Rooman keisareita marmorihahmossa by Rydberg, Viktor

ROOMAN KEISAREITA MARMORIHAHMOSSA

Kirj.

Viktor Rydberg

Suomentanut

Aarni Kouta

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

I

Jos nousette Kapitoliumille nähdäksenne Julius Cesarin -- ja missä hänet kohtaisi, ellei siellä? -- niin älkää odottako saavanne katsella Sullan "huolettomasti vyötettyä poikaa", jonka olento on hillitön, eleet houkuttelevat, tukka kihara, silmät mustat ja vilkkaat ja jäsenet kauniisti pyöristyneet ja solakat! Se Cesar, Afroditen jälkeläinen, jonka nuoruudenkauneus veti forumille kokoontuneiden kansalaisten katseet puoleensa ja hurmasi kuningas Nikomedeen, on kadonnut. Menettepä vasemmalle nähdäksenne hänen rintakuvansa Kapitoliumin museon keisarisalissa tai oikealle, missä hänen jättiläispatsaansa vartoo teitä konservaattorien palatsiin johtavassa kaarikäytävässä, niin ette ole havaitseva jälkeäkään keikarista, josta Cicero lausui: "Nähdessäni hänen äärettömän huolellisesti käherretyt kutrinsa ja huomatessani, kuinka hän pyyhkäisee niitä sormellaan, tuntuu minusta mahdottomalta, että tuo ihminen voi hautoa mielessään niin suurta onnettomuutta -- Rooman tasavallan kukistamista."

Mutta onpa melkein vahinko, että hän on poissa. Hänen tulisi näyttäytyä uudelleen, ei ainoastaan kuvassa, vaan ilmielävänä Korsolla. Englantilaiset, jotka joukottain kuljeksivat siellä, tuntisivat ehkä hänen toogansa alla oman Pelhaminsa sukulaisen. Nuoret roomalaiset tervehtisivät häntä uneksittuna esikuvanaan. Parisilaisen keikarin viimeinen vivahdus -- se joka, jesuiittakouluissa kasvatettuna, alkaa tunkea syrjään toisen keisarikunnan epäonnistuneen esikuvan miehekkäästä hienostumisesta, "petit-crevé'n" -- tuijottaisi ihmetellen pakanaan, jonka neroa säihkyvien kasvonpiirteitten kauneutta kohottaisi tuo tyhjä ja seminaarilaishurskas, mutta ei vaatimaton katse, joka on ominaista noille nuorille ranskalaisille ja josta lukee selvästi kuin julistuksesta: _je ne sais rien; donc je suis un homme du monde_.

Julius Cesarin jättiläispatsas konservaattorien palatsissa on antiikinen teos, todennäköisesti ensimäiseltä keisariajalta, mutta ei suinkaan mestariteos. Älkäämme kiinnittäkö huomiotamme siihen, että Rooman kultaisen nuorison johtajaa ei edes aavistukseltakaan voi nähdä tässä, sillä kuvanveistäjä on tahtonut esittää vanhentunutta imperaattoria, maailman yksinvaltiasta, ei nuorta patriisia. Mutta siitä puuttuu niin paljon, minkä luulimme eriämättömästi kuuluvan Cesarin olemukseen. Edessämme seisoo täysin varustettu sotapäällikkö, jonka luukovissa ukonkasvoissa ei milloinkaan ole loistanut sen neron välkähdystä, joka salamoin pirstoi Gallian ja Germanian sotajoukot, musersi Pompejuksen soturimaineen, kukisti tasavallan ja hävitti muinaisroomalaisen hyveen tähteet. Ei pilkahdustakaan siitä herttaisuudesta, joka niin vanhan kuin nuorenkin Cesarin ominaisuus valloitti vastustajan, tai siitä kauneudentunnosta, joka teki hänestä taiteilijan historioitsijain ja kaunopuhujain joukossa, tai siitä ylevämielisyydestä, joka inhimillisellä aatelilla kultasi demoonisen itsekkäisyyden. Onko tämä se mies, joka olemuksensa runoilijavoimalla teki monivuotisen vaivaloisen sotaretken ylevähenkiseksi sankarirunoksi harmaantuneille sotureille, joiden oli seurattava häntä varustusten ja sälyjen kuormaa kantaen aseidenmittelystä toiseen halki gallialaisten ja belgialaisten kaikkien maanäärien, Reinin yli Germanian metsiin, yli meren tuntemattomaan Britanniaan? Mies, joka jäsenet riutuneina irstailuista, sairaudesta ja valvomisista kulki paljainpäin auringonpaahteessa ja rankkasateessa legioonainsa edessä ja jonkun vesistön keskeyttäessä retken ui ensimäisenä yli ja sotajoukon horjuessa syöksyi taistelun tuoksinaan, otellen miehenä rivissä, sittenkuin hän sotapäällikkönä oli valmistanut kaikki voiton varalle?

Jos näissä piirteissä on neroa, niin on se luvunlaskijan, joka ajan vaatimuksista, yhteiskunnan vammoista, ihmisen hyveistä, virheistä ja paheista on sommitellut monimutkaisen laskelman ja ratkaissut sen omia tarkoitusperiään varten kylmällä kestävyydellä.

Jos niissä on omaatuntoa, niin se ilmenee kreikkalaisen runoilijan pilkallisissa sanoissa, jotka usein lie olleet Cesarin huulilla:

Pyhinä oikeus ja laki pidä! Jos ne rikot, riko vuoksi valtaistuimen!

Jos niissä on intohimoa, on se sitä, josta riemastuneet sotamiehet lauloivat seuratessaan sotapäällikkönsä triumfivaunuja:

Vaimoasi, miesi, varo! Kaljupää saa kaupunkiin!

Vieläkin pahempia asioita he lauloivat samassa tilaisuudessa jumaloidusta päälliköstään, mutta eivät mitään, mikä olisi osunut herkempään kohtaan. Akilleun arka paikka oli kantapää; Cesarin päälaki. Ennen aikojansa harvenivat nuo niin hyvin hoidetut kiharat, ja se oli turmiollinen enne Roomalle. Sillä enemmän kuin Aleksanterinpatsas, jonka hän näki Gadeksessa, kiihoitti tämä häntä hänen tarkoitettua päämaaliansa kohti; hän ei voinut nostaa kättä päähänsä muistamatta, että oli jättänyt sen iän, jolloin Makedonian sankari oli valloittanut maailman. Hän koetti auttaa itseään "diskonteerauksella"; kampa lainasi takaraivolta peittääkseen paljasta päälakea, mutta lopuksi paljastui lainanantajakin. Cesarin historioitsijat väittävät, että niistä kunnianosoituksista, joita senaatti tuhlasi hänelle, oli oikeus alati käyttää laakeriseppelettä se, joka häntä enin miellytti, koska seppele peitti hänen paljaspäisyyttään. Olipa asian laita miten tahansa: joka hiuskarvalta, joka putosi tästä päästä, kasvoi kihara "dioneisen Cesarin tähteen", komeettiin, joka ennusti uutta ajanjaksoa Roomalle ja on vielä, antiikisissa kohokuvissa, hänen otsallaan kuten kaksoistähdet dioskuurien.

Mutta kylliksi jo tuosta Cesar-patsaasta. Toiset taideteokset samassa kaarikäytävässä ja palatsin pihalla näyttävät olevan iroonisen hengen sinne asettamia ja järjestämiä. Läheisyydessä on kaksi suunnattoman suurta päätä: toinen on, niin arvellaan, erään Domitianus-kolossin, toinen erään Othon. Jättiläishedelmiä, jotka ovat kasvaneet Cesarin kyntämässä vaossa. Vastapäätä häntä pusertaa jalopeura hekumallisesti leukansa hevoseen, joka vapisee sen käpälien alla. Kansalaissodat, jotka imevät tasavallan veren. Tämän komean ryhmän vieressä tuijottaa hämärästä rautaristikon takaa vangittuja barbaareja, joiden kädet ovat hakatut poikki. Haamuja, niin kammottavia ja uhkaavia, ikäänkuin Saga olisi asettanut ne siihen enteeksi kuolemantuomiosta, jonka hän on julistanut cesariselle Roomalle. Domitianuspään ääressä sen uurnan jalusta, joka on kätkenyt vanhemman Agrippinan tomun. Kourallinen muinaisroomalaisen hyveen tuhkaa.

On olemassa toisia ja parempia kuvia keisarikunnan perustajasta. Missään ei kohtaa kuitenkaan sitä Cesaria, josta koulunpenkillä uneksimme. Useimmissa on kärsivät, synkät, jopa tuskallisetkin kasvot. Yötä päivää kutoo tämä henki suurten hyödyllisten ajatusten kudosta; mutta hän aavistaa, että ennenkuin muisto hänen lainrikoksestaan on ennättänyt kääriytyä tuohon kimaltavaan harsoon, on hän itse vaipuva lävistetyn toogan alle. Hän aavistaa kenties pahempaakin: että hänen varjonsa on tuomittu ikuiseen triumfikulkuun, jota suvun kaikki tunnottomimmat sielut seuraavat; että filosoofien hylkiöt tulevat, hänen kunniakseen ja hänen suurempien tai pienempien jäljittelijäinsä turvaksi, laatimaan opin kaksinaisesta siveyslaista, toisen sallimuksen asettamille sankareille ja toisen tavallisille ihmisille; että historian loistavimmat rikolliset tulevat viittaamaan häneen kuin vanhurskauttavaan esikuvaan ja, jos kohtalon iskut kohtaavat heitä, kätkeytymään hänen vaippaansa, elleivät pidä parempana ristiinnaulitun Messiaan purppurakaapua, jonka osanahan oli joutua arpaaheittävien sotamiesten saaliiksi.

Harhaillessaan halki maailman seuraa vaeltava juutalainen cesarisen aaveen voitonvaunujen jälkiä, jotka eivät pääty milloinkaan. Hänen edessään kiitää sen sankarin haamu, joka iski lain pyhyyteen parantumattoman haavan antaessaan rikokselle onnen ja neron viekoittelevan kauneuden; hänen takanaan kaikuu sen sankarin ääni, joka itse alistui lain alle ja täytti aina ristinkuolemaan saakka vanhurskauden vaatimukset. Niin on tuo Jerusalemin poloinen vaeltaja hoippuva Rubikonin ja Jordanin Messiaan välillä, kunnes viimeinen ääni, joka ylistää menestyksen epäjumalaa, on vaiennut, ja se tapahtuu silloin, kun seitsemäs sinetti on murrettu yli maailman.

Cesarin kuvan viereen olisi asetettava Gordianuksen -- vastakohdan vuoksi. Uskon, että Cesarin marmorihuulet vetäytyisivät hymyyn hänen ajatellessaan sitä kauhua, jota Gordianus tunsi nähdessään, että hyrsky oli viskannut hänet sille rannalle, jonne hän itse hehkuvin mielin ja purjehdustaidon kaikilla keinoilla koetti päästä.

Tapahtui kerran, että ajatuksiinsa vaipunutta iäkästä, kunnioitettua miestä, joka vietti vapaat hetkensä kirjojen parissa, häiritsivät huudot, jotka kaikuivat hänen talonsa ympärillä. Sotamiehet ja porvarit olivat saartaneet sen. Sotilas, toisessa kädessään paljastettu miekka ja toisessa jostakin lipusta repäisty purppuravaate, ryntäsi kansanjoukon etunenässä portin läpi atriumiin ja karjui vapiseville orjille: "Missä on prokonsuli?" Osoitettiin erästä huonetta. Lauma syöksyy sinne ja löytää uhrinsa sohvalla lepäämässä. Mauricius, joukon johtaja, viskaa purppuravaatteen vanhuksen yli, nostaa miekan ja huutaa: "Terve, Gordianus Augustus!" "Terve!" yhtyvät nuo kaikki muut ja lankeevat polvilleen. Mutta vanhus viskaa kauhulla purppuravaatteen luotaan kuin Nessusmanttelin ja huutaa: "Poistukaa! Maximinus on keisarinne, en minä." -- "Maximinus", vastataan hänelle, "on jumalien ja ihmisten vihollinen! Maximinus vainoo sinun omaa henkeäsi! Pelasta meidät! Pelasta isänmaa! Ota Cesarin diadeemi!" -- "En milloinkaan!" -- "Sinun täytyy. Valitse diadeemi tai kuolema! Ota purppura tai raastamme sinut kappaleiksi! Sinä ja poikasi, teidän tulee hallita meitä." -- "Säästäkää minua!" -- "Emme!" -- Mauricius tarttuu purppuraan, keisariarvon tunnusmerkkiin, viskatakseen sen vielä kerran hänen hartioilleen. Vanhus koettaa puolustautua ja kaatuu painiskelussa lattialle. Hänet otetaan kiinni, nostetaan ylös, purppura kääritään väkivalloin hänen ympärilleen ja häntä näytetään keisarina riemuitsevalle kansalle.

Jonkun aikaa senjälkeen oli nuorempi Gordianus kaatunut eräässä ottelussa ja vanhus itse asettanut silmukan kaulaansa, päästäkseen kantamasta diadeemia. Ihminen on olioiden mitta, lausuivat kreikkalaiset ajattelijat. Maailman valtiudella on se arvo, minkä sille asettaa. Mutta ellei Gordianus ollut Julius Cesar, ei hän voinut myöskään odottaa, että joku Brutus olisi vapahtanut hänet.

* * * * *

Merkillisin Cesarin uusista elämänkertojista ja tuomareista lienee Napoleon III. _L'Histoire de Jules César_ nimisen teoksensa esipuheessa hän on yhdistänyt kaksi erilaista historiallista katsantotapaa toisiinsa. Cesariin nähden hän on "deterministi", ylistää mielipidettä timanttikovasta välttämättömyydestä. Cesar on otettava sellaisena kuin hän oli: henkenä, joka oli siten muodostunut, että ajan luonne löysi hänessä tarkimman ilmaisumuotonsa, sai hänestä ajattelevat aivonsa ja toimeenpanevan kätensä. Sellaista luonnetta ei ole mitattava siveyslain mittapuulla, sillä ylempänä siveyslakia on välttämättömyys -- korkean tekijän kielellä _La Providence_. Kaitselmus synnyttää toisinaan neroja, joilla on suoritettavana kohtalon tehtävä, _une mission providentielle_, täällä maailmassa. Heidän näet tulee osoittaa se tie, jota kansojen pitää kulkea. Toimivatko he itse täysin tietoisina siitä, että ovat kaitselmuksen lähettiläitä ja välikappaleita, se on kysymys, jota tekijä ei ryhdy selvittelemään. Kyllin: kun he toimivat, tapahtukoonpa se sitten heidän kutsumuksensa korkeasta tunteesta tai heidän noudattaessaan itsekkäitä intohimoja ja poikiessaan kaikkea, mikä siihen saakka on ollut pyhää, tekevät he Kaitselmuksen työtä. He eivät voineet toimia toisin.

Mitä taasen kansoihin tulee ei keisarillinen ajattelija ole deterministi. Ne ovat saaneet valintavapauden kallisarvoisen, mutta vaarallisen lahjan. Ne voivat kulkea sitä tietä, jonka sallimuksen suoma sankari on osoittanut heille, tai valita toisen. Onnellisia ne kansat, jotka älyävät seurata sellaisia vapahtajia kuin Cesar ja Napoleon I. Mutta

"voi niitä kansoja, jotka väärin tuomitsevat ja vastustavat heitä! Ne tekevät kuten juutalaiset: ne ristiinnaulitsevat Messiaansa; ne ovat sokeita ja rikollisia!"

Juhlallinen varoitus, raskas tuomio! Noilla poloisilla kansoilla on syytä valittaa sitä tahdon vapautta, jonka ovat saaneet osakseen. Toivottavampaa niille olisi sallimussankarien turvallinen asema: he eivät saata kerätä syytä niskoilleen. Pahinta on, ettei kansoilla, jotka ovat halukkaita seuraamaan sitä vapahtavaa neroa, joka lähetetään niitä johtamaan, ole ainoatakaan ratkaisevaa tunnusmerkkiä, jonka mukaan voisivat eroittaa tosi Messiaan väärästä, niiltä kun on riistetty sisällisen todistuksen, siveyslain, tunnusmerkki sopimattomana käytettäväksi sellaisia neroja arvosteltaessa. Vai onko tarkoitus, että ihmisten silmäin tulee aueta näkemään näiden taivaallista valtuutusta, kun joku Cesar murtautuu valtion rahastohuoneeseen ja uhkaa kuolemalla sitä nuorta rohkeata kansantribuunia, joka, velvollisuutensa mukaisesti, on asettunut Saturnuksen temppelin portaille ja lailla vastustaa näitä esiinsyöksyviä ryöstäjiä. Tai kun Napoleonit hajoittavat valtiopäiviä ja viskaavat kadulle maan korkeimman tuomioistuimen? Valitettavasti kyllä nämä teot muistuttavat niin harhauttavasti rikoksia, että kansat lempeämmän tuomarin kuin korkean kirjailijamme edessä olisivat ehkä johonkin määrin syyttömiä, jos erhettyisivät ja käsittäisivät nämä rikolliset pikemmin kutsutuiksi kuritushuoneeseen kuin Messiaan valtaistuimelle. Kun asian laita on näin, on kai alati oleva sokeita, jotka ajattelevat, että se Messias, joka on antanut todistuksen itsestään ihmisten omassatunnossa, on ainoa tämän nimen arvoinen. Mutta toiselta puolen -- ja se lohduttanee -- on niitä alati oleva monta, jotka tervehtivät Messiaslippuna jokaisen Cesaria ja hänen onneansa kantavan laivan lippua. -- Roomalaiset jumaloivat Gajus Juliustaan ja ansaitsivat sen autuuden, jonka tekijä on luvannut niille kansoille, jotka seuraavat sallimussankarin viittausta. Sen pitkän kuolinkamppailun aikana, jollaisena heidän yhteiskuntansa cesarinen aikakausi ilmenee, heitä ravittiin leivällä ja huvitettiin näytelmillä.

* * * * *

Tämän vuosisadan alkupuolella pani englantilainen konsuli Fagan toimeen kaivauksia Rooman vanhassa satamakaupungissa Ostiassa ja löysi silloin muun muassa Paros-saaren marmorista veistetyn rintakuvan, vikaantumattoman ja niin raikashohteisen, kuin se juuri olisi lähtenyt mestarin työpajasta. Kuva, joka esittää nuorukaista, jonka kasvonpiirteet ovat -- jos niin saan sanoa -- etsityn hienot, on nähtävissä Museo Chiaramontissa Vatikaanissa, ja hohtavasta karrarasta tehtyjä jäljennöksiä tapaa kaikkialla Rooman taidekauppiaiden ikkunoissa, sillä tuo pää vaikuttaa magneettisesti ohikulkijain katseisiin. Jos kuvitteluvoimallasi tahdot tehdä samanlaisia kokeita kuin Wagner, alkemisti, sulattamillaan ja tislausastioillaan, niin ota helleenisen sivistyksen ja inhimillisyydentunteen tuoksu, ota myös täysi mitta helleenistä viekkautta ja yhdistä nämä aineet roomalaiseen järkevyyteen ja tahdonvoimaan, ja jos sielullasi on luovaa kykyä, niin olet muodostanut itsellesi kuvan nuoresta Oktaviuksesta, jota sittemmin nimitettiin Cesar Oktavianus Augustukseksi.

