Siellä oli vastaanottohuone ja kuninkaallinen musiikkisali; päivällishuone gregoorialaiseen tyyliin, ja biljaardihuone samoin englantilaiseen malliin, korkealle ulottuvine laudoituksineen ja paljaine paneeleineen; ja kirjasto, ja aamuhuone ja kasvihuone. Yläkerrassa, huoneryhmän keskustassa oli kuninkaallinen vuode ja makuusija, jonka yksin huhuttiin maksaneen satakaksikymmentäviisituhatta markkaa; ja jonkinlaisen käsityksen tämän palatsin häikäisevästä ylellisyydestä voi saada, kun sai tietää, että huonekaluja peittävän kultauksen alla oli harvinaista ja kallista tsherkessiläistä pähkinäpuuta.

Kaikki tämä oli kaunista. Mutta se, mikä veti ihmisiä Havensin linnaan, oli kasino -- niin oli Majuri huomauttanut. Se oli oikeastaan yksityinen urheiluklubi, ja heillä oli karvarinparkkinen kilpa-ajorata, jonka pinta-ala oli yhtä suuri kuin Madison Square Gardenin hippodroomin, ja siinä oli taivaansininen katto ja kolme- tai neljäkymmentä kaarilamppua yöllisiä leikkejä varten. Siellä oli keiliratoja, biljaardi- ja lepohuoneita, pallo-, tennis- ja rakettikenttiä, täydellinen voimistelusali, ampumagalleria, ja uima-allas turkkilaisine ja venäläisine kylpyineen. Tässä kasinossa yksin oli huoneita neljällekymmenelle vieraalle.

Sellainen oli Havensin linna; se oli maksanut viisitoista tai kaksikymmentä miljoonaa markkaa, ja kaksitoista jalkaa korkean muurin sisäpuolella, joka ympäröi sen pinta-alaa, eli kaksi maailmaan väsynyttä ihmistä, jotka eivät pelänneet mitään muuta niin paljon kuin yksinjäämistä. Siellä oli aina vieraita, ja erikoisissa tilaisuuksissa saattoi olla kolme tai neljä joukkuetta. He ajella huristivat ympäri maatilaa automobiileillaan; he ratsastivat ja ajelivat; he leikkivät sisä- ja ulkoilmaleikkejä, tai pelasivat, tai vetelehtivät tyhjäntoimittajina ja lörpöttelivät, taikka vaeltelivat ympäri oman makunsa mukaan. Kun tuli johonkin näistä paikoista, oli se samaa kuin olisi pysähtynyt hotelliin, mutta seura oli täällä vain valittua, ja sen sijaan että olisit ainoastaan maksanut laskun, sait antaa lähtiessäsi palvelijoille sata tai puolitoistasataa markkaa.

Havensin linna oli suuri huvittelupalatsi, jossa kauniit ja komeannäköiset miehet ja naiset yhdessä toimeenpanivat mitä moninaisimpia, kauniita ja miellyttäviä leikkejä. Iltasin roihusivat suuret halot salin takassa, ja saatettiin panna toimeen vaatimattomat tanssit -- musiikkia oli siellä aina saatavilla. Silloin tällöin oli heillä juhlalliset tanssiaiset, joissa vilisi rikkaita pukuja ja säihkyviä jalokiviä, ja ympäristö hehkui yhtenä valomerenä lyhtyjen valossa; täydellinen orkesteri soitteli säveleitään, ja erikoiset junat kuljettivat vieraita kaupungista. Taikka sitten tuotiin koko näyttelijäseurue esittämään näytäntöä teatterissa; tai kuunneltiin viisunlaulajia, tai katseltiin temppujentekijäjoukkuetta, tai opetettujen eläinten näyttelyä. Taikka sitten saattoi olla joku suuri pianisti, povari, tai transsimediumi. Kuka tahansa, joka toi sinne uutta, väreilevää elämää, oli sinne tervetullut -- se ei merkinnyt mitään, vaikka maksu olisi ollut useita satoja markkoja minuutilta.

Montague pudisti isäntänsä ja emäntänsä ja muutamien muiden käsiä; niiden joukossa oli Billy Price, joka heti kutsui hänet luokseen ja vei hänet ulos ampumagallerialle. Montague otti kiväärin, ja tyydytti Billyn ihastusta näyttämällä hänelle taitoaan. Sen huomasi myöskin Siegfried Harvey, joka oli kuuluisa halkimetsien-ratsastaja ja "poolomies." Harveyn isä omisti kuparikaivoskentän, ja oli antanut pojalleen nimen yhden kilpajuoksuansa jälkeen; hän oli suuri, leveäolkainen nuorukainen, jokaisen suosikki; ja huomatessaan seuraavana aamuna, että Montague istui hevosen selässä aivankuin olisi siihen syntynyt, pyysi hän häntä tulemaan maatilalleen Long Islandiin, katsomaan vähän ketunjahtia.

Pukeuduttuaan päivällispukuunsa tuli Montague alakertaan, ja kohtasi Betty Wymanin, joka seisoi loistavana niinkuin aamuruskon haltijatar oransin värisellä pilvellä. Hän esitti Montaguelle Mrs Vivie Pattonin, joka oli pitkä, solakka ja hurmaava, ja sama, joka oli käskenyt miehensä mennä helvettiin. Mrs Viviellä oli mustat silmät jotka vilkkuivat ja säteilivät, ja hän oli vetreän elinvoimaisuuden lämmin tulivuori, joka oli aina purkautumistilassa. Montague aprikoi, olisiko Mrs Vivie jutellut hänen kanssaan niin iloisesti, jos olisi tietänyt, mitä hän oli kuullut hänen perheselkkauksistaan.

Seurue siirtyi päivällishuoneeseen, missä tarjottiin toinen noista loistavista ja suunnattoman kalliista aterioista, ja Montague oli näkevinään kohtalonaan koko jälellä olevan elämänsä ajan syödä tuollaisia aterioita. Mutta Mrs Billy Aldenin sijasta skotlantilaisineen whiskyineen oli Mrs Vivie, joka joi shampanjaa hirvittävät määrät; ja päivällisen jälkeen kokoontuivat peliveikot säännönmukaisesti omiin ryhmiinsä.

Vieraiden joukossa oli pitkätukkainen ja fantastisen näköinen ulkomaalainen, joka oli illan "leijona", ja istui puolen tusinan ihailevan naisen ympäröimänä. Nyt saateltiin hänet musiikkihuoneeseen, ja silloin kävi selville, että hän oli viuluvirtuoosi. Hän soitti niin kutsuttua "salonkimusiikkia" -- sellaista, joka oli kirjotettu etupäässä herroille ja naisille kuunneltavaksi päivällisaterian jälkeen; myöskin soitti hän ihmeellisen yhdistelmän, jota kutsuttiin _concertoksi_, ja se tuntui olevan kokoonpantu yksinomaan sitä varten, että lyhyessä ajassa voisi näyttää äärimmäisen vaihtelevaa sormivoimistelua. Oppiakseen suorittamaan näitä urotöitä, täytyi aivankuin jonkun sirkusakrobaatin omistaa koko elinaikansa niiden harjottelemiseen; ja Montaguen mieli tuli alakuloisen väsyneeksi; ainoa, mikä hänelle siitä jäi, oli tunne jostakin typerästä ja alkuperäisen naivista turhuudesta.

Montague seisoi hetken katse tuijottavana; ja sitten alkoi hän silmillään seurata joukkoa: kuka jutteli, kuka nauroi koko suorituksen ajan. Sitten kuljeskeli hän ja tuli biljaardihuoneeseen, missä Billy Pricellä ja Chauncey Venablella oli jännittävä peli käynnissä; ja sieltä meni hän tupakoimishuoneeseen, missä paksu, pieni Majuri oli kerännyt ympärilleen joukon elämänhaluisia nuorukaisia pelaamaan "klondikea." Se oli murhaava uhkapeli, jota he pelasivat ilman määrää; pelaajat itse olivat vaiti ja kylmiä, -- mutta katsojat, jotka kerääntyivät ympärille, olivat täynnä jännitystä.

Aamulla huristi Charlie Carter Alicen, Oliverin ja Bettyn kanssa ulos automobiilillaan; ja Montague kulutti aikaansa koettelemalla muutamia Havensin kilpajuoksijoista. Maanantaina avattiin New Yorkissa hevosnäyttely, ja ilmassa tuntui olevan odotuksen herättämää, pidätettyä jännitystä; Mrs Caroline Smythe, ihastuttava nuori leski oli liittynyt hänen kanssaan kuljeksimaan, ja hän jutteli Montaguelle kaiken tästä näyttelystä, ja ihmisistä, jotka siihen ottaisivat osaa.

Ja iltapäivällä otti Majuri Venable hänet kävelylle ja näytti hänelle maatilukset. Hänelle oli kerrottu, mitä suunnattomia summia oli uhrattu niiden laittamiseen; mutta sittenkään, numerot eivät olleet mitään, verrattuina siihen, mikä todellisuudessa avautui silmien eteen. Siellä oli vuoria ja jyrkänteitä, ja niin kauas kuin silmä kantoi vihreitä kenttiä ja puistoja, ja siellä täällä kohosi portaita, ja suihkulähteitä ja kuvapatsaita, jotka olivat tehdyt hohtavan valkoisesta marmorista. Siellä oli leveä italialainen käytävä, joka useiden toisiaan seuraavien avonaisien ruohokenttien läpi vei sähkön avulla toimivalle suihkulähteelle; sen jalusta oli kuusikymmentä jalkaa läpimitaten, ja siinä oli pronssiset vaunut ja marmoriset hevoset. Siellä oli vedenalaisia puutarhoja suihkulähteineen, jotka olivat tuodut etelä-Ranskasta, ja kreikkalaisia pylväskäytäviä, ja marmorisia istuimia, ja kukkamaljakoita ja muita taidekalleuksia.

Ja sitten olivat tallit; jättiläismäinen renessanssityylinen rakennus, jonka yläkerrassa oli täydellisesti järjestetty teatteri. Siellä oli myöskin maanviljelysmallitalo ja meijeri; ja poolokenttä, ja aitauksella suljettu ratsastuskenttä lapsia varten; ja koiratarhoja ja kyyhkyslakkoja, kasvihuoneita ja hirvipuistikoita -- karhujen luolalle ja eläintarhalle oli oma puistikkonsa. Paluumatkallaan kulkivat he lopuksi kasinon ohi, missä musikaaliset kellonsoinnut ilmaisivat joka neljännestunnin. Montague pysähtyi ja tuijotti ylös torniin, mistä äänet olivat tulleet.

Mitä enemmän hän katseli, sitä enemmän huomasi hän siinä katseltavaa. Tämän rakennuksen katossa oli monta päätyä, Anna-kuningattaren tyyliin; ja niiden keskustasta kohosi ylös torni, joka oli kahdeksan kulmainen ja vankka rakenteinen, muistuttaen normandilaista tyyliä. Se oli koristettu jouluseppeleillä, jotka oli hakattu valkoiseen marmoriseokseen, ja koristetut muutamilla kirjavilla kaiverroksilla, jotka olivat kuin kullatut tupsut, joita näkee samettiverhoissa. Kaiken tämän yläpuolella kohosi vielä turkkilaisen moskeijan kupooli. Kupoolista nousi ylös kyyhkyslakan näköinen koroke; ja tästä kohosi maalaismetodistikirkon solakka, valkoinen huippu. Sen kärjessä oli Dianan kuvapatsas.

"Mitä Te katsotte?" kysyi Majuri.

"En mitään", sanoi Montague, lähtiessään jatkamaan kulkuaan. "Onko koskaan esiintynyt heikkomielisyyttä Havensin perheessä?"

"En tiedä", vastasi toinen hämmästyneenä. "Kerrotaan, että vanha isäntä ei koskaan voinut nukkua yöllä, ja hänen tapanaan oli kierrellä yksin puistossa. Otaksuttavasti hänellä oli jotakin omallatunnollaan."

He kulkivat pois; ja Majurin lörpöttelyn salvat aukenivat. New Yorkissa oli vanha kauppias, joka oli ollut Havensin yksityissihteeri. Ja Havens pelkäsi aina hirveästi joutuvansa salamurhan esineeksi, ja siksi joka kerta kun he matkustivat ulkomaille, vaihtoivat hän ja sihteeri asemaa. "Tuo vanha mies on suuri ja kunnioitusta herättävä", sanoi Majuri, "ja hullunkurista on kuulla hänen kertovan, kuinka hänellä oli tapana ottaa vastaan kävijöitä ja kuinka ihmisjoukot häneen tuijottivat, sillä aikaa kun Havens, joka oli pieni ja mitättömän näköinen, oli olevinaan hyvin asiaan kuuluva. Ja sitten eräänä päivänä tuli muuan hyvin villin näköinen olento Havensin toimistoon, ja alkoi repiä kääreitä yhden paketin ympäriltä, joka loisti aivankuin metalli, -- ja nopeaan kuin salama heittäytyivät hän ja Havens laattialle kasvoilleen. Sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, katsoivat he ylös, ja näkivät hämmästyneen vieraan katselevan heitä kaidepuun yli. Hänellä oli kuparista tehty patenttikirnu, jonka hän oli antanut Havensin myytäväksi!"

Montague olisi toivonut, että tämä vierailu kestäisi viikon tai pari kahden päivän asemasta. Hänen mieltänsä kiinnitti elämä täällä, ja ne henkilöt, jotka sitä elivät; kaikki, joita hän tapasi, olivat huomattavia yhteiskunnallisissa piireissä, ja muutamat myöskin liikemiesmaailmassa, eikä voinut toivoa parempaa tilaisuutta oppia heitä tuntemaan.

Montague tunsi ajan kuluvan ja työnsä käyvän hitaasti. Mutta ollessaan leikkimässä taikka hulluttelemassa, ei hän hetkeksikään kadottanut mielestään todellista tarkoitusperäänsä, jona oli paikan löytäminen itselleen liikemaailmassa; ja hän seurasi tarkoin ihmisiä, ja toivoi, että heidän keskustelustaan saisi jonkinlaisen näkökannan toiveensa toteuttamiseen. Siksi herätti hänen mielenkiintoaan, kun Mrs Smythe huomautti, että heidän vieraidensa joukossa oli Vandam, joka oli erään suuren henkivakuutusyhtiön virkailija. "Freddie" Vandam, niinkuin nainen häntä kutsui, oli mies, jolla oli merkitystä rahamaailmassa; ja Montague sanoi itselleen, että kohdatessaan häntä täytyisi hänen todella jotain saada aikaan. Etevät kielikellot ja poolonpelaajat ja nelivaljakkojen tuntijat olivat kyllä kaikki hyvin hyviä, mutta hänen oli ansaittava toimeentulonsa, ja hän pelkäsi, että kysymys tulisi olemaan vaikea ratkaista.

Sentähden oli hän iloinen, kun sattuma toi hänet ja nuoren Vandamin yhteen, ja Siegfried Harvey esitteli heidät. Ja sitten Montague sai kestää suurimman kolauksen, mitä New York oli vielä hänelle tarjonnut.

Ei sitä antanut Freddie Vandamin keskustelu; eittämättä hänellä oli oikeus olla innostunut hevosnäyttelyyn, sillä hän itse aikoi panna näytteelle useita hienoja hevosia, eikä hänellä ollut mitään syytä tuntea velvollisuudekseen keskustella vieraan henkilön kanssa, yksityisillä vierailuilla mistään vakavammasta asiasta. Vaan sen antoi hänelle miehen käytös, hänen koko persoonallisuutensa. Sillä Freddie oli oikea muotileijona, jolla oli täydellinen pilalehtien keikarinarrien liioitellun naurettava esiintymistapa. Hänellä oli silmiinpistävä ja hullunkurinen keikarin puku, ja pieni keppi, jolla hän teki asentoja; hän käytti aaltoilevaa tukkaa ja hänen silkin hienot viiksensä ja partansa olivat laitetut hienoihin suipukoihin, joita hänen toimeliaat sormensa alinomaa pitivät terävinä. Hänen keskustelunsa oli täynnä ranskalaisia lauseparsia ja ranskalaisia mielipiteitä; hän oli kasvanut ulkomailla, ja halveksi sydämestään kaikkea ameriikkalaista -- kauppakirjeensäkin saneli hän ranskaksi, jättäen pikakirjoittajansa asiaksi niiden kääntämisen. Hänen paitansa olivat koristellut orvokeilla, ja ne tuoksuivat orvokeille -- ja hänen hevostensa päissäkin oli orvokkikimppuja, jotta hän ajaessaankin voisi nauttia niiden tuoksusta!

Oli olemassa eräs julma puheenparsi Freddie Vandamista -- että jos hänellä vaan olisi ollut hiukkasta enemmän aivoja, olisi hänestä tullut narri. Ja Montague istui, tarkastaen hänen käyttäytymistään ja kuunnellen hänen tyhjänpäiväistä puhettaan, ja hänen järkensä oli aivan hämmentynyt ja sekaisin. Kun hän viimein nousi ja läksi, kohosi hänen eteensä uusi puoli tuosta luonteeltaan monimutkaisesta probleemista. Kuka kykenisi antamaan hänelle avaimen tähän mysterioon -- ken olisi sellainen, joka kykenisi selittämään hänelle maailman, missä sellainen mies kuin tämä, hallitsi kahta kolmea miljaardia markkaa uskottuja varoja.

Seitsemäs luku.

Aivan hyödytöntä oli koettaa saada ketään puhumaan vakavista asioista juuri tähän aikaan -- sillä tuleva viikko koko seuraelämässä kuului yksinomaan hevosille. Sunnuntai-aamuna kirkkoon ajavat seurueet juttelivat koko matkan hevosista, ja ihmisryhmät, jotka olivat kerääntyneet kirkon ovien eteen nähdäkseen heidän laskeutuvan automobiileistaan, ja tehdäkseen huomautuksia heidän huomiota herättävistä puvuistaan; lukivat koko iltapäivän sunnuntain sanomalehdistä hevosista ja loistavista puvuista, joita naiset tulisivat näyttelyssä kantamaan.

Muutamat joukkueesta läksivät jo sunnuntai-iltana; Montague läksi jälelle jääneiden kanssa maanantaiaamuna, ja söi aamiaista Mrs Robbie Wallingin, Oliverin ja Alicen kanssa. He olivat pukeneet hänen hännystakkiin, silkkihattuun ja hienoihin säärystimiin; ja he ottivat hänet mukaansa ja panivat hänet istumaan Robbien aitioon eturiviin.

Siellä oli suuri parkkinen arena, jolla hevoset esiintyivät; ja ympärillä oli kaideaitaus ja leveä kävelyalue katselijoita varten; viimeisinä, muutamia jalkoja maan pinnan yläpuolella kohosivat aitiot, joissa istui koko New Yorkin seuraylhäisö. Sillä hevosnäyttelyyn osaaottaminen oli nyt muodostunut tärkeäksi kansalliseksi velvollisuudeksi. Muuan vieraileva ulkomaalainen prinssi oli viime vuonna katsonut sopivaksi käydä sitä katsomassa, ja tänä vuonna "jokainen" tahtoi tulla.

Montague tottui nopeasti asioiden tilaan; hän huomasi hymyillen, kuinka helppoa oli tottua pitämään luonnollisena silkillä koristeltua vuodetta ja pöytäliinaa, seinämaalauksia, yksityisvaunuja ja kultalautasia. Aluksi oli hänestä tuntunut oudolta ja aivan mahdottomalta nähdä valkopukuisen naisen tai valkopukuisen miehen odottavan, valmiina vastaanottamaan hänen määräyksiään; mutta hän alkoi tottua noihin äänettömiin ja sanattomiin lakeijoihin, joita oli kaikkialla hänen ympärillään, odottamassa hänen pienintä viittaustaan. Samoin hän arveli vähitellen tottuvansa myöskin hevosiin, joiden hännät olivat leikatut lyhyiksi ja harjat tasarivisiksi töyhdöiksi; ne olivat opetetut nostelemaan jalkojaan kummallisella, erikoisella tavalla, ja ajettaessa oli niillä suussaan teräväsyrjäiset suitset, jotka repivät niiden suuta ja teki niiden käynnin vilkkaaksi.

Siellä oli kuormahevosia, kyytihevosia, ratsastus- ja metsästyshevosia, pooloponia, siitoshevosia -- kaikkia hevoslajeja, mitä ihmiset huviksensa käyttävät; niitä oli siellä ainakin sata eri "luokkaa." Ratsastajat esittivät niillä korkeakouluratsastusta kiertämällä arenaa, ja varta vasten asetettu komitea, toimi palkintotuomarina, joka arvosteli sinisiä ja punaisia ohjia. Nähtävästi niiden suuresti keinotekoinen sirous oli todellisuutta niille ihmisille, jotka ottivat osaa näyttelyyn, sillä katselijat väreilivät kiihtymyksestä ja tervehtivät käsien taputuksella yleisiä voittajia. Heillä oli kokonainen sarja sovittuja merkkejä, joita kaikki ymmärsivät -- olipa heillä uusi puhekielikin. Sanottiin, että nämä "nyöpelit" olivat "ylväitä" ja "ketteriä"; nuo olivat "huojuvia" ja "konstikkaita" ja "höllyviä."

Hevoset muodostivat todellisuudessa kuitenkin vain pienen osan tästä näyttelystä, ei tarvinnut istua siellä koko iltapäivää ennenkuin pääsi selville, että tilaisuus oli itse asiassa ylhäisönäyttely. Sillä kuusi tai seitsemän tuntia päivästä oli leveä käytävä ahtautunut niin täyteen ihmisolentoja, että vain suurella vaikeudella saattoi liikkua; ja tämä väkijoukko katseli tuskin koskaan arenalle -- se tuijotteli ylös aitioihin. Koko vuoden ympäriinsä saivat tyytymättömät keskiluokkiin kuuluvat miljoonat lukea "hienon säädyn" elämästä; ja tänne oli heillä tilaisuus saapua ja nähdä heitä -- elävinä ja todellisina ja puettuina loistaviin pukuihinsa. Täällä oli koko _grand monde_ numeroiduissa aitioissa ja heidän nimensä merkittyinä ohjelmiin, niin että jokainen saattoi löytää heidät suoraan. Kymmenen tuhatta ihmistä muista kaupungeista oli tullut New Yorkiin vain siinä tarkotuksessa, että olisi tilaisuudessa heitä näkemään. Naiset, jotka elivät pensionaateissa ja laittoivat itse vaatteensa, olivat tulleet saamaan viitteitä muoteihin; kaikki kaupungin vaatteiden valmistajat olivat samaa tarkoitusta varten saapuvilla. Hienostoelämän reporterit olivat tulleet muistiinpanokirjat käsissään; ja seuraavana aamuna hienoston matkijat kaikkialla ympäri koko Yhdysvaltojen lukivat näyttelystä sanomalehdissä tähän tapaan: "Mrs Venable oli puettu aistikkaaseen, purppuraviolettiin pukuun ja Eton-sakettiin, jota koristi silkkinen reunustin, ja joka aukeni pitsirinnustimen yli. Hänen hattunsa oli samaa väriä, ja sen ympäri oli kiedottu paksulti helakan punaisen ja oranssin väristä harsoa, ja päälaella oli paratiisilintuja, jotka täydensivät ulkonäköä. Turkikset olivat hopeaketun nahkaa." [Hopeakettu, _Vulpes argentatus_, on eräs ulkomaalainen kettulaji. Suom.]

Kaikista oivallisimmat Metropoliksen suurista päivälehdistä painoivat palstamääriä tällaista luettavaa; ja "keltaisissa" sanomalehdissä oli mielipiteiden vaihtoa "asiantuntijain" kesken puvuista, ja puolisen sivua kuvia enimmän huomiota herättäneistä aitioiden haltijoista. Montaguen istuessa juttelemassa Mrs Wallingin kanssa, näppäsi puoli tusinaa kameeroja heistä pikakuvat; ja kerran muuan nuori mies luonnoskirjanen kädessään tuli ja alkoi kylmäverisenä tehdä työtä. -- Tuollaisten asiain suhteen osotti hienoston nainen kolmea eri tunnealaa; ensimäinen se, mitä hän osotti yleisölle -- tuota väsynyttä, halveksivaa välinpitämättömyyttä; toinen se, minkä hän ilmaisi ystävilleen -- naivin raivokas, mutta avuton harmi; ja kolmas se, mitä hän itse asiassa tunsi -- tuo ilkamoiva voitonriemu kilpailijoitaan kohtaan, joiden kuvia ei oltu julkaistu ja joiden pukuja ei oltu kuvattu.

Se oli ylimystönaisten suuri pukuparaadi. Hänen, joka tahtoi näytellä asiaankuuluvaa osaa siinä, täytyi kuluttaa ainakin viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa sillä viikolla. Oli aivan välttämätöntä käyttää joka päivä eri pukua iltapäivällä ja illalla; mutta muutamat, jotka olivat mestareita vaihtamaan nopeasti ja olivat ylpeitä siitä, saattoivat kantaa kolme tai neljä pukua päivässä, ja tarvitsivat siten pari tusinaa koko näyttelyä varten. Tietenkin täytyi olla hatut, kengät ja käsineet, jotka arvokkuudessa vastasivat muuta pukua. Huikean kalliita turkisviittoja riippui huolettomasti yli aition reunanteen, ollakseen siinä näytteellä; ja illalla oli sitten pyroteknillinen jalokivinäyttely. Mrs Virginia Landis kantoi yksinkertaisia helmikorvarenkaita, joiden hän reporttereille kertoi maksaneen satatuhatta markkaa; ja siellä oli kaksi naista, jotka kopeilivat kahden miljoonan markan arvoisella timanttipaljoudella -- ja kumpikin heistä oli vuokrannut salapoliisin kiertelemään väkijoukossa ja pitämään heitä silmällä!

Ei kenenkään kuitenkaan tarvitse otaksua, että hevoset, vaikka näyttelivätkin huomaamatonta osaa näyttelyssä olisivat näytelleet halpahintaisinta osaa. Yhden nähtiin ajavan mustalla, neliorhisella valjakolla, joka oli maksanut kaksisataatuhatta; siellä oli toisia, jotka ajoivat ainoastaan yhdellä hevosella, ja olivat maksaneet siitä kaksisataatuhatta. Kaksi ja puoli miljoonaa oli kohtuullinen määrä, minkä joku näytteelle panemisen arvoinen "ryhmä" maksoi. Ja tietenkin nämä hevoset olivat kelpaamattomia muuhun kuin tällaisiin näyttelyihin ja toisten samallaisten hevosten siitokseen. Monet niistä eivät menneet koskaan muulloin ulos talleistaan, kuin vietäessä radalle harjottelemaan; ja noita mutkallisia ja suunnattoman kalliita vaunuja ei missään tapauksessa voitu käyttää muualla -- kun niitä kuljetettiin paikasta toiseen, kulkivat ne harvoin omien pyöriensä päällä.

Ja siellä oli ihmisiä, joiden tärkeimmäksi tehtäväksi elämässä oli muodostunut päästä sinisten ohjien voittajaksi näissä näyttelyissä. He pitivät yllä suuria maa-alueita yksinomaan hevosia varten, ja heillä oli vartavasten rakennettuja yksityisiä näyttelyareenoja. Robbie Walling ja Chauncey Venable olivat kumpikin sellaisia ihmisiä; seuraavana kesänä vei toinen Wallingeista täydellisen ryhmän yli meren, opettaakseen hevosten näyttelyleikkiä Lontoon hienostolle. Hän otti pari kolmekymmentä hevosta asiantuntevan hoitajan ja kymmenkunnan apulaisen valvonnan alla; hän lähetti kuusitoista erimallista vaunua, ja kahdet suuret ajopelit, ja tonnin verran varustuksia ja kaikellaisia kankaita. Ne vaativat kokonaisen laivan kannen, ja matka vapautti hänet kolmesta miljoonasta markasta.

Kaiken päivää oli Robbie tietysti arenalla hevoskouluttajiensa ja toisten kilpailijoiden kanssa, ja Montague istui pitämässä seuraa hänen vaimolleen. Heidän luokseen tulvaili lakkaamatta vierailijoita, jotka saapuivat onnittelemaan Mrs Robbieta heidän menestyksestään, ja surkuttelemaan yhdessä Mrs Chauncey Venablen kanssa julkisuutta etsivän piirilakimiehen uhrin kärsimyksiä.

Oli ainoastaan yksi heikko puoli hevosnäyttelyn suhteen, kuten Montague pääsi perille niiden keskustelusta, jotka kävivät heidän luonaan: näyttely oli julkinen, eikä ollut mitään keinoa estää epämieluisia ihmisiä ottamasta siihen osaa. New Yorkissa oli nähtävästi laumoittain rikkaita ihmisiä, jotka eivät kuuluneet hienostoon, ja joiden olemassaoloa ylhäisö kopeasti ei ollut huomaavinaan; mutta nämä ihmiset saattoivat tuoda hevosia kilpailuun, ja voittaa palkintoja, ja vieläpä vuokrata aitionkin ja näytellä pukujaan. Ja he voivat saada reportterit mainitsemaan niistä lehdissä -- ja tietenkään nuo tyhmät väkijoukot eivät tietäneet erotusta, vaan tuijottelivat heihin yhtä paljon kuin Mrs Robbieen tai Mrs Winnieen. Ja niin kokonaisen viikkokauden ajan saivat nämä ihmiset elää moisessa autuaallisessa tunnelmassa, että kuuluivat ylhäisöön! "Ei kestä kauan, ennenkuin tuo tekee lopun hevosnäyttelystä", sanoi Mrs Vivie Patton, räpäyttäen mustia silmiään.

Miss Yvette Simpkins esimerkiksi; hienosto vaahtosi ja kuohusi, kun hänen nimensä mainittiin. Miss Yvette oli erään varakkaan arvopaperien välittäjän veljentytär, ja hän piti itseään hienostoon kuuluvana, ja tyhmä yleisö luuli myöskin samoin. Miss Yvetten erikoisena erikoisuutena oli sanomalehtiyleisö; kaikkialla sai nähdä hänen kuvansa, jossain uudessa, "huomiota ja seuraamista ansaitsevassa" puvussa, ja kuvan selityksenä saattoi olla "Miss Yvette Simpkins, New Yorkin parhaiten puettu nainen", taikka "Miss Yvette Simpkins, joka tunnetaan hienoston etevimpänä naistähtenä." Sanottiin, että Miss Yvette, joka oli lyhyt ja paksu, ja jolla oli ruusunhohteiset saksalaiskasvot, oli maksanut kaksi ja puoli tuhatta markkaa yhdestä valokuvasarjasta, missä hän parhaallaan istui uudessa pukeumishuoneessaan; ja hänen kuviaan lähetettiin sanomalehtiin tusinan verran sisältävissä nipuissa kerralla. Miss Yvette omisti yli viidenmiljoonan markan arvosta timantteja -- maan hienoimpia, sanomalehtien mukaan; hän oli kuluttanut tänä vuonna kuusisataa viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa, ja hän antoi pitkiä haastatteluja, joissa hän toi esille tuon tosiasian, että nykyajan nainen ei itse asiassa voi olla hyvin puettu vähemmällä kuin viidelläsadalla tuhannella vuodessa. Miss Yvetten keppihevosena oli se, että hän ei koskaan elämässään ollut ajanut raitiovaunussa.

Montaguella oli aina lämmin kohta sydämessään onnetonta Miss Yvetteä kohtaan, joka teki niin ankarasti työtä tullakseen johtavaksi tähdeksi; sillä tapahtui niin, että Miss Yvetten ollessa arenalla näyttämässä taitoaan irtovaljakoilla ajamisessa, sattui hänelle kohtalorikas kohtaus. Myöhemmin elämässään, kun hän tuli katselleeksi taaksepäin näihin kaukaisiin aikoihin, tuntui hänestä kummalliselta, että hän oli tullut tänne niin huolettomana ja mitään odottamatta, samalla aikaa kun kohtalottaret kutoivat ihmeellisiä lankojaan hänen ympärillään.

Oli tiistai-iltapäivä, ja hän istui Mrs Venablen aitiossa. Mrs Venable oli Majurin sisarpuoli, ja tuo huoleton vanhapoika oli siellä itsekin, sekä myöskin Betty Wyman, joka teki säkenöiviä huomautuksia ohikulkevista; ja aitioon astui Chappie de Peyster erään nuoren naisen seurassa.

Niin paljon oli ihmisiä pysähtynyt ja tullut esitetyksi Montaguelle ja sitten taas mennyt tiehensä, että Montague vain kerran katsahti häneen. Hän huomasi, että hän oli pitkä ja miellyttävän näköinen, ja kuuli hänen nimensä. Miss Hegan.

Ajopelien edessä arenalla oli kaksi hevosta, jotka olivat valjastetut toinen toisensa eteen; ja Montague aprikoi itsekseen, mikä käsittämätön vaikutin sai ihmiset satuloimaan ja ajamaan hevosia moisella tavalla. Keskustelu kohdistui Miss Yvetteen, joka oli arenalla; ja Betty teki huomautuksia siitä peittelemättömästä mielihyvästä, jolla hän heilutti pitkää piiskaa, joka hänellä oli kädessään. "Oletteko nähneet, mitä lehdet sanoivat hänestä tänä aamuna?" kysyi hän. "'Miss Simpkins oli puettu hienoon purppuran väriseen samettiin', ja niin edespäin! Hän esiintyi koko maailmalle kilpa-ajoradan Venuksena!"

"Minkätähden hän ei kuulu seuramaailmaan?" kysyi Montague, uteliaana.

"Hän!" huudahti Betty. "Oh, hänhän on naurettava apina!"

Oli hetken vaitiolo, jota seurasi heidän nuoren naisvierailijansa huomautus. "Mielestäni todellinen syy", sanoi hän, "siihen, että hän ei koskaan ole päässyt ylhäisön jäseneksi, on se, että hän rakasti vanhaa enoansa."

Montague heitti lyhyen silmäyksen puhujaan, joka tähysteli kiinteästi arenalle. Hän kuuli Majurin hihittävän, ja oli kuulevinaan Betty Wymanin hiljaa tirskuvan. Hetkistä myöhemmin nousi nuori nainen, ja huomauttaen muutamin sanoin Mrs Venablelle, kuinka hyvin hänen pukunsa sopi hänelle, poistui hän aitiosta.

"Kuka hän on?" kysyi Montague.

"Hän", vastasi Majuri, "hän on Laura Hegan -- Jim Heganin tytär."

"Oh!" sanoi Montague, haukkoen ilmaa. Jim Hegan -- rahamaailman Napoleon -- jättiläismäisen rautatiejärjestelmän tsaari, ja lukuisten valtioiden poliittisten valtaistuinten takanaoleva voima.

"Lisäksi hänen ainoa tyttärensä", lisäsi Majuri. "Tuhattulimmaista, mikä mehukas pala jollekulle!"

"Joka antaa hänen maksaa joka pennin kaikesta, mitä saa, olkoon hän kuka hyvänsä!" heitti Betty kostonhimoisena.

"Ettekö pidä hänestä?" kysyi Montague; ja Betty vastasi nopeasti. "En!"

"Hänen pappansa ja Bettyn suurpappa ovat aina sotajalalla keskenään", pisti väliin Majuri Venable.

"Minulla ei ole mitään tekemistä isoisäni riitojen kanssa", sanoi nuori nainen. "Minulla on kylliksi huolia itselläni."

"Mikä häntä sitten vaivaa, Miss Hegania?" kysyi Montague nauraen.

"Omasta mielestään on hän liian hyvä siihen maailmaan, missä hän elää", sanoi Betty. "Ollessaan hänen kanssaan tuntuu samallaiselta kuin jos seisoisi tuomioistuimen edessä."

"Kieltämättä sekottava tunne", lisäsi Majuri.

"Häneltä ei koskaan saa mitään, jossa ei olisi kätkettynä piikkiä", jatkoi tyttö. "Kaikki hänen huomautuksensa ovat tarkotetut takaperin luettaviksi, ja ainakin minun elämäni on liian lyhyt oikaistakseni niiden mutkia. Tahdon, että jokainen sanoisi selvällä englanninkielellä sen, mitä hän tarkoittaa, sittenpähän voin hänestä pitää tai olla pitämättä."

"Useimmin olla pitämättä", sanoi Majuri ilkeästi; lisäten, "Kuitenkin, kaikitenkin, hän on kaunis."

"Saattaa olla", sanoi toinen. "Sellainen on tuo neitsyt; mutta minä pidän enemmän jostakin siedettävämmästä."

"Mitä varten Chappie de Peyster kiemailee hänen ympärillään?" kysyi Mrs Venable. "Onko hän ehdolla?"

"Ehkä hänen velkansa ahdistelevat häntä taas", sanoi Mistress Betty. "Hänen täytyy olla epätoivoisessa asemassa. -- Oletteko kuulleet, kuinka Jack Audubon teki hänelle tarjouksen?"

"Onko Jack tehnyt tarjouksen?" huudahti Majuri.

"Tietysti on", sanoi tyttö. "Hänen veljensä kertoi minulle." Sitten selitti hän, Montaguen suosioksi, "Jack Audubon on Majurin serkku, ja kuiva kirjatoukka, ja viettää kaiken aikansa kooten sittiäisiä."

"Mitä hän on sanonut tytölle?" kysyi Majuri suuresti huvitettuna.

"No niin", sanoi Betty; "hän sanoi tietävänsä, että tyttö ei rakastanut häntä; mutta tyttö myöskin tiesi, että hän ei välittänyt vähääkään hänen rahoistaan, ja ehkä hän siis tahtoisi naida hänet, jotta toiset miehet jättäisivät hänet rauhaan."

"Tuhannen tulimmaista!" huusi vanha herra, iskien kämmenillä polviinsa. "Mestaritunnustus!"

"Onko hänellä niin paljon kosijoita?" kysyi Montague! ja Majuri vastasi: "Rakas poikani -- hänellä on eräänä päivänä oleva puoli miljaardia markkaa!"

Nyt astui Oliver aitioon, ja Betty nousi ylös ja meni ulos kävelemään hänen kanssaan; silloin Montague pyysi valaistusta Miss Heganin huomautuksen suhteen.

"Mitä hän sanoi, on täydellisesti totta", vastasi Majuri; "se vain ärsytti Bettyä. Seuramaailman vesiä luovii moni ylhäinen nainen, joka on lähettänyt vanhat sukulaiset pois näkyvistä telkien taakse."

"Kuinka vanhan Simpkinsin on käynyt?" kysyi toinen.

"Hän on taitava vekkuli", vastasi Majuri. "Hänellä on suuri talo, ja hänen ainoa ilonsa elämässä on jumalallinen Yvette. Se on oikeastaan hän, joka tekee hänet naurettavaksi -- hänellä on säännöllinen sanomalehtiasiamies häntä varten, miekkonen, jonka hän kattaa timanteilla, kunnes saa tyttärensä kuvan lehtiin."

Majuri pysähtyi hetkeksi tervehtiäkseen muuatta tuttavaa, ja ryhtyi sitten jatkamaan keskustelua. Nähtävästi saattoi hän jaaritella tähän tuttavalliseen tapaan kenestä tahansa henkilöstä, jonka nimen toinen tuli maininneeksi. Vanha Simpkins oli ollut nuorena hyvin köyhä, eikä hän ollut koskaan päässyt siitä muistosta. Miss Yvette kulutti yhdellä kerralla kaksi ja puolisataatuhatta pariisilaisiin pukuihin; mutta joka päivä säästä vanha eno sokeripalat, jotka tulivat kalliin "lunchin" mukana, minkä hän tuotti toimistoonsa. Ja kun hänellä oli muutamia puntia, lähetti hän ne kotia lähettilään mukana!

Tästä keskustelusta sai Montague uuden aavistuksen sen maailman mutkallisuudesta, mihin hän oli joutunut. Miss Simpkins oli "mahdoton"; ja kuitenkin oli siellä esimerkiksi Mrs Landis, jonka hän oli kohdannut Mrs Winnie Duvalilla. Hän oli tavannut häntä useita kertoja näyttelyssä; ja hän kuuli Majurin ja hänen sisarpuolensa nauraa hihittävän muutamalle kappaleelle seuramaailman aikakauslehdissä, jossa kerrottiin, että Mrs Virginia van Rensselaer Landis oli äskettäin palannut onnelliselta metsästysmatkalta kaukaisessa lännessä. Hän ei nähnyt siinä mitään naurettavaa, ennenkuin he kertoivat hänelle toisesta artikkelista, joka oli ilmestynyt joku aika ennen; siinä oli ollut ilmotettuna, että Mrs Landis oli matkustanut etsimään itselleen asuinpaikkaa etelä-Dakotaan, ottaen mukanaan kolmekymmentäviisi lipasta ja villakoiran; ja että "Leanie" Hopkins, kaunis, nuori arvopaperimeklari oli tehnyt kuuden kuukauden köyhyys-, siveys- ja kuuliaislupauksen.

Ja kuitenkin Mrs Landis "kuului" hienostomaailmaan! Ja lisäksi, hän kulutti melkein yhtä paljon pukuihinsa kuin Miss Yvette, ja puvut olivat aivan yhtä merkillisiä; ja että lehdet eivät kirjottaneet palstamääriä niistä, ei riippunut siitä, että Mrs Landis ei olisi sitä täydestä sydämestään halunnut. Hän oli maalattu ja puettu aivan yhtä vapaasti kuin joku kuorotyttö näyttämöllä. Hän nauroi jokseenkin paljon ja kimakalla äänellä, ja hän kertoi ystäviensä kanssa juttuja, joita kuullessa Montaguen teki mieli poistua.

Mrs Landis oli jostakin syystä ihastunut Aliceen, ja kutsunut hänet kahdesti näyttelyn kuluessa kotiaan "lunchille". Ja kun he saapuivat taas kotia illalla, istui tyttö vuoteella turkiksilla peitetyssä vaipassaan, ja jutteli Montaguelle ja äidilleen ja Lucy-mummolle koko käyntinsä.

"Uskon, että naisella ei ole mitään muuta tekemistä tai ajattelemista maailmassa kuin vaatteet yllänsä!" sanoi hän. "Oo, hänellä on pallojalustoilla siirrettäviä peilejä, niin että hän voi nähdä joka ainoan osan hameestaan! Ja hän saa kaikki vaatteensa Pariisista, neljästi vuodessa -- heillä on nyt neljä muotikautta kahden asemesta, sanoo hän! Luulin, että minun uudet vaatteeni olivat jo jotakin, mutta voi viheliäistä, kun näin hänet!"

Sitten siirtyi Alice kuvailemaan neljäntoista lippaan purkamista, jotka juuri sinä päivänä olivat tuodut tullaushuoneelta. Mrs Virginian _coutourièrellä_ oli hänen maalattu valokuvansa (esiintyen luonnollisissa väreissä) ja täsmällisten mittojen mukainen vartalo; siten jokainen hänen puvuistaan sopi hänelle täydellisesti. Kaikki puvut saapuivat silkkipaperilla täytettyinä, ja ne kuljetettiin nauhaverkkoihin kiedottuina; ja jokaisen puvun mukana seurasi palanen tehdaskangasta, josta hänen suutarinsa saisi tehdä hänelle kenkiä tai tohveleita. Siinä oli katupukuja ja oopperavaippoja, _robes de chambre_ ja teenjuontiviittoja, vastaanottopukuja, ja ihmeellisiä tanssijais- ja päivällispukimia. Useimmat jälkimäisistä tuli koristella jalokivillä, ennenkuin niissä sai esiintyä, ja niihin oli siroteltu valejalokiviä osottamaan, kuinka oikeat ovat aseteltavat Nämä puvut olivat tehdyt oikeasta pitsi- ja pariisilaisesta koruompelukankaasta, ja niistä maksettuja hintoja oli melkein mahdoton uskoa. Muutamat niistä olivat tehdyt niin hienon hienosta pitsistä, että naisten, jotka niitä tekivät, täytyi istua kosteissa kellareissa, muuten auringonvalo kuivattaisi ohuet langat ja ne katkeaisivat; yksi ainoa kyynärän mitta pitsiä edusti neljänkymmenen päivän työtä. Siellä oli pastellivärinen "_batiste de sole_" Pompadour-mallinen mantteli, joka oli koristeltu sametinhienoilla silkkikukkasilla, ja maksanut viisituhatta markkaa Siellä oli hattu, jota hänen tuli kantaa sen kanssa, ja se oli maksanut kuusisataakaksikymmentäviisi markkaa, ja kengät harmaasta antiloopin nahkasta, jotka olivat napitetut luonnollisilla helmillä, ja olivat maksaneet kaksisataa markkaa. Ja sitten oli loistava ja monirakenteinen tanssijaispuku vaalean vihreästä _chiffon_-satiinista, kukitettu syövytetyllä hopealla koristetuilla _orchiksilla_, ja pitkä hovilaahustin, ylt'yleensä peitetty timanteilla -- se oli maksanut kolmekymmentätuhatta markkaa ilman timantteja! Ja sitten oli erityinen automobiilinuttu, joka oli maksanut viisitoistatuhatta; ja leipzigiläinen oopperavaippa tehty valkoisesta syntymättömän lampaan nahkasta ja reunustettu kärpännahkalla, ja se oli maksanut kuusikymmentätuhatta -- ynnä lisäksi viisituhatta hatusta, joka oli vaippaa varten! Mrs Landis ei ollenkaan epäillyt maksaessaan sataseitsemänkymmentäviisi markkaa yhdestä silkkinenäliinasta, taikka kaksisataa markkaa yhdestä silkkisukkaparista, taikka tuhat markkaa helmillä ja kullalla kirjaillusta päivänvarjosta, jossa oli ryöpyittäin _chiffon_-laskoksia, ja niitä oli yksi jokaista pukua varten, samalla tavalla kuin hattujakin.

"Ja hän väittää, että kaikki nuo esineet ovat hintansa arvoiset", sanoi Alice. "Hän sanoo, että ei yksinomaan niiden aine merkitse jotakin, vaan ajatus. Jokainen puku on taideluoma samalla tavalla kuin maalaus. 'Minä maksan taiteilijan luovasta nerosta', sanoi hän minulle -- 'hänen taitavuudestaan siepata ajatuksiani, ja hänen taidostaan sovittaa niitä minun persoonallisuuteni -- ihonväriini, tukkaani ja silmiini. Joskus suunnittelen minä itse omia pukujani, ja siksi tiedän, mitä vaikeaa työtä se on!'"

Mrs Landis polveutui yhdestä New Yorkin vanhimmista perheistä, ja hän oli oman asemansa nojalla varakas; hänellä oli palatsi viidennellä Avenuella, ja nyt kun hän oli ajanut miehensä ulos, ei hänellä ollut siellä mitään muuta kuin vaatteensa. Alice kertoi heille paikoista, joissa hän niitä säilytti -- se oli täydellinen museo! Siellä oli yksi pukuhuone, joka oli tehty tomunpitäväksi kiillotetusta kovastapuusta, ja sen poikki kulki rivi riviltä pitkiä tankoja, joista riippui topattuja hametelineitä. Kaikkialla vallitsi huolellinen järjestys ja sopusointu -- jokainen paita oli numeroitu ja samalla numerolla merkityssä kaapin laatikossa voi löytää liivin -- j.n.e., hatut, sukat, käsineet, kengät ja päivänvarjot. Siellä oli kaappirivejä, joiden laatikot olivat täyteen pinkatut aistikkaalla, pitsireunusteisella _lingeriellä_; siellä oli kaksi kaappia, jotka olivat täynnä hattuja, ja kolme, jotka olivat täynnä kenkiä. "Kun hän oli Lännessä", sanoi Alice, "laski yksi hänen kamarineitseistään, ja huomasi, että hänellä oli yli neljäsataa paria! Ja hänellä tosiaan on laatikko, jossa hän säilyttää luetteloa, voidakseen pitää niistä lukua. Ja jokaisen laatikon ympäri kiertää lemuava, silkkinen hajuvesipussi, ja jokaiseen hameeseen ja liiviin on siroteltu pienen pieniä hajuvesipusseja; ja hänellä on oma erikoinen hajuvetensä -- hän antoi minulle sitä vähän. Hän kutsuu sitä _Coeur de Jeannette_, ja hän sanoo keksineensä sen itse ja omistavansa sille patentin!"

Ja sitten ryhtyi Alice kuvailemaan kamarineitsyeen työhuonetta, joka myöskin oli kiillotetusta kovastapuusta ja tomunpitävä, ja siinä oli balkongi vaatteiden harjaamista varten ja metallilangat, joiden päälle asetettiin vaatteet, ja kuumaa ja kylmää vettä ja rautainen silityspöytä, ja sähköllä kuumennettava hella. "Mutta sielläpä ei varmaankaan ole paljoa tekemistä", nauroi tyttö, "sillä hän ei koskaan esiinny samassa puvussa useammin kuin kaksi tai kolme kertaa. Ajatelkaapa vain, että maksaa useita kymmeniä tuhansia markkoja yhdestä puvusta, ja antaa se köyhälle sukulaiselle, sittenkuin sitä on käyttänyt ainoastaan pari kertaa! Ja mikä pahinta; Mrs Landis sanoo tuon kaiken olevan aivan tavallista; sellaisen asiaintilan tapaa jokaisessa kodissa, joka on yhteiskunnallisesti huomattavassa asemassa. Hän sanoi, että on olemassa muutamia naisia, jotka kopeilevat sillä, etteivät koskaan esiinny kahdesti samassa puvussa, ja Bostonissa on yksi hirvittävä henkilö, joka käyttää jokaista pukuaan kerran, ja sitten poltattaa sen juhlallisesti hovimestarillaan!"

"On aivan mieletöntä menetellä moisella tavalla", lisäsi vanha Mrs Montague, kuultuaan koko kertomuksen. "En saata nähdä, kuinka ihmiset voivat sellaisesta saada mitään nautintoa."

"Niin minäkin sanoin", vastasi Alice

"Kenelle sanoit sinä sillä tavalla?" kysyi Montague. "Mrs Landisille?"

"Ei", sanoi Alice, "yhdelle hänen serkulleen. Olin alikerrassa odottamassa häntä, ja tämä tyttö astui sisälle. Ja me jouduimme keskusteluun siitä, ja minä en sanonut uskovani koskaan voivani tottua kaikkeen tuollaiseen."

"Mitä hän sanoi?" kysyi toinen.

"Hän antoi minulle omituisen vastauksen", sanoi tyttö. "Hän on pitkä ja hyvin ylhäisen näköinen, ja minä vähän pelkäsin häntä. Hän sanoi: Te tulette tottumaan siihen. Jokainen, tiedättehän, tekee sitä, ja jos koetatte menetellä toisin, niin he loukkaantuvat; ja Teillä ei ole rohkeutta tehdä sitä ilman ystäviä. Te aijotte joka päivä lakata, vaan Te ette koskaan sitä tee, ja Te jatkatte aina kuolemaanne saakka."

"Mitä sinä siihen vastasit?"

"En mitään", vastasi Alice. "Juuri samalla astui Mrs Landis sisään, ja Miss Hegan meni pois."

"Miss Hegan?" toisti Montague.

"Niin", sanoi toinen. "Se on hänen nimensä -- Laura Hegan. Oletko kohdannut häntä?"

Kahdeksas luku.

Hevosnäyttely pidettiin Madison Square Gardenissa -- rakennuksessa, joka täytti kokonaisen kaupungin osan. Montaguesta tuntui, että niinä neljänä päivänä, jotka hän oli näyttelyssä, tuli hän esitetyksi niin monelle hengelle, että ne olisivat riittäneet täyttämään rakennuksen seiniään myöten. Jokainen hienoista herroista ja naisista ojensi hänelle suloisesti hansikoidun käden, ja huomautti, mikä erinomainen ilma heillä oli, ja kysyi, kuinka kauan hän oli ollut New-Yorkissa, ja mitä hän siitä piti. Sitten saattoivat he jutella hevosista, ja niistä ihmisistä, jotka olivat saapuvilla, ja vaatteista, joita he kantoivat.

Hän näki harvoin veljeään, joka enimmän ajan oli Wallingin naisten seurassa; ja Alice myöskin oli suurimmaksi osaksi hänestä erotettu, ja toiset pitivät hänestä huolta. Kuitenkaan ei hän koskaan ollut yksin -- aina oli joku nuori rouva valmiina ohjaamaan hänet vaunulleen ja kiidättämään hänet kotiaan aamiaiselle tai päivälliselle.

Hän ihmetteli useasti, minkätähden ihmiset olivat niin ystävällisiä hänelle, muukalaiselle, ja henkilölle, joka ei voinut tehdä heille mitään korvaukseksi. Mrs Billy Alden ryhtyi hänelle sitä selittämään hänen eräänä iltapäivänä istuessaan Mrs Aldenin aitiossa. Nähtävästi täytyi olla muutamia ihmisiä, joista he saivat nauttia, muuten ei olisi ollut mitään hauskuutta leikissä. "Kaikki on Teille uutta ja ihmeellistä", sanoi hän, "ja Te olette tuores ja herkullinen; Te saatte nämä naiset ajattelemaan, että ehkä heidän ei sittenkään pitäisi olla niin kyllästyneitä! Kas tuossa on nainen, joka on ostanut suuren maalauksen; hän sanoo sitä suureksi, mutta hän ei itse sitä ymmärrä -- ainoa, minkä hän tietää, on se, että se maksaa hänelle muutamia satoja tuhansia markkoja. Ja nyt Te tulette, ja Teille se on todellinen maalaus -- ja ettekö huomaa, kuinka hyvillään hän siitä on?"

"Oliver opettaa minulle aina, että imarteleminen ei ole soveliasta", sanoi mies nauraen.

"Niinkö?" sanoi toinen. "No niin, älkää antako tuon veljenne pilata Teitä. Kaupungissamme on yllin kyllin _blasê_-ihmisiä olkaa Te oma itsenne."

Hän ymmärsi kohteliaisuuden, mutta lisäsi, "Pelkäänpä ihmisten väsyvän minuun, kun uutuuden viehätys on kulunut loppuun."

"Te tulette löytämään oman paikkanne", sanoi Mrs Alden -- "ihmiset, joista Te pidätte, ja jotka pitävät Teistä." Ja hän jatkoi puhelua, selittäen, kuinka hän nyt sai kulkea keskellä monenlaatuisia, toisistaan eroavia "säätyjä", joihin kuuluvilla ihmisillä oli erilainen maku ja erilainen katsantokanta. Seuramaailma oli äskettäin hajaantunut sillä tavalla -- jokainen sääty kadehti ja halveksi kaikkia muita. Nuo terävät kulmat tasaantuivat vähäsen tässä näyttelyssä, ja siksi saattoi hän kohdata täällä suuren joukon ihmisiä, jotka eivät koskaan tavanneet toisiaan, vaan vieläpä olivat kokonaan huomaamatta toistensa olemassaoloakin.

Ja Mrs Alden alkoi esittää hänelle erotusta näiden "säätyjen" välillä; ne ulottuivat kaikista suljetuimmasta kaikista "keltaisimpaan", josta ne jo alkoivat sulautua alhaissäätyiseen rahaylimystöön -- jota nähtävästi oli laumoittain kaupungissa. Näihin kuului "urheilijoita" näyttelijöitä ja poliitillisia henkilöitä, joista muutamat olivat itse asiassa hirveän rikkaita; ja nämä säädyt vuorostaan häipyivät rikollisten ja _demi-monde_-ihmisten kanssa yhteen -- jotka myöskin saattoivat helposti olla rikkaita. "Teidän", sanoi Mrs Alden, "tulisi kerran saada minun veljeni kertomaan Teille kaikista näistä ihmisistä. Hän on ollut mukana politiikassa, niinkuin tiedätte, ja hänellä on kilpa-ajotalli."

Ja Mrs Alden kertoi hänelle niistä pikkiriikkisistä eroavaisuuksista, joita oli olemassa näiden eri ylhäisösäätyjen tapojen välillä. Yksi kysymys esimerkiksi oli naisten tupakoiminen. Kaikki naiset tupakoivat nykyaikana; mutta muutamat tekivät sitä vain omissa huoneustoissaan, taikka missä hyvänsä, missä miehetkin polttivat. Kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä, että "julkisuudessa" ei sopinut koskaan polttaa -- se on, missä heidät näkisi sellaiset ihmiset, jotka eivät kuuluneet heidän säätyynsä. Sellainen oli joka tapauksessa aina ollut sääntönä, vaikka muutamat uhkarohkeat alkoivat uhmailla jo sitäkin vastaan.

Sellaiset säännöt olivat hyvin jyrkkiä, mutta ne olivat puhtaasti sovinnaisia, niillä ei ollut mitään tekemistä oikean ja väärän kanssa: tosiasia, jonka Mrs Alden esitti tavanmukaisella terävyydellään. Nainen, olkoon hän nainut tai naimaton, saattoi matkustaa miehen kanssa yli koko Euroopan, ja kuka hyvänsä saattoi tietää, että hän teki niin, mutta sillä ei ollut mitään väliä, niin kauan kuin hän ei sitä tehnyt Ameriikassa. Oli eräs nuori rouva, jonka Montague tulisi kyllä tapaamaan, raju kaunotar, joka säännöllisesti joi itsensä humalaan päivällisseuroissa, ja hovimestarin oli aina saateltava hänet vaunuunsa. Hän liikkui mitä ylhäisimmissä piireissä, ja jokainen piti sitä vain koirankujeena. Tällaiset epämieluiset asiat eivät vahingoittaneet ketään henkilöä, jollei hän mennyt "ulkopuolelle" -- se on, jollei hän tullut skandaalin esineeksi oikeudessa tai sanomalehdissä. Mrs Aldenilla itselläänkin oli ystävä (jota hän sydämestään vihasi), joka oli saanut eron miehestään ja nainut rakastajansa heti kohta, ja oli tämän tähden karkotettu ulos seurapiireistä. Kun hän kerran oli tullut puoleksi julkiseen näytäntöön, viisikymmentä naista oli samalla noussut ylös ja jättänyt huoneen! Hän olisi huoletta voinut elää rakastajansa kanssa sekä ennen että jälkeen eroa, ja jokainen olisi saattanut sen tietää, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt; mutta _convenances_ selittivät, että hänen ei tullut mennä naimisiin ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen erosta.

Yhden asian saattoi Mrs Alden koko elämänsä aikaisten havaintojensa tuloksena todeta, ja se oli se suuri nopeus, millä nämä sovinnaistavat, kaikista juurimmaisetkin, niistä, antoivat perää, ja sijalle tuli tuo ylimalkainen "tee niinkuin haluat." Jokainen saattoi nähdä, että sellaisen naisten valta, kuin Mrs Devon, jotka edustivat vanhaa järjestelmää, ja olivat kunnioitusta herättäviä, jyrkkiä ja ylhäisiä, taipui uusien ihmisten tuoman hyökylaineen tiellä, ihmisten, jotka olivat kummallisia, haaveksivia, suuriäänisiä ja kaikenkarvaisia. Ja nuorempi polvi ei välittänyt mitään kenestäkään eikä mistään muusta auringon alla kuin siitä, että heillä oli kylliksi aikaa tehdä huimapäisiä retkeilyjään. Vanhoina hyvinä aikoina sai aina sirolla käsialalla kirjotetun tai kaiverretun päivälliskutsun, joka oli jäsennetty persoonattomaan ja muodolliseen tyyliin; mutta toissa päivänä oli Mrs Alden löytänyt pöydällään sanoman, joka oli saapunut telefoonin kautta: "Saapukaa hyväntahtoisesti päivällisille, mutta älkää tulko, jollette voi tuoda miestä kanssanne, sillä muutoin tulee meitä kolmetoista pöytään."

Ja tämän mukana kasvoi ylellisyys ja hurjastelu kerrassaan uskomattomassa määrässä. "Teitä hämmästyttää kaikki tuo, mitä nyt näette täällä", sanoi hän -- "mutta annan Teille sanani siitä, että jos olisitte viiden vuoden päästä tulemassa tänne takaisin, niin huomaisitte kaikki nykyiset normaalimittamme vanhentuneiksi, ja meidän nykyiset uranuurtajamme joutuneiksi taustalle. Te näkisitte uusia hotelleja ja teattereita avattavan, ruoka, vaatteet ja huonekalustot, ne maksavat kaksi kertaa niin paljon kuin nyt. Ei kauan sitten oli yksityiset ajopelit vielä ylellisyyttä; nyt se on yhtä välttämätön kuin ooppera-aitio taikka yksityinen tanssisalonki, ja henkilöillä, jotka todella merkitsevät jotakin, on yksityiset junat. Saatan vielä muistaa, kun tyttäremme kantoivat miellyttäviä musliinipukuja kesällä, ja lähettivät ne pestäviksi; nyt esiintyvät he niin kutsutuissa _lingerie_-puvuissa, toimikkaissa pumpulikankaissa _en princesse_, joita koristivat silkkiompelukset ja oikeat pitsit ja nauhat, ja ne maksoivat viisituhatta markkaa kappale, eikä niitä voida pestä. Vuosia takaperin, kun minä annoin päivällisen, kutsuin minä tusinan ystäviäni ja minun oma mestarikokkini keitti aterian ja minun omat palvelijani tarjoilivat sen. Nyt on minun maksettava hovimestarilleni viisikymmentä tuhatta vuodessa, eikä mikään, mitä hän tarjoaa, ole tarpeellisen hyvää. Minun on kutsuttava neljä-, viisikymmentä henkilöä, ja sitten tuotan minä jonkun kyökkimestarin, ja hän kantaa kaiken mitä hänellä on, ja minun palvelijani menevät tiehensä ja juovat itsensä sikahumalaan. Ennen oli tapana saada viidelläkymmenellä markalla hyvä päivällisannos ja seitsemänkymmentäviisi oli jo jotain erinomaista; mutta nyt saamme kuulla päivällisistä, jotka maksavat viisituhatta markkaa annos! Eikä enää riitä kauniit kukkaset pöydällä -- niitä tulee olla kokonainen 'maisema'; taustana täytyy olla maalaisnäköala, ja kultakaloja haaraisissa maljakoissa, ja kahdenkymmenenviiden tuhannen markan arvosta floridalaisia orchiksia pöydällä ja kukkivia ruusukimppuja, jotka maksavat seitsemänsataa viisikymmentä markkaa tusina. Olin viime vuonna läsnä päivällisillä Walfordissa, jotka olivat maksaneet kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa; ja kun minä pyydän heitä tulemaan vierailulle luokseni, on minun tarjottava heille yhtä hyvää kuin mitä itse olen saanut. Toissa päivänä maksoin minä viisi tuhatta markkaa yhdestä pöytäliinasta!"

"Minkätähden teette sitä?" kysyi Montague keskeyttäen.

"Jumala tietää", sanoi toinen; "en minä. Ihmettelenpä joskus sitä itsekin. Arvatakseni teen sitä sentähden, että minulla ei ole mitään muuta tekemistä. Se muistuttaa aivan juttua, jonka he kertovat veljestäni -- hän menetti omaisuuttaan Saratagan pelihelvetissä, ja muuan sanoi siellä hänelle, 'Davy, miksi sinä menet sinne -- etkö tiedä, että peli on väärä?' 'Tietenkin se on väärä', sanoi hän, 'mutta kautta manalan, se on ainoa pelipaikka kaupungissa!'"

"Paine on suurempi, kuin kukaan jaksaa kestää", sanoi Mrs Alden hetken mietittyään. "Se on samaa kuin koettaisi uida vastavirtaa. Sinun on pakko sujua virran mukana ja tehdä, mitä jokainen sinulta odottaa -- lapsesi, ystäväsi, palvelijasi ja liiketuttavasi. Koko maailma on salaliitossa sinua vastaan."

"Se on kammottavaa", sanoi mies.

"Niin", sanoi toinen, "eikä siitä koskaan tule loppua. Luulet tuntevasi tuon kaiken kokonaisuudessaan, mutta huomaatkin, että todellisuudessa tunnet vain pikkuruisen osan siitä. Ajatella esim. niitä lukemattomia ihmisiä, jotka koettavat seurata mukana! Sanotaan että on seitsemän tuhatta miljonääriä tässä maassa, mutta minä sanon, että New-Yorkissa yksin on kaksikymmentä tuhatta -- taikka elleivät he omista miljoonaa, niin kuluttavat he ainakin yhden miljoonan markan tulot, ja sehän on sama asia. Voittehan kuvitella, että mies, joka maksaa viisikymmentä tuhatta vuodessa vuokrana, maksaa kaksi ja puoli sataa tuhatta elääkseen; ja täällä on Viides Avenue -- kaksi peninkulmaa pituudeltaan, jos laskemme kaupungin ylä- ja alaosat; ja Madison Avenue ja puolisen tusinaa taloja, jotka jokaisella sivukadulla; sitten on siellä hotelleja ja vuokrattavia huoneustoja, puhumatta ollenkaan lähisestä sivustasta ja virranvastaisesta ajotiestä. Ja näitä ihmislaumoja saat kohdata kaikkialla: puodeissa, hotelleissa ja teattereissa, ja kaikki tahtovat olla puettuja paremmin kuin mitä sinä olet. Näin täällä tänä päivänä erään naisen, jota en koskaan ennen elämässäni ollut nähnyt, ja minä kuulin hänen sanovan, että hän oli maksanut kymmenen tuhatta markkaa yhdestä ainoasta pitsinenäliinasta; ja tuo saattaa olla totta, sillä minua on pyydetty maksamaan muutamassa myymälässä viisikymmentätuhatta yhdestä pitsishaalista. Aivan jokapäiväinen asia on se, että näkee naisen kävelevän Viidennellä Avenuella yllään sadan tai sadan viidenkymmenen tuhannen markan arvoiset turkit. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta maksetaan usein sopulinnahkaisesta päällysnutusta, ja minä tiedän yhden, joka maksoi yhden miljoonan. Tunnen naisia, joilla on tusinan verran erilaisia turkkeja -- näätän, _chinchinellan_, mustan ketun, karitsan, kärpän ja sopulin nahkasta; ja minä tiedän erään miehen, jonka kuski jätti isäntänsä, kun hän ei tahtonut ostaa hänelle viidenkymmenen tuhannen markan ajoturkkia! Yhteen aikaan oli ihmisten tapana pakata turkkinsa talteen ja pitää niistä tarkkaa huolta; mutta nyt kantavat he niitä päällään kaduilla ja meren rannikoilla, ja voi selvästi nähdä niiden haalenevan. Taikka sitten menee niiden malli pois muodista, ja niin täytyy heidän saada uudet!"

Kaikki tuo antoi ajatuksille työtä. Se oli kaikki totta -- siitä ei ollut epäilystäkään. Näytti olevan sääntönä, että joka kerta kun kysyit jotakin uutta New-Yorkin ylhäisön määrättömyyksistä, sait seuraavana päivänä kuulla jotakin monta vertaa hämmästyttävämpää. Montaguea huimasi ajatus yhden miljoonan markan arvoisesta ajonutusta; ja kuitenkin vähän aikaa sen jälkeen saapui kaupunkiin ylhäinen englantilaisnainen, jolla oli viiden miljoonan markan arvoinen päällysnuttu, jonka itsepäiset vakuutusasiamiehet olivat vakuuttaneet vain kahdesta ja puolesta miljoonasta. Se oli tehty harvinaisten havaijilaisten lintujen untuvista, ja kaksikymmentä vuotta oli mennyt sitä tehtäessä; jokainen sulka oli puolikuun muotoinen, ja niissä oli ihmeellisiä kuvioita purppuraisista, kultaisista ja mustista sulista. Keskustellessasi sattumalta tuttaviesi kanssa, saatoit joka päivä kuulla samallaatuisia uskomattomia asioita; ohuen ohut antiikkinen persialaismatto, joka voitiin kääriä päällystakin taskuun, oli maksanut viisikymmentä tuhatta markkaa; viisi-lehtinen "taideviuhka", jonka jokaisen lehden oli maalannut kuuluisa taiteilija, oli maksanut kaksisataaviisitoistatuhatta markkaa; kristallinen malja neljäsataatuhatta; _edition de luxe_ [korupainos. Suom.] Dickensin teoksista viidellä sadalla tuhannella; muuan rubiini, joka oli Kyyhkysen silmän kokoinen, oli maksanut puolitoista miljoonaa markkaa. Muutamissa näistä New Yorkin suurista palatseista oli suihkulähteitä, joiden pulppuaminen maksoi viisisataa markkaa minuutissa; ja satamassa oli huvipursia, joiden matkakunnossa pito tuli tekemään satatuhatta markkaa kuukaudessa.

Ja sinä samana päivänä sattui niin, että hän sai kokea aivan uuden uutukaisen tuhlaamistavan. Hän meni syömään lunchia Mrs Winnie Duvalin kanssa, ja siellä tapasi hän Mrs Caroline Smythen, jonka kanssa hän oli jutellut Havensin linnassa. Mrs Smythe, jonka mies oli ollut kuuluisa Wall Streetiläinen ratsupäällikkö, oli pehmoinen ja puoleensavetävä ja käytökseltään hyvin kiihkeä; ja hän pyysi Montaguen kotiinsa päivällisille, lisäten, "Esitän siellä Teille lapseni."

Siitä, mitä Montague tähän saakka oli ehtinyt nähdä, oli hän päättänyt, että lapset näyttelivät hyvin pientä osaa hienoston naisten elämässä; siksi herätti se nyt hänen mielenkiintoaan ja hän kysyi, "Kuinka monta Teillä niitä on?"

"Ainoastaan kaksi kaupungissa", sanoi Mrs Smythe. "Olen juuri ikään tänne saapunut, nähkääs."

"Kuinka vanhoja he ovat?" kysyi Montague kohteliaasti, ja kun nainen lisäsi, "Noin kahden vuoden", kysyi hän. "Eivätkö he ole jo vuoteessa päivällisaikana?"

"Oh, rakkaani, ei!" sanoi Mrs Smythe "Nuo rakkaat pikkukaritsat odottavat valvoen minua. Minä löydän heidät aina raappimassa huoneeni ovella ja heiluttamassa pieniä häntiään."

Silloin kuului Mrs Winnien iloinen nauru, ja hän sanoi, "Miksikä kujeilette hänelle?"; ja hän kääntyi Montaguen puoleen ja ilmotti hänelle, että Carolinen "lapset" olivat _griffons Bruxalloises_. Sana _griffons_ nosti hänen mieleensä hämäräperäisen kuvan lohikäärmeistä ja yksisarvisista ja ihmisenpäällä varustetuista pedoista; mutta hän ei virkkanut sanaakaan, vaan hyväksyi kutsun, ja sinä iltana tuli hän näkemään, että griffons Bruxelloises olivat vähäpätöisiä koiranpenikoita, pitkävillaisia, keltaisia ja pehmeitä kuin untuva; ja että kahta kallista aarrettaan varten oli Mrs Smythellä kokenut hoitajatar, jolle hän maksoi viisisataa markkaa kuukaudessa, sekä myös oma omituinen lakeijansa ja erikoinen kyökki, jossa niiden monimutkaiset ruuat valmistettiin. Näiden luona kävi säännöllisesti tohtori ja hammaslääkäri, ja heillä oli kultalautaset, joilta ne söivät. Mrs Smythellä oli myöskin kaksi pitkäkarvaista bernhardilaiskoiraa, hyvin harvinaista lajia, ja julma ja iso tanskalaiskoira, ja hyvin lihava bostonilainen mopsipenikka -- viimemainittu oli opetettu menemään aivan yksin vilvoitusmatkalle vaunussaan, juhlallisen kuskin ja lakeijan ollessa ajajina.

Pitäen taitavasti keskustelua kotieläimissä, sai Montague tietää, että tämä oli aivan yleistä. Useat ylhäisön naiset tekivät itsensä keinotekoisesti hedelmättömiksi, välttäen mahdollista epämukavuutta joutua raskauden ja äitiyden alaiseksi, ja sen sijaan tuhlasivat he tunteitaan kissoihin ja koiriin. Joillakuilla näillä eläimillä oli loistavat puvut, jotka kalleudessaan kilpailivat äitipuoltensa pukujen kanssa. Niillä oli jaloissaan pienen pienet kengät, jotka maksoivat neljäkymmentä markkaa pari -- erityiset koti- ja katukengät, jotka nauhoilla sidottiin aina polviin saakka; niillä oli erityiset koti- ja kävelytakit, tomuharjat ja hienkuivaajat, ja päällystakkeja, jotka olivat reunustettuja näätän nahalla, ja automobiilinuttuja, joihin kuului pään ja rinnan suojustimet, sekä pääkauhtanat ja lasiset silmäsuojat -- ja jokaisessa nutussa oli mukavuuden vuoksi tasku pienen pientä hienoa liina- tai pitsinenäliinaa varten! Ja niillä oli kaulanauhat, joissa loisti rubiineja, helmiä ja timantteja -- muutaman kaulanauha oli maksanut viisikymmentä tuhatta markkaa! Täytyipä joskus olla erityinen takki vastaamassa kutakin omistajansa pukua. Siellä oli koirakamareita ja lepohuoneita, joihin ne voitiin tilapäisesti jättää; ja terveyskamareita kissoja varten, ja niitä valvomassa oli erikoinen lääkäri. Kun nämä hoidokit kuolivat, oli Brooklynissä kallis ruumiinpolttolaitos yksinomaan niiden hautaamista varten; ja sitten ne asianmukaisesti palsamoitiin ja poltettiin samettireunusteisessa arkussa, ja haudalleen tuli niiden saada kalliit marmoriset muistopatsaat. Kun yksi Mrs Smythen enin rakastetuista mopsikoirista oli tullut sairaaksi verenpysähdyksen takia maksassa, oli hän antanut kattaa karvarinparkilla kadun talonsa edessä; ja kun koira tästä huolimatta kuoli, oli hän lähettänyt mustareunaisia kortteja, joissa hän kutsui ystäviään "muistopalvelukseen." Myöskin näytti hän Montaguelle joukon kirjoja, jotka olivat kalliisiin korukansiin sidotut ja joissa oli todistettuna kissojen ja koirien sielujen yhteys, yksinkertaisuus ja kuolemattomuus.