Otsa, silmät ja suu muodostavat tässä omituisen sielullisen kokonaisuuden. Silmissä ei ole sitä terävää ja etsivää, mikä ilmaisee aikomusta tahtoa tunkeutua toisen sielun kätköihin; mutta ne aukeevat katse kirkkaana, joka vangitsee tarkastuksen alaisen esineen ja johtaa vaikutelmat, puhtaat ja selkeät, aivoihin, joiden mahtavasta, mutta johdonmukaisen rauhallisesta työstä tuo otsa antaa aavistuksen. Hieno hymy huulilla todistaa, että työ on onnistunut, että hän on päässyt meistä selville ja tietää minkä arvoisia olemme. Mutta tuossa hymyssä ei ole mitään, mikä meitä loukkaisi. Hänen arvostelunsa on yhtä lempeä kuin se on sattuva. Joskin hän käyttää hyväkseen vikojamme, niin tahtoo hän kuitenkin hyötyä mieluummin hyveistämme, jos meillä niitä on, ja viskaa kernaasti hyväntahtoisuuden painon vaakakuppiin antaakseen jälkimäisten voittaa edelliset. Hänen omissa kasvoissaan on sielun voimien harvinaisen tasapainon leima. Niissä on kohtuullisesti kaikkea, neroakin. Näistä kasvonpiirteistä saattoi Horatius, Cesar Augustuksen ystävä, saada aiheen "aurea mediocritakseensa".

Nuori Oktavius on kaunis, saattaisipa sanoa ihana. Kun katselee tuota kasvojenmuodostusta, missä otsa ja nenä ovat melkein yhtenä viivana ja joka on enemmän helleeninen kuin moni niistä kreikkalaisista muotokuvista, joita meillä nyt on, niin johtuu mieleen, että Oktavius-suku sai alkunsa Thuriissa, ateenalais-sybariitisessa uudispaikassa Ala-Italiassa. Elämäkerrankirjoittaja Suetonius kertoo meille näiden muotojen värit. Keveästi aaltoilevat hiukset vivahtivat keltaiseen, silmien loiste oli lempeä ja ystävällinen, iho oli ruskean ja valkean välimailla.

Cesarin perillinen ei muistuttanut nuorta Gajus Juliusta keikarimaisessa olemuksessa. Hän pukeutui yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Hiuksistaan, joita Cesar olisi kadehtinut, hän ei lainkaan huolehtinut, muulloin kuin hiustenleikkaaja-orjan astuessa sakset kädessä sisään. Se oli hänelle yhtä kiusallinen hetki kuin pesu pikkupilteille. Silloin tapahtui, että hän kutsui toisenkin hiustenleikkaajan ja antoi heidän alkaa kummankin korvansa kohdalta, kunnes sakset sattuivat yhteen päälaella. Sillä aikaa hän luki jotakin kirjaa, ja kun tuo ikävä toimitus oli suoritettu, ei hän luonut hetkeksikään katsettansa peiliin nähdäkseen, oliko saksien yksipuolinen työ saanut aikaan yhtenäistä kokonaisuutta.

Roomassa on Augustuksesta monta antiikista marmorikuvaa, jotka esittävät häntä eri ikäkausina. Nyt olemme nähneet hänet nuorukaisena. Paras kuva hänestä kypsyneenä miehenä, imperaattorina kaikessa loistossaan ja upeudessaan, kaivettiin vuonna 1863 Kampagnan maasta ja on se nyt Braccio Nuovossa Vatikaanissa. Kävelyretki löytöpaikkaan maksaa vaivan. Astutaan ulos Porta del Popolon kautta ja kuljetaan vanhaa flaminilaista tietä kappaleen matkaa Kampagnaa, jonka historialliset muistot täyttävät vaeltajan sielun, suurenmoisen ihanien maisemien hyväillessä hänen silmäänsä. Täällä avartuu se taistelutanner, joka ratkaisi kilpailun pakanuuden ja kristinopin välillä. Täällä Milvius-sillan luona, missä nyt pyhä Nepomuk, pöhistyneenä tekohengellisyydestä ja barokkimahtipontisuudesta, kuvastelee virrassa, hukkui Tiberin liejuun keisari Maxentius ja hänen kerallaan pakanuuden asia. Taistelu alkoi lähellä noita punakellervinä hohtavia kallioita ("Saxa rubra"), jotka kohoavat matkamme perillä, ja siirtyi myöhemmin kaupunkia kohti. Rooma ei tiedä vielä ratkaisua, ja senaattorit miettivät vavisten kummalleko rakentavat riemuportin, kumpaako -- Konstantinusta vaiko Maxentiusta -- he juhlivat "vapauden palauttajana" tai kummalleko antavat "tyrannin" häpeäleiman, sillä aseonni ratkaisee sen kysymyksen. Vihdoin he näkevät Pinciuksen kukkuloilta vanhojen mainehikkaiden lippujen, joihin on piirretty S.P.Q.R., vaipuvan maahan ja Konstantinuksen voitosta juopuneiden sotajoukkojen ryntäävän esiin ristinlipun alla. Senvuoksi terve Konstantinus! Häpeä Maxentiuksen muistolle! Jumaluushan, "_divinitas_", puhuaksemme Konstantinuksen-portin teoloogisen varovaista kieltä, antaa hyveelle aina menestyksen. Onni on ansion mitta.

Ohi nasolaisten haudan, joka muistuttaa Augustus-imartelijaa Ovidiusta, mutta ei saanut kätkeä hänen tomuaan, Nicolas Poussinin laakson, taistelukentän, missä nuo 305 fabiolaista kaatuivat, me kuljemme ja niin joudumme Livian, Augustuksen puolison huvilalle. Sorasta, joka peitti tämän komean huvilan raunioita, löydettiin ihanin Augustus-patsas, mikä meidän ajallemme on sattunut. Kuva oli kappaleina, mutta nämä olivat täydelliset ja melkein vikaantumattomat, niin että taideteos Teneranin huolellisissa käsissä, ilman mainittavaa korjaamista, kasvoi jälleen kokonaiseksi. Augustus on tässä imperaattorin puvussa, rikkaasti kirjaillussa haarniskassa, tunikassa ja purppuraviitassa, valtikka vasemmassa kädessä ja oikea käsivarsi ojennettuna, ikäänkuin hän, varjellen ja siunaten, kutsuisi alas olympisen rauhan yli maan. Suetoniuksen mukaan oli Augustuksella "harvinaisen kaunis vartalo". Sen huomaa tässä. Jäsenien sopusuhtaiset mitat muistuttavat hänen henkensä tasapainoa. Asento on miellyttävä, päässä ja liikkeissä lempeimmän majesteetin leima. Näyttää kuin tuo haarniskaan puettu maailmanpäällikkö toistaisi Virgiliuksen häntä tarkoittavaa säettä:

Kalske kalpain lakkaa ja aika ankara heltyy.

* * * * *

Tässä patsaassa oli hänen puolisonsa katse useasti levännyt, mutta millaisin tuntein? 24-vuotiaana meni Augustus naimisiin Livian kanssa; yli puolivuosisataa kestäneen yhteiselämän jälkeen Augustus vaipui kuolemaan hänen helmassaan. Hänen silmänsä etsivät vielä kuolossa puolison silmiä; hänen viimeiset sanansa olivat: "Livia, muista onnellista avioliittoamme!" Voiko rakastava ja velvollisuudentuntoinen puoliso saada korkeampaa ylistystä? Ankara Tacituskin antaa keisarinnan yksityiselämälle parhaimman arvolauseen. Ja kuitenkin on häneen kohdistettu hirvittävimmät epäluulot. Jos ne olisivat tosia, niin Augustus olisi pitänyt kodissaan ja sydämessään hornanhenkeä sen olennon muodossa, jota hän luuli siveellisen naisen esikuvaksi. Augustusta ympäröi kukoistava suku, mutta salaperäinen demooninen voima oli hiipinyt hänen kynnyksensä yli, ja toinen toisensa jälkeen niistä, joita hän rakasti, joutui aikaisen kuoleman tai sellaisen kohtalon uhriksi, joka teki kuoleman toivottavaksi. Viimein hän olisi voinut valittaa pohjoismaalaisen runoilijan sanoin: "heimoni lyöty kuin lakkapää honka". Huhu kertoo, että Livia, pitäessään hellää huolta Augustuksesta, raivasi tieltä hänen sisarenpoikansa ja vävynsä, nuoren toiveita herättävän Marcelluksen, ja hänen tyttärensä pojat, Luciuksen ja Gajus Cesarin, sekä viimein sekoitti myrkyn puolisolleen valmistaakseen Tiberiukselle tien valtaistuimelle. Lateraanimuseossa on hänen kuvansa, mutta näiden kasvojen kylmä kauneus ei ilmaise jälkimaailmalle mitään siitä, minkä ne kätkivät hänen ympäristöltään. Lapio on saattanut päivänvaloon ne seinät Palatinuksella, joiden sisällä hän imetti Tiberiusta ja petti hänen isänsä antautuakseen Augustuksen vangiksi. Nämä seinät, kuten seinät hänen huvilassaan Kampagnalla, säteilevät vielä iloisessa väriloistossa, mutta hirvittävät tarut kummittelevat niin toisessa kuin toisessakin paikassa, ja vaeltaja jättää ne synkkiä kysymyksiä mietiskellen. Livian huvilan luona on lehto, josta leikattiin oksat Cesarien laakerikruunuihin. Monen Rooman keisarin otsalle ovat nämä seppeleet heittäneet Livian ajatusten varjon.

* * * * *

On useita muitakin hyviä kuvia Augustuksesta kuin ne, joista nyt puhuttiin. Villa Albanin kasinoon johtavassa pylväskäytävässä on kaksi valtaistuinpatsasta, joista etenkin toinen vaikuttaa majesteettisesti. Otrikolin löytörikkaasta maasta on tuotu Vatikaaniin Augustus ylimäisenä pappina, pää toogan verhoomana. Eräs rintakuva Kapitoliumin museossa esittää häntä korkeassa iässä, mutta arvokkaisuutta ja suloa säteilevänä.

Yhdessäkään näistä kuvista ei lukijan palvelija ole eroittanut sitä, mitä Ampère, _L'Histoire romaine à Rome'n_ nerokas tekijä, on löytänyt näistä piirteistä. Hän sanoo, että Augustus on epärehellisen näköinen, että hänen katseensa ilmaisee teeskentelijän, että monivuotiset juonet, pelko ja valhe ovat painaneet häneen levottomuuden ja uhan häviämättömän leiman. Mutta Ampère ei esiinny puolueettomana tuomarina, vaan intoilevana asianajajana. Hän on ottanut jalon asian, tasavallan asian ajaakseen, eikäpä se haitanne, kun historiankirjoittajien joukossa niin moni Lachaud on valmis puhumaan vastakkaisen puolesta. Mutta ei hän ole katsellut Augustusta Palatiumin auringon valossa, vaan pikemmin Tuilerian kaasuliekkien hohteessa jonakin yönä, kun joku uudempi Cesar oli kerännyt ympärilleen valtiokaappauksen sotapäälliköitä, ostetuita senaattoreja, arveluttavia naisia, sallimusopin miehiä ja kauneudenmaailman kameliankasvattajia. Sellaisten näkyjen vaikutuksen alaisena piirtää Ampère Augustuksensa ja tekee hänet näkemästään vastuunalaiseksi. Täten tartutaan kyllin kauaksi syiden sarjaan, mutta ei siltä tartuta oikein. Kunnon tasavaltalainen ei tee keisaria tai kuningasta tai kansanjohtajaa tai jotakin aateryhmää ensi sijassa vastuunalaiseksi vapauden ja siveyden häviöstä; hänestä on kansa itse syypää -- Rooman cesarismiinsa, Ranskan omaansa. Se on arvoton oppi, tuo oppi "viattomasta kansa raukasta", ja paljon valheellisempi kuin de Maîstre'n väite: _les peuples n'ont jamais que le gouvernement qu'ils méritent_. Ja surkuteltava näky on, että mahtava ja sivistynyt kansa ei tahdo vastata kohtaloistaan maailman tuomioistuimen edessä, vaan alati syyttää jotakin Pekkaa tai Paavoa.

Augustus ei ole epärehellisen näköinen -- mutta viekkaan, se myönnetään. On kuitenkin ero viekkauden ja epärehellisyyden välillä. Toinen on vielä kunniallisuuden rajojen sisällä; toinen kaukana ulkopuolella. Mitä "levottomuuteen" ja "uhkaan" tulee, niin niistä ei näy jälkeäkään. Päinvastoin: Augustus-kuvat vahvistavat tosiksi Suetoniuksen sanat, että "hänen piirteensä olivat rauhalliset ja iloiset, puhuipa hän tai oli vaiti". Kun on nähnyt ne, niin ymmärtää, miten on saattanut syntyä taru gallialaisesta päälliköstä, joka tahtoi syöstä Augustuksen kuiluun, mutta jonka esti siitä Augustuksen kasvojen lempeä ilme.

Katselemistapaamme vaikuttaa enemmän kuin luullaan ajatuksemme katsellusta. Ja Ampère ajattelee, kuten tiedämme, vain huonoa Augustuksesta.

Tacitus puhuu tästä varovaisuudella, joka jyrkästi eroaa siitä innosta, millä myöhemmät historioitsijat ovat käyneet paljastamaan hänen sisäistä ihmistään, ja siitä varmuudesta, millä he ovat tuominneet hänet. Selvemmin kuin yksikään seuraajistaan on "Rooman vuosikirjojen" tekijä huomannut arveluttavaksi yhdistää hajanaiset piirteet Augustuksen elämästä kokonaiskuvaksi, jolla olisi psykoloogista totuutta. Näennäisen kokonaisuuden saattaa kyllä luoda mitättömällä terävyydellä ja vähäisellä taidolla, jos leimaa teeskentelyksi kaiken sen hyvän, jolla hän oli useita vuosikymmeniä aikansa esikuvana. Mutta tuollaiseen helppohintaiseen selitykseen ei Tacitus saata antautua. Toiselta puolen hän ei myöskään tahdo kaunistella miestä, jonka hyveetkin näyttivät hänestä aiotuilta kiirehtimään Rooman kansan ja valtion häviötä. Senvuoksi hän säästää arvosteluja tai asettaa ne toisten suuhun. Liian ankarana puhdistamaan tai puolustamaan sitä, joka täydensi Cesarin työn, asettaa hän kuitenkin kammotun yksinvaltiaan kuvan niin edulliseen valoon kuin totuus suinkin sallii. Hänen vallanhimonsa varjo himmenee, kun näkee sen kansan orjamaisuuden rinnalla. Tacitus tunnustaa, että kansa piti orjuuden turvallisuutta vapauden vaaroja parempana. Se rakasti kahleitaan yhtä paljon kuin Augustus valtaansa. Tacitus viskaa vastuun raskaimman kuorman kansan hartioille ja kääntyy vaieten siitä miehestä, joka kohotti itsensä valtion herraksi alentuessaan kansanhengen heikkouden palvelijaksi.

Gibbon olisi saattanut oppia jotakin suuren roomalaisen historioitsijan varovaisuudesta ja Ampère jotakin hänen selkeätä kieltä puhuvasta ja ylväästä äänettömyydestään. Mutta Gibbon pitää muitta mutkitta teeskentelyä avaimena siihen arvoitukseen, jonka nimi on Oktavianus Augustus. Tämä on kylmästi laskeva pää, tunteeton sydän, pelkurimainen luonne, teeskentelijä, joka yhdeksäntoistavuotiaasta seitsemänkymmenenseitsemänvuotiaaseen on käynyt teeskentelyn verhossa hänen aikansa pääsemättä hänestä selvyyteen.

Eikö tämä aika sitten ollut vajonnut kyllin syvälle epäilläkseen jokaista hyvettä ja sietääkseen jokaista pahetta?

Sen kuvan, jonka Gibbon on piirtänyt muutamalla kovalla vedolla, valmistaa Ampère hienoimpia yksityiskohtia myöten. Mutta joka varjostuksesta, jonka hän kuvaan tekee, ei se käy ainoastaan rumemmaksi, vaan myös epätodellisemmaksi, ja kun hän tekee Augustuksen jokaisesta sanasta, hänen jokaisesta teostaan valheen tai petoksen, silloin täytyy lukijan viimein kysyä itseltään, onko tämä tervettä psykologiaa ja onko todellakin valaistu hänen luonnettaan ja vaikuttimiaan tekemällä hänestä hirviön, joka viisikymmentä vuotta herkeämättä ja onnellisesti näyttelee siveellistä, osan tunkeumatta sieluun ja muuttumatta jonkinlaiseksi luonteeksi, kuten toisilla näyttelijöillä.

Augustus kaunisti Roomaa ihanilla rakennuksilla ja taideteoksilla, mutta ei keisarillisella palatsilla. Hillittömän ylellisyyden ajalla, jolloin Rooman kansalaiset ympäröivät itseään itämaisten kuninkaiden loistolla ja itämaiset kuninkaat rakensivat temppeleitä Rooman senaatin ruhtinaalle, asui tämä pienessä talossa Palatinuksella, jonka ennen omisti puhuja Hortensius. Sisäänkäytävän kummallakin puolella kasvoi laakeripuu; oven yläpuolella riippui senaatin lahjoittama tammilehväseppele. Pilarikäytävä talon edustalla oli pieni ja rakennettu, ei marmorista, ei edes travertiinistä, vaan tulivuoren tahraisesta karstakivestä, peperiinistä, joka on kehnoin roomalaisista rakennusaineista. Ken astui sisään toivoen löytävänsä näiden vaatimattomien muurien takaa marmorikuvia, taitehikkaita talouskapineita, kallisarvoisia mosaiikeja, hän erehtyi. Siellä ei ollut mitään, mikä osoitti rikasta miestä ja taiteentuntijaa. Pöydät, sohvat ja muu näkyvissä oleva muistuttivat yksinkertaista porvarikotia. Pieni kamari yläkerrassa oli isännän työhuone. Sitä hän nimitti "Syrakusakseen". Mieluimmin hän työskenteli kuitenkin omaisiensa ympäröimänä.

Tässä asunnossa eli Rooman valtakunnan herra yli 40 vuotta. Lapset, jotka kasvoivat hänen lietensä luona, opetti hän itse lukemaan. Täällä hän ilolla katseli naissukulaisiaan värttinän ja kangaspuiden ääressä. Arkioloissa ei keisari pukeutunut milloinkaan muihin kuin niihin kankaisiin, jotka hänen puolisonsa, sisarensa tai tyttärensä olivat valmistaneet.

Miksi hän valitsi tämän elintavan, kun hän loistossa olisi voinut voittaa Persian muinaisen suurkuninkaan? Lähellä on vastaus, että hän teki niin, koska se oli hänen luonteensa mukaista. Etäällä ei ole toinenkaan vastaus: hän oli kansalaistensa korkein siveystuomari ja piti velvollisuutenaan olla heille esikuvana isien koruttomissa elintavoissa.