Nähtävästi herkkätunteinen Mrs Smythe aikoi jutella näistä hoidokeista koko päivällisajan; ja samaten hänen tätinsä, ohut ja kulmikas neitsyt, joka istui Montaguen toisella puolella. Ja hän kuunteli mielellään -- hän halusi tietää kaikki. Heillä oli sateenvarjoja koiria varten, jotka kiinnitettiin sateisella säällä yli niiden pienten selkien; siellä oli parannus- ja toilettilaitoksia, hopeaisia lääkearkkuja ja jalokivillä koristeltuja piiskoja. Heillä oli eri ryhmiä kaiverrettuja käyntikortteja; ja heillä oli pyörien päällä lykättäviä tuoleja, joissa rammat kissat ja koirat voitiin viedä ulos vilvottelemaan. Siellä oli koira- ja kissanäyttelyjä, sukutauluineen ja palkintoineen, ja miltei yhtä suurine väkijoukkoineen kuin hevosnäyttelyssäkin; Mrs Smythen bernhardilaiset maksoivat kolmekymmentäviisi tuhatta markkaa kappale, ja kuului olevan mopsikoiria, jotka maksoivat kaksi vertaa enemmän. Oli eräs nainen, joka oli matkustanut koko tuon pitkän matkan Pacific-rannikolta saadakseen spesialistin suorittamaan leikkauksen yorkshireläisen terrierinsä kurkussa! Ja sitten oli eräs toinen, joka oli rakennuttanut koiralleen Anna-kuningattaren malliin pienen pienen majan, jonka huoneet olivat paperoidut ja lattiaa peittivät raskaat matot ja ikkunoissa riippui pitsiverhot! Kerran oli muuan aikaansa seuraava nuorukainen tullut Walfordiin ja merkinnyt päiväkirjaan itsensä ja "Miss Elsie Cochranen"; ja kun kirjanpitäjä teki tavanmukaiset kysymykset nuoren naisen sukulaisuudesta, tuli päivän valoon, että Miss Elsie oli koira, joka oli vaatetettu komeaan pieneen teenjuontipukuun, ja tarvitsi huoneen itseään varten. Ja sitten kerrottiin eräästä kissasta, joka oli perinyt elinkautisen eläkkeen kahdensadan tuhannen markan maksavasta maatilasta; sillä oli kaksikerroksinen asunto itsellään ja useita palvelijoita, ja se istui pöydässä syöden kuoreita ja italialaisia kastanjanpähkinöitä, ja sillä oli samettinen tyyny lyhyitä unihetkiä varten ja turkiksilla reunustettu kori yöllä nukkumista varten!

* * * * *

Neljä päivää hevosista oli Montaguelle kylliksi, ja kun Siegfries Harvey kutsui hänet perjantai-aamuna luokseen ja kysyi, eikö hän ja Alice tulisi loppuviikoksi hänen luokseen "Yöpuulle", hyväksyi hän sen ilomielin. Charlie Carter aikoi mennä, ja hän ottaisi heidät vaunuunsa; ja niin uudelleen ajoivat he yli Williamsburgin sillan -- "juutalaisten pääsiäisuhrin", niinkuin Charlie sitä nimitti -- ja menivät ulos Long Islandiin.

Montague tahtoi kaikin mokomin saada jonkun "piirteen" Charlie Carterista, sillä hän ei ollut ollut valmistunut siihen hämmästyttävään nopeuteen, millä tämä nuorukainen oli langennut Alicen jalkoihin. Se oli niin selvästi havaittavaa, että jokainen hymyili sille -- hän oli Alicen kanssa joka hetki, jonka hän vaan voi järjestää, ja hän ajoi joka paikkaan, minne Alice oli kutsuttu. Sekä Mrs Winnie että Oliver olivat nähtävästi aivan tyytyväisiä, mutta Montague ei sitä ollut ollenkaan. Charlie esiintyi hänelle hyväluontoisena mutta heikonpuoleisena nuorukaisena, taipuvaisena synkkämielisyyteen; hänellä oli aina paperossi sormien välissä, ja merkeistä päättäen ei hän ollut aivan turvattu seuramaailman ansoja vastaan, joita se kannujen ja viinimaljojen muodossa viritteli hänen ympärilleen; vaikka tosin maailmassa, missä väkijuomien tuoksu ei koskaan haihtunut sieramista, ja missä ihmiset joivat sellaisella hämmästyttävällä kohtuuttomuudella, oli vaikea tietää, missä vetää raja.

"Olette huomaava, että minun paikkani ei ole samallainen kuin Havensin", oli Siegfried Harvey sanonut. "Se on todellista maaseutua." Montague huomasi sen miellyttävimmäksi kodiksi, mitä hän siihen saakka koskaan oli nähnyt. Se oli suuri, hajanainen rakennusryhmä, rakennettuna kokonaan maalaistyyliin, ulkopuolella suuret, veistetyt hirret ja sisäpuolella katto-orret, ja mutkitteleva tammikäytävä, ja lukematon joukko majoja, miellyttäviä teenjuontinurkkia, ja leveitä istuimia akkunoiden ääressä, joille oli pinottu kokonaisia vuoria tyynyjä. Kaikki oli täällä rakennettu mukavuutta silmällä pitäen -- siellä oli biljaardihuone ja tupakkahuone, ja oikea kirjasto, jossa oli lukemisen arvoisia kirjoja, ja suuria tuoleja, joihin istuutuessa uppoutui aivan näkymättömiin. Kaikkialla paloi takkatulia, ja seinillä riippui maalauksia, jotka puhuivat urheilusta, ja loppumaton määrä kiväärejä ja hirvensarvia ja kaikellaisia voittomerkkejä. Mutta teidän ei tullut otaksua, että tämä loistava maalaistalo olisi mitenkään sallinut puuttuvaksi livreijapukuisia palvelijoita ja mestarikokkia, joka komeili _cordon bleun_ toimessa, ja päivällispöytää, jolla säteilivät kristalli, hopea, orchikset ja saniaiset. Sittenkin, vaikka isäntä kutsuikin sitä "pieneksi" paikaksi, oli hän kutsunut kaksikymmentä vierasta, ja hänellä oli tallissaan metsästysratsu jokaista heitä varten.

Mutta kaikista ihmeellisintä oli "Yöpuulla" se, että erästä nappulaa kosketettaessa hävisivät alakerran huoneiden kaikki seinät toiseen kerrokseen, ja jälelle jäi vain yksi ainoa, suunnattoman suuri takkatulen valaisema huone, jossa viulut alkoivat soida ja kutsuivat jalkoja tanssiin. He panivat toimeen iloiset hypyt -- tanssia kesti kello kolmeen saakka, ja aamun koittaessa olivat he jälleen puetut ja satulassa, ja seurasivat mustatakkisia tallipoikia ja koiria yli huurrepeittoisten kenttien.

Montague oli puoleksi valmistautunut näkemään kesyn ketun, mutta siitä hän toki säästyi. Se oli nähtävästi tosileikkiä; pian päästettiin koirat irti, ja pois nelisti metsästysjoukkue. Se oli hurjin ratsastus, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa -- yli kantojen, kanavien, virtojen ja lukemattomien rautalanka-aitojen, ja läpi tiheiden ryteikköjen ja tiheästi asuttujen maalaiskylien; mutta hän oli mukana hengenvaarallisessa ajossa, ja Alice oli seurueen suunnattomaksi huviksi ainoastaan muutamia kyynäriä taaempana. Montague tunsi nyt kohdanneensa ensi kerran todellista elämää, ja hän ajatteli itsekseen, että nämä täysiveriset ja ylevähenkiset miehet ja naiset muodostivat sen säädyn, mihin hän mielellään olisi tahtonut kuulua -- ainoastaan sillä erotuksella, että hänen oli ansaittava elatuksensa, mutta heidän ei.

Iltapäivällä oli enemmän ratsastusta ja kävelyä kuulakassa marraskuun ilmassa; ja sisällä pelattiin bridgeä ja rakettia ja ping pongia, ja kiihkeää ja tulista rulettia, isännän ollessa pankkiirina. "Näytänkö minä suuresti viralliselta pelurilta?" kysyi hän Montaguelta; ja toisen vastattua, ettei hän ollut vielä tavannut ainoatakaan new-yorkilaista peluria, kääntyi Harvey selittämään hänelle, kuinka hän oli mennyt ostamaan tätä apparaattia (jonka myynti oli lain uhalla kielletty) ja myyjä oli kysynyt häneltä, kuinka "voimakkaan" hän sen halusi!

Illalla sitten oli enemmän tanssia ja sunnuntaina toinen metsästysretki. Sinä yönnä näytti pelihalu tarttuvan koko seurueeseen -- kaksi pöytää istui pelaamassa bridgeä, ja toisessa huoneessa kävi huolettomain korttipeli, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa. Se keskeytettiin kolmen aikaan aamulla, ja yksi peliseurueesta kirjotti hänelle shekin kolmellekymmenelle viidelle tuhannelle markalle; mutta sekään ei täydellisesti rauhottanut hänen omaatuntoaan, eikä tyynnyttänyt hänen kuumentuneita veriään.

Tärkeintä kaikista kuitenkin oli hänelle se, että hän viimeinkin oppi tuntemaan Charlie Carterin. Charlie ei pelannut siitä syystä, että hän oli juovuksissa, ja muuan seurueesta sanoi sen hänelle ja kieltäytyi pelaamasta hänen kanssaan; nyt ei jäänyt Charlie-paralle muuta tekemistä kuin juoda yhä enemmän Sitä hän tekikin, ja hän tuli ja riippui pelaajien olkapäillä ja kertoi seurueelle kaiken itsestään.

Montague oli valmistunut sietämään nuorten junkkarien hurjastelua, joilla oli rajattomat määrät rahaa, mutta koskaan elämässään ei hän ollut kuullut tai uneksinut mistään sellaisesta kuin tämä poika toi esille. Puoli tuntia kierteli hän pöydän ympärillä, ja vuodatti ulos keskeymättömän virran kaikellaisia ruokottomuuksia salassa; hänen mielensä oli niinkuin sammalmätäs, jossa oleskeli iljettäviä ja luikertelevia käärmeitä, jotka tulivat yöllä pinnalle ja näyttivät lihavia päitään ja limaisia ruumiitaan. Ei ylhäällä taivaassa eikä alhaalla maan päällä ollut hänelle mitään pyhää; ei ollut olemassa mitään liiaksi kapinallista, joka ei hänelle olisi kelvannut. Ja seurue hyväksyi esityksen vanhana juttuna -- miehet saattoivat nauraa ja sysätä pojan luotaan ja sanoa: "Äsh, Charlie, mene helvettiin!"

Kun kaikki tuo oli ohi, otti Montague yhden seurueesta syrjään ja kysyi häneltä, mitä se merkitsi, johonka mies vastasi: "Hyvä Jumala! Tarkotatteko, ettei kukaan ole kertonut Teille Charlie Carterista?"

Kävi ilmi, että Charlie oli yksi Tenderloinin "kultaisista nuorukaisista", joiden urotöitä oli kuulutettu sanomalehdissä. Ja kun palvelijat olivat sitoneet hänet vuoteeseen, kerääntyi useita miehiä tulen ympärille, ja imeksien kuumaa punssia kertoivat Montaguelle muutamia hänen pääurotöistään.

Charlie oli nähtävästi vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha; kun hän oli kymmenen, kuoli hänen isänsä ja jätti viisikymmentä miljoonaa vanhan ja köyhän tätihoukkion hoidettavaksi poikaa varten -- tädin, jonka poika saattoi kääntää sormensa ympäri. Kahdentoista vuotiaana hän oli paperossien paras ystävä, ja hänellä oli vapaa pääsy viinikellariin. Mennessään kalliiseen yksityiskouluun, otti hän mukanaan kokonaiset varastot paperosseja, ja pakeni lopuksi Eurooppaan, hankkiakseen oppia Pariisin irstailussa. Ja sitten tuli hän takaisin kotiin, ja hämmästytti Tenderloinin; ja eräänä aamuna kello kolmen aikaan astui hän muutaman lasiakkunan läpi, ja silloin tarttuivat sanomalehdet häneen. Se avasi Charlielle äkkiä aivan uuden näkökannan elämästä -- hänestä tuli maineen tavottelija; kaikkialla, minne hän meni, seurasi häntä sanomalehtireportterit ja tuijottava väkijoukko. Hän kantoi paksuja tekosäärystimiä ja antoi viisisataa markkaa juomarahoina kengänkiillottajille, ja hävisi kaksisataatuhatta markkaa korttipelissä. Hän pani toimeen _demi-monde_ juhlan, jossa oli jalokivillä koristeltu joulukuusi keskellä kesää, kahdensadanviidenkymmenen tuhannen markan edestä koristeita. Mutta suurin uutuus oli se, että hänen ilmoitettiin aikovan rakentaa merenalaisen huvipurren ja täyttää sen kuorotyttösillä! -- Nyt Charlie oli menettänyt yleisen huomion, ja hänen ystävänsä eivät nähneet häntä päiväkausiin; hän makasi "urheilurakennuksessa" ja aivan sananmukaisesti kieriskeli shampanjassa.

Kaiken tämän -- selvisi Montaguelle oli hänen veljensä täytynyt tietää! Ja hän ei ollut sanonut siitä sanaakaan -- neljän tai viidenkymmenen miljoonan markan takia, jotka Charlie omistaisi, täytettyään kaksikymmentäviisi vuotta!

Yhdestoista luku.

Aamun tultua läksivät he toisten seurueeseen kuuluvien kanssa junalla kotia. He eivät voineet odottaa Charlietä ja hänen automobiiliään, sillä maanantai-ilta oli oopperan avajaisilta, eikä kukaan voinut sitä tilaisuutta hukata. Siellä hienosto esiintyisi loistavammassa asussaan, ja siellä tulisi olemaan jalokivinäyttely sellainen, jollaista ei saanut nähdä missään muualla maailmassa.

Kenraali Prentice ja hänen vaimonsa olivat avanneet kaupunkitalonsa ja olivat kutsuneet heidät päivällisille luokseen ja tarjonneet heille tilaa aitiossaan; ja noin kello puoli kymmenen tienoilla huomasi Montague istuvansa suurella, hevosenkengän muotoisella balkongilla, ympärillään useita satoja kaupungin rikkaimpia ihmisiä. Ylhäällä oli toinen aitiorivi ja sen yläpuolella oli kolme lehteriä, ja hänen alapuolellaan istui ja seisoi yli tuhat ihmistä. Suurella näyttämöllä esitettiin loistavaa ja komeudessa kylpevää näytelmää, ja sanat siihen laulettiin orkesterin säestyksellä.

Montague ei ollut koskaan kuullut oopperaa, ja hän piti paljon musiikista. Toinen näytös oli juuri alkanut, kun hän tuli sisälle, ja koko sen ajan istui hän lumouksen vallassa kuunnellen hurmaavia säveliä, mitä hän koskaan elämässään oli kuullut. Hän tuskin huomasi, että Mrs Prentice kulutti aikaansa tutkistelemalla toisten aitioiden omistajia jalokivihohteisen lorgnettinsa läpi, taikka että Oliver lörpötteli hänen tyttärelleen.

Mutta kun näytös oli ohi, vei Oliver hänet yksin ulos aitiosta ja kuiskasi, "Jumalan tähden, Allan, älä tee narria itsestäsi."

"Mitä, mitä se merkitsee?" kysyi toinen.

"Mitä ihmiset ajattelevatkaan", huudahti Oliver, "nähdessään sinun siellä istuvan niinkuin miehen, joka on suloisessa unessa?"

"Joutavia", nauroi toinen, "he arvelevat minun kuuntelevan musiikkia."

Ja Oliver vastasi, "Ihmiset eivät tule oopperaan musiikkia kuuntelemaan."

Tämä kuulosti pilalta, mutta sitä ei ollut. Hienostolle oli oopperassa käynti suuri paraatitoimitus, jossa oli esillä vielä kalliimpaa ja suuremmoisempaa kuin hevosnäyttelyssä; ja hienostolla oli tietenkin oikeus määrätä, sillä se omisti oopperan ja piti sitä yllä. Todelliset musiikin rakastajat, jotka tulivat sinne, seisoivat joko takana tai istuivat viidennellä lehterillä, aivan katon rajassa, missä ilma oli töykeä ja kuuma. Kuinka paljon itse hienosto välitti esityksestä, tuli kyllin selvästi ilmi siitä seikasta, että kaikki oopperat laulettiin vierailla kielillä, ja niin huolimattomasti, että ne muutamat harvat, jotka niitä kieliä ymmärsivät, voivat tuskin ollenkaan saada selvää sanoista. Kerran oli siellä eräs yli maailman tunnettu runoilija, jonka koko elämä oli omistettu oopperan muodostamiselle taiteeksi! ja taistelussa hienoston kanssa ei hän lopuksi saavuttanut muuta kuin nälkäkuoleman. Nyt puolen vuosisadan perästä on hänen neronsa päässyt voitolle, ja hienosto suostuu istumaan tuntikausia pimeässä ja kuuntelemaan saksalaisten jumalten ja jumalattarien kotoisia kinasteluja. Mutta se mistä hienosto todella välitti, oli kauniit puku-, maisema- ja tanssiesitykset, miellyttävät laulut, joita hyvin saattoi kuunnella lörpötellessäkin; juonen tuli olla hyvin alkeellisen ja intohimoisen, niin että pantomiininäkin voi sen ymmärtää -- sanokaamme kauniin ja yleväluontoisen ilotytön traagillinen rakkaus komeaan seuramaailman nuorukaiseen.

Miltei jokaisella, joka tuli oopperaan, oli kiikari, jonka avulla hän saattoi tuoda kenen tahansa ylellisesti puetun ylhäisön naisen aivan lähelleen, ja tutkistella häntä kaikessa hiljaisuudessa. New Yorkissa sanottiin olevan miljaardin markan arvosta timantteja, ja ne jotka eivät olleet kätköissä, olivat erinomaisen sopivat kannettaviksi tässä näyttelyssä; sillä täällä juuri ne saattoivat täyttää sitä tarkoitusta, mitä varten olivat olemassa -- tänne juuri tuli koko maailma niitä tarkastamaan. Yhdeksän huomattavimman ylhäisön naisen kesken jakautui kahdenkymmenenviiden miljoonan arvosta timantteja. Saattoi nähdä rinnustimia, jotka näyttivät rautapaidalta ja olivat tehdyt kokonaan säihkyvistä timanteista. Saattoi nähdä emeraldeja, rubiineja, timantteja ja helmiä, jotka olivat muodostetut tiaramaisiksi pääkoristeiksi -- s.t.s. jäljitellyiksi kruunuiksi ja kehyksiksi -- ja jalustana niillä oli paksu ja juhlallinen leskirouva.

Yksi Wallingeista oli pannut alulle tämän muodin ja nyt jokainen, joka tahtoi olla jotakin, seurasi sitä. Muuan nainen, jolle Montague esitettiin, oli ottanut erikoisalakseen helmet -- hänellä oli kaksi mustaa helmikorvarengasta, jotka olivat maksaneet kaksisataatuhatta markkaa, helminauha, joka oli maksanut yhden miljoonan viisisataatuhatta, kahdensadan viidenkymmenen tuhannen arvoinen, sysimustista helmistä laadittu rintaneula, ja kaksi kaulakoristetta, joista kumpikin oli maksanut yhden miljoonan.

Tämä lakkaamatta toistuva hintojen kuuleminen alkoi vähitellen tuntua tympäisevältä; mutta Montague huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa välttää sitä. Ylhäisön ihmiset, jotka maksoivat näitä hintoja, olivat olevinaan kaikkien sellaisten seikkojen ja kyselyjen yläpuolella, ja olevansa innostunut yksinomaan itse esineiden kauneudesta ja erinomaisesta taiteellisuudesta; mutta saattoi huomatakin, että he aina keskustelivat hinnoista, mitä toiset mistäkin olivat maksaneet, sekä sen, että toiset ihmiset jollain tavalla aina tiesivät, kuinka paljon kukin oli maksanut. He pitivät myöskin huolen siitä, että yleisö ja sanomalehdet tiesivät sen, mitä he olivat maksaneet, ja kaiken muunkin, mitä he tekivät. Tässä oopperassa esim. oli jokaiseen ohjelmaan painettu selitys aitioista, ja luettelo kaikista aitioidenomistajista, niin että ken hyvänsä saattoi sanoa, kuka kukin oli. Saattoi nähdä näiden suurten naisten loistavissa mantteleissaan astuvan ulos vaunuistaan, väkijoukkojen tähytessä niihin ja salapoliisien hääriessä ympärillä. Ja jokaisen rinta sykähteli rajusta ja ihmeellisestä näystä sinä hetkenä, jolloin hän astui aitioonsa, ja musiikki unohtui ja kaikki silmät kääntyivät häneen; ja sitten laskee hän viereensä päällysmanttelinsa ja häikäisevän loistavana näkynä säteilee hän nyt tuijottaville joukoille.

Muutamat näistä jalokivistä olivat perhekalleuksia, jotka New York oli tuntenut sukupolvien aikoina ja sellaisissa tapauksissa alkoi tulla tavaksi jättää todelliset jalokivet säilytysholveihin, ja kannettiin jäljennettyjä kiviä, jotka olivat aivan alkuperäisten näköisiä. Asunnosta, missä jalokivet säilytettiin, ei salapoliisit saaneet hetkeksikään poistua, ja monessa tapauksessa oli erikoiset salapoliisit vartioimassa vielä toisia salapoliiseja; ja kuitenkin sanomalehdet tuon tuostakin olivat täynnä mieltä kiihottavia kertomuksia ryöstöistä. Sitten ne onnettomat, joita satuttiin epäilemään, joutuivat poliisin käsiin ja pakotettiin tutkimuksen alaiseksi, mitä pilalla kutsuttiin "kolmanneksi asteeksi", ja siihen kuului kidutuksia, jotka olivat yhtä raskaita ja julmia, kuin mitkä tahansa Espanjan inkvisitionin keksimät. Tällaisten tapahtumain merkitys reklaamin kannalta katsoen huomattiin pian niin suureksi, että kuuluisat näyttelijättäret myöskin olivat omistavinaan huikean kalliita jalokiviä, ja silloin tällöin tulivat ne heiltä varastetuiksi.

Kun he sinä iltana olivat saapuneet kotia, jutteli Montague serkkunsa kanssa Charlie Carterista. Hän sai selville omituisen suhteen. Nähtävästi Alice tiesi jo, että Charlie oli ollut "huono." Charlie oli sairas ja onneton; ja Alicen viattomuus oli koskettanut häntä ja saanut hänet häpeämään omaa itseään, ja hän oli synkästi viittaillut hirvittäviin tapahtumiin. Siten saattoi Montague ymmärtää, kuinka Charlie salaperäisyyden ja romantiikan huolellisesti verhoamana sai itsestään mieltäkiinnittävän ja puoleensa vetävän olennon. "Hän sanoo, että minä olen erilainen kuin mikään muu tyttö, minkä hän on kohdannut", sanoi Alice -- huomautus, joka oli niin hämmästyttävän alkuperäinen, että hänen serkkunsa ei voinut pidättää hymyään.

Alice ei ollut vähimmässäkään määrässä rakastunut häneen, eikä hänellä ollut minkäänlaisia aikeitakaan rakastua; ja hän sanoi, ettei hän koskaan ottaisi vastaan mitään kutsuja, eikä koskaan menisi yksin hänen kanssaan; mutta hän ei löytänyt keinoa, kuinka hän voisi välttää Charlietä, kun hän kohtasi hänet toisten ihmisten kotona. Ja tässä oli Montaguen häntä avustettava.

Kenraali Prentice oli ystävällisesti kysellyt, mitä Montague oli nähnyt New Yorkissa ja kuinka hän siellä viihtyi. Hän lisäsi, että hän oli puhellut hänestä tuomari Ellisin kanssa, ja että heti kun hän olisi valmis ryhtymään työhön, olisi tuomarilla ehkä muutamia ehdotuksia hänelle tehtävänä. Hän hyväksyi kuitenkin Montaguen suunnitelman saada ensiksi yleiskuvan; ja sanoi, että hän esittäisi ja veisi hänet pariin johtavista klubeista.

Kaikki tämä jäi Montaguen mieleen; mutta sillä hetkellä ei maksanut ollenkaan vaivaa koettaa sitä ajatella Kiitosjuhlat olivat ovella ja lukemattomissa maataloissa matkan varrella tulisi olemaan huveja. Bertie Stuyvesant oli suunnitellut huvimatkan Adirondackin leirilleen, ja hän oli kutsunut sinne parisen kymmentä nuorta miestä, niiden joukossa Montaguet. Tämä tulisi olemaan yksi uusi piirre kaupungin elämässä, ja siihen maksoi vaivan tutustua.

Heidän retkensä alkoi teatterivierailulla Bertie oli tilannut neljä aitiota ja he tapasivat siellä noin tunnin verran sen jälkeen kun näytös oli alkanut. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään mitään, sillä näytelmä muistutti oopperaa -- joukko lauluja ja tansseja oli kiedottu yhteen, ja tarkotuksena oli vain tarjota sopiva tilaisuus loistaville maisemille ja puvuille. Näytelmästä kuljetettiin heidät suurelle keskusasemalle, ja vähän ennen puoli yötä porhalsi Bertien yksityinen juna lähtöön.

Tämä juna oli täydellisesti varustettu hotelli. Siellä oli tavaraosasto, ruokavaunu ja keittiö; ja seurusteluhuone ja kirjastovaunu; makuuvaunu -- ei sellaisilla nukkumasijoilla varustettu, joita tavalliset makuuvaunut tarjoavat, vaan siinä oli mukavat makuusuojat, jotka olivat sisustetut valkoisella mahonkipuulla, ja joissa oli käytettävänä vesijohtolaitos ja sähkövalo. Kaikki nämä vaunut olivat rakennetut teräksestä, ja ilmanvaihto tapahtui automaattisesti; ja ne olivat sisustetut siihen ylelliseen tapaan, millä kaikki muukin, jonka kanssa Bertie Stuyvesantilla oli jotakin tekemistä. Kirjastovaunussa oli samettiset matot lattialla, ja huonekalusto etelä-amerikkalaisesta mahongista, ja seinillä maalauksia, joihin suuret taiteilijat olivat uhranneet vuosikausien työn.

Bertien hovimestari ja palvelijat olivat matkassa, ja illallinen odotteli ruokailuvaunussa; sen kestäessä saivat he katsella Hudsonia kuutamossa. Ja seuraavana aamuna saavuttivat he määräpaikkansa, pienen pysäkin vuoristoisessa erämaassa. Juna seisahtui vekseliin ja siten heillä oli hyvää aikaa syödä aamiaista, ja sitten kääriytyneinä turkkeihin, tulivat he ulos kuuleaan, männyille tuoksuvaan metsäilmaan. Maassa oli lunta ja heitä odottamassa oli kahdeksan suurta rekeä; ja lähes kolme tuntia ajelivat he kirmakassa aamuauringon valossa läpi ihmeellisen ihanien vuoristomaisemien. Suurin osa alueesta oli Bertien "rauhottamaa", ja tie oli yksityinen, niinkuin suuret merkit jokaisen sadan metrin päässä osottivat.

Niin saapuivat he viimein järvelle, joka käärmeen lailla kiemurteli tornimaisten kukkulain välissä, ja jättiläismäinen aatelislinna seisoi ylhäällä kallion kielekkeellä. Tämä jäljennetty linnoitus oli "leiri".

Bertien isä oli sen rakentanut ja hän oli käynyt siellä vain viisi kuusi kertaa koko elämänsä aikana. Bertie itse oli ollut täällä vain kahdesti, kertoi hän. Hirviä oli siellä niin runsaasti, että talvella kuoli niitä parvittain. Siitä huolimatta oli siellä kolmekymmentä metsänvartijaa, jotka vartioivat kymmenen tuhannen akren suuruista metsä-alaa, ja estivät kenenkään siinä metsästämästä. Täällä Adirondackin erämaassa oli paljonkin tällaisia "rauhotettuja" seutuja, niin kerrottiin Montaguelle; eräällä miehellä oli kokonainen vuori, jonka ympäri hän oli laittanut vahvat, rautaiset kaiteet, ja siellä sisällä oli hänellä monenlaisia hirviä ja vieläpä villejä metsäsikojakin. Ja mitä itse "leireihin" tulee, oli niitä siellä niin paljon, että täällä oli kehittynyt aivan uusi arkkitehtuurityyli -- puhumattakaan mitään niistä, jotka seurasivat vanhaa tyyliä, niinkuin tämä tärkeä reiniläinen linna. Yhdellä Bertien joukkoon kuuluvista oli suuri sveitsiläinen _chalet_; ja yhdellä Wallingeista oli jaappanilainen palatsi, johon hän tuli joka vuoden elokuussa -- asunto, joka oli rakennettu Jaappanissa laadittujen suunnitelmain mukaan, ja erityisesti Jaappanista tuotetuilla työmiehillä. Se oli kokonaan jaappanilaisista tavaroista -- huonekalusto, seinämatot ja mosaiikit; ja oppaat muistelivat ihmetellen noita kummallisen äänettömiä, ruskeaihoisia pikkumiehiä, jotka päiväkausia tekivät työtä yhden puukappaleen kaivertamisessa, ja rakensivat pienen pienen pagodamaisen teehuoneen useammasta puukappaleesta kuin mitä ihminen yhdessä viikkokaudessa ehti laskea.

He söivät aamiaisekseen verestä hirvenlihaa, peltopyytä ja forellia, ja iltapäivällä olivat he metsästämässä. Reippaimmat läksivät seuraamaan lumella näkyviä hirven jälkiä; mutta useimmat valmistautuivat katselemaan järven rantaa, samalla kun metsänvartijat päästivät koirat irti vuorille. Tällainen "koirajahti" oli vastoin lakia, mutta Bertiellä ei ollut täällä muuta lakia kuin hän itse -- ja pahimmassa tapauksessa saattoi tulla vain joku mitätön sakko, joka tuomittiin jollekin vartijalle. He ajoivat kahdeksan tai kymmenen kappaletta hirviä veteen; ja kun he ampuivat noin parisen kymmentä laukausta jokaiseen hirveen, kului heidän aikansa erinomaisen vilkkaasti. Sitten hämärissä saapuivat he takaisin, kasvoillaan hieno innostuksen hehku, ja viettivät illan loimuavain takkatulten ääressä, kertoellen seikkailujaan.

Joukkue vietti täällä kaksi ja puoli päivää, ja viimeisenä iltana, jolloin oli kiitosjuhlat, oli heillä villiä kalkkunia, joita Bertie oli ampunut viikkoa sitten Virginiassa, ja he huvittelivat kuuntelemalla kiertäväin trubaduurilaulajain esityksiä, jotka olivat tuodut edellisenä iltana New Yorkista. Seuraavana iltana ajoivat he takaisin junalle.

Kun he aamulla saapuivat kaupunkiin, löysi Alice ilmotuksen Mrs Winnie Duvalilta, jossa hän pyytää häntä ja Montaguea tulemaan luokseen aamiaiselle ja olemaan läsnä Svami Babubananan yksityisessä luennossa; hän tulisi kertomaan heille kaiken heidän sielujensa edellisistä olotiloista. He menivät -- eikä tietenkään ilman vanhan Mrs Montaguen vastalausetta, joka selitti hänen olevan "pahemman kuin itse Rob. Ingersollin."

Ja sitten iltasilla olivat Mrs Graffenriedin avajaispidot, jotka muodostivat yhden vuoden suurista tapahtumista seuraelämässä. Yleisessä touhussa ei Montaguella ollut oikein aikaa saada sitä selväksi itselleen, mutta Reggie Mann ja Mrs Graffenried olivat työskennelleet sen eteen viikkokausia. Kun Montaguet saapuivat, huomasivat he virranpuoleisen rakennuksen -- joka oli koristettu arabialaisen palatsin malliin -- muuttuneen troopilliseksi kasvitarhaksi.

He olivat tulleet Reggien pyynnöstä jo aikaisin, ja hän esitti heidät Mrs de Graffenriedille, pitkälle ja kulmikkaalle naiselle, jolla oli nahkan värinen ja suurella vaivalla maalattu iho; Mrs de Graffenried oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, mutta niinkuin kaikki ylhäisön naiset, esiintyi hänkin kolmekymmenvuotiaana. Mutta nyt juuri näkyi hikikarpaloita hänen otsallaan; jotakin oli viimeisellä hetkellä mennyt väärin, ja niin ei Reggiellä ollut aikaa näytellä heille kaikkia nähtävyyksiä, niinkuin hän oli aikonut.

Noin sataviisikymmentä vierasta oli kutsuttu näihin pitoihin. Illallista tarjoiltiin pienien pöytien ääressä suuressa tanssisalissa, ja sen loputtua kiertelivät vieraat ympäri rakennusta, jolla aikaa pöydät salissa siirrettiin syrjään, ja huone muuttui teatterihuoneeksi. Muuan seurue Broadwayn teattereista tulisi suoraa päätä istuutumaan vaunuihin näytöksen loputtua, ja puoliyön aikana olisivat he valmiit toistamaan saman näytöksen Mrs Graffenriedin kotona. Montague sattui olemaan läsnä, kun tämä seurue saapui, ja hän havaitsi, että vieraat olivat ahtautuneet liian lähelle, eivätkä olleet jättäneet kylliksi tilaa näyttelijöille. Ohjaaja oli siksi asettanut heidät pieneen etuhuoneeseen, ja kun Mrs Graffenried huomasi tämän, ryntäsi hän miehen luo, ja manasi häntä niinkuin rakuuna, ja käski hämmästyneet näyttelijät sisälle pääsaliin.

Mutta Montague nuuski, mitä kulissien takana tapahtui, ja he otaksuivat hänen seuraavan näyttelemistä. Juhlan muodosti toinen samallainen "musikaalinen ilveily" kuin se, minkä oli muutamia päiviä sitten nähnyt. Siinä tilaisuudessa kuitenkin oli Bertie Stuyvesantin sisar jutellut hänelle koko ajan, jota vastoin nyt hän oli yksin, ja hänellä oli tilaisuus tarkata esitystä.

Tämä oli hyvin kansanomainen näytelmä; sillä oli ollut suuri menestys, ja sanomalehdet kertoivat, kuinka sen tekijällä oli ollut miljoonan markan tulot vuodessa. Ja täällä oli kuulijakuntana kaupungin rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat ihmiset: ja he nauroivat ja räpyttivät käsiään, ja toivat selvästi ilmoille sen, että he nauttivat täydestä sydämestään. Ja minkälaatuinen näytelmä tämä sitten oli?

Sen nimi oli "Kamtshatkan Kalifi." Siinä ei ollut hitustakaan juonta; Kalifilla oli seitsemäntoista vaimoa, ja sitten oli eräs amerikkalainen rummuttaja, joka halusi myydä hänelle vielä yhden -- mutta sitten käy tarpeettomaksi muistaa tätä, sillä siitä ei tullut mitään. Näytelmässä ei ollut mitään, jota olisi saattanut kutsua punaseksi langaksi -- siinä ei ollut mitään, mikä olisi ollut jossain tekemisissä minkään tunteen kanssa, mikä, koskaan on ihmisrinnassa liikkunut. Mahdoton on myöskin sanoa, että siinä olisi ollut mitään tapahtumia -- ei ainakaan mitään sellaista tapahtunut, joka olisi ollut seurauksena jostakin muusia. Jokainen tapahtuma oli aivan toisestaan riippumaton seikka, niinkuin suonenvedontapaiset nytkähdykset, joita näkyy idiootin kasvoilla. Tämänlaatuista "toimintaa" oli siinä vaikka kuinka paljon -- hetken havainnon perustalla olisi saattanut luulla jokaisen näyttämölavalla olevan yhtäaikaa vaipuvan tuollaiseen idioottimaiseen tempomistilaan. Esiintyjät hyökkäsivät edestakasin, kirkuivat, nauroivat ja huudahtelivat; näyttämö oli alinomaisessa levottomassa kiihtymistilassa, jossa ei ollut mitään järkeä tai tarkotusta. Siten oli mahdotonta ajatella heitä näyttelijöinä osissaan; mieluummin ajatteli heitä, inhimillisinä olentoina -- ajatteli hirvittävää murhenäytelmää, jossa täysikasvaneet miehet ja naiset pakotetaan nälän ahdistamina hullunkurisesti pukemaan ja maalaamaan itseään, ja sitten tulemaan yleisön eteen tanssimaan, hyppimään, vääntelemään käsiään ja kasvojaan ja muutenkin olemaan "vilkkaita."

Puvut olivat kahta laatua: toiset fantastisia, itämaita edustaviksi aijottuja, ja toinen laji oli jonkinlainen _redactio ad absurdum_ nykyaikaisesta muodikkaasta vaatetuksesta Johtajalla oli päällään siro kävelypuku ja hän keimaili pienen kepin kanssa; hänen osanaan oli näytellä huoletonta ilmettä, jonkinlaista yhtäjaksoista kukkeutta ja salasilmäyksiä, jotka olivat esittävinään satyyrin kavaluutta. Ensimäinen naisnäyttelijä muutti pukua useita kertoja jokaisessa näytöksessä; mutta sen varustuksiin välttämättä kuului paljaat käsivarret, rinta ja selkä, ja hame, joka ei ulottunut polviin saakka, kirkasväriset silkkisukat, ja kengät, joissa oli kaksi tuumaa korkeat kannat. Viimeisen kerran esiinhuudettaessa suoritti hän pienen piruetin, joka paljasti jälellä olevan osan sääriä, ja toi esille suunnattoman pitsiröykkiön. Ihmismielen luonteeseen kuuluu, että hän etsii loppua kaikille asioille; jos tämä nainen olisi kantanut ruumiinmukaista trikoopukua, eikä mitään muuta, olisi hän ollut yhtä vähän mieltäkiinnittävä kuin joku alusvaateilmoitus sanomalehdessä; mutta tämä jatkuva vähitellen paljastuminen kiihotti hienoa huumaa. Tuon Alostakin seuraavilla väliajoilla soitti orkesteri lyhyitä, mukaansatempaavia kappaleita, ja molemmat "tähdet" alkoivat laulaa nenä-äänillään joitakin sanoja, jotka ilmaisivat kiihkeitä tunteita; ja sitten mies tarttui naista vyötäisiin, tanssitti ja pyöritti häntä ympäri ja taivutti häntä taaksepäin ja tähysti häntä silmiin -- liikkeitä, jotka himmeästi viittasivat sukupuolisuhteisiin. Kappaleen loputtua liukui esille kööri, puettuna kaikellaisiin pukuihin, mitkä antoivat tilaa väreille ja säärien riittävälle näkymiselle; tähän kööriin kuuluvat maalatut naiset eivät pysyneet hetkeään hiljaa paikoillaan -- jos eivät he varsinaisesti tanssineet, vääntelivät he jalkojaan, ja tempoivat ruumistaan puolelta toiselle, ja nyökyttelivät päätään ja koettivat kaikilla muilla mahdollisilla keinoilla olla "vilkkaita."

Mutta ei tämän näytelmän fyysillinen ruokottomuus hämmästyttänyt Montaguea niin suuresti kuin sen tuottama älyllinen tyydytys. Kappaleen vuoropuhelu oli sellaista, mitä kutsutaan "hiotuksi sukkeluuksien heittelyksi"; se merkitsee, että se oli täynnä jonkinlaisia viittauksia, jotka ilmaisivat salaista pahan olemassaolon ymmärtämystä näyttelijän ja hänen kuulijakuntansa välillä -- tunnussanoja, niin sanoaksemme, joita he välittivät keskenään. Kuitenkin, olisi erehdys sanoa, että näytelmässä ei ollut yhtään ainoata aatetta -- siinä oli yksi aate, jonka päälle kaikki muu siinä perustui; ja Montague ponnisteli saadakseen tämän ajatuksen eritellyksi ja itselleen muovailluksi. On olemassa määrättyjä elämänprinsiippejä, -- niitä voidaan kutsua moraalisiksi selviöiksi -- jotka ovat tuloksena ihmisrodun kokemuksista mittaamattomien ajanjaksojen aikana, ja joiden kiinnipitämisestä rodun jatkuminen riippuu. Ja tässä oli kuulijakunta, joka kaikkia näitä prinsiippejä ei kysynyt, ei niistä väitellyt eikä niitä kieltänyt -- vaan jolle niiden kieltäminen oli selviö, jotakin, jonka avoimesti julistaminen olisi sille ollut liiaksi raakaa, mutta jonka se hienosti ja viisaasti kyllä piti varmana. Tässä kuulijakunnassa oli vanhempia ihmisiä, ja naineita miehiä ja naisia, nuorukaisia ja tyttösiä; ja täydellinen, iloinen nauru tempasi heidät mukanaan kuunnellessa erään naidun naisen kertomusta, jonka rakastaja oli hyljännyt, kun he olivat joutuneet naimisiin. --

"Hänen sydämensä varmaankin murtui", sanoi johtava näyttelijätär.

"Hän oli toivoton", sanoi johtava näyttelijä irvistäen.

"Mitä hän teki", kysyi nainen. "Meni ja ampui itsensä?"

"Pahempaa vielä", sanoi mies. "Hän meni takaisin miehensä luo ja sai lapsen!"

Mutta täydentääksemme tämän näytelmän merkityksen ymmärtämistä, tulee meidän saada itsemme tajuamaan, että tämä ei ollut pelkkä näytelmä, vaan se oli näytelmän _luontoinen_; sillä oli nimi -- "soitannollinen ilveily" -- jonka merkityksen jokainen ymmärsi. Satoja sellaisia näytelmiä kirjotettiin ja tuotettiin, ja "dramaattiset kriitikot" kävivät niitä katsomassa ja keskustelivat niistä arvokkaalla vakavuudella, ja monet tuhannet ihmiset hankkivat elatuksensa matkustamalla yli maan ja näyttelemällä niitä; komeita teattereita rakennettiin niitä varten, ja satoja tuhansia ihmisiä joka ilta maksoi rahansa niitä nähdäkseen. Ja kaikki tämä ei ollut mitään pilaa tai painajaista -- vaan asia, joka todella oli olemassa. Miehet ja naiset sitä tekivät -- oikeat inhimilliset olennot lihasta ja verestä.

Montague ihmetteli kauhun lyömänä, mitä lajia inhimillisiä olentoja lienee mahtanut olla se, joka oli järjestänyt kepin ihmeelliset käännähdykset ja esiintyjän virnistykset näytelmässä. Myöhemmin, opittuaan tuntemaan "Tenderloinin" kohtasi hän tämän saman näyttelijän, ja hän sai tietää, että hän oli alkanut elämänsä pienenä irlantilaisena poikanaskalina, joka eli vuokratalossa ja jonka äiti seisoi rappukäytävän päässä puolustaen häntä kaulauspulikalla poliisia vastaan, joka häntä ahdisteli. Hän oli huomannut, että hän saattoi hankkia elatuksensa koomillisilla kujeillaan; mutta kun hän tuli kotiin ja kertoi äidilleen, että eräs näyttelyn pitäjä oli tarjonnut hänelle sata markkaa viikossa, antoi hän hänelle selkäsaunan valehtelemisesta. Nyt ansaitsi hän viisitoistatuhatta markkaa viikkokaudessa -- enemmän kuin Yhdysvaltojen presidentti ja hänen kabinettinsa yhteensä: mutta hän ei ollut onnellinen -- salaisuus, jonka hän uskoi Montaguelle -- sillä hän ei osannut lukea, ja tämä oli hänellä alituisen nöyrrytyksen syynä. Tämän pikku näyttelijän salaisena haluna oli näytellä Shakespearea; hän oli antanut lukea "Hamletin" itselleen, ja hän hautoi päässään, kuinka sitä olisi näyteltävä -- kaiken aikaa, kun hän kieputti pikku keppiään ja virnisteli kasvojaan; Hän oli sattunut olemaan näyttämöllä, kun tuli oli päässyt valloilleen, ja viisi tai kuusisataa ahneuden uhria paistui kuoliaaksi. Näyttelijä oli pyytänyt ihmisiä istumaan hiljaa paikoillaan, mutta turhaan; ja koko loppuelämänsä ajan senjälkeen kulki hän tämä kauhistuttava näky mielessään, alinomaisena painajaisenaan kuumeentapainen vakuutus siitä, että hän oli epäonnistunut kasvatuksen puutteen takia -- että jos hän vain olisi ollut kulttuuri-ihminen, hän olisi varmasti kyennyt ajattelemaan jotakin, jonka esille tuominen olisi pitänyt paikallaan nuo kauhun lyömät ihmiset.

Kolmen aikaan aamulla päättyi esitys, ja sitten tarjottiin enemmän virkistystä; ja Mrs Vivie Patton tuli istumaan hänen viereensä, ja heidän välillään sukeusi iloinen pakina. Kun Mrs Vivie kerran alotti puhumisen ihmisistä, juoksi hänen kielensä niinkuin tuulimylly.

Kas tuolla oli Reggie Mann, joka luikerteli ihmisten joukossa ja hymyili heille teeskennellyllä tavallaan. Reggie oli kunniansa kukkuloilla Mrs de Graffenriedin kesteissä. Reggie oli järjestänyt tämän kaiken -- hän suoritti suunnittelut ja tilaukset ja teki asiamiesten kanssa sopimukset koristelua varten. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että hän oli saanut välityspalkkionsa niistä -- vaikkakin joskus Mrs de Graffenried sai koristeet ilmaiseksi reklaamin takia, minkä hänen nimensä saisi aikaan. Kaikellaiset toimitukset olivat Reggien erikoisuutena -- hän oli alottanut elämänsä automobiiliasiamiehenä. Eikö Montague tietänyt, mikä se oli? Automobiiliasioitsitsija oli mies, joka alinomaa pyysi ystäviään käyttämään määrätynlaista vaunua, jotta hän siten saisi toimeentulonsa; ja Reggie oli saanut kokoon lähes sataviisikymmentätuhatta vuodessa sillä tavalla. Hän oli tullut Bostonista, missä hän oli hankkinut maineensa sillä, että eräänä varhaisena aamuna, kun he ajoivat kotia juhlista, oli hän saanut erään nuoren ylimysrouvan uskaltamaan riisumaan kengät ja sukat jaloistaan ja kahlailemaan julkisessa suihkulähteessä; tämä oli tehnyt sen ja Reggie oli seurannut häntä. Tämän hämmästyttävän kepposen levittämän maineen nojalla oli Mrs Devon ottanut hänet suosioonsa; ja eräänä päivänä oli Mrs Devon pukenut ylleen valkoisen puvun ja kysynyt häneltä, mitä hän siitä ajatteli "Siitä puuttuu vain yksi asia ollakseen täydellinen", sanoi Reggie, ja ottaen punaisen ruusun, kiinnitti hän sen hänen rintaansa. Vaikutus oli tenhoava; jokainen huusi riemusta, ja siten oli Reggien maine pukuauktoriteettina taattu ikuisesti. Nyt hän oli Mrs de Graffenriedin oikea käsi, ja he punoivat ilveitään yhdessä, Kerran kesällä olivat he astuneet katua pitkin, suuri, rääsyinen nukke käsillään. Ja Reggie oli antanut päivälliset, joilla kunniavieraana oli ollut apina -- varmasti oli Montague siitä kuullut, sillä se oli ollut koko kesäkauden puheenaiheena. Se oli todellakin hassunkurisin asia, mitä saattoi ajatella; apinalla oli päällään hieno puku, jossa oli kaulukset ja mansetit, ja hän pudisti kaikkien vieraiden käsiä, ja käyttäytyi aivankuin joku herrasmies -- paitsi ei juonut itseään humalaan.

Ja sitten Mrs Vivie osotti suuren Mrs Hidgley-Clievedenin, joka istui yhden suosikkinsa, ankaran näköisen, mustapartaisen herrasmiehen seurassa, joka oli sukeltautunut maineeseen perimällä kaksisataa viisikymmentä miljoona markkaa. "Mrs R.--C." oli ottanut hänet suosioonsa ja järjestänyt hänen vieraskirjansa ja hän näytteli juhlallisesti seuramaailman tähden osaa. Hän oli ostanut vanhan new-yorkilaisen talon, jonka koristamiseen oli kulutettu viisitoistamiljoonaa markkaa; ja kun hän tuli kotia liikeasioilta Tuxedosta, odotti häntä yksityinen juna kaiken päivää lähtöön valmiina. Mrs Vivie kertoi huvittavan jutun eräästä naisesta, joka oli julistanut kihlauksensa hänen kanssaan, ja oli käyttänyt suuria rahasummia sen vahvistamiseen, ennenkuin hänen kieltonsa ehti tulla. Se oli tuottanut hyvin suurta iloa Mrs de Graffenriedille, joka oli hirmuisesti kateellinen "Mrs R.--C:lle."

Kaskuista, joista ihmiset kertoivat, päätti Montague, että Mrs de Graffenriedin täytyi olla yksi niistä seuraelämän uusista johtajista, joilla oli taipumusta kaikenmoisiin harvinaisuuksiin ja merkillisyyksiin. Mrs de Graffenried tuhlasi joka sesonkikautena kaksi ja puoli miljoonaa markkaa säilyttääkseen asemansa säätynsä johtajana, ja häneltä voi aina odottaa uusia ja hämmästyttäviä päähänpistoja. Kerran oli hän vierailleen antanut katrillilahjoina pienen pieniä palloja, joissa oli kultakaloja; ja toisen kerran oli hän toimeenpannut tanssiaiset, joissa jokainen oli laittanut itsensä erilaiseksi kasviksi. Hän läksi mielellään kävelemään ja kutsui aivan sattumalta ihmisiä aamiaiselle - kolme- tai neljäkymmentä kerrallaan -- ja sitten hämmästytti heitä loistavilla pidoilla. Sitten saattoi hän taas tarjota suuret, säädylliset päivälliset, ja saada ihmiset hämmästymään tarjoamalla heille sellaista syötävää, josta he todella pitivät. "Nähkääs", selitti Mrs Vivie, "näillä päivällisillä me tavallisesti saamme lihavaa, vihreää kalkkunapaistia, ja omelettia, jonka päälle on valeltu jonkinlaista Florida-vettä, ja lasin alla keitettyjä sieniä, ja oikeaa käsintehtyä jälkiruokaa; mutta Mrs de Graffenriedillä on uskallusta tarjota savustettua kinkkua ja nuoria perunoita, tai vieläpä oikeaa häränlihaakin. Näitte, että hänellä tänä iltana oli vihreää vehnää; hänen on täytynyt järjestää sitä varten kuukausia edeltäkäsin -- Porto Ricolta emme saa sitä koskaan ennenkuin tammikuussa. Ja tässä näette pienen vadillisen villiä mansikoita -- ne ovat luultavasti istutetut ja kasvatetut lämpimässä huoneessa, ja jokainen kappale niistä on kääritty huolellisesti erikseen, ennenkuin ne tuotiin laivaan."

Kaikki nämä vaivalloiset toimenpiteet olivat tehneet Mrs de Graffenriedistä suunnattoman voiman seuramaailmassa. Hänellä oli raakalaisen sanavarasto, sanoi Mrs Vivie, ja jokainen pelkäsi häntä; mutta kerran tapasi hän vertaisensa. Erään kerran oli hän kutsunut koomillisen oopperan tähden laulamaan vierailleen, ja kaikki miehet oli kertyneet tämän näyttelijättären ympärille, ja Mrs de Graffenried oli tulistunut ja koettanut ajaa heitä matkoihinsa; ja näyttelijätär, lojuen mukavasti tuolissaan ja tuijottaen välinpitämättömänä Mrs de Graffenriedin, oli venyttäen lausunut: "Kymmenen vuotta Jumalaakin vanhempi!" Mrs de Graffenried parka ei voisi unohtaa noita sanoja ennenkuin vasta kuoltuaan.

Jotakin, mikä muistutti hänelle tästä, huomasi Montague sinä samana iltana. Noin kello neljän aikaan, Mrs Vivie halusi päästä kotia, ja pyysi häntä hakemaan käsiinsä hänen "henkivartijansa", kreivi St Elme de Champignonin -- miehen, jota, sivumennen sanoen, hänen miehensä jahtasi kiväärin kanssa. Montague kiersi ympäri talon, ja meni lopuksi alikertaan, missä teatteriseurueella oli erikoinen huone virvoituspuoleen osaaottamista varten. Mrs de Graffenriedin sihteeri vartioi ovilla; mutta muutamat poikaset olivat päässeet pujahtamaan huoneeseen ja joivat shampanjaa ja kuhertelivat kuorotyttöjen kanssa. Ja siellä oli itse Mrs de Graffenried, joka työnsi ruumiin voimilla heitä ulos huoneesta -- heitä oli parikymmentä kappaletta tai enemmänkin, ja niiden joukossa myöskin Mrs Vivien kreivi!

Montague toimitti perille sanomansa, ja meni sitten yläkertaan odottamaan, kunnes hänen oma seurueensa olisi valmis lähtemään. Tupakkahuoneessa oli joukko miehiä, jotka myöskin odottelivat; ja niiden joukossa huomasi hän Majuri Venablen keskustelussa erään miehen kanssa, jota hän ei tuntenut. "Tulkaa tännepäin", huusi Majuri; ja Montague totteli, samalla heittäen silmäyksen vieraaseen.

Hän oli pitkä, voimakasrakenteinen mies, jolla oli irtonaiset nivelet, ja pieni pää ja hyvin silmiinpistävät kasvojen piirteet; kapea suu, jonka alasvenyneet pielet olivat lujasti yhteenpuristetut, ja korkea kotkannenä, ja syvälle painuneet, vaanivat silmät. "Oletteko kohdannut Mr Heganin?" sanoi Majuri. "Hegan, tämä on Mr Allan Montague."

Jim Hegan! Montague kesti tutkivan katseen ja otti tuolin, jonka he tarjosivat. "Sikaari, olkaa hyvä", sanoi Hegan, ojentaen askiaan.

"Mr Montague on vast'ikään tullut New Yorkiin", sanoi Majuri. "Hän on myöskin etelästä."

"Todellako?" sanoi Hegan ja kysyi, mistä valtiosta hän tuli. Montague vastasi ja lisäsi: "Minulla oli ilo kohdata tytärtänne hevosnäyttelyssä viime viikolla."

Siitä pääsi keskustelu alkuun; sillä Hegan tuli Texasista, ja kun hän huomasi, että Montague tunsi hevosia -- lämpeni hän hänelle. Sitten kutsui Majurin pois hänen seurueensa, ja nuo kaksi jäivät jatkamaan keskustelua.

Oli tavattoman helppoa pakista Heganin kanssa; ja kuitenkin syvällä toisen mielessä luikersi heikko vapistuksen sekainen tunne ajatellessaan, että hän tarinoi viidensadanmiljoonan markan kanssa. Montague oli siksi vasta-alkava pelissä, että hän kuvitteli mielessään olevan jotakin outoa, jotakin hirvittävää ja salaperäistä sellaisen miehen ympärillä, joka hallitsi toista kymmentä rautatietä, ja kymmenkunnan valtion politiikkaa.

Hän oli käytökseltään yksinkertainen ja hyvin ystävällinen, suora mies, joka rakasti kaikkea suoruutta. Hänen ympärillään oli, niinkuin hän sanoi, arkuuden, miltei anteeksiannon merkki, jonka Montague huomasi, ja jota hän ihmetteli. Vasta myöhemmin, kun hänellä oli aikaa ajatella, käsitti hän, että Hegan oli alkanut uutisviljelijän poikana Texasissa, "tyhjillä taskuilla" varustettuna, ja voiko olla mahdollista, että kaikkien näiden vuosien läpi hänessä oli säilynyt vaisto, niin että milloin hyvänsä hän kohtasi miehen vanhasta Etelästä, seisoi hän hänen kanssaan kunnioittavaisena, näyttäen aivankuin pyytävän anteeksi viittäsataa miljoonaa markkaansa?

Ja kuitenkin oli siinä miehessä jotakin voimaa. Sen saatoit tuntea silloinkin, kun hän pakisi hevosista; sinä tunsit, että hänessä oli jokin osa, joka ei rupatellut, vaan joka oli takana ja tarkasteli. Ja kummallisinta kaikista oli, että Montague huomasi kuvittelevansa noiden hymyilevien kasvojen takana olevan toiset kasvot, jotka eivät hymyilleet, vaan jotka olivat julmat ja vakavat. Ne olivat omituiset kasvot, paksuine, kokoonrypistettyine kulmakarvoineen ja alaspäin venähtäneine suupielineen; ne vainosivat Montaguea ja herättivät hänessä vaivaloisen tunteen keskellä mukavaa rauhallisuutta.

Nyt tuli Laura Hegan, joka tervehti heitä ylpeällä tavallaan; ja Mrs Hegan, uhkuva ja elinvoimainen, puettuna _en grande dame_. "Tulkaa joskus katsomaan", sanoi mies. "Teidän on vaikea tavata minua muuten, sillä minä en paljon oleskele ulkona." Ja niin läksivät he; ja Montague istui yksin, tupakoi ja tuumaili. Nuo kasvot yhä pysyivät hänen näkyvissään; ja nyt yht'äkkiä välähti hänelle salamana, mikä se oli: petolinnun kasvot -- suuren, villin, yksinäisen kotkan! Kenties olet nähnyt sellaisen eläintarhassa istumassa korkealla, alistuen kärsivällisesti ja odottaen aikaansa. Mutta kaiken aikaa oli kotkan sielu kaukana poissa, vaelteli läpi laajojen avaruuksien, valmiina salamana hyökkäämään ja tarttumaan kynsin saaliiseen!

Kymmenes luku.

Seuraavalla viikolla oli Montagueilla kiirettä. Wallingit olivat tulleet kaupunkiin ja avanneet kotinsa, ja nyt oli lähellä ihmeellisten avajaistanssijaisten aika, joissa Alice muodollisesti tultaisiin esittämään seuramaailmalle. Ja tietenkin Alicen täytyi tilaisuutta varten saada uusi puku, ja sen välttämättä täytyi olla kaunein puku, mitä koskaan oli nähty. Muutamana joutavana hetkenä laski serkkunsa hänelle, että Alicen vierailu Wallingeilla tuli hänelle maksamaan kaksikymmentäviisi markkaa minuutilta.

Mitä se maksaisi Wallingeille, sitä tuskin uskalsi ajatella. Heidän tanssisalinsa oli muuttuva kukkatarhaksi, ja siellä tultaisiin tarjoamaan illallista sadalle vieraalle, ja vielä toinen illallinen tanssin perästä, ja kalliita lahjoja jokaiselle läsnäolijalle. Näiden ostaminen oli uskottu Oliverin tehtäväksi, ja Montague kuunteli kauhistuksella, mitä ne olivat maksaneet. "Robbiella ei ole varoja tehdä mitään toisluokkaista", oli nuoremman veljen ainoa vastaus hänen huudahteluihinsa.

Alice jakoi aikansa Wallingeille ja räätäleillensä, ja joka ilta, kun hän saapui kotia, oli hänellä kerrottavana jostakin uudesta kehitysaskeleesta. Alice oli vielä vasta-alkaja leikissä, ja se sai hänet kiihottumaan; ja Mrs Robbie näki mielellään hänen kirkkaat kasvonsa ja kainon hymynsä hänen tehdessä innokkaasti kysymyksiään. Mrs Robbie oli itse antanut määräyksensä ylihovimestarilleen, kukkakauppiailleen ja kirjurilleen, ja sitten oli hän jatkanut matkaansa eikä ajatellut sitä sen enempää. Se oli suurten naisten tapa -- taikka ainakin oli se heidän tapansa näytellä.

Wallingien kaupunkitalo oli juhlallinen palatsi, joka vallitsi korttelin alaa Viidennen Avenuen varrella -- se oli yksi noista Wallingin perheen kymmenkunnasta palatsista, jotka luettiin kaupungin nähtävyyksien joukkoon. Kokonainen luettelo olisi muodostunut niistä täydellisistä maataloista, joita Wallingit ylläpitivät -- heillä oli maa-alue Georgiassa, ja toinen Adirondackissa, ja toisia oli Long Islandissa ja New Jerseyssä. Myöskin oli useita New Portissa -- yksi sellainen, jossa oli tuskin koskaan asukkaita, ja jota Mrs Billy Alden purevasti nimitti "viidentoista miljoonan markan linnaksi erämaassa."

Montague meni Alicen mukana pari kertaa, ja sai tilaisuuden tarkastaa Mrs Robbieta kotosalla. Kolmekymmentäkahdeksan palvelijaa oli hänellä asunnossaan; se oli itsessään kokonainen pikku valtio, jossa Mrs Robbie oli kuningattarena, ja hänen taloudenhoitajansa pääministerinä, ja niiden alapuolella oli monta eri arvoastetta, luokkaa ja säätyä, niinkuin feodaaliruhtinaskunnassa. Siellä täytyi olla kuusi erillään olevaa ruokailuhuonetta erilaisia palvelijoita varten, ja palvelijoiden palvelijoilla oli vielä palvelijoita. Ainoastaan kolme sanottiin olevan sellaisia, joille rouva antoi määräyksiä -- ylitarjoilija, hovimestari ja taloudenhoitaja; hän ei edes tietänyt useimpien heidän nimiä, ja ne vaihtuivat niin usein, että, selitteli hän -- hänen oli jätettävä salapoliisinsa tehtäväksi erottaa palvelijat ja murtovarkaat toisistaan.

Mrs Robbie oli aivan nuori nainen, mutta häntä miellytti tekeytyä huolien uuvuttamaksi rouvaksi, joka oli väsynyt korkean asemansa vastuunalaisuuteen. Tietämättömät pitivät ja kuvittelivat mielessään hänen viettävän elämäänsä suloisessa rauhassa, kaikkien tilaisuuksien ollessa hänelle avoinna; itse asiassa vähäpätöisin kyökkityttökin oli vapaampi -- hän oli aivan nääntynyt laihaksi sen taakan alla, mikä hänen päällänsä lepäsi. Jättiläismäinen kone uhkasi alinomaa särkyä pirstoiksi, ja hänellä, joka tahtoi sitä pyörittää, täytyi olla Salomonin viisaus ja Jobin kärsivällisyys. Hovimestarin palkkaan meni kokonainen omaisuus, ja kuitenkin ryösti hän oikealta ja vasemmalta, ja riiteli päälle päätteeksi kyökkimestarin kanssa. Ylitarjoilijan epäiltiin juovan itsensä humalaan kalliilla ja harvinaisilla viineillä, ja uusi sisäkkö oli muuttunut valepukuiseksi sanomalehtireportteriksi. Mies, joka joka päivä oli kymmenen vuoden ajalla tullut vetämään rakennuksen kelloja, oli kuollut, ja se, joka piti huolta harvinaisista muinaiskaluista oli sairaana, ja taloudenhoitaja oli pahemmassa kuin pulassa huolehtiessaan toisen harjottamisesta.

Ja vaikkakin otaksuttaisiin, että pääsit pakenemaan kaikkia näitä asioita, olisi yhä vielä jälellä elämäsi varsinaiset kysymykset, joita sinun olisi silmästä silmään katsottava. Se ei ollut kylliksi, että pysyit hengissä; sinulla oli tehtäväsi -- velvollisuutesi seuraelämän johtajana. Sitten oli päivittäinen posti kaikkine säälittävine kirjeineen tuhansilta ihmisiltä, jotka pyysivät rahaa -- tosiasiassa yhden viikon sisällä saapui anomuksia kymmenen miljoonan markan arvosta. Ne olivat neroja, jotka olivat keksineet patenttimunanhautomislaitteet ja lämmityskoneistot, ja joka kerta kun annoit tanssijaiset, panit liikkeelle joukoittain anarkisteja ja vetelehtijöitä. Ja sitten oli kirjeet, joihin todella tuli vastata, ja kutsut, joita oli noudatettava. Näitä viimeksi mainittuja oli niin paljon, että samassa ympäristössä asuvat ihmiset olivat järjestäneet saman päivän, jolloin he olivat kotona; niinpä, jos asuit Madison Avenuella, oli se päivä torstai; mutta silloinkin meni koko iltapäivä kutsukorttien jakamiseen. Ja sitten oli lähetettävä ja vastaanotettava kutsuja; ja aina sattui erehdyksiä ja tuli loukanneeksi jotakuta -- ihmiset saattoivat tulla verivihollisiksi yhtenä yönä ja toivoa sitä koko maailman tietoon jo seuraavana aamuna. Ja tätä nykyä tapahtui niin paljon avioeroja ja uudelleen-naimisia, ja niitä seurasi asianmukaiset nimenmuutot; ja muutamilla oli vihiä vaimojensa rakastajista, mutta eivät siitä välittäneet, ja muutamat taas välittivät, mutta eivät niistä mitään tienneet -- kaikki tuo yhdessä oli kuin olisi pelannut kahtatoista shakkipeliä päässään. Ja sitten oli tukanlaittaja, terveydenhoitaja ja hieroja, ja räätäli, suutari ja jalokiviseppä; ja sitten täytyi välttämättä vilkaista sanomalehteä, ja käydä silloin tällöin lapsia katsomassa.

Kaiken tämän selitti Mrs Robbie aamiaisilla; sellainen oli rikkaan ihmisen taakka, josta jokapäiväisillä ihmisillä ei ollut vähintäkään käsitystä. Henkilö, jolla oli paljon rahaa, oli niinkuin siirappitynnyri -- kaikki kärpäset läheisyydessä lensivät suuristen sen ympärillä. Kerrassaan uskomatonta oli, kuinka pitkälle ihmiset saattoivat mennä tullakseen kutsutuksi hänen kotiinsa; he eivät ainoastaan kirjottaneet ja pyytäneet häneltä, he saattoivat sekaantua hänen liikeasioihinsa ja vieläpä houkutella hänen ystäviänsäkin. Ja voi sitä vaikeutta toiselta puolen, kun piti saada heidät tulemaan, silloin kun he luulivat hänen heitä tarvitsevan! "Kuvitelkaa", sanoi Mrs Robbie, että tarjoatte päivällisen englantilaiselle kreivittärelle, ja hän yrittää velottaa tulemisestaan teitä! Ja uskomattomalta niinkuin se tuntuukin, muutamat ihmiset todellakin mukautuivat hänen vaatimuksiinsa ja tuo inhottava olento oli näytellyt seuramaailman kuuluisuuden osaa kokonaisen sesonkikauden, ja oli saanut sievoset tulot siitä. Ei näyttänyt olevan ollenkaan mitään rajoja muutamien ylhäisön loiselävien alhaisuudelle.

Oli opettavaista kuulla Mrs Robbien tuovan esille tuollaisia ikäviä puolia; ja kuitenkin -- voi inhimillistä heikkoutta -- seuraavalla kerralla Montaguen siellä käydessä tuo suuri nainen paloi aivan vihasta kuultuaan uutisen, että uusi ulkomaalainen prinssi aikoi saapua Ameriikkaan, ja että Mrs Ridgley-Clieveden oli etukäteen pitänyt varansa ja siepannut hänet huostaansa. Hän tuli olemaan hänen holhouksensa alla koko ajan, ja kaikki hänen ylhäisyydestään säteilevä loisto lankeaisi tuon nousukastalon yli. Mrs Robbie kosti puolestaan laskemalla suustaan niin monta epämieluista asiaa Mrs Ridgley-Clievedenistä, kuin hän suinkin saattoi ajatella; ja lopettaen julistuksella, että jos hän käyttäytyisi tämän prinssin kanssa niinkuin hän oli käyttäytynyt sen venäläisen suuriruhtinaan kanssa, niin, Mrs Robbie Walling omasta puolestaan ainakin olisi siitä lähtien häntä tuntematta. Ja todennäköisesti ne seikat, joita Mrs Robbie kertoi, olivat aijotut herättämään sellaisen käsityksen, että hänen kilpailijansa vieraanvaraisuus oli takaisin palaamista alkuperäisiin pakanuusaikojen tapoihin.

Ylläoleva on kuvaavana näytteenä sen keskustelun laadusta, mitä sai kuulla aina vierailuilla kenen tahansa Wallingin luona. Kenties ne olivat heidän miljoonansa, niinkuin Mrs Robbie sanoi, jotka tekivät välttämättömäksi sellaisen suhtautumisen toisia ihmisiä kohtaan; se nyt oli joka tapauksessa varmaa, että Montague huomasi heidät kaikki mitä epämieluisimmiksi tuttaviksi. Teepöydän ääressä oli aina käynnissä myrsky heidän vihamiestensä viimeisten vehkeiden johdosta. Ja sitten oli olemassa kokonainen lauma elottomia ihmisolentoja, jotka imivät heitä ja ryömivät imarrellen heidän edessään; ja lopuksi nuo raakalaisjoukot ulkopuolella heidän tuttavuuspiirinsä taikarajaa -- muutamia erinomaisia näytteitä niistä saapui sinne joka päivä pilkattavaksi. Niillä oli suuret jalat ja tekohampaat; ne söivät maissipuuroa ja siirappia; he kantoivat kaulassaan valmiiksi tehtyjä kahleita; ja niillä oli tapana kysyä, "haluatteko, että tekisin sen?" Heidän isoisänsä olivat olleet teurastajia, rihkamakauppiaita ja muita sellaisia kauhistuttavia olentoja. Montague koetti parhaansa mukaan miellyttää Wallingeja kaiken sen takia mitä he tekivät Alicen puolesta; mutta istuttuaan heidän aamiaispöydässään ja kuunneltuaan tämän luontoista keskustelua, huomasi hän kaipaavansa raitista ilmaa.

Ja sitten rupesi hän pohtimaan omaa suhdettaan näihin ihmisiin. Jos he puhuivat jokaisesta muusta hänen selkänsä takana, niin luonnollisesti heidän täytyi puhua hänestäkin hänen selkänsä takana. Ja minkätähden poikkesivat he tavastaan, ja koettivat saada häntä kotiutumaan, ja minkätähden tuhlasivat he rahojaan saadakseen Alicen heittäytymään seuraelämään? Alussa oli hän otaksunut, että he tekivät sen sydämensä hyvyydestä; mutta nyt, nähtyään heidän sydämiinsä, hylkäsi hän sen selityksen. Heidän tapoihinsa ei kuulunut sirotella kuninkaallisia lahjoja vieraille; yleensä kaikkien Wallingien suhtautuminen vieraita kohtaan oli samallainen kuin Lontoon hampuusin -- "Paiskaa häntä tiilen kappaleella." He pitivät itseään kaitselmuksen erikoisesti asettamina olentoina suojelemaan ylhäisöä rikkailta raakalaisasukkailta, joita kaupunkiin virtaili, kuuluisuutta ja mainetta etsimään. He olivat ylpeitä tästä asemasta ja nimittivät sitä omaksi "erikoisuudekseen"; ja Wallingien nuoremman polven erikoisuus oli muodostunut jonkinlaiseksi mielisairaudeksi.

Ei myöskään voinut syynä olla se, että Alice oli kaunis ja puoleensavetävä. Sitä olisi saattanut kuvitella, jos Mrs Robbie olisi ollut niinkuin -- sanokaamme, Mrs Winnie Duval. Oli helppoa ajatella Mrs Winniestä, että hän saattoi ihastua johonkin tyttöön ja kuluttaa suunnattomia summia häneen. Mutta tuhansista pikkuseikoista, mitä hän oli ehtinyt nähdä, oli Montague tullut siihen käsitykseen, että Robbie Wallingit kaikessa varallisuudessaan, vallassaan ja loistossaan olivat itse asiassa hyvin saitoja. Samalla kun koko maailma näki heidän sirottavan rikkauksia jälkeensä, seurasivat he todellisuudessa tarkasti jokaista viisimarkkasta. Ja Robbie itse oli taipuvainen kuumeen tapaisella kiihkolla tarttumaan kiinni rahoihinsa; siinä hän saattoi mennä mitä mielettömimpiin äärimäisyyksiin -- Montague kuuli hänen kerran kinailevan parista markasta ajurin kanssa. Vaikka he kumpikin olivat tuhlaavaisia isäntiä, niin oli kirjaimellinen tosiasia se, että he eivät koskaan kuluttaneet rahojaan kenellekään muulle kuin itselleen -- heidän kaiken toimintansa tarkotuksena ja päämääränä oli Robbie Wallingien voima ja vaikutusvaltaisuus.

"He tekevät sitä siksi, että he ovat minun ystäviäni", sanoi Oliver ja toivoi nähtävästi vastauksen tyydyttävän veljeään. Mutta se ainoastaan antoi kysymykselle uuden puolen, ja pani hänet tarkastamaan Robbieta ja Oliveria ja etsimään perustetta heidän ystävyyssuhteelleen. Tämän yhteydessä kohosi hänelle muuan hyvin vakavaluontoinen kysymys, Oliver oli tullut New Yorkiin verrattain köyhänä, ja nyt oli hän rikas -- taikka ainakin hän eli rikkaan henkilön tavalla. Ja hänen veljensä, jonka vainu päivä päivältä hänen oleskelunsa aikana New Yorkissa oli kasvanut yhä terävämmäksi, oli miltei päättänyt mielessään, että Oliver sai rahansa Robbie Wallingilta.

Tälläkin kertaa olisi kysymys ollut yksinkertainen, jos kyseessä olisi ollut toinen henkilö kuin Robbie; Montague olisi silloin päättänyt, että hänen veljensä kuului "liepeessä riippujiin." Siellä oli useita suuria perheitä, joiden kodit olivat sellaisten loisasujanten vaivaamia. Siegfried Harvey esimerkiksi oli mies, jolla oli aina puoli tusinaa nuoria miehenalkuja riippumassa ympärillään; sironäköisiä ja reippaita veitikalta, jotka metsästivät ja pelasivat _bridgeä_, ja huvittivat aviovaimoja sillä aikaa kun heidän miehensä olivat toimessa, ja jotka, heitettyään pienen viittauksen siihen suuntaan, että olivat kireällä, saattoivat olla miltei varmoja siitä, että heille tarjottiin shekki. Mutta jos Robbie Wallingien tuli kirjottaa shekkejä, tapahtui se korvauksena saadusta arvosta. Ja mikä mahtoi olla se arvo?

"Ollie" oli miltei pikku jumala äärimmäiskeikarien joukossa; hänen makunsa antoi henkeä ja innostusta. Ja kuitenkin hänen veljensä havaitsi, että hän aina sellaisissa kysymyksissä heti kohta asettautui Wallingien mukaan; ja tietenkään Wallingit eivät olleet sellaisia ihmisiä, joita olisi saanut vakuutetuiksi siitä, että he tarvitsivat jonkun apua ohjaamassa itseään makuasioissa. Toiselta puolen, Ollie oli itse paholainen sukkeluuksien laskettelussa, ja ihmiset sydämensä pohjasta pelkäsivät häntä; ja Montague oli huomannut, että hän ei koskaan missään tilaisuudessa tehnyt pilaa Robbiesta -- että Wallingin talon epäjumalat saivat aina osakseen häneltä kunnioittavaa kohtelua. Siksi oli hän aprikoinut, josko Robbie ylläpitäisi hänen veljensä kuninkaallista asemaa hänen erinomaisen kykynsä takia saada toiset ihmiset tuntemaan itsensä nolatuiksi. Mutta hän ymmärsi, että Wallingit, heidän omalta näkökannaltaan katsottaessa, eivät enempää tarvinneet älykkyyttä kuin panssarilaiva tarvitsee nallipyssyjä. Oliverin asema heidän läheisyydessään oli enemmän miehen, joka ystävänsä rauhattoman kateuden vuoksi tuskin koskaan uskalsi olla niin viisas kuin hän olisi voinut olla.

Se oli hyvin salaperäistä ja sai vanhemman veljen tuntemaan olonsa epämukavaksi. Alice oli nuori ja vilpittömän luonnollinen henkilö, jota mielellään suojasi; mutta hän oli maailman mies, ja hänen asiansa oli huolehtia hänestä. Hän oli aina kulkenut omaa tietään elämässä, ja häntä inhotti suuresti joutua kiitollisuuden velkaan Wallingin kaltaisille ihmisille, joista hän ei välittänyt, ja jotka -- hän vaistomaisesti tunsi -- eivät voineet välittää hänestä.

Mutta tietenkään ei hän siinä suhteessa olisi voinut tehdä mitään. Suurten juhlallisuuksien päivä oli määrätty; ja Wallingit olivat rakastettavia ja ystävällisiä, ja Alice aivan vapisi innostuksesta. Ilta saapui ja sen kanssa tulivat Wallingin vihamiehet, puettuina jalokiviinsä ja hienoihin vaatteisiinsa. Heitä oli kutsuttu, sillä he olivat liian tärkeitä syrjäytettäviksi, ja he olivat tulleet, sillä Wallingit olivat liiaksi vaikutusvaltaisia, uskaltaakseen heidän kutsuaan jättää huomioon ottamatta. He kostivat puolestaan nauttimalla monenkertaiset annokset kalliita ja ylellisiä ruokalajeja; ja pudistivat Alicea kädestä ja tuhlasivat säteilevää hymyään hänelle, ja sitten juttelivat keskenään hänestä hänen selkänsä takana aivankuin hän olisi ollut ranskalainen nukke näyttelysalissa. He päättivät yksimielisesti, että hänen vanhempi veljensä oli "jäykkä kuin seiväs", ja että koko perhe oli tungettelijoita ja häpeämättömiä seikkailijoita; mutta ymmärrettävää oli, että koska Robbie Walling oli katsonut sopivaksi ottaa heidät luokseen, niin oli välttämätöntä kutsua vuorostaan myöskin heidät.

Joka tapauksessa tällaisessa valossa näyttäytyi kaikki Montaguelle, joka sitä mielessään oli aprikoinut. Alicelle oli se loistava juhlatilaisuus, johon ylhäisiä ihmisiä saapui iloitsemaan toistensa seurasta. Siellä oli korskeita pukuja ja säihkyviä jalokiviä; siellä oli hurmaava hajuvesien tuoksu, joka huumasi aisteja, ja kultainen, musikaalinen sävelvirta hiveli sinfoniallaan korvia; siellä oli naurun sekaista melua ja ihastuneita katseita, ja kauniita kavaljeereja, joiden kanssa sai tanssia satumaisten porttien läpi. Ja sitten seuraavana aamuna oli selontekoja kaikissa sanomalehdissä, ja kuvauksia huomattavimmista puvuista ja kaikkien saapuvilla olleiden nimet, ja vieläpä täydellinen illallislista, jotka kaikki auttoivat muiston säilymistä tuosta ihmeellisestä tilaisuudesta.

Nyt he oikein todellisuudessa kuuluivat ylhäisöön. Muuan reportteri kävi pyytämässä Alicen valokuvaa sunnuntain lisälehteen; ja tulvimalla saapui kutsuja -- ja niiden mukana kaikki ne huolet ja sekavuudet, joista Mrs Robbie oli kertonut. Muutamiin näistä kutsuista oli annettava kieltävä vastaus, ja täytyi tietää, ketä saattoi turvassa ja huoletta loukata. Vielä saapui pitkä kirje eräältä rutiköyhältä leskeltä, ja naimatarjous eräältä ulkomaalaiselta kreiviltä. Mrs Robbien sihteerillä oli luettelo monesta sadasta tällaisesta ammatti-kerjäläisestä ja kiristäjästä.

Huomiota veti tanssijaisissa puoleensa Mrs Winnie loistavassa, taivaan sinisessä silkkipuvussaan. Ja hän pudisti uhkaavaisena viuhkaansa Montaguelle, huudahtaen, "Te onneton mies -- lupasitte käydä minua katsomassa!"

"Olen ollut poissa kaupungista", puolusti Montague.

"Kas niin, tulkaa päivällisille huomenillalla"; sanoi Mrs Winnie. "Siellä tulee olemaan muutamia _bridge_-tovereita."

"Te unohdatte, että minä en ole oppinut pelaamaan", lennätti hän vastaan.

"No hyvä, mutta tulkaa sittenkin", vastasi Mrs Winnie. "Me opetamme Teitä. Minä itse en ole mikään pelaaja, ja minun mieheni tulee olemaan siellä ja hän on hyväluontoinen; ja veljeni Dan -- hän saa luvan olla mukana, halutkoon hän sitä tai ei."

Ja niin meni Montague toisen kerran lumipalatsiin ja kohtasi pankkiiri Winton Duvalin -- pitkän, sotilaallisen näköisen, noin viisikymmenvuotiaan miehen, jolla oli suuret, harmaat viikset, ja tuuheat kulmakarvat ja leijonan pää. Hän omisti yhden kaupungin suurimmista pankkihuoneista, ja hän oli liitossa vaikutusvaltaisten liikkeiden kanssa Wall Streetillä. Hän oli parhaallaan tekemisissä Mexikon ja etelä-Ameriikan kaivosten kanssa, ja siksi oli hän hyvin harvoin kotona. Hän oli mies, jolla oli mitä jyrkimmät tavat -- hän saattoi kuukauden liikematkan jälkeen yht'äkkiä odottamatta saapua kotiin, varmana siitä, että kaikki oli yhtä valmiina häntä varten sekä kotona että toimistossa, kuin jos hän olisi vast'ikään pyörähtänyt ympäri kadun kulmasta. Montague huomasi, että hän otti ruokalistansa ja kirjotti siihen nopeasti määräyksensä kutakin pöytää varten, ja lähetti sen sitten kyökkimestarille. Toisten ihmisten päivällisillä oli hän hyvin harvoin läsnä, ja kun hänen vaimonsa piti kestejään, söi hän poikkeuksetta päivällisensä klubissa.

Hän esitti anteeksipyynnöksi liikeasiat, jotka ottivat häneltä koko illan; ja kun Dan-veli ei ollenkaan näyttäytynyt, ei Montague oppinut pelaamaan _bridgeä_. Neljä muuta vierasta syventyivät pelaamiseen ja Montague ja Mrs Winnie istuivat ja pakisivat, lämmitellen itseään takan ääressä suuressa etusalissa.

"Oletteko nähnyt Charlie Carteria?" oli ensimäinen kysymys, minkä Mrs Winnie teki.

"En viime aikoina", vastasi hän; "mutta minä tapasin hänet Harveyllä."

"Minä tiedän", sanoi hän. "Minulle kerrottiin, että hän joi itsensä humalaan."

"Pelkäänpä, että hän sen teki.", sanoi Montague.

"Poika-parka", huudahti Mrs Winnie. "Ja Alice näki hänet! Charlie on varmaankin murtunut!"

Montague ei virkkanut mitään. "Tiedättehän", jatkoi Mrs Winnie, "Charlie todellakin tarkottaa hyvää. Hänellä on rehellinen ja rakastettava luonne."

Hän keskeytti, ja Montague sanoi epävarmasti, "Niin otaksun."

"Te ette pidä hänestä", sanoi toinen. "Voin sen huomata. Ja luulen, että Alicekaan ei enää kaipaa häntä. Ja minä olen sen kaiken suunnitellut ja määrännyt niin, että Alice kohottaisi hänet!"

Montague hymyili uhmalla.

"Oi, minä tiedän", sanoi Mrs Winnie. "Se ei olisi ollut helppoa. Mutta Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mikä ihastuttava poika Charlie aina ennen oli, ennenkuin kaikki naiset ryhtyivät yhdessä saattamaan häntä perikatoon."

"Voin kuvitella sitä mielessäni", sanoi Montague; mutta hän ei ollut koko kysymyksestä huvitettu.

"Te olette aivan niinkuin minun mieheni", sanoi Mrs Winnie surullisena. "Te ette välitä yhtään siitä, mikä on heikkoa tai onnetonta."

Sitten oli hetken vaitiolo. "Ja luulempa", sanoi hän lopuksi, "että Tekin muututte liikemieheksi -- jolla ei ole hiukkaakaan aikaa kenellekään eikä millekään. Oletteko jo alkanut?"

"En vielä", vastasi hän. "Katselen vielä ympärilleni."

"Minulla ei ole pienintäkään käsitystä liikeasioista", myönsi hän. "Kuinka ne pannaan alulle?"

"En itsekään voi sanoa vielä niitä tuntevani", sanoi Montague nauraen.

"Ettekö tahtoisi olla minun mieheni holhokkina?" kysyi hän.

Ehdotus tuli jotenkin äkkiä, mutta Montague vastasi hymyillen, "Minulla ei olisi mitään sitä vastaan. Mitä hän tekisi minulla?"

"Minä en sitä tiedä. Mutta hän voi tehdä, mitä hän vaan haluaa kaupungissa. Ja hän osottaisi Teille, kuinka voidaan ansaita tukuttain rahaa, jos minä häntä pyytäisin." Ja sitten lisäsi Mrs Winnie nopeasti, "Minä todellakin sitä tarkotan -- hän voisi sen tehdä."

"Minä en yhtään sitä epäile", vastasi Montague,

"Ja lisäksi", jatkoi Mrs Winnie, "Teidän ei tarvitse hävetä käyttää hyväksenne niitä tilaisuuksia, jotka Teille tarjoutuvat. Tulette huomaamaan, että New Yorkissa ette pääse eteenpäin, jollette kulje suoraa tietä ja sieppaa sitä, mitä voitte. Ihmiset ovat kyllä sukkelia ehtimään aina etukäteen."

"He kaikki ovat olleet minulle tähän saakka hyvin ystävällisiä", sanoi hän. "Mutta kun minä olen valmis ryhtymään liikeasioihin, kovennan minä sydämeni."

Mrs Winnie istui vaipuneena mietiskelyyn. "Minusta liikeasiat ovat vallan kauheita", sanoi hän. "Niin paljon ankaraa työtä ja huolehtimista! Minkätähden eivät ihmiset voi oppia tulemaan toimeen ilman niitä?"

"On laskuja, jotka ovat maksettavat", vastasi Montague.

"Kiitos meidän hirvittävän ylellisen elämäntapamme", huudahti toinen. "Joskus minä toivon, että minulla ei olisi koskaan elämässäni ollut rahaa."

"Te väsyisitte pian siihen", sanoi Montague. "Te menettäisitte siten tämän talonkin!"

"Minä en menettäisi rahtustakaan", sanoi Mrs Winnie nopeasti. "Se on oikein totta -- minä en välitä tästä kaikesta vähääkään. Minä eläisin mielelläni yksinkertaisesti, ja vapaana niin monista huolista ja vastuunalaisuuksista. Ja jonakin päivänä minä myöskin aijon sen toteuttaa oikein todella aijon. Aijon hankkia itselleni pienen maatilkun kaukana jossain maaseudulla. Ja minä aijon viettää siellä elämäni, kasvattaa kananpoikasia ja kasveja, ja minulla tulee olemaan oma kukkatarha -- korutonta ja yksinkertaista --" ja siihen Mrs Winnie äkkiä pysähtyi, huudahtaen, "Te nauratte minulle!"

"En ollenkaan!" sanoi Montague. "Mutta en voinut olla ajattelematta sanomalehtireporttereita --."

"Siinä Te taas olette!" sanoi Mrs Winnie. "On mahdotonta ajatella koskaan mitään kauniita unelmia taikka koettaa tehdä jotakin järkevää -- sanomalehtireportterien takia!"

Jos Montague olisi tavannut Mrs Winnie Duvalin ensi kertaa, olisi häneen vaikuttanut hänen ikävöimisensä yksinkertaiseen elämään; hän olisi pitänyt sitä tärkeänä ajanmerkkinä. Mutta ah, hän tiesi nyt, että tämän hänen hurmaavan emäntänsä ympärillä oli enemmän turhanpäiväistä korua kuin kenenkään muun ympärillä, minkä hän vielä oli kohdannut -- ja kaikki se oli hänen omien suunnitelmiensa tuotetta! Mrs Winnie poltti omia, erikoisella merkillä varustettuja paperosseja, ja kun hän tarjosi niitä jollekulle, oli niiden kääreissä Montmorencin vanhan herttuallisen huoneen vaakuna! Ja kun joku sai kirjeen Mrs Winnieltä, huomasi hän kolmenkymmenen pennin postimerkin kirjekuoressa -- sillä harmaa violetti oli hänen värinsä, ja kahdenkymmenen pennin postimerkit olivat inhottavan punaisia! Siksi saattoi varmuudella päättää, että jos Mrs Winnie joskus läksisi kanoja kasvattamaan, niin tulisi poikasten olla erikoisesti tuotettuja Kiinasta tai Patagoniasta, ja kanakoppien tulisi olla tarkkoja mestarijäljennöksiä niistä, joita löytyi vanhassa Montmorencin linnassa, missä hän automobiilillaan oli pistäytynyt.

Mutta Mrs Winnie oli kaunis, ja kovasti innostunut juttelemaan, ja siksi Montague kunnioittavalla myötätuntoisuudella kuunteli, kun hän kertoi ihanteellisista maalaisunelmistaan. Ja sitten kertoi Mrs Winnie hänelle Mrs Caroline Smythestä, joka oli kutsunut joukon ystäviään koolle erääseen suureen hotelliin, ja järjestänyt seuran ja perustanut "pysähdy hetkeksi kodin" suojattomille kissoille. Sen perästä heittäytyi hän psyykillisiin tutkimuksiin -- joku oli vienyt hänet istuntoon, missä arvokkaan näköiset yliopistojen professorit ja naiset rillit nenällä istuivat piirissä ja odottivat henkien aineellistumista. Se oli ollut ensimäinen Mrs Winnien tämän suuntainen kokemus ja hän oli yhtä innostunut kuin lapsi, joka juuri on löytänyt makeislaatikon avaimen. "Tuskin tiesin nauraako vai peljätä", sanoi hän. "Mitä Te siitä ajattelette?"

"Minulla on ilo saada Teiltä ensimäiset vaikutelmani siinä suhteessa", sanoi Montague nauraen.

"No hyvä", sanoi hän, "sitten siellä oli pöytien kohoamista ja oli mitä salaperäisintä nähdä pöydän hyppien kulkevan ympäri huonetta! Ja sitten oli koputuksia -- ja kuvitelkaa, kuinka ihmeellistä on nähdä ihmisiä, jotka oikein todella uskovat saavansa sanomia hengiltä. Se kerrassaan pani kylmiä väreitä liikkeelle minun ruumiissani. Ja sitten tämä nainen -- rouva Se-ja-se -- meni ranssiin uh! Perästä päin puhelin minä yhden miehen kanssa, ja hän kertoi minulle, kuinka hänen isänsä oli ilmestynyt hänelle yöllä ja kertonut, että hän oli juuri hukkunut mereen. Oletteko koskaan kuullut sellaista?"

"Sellainen kertomus kulkee meidän perheessämme", sanoi hän.

"Jokaisessa perheessä näyttää sellainen olevan", sanoi Mrs Winnie. "Mutta, paras ystävä, se teki minut niin rauhattomaksi -- makasin valveilla koko yön odottaen näkeväni oman isäni Hänellä oli hengen-ahdistusta, nähkääs; ja minä kuvittelin kuulevani hänen hengityksensä."

He olivat nousseet ja harhailivat kasvihuoneeseen; ja Mrs Winnie katsahti aseissa olevaan mieheen. "Minä rupesin kuvittelemaan, että tämä henki tulisi minua katsomaan", sanoi hän. "Luulen, etten tästä lähtien käy enää istunnoissa. Minun miehelleni oli kerrottu, että minä olin luvannut heille vähän rahaa, ja hän raivostui -- hän pelkää, että se joutuu sanomalehtiin." Ja Montague nauroi sisässään niin että vapisi, kuvitellessaan, mikä työ ylimyksellisellä ja ylpeällä vanhalla pankkiirilla mahtoi olla koettaessaan estää vaimoansa joutumasta sanomalehtien palstoille!

Mrs Winnie sytytti valot suihkulähteessä, ja istuutui sen reunalle ja seurasi silmillään kaloja. Montague puoleksi odotti hänen kysyvän, luuleeko hän niillä olevan henkeä; mutta hän säästyi siitä, Mrs Winnien jatkaessa aivan toiseen suuntaan.

"Minä kysyin sitä tohtori Parryltä", sanoi hän. "Oletteko kohdannut hänet?"

Tohtori Parry oli St Cecilian, Viidennen Avenuen varrella olevan uudenaikaisen kirkon sielunpaimen, ja useimmat Montaguen tuttavista kävivät siellä. "En ole vielä ollut kaupungissa ainoatakaan sunnuntaita", vastasi hän. "Mutta Alice on hänet tavannut."

"Teidän täytyy tulla minun kanssani jonkun kerran", sanoi hän. "Mutta mitä tulee henkiin. --."

"Mitä hän niistä sanoi?"

"Hän näytti niitä pakenevan", nauroi Mrs Winnie. "Hän sanoi, että se vie helposti vaarallisille aloille. Mutta ah, minä unohdin -- minä kysyin myöskin swamiltani, ja hän ei siitä ollenkaan hämmästynyt. He ovat tottuneet henkiin; tiedättehän, että he uskovat henkien takaisinpalaamiseen maan päälle. Minä ajattelin, että jos se olisi hänen henkensä, niin mielelläni katsoisin sitä -- sillä hänellä on niin kauniit silmät. Hän antoi minulle kirjan, jossa kerrottiin hindulaisia legendoja, -- ja niissä oli niin ihana kertomus nuoresta prinsessasta, joka rakasti turhaan ja kuoli surusta; ja hänen sielunsa siirtyi naarastiikeriin; ja hän tuli yön aikana siihen paikkaan, missä hänen rakastajansa lepäsi, nukkuen nuotiotulen ääressä, ja hän vei hänet mukanaan henkimaailmaan. Se miltei pani veret hyytymään -- minä istuin täällä ja luin sitä, ja minä saatoin mielessäni kuvitella hirvittävän naarastiikerin kiemurtelevan puiden varjossa, ja juovat sen taljalla loistivat nuotion valossa, ja sen viheriät silmät hehkuivat. Tunnettehan tuon runon -- me luimme sitä ennen koulussa -- 'Tiikeri, tiikeri, tulisilmä!'"

Montaguen oli vaikea kuvitella mielessään naarastiikeriä Mrs Winnien kasvihuoneessa, jollei, todellakaan, tahtonut ottaa esitystä kuvaannollisessa merkityksessä. Ihmisen sydämessä nukkuu rajuja petoja, jotka silloin tällöin ulvovat, ja liikuttavat likasenkeltaisia jäseniään, ja saavat ihmisen erkaantumaan ja muuttumaan kylmäksi. Mrs Winnie oli puettu harsomaisen pehmeään pukuun, joka oli koristeltu punasilla kukkasilla, mutta ne kalpenivat hänen kasvojensa syvän punan rinnalla. Hänellä oli oma hajuvetensä, jossa oli kummallinen, kiihottava tuoksu, joka kosketteli muistojen kieliä niinkuin vain tuoksu voi niitä koskettaa. Hän nojasi Montaguea kohti, puhuen kiihkeästi, ja pehmeät, valkoiset käsivartensa nojasivat marmoriseen renanteeseen. Sellaista hurmaavaisuutta oli mahdoton katsella ilman viettelystä; ja hieno väristys kävi läpi Montaguen, niinkuin tuulenhenki kulkee lammikon yli. Se lienee koskettanut myöskin Mrs Winnietä, sillä hän vaikeni äkkiä, ja hänen katseensa harhaili kauas pimeyteen. Pari minuuttia oli kaikki hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin lähteen säännöllinen pulpunta, ja naisen rinnan aaltomainen, tasainen kohoilu.

Ja seuraavana aamuna sitten kysäsi Oliver, "Missä sinä olit eilen illalla?" Ja hänen veljensä vastattua, "Mrs Winnien luona", hymyili hän ja sanoi, "Oh!" Sitten lisäsi hän vakavasti, "Kasvata Mrs Winnietä -- se on parasta, mitä voit tehdä tätä nykyä."

Yhdestoista luku.

Montague hyväksyi ystävänsä tarjouksen jakaa hänen penkkinsä St Cecilian kirkossa, ja seuraavana sunnuntaiaamuna läksi hän yhdessä Alicen kanssa ja kohtasi Mrs Winnien joka oli serkkunsa seurassa. Charlie-parka oli nähtävästi pesty ja hiottu sekä ruumiillisesti että moraalisesti, ja oli valmis ottamaan varteen "vielä yhdestä tilaisuudesta"! Pudistaessaan Alicen kättä, tuijotti hän häneen äänettömällä ja anteeksipyytävällä katseella; hän näytti olevan syvästi kiitollinen siitä, että Alice ei kieltäytynyt astumasta samaan penkkiin hänen kanssaan.

St Cecilian kirkko oli mitä mieltäkiinnittävin paikka. Kirkossakäynti oli toinen yhteinen tapa niillä ihmisillä, jotka seuramaailma oli sulkenut piiriinsä ja se oli niinkuin oopperakin muodostunut virkavelvollisuudeksi. Tuo loistava temppeli oli rakennettu kaiverretusta marmorista ja harvinaisista puulajeista, ja jalokivet hohtivat koristeellista vaikutusta lisäten uskollisena hämärässä valossa. Tämän rakennuksen ovilla pysähtyivät ylhäisön vaunut, lesket ja tyttäret laskeutuivat alas niistä, uusien silkkihameiden ja tärkättyjen ja hajuvesille tuoksuvain liinakankaiden kahistessa joka askeleella; jokainen niistä oli niinkuin hienosti puettu, hansikkaisiin ja hattuun kiedottu kuva, joka kantoi siveää pikku rukouskirjaa. Heidän takanaan seurasivat kärsivälliset ja pitkämieliset miehet, kaikki uusissa frakkinutuissaan ja kiiltävissä silkkihatuissaan; ylhäisön mieshenkilöt esiintyivät aina vastikään pestyinä ja ajeltuina, ja juuri harjattuina ja kiillotettuina, mutta nyt näyttivät he olevan sitä vieläkin enemmän -- he olivat täynnä sunnuntai tunnelmaa. Voi niitä uudestasyntymättömiä, uskottomia ja pakanoita, jotka puhuvat pilkkasanoja ulkonaisessa pimeydessä, eivätkä tiedä sunnuntain suloisesta _tunnelmasta_ -- nautinnosta pestä ja harjata ja voidella hajuvesillä taas itsensä kaiken tuon kuusi päivää kestäneen nykyaikaisen touhun hirvittävän mielettömyyden jälkeen, ja tuntea sitten itsensä puhtaaksi ja olon mukavaksi ja hyväksi! Ja sitä paraadia myöhemmin Avenuella, minne oli kertynyt useiden kymmenien muidenkin kirkkojen seurakunnat; ja sitä muodinmukaista pukunäyttelyä, jota puolet kaupungista tuli katsomaan!

St. Cecilian kirkossa läsnäolevaa hienon hienoa seurakuntaa eivät kristinuskon vallankumoukselliset opit ollenkaan hämmentäneet eikä häirinneet. Kohtalon tutkija olisi kuunnellut kauhulla juhlallisia julistuksia ikuisesta kadotuksesta, tuomioita rikkaista miehistä ja neulansilmistä sekä kukkasista kedolla, jotka eivät kehränneet. Mutta St. Cecilian seurakunta ymmärsi, että tällaiset asiat oli otettava runollisessa merkityksessä, ja se oli yhtämieltä ranskalaisen markiisin näkökannan kanssa, että Kaikkivaltias ajatteleisi kahdesti, ennenkuin tuomitseisi hänen kaltaisensa herrasmiehen.

He olivat kuulleet näitä lauseita aina lapsuudestaan saakka ja hyväksyivät ne luonnollisina asioina. Mutta sittenkin nämä opit olivat tulleet jumalallisen olennon huulilta, ja tyhmän ylpeäähän olisi yrittääkään tavallisen kuolevaisen koettaa häntä jäljitellä. Sellaisten kohtien suhteen ei voinut muuta kuin jättää ne niille, joiden asiana oli niitä tulkita -- tohtoreille ja kirkon johtohenkilöille; ja kun he niitä kohtasivat, rauhoittui heidän sydämensä -- sillä he eivät olleet kuvien raastajia eikä kirkkorauhan häiritsijöitä, vaan sivistyneitä ja säädyllisiä herrasmiehiä. Piispa, joka johti tätä maailmankaupungin osaa, oli juhlallisen näköinen persoona, joka liikkui paraimmissa seurapiireissä ja kuului suljetuimpiin klubeihin.

St Cecilian penkkejä annettiin vuokralle, ja niillä oli aina suuri kysyntä; ja niillä, jotka riippuivat ylhäisön liepeissä, oli tapana saapua joka sunnuntai, kumarrella, hymyillä ja toivoa mahdollisuutta jonkin tilaisuuden avautumiseen. Muukalainen, joka sinne tuli, oli kokonaan vieraanvaraisuudesta riippuvainen; mutta siellä oli samettikenkäiset ja ammatissaan taitavat ovenvartijat, jotka kyllä löysivät yhden istuimen, jos henkilö kelpasi esitettäväksi. Harvoin sattui, että olisi joku kelvoton sattunut tulemaan, sillä köyhälistö ei liikkunut St. Cecilian kaduilla. Vapaaehtoisista lahjoistaan karttuneilla tuloilla ylläpiti se "lähetystyötä" itäisellä rannikolla, missä nuoret apulaispapit taistelivat alempien luokkien siveellistä ja luonnollista alennustilaa vastaan -- kehittäen sillä välin sydäntä liikuttavaa ääntä, ja odottaen, kunnes heidät ylennettäisiin oikeaan kirkkoon. Ylhäisö antoi asianmukaisesti perää uskonnollisille oppailleen, ja se olisi kerrassaan hämmästynyt, jos joku olisi esittänyt sellaista ajatusta, että he muka painoivat heitä; mutta nuoret apulaispapit huomasivat tuskallisina luonnottoman valitsemistavan, jonka mukaan ne, joiden käytös ja takin leikkaus ei ollut miellyttävä, jätettiin pitkäksi aikaa köyhäin kortteleihin. -- Erään kerran oli sattunut huvittava erehdys; New Portiin oli rakennettu kaunis, uusi kirkko, ja kaunopuheinen nuori herranpaimen oli vihitty toimeen, ja koko ylhäisö oli läsnä avajaisjumalanpalveluksessa ja istui ja kuunteli hämmästyneenä omaa tuomiotaan harjottamistaan mielettömyyksistä ja paheista! Seuraavana sunnuntaina, tarpeetonta sanoa, ei ylhäisö ollut saapunut; ja puolen vuoden sisällä oli kirkko ajautunut karille, ja se oli purettava ja myytävä!

He saivat kuulla loistavaa musiikkia St Ceciliassa, niin kaunista, että Alicelle tuli paha olla, ja hän arveli, että se on vaarallisen "ylhäistä." Mrs Winnie nauroi hänelle, tarjoutuen viemään hänet iltapäiväjumalanpalvelukseen toisen kadun varrella, missä heillä oli täydellinen orkesteri, harpun soittoa, ooperamusiikkia ja suitsutusta, siellä ihmiset laskeutuivat polvilleen ja tunnustivat syntejään. Nähtävästi oli sellaisia ihmisiä, jotka mielellään hivelivät tunteitaan ottamalla osaa typeriin "katolilaisiin" toimituksiin; ne muistuttivat pientä poikaa, joka koettaa nähdä, kuinka lähellä kallionreunannetta hän voi kävellä. Tämän kirkon "isä" kantoi yllään jalokivillä peitettyä manttelia, jossa oli monen monta kyynärää pitkä laahustin, ja oli maksanut uskomattoman monta kymmentä tuhatta markkaa; ja tuon tuostakin marssi hän komeassa juhlakulkueessa läpi kirkon sivukäytävien, niinettä kaikki katselijat saattoivat hänet hyvästi nähdä. Kaiken tämän johdosta väiteltiin kirkossa kiivaasti, ja kirjotettiin tukuttain lentolehtisiä ja niiden takia punottiin vehkeitä ja taisteltiin monta taistelua seuramaailmassa.

Mutta Montague ja Alice eivät saapuneet tähän jumalanpalvelukseen, sillä he olivat luvanneet toisilleen lähteä kuluttamaan aikaansa sangen sivistymättömällä tavalla -- pienellä kiertomatkalla maanalaisissa tunneleissa; sillä siihen asti eivät he vielä olleet nähneet sitä puolta kaupungista. Ylhäisössä elävät ihmiset näkivät Madisonin ja Viidennen Avenuen, missä heidän kotinsa olivat, kirkkoineen ja hotelleineen, joita oli toinen toisensa vieressä niiden varsilla; ja juuri alapuolella oli myymäläalue, ja teatterialue oli yhdellä puolella, ja pohjoisessa oli puisto. Jollei lähtenyt ajelemaan automobiililla, oli siinä kaikki, mitä kaupungista näkyi. Kun kaupungissa kävijät kysyivät Aquariumia, arvopaperipörssiä, taidemuseota, Tammany Hallia ja Ellisin saarta, jonne siirtolaiset saapuivat, näyttivät vanhat new-yorkilaiset hämmästyneiltä ja sanoivat: "Ystäväni, tahdotteko tosiaankin nähdä kaikkia niitä? No jaa, minä olen ollut täällä koko elämäni, enkä ole niitä koskaan nähnyt!"

Katselijoiden laumoille oli järjestetty erityiset laitokset, suunnaton automobiili-omnibussi, johon mahtui istumaan kolme- tai neljäkymmentä henkilöä, ja ajoi Batterystä Harlemiin nuoren miehen selittäessä kovalla äänellä suunnattoman torven kautta näköaloja. Kunniattomat olivat antaneet sille lisänimen "tora-vaunu", ja pilaa tehdessään sanoivat, että yksi näistä laitoksista ylläpiti "opiumikeskustaa" kiinalaisessa kaupunginosassa, ja "taskunpuhdistus-laitosta" Boweryssä, ja vuokrasi jykevärakenteisia yksilöitä istumaan Oklahomasta ja Kalamazzoosta tulevien matkailijoiden ihmetyksellä katseltavaksi. Tietenkään ei koskaan olisi sopinut henkilöiden, jotka juuri oli otettu hienostoon, nousta "toravaunuun"; mutta heidät päästettiin maanalaisille rautateille, ja he mennä vinhasivat korviasärkevällä jyryllä läpi pitkän teräs- ja kivitunnelin. Ja sitten pääsivät he ulos ja kiipesivät ylös äkkijyrkälle vuorelle niinkuin kaikki muutkin tavalliset kuolevaiset, seisoivat ja katselivat ihmetyksellä Grandin hautakammiota: suunnattoman suurta valkoista marmorirakennusta paikalla, josta näki yli koko Hudsonin. Rakennustyyliltään ei se ollut mikään kaunis rakennus -- mutta arvostelua lievensi tieto, että sankari itse ei siitä olisi välittänyt. Sitä saattaisi kuvata saippualaatikoksi, jonka kärjessä oli juustonelikko; ja nämä kotoiset ja tutut kappaleet eivät kenties olleet aivan vieraita tuon vaatimattomimman suurmiehen luonteelle, mitä koskaan on elänyt.

Näköala virralle oli suuremmoinen, epäilemättä hienoin, mitä kaupunki saattoi tarjota; mutta sen särki siivottoman näköinen kaasusäiliö, joka oli rakennettu suoraapäätä sen keskelle. Mutta tämäkään toiselta puolen ei rikkonut kokonaisuutta -- se tyypillisesti muistutti kaupungin kaikkia ominaisuuksia. Se oli kaupunki, joka oli aivan yhtäkkiä kasvanut, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt taikka sitä auttanut; se oli jättiläismäinen ja jykevä, alkuperäisen voimakas, kolkko ja kammottava. Ei missään näkynyt siinä kaunista kohtaa, missä katselijan silmä olisi saattanut levätä, ilman että jokin ruma jossain aivan lähellä ei olisi sitä häirinnyt. Aivan virran partaalla kulki likainen tavarajuna ja virran yli kulkeva kaunis paalutus oli hakattu rikki, ja niiden sijalla oli nyt louhittuja kivilaattoja, joita peitti maayhtiöiden ilmotusplakaatit. Ja jos jossakin oli kaunis rakennus, niin sen vierellä oli varmasti tupakkailmotus; jos missä sattui olemaan kaunis katu, oli siellä aina kuormavankkureita ja nääntyneitä hevosluuskia, jotka tempoivat valjaissa; jos sattui olemaan kaunis puisto, oli se täynnä kurjan näköisiä, työstä karkotettuja miehiä. Missään ei näkynyt säännöllisyyttä eikä järjestystä -- jokainen taisteli itsensä edestä, riiteli ja tappeli jokaisen muun kanssa; ja tämä mursi sen taikamaisen voiman, minkä tuo jättiläiskaupunki muutoin olisi voinut luoda. Se näytti jättiläismäiseltä, hukkaan menneeltä voimakasalta -- vuorelta, joka oli alituisessa työssä ja sai aikaan loppumattoman sarjan epäonnistuneita tuotteita. Sen miehet ja naiset kuihtuivat tuskasta;, mutta heitä painoi lumous sellainen, että vaikka olisivat kuinka taistelleet, eivät he saaneet mitään aikaan.

Tultuaan ulos kirkosta oli Montague kohdannut tuomari Ellisin; ja tuomari oli sanonut hänelle, "Minulle tulee kohta juttelemista Teille." Ja Montague antoi hänelle osotteensa, ja paria päivää myöhemmin saapui hänelle kutsu tulla aamiaiselle tuomarin kanssa hänen klubiinsa.

Tuomarin klubi käsitti korttelin Viidennen Avenuen varrella, ja se oli komea ja kunnioitusta herättävä. Se oli muodostunut kansalaissodan painostuksen aikoina; kalpeat ja nälkiintyneet sankarit olivat tulleet tappelusta kotiinsa ja ryhtyneet liikeasioihin ja ne jotka olivat onnistuneet, olivat sijottuneet tänne lepäämään. Nähdessä heidät nyt torkkumassa suurissa nahkapeitteisissä nojatuoleissa, olisi ollut vaikea arvata heidän olleen kerran kalpeita ja nälkiintyneitä sankareita. He olivat diplomaatteja ja valtiomiehiä, piispoja ja lakimiehiä, suuria kauppiaita ja rahavaltiaita -- miehiä, jotka vuosisadan aikana olivat muodostaneet kaupungin hallitsevan luokan. Kaikki täällä oli hauskasti koristeltua ja juhlallisen näköistä, ja tarjoilijat liikkuivat ympäri äänettömin askelin.

Montague jutteli tuomarin kanssa New-Yorkista ja kaikesta, mitä hän oli ehtinyt nähdä, ja niistä ihmisistä joita hän oli kohdannut; isästään ja sodasta; ja vastikään tapahtuneesta valinnasta ja liikeasioista. Ja sillä välin tilasivat he aamiaisen; ja kun he olivat päässeet sikaareihin, yskäsi tuomari ja sanoi, "Ja nyt minun on puhuttava Teidän kanssanne eräästä liikeasiasta."

Montague asettui kuuntelemaan. "Minulla on muuan ystävä", selitti tuomari -- "muuan hyvin hyvä ystävä, joka on pyytänyt minua hakemaan itselleen lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen tärkeän jutun. Minä juttelin asiasta kenraali Prenticelle, ja hän oli yhtä mieltä minun kanssani, että erinomainen ajatus olisi tarjota asiaa Teille."

"Olen hyvin suuresti Teille kiitollinen", sanoi Montague.

"Asia on hyvin arkaluontoista laatua", jatkoi toinen. "Se koskee henkivakuutusta. Oletteko perehtynyt vakuutusasioihin?"

"En ollenkaan."

"Olin juuri otaksunut, ettette olisi", sanoi tuomari, "Niissä on muutamia asianhaaroja, jotka eivät ole yleisesti tunnettuja, mutta joita, lievästi sanottuna, voisin kutsua vähän epätyydyttäviksi Ystäväni on suuri vakuutusten omistaja useissa yhtiöissä, ja hän ei ole tyytyväinen niiden hoitoon. Asian arkaluontoisuus mikäli se minua koskee on siinä että yhtiö, jonka menettelyssä hän huomaa suurimman virheen, on yksi niistä, joissa minä olen itse yhtenä johtajana. Te ymmärrätte?"

"Täydellisesti", sanoi Montague. "Mikä yhtiö se on?"

"Fidelity", vastasi toinen -- ja hänen kumppanilleen lensi salamana aivoihin Freddie Vandam, jonka hän oli kohdannut Havensin linnassa! Sillä Fidelity oli Freddien yhtiö.

"Ensimäinen asia, mitä Teiltä pyydän", jatkoi tuomari, "on se, että pidätte minun sekaantumistani asiaan, ryhdyttekö sitä ajamaan taikka ette, ehdottomasti _entre nous_ [meidän keskisenä. -- Suom.] Minun asemani on yksinkertaisesti tällainen: olen pannut yhtiön johtajain kokouksissa vastalauseeni kaikkea sitä vastaan, mitä pidän epäviisaana politiikkana -- ja minun vastalauseeni on jätetty huomioon ottamatta. Ja kun ystäväni pyysi minulta neuvoa, annoin minä hänelle; mutta samalla asemani ei ole sellainen, että voitaisiin julkisesti vedota minuun asian yhteydessä. Seuraatteko minua?"

"Täydellisesti", sanoi toinen. "Minä suostun pyyntöönne."

"Erinomaista. Ja nyt siis, asiantila on lyhyesti tällainen: yhtiöt saavuttavat suunnattomia ylijäämiä, jotka lain mukaan kuuluvat vakuutuskirjain haltijoille; mutta eri yhtiöiden hallinnot pidättävät nämä voitto-osingot itselleen pankkiliikkeen kasvamisen takia, jonka nämä lisätyt rahastot heille ja heidän liittolaisilleen takaavat. Tämä on minun mielestäni aivan ilmeinen vääryys, ja mitä vaarallisin asiantila."

"Samaa sanoisin minäkin!" vastasi Montague Häntä hämmästytti sellainen tiedonanto, joka hänelle vielä tuli sellaisesta lähteestä. "Kuinka se on saattanut jatkua?" kysyi hän.

"Se on jatkunut kauan aikaa", vastasi tuomari. "Mutta miksi ei siitä tiedetä?"

"Sen tietää täydellisesti jokainen, joka on vakuutusasian kanssa tekemisissä", oli vastaus. "Asiaa ei ole koskaan otettu käsille eikä julkisuuteen yksinkertaisesti siitä syystä, että sen yhteyteen punoutuneilla langoilla on niin suunnattoman suuri ja laajalle ulottuva voima, että kukaan ei ole vielä milloinkaan uskaltanut käydä niiden kimppuun."

Montague nojasi eteenpäin, katse lujasti kiinnitettynä tuomariin. "Jatkakaa", sanoi hän.

"Asema on lyhyesti tällainen", sanoi toinen. "Ystäväni Mr Hasbrook, tahtoo nostaa jutun Fidelity-yhtiötä vastaan, pakottaakseen sen maksamaan hänelle asianmukaisen osansa voitosta. Hän haluaa juttua julkisuuteen ja ajettavaksi viimeiseen oikeusistuimeen saakka."

"Ja tarkotatteko", kysyi Montague, "että Teidän olisi vaikea löytää New-Yorkissa ainoatakaan lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen sellaisen jutun?"

"En", sanoi toinen, "en juuri sitä. New-Yorkissa on kyllä lakimiehiä, jotka ryhtyisivät vaikka mihin. Mutta löytää huomattavassa asemassa olevaa lakimiestä, joka sen ottaisi ja kestäisi kaiken painon, mikä hänen päällensä virtaisi -- se veisi ehkä jonkun verran aikaa."

"Te hämmästytätte minua, tuomari."

"Raha-asiat tässä kaupungissa ovat arvaamattoman läheisesti kiedotut toisiinsa, Mr Montague. Tietenkin löytyy lakitoimistoja, joiden harrastukset ovat yhtä puolta niiden harrastusten kanssa, jotka vastustavat yhtiöiden johtajien etuja. Helppo asia olisi saada heidät ryhtymään asiaa ajamaan, mutta siinä tapauksessa, ymmärrättehän, syytettäisiin ystävääni siitä, että hän nosti jutun heidän harrastuksia ajaakseen; jotavastoin hän toivoo, että juttu näyttäisi, niinkuin se todellisuudessa onkin, puolueettoman henkilön asialta, joka etsii vakuutuskirjain omistajain suuren ryhmän oikeuksia. Siitä syystä tahtoi hän löytää asianajajan, jonka harrastukset eivät olisi minkäänlaisessa yhteydessä kenenkään kanssa, ja joka olisi vapaa omistamaan jakamattoman huomionsa jutulle. Siten tulin ajatelleeksi Teitä."

"Minä otan jutun", sanoi Montague äkkiä.

"Velvollisuuteeni kuuluu varottaa Teitä", sanoi tuomari vakavasti, "sillä Te otatte siten hyvin vakavaluontoisen askeleen. Teidän tulee olla valmistunut katsomaan silmästä silmään voimakasta, ja pelkäänpä, tunnotonta vihollista. Saatte kenties huomata, että olette tehnyt mahdottomaksi toisille ja ehkä toivotummille kundeille olla kanssanne tekemisissä. Te saatte kenties huomata liikeasioittenne, jos Teillä sellaisia on, menevän sekaisin -- luottonne vähenevän ja niin edespäin. Tulette kenties huomaamaan, että ylhäisön paine lepää Teidän hartioillanne. Siksi on se askel, jonka astumisesta useimmat nuoret miehet, joiden on uurrettava omat uransa, kieltäytyisivät."

Montaguen kasvot olivat hänen kuunnellessaan muuttuneet hiukkasen kalpeammiksi. "Saanen otaksua", sanoi hän, "että asiat ovat niinkuin minulle olette ne kertonut -- että asiaintilassa on olemassa vääryys."

"Sen lupaan."

"Hyvä on." Ja Montague pusersi kätensä nyrkkiin ja laskien sen pöydälle sanoi, "Minä otan jutun."

He istuivat muutamia minuutteja vaiti.

"Minä järjestän niin", sanoi viimein tuomari, "että Te ja Mr Hasbrook tapaatte toisianne. Minun täytyy kohtuudenmukaisesti selittää Teille, että hän on rikas mies, ja voi maksaa Teille palveluksestanne. Hän pyytää Teiltä paljon, ja toivoo saavansa siitä suorittaa korvauksen."

Montague istui ja tuumi. "Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa saada jalansijaa New-Yorkissa", sanoi hän viimein. "Luulen, että minun on parasta jättää Teidän tehtäväksenne sanoa minulle, minkä verran minä häneltä otan."

"Jos minä olisin Teidän asemassanne", vastasi tuomari, "niin aikoisin pyytää kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan palkkiota ajamisesta. Uskon, että hän odottaa saavansa maksaa vähintäinkin sen."

Montague tuskin voi olla horjahtamatta. Kaksi sataa viisikymmentä tuhatta markkaa! Sanat panivat hänen päänsä pyörälle. Mutta sitten samassa silmänräpäyksessä palautti hän mieleensä puoleksi piloillaan tekemänsä päätöksen näytellä ankaran liikemiehen osaa. Siksi nyökkäsi hän arvokkaana päätään, ja sanoi, "Hyvä on; olen Teille suuressa kiitollisuuden velassa."

Lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi hän, "Toivon, että osottaudun kykeneväksi käsittelemään juttua ystävänne tyytyväisyydeksi."

"Teidän asiaksenne jää näyttää kykynne", sanoi tuomari. "Minä en ole voinut muuta kuin antaa hänelle vakuutuksen Teidän luonteestanne."

"Ymmärrän", sanoi Montague, "että hän käsittää muukalaisen, ja että vie siis jonkun aikaa, ennenkuin olen ehtinyt saada selville asiaintilan."

"Luonnollisesti hän sen tietää. Mutta saatte havaita että Mr Hasbrook itsekin tuntee jokseenkin paljon lakia. Ja hän on jo jonkun määrän työstä suorittanutkin. Teidän tulee ymmärtää, että on hyvin helppoa saada lakimiehen _neuvoa_ sellaisissa asioissa -- mutta etsiä täytyy sellaista henkilöä, joka ottaisi asian ajaakseen."

"Ymmärrän", sanoi Montague; ja tuomari lisäsi hymyillen, "Joka nousisi hevosen selkään ja ottaisi vastaa vihollisen tykkitulen!"

Ja silloin muistui tuolle suurelle miehelle, kuten tavallisesti aina mieleen juttu; ja sitten yhä useampia juttuja; kunnes he viimein nousivat pöydästä, ja pudistivat sopimuksen päättäjäisiksi toistensa kättä ja erosivat.

Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa! _Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa!_ Montaguella oli täysi työ olla huutamatta sitä ääneen kadulla. Hän saattoi tuskin uskoa, että se oli todellisuutta -- jos se olisi ollut joku vähemmän tunnettu henkilö kuin tuomari Ellis, olisi hän epäillyt, että joku varmaankin teki pilaa hänestä. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa oli enemmän kuin mitä moni asianajaja sai kokoon koko elämänsä aikana: ja korvauksena vain yhden ainoan jutun ajamisesta! Toimeentulokysymys oli painanut hänen mieltään aina ensimäisestä päivästä lähtein kun hän oli saapunut kaupunkiin, ja nyt se oli yht'äkkiä ratkaistu; aivan muutamissa minuuteissa oli tie lakastu puhtaaksi hänen edessään. Hän käveli kotia aivankuin ilmassa.

Ja voi sitä innostusta, millä hän kertoi siitä kotijoukolleen. Hän aavisti, että hänen veljensä säikähtäisi, jos hän saisi kuulla asian vakavaluontoisuudesta; ja siksi hän yksinkertaisesti sanoi, että tuomari oli tuonut hänelle rikkaan kundin, ja että se oli vakuutusjuttu. Oliver, joka ei tuntenut ollenkaan lakia, eikä siitä sen enempää välittänyt, ei tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan tyytyi huomautukseen, "Sanoinhan sinulle, kuinka helppoa on ansaita rahaa New-Yorkissa, kun vaan tuntee oikeita ihmisiä!" Mitä taas tuli Aliceen, oli tämä aina tietänyt, että hänen serkkunsa oli suuri mies, ja että ihmiset kääntyisivät apua pyytäen hänen puoleensa niin pian kuin hän olisi ripustanut seinälle nimikilpensä.

Hänen kilpensä ei ollut vielä ulkona, se oli ensimäinen asia, mikä hänen oli pantava toimeen. Hänen täytyy saada itselleen oma toimistonsa aivan hetipaikalla, muutamia kirjoja ja ryhdyttävä lukemaan vakuutuslainsäädäntöä; ja niin nousi hän reippaana ja virkkuna varhain seuraavana aamuna ylös ja ajoi maanalaisia rautateitä pitkin kaupungin alaosaan.

Ja täällä näki Montague ensimäisen kerran oikean New-Yorkin. Kaikki muu oli pelkkää varjoa -- siellä muualla ihmiset nukkuivat ja pelasivat, täällä taistelivat he loppuun elämänsä taistelun. Täällä sen raivoisat aallot pieksivät häntä vasten kasvoja hän näki sen julman hävityksen rauniot, ja sokean, häilyvän taistelun pirstoutuneet sirpaleet.

Täällä oli kaupunki aivankuin satimeen tarttunut lintu. Se oli suljettu yhden ja kapean pikku saaren ainoaan nurkkaan. Ei kenenkään asiana ollut ollut nähdä etukäteen, että kerran vielä sen täytyisi laajeta ulkopuolelle sitä aluetta; nyt oli miehiä kaivamassa pariakymmentä tunnelia, joiden kautta se pääsisi vapauteen, mutta he eivät olleet ryhtyneet siihen, ennenkuin paine tuli sietämättömäksi, ja nyt oli se saavuttanut huippukohtansa. Siellä, missä rahalaitokset sijaitsivat, oli myyty maata kahdenkymmenen markan hinnalla neliötuumanala. Suunnattomia rakennusryhmiä kohosi maasta muutamissa kuukausissa -- viisitoista-, -- kaksikymmen- -- ja kaksikymmenviisikerroksisia, ja puolen tusinaa alimmaisista kerroksista oli hakattu kiinteään kallioon; muuan rakennus tuli olemaan neljäkymmentäkaksikerroksinen, ja kuusisataa viisikymmentä jalkaa korkea. Ja niiden välissä kulkivat kadut kapeina, syvinä rotkoina, missä kiirehtivät ihmislaumat tulvailivat jalkakäytävillä. Mutta toiset kadut olivat täynnä kuormavaunuja ja raskaita kulkuneuvoja, ja sähkön avulla kulkevat jykevät vaunut ajoivat hiljalleen eteenpäin, ja pienten vesipyörteiden taikka lumituprujen lailla hyökkäsivät ihmiset sinne tänne.

Nämä jättiläismäiset rakennusryhmät olivat niinkuin mehiläispesät, jotka surisivat täynnä elämää ja toimintaa, ja kymmenet hissit lensivät niiden läpi pelottavalla vauhdilla. Kaikkialla oli ilma täynnä levotonta menoa; sama henki tarttui kaikkiin ja he alkoivat kiirehtiä, vaikkakaan heillä ei olisi ollut mitään mihin olisi mennyt. Sellainen, joka kulki hitaasti ja katseli ympärilleen, oli tiellä -- häntä tuupittiin sinne tänne ja ihmiset heittivät häneen epäluuloisia ja närkästyneitä silmäyksiä.

Toisissa osissa saarta suoritettiin kaupungin oma työ; täällä tehtiin koko maailman työtä. Jokainen huone tässä loppumattomassa rakennuslabyrintissä muodosti yhden solun mahtavassa aivostossa; puhelinlangat olivat hermoja, ja koko tämä suunnaton elimistö suoritti yhden mannermaan ajattelun ja tahtomisen. Se oli fyysilliselle korvalle meluinen paikka; mutta älyn korvalle pauhasi se tuhannen Niagaran pauhulla. Täällä oli arvopaperipörssi, missä liike-elämän vaakakuppeja pidettiin maan silmien edessä. Täällä oli vaihtokonttori, missä miljaardeja markkoja vaihdettiin joka päivä. Täällä oli suuret pankit, säilytysholvit, joihin maan varallisuuden virrat virtasivat. Täällä oli aivokoneisto, joka ohjasi suurta rautatiejärjestelmää, sähkölennätin- ja puhelinlaitosta, kaivoksia, myllyjä ja tehtaita. Täällä olivat maan liikenteen keskustat; yhdessä paikassa oli laivausliikenne, toisessa jalokivi-, makeis-, leivos- ja nahkakaupat. Vähän kauempana kaupunkiin päin olivat vaatetustavarakaupat, missä saattoi nähdä juutalaisten kilpiä enemmän kuin mitä niitä Jerusalemissa koskaan oli ollut; vielä oli toinen seutu sanomalehtitoimistoja ja koko maan aikakauskirjojen ja kirjojen kustannusliikkeen keskustaa varten. Saattoi kiivetä yhden tuollaisen suuren pilvenpiirtäjän huippuun saakka ja katsoa alas suunnattomaan rakennuskaaokseen, josta kattoja kohosi yhtä lukuisina kuin puiden latvoja, ja josta katsoen ihmiset siellä alhaalla näyttivät pienen pieniltä hyönteisiltä. Taikka sitten saattoi mennä alas satamaan myöhäisenä talvi-iltana, ja katsella kaupunkia miljoonien lyhtyjen valossa, jotka kohosivat merestä niinkuin hämärässä lekuttavat virvatulet. Yhtäjaksoisena kaarena ympäröi sitä laivatelakoiden ketju, ja sen sisäpuolella vilisi lauttoja ja hinaaja-aluksia, jotka puhkuttivat edestakaisin, ja purjelaivoja, joita oli tullut kaikista maailman satamista, ja tyhjensivät nyt lastejaan Maailman kaupungin suunnattomaan kitaan.

Ja kaikki tämä oli syntynyt ilman kenenkään suunnittelua! Kaikki oli juuri sillä tavalla kuin oli sattunut tulemaan, ihmiset kestivät tätä sekamelskaa ja kauhistusta parhaansa mukaan. Täällä oli suunnattomia teräsholveja, joissa makasi monien biljoonien markkojen arvosta arvopapereita, jotka hallitsivat maan raha-asioita; ja parin korttelin pinta-ala toiseen suuntaan käsitti tavaravarastot ja pumpulikehräämöt, ja toisella suunnalla olivat helppohintaiset vuokra-asumukset, kylpy- ja pesuhökkelit. Ja määrätyllä tunnilla koko tämä suunnaton koneisto pysähtyi, ja sen miljoonat ihmisykseydet ryntäsivät sokealla riennolla kotiaan kohti. Ja sitten siltojen suulla, lautta- ja junasilloilla kohtasi katse mielettömiä ja kauhun leimaamia kasvoja; raskaat ihmislaumat huojuivat sinne tänne, tyrkkien ja rynnistäen, huutaen ja kiroillen -- tapellen tuon tuostakin kuumeentapaisessa pelossa. Kaikki soveliaisuus oli täällä unohdettu -- ihmiset läjättiin vaunuihin niinkuin jalkapallonpelaajat ryntäävät yhteen kasaan, vartijat ja poliisit sulkivat lujasti portit -- elleivät halunneet itse joutua tuon töykkivän, rähisevän vääntelevän ihmismassan muodostaman vyöryn kuljetettavaksi. Naisia pyörtyi ja ne poljettiin jalkoihin; miehiä tuli ulos vaatteet riekaleiksi revittyinä, ja joskus käsivarret tai kylkiluut taittuneina. Ja kauhistuksella katselivat ajattelevat ihmiset tätä näkyä ihmettelivät vavisten, kuinka kauan kaupunki saattoi kestää koossa, kun sen asukaslaumoissa joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen kutsuttiin esille raaka peto, mikä syvälle vaipuneena asusti heidän sisällään.

Tällä laajalle ulottuvalla liikealueella olisi Montague varmaan tuntenut itsensä mitättömäksi ja avuttomaksi, jollei hänellä olisi mielessään ollut noita kahtasataa viittäkymmentä tuhatta markkaa, ja niiden tuottamaa varmuuden tunnetta. Hän etsi käsiinsä kenraali Prenticen ja valitsi hänen ohjauksellaan itselleen huoneuston, ja toimitti kaluston ja kirjat valmiiksi. Ja paria päivää myöhemmin saapui, niinkuin oli sovittu, Mr Hasbrook.

Hän oli jäntevän näköinen, hermostunut pieni mies, joka ei vaikuttanut niin suuresti toisiin personallisuudellaan; mutta hänelle oli vakuutusliikkeiden toiminta päivän selvä asia huolehtimisensa oli nähtävästi häneen vaikuttanut syvästi. Varmasti, jos puoletkaan hänen väitöksistään olivat tosia, oli jo aika tuomioistuinten tarttua asiaan.

Montague vietti kaiken päivää asiaa pohtiessa, ja hän läpikävi jokaisen puolen kysymyksestä ja laati valmiiksi menettelysuunnitelmansa. Ja sitten lopuksi Mr Hasbrook huomautti, että heidän oli välttämätöntä tehdä joitakin rahallisia järjestelyitä. Ja toinen pusersi lujasti hampaansa yhteen, ja halliten itsensä sanoi, "Ottaen lukuun asian tärkeyden ja kaikki olosuhteet ajattelen kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan palkkiota."

Ja pieni mies ei vähääkään hämmästynyt! "Olen täydellisesti tyytyväinen", sanoi hän. "Minä toimitan sen hetipaikalla." Ja Montaguen sydän hypähti rinnassa.

Aivan oikein, seuraavan aamun posti toi rahat shekin muodossa, jonka oli kirjoittanut erään suuren pankin kassanhoitaja. Montague sijoitti sen omalle tililleen, ja tunsi, että nyt oli kaupunki vallotettu!

Ja niin uppoutui hän kokonaan työhön. Hän meni toimistoonsa joka päivä, ja illalla sulkeutui hän omiin huoneisiinsa. Mrs Winnie oli epätoivon vallassa, kun hän ei saapunut opettelemaan bridgeä, ja Mrs Vivie Patton etsi häntä turhaan viedäkseen hänet pienen seurueen mukana maalle loppuviikoksi. Hänestä ei juuri saattanut sanoa, että hän ahersi yöllä sillä aikaa kun toiset nukkuivat, sillä toiset eivät yöllä nukkuneet; mutta saattoi sanoa, että sillä aikaa kun toiset tanssivat ja juhlivat, painautui hän tutkiskelemaan vakuutuslakia. Oliver järkeili turhaan saadakseen hänet käsittämään, että ei hän ijän kaiken saattanut elää yhdellä kundilla; ja että lakimiehelle oli yhtä tärkeää olla loistotähtenä seuramaailmassa kuin voittaa ensimäinen suuri oikeusjuttunsa. Montague oli niin imeytynyt tutkimuksiinsa, että häntä ei vähääkään saanut häiriintymään sekään, kun hän eräänä aamuna avatessaan kutsukirjeen luki seuraavan kohtalorikkaan lauseen: "Mrs Devon pyytää Teitä kunnioittamaan läsnäolollanne" -- joka kertoi hänelle, että hän oli "läpäissyt" tuona kriitillisenä tutkintoaamuna ja että hän kuului epäämättömästi ja peruuttamattomasti ylhäisöön!

Kahdestoista luku.

Montague oli nyt kapitalisti, ja sen vuoksi mahdollisuuksien porttien avainten haltija. Näytti siltä kuin suosioon pyrkijöillä olisi ollut jokin salaperäinen tie, jolla sen saivat tietää; miltei heti kohta alottivat he piirityksen hänen suhteensa.

Noin viikon perästä sen jälkeen kun hänen shekkinsä oli saapunut, tuli majuri Thorne jonka hän oli tavannut ensimäisenä iltana uskollisen legionan kokouksessa hänen luokseen, ja pyysi saada tavata häntä; ja hän astui Montaguen huoneeseen, ja pakistuaan hetkisen vanhoista ajoista, alkoi hän kehittää liikeyrityssuunnitelmaa. Majurilla kuului olevan pojanpoika, nuori koneinsinööri, joka oli työskennellyt pari vuotta erään hyvin tärkeän keksinnön kanssa -- sen avulla voitiin lastata hiiliä höyrylaivoihin ja samalla punnita ne automaattisesti. Se oli tietysti ollut hyvin monimutkainen kysymys, mutta se oli kuitenkin tullut onnellisesti ratkaistuksi, ja sille oli haettu patentit, ja järjestetty kokeilemistyöt. Mutta aivan odottamattoman vaikeaksi oli osottautunut saada suurten höyrylaivayhtiöiden virkailijoita keksintöön innostumaan. Ei ollut mitään epäilyksiä koneen käytännöllisyydestä, taikka taloudellisista eduista, joita se tuottaisi; mutta viranomaiset asettivat mitättömiä esteitä, ja saivat siten aikaan viivytystä, sekä tarjosivat hintoja, jotka olivat suorastaan naurettavan vähäpätöisiä. Siten oli nuoren keksijän päähän pälkähtänyt aate järjestää yhtiö, joka valmistaisi näitä koneita, ja vuokraisi niitä patenttikorvausta vastaan. "En tietänyt, oliko Teillä rahoja", sanoi majuri Thorne "mutta ajattelin, että Te mahdollisesti olette tekemisissä toisten kanssa, joiden huomion voisi kenties saada kääntymään asiaan. Siinä on koko rikkaus niille, jotka siihen ryhtyvät."

Montaguea asia innostutti, ja hän silmäili suunnitelmia ja piirustuksia, joita hänen ystävänsä oli tuonut mukanaan, ja sanoi haluavansa nähdä mallityöt käynnissä ja jutella ehdotuksesta toisten kanssa. Ja niin läksi majuri matkaansa.

Ensimäinen henkilö, jolle Montague siitä puhui, oli Oliver, jonka kanssa hän sattui yhtaikaa aamiaiselle viimemainitun klubissa. Tätä klubia kutsuttiin nimellä "Kaiken yötä", ja siellä kokoontuivat seuramaailmassa elävät nuoret miehet ja miljonääriseikkailijat, jotka harjottivat maatamenoa päivän valolla, ja olivat ottaneet tunnuslauseekseen Tennysonin sanat -- "Sillä ihmiset saattavat tulla ja mennä, mutta minä kuljen tietäni ikuisesti." Se ei ollut Oliverin mielestä oikea klubi, mihin hänen veljensä voisi liittyä; Montaguen "peli" oli vakavaluontoinen ja arvokas; ja henkilö, jolle hänet oli esitettävä, oli kenraali Prentice. Mutta hänen annettiin aterioida siellä veljensä kanssa, saatellakseen sitten häntä kotia -- ja Reggie Mannin kanssa, joka sattumalta oli siellä, lämpimänä vielä innokkaasta keskustelustaan Mrs Ridgley-Clievedenin kanssa ulkomaisen prinssin kiertomatkasta; ja hänellä oli kerrottavana huvittava kasku, kuinka Mrs R.-C:llä oli ollut käsikähmä kamarityttönsä kanssa.

Montague mainitsi sattumalta keksinnöstä, eikä hän luullut veljellään olevan minkäänlaista mielipidettä puoleen eikä toiseen. Mutta Oliverilla oli aivan luja mielipide: "Hyvä Jumala, Allan, et kai aikone antaa houkutella itseäsi sellaiseen juttuun!"

"Mutta ethän sinä tiedä vielä mitään siitä?" kysyi toinen. "Se saattaa olla suuremmoinen keksintö."

"Tietysti!" huusi Oliver. "Mutta mitä sinä osaat siitä kertoa? Sinä tulet olemaan niinkuin lapsi toisten ihmisten käsissä, ja varmasti he ryöstävät sinut putipuhtaaksi. Ja miksi taivaan nimessä sinä tahdot ryhtyä kokeilemaan siinä, missä ei ole pakkoa."

"Täytyyhän minun sijoittaa rahani jonnekin", sanoi Montague.

"Ensimäinen palkka polttaa reijän hänen taskuunsa!" pisti väliin Reggie Mann kikattaen. "Siirtäkää se minulle, Mr Montague, ja antakaa minun kuluttaa se komeissa pidoissa Alicen kunniaksi; ja olenpa varma, että sen taikamainen vaikutus tuo Teille enemmän juttuja kuin mitä ehditte käsitellä yhden elämänne aikana!"

"Sinun olisi paljon parempi kuluttaa se suudaveteen, kuin ostaa sillä joukon hiilitorvia", sanoi Oliver, "Odota pikkusen, ja anna minä etsin sinulle jonkin paikan, mihin rahasi panisit, ja tuletpa näkemään, että sinun ei tarvitse mitään riskeerata."

"En ajattelekaan ryhtyä siihen, ennenkuin olen päässyt varmuuteen", vastasi toinen. "Ja ne, joiden arvostelun olen saanut, tulisivat mukaan."

Nuorempi miehistä ajatteli hetkisen. "Sinä aijot syödä päivällistä majuri Venablen kanssa tänä iltana, eikö niin?" kysyi hän; ja kun toinen vastasi myöntävästi, jatkoi hän, "Siis hyvä, kysy häneltä. Majuri on ollut kapitalistina neljäkymmentä vuotta, ja jos saat hänet siihen ryhtymään, niin voit olla varma siitä, että et tarvitse pelätä."

Majuri Venable oli aivan hurmaantunut Montagueen -- kenties tuota vanhaa herraa huvitti pitää ystävänään jotakuta, jonka kanssa saisi rupatella, ja jolle kaikki hänen kaskunsa olisivat uusia. Hän oli liittänyt Montaguen nimen "Miljonäärien" luetteloon, missä hän itse eli, ja oli pyytänyt häntä sitten tekemään tuttavuutta sen muutamien toisten jäsenten kanssa. Ennenkuin Montague erosi veljestään lupasi hän puhua asiasta majurin kanssa.

"Miljonäärit" oli kaupungin komeimpia klubeja, sellainen, jonka kaikista rikkaimmat olivat erityisesti järjestäneet itseään varten. Se oli ylhäällä puiston kupeella, suuremmoisessa, valkosessa marmoripalatsissa, joka oli maksanut viisi miljoonaa markkaa. Montaguesta tuntui, että hän ei ollut oikein tuntenut majuria, ennenkuin hän näki hänet täällä. Majuri oli suuremmoinen aina ja joka paikassa, mutta tässä klubissa tuli hänestä itsestään _edition de luxe_ [korupainos. -- Suomentaja.]. Hän piti täällä pääkortteeria, ja ylläpiti itseään varten huoneuston kaiken vuotta; ja koko tämän paikan ympäristö ja ilmapiiri näytti olevan osa hänestä.

Montaguen mielestä majurin kasvot tulivat päivä päivältä punakammiksi, ja tummanpunaiset suonet yhä rusottavammiksi; tai oliko se sitä, että tuon vanhan herran paidan rinnus loisti kirkkaampana lamppujen loisteessa? Majuri tuli häntä vastaan juhlallisessa eteisessä, joka oli viisikymmentä jalkaa neliömitaten ja tehty kokonaan numidialaisesta marmorista, ja katto kullasta ja suuret pronssiset raput, jotka johtivat ylhäällä olevalle lehterille. Hän pyysi anteeksi samettisia tohveleitaan ja ontuvaa käyntiään -- häntä alkoi taaskin ahdistaa tuo kirottu nivelleini. Mutta hän nilkutti ympäri ja esitti ystävänsä toisille miljonääreille -- ja kertoi sitten häväistysjuttuja itse kustakin heistä heidän selkänsä takana.

Majuri oli oikein tyypillinen, puhdasverinen, vanha ylimys; hänen käytöksensä oli täydellisesti _noblesse oblige_ [= aateluus velvoittaa. -- Suomentaja.] niitä kohtaan, jotka kuuluivat hänen tuttavuutensa taikapiiriin -- mutta voi niitä, jotka kuuluivat sen ulkopuolelle! Montague ei ollut milloinkaan kuullut kenenkään pauhaavan palvelijoille sillä tavalla kuin majuri pauhasi "Tomppeli!" kiljui hän, kun jokin meni pöydässä hullusti. "Etkö tiedä mitään parempaa tehtävää kuin kantaa tuollaista pöytää minun eteeni. Mene ja lähetä joku, joka osaa kattaa pöydän!" Ja, uskomatonta kuulla, kaikki palvelijat tunnustivat hänelle täydellisen oikeuden sättiä itseään, ja he lensivät säikähtyneinä täyttämään hänen pyyntöään. Montague huomasi, että koko klubin palveluskunta ryhtyi työhön joka kerta kun majuri ilmestyi; ja kun hän istui pöydän ääressä, alotti hän tähän tapaan -- "Tahdon kaksi kuivaa Martinista. Ja tahdon ne hetipaikalla ymmärrättekö? Älä vitkastele voilautasten ja huuhtelukuppien kanssa -- tahdon kaksi kukonpyrstöä, ja niin pian kuin käpäläsi ehtivät ne kantaa!"

Päivällinen oli hyvin tärkeä toimitus majuri Venablelle -- elämän tärkein toimitus. Nuorempi miehistä kieltäytyi vaatimattomasti tekemästä mitään ehdotuksia, istui ja odotteli sillä aikaa kun hänen ystävänsä suoritti tilaamisen. Heille tarjottiin jotakin pienen pientä osterilajia, ja sipulisoppaa, metsäkanaa, asparagusta ja niiden kanssa viiniä majurin omasta yksityisestä varastosta, ja sitten roomalaista salaattia. Kunkin eri annoksen suhteen antoi majuri erikoiset määräykset, ja koko keskustelun ajan teki hän huomautuksia niiden johdosta: "Tämä on erinomaista lihavaa soppaa -- verraton määrä ravintoainetta sipulisopassa. Ottakaa loput tästä, -- Arvelenpa, että Burgundilainen on kylmää. Burgundilainen ei saisi milloinkaan mennä alapuolelle kuudenkymmenen viiden. Minä en pidä sherrystä, joka on kuudessakymmenessä. -- Ne keittävät aina lintua liian kauan -- Robbie Wallingin kokki on minun tunteakseni ainoa henkilö, joka ei koskaan tee erehdystä leikissä."