Mutta eipä! Ampère on nähnyt syvemmälle. Kun Augustusta ilahuttaa nähdä ylpeän Liviansa tai kauniin, vielä moitteettoman Juliansa värttinän ääressä, tai kun hän ottaa pienen Lucius Cesarin polvelleen ja kärsivällisesti opettaa hänelle kirjaimen kirjaimelta, silloin on hän teeskentelijä, joka pienillä kodikkailla kuvilla tahtoo viekoitella Rooman kansan unohtamaan yksinvaltiaan yksinkertaisen perheenisän takia. Pöydät ja tuolit eivät ole niin viattomia, miltä ne näyttävät: Ken on tullut tietoon niiden omistajasta huomaa niissä _les ruses de son caractère et l'hypocrisie de sa politique_. Itse talon peperinistä tehdyt pilarit ovat kujetta: _jusque dans le choix de sa maison et des matériaux dont elle était formée, Auguste semble avoir cherché à tromper sur la nature de son pouvoir_. Lähelle taloaan rakensi Augustus komean Apollotemppelin, jonne hän perusti valikoidun kirjaston, joka oli koristettu kuuluisien kirjailijoiden patsailla tai rintakuvilla. Siinä jälleen ansa! _Toujours le même calcul: il se faisait petit, pour se faire puissant_. Kun hän teetti roomalaisille uuden forumin, teki hän sen karkoittaakseen mielistä vapaudenmuistot, jotka kummittelivat vanhalla, vaikkakin tunnustaa täytyy, että nämä kummitukset temppelien, basilikojen, patsaiden, puhujalavojen y.m. muodossa tuskin jättivät kansalaisjoukoille kädenkääntymätilaa. Ja kun itsepäiset talonomistajat estivät häntä antamasta torilleen säännöllistä muotoa, oli se kunnioitus, jota hän tässä osoitti yksityistä oikeutta kohtaan, ainoastaan keino yleisen oikeuden rankaisemattomaan loukkaamiseen.

Lukiessani näitä Ampèren selityksiä saan vaikutuksen liiallisesta rasituksesta. Augustus rasittaa itseään liiaksi ja Ampère samoin: toinen teeskennelläkseen suuressa ja pienessä, tärkeässä ja joutavassa, mahdollisessa ja mahdottomassa; toinen ollakseen teräväjärkinen soveltuipa tahi ei ja saadakseen lukijan vakuutetuksi siitä, että, joskin viekas Oktavianus pettää koko maailmaa, on häneen nyt vihdoinkin sattunut silmä, joka seuraa vilpistelijää kaikissa hänen harhailuissaan ja lymypaikoissaan ja vieläpä paljastaa hänet peperiininkin takaa.

Omasta puolestani ei minua haluta riistää Augustukselta kaikkia muita inhimillisiä ominaisuuksia, tehdäkseni häntä teeskentelyn ruumiilliseksi abstraktsiooniksi. Älkäämme kieltäkö häneltä huojennusta saada toisinaan olla maailmalle omana itsenään. Tällä hänen itsellään lienee ollut, kuten jokaisella toisellakin, omat vastakohtansa ja ristiriitaisuutensa. Ihmissielu on joustava kapine ja on siinä tilaa tuollaisille. Ei ole lainkaan mahdotonta, että samassa rinnassa asuu vapaudenrakkaus ja vallanhimo, tasavaltainen omatunto ja kuninkaalliset taipumukset. Teeskentely, jota enin harjoitetaan, ei tarkoita maailman, vaan itsensä pettämistä. Tahdotaan luulotella itselleen että omatunto on tyydytetty, kun myönnytään intohimoon. Siinä mielessä oli Augustus epäilemättä teeskentelijä. Ja tuomitkaamme häntä ankarasti siitä! -- Meillä on oikeus siihen, se on velvollisuutemme. Sillä jos tuomitsisimme häntä lempeästi, niin kuinka paljon mieluummin tahtoisimme antaa anteeksi samat viat -- muutamille muille. Myöntäkäämme näet, että on olemassa samanlainen teeskentelijä, joka on lähempänä kutakin meistä kuin Augustus!

Oktavianus oli hienosti sivistynyt henki, joka oli altis mitä erilaisimmille vaikutuksille ja ideoille -- ei tosin syvästi altis, mutta laaja ja selkeä, johon oli yhdistynyt kyky punnita ja arvioida vaikutuksia. Lähemmin tarkastaessa huomaa hänen elämässään joukon piirteitä, jotka vääjäämättömästi todistavat, että hän pyrki siveellisesti ylhäiseen sekä että hänellä oli kauneudenaistia. Mutta roomalaiselle, suvustaan huonontuneimmallekin, edellyttäen että hänellä vielä oli siveellistä tuntoa, ei ollut kohottavampaa näkyä kuin vanha vapaavaltio, missä vallitsi sankarimieli, luja laintunto ja tyhjentymätön uhrautuvaisuus. Epäillä nyt Augustuksessa tämän suuruuden muistojen verivihollista, heltymätöntä teeskentelijää, joka vapaudenystävän naamiossa hautoo yhä uusia murhasuunnitelmia kansalaisitsenäisyyttä vastaan, on psykoloogisessa suhteessa sekä väkivaltaista että tarpeetonta. Se ei selvitä, vaan hämmentää hänen sielunsa arvoitusta. Olemme vakuutetut siitä, että hän ihaili tasavaltaa ja rakasti sen muistoja. Riennämme kuitenkin lisäämään: ihaili tasavaltaa, koska kukaan ei tahtonut palauttaa sitä, rakasti sen muistoja, koska ne olivat niin kaukana, tuolla puolen kansalaissotien ja diktaattoriaikojen kauhuja. Siis platoonista rakkautta, ihailua etäältä. Mutta ne ovat teeskentelemättömimmät kaikista tunteista. Ne joutuvat vähimmän kiistaan itsekkäiden tarkoitusperiemme kanssa. Me uskomme niihin, koska emme saa milloinkaan tilaisuutta vakavasti koetella niitä. Tällä käsityksellä ei tuota Augustukselle mitään kunniaa, eikä se ole tarkoituskaan; mutta tekee hänet vähemmän hirviömäiseksi, inhimillisemmäksi siihen määrin kuin hän itsensä vuoksi kainostelee palvella omanvoitonpyyntiään. Hänelle annetaan tilaisuus meidän kaikkien lailla sisustaa johonkin sielun kammioista pyhäkkö jollekin palvelemisen arvoisemmalle, jota hän jumaloi, koska tämä jumaloiminen aateloi häntä hänen omasta mielestään, haittaamatta hänen itsekkäisyyttään. Moni ruhtinas on pitänyt itseään hyvänä tasavaltalaisena, niin kauan kuin ei tullut kysymykseen tasavallan perustaminen.

Uskallan mennä hiukan pitemmälle. Jos on ollut kyllin uskalias lausumaan sen ajatuksen, että Augustus tunsi, vaikkapa vain platoonisia, tunteita tasavaltaa kohtaan, niin lisättäköön, että tämä rakkaus ei ollut lainkaan toimeton, ei ihan joutilaana vaipunut katselemaan vahingotonta ihannetta. Jos tahdomme olla oikeamielisiä, niin meidän täytyy myöntää, että sama mies, jonka voimakas ja kohtuullinen hallinto soi maailmalle rauhan, jollaista ei siihen saakka oltu milloinkaan nautittu, kävi suurella kestävyydellä sisällistä sotaa niitä ajanvirheitä vastaan, jotka synnyttävät yksinvallan ja tukevat sitä. Totta on, että sotaa käytiin varovaisesti, sillä varovaisuus, sanoi hän itse, on sotapäällikön parhain hyve; mutta hänen tarkoitusperiensä totisuutta todistavat ne rohkeat iskut, joita hän iski, missä sävyisyys ei riittänyt. Voidaanko ajatella, että vapaan yhteiskuntamuodon salakavala vihollinen panisi alttiiksi henkensä valaakseen terveitä voimia valtionlaitoksiin, jotka olivat olleet vapauden suojana ja joilla yhä vielä oli sama tehtävä? Augustus pani henkensä alttiiksi puhdistaessaan sopivilla keinoilla senaatin sadoista jäsenistä, jotka olivat yksinvallan parhaita välikappaleita: tuhlaajia, jotka perikadon partaalla odottivat lunastusta Cesarin armosta, ryömijöitä, jotka olisivat pitäneet kunnianaan häpeällisimmät toimet vallan palveluksessa. Ritarisäätyäkin hän koetti kohottaa, ja teroitti kansan mieleen, että almut alensivat sen arvoa, että köyhinkin roomalainen kansalaisoikeutensa vuoksi oli aatelismies, jolla oli velvollisuuksia yhteiskuntaa ja itseänsä kohtaan. Augustus näki, että se, mikä ennen oli ollut ja jota vieläkin nimitettiin Rooman kansaksi, miedontui yhä enemmän yleismaailmalliseksi roskaväeksi. Mikään muutos ei ollut edullisempi yksinvallalle. Kansalla on muistoja ja se tuntee itsensä päteväksi yhteiskuntavallaksi. Mutta roskaväki vailla suku-luetteloa, vailla isänmaallisia muistoja ja senvuoksi vailla oman arvon tuntoa elää kernaasti imperaattorin viljanjakamisista, iloitsee hänen näytelmistään ja seuraa hänen viittaustaan. Augustus koetti hillitä tätä muutosta. Rooman kansan veri ei saisi rappeutua, sen muinainen henki ei aivan tukahtua kasvavan orjamielisyyden alle, ja tätä tarkoitusta varten keisari ryhtyi toimenpiteisiin, joita laajentunut näkemys ihmiskunnan tarpeista ei olisi myöntänyt hänelle, toimenpiteisiin, jotka vaikeuttivat orjan ja vapautetun kohoamisen kansalaisluokkaan. Cesarismi oli muutoin, kuten tiedetään, suuresti "liberaali", kun oli kysymyksessä aitausten murtaminen, jotka olivat esteenä yhdenvertaisuuteen, mutta saattoivat olla vapauden turvana.

Tämä hänen tunteensa roomalaisveren pyhyydestä ilmeni myös kokeessa suojella vanhaa kviriitistä kansanpukua, toogaa, ulkomaalaisilta, helleenisiltä ja gallialaisilta puvuilta. Tämän tapainen haaveksiminen oli anteeksiannettavaa. Kuinka suuria muistoja olikaan tässä puvussa! Useammin kuin kerran oli maailman kohtalo ollut toogan liepeen varassa. Ja kuinka plastillisen rikas se onkaan ylväästi laskeutuvissa poimuissaan! Kun Augustus eräänä päivänä kulki forum romanumin yli ja näki väkijoukon vilinässä niin vähän toogia ja niin monta vieraskuosista ja -väristä vaippaa, toisti hän surullisesti Virgiliuksen säkeen:

Rooma herra on maan, sen toogaa kantava heimo.

Etäällä olivat nyt ne päivät, jolloin "roomalainen perheenäiti" oli kunnianimi. Yhteiskunnan syntiinlankeemus ei ala Eevasta, vaan Aadamista. Nainen puoltaa niin kauan kuin suinkin hyvää tapaa; hän tekee sen peritystä tottumuksesta, ellei kunniallisuuden kaipuusta. Mutta kun mies on tehnyt hänet vertaisekseen paheessa, vajoaa hän pian syvemmälle kuin mies, ja turmelus on silloin parantumaton, sillä suvun kehto keinuu häväistyn lieden ääressä. Tähän oli tultu Roomassa. Rooman kansan rappiotila ilmeni räikeimmin roomalaisen naisen rappiossa. Vanhimmat ja jaloimmat suvut sammuivat, vapaiden kansalaisten joukko väheni vuosittain, sillä miehet pelkäsivät avioliiton turmia. Avio oli nimensä heittämistä irstailevan vaimon häväistäväksi. Silloin pidettiin parempana vapaata rakkautta, sillä vähemmän loukkaavaksi katsottiin sitä, että orjatar petti kuin että aviovaimo petti. Augustus ryhtyi lain voimalla suojelemaan kotia ja valtiota. Mutta laki on voimaton siellä, missä tapa on kuollut. Kuitenkin on muistamisen arvoinen se näky, kun vanha imperaattori seisoi suorana aitiossaan näyttämötalossa, ja jokainen mies ritaripenkeissä huutaa kiivaita eleitä tehden hänelle: "Alas aviolakisi!" Kun huuto kaikuu kasvavalla voimalla, viittaa Augustus Germanikuksen ja hänen lapsensa luoksensa ja nostaa pienimmän pojan syliinsä. Hänen vieressään seisoo nyt roomalaisten jumaloima sankari, nuori perheenisä miehekkäässä kauneudessaan. Keisari osoittaa häntä ja kukoistavia lapsia rauhoittaakseen korkeimman maallisen autuuden, siveellisen kodin, kuvalla myrskyisen kansan ja näyttääkseen, kuinka hyvää hän oli tarkoittanut laeillaan.

Augustuksesta tehdään niin teräväpäinen, kun epäillään kaikessa, mihin hän ryhtyy ja mitä hän jättää tekemättä, ansoja vapaudelle. Ja kuitenkin hän olisi ollut sangen lyhytnäköinen, ellei olisi huomannut, mitä Kaligula, Nero, Domitianus helposti saattoivat havaita: että hirmuvalta ei tiedä omaa parastaan, ellei se elä hyvässä sovussa siveettömyyden kanssa.

Jos Augustus olisi odottanut, että hänen pyrkimyksensä herättää jälleen siveellistä kansanhenkeä heti synnyttäisi uuden Kato-suvun, niin luultavaa on, että mahdollisuus niin siunauksesta runsaaseen menestykseen olisi pikemmin jäähdyttänyt kuin kiihoittanut hänen intoaan. Mutta hän tiesi varmasti, että kylvönsä hyvä siemen lankesi epäkiitolliseen maahan ja antoi parhaimmassa tapauksessa myöhäisen sadon. Oman valtansa takia hänellä ei ollut mitään peljättävää paremman suvun nousemisesta. Luihin ja ytimiin saakka lienee hän, kuten häntä ympäröivät vakavat miehetkin, tuntenut Horatiuksen ennustuksen, että senaikuiset roomalaiset, isiään huonommat, synnyttäisivät itseään kehnompia jälkeläisiä.

Kaksi kertaa Augustus tarjoutui luopumaan korkeimmasta vallasta. Se on leimattu hänen teeskentelynsä julkeimmaksi piirteeksi. Uskon minäkin, että hän tuskin olisi tehnyt tarjousta, ellei olisi ollut varma ratkaisusta. Tämä on todennäköistä miehestä, jonka ainoa intohimo -- mutta ei ainoa halu -- oli valta ja joka niin hyvin käytti sitä yhteiskunnan edistämiseksi. Mutta oliko tämä teko senvuoksi vain teeskentelyn hedelmä? Eikö se sisältänyt senaatille ja kansalle muistutusta jostakin, minkä he näyttivät tahtovan unhoittaa: että Rooman valtakunnan yksinvaltias oli kansan edusmies, sen vallan satunnainen hoitaja ja että hän tarvitsi, pysyäkseen kutsussaan, kansan selvästi osoitettua tahtoa ja uudistettua myöntymystä siihen? On niin usein sanottu, että Augustus tahtoi "pettää kansaa vapauden varjolla". Mutta eikö se huolenpito, millä hän vaali tasavaltaisia nimiä ja muotoja, ole paremmin selitettävissä siten, että hän tahtoi pitää avoinna paluutien vapaavaltioon sen ajan varalle, kun hän ja hänen lähimpänsä olivat jättäneet näyttämön? "Vapauden varjon" ei kukaan antanut pettää itseään, ei se, joka tahtoi, eikä sekään, joka ei tahtonut vapauden todellisuutta. Tuntee huonosti sen ajan roomalaiset, jos kieltää heiltä kyvyn arvostella kaiken liian alhaiseksi ja selittää kaikki pahimmaksi. He eivät pitäneet kaunista varjoa todellisuutena, mutta kaunista todellisuutta, jos se joskus ilmestyi, pitivät he kernaasti varjona. Augustus, joka oli juonut helleenisen ajatuskannan lähteistä, tiesi, että jälkimaailma antoi hänelle suuremman kunnian tasavallan uudestiluojana kuin tyrannian perustajana. Ja eikö se ole suuressa määrin hänen ansionsa, että tarvittiin vuosisatoja, ennenkuin Rooman valtakunta oli ennättänyt vajota mihinkään itämaisen despotian tapaiseen? Tosiaan: kunnia tästä koituu enemmän hänelle kuin senaatille ja kansalle. Sitä vapauden varjoa, jota hän ylläpiti, on kiittäminen siitä, että kun maailma oli suljettu tasavallalta, oli tasavaltalaisilla vielä kuitenkin turvapaikka -- keisarinistuimella. Siellä saattoivat sellaiset miehet kuin Antoninit, Tacitus, historioitsijan jälkeläinen, Julianus vielä toimia vapaavaltion hengessä, vaikka kansa ei kyennyt saamaan elähytystä tästä hengestä.

Kun Augustus luopumistarjouksen jälkeen palasi senaatin juhlallisesta kokouksesta majaansa Palatinuksella, niin emme usko, että hän ajatteli itsekseen: "millainen viekas veitikka sinä olet... _dolis instructus et arte pelasga!_ kuinka hyvin osaat tyydyttää ihmisten halua tulla petetyiksi!" Pikemmin hän tahtoi uskotella itselleen, että askel, jonka hän äsken otti, oli vääjäämätön todistus epäitsekkäisyydestä ja kansalaismielisyydestä. Jos itsetuntemus hänet joskus petti, niin tapahtui se tässä. Hän ei ole milloinkaan ajatellut itseään Brutusten ja Katojen eläväksi poliitiseksi vastakohdaksi. Näiden suurten nimien kantajien leiri oli toinen kuin se, minne kohtalo viskasi hänet Cesarin perillisenä; mutta hänen kunnioituksensa heitä kohtaan oli teeskentelemätön: hän ylisti lempirunoilijainsa kanssa _atrocem aninum Catonis_ ja yhtyi heidän kysymykseensä: _Quis te, magne Cato, tacite relinquet?_ Nautittuaan päivällispöydässään kolme -- suuremmissa tilaisuuksissa kuusi -- ruokalajiaan ja odottaessaan sohvalla kädessään Eneidi pientä päivällisunta, jota hänen oli tapana nauttia otsa käden varassa, lepäsi hänen katseensa ehkä useammin kuin kerran Virgiliuksen säkeissä:

Tahdotko valtiaat tarquinilaiset nähdä ja Bruton mahtavan sielun, ensimäisen konsulin, hänet, liktorikimput mi sai ja vallan uhkaavat kirveet?

Vapauden kauniin turvaksi täytyi rangaista sinun, onneton isä, poikias, jotka vehkeili salaa! Aika vastainen minkä tuomion lausuukin, Brutus, rakkaus maatas ja kunniaa kohtaan syämmesi voitti.

_Ultor Brute! Pulchra libertas!_ Augustus saattoi nukahtaa huulillaan nämä sanat pelkäämättä rauhattomia unia. Brutuksen varjo ja vapauden ihanuus olivat hänelle esteetisesti miellyttäviä, mutta eivät poliitisesti vaarallisia haamuja, ja yksinvalta oli edeltäkäsin niin juurtunut kaikkien mieliin, että hän pitkän hallituksensa aikana ei saanut milloinkaan tilaisuutta vakavasti koetella vapaudenrakkautensa arvoa vallanhimonsa painon suhteen. Itse hän luuli olevansa parhain Kato, mitä Roomassa oli, ja varmaankin hän siihen suuntaan viittasi, kun hän usein, puheen sattuessa hänen ystäväpiirissään muinaisroomalaiseen hyveeseen, lausui helposti lohdutetulla kaiholla: "meidän täytyy tyytyä siihen Katoon, joka meillä on".

Ilman tällaista, vaikkapa vain liian imartelevaa käsitystä itsestään, ei hän tuskin olisi voinut pitkän elämän aikana ja monen perhesurun kohtaamana säilyttää sitä sielun rauhaa, joka levitti iloa hänen olemukseensa ja teki hänet lempeäksi ja ystävälliseksi. Meidän tulee voida antaa hänelle anteeksi, että hänen hyveensä edistivät yksinvaltaa, nähdessämme, että seuraavien Cesarien paheet eivät voineet kukistaa sitä.

II.

Kapitoliumin museon keisarisalissa on tietääkseni täydellisin kokoelma antiikisia imperaattoririntakuvia, mitä on olemassa. Ylhäistä seuraa se on, mutta syytä on kysyä, onko se yhtä hyvää kuin se on valittua. Torilta, missä Markus Aureliuksen ratsastajapatsas kehoittaa meitä muistamaan keisarikunnan valopuoliakin sen varjojen rinnalla, lankeevat auringonsäteet sisään monelle mahtavalle otsalle ja uljaalle profiilille, ja se vaikutus, minkä Rooman herroista ehdottomasti saa, on kieltämättä voiman ja kehittyneen luonnonlaadun, kehittyneen hyvässä ja pahassa. On taipuvainen uskomaan, että "luonnollinen valinta" on säännöllisesti ollut määräävänä, olipa se sitten edeltäjän tahto tai valtaneuvosten äänet tai legioonain aseet tai henkivartian kullanjano, jotka aukaisivat tien maailmanvaltakunnan kunniaistuimelle. Vähäpätöisiä kasvoja ei ole monta.

Mutta harvat ilmaisevat myöskin jaloutta, ja keisarisaliin astuttua tuntuu siltä kuin olisi joutunut alemmaksi ihmiskunnan portailla, jos äskettäin on seisonut vanhojen vapaavaltioiden lainlaatijain, sankarien, ajattelijain ja runoilijain kuvien joukossa. Useat niistä on taide ihannoinut, ja muutamat on taltta vapaasti runoillut; mutta useimpiin on heidän oma elämänsä lyönyt ylevän ja syvän luonteen leiman. Jos tahtoo nähdä antiikisen ihmiskunnan kukkasen, niin on se etsittävä kansalaisten eikä ruhtinaiden joukosta. Valta, kaivattu tai omistettu, ei nähtävästi ole suotuisin ehto inhimilliselle kehitykselle. Orjuus vielä vähemmän.

Harvoin loistaa Rooman imperaattorin piirteistä siveellisen tahdon rauhallinen ja lempeä voima, kuten Antoninus Piuksen ihanista kasvoista; useammin kylmästi laskevan, ihanteettoman, suuriin näkyihin kykenemättömän älyn voima; joskus eläintenkesyttäjän taito kukistaa, ja toisinaan myöskin hillittömäin intohimojen valta, joka oikeastaan on heikkoutta.

Toinen havainto on, että suvut ilmaisevat taantumusta, vaikkakin keskeytyksiä sattuu siinä. Ne alkavat hienolla säännöllisellä tyypillä, joka suuremmassa tai pienemmässä määrässä pysyy kaikissa niin sanotun julilaisen suvun jäsenissä, ja jossa olisi taipuvainen näkemään esteetisen kasvatuksen vaikutuksen, jota on kautta sukupolvien harjoitettu. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat kasvaneet helleenisten maalausten ja kuvanveistosten joukossa, jotka ovat saaneet henkisen ravintonsa Kreikan kirjallisuudesta ja liikkuneet piireissä, missä jokainen ele, joka rikkoo kauneudenvaatimuksia vastaan, loukkaa, missä ei kukaan voi toivoa menestystä hallitsematta ulkonaistaan ja olematta tietoinen ympäristön mielialasta, ja missä havainto teroittuu näkemään siloitettua seurapiirinsä ihmisissä. Flaviuksissa esiintyy karkeampi kasvojenmuodostus: "sivistynyt" väistyy maalaisen tieltä, esteetinen porvarillisen. Rehellinen, hyväntahtoinen, mutta voitonhimoinen tullivirkamies, joka oli heidän kantaisänsä, on nähtävästi antanut Vespasianukselle ja Titukselle kasvonsa perinnöksi. Muutamilla Antonineista on sielukas ulkomuoto, joka yllin kyllin korvaa julilaisten hienostumisen; mutta kauneus edellisissä on vähemmän perintöä kuin personallista voittoa, on enemmän henkistä kuin ruumiillista kykyä. Heidän piirteissään, kuten heidän aikakaudessaan, pyrkii antiiki korkeampaan elämänmuotoon, siveelliseen, pelastuakseen kuolemasta. Heidän jälkeensä ovat epämääräisesti tai barbaarisesti muodostuneet kasvot tavalliset. Raa'at sotilaat ja henkisesti köyhät valtakunnanhoitajat vaihtelevat keskenään, ja ominainen molemmissa lajeissa yhtyy vastenmieliseksi kokonaisuudeksi Konstantius Kloruksessa ja Konstantinuksessa.

Keskeymättä aleneva, lopulta teknillisestikin kykenemätön taide tekee tehtävänsä heittääkseen Rooman keisarikuvien ylle varjon Rooman häviöstä; mutta tyypin ja ilmaisumuodon taantuminen ei ole senvuoksi vain taltan synnyttämä näköhäiriö, yhtä vähän kuin Rooman maailmanvallan riutuminen on sen huonontuvan historiankirjoituksen esiinloihtima harhakuva. Jos meillä olisi kautta aikojen kulkeva kuvasarja, joka esittäisi tarkasti niiden merkkimiehien kasvonpiirteet, niin huomaisimme hämmästyksellä ihmiskunnan ulkomuodossa aikakausien leiman. Luopioksi nimitetyn Julianuksen rintakuva, joka on viimeisen edellinen pää Kapitoliumin keisarisalissa, ilmaisee, että antiikinen taide alimmalla porrasasteellaan ei ollut ihan kykenemätön kuvastamaan niiden piirteitten neroa, jota sen tuli tulkita.

* * * * *

Aikansa suurenmoisiin taideteoksiin kuului muistomerkki, jonka oli pystyttänyt Venus genetrix'in temppelin eteen Tiberiukselle neljätoista aasialaista kaupunkia, jotka maanjäristys oli hävittänyt ja hän jälleen rakentanut. Patsaat ympäröivät sirosti sidottuna allegoorisena seppeleenä keisarin jättiläispatsaan jalustaa, josta eräs vapaa, Puteolista kaivettu jäljennös on joutunut aikamme osaksi, antaen meille aavistuksen siitä, mitkä kauneuden nautinnot menetettiin, kun tämä teos hävitettiin. Monet muut Tiberiuspatsaat, jotka imartelu tai pelko, tai, kuten tässä tapauksessa, kiitollisuus oli pystyttänyt, on viha musertanut; mutta siitä huolimatta meillä on hyviä kuvia Augustuksen perillisestä. Perintöön sisältyy tämän kasvonpiirteet. Huolimatta käyrästä nenästä -- roomalaisnenästä, jota niin harvoin näkee Roomassa -- on Tiberiuksella niin suuressa määrin yhteisiä sukupiirteitä isäpuolen kanssa, että usea on epäillyt lähempiä siteitä heidän välillään. Silmiin pistävimmät ovat ehkä nämä piirteet, jos vertaa nuoren Oktaviuksen Ostiasta löydettyä rintakuvaa niihin nuoren Tiberiuksen rintakuviin, joita on Lateraanimuseossa ja Napolin Museo nazionalessa. Mutta vuodet eivät hävitä yhtäläisyyttä, vaikka toisen ilme yhä enemmän pimenee ja jäykistyy ja käy monimutkaiseksi, kun sitävastoin toisen alkaa yhä enemmän säteillä lempeyttä ja rauhaa.

Jos olisi tilaisuudessa näkemään vierekkäin ne Tiberiuskuvat, jotka nyt ovat hajallaan Vatikaanin, Kapitoliumin, Lateraanin, Villa Albanin, Villa Borghesen, Museo nazionalen, Louvren ja muissa museoissa, ja jotka esittävät häntä eri ikäkausina, voisi jossakin määrin seurata hänen henkensä retkeä läpi kuoleman varjojen laakson, kunnes hän häviää Akeroniin. Erityisesti painuu mieleen Vejistä vuonna 1811 löydetty jättiläispää, joka on Museo Chiaramontissa. Edessään ei näe matalaa henkeä, vaan syvästi vajonneen, ja sitä katsellessa juohtuu mieleen langennut ylienkeli. Samassa museossa kohtaamme Pentelicumin marmorista tehdyn jättiläispatsaan: Tiberius olympolaisena. Hänessä on suuruuden leima, mutta taiteilijan koe valaa häneen jotakin Zeusin lempeästä majesteetista on käynyt mahdottomaksi toteuttaa.

Samoinkuin patsaat, kuvaa Suetonius hänet kauniiksi, sirovartaloiseksi ja leveäharteiseksi. Mutta hän ei herätä luottamusta. Etenkin piirteet suun ympärillä ovat omiaan synnyttämään epäluuloja. Museo Chiaramontin valtaistuinpatsailla on teeskennelty ja suloinen hymyily, joka tahtoo ilmaista hyvyyttä, jota vastoin pieni hienosti uurrettu alahuuli, joka kohoaa leuan suuresta syvennyksestä, vahvistaisi luonnollisessa asemassaan pilkallisuuden vivahduksellaan sitä itsetietoista ylemmyyttä, joka lepää hänen leveällä, uljaasti muodostuneella otsallaan. Eräs Kapitoliumin museon rintakuvista ilmaisee suun ympärillä kauan tukautetun, mutta vanhoilla päivillä hillittömästi puhkeavan aistillisen himon. Tuo kerrottu hymy on suurten avoimien silmien kylmän katseen räikeänä vastakohtana. Kun on kuullut niin paljon Tiberiuksen epäluuloisuudesta, niin odottaisi, että silmä ilmaisisi tämän ominaisuuden, mutta niin ei ole asian laita. Epäluuloinen on vielä tiedonhaluinen tarkastamansa esineen suhteen; hän empii vielä sen todennäköisyyden, että esine kadottaisi, ja sen mahdollisuuden välillä, että se saattaisi voittaa lähemmin sitä tarkastellessa. Mutta tämä katse ei tutki, ei emmi, vaan todellistuttaa edeltäpäin säädetyn ratkaisun, mikä antaa kaiken ylenkatseelle alttiiksi. Pään viivat ovat jalot ja profiili komea. Tacitus kertoo meille, että näppylät ja pöhöttymät rumensivat noita hyvin muodostuneita kasvoja; syystä kyllä kieltäytyy taide valaisemasta meitä sellaisesta.

Patsaat eivät anna meille käsitystä hänen tavallisesta ryhdistään. Tahdon näkökannalta katsoen oli se sen vastakohta, minkä huomaamme monessa nousukkaassa, joka pakottaa eleensä jäykiksi ja näkönsä ylpeäksi, koska hän tuntee, että hänen täytyy esittää sitä mitä hän ei ole. Tiberiuksella oli luonnostaan nämä eleet ja tämä näkö; mutta koetti, vaikkakaan ei erikoisella menestyksellä, lieventää niitä. Kuten nousukkaassa heti huomaa tekemällä tehdyn siinä, mikä erottaa hänet joukosta, niin havaittiin keinotekoisuus Tiberiuksen alttiudessa kansalaisia kohtaan. Kun hän luuli olevansa yksin tai kulki ajatuksissaan, oli hänen muotonsa pilkallinen ja synkkä.

Ampère on luullut huomaavansa, että Tiberiuksen otsa on rauhallisempi kuin Augustuksen. Tässä on jonkun verran totuutta. Sillä jälkimmäisen otsa ilmaisee havainnon ja koettelemisen työtä; edellisen sitävastoin ajatuksen hiljaista hautomista. Augustus ei lakannut milloinkaan lukemasta ihmissielua, koska hän ei halveksinut sitä; se oli kirjamaailma, josta hän löysi aina jotakin uutta, ja hän nautti kuin luonnontutkija ja otti hyödyn kuten viisas mies kokeiluistaan. Tiberius on taasen, valtaistuimelle noustuaan, jo kauan sitten lopettanut käytännöllisen oppiaikansa ihmistuntemuksessa ja siirtynyt teoriaan. Hän on itse asiassa luotu teoreetikoksi. Puhujana ja kirjeenkirjoittajana punnitsee hän kultavaa'alla jokaisen sanan eikä käytä ainoatakaan, ennenkuin on tarkoin harkinnut sen loogillisen arvon -- ei aina ollakseen selvä, vaan myöskin aikeessa peittää ajatustaan. Kirjelmissään senaattiin sovittaa hän jokaisen yksityisen tapauksen sääntöön ja kysyy, tai oikeammin, osoittaa itse, kuinka se on ratkaistava silmälläpitäen tätä, ja hänen ajatuksensa liittyvät aina sitoviksi tai kietoviksi johtopäätössarjoiksi. Myöskin historioitsijat kuvaavat häntä jäykäksi puhujaksi, paitsi -- ja tämä on psykoloogisesti merkillistä -- paitsi silloin kuin hän joskus on puhunut viattomasti syytetyn puolesta; silloin aukenee hetkeksi suljettu yhdistysjohto hänen järkensä ja sydämensä välillä, ja muutoin niin harvinainen lämpö tekee jäisen sanan sujuvaksi. Hänen tahtonsa "yleistyttää" osoittautuu kaikessa. Siitä johtui se, että hän vähemmän kiinnitti huomionsa ihmisiin kuin ihmiseen. Ja se johtopäätös, joksi hän on koonnut havaintonsa hänestä, oli: hän on niin halveksittava, että hän ei olisi vihaamisen arvoinen, ellei hän myös olisi vaarallinen.

Tultuaan tähän johtopäätökseen hän ei luule maksavan vaivaa tutkia turhamaisuuden, omanvoiton pyynnin, kateuden, viekkauden ja tuhmuuden erilaisia sekoituksia, joita hän kohtaa inhimillisen periolemuksen monivivahteisissa ilmestyksissä. Tuollainen tutkimus katkeroittaisi yhä enemmän sitä synkkää mieltä, mikä häntä vaivaa. Ainoastaan varovaisuuden näkökannalta, enemmän tai vähemmän vaarallisina, saattaisi maksaa vaivan tutkia heitä. Mutta yksinkertaisinta on varoa kaikkia ja löytää järjestelmä, joka viskaa tämän taakan niille, joita on pidettävä silmällä. Tämän järjestelmän hän on vaivatta löytänyt. Ja se huohottava tuska, jonka alaisena tämä pitää maailman, muodostaa hänen omalla otsallaan lepäävän levollisuuden samalla kertaa selittävän ja jyrkän vastakohdan.

Tiberius on yksi Rooman suurimpia sotapäälliköitä. Mariuksen kuoleman jälkeen ei yksikään ollut vapahtanut maailmanvaltakuntaa niin suurista vaaroista kuin hän. Tämän ja muun, mikä tuottaa hänelle kunniaa, on taipuvainen unohtamaan hänen ilkitöittensä takia; mitä suurta hän vaikuttikin, sitä ei suoritettu häikäisevällä tavalla. Hän halveksi sitä, mitä ranskalaiset kutsuvat nimellä _la mise en scène_, taitoa asettaa jokin asia lavalle. Julius Cesar ymmärsi perinpohjin tämän taidon, ja etempänä tulemme näkemään erään Othon, jonka elämä oli ollut atellaanista peliä, pukeutuvan kuolinhetkellä murhenäytelmän traagilliseen naamioon ja esittävän sortuvaa sankaria niin hyvin, että hän saattoi houkutella historian jumalattaren kyyneliin. Tiberiuksen urotöissäkin on jotakin levollisesti toteutettua teoriaa. Ne versoivat samoista juurista kuin hänen rikoksensa. Hänen suurin hyveensä sotapäällikkönä oli epäilyn vahvistama varovaisuus; mutta taipumus epäilyyn viholliseen nähden on melkein samaa kuin kyky arvata edeltäpäin. Tiberius, joka sommitteli teorioja kaikista uhkaavista mahdollisuuksista vihollisen puolelta ja epäili kaikkia mahdollisia huolimattomuuksia ja heikkouksia käskynalaisten taholta, ryhtyi molemmanpuolisiin toimenpiteisiin ja voitti hiljaisessa, sitkeässä taistelussa, herättämättä suurta huomiota ja synnyttämättä ihastusta. Paitsi Augustusta oli ehkä Vellejus Paterkulus, hänen alapäällikkönsä, ainoa, joka antoi täyden arvon hänen sotapäällikkösuuruudelleen. Koko hänen elämänsä kävi sitten salaiseksi sotaretkeksi. Olipa hän sitten Roomassa tai Kaprilla -- Germanian aarniometsät rytöineen, väijymäpaikkoineen ja vaanivine peitsimiehineen olivat alati hänen silmissään, vaikka metsät olivat nyt pylväsrivejä ja germaaninen turkisviitta oli muuttunut toogaksi, väijymäpaikka imarteluksi.

Rahtunen ihmisenhalveksimista on pienille sieluille tavallista -- on heidän itsetiedotonta itsensätutkistelemista -- mutta ihmisenhalveksiminen, ollakseen perinpohjainen, edellyttää syvää luonnetta. Se muistuttaa loiskasvia, joka rehoittaa hyvin mehuisassa puussa. Kenen olemuksessa ei ole tilaa inhimilliselle ihanteelle verratakseen siihen omaa "aistillisen-järkevää" minäänsä ja toisia, jotka ympäröivät häntä, ja ketä ei syvästi järkytä vertailun ratkaisu, hän ei vaivu ihmisenhalveksijaksi eikä korota itseään pyhimykseksi. Tiberius ei ollut ainoastaan päänsä ja tahdonlujuutensa puolesta rikaslahjainen. Hänen oikeudentuntonsa oli alussa voimakas, hänen intonsa suojella avutonta palava. Usein hän ilmestyi tuomiosaliin, istuutui huoneen johonkin nurkkaan, jotta ei olisi tunkenut preettoria hänen tuoliltaan, ja kuunteli oikeusjuttua. Turvattu oli köyhä nurjalta tuomiolta, vaikka häntä vastassa olisi ollut mahtavimmat juonet, kun tuo korkea, synkkäpiirteinen mies oli kuunnellut hänen asiaansa. Mahdollista on, että Tiberiuksen oikeudentunto, tarkasti punniten, oli suuttumusta siitä, että valtion viisautta, laeissa lausuttua, saattoi asianajajain ja rikollisten viekkaus pettää, mahdollista on, että se oli metsästäjän suuttumusta, joka näkee, että lammas on tarttunut satimeen ketun asemesta. Mutta mitä hyvää voimme lausua tästä Cesarista, se käyköön täydestä painostaan; paha hänessä on kyllin painava sittenkin.

Raha hänen kädessään oli kauan hyväätekevä valta. Säästäväisenä kotioloissa oli hän avulias hädässä, jota ei itse ollut aiheuttanut, ja suunnattomia onnettomuuksia hän lievensi suunnattomalla anteliaisuudella. "Rikkauden jalo käyttäminen", sanoo Tacitus, "oli hyve, jota hän kauan säilytti, sitten kuin oli luopunut toisista".

Tiberius ei kohdistanut epäluulojaan vähimmän itseensä. Hän alisti itsensäkin sen tuomion alle, jonka oli lausunut ihmissuvusta. Synkässä maailmankatsomuksessaan, päivä päivältä enenevässä ja -- myöntää täytyy -- ympäristön kehnouden suuressa määrin vireissä pitämässä ihmisenhalveksimisessaan hän näki vaurioita yhteiskunnalle ja omalle tulevaisuudelleen. Ensimäisen ja onnellisen hallitusvuotensa aikana tuli hän lausuneeksi senaatissa usein sanoja, jotka synnytti, siltä tuntuu, tuskallinen aavistus siitä, että hänen sielussaan tulisi tapahtumaan muutos pahimpaan.