Kaikki nämä huomautukset tietenkin tulivat letkauksien lomassa läsnäolevista miljonääreistä. Siellä oli Hawkins, trustilakimies; terävänäköinen mies, kylmä kuin ruumis. Hänet nimitettiin lähettilääksi; erinomaisen vaikutusvaltainen henkilö. Hän oli ennen vanhan Wymanin uskottu neuvonantaja ja osti raatimiehet hänen puolelleen. Ja mies, joka istui pöydässä hänen kanssaan, oli Harrison, _Starin_ toimittaja, tuon terveen ja vanhoillisen hallitussanomalehden. Harrison harjotteli kabinettia varten. Hän oli suloinen pikku mies, ja saisi aikaan Washingtonissa huvittavan sekamelskan. Ja tuo pitkä mies, joka juuri astui sisälle, oli Clarke, teräsruhtinas; ja tuolla toisella puolella oli Adams, suuri asianajaja hänkin -- etevä uudistaja -- yhteiskunnallisten ja kaikenlaisten oikeuksien tasottaja. Edusti salassa öljytrustia ja matkusti alas Trentoniin väittelelemään jotakin uudistushanketta vastaan, ja otti mukanaan salkussa kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa vekseleinä. "Eräs minun ystäväni sai vihiä hänen aikeistaan ja verotti häntä siitä summasta", sanoi majuri ja nauroi makeasti suuren asianajajan vastaukselle. "Miten minä olisin tietänyt, että minun olisi maksettava omasta aamiaisestani?" Ja tuo lihava mies hänen kanssaan -- se oli Jimmie Featherstone, miekkonen, joka oli perinyt suuren maatilan. "Jimmie-parka on menemässä päästään pyörälle", selitti majuri. "Matkustaa tuon tuostakin alas kaupunkiin laivaisännöitsijäin kokouksiin -- kerrotaan muuan pöyristyttävä juttu hänestä ja vanhasta Dan Watermanista." Hän oli noussut ylös ja alkanut pitkän todistelun, kun Waterman keskeytti hänet, "Mutta edellisessä kokouksessa Te todistitte aivan päinvastaista, Mr Featherstone!" "Todellako?" sanoi Jimmie, näyttäen hämmentyneeltä. "Sepä ihmeellistä, miksi minä niin tein?" "No hyvä, Mr Featherstone! koska kysytte sitä minulta, niin minä sanon sen Teille", sanoi vanha Dan -- hän on villi kuin metsäkarju, eikä halua mitään viivytyksiä kokouksissa. "Syy on siinä, että viimein olitte enemmän juovuksissa kuin nyt. Jos omaksuisitte muuttumattoman normaalihumalan tämän linjan johtajain kokouksissa, niin se auttaisi asioiden nopeaa kulkua melkoisesti."

He olivat päässeet roomalaiseen salaattiin saakka. Tarjoilija toi soppakulhon ja sen nähdessään vanha herra unohti Jimmie Featherstonen. "Mitä varten kannat sinä minulle tuollaista pötyä?" huusi hän. "Minä en sitä tarvitse! Vie se pois ja tuo minulle jotakin öljyä ja etikkaa."

Tarjoilija lensi tiehensä pelästyneenä, majurin muristessa vielä jotakin käheäksi painuneella äänellä. Silloin kuului hänen selkänsä takaa ääni; "Kuinka on laitasi tänä iltana, Venable? Sinä olet ärtynyt?"

Majuri katsahti taaksensa. "Halloo, sinä vanha merimetso", sanoi hän. "Miten sinun laitasi on näinä Herran päivinä?"

Vanha merimetso vastasi, että hän voi erinomaisen hyvin. Hän oli lyhyenläntä, pönäkkä mies, jolla oli poimukkaat, rypistyneet kasvot. "Ystäväni Mr Montague -- Mr Symmes", sanoi majuri.

"Sangen hupaista kohdata Teitä, Mr Montague", sanoi Mr Symmes, tarkastellen häntä rilliensä yli.

"Ja mitä sinä olet puuhaillut näinä aikoina?" kysyi majuri.

Toinen hymyili hyväntahtoisesti. "En mitään erikoisia", sanoi hän. "Viekotellut ystävieni vaimoja, niinkuin tavallista."

"Ja kuka on viimeinen?"

"Lue sanomalehtiä, niin saat nähdä", nauroi Mr Symmes. "Minulle kerrottiin, että minut on maalattu mustaksi."

Hän jatkoi matkaansa huoneen toiseen päähän, hihittäen itsekseen. Ja majuri sanoi, "Se on Maltby Symmes. Oletteko kuullut hänestä?"

"En", sanoi Montague.

"Hänestä puhuvat sanomalehdet melkoisen paljon. Hänen täytyi olla saapuvilla ylimääräisessä oikeustutkinnossa toissa päivänä -- ei ollut varaa maksaa liköörilaskuaan."

"Hänellä -- miljonäärien jäsenellä?" nauroi Montague.

"Niin, sanomalehdet tekivät siitä paljon pilaa", sanoi toinen. "Mutta nähkääs, hän on kuluttanut loppuun kaksi suurta omaisuutta; viimeinen oli hänen äitinsä -- viisikymmentäviisi miljoonaa, luulenpa. Hän oli reipas vanha veitikka aikoinansa."

Etikka ja öljy olivat nyt saapuneet, ja majuri ryhtyi valmistamaan salaattia. Se oli erikoinen seremonia, ja Montague seurasi sitä huvitettuna. Majuri kokosi ensiksi kaikki välttämättömät ainekset yhteen, tarkasteli niitä kaikkia ja purki niihin kiukkuansa. Sitten sekotti hän etikan, pippurin ja suolan, ruokalusikallisen kerrallaan, ja vuodatti sen salaatin päälle. Sen jälkeen hyvin hitaasti ja suurella huolellisuudella oli vuodatettava öljy sen päälle, ja salaattia tuli sillä aikaa käännellä ja pyöritellä niin, että se imi kaiken öljyn sisäänsä. Luultavasti siksi, että tuo vanha herra oli niin innostunut kertomaan Maltby Symmesin koirankujeita, viipyi hän niin kauan sen vatvomisessa; kaiken aikaa hääriskeli hän sen kanssa niinkuin naaraspeltopyy huolehtii poikasistaan, ja joka lauseen tai joka toisen jälkeen keskeytti hän oman puheensa: "Leonora oli sen ooperatähden nimi, ja Symmes antoi hänelle miljoonan markan edestä rautatieosakkeita (Itse asiassa roomalaista ei tulisi ollenkaan tarjoilla kulhoissa, tiedättehän, vaan nelikulmaisella, sileällä lautasella, niin että päät säilyisivät aivan kuivina.) Ja heidän riitaantuessa keskenään huomasi hän, että tuo vanha veitikka oli pettänyt häntä -- osakkeet eivät olleet ollenkaan siirretyt. (Tämä on tarkotettu syötäväksi aivan ilman haarukkaa, nähkääs!) Mutta hän veti Symmesin oikeuteen, ja he sopivat noin puolesta osakkeiden arvosta. (Jos tämä soppa olisi tehty, niinkuin olla pitäisi, ei maljan pohjalla saisi löytyä tippaakaan öljyä jälellä.)"

Tämä viimeinen huomautus ilmaisi, että prosessi oli nyt saavuttanut huippukohtansa -- että nuo pitkät, mureat lehdet saivat viimeisen, helläkätisen kääntelynsä. Sillä aikaa kun tarjoilija seisoi kunnioittavaisena odottaen laskettiin pari kolme palaa kerrallaan huolellisesti pienelle hopealautaselle, joka oli tarkotettu Montaguea varten. "Ja nyt", sanoi voitonriemuinen isäntä, "koettakaapa sitä! Jos se on hyvää, ei se saisi olla karvasta eikä makeaa, vaan juuri parahiksi." -- Ja majuri odotteli levottomana, kun Montague maisteli sitä, ja sanoi: "Jos se on vähänkin karvasta, niin sanokaa, ja me lähetämme sen ulos. Minä olen kyllin monta kertaa ennen sanonut siitä heille."

Mutta se ei ollut karvasta, ja niin majuri ryhtyi auttamaan itseään, jonka jälkeen tarjoilija kiidätti kulhon tiehensä. "Minulle on kerrottu, että salaatti on ainoa kasvi, minkä me olemme saaneet roomalaisilta", sanoi vanha poika matustaessaan murevia, vihreitä lehtiä. "Horatius mainitsee sen, tiedättehän. Niinkuin sanoin, kaikki tuo oli Symmesin nuoruuden päivinä. Mutta kun hänen poikansa oli kasvanut suureksi, nai hän toisen kuorotytön. Hän sanoi minulle kerran, että hänellä on ollut elämässään yli viisisataa vaimoa!"

Salaatin jälkeen otti majuri vielä toisen kukonpyrstön. Alussa oli Montague huomannut, että hänen kätensä vapisivat ja silmät olivat vettyneet: mutta nyt, näiden runsassisältöisten maistajaisten jälkeen oli hän reipas, ja, jos mahdollista, enemmän kaskuja tulvillaan kuin koskaan ennen. Montague arveli, että nyt olisi hänelle hyvä aika esittää kysymyksensä, ja siksi, kun kahvi oli tarjottu, kysäsi hän, "Onko Teillä mitään sitä vastaan, että puhumme liikeasioista päivällisen jälkeen?"

"Ei, Teidän kanssanne", sanoi majuri. "Minkätähden? Mitä se on?"

Ja sitten kertoi Montague hänelle ystävänsä ehdotuksesta, ja kuvasi keksinnön. Toinen kuunteli tarkkaavaisena loppuun saakka; ja sitten, hetkisen vaitioltua kysyi Montague, "Mitä Te arvelette siitä?"

"Keksintö ei ole mikään hyvä", sanoi majuri nopeasti.

"Kuinka Te tiedätte?" kysyi toinen.

"Sillä jos se olisi ollut hyvä, olisivat yhtiöt ottaneet sen kauan sitten maksamatta hänelle siitä penniäkään."

"Mutta hänellä on siihen patentti", sanoi Montague.

"Patentti, saakeli!" vastasi toinen. "Mitä merkitsee patentti sen suuruisten yritysten asianajajille? Ne olisivat ottaneet sen ja se olisi käytännössä Mainesta Texasiin saakka; ja kun hän olisi vetänyt oikeuteen, olisivat he kietoneet jutun niin moneen solmuun ja teknilliseen ongelmaan, että hän ei olisi ehtinyt saada sitä päättymään kymmenessä vuodessa -- ja hän olisi kymmenen kertaa sillä välin ajanut itsensä konkurssiin."

"Tapahtuuko sellaista todellakin", kysyi Montague.

"Tapahtuuko!" huudahti Majuri. "Sitä tapahtuu niin useasti, että eipä muuta saata sanoa tapahtuvankaan. He aikonevat kai saada Teitä mukaan kepposella."

"Mahdotonta, eihän se mitenkään voi olla niin", vastasi toinen "Mies on muuan ystävä."

"Olen huomannut sen loistavaksi säännöksi olla koskaan ryhtymättä liikeasioihin ystävien kanssa", sanoi majuri ilkeästi.

"Mutta kuunnelkaa", sanoi Montague; ja hän todisteli kylliksi kauan saaden toverinsa vakuutetuksi, että tuo ei saattanut olla oikea selitys. Sitten istui majuri pari minuuttia ja tuumaili; ja äkkiä huudahti hän, "Olen keksinyt sen! Minä näen miksi he eivät halua siihen koskea!"

"Mikä se on?"

"Ne ovat hiiliyhtiöt! Ne antavat höyrylaivoille vajaan painomäärän, eivätkä halua, että hiilet punnitaan oikein!"

"Mutta siinähän ei ole mitään järkeä", sanoi Montague. "Nehän ovat juuri höyrylaivayhtiöt, jotka eivät halua ottaa konetta."

"Niin", sanoi majuri: "luonnollisesti niiden virkailijat saavat osansa saaliista." Ja hän nauroi sydämensä pohjasta Montaguen hämmästyneelle katseelle.

"Tunnetteko ollenkaan liikeoloja", kysyi Montague.

"En ollenkaan", sanoi majuri. "Minä olen niinkuin se saksalainen, joka sulkeutui sisäiseen tajuntaansa ja päätti elefantin ulkomuodon ensimäisistä perusteista. Minä kyllä tunnen suurten liikehuoneiden pelin alusta loppuun saakka ja sanon Teille, että jos keksintö on hyvä, eivätkä yhtiöt halua sitä ottaa, niin siinä on syy; ja lyönpä vetoa kanssanne siitä, että jos tahtoisitte tehdä tutkimuksen, niin jokin sellainen asia sieltä tulisi esille! Viime talvena matkustin etelään eräällä höyrylaivalla, ja lähestyessämme satamaa näin minä heidän heittävän yli kannen pari tonnia hyviä ruoka-aineita; ja kysellessäni siitä sain minä kuulla, että muuan yhtiön virkamiehistä hoiti maatilaa ja varusti laivan ruoka-aineilla -- ja määräykset kuuluivat, että ne oli tyhjennettävä viimeiseen tippaan saakka joka matkalla!"

Montague kuunteli suu ammollaan. "Mitä mahtaisi majuri Thorne sellaista liittoa vastaan?" kysyi hän.

"En tiedä", sanoi majuri pudistaen olkapäitään. "Se on juttu, joka olisi jätettävä jollekin asianajajalle -- sellaiselle, joka tuntee lankojen juoksun. Hawkins tuolla toisella puolella tietäisi kyllä, mitä sanoa Teille. Kuvittelenpa, että ainoa neuvo, minkä hän antaisi, olisi se, että hiilikauppiaat julistaisivat lakon, ja kietoisivat yhtiöt lujalle ja pakottaisivat heidät sovinnoille."

"Te laskette leikkiä!" huudahti toinen.

"En ollenkaan", sanoi majuri nauraen. "Sitä tehdään tuon tuostakin. Tässä kaupungissa on eräs rakennustrusti, joka syrjäytti kaikki kilpailijansa liikemaailmasta sillä tavalla, että julisti heidän työmaansa lakkotilaan."

"Mutta kuinka se voi sen tehdä?"

"Se on helpoin asia maailmassa. Työnjohtaja on mies, jolla on melkoinen valta, ja hyvin pieni palkka, jolla hänen on elettävä. Mutta vaikka häntä ei haluttaisi panna toimeen konkurssiloppuunmyyntiä -- on vielä muitakin keinoja jälellä. Minä voisin esittää Teidät eräälle miehelle aivan tässä huoneessa, jonka työt seisautettiin lakkotilaan hyvin sopimattomalla ajalla, ja hän sai liiton johtajan suljetuksi satimeen erään naisen kanssa hotellissa, ja miesparka antoi perää ja peruutti lakon."

"Luulisinpa, että lakkolaiset joskus pääsisivät pois käsistä", sanoi Montague.

"Joskus he pääsevätkin", hymyili toinen. "Sellaistakin tapausta varten on olemassa vakiintunut menettelytapa. Silloin tulee sinun palkata salapoliisit ja turvautua väkivaltaan, kutsua sotaväki ja pistää lakonjohtajat vankeuteen."

"Nähkääs", jatkoi majuri innostuneena, "minä neuvon Teitä ystävänä, ja minä katson asioita sellaisen miehen näkökannalta, jolla on rahoja taskussaan. Minulla on niitä aina ollut siellä jonkun verran, mutta minä olen saanut tehdä kovasti työtä pitääkseni niitä siellä. Kaiken elämäni on minun ympärilläni ollut ihmisiä, jotka ovat tahtoneet tehdä minulle hyvää; ja se tapa, jolla he tahtoivat sitä tehdä, oli sellainen että he vaihettivat minun puhtaan rahani paperilappuihin, jotka oli koristeltu mielikuvitusrikkailla kiemuroilla, kotkan kuvilla ja lipuilla. Mutta tietysti, jos tahdotte katsoa asiaa toiselta puolelta niin miksipä ei, keksintö on sangen nerokas, ja liike-elämän meri parhaillaan vyöryy, ja tämä on suuri maa, jossa ansiot yksinomaan tulevat kysymykseen -- ja kaikki muu on juuri niin kuin ollakin pitää. Se juuri muuttaa koko asian maailmassa, näettekös, ostanko minä hevosen vai myynkö minä sen!"

Montague oli kasvavalla hämmästyksellä huomannut, että tuollainen yllyttävä puhe oli yksi niistä luonteenomaisista piirteistä, mikä kuului näiden ylhäisten korkeuksien ihmisille. Se oli yksi heidän asemansa myöntämistä vapauksista. Toimittajien, piispojen, valtiomiesten ja kaikkien muiden kätyrien oli uskottava heidän korkeasti kunnioitettavaan asemaansa, yksin heidän klubiensa kammioissakin -- ihmisten korvat tulivat hirvittävän tarkoiksi näihin aikoihin! Mutta ollessasi liike-elämän varsinaisten jättiläisten keskuudessa olisit saattanut luulla olevasi vallankumouksellisten seurassa; he saattoivat repiä alas vuorten huiput ja paiskata ne toisiaan vastaan. Kun joku näistä vanhoista sotaratsuista kerran pääsi alkuun, saattoi hän kertoa juttuja, jotka perkeleellisyydessään saivat alhaisimmankin konnan sielun vapisemaan. Se oli tietysti aina toisista seuraveikoista; mutta jos et päästänet häntä käsistäsi, ja jos hän arveli voivansa luottaa sinuun -- saattoi hän tunnustaa taistelleensa joskus vihollista vastaan hänen omilla aseillaan!

Mutta luonnollisesti oli ymmärrettävää, että koko tämä radikalismi ei ollut tarkotettu muuta kuin hupaista seurustelua varten. Majurilla esimerkiksi ei ollut koskaan vähintäkään aikeita toteuttaa mitään kaikista niistä pahoista teoista, joista hän jutteli; kun toiminta tuli kysymykseen, piti hän parhaimpana menetellä siten, kuin hän koko elämänsä ajan oli menetellyt -- istua lujasti omalla pienellä kasallaan. Ja Miljonäärit oli erinomainen paikka opetella sitä tekemään!

"Näettekö tuon vanhan rahasäkin tuolla nurkassa toisella puolella?" sanoi majuri. "Hän on mies, jonka Te mielellänne tahdotte painaa mieleenne -- vanha Henry S. Grimes. Oletteko hänestä kuullut?"

"Huhuja", sanoi toinen.

"Hän on Laura Heganin eno. Miss Hegan tulee kerran saamaan hänen rahansa mutta taivas varjelkoon, kuinka hän sillä välin pitää niistä kiinni! Se on aivan traagillista, jos tulette hänet tuntemaan -- hän säikähtää omaa varjoaankin. Hän menee köyhien kortteleihin, ja enpä erehdy arvatessani hänen ajavan ulos yhdessä kuukaudessa enemmän ihmisiä kuin mitä mahtuisi koko tähän rakennukseen!"

Montague katseli yksinäistä olentoa pöydän ääressä, miestä, jolla oli rypistyneet kasvot niinkuin kärpällä, ja suuri ruokalana sidottuna kaulan ympäri "Sitä pitää hän säästääkseen paidanrinnustintaan huomisaamua varten", selitti majuri. "Hän on todella vasta kuudenkymmenen seuduissa, vaikka luulisi hänen olevan jo kahdeksankymmenen. Kolme kertaa istuu hän joka päivä täällä ja syö asetillisen graham-korppuja ja maitoa, ja sitten nousee hän ja istuu tunnin verran jäykkänä nojatuolissa. Sellaisen järjestyksen ovat hänen lääkärinsä hänelle määränneet -- säälin ja laupeuden enkelit meitä varjelkoot!"

Vanha herra pysähtyi ja pidätetty naurunpuuska tärisytti hänen rusottavan punaisia poskipäitään. "Ajatelkaapa vain!" sanoi hän -- "ne koettivat tehdä samaa minullekin! Mutta ei, herraseni -- kun Bob Venablen on pakko syödä graham-korppuja ja maitoa, panee hän sekaan arsenikkia sokerin asemasta! Sellainen on monen näiden rikkaiden miesten laita -- kuvittelet hänen elävän kapualaisessa ylellisyydessä, kun tosiasiassa hän on mies, jonka maksa toimii epätäydellisesti ja jonka vatsa on heikko, ja hänet pannaan vuoteeseen kello kymmenen, vatsan ympärillä kuuma vesipussi ja koko ruumis käärittynä flanelliseen yöpaitaan!"

Molemmat olivat nousseet ylös ja etsivät tietä tupakkahuonetta kohti, kun äkkiä huoneen toisella sivulla avautui ovi ja joukko miehiä astui siitä sisälle. Heidän etunenässä oli tavaton olento, jolla oli suuri, voimakas ruumis ja julmat kasvot. "Halloo!" sanoi majuri. "Kaikki suuret lukit ovat täällä tänä iltana. On varmaankin isännistön kokous."

"Kuka tuo on?" kysyi hänen kumppalinsa; ja hän vastasi, "Tuoko? Pah, hän on Dan Waterman."

Dan Waterman! Montague tarkasti miestä entistään tarkemmin, ja nyt tunsi hän nuo kasvot samoiksi, mitä hän oli kuvissa nähnyt. Waterman, rahamaailman jättiläispylväs, kupari- ja kultamarkkinoiden Kroisos! Kuinka monta trustia olikaan Waterman järjestänyt! Ja kuinka monta sanasutkausta olikaan hänen nimensä kustannuksella tehty!

"Ketä ovat nuo toiset miehet?" kysyi Montague.

"Oh, ne ovat vain pikkumiljonäärejä", vastattiin.

"Pikkumiljonäärit" seurasivat jonkinlaisena henkivartiostona kintereillä; yksi niistä oli lyhyt ja pönäkkä, ja hänen täytyi puoleksi juosten pysytellä Watermanin voimakkaiden harppausten rinnalla. Kun he saapuivat vaate-eteiseen, tunkivat he palvelijat tieltään, ja yksi auttoi nuttua tuon suuren miehen päälle, ja teinen piti hänen hattuaan, ja kolmas hänen keppiään, ja kaksi muuta koettivat puhutella häntä. Ja Waterman napitti tylsännäköisenä nuttunsa, ja sitten tarttuen hattuunsa ja keppiinsä ryntäsi suoraapäätä ulos ovesta virkkamatta sanaakaan kenellekään.

Se oli yksi naurettavimmista kohtauksista, mitä Montague oli elämässään nähnyt, ja hän nauroi koko matkan, kun he kulkivat tupakoitsijain huoneeseen. Ja kun majuri Venable oli asettunut mukavasti suureen tuoliin ja purrut poikki sikaarin pään ja sytyttänyt sen palamaan, mitkä muistojen virrat silloin avautuivatkaan!

Sillä Dan Waterman oli yhtä sukupuuta majurin kanssa, ja hän tunsi koko hänen elämänsä ja kaikki hänen tapansa Sellainen, millaisena Montague oli hänet juuri nähnyt, oli hän ollut aina; nopea, käskevä, peljättävä, joka tallasi maahan kaikki vastukset; kaupungin mahtavin mies vapisi hänen säihkyvän katseensa edessä. Ennen vanhaan oli Wall Street horjahdellut hänen ja mahtavimman kilpailijansa ankarassa ottelussa.

Ja majuri alkoi kertoa Watermanin kilpailijasta ja hänen elämästään. Hän oli ollut kaupungin liikennekuningas, hän oli kohottanut vanhan Wymanin jaloilleen. Hän oli prinssi valtiollisten rahamiesten joukossa; hän oli hallinnut demokraattista puoluetta valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä Hän saattoi antaa miljoonan kerrallaan Tammany Hallin johtajalle, ja kuluttaa viisi miljoonaa yhdellä ainoalla valtiollisella sotaretkellä; ja kun "taikina-päivänä" äänestysalueiden johtajat tulivat noutamaan valintarahoja, oli hänellä neljäkymmentä jalkaa pitkä pöytä ylt'yleensä katettuna viidensadan markan vekseleillä Hän olisi varmasti ollut Amerikan rikkain mies, jollei hän olisi kuluttanut rahojaan yhtä nopeasti kuin hän ne saikin. Hänellä oli ollut erinomaisen kuuluisa kilpa-ajorata Amerikassa; ja talo Viidennen Avenuen varrella, jonka sanottiin olevan maailman hienoimman italialaisen palatsin. Yli viisitoista miljoonaa oli tuhlattu sen koristamiseen; kaikki katot oli tuotu vahingoittumattomina ulkomaisista palatseista, jotka hän oli ostanut ja repinyt maahan! Majuri kertoi jutun osottaakseen kuinka sellainen mies kadotti kokonaan tajunnan rahan arvosta; hän oli kerran istunut hänen kanssaan aamiaisella, kun muuan hänen sanomalehtiensä toimittajista astui sisälle ja huomautti, "Sanoin Teille, että me tarvitsisimme neljäkymmentä tuhatta markkaa, ja Teidän lähettämänne shekki on viidellekymmenelle." "Tiedän sen", kuulin hänen hymyillen vastaavan, -- "mutta miten kuten minusta näytti, että neljäkymmentä oli työläämpi kirjottaa kuin viisikymmentä!"

"Vanha Waterman saattaa olla oikea tuhlari myöskin, kun sattuu sille päälle", jatkoi majuri. "Hän kertoi minulle yhtenä päivänä, että hänen jokapäiväiset menonsa maksoivat hänelle kaksikymmentäviisituhatta markkaa päivässä. Mutta siihen ei ole luettu viiden miljoonan markan huvipurtta, eikä siitä johtuvia menoja."

"Ja ajatelkaapa muuatta toista miestä, jonka minä tunnen, joka kulutti viisi miljoonaa markkaa graniittilaituriin voidakseen mukavasti laskea rantaan ja käydä rouvaansa tervehtimässä! -- Se on tosiasia, niin totta kuin Jumala on minut luonut! Hän oli tunnettu ylhäisöön kuuluva nainen, mutta hän oli köyhä, eikä mies uskaltanut tehdä häntä rikkaaksi häväistysjuttujen takia. Siksi täytyi hänen tyytyä elämään kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan huvilapahasessa; ja kun toisten naapurien lapset pilkkasivat hänen lapsiaan sentähden että he elivät kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan huvilassa, saattoivat he saada vastauksen: 'Mutta teilläpä ei ole sellaista laituria!' Ja jollette usko, että --."

Mutta nyt majuri äkkiä kääntyi ympäri ja näki pojan, joka äsken oli tuonut hänelle muutamia sikareja, seisovan lähellä, ollen oikovinaan muutamia pöydällä makaavia sanomalehtiä. "Kuule, junkkari!" huusi majuri, "Mitä sinä aijot -- kuunnella mitä minä kerron! Ulos huoneesta heti paikalla, sinä lurjus!"

Kolmastoista luku.

Toisen viikon loppu oli käsissä ja sen mukana saapui Lester Toddeilta kutsu vierailuille heidän maatalolleen New Jerseyssä. Montague oli hautautuneena kirjoihinsa, mutta hänen veljensä ahdisteli häntä matkalle ankarilla väitteillä. Kirottu juttu -- aikoiko hän viedä koko elämänuransa perikatoon yhden jutun takia? Ennenkaikkea tulisi hänen tutustua ihmisiin -- "ihmisiin, jotka olivat jotakin." Ja Toddit olivat sellaisia; ne muodostivat suuren rahakeskustan ja vakuutusmaailman voiman; jos Montague aikoi olla vakuutusasianajaja, ei hän millään muotoa voinut hyljätä heidän kutsuaan. Freddie Vandam tulisi olemaan vieraana -- ja Montague hymyili kuullessaan, että Betty Wyman myöskin olisi siellä. Hän oli tehnyt sen huomion, että hänen veljensä viikonloppu-vierailut aina sattuivat sinne, missä Bettykin oli, ja missä Bettyn isä ei ollut.

Niin Montaguen palvelija sai pakata hänen välttämättömät matkatarpeensa, ja Alicen kamarineitsyt täytti Alicen matkalippaan; ja he ajoivat yksityisessä vaunuseurueessa etäiseen Jerseyn esikaupunkiin, ja leveää, raakunkuorilla laskettua tietä myöten ajaa huristivat he pikavaunulla ylös vuoren huipulla olevaan palatsiin. Täällä elivät ylväät Lester Toddit hajaantuneina ympärillä kohoaville lähikukkuloille; he muodostivat äärimmäisen pohattasäädyn, joka oli vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. He olivat tuiki tarkkoja "säädystään", ja olivat katsovinaan koko kaupungin ylhäisöä ylevällä ivalla, ja heillä oli omat huvituksensa ympäri koko vuoden -- hevosnäyttely vapaassa ilmassa kesällä, ja syksyllä lehtien alkaessa pudota puista, ketunjahti fantastisissa univormuissa.

Lester Toddit itse olivat innokkaita kaikellaisen urheilun ja jahdin harrastajia, ja useissa eri klubeissa ja yksityisnäyttelyissä seurasivat näyttelykausia aina Floridasta ja pohjois-Carolinasta Ontarioon saakka, ja satunnaisilla huvimatkoilla poikkesivat he Norjaan, tai New Brunswickiin ja Brittiläiseen Columbiaan. Täällä kotona oli heillä kokonainen vuori, jota ylt'yleensä peitti koskematon ja suurella huolellisuudella hoidettu metsä ja vuoren huipulla olevassa renessanssi-tyylisessä palatsissa -- jota he ylhäisellä huolimattomuudella kutsuivat "majaksi" -- saattoi löytää _articles de vertu_ [= arvoesineitä. Suomentaja.], sellaisia kuin viidenkymmenen tuhannen markan arvoinen pöytä, johon kuului kymmenen tuhannen markan arvoinen tuolikalusto ja aivan jokapäiväisen näköiset matot, jotka olivat maksaneet viisikymmentä tai satatuhatta markkaa kappale. Kaikki nämä hinnat saatoit mitä helpoimmin todeta, sillä lukuisia sanomalehtiartikkelia, jotka kuvasivat taloa, oli luettavana salissa löytyvässä albumissa. Lauantain iltapäivällä otti Mrs Todd aina vieraansa vastaan pastellin harmaassa vastaanottopuvussa, jonka etuosa oli riikinkukon muotoinen ja koristeltu silkillä, ja jokaisessa sulassa oli jalokiviä, ja silmänä oli yksinäinen timantti. Ja illalla oli tanssia, ja hän esiintyi puvussa, johon oli ommeltu useita satoja timantteja, ja otti vastaan vieraansa matolla, joka jalokivien runsaudessa kilpaili hänen pukunsa kanssa.

Nähdessään kaiken tämän ylellisyyden päätteli Montague, että tämä se oli "varmin" sääty, mitä hän oli vielä tavannut; täällä syötiin enemmän ja juotiin enemmän ja vehkeiltiin julkisemmin. Vähitellen oli hän oppinut tuntemaan seuramaailman erikoisen kielen sanavaraston, mutta näillä ihmisillä oli niin paljon tekaistuja sanoja, että hän tunsi aivan joutuvansa ymmälle. Muuan nuori nainen, joka lörpötteli hänelle läsnäolevista, huomautti, että se ja se nuorukainen oli "onnahteleva"; ja nähdessään hämmästyneen ilmeen hänen kasvoillaan, nauroi hän ja jatkoi: "Luulen, ettette ymmärrä, mitä tarkotan!" Montague vastasi, että hän oli rohjennut tehdä sen johtopäätöksen, että hän ei pitänyt siitä nuorukaisesta.

Ja sitten siellä oli Mrs Harper, joka poikkesi sinne matkalla Chicagosta Lontooseen. Kymmenen vuotta sitten oli Mrs Harper täyttänyt New-Yorkin miljoonillaan, jotka hän oli saanut suurista tulolähteistään; sitten oli hän lähtenyt pois haaveillen itselleen uusien maiden vallottamista. Jättäessään Chicagon oli hänen kielioppinsa ollut virheetön, mutta nyt, kun hänestä oli tullut kuninkaiden pöytäveikko, sanoi hän "sine ei on" ja jätti puhuessaan pois kaikki g-kirjaimensa; ja kun Montague tipautti maahan linnun pitkältä matkalta, huudahti hän armollisesti, "Ah, Tehän satutatte aivan verrattomasti!" Montague istui voimavaunun etuistuimella, ja kuuli suuren naisen takanaan puhuttelevan vankkarakenteisia Jerseyn maanviljelijöitä, joiden esi-isät olivat yli koko maan taistelleet brittiläisiä ja hessiläisiä vastaan, nimityksellä "teidän talonpoikaisuutenne."

Oli sangen huomattava etuoikeus saada pitää Mrs Harperia vieraana; "kotona" liikuskeli hän ylhäisyydellä, joka muistutti mieleen kuningatar Viktorian -- liehuvin lipuin ja nauhoin, ja koululasten parvissa kirkuessa hänelle hurraata. Hän ylläpiti puolta tusinaa maataloja ja hänellä oli Skotlannissa sadan tuhannen akren suuruinen metsästysalue rauhotettuna. Hänen erikoisuutenaan oli koota jalokiviä, jotka olivat kuuluneet romanttisille ja ihannoitaville historiassa esiintyville kuningattarille. Hän esiintyi tanssissa rinnallaan timanttinen rintalevy, joka kokonaan peitti hänen rinnustansa etuosan, niin että hän tosiaan oli puettu valovälkkeeseen; ja mukanaan oli hänellä englantilainen ystävänsä, Mrs Percy, joka oli seurannut häntä hänen voittokulullaan Euroopan hoveissa ja palatseissa, ja oli kopeillut kuuluisalla lorgnetti-ketjullaan, joka sisälsi yhden kappaleen kutakin tunnettua, harvinaista ja kaunista jalokiveä. Mrs Percyllä oli kultakankaasta tehty puku, jota peitti kokonainen omaisuus venetsialaisten pitsien muodossa, ja hän herätti suuremmoisen huomion -- kunnes levisi huhu, että se olikin vain uudistus puvusta, jota Mrs Harper oli kantanut Lontoon Herttuattaren tanssiaisissa. Chicagolainen rouva itse ei koskaan missään tilaisuudessa esiintynyt kahta kertaa samassa puvussa.

Alicen aika kului loistavasti Toddeilla; kaikki miehet rakastuivat häneen -- erittäinkin muuan nuorukainen, jonka nimi oli Fayette, heittäytyi aivan hänen jalkoihinsa. Hän oli varakas, mutta onnettomuudeksi oli hän saanut rahansa karkaamalla erään rikkaan tytön kanssa (joka oli yksi läsnäolevasta seurueesta), jonka tähden käytännölliseltä kannalta katsottuna hänen huomionosotuksensa eivät suinkaan olleet toivottavia Alicelle.

Montague jäi yksin ratkaisemaan vaikeata tehtäväänsä koettaessaan saada nämä kaikki itselleen selväksi, sillä hänen veljensä omistautui kokonaan Betty Wymanille. Tapa, jolla molemmat hävisivät aterioiden välillä, oli koko seurueen leikinlaskun esineenä; siksi, heidän ollessa matkalla kotia, tunsi Montague sisällään kutsun tehdä muutamia isällisiä kysymyksiä.

"Me olemme siinä määrin kihloissa, kun uskallamme sitä olla", vastasi Oliver hänelle.

"Ja milloinka aijot sinä naida hänet?"

"Jumala tietää", sanoi hän, "en minä. Ukkorähjä ei antaisi hänelle penniäkään."

"Ja sinä et voisi häntä elättää?"

"Minä? Taivas varjelkoon, Allan -- otaksutko, että Betty suostuisi olemaan köyhänä?"

"Oletko kysynyt häneltä?" kysyi Montague.

"En halua sitä häneltä kysyä, hyvä veliseni! Minulla ei ole ollenkaan halua elää missään hökkelissä tytön kanssa, joka on kasvatettu palatsissa."

"Mitä siis aijot tehdä?"

"Oh, Bettyllä on rikas täti hullujenhuoneessa. Ja sitten, näetkös minä ansaitsen rahaa, -- ja tuon vanhanpojan on lopulta annettava perään. Ja sillävälin vietämme me hyvin hauskaa aikaa, ymmärräthän."

"Eipä teidän rakkautenne liene sitten suuren suuri", sanoi Montague -- johon hänen veljensä hilpeästi vastasi, että he olivat rakastuneet toisiinsa juuri niin paljon kuin heitä miellytti sitä olla.

Tämä oli junassa maanantai-aamuna. Oliver huomasi, että hänen veljensä vaipui syviin ajatuksiin, ja huomautti: "Luulenpa, että aijot uudelleen painautua kirjojesi ääreen. Sinun tulee omistaa minulle yksi ilta tällä viikolla muutamille päivällisille, jotka ovat tärkeät."

"Missä ne ovat?" kysyi toinen.

"Oh, se on pitkä juttu", sanoi Oliver. "Minä selitän sen sinulle joskus. Mutta kaikkein ensiksi meidän tulee tehdä selväksi myöskin ensi viikko -- otaksuttavasti et ole ollut huomaamatta, että se on jouluviikko. Ja sinun ei ole lupa tehdä mitään työtä silloin."

"Mutta sehän on mahdotonta!" huudahti toinen.

"Mikään ei saata olla mahdollisempaa", sanoi Oliver lujasti. "Minä olen luvannut sinun puolestasi tulla Eldridge Devonien kanssa ylös Hudsonille --"

"Koko viikoksi!"

"Koko viikoksi. Ja se on oleva tärkein asia, mitä koskaan olet tehnyt. Mrs Winnie aikoo ottaa meidät kaikki vaunuunsa, ja sinä saat tehdä aivan loppumattoman määrän tuiki välttämättömiä tuttavuuksia."

"Oliver, en millään muotoa voi sitä tehdä!" pani toinen kauhistuneena vastaan, ja jatkoi sitten useiden minuuttien, ajan todistelua ja selittelyä kaikesta, mitä hänellä oli tekemistä. Mutta Oliver tyytyi vain vakuuttamaan, että jos on tahtoa, niin on keinoa. Ei saattanut tulla kysymykseen hyljätä kutsua viettää joulua Eldridge Devonien kanssa!

Ja aivan oikein, oli olemassa keino. Mr Hasbrook oli maininnut hänelle, että hänellä oli jutussa suoritettuna jo melkoinen työ, ja että hän kyllä lähettäisi paperit. Ja kun Montague saapui toimistoonsa sinä aamuna, löysi hän ne sieltä. Niitä oli useita tuhansia sivuja käsittävä pinkka; ja tarkastellessaan niitä huomasi hän suurimmaksi hämmästyksekseen, että ne sisälsivät täydellisen syytöskirjelmän, jossa oli kaikki tarpeelliset viittaukset ja lainaukset ja valmistava kirjelmäluonnos -- lyhyesti sanoen, täydellinen ja perinpohjainen valmistelu hänelle jätettyyn oikeusjuttuun. Niissä papereissa oli vähintäinkin viidenkymmenen tai seitsemänkymmenenviiden tuhannen markan arvosta työtä; ja Montague istui hämmästyksen lyömänä, käännellen edestakaisin hienolla konekirjotuksella kirjotettuja arkkeja. Hänellä todellakin olisi tilaisuutta olla mukana jouluvierailulla, jos kaikki hänen avunhakijansa kohtelisivat häntä samalla tavalla kuin tämä!

Hän tunsi itsensä siitä hieman loukatuksi -- sillä hän oli merkinnyt muutamia näistä kohdista itsekin, ja tunsi olevansa niistä ylpeä. Nähtävästi ei hän olisi oleva muuta kuin naamiona jutussa! Ja hän otti puhelimen ja soitti Mr Hasbrookille, ja kysyi häneltä, mitä varten hän oli nämä paperit hänelle jättänyt ja mitä hänen niillä tuli tehdä. Niissähän oli koko juttu; ja oliko hänen vain otettava ne sellaisinaan?

Ei kukaan olisi voinut vastata viisaammin kuin Mr Hasbrook vastasi. Paperit olivat Montaguen käytettävänä -- hän saisi tehdä niille niinkuin hän itse haluaisi. Hän voisi käyttää ne sellaisinaan, tai hyljätä ne kokonaan, taikka asettaa ne perustaksi omalle työlleen -- kaikki, minkä hänen arvostelukykynsä katsoi parhaaksi, olisi hyvä. Ja niin Montague soitti kiinni ja kirjotti hyväksymisensä siihen viralliseen kutsuun, mikä oli saapunut Eldridge Devoneilta.

Myöhemmin päivällä pistäytyi Oliver hänen luokseen ja sanoi, että hän aikoi mennä päivällisille seuraavana iltana, ja että hän tulisi tapaamaan häntä kello kahdeksan. "Se on Jack Evansien kanssa", lisäsi Oliver. "Tunnetko heitä?"

Montague oli kuullut tuon nimen ja muisti sen omistajan olevan läntisten rautatieverkkojen johtajan. "Tarkotatko häntä?" kysyi hän.

"Tarkotan", sanoi toinen. "He ovat omituista, vanhanaikaista joukkoa, mutta heillä on rahoja. Minä tulen hyvään aikaan ja selitän sen sinulle."

Mutta hän sai selityksen sitä ennen. Seuraavana iltapäivänä tuli hänen luokseen eräs, joka tahtoi hänen apuaan -- se ei ollut kukaan muu kuin Mrs Winnie Duval. Tuli ilmi, että joku oli jättänyt Mrs Winnielle melkoisen määrän rahoja, ja siihen oli kietoutunut suuri joukko oikeudellisia asioita, jotka hän halusi jättää uuden asianajajan selvitettäväksi. Myöskin sanoi hän toivovansa, että hän rohkaisisi itsensä ja verottaisi häntä melkoisella rahamäärällä. Se oli vain pikku kysymys jostain viidestä sadasta tuhannesta, joka oli jäänyt eräältä unhotukseen joutuneelta tädiltä lännessä.

Asia oli pian järjestetty, ja sitten Mrs Winnie kysyi, oliko hänellä mitään paikkaa, minne hän sinä iltana menisi päivällisille: ja nyt oli sopiva tilaisuus mainita Jack Evanseista. "Oh paras Mr Montague!" sanoi Mrs Winnie nauraen. "Aikooko Ollie viedä Teidät sinne? Mikä hauska ilta Teillä tuleekaan olemaan!"

"Tunnetteko heidät?" kysyi toinen.

"Taivas varjelkoon, en!" oli vastaus. "Ei kukaan heitä tunne; mutta jokainen tietää heistä. Mieheni tietenkin tapaa vanhan Evansin liikeasioilla, ja hänen mielestään hän on mukiinmenevä. Mutta perhe -- oh, varjelkoon!"

"Kuinka suuri se on?"

"Ah, heitä on ensiksi vanha rouva ja kaksi täysi-ikäistä tytärtä ja sitten poika. Poika on hieno junkkari, sanotaan -- tuo vanha mies oli ottanut häntä kädestä ja pannut hänet työhön myymälöissä. Mutta luullakseni ajatteli hän, että tyttäret olivat hänelle liian puoleensavetäviä syöttejä, jonka tähden hän lähetti heidät johonkin uudenaikaisempaan hulluuskouluun -- ja sanonpa Teille, että he ovat kiiltävimmiksi hiottuja inhimillisiä olentoja, mitä koskaan olette tavannut!"

Se kuulosti huvittavalta. "Mutta mitä Oliver tahtoi heiltä?" kysyi Montague ihmeissään.

"Ei hän heitä tarvitse -- vaan he tarvitsevat häntä. He ovat onnenonkijoita, nähkääs -- ja kerrassaan vimmattuja. He ovat tulleet kaupunkiin päästäkseen ylhäisöön."

"Tarkotatteko siis, että he maksavat Oliverille?" kysyi Montague.

"En tiedä", sanoi toinen nauraen. "Saatte kysyä sitä Oliverilta. Heillä on ympärillään joukottain rikkaiden tavottelijain pikkuveliä, jotka sieppaavat minkä hyvänsä nähtävissä olevan saaliin."

Tuskallinen ilme värähti Montaguen kasvoilla; ja Mrs Winnie näki sen ja ojensi kätensä äkkinäisellä liikkeellä. "Oi!" huudahti hän, "olen loukannut Teitä!"

"Ei", sanoi hän, "ei se ole sitä -- ette ole mitenkään minua loukannut. Mutta minä olen huolestunut veljeni tähden."

"Mitä tarkotatte?"

"Hän saa jotenkuten runsaasti rahaa, enkä tiedä, miten se on ymmärrettävä."

Nainen istui muutamia sekuntteja vaiti, tarkastellen miestä hänen puhuessaan. "Eikö hänellä ollut mitään, kun hän tuli tänne?" kysyi hän.

"Ei hyvin paljoa", sanoi hän.

"Sillä", jatkoi Mrs Winnie, "jollei hänellä ollut, hoiti hän ne, mitä hänellä oli, tietenkin sangen viisaasti -- me kaikki luulimme, että hänellä oli."

Taas olivat he vaiti; sitten sanoi Mrs Winnie äkkiä: "Tiedättekö, Te katselette rahaa erilaisilla silmillä kuin me täällä New-Yorkissa. Ymmärrättekö sitä?"

"En tiedä varmaan", sanoi hän. "Millä tavalla, tarkotatte?"

"Te katselette sitä vanhanaikaisella tavalla -- ihmisen tulee sitä ansaita -- se on merkkinä siitä, että hän on tehnyt jotakin. Tämä kaikki välähti minulle salamana juuri nyt -- me emme katsele rahaa samalla tavalla. Meistä ei ole kukaan ansainnut omaamme; me olemme vain ne saaneet. Eikä koskaan juolahda meidän mieleemme luulla, että toiset ihmiset ansaitsisivat sitä -- ainoa minkä tarvitsemme tietää, on se, että heillä sitä on."

Montague ei sanonut seuralaiselleen, kuinka nerokkaana hän piti sitä huomautusta; hän pelkäsi, ettei olisi hienoa olla yhtä mieltä hänen kanssaan. Hän oli kuullut jutun eräästä neekeristä, joka istui "katumuspenkissä" ja tunnusti liukkaasti syntinsä, mutta eipä sanonutkaan "amenta" samallaisella lämmöllä, millä seurakunta sen sanoi.

"Evansit olivat ennen paljon eriskummallisempia kuin mitä ne nyt ovat", jatkoi Mrs Winnie hetken kuluttua. "Kun he tulivat tänne viime vuonna, olivat he kerrassaan hirvittäviä. Heillä oli joku englantilainen herrasnaskali, joka oli heidän tuttavasihteerinään -- jonkun vanhan, rappeutuneen perheen nuorin poika. Minun veljeni tunsi erään miehen, joka oli ollut heidän läheisiä tuttaviaan lännessä, ja hän sanoi, että se oli vallan kiduttavaa -- tämän veitikan tapana oli istua pöydän ääressä ja antaa määräyksiä koko joukolle: 'Teidän kermajäätelöhaarukkanne tulisi olla oikeassa kädessä, Miss Mary. -- Ei ole milloinkaan soveliasta pyytää lisää soppaa, Mestari Robert. -- Ja Miss Annie kuljettakaa aina soppalusikkaanne _poispäin_ -- se on parempi!'"

"Tuntuupa, että minun tulee sääli heitä", sanoi Montague.

"Oh, ei Teidän tarvitse olla huolissanne", sanoi toinen nopeasti. "He tulevat saavuttamaan sen, mitä haluavat."

"Luuletteko niin?"

"Oh, tietysti he saavuttavat. He ovat saaneet rahaa; ja he ovat olleet ulkomailla -- he opettelevat urheilua. Ja he pitävät kiinni niin kauan, kunnes onnistuvat -- mitä muuta heidän puolestaan voi tehdä? Ja sitten sanoo minun mieheni, että vanha Evans aikoo tehdä itsensä vaikutusvaltaiseksi täällä idässä; kohta siis he eivät uskalla enää häntä loukata."

"Painaako se siis jotakin?" kysyi mies.

"Niinpä niin, painaa, arvatakseni!" nauroi Mrs Winnie. "Se on nähty viime aikoina." Ja hän jatkoi puheluaan kertomalla eräästä seuraelämän johtajattaresta, joka oli uskaltanut loukata erään mahtavan suuruuden tytärtä, ja kuinka tämä suuruus oli kostanut hänelle, erottamalla hänen miehensä korkeasta virastaan. Se oli usein tapana liikemaailmassa; taistelujen luultiin olevan miesten asioita, mutta yhtä useasti oli alkuunpanevana voimana naisten juonittelu. Wall Streetillä saattoi havaita kuohuvan ja kihisevän, ja kaksi suurta miestä riiteli vain jostakin rouvasta; saatoit nähdä jonkun miehen yht'äkkiä lentävän korkealle johonkin virkaan -- se tapahtui siksi, että hänen vaimonsa oli myynyt itsensä auttaakseen miestään ylös.

Montague ajoi yhdessä Mrs Winnien kanssa kaupunkiin, ja hän pukeutui päivällisiä varten; ja sitten tuli Oliver, ja hänen veljensä kysyi: "Aiotko koettaa saada Evansit ylhäisöön?"

"Kuka on sinulle ollut heistä kertomassa?", kysyi toinen.

"Mrs Winnie", sanoi Montague.

"Mitä hän kertoi?"

Montague toisti, mitä Mrs Winnie oli jutellut, ja hänen veljensä huomasi nähtävästi sen tyydyttäväksi. "Ei se ole, niin vakavaa laatua kuin luulet", sanoi hän, vastaten Montaguen tekemään kysymykseen. "Minä autan heitä vähän silloin tällöin."

"Kuinka sinä menettelet?"

"Oh, neuvon heitä, enimmäkseen -- sanon heille, minne heidän tulee mennä ja miten heidän on pukeuduttava. Kun he ensin saapuivat New-Yorkiin, olivat he puetut kuin papukaijat, näetkös. Ja --" tässä Oliver puhkesi nauruun -- "en tahdo tehdä pilaa heistä. Ja kun kuulen toisten ihmisten parjaavan heitä, huomautan minä, että he varmasti tulevat lopussa laskemaan laivansa ankkuriin, ja tulevat olemaan vaarallisia vihollisia. Olen pannut pari kiilaa puskemaan heidän puolestaan."

"Ja maksavatko he sinulle avustasi?"

"Saathan sitä kutsua maksamiseksi, luullakseni", vastasi toinen. "Vanha mies hoitaa muutamia arvopaperiosakkeita minun hyväkseni silloin tällöin."

"Hoitaa muutamia osakkeita", toisti Montague, ja Oliver selitti hänelle menettelytavan. Tämä oli yksi niistä tavoista, jotka olivat syntyneet sellaisessa yhteiskunnassa, missä ihmisten ei tarvinnut itse ansaita rahaansa. Se, jonka osaksi suosio tuli, ei pannut mitään peliin, eikä asettanut mitään uhrauksen alaiseksi. Mutta toinen henkilö osti joitakin arvopapereita hänen puolestaan, ja kun ne kohosivat, lähetti hän shekin "voittosummalle." Moni mies, joka olisi loukkaantunut, jos hänelle olisi suoranaisesti tarjottu rahaa, suostui mielellään siihen, että joku vaikutusvaltainen ystävä tarjoutui "hoitamaan sata osaketta hänen hyväkseen." Tällä tavalla tarjottiin juomarahoja suuressa maailmassa; se oli edullinen tapa sanomalehtimiesten suhteen, joiden hyvä mielipide arvopapereihin nähden oli toivottava, ja valtiomiesten ja lainlaatijain suhteen, joiden äänet saattoivat auttaa niiden arvon nousemista. Kun joku aikoi pyrkiä ylhäisöön, täytyi hänen olla valmistunut sirottelemaan tällaisia juomarahoja ympärilleen.

"Tietysti", lisäsi Oliver, "haluasi tuo perhe enimmän sitä, että saisin Robbie Wallingit kutsumaan heidät taloonsa. Luulenpa, että voisin saada heiltä pyöreissä luvuissa kaksi ja puoli miljoonaa, jos siinä onnistuisin."

Tuohon kaikkeen Montague vastasi, "Ymmärrän."

Kaikki esiintyi hänelle nyt uudessa, kirkkaassa valossa. Siis _tuolla_ tavalla kaikki tapahtui. Siksi maksettiin sataviisikymmentä tuhatta markkaa vuodessa yhdestä huoneustosta, ja kaksi kertaa sataviisikymmentä tuhatta yhden tytön puvusta! Ei ihme, jos siis oli parempi viettää jouluviikko Eldridge Devoneilla kuin tehdä hiki päässä työtä lakikirjojen ääressä!

"Vielä yksi kysymys", jatkoi Montague. "Minkätähden esität sinä minut heille?"

"Kas niin", vastasi hänen veljensä, "se ei mitenkään sinua loukkaa; olet huomaava sen suuresti huvittavan itseäsi. Näetkös, he ovat kuulleet, että minulla on veli; ja he pyysivät minua tuomaan sinut mukanani. En voinut pitää sinua salassa ikuisesti, vai olisinko?"

He juttelivat näin vaunun kiidättäessä heidät kaupungin yläosaan. Evansien palatsi oli Riverside Driven varrella; ja kun Montague astui ulos vaunusta ja näki sen aavemaisena kohoavan puolipimeässä, pääsi hänen huuliltaan ihmetyksen huudahdus. Se oli yhtä suuri kuin vankila!

"Ah, niin, heillä on kylliksi tilaa", sanoi Oliver nauraen. "Päätin tämän kaupan heidän puolestaan -- se on vanha Lamsonin palatsi, näetkö."

Heitä varten oli huone valmiina; ja samoin kaikki herrasmiesten varustukset -- Montague huomasi tämän kaiken ensi silmäyksellä. Siellä oli polvihousuja ja tulipunaisia veistoksia ja kultaisia reunusteita, marmorisia lehtereitä ja takkoja ja suihkulähteitä -- ranskalaisten mestariteoksia ja oikeita flaamilaisia mattoja Raput, jotka veivät palatsin toisiin kerroksiin, olivat kiertävät, ja niillä oli valkonen samettimatto, joka oli erikoisesti kudottu sitä varten, ja joka tuon tuostakin oli vaihdettava; niiden ylipäässä oli valkonen kashmirimatto, jonka ikäjuuret ulottuivat kuusi sataa vuotta taaksepäin -- ja niin edespäin.

Ja sitten tuli perhe: tuo pitkä, luiseva, jättiläismäinen mies, jolla oli parkitun nahkan väriset kasvot ja monihaaraiset viikset -- se oli Jack Evans; ja Mrs Evans, lyhyt ja pyylevä, mutta ystävällisen näköinen ja yllään kohtalainen määrä timantteja; ja sitten Miss Evansit, ryhdikkäitä ja solakoita ja kiireestä kantapäähän täydellisesti järjestettyjä, "Mutta hehän kaikki ovat niinkuin ollakin pitää!" oli ensimäinen ajatus, mikä tuli Montaguen mieleen.

Kaikki olivatkin he niinkuin ollakin piti, kunnes avasivat suunsa. Kun he puhuivat, saattoi huomata, että Evans oli kaivosmies ja että hänen vaimonsa oli ollut keittäjättärenä uudisviljelyksellä; sekä että Annella ja Marylla oli karkeat äänet, ja että he eivät koskaan sattumaltakaan sanoneet tai tehneet mitään luonnollista.

Heidät saatettiin komeaan ruokahuoneeseen -- Henrik II aikuiseen, jossa oli Fontainebleaun palatsista otettu historiallinen takka, ja seinillä neljä suurta maalausta, jotka vertauskuvallisesti esittivät aamua, iltaa, keskipäivää ja keskiyötä. Siellä ei ollut ketään muita vieraita -- pöytä joka oli katettu kuutta henkilöä varten, näytti vähäpätöiseltä leikkikalulta tuossa suunnattomassa huoneustossa. Ja salamana, joka miltei kauhistutti Montaguea, lensi hänen tajuntaansa käsitys siitä, mitä mahtoikaan merkitä kuuluminen ylhäisön ulkopuolelle. Omistaa kaikki tämä loisto, eikä ketään, joka olisi siitä osallisena! Omistaa Henrik II aikuisia ruokailuhuoneita ja Ludvig XVI mallisia seurusteluhuoneita ja Ludvig XIV aikaisia kirjastoja -- ja nähdä ne kaikki tyhjinä! Ei ketään, jonka kanssa ajella taikka jutella, ei ketään, joka tulisi ja pelaisi yhdessä korttia -- mennä teatteriin ja oopperaan, eikä ketään, jolle puhella! Ja mikä pahempi, joutua tuijottavien katseiden ja pilkallisen hymyilyn esineeksi! Elää tässä jättiläispalatsissa, ja tietää, että koko tuo palvelijalauma, joka selkärangattomana mateli silmien edessä, teki ivaa selän takana! Nähdä tuota silmästä silmään -- elää siinä hetki hetkeltä, päivä päivältä, kaiken tuon silmänräpäykseksikään poistumatta! Ja sitten kodin ulkopuolella, alinomaa kasvava pilkkaajien ja halveksijoiden piiri -- ylhäisö, kaikkine liepeenkannattajineen ja loisolioineen, jäljittelijöineen ja ihailijoineen!

Ja joku oli uhmannut tuota kaikkea -- joku oli tarttunut miekkaan ja astunut esille lyödäkseen maahan kaiken tuon vastuksen! Montague tarkasti tätä nelihenkistä perhettä, ja tuumaili ihmetellen, kuka heistä oli eteenpäin ajava voima tässä mitä epätoivoisimmassa yrityksessä!

Hän sai sen käsiinsä erottelemalla heidät henkilö henkilöltä. Se ei saattanut olla Evans itse. Helposti näki, että tuo vanha mies oli aivan toivoton ylhäisöön nähden; mikään ei saattanut muuttaa hänen suuria, karvaisia käsiään eikä hänen kuivettunutta, kurttuista niskaansa, eikä hänen vastustamatonta taipumustaan solua alas tuolissa ja heittää pitkät säärensä ristiin kauaksi eteensä. Jack Evansin kasvot ja ääni toivat vasten tahtoaankin mieleen vuoristoradan ja malminetsijän kuormamuulin, kenttätulien sauhun ja silavan ja papujen tuoksun. Seitsemäntoista pitkää vuotta oli tuo mies tallustellut aavikoilla ja vuoristoerämaissa, ja Luonto oli kaivanut vaikutuksensa syvälle hänen sieluunsa ja ruumiiseensa.

Aterian aikana oli hän hyvin kaino; mutta Montague tuli häntä aikaa myöten hyvin tuntemaan. Ja kun hän oppi käsittämään, että Montague ei ollut yksi loisistukkaista, avasi hän kokonaan sydämensä. Evans oli kaivoksen löydettyään ottanut sen kokonaan haltuunsa, ja hän oli painanut alas kilpailijansa, jotka koettivat saada sitä häneltä pois, ja hän oli ostanut rautatiet, jotka olivat koettaneet musertaa hänet -- ja nyt oli hän tullut Wall Streetille kamppailemaan niitä miehiä vastaan, jotka olivat yrittäneet saattaa hänen rautateitään perikatoon. -- Mutta läpi kaiken tuon oli hän säilyttänyt naisen sydämen, ja todellisen hädän näkemistä ei hän saattanut kestää. Hän oli niitä miehiä, joilla oli viidenkymmenen tuhannen markan vekseleitä kimpuittain povitaskussaan, ja jakoivat niitä ympärilleen, jos luulivat voivansa sen tehdä loukkaamatta. Ja toiselta puolen kerrottiin, kuinka hän kerran nähdessään kantajan käyttäytyvän sopimattomasti muuatta naismatkustajaa kohtaan hänen omistamallaan linjalla, ryntäsi ylös ja veti kellonnyöristä, ja heitätti miehen ulos radan viereen keskellä yötä ja kolmenkymmenen Englannin peninkulman päässä lähimmästä kaupungista!

Ei, se oli naisväki, sanoi hän Montaguelle tapansa mukaan nauraa irvistellen. Häntä ei liikuttanut ollenkaan, jos ihmiset kutsuivatkin häntä "pesiytyväksi pohataksi"; ja kun hänestä elämä tuntui tanssimiselta olkisella vuoteella, ei mikään estänyt häntä tekemästä matkaa Jumalan vapaaseen luontoon. Mutta naisväki oli saanut mehiläisen aivokoppaansa. Vanha mies lisäsi surullisesta, että yksi niistä ikävyyksistä, mitä rikkaan nimi toi mukanaan, oli se, että se hävitti naisilta kaiken työn.

Ei se ollut myöskään Mrs Evans. "Saara", joksi häntä perheen pää kutsui, istui aterioidessa lähinnä Montaguea; ja hän huomasi, että rohkaisemalla tuota hyväntahtoista naista edes hiuskarvan verran tuli hän kodikkaaksi ja miellyttäväksi. Montague tarjosi tilaisuuden, koska hän oli vieras, ja huomautti sivumennen mielipiteenään, että New-York oli hävyttömän ylellinen paikka, ja oli tavattoman vaikea päästä siinä eteenpäin ja Mrs Evans tarttui asiaan ja hänessä paljastui Montaguelle hyväluontoinen ja ystävällinen henkilö, joka ikävöimällä ikävöi sieniä ja siirappia ja omenamunkkia ja rasvaisessa silavassa paistettua leipää, ja muita samallaisia järjellisiä asioita, silläaikaa kun hänen kokkinsa pakotti häntä syömään _paté de foie grasia_ aspiksen kanssa, maidolla ruokittuja helmikanan poikasia, ja _biscuits glacées Tortoni_. Tietysti ei hän tätä sanonut aterialla -- hän teki naurettavia ponnistuksia näytelläkseen osaansa, -- joiden tuloksena Montaguelle oli ainakin yksi huvittava kokemus.

Mrs Evans kertoi parhaallaan hänelle, mikä peljättävä paikka hänen mielestään tämä kaupunki oli nuorille miehille; ja kuinka häntä pelotti tuoda poikaansa tänne. "Miehillä ei ole täällä kerrassaan mitään siveyskäsitteitä", sanoi hän, ja lisäsi vakavana: "Olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että Idän miehet ovat luonnostaan sammakkoeläinten kaltaisia!"

Ja kun Montague rypisti kulmakarvojaan ja näytti hämmästyneeltä, lisäsi hän: "Ettekö luule niin!" Ja hän vastasi osottamatta pienintäkään viivytystä, että hän ei ollut tullut koskaan ennen sitä ajatelleeksi.

Vasta parin tunnin kuluttua sai hän selvyyden keskustellessaan Miss Annen kanssa. "Me tapasimme Lady Stonebriden tänään aamiaisilla", sanoi tuo nuori henkilö. "Tunnetteko hänet?"

"En", sanoi Montague, joka ei ollut koskaan kuullut sitä nimeä.

"Minusta englantilaiset ylimysnaiset käyttävät mitä vastenmielisintä katukieltä", jatkoi Anne. "Ettekö ole sitä huomannut?"

"Olen kyllä", sanoi hän.

"Ja niin kuulumattoman ruokotonta! Tiedättekö, Lady Stonebridge aivan pelästytti äitiä -- hän kertoi äidille, että hän ei uskonut ollenkaan avioliittoon, ja että hän arveli kaikkien miesten olevan luonnostaan moniavioisia!"

Myöhemmin oppi Montague tuntemaan "Saara-rouvan"; ja eräänä iltapäivänä heidän istuessaan hänen _Petit Trianon_ salongissaan kysyi hän häneltä yht'äkkiä: "Minkä tähden, Herra paratkoon, te haluatte päästä ylhäisöön!" Ja vaimoparka tavotteli ilmaa ja koetti olla arvokkaan näköinen; ja sitten, kun hän näki Montaguen olevan vakavan, ja huomasi, että hänen oli mahdoton päästä pakenemaan, murtui hän ja antoi perää. "En se ole minä", sanoi hän, "ne ovat nuo tytönletukat" (Sillä antautumista seurasi puheen kääntyminen luonnolliseksi) "Se on Mary, ja varsinkin Anne."

He juttelivat siitä keskinäisellä luottamuksella -- joka tuotti suuren huojennuksen Saara-rouvan sielulle, sillä hän oli julman yksinäinen. Mitä häneen itseensä tuli, ei hän välittänyt siitä, että hän halusi päästä ylhäisöön, vaan siitä, että ylhäisö ei välittänyt hänestä. Hänen vihansa leimahti äkkiä tuleen, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, selittäen, että Jack Evans oli yhtä hyvä mies kuin kuka hyvänsä, joka asteli New-Yorkin katuja -- ja he tunnustaisivatkin sen vielä, ennenkuin hän olisi päästänyt heidät käsistään! Sen jälkeen aikoi hän asettua kotiin ja elää mukavasti, ja parsia miehensä sukkia.

Ja hän jatkoi kuvailuaan, mikä vaikea polku oli kunnian tie. Sadoittain oli ihmisiä, jotka olisivat valmiit tunnustamaan heidät tuttavikseen -- mutta oh, ne olivat sellaista roskajoukkoa! He voisivat täyttää talonsa liepeenkannattajilla ja keltaisilla, mutta ei, hepä saattoivat odottaa. He ovat saaneet oppia oman läksynsä sen perästä kuin he tulivat tänne. Muuan hyvin ylhäinen ylimysnainen oli kutsunut heidät päivällisille, ja heidän toiveensa olivat olleet korkealla -- mutta voi, heidän istuessaan takan ääressä joku oli ihaillut kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan emeraldisormusta, joka Mrs Evansilla oli sormessaan, ja hän oli päästänyt sen sormestaan ja antanut kiertää sen ympäri seurueen, ja saavuttuaan jonnekin oli se täydellisesti hävinnyt! Ja eräs toinen henkilö oli kutsunut Maryn _bridge_-seurueeseen, ja vaikka hän oli tuskin ollenkaan pelannut, ilmotti hänen emäntänsä tyynesti, että hän oli menettänyt viisi tuhatta markkaa. Ja suuri Lady Stonebridge oli varta vasten lähettänyt häntä noutamaan ja sanonut hänelle, että hän voisi esittää hänet muutamissa mitä parhaimmissa piireissä, jos hän vaan oli valmis aina häviämään! Mrs Evansilla oli ollut hyvin kodikas irlantilainen nimi ennenkuin hän joutui avioliittoon; ja Lady Stonebridge oli saanut häneltä kaksikymmentäviisi tuhatta markkaa käyttääkseen osan siitä suuresta vaikutusvallastaan, mikä hänellä oli Kuninkaallisessa Tiedonantovirastossa, ja todistaakseen, että hän polveutui suorastaan Magennisien, jotka olivat olleet Iveaghin herroja, vanhasta ylimysperheestä neljänneltätoista vuosisadalta. Ja nyt Oliver oli kertonut heille, että tämä kunnioitusta herättävä paperi ei auttaisi heitä vähääkään!

Erittelyprosessissa oli enää jälellä Miss Evansit. Montaguen ystävät saivat aihetta moneen kokkapuheeseen kuullessaan, että hän oli tavannut heidät -- ja kysyivät häneltä, joko hän aikoi vakiintua. Majuri Venable meni vielä pitemmälle, ja vakuutti hänelle, että ei saattanut olla pienintäkään epäilystä, etteikö kumpikin tyttösistä ottaisi häntä vaikka minä hetkenä. Montague nauroi ja vastasi, että Mary ei ollut hullumpi -- hänellä oli suloisen näköiset kasvot ja hyvä luonne; mutta hänhän oli kaksi vuotta nuorempi kuin Anne; eikä hän päässyt ajatuksesta, että kaksi vuotta lisää saattoi tehdä hänestäkin toisen Annen.

Sillä se oli Anne, joka oli perheen eteenpäin ajavana voimana! Anne oli suunnitellut suuren rynnäkön, ja valinnut Lamson-palatsin, ja kiskonut perheen irti Nevadan alkuperäisistä vuoristoista! Hän oli kylmä kuin jäävuori, väsymätön, säälimätön toisille niinkuin itselleenkin; seitsemäntoista vuotta oli hänen isänsä kuljeskellut ja kaivanut vuoristoissa, ja seitsemäntoista vuotta, jos tarvis vaati, tekisi hän myyrän työtään ylhäisön linnan muurien alla!

Kun Montague ja äiti olivat vilpittömällä luottamuksella avanneet toisilleen sydämensä, tuli Miss Anne Evans häntä kohtaan hyvin kopeaksi; ja hän tiesi, että tuo vanha nainen oli siitä kertonut, ja että tytär vastusti hänen arvelultaan. Mutta Oliverille saattoi Miss Anne paljastaa sielunsa, ja Oliver tuli ja kertoi veljelleen siitä, kuinka hän suunnitteli ja tuumaili ja tutkiskeli, ja toi hänelle uusia suunnitelmia joka viikko. Hänellä oli ostettuna muutamia oikeita henkilöitä, jotka salaisesti häntä kannattivat; jos hän tavotteli jotakin erikoista suosiota, ryhtyi hän yhdessä tuon hyväntahtoisen isävanhuksen kanssa työskentelemään, ja asianomainen henkilö saisi osakseen jonkin tärkeän rahallisen palveluksen. Hänellä oli merkittynä kaikki ylhäisön jäsenet -- hän opetteli tuntemaan heidän heikkoutensa ja tuntemattomat seikkailunsa elämässään, ja hän teki kärsivällisesti työtä löytääkseen avaimen probleemiinsa -- jonkin perheen, joka seuramaailmassa oli horjumaton, mutta jonka rahavarat olivat sellaisessa asemassa, että se hyväksyisi ehdotuksen ja ottaisi Evansit ja päästäisi heidät peruuttamattomasti sisälle. Montague silmäili tätä kaikkea ihmetellen ja huvitettuna -- silloinkun sanomalehdet, eipä hyvinkään pitkän ajan kuluttua tästä, sisälsivät kaabelikuvauksia kuuluisan Ardenin Herttuattaren, _née_ [= syntyisin. Suomentaja.] Evans, puvuista, joka silloin muodosti loistavan ja aivan erikoisen tähden Lontoon seuraelämässä!

Neljästoista luku.

Montague oli kirjottanut epäävän kirjeen majuri Thornelle, kertoen hänelle, että hän ei mitenkään ollut saanut ketään innostumaan majurin ehdotukseen, ja että hän itse ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut yksin siihen ryhtyä. Sitten vei hänen veljensä määräyksen mukaan rahansa pankkiin ja odotti. Pian tulisi olemaan "jotakin tekemistä", sanoi Oliver.

Ja heidän ajaessaan Evanseilta kotia, antoi Oliver hänen huomata, että hän saattoi odottaa sitä tapahtumaa päivänä minä hyvänsä. Hän oli hyvin salaperäinen, eikä tahtonut vastata mihinkään hänen kysymyksiinsä -- hän ei sanonut muuta, kuin että sillä ei ollut mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, joiden luona he juuri olivat vierailleet.

"Otaksun", huomautti Montague "et ole jäänyt huomioonottamatta, että Evansit saattaisivat tehdä sinulle kepposen."

Toinen nauroi, toistaen hänen sanojaan, _saattaisivat_ sen tehdä! Sitten jatkoi hän puhelua kertoen kaskun Lännen suuresta rautateiden rakentajasta, jonka tytär oli suuremmoisilla juhlallisuuksilla naitettu; ja muutamat läsnäolevista nuorukaisista, luullen tapaavansa hänet tunteellisemmassa mielentilassa, olivat kysyneet hänen mielipiteitään markkinoiden suhteen. Hän neuvoi heitä ostamaan oman linjansa osakkeita; ja he muodostivat renkaan ja ostivat, ja mitä ankarammin he ostivat, sitä ankarammin hän myi -- kunnes tuo pieni uskallusretki maksoi pojille yhteensä kolmekymmentä seitsemän miljoonaa ja viisisataa tuhatta!

"Ei, ei", lisäsi Oliver. "En ole koskaan pistänyt markkaakaan mihinkään Evansien puolesta, enkä koskaan tule sitä tekemään. -- He ovat, kuinka sanoisin, vain sivuasia", lisäsi hän välinpitämättömästi.

Paria päivää myöhemmin, kun Montague oli parhaallaan aamiaista syömässä, tuli hänen veljensä häntä tapaamaan ja sanoi, että hän oli matkalla kaupunkiin ja tahtoi ottaa hänet sinne mukaansa. Montague tiesi heti, että nyt oli kyseessä jotakin vakavaa, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt veljeään niin varhain ylhäällä.

He ottivat ajurin; ja sitten antoi Oliver selityksen. Hetki oli saapunut -- aika oli tullut ottaa harppaus ja hypätä lammikon toiselle puolelle taskussa kokonainen omaisuus. Hän ei voinut siitä paljoa puhua, sillä se oli asia, joka oli uskottu hänelle ehdottoman vaitiolon lupauksella. Koko maassa oli ainoastaan neljä henkilöä, jotka siitä tiesivät. Se tulisi tekemään elämänkäänteen, ja neljässä viidessä tunnissa olisi se ohi. Kolme kertaa ennen oli se tapahtunut Oliverille, ja joka kerralla oli hänen pääomansa kasvanut monin kerroin; että hän ei kasannut miljooneja johtui vain siitä, että hänellä ei ollut rahoja riittävästi. Ottakoon veli hänen sanansa pantiksi ja jättäköön itsensä kokonaan hänen käsiinsä.

"Mitä tahdot, että minun pitäisi tehdä?" kysyi Montague vakavana.

"Tahdon, että otat jokaisen markan, mikä sinulla on, taikka siirrät kaiken, minkä voit saada käsiisi tänä aamuna minulle ostaakseni niillä osakkeita."

"Ostaaksesi tappionvaralla, sitäkö tarkotat?"

"Sitä tietysti", sanoi Oliver. Mutta kun hän näki veljensä rypistävän otsaansa, lisäsi hän, "Ymmärrä minua oikein, minulla on ehdottomasti varmat tiedot siitä, kuinka korkealla eräät osakkeet tänä päivänä liikkuvat."

"Parhaatkin osakkeiden arvostelijat tekevät usein virheitä sellaisissa asioissa", sanoi Montague.

"Ei ole kysymyksessä minkään henkilön arvostelu", oli vastaus. "On kysymyksessä varma tieto. Osakkeet _asetetaan_ niin korkealle."

"Mutta kuinka saatat tietää, ettei henkilö, joka aikoo määrätä niiden kurssin, valehtele sinulle?"

"Minun tietoni ei tule sellaiselta henkilöltä, vaan sellaiselta, jolla ei ole mitään sen laatuisia harrastuksia -- joka, päinvastoin, on itse osallisena minun kanssani, ja voittaa ainoastaan, jos minä voitan."

"Seuraa siis, toisin sanoen", sanoi Montague, "että sinun tietosi on varastettu?"

"Kaikki Wall Streetillä on varastettua?" oli Oliverin täsmällinen vastaus.

Oli pitkä hiljaisuus, jolla aikaa vaunut vierivät nopeasti eteenpäin. "No?" kysyi Oliver lopuksi.

"Voin kuvitella mielessäni", sanoi Montague, "kuinka joku mies ottaa haltuunsa määrätyt osakkeet ja kuvittelee, että hänellä on valta, ja huomaakin sitten, että häntä oli vedetty nenästä. On olemassa lukemattomia voimia ja asianhaaroja, jotka täytyy ottaa lukuun -- minusta näyttää, että sinä varmasti asetat itsesi vaaranalaiseksi."

Oliver nauroi. "Sinä puhut niinkuin lapsi", vastasi hän. "Otaksuppa, että minä täydellisesti hallitseisin jotakin yhtiötä, ja että minun päähäni pälkähtäisi panna se riskiin markkinoiden ohjaamista varten; no etköpä luulisi, että minä voisin hyvin läheltä tietää, miten kaikki osakkeet tulisivat laskemaan?"

"Kyllä", sanoi Montague hitaasti, "jos tuollaista voisi ajatella mahdolliseksi".

"Jos sitä voisi ajatella mahdolliseksi!" nauroi hänen veljensä. "Ja otaksuppa nyt, että minulla olisi luotettava mies -- sihteeri, sanokaamme -- ja minä maksaisin hänelle sata tuhatta markkaa vuodessa, ja hän keksisi mahdollisuuden saada viisisataa tuhatta yhdessä tunnissa -- luuletko, että hän mahdollisesti jättäisi sitä koettamatta?"

"En", sanoi Montague, "luulenpa, että hän koettaisi. Mutta mihin tähtäät?"

"No, jos mies aikoisi aikaansaada jotakin arvokasta, tarvitseisi hän siihen pääomaa, eikö totta? Ja hän tuskin uskaltaisi heittää silmäystäkään niihin rahoihin, mitä Wall Streetillä liikkuu, missä tuhannet silmät häntä vartioitsevat. Mikä olisi luonnollisempaa kuin etsiä joku henkilö, joka kuuluu ylhäisöön, ja saada siten yksityisryhmiä kallistamaan asialle korvaansa -- sellaisia, joilla on loppumattomat määrät käteistä rahaa?"

Montague istui syvissä ajatuksissa. "Ymmärrän", sanoi hän hitaasti; "ymmärrän!" Sitten, kohdistaen katseensa tiukasti Oliveriin, huudahti hän kiihkeästi: "Vielä yksi asia!"

"Älä kysy minulta enempää", vastusti toinen "Sanoin sinulle, että olin antanut lupaukseni --"

"Sinun täytyy sanoa se minulle", sanoi Montague. "Tietääkö Robbie Walling tästä?"

"Ei tiedä", oli vastaus. Mutta Montague oli tuntenut veljeään kauan ja läheisesti, ja hän osasi lukea ajatukset hänen silmistään. Hän tiesi, että se oli vale. Hän oli lopultakin ratkaissut mysterion!

Montague tiesi, että hän oli tullut siihen kohtaan, missä heidän tiensä erkanivat. Hän ei pitänyt tällaisesta hän ei tullut New-Yorkiin ollakseen siellä osakehuijarina. Mutta kuinka vaikeaa olisikaan sitä sanoa; ja kuinka epähienoa olisikaan asettua vastakynttä sellaisessa kysymyksessä, ja tehdä päätös muutamissa minuuteissa vaunujen nopeasti kiitäessä eteenpäin!

Hän oli antautunut veljensä käsiin, ja nyt oli hän hänelle kiitollisuuden velassa, jota hän ei voinut maksaa. Oliver oli suorittanut maksun kaikista hänen menoistaan; hän teki kaiken hänen puolestaan. Hän oli tehnyt kaikki omat huolensa hänen huolikseen, ja kaikki avomielisesti ja täydellä luottamuksella -- otaksuen, että hänen veljensä pelaisi yhdessä hänen kanssaan peliä. Ja nyt, ratkaisevalla hetkellä, oli hänen katsottava eteensä ja sanottava: "Minä en tahdo keinotella. Minä en hyväksy sinun elämääsi!" Kuinka tuskallista onkaan olla moraalisissa näkökannoissa korkeammalla ystäviään!.

Jos hän kieltäisi, näki hän selvästi, että hänen olisi pakko katsoa silmästä silmään täydellistä käännettä; hän ei voisi jatkaa elämäänsä siinä maailmassa, mihin hänet oli esitetty. Kaksisataaviisikymmentätuhatta oli näyttänyt suunnattomalta tulolta, kuitenkin pari viikkoa jo oli riittänyt osottamaan, kuinka riittämättömältä se tuntui. Hänen täytyisi saada monin verroin niin suuret tulot, jos he aikoivat jatkaa elämistään nykyisellä vauhdilla; ja jos Alicen oli pakko kulkea alkamaansa ylhäistä rataa ja kutsua ystäviään. Ja pyytää Alicea nyt juuri jättämään kaiken, ja vetäytymään pois, olisi vieläkin vaikeampaa kuin katsoa veljeä kasvoista kasvoihin tässä vaunussa.

Sitten tuli kiusaus. Elämä oli taistelua, ja tällä tavalla juurihan se oli taisteltava. Jos hän hylkäisi tilaisuuden, niin toiset tarttuisivat siihen; itse asiassa kieltäytymällä hän sen juuri heille tarjoaisi. Tuo suuri mies, kuka hyvänsä hän olikaan, riskeerasi osakkeita omaksi edukseen -- saattoiko kukaan selvässä tolkussa hyljätä tilaisuutta siepata häneltä osaa hänen saaliistaan? Montague tunsi rajun kieltäytymishalunsa kuolevan sisällään.

"No?" kysyi hänen veljensä viimein.

"Oliver", sanoi toinen, "eikö mielestäsi minun pitäisi tuntea sitä paremmin, jotta voisin sitä arvostella?"

"Sinä et voisi arvostella, vaikka kertoisinkin sinulle kaikki", sanoi Oliver. "Veisi kauan, ennenkuin ehtisit perehtyä asianhaaroihin ja olosuhteisiin niinkuin minä olen perehtynyt. Ota sanani; tiedän, että se on luotettava ja varma."

Sitten äkkiä avasi hän nuttunsa auki ja otti esille muutamia papereita ja ojensi veljelleen sähkösanoman. Se oli päivätty Chicagossa ja siinä luettiin: "Vierasta odotetaan tuossa tuokiossa. Henry." "Se merkitsee, 'Osta mantereenpuoleisia tänä aamuna'", sanoi Oliver.

"Ymmärrän", sanoi toinen. "Hän on siis Chicagossa, tuo mies?"

"Ei", oli vastaus. "Se on hänen vaimonsa. Mies sähköttää hänelle."

"-- Kuinka paljon sinulla on rahaa?" kysyi Oliver lyhyen vaitiolon perästä.

"Minulla on suurin osa kahdestasadasta viidestäkymmenestä tuhannestani", vastasi toinen, "ja noin sataviisikymmentä tuhatta toimme me mukanamme."

"Kuinka paljon voit saada käsiisi?"

"Voisin saada ne kaikki; mutta osa rahoista on äidin, enkä minä tahdo niihin koskea."

Nuorempi miehistä oli juuri panemaisillaan jyrkästi vastaan, mutta Montague keskeytti hänet. "Minä panen peliin ne kaksisataa viisikymmentä tuhatta, mitkä olen ansainnut", sanoi hän. "En uskalla riskeerata enempää."

Oliver kohautti olkapäitään. "Niinkuin haluat", sanoi hän. "Sinulla tuskin koskaan elämässäsi on toista samallaista tilaisuutta."

Hän käänsi pois ajatuksensa tästä asiasta, tai ainakin koetti sitä tehdä. Muutamien minuuttien perästä olivat ne taas siinä, ja tuloksena oli, että heidän saapuessaan pankkialueelle, oli Montague suostunut nostamaan kolmesataa tuhatta.

He pysähtyivät hänen pankkinsa kohdalle. "Sitä ei ole vielä avattu", sanoi Oliver, "mutta kassanhoitaja kyllä palvelee sinua. Sano hänelle, että tarvitset ennenkuin pörssi avataan."

Montague meni sisälle ja sai rahansa kuutena uutena, kahisevana viidenkymmenen tuhannen markan maksuosotuksena. Hän talletti ne visusti sisimpään taskuunsa ihmetellen hieman itsekseen paikan suuremmoisuutta, ja sitä nopeaa, tottunutta tapaa, millä kirjanpitäjä otti vastaan ja maksoi näin suuria summia. Sitten ajoivat he Oliverin pankkiin ja Oliver nosti kuusisataa tuhatta; ja sitten maksoivat he ajurille ja astelivat jalkaisin Broadwayta Wall Streetille. Neljännes tuntia oli jälellä pörssin avaamiseen; ja virtana valui joka puolelta lautoilta ja vaunuista hyvinvoivan näköisiä miehiä, jotka kiiruhtivat toimistoihinsa.

"Missä ovat sinun välittäjäsi?" kysyi Montague.

"Minulla ei ole mitään välittäjiä -- ei ainakaan tämänlaatuisille asioille", sanoi Oliver. Ja hän pysähtyi erään suuren rakennuksen eteen. "Siellä", sanoi hän, "ovat Hammond ja Streeterin virkailijat -- toinen kerros itsestäsi vasemmalle. Mene sinne ja kysy jotakin liikkeen jäsentä ja esitä itsesi valenimellä --."

"Mitä?", änkytti Montague.

"Niin tietysti, mies -- kuinka uneksitkaan antaa omaa nimeäsi? Mitä sillä on väliä?"

"En ollut koskaan ajatellut tehdä mitään sellaista", sanoi toinen.

"No niin, ajattele sitä siis nyt." Mutta Montague pudisti päätään "En tahdo sitä tehdä", sanoi hän.

Oliver kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän; "sano hänelle, ettet huoli antaa nimeäsi. Ne ovat vähän epäluuloisia ja tahtovat sinulta rahat."

"Otaksukaamme, että he eivät sitä tekisi?", kysyi toinen.

"Sitten odota minua ulkopuolella, ja minä vien sinut jonnekin muuanne."

"Mitä on minun ostettava?"

"Kymmenen tuhatta kappaletta vanhan mantereen käypiä osakkeita avaushinnalla; ja käske heitä ostamaan kohoavassa asteikossa, ja nousemaan huippuun saakka; ja käske heitä myöskin vastaanottamaan myyntimääräyksesi puhetorven kautta. Sitten odota minua, kunnes minä tulen sinua noutamaan."

Montague puristi hampaansa yhteen ja totteli määräyksiä. Kun hän oli tullut niiden ovien sisäpuolelle, joihin oli merkitty Hammond & Streeter, kiirehti kauniskasvoinen poika häntä vastaan, ja vei hänet harmaatukkaisen ja ystävällisen herrasmiehen luo, joka oli itse Mr Streeter. Ja Montague esitti itsensä vieraaksi, joka oli etelästä tullut tähän kaupunkiin ja halusi ostaa muutamia osakkeita. Mr Streeter vei hänet sisempään toimistohuoneeseen, pyysi häntä istumaan pöydän ääreen ja asetti muutamia papereja hänen eteensä. "Saanko luvan tietää nimenne?" kysyi hän.

"En tahdo ilmaista nimeäni", vastasi toinen. Ja Mr Streeter laski alas kynänsä.

"Ette tahdo ilmaista nimeänne?" sanoi hän.

"En", sanoi Montague tyynesti.

"Miksi?" -- sanoi Mr Streeter -- "en ymmärrä --."

"Olen muukalainen kaupungissa", sanoi Montague, "enkä ole tottunut osakkeiden kauppaan. Haluaisin mieluummin pysyä tuntemattomana."

Mies tarkasti häntä terävästi. "Mistä tulette?" kysyi hän.

"Mississipiltä", oli vastaus.

"Ja onko Teillä asunto New-Yorkissa?"

"On eräässä hotellissa", sanoi Montague.

"Teidän on annettava joku nimi", sanoi toinen.

"Sen asianhan ajaa mikä nimi hyvänsä", sanoi Montague. "John Smith, jos suvaitsette."

"Me emme koskaan tee tällä tavalla", sanoi arvopaperivälittäjä. "Me vaadimme, että liiketuttavamme esittävät itsensä. Meillä on säännöt pörssissä -- meillä on säännöt --."

"Pahottelen", sanoi Montague; "tämä tulisi olemaan käteiskauppa."

"Kuinka monta osaketta haluatte ostaa?"

"Kymmenen tuhatta", oli vastaus.

Mr Streeter tuli yhä vakavammaksi. "Se on suuri tilaus", sanoi hän.

Montague ei sanonut mitään.

"Mitä Te haluatte ostaa?" oli seuraava kysymys.

"Mannermaan puoleisia käypiä", vastasi hän.

"Hyvä on", sanoi toinen lyhyen vaitiolon jälkeen, -- "koetamme tyydyttää Teitä. Mutta Teidän tulee punnita sitä -- muu--."

"Luotan täydelliseen vaitioloon", sanoi Montague.

Mr Streeter laski paperit, ja katsahdettuaan niihin huomasi Montague, että ne olivat kirjotetut viidensadan tuhannen markan summalle.

"On tapahtunut erehdys", sanoi hän. "Minulla on ainoastaan kolmesataa tuhatta."

"Oo", sanoi toinen, "luonnollisesti tuleehan meidän velottaa Teitä kymmenen prosenttia tappionvaralta."

Montague ei ollut valmistunut tällaisen sattuman varalta; mutta hän teki joitakin laskelmia päässään.

"Mikä on osakkeiden nykyinen hinta?" kysyi hän.

"Viisikymmentäyhdeksän ja viisi kahdeksasosaa" oli vastaus.

"Siis kuusikymmentä tuhatta dollaria on enemmän kuin kymmenen prosenttia markkinahinnasta", sanoi Montague.

"Niin", sanoi Mr Streeter. "Mutta ollessamme tekemisissä tuntemattomien kanssa meidän on tietenkin asetettava alin häviöraja-määräys neljälle pisteelle ylhäältä, ja sitten jäisi Teille kaksi pistettä varmaa -- todellakin riittämätön määrä."

"Ymmärrän", sanoi Montague -- ja pelottavana salamana välähti hänelle käsitys siitä hurjasta pelistä, minkä hänen veljensä oli suunnitellut hänen puolestaan.

"Jota vastoin", jatkoi Mr Streeter houkuttelevasti, "jos asetatte kymmenen prosenttia, niin saatte kuusi pistettä."

"Hyvä", sanoi toinen viivyttelemättä. "Siis ostakaa minulle kuusi tuhatta osaketta, olkaa hyvä."

Niin päättivät he kaupan, ja paperit allekirjotettiin ja Mr Streeter otti nuo kuusi uutta, kahisevaa kymmenen tuhannen dollarin maksumääräystä.

Sitten saatteli hän Montaguen ulommaiseen toimistohuoneeseen, huomauttaen ystävällisesti kulkiessa: "Toivon, että saamanne neuvot ovat hyviä. Me itse olemme olleet enemmän haluttomia mannermaan puoleisiin -- asema näyttää hieman epävarmalta."

Nämä sanat olivat yhtä vähäarvoisia kuin aika, minkä niiden lausuminen vei; mutta Montague ei tätä huomannut ja hän tunsi tuskallista painetta sisällään. Mutta hän vastasi välinpitämättömästi, että jokaisen oli tyydyttävä kohtaloonsa, ja istuutui muutamaan liiketuttaville varattuun tuoliin, Hammond & Streeterin liikehuoneusto oli kuin pieni luentosali, jossa oli rivittäin tuoleja ja edessä musta taulu, ja kaikkein tärkeimpäin osakkeiden alkukirjaimet merkittynä suuriin pylväihin ja eilisen päivän viimeiset hinnat pienillä viheriöillä korteilla niiden yläpuolella. Yhdellä sivulla oli kassanhoitaja ja kaksi palvelijaa, jotka odottivat merkinantonappausta alkamiseen.

Tuoleilla istui kaksi tai kolmekymmentä miestä, nuoria ja vanhoja; useimmat niistä säännöllisiä _habitués_, Wall Streetin kuumeen uhreja. Montague tarkasteli heitä, ja hänen korviinsa saapui katkelmia heidän kuiskuttelevasta keskustelustaan, joka tapahtui sangen monimutkaisella ja epämiellyttävällä ammattikielellä. Hän tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi ja asemansa sangen epämukavaksi -- sillä hän oli saanut Street-kuumeen omiin suoniinsa, eikä hän jaksanut sitä voittaa. Iljettäviä väristyksiä kulki ylös ja alas pitkin selkäpiitä ja hänen kätensä olivat kylmät.

Hän katseli huumaantuneena pieniä numeroja; ne seisoivat siellä jonkin suunnattoman ja jättiläismäisen voiman ulkonaisina ilmauksina, -- voiman, jota oli mahdotonta hallita tai edes käsittää -- jonkin armottoman, hävittävän voiman, sellaisen kuin on salama taikka pyörremyrsky. Ja hänkin oli asettanut itsensä sen armoille -- se saisi tehdä hänelle mitä tahtoi! "Mannerm. puol. 59 5/8" luettiin pienellä pahvilapulla; ja hänellä oli ainoastaan kuusi pistettä varmaa. Jos millä hetkellä päivästä tahansa nuo numerot kääntyisivät luettaviksi "53 5/8" -- silloin jokainen dollari Montaguen kuudestakymmenestä tuhannesta olisi ijäksi mennyttä! Se suuri korvaus, jonka edestä hän niin kovasti oli tehnyt työtä ja josta hän niin suuresti oli iloinnut -- se olisi kaikki mennyt, ja sievonen pala hänen perinnöstään vielä lisäksi!

Joku poikanen pisti hänen käteensä pienen, nelisivuisen paperin -- yhden noista lukemattomista uutisarkeista, joita eri liikehuoneet levittivät ilmaiseksi ilmottamis- y.m. tarkotuksia varten; ja otsikko 'Mannermaan puoleiset' sattui hänen silmäänsä _Day's Eventsin_ sisällössä. Hän luki: "Mantereen tuonpuoleisen rautatieverkon johtajien kokous pidetään tänään päivällä. Luotettavalta taholta ennustetaan, että neljännesvuoden voitto-osinkoa ei jaeta, niinkuin sitä ei ole jaettu kolmena viimeisenä neljänneksenä. Osakkeiden omistajien keskuudessa vallitsee suuri tyytymättömyys. Osakkeiden asema on selvästi havaittavan heikko, ja ilmeisesti puuttuu sisäistä kannatusta; arvo laskeutui kolmella pisteellä juuri ennen eilisen pörssiin sulkemista niiden tiedonantojen johdosta, joita länsivaltioiden virkailijain viimeaikaiset tutkimukset ovat ilmituoneet, ja laajalti luottamusta saaneiden huhujen johdosta, jotka kertovat erimielisyyksistä johtajien keskuudessa ja uudistuvasta vastarinnasta Hopkinsin toimien silmälläpitoa varten."

Kello oli jo ohi kymmenen, ja nyt alotti muistiinpanija pitkän tehtävänsä. Mannermaan puoleisilla kävi suunnaton kauppa, ja monet tuhannet osakkeet vaihtuivat kädestä käteen, ja hinta häilyi edestakaisin. Kun Oliver puolen tunnin kuluttua astui sisälle, oli se 59 3/8. "Se on hyvä", sanoi hän. "Meidän aikamme ei tule ennenkuin iltapäivällä."

"Mutta otaksuppa, että joudumme puille paljaille ennen iltaa?" sanoi toinen.

"Se on mahdotonta", vastasi Oliver. "Kaiken aamua kestää tulista ostoa."

He istuivat hetkisen, hermostuneina ja levottomina. Sitten katkaistakseen yksitoikkoisuuden, ehdotti Oliver, että hänen veljensä ehkä haluaisi nähdä "Streetiä." Ja he kääntyivät nurkasta Broad Streetille. Tämän päässä seisoi rakennus, joka sisällään kätki kaiken hallituksen kullan, ja jonka tornissa seisoi Gatling-kanuuna valmiina. Yleisö ei tietänyt, että se oli siellä, mutta rahamiehet tiesivät sen, ja näytti siltä kuin he olisivat haalineet kaikki toimistonsa ja pankkinsa ja talletusholvinsa sen suojaan, Täällä syvällä maan sisässä oli kätkettynä öljytrustin miljaardin arvoiset arvopaperit -- eräässä suuressa, kuudensadan tonnin mittaisessa teräsholvissa, jonka ovi oli niin tarkoin asetettu, että yhdellä sormella saattoi kääntää sen saranoillaan. Ja vastapäätä tätä oli arvopaperipörssin valkoinen, kreikkalaismallinen rakennus. Kadun alapäässä tulvivat ihmisjoukot nuoralla ympäröidyn arenan sisäpuolella, tyrkkien toinen toisiaan, meluten ja pilapuheita päästellen; tämä oli se "piiri", missä sai ostaa pienempiä osakepinkkoja, ja kaikellaisten humbuugi-kaivosten ja öljylähteiden osakkeita, joita pörssi ei ollut merkinnyt luetteloihinsa. Satoi tai paistoi, nämä ihmiset olivat aina siellä; ja lähimpäin rakennusten akkunoissa seisoi toisia, jotka suurten puhetorvien kautta huusivat heille määräyksiä taikka antoivat merkkejä mykällä ja salaperäisellä kielellä. Muutamilla näistä välittäjistä oli kirjavat hatut, niin että heidät saattoi helposti erottaa; muutamien toimistot olivat etäällä, ja siellä istuivat miehet kaiken päivää edessään voimakkaat lasit, jotka oli varta vasten laadittu. Kaikkialla ilmassa oli keinottelua -- levottomia, kuumeisia katseita; nopeita, hermostuneita liikkeitä; näivettyneitä, huolien uurtamia kasvoja. Sillä tässä pelissä nousi jokainen toistansa vastaan; ja nopat olivat asetetut niin, että yhdeksän jokaista kymmentä kohti oli tuomittu häviöön ja perikatoon.

He hankkivat pääsyliput katsojain parvekkeelle pörssissä. Täältä saattoi katsella alas saliin, joka oli parisen sataa jalkaa neliömitaten, ja laattiaa peitti ikäänkuin hirmumyrskyn jälelle jättämä kerros rikkirevittyjä paperin palasia, ja ilman täytti korvia särkevä rähäkkä ja helvetillinen äänten pauhu. Sinne oli kokoontunut noin kaksisataa miestä ja poikasta; muutamat vetelehtivät ja juttelivat, mutta useimmat olivat parveutuneet määrättyjen kauppakeskuspisteiden ympärille, missä ne pukkien toinen toisiaan koettivat kiipeillä toistensa yli, ja käsiään väännellen juoksivat edestakaisin huutaen kovalla äänellä. "Istuin" tässä pörssissä maksoi noin viisisataa tuhatta markkaa, ja niinpä ei siis kukaan näistä miehistä ollut köyhä; mutta kuitenkin he saapuivat päivä päivältä näyttelemään osaansa tällä iljettävällä arenalla, "etsien surussa toinen toistensa iloa": keksien tuhansia pikku kujeita toinen toistansa petokseen ja tyhjentääkseen; riemuiten tuhansista pikku voitoista; ja viettääkseen elämäänsä niinkuin aallot rantaa vastaan läikkyen -- inhimillisen turhuuden oivallinen vertauskuva. Tuon tuostakin tarttui heihin äkkinäinen yltiöpäisyys, ja heistä tuli ulvovia paholaisia, jotka kirkuen, läähättäen ja repien riekaleiksi toistensa vaatteet velloivat yhden pisteen ympärillä; ja katsojaa värisytti, kun hän näki nuo jonkin tuntemattoman ja kammottavan lumouksen uhrit, joka pakotti heidät repimään ja runtelemaan toisiaan, kunnes olivat loppuun nääntyneet ja kalvenneet.

Mutta hän, joka oli pannut kaiken omaisuutensa "mannermaan puoleisiin", tajusi hämärästi kaiken tämän. Sillä hän oli samalla myynyt oman sielunsa lumoojalle, ja hän oli joutunut sen taikavoiman valtaan, ja hän toivoi ja pelkäsi ja tuskaili yhdessä tappelevan joukon kanssa. Montague ei tarvinnut kysyä, mikä oli hänen "pisteensä", sillä noin satamiehinen lauma oli ahtautunut sen ympärille, ja siellä täällä sen ulkopuolella kuhisi ja kihisi pieniä joukkoja.

Tuon kaiken seuraaminen oli mieltä kiinnittävää; mutta siinä oli yksi hankaluus -- katsojia varten ei ollut minkäänlaisia tiedonantoja käyvistä hinnoista. Siten tämän hyörinän näkeminen pani katsojan vain tuskalliseen jännitykseen -- jotain täytyi tapahtua heidän osakkeilleen! Oliverkin oli huomattavasti hermostunut -- sittenkin, varmimmassakin tapauksessa peli oli vaarallinen; saattoihan tapahtua suunnaton häviö, taikka salamurha, tai maanjäristys! He ryntäsivät ulos ja raivasivat tiensä lähimpään välitystoimistoon, missä yksi silmäys taululle ilmaisi heille mannermaanpuoleisten olevan kuudessakymmenessä. He hengähtivät syvään ja istuutuivat jälleen odottamaan.

Nyt oli kello puoli kaksitoista. Viisitoista vailla kaksitoista kohosivat paperit yhdellä kahdeksasosalla, ja sitten neljänneksellä, ja sitten toisella kahdeksasosalla. He tarttuivat kiihkeästi toistensa käsiin. Oliko aika tullut?

Nähtävästi oli. Minuuttia myöhemmin olivat osakkeet paljottais-ostoille kohonneet kuuteenkymmeneenyhteen. Sitten ne kohosivat vielä kolme kahdeksasosaa. Kiihtynyt sorina kulki läpi toimitushuoneen, ja harmaat, veteraanit kohosivat ylös paikoiltaan, Osakkeet kohosivat toisen neljänneksen.

Montague kuuli erään takanansa olevan miehen sanovan naapurilleen: "Mitä tämä merkitsee?"

"Jumala tietää", oli vastaus; mutta Oliver kuiskasi veljensä korvaan, "Minä tiedän, mitä se merkitsee. Sisäpuolelaiset ostavat."

Joku osti, ja osti vimmatusti. Muistiinpanija näytti panevan kaikki muut asiat syrjään ja omistavan kaiken huomionsa mannermaan puoleisten kauppaan. Se oli kuin peliä, missä toinen puoli alkaa kasata voittoja, ja kuskin penkillä istuva mies veisaa voitonriemuisesti, ja kylminkin katsoja on liikutettu -- sillä kukaan ei saata olla välinpitämätön menestykselle. Ja kun osakkeet kohosivat yhä ylemmä ja ylemmä, kasvoi aaltona sen mukana kiihtymys, ja mumina kävi läpi huoneen, väristyksen kulkiessa henkilöstä toiseen. Muutamat tarkastivat, ihmetellen, kuinka kauan se kestäisi, ja tuumien, olisiko heidänkin parasta ottaa edes vähäisellä määrällä osaa; ja sitten merkittiin taas uusi piste, ja he olisivat tahtoneet suorineensa sen, ja epäröivät tekisivätkö he sen nyt. Mutta toisille, niinkuin Montague, joilla "oli vähän mukana", se oli voitto, loistava ja kiihdyttävä; heidän suonensa sykkivät kiivaammin joka kerran kun numerot vaihtuivat; ja väliajoilla laskivat he voittojaan ja riippuivat toivon ja vapistuksen välillä uusista voitoista, jotka olivat tulossa, mutta eivät vielä näkyvissä.

Pidettiin pieni "aselepo" ja pojat, jotka hoitivat taulua, saivat tilaisuuden levähtää. Osakkeet olivat yläpuolella kuudenkymmenenkuuden; nyt lepäsi Montague "sametilla", käyttääksemme Streetin kuvaannollista sanontatapaa. Hänen voittonsa nousi kolmeensataan tuhanteen markkaan, ja vaikkakin osakkeet laskisivat ja hänen osansa myytäisiin paljaaksi, ei hän menettäisi mitään.

Hän halusi myydä ja muuttaa rahaksi voittonsa; mutta hänen veljensä tarttui häntä käsivarteen. "Ei! _ei_!" sanoi hän. "Oikea aika ei ole vielä tullut!"

Muutamat läksivät aamiaiselle -- ravintolaan, missä heillä oli puhelin pöydällään, voidakseen siten pysyä yhteydessä tapahtumien kanssa. Mutta Montaguet eivät ehtineet ajattelemaan syömistä; he istuivat ja kuvailivat toisilleen liikkeen johtajia, ja laskivat lukemattomia erilaisia mahdollisuuksia. Asiat saattoivat vielä mennä hullusti, ja kaikki heidän voittonsa häviäisivät niinkuin aikaiset lumihiutaleet -- ja kaikki heidän omaisuutensa niiden mukana. Oliver vapisi niinkuin lehti, mutta hän ei liikkunut paikoiltaan. "Keskeytä peli!" kuiskasi hän.

Hän veti esiin kellonsa ja vilkasi siihen. Se oli yli kaksi. "Se saattaa kestää huomiseen aamuun!" mutisi hän. -- Mutta sitten äkkiä tuli myrsky.

Muistiinpanija ilmoitti mantereenpuoleisten kohonneen hinnassa puolellatoista pisteellä eräässä viiden tuhannen osakkeen kaupassa; ja sitten taas puoli pistettä kahden tuhannen osakkeen kaupassa. Tämän jälkeen se lakkaamatta nousi. Osakkeet kohosivat pisteen kerrallaan; ne ylenivät kymmenen pistettä viidessätoista minuutissa. Ja hirmuinen hämminki puhkesi toimitushuoneessa, ja useissa tuhansissa muissa toimistoissa Streetin varrella, ja levisi toisiin ympäri koko maailman. Montague oli noussut ylös ja liikkui edestakaisin, sillä jännitys oli sietämätön; ja sisemmän toimitushuoneen ovella kuuli hän jonkun puhelimessa huudahtavan: "Jumalan rakkauden nimessä, etkö saa selville, mitä on kyseessä?" Sekunttia myöhemmin ryntäsi joku mies huoneeseen, hengästyneenä ja silmät mielettöminä palaen, ja hänen äänensä kaikui läpi toimistohuoneen: "Johtajat ovat määränneet kolmen prosentin neljännesosingon ja ylimääräisenä osinkona kaksi!"

Ja Oliver tarttui veljeään käsivarteen ja ryntäsi ovea kohti. "Hae nopeasti välittäjä käsiisi", sanoi hän. "Jos osakkeet ovat lakanneet nousemasta, myy; ja myy hinnalla millä hyvänsä ennen loppua." Ja sitten hyökkäsi hän omiin kortteleihinsa.

Noin puoli neljän tienoilla palasi Oliver takaisin Hammond ja Streeterille, hengästyneenä ja tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä. Hän oli riemusta pakahtumaisillaan; ja Montague oli tuskin vähempää kiihtynyt -- itse asiassa hän tunsi olevansa aivan veltto jännityksen jälkeen, minkä hän vasta oli kestänyt.

"Minkä hinnan saavutit?" kysyi hänen veljensä; ja hän vastasi: "Keskimäärin 78 3/8." Lopussa olivat osakkeet vielä kerran kiivaasti nousseet, ja hän oli myynyt kaikki osakkeensa pysäyttämättä nousua.

"Minä sain viisi kahdeksas-osaa", sanoi Oliver. "Oi te jumalat!"

Toimistohuoneessa oli muutamia onnettomia "pestyjä"; Mr Streeter oli yksi niistä. Heitä kiukutti ja sapetti nähdä noiden kahden onnesta säteileviä kasvoja; mutta nuo kaksi eivät huomanneet tätäkään. He läksivät pois, puoleksi tanssien, ja ottivat pari ryyppyä hermojaan tyynnyttääkseen.

He eivät varsinaisesti saisi rahojaan ennenkuin huomisaamuna; mutta Montague laski itselleen voittona pyöreissä luvuissa puolitoista miljoonaa. Tästä noin sata tuhatta menisi osuutena tuntemattomalle tiedonantajalle; jäännös hänen mielestään oli kohtuullinen korvaus sen päivän kuuden tunnin työstä.

Hänen veljensä oli voittanut enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon. Mutta kun he ajoivat kotia, jutellen kaikesta siitä pelonsekaisella äänellä, ja vannoen toisilleen ehdotonta vaitioloa, pusersi Oliver äkkiä kätensä nyrkkiin ja iski sillä polveensa.

"Kautta taivaan!" huudahti hän. "Jollen olisi ollut hullu ja koettanut säästää ylimääräistä tappionvaraa, olisin voinut saada viisi miljoonaa!"

Viidestoista luku.

Sellaisen voiton jälkeen saattoi Montague huolettomana odottaa joulujuhlallisuuksia -- soittoa ja tanssia ja kaikkea muuta onnellista ja kaunista.

Sellaista esimerkiksi kuin Mrs Winnie, joka tuli häntä tapaamaan; puettuna parhaimpaan automobiiliturkkiinsa, joka oli tehty puhtaimmasta lumivalkoisesta kärpännahasta -- se oli tosiaan niin loistava, että minne hyvänsä hän menikään, niin ihmiset kaikkialla kääntyivät ja tuijottivat hengitystään pidättäen häneen. Mrs Winnie oli iloisen terveyden kuva, syvä hehku purppuraisessa pinnassaan, ja liekki sysimustissa silmissään.

Hän istui suuressa ajovaunussaan -- jossa syystä kylläkin tuli kantaa kärpännahkaturkkia. Se oli pieni, itsestään kulkeva hotelli; sisällä oli istuimet kuudelle hengelle, ja liikkuvat lepotuolit ja makuusijat, ja kirjotuspöytä ja pesukaappi, jota yöllä valaisi kaunis, sähköllä valaistava kynttiläkruunu. Sen leikkaukset olivat etelä-ameriikkalaisesta mahongista, ja päällystys oli espanjalaisista ja marokkolaisista nahkoista; siellä oli puhelin, jonka kautta saattoi antaa määräyksiä ajajalle; ja jääsäiliö ja aamiais-säilytin -- tosiaan olisi saattanut viettää tunnin ajan aina uusien entistään nerokkaampien laitteiden keksimisessä tässä salaperäisessä vaunussa. Se oli pari vuotta sitten varta vasten laitettu Mrs Winnietä varten, ja sanomalehdet kertoivat, että se oli maksanut sata viisikymmentätuhatta markkaa; se oli silloin ollut uutuus, mutta nyt "jokainen" voi niitä saada. Tässä vaunussa oli mukava istua ja nauraa ja lörpötellä ja ajaa pikajunan nopeudella; eikä koskaan minkäänlaista nytkähtelyä tai huojumista, taikka minkäänlaista pienintäkään ääntä.

Kaupungin kadut kiisivät heidän ohitsensa, niinkuin mielikuvituksessa. He ajoivat puiston läpi, ja ulos Riverside Drivelle, ja edelleen ylös tietä, joka kulkee virran vierustaa koko matkan Broadwaysta Albanyyn saakka. Se oli makadamisoitu ajotie, jonka molemmilla puolilla seisoi kauniita ja muhkean näköisiä asuntoja. Kun ajettiin yhä kauvemmaksi, saavuttiin suurille maatiloille -- tuhannen neliöpeninkulman suuruinen alue oli kokonaan luovutettu niitä varten. Siellä oli metsiä ja järviä ja virtoja; siellä oli puutarhoja ja kasvistaloja, jotka olivat täynnä harvinaisia kasveja ja kukkasia; ja puistoja, missä hirvet söivät laidunta, ja riikinkukot ja lyyrylinnut ylhäisinä astelivat. Tie kiemurteli ylös ja alas kukkuloiden välissä, joiden kupeet saattoivat olla yhtä ainoata loppumatonta ruohopengertä; ja ylimpänä huipulla seisoi kaikenmuotoisia ja -kokoisia palatseja mitä ajatus saattoi kuvitella.

Näitä suuria maa-alueita löytyi kaikkialla kaupungin ympärillä, aina kolmen ja kuudenkymmenen peninkulman päässä siitä; niitä oli siellä pari kolme sataa, ja uskomattomia summia oli kulutettu niiden koristamiseen. Siellä näki keinotekoisen lammikon, jonka pinta-ala oli kymmenen tuhatta akrea, ja se oli tehty maahan, joka oli maksanut useita tuhansia markkoja akre; siellä näki puistoja, joissa oli kymmenen tuhatta ruusupensasta, ja miljoonan markan arvosta jaappanilaisia liljoja; siellä oli eräs maatila, jolle oli istutettu viiden miljoonan markan arvosta harvinaisia puita, jotka olivat tuodut maailman kaikilta kulmilta. Jotkut rikkaat, jotka eivät enää osanneet millään muulla huvittaa itseään, muuttivat maatilaansa perinpohjin kerta toisensa perään, vaihtaen näköalaa kotinsa ympärillä, niinkuin vaihdetaan maisemaa näytelmässä. Kaukana New Jerseyssä rakensivat Heganit linnaa erään vuoren huipulle ja olivat rakentaneet erityisen rautatien sitä varten kuljettaakseen sinne rakennustarpeita. Täällä oli myöskin tupakkakuninkaan maatila, johon oli kulutettu viisitoista miljoonaa jo ennenkuin rakennuksen suunnitelmat vielä olivat piirretytkään; siellä oli keinotekoisia lammikoita ja virtoja, ja haaveellisia siltoja ja muistopatsaita, ja parisen kymmentä pientä malliviljelyskenttää ja maataloa, aina omistajan päähänpiston mukaan. Ja täällä Pocantinon harjanteilla oli öljykuninkaan maatila, joka oli noin neljä neliöpeninkulmaa laaja, ja jossa oli kolmenkymmenen peninkulman pituudelta ihanteellisia ajeluteitä; useita vaunulasteja harvinaisia kasveja oli tuotu sen puistoja varten, ja sen kunnossa pitoon tarvittiin kuuden sadan miehen aika. Siellä oli _golf_-kenttä [_golf_-peli on eräs palloleikki, jossa pallot käyrällä mailalla ajetaan maassa oleviin kuoppiin. Suomentaja.], ja pienennetty jäljennös lumihuippuisista Alpeista; maailman rikkain mies tuli sinne etsimään kadonnutta terveyttään, ja mukanaan oli hänellä asestetut vartijat ja salapoliisit, jotka piirittivät seutua kaiket päivät, ja tornissa oli valonheittäjä, jonka avulla hän saattoi nappulaa koskettaen keskellä yötä lähettää valovirran huuhtelemaan ympäristöä.

Yhdessä näistä palatseista eleli suuren Devon-huoneen perijä. Hänen serkkunsa asui Euroopassa, sillä hänen mielestään Amerikka ei ollut sellainen paikka, missä herrasmiehen sopi elää. Kumpikin heistä omisti useiden miljaardien arvosta New-Yorkin kiinteimistöä, ja saivat vuokraveronsa kaupungin kihiseviltä työläis-miljoonilta. Ja herkeämättä ostivat he perheen vakuuskirjan nojalla uusia alueita He olivat kaupungille kuuluvien suurten rautateiden johtajia, ja olivat kosketuksissa valtiollisen koneiston kanssa, ja kaikella muullakin tavalla sellaisessa asemassa, jossa saattoivat tietää, miten oli asiat; jos aijottiin rakentaa uusi maanalainen rata, jota myöten kihisevät työläismiljoonat päästettiin vapauteen, huomasivat nämä kaiken maan myydyksi käsistä, ja siellä seisoi jo suunnattomia vastarakennettuja vuokrakasarmeja -- ja omistajina olivat Devonit. Heidän hallussaan oli parikymmentä kaupungin suurinta hotellia -- ja heillä oli myöskin köyhäinkortteleita ja anniskeluita ja kapakoita Tenderloinissa. Heidän ei edes tarvinnut tietää, mitä omistivat; heidän ei tarvinnut tietää mitään, eikä tehdä mitään -- he elivät palatseissaan, kotona tai ulkomailla, ja heille kuuluvissa kaupunki-toimistoissa kiersi pysähtymättä suuri, korkoja kasaava kone.

Eldridge Devonin työnä oli huvitella itseään tiluksillaan ja automobiilillaan. Hän oli vasta myynyt kaikki hevosensa ja muuttanut tallinsa vaunuvajaksi, jossa seisoi rivissä parikymmentä kappaletta vaunuja; hän hankki ehtimiseen uusia, ja jutteli niiden ansioista. Hän oli saanut maatilansa, Hudson Cliffin suhteen sellaisen loistavan ajatuksen, että siitä oli tuleva herrasmiehen maatalo, joka kannattaisi itse itsensä -- se tahtoo sanoa, joka hankkisi ylellisyys- ja välttämättömyystarpeet omistajansa pöydälle hinnalla, joka ei saisi kohota yläpuolelle sitä, mitä ne ostettaessa maksaisivat. Otettaessa lukuun hinnat, joita tavallisesti maksettiin, ei tämä ollut mikään hämmästyttävä urotyö, mutta Devon iloitsi siitä lapsellisesti; hän näytti Montaguelle kasvihuoneensa, jotka olivat täynnä harvinaisia kukkia ja hedelmiä, ja mallimeijerinsä, jossa oli marmoriset pöydät ja nikkeliset torvet, ja palvelijoilla oli yllään valkoiset verkapuvut ja käsissään kuuraushansikkaat. Hän oli lyhyt ja hyvin paksu herra, jonka kasvot olivat punottavat ja keskustelu kaikkea muuta kuin säteilevää. Hudson Cliffille tuli useita Montaguen aikaisempia tuttavia; ja toisia, joita hän ei ollut ennen tavannut. He huvittelivat itseään kaikilla niillä tavoilla, joihin hän oli tutustunut perhevierailulla; niinpä jouluaattona oli juhlallisuuksia lasten riemuksi, ja jouluyönä pukutanssi, hyvin kaunis ja komea. Monet saapuivat New-Yorkista siihen tilaisuuteen, ja toisia saapui lähistöltä; ja vastakutsuilla näki Montague toiset näistä vuorenhuippulinnoista.

Ja myöskin, mikä tärkeintä, pelattiin täällä _bridgeä_ -- niinkuin sitä oli pelattu jokaisissa pidoissa, missä hän siihen saakka oli ollut läsnä. Täällä Mrs Winnie, joka miltei kokonaan oli ottanut hänet huostaansa ja uhkasi asettua Oliverin sijalle hänen suojelijakseen ja oppaakseen seuraelämän piireissä, väitti että mitään anteeksipyyntöjä ei enää hyväksyttäisi ja niin istui hän Mrs Winnien kanssa pari aamua aurinkoisissa seurusteluhuoneissa, ja syventyi innokkaasti peliin. Kun hän oli osottautunut taitavaksi oppilaaksi, neuvottiin häntä ottamaan koekaste.

Ja siten joutui Montague tekemisiin uuden seuramaailman ilmiön kanssa -- ehkä ylipäänsä kaikista tärkeimmän ja mieltä järkyttävimmän ilmiön kanssa, mitä seuramaailma oli vielä hänelle näyttänyt. Hän oli juuri kokenut, kuinka hankitaan suuria summia ilmaiseksi, ja hänellä oli tuoreessa muistissa sen epämieluisat muistot -- vapisuttava jännitys, polttava ja raateleva rahanhimo, hirmuinen, hermoja uuvuttava kiihotus. Hän oli toivonut, että hänen ei ainakaan kohta tarvitsisi uudelleen läpikäydä sellaista kokemusta -- ja täällä oli siihen mahdollisuus ja lisäksi loppumaton ajankuluke!

Sillä se oli _bridgen_ tarkotus; se oli rangaistus, minkä ihmiset maksoivat ilmaiseksi saamistaan rahoista. Sairaus syöpyi heidän veriinsä, eivätkä he voineet enää elää ilman kiihdyttävää ansiota ja sen toivoa. Siksipä he työstä päästyään, jolloin heidän luultiin lepäävän ja huvittelevan, kokoontuivat yhteen ja raastivat toisiaan, matkien tuota julmaa ja pelottavaa liike-elämän taistelua ja huijausta. Streetillä oli Oliver osottanut veljelleen kuuluisan "kastajan", joka joskus oli voittanut kolme neljäkymmentä miljoonaa yhtenä ainoana päivänä; se mies pelasi aamupäivällä osakkeilla, ja iltapäivällä "vaihtoi hevosia" ja vietti illan miljonäärien pelihuoneessa. Ja samoin oli myöskin _bridge_-pelurien laita.

Se muodosti seuraelämän vaivan; se oli levinnyt läpi koko hienoston, ylhäisen ja alhaisen. Se oli hävittänyt kaiken vapaan seurustelun ja hyvän toveruuden se lopuksi hävittäisi kaiken tavallisen sopivaisuudenkin ja tekisi parhaista ihmisistä raa'at huijarit. -- Näin pakisi Mrs Betty Alden, joka oli yksi vieraista ja Montaguen mielestä täytyi Mrs Billyn tietää, sillä hän itse oli mukana pelissä kaiken aikaa.

Mrs Billy ei pitänyt Mrs Winnie Duvalista; ja keskustelun aluksi kysyi hän, minkätähden hän antoi tuon naisen pilata itsensä. Sitten tuo hyvä vallasnainen siirtyi kertomaan, minkä aseman _bridge_ oli saavuttanut; kuinka ihmiset pelasivat sitä junassa koko matkan New-Yorkista San Fransiskoon; kuinka heillä oli pöydät vaunuissaan, ja kuinka he pelasivat matkustellessaan halki maailman. "Kerran", sanoi hän, "otin minä mukanani seurueen katsomaan Ameriikan pokaali-ajoja kaukana Sandy Hookilla; ja kun me saavuimme takaisin laiturille, huusi joku: 'Kuka voitti?' Ja vastaus oli: 'Mrs Billy on edellä, mutta me jatkamme tänä iltana'. Matkustimme erään ystäväseurueen kanssa Välimeren halki Niilille, ja kuljimme ohi Venetsian ja Kairon ja pyramiidien ja Suetsin kanavan, mutta he eivät koko aikana kohottaneet päätäänkään -- he pelasivat _bridgeä_. Ja Tepä luulette, että minä lasken leikkiä, mutta tarkotan oikein sananmukaisesti sitä, mitä sanon. Tunnen eräänkin miehen, joka matkusti New-Yorkista Filadelfiaan, ja alotti pelin muutamien tuntemattomien kanssa, ja ajaa huristi koko tuon pitkän matkan palmurannikolle saakka saadakseen sen lopetetuksi!"

Montague kuuli myöhemmin kerrottavan eräästä tunnetusta seuraelämän johtajattaresta, joka oli tullut kokonaan kykenemättömäksi sinä talvena liiallisen _bridgen_ pelaamisesta New Portissa; ja hän vietti talvea kuumilla lähteillä ja palmurannikolla -- ja pelasi _bridgeä_ siellä. He pelasivat sitä parantoloissakin, minne hermoston murtuminen oli heidät ajanut. Se oli peli, joka niin suuressa määrässä kulutti naisten elimistöä, että lääkärit oppivat tuntemaan sen oireet, ja ennenkuin he määrittelivät sairauden, saattoivat he kysyä: "Pelaatteko _bridgeä_?" Se oli hävittänyt viimeisetkin sabatin muistot -- yleisenä tapana oli kokoontua peliseurueihin tuona päivänä.

Se oli hyvin kallista peliä siinä muodossa, kun sitä pelattiin ylhäisön keskuudessa; saattoi helposti voittaa tai menettää useita kymmeniä tuhansia markkoja yhdessä illassa, ja monella ei ollut varoja sitä kestää. Jos kuka ei pelannut, hänet pyyhittiin pois kutsuttujen luettelosta; ja kun kerran oli antautunut peliin, niin säädyllisyys vaati siinä pysymään, kunnes se oli loppunut. Niinpä sai kuulla nuorista tytöistä, jotka olivat pantanneet perhekalleutensa, tai myyneet kunniansa maksaakseen pelivelkojaan; ja koko ylhäisö tiesi kertoa eräästä nuorukaisesta, joka oli ryöstänyt emäntänsä jalokivet ja pantannut ne, ja sitten vienyt panttiliput emännälleen kertoen, että vieraat olivat ryöstäneet häneltä, rahat. Parhaimpaan ylhäisöön kuului naisia, jotka pelitaitonsa avulla elivät yksinkertaista ja puhdasta seikkailuelämää; emännät kutsuivat luoksensa rikkaita vieraita ja nylkivät heidät puhtaiksi. Montague ei koskaan unohtanut, millä häpeän ja harmin tunteella hän oli kuunnellut, kun ensiksi Mrs Winnie ja sitten hänen veljensä varottivat häntä, että hänen oli vältettävä pelaamista erään ylimysnaisen kanssa, jonka hän tuli kohtaamaan tässä mitä ylimyksellisimmässä kodissa -- sillä hän oli yleisesti tunnetta petkuttaja!

"Kuuleppas, veli-kulta", nauroi hänen veljensä, kun hän pani jyrkästi vastaan, "meillä on tapana sanoa, 'petkuttaa korteilla kuin nainen.'" Ja sitten ryhtyi Oliver kertomaan hänelle ensimmäisiä omia kokemuksiaan korttipelin alalla seuramaailmassa, kun hän oli pelannut _pokeria_ [= muuan laji korttipeliä. Suomentaja.] useiden hurmaavien nuorten nousukkaiden kanssa; ne saattoivat luetella lehtensä ja ottaa rahat näyttämättä ollenkaan korttejaan, ja hän oli ollut liian kohtelias pyytääkseen niitä nähdä. Mutta myöhemmin oppi hän huomaamaan, että tämä oli säännöllinen temppu, ja sitten ei hän enää koskaan pelannut _pokeria_ naisten kanssa. Ja Oliver näytti veljelleen yhden näistä tytöistä -- tuolla hän istui, kuvan kauniina ja marmorin kylmänä, puoleksi poltettu paperossi pöydän syrjällä, ja whiskyä ja suudaa ja jääpalasia laseissa hänen vierellään. Tuonnempana, kun hän sattui lukemaan sanomalehteä, kumartui hänen veljensä hänen olkapäänsä yli ja osotti toista hulluuden oiretta -- muuatta ilmotusta, jonka otsikkona oli: "Onnenne on muuttuva." Siinä ilmotettiin, että Rosensteinin salongeissa juuri Viidennen Avenuen varrella, saattoi lainata rahaa kalliita pukuja ja turkkeja varten!

Koko sen kymmenen päivän aikana, minkä tämä vierailu kesti, omistautui Mrs Winnie kokonaan pitämään huolta siitä, että Montaguella kului aika hupaisesti; Mrs Winnie istui hänen rinnallaan pöydässä -- hän huomasi, että jotenkuten oli aivankuin syntynyt sanaton sopimus, joka määräsi hänet luonnollisena asiana Mrs Winnielle kuuluvaksi. Ei kukaan virkkanut siitä hänelle mitään, mutta tietäessään, kuinka armottomasti toisten ihmisten asioita tutkittiin ja tarkastettiin, alkoi hänelle tuntua olo sietämättömältä.

Tuli aika, jolloin hänestä Mrs Winnie tuntui aivan kiusottavalta; ja kohta aamiaisen jälkeen hän repi itsensä irti ja meni yksin pitkälle kävelymatkalle. Tällä matkalla sattui hänelle seikkailu.

Maan pinnalle oli satanut parin tuuman paksulta lunta, ja se kimalteli auringon paisteessa. Ilma oli kirpeä, ja hän veti sitä täysin siemauksin sisäänsä, ja harppaili reippaana noin tunnin verran vuorien yli. Siellä puhalteli vinha tuuli, ja kun hän tuli kukkuloiden toiselle puolelle, löi se häntä vasten kasvoja ja hän näki virran valkeana vaahtoavan. Ja sitten laaksoissa alhaalla oli taas kaikki tyyntä.

Täällä muutamassa paikassa, missä kasvoi tiheälti metsää, tempasi Montaguen huomion äkkiä omituinen ääni, raskas jymähdys, joka tuntui panevan maan vapisemaan. Se tuntui kaukaiselta räjähdykseltä, ja hän pysähtyi silmänräpäykseksi, ja jatkoi taas matkaansa tähystellen eteensä. Hän sivuutti mutkan, joka oli tiellä, ja silloin näki hän suuren puun, joka oli kaatunut suoraa päätä yli tien.

Hän jatkoi matkaansa, luullen tämän aiheuttaneen ryskinän, jenka hän oli kuullut. Mutta tullessaan lähemmäksi huomasi hän erehtyneensä. Puun takana oli jotakin muuta, ja hän alkoi juosta sitä kohti. Kaksi automobiilin pyörää kohosi siellä ylös taivasta kohti. Hän hyppäsi puun rungolle, ja yhdellä silmäyksellä näki hän koko tapahtuman. Suuri matkailijavaunu oli kiitänyt jyrkän mutkan ympäri, ja koettanut sivuuttaa odottamatonta estettä, jolloin se oli lentänyt kuperkeikkaa ojaan.

Montague kirkasi kauhusta, sillä miehen ruumis makasi puristuneena vaunun alle. Hän juoksi sitä kohti, mutta toinen silmäys, jonka hän sinne päin heitti, pani hänet pysähtymään -- hän näki, että verta oli pursunnut ulos miehen suusta, ja punannut lumen kaikkialla ympärillä. Hänen rintansa oli nähtävästi painunut litteäksi, ja hänen silmänsä olivat pelottavat, puoleksi ulkona kuopistaan.

Silmänräpäyksen seisoi Montague tuijottaen, aivankuin olisi muuttunut kiveksi. Silloin kuului vaunun toiselta puolelta valitus, ja hän juoksi ääntä kohti. Ojassa makasi toinenkin mies, joka heikosti liikutti itseään Montague juoksi häntä auttamaan.

Miehellä oli päällään raskas, karhunnahkainen turkki. Montague nosti hänet ylös, ja hän näki hänen olevan hyvin ijäkkään ihmisen; syvä haava kulki yli hänen otsansa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Toinen auttoi hänet istumaan, niin että hänen selkänsä oli ojanparrasta vasten, ja tuntematon avasi silmänsä ja valitti.

Montague polvistui hänen viereensä, kuunnellen hänen hengitystään. Hän tunsi itsensä sanomattoman avuttomaksi -- hän ei osannut tehdä muuta kuin avata miehen takit, ja kuivata kasvoille valuvaa punaista verta.

"Vähän whiskyä", voihki outo. Montague vastasi, että hänellä ei ollut tippaakaan; mutta toinen vastasi, että vaunussa oli vähän jälellä.

Ojanreuna oli siksi kalteva, että Montague saattoi ryömiä vaunun alle ja löytää sieltä säilykesuojan ja sieltä pullon. Vanha mies joi pisaran, ja heikko väri palasi hänen kasvoilleen. Montaguen tarkastaessa häntä, välähti hänelle, että nuo kasvot olivat tutut; mutta missä hän ne oli nähnyt, sitä hän ei saattanut muistaa.

"Kuinka monta Teitä oli matkassa?" kysyi Montague; ja mies vastasi, "Ainoastaan yksi."

Montague nousi ja totesi miehen, joka nähtävästi oli kuski -- kuolleeksi. Sitten kiiruhti hän alas tielle, ja raahasi keskelle sitä muutamia risukimppuja, niin että tietä pitkin tuleva automobiili saattoi ne nähdä jo kaukaa; tämän jälkeen palasi hän takaisin tuntemattoman luo ja sitoi nenäliinan hänen otsansa ympäri pysähdyttääkseen verenvuodon haavasta.

Vanhan miehen huulet olivat lujasti yhteen puserretut, aivankuin hän olisi kärsinyt suuria tuskia. "Minä olen mennyttä kalua!" voihki hän uudelleen ja uudelleen.

"Mistä kohden olette haavottunut?" kysyi Montague.

"En tiedä", änkytti hän. "Mutta se tappaa minut! Minä tiedän sen -- se on viimeinen hiuskarva."

Sitten sulki hän silmänsä ja nojautui taakse päin. "Ettekö voi saada lääkäriä?" kysyi hän.

"Lähistöllä ei ole ainoatakaan taloa", sanoi Montague. "Mutta minä voin juosta --."

"Ei, ei!" keskeytti toinen tuskastuneena. "Älkää jättäkö minua! Kylläpähän joku tulee. -- Oh, tuota mieletöntä kuskia -- minkätähden hän ei saattanut ajaa hitaasti, kun käskin? Se on aina niiden tapa -- ne tahtovat aina kopeilla."

"Mies on kuollut", sanoi Montague tyynesti.

Toinen kohosi kyynäspäillään maasta. "Kuollut!" läähätti hän.

"Niin", sanoi Montague. "Hän on vaunun alla."

Vanhan miehen silmät olivat tulleet kauhusta mielettömiksi; ja hän tarttui Montaguea käsivarteen. _"Kuollut!"_ sanoi hän. "Oi Jumalani -- ja se olisin saattanut olla minä!"

Seurasi hetken hiljaisuus. Tuntematon veti syvään henkeä ja kuiskasi taas: "Minä olen mennyttä kalua! En jaksa sitä kestää! Se on liikaa!"

Montague oli huomannut nostaessaan miestä ylös ojasta, että hän oli rakenteeltaan hyvin hento ja kuihtunut. Nyt tunsi hän, kuinka käsi, joka piti kiinni hänen käsivarrestaan, vapisi voimakkaasti. Hänelle välähti, että ehkei mies olekaan todellisesti haavottunut, vaan että yhteentörmäys on järkyttänyt hänen hermojaan.

Ja hän sai hetkistä myöhemmin varmuuden tästä, kun tuntematon äkkiä nojasi eteenpäin, ja tarttui häneen kaksinkertaisella voimalla ja tuijotti häneen laajentuneilla, kauhua kuvastavilla silmillään.

"Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?" läähätti hän. "Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?"

Sitten odottamatta vastausta jatkoi hän raivoisasti -- "Ei, ette! Te ette voi! Te ette voi! Luulen, ettei kukaan tiedä sitä niinkuin minä tiedän! Ajatelkaa -- kymmeneen vuoteen ei ole ollut minuuttiakaan, jolloin en olisi tuntenut kuolemanpelkoa! Se seuraa minua ympäri -- se ei päästä minua rauhaan! Se hyökkää minun kimppuuni sellaisissa paikoissa kuin tämä! Ja kun pakenen sitä, saatan kuulla sen ilkkuen nauravan itselleni -- sillä se tietää, että en voi päästä pois!"

Vanha mies veti tukahtuneesti huoahtaen henkeä. Hän riippui kiinni Montaguesta niinkuin pieni lapsi, ja tuijotti hänen kasvoihinsa mielettömällä hätääntyneellä katseella. Montague istui kiinninaulittuna.

"Niin", raivosi hän, "se on totta, Jumala olkoon todistajani! Ja tämä on ensimäinen kerta elämässäni, kun siitä kerron! Minun täytyy sitä salata -- sillä ihmiset nauraisivat minulle -- he ovat olekaan pelkäämättä! Mutta minä makaan valveilla kaiket yöt, ja se istuu aivankuin vihollinen sänkyni reunalla! Makaan ja kuuntelen omaa sydäntäni tunnen sen lyövän, ja minä ajattelen, kuinka se on heikko ja kuinka ohuet seinämät sillä on, ja kuinka kurjaa ja avutonta on, että elämä riippuu siitä! -- Ehkette tiedä, mitä se merkitsee?"

Montague pudisti päätään.

"Te olette nuori, nähkääs", sanoi toinen. "Te olette terve -- kaikki ovat terveitä paitsi minä! Ja jokainen vihaa minua -- en ole saanut koko maailmassa ainoatakaan ystävää!"

Montague joutui aivan hämilleen tästä äkkinäisestä mielenpurkauksesta. Hän koetti sitä pysähyttää, sillä hänestä tuntui miltei sopimattomalta kuunnella -- ei ollut kunniallista vetää tällä tavalla ihmistä ulos varuksistaan. Mutta vierasta oli mahdoton seisauttaa; hän oli täydellisesti menehtynyt, ja hänen äänensä kasvoi kasvamistaan.

"Se on totta joka ainoa sana", huudahti hän raivoisasti. "Ja minä en jaksa sitä enää kestää -- en jaksa enää kestää mitään. Minäkin olin kerran nuori ja väkevä -- minäkin voin pitää huolta itsestäni; ja minä sanoin: tahdon koota rahaa, tahdon olla toisten ihmisten herra! Mutta minä olin hullu -- minä en muistanut terveyttäni. Ja nyt koko maailman rahat eivät voi tehdä minulle yhtään hyvää! Antaisin tällä hetkellä viisikymmentä miljoonaa markkaa ruumiista, joka olisi niinkuin kenen tahansa muun ihmisen -- ja tällainen -- tällainen minulla on!"

Hän löi käsillään rintaansa. "Katsokaa sitä!" huusi hän hysteerillisesti. "Tällaisen olen minä saanut elämistä varten! Se ei sulata mitään ruokaa, ja minä en jaksa pitää sitä lämpöisenä -- siinä on kaikki vialla! Miltä Teistä tuntuisi maata valveilla yöllä ja sanoa itsellenne, että hampaanne murenivat ettekä voinut sille mitään -- että hiuksenne lähtivät ilman, että kukaan voi niiden lähtöä pysähyttää? Sinä olet vanha ja loppuun kulunut -- muutut pian atomeiksi; ja jokainen sinua vihaa -- kaikki odottavat sinun kuolevan, jotta saisivat sinut pois tieltään. Lääkärit tulevat ja he ovat kaikki hölynpölyä! He pudistavat päätään ja käyttävät pitkiä nimiä -- he tietävät hyvin, että eivät voi tehdä kenellekään mitään hyvää, mutta he tarvitsevat suuret palkkansa! Ei, muuta he eivät voi tehdä, kuin peljästyttää sinut yhä pahemmin ja tehdä sinut entistäänkin sairaammaksi!"

Montague ei voinut tehdä muuta kuin kuunnella tätä vastenmielistä purkausta. Hänen yrityksensä tyynnyttää vanhusta eivät saaneet aikaan muuta kuin kiihdyttivät häntä yhä enemmän.

"Minkä tähden täytyy sen kaiken langeta minun päälleni?" vaikeroi hän. "Tahdon olla niinkuin muutkin ihmiset -- tahdon elää! Ja nyt sitä vastoin, minä olen kuin mies, jonka ympärillä pari nälkäistä sutta saaliinhimoisina kiertävät -- sellaista on elämäni. Se on samallaista kuin Luonto, nälkäistä ja julmaa ja raakaa! Te luulette tietävänne, mitä elämä on; se näyttää niin kauniilta ja ystävälliseltä ja lempeältä -- sellaista se on, kun olet huipulla! Mutta nyt minä olen alhaalla, ja minä _tiedän_, mitä se on -- se on niinkuin painajainen, joka ojentaa kätensä tarttuakseen sinuun kiinni ja musertaakseen sinut! Ja sinä et pääse sitä pakoon -- sinä olet avuton niinkuin rotta nurkassa -- sinä olet tuomittu -- sinä olet _tuomittu_!" Onnettoman miehen ääni muuttui epätoivoiseksi huudoksi, ja hän vaipui kokoon Montaguen eteen, vapisten ja nyyhkyttäen. Toinenkin tunsi heikosti vapisevansa ja olevansa kauhun vallassa.

Vallitsi kauan hiljaisuus, ja sitten kohotti vieras kyynelten kostuttamat kasvonsa, ja Montague auttoi häntä pysymään pystyssä. "Haluatteko vielä vähän whiskyä?" kysyi hän.

"En", vastasi toinen tuskin kuuluvasti, "On parempi, etten ota."

"-- Lääkärini eivät salli minun ollenkaan juoda whiskyä", lisäsi hän hetken kuluttua. "Sen he tekevät maksani takia. He ovat määränneet minulle niin monta 'ette saa', että täytyy olla muistikirja, jos tahtoo pitää niistä lukua. Ja kaikki ne yhteensä eivät tee minulle rahtustakaan hyvää! Ajatelkaa sitä -- minun täytyy elää graham-korpuilla ja maidolla -- itse asiassa ei ole siruakaan muuta mennyt huulieni ohi kahteen vuoteen kuin graham-korppuja ja maitoa."

Ja silloin välähti äkkiä salamana Montaguelle, missä hän oli ennen nähnyt nämä rypistyneet vanhat kasvot. Se oli Laura Heganin eno, jonka majuri oli osottanut hänelle miljonäärien klubin ruokailuhuoneessa! Vanha Henry S. Grimes, joka itse asiassa oli vasta kuusikymmentä vuotta, mutta näytti kahdeksankymmen vuotiaalta; hän, joka omisti köyhäinkortteleita, ja ajoi yhdessä kuukaudessa kadulle enemmän ihmisiä kuin mahtui suunnattomaan klubihuoneustoon!

Montague ei osottanut tuntemisen merkkiäkään, vaan istui paikoillaan pitäen miestä käsivarsillaan. Pieni veripisara tuli esille nenäliinan alta ja vieri alas hänen poskelleen; Montague tunsi hänen vapisevan, kun hän kosketti sitä sormellaan.

"Onko haava suuri?" kysyi hän.

"Ei, ei suuri", sanoi Montague; "parin kolmen lääkärinpistoksen pituinen kenties."

"Lähettäkää noutamaan perhelääkäriäni", lisäsi toinen. "Jos minä pyörtyisin tai tapahtuisi jotain muuta, niin löydätte hänen nimensä korttikotelossani. Mitä se oli?"

Alhaalta tieltä kuului meluavia ääniä. "Halloo", huusi Montague; ja silmänräpäyksen kuluttua tuli kaksi miestä automobiilipuvuissa juosten häntä kohti. He pysähtyivät, katsellen kauhistuneina näkyä, joka nousi heidän eteensä.

Montaguen kehotuksesta hakivat he viivyttelemättä pölkkyjä, joiden avulla saattoivat nostaa vaunua siksi ylös, että saivat kuskin ruumiin vedetyksi sen alta. Montague huomasi, että se oli aivan kylmä.

Hän meni takaisin vanhan Grimesin luo. "Minne haluaisitte Te päästä?" kysyi hän.

Toinen epäröi, ennenkuin vastasi. "Minun oli tarkotuksena Harrisoneille --" sanoi hän.

"Leslie Harrisoneille?" kysyi Montague. (Ne olivat olleet niiden vieraiden joukossa, joita hän oli tavannut Devoneilla.)

Toinen huomasi hänen katseestaan, että hän tunsi heidät. "Tunnetteko heidät?" kysyi hän.

"Tunnen kyllä", sanoi Montague.

"Se ei ole kaukana", sanoi vanha mies. "Kukaties olisi parasta mennä sinne." Ja sitten epäröi hän taas hetkisen; ja tarttuen Montaguen käsivarteen ja vetäen häntä luokseen kuiskasi hän, "Sanokaa minulle -- ettette -- ettette kerro --"

Montague ymmärsi, mitä hän tarkotti ja vastasi: "Se on säilyvä meidän välillämme." Samalla tunsi hän uuden vastenmielisyyden väristyksen tätä kurjista kurjinta vanhaa olentoa kohtaan.

He nostivat hänet vaunuun; ja kun he viipyivät paraiksi sen verran, että ehtivät kääriä kuskin ruumiin peitteeseen, kysyi hän äreänä, minkä vuoksi eivät he jo lähteneet. Neljännes tuntia kestävän matkan aikana riippui hän kokonaan kiinni Montaguessa, vapisten pelosta joka kerta, kun he ajoivat vastaan tulevan käännöksen ympäri.

He saapuivat Harrisonin talolle; ja lakeijalta, joka avasi oven, hävisi silmänräpäyksessä teennäinen välinpitämättömyytensä nähdessään suuren, karhunnahkaisen kasan Montaguen käsivarrella. "Lähettäkää hakemaan Mrs, Harrisonia", sanoi Montague, laskien mytyn salissa olevalle sohvalle. "Noutakaa lääkäriä, niin pian kuin mahdollista", lisäsi hän toiselle palvelijalle.

Mrs Harrison tuli "Se on Mr Grimes", sanoi Montague; sitten kuuli hän pelästyneen huudahtuksen, ja kääntyessään katsomaan näki hän Laura Heganin, joka kävelypuvussaan astui reippaana sisään kylmästä ulkoilmasta.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti hän. Ja Montague kertoi hänelle niin nopeasti kuin saattoi, ja hän juoksi auttamaan vanhusta. Montague seisoi vierellä, ja kantoi hetken kuluttua hänet yläkertaan, ja odotteli alhaalla, kunnes lääkäri saapui.

Vasta kotimatkalla ehti hän ajatella Laura Hegania, ja kuinka kauniilta hän näytti turkeissaan. Hän aprikoi, oliko aina oleva hänen kohtalonaan kohdata Miss Hegania sellaisissa olosuhteissa, missä Miss Heganille ei jäänyt vähääkään aikaa huomata hänen olemassaoloaan. Kotona kertoi hän seikkailuistaan, ja huomasi olevansa koko loppupäivän sankari. Hän oli pakotettu antamaan haastatteluja useille sanomalehtireporttereille ja hänen oli pakko kieltää yhden heistä ottamasta itsestään valokuvaa. Jokainen Devoneilla näytti tuntevan vanhan Henry Grimesin, ja Montague ajatteli itsekseen, että jos tämän pienen ihmisryhmän huomautukset olivat sattuvana näytteenä, niin tuo onneton miesparka oli oikeassa sanoessaan, että hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää maailmassa.

Kun hän astui alakerran lukusaliin seuraavana aamuna, löysi hän sanomalehdissä suuremmoisia kuvauksia onnettomuudesta, ja sai lukea, että Grimes ei ollut saanut muuta pahempaa kuin haavan päälakeensa ja lievän tärähdyksen. Näin ollenkin tunsi hän kuitenkin velvollisuudekseen käydä tiedustelemassa sairaan tilaa, ja hän ajoi sinne vähää ennen aamiaista.

Laura Hegan tuli alas häntä vastaan, päällään valkoinen aamupuku. Hän vahvisti sanomalehtien hyvät uutiset, ja sanoi, että hänen enonsa nukkui rauhallisesti. (Hän ei sanonut, että hänen lääkärinsä oli tullut pikajunalla, mukanaan kaksi sairaanhoitajatarta, ja asettunut asumaan taloon ja kieltänyt tuolta vanhalta miljonääriraukalta hänen grahami-korppunsa ja maitonsakin). Sen sijaan sanoi hän, että hän oli erikoisesti maininnut Montaguen ystävällisyydestä, ja pyytänyt häntä puolestaan ilmaisemaan hänelle kiitollisuutensa. Montague oli kuitenkin siksi ruokoton, että epäili tätä.

Se oli ensi kerta kuin hänellä koskaan oli ollut tilaisuutta puhella Miss Heganin kanssa. Hän huomasi tuon lempeän, hyväilevän äänen, jossa ei ollut hiukkastakaan eteläistä kaikua; ja iloksensa huomasi hän, että hän saattoi jutella ilman, että hänen ylevyytensä ja jalon kauneutensa taikalumous hävisi hänestä. Montague viipyi niin kauan kuin hänellä suinkin oli siihen oikeutta.

Ja koko kotimatkan ajatteli hän Laura Hegania. Siinä ensi kerran kohtasi hän naisen, jota hän halusi oppia tuntemaan; naisen, jossa oli jotakin arvokasta ja hillittyä, ja jonka elämässä oli jotakin aatetta. Ja hänen oli mahdotonta päästä häntä tuntemaan -- sillä Miss Hegan oli rikas.

Tätä tosiasiaa ei voinut syrjäyttää -- Montague ei edes koettanutkaan sitä tehdä. Hän oli tavannut naisia, joilla jo oli omaisuuksia hallussaan, ja hän tiesi, mitä he ajattelivat itsestään, ja mitä muu maailma heistä ajatteli. He saattoivat sydämestään halata olla jotakin muuta kuin aarrekammioiden haltijoita, mutta heidän toiveensa olivat turhia; raha kulki heidän kintereillään ja he saivat varjella sitä kaikilta tungettelijoilta. Montague muisti yhden perijättären toisensa jälkeen -- nousukkaita, muutamat heistä komeita ja hentoja kuin perhoset -- mutta pinnan alta kovia kuin teräspanssari. Kaiken elämäänsä oli heitä opetettu ajattelemaan itsestään niin, että he edustivat rahaa, ja kaikista muista, jotka tulivat likelle, että he olivat seikkailijoita, jotka etsivät rahaa. Jokaisessa sanassaan toivat he esille tämän ajatuksen ja jokaisesta silmäyksestä, jokaisesta liikkeestä saattoi sen lukea. Ja sitten ajatteli hän Laura Hegania ja sitä omaisuutta, minkä hän tulisi perimään; ja hän kuvitteli, minkälainen hänen elämänsä talisi olemaan -- kaikellaiset matelijat ja loiseläimet ja liehakoitsijat piirittäisivät hänet -- suunnitelmia rakentavat mammat ja rakastettavasti hymyilevät siskot ja serkut punoisivat juonia saavuttaakseen hänen luottamuksensa! Saattoiko mies, joka oli köyhä, ja joka tahtoi säilyttää itsekunnioituksensa, vetää muuta johtopäätöstä, kuin että hänen oli mahdoton päästä hänen tuttavuuteensa?