Se suku, jota Tiberius hallitsi, oli huonompi kuin se, joka oli Augustuksen lempeän valtikan alla. Horatiuksen ennustus siitä oli toteutunut. Ei ollut sitä ruhtinaan kiitettävää tekoa, jota ei olisi selitetty väärin ja palkittu herjauksilla. Hänen hyvyytensä selitettiin voiman puutteeksi, hänen jalomielisyytensä pelkuruudeksi, hänen huolenpitonsa köyhän oikeudesta kansan suosion etsimiseksi, ja kun hän joskus oli kieltäytynyt vastaanottamasta jumalallista kunnioitusta eikä sallinut rakentaa itselleen temppeliä, muistuttaen heikosta inhimillisestä luonnostaan, oltiin yksimielisiä siitä, että hän oli "alhainen sielu, joka ei välittänyt kunnianosoituksesta". Siten kiihoitettiin sitä pahaa henkeä, joka asui Tiberiuksessa, ja joka taisteli hänen paremman minänsä kanssa. Hänellä oli varovaisuusjärjestelmänsä valmiina, mutta ei tahtonut vielä sovittaa sitä käytäntöön. Kun senaatti huusi eräänä päivänä, että Cesarin herjaajia olisi rangaistava, pyysi hän, "että he eivät aukaisisi sitä ikkunaa". Kauan hän osoittautui yhtä tunteettomaksi moitetta kohtaan kuin hän oli katkera ja nuhteli imartelusta. "Vapaassa yhteiskunnassa", sanoi hän, "ovat ajatus ja kieli vapaita". Mutta mietelause ei tee nahkaa kovaksi; eikä sekään ole varmaa, että ihmisen halveksiminen tekee kylmäksi hänen moitteelleen. Yhdeksäntenä hallitusvuotenaan Tiberius oli valmis alistamaan maailman järjestelmänsä alle.

Tiberius oli kasvanut ympäristössä, missä _yksi_ ajatus oli kaikkivaltias: valta; _yksi_ intohimo: vallanhimo. Kaikki kilvoittelu kiersi tätä pistettä. Rakkautta hän oli saanut osakseen vain äidiltään, ja tämä rakkaus oli itsekkäisyyden verho, joka etsi tyydytystään pojan ylenemisessä. Tiberius vetäytyi silloin takaisin kovaan kuoreensa ja tukahutti sydämen jokaisen äänen, sydämen, joka oli yhtä taipuvainen palavaan rakkauteen kuin kiehuvaan vihaan. Isäpuoltaan Augustusta kohtaan, joka piti valoisasta ja iloisesta ympäristöstä, osoitti hän kunnioitusta, mutta kylmällä ja arvokkaalla tavalla, ja oli hänelle kuuliainen, mutta velvollisuudentunnon jäykässä muodossa eikä sydämellisyydestä. Hän näki, että Augustus oli kiintynyt vilkkaaseen, joustavaan ja rakastettavaan Drusukseen, ja tiesi, että keisari valtiollisista syistä pani arvoa siihen kansansuosioon, jonka tämä oli voittanut, eikä hän saattanut ylpeydestä tehdä elettä, kasvonilmettä, sanoa sanaakaan, jota voitaisiin väärin tulkita kokeeksi kilpailla tuon lemmikin kanssa isäpuolen suosiosta. Hyväksyttävillä perusteilla ei häntä voi syyttää siitä, että hän itse olisi milloinkaan tavoitellut valtaa; Livia, hänen äitinsä, työskenteli hänen puolestaan, ja kysymys on aina avoinna, eikö sitä alakuloisuutta, elämään kyllästymistä, joka häntä painosti siihen aikaan, pahentanut hirvittävä aavistus niistä keinoista, joita Livian kerrotaan siinä käyttäneen. Tällä en mitenkään tahdo sanoa, että vallanhimo oli hänelle vierasta; mutta huoletta voi sanoa, että valta yhtä vähän kuin mikään muu kangasti hänen sielussaan sokaisevin värein. Hänestä ei ollut mikään päämaali pyrkimisen arvoinen; mutta kun hänelle annettiin tehtävä, ahdettiin hänelle velvollisuuksia virkamiehenä ja sotapäällikkönä, hoiti hän tehtävänsä nerokkaasti ja suoritti sen Klaudiusten perityllä tahdonvoimalla.

Siitä piiristä, joka ympäröi häntä kylmillä laskelmilla ja hiipivillä juonilla, irtautui hän rakkaudesta siihen naiseen, josta tuli hänen ensimäinen puolisonsa. Valtiolliset syyt tempasivat hänet Tiberiuksen helmasta ja sitoivat tämän Juliaan, Augustuksen tyttäreen, joka häpäisi tämän ylvään miehen kunnian. Kun avioerosta oli kulunut vuosia, Tiberiuksen kävellessä erästä Rooman katua, tahtoi sattuma, että hän ja hänen ensimäinen vaimonsa kohtaisivat toisensa. Kun he olivat kulkeneet toistensa ohi, pysähtyi Tiberius ja katsoi hänen jälkeensä: pilkallinen muoto katosi, kovat piirteet heltyivät, ja hän, joka piti mielenliikutusta häpeänä ja kaikkein vähimmän tahtoi panna tunteitaan alttiiksi kansanjoukolle, puhkesi kyyneliin. Hän oli nähnyt elämänsä onnen kulkevan ohitseen.

Hänen ensimäinen rakkautensa ei ollut hänen ainoa unelmansa. Emme tiedä, mikä se tapaus oli, joka hetkeksi hälvensi sen epäilyn ja ihmisenhalveksimisen usman, joka oli peittänyt hänen henkeään, ja salli auringonsäteen lahjoittaa versomisvoimaa jollekin, joka muistutti luottamusta kuolevaista kohtaan. Kylliksi: tällainen tunne oli herännyt hänessä Sejanusta, pretoriaanien ylipäällikköä kohtaan. Epäilemättä se vietti kuitenkin sangen taistelevaa elämää, kunnes sattui tapahtuma, joka ei ainoastaan vahvistanut hänen luottamustaan, vaan järkytti vielä koko hänen teoriaansa ihmisestä. Tämä tapahtui matkalla Napoliin ja Kapriin, sittenkuin hän oli jättänyt Rooman aikomatta palata sinne milloinkaan. Hän oli ennättänyt puolimatkaan, Terracinan lähitienoille, missä Fundanus-vuoret kohoavat ja tarjoavat näköalan, joka toiselta puolen ulottuu Roomaan saakka, toiselta puolen Napoliin ja Vesuviukseen. Vuorenrinteellä oli luola, jossa keisarin pisti päähän syödä illallista. Ruokavieraina olivat Sejanus, kaksi muuta ylhäistä roomalaista ja muutamia kreikkalaisia tiedemiehiä. Nämä laskivat leikkiä viinin ääressä, mutta Cesar lienee täälläkin hautonut synkkiä ajatuksiaan, sillä hänen edessään oli ilta-auringon paisteessa Pandatarian saari, Julian karkoituspaikka. Silloin kuuluu ukkosen kaltainen jylinä: lohkareita vyöryy kalliosta, joka on luolan aukon yläpuolella, muutamia palvelijoita on murskaantunut, soraa ja pikkukiviä irtautuu katosta, vieraat pakenevat, mutta Sejanus lankeaa polvilleen ja peittää ruhtinaan ruumiillaan. Henkivartia, joka vieremän tauottua rientää paikalle, löytää hänet vahingoittumattomana.

Että toiset olivat heittäneet hänet oman onnensa nojaan, siinä hän näki tavallisen ja rankaisemattoman äkkiarkuuden ilmaisun. Mutta häntä ihmetytti se, että Sejanus oli jäänyt. Tässä ei ollut aikaa harkintaan, tässä oli uskollisuus ilmennyt silmänräpäyksellisesti vaikuttavana syynä. Tiberiuksen täytyi uskoa, ja hän tahtoi uskoa. Mitä filosoofi oli etsinyt kynttilällä ja lyhdyllä löytämättä, sen olivat lempeät jumalat antaneet nyt ruhtinaalle hänen tuskallisen sielunsa lievitykseksi: ihmisen ja samalla ystävän. Fundanuksen kallionlohkareet olivat iskeneet aukon hänen teoriaansa. Mutta aukko tukettiin muutamia vuosia myöhemmin, sittenkuin oli saatu ilmi salaliitto, jonka luolatapahtuman jälkeen kaikkivaltias ja nyt keisariarvoa tavoitteleva Sejanus oli tehnyt herraansa vastaan. Se tukettiin pettäjän ja hänen viattomien lastensa ruumiilla. Siten oli teoria jälleen kokonainen ja valmis ja vankemmalla pohjalla kuin milloinkaan, mutta Tiberius itse oli ehdottomasti mennyttä miestä. Siitä hetkestä hän ei uskonut enää mitään; siitä hetkestä hän oli hillitön tyranni. _Pidän sutta korvista!_ Se oli nyt hänen tavallinen sanantapansa. Sudella on pienet korvat, eikä sitä tullut laskea käsistään. Mikään ei kuvaa paremmin hänen omaa käsitystänsä tilastaan.

Ellei ota lukuun näitä pian rauenneita unelmia rakkaudesta ja ystävyydestä, käy toivottomuus mustana kuteena koko hänen elämänsä läpi. Hänen terävä katseensa näkemään inhimillistä kurjuuttamme liittyi vakuutukseen, että se ei voinut milloinkaan käydä paremmaksi. Edistymisen ajatus oli kaukana antiikin miehistä; se ei kannustanut heitä lohdulliseen taisteluun. Mutta parhaimmilla heistä oli kannustimena tietoisuus siitä, että iäti tietäraivaava taistelu hyvän ja pahan välillä vaatii miekkaa hyvän puolelle. Tiberiukselta puuttui tämäkin kannustin. Hän näki -- ja tämä herättää myötätuntoisuutta -- hän näki närkästyksellä, että pahan ikuinen voittokulku muodosti maailman menon. Pintapuolinen ja sävyisä sielu olisi pilapuheilla karkoittanut surun epikuurolaisissa seuroissa; Tiberiuksen aika soimasi todellakin keisaria siitä, että hän ei koettanut tätä parannuskeinoa synkkää mielentilaa vastaan. Nöyrä ja uskova mieli olisi löytänyt lievitystä, ellei lääkettä, pyrkimyksessä täydellistymiseen. Mutta Tiberius hautoi toivotonna tuskaansa. Laastaroida Augustuksen lailla yhteiskunnan haavoja ja koettaa omalla esimerkillä ja yleisillä laeilla parantaa tapoja, se oli hänestä veden kantamista seulalla. Vastenmielisyydellä hän tajusi elämän taisteluksi olentojen kesken, jotka eivät ansainneet olemassaoloa, ja oman asemansa taistelussa enin alttiiksi annetuksi, kaikkien voimakkaasti itsekkäiden tahtojen välittömäksi tarkoitusperäksi. Heti Sejanuksen petoksen ilmitulon jälkeen selvisi, että tämä hänen ainoa ystävänsä oli murhannut hänen ainoan poikansa, ja tämän hän oli tehnyt yksissä tuumin pojan vaimon kanssa! Ja mitä säälimättömämmin hän nyt sovellutti suojelujärjestelmäänsä, sitä hirvittävämpiä olivat ne inhimillisen alhaisuuden näyt, jotka avautuivat hänen silmilleen ja kiihoittivat yhä kiihkeämpiin purkauksiin. Sitä lisäsi vielä epätoivo jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi hän oli itsensä saattanut, sillä hän, joka halveksi niin syvästi elävien arvostelua, antoi kuitenkin arvoa tulevien sukupolvien arvostelulle. Tämä ristiriitaisuus ei ole harvinainen... "_nomen erit indelebile nostrum_", tunto siitä, että kuuluu historiaan, ja että ihmiskunnan omatunto, kaikkien aikakausien vahvistama, tuomitsee nimen, se taivuttaa jäykimmänkin niskan. -- Asemaansa hänen tuli kuitenkin suojella, koska kohtalo oli säätänyt, että se oli hänen, vaikka hän tunsi vihlovaksi ristiriidaksi uhrata katalain ihmisten hekatombeja yhden katalan turvallisuudeksi. Mitä kauemmin taistelu riehui, sitä syvemmälle hän vaipui sen aaltoihin, ja lopulta oli hänen henkinen olemuksensa muuttunut vihaksi, kostoksi ja itsesäilytysvaistoksi, joka hillittömästi hyrskyää.

* * * * *

Tiberiuksen järjestelmä oli yksinkertainen: kun kaikki epäilevät kaikkia, valtaa yhteiskunnan lamauttava pelko, joka on tyrannin kilpi. Ilmianto on se Medusanpää, millä hän suojelee itseään. Läpi kaikkien yhteiskuntakerrosten, kaikkiin koteihin, hapuilevat hirviön polyyppikäsivarret ja tuntosarvet. Julkeiden ilmiantajien joukossa on nimiltään mitä ylhäisimpiä miehiä: Gajus Grackus, Porcius Kato! Jokaista kuolevaista epäilee kuuntelijaksi, jokaista sanaa ansaksi, jokaista hymyä kavaluudeksi. Isällä on syytä epäillä poikaansa, miehellä vaimoansa. Tässä yksi ainoa kuva tältä ajalta.

Ritari Titius Sabinus uskalsi vielä kunnioittaa Germanikuksen leskeä ja lapsia, vaikkakin he olivat ruhtinaan vihan esineitä. Eräänä päivänä Titius kohtaa kadulla senaattori Latiariksen, joka tervehtii ja aloittaa vähäpätöisiä asioita koskevan keskustelun ja puristaa lopuksi hänen kättään kuiskaten kunnioituksensa hädästä kestävää ystävyyttä kohtaan. Muutamaa päivää myöhemmin kohtaavat he jälleen kadulla toisensa; senaattori kutsuu taas ritarin taloonsa, vie hänet makuuhuoneeseensa, mihin yksikään kuuntelija ei pääse, ja lausuu kauhunsa Cesaria kohtaan, joka kasaa tunnolleen yhä useampia rikoksia. Hänen vieraansa keventää sydäntään samankaltaisilla sanoilla; hän on niin kauan kantanut mykkää ja senvuoksi kaksinverroin raskaampaa surua. Heti senjälkeen on Tiberiuksella Latiariksen, Porcius Katon ja kahden muun senaattorin allekirjoittama syytöskirjelmä Titius Sabinusta vastaan. Kirjelmässä kerrotaan, kuinka Latiaris näiden neljän valtaneuvoksen yhteisestä sopimuksesta otti Titiuksen kiinni kadulla ja vei hänet väijymäpaikkaan; kuinka paikka, joka oli valittu heidän keskusteluaan varten, yksinäisen näkönsä vuoksi herätti Titiuksessa luottamusta, ja kuinka isäntä oli Porcius Katolle ja noille kahdelle muulle isälle valmistanut piilopaikan makuukamarin katon ja laudoituksen väliin, jossa oli rakoja joista kuunnella.

Kuten huomataan: he kerskuvat ilkityöllään. Tällä he eivät panneet mitään alttiiksi, sillä Tiberius halveksi heitä jo syvästi, mutta he saattoivat voittaa jotakin. Palkka, jota kaksi heistä toivoi, oli konsulinvirka; kuitenkaan ei ole yksikään vuosi Rooman aikakirjoissa heidän nimiensä tahraama. Vähän aikaa senjälkeen syytettiin Latiarista itseään valtiorikoksesta; hänet tuomittiin, mestattiin ja heitettiin, alastomana ruumiina, alas Gemonia-portaita.

Sellaiset tapahtumat olivat tavallisia. Ilmiantaja seurasi ilmiannettua kuolemaan. Tiberius vihasi välikappaleitaan enemmän kuin heidän uhrejaan; se, joka pettää ystävän, vaanii tilaisuutta pettääkseen ruhtinaansa. Tiberius tunsi itsensä kavalien villipetojen saartamaksi ja piti pelastuksenaan ja halusi ärsyttää niitä toisiaan vastaan. Aletun ajometsästyksen täytyi jatkua pysähtymättä: keskeytys, ja kaikki syöksyisivät hänen ylitseen hänen seisoessaan keskellä areenaa.

Hän seisoo henkisellä tavalla siellä. Ruumiillisesti hän on vetäytynyt kallioiden sulkeman Kaprin suojaan. Siellä hän etsii irstailussa muutamien hetkien unhoitusta kammottavilta näyiltä, muutamien hetkien helpoitusta vihlovalta tuskalta. Hän oli, kuten tiedämme, peruuttanut järjestelmänsä sovelluttamisen; mutta Sejanus oli koetellut kelvolliseksi ja hyväksynyt sen, aavistamatta itseään sen uhriksi, ja sittenkuin se oli päässyt hyvin käyntiin, liikkui se itsestään, saatanallinen perpetuum mobile. Jos Tiberius laskee kätensä sille pysäyttääkseen sen, tempaa se hänet rattaansa hampaisiin ja murskaa hänet.

Mutta nämä gladiaattorit, jotka surmaavat toinen toisensa korvalla ja kielellä, imartelevat häntä kuolemaan saakka. _Ave Cæsar, morituri te salutant!_ Taidekin, vapauden tytär, ylistää tyrannia ja -- ylistää hänen järjestelmäänsä. Erään Villa Borghesessa olevan Tiberiuspatsaan juuressa on korva. Taiteilija on tahtonut sanoa, että Cesar on jumala, joka kuulee salaisimmankin kuiskauksen.

Tiberius ei säästänyt omia sukulaisiaan uhratessaan toisten. Onko lukija katsellut Agrippinan valtaistuinpatsasta, Kapitoliumin keisarisalin kaunistusta, muistamatta sitä kohtausta, jolloin centuriooni, hänen vartiansa, kohottaa kepin niin ylvästä päätä kohti ja puhkaisee hänen toisen silmänsä? Sellaisen pahoinpitelyn alaiseksi joutuneena toteuttaa Agrippina aikeensa kuolla nälkään. Ja kun hän on kuollut, kiittää senaatti Cesaria tämän armosta Agrippinaa kohtaan!

Jos joku sattui tänä aikana puhumaan Brutuksesta ja Kassiuksesta, vaati varovaisuus, että hän nimitti heitä _parricidæiksi_, sana joka vastasi kahtakin, sillä sen voi selittää sekä _isänmurhaajaksi_ että _maankavaltajaksi_. Into lisäsi kernaasti sanan _latrones: ryöväri_. Tasavallan ja keisarivallan vastakohta, jota Augustus ei ollut tahtonut tunnustaa edes itselleen, oli nyt päivänselvä, eikä ketään hämmästyttänyt, että tasavallan muistot peloittivat cesarismia. Ne olivat kuitenkin vahingottomia, nämä muistot, haamuja, jotka harvoin ilmestyivät muutoin kuin haudan partaalla. Sinä yönä, jolloin Germanikuksen tomu kätkettiin maan poveen, kaikui soihtujen valaisemalla Marskentällä olevan sotajoukon, virkamiesten ja kansan suusta yksi ainoa huuto: _tasavalta on kukistunut! Kaikki toivo on turha!_ Ja kun Junian, Katon sisarentyttären, tomu viedään polttolavalle, kannetaan ruumissaatossa sadottain korkeitten esi-isien kuvia; mutta Brutuksen ja Kassiuksen -- sanoo Rooman suurin historioitsija -- loistivat ylinnä kaikista, siksi että heidän kuviaan ei näytetty. Ne loistivat poissaolollaan. Vanha historioitsija Kremutius Kordus pantiin syytteeseen siitä, että hän oli ylistänyt Brutuksen isänmaanrakkautta ja nimittänyt Kassiusta _viimeiseksi roomalaiseksi_. Tämän hän teki eräässä kirjoituksessaan, jonka hän oli lukenut ystävälleen, keisari Augustukselle; mutta nyt hänet haastettiin, myöhään kyllä, vastaamaan rikoksestaan. Hän piti loistavan puheen, suojellakseen historian oikeutta, mutta ei itsensä puolustukseksi. "Seitsemänkymmentä vuotta", sanoi hän viimein, "seitsemänkymmentä vuotta kukistumisensa jälkeen elävät Brutus ja Kassius vielä kuvissaan, joita ei edes voittajakaan ole tuhonnut. Eivätkö he sitten olisi turvallisia perintö-osastaan aikakirjojen muistossa? Jos te kaadatte minut, niin ei ole puuttuva niitä, jotka vaalivat heidän muistoaan ja minunkin." Sitten hän jätti senaatin ja päätti päivänsä.