Kuudestoista luku.

Montague palasi takaisin kaupunkiin ja hautautui jälleen kirjoihinsa; sillä aikaa Alice vietti vähäiset tuntinsa seuraamalla uuden pukunsa kehitystä, jossa hänen tuli ylläpitää perheen kunniaa Mrs Devonin avajaistansseissa. Tuo suuri tapahtuma oli määrätty seuraavaksi viikoksi, ja se jännitti salonkimaailmaa yhtä paljon kuin joulun saapuminen lapsilaumaa. Jokainen, jonka Montague tapasi, oli kutsuttu, ja jokainen aikoi mennä, ellei hänellä ollut suruaika. Heidän lörpöttelynsä kohdistui yksinomaan niihin tyytymättömiin, joita ei oltu kutsuttu, ja heidän kiukkuunsa ja katkeruuteensa.

Mrs Devonin asunnon ovet avattiin varhain tuona kohtalorikkaana iltana, mutta harvat tulisivat saapumaan ennen puoliyötä. Tapoihin kuuluvaa oli ensin käydä oopperassa, ja ennen sitä oli noudatettava puolta tusinaa kutsuja suurille päivällisille. Onnellinen oli se, joka ei saanut tehdä lääkärin tuttavuutta tämän tilaisuuden jälkeen; sillä kello yhden aikaan tuli Mrs Devonin jättiläismäinen illallisateria, ja sitte taas kello neljän aikaan toinen illallinen. Tusina uusia ylimääräisiä kokkeja oli tuotettu viikkokauden ajaksi Devonin taloon näitä ruokia valmistamaan -- sillä yhtenä puolena tuon suuren naisen ylpeydestä oli se, että hän ei sallinut kenenkään ulkopuolisen hankkijan valmistaa mitään vierailleen.

Montague ei ollut koskaan lakannut ihmettelemästä sitä salonkimaailman ilmiötä, jonka hän tunsi Mrs Devonin nimellä. Hän saapui sinne, ja jättäytyi kohtalon varaan, keskelle vilisevää, tyrkkivää vierasjoukkoa; ja lukuunottamatta sitä, että hän sattumalta joutui keskusteluun muutaman salapoliisin kanssa -- joita siellä oli lukemattomia -- luullen häntä vieraaksi, tuli hän toimeen erinomaisen hyvin. Mutta kaiken aikaa, kun häntä kuljetettiin ympäri ja esiteltiin ja tanssitettiin, katseli hän ympärilleen ja ihmetteli. Komeat raput ja sali ja seurusteluhuoneet olivat muuttuneet troopillisiksi puutarhoiksi, joissa kasvoi palmuja ja kiipeileviä viinimarjapensaita, ja azaleoja ja ruusuja, ja suuria, tulipunaisia poinsettia -- maljakoita, joiden läpi tuhannet valot hohtivat. (Sanottiin, että nämä tanssiaiset olivat tyhjentäneet maan kukkaissadon aina Atlantaan saakka etelässä.) Ja vastaanottohuoneessa kohtasi sitte tuon pienikokoisen, vanhan naisen, joka seisoi orkkiksista laitetun lehtimajan alla. Hän oli puettu kuninkaalliseen purppuramantteliin, joka oli koristeltu hopealla, ja vyötetty helmistä tehdyllä panssarivyöllä. Jos saattoi uskoa sanomalehtiä, olivat timantit, joita muuan kantoi päällään näissä pidoissa, sadan miljoonan markan arvoiset.

Muukalaisen aivan tempasi valtaansa kaikki tämä loisto. Kaksi sataa loistavasti puettua naista ja heidän kavaljeeriaan tanssi katrillia -- näky niin huvittava, että sitä voi ajatella tapahtuneeksi vain saduissa ja tarinoissa, taikka jossakin vanhassa ritarikauden aikaisessa seikkailuromaanissa. Neljä kertaa näiden pitojen aikana jaettiin lahjoja, ja jalokiviä ja taide-esineitä putosi esille aivankuin taikasauvasta. Mrs Devon itse poistui pian, mutta soiton ja ilonpidon riemu jatkui lähes aamuun saakka, ja koko tämän ajan olivat tuon suuren rakennuksen salit ja huoneet niin täyteen pakatut, että tuskin saattoi päästä liikkumaan.

Sitten lähdettiin kotia, ja silloin selkeni, että kaikki tämä loisto -- ja kaikki se ihmistyö, jota se edusti, ei ollut enää muuta kuin muisto! Eikä näiden kemujen täydellistä merkitystä saattanut ymmärtää, jollei tajunnut, että ne olivat vain yksi tuhansista -- malli, jota jokainen koetti jäljitellä omissa pienissä pidoissaan. Se oli merkkikello, joka kertoi maailmalle, että 'sesonki' oli alkanut. Se avasi ylellisyyden portit selko selälleen, ja mässäyksen virrat tulvivat niiden läpi. Siitä lähtien seurasivat huvitukset yhtenä ainoana katkeamattomana ketjuna toisiaan; kolme juhla-ateriaa saattoi olla joka ainoa yö -- sillä yksi päivällinen ja kaksi illallista oli tätä nykyä tapana kutsuissa! Ja muun osan päivästä veivät vastaanotot ja teevierailut ja soitto-esitykset -- yhdellä henkilöllä saattoi olla valittavana parikymmentä tilaisuutta, mutta hän ei milloinkaan syrjäyttänyt sitä piiriä, minkä hän oli kohdannut Mrs Devonilla. Eikä tähän ollut vielä luettu ne kymmenet tuhannet onnenonkijat ja matkijat, joita oli kaikkialla koko kaupungissa; eivätkä ne, jotka olivat lukemattomissa muissa kaupungeissa, missä jokaisessa oli tuhansia naisia, joilla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin apinoida Maailmankaupungin tapoja. Järki ei jaksanut tajuta tätä suunnatonta loan ja alennuksen tulvaa -- se oli jotakin, joka sokaisi aistit ja pauhasi korvissa mahtavana kuin Niagara.

Tämän kaiken merkitys ei ulottunut yksinomaan niihin ihmisiin, jotka sitä itsestään vuodattivat esille; sen vaikutukset ulottuivat läpi koko maan. Laumoittain oli liikemiehiä ja käsityöläisiä, jotka tuottivat ylhäisölle kaiken, mitä se osti, ja joiden tehtävänä oli houkutella ihmisiä ostamaan niin paljon kuin mahdollista. Ja siten suunnittelivat he niin kutsutut "muodit" -- ne olivat pieniä ylimielisyyksiä kuosissa ja kankaassa, jotka saivat kaiken muuttumaan pian vanhanaikaiseksi. Ennen oli ollut kaksi muotikautta, mutta nyt oli neljä; ja akkunanäyttelyjen ja miljoonien ilmotusten kautta narrattiin yleisö ansaan. "Keltaiset" lehdet omistivat sivumääriä perinpohjin kuvaillakseen, miten nuo 400 olivat puetut; oli olemassa aikakauskirjoja, joilla oli miljoonia lukijoita, ja jotka eivät olleet olemassa mitään muuta tarkoitusta varten kuin levittääkseen näitä aatteita. Ja kaikkialla, kaikissa salonkimaailman luokissa miehet ja naiset kuluttivat aivojaan ja sydäntään ja jännittivät tarmonsa seuratakseen tätä muodin kummitusta; laumoittain ihmisiä pysyi sentähden köyhinä, ja se vietteli maailman nuorison ja toivon. Uudisviljelijäin vaimot maalaiskylissä koristelivat hattujaan ollakseen "muodikkaita"; ja palvelustytöt kaupungissa kantoivat keinotekoisia hylkeennahkavaippoja, ja kirjanpitäjät ja ompelijattaret myivät itsensä porttoloihin koristeiden ja kullattujen jalokivien takia.

Tähän yllyttäjänä oli koristeluvaisto ja rahanhimo, joka sitä läpäisi. Maailmankaupungissa oli ainoana ylhäisyyden todisteena raha, ja rahan omistaminen oli todisteena vallasta; ja tämä vaikutus oli värittänyt kaikki ihmisten luonnolliset halut. Kauneuden rakkaus, yltiöpäinen halu vieraanvaraisuuteen, ilot ja musiikki ja tanssi ja rakkaus -- kaikki nämä seikat olivat muuttuneet vain rahavallan osottamisen välineiksi! Miehet kokosivat ahkerasti enemmän rahaa -- mutta heidän mielettömillä vaimoillaan ei ollut elämässään muuta tekemistä kuin tuo järjetön komeilemiskilpailu. Ja niin oli tultu siihen, että naista, joka osasi kuluttaa omaisuutta kaikista silmiinpistävimmällä tavalla, ja joka oli kaikista vaikuttavin väline toisten ihmisten elämän ja työn pirstomiseksi -- häntä enimmän ylistettiin ja huomattiin.

Kauhistuttavin tosiseikka ylhäisön suhteen oli tämän äärettömän sokea materialismi. Ne toiveet, joita Montague oli tuonut tänne mukanaan, olivat poimitut Eurooppalaisesta kirjallisuudesta; _grand mondessa_ [= suuri maailma. Suomentaja.], sellaisessa kuin tämä, odotti hän tapaavansa diplomaatteja ja valtiomiehiä, tutkijoita ja tiedemiehiä, filosofeja ja runoilijoita ja maalareita. Mutta seuramaailmassa ei koskaan kuultu sanaakaan sellaisista ihmisistä. Eriskummallisuuden merkki oli se, että joku oli innostunut älyllisistä kysymyksistä, ja huoletta sai kulkea viikkokausia ympäriinsä kohtaamatta ainoatakaan henkilöä, jolla olisi ollut edes yksi ainoa ajatus. Kun nämä ihmiset lukivat, ottivat he käteensä jonkun ruoansulatusnovellin, ja kun he menivät näytelmään, oli sinä aina jokin soitannollinen ilveily. Ainoa älyllinen tuote, mihin se saattoi viitata omanaan, oli ruokoton skandaalilehti, jota etupäässä käytettiin kiristysvälineenä. Silloin tällöin joku nuori, hehkuva ylhäisönainen koetti järjestää salongin mannermaan malliin, ja koota sinne ympärilleen muutamia vähäpätöisiä älyniekkoja joksikin aikaa. Mutta enimmäkseen kaupungin älylliset työntekijät pysyttelivät ankarasti erillään; ja salonkimaailma oli jäänyt pieneksi ihmisryhmäksi, joiden rikkaudet olivat muodostuneet historiallisiksi parissa vuosikymmenessä, ja jotka kokoontuivat yhteen toistensa palatseissa, ja mässäsivät ja huijasivat ja lörpöttelivät toisistaan, ja kietoivat persoonallisuutensa ympärille pelottavan ja luotansa sysäävän majesteetillisuuden verhon.

Montague huomasi ajattelevansa, että kenties he eivät olleet niitä, joita tuli syyttää. Eivät he olleet asettaneet rikkautta kaiken päämääräksi ja tarkotusperäksi -- sen oli tehnyt yhteiskunnat, josta he olivat osa. Ei se ollut heidän vikansa, että heille oli jäänyt valtaa, eivätkä he osanneet sitä mihinkään käyttää; ei se ollut heidän vikansa, että he näkivät poikiensa ja tyttäriensä joutuvan maailman hylkiöiksi, joilta oli riistetty kaikki välttämättömät elämisen tarpeet, ja mahdollisuuskin tehdä mitään hyödyllistä.

Säälittävin ilmiö keskellä kaikkia muita ilmiöitä oli Montaguelle tämä "toinen sukupolvi", joka oli astuva näyttämölle koko elämä jo etukäteen ylt'yleensä myrkytettynä. Mikään vääryys, minkä he saattoivat tehdä maailmalle, ei saattanut milloinkaan olla sen vääryyden vertainen, minkä maailma oli tehnyt heille, salliessaan heidän omistaa rahaa, jota he eivät olleet ansainneet. He olivat ikuisesti eristetyt todellisuudesta ja mahdollisuudesta ymmärtää elämää; heillä oli suuret, terveet ruumiit, ja heidän täytyi kokea -- eikä heillä ollut mitään tekemistä. Se oli kaiken tämän elinvoimaa jäytävän hurjastelun todellinen merkitys -- tämän "seuraelämän pyörteen", niinkuin sitä kutsuttiin; mielettöminä haettiin alinomaa uutta kiihdykettä, uusia sysäyksiä jotka saisivat liikkeelle noiden ihmisten aistit, joita ei koko maailmassa mikään liikuttanut. Siitä syystä rakensivat he palatseja, ja sirottelivat lahjojaan tansseissa ja pidoissa, ja kusivat automobiileillaan ympäri maata ja matkustelivat yli maan huvialuksillaan ja yksityisjunillaan.

Ja loppujen lopuksi, läksynä heidän ponnistuksistaan oli se, että kaikki tuo hakeminen oli turhaa: kuluneet hermot eivät jaksaneet värähdellä. Silmiinpistävin tosiasia ylhäisöön nähden oli sitä piinaava sanomaton ikävystyminen; myymälätyttö luki kateuden sekaisella vihalla sen suurista ja juhlallisista pidoista, mutta naiset jotka olivat niissä läsnä, saattoivat olla puoleksi torkuksissa jalokiviviuhkojensa takana. Kuvaavana siitä oli Montaguelle Mrs Billy Aldenin huvimatkailijaseurue Niilillä; haukotella suoraapäätä vasten Sfinksin kasvoja ja pelata _bridgeä_ pyramiidien varjossa -- ja laskea krokodiilejä ja ehdottaa, että "tukalan tilan vaihtamiseksi" hypättäisiin virtaan!

Ihmiset kävivät näissä lukemattomissa, toisiaan loppumattomana renkaana seuraavissa kutsuissa ainoastaan sentähden, että pelkäsivät jäävänsä yksin He vaelsivat paikasta paikkaan seuraten niinkuin lapsilauma sitä, mitä johtaja, määräisi uudeksi ajanvietoksi. Olisi saattanut täyttää kokonaisen nidoksen luettelemalla heidän "keppihevosiaan." Uusia syntyi joka viikko -- jos ei hienosto niitä keksinyt, niin keltaiset lehdet keksivät mitä. Siellä oli muuan nainen, jonka hampaat olivat täynnä timantteja; ja toinen, joka ajoi seebraparilla. Kerrottiin apinapäivällisistä ja päivällisistä intialaisissa leveälahehousuissa Newportissa, päivällisistä ratsailla hevosten selässä, ja kukkaistansseista New-Yorkissa. Kerrottiin muoti-albumeista ja käsikirjoituksilla varustetuista viuhkoista ja puhuvista variksista ja harvinaisista orkkiksista ja poronlihasta; miesten rannerenkaista ja naisten nilkkarenkaista; "turhuusrasioista" joista jokainen oli maksanut viisikymmentä tai sata tuhatta markkaa; salaperäisistä ja inhottavista suosikkieläimistä, kameleonteista ja sisiliskoista ja kuningaskäärmeistä -- muuan nuori nainen kantoi kissakäärmettä kaulakoristeenaan. Eräällä oli pöytäpeite, joka oli tehty yhteenkudotuista ruusuista, ja toinen kantoi yllään hyvälle tuoksuvaa flanellia, joka oli maksanut yhdeksänkymmentä markkaa kyynärä; muuan oli alottanut kirkkaalla jäällä luistelemisen elokuussa, ja eräs toinen oli perustanut luokan Platon tutkimusta varten. Muutamat toimeenpanivat tennis-kilpailuja uimapuvuissa ja leikkivät pukinhyppyä päivällisen loputtua; toiset olivat saaneet erikoismyönnytyksiä Paavilta, niin että he saivat pitää yksityiset kappelit ja rippi-isät; ja vielä toiset järjestivät "eteneviä päivällisiä" siten, että siirtyivät yhdestä ravintolasta toiseen -- kukonpyrstöä ja _bluepoint'_iä Sherryllä, soppaa ja madeiraa Delmonicolla, vähän jättiläiskilpikonnaa _montilladon_ kanssa Waldorfilla -- ja niin edespäin.

Yhtenä seurauksena tästä hirvittävästä menosta oli se, että ihmisten terveys murtui hyvin nopeasti; ja heillä oli kaikellaisia eriskummallisia tapoja, joilla he koettivat sitä parantaa. Yksi henkilö ei syönyt mitään muuta kuin sinappia, ja toinen eli ruohoilla. Yksi saattoi niellä suuntäydellisen soppaa kolmekymmentäkaksi kertaa päivässä; toinen söi joka toinen tunti, ja toinen kerran viikossa. Muutamat menivät ulos varhain aamulla ja kävelivät paljain jaloin ruohokossa, ja toiset hyppivät nelin kontin ympäri lattiaa laihduttaakseen itseään. Heillä oli "lepokuuria" ja "vesikuuria", "uusi ajatus", ja "metafyysillinen parantaminen" ja "kristillinen tiede"; siellä oli automaattinen hevonen, jolla saattoi ratsastaa huoneissa, ja jossa oli mittari, joka ilmaisi kuljetun matkan etäisyyttä. Montague tapasi erään miehen, jolla oli sähkökone, joka maksoi sataviisikymmentä tuhatta markkaa, ja joka otti häntä käsivarsista ja jaloista ja voimistelutti häntä samalla kun hän itse oli jouten. Hän kohtasi naisen, joka kertoi hänelle ratsastavansa sähkökamelilla!

Joka paikassa minne meni, oli uusia ihmisiä, jotka tuhlasivat rahojaan uusilla ja uskomattomilla keinoilla. Siellä oli mies, joka oli ostanut kappelin ja muuttanut sen teatteriksi, ja vuokrannut ammattinäyttelijät, ja kehottanut ystäviään tulemaan katsomaan, kun hän näyttelee Shakespearea. Siellä oli nainen, joka puki itsensä kuuluisissa maalauksissa olevien kuvien mukaan, ja kietoi itsensä ruusuihin ja kirsikkapuun lehtiin, ja muratti- ja laakeriseppeleihin -- ja hänen suosikkikoiransa kantoivat päällään vaatteita, jotka arvokkaasti vastasivat emäntänsä pukua! Siellä oli mies, joka maksoi kolmekymmentä markkaa päivässä eräästä puutarhaneilikasta, joka oli neljä tuumaa läpimitaten ja tyttö, joka kantoi tuoreilla päivänkukilla koristeltua hattua, ja tanssipukua, johon oli sidottu silkkilangalla parvi eläviä perhosia; ja toinen, jonka hattu oli kudotusta hopeasta, ja siinä neljänkymmenen tuuman pituisia strutsinsulkia, jotka olivat tehdyt hopealiuskoista. Siellä oli mies, joka palkkasi sotilaskomppanian marssimaan kokonaisen pitkän päivän saadakseen valmiiksi oivallisen tanssipermannon; ja toinen, joka pani pystyyn rakennuksen sadalla viidelläkymmenellä tuhannella markalla järjestääkseen tyttärelleen vastaanottotanssijaiset, ja sitten päivää myöhemmin repi sen alas. Tuossa oli eräs, joka kasvatti kalkkarokäärmeitä, ja päästi niitä sitten irti tuhansittain karkottaen siten jok'ainoan pois eräältä Wallingien maatilalta pohjois-Karoliinassa. Tuolla oli muuan, joka rakennutti itselleen huvipurtta, jonka kannella oli meijeri ja leipomo pienoisjäljennöksinä, ja ranskalainen pesutupa ja puhallinsoittokunta; hänellä oli viiden miljoonan markan kilpapursi, jonka kannella oli moottoriveneet, ja plutoona tarkka-ampujia ja muutamia kiinalaisia pesijöitä, ja kaksi lääkäriä sen puoleksi mielisairasta omistajaa varten. Kas tuolla oli mies, joka oli ostanut reiniläisen linnan neljällä miljoonalla markalla ja kuluttanut yhtä paljon sen kuntoonpanemiseen; sitten oli hän sen täyttänyt palvelijoilla, jotka olivat puetut neljännentoista vuosisadan aikuisiin pukuihin. Täällä oli kätkettynä kahdenkymmenen viiden miljoonan markan arvoinen taidekokoelma, jota kenenkään silmä ei milloinkaan ole nähnyt!

Silmiinpistävimmin saattoi huomata tämän mielettömyyden vaikutuksen ylhäisöön kuuluvissa nuorissa miehissä. Jotkut laahtasivat itsensä ja muita automobiilikilpailussa, joissa vauhti oli kaksisataa kilometriä tunnissa. Muutamat lähtivät ajelulle moottoriveneillä, jotka olivat pelkkiä venheiden varjokuvia ja muovaellut veitsenterän muotoisiksi, niin että ne halkoivat vettä seitsemänkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Toiset palkkasivat ammattinyrkkitaistelijoita, jotka antoivat heille selkään, toiset panivat toimeen koira- ja karhutappeluita, ja nyrkkitaisteluita kengurujen kanssa. Montague vietiin erään miehen asuntoon, joka oli koko elämänsä uhrannut villien eläinten metsästämiseen maapallon kaikilla kulmilla, ja joka matkusti empimättä maailman ympäri saadakseen yhden uuden lajin lisää voittokokoelmiinsa. Hän oli saanut kuulla, että parooni Rotschild oli tarjonnut viisituhatta markkaa "bongo"-eläimestä, muutamasta suunnattoman suuresta ruohonsyöjästä, jota kukaan valkea mies ei ollut vielä milloinkaan nähnyt; ja hän oli lähtenyt vuoden kestävälle huvimatkalle sisämaahan, matkassaan junassa satakolmekymmentä alkuasukasta, ja tuonut mukanaan neljäkymmentä eri lajeille kuuluvaa kalloa, niiden joukossa myöskin bongon -- jota parooni ei ollut saanut! Hän kohtasi erään toisen, joka oli ollut avullisena ilmapalloklubin järjestämisessä, ja teki kahdenkymmenen neljän tunnin matkoja pilviin. (Tämä, sivumennen sanottuna, oli viimeinen urheilulaji -- Tuxedossa oli järjestetty kilpailuja ilmapallojen ja automobiilien välillä; ja Montague tapasi yhden nuoren naisen, joka kerskaili olleensa ylhäällä viisi kertaa.) Siellä oli toinen miljonäärinuorukainen, joka kärsivällisesti istui opettamassa sunnuntaikoulussa, todistajanaan lauma sanomalehtireporttereita; sitten oli eräs toinen, joka pani kokoon koko maata käsittävän sanomalehtirenkaan ja alotti sodan omaa yhteiskuntaluokkaansa vastaan. Siellä oli toisia, jotka harrastivat uudisasutustyötä; siellä oli venäläisiä vallankumouksellisia -- olipa siellä muutamia, jotka kutsuivat itseään sosialisteiksi! Montaguen mielestä tämä oli kaikista eriskummallisin keppihevonen; ja kun hän iltapäiväteen aikana kohtasi yhden näistä nuorukaisista, katseli hän häntä ihmetellen ja pää pyörällä -- eikä hän voinut olla muistamatta sitä miestä, jonka hän oli kuullut suurisuisesti pauhaavan kadunkulmassa.

Kaikki nämä kuuluivat "toiseen sukupolveen." Niin hirveältä kuin tuntuikin ajatella, oli _kolmas_ kasvamassa ja valmistumassa ottamaan ohjat käsiinsä. Ja varallisuuden kasvaessa entistään nopeammin ei kukaan saattanut arvata, mitä he voisivat saada aikaan. Vielä oli ylhäisössä jälellä muutamia miehiä ja naisia; jotka olivat itse ansainneet rahansa ja joilla oli vähän käsitystä niistä vaikeuksista ja kärsimyksistä, joiden takana ne olivat, mutta kun kolmas polvi milloin ottaisi vallan, olisivat nämä kaikki joko kuolleet tai unohdetut, eikä enää olisi olemassa mitään sidettä, joka yhdistäisi heidät todellisuuteen!

Tällainen ajatus taustana siirtyi katse rikkaiden lapsiin. Muutamat näistä olivat perineet satoja miljoonia, markkoja vielä kehdossa maatessaan; tuon tuostakin saivat he viiden miljoonan markan rakennuksen syntymäpäivälahjaksi. Kun sellainen lapsi syntyi, kuvailivat sanomalehdet sille omistetuissa palstamääräisissä kirjotuksissa sen _layetteä_ [layette = kapalovaatteet. Suomentaja.] ja lapsenvaatteita, joista kukin oli maksanut viisisataa markkaa, ja pitsireunusteisia nenäliinoja, jotka olivat maksaneet kaksikymmentäviisi markkaa, ja täydellisiä toalettilaitteita pienen pienine kultaisine harjoineen ja puuterilaatikoineen; saattoipa nähdä tuon kalliin kapineen kuvankin, niissä se istui "Mooseksen vasussa", peitettynä harvinaisella ja ihmeellisellä valencelaisella pitsillä.

Tällainen lapsi sai kasvaa ylellisen ja hillittömän ilmapiirin keskellä; se rähisi palvelijoiden kanssa kuuden vuoden vanhana ja puhui hävyttömyyksiä ja poltti paperossia kahdentoista vuoden vanhana. Sitä hemmoteltiin, sitä ihailtiin ja siihen katseltiin ja sitä kuljetettiin ympäri juhlakulussa, puettuna niinkuin joku ranskalainen nukke; se imi itseensä kiukkua ja suuruudenhulluutta jokaisella henkäyksellä, minkä veti sisäänsä. Näissä jättiläistaloissa saattoi kohdata pieniä peukaloisia, vähän yli tusinan verran vuosia takanaan, jotka eivät muusta puhelleet keskenään, kuin hinnoista mitä mikin esine oli maksanut ja naapuriensa alhaisesta säädystä. Ei ollut maailmassa mitään, mikä olisi ollut liiaksi hyvää heille -- heillä oli pienen pieniä jäljiteltyjä automobiileja, joilla he ajoivat ympäri maata, ja täysiverisiä arabialaisia ponihevosia, ja nukketaloja oikeaan ludvigilaiseen malliin jalokivillä päällystettyine mattoineen ja sähkövaloineen, jotka loistivat pienoiskokoisissa lyhtysissä. Mrs Caroline Smythellä esiteltiin Montaguelle kalpea, verenvähyydestä kärsivän näköinen kolmentoista vuoden ikäinen nuorukainen, joka ylhäisessä juhlallisuudessa aterioi yksin muun perheen jo poistuttua, ja ehdottomasti vaati kaikki lakeijat olemaan saapuvilla; ja hänen onneton tätinsä sai tuntea myrskyn jyrisevän korviensa ympärillä kieltäessään hovimestaria viemästä shampanjaa lastenkamariin ennen aamiaista.

Muuan pieni huomautus painui Montaguen mieleen kuvaavana piirteenä hienoston käytöksestä sellaisten asioiden suhteen. Majuri Venable oli sattunut leikkiä laskien huomauttamaan, että lapset alkoivat nykyaikana ymmärtää niin paljon, että naisten oli välttämätöntä olla varuillaan. Ja siihen vastasi Mrs Vivie Patton, kääntyen silmänräpäyksessä juhlalliseksi: "En tiedä -- onko Teidän mielestänne lapsilla mitään moraalia? Minun lapsillani ei ole."

Ja sitten hurmaava Mrs Vivie alkoi kertoa totuuksia omien lastensa suhteen, Ne olivat luonnostaan raakalaisina syntyneitä, ja siinä kaikki, mitä heistä saattoi sanoa. He tekivät niinkuin heitä halutti, eikä kukaan saattanut heitä estää. Majuri vastasi, että nykyaikana koko maailma teki mitä halusi, eikä kukaan nähtävästi kyennyt sitä estämään; ja tämä sukkeluus käänsi keskustelun toisiin asioihin. Mutta Montague istui äänettömänä ja miettien -- hän aprikoi mitä tapahtuisi maailmalle kun se olisi joutunut tämän turmeltuneen sukupolven ikeen alaiseksi, joka nyt vielä oli lapsen ijässä, ja olisi omaksunut itselleen tämän uuden uskonnon: tee mitä haluat.

Aluksi olivat ihmiset toimineet niinkuin heitä halutti luonnostaan ja kaikessa yksinkertaisuudessa ja ajattelematta sitä ollenkaan; mutta nyt, Montague havaitsi, tapa oli levinnyt siihen määrään, että siitä oli kehittymässä aivan erikoinen filosofia. Uusi jumalanpalvelus oli puhkeamassa ja sen harjottajat suunnittelivat maailman uudistamista tuon aatteen mukaan, että jokainen teki mitä halusi. Koska sen jäsenet olivat varakkaita ja saattoivat hallita maailman neronlahjoja, oli tämä epäjumalanpalvelus muodostumassa taiteeksi, jolla oli korkealle kehittynyt tekniikka ja kirjallisuus, joka oli hieno ja hiottu ja houkutteleva. Euroopalla oli ollut sellainen kirjallisuus yhden vuosisadan ajan ja Englannilla parin sukupolven ikäkauden. Ja nyt oli Ameriikalla oleva myöskin!

Montague tarkasti perinpohjin ja suuresti huvitettuna kaikkea tätä eräänä päivänä, kun Mrs Vivie kutsui, hänet muutamaan "taiteelliseen iltaansa." Mrs Vivie oli tekemisissä erityisen säätyluokan kanssa, joka harrasti älyllisiä asioita ja sulki piiriinsä muutamia seikkailevia ammattitaiteilijoita ja "nerolla" varustettuja miehiä. "Älkää tulko, jos pelkäätte peittoamista", sanoi hän hänelle -- "sillä Strathcona tulee sinne."

Montague luuli kykenevänsä kestämään melkoisen paljon siihen aikaan. Hän meni ja tapasi siellä Mrs Vivien ja hänen kreivinsä (Mr Vivie oli nähtävästi jätetty kutsumatta) sekä myöskin tuon nuoren, perkeleellisyyden palvojarunoilijan, jonka teos oli juuri siihen aikaan koko kaupungin puheenaiheena. Hän oli pitkä, hoikka nuorukainen, jolla oli valkeat kasvot ja surumieliset, mustat silmät ja mustat kiharat, jotka somina aaltoina laskeutuivat hänen korvilleen; hän istui "itämaisessa nurkassa", polvillaan käsikirjotus, joka oli hennolla käsialalla kopioitu hienosti lemuavalle "taiteilija-paperille", ja solmittu intohimoisen purppuraisilla värinauhoilla. Nuori, valkoisiin puettu tyttö istui hänen vierellään ja piti kynttilää runoilijan lukiessa tästä käsikirjotuksesta omia painamattomia (ja painettavaksi mahdottomia) säkeitään.

Ja sillä välin kun nuori runoilija keskeytti lukunsa, puhui hän. Hän puhui itsestään ja työstään -- nähtävästi oli hän tullut sinne saadakseen juuri siitä puhua. Hänen sanansa tulvailivat niinkuin nopea virta, kuultavina, säihkyvinä, keskeymättöminä; ne hypähtelivät paikasta toiseen -- sinne tänne, nopeasti niinkuin valo leikkii aalloilla. Montague koetti työllä ja vaivalla seurata puhujan ajatuksia, kunnes hän huomasi järkensä olevan aivan pyörällä ja jätti kuuntelemisen. Jälkeenpäin kun hän ajatteli sitä uudelleen, nauroi hän itselleen; sillä Strathconan mietelmät eivät olleet vakavia ajatuksia, joilla olisi ollut mitään suhdetta totuuteen -- ne olivat sukkeluuksia, jotka olivat kokoonpannut häikäisemään kuulijaa, paradoksiharjoitelmia, joilla oli yhtä vähän yhteyttä elämän todellisuuden kanssa kuin ilotulituksella. Hän poimi ihmisrodun moraalisten kokemuksien kokonaissumman, käänsi sen ylösalasin ja penkoi ja kaiveli sitä joka puolelta ja käytteli sitä niinkuin lasinpalasta kaleidoskoopissa. Ja ihmiset huudahtelivat suu ammollaan ja henkeään pidättäen, kuiskien toisilleen, "demoonillista!"

Näiden runoilijain "koulun" tunnuslauseena oli, ettei ollut mitään hyvää eikä mitään pahaa, vaan että kaikki asiat olivat "mieltäkiinnittäviä." Jos joku kuunteli Strathconaa puolen tunnin ajan, tuntui kuin olisi tahtonut kätkeä päänsä ja kieltää koskaan ajatelleensakaan, että hänellä olisi joitakin hyveitä; maailmassa, missä kaikki asiat olivat epävarmoja, oli tyhmän itserakasta teeskennellä edes tietävänsä mitä hyve oli. Ihminen saattoi ainoastaan olla sitä, mitä hän oli; ja eikö se merkinnyt, että tuli tehdä niinkuin halutti?

Saattoi tuntea, kuinka hänen uhmaavaisuutensa pani väristyksen kulkemaan läpi koko seurueen. Ja mikä pahinta, tuota kaikkea ei saattanut kuitata naurulla; sillä poika oli todellinen runoilija -- hänessä oli tulta ja hehkua, sointuva haltioitumisen lahja. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenen vanha, ja lyhyessä meteorinlennossa oli hän läpikokenut kaikki kokemusten asteikot; hän oli perehtynyt kaikkiin ihmissaavutuksiin -- menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Kukaan ei voinut mainita mitään, jota hän ei olisi täydellisesti käsittänyt: pyhimysten haltiot, marttyyrien vihkimykset -- ah, hän oli ne kokenut; samoin oli hän koskettanut siveellisen turmion kuiluja, hän oli harhaillut helvetin luolien sisimmillä poluilla. Ja kaikki tämä oli ollut mieltäkiinnittävää -- aikanaan; nyt ikävöi hän kokea uusia maailmoita -- sanokaamme esimerkiksi rakkautta ilman vastarakkautta, joka ajaisi hänet mielipuolisuuteen.

Kun hän oli saapunut tälle kohdalle, luopui Montague kilpailusta ja ryhtyi tutkistelemaan ulkoapäin tämän nuoren runoilijan keskustelun rakennetta. Strathcona ivasi, mietteitä moraalisista käsitteistä; mutta itse asiassa hän oli kokonaan niistä riippuvainen -- komparunojensa laadinnassa oli hänen pidettävä reseptinään sitä mikä toisten ihmisten moraaliset käsitteet sai niitä kunnioittamaan, ja yhtäläistytettävä se johonkin, mikä pani heidän moraalisen käsityskantansa niitä inhoamaan. Niinpä esimerkiksi sekin juttu, jonka hän kertoi yhdestä ammattiveljistönsä jäsenestä, joka oli erään piispan sukulainen. Tuo suuri mies oli saanut tilaisuuden ankarasti läksyttää häntä niiden häpeällisten teiden takia, joita hän kulki, ja selittää hänelle pitkässä luennossa, että hän elämällään hävitti isänsä maineen; tähän oli poika antanut musertavan vastauksen: "Saattaa olla paha hävittää elämällään isän maine, mutta sekin on parempi kuin elämällään tahrata Jumalan mainetta." -- Se oli hyvin hienoa, ja oli välttämätöntä sitä syvästi miettiä. Jumala oli kuollut; ja tuo kunnianarvoisa piispa ei sitä tietänyt! Mutta ottakoon hän uuden Jumalan, jolla ei ollut mitään mainetta, ja menköön maailmaan ja hankkikoon sillä elatuksensa!

Sitten keskusteli Strathcona kirjallisuudesta. Hän antoi kunnioituksensa kokoelmille "Toukokuun kukkasia" ja "Lauluja ennen auringonnousua"; mutta enimmän kaikista, sanoi hän, oli hän kiitollisuudessa "jumalalliselle Oskarille" [tarkottaa Oskar Wildeä. Suomentaja]. Tämän englantilaisen runoilijan, jolla oli kirjavat vaiheet ja kukapa ties joitakin paheita, oli esivalta siepannut kiinni ja heittänyt vankilaan; ja koska esivalta on niin raaka ja julma, että jokaisesta, johon se koskee, tulee marttyyri ja sankari, niin oli syntynyt oikein epäjumalanpalvelus, joka kunnioitti "Oskarin" muistoa. Aina tähän päivään saakka runoilijat matkivat hänen tyyliään ja hänen suhtautumistapaansa elämään; ja siten kaikista järkyttävimmät ja eläimellisimmät paheista kietoutuivat romanttisuuden vaippoihin -- saivat pitkiä latinalaisia ja kreikkalaisia nimiä, ja niistä keskusteltiin loistavalla oppineisuudella aivankuin joistakin uudelleen eloonheräävistä helleeniläisistä ihanteista. Strathconan koulukunnan nuoret miesjäsenet puhuttelivat toisiaan "rakastajinaan"; ja jos joku osotti pienintäkin hämmästystä tämän johdosta, katsahdettiin häneen, ei halveksien -- sillä epäesteettistä oli tuntea halveksimista -- vaan pienellä kulmakarvojen kohautuksella, jonka tarkotuksena oli tehdä toinen merkityksettömäksi.

Ei saa luonnollisestikaan unohtaa, että nämä nuorukaiset olivat runoilijoita, ja sikäli kuin he sitä olivat, välttivät he oppiensa turmiollisuutta. He olivat innostuneita, ei elämästä, vaan siitä, että muovailivat siroja säkeitä elämästä; heidän joukossaan oli muutamia, jotka elivät iloisina askeetteina vinttikamareissa, ja loivat sointuvia muotoja perkeleellisille tunteille. Mutta toisaalta, jokaista runoilijaa kohti oli tuhansia, jotka eivät olleet runoilijoita, vaan ihmisiä, joille elämä oli todellisuus. Ja nämä elivät elämässään näiden uskonoppien mukaan ja tuhosivat elämänsä; ja runoilijan taikatenhon, hänen häikäisevän sointunsa ja jumalallisen tulensa avulla tuhosivat niidenkin elämiä, joiden kanssa joutuivat kosketuksiin. Uuden sukupolven poikaset ja tyttöset imivät henkistä ravintoaan Baudelairen ja Swinburnen ja Wilden runoudesta; ja nuoruuden kuumalla kiihkolla syöksyivät he loukkoihin, joita paheidenkaupittelijat olivat valmistaneet heitä varten. Sydän vuosi verta heitä nähdessä, rusokasvoisina ja kirkassilmäisinä, tavottelemassa Musen vaipan helmoja porttoloissa ja siveettömyyden pesissä!

Seitsemästoista luku.

Seuraelämän mylly pyöri toista kuukauttaan. Montague vetäytyi yksikseen niin paljon kuin hänen veljensä suinkin salli; mutta Alice oli puuhassa kaiket yöt ja puolet päivistä. Oliver oli myynyt kilpa-ajo-autonsa eräälle ystävälleen -- hän oli perheellinen mies nyt, sanoi hän, ja hänen raju seikkailuaikansa oli ohi. Sen sijaan oli hän hankkinut emaljisen vaunun Alicea varten; vaikka tämä selittikin, että hän ei sitä ollenkaan tarvinnut -- jos hän milloin aikoi jonnekin mennä, pyysi Charlie Carter käyttämään hänen vaunuaan. Montague huomasi harmikseen, että Charlie leiriskeli yhtä sitkeästi kuin ennenkin Alicen ympärillä.

Suuri oikeusjuttu edistyi edistymistään. Monen viikon pohdinnan ja tutkimusten jälkeen tunsi Montague, että hänellä oli asia perinpohjin selvillä; ja hän oli ottanut Mr Hasbrookin muistiinpanot perustaksi omalle uudelle työlleen, joka tuli olemaan paljon sisältörikkaampi. Pala palalta kaivautuessaan syvemmälle asiaan huomasi hän Fidelity-yhtiössä ja koko vakuutusliikkeessä ja siihen kietoutuneissa pankki- ja rahamaailmoissa vallitsevan asiaintilan, joka järkytti häntä syvästi. Hänen oli mahdoton kuvitella, kuinka sellaiset olot saattoivat olla olemassa ja pysyä tuntemattomana yleisölle -- varsinkin kun jokainen Wall Streetillä, jonka kanssa hän keskusteli, näytti niistä tietävän ja pitävän niitä asiaankuuluvina.

Mr Hasbrookin paperit tarjosivat hänelle viittauksen kirjoihin; Montague otti nämä kuivat ainekset ja laati niistä vastalauseen, josta henki elämää. Hän raatoi kuolettavalla innostuksella tässä asiassa; se ei ollut yksinomaan yhden ihmisen taistelua muutamien kymmenien tuhansien markkojen edestä, se oli vetoumus niiden miljoonien avuttomien ihmisten puolesta, joiden luottamus oli petetty. Se oli ensimäinen askel suuressa taistelussa, jonka avulla nuori lakimies aikoi pakottaa suuret vääryydet astumaan päivän valoon.

Hän kävi läpi syytöskirjelmänsä Mr Hasbrookin kanssa, ja iloksensa huomasi hän, että työ, jonka hän oli suorittanut, teki vaikutuksensa myöskin häneen. Itse asiassa hänen kundinsa oli hieman peloissaan, että muutamat hänen todistuskappaleistaan olisivat ehkä liiaksi radikaalisia sävyltänsä -- ankarasti lailliselta näkökannalta katsottuna, riensi hän nopeasti selittämään. Mutta Montague rauhotti häntä tässä suhteessa.

Ja sitten tuli se päivä, jolloin suuri laiva oli valmiina laskettavaksi teloiltaan. Uutisten oli täytynyt levitä nopeasti, sillä muutamia tunteja ennenkuin juttupaperit oli saatu järjestykseen, sai Montague kutsun muutamalta sanomalehtireportterilta, joka kertoi hänelle kiihtyneestä mielialasta raha-piireissä, missä juttu oli iskenyt heihin niinkuin pommi. Montague selitti jutun tarkotuksen, ja antoi reportterille joukon tosiasioita, joiden hän tunsi varmasti vetävän huomiota asiaan. Kun hän seuraavana aamuna otti sanomalehden käteensä, huomasi hän kuitenkin hämmästyksekseen, että vain muutamia rivejä oli omistettu oikeusjutulle, ja että hänen haastattelunsa sijalle oli pantu keskustelu erään Fidelityn virkailijan luona, jonka nimeä ei mainittu, ja joka sisälsi, että oli käynyt selville, että hyökkäys yhtiötä vastaan oli nähtävästi tehty kiristämistarkotuksessa.

Se oli ainoa väre, minkä Montaguen työ nosti lammikon pinnalle; mutta kalojen keskuudessa pohjalla oli käynnissä voimakas liike, jonka hän pian sai kokea.

Samana iltana hänen istuessaan ankarassa työssä kirjojen ääressä sai hän veljeltään kutsun tulla telefooniin. "Olen tulossa sinun luoksesi", sanoi Oliver. "Odota minua."

"Hyvä on", sanoi toinen ja lisäsi, "Luulin, että olit päivällisillä Wallingeilla."

"Olen siellä parhaallaan", oli vastaus. "Olen poislähdössä."

"Mitä, on tapahtunut?" kysyi Montague.

"Helvetin pirut ovat valloillaan", kuului vastaus -- ja sitten hiljaisuus.

Kun Oliver muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi, ei hän edes pysähtynyt heittääkseen hattuaan, vaan huudahti, "Allan, mitä taivaan nimessä olet sinä tehnyt?"

"Mitä tarkotat?"

"Oh, se juttu!"

"Mitä siitä?"

"Hyvä Jumala, mies!" huusi Oliver. "Tarkotatko todella, ettet tiedä, mitä olet tehnyt?"

Montague katsoi häneen tuijottaen. "Pelkäänpä, etten tiedä", sanoi hän.

"Mitä!, sinä käännät maailman ylös alasin!" huudahti toinen. "Kaikki tuttavasi ovat aivan kiukusta pakahtumaisillaan sentähden."

"Kaikki tuttavani!" toisti Montague. "Mitä heillä on tekemistä sen kanssa?"

"Mitäkö? Sinä olet survaissut heitä selkään!" kirkui Oliver puoleksi ulvoen. "Uskoin tuskin korviani, kun he kertoivat minulle. Robbie Walling on kerrassaan raivoissaan -- en koskaan elämässäni ole viettänyt sellaisia hetkiä."

"En ymmärrä vieläkään", sanoi Montague enemmän ja enemmän hämmästyneenä. "Mitä hänellä on tekemistä sen kanssa?"

"Mitäkö, mies", huusi Oliver, "hänen veljensä on yhtenä johtajana Fidelityssä! Ja hänen omat etunsa -- ja kaikki muut yhtiöt! Sinä olet iskenyt koko vakuutusliikkeeseen!"

Montague tapaili ilmaa. "Oh, minä ymmärrän!" sanoi hän.

"Kuinka saatoit sinä sellaista tyhmyyttä ajatellakaan?" huusi toinen hurjasti. "Sinä lupasit neuvotella minun kanssani asioista --"

"Minä sanoin sinulle, kun otin tämän jutun", keskeytti Montague nopeasti.

"Tiedän", sanoi hänen veljensä. "Mutta sinä et selittänyt -- ja mitä minä siitä ymmärsin? Luulin voivani jättää sinun terveen järkesi arvosteltavaksi, ettet sekaannu tänkaltasiin asioihin."

"Olen hyvin pahoillani", sanoi Montague vakavasti. "Minulla ei ollut aavistustakaan sellaisista seurauksista."

"Sen sanoin Robbielle", sanoi Oliver. "Hyvä Jumala, millaista minulla siellä oli!"

Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa, laski ne vuoteen reunalle, istuutui ja ryhtyi sitten kertomaan. "Sain hänet käsittämään sen epäedullisen aseman, jossa sinä olit", sanoi hän, "kun olit muukalainen ja aivan perehtymätön asioiden tilaan. Uskon, että hänellä oli mielessä, että sinä olit koettanut saavuttaa hänen luottamustaan tarkotuksella hyökätä sitten hänen kimppuunsa. Se oli Mrs Robbie, arvaan sen -- sinä tiedät, että hänen onnensa tulee aina siltä taholta."

Oliver pyyhki hikikarpaleet otsaltaan. "Voi minua!" sanoi hän. "Ja kuvittele, mitä vanha Wyman sanoo kaikesta tästä! Ja mitkä surkeat hetket Betty-parka saa viettää! Ja sitten Freddie Vandam -- ilma on oleva harmaana puolen peninkulman alalla hänen ympärillään! Minun täytyy lähettää hänelle sähkösanoma ja selittää, että se oli erehdys, ja että me alamme siitä selvitä."

Ja hän nousi ylös, pannakseen täytäntöön sen, minkä oli sanonut. Mutta kun hän oli puolitiessä pöydän luo, kuuli hän veljensä sanovan, "Odota."

Hän kääntyi ja näki Montaguen, joka oli aivan kalpea. "Otaksun, että lausuessasi 'me alamme siitä selvitä'", sanoi viime mainittu, "tarkotat, että luopuisin jutusta."

"Tietysti", oli vastaus.

"No hyvä, siis", jatkoi hän juhlallisen vakavana, -- "minusta näyttää, että se käy vaikeaksi, ja olen siitä pahoillani. Mutta lienee parasta, että sinä ymmärrät minua alusta saakka -- en koskaan tule luopumaan tästä jutusta."

Oliverin kasvot kävivät rennoiksi. "Allan!" änkytti hän.

Sitten seurasi hiljaisuus; ja sen jälkeen puhkesi myrsky. Oliver tunsi hyvin veljensä ymmärtääkseen, kuinka perinpohjaisesti hän aina tarkotti sitä, mitä sanoi; ja niin joutui hän yht'äkkiä täydessä voimassa raivokkaan vimman valtaan. Hän valitti, kirosi ja väänteli käsiään, ja syytti veljeään sanoen, että hän oli pettänyt hänet, että hän saattoi hänet perikatoon -- polki hänet ja koko perheen ojaan. Heitä pilkattaisiin ja häväistäisiin -- heidät merkittäisiin mustalle listalle ja heitettäisiin ulos seuramaailmasta. Alicen ura olisi katkaistu lyhyeen -- jok'ainoa ovi olisi häneltä sulettu. Hänen oma uransa kuolisi ennenkuin se olisi syntynytkään; hän ei koskaan pääsisi klubeihin -- hänen olisi pakko tehdä vararikko ja hän jäisi pennittömäksi. Yhä uudelleen ja uudelleen Oliver kertasi jutun aikaansaaman hämmennyksen, nimittäen henkilö henkilöltä ne, jotka raivostuisivat, ja kuvaillen, mitä kukin tulisi tekemään; niitä olivat Wallingit ja Venablet ja Havensit, Vandamit ja Toddit ja Wymanit -- ne kaikki kuuluivat samaan rykmenttiin, ja Montague oli heittänyt pommin heidän keskelleen!

Hänelle oli sangen tuskallista katsella veljensä raivoa ja epätoivoa; mutta hän oli selvittänyt itselleen tien tässä asiassa, ja hän tiesi, että hän ei enää saattanut mitenkään kääntyä takaisin. "Katkeralta tuntuu kuulla, että kaikki tuttavat ovat varkaita", sanoi hän. "Mutta se ei muuta mielipidettäni varkaudesta."

"Mutta Jumalani!" huusi Oliver, "tulitko sinä New-Yorkiin pitämään saarnoja?"

Siihen vastasi toinen hänelle, "Tulin harjottelemaan lakia. Ja lakimies, joka ei tahdo taistella vääryyttä vastaan, on ammattinsa pettäjä."

Oliver kohotti epätoivoisena kätensä. Mitä voi tällaiseen näkökantaan vastata?

Mutta sitten uudelleen hän ryhtyi syyttämään, huomauttaen veljelleen, mihin asemaan hän oli asettunut Wallingeihin nähden. Hän oli vastaanottanut heidän vieraanvaraisuuttaan; he olivat avanneet ovensa hänelle ja Alicelle ja tehneet kaiken voitavansa heidän hyväkseen -- hyviätöitä, joita he eivät millään rahalla voisi koskaan heille korvata. Ja nyt oli hän sivaltanut heitä vasten kasvoja!

Mutta se ei vaikuttanut muuta kuin sai Montaguen surkuttelemaan, että hän koskaan oli ollut missään tekemisissä Wallingien kanssa. Jos heidän tarkotuksenaan oli käyttää ystävyyttään sitoakseen tuolla tavalla hänen käsiään, niin olivat he ihmisiä, jotka hän kernaasti saattoi jättää.

"Mutta etkö käsitä, että sinä et vie ainoastaan itseäsi perikatoon?" huusi Oliver. "Tiedätkö, mitä teet Alicelle?"

"Se juuri onkin minulle raskaampaa", vastasi toinen. "Mutta olen varma, että Alice ei pyytäisi minua kääntymään takaisin."

Montague pysyi lujasti kiinni omassa päätöksessään; mutta hänen veljelleen näytti olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että niin oli asianlaita. Hän aikoi jättää koko asian; mutta sitten, kun hänen ajatuksensa taas palasivat omaan maailmaansa ja hän tarkasteli tämän henkilön ajatuksia ja omiaan ja hänen eteensä kohosi räikeänä sen aseman mahdottomuus, joka sen kautta syntyisi, ryhtyi hän uudelleen syyttämään, äänessään uudelleen tuska. Hän vannoi ja kiroili, eikä voinut pidättää itkuaan; ja sitten sai hän taas takaisin tasapainon, tuli ja istui veljensä edessä ja koetti järkeillä hänen kanssaan.

Ja niin tapahtui, että vielä aamun varhaisimmilla tunneilla istui Montague kalpeana ja hermostuneena, mutta aivan horjumattomana ja kuunteli, kun veljensä maalasi hänen eteensä kuvaa Maailmankaupungista sellaisena, millaiseksi hän oli tullut sen näkemään. Se oli kaupunki, jota hallitsi mahtavat voimat -- rahavoimat; suuret perheet ja niiden rikkaudet, jotka sukupolvien aikana olivat pitäneet yllä valtikkaansa ja pitivät koko aluetta kuhisevine ihmismiljooneineen sukuoikeutena itselleen kuuluvana. He omistivat sen täydellisesti -- he pitivät sitä kourassaan. Rautatie- ja sähkölennätin- ja puhelinlaitokset -- pankit, vakuutus- ja luottoyhtiöt -- kaikki nämä olivat heidän omaisuuttaan; ja valtiolliset koneistot ja lainlaatijakunnat, oikeusistuimet ja sanomalehdet, kirkot ja koulut. Ja heidän valtansa oli ryöstämistä varten; kaikki voittovirrat juoksivat heidän arkkuihinsa. Muukalainen, joka tuli heidän kaupunkiinsa, onnistui, kun auttoi heitä heidän tarkotusperissään, ja epäonnistui, jos he eivät voineet häntä käyttää. Suuri kirjailija tai piispa oli mies, joka opetti heidän oppiaan; suuri valtiomies oli mies, joka laati lait heitä varten; suuri asianajaja oli mies, joka auttoi heitä puijaamaan yleisöä. Jokaisen, joka uskalsi asettua heitä vastaan, heittivät he ulos ja tallasivat, häpäisivät hänet ja pilkaten saattoivat perikatoon.

Ja Oliver ennätti yksityisseikkoihin -- hän nimitti nimeltä nämä vaikutusvaltaiset miehet, yhden toisensa jälkeen, ja osotti, mitä he voisivat aikaansaada. Jos hänen veljensä vain olisi maailmanmies ja huomaisi asiainlaidan! Katso kaikkia menestyksen saavuttaneita asianajajia! Oliver luetteli heidät nimeltään, toinen toisensa perästä -- nerokkaita yhtiöpetosten paljastajia, joilla oli miljoonien tulot vuodessa. Hän ei voinut mainita niiden miesten nimiä, jotka olivat kieltäytyneet peliin osaaottamasta -- sillä kukaan ei ollut milloinkaan kuullut heistä puhuttavan. Mutta sehän oli niin päivän selvää, mitä tässä tapauksessa tulisi tapahtumaan! Hänen ystävänsä tulisivat hänet hylkäämään; hänen oma kundinsa saisi rahat -- kuinka paljon tahansa niitä olisikaan -- ja sitten jättäisi hänet oman onnensa nojaan ja nauraisi hänelle! "Joskaan et voi tehdä päätöstä olla osallisena pelissämme", huusi Oliver raivoisana, "niin ainakin voit tuon jättää! On yllin kyllin jälellä muita keinoja, joilla voit hankkia elatuksen -- jos jätät sen minulle, niin pidän itse sinusta huolen mieluummin kuin annan sinun häväistä itsesi. Sano minulle -- tahdotko tehdä sen? Tahdotko luopua siitä kokonaan?"

Ja Montague hypähti äkkiä seisomaan ja iski nyrkkinsä pöytään. "En!" huusi hän; "kautta Jumalani, en!"

"Anna minun saada sinut käsittämään vielä kerta", jatkoi hän kiihkeästi. "Sinä olet näyttänyt minulle New-Yorkin sellaisena kuin se sinulle esiintyy. Minä en usko, että se on totta -- en usko sitä hitusenkaan vertaa! Mutta sanon sinulle, jos tahdot kuulla, sen, että minä jään tänne ja katson itse -- ja jos se olisikin totta, niin se ei sittenkään saa minua peräytymään! Minä jään tänne ja uhmaan noita ihmisiä! Minä jään ja taistelen heitä vastaan kuolinpäivääni saakka! He kenties syöksevät minut häviöön -- minä menen ja asun ullakkokamarissa, jos se on välttämätöntä -- mutta niin totta kuin on olemassa Jumala, joka minut loi, en pysähdy ikipäivinä ennen kuin olen avannut ihmisten silmät näkemään sitä, mitä he tekevät!"

Montague vaappui jättiläisenä veljensä edessä, vihasta valkoisena ja kammottavana. Oliver kyyristäytyi hänen edessään -- hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä sellaisessa vihan vimmassa. "Ymmärrätkö minua nyt?" huusi Montague; ja hän vastasi epätoivoisella äänellä. "Kyllä, kyllä."

"Näen nyt, että kaikki on lopussa", lisäsi hän heikosti. "Sinä ja minä emme voi soutaa yhtäänne."

"Emme", huudahti toinen tulisesti, "emme voi. Ja me voimme yhtä hyvin jättää koettamisenkin. Sinä olet valinnut mieluummin olla ajanorja ja matelija, minä en sellaista itselleni valitse! Luuletko, etten ole oppinut mitään sillä ajalla, minkä olen täällä ollut? Ah, mies, sinä olit ennen olevinasi uskalias ja viisas -- ja nyt et sinä ainoatakaan kertaa vedä henkeäsi pohtimatta tarkoin, mitä nämä rikkaat keikarit pitävät siitä tavasta, millä sen teet! Ja sinä tahdot, että Alice myisi itsensä heille -- sinä tahdot, että minä myisin heille oman urani!"

Sitten oli pitkä vaitiolo. Oliver oli muuttunut hyvin kalpeaksi. Mutta sitten yht'äkkiä palautti hänen veljensä mielenmalttinsa ja sanoi: "Olen pahoillani. En tahtonut riidellä, mutta sinä olet ärsyttänyt minua liian paljon. Olen kiitollinen siitä, mitä olet koettanut tehdä minun edestäni, ja minä maksan sen sinulle takaisin niin pian kuin voin. Mutta minä en voi jatkaa tätä peliä. Minä tahdon sen jättää, ja sinä voit ystävillesi olla minua tuntematta -- kerro heille, että minä olen käyttäytynyt raivopäisesti, ja unohtakoot he, että ovat milloinkaan minua tunteneet. He tuskin moittivat sinua siitä -- he tuntevat sinut liian hyvin sitä tehdäkseen. Ja mitä Aliceen tulee, tulen minä selvittämään hänelle huomisaamuna ja annan hänen itsensä tehdä päätöksensä -- jos hän tahtoo olla seuraelämän kuningatar, ei hänen tarvitse muuta kuin laskea itsensä sinun käsiisi, ja silloin minä poistun hänen tieltään. Toisaalta jos hän hyväksyy minun menettelyni, mitäpä sitten, me jätämme molemmat, eikä sinun tarvitse vaivata itseäsi kummankaan meidän kanssa."

Sillä perustalla he erkanivat sinä iltana; mutta niinkuin on kaikkien päätösten laita, jotka ihmiset tekevät kiukun valtaamina, ei tätäkään päätöstä seurattu kirjaimellisesti. Montaguen oli hyvin vaikea esittää Alicelle sellaista valintaa; ja taas Oliver, kun hän oli päässyt kotia ja ajatteli sitä perinpohjin uudelleen, alkoi siinä huomata toivon kipinöitä Hän voisi selittää kaikille, että hän ei ollut vastuunalainen veljensä liikehoureista, ja koetella onneaan sillä perustalla. Sittenkin oli pyöriä, jotka pyörivät vielä seuramaailman pyörienkin sisällä; ja jos Robbie Wallingit suvaitsisivat rikkoa välinsä hänen kanssaan -- no, mitä siitä, heillä oli runsaasti vihamiehiä. Saattoipa olla harrastuksia, jotka Allanin toimenpiteistä tulisivat hyötymään, ja niiden haltijat kyllä ottaisivat hänet vastaan.

Montague oli päättänyt kirjottaa ja rikkoa kaikki kutsut, jotka hän oli saanut, ja reväistä yhteytensä seuramaailmaan yhdellä iskulla. Mutta seuraavana päivänä tuli hänen veljensä uudelleen, esittäen uusia sovitteluita ja vastalauseita. Ei hyödyttänyt ollenkaan mennä toiseen äärimmäisyyteen; hänellä, Oliverilla, olisi oleva kaikki lopussa Wallingien kanssa, ja he kaikki voisivat kulkea kukin omaa tietään ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ja niin Montague näytteli vaeltavan ritarin osaa. Hän kulki omantunnon vaivoja ja epäluuloja kärsien, epävarmana siitä, miten jokainen uusi ihminen häntä kohteleisi. Seuraavana iltana oli hän luvannut olla mukana teatteriseurueessa Siegfried Harveyn kanssa; ja he söivät illallista yksityisessä huoneessa Delmonicolla, ja sinne tuli Mrs Winnie, säteillen kuin omenapuu aikaisin huhtikuussa -- ja mutisten matalalla äänellä, "Oi Te hirveä mies, mihin Te olette ryhtynyt?"

"Olenko satuttanut kynteni _Teidänkin_ säilykevarastoonne?" kysyi hän nopeasti.

"Ette, ette minun", sanoi hän, "mutta --", ja hän epäröi.

"Mr Duvalin?" kysyi Montague.

"Ei", sanoi hän, "ette hänen -- vaan kaikkien muiden! Hän kertoi minulle siitä tänään -- mitä hirvittävin kuohunta on käynnissä. Hän tahtoi, että minä koettaisin saada Teiltä selville, mitä Teillä oli mielessä, ja kuka oli sen takana."

Montague kuunteli ihmetellen. Tahtoiko Mrs Winnie ilmaista, että hänen miehensä oli pyytänyt häntä koettamaan urkkia häneltä hänen liikesalaisuuksiaan? Nähtävästi sitä hän tarkotti. "Sanoin hänelle, etten koskaan juttele liikeasioista ystävieni kanssa", sanoi Mrs Winnie. "Hän voi kysyä Teiltä itse, jos hän näkee sen hyväksi. Mutta mitä kaikki kuitenkin _oikeastaan_ merkitsee?"

Montague hymyili hänen yksinkertaiselle epäjohdonmukaisuudelleen.

"Se ei merkitse mitään muuta", sanoi hän, "kuin että koetan etsiä erään kundini oikeuksia."

"Mutta onko Teillä rohkeutta saattaa itsellenne niin monta voimakasta vihamiestä?" kysyi hän.

"Olen tehnyt heittoni", vastasi hän.

Mrs Winnie ei vastannut mitään, vaan katseli häntä silmissään ihaileva ihmettely. "Te olette erilainen kuin miehet ympärillänne", huomautti hän hetken kuluttua -- ja hänen äänensävystään saattoi Montague ymmärtää, että oli olemassa yksi henkilö, joka aikoi seisoa hänen rinnallaan.

Mutta Mrs Winnie ei ollut koko seuramaailma. Montague huomasi huvitettuna, miten sukkelaan kutsujen virta ehtyi; Alicen oli välttämätöntä tehdä kutsuluetteloonsa monta tarkistusta. Freddie Vandam oli luvannut kutsua heidät asunnolleen Long Islandiin, ja tietenkään se kutsu ei koskaan olisi tuleva; samalla tavalla eivät he koskaan enään tulisi näkemään Lester Toddien palatsia vuoren huipulla Jerseyssä.

Oliver vietti muutamat lähinnä seuraavat päivät vierailulla selittelemässä ihmisille pulmallista asemaansa. Hän pesi kätensä veljensä asioista, sanoi hän; ja hänen ystävänsä voisivat tehdä saman, jos katsoisivat sen hyväksi. Robbie Wallingien kanssa oli hänellä puoli tuntia kestävä myrsky, josta hän piti parhaimpana kertoa niin vähän kuin mahdollista muulle perheelle. Robbie ei katkaissut kokonaan välejään hänen kanssaan heidän välisensä Wall Street-sopimuksen takia; mutta Mrs Robbien tunne oli niin katkera, sanoi hän, että olisi parempi, jos Alice ei näkisi häntä vilaukseltakaan vähään aikaan. Hänellä oli pitkä keskustelu Alicen kanssa, ja hän selitti Alicelle asiaintilaa. Tyttö tuli vallan mykäksi, sillä hän oli syvästi kiitollinen Mrs Robbielle, sekä päälle päätteeksi rakasti häntä; ja hän ei voinut mitenkään uskoa, että ystävä saattaisi olla hänelle noin julmasti oikeudeton.

Seurauksena koko näytelmästä oli mitä vastenmielisin sivukohtaus. Muutamia päiviä myöhemmin Alice tapasi Mrs Robbien eräillä vastaanotoilla; ja hän otti nuoren tytön syrjään ja koetti kertoa hänelle kuinka onneton ja avuton hän oli. Ja seurauksena oli, että Mrs Robbie tuli vihan vimmoihin ja haukkui hänet perinpohjin, selittäen useiden ihmisten läsnäollessa, että hän oli syönyt heitä ja käyttänyt väärin heidän vieraanvaraisuuttaan! Ja niin Alice tuli kotiin, itkien ja puoleksi sairaana.

Kaikki tämä tietysti oli vain öljyä tulen päälle; liekkien leimahdukset valaisivat ylhäisiä taivaitakin. Seuraava aste oli artikkeli seuramaailman skandaalilehdessä, joka äärettömällä mielihyvällä kertoi kuinka muuan äärimmäiseen hienostoon kuuluva rouva oli ottanut huostaansa karillejoutuneen, turvattoman lapsiperheen eräästä kaukaisesta valtiosta, ja esittänyt heidät parhaimmissa piireissä, ja vieläpä mennyt niin pitkälle, että oli toimeenpannut suuremmoiset tanssijaiset heidän kunniakseen; ja kuinka sitten oli huomattu, että perheen pää salaisuudessa valmisteli hyökkäystä heidän liikeharrastuksiaan vastaan; ja voi sitä hiuksien repimistä ja hampaiden kiristelyä, mikä oli seurannut -- ja kiivasta riitaa julkisella paikalla. Kirjoitus loppui ennustuksella, että muukalaiset tulisivat löytämään itsensä huvittavan seuramaailmasodan keskustasta.

Oliver näytti ensimäisenä heille tämän lehden. Mutta muuten eivät he millään muotoa olisi jääneet sitä vaille -- puoli tusinaa tuntemattomia ystäviä lähetti yltäkylläisessä hyvyydessään heille siitä postissa kappaleen huolellisesti leimattuna ja osotettuna. -- Ja sitten tuli Reggie Mann, joka maantieritarina ja juttujenkokoojana istui aidan harjalla ja seurasi pilanäytelmää; Reggiellä oli hieno myötätunnon verho peittämättömän iloisilla kasvoillaan, ja hän toi viimeiset tiedot taistelukentän kaikilta kulmilta. Siten saivat he tarkat tiedot kaikesta, mitä kukin heistä sanoi -- kuka oli huvitettu, kuka raivoissaan, ja kuka ehdotti heitettäväksi heidät ulos, ja kuka otettavaksi heidät takaisin.

Montague kuunteli lyhyen aikaa, mutta sitten hän väsyi kuuntelemaan ja läksi kävelemään päästäkseen irti kaikesta -- ja juostakseen suoraapäätä toiseen ansaan. Oli pimeä, ja hän vaelsi alas pitkin katua, kun säteilevästi valaistusta jalokivikaupasta astui Mrs Billy Alden vaununsa luo. Ja hän tervehti Montaguea iloisesti huudahtaen.

"Oh Teitä miekkosta", huusi hän, "mitä Te olette puuhaillut?"

Hän koetti naurulla välttää vastaamista ja päästä pakoon, mutta Mrs Billy otti häntä käsivarresta kiinni käskien, "Astukaa tänne sisälle ja kertokaa siitä minulle."

Ja niin huomasi hän liikkuvansa hitaasti vierivän ajopelivirran mukana alas katua, vierellään Mrs Billy, joka tarkasteli häntä kujeillen ja kysyi, eikö hän tuntenut olevansa niinkuin virtahepo sammakkoaltaassa.

Montague vastasi hänen pilantekoonsa kysymällä, minkä lipun alla hän seisoi. Mutta sitä tuskin oli tarpeellista kysyä, sillä jokainen, joka taisteli Wallingin kanssa, tuli _ipso facto_ [= sen kautta. Suomentaja.] Mrs Billyn ystäväksi. Hän sanoi Montaguelle, että jos hän tunsi yhteiskunnallisen asemansa tuhoutuneeksi, ei hänen tarvinnut muuta kuin tulla hänen luokseen. Hän pukisi itsensä rautapaitaan ja asettuisi taisteluun.

"Mutta kertokaa minulle, kuinka tulitte sen tehneeksi", sanoi hän.

Hän vastasi, että siinä ei ollut paljoa kertomista. Hän oli ottanut ajaakseen jutun, jolla päivänselvästi oli oikeus puolellaan, aavistamatta vähintäkään, minkä myrskyn se saisi aikaan.

Silloin huomasi hän, että hänen toverinsa katsoi häneen terävästi. "Tarkotatteko todellakin, että siinä oli kaikki?" kysyi hän.

"Tietysti", sanoi toinen hämmästyneenä.

"Tiedättekö", oli odottamaton vastaus, "minä tuskin tiedän, mitä Teidän suhteenne tehdä. Pelkään luottaa Teihin veljenne tähden."

Montague istui hämmästyksen lyömänä. "En tiedä, mitä tarkotatte", sanoi hän.

"Jokainen arvelee, että siinä jutussa on jotakin petosta takana", vastasi hän.

"Oh", sanoi Montague, "ymmärrän. Hyvä on, he saavat sen huomata. Jos se Teitä jotenkin hyödyttää, niin tietäkää, että minulla on ollut loppumattomia kohtauksia veljeni kanssa."

"Minä uskon Teitä", sanoi Mrs Billy sydämellisesti. "Mutta tuntuu ihmeelliseltä, että on saattanut olla niin sokea asioiden tilalle! Minä tunnen aivan häpeäväni, kun en auttanut Teitä itse!"

Vaunu oli seisattunut Mrs Billyn kodin eteen, ja hän pyysi Montaguea tulemaan päivälliselle. "Siellä ei tule olemaan ketään muuta, kuin minun veljeni", sanoi hän, -- "me lepäämme tänä iltana. Ja minä voin korvata Teille laiminlyöntini!"

Montaguella ei ollut mitään kutsuja ja niin astui hän sisälle ja näki Mrs Billyn asunnon, joka oli koristeltu doogien palatsin malliin, ja kohtasi siellä Mr "Davy" Aldenin, lempeäkäytöksisen pikku-herran, joka totteli määräyksiä silmänräpäyksessä. He söivät virkistävän päivällisen, johon kuului puoli tusinaa ruokalajeja, ja vetäytyivät sen jälkeen seurusteluhuoneeseen, missä Mrs Billy vajosi suunnattomaan lepotuoliin, vierellään valmiina whisky-pullo ja muutamia siruisia jäänpalasia. Sitten valitsi hän eräältä tarjottimelta paksun mustan sikaarin, puri siitä rauhallisesti pään poikki, sytytti sen ja istuutui jälleen mukavaan asentoonsa ja jatkoi kertomistaan Montaguelle New-Yorkista ja niistä suurista perheistä, jotka sitä hallitsivat; ja hän kertoi hänelle, kuinka ja mistä he olivat saaneet rahansa, ja kutka olivat heidän liittolaisiaan ja kutka vihamiehiä, ja mitä kaikkia luurankoja oli kätkettynä kaikkien heidän kammioihinsa.

Maksoi vaivan tulla pitkän matkan päästä kuuntelemaan Mrs Billyä kasvoista kasvoihin; hänen ajatuksensa olivat voimakkaat ja hänen mielikuvituksensa oli kuvarikas. Hän puhui vanhasta Dan Watermanista, ja kuvaili häntä villisikana, joka tonkii pähkinöitä. Hän oli mies kuin mies, sanoi Mrs Billy, jollet mennyt hänen puunsa alle. Ja Montague kysyi, "Mikä on hänen puunsa?" ja hän vastasi, "Jokainen, jonka alla hän kulloinkin sattuu olemaan."

Ja sitten tuli hän Masoneihin. Mrs Billy oli kuulunut tämän perheen sisäiseen tuttavapiiriin, eikä ollut pienintäkään seikkaa, mitä hän ei siitä olisi tietänyt; ja hän otti esille jäsenet, yhden toisensa jälkeen, leikkeli ne palasiksi ja näytteli niitä Montaguelle. He olivat tyypillistä _burgeois_-luokkaa [_burgeois_ = porvari. Suomentaja.], sanoi hän. He olivat porvareita. He eivät milloinkaan olleet näyttäneet pienintäkään kykyä hienostua -- he söivät ja joivat ja tyrkkivät toisia ihmisiä pois tieltään. Vanhemmat heistä olivat olleet tolloja ja uudet olivat poroporvareita.

Ja Mrs Billy istui puhallellen sikaariaan. "Tunnetteko sen perheen historian?" kysyi hän. "Perustaja oli vanha ja karkea lauttaaja. Hän tappeli kilpailijainsa kanssa niin hyvin, että lopuksi hän omisti kaikki alukset; ja sitten joku keksi ajatuksen ostaa lainsäätäjäkunnat ja rakentaa rautateitä, ja hän ryhtyi siihen. Siihen aikaan tapahtui kaikki yksinkertaisesti rohkealla kouraisulla -- jos milloin katsotte näitä asioita, niin huomaatte, että meidän päivinämme he kokoavat omaisuuksia niistä etuoikeuksista, joita tuo vanha mies yksinkertaisesti vain asetti ja joista hän ei hellittänyt. Täällä on esim. muuan rautatiesilta, johon heillä ei ole mitään siveellistä oikeutta; veljeni tietää siitä he ovat tehneet itselleen sitoumuksen rautatiensä kanssa, jonka mukaan heille maksetaan jokaisesta matkustajasta, ja heidän voittonsa on joka vuosi suurempi kuin sillan hinta."

"Poika oli silloin perheen päänä, kun minä tulin; ja minä huomasin, että hän oli järjestänyt kaiken niin, että hän jättäisi sataviisikymmentä miljoonaa markkaa yhdelle pojistaan, ja vain viisikymmentä miljoonaa minun miehelleni. Minä aloin tehdä työtä sitä muuttaakseni, uskallanpa sanoa. Otin tavakseni käydä häntä katsomassa, ja kutkutella hänen selkäänsä ja imarrella häntä ja tehdä hänen olonsa mukavaksi. Tietysti perhe tuli raivoihin -- oh, kuinka he minua vihasivat! He antoivat vanhan Ellisin tehtäväksi pitää minua kaukana -- oletteko tavannut tuomari Ellisin?"

"Olen", sanoi Montague.

"Hyvä, siinä on Teillä pehmeäkäpäläinen vanha teeskentelijä", sanoi Mrs Billy. "Siihen aikaan hän oli Masonin liikelakeija -- hänen asianaan oli siirtää rahoja lakimiehille ja pitää koneiston pyöriä rasvattuina. Ja ensimäiseksi sanoin minä tuolle vanhalle miehelle, että minä en pyytänyt häntä tekemään seuraa minun kyökkimestarilleni, eikä hänen tarvitse pyytää minua pitämään seuraa hänen kamarineitsyelleen -- ja niin kielsin minä Ellistä astumasta talooni. Ja kun minä huomasin, että hän aikoi pyrkiä minun ja tuon vanhan miehen väliin, jouduin minä vihan vimmaan ja pehmitin nyrkeilläni hänen korvansa ja jahtasin hänet ulos huoneesta!"

Mrs Billy pysähtyi ja nauroi sydämensä pohjasta tuolle muistolle. "Tietysti se kihelmöi tuota vanhaa miestä aivan että hän tahtoi kuolla", jatkoi hän. "Masonit eivät milloinkaan saattaneet ymmärtää, kuinka minun onnistui päästä hänen ympärilleen sillä tavalla kuin pääsin; mutta se oli vain siitä syystä, että minä olin rehellinen hänen kanssaan. He tulivat mairitellen hänen ympärilleen, ja teeskentelivät olevansa huolissaan hänen terveytensä takia; jotavastoin minä halusin rahoja, ja sanoinkin sen hänelle."

Tuo miehekäs nainen kääntyi whisky-pulloon. "Saako luvan vähän skotlantilaista?" kysyi hän ja vuodatti hiukkasen itselleen ja jatkoi sitten kertomistaan. "Kun minä ensi kerran tulin New-Yorkiin, olivat rikkaiden ihmisten talot kaikki samallaisia -- kaikissa ikävät, harmaasta kivestä tehdyt etusivut, jotka olivat sullotut parille kaupunkitontille. Minä vannoin, että minulla tulisi olemaan talo, jossa olisi huoneita ylt'ympäriinsä -- ja se oli noiden kaikkien palatsien alku, joiden ohi koko New-York nyt kulkee ja joihin se ihmetellen tuijottelee. Teidän on mahdoton miltei uskoa minua nyt -- ne talot saivat aikaan skandaalin! Mutta kuohu kutkutteli tuota vanhaa miestä. Muistan, kuinka eräänä päivänä kuljimme pitkin Avenueta nähdäksemme kuinka työ edistyi; ja hän viittasi pitkällä kepillään toiseen kerrokseen ja kysyi: 'Mikä se on?' Minä vastasin, 'se on säilö, jonka minä annan rakentaa talooni.' (Sekin oli uutuus noina aikoina.) 'Aion pitää siinä rahani', sanoin minä. 'Loruja!' murisi hän, 'kun olet saanut valmiiksi tämän talon, ei sinulla tule olemaan penniäkään jälellä.' -- 'Olen suunnitellut, että sinä täyttäisit sen minun puolestani', vastasin; ja tiedättekö, hän nauraa hykerteli sille koko matkan palatessamme kotia!"

Mrs Billy istui nauraen hiljaa itsekseen. "Meillä oli suuria taisteluita noina muinaisina päivinä", sanoi hän. "Muiden muassa sain minä tuoda Masonit seuramaailmaan. He hiiviskelivät ulkopuolella minun tullessani -- nuoleskellen siellä ihmisten kenkiä ja odottaen onnettaren potkausta. Minä sanoin itselleni, minä tahdon tehdä siitä lopun -- me panemme toimeen näytelmän. Niin järjestin minä tanssiaiset, jotka panivat koko maan liikkeelle ja ihmettelemään suu ammollaan -- ne eivät olisi mitkään erikoisesti huomattavat meidän aikoinamme, mutta silloin eivät ihmiset olleet uneksineet mistään niin suuremmoisesta. Ja minä tein luettelon kaikista niistä ihmisistä, joita halusin New-Yorkissa tuntea, ja sanoin itselleni: 'Jos tulet, olet ystävä, ja jos et tule, olet vihamies.' Ja he tulivat kaikki, kuulkaa minua! Eikä koskaan enää senjälkeen kysytty, kuuluivatko Masonit seuramaailmaan."

Mrs Billy keskeytti; ja Montague huomautti hymyillen, että epäilemättä hän oli nyt pahoillaan, että oli sen tehnyt.

"Oh, en", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minä huomaan, että minun ei tarvitse muuta kuin olla kärsivällinen -- minä vihaan ihmisiä, luulenpa, että mielelläni ne myrkyttäisin, mutta jos minä vaan odotan kyllin kauan, niin olen varma, että heille tapahtuu jotakin paljon kauheampaa kuin mitä ikinä olen uneksinut, Teidät kostetaan vielä Robbielle eräänä päivänä."

"En tahdo mitään kostoa", vastasi Montague. "Minulla ei ole mitään riitaa heidän kanssaan -- minä vain toivon, etten olisi hyväksynyt heidän vieraanvaraisuuttaan. En tietänyt, että he olivat sellaisia vähäpätöisiä ihmisiä. Tuntuu vaikealta sitä uskoa."

Mrs Billy nauroi pirullisesti. "Mitä Te voisitte odottaa?" sanoi hän. "He eivät tiedä mistään muusta kuin rahoistaan. Kun ne ovat menneet, niin he itse ovat menneet -- he eivät voisi koskaan enää saada mitään kokoon."

Nainen nauroi äänettömästi ja lisäsi: "Nämä sanat muistuttavat mieleeni Davyn kokemuksen, kun hän tahtoi päästä kongressiin! Kerroppa siitä hänelle, Davy."

Mutta Mr Alden ei ollut asiasta lämmennyt; hän jätti kertomisen siskolleen.

"Hän oli demokraatti, tiedättehän", sanoi hän, "ja hän meni johtajan luo ja sanoi hänelle, että hän haluaisi päästä kongressiin. Hän sai vastaukseksi, että se maksaisi hänelle kaksisataa tuhatta markkaa, mutta hän tuimistui hinnan suuruutta. Toisten ei tarvinnut panna sellaisia summia", sanoi hän -- "mistä syystä hänen pitäisi? Ja se vanha mies murisi hänelle, 'Toisilla on muuta annettavana. Yksi voi taata kirjeenkantajat, toisen edestä maksaa osuuskunta. Mutta mitä voitte Te tehdä? Mitä muuta Teillä olisi kuin rahanne?' Ja niin maksoi Davy rahat -- maksoithan, Davy?" Ja Davy irvisti kömpelösti.

"Sittenkin", jatkoi hän, "kävi hänen paremmin kuin Devon-paran. He saivat hänestä kaksisataa viisikymmentä tuhatta, myivät hänen nimensä, eikä hän sittenkään päässyt milloinkaan kongressiin! Se tapahtui juuri vähää ennen kuin hän julisti, että Amerikka ei ollut herrasmiehelle sopiva paikka elää."

Ja niin Mrs Billy innostui kertomaan Devoneista! Ja sen jälkeen tulivat Havensit ja Wymanit ja Toddit; oli jo puoliyö, ennenkuin hän ehti läpi ne kaikki.

Kahdeksastoista luku.

Sanomalehdet eivät puhuneet sanaakaan enää Hasbrookin jutusta. Mutta rahapiireissä oli Montague sen kautta saavuttanut melkoisen suurta huomiota. Ja tämä oli väline, joka toi hänelle joukon uusia oikeustapauksia.

Mutta kautta Onnettaren, nämä eivät enää olleet mitään kahdensadan viidenkymmenen tuhannen kundeja! Ensimäinen vierailija oli rutiköyhä leski, joka omisti asiapaperin, joka oikeutti hänet suurimpaan osaan erästä suurta Pensylvanian kaupunkia -- onnettomuudeksi vain asiakirja oli noin kahdeksankymmenen vuoden vanha. Ja sitten tuli köyhä vanhus, joka oli haavottunut raitiovaunuonnettomuudessa ja nenästä vetämällä oli hänet saatu merkitsemään pois kaikki oikeutensa; ja muuan harmistunut kaupunkilainen, joka ehdotti nostettavaksi sata oikeusjuttua kuljetustrustia vastaan sentähden, että ne olivat kieltäytyneet kuljettamasta tavaroita. Kaikki olivat satunnaisia tapauksia, ja sellaisia, joissa onnistumisen mahdollisuudet olivat äärettömän epämääräiset. Ja Montague huomasi, että ihmiset olivat tulleet hänen luokseen ikäänkuin viimeiseen pakopaikkaansa, kuultuaan nähtävästi hänestä, että hän oli mies, jolla oli epäitsekäs luonne.

Niiden joukossa oli eräs tapaus, joka erityisesti hänen mieltänsä kiukutti, sillä se näytti käyvän uhkaavalla tavalla yhteen hänen veljensä julman ennustuksen kanssa. Hänen luoksensa tuli muuan vanhanpuoleinen herra, käytökseltään silmiinpistävän hienostunut ja arvokas, joka alkoi selittää hänelle mitä hämmästyttävintä tapausta. Viisi tai kuusi vuotta sitten oli hän keksinyt varastopatterin, joka oli kaikista etevin tunnetuista pattereista. Hän oli järjestänyt yhtiön, jolla oli viidentoista miljoonan pääoma, niitä rakentamaan, ja hän otti itse osaa kolmannella osalla patenttiinsa ja tuli yhtiön päälliköksi. Kohta sen perästä oli tullut ehdotus eräältä henkilöryhmältä, joka tahtoi järjestää yhtiön automobiilien rakentamista varten; he ehdottivat tehtäväksi sopimuksen, joka myöntäisi heille yksinomaisen oikeuden patterin käyttämiseen. Mutta nämä henkilöt olivat ihmisiä, joiden kanssa keksijä ei tahtonut olla tekemisissä -- ne olivat liikenne- ja kaasusuuruuksia, jotka olivat laajalti tunnettuja häpeämättömistä menettelytavoistaan. Ja niin oli hän hyljännyt heidän tarjouksensa, ja ryhtynyt sensijaan hommaamaan itse automobiiliyhtiöitä. Hän oli juuri päässyt alkamaan, kun hän huomasi kilpailijoidensa ryhtyneen toimenpiteisiin saadakseen häneltä pois hänen keksintönsä. Eräs ystävä, joka oli omistanut toisen kolmannen osan hänen liikkeestään, oli pantannut osakkeensa, auttaakseen uuden yhtiön muodostumista, ja nyt tuli vaatimus pankin puolelta, että tarvittiin enemmän takuita, ja hän oli pakotettu myymään. Ja seuraavassa osakkeiden omistajain kokouksessa kävi selville, että hänen kilpailijansa olivat ostaneet hänen osuutensa, ja samaten suuren määrän avonaisilla markkinoilla olevia osakkeita; ja he jatkoivat yhtiön vallottamista karkottaen entisen johtajan -- ja tehden sen jälkeen sopimuksen oman autoyhtiönsä kanssa valmistaa heille varastopattereja hinnalla, joka ei jättänyt penniäkään voittoa valmistajille! Ja niin ei keksijä ollut kahteen vuoteen saanut markkaakaan osinkoa viiden miljoonan arvoisesta paperistaan; ja täyttääkseen maljan äärimmilleen, oli yhtiö kieltäytynyt myymästä patteria hänen automobiiliyhtiölleen, ja niin oli se mennyt konkurssiin ja myöskin oli hänen ystävänsä joutunut perikatoon.

Montague syventyi juttuun suurella huolellisuudella ja huomasi, että kertomus oli totta. Erikoisesti huvitti häntä siinä se, että hän oli tavannut pari näistä rahaylimyksistä seuramaailmassa; hän oli tullut tuntemaan toisen suuruuden pojan ja perijän hyvin läheisesti Siegfried Harveyllä. Tämä kullalla huuhdeltu nuorukainen aikoi avioliittoon muutamien päivien kuluttua, ja sanomalehdet kertoivat, että appiukko oli lahjottanut morsiamelle viiden miljoonan markan rahamääräyksen. Montague ei saattanut olla tuumailematta, eikö siinä ollut ne miljoonat, jotka oli otettu hänen kundiltaan!

Miljonääreissä tuli olemaan "poikamiehen päivälliset" hääpäivän edellisenä iltana, joille Oliver ja hän olivat kutsutut. Koska hän aikoi ottaa ajaakseen tämän jutun, meni hän veljensä luokse ja sanoi, että hän aikoi kieltäytyä; mutta Oliver oli alkanut saada takaisin rohkeuttaan päivä päivältä ja selitti, että nyt oli tärkeämpää kuin milloinkaan, että hän seisoisi paikoillaan ja katsoisi kasvoista kasvoihin vihamiehiään -- Alicen tähden, jollei hänen itsensä. Ja niin meni Montague päivällisille, ja näki yhä syvemmälle varastettujen miljoonien tarinaan.

Alussa kaikki oli mitä kauneinta. Siellä oli suuri yksityinen päivällishuone, loistavasti koristeltu, ja jouhiorkesteri soitti kätkeytyneenä kukkasista laadittuun huvimajaan. Mutta kylmää totia oli myöskin saatavana sivupöydän ääressä käytävällä; ja kun vieraat olivat ehtineet kahviin saakka, oli jokainen iloisessa humalassa. Jokaisen maljan jälkeen huuhtelivat he lasien sisällyksellä toistensa olkapäitä. "Poikamiesten päivällisten" tarkotuksena oli nähtävästi sanoa hyvästit vanhoille päiville ja iloveikoille; sentähden kuultiin tunteellisia ja koomillisia lauluja, jotka olivat tilaisuutta varten sävelletyt, ja ne vastaanotettiin pyörretuulen tapaisilla naurunpuuskilla.

Kuuntelemalla tarkasti ja lukemalla rivien välistä saattoi kokoonpanna kokonaisen tarinan nuoren isännän, seikkailurikkaasta elämänurasta. Hänellä oli talo West Siden varrella; ja huvipursi ja juominkeja maailman joka kulmalla. New Portin satamassa oli vietetty kesäyö, jolloin joku oli keksinyt säteilevän tuuman jäädyttää sadan markan kultarahoja pienen pieniin jäälohkareisiin, ja pudottaa ne alas tyttöjen selkään! Ja New-Yorkissa oli eräässä atelierissä pidot, missä oli tuotu esille suunnaton pasteija, josta oli astunut esiin puoleksi alaston tyttö, ympärillään parvi kanarialintuja! Yksi tyttönen oli tottunut tanssimaan illallispöytien päällä, puettuna läpinäkyvään pukuun; ja hän oli juopunut erään teatterivierailun jälkeen ja lähtenyt murtamaan maahan erästä Broadwayn ravintolaa. Siellä oli yksi chicagolainen serkku, hurja veitikka, jonka erikoisuutena oli tällainen ajanvietto, ja jonka rouvat kylpivät shampanjassa. Nähtävästi oli lukemattomia paikkoja kaupungissa, missä semmoisia juominkeja vietettiin alinomaa; siellä oli yksityisiä klubeja ja taiteilijoiden "atelierejä" -- siellä sai kuulla useiden viittailevan korkeaan torniin, jota Montague ei käsittänyt. Monet sellaiset asiat kuitenkin selitti hänelle vanhemmanpuoleinen herrasmies, joka istui hänen oikealla puolellaan, ja joka näytti seisovan järkähtämättömänä huolimatta siitä, kuinka paljon tahansa hän joi. Sivumennen kehotti hän vakavasti Montaguea tapaamaan yhtä isännän nuorista rouvista, joka oli "tavaton" tyttö, ja oli tarjolla.

Aamun sarastaessa muuttuivat kemut väkivaltaiseksi melskenäytelmäksi; nuoret miehet riistivät pois vaatteensa ja repivät pöydät palasiksi ja pinosivat jätteet pois tieltä erääseen nurkkaan, murskaten siellä suurimman osan saviesineitä. Ottelujen välillä avattiin shampanjapulloja lyömällä rikki niiden kaulat; ja tätä kesti neljään saakka aamulla, jolloin useimmat vieraista makasivat kasoissa lattialla.

Montague ajoi kotia vaunuissa yhdessä sen vanhanpuoleisen herrasmiehen kanssa, joka oli istunut hänen vierellään; ja matkalla kysyi hän, olivatko sellaiset näytelmät kuin tämä tavallisia. Ja hänen toverinsa, joka oli "teräsmies" Länneltä, kertoi hänelle vastauksena muutamista, joiden todistajana hän oli ollut kotona. Siegfried Harveyn teatterivierailuilla oli Montague nähnyt tunnetun näyttelijättären muutamassa musikaalisessa ilveilyssä, joka silloin saavutti mitä suurimman menestyksen New-Yorkin näyttämöllä. Paikat olivat loppuunmyydyt viikkoja ennen, ja näytelmän loputtua saattoi nähdä kadun näyttämöoven edessä olevan tulvillaan ihmisiä, jotka seisoivat odottaen näkevänsä tuon naisen, kun hän tuli ulos. Hän oli pehmeä ja taipuvainen niinkuin pantteri, ja kantoi ruumiinmukaisia vaatteita, jotka paljastivat piirteet. Näytti siltä kuin näytelmä olisi ollut kokoonpantu yhtä ainoata tarkotusta silmälläpitäen: saadakseen nähdä kuinka paljon irstaisuutta voitaisiin sovittaa näyttämölle ilman poliisin sekaantumista. Ja nyt hänen kumppaninsa kertoi hänelle, kuinka tämä nainen oli kutsuttu laulamaan juomingeissa, jotka toimeenpanivat erään mahtavan trustin päämiehet, ja puolen yön jälkeen oli hän mennyt yhteen kaupungin hienoimmista klubeista, ja laulanut yleisesti suositun viisun, "Tahdotko tulla kanssani leikkiin?" Iloiset pohatat olivat ottaneet kutsun kirjaimellisesti -- seurauksella, että näyttelijätär oli paennut huoneesta puoleksi rikkirevityin vaattein. Ja vähän aikaa myöhemmin oli eräs tämän trustin virkailijoista halunnut päästä vapaaksi vaimostaan ja naida kuorotytön; ja kun julkinen myrsky oli vaatinut johtajia pyytämään häntä peruuttamaan aikeensa, oli hän vastannut uhkaamalla kertoa näistä juomingeista!

Seuraavana päivänä -- tai mieluummin, täsmällisesti sanottuna, samana aamuna -- Montague ja Alice olivat läsnä loistavissa häissä. Sanomalehdet selittivät sen olevan "tärkeimmän" tapahtuman viikkokauden seuraelämässä; ja tarvittiin puoli tusinaa poliiseja pitämään loitolla ihmisiä, jotka tungokseen asti täyttivät kadun. Vihkimysmenot tapahtuivat S:t Cecilian kirkossa, ja juhlallinen piispa toimitti ne tulipunaisissa ja purppuraisissa mantteleissaan. Ovien sisäpuolella olivat kaikki valitut, hienosti puettuina ja ajeltuina, ja mikä huumaava sekotus suloisten hajuvesien tuoksua, sellainen, jonka vertaista eivät Arcadian laaksot saattaneet tarjota! Ylkä oli kiillotettu ja harjattu ja näytti hyvin kauniilta, vaikka hieman kalpealta; ja Montague ei saattanut olla hymyilemättä huomatessaan sulhaspojan, joka näytti niin juhlalliselta, palauttaessaan mieleensä juopuneen mellastajan, joka muutamia tunteja sitten hoiperrellen vaipui vaaleansinisessä aluspaidassaan, joka oli takaa rikkirevitty.

Montaguet tiesivät jo, ketä heidän tuli välttää. Heidät otti armollisesti siipiensä suojaan Mrs Eldridge Devon -- jonka asemaa tosiasiassa ei ollut järkyttänyt vakuutusjutut; ja seuraavana aamuna näkivät he tyytyväisyydellä nimensä mainittuina läsnäolleiden luettelossa -- ja myöskin pari riviä Alicen puvusta. Alicesta aina mainittiin nimellä "Miss Montague"; sangen hupaista oli olla _ainoa_ "Miss Montague", ja ajatella, kuinka kaikki muut kaupungin Miss Montaguet saivat siitä ylhäisesti nenälleen! "Keltaiset" lehdet sisälsivät myöskin kertomuksia morsiuspuvusta, ja ihmeellisistä lahjoista, jotka hän oli saanut, ja kauan kestävästä kuherruskuukaudesta, jonka hän aikoi viettää Välimerellä miehensä huvialuksella. Montague tuumi ihmetellen, eivätkö sen edellisten omistajain henget häntä vainoaisi, ja olisiko hän niin onnellinen, jos hän tietäisi yhtä paljon kuin _hän_ tiesi.

Hän löysi ajatuksilleen paljon pohtimisen aihetta, muistellessaan näitä pitoja. Muiden muassa oli hän poiminut lauluista viittauksia, että Oliverilla hänelläkin oli joitakin salaisuuksia, joita hän ei ollut katsonut soveliaaksi kertoa veljelleen. Nuorten tyttöjen pitäminen oli nähtävästi yhtenä juurtuneena tapana "rikkaiden pikku-veljillä" -- ja, siitä syystä, monella suurella veljellä myöskin.

Tuonnempana sai Montague omituisella tavalla vilkaista tämän "puoli-mailman" elämään. Hänellä oli eräänä iltana tilaisuus käydä yhden rahamiehen luona, jonka hän oli hyvin oppinut tuntemaan -- hän oli perheellinen mies ja kirkon jäsen. Oli muutamia tärkeitä papereita, jotka täytyi allekirjottaa ja lähettää ulos laivalla; ja suuren miehen sihteeri oli sanonut, että hän koettaisi saada hänet käsiinsä. Paria minuuttia myöhemmin oli hän Montaguen luona ja kysyi häneltä, eikö hän suosiollisesti menisi erään henkilön luo ylhäällä kaupungissa, jonka osotteen hän antaisi. Hän oli eräässä talossa, ei kaukana Riverside Driveltä; ja Montague meni sinne ja löysi tuttavansa useiden muiden huomattujen liikemiesten seurassa, jotka hän myöskin tunsi, keskustelemassa seurusteluhuoneessa yhden mitä hurmaavimman naisen kanssa, mitä hän oli koskaan tavannut. Hänellä oli erinomaisen hieno ulkomuoto, ja hän oli yksi niitä harvoja henkilöitä New-Yorkissa, joita hän huomasi ansaitsevan vaivaa kuunnella. Hän vietti niin huvittavan illan, että hyvästiä jättäessään huomautti hän naiselle, että hän mielellään soisi serkkunsa Alicen kohdata häntä; ja silloin hän huomasi, että nainen punastui heikosti ja joutui hämilleen. Myöhemmin hän sai mielipahakseen tietää, että tuo hurmaava ja kaunis nainen ei käynyt seuramaailmassa.

Eikä tämä ollut ollenkaan harvinaista; päinvastoin, jos joku otti vaivakseen tiedustella, tuli hän huomaamaan, että sellaisia laitoksia pidettiin kaikkialla asiaan kuuluvina. Montague jutteli siitä majuri Venablen kanssa; ja loppumattomasta juttuvarastostaan veti tuo vanha herra esille sarjan kaskuja, jotka saivat kuuntelijan hiukset nousemaan pystyyn päässä. Oli olemassa muuan kaikkivaltias suuruus, joka himoitsi erään suuren lääkärin vaimoa; ja hän oli antanut viisi miljoonaa markkaa sairashuoneen rakentamiseen ja oli huolehtinut, että se olisi oleva maailman hienoin, ja että tämän lääkärin oli mentävä ulkomaille kolmeksi vuodeksi tutkimaan eurooppalaisia laitoksia! Mitkään sopimukset eivät merkinneet mitään tälle vanhalle miehelle -- jos hän näki naisen, jota hän halusi, pyysi hän häntä; ja ylhäisön naiset täytti häneen nähden sama tunne kuin Englannin naiset Walesin Prinssiin nähden -- oli suuri kunnia olla hänen rouvanaan. Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen muuan mies, joka paljasti mahtavan kansan hätähuudon, ajettiin ulos useista New-Yorkin hotelleista siksi, että hän ei ollut avioliitossa etelä-Dakotan lakien mukaan [kirjailija tarkottanee venäläistä kirjailijaa Maksim Gorkia. Suomentaja]; mutta tämä mies saattoi ottaa naisen mihin hotelliin tahansa kaupungissa, eikä kukaan uskaltanut nousta häntä vastaan!

Ja sitten oli eräs toinen, suuri liikennekuningas, joka piti rouvia Chicagossa ja Pariisissa ja Lontoossa samalla tavalla kuin New-Yorkissa; hänellä oli eräskin juuri toisella puolen palatsimaisen kotinsa kulmausta, ja hänellä oli maanalainen käytävä, joka vei sinne. Ja majuri kertoi riemuiten, kuinka hän oli näyttänyt tätä eräälle ystävälle, ja viime mainittu oli huomauttanut, "Minä olen liian paksu päästäkseni siitä läpi." "Tiedän sen", vastasi toinen, "muuten en olisi siitä sinulle kertonut!"

Ja niin edespäin. Yksi New-Yorkin rikkaimmista miehistä oli sukupuolisesti rappiolla, puoli tusinaa naisia alituisesti huolehdittavanaan. Hän lähetti heille rahaosotuksia, ja he käyttivät niitä häntä kiristääkseen. Tämän miehen nuoren vaimon oli hänen äitinsä sulkenut kahdeksikymmeneksi neljäksi tunniksi vaatekammioon, pakottaakseen hänet naimaan kosijansa. Ja sitten kerrottiin hurmaava tarina, kuinka tämä oli mennyt kauaksi pois valtion lähetystoimissa ja oli kirjottanut pitkiä tervehdyksiä, jotka olivat täynnä helliä vastusteluja, ja antanut, ne sanomalehtikirjeenvaihtajan sähkötettäväksi kotia "hänen vaimolleen." Kirjeenvaihtaja oli pitänyt sitä niin liikuttavana esimerkkinä aviollisesta uskollisuudesta, että hän kertoi sen eräässä päivällisseurueessa, kun tämä oli palannut takaisin; ja hän hämmästyi hiljaisuutta, joka äkkiä valtasi. "Sanomat oli lähetetty väärällä osotteella!" hykersi majuri. Ja jokainen pöydässä tiesi, kuka ne oli vastaanottanut.

Muutamia päiviä tämän perästä sai Montague puhelimessa sanoman Siegfried Harveyltä, joka sanoi, että hän haluaisi nähdä häntä erään liikeasian takia Hän pyysi häntä saapumaan aamiaiselle Iltapäiväklubiin; ja Montague meni -- vaikka hieman levottomana. Sillä se oli Fidelityn talossa, vihollispäälliköiden alueella: suuremmoinen rakennus, valkoisesta marmorista veistettyine saleineen, ja koristeltuna tuhlaavaisella upeudella pronssiveistoksilla. Montaguelle välähti mieleen, että jossakin tässä rakennuksessa oli ihmisiä työssä valmistamassa vastausta hänen hyökkäykseensä; hän aprikoi, mitä he aikoivat sanoa.

Molemmat miehet olivat lopettaneet aamiaisen ja keskustelivat välillä tulevista tapahtumista seuraelämässä, ja politiikasta ja sodista; ja kun kahvi oli tarjottu ja he olivat yksin huoneessa, sijotti Harvey suuren runkonsa takaisin tuoliinsa ja alotti:

"Ensi sijassa", sanoi hän, "täytyy minun selittää, että minulla on sanottavana jotakin, johon on vietävän vaikeaa päästä käsiksi. Minä niin pahasti pelkään Teidän heittäytyvän väärään päätelmään kesken puhetta -- tahtoisin, että suostuisitte kuuntelemaan pari minuuttia ennenkuin ollenkaan mitään ajattelette."

"Olkoon menneeksi", sanoi Montague hymyillen. "Antakaa kuulua."

Ja yht'äkkiä muuttui toinen vakavaksi. "Te olette ottanut ajaaksenne jutun tätä yhtiötä vastaan", sanoi hän. "Ja Ollie on kertonut kylliksi minulle ymmärtääkseni, että Te olette tehnyt uhkarohkean teon, ja että Te olette varmaankin alinomaa sairaana kuullessanne raukkamaisten ihmisten varottavan ja kehottavan Teitä jättämään sen. Olisin hyvin pahoillani, jos laskisitte minutkin niiden joukkoon, edes hetkeksikään; ja Teidän tulee heti alussa ymmärtää, että minulla ei ole pienintäkään tekemistä eikä etua yhtiön kanssa, ja että se ei minua liikuttaisi, vaikka olisikin. En koeta käyttää ystäviä hyväkseni liikeasioissa, enkä salli rahan vaikuttaa itseeni seuraelämässäni. Päätin ottaa vastuulleni puhua Teille tästä asiasta, yksinkertaisesti vain siksi, että satun tietämään sen suhteen pari eli kolme seikkaa, joita en luullut Teidän tietävän. Ja jos niin on asianlaita, niin Teidän asemanne on sangen epäedullinen; mutta joka tapauksessa, pyydän, ymmärtäkää että minulla ei ole mitään muita motiiveja kuin ystävyys, ja siksi, jos olen tungettelevainen, antakaa anteeksi." Kun Siegfried Harvey puhui, katsoi hän suoraan toista kirkkailla, sinisillä silmillään, eikä saattanut epäilläkään hänen rehellisyyttään. "Olen Teille hyvin kiitollinen", sanoi Montague. "Pyydän, kertokaa minulle, mitä Teillä on sanottavana."

"No hyvä", sanoi toinen. "Se voi tapahtua hyvin nopeasti. Te olette ottanut jutun, jonka kautta Te tulette kietoutumaan hyvin moneen uhraukseen. Ja arvelinpa, onko koskaan päähänne pälkähtänyt kysyä, eikö Teitä joku ehkä käytä hyväkseen?"

"Millä tavalla, tarkotatte?" kysyi Montague.

"Tunnetteko niitä henkilöitä, jotka ovat takananne?" kysyi toinen. "Tunnetteko heidät riittävän hyvin, ollaksenne varma heidän motiiveistaan jutun suhteen?"

Montague epäröi ja ajatteli. "Ei", sanoi hän, "en voi sitä sanoa."

"Sitten se on aivan niin kuin olin ajatellut", vastasi Harvey. "Olen tarkannut Teitä -- Te olette rehellinen mies, ja Te asetatte itsenne loppumattomiin vaikeuksiin mitä parhaimmista vaikuttimista. Ja jos en ole erehtynyt, niin Teitä käyttävät hyväkseen sellaiset henkilöt, jotka eivät ole rehellisiä, ja joiden kanssa yhdessä Te ette työskentelisi, jos tuntisitte heidän tarkotusperänsä."

"Minkälaisia tarkotusperiä heillä saattaisi olla?"

"On olemassa useita mahdollisuuksia. Ensiksi, se saattaisi olla 'häiriö'-juttu -- on joku, joka toivoo, että hänen puoltonsa ostettaisiin kalliilla hinnalla. Melkein jokainen ajattelee, että niin on asianlaita. Mutta minä en; minä ajattelen mieluummin, että joku henkilö yhtiön sisällä koettaa saada hallitusta pihtiin."

"Kuka se saattaisi olla?" huudahti Montague hämmästyneenä.

"Sitä en tiedä. En ole kylliksi perehtynyt Fidelityn tilaan -- se muuttuu alinomaa. En tiedä muuta kuin että siellä on ryhmiä, jotka taistelevat sen johtamisesta, ja vihaavat toinen toisiaan hirmuisesti, ja ovat valmiit tekemään mitä maailmassa tahansa musertaakseen toinen toisensa. Te tiedätte, että heidän kahdensadan miljoonan ylijäämänsä antaa heille äärettömän voiman; minä ennemmin voisin heiluttaa kahtasataa miljoonaa Streetillä kuin pitää viisikymmentä omassa hallussani. Ja niin tappelevat jättiläiset noiden yhtiöiden hallitsemisesta; etkä voi sanoa, kuka on voitolla, kuka on häviöllä -- ei voi koskaan tietää, mitä todella merkitsee kaikki se mitä taistelussa tapahtuu. Ainoa, mistä voit olla varma, on se, että peli on petollista alusta loppuun saakka, ja että mikään, mitä tapahtuu, ei ole sitä, mitä se on olevinaan."

Montague kuunteli, puoleksi sekavana ja tuntien ikäänkuin maa, jolla hän seisoi, olisi vajoamassa hänen jalkojensa alla.

"Mitä Te tiedätte niistä, jotka toivat Teille tämän jutun?" kysyi hänen toverinsa äkkiä.

"En paljon mitään", sanoi hän hiljaa.

Harvey epäröi hetken. "Pyydän, ymmärtäkää minua", sanoi hän. "Minulla ei ole mitään halua nuuskia Teidän asioitanne, ja jollette välitä sanoa sanaakaan enempää, niin voin ymmärtää Teitä täydellisesti. Mutta olen kuullut sanottavan, että mies, joka sen alkoi, oli Ellis."

Montague epäröi nyt vuorostaan; sitten hän sanoi, "se on totta -- meidän kesken."

"Sangen hyvä", sanoi Harvey, "ja se juuri saattoi minut epäilemään. Tiedättekö jotakin Ellisistä?"

"En tietänyt silloin", sanoi toinen. "Olen senjälkeen jotakin kuullut."

"Voin aavistaa, että niin oli", sanoi Harvey. "Ja voinpa sanoa Teille, että Ellis on kietoutunut henkivakuutusasioihin kaikenmoisilla epäilyttävillä tavoilla. Minusta näyttää, että Teillä on syytä olla mitä varovaisin seuratessanne häntä."

Montague istui kädet nyrkkiin puserrettuina ja kulmakarvat rypyssä. Hänen ystävänsä puhe oli ollut niinkuin valovälähdys; se paljasti jättiläismäisiä uhkaavia haamuja hänen ympärillään. Koko hänen toiveidensa rakennus näytti horjuvan; hänen juttunsa, jonka päälle hän oli niin kovasti työtä tehnyt -- hänen kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaansa, joista hän oli ollut niin ylpeä! Oliko mahdollista, että häntä oli petetty, että hän oli tehnyt itsensä narriksi?

"Kautta taivaan, kuinka pääsen minä siitä selville?" huusi hän.

"Kysytte enemmän kuin voin Teille sanoa", sanoi hänen ystävänsä. "Ja senpä tähden, en voi varmasti tietää, voisitteko tehdä mitään tällä hetkellä. Ainoa, mitä voin tehdä, oli että varotin Teitä maaperän suhteen, jolla astuitte, niin että voitte itse olla varovainen tulevaisuudessa."

Montague kiitti häntä sydämellisesti palveluksesta; ja sitten meni hän takaisin toimistoonsa, ja vietti lopun päivästä vaivaten itseään asiaa pohtimalla.

Se, mitä hän oli kuullut, oli tehnyt suuren muutoksen asioihin. Ennen sitä oli kaikki näyttänyt niin yksinkertaiselta; ja nyt ei mikään ollut selvää. Hänet herpasi kokonaan tunne ponnistustensa täydellisestä hyödyttömyydestä; hän koetti rakentaa taloa lentohiedalle. Ei ollut missään kiinteätä kohtaa, jolle hän olisi voinut jalkansa asettaa. Ei missään ollut pisaraakaan totuutta -- oli olemassa vain taistelevia voimia, jotka käyttivät tosipuheita ainoastaan sanaparsina omien tarkotustensa hyväksi! Ja nyt hän näki itsensä sellaisena kuin maailma hänet näki -- osallisena petosyritykseen -- konnana niinkuin kaikki muutkin. Hän tunsi, että hän oli astunut harhaan uransa ensimäisellä askeleella.

Seurauksena koko asiasta oli, että hän matkusti iltajunalla Washingtoniin; ja seuraavana aamuna puheli hän asiasta tuomari Ellisin kanssa. Montague oli ymmärtänyt, että oli tarpeellista mennä hitaasti, sillä, sittenkään ei hänellä ollut mitään selvää perustaa epäilylleen; ja niin selitti hän suurella tahdillisuudella ja varovaisuudella, että hänen korviinsa oli kuulunut, että Hasbrookin jutun takana oli olemassa puolueita, joiden edut olivat kyseessä; ja että tämä oli saattanut hänet levottomaksi, sillä hän ei tietänyt kerrassaan mitään omasta kundistaan. Hän oli tullut kysymään tuomarin neuvoa asiassa.

Kukaan ei olisi saattanut ottaa asiaa armollisemmin kuin tämä suuri mies: hän oli pelkkää ystävällisyyttä ja johdonmukaisuutta. Ennen kaikkea, sanoi hän, oli hän varottanut häntä etukäteen, että vihamiehet hyökkäisivät hänen kimppuunsa ja vetäisivät häntä nenästä, ja että kaikellaisia hienon hienoja keinoja käytettäisiin häneen vaikuttamiseen. Ja hänen tuli ymmärtää, että nämä huhut olivat osana siinä taistelussa; ei ollenkaan tehnyt mitään eroa, kuinka hyvä ystävä ne oli hänelle tuonut -- mistä saattoi hän tietää, kuinka hyvä ystävä oli tuonut ne sille ystävälle?

Tuomari uskalsi toivoa, että mikään, mitä jotkut saattaisivat tulla sanomaan, ei vaikuttaisi häneen niin että hän uskoisi hänen, tuomarin, neuvoneen häntä tekemään jotakin, joka olisi väärää.

"Ei", sanoi Montague, "mutta voitteko vakuuttaa minulle, että Mr Hasbrookin takana ei olisi mitään puolueita, joiden edut olisivat kysymyksessä?"

"Joiden edut olisivat kysymyksessä?" kysyi toinen. "Tarkotan, ihmisiä, jotka ovat tekemisissä Fidelityn tai muiden vakuutusyhtiöiden kanssa."

"Joutavia", sanoi tuomari; "luonnollisesti en voi sitä Teille vakuuttaa."

Montague näytti hämmästyneeltä. "Tarkotatteko, ettette tiedä?"

"Tarkotan", vastasi toinen, "että minä en tunne itselläni olevan vapautta sanoa, vaikkakin tietäisin."

Ja Montague katsoi tuijottaen häneen; hän ei ollut valmistunut tällaiseen avomielisyyteen.

"Ei milloinkaan pälkähtänyt päähäni", jatkoi toinen, "että tuollainen seikka merkitsisi Teille mitään."

"Miksi --" alotti Montague.

"Pyydän, ymmärtäkää minua, Mr Montague", sanoi tuomari. "Minusta näytti tämä juttu päivänselvästi oikeudenmukaiselta, ja niin näytti ne myöskin Teistä. Ja toinen seikka, josta ainoastaan arvelin Teillä olevan oikeutta olla vakuutettu, oli se, että oli kyseessä vakava asia. Siitä tunsin olevani vakuutettu. Minusta ei näyttänyt merkitsevän mitään, että Mr Hasbrookin takana saattaisi olla yksilöitä, joiden edut olivat kyseessä. Otaksukaamme esimerkiksi, että olisi muutamia osakkaita, joita Fidelityn hallitus olisi loukannut, ja jotka haluaisivat rangaista sitä. Voisiko lakimies menetellä oikeudenmukaisesti kieltäytyessään ottamasta ajaakseen asiaa, jonka puolella on oikeus, vain siitä syystä, että hän ei tietänyt sellaisista yksityisistä vaikuttimista? Taikka, ottakaamme äärimmäinen tapaus -- ryhmätaistelu yhtiön sisällä, niinkuin Te sanotte, että Teille on kerrottu. Hyvä, se olisi tapaus, jonka kautta varkaat ajettaisiin ulos; ja olisiko mitään syytä, miksi ei yleisö saisi käyttää hyväkseen sellaista asemaa? Yhtiön sisäpuolella olevat ihmiset tietävät ensimäisenä, mitä tapahtuu; ja jos näette tilaisuuden käyttää hyväksenne sellaista etua oikeudenmukaisessa taistelussa -- ettekö pitäisi siitä kiinni?"

Sillä tavalla jatkoi tuomari, armollisena ja hurskaana -- ja niin hienosti ja ylhäisesti vääristellen! Hänen hitaasti vuotavan puheensa takana saattoi Montague tuntea yhden perusajatuksen; se ei tullut ilmi sanoina, eikä edes viittauksena, mutta se läpäisi tuomarin keskustelun niinkuin tunne läpäisee säveleen. Nuori lakimies oli saanut suuren korvauksen, ja hänellä oli kevyt, yksinkertainen juttu; ja maailmanmiehenä ei hän tosiaankaan saattanut haluta nuuskia sitä liian likeisesti. Hän oli kuullut juoruja, ja tunsi, että hänen maineensa vaati häntä olemaan niiden johdosta hermostunut; mutta hän oli saapunut, vain saadakseen tasapainonsa ja päästäkseen rauhaan, ja voidakseen pitää korvauksensa menettämättä hyvää mielipidettään itsensä suhteen.

Montague läksi, sillä hän päätti mielessään, ettei maksanut vaivaa hetkeäkään koettaa saada itseään ymmärretyksi. Joka tapauksessa, hän oli nyt jutussa kiinni, eikä mitään ollut saavutettavissa murtautumalla siitä irti. Kaksi seikkaa oli, jotka hän tunsi saaneensa varmaksi keskustelun kautta -- ensiksi, että hänen kundinsa oli "valenukke", ja että se itse asiassa oli juttu, jonka kautta varkaat karkotetaan; ja toiseksi, että hänellä ei ollut mitään takeita siitä, että hän ei millä hetkellä hyvänsä voisi jäädä satimeen -- ilman tuomarin liikuttavaa luottamusta muutamiin tuntemattomiin osakkaisiin.

Yhdeksästoista luku.

Montague tuli kotiaan tehtyään lujan päätöksen, että hän ei voisi tehdä mitään muuta kuin olla seuraavalla kerralla varovaisempi. Tämän erehdyksen hinta hänen tuli suorittaa.

Hän sai vielä kokea, paljonko se tuli hänelle lopullisesti maksamaan. Seuraavana päivänä hänen saapumisensa jälkeen tuli häntä tapaamaan eräs mies -- Mr John Burton seisoi hänen käyntikortissaan. Hän osotti olevansa sen yhtiön värväysasiamies, joka julkaisi ylhäisön skandaalilehteä. He valmistelivat _de luxe_ kertomusta New-Yorkin etevimmistä perheistä; se oli oleva mitä upein laite, tilaajina ylhäisimmistä ylhäisin sääty, ja hinta seitsemän tuhatta viisisataa markkaa perhekunnalta. Varmaankin Mr Montague tahtoisi, että hänen perhettään ei mitenkään poisjätettäisi?

Ja Mr Montague selitti kohteliaasti, että hän oli verrattain outo New-Yorkissa, eikä hänen perheensä oikeudenmukaisesti kuuluisi sellaiseen nidokseen. Mutta asiamies ei tyytynyt tähän. Saattoi sittenkin olla syitä, jotka pakottaisivat hänet tilaamaan; saattoi olla erinäisiä tapauksia; Mr Montague muukalaisena ei saattanut käsittää tarjouksen tärkeää luonnetta; keskusteltuaan ystäviensä kanssa, hän kukaties muuttaisi mieltään -- ja niin edespäin. Kuunnellessaan tätä laveaa viittausten sarjaa ja päästessään selville niiden merkityksestä, nousivat veret Montaguen poskille -- kunnes lopulta hän äkkiä nousi ja sanoi hyvästi miehelle.

Mutta kun hän sitten istui yksin, kuoli hänen vihansa tykkänään, ja jälelle jäi vaan epämiellyttävä, levoton tunne. Ja kolme neljä päivää myöhemmin osti hän toisen painoksen lehteä, ja aivan oikein, siinä oli uusi kappale!

Hän seisoi kadun kulmassa ja luki sitä. Seuraelämän sota raivosi kuumana; siinä sanottiin; ja lisättiin, että Mrs de Graffenried uhkasi asettua muukalaisten puolelle. Sitten jatkui se kuvauksella eräästä hienosta uudenaikaisesta nuorukaisesta, joka kierteli ympäri ystäviensä keskuudessa pyytämässä anteeksi veljensä ajattelemattomuuksia. Myöskin, sanottiin siinä, oli eräs loistava seuramaailman kuningatar, erään suuren pankkiirin vaimo, tarttunut taisteluhansikkaan. Ja sitten seurasi kolme lausetta, jotka saivat veren liekkinä virtaamaan Montaguen poskille:

"Ei myös ole puuttunut huomautuksia tämänlaisen epäilyttävän innon johdosta. On huomattu, että tuon romanttiselta näyttävän etelämaalaisen saapumisen jälkeen tämän levottoman naisen harrastus babisteihin ja transsimediumeihin on vähentynyt; ja nyt seuramaailmassa odotetaan mitä mieltäkiinnittävimmän asiaintilan paljastumista."

Montaguelle olivat nämä sanat ikäänkuin isku vasten kasvoja. Hän kulki alas katua, puoleksi hämmentyneenä. Se näytti hänestä mustimmalta häväistykseltä, mitä New-York vielä oli hänelle näyttänyt. Hän pusersi kätensä nyrkkiin, kuiskaillen itsekseen: "konnat!" Samalla tajusi hän silmänräpäyksessä, että hän oli avuton. Siellä alhaalla kotona olisi saattanut nutistaa sellaisen lehden toimittajan; mutta täällä hän oli susien omassa pesässä, eikä hän voinut tehdä yhtään mitään. Hän meni takaisin toimistoonsa ja istuutui pöydän ääreen.

"Rakas Mrs Winnie", kirjotti hän. "Olen juuri lukenut mukana seuraavan artikkelin, enkä voi ilmaista Teille, miten syvästi minuun koskee, että Teidän ystävällisyytenne meitä kohtaan on saattanut Teidät tuollaisen vihanpurkauksen uhriksi. Olen aivan avuton asiassa; en voi muuta kuin menetellä niin, että vältätte enemmät ikävyydet. Pyydän, uskokaa minua kun sanon, että ymmärrämme parhaiten toisiamme, jos ajattelette niin että olisi parasta, ettemme tapaisi enää toistaiseksi; sekä että tämä ei vaikuta ollenkaan meidän tunteisiimme."

Tämän kirjeen lähetti Montague sanan viejän mukana; ja sitten meni hän kotia. Ehkä kymmenen minuuttia hänen saavuttuaan soi telefoonikello ja siellä oli Mrs Winnie.

"Teidän ilmotuksenne on tullut", sanoi hän. "Oletteko lupautunut jonnekin tänä iltana?"

"En", vastasi hän.

"Hyvä", sanoi Mrs Winnie, "tahdotteko tulla päivälliselle?"

"Mrs Winnie" -- pani hän vastaan.

"Pyydän, tulkaa", sanoi hän. "Tehkää se!"

"Minä vihaan, että olen Teitä --" alotti hän.

"Tulkaa, minä tahdon!" sanoi hän kolmannen kerran.

Ja hän vastasi, "No hyvä."

Hän meni; ja kun hän astui sisälle, johti lakeija hänet sähköhissin luo ja sanoi, "Mrs Duval pyytää Teitä ystävällisesti tulemaan ylös, herra", Ja siellä tuli Mrs häntä vastaan, hehkuvin poskin ja kasvoilla kiihtynyt ilme.

Hän oli tavallistaankin rakastettavampi, pehmeässä kermanvärisessä puvussaan, ja tulipunainen ruusu rinnallaan. "Minä olen aivan yksin tänä iltana", sanoi hän, "ja niin me syömme minun huoneustossani. Me aivan hukkuisimme tuohon suureen saliin alhaalla."

Hän vei Montaguen seurusteluhuoneeseen, missä suuret sylilliset tuoreita ruusuja levittivät tuoksujaan. Pöytä oli katettuna kahdelle hengelle ja kaksi suurta tuolia seisoi tulen edessä, joka hehkui takassa Montague huomasi, että Mrs Winnien käsi vapisi hieman, kun hän viittasi häntä istumaan yhteen niistä; hän saattoi lukea hänen kiintymyksensä koko hänen olemuksestaan. Hän heitti taisteluhansikkaan vihollisilleen!

"Syökäämme ensiksi ja jutelkaamme perästäpäin", sanoi hän nopeasti. "Me voimme kuitenkin olla onnellisia hetkisen."

Ja hänen onnellisuutensa jatkui sillä hermostuneella, kiihtyneellä tavalla, joka oli hänelle ominaista. Hän jutteli uudesta oopperasta, joka aijottiin esittää, ja Mrs de Graffenriedin uusista vastaanottokemuista ja Mrs Ridgley-Clievedenin tanssijaisista; myöskin puhui hän raajarikkoisten lasten sairashuoneesta, jonka hän aikoi rakentaa, ja Mrs Vivie Pattonin avioerosta. Ja sillä välin sfinksimäiset palvelijat liikkuivat edestakaisin, ja ruoat ilmestyivät ja hävisivät. He joivat kahvia suurissa tuoleissa takan ääressä; ja pöytä korjattiin ja palvelijat katosivat, sulkien ovet jälkeensä.

Sitten asetti Montague kuppinsa syrjään ja istui synkkänä tuijotellen tuleen. Ja Mrs Winnie seurasi häntä katseellaan. Oli pitkällinen hiljaisuus.

Äkkiä kuuli hän Mrs Winnien äänen. "Onko Teidän mielestänne niin helppoa katkaista ystävyytemme?" kysyi hän.

"En ajatellut sitä, oliko se helppoa tahi vaikeaa", vastasi hän. "En ajatellut muuta kuin suojella Teitä."

"Ja luuletteko, että ystäväni eivät ole minulle mitään?" jatkoi hän. "Onko minulla niitä siksi paljon?" Ja hän pusersi käsiään äkkinäisellä, kuumeentapaisella liikkeellä. "Luuletteko, että minä annan noiden raukkojen pelottaa itseäni ja teen mitä he haluavat? Minä en anna heille perää -- en mistään hinnasta, tehköön Lelia mitä tahansa!"

Hämmästynyt ilme välähti Montaguen kasvoilla. "Lelia?" kysyi hän.

"Mrs Robbie Walling!" huusi Mrs Winnie. "Ettekö luule, että hän saa vastata tuosta kirjotuksesta?"

Montague kohosi ylös.

"Sillä tavalla on heillä tapana käydä taistelua!" huusi Mrs Winnie. "He maksavat rahaa noille konnille, ollakseen suojattuja. Ja sitten lähettivät he iljettäviä juoruja ihmisistä, joita he haluavat vahingoittaa."

"Ette suinkaan sitä todella tarkota", huudahti mies.

"Tietysti tarkotan", huusi hän. "Minä tiedän, että se on totta! Minä tiedän, että Robbie Walling maksoi seitsemän tuhatta viisisataa markkaa muutamista nidoksista, joita he julkaisivat! Ja kuinka arvelette lehden saavan juorunsa?"

"En tiedä", sanoi Montague. "Mutta en koskaan uneksinut --"

"Oh", huudahti Mrs Winnie, "heidän postinsa on aina täynnä sinisiä ja kultaisia nimileimoja! Minä olen tuntenut vieraita, jotka ovat istuneet ja kirjottaneet parjauksia emännästään heidän omissa kodeissaan. Oi, Teillä ei ole käsitystäkään ihmisten alhaisuudesta!"

"Minulla oli vähän käsitystä", sanoi Montague, vaitiolon jälkeen. "Siitä syystä tahdoin Teitä suojella."

"Minä en halua suojelusta!" huusi hän tulisesti. "Minä en tahdo antaa heille sitä tyydytystä. He tahtovat saada minut hylkäämään Teidät, ja minä en tahdo sitä tehdä, en mistään hinnasta sanokoot he mitä tahansa!"

Montague istui kulmakarvat rypyssä ja tuijotti tuleen. "Kun olin lukenut tuon kirjotuksen", sanoi hän hitaasti, "en jaksanut kestää ajatusta onnettomuudesta, minkä Teille saattaisin tuottaa. Ajattelin, kuinka suuresti se mahtaisi kiihottaa Teidän miestänne --"

"Minun miestäni!" toisti Mrs Winnie.

Hänen äänessään oli kova sävy, kun hän jatkoi. "Hän panee heidät kyllä vaikenemaan", sanoi hän -- "sellainen on hänen tapansa. Voitte olla varma siitä, että sanaakaan enempää ei enää julkaista."

Montague istui vaiti. Sellaista vastausta hän ei ollut odottanut, ja se melkein häntä harmitti.

"Jospa siinä kaikki!" -- sanoi hän epäröiden. "Mutta minä en sitä tietänyt. Arvelin, että kirjotus voisi kiihdyttää häntä toisesta syystä -- että se voisi olla syynä onnettomuuteen Teidän ja hänen välillään. --"

Hiljaisuus. "Te ette ymmärrä", sanoi Mrs Winnie lopuksi.

Montague saattoi päätään kääntämättä nähdä hänen kätensä, kun ne lepäsivät polvilla. Hän liikutteli niitä hermostuneesti. "Te ette ymmärrä", toisti hän.

Kun hän alkoi uudelleen puhua, oli hänen äänensä matala, vapiseva. "Minun täytyy kertoa Teille", sanoi hän; "olen ollut varma, että _ette_ tietänyt."

Taas hiljaisuus. Mrs Winnie epäröi, ja hänen kätensä vapisivat; sitten jatkoi hän ehättäen. -- "Tahdoin, että Te tietäisitte. Minä en rakasta miestäni. En ole häneen sidottu. Hänellä ei ole mitään sanomista minun asioissani."

Montague istui jäykkänä kuin kivi. Nämä sanat löivät hänet puoleksi sekaisin. Hän saattoi tuntea Mrs Winnien katseen, joka oli tähdätty häneen; ja hän saattoi tuntea miten veri kuumana tulvahti hänen kaulalleen ja poskilleen.

"Ol-- ollakseni rehellinen, tuli Teidän saada se tietää", kuiskasi hän. Ja hänen äänensä häipyi kuulumattomiin ja taas seurasi hiljaisuus. Montague istui mykkänä. "Minkätähden ette sano jotakin?" kysyi hän viimein odotuksesta kiihtyneenä; ja Montague tunsi tuskan, joka ilmeni hänen äänessään. Sitten kääntyi hän ja katsoi häneen ja näki hänen lujasti yhteen puserretut kätensä ja hänen vapisevat huulensa.

Hän oli sanattomaksi hämmästynyt. Ja hän näki hänen rintansa nopeasti kohoilevan, ja näki kyynelten nousevan hänen silmiinsä. Äkkiä heittäytyi Mrs Winnie maahan, peitti kasvonsa käsillään ja puhkesi raivoisaan nyyhkytykseen.

"Mrs Winnie!" huusi hän ja kohosi seisomaan.

Hänen tunteenpurkauksensa jatkui. Montague huomasi, että hän vapisi rajusti. "Te ette rakasta minua!" vaikeroi hän.

Montague seisoi vapisten ja hämmästyksen lyömänä. "Olen hyvin pahoillani!" kuiskasi hän. "Oi, Mrs Winnie -- minulla ei ollut aavistustakaan --"

"Minä tiedän! Minä tiedän!" huusi hän. "Se on minun vikani! Minä olin mieletön! Minä tiesin sen koko ajan. Mutta minä toivoin -- luulin, että Te voisitte, jos tietäisitte --"

Ja sitten taas hänen kyyneleensä tukahuttivat hänet; hän tärisi tuskasta ja surusta.

Montague seisoi ja tarkasti häntä, avuttomana tuskasta. Mrs Winnie tarttui suonenvedon tapaisesti tuolin selustaan ja Montague laski kätensä hänen käteensä.

"Mrs Winnie --" alotti hän.

Mutta hän tempasi pois kätensä ja kätki sen. "Ei, ei!" huusi hän kauhuissaan. "Älkää koskeko minuun!"

Ja äkkiä käänsi hän katseensa Montagueen ja ojensi käsivartensa. "Ettekö ymmärrä, että minä rakastan Teitä?" huudahti hän. "Te halveksitte minua sentähden, tiedän sen -- mutta minä en voi sille mitään. Minä sanon sen Teille sittenkin. Se on ainoa tyydytykseni, mikä minulla voi olla. Minä olen aina Teitä rakastanut! Ja minä luulin -- minä luulin, että Te ette vain ymmärtänyt. Minä olin valmis uhmaamaan koko maailmaa -- minä en välittänyt siitä, kuka tahansa sen tiesi, enkä siitä, mitä kaikki siitä sanoisivat. Minä ajattelin, että me voisimme olla onnellisia -- minä ajattelin, että minä voisin olla vapaa viimeinkin. Voi, Te ette voi käsittää, kuinka onneton minä olen -- ja kuinka yksinäinen -- ja kuinka ikävöin päästä pois! Ja minä uskoin, että Te -- että Te voisitte --"

Ja sitten kyyneleet tulvasivat taas Mrs Winnien silmiin ja hänen äänensä muuttui pienen lapsen ääneksi. "Luuletteko, että voisitte ruveta minua rakastamaan?" vaikeroi hän.

Hänen äänensä sai Montaguen vapisemaan, niin että hän vapisi sisimmässä sisässään. Mutta hänen kasvonsa tulivat vaan yhä vakavammiksi.

"Te halveksitte minua sentähden, että kerroin Teille!" huudahti Mrs Winnie.

"Ei, ei, Mrs Winnie", sanoi hän. "Minä en voisi sitä tehdä --"

"Siis -- siis minkä tähden --" kuiskasi hän. -- "Olisiko niin vaikeaa rakastaa minua?"

"Se olisi sangen helppoa", sanoi hän, "mutta minä en uskalla antaa itselleni siihen oikeutta."

Mrs Winnie katseli häntä hellästi. "Te olette niin kylmä -- niin armoton!" huudahti hän.

Hän ei vastannut mitään ja Mrs Winnie istui väristen. "Oletteko koskaan rakastanut naista?" kysyi hän.

Oli pitkä vaitiolo. Montague istui jälleen tuoliin. "Kuunnelkaa, Mrs Winnie", alkoi hän viimein.

"Älkää kutsuko minua siksi!" huudahti hän. "Kutsukaa minua nimellä Evelyn -- pyydän."

"No hyvä", sanoi hän -- "Evelyn. En aikonut tuottaa sinulle onnettomuutta -- jos minulla olisi ollut vähintäkään aavistusta, niin en olisi koskaan enää sinua nähnyt. Tahdon kertoa sinulle, mitä en ole kenellekään muille milloinkaan kertonut. Silloin sinä ymmärrät."

Hän istui muutamia minuutteja synkissä unelmissa.

"Kerran", sanoi hän, "kun olin nuori, rakastin erästä naista -- kvarteroonityttöä. [_Kvarterooniksi_ kutsutaan mulatin ja valkoisen yhtymisestä syntynyttä lasta. Suomentaja.] Se oli New Orleansissa; se on siellä tapana. Heillä on oma maailmansa ja me pidämme heistä huolta sekä lapsista; ja jokainen sen tietää. Minä olin hyvin nuori, vasta noin kahdeksantoista; ja hän oli vielä nuorempi. Mutta minä tulin silloin huomaamaan, mitä naiset ovat, ja mitä rakkaus merkitsee heille. Minä näin, kuinka he saattoivat kärsiä. Ja sitten kuoli hän lapsensynnytykseen -- lapsi kuoli myöskin."

Montaguen ääni oli hyvin matala; ja Mrs Winnie istui kädet yhteenpuristettuina, ja hänen silmänsä olivat kiinninaulittuina Montaguen kasvoihin. "Minä näin hänen kuolevan", sanoi hän. "Ja silloin oli kaikki lopussa. En milloinkaan ole sitä unohtanut. Minä päätin silloin mielessäni, että olin tehnyt väärin; ja etten koskaan niin kauan kuin elän, tarjoaisi rakkauttani naiselle, jollen voinut omistaa koko elämääni hänelle. Niin sinä siis näet, että minä pelkään rakkautta. Minä en tahdo kärsiä niin paljoa, enkä saattaa toisia kärsimään. Ja kun joku puhuu minulle niin kuin sinä puhut, palaa tuo kaikki minulle takaisin -- se saa minut kyyristymään kokoon ja kuihduttaa minut."

Hän pysähtyi ja toinen sai takaisin tyyneytensä.

"Ymmärrä minua", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minä en pyytäisi sinulta mitään lupauksia. Minä tahtoisin maksaa minkä hinnan tahansa -- minä en pelkää kärsimystä."

"En tahdo tuottaa sinulle kärsimystä", sanoi hän. "En tahdo käyttää edukseni ainoatakaan naista."

"Mutta minulla ei ole maailmassa mitään, mitä pitäisin arvossa!" huusi hän. "Minä läksisin pois -- minä jättäisin kaikki ollakseni sinun kaltaisesi miehen kanssa. Minulla ei ole mitään siteitä -- ei mitään velvollisuuksia --"

Montague keskeytti hänet. "Sinulla on miehesi --" sanoi hän.

Ja raivoisana huudahti hän äkkiä -- "Mieheni!"

"Eikö kukaan ole kertonut sinulle miehestäni?" kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.

"Ei kukaan", sanoi Montague.

"No hyvä, kysy heiltä!" huudahti hän. "Ennen sitä, ota sanani pantiksi -- minulla ei ole mitään velvollisuuksia miehelleni."

Montague istui ja tuijotti tuleen. "Mutta ajattele minun omaa asemaani", sanoi hän. "_Minulla_ on velvollisuuksia -- äitini ja serkkuni --"

"Oi, älä sano enää sanaakaan!" huudahti nainen sortuneella äänellä. "Sano, ettet rakasta minua -- siinä kaikki! Ja sinä et koskaan enään tule minua kunnioittamaan! Minä olen ollut hullu -- minä olen lyönyt kaikki pirstaleiksi! Minä olen heittänyt pois ystävyytesi, jonka ehkä olisin voinut säilyttää!"

"Et", sanoi hän.

Mutta Mrs Winnie jatkoi kiivaasti -- "Ainakin olen ollut rehellinen -- anna minulle siitä kunnioitus! Siitä tulevat minulle kaikki vastoinkäymiseni -- minä sanon, mitä mielessäni on, ja minä saan maksaa vääryyksieni hinnan. Minun laitani ei ole sellainen, että olisin kylmä ja arvioiva -- sentähden, älä halveksi minua kokonaan."

"Minä en voisi sinua halveksia", sanoi Montague. "Minulle tuottaa suorastaan kärsimystä se, että olen tehnyt sinut onnettomaksi. Ja minä en sitä tarkottanut."

Mrs Winnie istui tuijottaen eteensä alakuloisissa mietteissä. "Älä ajattele sitä kauemmin", sanoi hän katkerasti. "Minä kyllä olen voittava sen. Minun tähteni ei maksa vaivaa murehtia. Luuletko, etten tietäisi, mitä sinä ajattelet siitä maailmasta, jossa elän? Ja minä olen osa siitä -- minä räpytän siipiäni ja koetan päästä siitä pois, mutta en voi. Minä olen siinä ja tulen jäämään siihen sinne saakka kunnes kuolen; minä voisin yhtä hyvin siitä luopua. Minä ajattelin, että voisin varastaa pienen ilon -- sinulla ei ole käsitystäkään, kuinka minä janoan pientä iloa! Sinulla ei ole käsitystä siitä, kuinka yksinäinen minä olen! Ja kuinka tyhjää minun elämäni! Sinä sanot pelkäävän saattaa minut onnettomuuteen; se on julmaa pilaa, mutta minä annan sinulle siihen luvan, jos voit sitä tehdä! Minä en pyydä mitään -- en mitään lupauksia, en mitään uhrauksia! Minä otan kaiken vastuun, ja maksan kaikki rangaistukset!"

Hän hymyili kyyneltensä läpi pakotettua, pilkallista hymyä. Montague katseli häntä, ja Mrs Winnie kääntyi uudelleen; heidän katseensa kohtasi taas toisensa. Taas näki hän veren kuohahtavan kaulalta hänen poskilleen. Samalla kertaa alkoivat vanhat pedot liikkua hänen sisällään. Hän tiesi, että mitä vähemmän aikaa hän vietti Mrs Winnien sympaattisessa seurassa, sitä parempi heille molemmille.

Hän oli juuri nousemaisillaan, ja jäähyväissanat olivat hänen huulillaan kun äkkiä kuului koputus ovelle.

Mrs Winnie hypähti seisomaan. "Kuka se on?" huusi hän.

Ja ovi avautui ja Mr Duval astui sisään.

"Hyvää iltaa", sanoi hän miellyttävästi ja astui vaimonsa luo.

Mrs Winnie liekehti vihasta ja tuijotti häneen. "Minkätähden tulet tänne ilmoittamatta?" huusi hän.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän -- "Mutta minä löysin tämän postissani."

Ja Montague noustessaan tervehtimään häntä, näki että hänellä oli kädessään leikkaus tuosta syytöskirjotuksesta. Sitten huomasi hän Duvalin aikovan lähteä, ja hän ymmärsi, että mies ei ollut huomannut hänen läsnäoloaan huoneessa.

Duval silmäili Montaguea ja vaimoaan, ja huomasi nyt ensi kerran hänen kyyneleensä ja kiihtymyksensä. "Pyydän anteeksi", sanoi hän; "olen nähtävästi luvattomasti tunkeutunut."

"Niin totta totisesti oletkin", vastasi Mrs Winnie.

Hän teki liikkeen lähteäkseen; mutta ennenkuin hän ennätti ottaa askeltakaan, oli Mrs Winnie rynnännyt hänen ohitsensa ja jättänyt huoneen, läimäyttäen kiinni oven jälkeensä.

Ja Duval tuijotti hänen peräänsä, ja sitten kääntäen katseensa Montagueen nauroi hän. "Hyvä! hyvä! hyvä!" sanoi hän.

Sitten katkaisi hän olonsa ja lisäsi "Hyvää iltaa, herra."

"Hyvää iltaa", sanoi Montague.

Hän vapisi hieman ja Duval huomasi sen; hän hymyili sydämellisesti. "Tämän laatuisesta aineksesta syntyy näytelmiä", sanoi hän. "Mutta pyydän, ettette ole häpeissänne -- meillä ei tule olemaan mitään näytelmiä."

Montague ei keksinyt mitään, mitä hän olisi siihen sanonut.

"Velvollisuuteni on pyytää Evelyniltä anteeksi", jatkoi toinen. "Se oli yksinomaan ikävä sattuma -- tämä häiritsemiseni, nähkääs. Minulla ei ole tapana tunkeutua. Te voitte olla niinkuin kotonanne tulevaisuudessa."

Montague lensi tulipunaiseksi nämä sanat kuullessaan.

"Mr Duval", sanoi hän, "Minun täytyy vakuuttaa Teille, että Te olette erehtynyt --"

Toinen katsoi silmiään siristäen häneen. "Oh, tulkaa, tulkaa!" sanoi hän nauraen. "Jutelkaamme niinkuin maailmanmiehet."

"Minä sanon, että Te olette erehtynyt", sanoi Montague uudelleen.

Toinen kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän sydämellisesti. "Niinkuin haluatte. Tahdoin vain tehdä asiat Teille selväksi, siinä kaikki. Haluan, että iloitsette Evelynin kanssa. Minä en sano Teille hänestä mitään -- Te rakastatte häntä. Riittää, että minä olen omistanut hänet, ja minä olen väsynyt häneen; kenttä on nyt Teidän, Mutta älkää saattako häntä epäluulojen alaiseksi, älkääkä antako hänen tehdä itsestään narria julkisuudessa, jos vaan voitte sitä auttaa. Ja älkää myöskään antako hänen kuluttaa liiaksi paljon rahaa -- hän maksaa minulle jo viisi miljoonaa vuodessa. Hyvää yötä, Mr Montague!"

Ja hän meni ulos. Montague, joka seisoi niinkuin kuvapatsas, saattoi kuulla hänen nauraa kikattavan mennessään alas saliin.

Viimein Montague ryhtyi itsekin tekemään lähtöä. Mutta hän kuuli Mrs Winnien tulevan takaisin ja hän jäi häntä odottamaan. Mrs Winnie tuli sisälle ja sulki oven ja kääntyi häneen päin.

"Mitä hän sanoi?" kysyi hän.

"Hän -- oli sangen miellyttävä", sanoi Montague.

Ja Mrs Winnie hymyili ilkeästi. "Minä menin ulos tarkotuksella", sanoi hän. "Halusin, että sinä näkisit hänet -- näkisit, minkälainen mies hän on ja kuinka paljon 'velvollisuuksia' minulla on häntä kohtaan! Sinä näit, arvaan."

"Kyllä, minä näin", sanoi hän.

Sitten taas hän aikoi lähteä. Mutta Mrs Winnie otti häntä käsivarresta. "Tule ja puhu minulle", sanoi hän. "Ole niin hyvä!"

Ja hän vei hänet uudelleen takan ääreen. "Kuule", sanoi hän. "Hän ei tule tänne enää takaisin. Hän aikoo matkustaa tänä iltana -- luulin, että hän oli jo mennyt. Ja hän ei palaa pariin kuukauteen. Kukaan ei meitä enää häiritse."

Hän tuli hyvin lähelle Montaguea ja katseli häntä kasvoihin. Hän oli pyyhkinyt pois kyyneleensä, ja onnellinen ilme oli palannut takaisin hänen kasvoilleen; hän oli rakastettavampi kuin milloinkaan.

"Minä otin sinut hämmästyttäen vastaan", sanoi hän hymyillen. "Sinä et tietänyt, kuinka olisit menetellyt. Ja minä häpesin -- minä luulin, että sinä minua vihaisit. Mutta minä en aio enää olla onneton -- minä en ollenkaan välitä. Olen iloinen, että puhuin!"

Ja Mrs Winnie nosti kätensä ja tarttui hänen nuttunsa rintaimiin. "Minä tiedän, että sinä rakastat minua", sanoi hän; "minä näin sen sinun silmistäsi juuri äsken, ennenkuin hän astui huoneeseen! Mutta sinä et vaan tahtoisi antaa itsellesi vapautta. Sinulla on niin monta epäilystä ja pelkoa. Mutta sinä saat nähdä, että minä olen oikeassa; sinä olet oppiva minua rakastamaan. Sinä et voi sille mitään -- minä olen oleva niin ystävällinen ja hyvä! Kunhan et vain mene pois --"

Mrs Winnie oli niin lähellä häntä, että hänen hengityksensä kosketti hänen kasvojaan. "Lupaa minulle, rakkaani", sanoi hän kuiskaten -- "että sinä et lakkaa käymästä minun luonani -- että sinä tahdot oppia minua rakastamaan. Minä en voi olla olemassa ilman sinua!"

Montague vapisi joka hermonpäähän saakka; hän tunsi olevansa mies, joka oli tarttunut verkkoon. Mrs Winnie oli omistanut kaikki, mitä hän elämässä tarvitsi; ja nyt tahtoi hän hänet! Hänelle oli mahdotonta ajatellakaan mitään muuta mahdollisuutta.

"Kuule", alotti hän ystävällisesti.

Mutta Mrs Winnie luki hänen katseestaan kiellon, ja hän huusi, "Ei, ei -- et saa! Minä en voi elää ilman sinua! Ajattele! Minä rakastan sinua! Mitä voisin minä muuta sinulle sanoa? Minä en voi uskoa, että sinä et välitä minusta -- sinä _olet_ pitänyt minusta -- minä olen nähnyt sen katseestasi. Kuitenkin sinä pelkäät minua -- miksi? Katso minuun -- enkö ole kaunis muodoltani? Ja onko naisen rakkaus niin pieni asia -- voitko heittää sen luotasi ja tallata maahan niin helposti? Miksi tahdot mennä? Etkö ymmärrä -- ei kukaan tiedä, että olemme täällä -- ei kukaan välitä! Sinä voisit tulla tänne milloin hyvänsä haluat -- tämä on minun paikkani -- minun! Eikä kukaan tule siitä ajattelemaan mitään. Kaikki muutkin menettelevät niin. Siinä ei ole mitään peljättävää!"

Mrs Winnie kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi itsensä hänen lähelleen, niin että Montague saattoi tuntea hänen sydämensä sykkivän hänen rintaansa vastaan. "Oi, älä jätä minua tänä iltana yksin tänne!" huusi hän.

Montaguelle nuo sanat olivat kuin hälyytyskellon lyönti syvälle hänen sielussaan. "Minun täytyy mennä", sanoi hän.