Ei Tiberius eivätkä muutkaan seuraavista itsevaltiaista ole voineet estää, että antiikinen kuva Markus Junius Brutuksesta on saanut sijansa "kuuluisien miesten salissa" Kapitoliumin museossa. Taideteoksena on tämä rintakuva hyvä, mutta kasvonpiirteet eivät olleet sellaiset, joita odotin. Torin toisella puolen, konservaattorien palatsissa, nähdään komea antiikinen rintakuva toisesta Brutuksesta -- Lucius Juniuksesta, epäilemättä ihannepää, mutta niin luonnonmukainen, jotta on taipuvainen uskomaan, että etrurilainen taiteilija on jälkimaailmalle jättänyt Rooman ensimäisen konsulin ylväät piirteet. Eräs patsas, jonka pitäisi esittää samaa Brutusta, Villa Albanissa, on sitävastoin iljettävä irvikuva, joka on orjan, mutta ei vapaasyntyisen taiteilijan taltan arvoinen, ja jota myöhemmän ajan korjaukset ja lisäykset ovat yhä enemmän pahentaneet. En tiedä onko olemassa yhtään kuvaa Kassiuksesta. Ehkä hän on niiden monien nimettömien, mutta usein hyvin miellyttävien roomalaispäiden joukossa, joita on Italian museoissa. Kaivettaessa sitä huvilaa Tivolissa, joka syystä tai aiheetta on saanut hänen nimensä, ei löydetty yhtään Kassiuspäätä, mutta kyllä taideteos, joka todistaa rakkautta tasavaltaisiin muistoihin, nimittäin Periklespää, joka on joutunut British Museumiin.

* * * * *

Sillä aikaa kuin verilöyly jatkuu yksitoikkoisena ja väsyttävänä kaikessa kauhussaan Roomassa, hoippuu sen alkuunpanija Kaprin kallioilla. Saaren rannoille on vaikeata päästä: ainoastaan pienemmät alukset voivat laskea siellä maihin. Vartiat sulkevat jokaisen nousupaikan ja tutkivat jokaisen sinne saapuvan. Kun purje lähenee yli auringonvälkkeisen lahden, on siinä syytöskirjelmiä tai syytettyjä, joita keisari itse tahtoo kuulustella, tai on se hankkija, joka Kampanian nuorison joukosta on löytänyt uuden saaliin hänen luonnottomalle himolleen.

Tiberius ei voi peittää sitä, että hän on onneton. Tuskat voittavat hänen ylpeytensä. Ainakin kerran hän on tahtonut keventää sydäntään tunnustamalla onnettomuutensa. Ja tämä tunnustus ei ole mikään kuiskattu luottamus, vaan titaaninen tuskanhuuto, joka tunkee läpi aikojen. Jälkimaailmalle, joka on tuomitseva hänet, sanoo hän, että hän on tuominnut itsensä, ja näyttää, armoa kerjäämättä, eumeniidien raateleman rintansa.

_"Mitä minun tulee kirjoittaa teille, kokoontuneet isät, tai kuinka minun tulee kirjoittaa, tai mitä minun ei lainkaan tule kirjoittaa tänä hetkenä, jos sen tiedän, niin rangaiskoot jumalat ja jumalattaret minua hirveämmillä tuskilla kuin ne ovat, joihin nyt tunnen joka päivä nääntyväni."_

Niin aloitti hän kerran erään kirjelmän senaattiin. Tuntuu siltä kuin kuulisi tuskanhuudon kadotettujen valtakunnan esikartanosta. Seneka muisti mahdollisesti nämä sanat kirjoittaessaan ajatuksen: "Syntisen ensimäinen ja suurin rangaistus on synti: pahaan tekoon on rangaistus kätkeytynyt." Mutta jos rikoksesta kasvaa rangaistus, versoo rangaistuksesta sovitus, ja meillä on oikeus surra voimia, jotka hukkuivat tämän sielun kuiluun. Hän on synkän tyylin mahtavimpia hahmoja, mistä aikakirjat tietävät kertoa, ja hän vartoo vielä mestarikättä, joka kykenee häntä kuvaamaan. Puhdistaa häntä se käsi ei voi. Stahrin tämän tapainen koe on varoitus.

Michel Angelolle tapahtui, että sittenkuin hän oli alkanut muovata marmoriin erästä jättiläisajatustaan, huomasi hän virheen kiven raerakenteessa. Silloin hän heitti taltan ja jätti teoksen valmistamatta -- johon oli lyöty suuruuden leima ja joka kuitenkin oli tuomittu hyljättäväksi. Tiberiusta ajatellessa olisi gnostikon saattanut vallata tunne, että Demiurgos aionien työpajassa oli aikonut tämän hengen kunnian astiaksi, mutta auttamattoman vian takia hänen sielunsa raerakenteessa heittänyt taltan ja jättänyt hänet kunniattomuuteen.

Saamattomassa, kodin piirissä höperönä ja puolihulluna pidetyssä veljenpojassaan Klaudiuksessa oli Tiberius löytänyt hyvän sydämen. Tästä löydöstä hämmästyneenä aikoi hän tehdä hänet seuraajakseen, mutta luopui aikeestaan, ehkä senvuoksi, ettei tahtonut, että hyvyys aikakirjoissakin kantaisi narrinkaapua.

III.

Gajus Cesar Kaligula oli seurannut Tiberiusta Kaprille ja oleskellut siellä hänen kuolemaansa saakka. Jos varoitus aina olisi hyvä opettaja, niin olisi Kapri ollut hänelle hyvä koulu.

Sen ylenkatseen, jota Tiberius tunsi nuorta sukulaistaan kohtaan, palkitsi tämä sokealla kuuliaisuudella. Oliko se vain teeskentelyä, kuten yleensä selitetään, vai oliko se vielä enemmän vanhuksen ylivoimaisen pelkoaherättävän ja demoonisen luonnon vaikutusta -- Gajus Cesar näyttää kadottaneen itsensä ja omaksuneen isoisän minuuden. Kun Tiberius hymyili suloista hymyään, hymyili Gajus samalla lailla; kun uhka sai hänen otsansa ryppyyn ja pilkka väreili hänen huulillaan, teki Gajus samoin. Sellaisena hetkenä lienee hänen piirteensä kuvannut se mestarikäsi, joka on muovannut hänen Kapitoliumin museossa olevan basalttirintakuvansa. Pää on hiukan sivulle kallistunut, otsalla on ukkospilvi, silmät säkenöivät, hieno suu puristuu vihaisesti ja pilkallisesti kokoon; mutta huomaa heti, että tämä näkö on matkittua tai opeteltua: teatterityranni se on vain vielä, joka ilmenee näissä säännöllisissä piirteissä. "Koko hänen ulkokuorensa", sanoo Tacitus, "apinoi sitä, minkä Tiberius kunakin päivänä oli pukenut ylleen, ja hän käytti melkein tämän sanoja".

Kuinka tätä nyt selitettäneekin, niin ei ole epäilemistäkään, että se ehkäisi Kaligulan henkistä kehitystä. Minusta tuntuu kuin tässä mielettömässä väkivallantekijässä olisi halki koko elämän ollut jäljellä jotakin lapsimaista, lukuunottamatta sen viattomuutta ja rakastettavaisuutta. Nämä ominaisuudet karisivat hänestä aikaisin. Mutta häneltä puuttuu täydellisesti, kuten lapselta, itsetuntemus, hän on lapsen lailla taipuvainen sadunomaiseen ja kuvittelua kiihoittavaan, hänellä on lapsen halu saada tietää valtansa laajuus, sen kykenemättömyys käsittämään toisten tahtojen olemassaolon pätevyyttä, sen taipumus turmelemiseen ja ilman päämaalia luomiseen. Hänen häpeällisimmissä ilkitöissään on jotakin "naivia", jotakin luonnonvakaata, ja hänen julmuuksissaan näyttäytyy suunnitelman ja päämaalin suora vastakohta. Hän oli matkinut edeltäjäänsä, mutta ei tutkinut häntä. Sinä hetkenä kuin tämä kuolee, katoaa matkittu, ja edessämme on, kahdestakymmenestäviidestä ikävuodesta huolimatta, pahankurinen poika, joka on saanut maailman ja ihmiset leikkikaluikseen ja kohdistaa heihin hillittömän ilkivaltaisuutensa.

Kaligula ei ollut kauan ollut keisarina, kun hän kunnioitti Bajaea, sen ajan ylellisintä kylpypaikkaa, käynnillä, jota ei milloinkaan tultu unhoittamaan. Se hieno ja irstaileva maailma, joka kokoontui tänne ja piti täällä juhliaan, joista "Penelope palasi Helenana", sai nauttia silloin näytelmästä, joka saattoi jännittää elämään väsyneitäkin hermoja. Lahden toisella rannalla, puolen Ruotsin peninkulman päässä, on Puteoli. Maantie näiden molempien kaupunkien välillä ei ole mainittavasti pitempi, mutta suorin tie on aina lyhyin, ja Gajus Cesar määräsi rakennettavaksi sillan niiden väliin. Ja minkälaisen sillan! Sen tuli kaikessa muistuttaa teiden kuningasta, Via appiaa. Niin monta alusta kuin kiireessä voitiin saada kokoon, koko se laivasto, jonka tuli Egyptistä tuoda vuoden viljavarat maailmankaupunkiin, järjestettiin, ankkureihinsa kiinnitettyinä, kaksinkertaiseen riviin ja peitettiin maantomulla, joka laskettiin hakatuilla kivillä ja varustettiin käytävillä ja peninkulmapatsailla. Kyytipaikkoja keisarillisille lentoläheteille ja ravintoloita janooville matkamiehille ei saanut myöskään puuttua. Muutamissa päivissä oli Cesarin tahto ja rakennusmestarin huolenpito päästään loihtineet ilmoille tämän ihmeen, johon verrattuna Xerxeen silta Hellesponton yli oli vähäpätöinen asia. Mutta suurenmoisinta tässä kuitenkin oli se, että työstä ei ollut mihinkään. Hyöty on maallisen ihmisen, elämän proosaan kypsyneen, yrityksen näkökanta; mutta lapset ja jumalat ovat korotettuja sen yläpuolelle. Kun jumala tekee suurtöitä, niin hän leikkii. Vihkimispäivä koitti. Bajæn kylpyvieraat mietiskelivät missä puvussa tai oikeammin minä jumalana Gajus esiintyisi. Ehkä Afroditena? Kaunis Gajus oli usein nähty rakkaudenjumalattaren puvussa. Tai Jupiterina kullatussa tekoparrassa ja kädessä kimppu salamoita? Tai Neptunuksena pidellen kolmikärkeä ja kasvoillaan Cesarin niin hyvin esittämä ilme: _Quos ego...!_ Tai ehkä jumalan ja ihmisen välisenä olentona, päällään ylt'yleensä jalokivien peittämä penula? Ne olivat tyhjäntoimittajien kysymyksiä ja vedonaiheita; sillä roomalaiseksi tai edes ihmiseksi puettuna ei Gajusta oltu nähty senjälkeen kuin hän muutti Palatinukselle. Mutta tällä kertaa olivat kaikki arvanneet väärin. Oli unhoitettu, että Gajuksen mielessä olivat nyt Germanian sotakarkelot. Hän tuli hevosen selässä, puettuna kultakirjailtuun kreikkalaiseen viittaan, kupeellaan miekka ja espanjalainen nahkakilpi hihnassa yli olkapään. Sotajoukko pretoriaaneja seurasi häntä. Hän viittaa Puteoliin päin, ajaa täyttä laukkaa yli sillan ja palaa voittajana kaupungista, johon leikillä on rynnätty. Seuraavana päivänä on myöskin juhla: silloin Cesar näyttäytyy kaksipyöräisissä kullatuissa vaunuissa, hevosten vetämänä, jotka ovat kuuluisia sen ajan "urheilussa". Illalla säteilee silta ja koko se kehä vuoria ja kukkuloita, jotka ympäröivät sisimmän osan Puteolin lahtea, lukemattomien tulisoihtujen valossa. Kaikki tuo muistuttaa jättiläisteatteria. Sillalla, joka nyt on avattu suurelle yleisölle, vilisee iloisia ihmisparvia, silloin kuuluu yhdellä erää vihlova huuto. Gajus Cesarin viittauksesta syöstään kävelijät mereen. Niiden yli, jotka pysyttelevät uiden pinnalla tai jotka ovat tarttuneet laivanruoreihin ja ankkuriketjuihin, sataa kangen- ja aironiskuja, kunnes he vajoavat syvyyteen.

Kauan puhuttiin Bajæssa tästä koirankurista, kauemmin kuin Cesarin kylvyistä hyvätuoksuisissa esanseissa tai hänen päivällisistään, jotka nielivät miljonia.

Kaligula haaveksi rakentamista; mutta melkein kaikki, mitä hän rakennutti, oli tarkoituksetonta kuten mainittu siltakin. On vaikeata ajatella taiteilijoita ikävämmässä asemassa kuin hänen arkkitehtinsä olivat. Gajuksella oli oma makunsa kirjoihin ja taideluomiin nähden, eikä yksikään pienokainen koulunpenkillä ole urheammin hyljännyt kaikkea, mikä siihen saakka on ollut kauneuden esikuvana. Tästä terävästä arvostelijasta oli Virgilius pölkkypää, Livius lörpöttelijä; kerrotaan, että hän oli aikonut heittää Homeroksen laulut yleisesti hävitettäväksi, ehkä muistellen sitä ankaruutta, jolla Tiberius oli vaatinut hänen lukemaan niitä. Kaikkien täytyi taipua Gajuksen makuun, ja todennäköistä on, että tuo suuri määrä siihen aikaan niin tavallisia Virgiliuspatsaita hävisi hänen hallitessaan: meidän aikamme osaksi ei ole tullut yhtään, mutta arviolta on annettu runoilijan nimi eräälle Kapitoliumin museossa olevalle antiikiselle rintakuvalle, johon on herttaisesti yhtynyt hänen runottarensa ja luonteensa piirteet. Gajuksen arvostelut arkitehtuurista olivat aivan yhtä repivää laatua. Huvilinnojaan ja huviloitaan varten hän teki suunnitelmia, joita hän luuli nerokkaiksi sikäli kuin ne sotivat tervettä järkeä vastaan. Rakennusmestarin tuli totella ja pitää huoli siitä, jos elämänsä oli hänelle kallis, että kaikki oli valmiina sen ajan kuluessa, jonka Cesar kärsimättömyydessään oli määrännyt.

Lähellä Karakallan termejä ja Porta San Sebastianoa on kolumbariumi, johon Augustuksen vapautetut orjat ovat haudatut. Siellä on komero, joka on koristettu barokin maun mukaan typistetyllä kiekuralla. Ei odottanut antiikin pohjalla tapaavansa ennusmerkkiä siitä tyylistä, joka enemmän kuin puolentoista tuhannen vuoden päästä kaunistaisi Rooman kirkkoja ja portteja kiharilla tekotukilla; mutta huomaa kohta, että maku ei ole synnyttänyt tätä kummallisuutta, vaan on tilanpuute pakottanut sen. Jos aika olisi säästänyt jonkun Kaligulan huvilinnoista, niin epäilen, että meitä olisi siellä hämmästyttänyt moni pieni esitunne barokki- ja rokokotyylistä. Mutta näistä rakennuksista on jäljellä ainoastaan hänen Palatinuksella olevan keisarilinnansa mahtavat rauniot ja sen sillan tukimuuri, jonka hän tältä kukkulalta rakennutti korkealle forum romanumin yli Kapitoliumin toiselle huipulle. Silta oli tienä kahden korkean jumalan välillä, silloinkuin nämä tahtoivat neuvotella tärkeistä asioista. Toinen jumalista oli Jupiter Kapitolinus; toinen jolle keisari oli rakennuttanut temppeleitä, perustanut papistoja, pystyttänyt kultapatsaita ja miettinyt kalliita ja oivallisia uhreja -- oli Gajus itse. Heidän puhelunsa tapahtui siten, että Gajus, jota myös Jupiter Latiarikseksi nimitettiin, kuiskasi jumaltoverinsa korvaan ja asetti sitten oman korvansa hänen suulleen. Toisinaan kohotti Jupiter Latiaris uhkaavasti äänensä. Jupiter Kapitolinuksella, joka ei milloinkaan vastannut samalla äänellä, oli kuitenkin syytä napista, ellei omasta niin sukulaistensa puolesta, sillä keisari oli tuotattanut Roomaan joukon Kreikan ihanimpia jumalankuvia ja hakkauttanut niiltä päät poikki antaakseen niille toiset, joilla oli hänen omat kasvonpiirteensä, ja kerrottiin, että hän oli aikonut Olympon Zeulle saman kohtalon.

Tämä muistuttaa kieltämättä hulluutta. Kaligulan aikalaiset epäilivätkin, että hänen aivonsa eivät olleet kunnossa. Kuiskailtiin rakkaudenjuomasta, joka oli hämmentänyt hänen järkensä. Mutta antakaa kaikkivalta pojannulikalle, asettakaa orjia tai imartelijoita hänen valtaistuimensa ympäri, ja mielettömyys on ilmenevä ilman Kanidiaksen taitoja.

Gajus oli kateellinen. Ne suurten miesten patsaat, jotka Augustus oli siirtänyt ääriään myöten täynnä olevalta Kapitoliumilta Marskentälle, murskasi hän kappaleiksi, sillä Roomalle oli kylliksi _yksi_ suuruus. Jos hän huomasi, että kaunis mies teatterissa veti puoleensa naisten katseet, niin voi sitä miestä! Hän oli kuoleman oma; hän oli varastanut Cesarilta sen suosion, jota kauniimpi sukupuoli oli velvollinen yksinomaan hänelle osoittamaan. Kateus esiintyy lapsen koko teeskentelemättömyydellä, kun kansa taputtaa käsiään vaunutaistelija Poriukselle, joka voitosta iloiten vapauttaa orjansa. Kaligula huutaa istuimeltaan: "tämä kansa kunnioittaa enemmän gladiaattoria kuin ruhtinastaan", ja hän syöksyy niin kiivaasti ulos, että sotkeutuu toogaan ja suistuu portaita alas. Sellaisessa tilaisuudessa hän toivoi, että Rooman kansalla olisi ollut _yksi_ kaula pyövelien huojennukseksi.