Mrs Winnie heitti päätään taaksepäin ja tuijotti häneen, ja Montague havaitsi kauhun ja tuskan, joka kuvastui hänen silmissään, "Ei, ei!" huusi hän, "älä sano sitä minulle! Minä en voi sitä kestää -- oi katso, mitä minä olen tehnyt! Katsele minuun! Armahda minua!"

"Mrs Winnie", sanoi hän, "Sinun tulee armahtaa _minua_!"

Mutta hän tunsi, kuinka hän tarttui häneen kiinni yhä lujemmin. Ja hän tarttui hänen ranteisiinsa, ja lempeällä väkivallalla irrotti hän hänen otteensa itsestään; Mrs Winnien kädet laskeutuivat sivuille, ja hän tuijotti häneen hämmentyneenä.

"Minun täytyy mennä", sanoi Montague uudelleen.

Ja hän astui ovea kohti. Mrs Winnie seurasi häntä tylsänä katseellaan.

"Hyvästi", sanoi Montague. Hän tiesi, että enemmät sanat olivat turhia; hänen myötätuntonsa olisi ollut niinkuin öljyä liekkien päälle. Mrs Winnie näki hänen liikkuvan, ja kun hän avasi oven, heittäytyi hän alas tuloon ja puhkesi raivoisaan, hillittömään itkuun. Hän sulki oven hiljaa ja meni pois.

Hän löysi raput alakertaan ja sai hattunsa ja päällysvaatteensa kenenkään näkemättä. Hän asteli alas Avenueta -- ja siinä yhtäkkiä kohosi hänen edessään taivasta kohti St. Cecilian jättiläisrakennus. Hän pysähtyi ja tarkasti sitä -- se näytti suurelta, myrskyisänä myllertävältä tunnemereltä. Ja ensi kerran elämässään hän tunsi ymmärtävään, minkä tähden ihmiset ovat panneet kokoon tuon tornina ylöspäin kiipeävän kivikasan!

Sitten meni hän kotia.

Hän tapasi Alicen pukeutumassa joitakin tanssiaisia varten ja Oliverin häntä odottamassa. Hän meni huoneeseensa ja otti päältään päällystakkinsa; ja Oliver tuli hänen luokseen, ja äkkinäisellä liikkeellä heittäytyi hän hänen olkapäidensä yli ja piti ylhäällä voitonmerkkiä.

Hän veti sen esille varovaisesti ja mittaili sen pituutta, hymyillen samalla vahingoniloisesti. Sitten kohotti hän sen ylös valoa kohti nähdäkseen sen väriä. "Musta!" huusi hän. "Sysi musta!" Ja hän katseli veljeään iloinen veitikka silmissään, "Hei Allan!" nauraa hykersi hän.

Montague ei virkkanut mitään.

Kahdeskymmenes luku.

Noin viikko paastonajan alkamisen jälkeen kaupungin huvit tulivat vaimenemaan ja seuraelämä oli muuttava toimintanäyttämönsä maaseutuklubeihin ja Californiaan ja Kuumille lähteille ja Palmurannikolle. Mrs Caroline Smythe pyysi Alicea liittymään hänen seurueeseensa retkellä viime mainittuun paikkaan; mutta Montague pani vastaan, koska hän näki Alicen käyneen kalpeaksi ja hermostuneeksi kolmen kuukauden yötä päivää kestäneiden juhlien jälkeen. Myöskin käynti Floridassa vaatisi viidenkymmenen tai seitsemänkymmenenviiden tuhannen markan arvosta uusia vaatteita; ja nämä nähtävästi eivät riittäisi kesäksi -- ne olisivat kuluneet ja _passé_ siihen aikaan. [_Passé_ = ohi muodista. Suomentaja.]

Niin asettui Alice lepäämään; mutta hän oli liiaksi suosittu saadakseen olla yksin -- muutamien päivien perästä tuli toinen kutsu, tällä kertaa kenraali Prenticeltä ja hänen perheeltään. He suunnittelivat rautatieretkeä -- joka kestäisi yhden kuukauden; heillä tulisi olemaan yksityinen juna, ja kaksikymmentäviisi ihmistä seurueessa, ja he tulisivat menemään Californiaan ja Mexikoon -- "huristaen ympäri piirin", niinkuin he sitä kutsuivat. Alice tahtoi kaikin mokomin mennä ja Montague antoi suostumuksensa. Jälestä päin sai hän harmikseen kuulla, että Charlie Carter oli yksi kutsutuista, ja hän olisi mielellään tahtonut, että Alice olisi kieltäytynyt; mutta Alice ei tahtonut sitä tehdä, eikä hän voinut tehdä päätöstä ja estää häntä.

Nämä junaretket olivat noiden huolettomina eläjien viimeinen ajankuluke; vielä vuosi sitten ei kukaan ollut niistä kuullut, ja nyt viisikymmentä seuruetta jätti joka kuukausi New-Yorkin. Saattoi nähdä tusinan verran näitä hotellijunia yhdellä kertaa Palmurannikolla; muutamat ihmiset elivät kiskojen päällä yhtämittaa ja he olivat rakentaneet erityiset raiteet miellyttäviin paikkoihin joka paikkaan, minne pysähtyivät. Muuan mies oli rakennuttanut jättiläismäisen rautatie-automobiilin, joka oli oinaan muotoinen ja jossa oli sijaa kuudellekymmenelle henkilölle. Prenticen junassa oli neljä vaunua, yksi niistä "kirjastovaunu", joka oli päällystetty St. Iagon mahongilla, ja varustettu ilmatorvijärjestelmällä. Myöskin löytyi siinä kylpyhuoneet, parturisalonki, ja pakaasivaunu, jossa oli kaksi automobiilia tutkimusretkien tekemistä varten.

Mrs Winnien kohtauksen jälkeen Oliver oli ilmeisesti päättänyt, että hänen veljensä oli yksi vihityistä. Kohta sen jälkeen salli hän hänen vilaukselta nähdä sitä puolta elämästään, johon lauluissa poikamiehen päivällisillä oli viittailtu.

Oliver oli aikonut ottaa Betty Wymanin teatteriin; mutta Bettyn isoisä oli tullut aivan odottamatta kotia Länneltä, ja niin tulikin Oliver ja otti hänen sijaansa veljensä.

"Olin aikonut valmistaa hänelle kepposen", sanoi hän. "Me menemme katsomaan yhtä vanhaa rakastettuani."

Se oli käännös eräästä ranskalaisesta huvinäytelmästä, jossa aviolliset uskottomuudet kahden parin välillä olivat aiheena moneen onnettomuuteen. Yksi esiintyvistä henkilöistä oli kamarineitsyt, joka oli rakastunut kauniiseen nuoreen soturiin, mutta jota toisen avioparin mies ajoi takaa. Se oli pienempi osa, mutta nuoressa tytössä, joka sitä näytteli, oli niin paljon suloutta, ja hänen naurunsa oli niin iloinen, että hän teki osastaan varsin huomattavan. Kun näytös oli ohi, kysyi Oliver häneltä, kenen näyttelemisestä hän piti enimmän, ja hän mainitsi nuoren tytön nimen.

"Tule, niin minä esitän sinut hänelle", sanoi Oliver.

Hän avasi erään oven, joka oli heidän aitionsa vieressä. "Kuinka voitte, Mr Wilson?" kysyi hän nyökäyttäen päätään eräälle herralle, joka iltapuvussa seisoi siinä lähellä. Sitten kääntyi hän seurusteluhuoneihin ja kulki alas käytävää ja koputti muutaman oven päälle. Ääni huusi, "Sisään", ja Oliver avasi oven; ja he astuivat pienen pieneen huoneeseen, jossa vaaterippeitä makasi huiskin haiskin ympäri laattialla ja tuoleilla, ja tyttö, korsetteihin ja aluspaitaan puettuna istui peilin ääressä. "Halloo, Rosalie", sanoi hän.

Ja tyttö pudotti puuteriviuhkansa, ja hypähti huudahtaen seisomaan -- "Ollie!" Silmänräpäystä myöhemmin oli hän jo kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympäri.

"Oo sinua kurjaa olentoa", huusi hän. "Minkä tähden sinä et enää tule minun luokseni? Etkö saanut kirjeitäni?"

"Sain muutamia", sanoi hän. "Mutta minä olen ollut ahkera. Tämä on minun veljeni, Mr Allan Montague."

Toinen nyökkäsi päätään Montaguelle ja sanoi, "Kuinka voitte?" -- mutta ei päästänyt irti Oliverista. "Minkätähden et tule minun luokseni?" huudahti hän.

"Kas, kas nyt!" sanoi Oliver nauraen hyvätuulisesti "Olen tuonut veljeni mukanani, niin että sinun tulisi käyttäytyä siivolla."

"Minä en välitä veljestäsi!" huudahti tyttö, kääntämättä häneen edes toista kertaa katsettaan. Sitten työnsi hän Oliverin eteensä ja katseli häntä kasvoista kasvoihin käsivarsiensa etäisyydeltä. "Kuinka voit olla niin julma minulle!" kysyi hän.

"Sanoinhan sinulle, että olin ahkera", sanoi Oliver iloisesti. "Ja minä annoin sinulle rehellisen varoituksen, annoinhan? Kuinka Toodles jaksaa?"

"Oo, Toodles on hurmaantunut", sanoi Rosalie. "Hän on saanut uuden ystävän." Nyt hänen käytöksensä muuttui liehakoittelevaksi ja hän lisäsi: "Oi, Ollie! Hän antoi hänelle timanttineulan! Ja Toodles näyttää aivan kreivittäreltä -- hän odottaa tilaisuutta saadakseen kantaa sitä jossakin osassa!"

"Olethan nähnyt Toodlesin?" sanoi Oliver veljelleen. "Hän esiintyy 'Kamtshatkan Kalifissa'!"

"Toiset lähtevät matkalle ensi viikolla", sanoi Rosalie. "Ja sitten jään minä aivan yksin." Hän lisäsi mairittelevalla äänellä: "Ollie, ole nyt kiltti poika ja ota meidät ulos tänä iltana, teethän sen? Ajattele, kuinka kauan siitä on, kun olen sinua nähnyt! Oh, minä olen ollut niin herttainen, etten enää tunne itseäni peilistäkään. Teethän sen, Ollie!"

"Olkoon menneeksi", sanoi hän, "voinhan teidät ottaa."

"Minä en aiokaan päästää sinua pujahtamaan käsistäni", huusi tyttö. "Minä hyppään suoraan yli rampin sinun jälkeesi!"

"Sinun olisi parasta pukeutua nyt", sanoi Oliver. "Myöhästyt."

Hän sysäsi syrjään tarjottimen, jolla oli muutamia laseja, ja istuutui muutamalle pölkylle; ja Montague seisoi nurkassa ja tarkasti Rosalieta, kun hän puuteroi ja maalasi itseään ja puki ylleen kevyen kesäpuvun ja hän siinä lasketteli virtana juttuja "Toodelesista" ja "Flossiesta" ja "Gracesta" ja muutamista muista. Muutamia minuutteja myöhemmin kuului ukkos-ääni käytävällä: "Toinen näytös!" Vielä muutamia syleilyjä ja sitten Oliver harjasi puuterin pois nutustaan ja meni nauraen pois.

Montague seisoi muutamia minuutteja kulissien takana tarkastellen, kuinka näyttämönvaihtajat viimeistelivät uutta näyttämöä ja eri näyttelijät ottivat kukin asentonsa. Sitten menivät he aitioonsa. "Eikö hän ole helmi?" kysyi Oliver.

"Hän on hyvin kaunis", myönsi toinen.

"Hän tuli suoraan köyhäin kortteleilta", sanoi Oliver -- alhaalta Rivington Streetiltä. Sitä ei tapahdu usein.

"Kuinka tulit hänet tuntemaan?" kysyi hänen veljensä.

"Oh, minä etsin hänet sieltä. Hän oli silloin kuorossa. Minä toimitin hänelle ensimäisen lausumaosansa."

"Sinäkö?" sanoi toinen hämmästyneenä. "Kuinka sen teit?"

"Oh, vähän rahaa vain", oli vastaus. "Raha saa aikaan melkein vaikka mitä. Ja minä olin rakastunut häneen -- kas sillä tavalla hänet sain."

Montague ei virkkanut mitään, vaan istui ajatuksissaan.

"Ottakaamme hänet mukanamme illalliselle ja tehkäämme hänet onnelliseksi", lisäsi Oliver, kun verho näyttämöllä kohosi ylös. "Hänellä on ikävä, arvaan. Näes, minä lupasin Bettylle, että tekisin parannuksen."

Koko sen näytöksen ja seuraavien ajan näytteli Rosalie yksinomaan heitä varten; hän oli niin täynnä viehättäväisyyttä ja tulta, että yleisö aivan huusi innostuksesta ja hän sai osaksensa monta sarjaa kättentaputuksia. Sitten kun näytös oli ohi, riistäytyi hän irti kauniin, nuoren sotilaan sylistä ja lensi pukuhuoneeseensa, missä hän Oliverin ja Montaguen sinne saapuessa oli puoleksi valmiina lähtemään ulos kadulle.

He kulkivat ylös Broadwayta, ja eräästä ihmisryhmästä, joka tuli ulos toisesta näyttämönovesta, pujahti heidän luokseen nuori tyttö -- kevyt pikku olento, jolla oli pienen nuken kasvot ja suuri hattu ja sen päässä purppuran punainen sulka. Tämä oli "Toodles" -- tunnettu muuten Helen Gwynnen nimellä; ja hän otti Montaguen käsivarren, ja he jäivät kulkemaan Oliverin ja hänen toverinsa takana.

Montague mietti mitä sanoa kuorotytölle matkalla illallisaterialle. Jälestä päin hänen veljensä kertoi hänelle, että Toodles oli ollut erään kiinteimistöasiamiehen vaimo pienessä kaupungissa Oklahomassa, ja oli paennut kunnianarvoisasta ja ikävystyttävästä asemastaan muutaman matkustavan teatteriseurueen kanssa. Nyt näytteli hän osaa kiertävässä musikaalisessa ilveilyssä, jonka Montague oli nähnyt Mrs de Graffenriedillä; ja samalla vannoi hän uskollisuutta kauniille nuorelle "viiniasioitsijalle." Hän ilmaisi Montaguelle salaisuutena toivovansa, että viime mainittu näkisi hänet sinä iltana -- hänet täytyi saada hieman mustasukkaiseksi.

Ihmiset olivat antaneet tälle osalle Broadwayta nimen "suuri valkoinen tie"; ja sen päässä seisoi suunnaton hotellirakennus kirkkaasti valaistuna, rakennettuna oivallisesta marmorista ja pronssista, ja seinillä ja sisällä oli kuuluisia maalauksia. Tällä hetkellä jokainen sen monista ruokailuhuoneista oli tungokseen asti täynnä illallisseurueita, ja koko paikka kaikui naurusta ja lautasten räminästä ja lukuisten orkesterien sävelistä, jotka sankarillisesti keskellä melua tekivät raskasta työtään. Täältä löysivät he itselleen pöydän, ja sillä aikaa kun Oliver tilasi paistettuja kylmiä munia ja viiriäisiä aspiksen kera, istui Montague ja katseli ympärilleen meluavia seurueita, ja kuunteli Rivington Streetillä pienen ompelijatar-näyttelijättären lavertelua.

Hänen veljensä oli "saanut hänet", sanoi hän, ostamalla hänelle lausunto-osan eräässä näytelmässä; ja Montaguen mieleen muistui hurjat juomingit, joista hän oli kuullut puhuttavan poikamiehen päivällisillä, ja hän aavisti, että täällä hän oli sen virran lähteillä, joista ne saivat ravintonsa. Heitä lähimpänä olevassa pöydässä oli nuori juutalainen, jonka Toodles hänelle näytti ja sanoi olevan suuren kangastavaratehtailijan pojan ja perijän. Hänellä oli tapana "pitää" useita tyttöjä, sanoi hän; ja tuo kuninkaallinen olento, joka oli häntä _vis à vis_ [= vastapäätä] oli kuorotyttönä "Mandalayn tyttösissä." Ja vähän kauempana huoneen perille päin oli nuori poika, jolla oli enkelimäiset kasvot ja syntyperäisen prinssillinen ilme -- hän oli perinyt viisi miljoonaa ja paennut koulusta, ja oli luomassa itselleen nimeä Tenderloinissa. Se pikkuinen sievä tyttö, puettuna ylt'yleensä vihreään, joka istui hänen kanssaan, oli Violet Fane, joka oli taiteilijan mallina eräässä uudessa voittokulussa kulkeneessa näytelmässä. Hänestä oli ollut täyden sivun kuva sunnuntain "urheilulehden" lisälehdessä, jota täällä luettiin -- huomautti hänelle Rosalie.

"Minkätähden et koskaan tee sitä minulle?" lisäsi hän kääntyen Oliveriin.

"Saatanhan sen tehdä", sanoi hän nauraen. "Mitä se maksaa?"

Ja kun hän kuuli, että siitä kunniasta saisi hän maksaa ainoastaan seitsemäntuhatta viisisataa markkaa, sanoi hän, "Minä teen sen, jos olet kiltti." Ja siitä hetkestä katosi viimeinenkin tuskan jälki Rosalien kasvoilta ja keskustelusta.

Kun shampanjatoti oli juotu, tuli hän ja Oliver tuttavalliseksi. Sitten kääntyi Montague Toodlesin puoleen saadakseen kuulla enemmän siitä kuinka "toinen sukupolvi" ryösti ylemmällä asteella olevia naisia.

Kuorotytöt saivat viidestäkymmenestä sataan markkaan viikolta, sanoi Toodles; ja se riitti tuskin vaatteiden maksuksi. Hänen työnsä oli hyvin epävarmaa -- hän saattoi kuluttaa viikkokausia harjotuksissa, ja sitten, jos näytteleminen epäonnistuisi, ei hän saisi penniäkään. Se oli koiran elämää; ja avaimet vapauteen ja tilaisuuksiin antoi hänelle niiden rikkaiden miesten "pitäminen", jotka maleksivat teattereissa ja piirittivät tyttöjä. He lähettivät heille osotuksia, taikka tuhlasivat heille kukkavihkoja, joiden sisälle oli kätkettynä kortteja tahi kukaties rahaa. Oli olemassa miljonääritaiteilijoita ja -runoilijoita, jotka ensi näytöksiä varten olivat säännöllisesti varanneet eturivien istuimet; heillä oli sopimuksia kukkakauppiaiden ja lakeijojen ja sokurileipureiden kanssa ja antoivat _Carte blanchen_ [= vapaalippu] kymmenille tyttösille, jotka lainasivat itseään heidän tarkotuksiaan varten. Joskus he olivat liitossa johtajien kanssa, ja tyttö, joka pani vastaan, saattoi huomata toiveensa tuhoutuvan; joskus nämä miehet saattoivat rahoillaan järjestää näytäntöjä, antaakseen tilaisuuden jollekin suosikille.

Myöhemmällä kääntyi Toodles kuuntelemaan Oliveria ja hänen toveriaan; ja Montague istui takana ja katseli ympäri huonetta. Lähinnä häntä oli pitkä pöytä ja sen ääressä tusina ihmisiä; ja hän tarkasteli shampanjakulhoja ja fantastisen näköistä loppumatonta ruokalajien sarjaa, ja mässääjiä, joiden kasvot hohtivat punaisina ja silmät kuumeisina ja jotka nauroivat äänekkäästi. Yli kaiken melun kuului orkesterin ääni, kutsuvana, kutsuvana niinkuin myrskytuuli vuorilla; musiikki oli raivoisaa ja sekavapiirteistä, ja synnytti kuvaamattoman tuskan ja epätiedon tunteen. Kun oikein ymmärsi, että tämä sama tapahtui tuhansissa eri paikoissa ympärillä, näytti siltä, kuin täällä olisi ollut nautintojen ja näännytyksen virta, jonka rinnalla ylhäisön elämä ei ollut mitään.

Sanottiin, että New-Yorkin hotellit asetettuina perätysten ulottuisivat Lontooseen saakka; ja ne pitivät huolta parista sadasta ihmisestä päivässä -- lauma, joka oli tullut kaikilta maailman kulmilta etsimään nautintoja ja kiihoketta. Siellä oli uteliaita katselijoita ja "maalaiskundeja" neljästäkymmenestäviidestä valtiosta; teksassilaisia paimenia ja puutavarakuninkaita Mainelta ja kaivosmiehiä Nevadasta. Kotona tuli heidän pitää huolta maineestaan ja ehkä perheestään; mutta kerran heittäydyttyään Tenderloinin pyörteisiin olivat he kätketyt kaikelta maailmalta. He tulivat taskut täynnä rahaa; ja hotellit ja ravintolat, pelihelvetit ja keinottelulaitokset ja porttolat -- kaikki olivat siellä heitä odottamassa! Niin kiihkeäksi oli tullut kilpailu, että oli alemassa räätäliliike ja pankki, jotka olivat avoinna ympäri vuoden, lukuunottamatta sunnuntaipäiviä.

Kaikkialla jalkojesi juurella oli levitettynä paheiden verkko. Hotellisi ylitarjoilija oli "laulajattaren" "ohjaaja" ja kotisalapoliisi "kalasteli" pelihelveteissä. Suloinen nainen, joka hymyili sinulle "Peacock Alleyllä", oli "madame"; miellyttäväkasvoinen nuorukainen, joka puheli sinulle tarjoilupöydän ääressä, etsiskeli kundeja välitystoimistolle, joka oli viereisessä huoneessa. Kolme kertaa yhdessä ainoassa päivässä tarjottiin Montaguelle eräässä toisessa tällaisessa suuressa yömajassa "pientärahaa" ja niin avautuivat hänen silmänsä näkemään uudenlaatuista ryöstämistä. Häntä hämmästytti livreapukuisten palvelijain suuri lukumäärä, jotka hyörivät hänen ympärillään ja joille hän antoi juomarahoja palveluksistaan. Hän ei huomannut, että poikaset pesuhuoneissa ja vaate-eteisissä eivät osanneet puhua sanaakaan englantia; hän ei saattanut tietää, että heidät tarkastettiin joka ilta ja tyhjennettiin putipuhtaaksi, ja että kreikkalainen, joka oli heidät vuokrannut, oli maksanut seitsemänkymmentäviisi tuhatta markkaa vuodessa hotellille siitä etuoikeudesta.

Niin pitkälle olivat pahuuden haarat levinneet, että oli olemassa prostitutionipaikkoja, joissa asiat toimitettiin yksinomaan telefoonin kautta, ja jotka lähettivät naisen vaunuissa millä osotteella hyvänsä; ja siellä oli yläluokille luovutettuja taloja, jotka varustivat erinomaisen hienoja asuntoja ja niihin tyttösiä ja kamarineitoja palvelijoina. Ja tässä paheiden maailmassa tunnustettiin täydellisesti nykyaikainen oppi molempien sukupuolien yhdenvertaisuudesta; naisia varten oli olemassa erityiset peli- ja keinotteluhelvetit ja opiumitarjoilut, ja juopottelupaikat, jotka pitivät huolta naisten tarjoilusta. Erään suuren hotellin "oranssi-huoneessa" voit nähdä rikkaita naisia, kaiken säätyisiä ja kaiken näköisiä, jotka sormissaan hypistelivät nahkapäällyksisiä ja kullalla levytettyjä viinikortteja. Tässä huoneessa yksin myytiin yli kymmenen tuhannen markan arvosta juomia yhtenä päivänä; ja hotelli maksoi vuosittain viisi miljoonaa markkaa korkoja Devonien maa-alueelle. Täällä läheisyydessä oli myöskin Devoneilla "neekerikasteikkoja", missä aamun varhaisilla tunneilla saattoi nähdä valkoihoisia naisia rikkaissa pukimissa juomassa juovutusjuomia.

Tässä loiselämän kiehuvassa kattilassa oli monta tapaa, joilla rahaa voitiin hankkia, ja siellä kohtasi monenlaisia outoja ja uskomattomia tyyppejä inhimillisiä olentoja. Kerran oli Montaguelle ylhäisön keskuudessa osotettu erästä naista, joka oli ollut "tatuoituna naisena" sirkuksessa; siellä oli myöskin toinen, joka oli ollut osallisena merihöyrylaivahuijauksissa, ja vielä toinen, joka oli pessyt lautasia kaivoskentillä. Erään tällaisen suuren holliin omistaja oli ollut hyvin menestynyt murtovaras; ja erään departementtivaraston omistaja oli alottanut elämänsä "varkaiden piilottajana." Jokaisessa näissä mässääjäin ryhmissä voitiin sinulle osottaa tällaisia merkillisiä olentoja: siellä oli monimiljonääri, joka myi pilaantuneita hyytelöitä ihmisille; toinen, joka oli keksinyt lapsia rauhottavan opiumisiirapin; seuraa rakastava vanha herrasmies, joka maksoi tyhjäksi useiden rautateiden "keltaisen koirarahaston"; kaunis ajuri, joka oli karannut perijättären kanssa. Kerran oli eräs suuri tiedemies keksinyt uudenmalliset alusvaatteet, ja oli koettanut tehdä keksinnöstään lahjan ihmiskunnalle; ja tuolla oli mies, joka oli tarttunut asiaan ja lyönyt sillä miljooneja! Tuolla oli "transsimediumi", joka oli saanut kokonaisen omaisuuden kuihtuneelta vanhalta tehtailijalta; täällä oli suuri sanomalehti-isäntä, joka julkaisi humbuugi-ilmotuksia ja otti viisi markkaa riviltä; täällä oli sikaritehtailija, jonka loistavat kasvot nähtiin jokaisen vekselipöydän päällä -- hän oli alottanut tinatehtailijana, ja välttääkseen tullimaksuja, oli hän antanut valattaa raaka-aineensa kuvapatsaiden muotoon ja tuonut ne maahan taideteoksina!

Niin kauhistuttavia ja saastaisia kuin olivatkin ne lähteet, joista rikkaudet olivat kootut, niin yhtä saastaiset ja vielä kauhistuttavammat olivat ne tarkotukset, joihin ne tuhlattiin. Mrs Vivie Patton oli viitannut Montaguelle jostakin "Decameron Klubista", jonka jäsenet kokoontuivat toistensa koteihin ja kilpailivat keskenään inhottavien juttujen kertomisessa; Strathcona oli kertonut hänelle toisesta ryhmästä ylhäisiä naisia ja herroja, jotka panivat toimeen loistavia juhlia, joissa he pukeutuivat menneiden aikakausien pukuihin, ja jäljittelivät kuuluisia historiassa esiintyviä persoonallisuuksia, ja hovien ja leirien paheita ja hurjia juominkeja. Kerrottiin "Kleopatra-öistä" huvipursien kannella Newportissa. Wall Streetillä oli muuan "sukeltaja", joka oli alottanut elämänsä kaivosmiehenä Lännellä; ja kun hänen liiketuttavansa tulivat kaupunkiin, vuokrasi hän vankkurit, ja otti lastiksi shampanjaa ja puoli tusinaa prostitueerattuja naisia, ja vietti yön kiitäen ympäri maaseutuja. Tämä mies asusti nyt eräässä New-Yorkin suurimmista hotelleista; ja omassa osastossaan saattoi hän toimeenpanna taistelukilpailuja ja kukkotappeluita; ja verisiä näyttelyjä, joita kutsuttiin nimellä "syyhyttävät nyrkkiottelut", ja joissa miehet koettivat pehmittää toistensa sääriluita; tai ehkä "kuninkaallisen taistelun", jolloin puoli tusinaa neekereitä tappeli keskenään palkinnosta, jona oli katosta riippuva timanttineula. Siellä oli toinen mahtava persoonallisuus, satakertainen miljonääri, joka oli rakennuttanut itselleen palatsin, joka oli koko kaupungin painajaisena; saattoi saada kutsun päivällisille tähän taloon, ja löytää itsensä istumassa kolmen tai neljän alastoman naisen keralla pöydässä. Ja eräällä hänen ystävällään oli huvituksena hangata hajuvesiä nuorten tyttöjen ruumiseen, ja huumata itseään tuoksulla; kun tämä ijäkäs mies meni naimisiin, ryömivät hänen häpeälliset tekonsa päivän valoon niinkuin inhottavat käärmeet reijistään.

Montague oli nyt maailmassa, jolle kaikki nämä ruokottomat salaisuudet olivat elämän jokapäiväisiä tosiasioita; näiden teatterilämpiöiden ja taiteilijain atelierityttöjen keskuudessa saattoi kuulla mainittavan maassa mitä kunnioitetuimpia ja suurimpia nimiä ja niiden ympärillä pelottavia pilapuheita. "Olin viime yönä erään tuomarin kanssa", sanoi nuori nainen, joka pysähtyi tervehtimään Oliveria; ja sitten seurasi kertomus paikasta, missä harjotettiin erilaisia likaisia paheiden muotoja ja kiihotettiin siten kuihtuneita himoja.

Mikään kuvaus Maailmankaupungin elämäntavoista ei olisi täydellinen, jollei se jättäisi vastahakoisen lukijan mieleen jotakin käsitystä siitä määrästä, missä näiden luonnottomien paheiden iljettävä harjottaminen voitti jalansijaa. Ei olisi ollenkaan liioiteltua sanoa, että joutilasten luokkien keskuudessa ne raivosivat niinkuin ruttotauti. Kymmenen vuotta takaperin katseli niitä halveksimisella vieläpä jokainen ammattipaheellinenkin; mutta nyt tunnusti yleisin prostitueerattu sen osaksi omasta kohtalostaan.

Eikä ollut niitä korkeuksia, joihin ne eivät olisi päässeet -- valtioministerit olivat niiden orjia; ne hallitsivat suuria rikkauksia ja määräsivät yleisiä tapahtumia. Washingtonissa oli ollut eräs lähettiläs, jonka oma tytär opetti niitä suuren isänsä taloissa, kunnes häväistysjuttu pakotti ministerin kutsumaan hänet takaisin. Muutamat näistä paheiden harjotuksista olivat seurauksiltaan pelottavia, murtaen uhrinsa täydellisesti lyhyessä ajassa; ja lääkärit, jotka tutkivat niiden oireita, kauhistuivat nähdessään niitä ilmenevän ystäviensä kodeissa.

Ja New-Yorkista, maan varallisuuden ja sivistyksen keskustasta, levisivät nämä paheet maan joka kulmalle. Teatteriseurueet ja matkustavat kauppamiehet kuljettivat niitä mukanaan; vierailevat kauppiaat ja uteliaat tyhjäntoimittajat saivat niitä. Korttikaupustelijat möivät irstaita kuvia ja kirjoja -- joiden valmistaminen ja tuottaminen oli vallan erikoinen teollisuus; saattoi saada käsiinsä englanninkielisinä ulkomailla painettuja luetteloja, joiden sisältö sai ilkeät väreet tuntumaan ihossa. Siellä oli halpoja viikkolehtiä, jotka maksoivat viisikymmentä penniä vuodessa, ja joita avoimista ulkoikkunoista heitettiin palvelustyttösille; siellä oli keltakantisia ranskalaisia novelleja, jotka kertoivat talonrouvien uskomattomasta irstaisuudesta. Omituisena lisätodistuksena ylhäisön moraalista oli se, että junissa, jotka kulkivat määrättyihin esikaupunkiyhteiskuntiin ja joiden säännöllisinä matkustajina olivat äärimmäiset muotisankarit, tekivät sanomalehtipojat tuottavaa kauppaa tuollaisella kirjallisuudella; ja kun hyvässä maineessa olevan kirkon sielunpaimen karkasi "suuren maailman" tytön kanssa, julisti piispa sen julkisesti hänen seurakuntalaistensa moraaliseksi häpeäksi!

Teoriiana oli, että oli olemassa kaksi maailmaa, ja ne pidettiin jyrkästi toisistaan erotettuina. Oli kahden säätyisiä naisia: toisen kanssa oltiin leikkisillä ja se heitettiin syrjään, ja toista suojeltiin ja kunnioitettiin. Sellaisia ilmiöitä kuin prostitueerattuja ja käytettyjä naisia saattoi kyllä olla olemassa, mutta niistä ei hienostuneet ihmiset puhuneet, eikä heillä ollut mitään tekemistä niiden kanssa. Mutta Montague oli kuullut sanottavan, että jos seuraisi orjainketjua, niin löytäisi toisen pään kietoutuneena mestarin ranteen ympärille; ja hän huomasi Tenderloinin pursuavan kostoaan Viidennen Avenuen päälle. Asianlaita ei ollut sellainen, että rikkaat miehet olisivat kuljettaneet ainoastaan sairalloiset paheet vaimoilleen; ei, vaan he veivät mukanaan myöskin tavat ja ihanteet.

Montaguea oli hämmästyttänyt asioiden tila, mikä vallitsi New-Yorkin seuraelämässä; naisten juominen ja tupakoiminen ja pelaaminen, heidän kovat ja ruokottomat näkökantansa elämästä, heidän raa'at juttunsa, joita he alituisesti kertoivat. Ja täällä, tässä "pinnan alaisessa" maailmassa oli hän joutunut turmeluksen alkulähteille. Se oli jotakin, joka leimahti äkkiä intuitsionina -- muurit kahden maailman välillä alkoivat murtua maahan!

Hän saattoi seurata asioiden kulkua tuhansissa eri muodoissa. Siellä oli Betty Wyman. Hänen veljensä oli aikonut ottaa hänet teatteriin, viedäkseen hänet näkemään Rosalieta -- valmistaakseen siten hänelle kepposen! Nyt tietystikin Betty tiesi hänen ja hänen säätynsä poikamaisista kujeista; hän ja hänen tyttöystävänsä kuiskailivat ja tekivät heistä pilaa heidän ympärillään. Tuossa istui Oliver, hymyillen ja täynnä ruokottomuuksia, leikitellen Rosalien kanssa niinkuin kissa leikkii hiiren kanssa; ja aamulla hän olisi Bettyn kanssa -- kuka saattoi enää epäillä, mistä Betty oli perinyt suhtautumistapansa elämään? Ja ajatuskannat, joita Oliver oli opettanut hänelle tyttönä, säilyttäisi hän vielä ollessaan vaimona; Oliver saattaisi kiihkoisasti tahtoa pitää häntä itseään varten, mutta tulisi olemaan toisia, joiden edut vetäisivät toisaanne.

Ja Montague muisteli toisia seikkoja, jotka hän oli nähnyt tai kuullut seuramaailmasta, ja jotka hän voisi todeta selkosiksi, jotka olivat tästä "pinnanlaisesta" maailmasta kotoisin. Mitä enemmän hän ajatteli selitystä, sitä enemmän se näytti hänelle selvenevän. Tätä "seuramaailmaa", joka hänet oli hämmentänyt -- tätä saattoi hän nyt kuvailla: sen elämän tavat ja ihanteet olivat sellaisia, jollaisia hän oli odottanut tapaavansa näyttämöelämän "vapaalla" puolella.

Seuramaailman muodostivat tietenkin naiset ja naiset ne olivat, jotka antoivat sille sen sävyn; ja seuramaailman naiset olivat näyttelijättäriä. He näyttelivät kuuluisuuden ja huomion rakkaudessaan; he näyttelivät makuasioissaan vaatteidensa ja jalokiviensä suhteen, he näyttelivät pitäessään papyrosseista ja shampanjasta. He käyttäytyivät niinkuin näyttelijättäret; he puhuivat ja ajattelivat niinkuin näyttelijättäret. Ainoa silmiinpistävä ero oli siinä, että todelliset näyttämön naiset valittiin suurella tarkkuudella -- he olivat ainakin vissillä asteella edulliseen fyysilliseen asuun nähden; jota vastoin seuramaailman naiset eivät olleet vähääkään valikoituja -- toiset olivat laihoja, ja muutamat olivat paksuja, ja jotkut olivat kiduttavan yksinkertaisia.

Montague muisteli tapauksia, jolloin nämä kaksi säätyä olivat kohdanneet toisensa, kuten eräillä yksityisillä vastaanottojuhlilla. Alkoi tulla muotiin kuuluvaksi seikaksi kilistellä maljoja näyttämöhenkilöiden kanssa sellaisissa tilaisuuksissa; ja hän muisteli, kuinka luonnollisena seikkana nuorempi polvi tämän piti. Ainoastaan vanhemmat henkilöt pysyttelivät erillään; he katselivat alas näyttämön naisiin sanomattomasta korkeudestaan, ikäänkuin johonkin, joka kuului alempaan säätyyn -- sentähden että olivat pakotetut tekemään työtä elatuksensa puolesta. Mutta Montaguesta tuntui istuessaan ja keskustellessaan siinä tämän onnettoman kuorotytön kanssa, joka oli myynyt itsensä pieneen nautintoon, että oli helpompaa antaa anteeksi hänelle kuin naiselle, joka oli syntynyt ylellisyydessä, ja halveksi niitä, jotka hankkivat hänelle hänen rikkautensa.

Mutta enimmän kaikista kohdistui myötätunnon tunteet henkilöön, jota ei tavattu kummassakaan näistä säädyistä; tyttöön, joka ei ollut myynyt itseään, vaan taisteli elatuksensa puolesta tämän raatelevan turmeluksen keskellä. Oli tuhansia itseään kunnioittavia naisia, myöskin näyttämöllä; Toodles itse oli ollut niiden joukossa, sanoi hän Montaguelle. "Kuljin rohkeasti eteenpäin kauan aikaa", sanoi hän, nauraen iloisesti -- "ja viidelläkymmenellä markalla viikkokaudessa! Minulla oli tapana olla ulkona matkoilla, ja he maksoivat minulle kahdeksankymmentä; ja ajatelkaa, miltä tuntuu koettaa elää pysähtymällä kuhunkin paikkaan yhdeksi illaksi -- asua jossakin ja pysähtyä hotelleihin ja pukea itsensä teatteria varten -- kahdeksallakymmenellä viikossa, eikä mitään työtä puoleen vuoteen! Ja sillä aikaa -- tunnetteko Cyril Chambersin, kuuluisan kirkkomaalarin?"

"Olen kuullut hänestä", sanoi Montague.

"No niin, olin erään näyttelyn mukana täällä Broadwayllä ensimäisenä talvena; ja joka ainoa ilta kuuden kuukauden ajalla hän lähetti minulle kimpun orkiksia, joiden oli täytynyt maksaa vähintäin neljäsataa markkaa! Ja hän sanoi minulle, että hän avaisi minulle laskun kaikissa liikkeissä, missä vaan halusin, jos viettäisin seuraavan kesän hänen kanssaan Europassa. Hän sanoi, että minä voisin ottaa äitini taikka sisareni mukaan -- ja minä olin niin viaton siihen aikaan, minä ajattelin, että se merkitsi varmasti, että hän ei tarkottanut mitään pahaa!"

Toodles hymyili muistolle. "Menittekö?" kysyi mies.

"En", oli vastaus. "Minä jäin tänne erään puutarhanäyttelyseurueen kanssa, joka sitten meni kumoon. Ja minä menin entisen johtajani luo pyytämään työtä, ja hän sanoi minulle, 'En voi maksaa muuta kuin viisikymmentä markkaa viikossa. Mutta miksikä olette sellainen narri?' 'Mitä tarkotatte?' kysyin; ja hän vastasi, 'Miksikä ette ota rikasta armasta itsellenne? Silloin voisin maksaa Teille kolmesataa.' Sellaista kuulee tyttö näyttämöllä!"

"En ymmärrä", sanoi Montague hämmästyneenä. "Tarkottiko hän sitä, että hän voisi saada rahaa mieheltä?"

"Ei suorastaan", sanoi Toodles; "mutta liput -- ja reklaami. Kas, miehet vuokraavat eturivin istuimet koko näytäntökaudeksi, jos he ovat ihastuneet johonkin tyttöön näyttämöllä. Ja he ottavat kaikki ystävänsä mukanaan katsomaan häntä, ja hänestä tullaan puhumaan -- hän on nyt jotakin, sen sijaan että äsken ei ollut mitään, niinkuin minä."

"Siis he tosiaankin auttavat häntä näyttämöllä!" sanoi Montague.

"Auttavat!" huudahti Toodles. "Jumalani! Olen tuntenut erään tytön, joka oli ollut ulkomailla muutaman ensiluokkaisen keikarin kanssa -- ja hänellä oli pukuja ja jalokiviä, jotka sitä todistivat -- ja hän palasi kotia ja pääsi ensiriviin kuorossa viiden sadan markan palkan palkalla viikkokaudessa."

Toodles oli iloinen ja kaikesta välinpitämätön; ja se kaikki heitti Montaguen silmissä yhä uuden varjon koko tuon mustan murhenäytelmän yli. Hän istui vaipuneena synkkiin mietelmiin, unohtaen toverinsa ja paikan melskeen ja loistavan kirkkauden.

Keskellä tätä ruokailuhuonetta oli suuri kartionmuotoinen kaappi, joka sisälsi vaihtelevan näytelmän ruokalajeja; ja kun ne virtailivat sieltä ulos, jäi Montague niitä katselemaan. Siellä oli lautasia, jotka olivat varustetut kukkaisilla ja yrteillä, ja sisälsivät paistettua kalkkunaa ja palvattua kinkkua, hyytelöityä lihaa ja liemiruokia ja torttuja ja jäähdytettyjä kakkuja -- kaikellaisia ihmeellisimpiä laitteita, mitä mielikuvitus suinkin saattoi keksiä. Olisi saattanut viettää kokonaisen tunnin niitä tutkiessa, ja pinnalta pohjaan saakka ei olisi löytynyt mitään, mikä olisi ollut yksinkertaista, ei mitään, mikä olisi ollut luonnollista. Kalkkunoiden ympärille oli kääritty paperikiehkuroita ja ruusukkeita; kinkut olivat peitetyt valkealla limalla ja koviksi keitetyt kravut keltaisella _mayonnalais-kastikkeella_ ja kaikki ylt'yleensä maalatut vaaleanpunaisilla ja vihreillä ja mustilla maaseutumaisemilla ja merinäköaloilla -- "laivoineen ja kenkineen ja pikineen ja kaalinpäineen ja kuninkaineen." Hyytelöidyt lihat ja liemet olivat muovaillut hedelmiksi ja kukkasiksi ja loistavia taideteoksia laadittu neilikanvärisestä ja valkoisesta sokurileivoksesta -- tallipiha, esimerkiksi, hevosineen ja lehmineen, ja pumppu, ja maitotyttö -- ja pari alligaattoria.

Ja kaikki tämä vaihtui joka päivä! Joka aamu saattoi nähdä tusinoittain odottavia palvelijoita jonossa kantamassa uusia annoksia ylös korkeuksiin. Montague muisti Betty Wymanin huomautuksen heidän ensi kertaa keskustellessaan -- he olivat silloin joutuneet vispattuun kermaan, joka oli muovailtu kiemuroihin -- kuinka hänen veljensä oli kerran sanonut, "Jos Allan olisi täällä, ajattelisi hän sitä miestä, joka tuon kerman kiinnitti, ja kuinka kauan se häneltä vei, ja kuinka hän ehkä oli lukenut 'Yksinkertaista Elämää'!"

Hän ajatteli sitä nyt parhaallaan; hän seisoi siinä ja tuijotteli ympärilleen, ja katseli kummastellen kaikkia noita orjia, jotka palvelivat tässä suunnattomassa ylellisyyden temppelissä. Hän katseli tarjoilijoita -- kalpeita, onttorintaisia, kituvan näköisiä miehiä; hän kuvitteli mielessään niitä vielä alemman laatuisten palvelijoiden laumoja, jotka eivät milloinkaan olleet astuneet päivän valoon; miehiä, jotka pesivät astioita, miehiä, jotka kantoivat jätteitä ja eläinten sisälmyksiä, miehiä, jotka loivat lapioilla hiiliä sulatusuuniin ja synnyttivät kuumuutta ja valoa ja voimaa. Suljettuina hämäriin kellareihin, monta kerrosta maan alla, ja määrättyinä ikuisesti palvelemaan aistillisuutta -- kuinka kauhean täytyi heidän kohtalonsa olla, kuinka kuvaamattoman heidän turmeluksensa! Ja he olivat ulkomaalaisia; he olivat tulleet tänne etsimään vapautta. Ja uuden mantereen valtijaat olivat ottaneet heidät kiinni ja tyrmänneet heidät sinne!

Tästä lähtökohdasta hänen ajatuksensa kulkivat eteenpäin raatajain joukkoihin kaikilla maailman kulmilla, joiden tehtävänä oli luoda sitä, mitä nämä sokeat mässääjät hävittivät: naisiin ja lapsiin lukemattomissa kehruumoissa ja orjatehtaissa, missä kehrättiin kankaita ja leikattiin ja ommeltiin vaatteita; tyttöihin, jotka tekivät keinotekoisia kukkia, jotka pyörittivät papyrosseja, jotka kokosivat rypäleet viinipuista; kaivosmiehiin, jotka kaivoivat hiiliä ja kalliita metalleja ulos maasta; miehiin, jotka tähystivät kymmenistä tuhansista vahtitorneista ja merkinantokoneista, jotka taistelivat elementtejä vastaan kymmenien tuhansien laivojen kansilta -- tuodakseen kaiken tämän tänne hävitettäväksi. Aste asteelta sitä mukaa kuin ylellisyyden hillitön virta kasvoi ja ihmisten voimat käännettiin synnyttämään turhuutta ja turmelusta -- niin, sitä mukaa lisääntyi kaikkien näiden Mammonan orjien kurjuus ja alennustila. Ja kuka saattoi kuvitella, mitä he siitä ajattelisivat -- jos he milloinkaan heräisivät sitä ajattelemaan?

Ja silloin äkkiä aivankuin salamana muistui Montaguelle jälleen mieleen tuo puhe, jota hän oli kuunnellut kadunkulmauksessa ollessaan ensimäistä iltaa New-Yorkissa! Hän saattoi uudelleen kuulla ylhäällä jyskyttävien junien jyrinän ja puhujan kimakan äänen; hän saattoi nähdä hänen villiintyneet ja nälkäiset kasvonsa ja tiheän joukon, joka tuijotti ylös häneen. Ja hän muisti majuri Thornen sanat:

"Se merkitsee toista yhteiskunnallista sotaa!"

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Alice oli matkustanut pariksi viikkoa, ja se päivä lähestyi, jolloin Hasbrookin juttu tuli tutkittavaksi. Edellisenä lauantaina, joka oli Long Islandin metsästysklubin Mi-carème-tanssijaispäivä, oli Siegfried Harvey kutsunut loppuviikoksi koolle yksityisen seurueen, ja Montague hyväksyi myöskin hänen kutsunsa. Hän oli tehnyt kovasti työtä, ja pannut juuri loppupäätelmät kirjelmäänsä, ja hän tuumaili, että lepo tekisi nyt hänelle hyvää.

Hän matkusti veljensä kanssa perjantai-iltapäivällä, ja ensimäinen henkilö, jonka hän kohtasi, oli Betty Wyman, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Bettyllä oli paljon kerrottavana, ja hän kertoi. Koska Montaguea ei oltu nähty Mrs Winnien seurassa hänen kotonaan sattuneen näytöksen jälkeen, olivat ihmiset alkaneet huomata käänteen ja juoruilla ei ollut ollenkaan loppua; ja Mistress Betty tahtoi tietää siitä kaiken, sekä kuinka kaikki oli nyt heidän välillään.

Mutta Montague ei tahtonut kertoa hänelle, ja siksi Mrs Betty nenäkkäästi kieltäytyi kertomasta hänelle, mitä itse oli kuullut. Koko keskustelun ajan silmäili hän Montaguea koomillisella tavalla, ja saattoi selvästi huomata, että hän edellytti pahinta; ja myöskin, että Montague oli tullut paljon mieltäkiinnittävämmäksi henkilöksi hänelle sentakia. Montague sai mitä omituisimpia tunnelmia keskustellessaan Betty Wymanin kanssa; hän oli herkullinen ja houkutteleva, miltei vastustamaton; ja kuitenkin hänen näkökantansa elämästä olivat niin vanhanaikaiset! "Minähän sanoin Teille, että Teidän ei pitäisi tehdä sillä tavalla kesylle kissalle!" sanoi hän Montaguelle.

Sitten jatkoi hän puhetta selvitellen Montaguen omaa kohtaloa ja kiduttaen häntä kaikella sillä hämmingillä, minkä hän oli saanut aikaan.

"Tietäkää", sanoi hän, "että Ollie ja minä olimme kauhuissamme -- luulimme, että isoisä olisi raivoissaan, ja että me joutuisimme perikatoon. Mutta miten lieneekään, se ei käynyt sillä tavalla. Olkaa vaan vaiti kaiken tuon suhteen, mutta minulla on ollut jonkinmoinen aavistus siitä, että hänen täytyy olla suojana Teidän puolellanne."

"Sepä olisi hauskaa tietää", sanoi Montague naurahtaen -- "olen koettanut kauan aikaa etsiä, kuka olisi minun puolellani taistelussa."

"Hän puheli siitä toissa päivänä", sanoi Betty, "ja minä kuulin, että hän ei ollut otaksunut kenenkään Ollien perheen jäsenen omaavan niin paljoa ymmärrystä!"

Betty asui erään tätinsä kanssa aivan lähellä, ja hän meni takaisin ennen päivällistä. Automobiilissa, joka tuli häntä noutamaan, oli itse vanha Wyman matkalla kotia kaupungista; ja kun ulkona oli alkanut pyryyttää lunta, tuli hän sisälle ja seisoi tulen ääressä sillä aikaa kun hänen vaununsa vaihdettiin umpinaiseen Harveyn tallista. Montague ei tavannut häntä, vaan tarkasteli häntä varjosta -- hintelä ihmiskääpiö, jolla oli terävät ja älykkäät kasvot, täynnä ryppyjä. Oli vaikea saada päähänsä, että tämä pieni ruumis omasi yhden maan suurimmista liikkeelle panevista älyistä. Hän oli tavattomasti hermostunut ja ärtyinen mies, katkera ja leppymätön -- kautta kummitusten, enimmän vihattu ja peljätty mies Wall Streetillä. Hän oli nopea, käskevä ja äkäinen kuin ampiainen. "Johtohenkilöt niissä kokouksissa, joissa minä olen läsnä, äänestävät ensiksi ja keskustelevat perästäpäin", oli yksi hänen sanontatapojaan, joita Montague oli kuullut lainattavan. Katsellessa häntä tulen ääressä, kun hän siinä hieroskeli käsiään ja rupatteli iloisesti, lensi Montaguelle äkkiä tunne jostakin verhojen takaisesta, jostakin saavutetusta etuoikeudesta, joka on kielletty kuolevaisilta -- kuninkuudesta, joka säilyy arkipuvunkin yllä ollessa!

Päivällisen jälkeen sinä iltana jutteli Montague isäntänsä kanssa tupakkahuoneessa; ja hän otti esille Hasbrookin jutun ja kertoi matkastaan Washingtoniin ja keskustelustaan tuomari Ellisin kanssa.

"Harveylla oli myöskin hiukan keskustelemista. Juttelin Freddie Vandamin kanssa siitä", sanoi hän.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Montague.

"Oh", vastasi toinen naurahtaen, "hän on sanomattakin harmissaan. Tiedättehän, että hänen isänsä kasvatti hänet siihen luuloon, että Fidelity jollain tavalla olisi hänen omaisuuttaan. Kun hän milloin viittaa siihen, sanoo hän aina 'minun yhtiöni'. Ja hän on hyvin ylpeä ja mahtava siitä -- se on persoonallinen solvaus, jos joku hyökkää sen kimppuun. Mutta ilmeisesti hän ei tiedä, kuka tämän jutun takana on."

"Tiesikö hän jotakin Ellisestä?" kysyi Montague.

"Kyllä", sanoi toinen, "hän oli saanut selville niin paljon. Se oli oikeastaan hän, joka sen minulle alkuaan kertoi. Hän sanoo, että Ellis on nylkenyt yhtiötä vuosikausia -- hänellä on suuri palkka, jota hän ei koskaan ansaitseisi, ja hän on ottanut lainaksi kolmisen miljoonaa markkaa arvottomilla obligationeilla."

Montague tuijotti suu ammollaan.

"Niin", nauroi Harvey. "Mutta sittenkin, se on pieni asia. Vaikeudet Freddie Vandamin suhteen on vain siinä, että hän näkee ainoastaan tuollaiset asiat; ja siten hän ei koskaan ole osaava ratkaista mysteriota. Hän tietää, että tämä joukkue yhtiössä suunnittelee joitakin etuja itselleen, tai koettaa jollain tavalla käyttää häntä hyväkseen -- mutta hän ei milloinkaan käsitä sitä, kuinka suuret miehet punovat lankoja kulissien takana. Jonain päivänä heittävät he hänet kokonaan yli kannen, ja silloin ymmärtää hän kuinka ne ovat pelanneet hänen kanssaan. Sitä juuri tämä Hasbrookin juttu merkitsee, nähkääs -- he tahtovat vain pelottaa häntä uhkaamalla vetää yhtiön asiat oikeuteen ja sanomalehtiin."

Montague istui hetken syvissä mietteissä.

"Minkä luulette olevan Wymanin suhteen tähän asiaan?" kysyi hän viimein.

"Enpä todellakaan tiedä", sanoi Harvey. "Hänen otaksutaan olevan Freddien vastaajan -- mutta mitä sellaisesta sekasotkusta voi sanoa?"

"Se on tosiaankin likanen vyyhti", sanoi Montague.

"Siinä ei ole mitään pohjaa", sanoi toinen. "Kerrassaan se pakahuttaa kuoliaaksi! Kuunnelkaapa vain, mitä Vandam kertoi minulle tänään!"

Ja sitten Harvey mainitsi erään Fidelityn johtajan nimen, joka oli muuan hyvin tunnettu ihmisystävä. Kuultuaan, että erään nuoremman liikeosakkaansa vaimoa oli kohdannut onnettomuus lapsensynnytyksessä, ja että lääkäri oli sanonut miehelle hänen vaimonsa olevan varmasti kuoleman oman, jos enää saisi toisen lapsen, oli tämä mies kysynyt, "Miksi et ole vakuuttanut hänen henkeään?" Toinen vastasi, että hän oli koettanut, mutta yhtiöt eivät olleet hyväksyneet hänen vaimoaan. "Minä takaan sen Teille", sanoi hän; ja niin lähettivät he uuden hakemuksen, ja johtaja tuli Freddie Vandamin luo, mukanaan vakuutuskirja, jonka oli tarkastanut "hallintoneuvosto." Seitsemän kuukautta myöhemmin kuoli vaimo, ja Fidelity maksoi miehelle täyden summan -- miljoonan tahi pari!

"Sellaisia asioita tapahtuu vakuutusmaailmassa!" sanoi Siegfried Harvey.

Ja tämä juttu oli uutena lisänä Montaguen huvituksiin maaseutuklubin juhlapidoissa. Se oli loistava juttu; mutta kenties oli hänen ajatuksensa synkkyys sille vahingoksi; kukat ja musiikki ja kauniit puvut hävisivät kokonaan kaikessa vaateliaisuudessaan, ja hän näki vaan herkuttelua ja juoppoutta -- enemmän kuin koskaan ennen, hänestä tuntui.

Sitten sai hän vielä kokea jotakin epämieluista. Hän kohtasi Laura Heganin; ja otaksuen hänen ottavan sydämellisesti vastaan hänen tervehdyksensä, meni hän hänen luokseen ja puheli hänelle viehättävästi. Ja Miss Hegan tervehti häntä jääkylmällä kohteliaisuudella; hänen huomautuksensa olivat niin lyhyitä, ja hän kääntyi pois niin äkkiä, aivankuin olisi tahtonut masentaa häntä. Montague läksi pois aivan hämmentyneenä. Mutta myöhemmin muistui hänen mieleensä, mitä kaikkia juoruja hänen ja Mrs Winnien ympärillä liikkui, ja hän arvasi, että se oli selityksensä Miss Heganin käytökseen.

Tämä välinäytös heitti varjon koko hänen käyntinsä yli. Sunnuntaina matkusti hän maalle, ja kahlasi yksin lumimyrskyn läpi, täynnä tyytymättömyyden tunnetta menneisyyttä kohtaan ja kaikellaisia aavistuksia tulevaisuudesta. Hän vihasi tätä rahamaailmaa, jossa se, mikä oli kaikista pahinta ihmisluonteessa, kaivettiin pinnalle; hän vihasi sitä ja toivoi, ettei olisi koskaan asettanut jalkaansa sen rajojen sisäpuolelle. Ainoastaan kahlaamalla niin kauan kunnes oli liiaksi väsynyt tuntemaan enää mitään, kykeni hän hallitsemaan itsensä.

Ja sitten pimeän alkaessa laskeutua saapui hän takaisin, ja löysi sähkösanoman, joka oli lähetetty New-Yorkista:

"Tule vastaan Pennan asemalle Jerseyn kaupungissa kello yhdeksän aikaan tänä iltana. Alice."

Tämä sanoma tietenkin karkotti kaikki muut ajatukset hänen mielestään. Hänellä ei ollut aikaa kertoa siitä edes Oliverille -- hän hyppäsi automobiiliin ja ryntäsi suoraapäätä tavottamaan ensimäistä junaa, joka vei hänet kaupunkiin. Ja koko tuon pitkän, kylmän matkan ajan yli lauttojen ja maanteiden pohti hän tätä mysteriota. Alicen seuruetta ei oltu odotettu vielä kahteen viikkoon; ja vasta kaksi päivää sitten tuli kirje Los Angelesista, sanoen, että he varmastikin viipyisivät yhden viikkokauden yli ajan. Ja nyt Alice oli kotona takaisin!

Hän huomasi, että pikajuna lännestä saapui juuri mainitulla tunnilla; nähtävästi siis Alice ei ollut tullut Prenticien junassa ollenkaan. Pikajuna myöhästyi puoli tuntia, ja hän asteli edestakaisin junasillalla halliten kärsimättömyyttään niin hyvin kuin voi. Ja viimein pitkä juna puhkutti sisälle ja hän näki Alicen astuvan alas junasillalle. Hän oli yksin!

"Mitä tämä merkitsee?" olivat ensimäiset sanat, mitkä Montague lausui hänelle.

"Se on pitkä juttu", vastasi hän. "Halusin päästä kotia."

"Tarkotatko, että olet tullut koko matkan rannikolta saakka yksinäsi!" änkytti Montague.

"Yksin", sanoi hän, "koko matkan."

"Kuinka maailmassa --", alotti Montague.

"En voi kertoa siitä täällä, Allan", sanoi hän. "Odota, kunnes pääsemme johonkin rauhalliseen paikkaan."

"Mutta", jatkoi hän itsepintaisesti, "Prenticet! He päästivät sinut tulemaan kotia yksin?"

"He eivät tietäneet siitä", sanoi hän. "Minä juoksin tieheni."

Montague oli sekaantunut enemmän kuin koskaan. Mutta kun hän aikoi tehdä lisää kysymyksiä, laski Alice käden hänen käsivarrelleen. "Pyydän, odota, Allan", sanoi hän. "Menen aivan hämmennyksiin siitä puhuessani. Se oli Charlie Carter."

Ja niin välähti Montaguelle valonkipinä. Hän tapaili henkeä ja änkytti, "oh!"

Hän ei puhunut sanaakaan, ennenkuin he olivat kulkeneet yli lauttauksen ja sijoittautuneet vaunuun, joka läksi liikkeelle. "No", sanoi hän, "kerroppas nyt."

Alice alotti. "Olin hyvin hämmentynyt", sanoi hän. "Mutta sinun tulee ymmärtää, Allan, että minulla on ollut lähes viikkokauden aika sitä ajatella, enkä minä siitä enää välitä. Siksi pyydän, ettet antaisi sen kiihdyttää itseäsi; se ei ollut Charlie-paran vika -- hän ei voi auttaa itseään. Se oli minun oma erehdykseni. Minun olisi tullut noudattaa sinun neuvoasi ja olla olematta missään tekemisissä hänen kanssaan."

"Jatka", sanoi hän; ja Alice kertoi koko tarinan.

Seurue oli lähtenyt tarkastusmatkalle, ja hänellä oli ollut pääkipua, jonka tähden hän oli jäänyt vaunuun. Ja Charlie Carter oli tullut ja alkanut tehdä rakkauden tunnustusta hänelle. "Hän oli jo ennen pyytänyt minua avioliittoon -- se tapahtui matkalle lähdettäessä", sanoi hän. "Ja minä sanoin hänelle ei. Siitä lähtien ei hän tahtonut koskaan päästää minua yksin. Ja tällä kertaa käyttäytyi hän hirvittävällä tavalla -- hän heittäytyi maahan polvilleen ja itki ja sanoi, että hän ei saattanut elää ilman minua. Ja kaikki, mitä minä sanoin, oli aivan turhaa. Viimein hän -- hän tarttui minuun kiinni -- eikä hän tahtonut minua päästää menemään. Minä olin raivoissani ja säikähtynyt. Minun täytyi uhata huutaa apua, ennenkuin hän päästi minut. Ja nyt -- nyt tiedät sinä, kuinka se tapahtui."

"Tiedän", sanoi Montague vakavasti. "Jatka."

"No hyvä, sen jälkeen päätin minä, että minä en voinut jäädä minnekään, missä minun oli pakko nähdä häntä. Jos minä olisin pyytänyt Mrs Prenticeä lähettämään hänet pois, olisi siitä syntynyt skandaali, ja se olisi heittänyt tahraisen varjon jokaisen matkalle. Siksi läksin minä ulos, ja sain tietää, että lyhyen ajan kuluttua läksi juna itään, ja minä pakkasin kokoon tavarani ja jätin lyhyen ilmotuksen Mrs Prenticelle. Kerroin hänelle tekaistun jutun -- sanoin, että olin saanut sähkösanoman, että äitini oli sairaana, ja että en halunnut riistää heidän hyvää aikaansa, jonka tähden olin lähtenyt yksin. Se oli kaikista parasta, mitä voin ajatella. En peljännyt matkustaa, sikäli kuin olin varma, ettei Charlie ehtinyt matkaani."

Montague ei sanonut sanaakaan; hän istui kädet lujasti yhteen puristettuina.

"Sellainen teko näyttää toivottomalta", sanoi Alice hermostuneesti. "Mutta näetkös, olin suunniltani ja onneton. En enää välittänyt seurueesta vähääkään -- tahdoin olla kotona. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja minä olen iloinen, että olet täällä."

He saapuivat kotia ja Montague soitti Harveylle ja kertoi veljelleen, mitä oli tapahtunut. Hän saattoi kuulla Oliverin hämmästyneen huohotuksen. "Se on suloinen hyvä-huomen!" sanoi hän saatuaan jälleen tyyneytensä; ja sitten lisäsi hän nauraen, "Otaksunpa, että se vakiinnuttaa Charlie-paran aikomuksia."

"Olen iloinen, että olet tullut siihen johtopäätökseen", sanoi toinen asettaessaan kuulotorven paikoilleen.

Tämä tapahtuma järkytti Montaguea suuresti. Mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa ajatella sitä -- seuraavana aamuna kello yhdentoista aikaan oli hänen asiansa tuleva tutkittavaksi, ja siksi kaikki hänen ajatuksensa kääntyivät siihen. Tämä asia oli ollut ainoana todellisena mielenkiinnittäjänä hänen elämässään kolmena viimeisenä kuukautena; se oli hänen päämääränsä, asia, jonka tähden hän kärsi kaikkea, mikä muuten olisi ajanut hänet inholla luotaan. Ja hän oli harjottanut itseään niinkuin atleetti suurta kilpailua varten; hän oli täydellisesti kunnossa ja valmiina otteluun elämästään. Hän läksi kaupungille sinä aamuna jokainen jänne ruumiissaan ja mielessään sykkivänä ja palavana; ja hän meni toimistoonsa ja posti oli tuonut hänelle kirjeen Mr Hasbrookilta. Hän avasi sen nopeasti ja luki sanoman, lyhyen, suoran ja päättäväisen niinkuin miekansivallus:

"Pyydän ilmottaa Teille, että olen saanut tyydyttävän ehdotuksen Fidelity-yhtiöltä. Olen sopinut heidän kanssaan ja tahdon peräyttää jutun. Kiittäen Teitä palveluksistanne olen Teidän aina uskollinen."

Montaguelle tuli tämä niinkuin ukkosen isku. Hän istui aivan mykistyneenä -- hänen kätensä herposivat ja kirje putosi pöydälle, joka oli hänen edessään.

Ja kun hän viimein liikkui paikoiltaan, tarttui hän telefooniin ja käski sihteeriään soittamaan Mr Hasbrookille. Sitten istuutui hän odottamaan; ja kun kello soi, otti hän telefoonin toivoen kuulevansa Mr Hasbrookin äänen, ja aikoen vaatia selitystä. Mutta hän kuulikin oman sihteerinsä äänen, joka sanoi: "Sentraalista ilmotetaan, että numero on katkaistu, herra."

Ja hän ripusti kuulotorven paikoilleen ja istui jälleen liikkumattomana. Valhekuva oli hävinnyt!

Montaguelle merkitsi tämä muutosta koko hänen elämän toiveissaan. Kaikki hänen toiveensa menivät sen kautta sirpaleiksi. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, ei mitään ajattelemista; maa hänen jalkojensa alla oli pettänyt!

Hän hehkui täynnä raivoa ja vihaa. Häntä oli petetty ja pidetty narrina; häntä oli käytetty hyväkseen ja sitten viskattu syrjään. Ja nyt hänellä ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä -- hän oli kerrassaan avuton. Enimmän piinasi kuitenkin häntä tunne niiden voimien ylivoimaisesta mahtavuudesta, jotka olivat pitäneet häntä nukkenaan; ja niiden ponnistusten täydellinen hyödyttömyys, joita hän tai kuka tahansa muu niitä vastaan saattoi tehdä. Ne olivat niinkuin luonnon kosmilliset perusvoimat; ne pitivät koko maailmaa kynsissään, ja tavallinen ihminen oli yhtä paljon heidän vallassaan kuin akanahöytyvä myrskyssä.

Kaiken päivää istui hän toimistossaan hautoen ja yllyttäen vihaansa. Hänellä oli mielentiloja, jolloin hän tahtoi heittää kaiken, pudistaa kaupungin tomut jaloistaan, ja mennä takaisin kotiin ja palauttaa siellä mieleensä, mitä oli olla herrasmiehenä. Ja sitten toisinaan oli hänellä sotaisia mielentiloja, jolloin hän tahtoi omistaa koko elämänsä niiden miesten rankaisemiseen, jotka olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Hän haki käsiinsä jonkun toisen, joka omisti vakuutuskirjan Fidelityssä ja johon hän voisi luottaa; hän ottaisi jutun ilman mitään maksua ja ajaisi sen läpi loppuun saakka! Hän pakottaisi sanomalehdet puhumaan siitä -- hän pakottaisi ihmiset kuulemaan, mitä hän sanoi!

Ja sitten illan lähetessä meni hän kotia katkerana ja haavottuneena. Ja siellä istui hänen veljensä häntä odottamassa ja syventyneenä tutkimuksiinsa.

"Hohoo", sanoi hän ja otti päältään päällystakkinsa valmistaakseen itseään vielä uuteen häpeään -- kertomaan epäonnistumisestaan Oliverille ja kuulemaan hänen ijänikuista "sanoinhan sen sinulle."

Mutta Oliverilla itsellään oli jotakin juteltavaa, jotakin, jota hän ei voinut pidättää. Hän sanoa tokasi heti -- "Sano minulle, Allan! Mitä merkillisiä on tapahtunut sinun ja Mrs Winnien välillä?"

"Mitä tarkotat?" kysyi Montague terävästi.

"Oh", sanoi Oliver, "jokainen puhuu jostakin riitaisuudesta."

"Ei ole ollut minkäänlaista riitaa", sanoi Montague.

"No hyvä, mitä se sitten on?"

"Ei yhtään mitään."

"Sen täytyy olla jotakin!" huudahti Oliver. "Mitä muuten nämä kaikki jutut merkitsevät?"

"Mitkä jutut?"

"Teistä kahdesta. Kohtasin Mrs Vivie Pattonin aivan äsken, ja hän vannotti minua olemaan vaiti ja kertoi minulle, että Mrs Winnie oli kertonut jollekulle, sinun tehneen hänelle niin raivoisia rakkauden tunnustuksia, että hänen oli täytynyt pyytää sinua jättämään talonsa."

Montague kyyristäytyi kokoon aivankuin iskusta.

"Oh", läähätti hän.

"Niin hän sanoi", sanoi Oliver.

"Se on valhe!" huusi hän.

"Niin sanoin minäkin Mrs, Vivielle", sanoi toinen; "se ei kuulosta sinun tapaiseltasi --"

Montague oli lentänyt tulipunaiseksi. "Minä en sitä tarkota!" huusi hän. "Tarkotan, että Mrs Winnie ei ole koskaan sanonut mitään sellaista."

"Oo", sanoi Oliver pudistaen olkapäitään. "Saattaa olla, ettei", lisäsi hän. "Mutta tiedän, että hän on raivoissaan jostakin sinulle -- jokainen siitä puhuu. Hän kertoo ihmisille, että hän ei koskaan puhu enää sanaakaan sinulle. Ja sitäpä minä tahtoisin tietää, minkä tähden sinun on tehtävä vihamieheksesi jokainen, jonka tunnet?"

Montague ei virkkanut mitään; hän vapisi vihasta.

"Kautta kaikkivaltiaan, mitä teit sinä hänelle", alkoi taas toinen. "Etkö voi uskoa minulle --"

Ja äkkiä Montague hyppäsi seisaalleen. "Oi, Oliver", huudahti hän, "jätä minut yksin! Lähde pois!"

Ja hän meni viereiseen huoneeseen ja paiskasi oven kiinni ja alkoi kävellä edestakaisin niinkuin häkkiin suljettu eläin.

Se on valhe! Se oli valhe! Mrs Winnie ei ollut koskaan sanonut sellaista! Hän ei tulisi koskaan sitä uskomaan -- se oli vain likainen riekale noista julkisuutta karttavista juoruista!

Mutta sitten valtasi hänet uusi raivonpuuska. Mitä merkitsee -- oliko se totta tai ei -- oliko mikään totta vai ei! Eikö ollut yhdentekevää, jos joku olisi tehnyt kaikki nuo likaiset ja inhottavat asiat, mitä kaikki muut sanoivat heidän tehneet? Siitähän jokainen puhuu! Sitähän jokainen uskoi -- siitähän jokainen oli huvitettu! Se oli koko ylhäisön mittakaava -- sen ihanne ja ohjaaja! Sillä tavalla kuluttivat he aikaansa, toistamalla likaisia juttuja toinen toisistaan; eläen ilmapiirissä, joka oli täynnä epäluuloja, ihmishalveksumista, loppumattomia kuiskeita ja valheita ja juoruja alhaisista juonista.

Voimakas raivovirta kohosi aaltoina hänen sisällään ja nieli hänet mukanaan -- raivo sitä maailmaa kohtaan, johon hän oli tullut, ja itseään vastaan sen osan tähden, mitä hän siinä oli näytellyt. Kaikki näytti nousseen huippuunsa yhdellä kertaa; ja hän vihasi sitä, mitä he tekivät, vihasi kaikkea sitä, mitä he olivat houkutelleet hänet tekemään. Hän vihasi tapaa, millä hän oli saanut rahansa, ja tapaa, millä hän oli sen kuluttanut. Hän vihasi joutilaisuutta ja tuhlaavaisuutta, juoppoutta ja kohtuuttomuutta, tarkotuksettomuutta ja typeryyttä.

Ja äkkiä kääntyi hän ja lennätti auki sen huoneen oven, missä Oliver yhä istui. Ja hän seisoi kynnyksellä huudahtaen, "Oliver, nyt on kaikki loppunut!"

Oliver tuijotti häneen. "Mitä tarkotat?" kysyi hän.

"Tarkotan sitä", huusi hänen veljensä, "että olen saanut niin paljon kuin jaksan kestää 'seuramaailmasta'! Ja aijon nyt lähteä tieheni. Sinä voit jatkaa -- mutta minä en aijo enää ottaa toista askelta sinun kanssasi! Minä olen saanut kylliksi -- ja luulenpa, että Alice on saanut kylliksi hänkin. Riistämme itsemme irti teidän käsistänne -- lennämme ulos!"

"Mitä aijot tehdä?" änkytti Oliver.

"Aijon jättää nämä kalliit huoneustot -- jättää ne huomisaamuna, kun viikko on lopussa. Ja aijon lakata tuhlailemasta rahojani sellaiseen, mitä en tarvitse. Aijon lakata vastaanottamasta kutsuja, ja kohtaamasta ihmisiä, joista en pidä tai joita en tahdo tuntea. Olen koettanut peliänne, olen koettanut sitä kovasti ja minä en pidä siitä; ja minä aijon päästä ulos, ennenkuin se on liian myöhäistä. Olen koettava löytää jonkun säädyllisen ja yksinkertaisen paikan, missä elän; ja sitten aijon mennä alas kaupunkiin ja etsiä, eikö New-Yorkissa löytyisi ihmiselle jotakin keinoa, millä rehellisesti ansaitsisi elatuksensa!"