Hänen tyranniallaan on, kuten ennen on huomautettu, kokonaan toinen leima kuin Tiberiuksen. Toinen on julmuudessaan viekas ja laskeva, toinen ajattelematon ja ilkivaltainen. Pelkästä juonikkaisuudesta hän herättää kaikkien luokkien vihan etsimättä kenestäkään tukea. Hän antaa senaattorien toogaan puettuina juosta tuhansia askeleita vaunujensa vieressä; juhlissa, joita hän vietti näyttelijäin ja irstaiden naisten kanssa, olivat senaattorit orjanpuvussa pöytäpalvelijoina. Ritarisäätyä hän ei pidä sellaisen alennuksen arvoisena; mutta hänen huvituksiinsa kuuluu asettaa jätkiä sirkuksen ja amfiteatterin ritaripenkkeihin ja katsella tappeluita, joita siitä syntyy. Rikkaita kansalaisia hän pusertaa kuin sieniä tyhjennettyään vajaassa vuodessa Tiberiuksen aarrekammion. Joskus hän antaa tälle hankkimistavalle hullunkurisen leiman, kuten silloin, kun vanha Aponius Saturninus, joka on sattunut nukahtamaan eräässä keisarin toimeenpanemassa julkisessa huutokaupassa ja unessa nyökkäämään päätään huutokaupanpitäjälle, huomaa itsensä herättyään Cesarin kolmentoista gladiaattorin omistajaksi 1 1/2 miljonan kruunun kauppahinnasta. Joita elinaikana ei imetty tyhjiin, niiden täytyi tehdä Cesar perillisekseen ja odottaa myrkytystä. Hänen ahneutensa, samoinkuin hänen ilkivaltansakin, kohtasi köyhiäkin. Kantajien täytyi luovuttaa keisarille kahdeksas osa päiväpalkastaan. Kun vilja-aitat olivat täynnä, huvitti häntä sulkea ne ja antaa joukkojen nähdä nälkää. Legioonia hän ei myöskään empinyt härsyttää. Kun Kaligula lapsena oleskeli vanhempiensa luona leirissä Reinin rannalla, olivat Germanian legioonat nousseet kapinaan. Nyt, noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, tahtoi hän surmauttaa heidät viimeiseen mieheen saakka; mutta muutti ympäristönsä hartaista rukouksista päätöksensä siten, että ottaisi verikymmenykset heiltä. Dio Kassiuksen mukaan hän pani toimeen ajatuksensa; Suetoniuksen mukaan pakeni hän paikalta ja luopui aikeesta, kun legioonissa, jotka olivat kutsutut kokoon aseitta ja saarretut ratsujoukoilla, muutamat sotamiehet aavistivat petosta ja riensivät tarttumaan miekkoihinsa.

Aikakirjat kätkevät muutamia Kaligulan lausuntoja, jotka tekevät mahdolliseksi silmäyksen hänen sieluunsa. Itse ylisti hän horjumatonta lujuuttaan parhaaksi ja kuvaavimmaksi ominaisuudekseen. Tämä lausunto heittää valonvälkähdyksen hänen sisäiseen maailmaansa. Psykolooginen kokemus osoittaa poikkeuksetta, että sydämettömät ihmiset ihailevat itseään lujamielisinä. Ajaja, joka ruoskaniskuilla raatelee kaakkinsa haavoittunutta selkää, luulee olevansa lujatahtoinen mies, niin kauan kuin hänen oma selkänsä on vapaana, ja toisten sääli vahvistaa vain hänen itseihailuaan. Pelkurien sydämettömyys on toinen sääntö, jota sen poikkeukset eivät kumoa. Cowards are cruel, lausuu Gay ja on siinä oikeassa, vaikkakaan hän ei aina ole lisätessään:

but the brave Love mercy and delight to save.

Kaligulan pelkuruus on tunnettu. Hänen elämäkerrankirjoittajansa kertovat surullisen hullunkurisia todistuksia siitä. Hänen kuviteltu lujuutensa ei kestänyt edes uhkaavan vaaran näkyä. Mutta arka poika, jota lujakourainen mies suojelee, luulee voivansa haastaa kanssansa taisteluun kokonaisen maailman. Kaligula, jota ympäröi hyvinpalkattu joukko rotevakasvuisia germaaneja ja vapautettuja gladiaattoreita, luuli samaa. Pelkuruus sopii hyvin yhteen uhman kanssa. Mutta Gajukselle oli uhma samaa kuin rohkeus. Siis: tämä raukka ihaili itseään lujana ja urhoollisena miehenä ja sai yhä useammista rikoksista lisäkiihdykettä itseihailulleen. Tiberius kärsi omantunnontuskia. Kaligula ei kypsynyt milloinkaan niin suureen ihmisyyteen, että omantunnontuskat olivat hänelle mahdollisia. Kun hänen isoäitinsä Antonia kerran uskalsi soimata häntä jostakin ilkityöstä, kohtasi hän kummastuneen silmäparin ja kuuli vastauksen: _oletko unhoittanut, että kaikki on minulle luvallista?_ Mitä lapsi saa tehdä, ja mitä siltä ei nimenomaan ole kielletty, se on sille luvallista. Itse hänen käsityksensä majesteetista oli lastenkamarin syrjäkuva, missä mörkö on maailman hirvittävin asia. Hänet nähtiin kuvastimen ääressä harjoittavan ilkeimpiä kasvonilmeitä voidakseen esiintyä kuten elämän ja kuoleman herralle sopii.

Kaligulalla oli unettomia öitä, mutta niitä saattaa olla, vaikkakaan omatunto ei ole sairas. Syynä siihen oli pikemmin kuvitteluvoima, jonka liejussa hirviöt ja iljetykset rypivät, odottaen hetkeä, jolloin voisivat muuttua teoksi. Hän ei voinut milloinkaan lakata ihmettelemästä valtansa laajuutta ja iloitsi sitä enemmän sen äärettömyydestä, mitä kauemmaksi hän eteni yli niiden rajojen, jotka sisällinen laki on asettanut ulkonaisen herroille. Vastapainon puutteesta hänen tahtonsa hikoili verta kuten ihmisruumis ilmanpaineen puutteesta. Usein vartiat näkivät hänen hoippuvan tähtien välkkeessä ja kuutamossa palatsin laajoissa pylväskäytävissä tai sillalla, joka kulki yli forum romanumin. Missä asioissa askaroivat hänen ajatuksensa silloin? Tavallisesti hurjissa kaunopuhekappaleissa, jotka saivat senaatin kauhuun seuraavana päivänä. Ennenkuin hän alkoi tällaisen puheen, lausui hän kernaasti edeltä sanat: "Vedän yötutkielmieni miekan huotrastaan". Erityisesti häntä huvitti puhua pahantekijäin puolesta ja syyttömien turmioksi, koska hänen asianajajataitonsa näyttäytyi silloin suuremmaksi. Siveellisesti tylsämielisenä ei hän silti ollut mikään tyhmyri. Hänellä oli mielijuohteita, joita ilkeys teroitti, hänellä oli logiikka, jota pahuus karkaisi, ja tyyli, jolle hirvittävän ihaileminen antoi kantavuutta.

Ellei tämä ihminen ollutkaan täysijärkinen, niin epäilen kuitenkin, ettei häntä yksityisenä miehenä täydellä syyllä olisi voitu sulkea hourujenhuoneeseen. Pikemmin hän olisi joutunut kuritushuoneeseen. Missä hulluuden ja rikoksen raja on, siitä ei ole vielä päästy selville, vaikkakin jokainen päivä vaatii syyntakeisuuskysymyksen ratkaisemista. Että Kaligula rakensi linnan lemmikkihevoselleen Incitatukselle ja valitsi sille hovikunnan, sitä eivät taida ainakaan ratsastusseuramme katsoa järjettömyyden merkiksi, eikä myöskään ole niin hullua, että hän aikoi tehdä Incitatuksen Rooman konsuliksi. Huonompia konsuleita oli Roomalla ollut, ja tätä arvoa seuraavat virkatehtävät eivät olleet enää niin tärkeät, että Incitatus ei olisi voinut hoitaa niitä tallirengin avulla.

Kaksi miestä Kaligulan hovissa oli hänen säälimättömän pilansa esineitä. Toinen oli hänen setänsä Klaudius, toinen kaartineversti Kassius Kerea. Tämän verrattomat miehuudennäytteet taistelukentällä eivät suojelleet häntä häpeällisimmältä pilkalta keisarilinnassa. Kerea sieti tai näytti sietävän sitä iäkkään sotilaan jäykällä kärsivällisyydellä; Klaudius oppineen vanhuksen hajamielisellä levollisuudella. Toisesta tuli Kaligulan surmaaja, toisesta hänen seuraajansa.

Eräänä päivänä, kun Kaligula lähti teatterista, odotti häntä holvikäytävässä kaksi kaartineverstiä, joiden tehtävänä oli ottaa päivän tunnussana. Toinen heistä oli Kerea. Kun tämä muutoin kysyi tunnussanaa, oli keisarin tavallinen pilkallinen vastaus: _Priapus!_ Mutta Kerea pysyttelihe tällä kertaa hiukan taampana, ja Kaligula antoi toiselle everstille tunnussanan: _Jupiter!_ Tuskin sana oli lausuttu, ennenkuin kajahti huuto: Niinpä _kohdatkoon hänen vihansa sinut!_ ja Kerean miekka veristyi keisarin ruumiissa. Useita salaliittolaisia syöksyi hänen kimppuunsa, ja ennenkuin germaanilainen henkivartio oli ennättänyt esiin, makasi Kaligula maassa verisenä ja elottomana möhkäleenä.

* * * * *

Ne patsaat ja rintakuvat, joita meillä on Gajus Cesarista, todistavat, että hänen herkeämätön pyrkimyksensä saavuttaa hirveä ulkonäkö onnistui verrattain lyhyessä ajassa -- hänet surmattiin näet 29:nä elinvuotenaan. Välimatka Kapitoliumin museon galleriassa olevan kauniin nuorukaisen ja Villa Borghesessa olevan toogakuvan välillä on suunnaton, vaikkakin yhtäläisyys on silminnähtävä. Edelliseltä ei tahtoisi tuomita ylevän kehityksen mahdollisuutta. Ennen mainitusta basalttipäästä saman museon keisarisalissa ei lue muuta kuin pahaa, mutta vielä, niin sanoaksemme, matkitussa muodossa. Tässä hän koettaa olla iljettävän näköinen. Haarniskapatsas Napolissa, sankaripatsas Vatikaanissa ja toogapatsas Villa Borghesessa ovat kuin merkkipylväitä tiellä selväpiirteiseen roistouteen. Viimeksi mainitussa taideteoksessa ja Villa Albanissa olevassa erinomaisessa patsaassa hänet esitetään papillisessa puvussa, ja tämä, kuten kasvojen ilmekin, johtavat mieleen tilaisuuden, jolloin hän esiintyi uhraajana ja kaatoi kirveellä -- uhrieläimen? Ei, vaan pahaa aavistamattoman alttaripalvelijan, joka seisoi vieressä. Villa Borghesen Kaligula viistoine silmineen ja suussaan ilkeä piirre tuntuu miettivän samallaista pilaa.

Kaligulan kuoleman jälkeen katosivat yhtenä yönä ne lukemattomat Roomassa olevat patsaat, joilla oli hänen kasvonpiirteensä. Onnellista on, että hävittämisen into kannustaa keräämisen intoa. Muutoin ei aikamme voisi verrata Kaligulaa, Neroa, Kommodusta marmorihahmossa aikakirjojen samoihin miehiin. Gajus Cesarin Napolin museossa oleva haarniskapatsas kaivettiin esille Gariglianossa samaan aikaan kuin eräs Trajanuspatsas. Ainoastaan keräilijän mieleen saattaa juontua säilyttää niitä saman katon alla.

IV.

Jos Klaudius eläisi jälkimaailmalle vain säätäneissään laeissa, teettämissään rakennuksissa ja niissä patsaissa, joita hänestä vielä on jäljellä, niin ne houkuttelisivat ehdottomasti imartelevaan käsitykseen Kaligulan seuraajasta.

Klaudiuspatsaat Rooman museoissa hämmästyttävät. Epäsikiö, joksi hänen oma äitinsä nimitti häntä, gladiaattorileikkien ystävä, herkuttelija ja juoppo, oppinut hölmö, tahdoton mielipuoli -- kaikki lausuntoja, joita on kerätty hänen niskoilleen -- onko mahdollista, että hänellä on ollut mitään yhtäläisyyttä näiden kuvien kanssa, joiden säännöllisistä julilaisista piirteistä säteilee surumielisyys ja lempeys meitä vastaan.

Niin, päättäen siitä, mitä tiedämme Rooman muotokuvataiteesta, olemme velvolliset siihen uskomaan. Tätä taidetta ei voi soimata imartelemisesta. Se antoi, mitä roomalaiset siltä vaativat: jyrkkää, heltymätöntä luonnonmukaisuutta, eikä se tehnyt poikkeusta Cesareihin ja heidän perheisiinsäkään nähden, ei edes heidän naisiinsa.

Löytää melkein vastenmielisiä todistuksia siitä. Kypsyyden iän yli ennättänyt keisarinna on esitettävä Venuksena. Mahdollista on, että hän kernaasti luopuisi tästä kunniasta, ja että hän kernaasti olisi kuin

"die alten, die sich klug verhüllen",

mutta hänellä on Cesarin puolisona velvollisuuksia arvoansa kohtaan ja hänen täytyy alistua kohtaloonsa. Rakkaudenjumalatarhan oli julilaisen suvun kantaäiti: senvuoksi käyvät hänen atribuuttinsa, vaikkakaan ei hänen kauneutensa, perintönä jokaiselle perheenäidille cesarisen lieden ääressä, samoinkuin paavi perii pyhän Pietarin avaimet, perimättä ehkä hänen uskoaan. Ja niin on taiteilijan ikuistutettava hänen alaston sulonsa, ja hän tekee sen niin totuudenmukaisesti, että se pieni amoriini, joka sormi suulla seisoo kuvan juuressa, ei voi kuiskata näille suloille muuta kuin: verhotkaa itsenne!

Voihan sitäpaitsi sanoa, että hienoin imartelu oli pysytellä todellisuudessa, jonka olisi pitänyt olla kyllin hyvä eikä tarvita taiteen oikaisuja.

Sitä vaati joka tapauksessa varovaisuus, sillä kokkailijoita ja irvihampaita oli yllin kyllin toreilla ja kokoussaleissa ja kylpylaitoksissa, minne keisarilliset kuvat olivat asetetut. Imartelu olisi herättänyt pilkkaa. Se syy, jonka vuoksi Sturleson kiittää muinaisajan virsiä suurmiesten urotöistä, kun laulut olivat lauletut heille itselleen, voidaan sovittaa myöskin keisarikuvien tarkkuuteen: turhamaisuuteen perustuva, kaikille selvä poikkeaminen totuudesta -- "se olisi ollut pilkkaa, eikä ylistystä".

Ainoastaan niissä patsaissa ja kohokuvissa, jotka esittävät jotakin keisaria jumalana, voidaan havaita ihannoimista, mutta sellaista, joka tahtoo kirkastaa luontoa sitä korjaamatta.

Siis on uskottava, että Klaudiuksella on ollut nämä miellyttävät piirteet. Kaikki eri talttojen luomat ja eriarvoiset kuvat hänestä todistavat yhtäpitävästi sitä. Ja sitä eivät hänen historioitsijansakaan kiistä vastaan. Tosin he ovat laskeneet pilaa hänen turhantarkasta käytöksestään ja huojuvasta käynnistään, mutta yksikään ei ole väittänyt häntä rumaksi. Suetoniuskin, joka innokkaasti kokosi kaikkea, mikä voisi saattaa Klaudiuksen muiston naurunalaiseksi, puhuu "käskevästä arvokkaisuudesta hänen ulkoasussaan, (_autoritas dignitasque formæ_), hänen seisoessaan, istuessaan tai levätessään."

Klaudiuspatsas Vatikaanin rotondassa on merkillinen taideteos. Vanhentunut Hamlet! Se on ensimäinen vaikutus. Mutta Hamlet ja Klaudius Cesar, Shakspearen hieno romantisen-moderni uneksija, ja tuo saamaton, heikko, aistillinen ukko Rooman valtaistuimella -- tuollaisen vertailunhan täytyy synnyttää lukuisia vastaväitteitä! Se on totta, mutta en luovu kuitenkaan siitä uskosta, että Shakspeare oli lukenut Klaudiuksesta, ennenkuin hän kirjoitti Hamletin, että Suetoniuksen kuvaus onnettomasta roomalaisesta ruhtinaanpojasta ja Saxon satu onnettomasta tanskalaisesta olivat yhdistyneet runoilijan mielikuvituksessa, silloinkuin se loi Hamletin. Surullinen nuoruus hovissa, joka pakotti heidät teeskentelemään mielipuolisuutta, oli heille molemmille yhteistä. Ja että Hamlet oli syvälle kätkeytyneenä Klaudius Cesarin sieluun ja että Shakspearen terävä katse on löytänyt hänet sieltä ja antanut hänen perhosena lentää ulos tuosta muodottomasta kuoresta, sen on näkevinään Vatikaanin patsaasta, jonka mestari, niin sanoaksemme, on veistänyt marmoriin sen kreikkalaisen sanan, jolla Augustus osui Klaudiuksen luonteen pääpiirteeseen. Sana, sovitettuna häneen, ei vaadi mitään selityksiä: kun kuulee sanan _meteoria_, kuvittelee mielessään liitelyä äärettömissä avaruuksissa, usman ja pilvien joukossa, empivän elämän tyhjien unelmien vallassa, jota surullisuus tahdon heikkoudesta painostaa ja jota suuret aikeet joskus ovat koskettaneet. Sellainen oli nuoren Hamletin elämä ja sellainen Rooman vanhan imperaattorin. Sen lukee hämmästyttävän selvästi jokaisesta piirteestä.

Hänen päänsä on hyvin muodostunut, jota vastaan kauneuden näkökannalta tuskin lie muuta muistuttamista, kuin että kasvojen soikea muoto on hiukan kokoonpuristunut. Leveällä otsalla lepää raskasmielisyyden pilviä. Silmät, joiden katse on empivä, surullinen ja hyväntahtoinen, ilmaisevat mietiskelevän ja kärsivän hengen, joka tuntee itsensä jalosyntyiseksi, mutta kykenemättömäksi nauttimaan vapaudestaan. Suu on hyvin muovailtu ja ilmaisee hienotunteisuutta, jota ei olisi tässä odottanut, mutta joka selviää puolueettomasti tarkastaessa Klaudiuksen luonnetta. Ryhti on ylevä, mutta ponnisteltu, jäsen rakenne virheetön, lukuunottamatta liian kapeita hartioita. Kokonaisuus tekee huolestuneen ja kuitenkin voittavan vaikutuksen. On näkevinään onnettomuuden, jolla on oikeus vedota osanottoon, ja heikkouden, joka on yhtynyt liian suureen hyvyyteen herättääkseen ainoastaan surkuttelua ja ylenkatsetta.

Tämäkin patsas todistaa, että vanhaa puheenpartta antiikin viileydestä sietää tinkiä. Kun esine oli sellainen, että paino lankesi enemmän elämän särkymisen kuin sopusoinnun puolelle, luotiin taideteoksia, jotka henkivät sitä lämpöä, jonka sielunvoimien epätasainen toiminta synnyttää. Mutta antiikin teokset eivät ole kaupaksi: ostajia kohtaan ne ovat kylmiä. Ne eivät antaudu millään teennäisellä sielukkuudella, millään eleiden liioitteluilla, millään laskoksien mutkikkaisuudella miellyttämään barbaarin makua. Me yllätämme ne niiden tunnetunnustuksessa; mutta ne eivät tahdo yllättää _tunnetunnustuksillaan_. Usein on huomautettu, että ne näyttävät olevan olemassa itsensä vuoksi, kukkasen lailla, joka kenenkään näkemättä puhkee kauneuteensa aarniometsän syvyydessä.

Se Klaudiuspatsas, josta nyt on puhuttu, kaivettiin esille Civita Lavignassa vuonna 1865. Vatikaanin rotondassa on myös erinomainen rintakuva samasta keisarista, ja Lateraanissa säilytetään toista valtaistuinpatsasta, joka myöskin on hyvä teos. Kaikki ne puhuvat hyvin perikuvastaan, ja kaikki ne näyttävät todistavan, että niiden mestari on rakastanut tehtäväänsä. Tämä rakkaus, jonka huomaa, ties mistä syystä, ei ole aina ryhtynyt Rooman keisaripatsaiden taiteilijoissa yhteistyöhön silmän ja maun kanssa. Tämän yhteisvaikutuksen huomaa Klaudiuskuvissa, Vatikaanin ihanassa Nerva-patsaassa, muutamissa parhaissa Trajanus- ja Antoninus-Pius-kuvissa, mutta muutoin harvoin.

Jos jätämme museot mennäksemme Kampagnalle, kohtaa Klaudius meidät sielläkin. Kampagna sulkee syliinsä hänen muistonsa, ja se ja tämä muisto kaunistavat toisiaan. Se surumielisyys ja se häviön suuruus, jonka huomaa poloisen keisarin piirteissä, tavataan tässä luonnon ja taiteen muodostamassa ryhmässä. Aqua Claudian holvikaaret kulkevat halki Rooman erämaan, kuten järkähtämätön päätös joskus halki usmaisten avaruuksien tämän Cesarin sielussa. Vuorilta, jotka idässä saartavat Rooman taivaanrantaa, kulkevat Klaudiuksen vesijohdon kaaret monipeninkulmaisen matkan ikuiseen kaupunkiin: vanha kirjoitus Porta Maggioren yläpuolella kertoo, mistä kohdasta ne tulivat Roomaan, ja ne viisi kaarta, jotka ovat jäljellä Palatinus vuoren rinteellä Via di Gregorian puolella, lausuvat meille, minne johto päättyi, tyhjennettyään lähderaikkaan juoksunsa moniin marmorilampiin, jotka taide oli kaunistanut. Jos kulkee Via Appia Nuovaa tai Frascatin tietä, näkee silmän kantamiin, pitempien tai lyhyempien välimatkojen päässä, nämä suunnattomat kaaret, jotka usein kohoavat sadan jalan korkeuteen ja jotka helposti erottaa suuruutensa tähden samaan suuntaan kulkevista Aqua Marcian kaarista. Vaikeata on uskoa, että tämän jättiläistyön on saanut aikaan heikoin kaikista Cesareista; omituinen kohtalon leikki on, että juuri hänen nimensä yhtyy muistomerkkiin, joka enemmän kuin mikään todistaa muinaisen Rooman valtaa ja roomalaisen kansanheimon tahdonvoimaa.

Jos on jossakin niistä pienistä höyrylaivoista, jotka kyntävät Tiberiä, matkustanut Ostiaan, kohtaa samallaisen ristiriitaisuuden. Siellä missä nyt näkee muutamia kurjia hökkeleitä, oli muinoin Rooman väkirikas ja upea satamakaupunki, ja tämän kaupungin ja sen sataman, joka luettiin maailman ihmetöihin, oli kiittäminen Klaudiusta kukoistuksestaan. Tiberin suu Ostian luona oli jo ennen Julius Cesarin aikaa niin virran liejun ja meren hiekan sekoittama, että suuremmilla aluksilla ei uskallettu purjehtia sinne. Yksi Julius Cesarin suurista suunnitelmista oli tehdä Ostia jälleen Rooman satamaksi; mutta hän ei olisi toteuttanut tätä ajatusta, vaikkakin olisi saanut elää, sillä hän, jota vaikeudet muutoin kannustivat, antoi yrityksen raueta, sittenkuin asiantuntijat olivat selittäneet sen mahdottomaksi. Klaudius otti suunnitelman uudelleen esille. Asiantuntijat epäsivät jälleen. Keisari antoi heidän esittää syynsä, tutki niitä, hylkäsi ne ja määräsi, että oli ryhdyttävä työhön. Muutamia vuosia myöhemmin oli Ostia satama, jonka suunnattomien käsivarsien välissä Egyptistä ja Afrikasta saapuva viljalaivasto löysi vakavan ankkuripohjan ja jonka aallonmurtajan yllä kohosi majakka, joka kilpaili Alexandrian majakan kanssa.

Sabinilaisvuorten takana, eräässä Apenninien muodostamassa kattilalaaksossa on Celanojärvi, muinaisajan Fucinus. Vuonna 1752, jolloin vesi järvessä oli hyvin alhaalla, paljastuivat erään vanhan kaupungin jätteet, ja niiden joukosta löydettiin patsaita keisari Klaudiuksesta ja hänen toisesta vaimostaan, Agrippinasta. Mistä vain joku Klaudiuspatsas on löydetty, siellä on vanha keisari elänyt muistossa jonkin hyödyllisen yrityksen vuoksi. Niinpä täälläkin. Fucinuksella ei ollut mitään näkyvää laskupaikkaa ja peitti se usein ympäröivän seudun tulvallaan. Julius Cesar aikoi senvuoksi ehkäistä veden korkeuden tunnelilla, jonka piti kulkea sen vuoren läpi, jota nykyään nimitetään Monte Salvianoksi. Mutta Klaudiuksen osalle oli tässäkin langennut ottaa esille ja toteuttaa Cesarin ajatus. Yksitoista vuotta työskenteli 30,000 miestä vuoren murtamisessa. Vuonna 54 jälkeen Kristuksen oli työ loppuunsuoritettu. Se, kuten niin moni muukin, rappeutui keskiajalla. Yli tuhannen vuotta Klaudiuksen jälkeen otettiin asia uudelleen esille, ja uusi tunneli on nyt lahjoittanut maanviljelykselle Celanojärven ympäristöllä viljavia maankaistaleita varmaksi omaisuudeksi. Vuonna 1875 juhli Italia tätä suurtyötä lyömällä muistorahan sen alkuunpanijasta, ruhtinas Alessandro Torloniasta.

* * * * *

Klaudius oli lapsena ja nuorukaisena sairaloinen. Hänen ruumiin- ja sielunvoimansa kehittyivät niin hitaasti, että hän vielä täysi-ikäisenä oli "lastenhoitajan" hallussa. Kodissa kohtelivat kaikki häntä sydämettömästi, äitikin. Hänen kuultiin valittavan, että hän oli synnyttänyt vaivaisen olennon maailmaan, ja jos hän tahtoi merkitä jonkun tavattoman tuhmaksi, lausui hän aina: "hän on tuhmempi kuin poikani Klaudius". Se kauneus ja nero, jolla hänen veljensä Germanikus loisti, teki vertailun kautta Klaudiuksen aseman vieläkin vaikeammaksi. Ainoa sukulaisista, joka osoitti hänelle hyvyyttä, oli keisari Augustus. Niistä kirjeistä, joita tämä kirjoitti Livialle (ja joista Suetonius on antanut meille otteita) huomaa muun muassa, että keisari jonkun aikaa kutsui Klaudiuksen joka päivä pöytäänsä toivoen voivansa vieroittaa hänet siitä ihmisarkuudesta ja siitä tomppelimaisesta käytöksestä, joka teki hänet niin naurettavaksi. Nuorukainen oli, paetakseen ivaa ja pilkkaa, vetäytynyt niin näkymättömiin kuin suinkin ja valinnut seuralaisikseen muutamia kunnioitettavia kirjatoukkia, joilla ei ollut rahtuakaan helleenisten tiedemiesten maailmantottumusta, siroja eleitä ja kevyttä seurusteluääntä. Näiden ystävien ohjaamana oli hän innolla antautunut opiskelemaan. Titus Livius, erinomainen historioitsija, keisarin helmaystävä, ilmestyi joskus tähän piiriin ja innosti Klaudiuksen historialliseen kirjailemiseen, ellei muun, niin senvuoksi, että nuorukaisen sielulla olisi ollut ylevää työskentelyä. Mutta keisari huomasi pian sekä naurukseen että ikäväkseen, että nuori ruhtinas ei ollut omistanut ainoastaan niitä tietoja, joita jollakin Sulpicius Floruksella, jollakin Athenodoruksella oli tarjottavana, vaan myöskin heidän turhantarkat eleensä. Mitä tehdä hänelle? Kun keisari kirjoitti yhden näistä kirjeistä, oli juhla Mars Ultorin kunniaksi tulossa, jonka hän oli säätänyt, ja siellä olisi pitänyt koko keisarillisen huoneen olla läsnä. Mutta voitiinko Klaudius parkaa ("_misellus_") ottaa mukaan? Voisikohan hän, vaikkakin oli 21 vuotias, käydä kypsyneestä ihmisestä? Eikö panisi itseään ivalle alttiiksi, jos näyttäisi hänet niin häijyyn pilaan taipuvalle kansalle kuin roomalaiset olivat? Kirjeenkirjoittaja myöntää, että nämä kysymykset huolestuttivat häntä, ja että hän nyt kerta kaikkiaan tahtoi saada ratkaisun siitä, onko Klaudius mahdollinen seuraelämään ja valtiolliseen elämään vai eikö. -- Toisessa tilaisuudessa kirjoittaa keisari, että hän on löytänyt sielun aateluutta tuon hullunkurisen kuoren alla -- löytö, joka tuottaa kunniaa hänen yhtä terävälle kuin hyväntahtoiselle katseelleen -- ja hän lausuu ihmettelynsä siitä ajatuskulun yhtenäisyydestä ja lausumatavan selvyydestä, joihin Klaudius kykeni pitäessään harkitun esitelmän, kun hänen tapanaan taas arkioloissa oli lörpötellä.

Saman huomion oli Rooman kansa usein tilaisuudessa tekemään, sittenkuin Klaudius oli noussut valtaistuimelle. Kun hän ei puhunut valmistautumatta, eivät hänen puheensa senaatissa olleet ainoastaan selviä, vaan myöskin runsasaineisia ja huomattavia perinpohjaisuutensa takia; ja siitä huolimatta kului tuskin päivääkään, jolloin ei forumilla tai yksityisissä piireissä voitu toistaa jotakin hänen lausumaansa tuhmuutta tai hupsua sanankäännettä.

Sitä säälivää ystävällisyyttä, jota Augustus oli osoittanut hänelle hänen nuoruutensa ilottomina päivinä, hän säilytti muistossaan mitä suurimmalla kiitollisuudella. Se, että Augustus oli katsonut välttämättömäksi sulkea hänet kaikista valtion virka-arvoista, lukuunottamatta auguripapin tointa, ja testamentissaan muistanut häntä ainoastaan vähäpätöisellä rahasummalla, ei vähentänyt hänen kiitollisuuttaan. Jos Rooman valtakunnassa oli joku, joka keisarikunnan perustajassa näki korkeamman olennon ja kiinnitti vakavan merkityksen hänen korottamiseensa jumalien joukkoon, niin se oli tämä hänen seuraajistaan.

Tiberiuksen hallitusaikana oli Klaudius vielä ankarammin eristetty yleisistä toimista. Kun senaatti antoi hänelle paikan ja äänestysoikeuden konsulinarvoisten jäsentensä joukossa, kumosi Tiberius päätöksen selittäen avonaisesti, että hänen sukulaisensa ei ollut täysijärkinen. Siihen ylenkatseeseen, jolla Tiberius kohteli häntä, ja siihen pelkoon, jota hän tunsi, että tuo "mielipuoli" tekisi Cesarin huoneen naurettavaksi, sekaantui kuitenkin toisiakin tunteita. Hänkin oli havainnut Klaudiuksessa jaloa kuntoa; häntä närkästytti, että ne harvinaiset taipumukset hyvään ihmiseen, jotka hän luuli tässä löytäneensä, olivat yhtyneet niin auttamattomaan heikkouteen, ja testamentillaan hän koetti turvata Klaudiukselle itsenäisen ja huolettoman taloudellisen aseman. Mutta Kaligula ryösti hänen omaisuutensa, ja Klaudius eli sitten köyhän oppineen elämää sen kaikkine kieltäymyksineen. Onneton hän ei ollut kuitenkaan, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet kutsuttiin hoviin ollakseen siellä Kaligulan pilkallisten sanansutkausten maalitauluna. Hän löysi lohtunsa lukemisesta ja kirjailemisesta ja hänen leponaan olivat ne tyhjät unelmat, joihin hän antautui, sittenkuin oli lähimmästä ravintolasta tuodulla aterialla tyydyttänyt alati suurenmoisen ruokahalunsa ja rakkautensa albaniviiniin. Silloin kun hän ei oleskellut maalla, asui hän eräässä kehnossa talossa Rooman laitakaupungilla, naapurien rakastamana, jotka kunnioittavalla kohtelulla näyttivät tahtovan hyvittää sen pilkan, jota hän sai kokea sukulaistensa puolelta. Kreikkalaisen kirjamaailman hän oli perusteellisesti tutkinut; hänen historialliset tutkimuksensa olivat tarkat ja laajat; hänen työskentelynsä kirjailijana laveudeltaan suurenmoinen ja, hänen aikalaistensa lausunnoista päättäen, sisällöltään kunnioitettava. Rooman historiaa hän kirjoitti kaksikymmentäkolme nidosta; etrurilaisia tutkimuksia hän kirjoitti kaksikymmentä kirjaa ja kartagolaisia kahdeksan. Sitäpaitsi hän kirjoitti "Ciceron puolustuksen" tämän vastustajaa Asinius Gallusta vastaan, teoksen lautapelistä, toisen latinankielen oikeinkirjoituksesta, sekä lopuksi laajoja muistiinpanoja omasta elämästään. Luettakoon auttamattomaksi vahingoksi tieteelle se, että hänen etruriset ja kartagolaiset historiansa ovat joutuneet hukkaan, sillä epäilemättä niissä olisi ollut suunnattomasti kirjatietoja ja suuri määrä tunnontarkkoja tosiasioita, jotka ovat saadut jo kauan sitten kuivuneista lähteistä. Klaudiuksella oli kokonaan meidän päiviemme ammattioppineen luonne, joka rakkaudella syventyy tutkimansa esineen pienimpiin yksityiskohtiin, eikä uskalla lausua arvostelua mistään tutkimatta tarkasti kaikkea, mitä siihen saakka on tutkisteltu ja lausuttu samasta aineesta.

Tämä ominaisuus oli ehkä hänen suurimpia onnettomuuksiaan valtakunnan hallitsijana. Se teki hänet turhantarkaksi ja virkavaltaiseksi holhoojaksi jokaisessa pikkuasiassa, jonka hän tiesi ymmärtävänsä, ja houkutteli hänet hyvää tarkoittavaan, mutta naurua ja suuttumusta herättävään sekaantumiseen määräystensä kautta talouskokeissa ja muissa asioissa, joita ne virkamiehet, joita määräykset koskivat, ymmärsivät ainakin yhtä hyvin kuin hän itse. Mutta vielä pahempaa oli: sama hänen ominaisuutensa teki hänet aivan saamattomaksi niissä joka päivä esiintyvissä kysymyksissä, joita hän ei tuntenut käsittävänsä. Tuntien sen tylsyyden, millä hän sai vaikutelmat kaikesta, mikä ei kiihoittanut hänen nautintoaan, ja tietäen sen hitauden, jolla hän muodosti ajatuksiaan, ei hän luottanut lainkaan arvostelukykyynsä välittömästi vaikuttavana, ja sellaisiin kysymyksiin hänellä ei ollut muuta vastausta kuin holbergiläinen: "kysykää hovimestariltani!" Vähimmän hän uskoi voivansa lukea toisten ajatuksia ja aikeita, erottaa rehellistä epärehellisestä ja ystävää vihollisesta. Tämän huolen hän heitti niille ympäristönsä ihmisille, jotka kerta kaikkiaan olivat voittaneet hänen luottamuksensa. Ne syytökset, joiden uhriksi suuri joukko senaattoreja ja ritareja joutui hänen hallitusaikanaan, ovat kaikki tyynni asetettavat tämän ympäristön syntiluetteloon. Kun keisarin kuoltua tutkittiin hänen papereitaan, niin huomattiin, ettei hän itse milloinkaan ollut vaatinut eikä aloittanut yhtään syytöstä. Tavallisesti hän ei tiennyt langetetuista kuolemantuomioista mitään, ennenkuin ne olivat toimeenpantuja, usein ei jälkeenkäänpäin, niin että hän kutsui pöytäänsä ylhäisiä roomalaisia, jotka jo olivat mestattuja valtiopetoksesta. Hän tunsi olevansa "kykenemätön puolustamaan itseään", kuten Tacitus on sanonut; kun hän oppineista tutkimuksistaan tai tärkeitten lakiehdotusten mietiskelyistään tai askarteluistaan virkavaltaisessa töryssä herätettiin katselemaan ympäröivää elämää, ja kun hän kuuli puhuttavan valtiolle vaarallisista juonista ja uhkaavista salaliitoista, istui hän neuvottomana ja epäillen, tokko voisi saada selville mikä oli totta ja mikä valhetta, mikä todellista ja mikä kuvailtua kuulemassaan, ja hän alistui niiden mielivallan alaiseksi, joiden "käytännölliseen kykyyn" hän luotti ja joiden rakkaudesta ja ystävyydestä hän luuli olevansa varma. Että tämä oli heikkous, turmiollinen ja ruhtinaalle arvoton, sen hän tuskallisesti tiesi ja koetti tukauttaa tuota tunnetta päivällispöydän huvitteluilla ja väsymättömillä tutkimuksilla.

Hän teki kuitenkin uutteria yrityksiä kehittääkseen arvostelukykyään käytännöllisen elämän tarpeissa. Senvuoksi hän asettui usein tuomarinistuimelle, silloinkin kun oli esillä vähäpätöisempiä oikeudenkäyntejä. Hänen yrityksensä olla tuomarina onnistuivat milloin mitenkin. Toisinaan hänen onnistui kuunnella tarkkaavaisesti niitä perusteita ja vastaperusteita, joita asian käsittelyssä esitettiin, ja kun hän sitten oli jonkun aikaa harkinnut, saattoi hän julistaa päätöksen, joka todisti älykkäisyyttä. Mutta yhtä usein tapahtui, että mietiskelyt mahdollisesti etrurilaisesta tai kartagolaisesta ajanlaskusta tai jostakin lautapelitehtävästä hämmensivät hänen ajatuksensa, ja sen mukaiseksi tuli tuomiokin. Sellaisessa tilaisuudessa viskasi toinen asianomaisista, eräs helleeni, hänelle vasten kasvoja sanan tyhmyri. Keisari otti nöyrästi vastaan syytöksen, tuntien että se oli hyvin ansaittu. Toisen kerran hänen istuessaan tuomarina tunkeutui saliin suloisia ruuanhöyryjä eräästä lähellä olevasta temppelistä, jonka papit olivat kautta koko kaupungin tunnettuja herkkusuita. Klaudius unhoitti silloin sekä oikeudenkäynnin että riitapuolet ja kiirehti tuomarinistuimelta pappien ruokasaliin, missä hän istuutui ja nautti perusteellisen aterian.

Yleensä voidaan sanoa, että hänen hermostonsa oli häntä voimakkaampi. Hän oli ylen heikko aistiärsytyksiin nähden. Naisellinen kauneus, jalo viini, herkullinen pöytä olivat kiusauksia, joihin hän lankesi tuntematta muita kuin äänettömiä vastaväitteitä, jota vastoin hän asioissa, jotka eivät vedonneet aisteihin, vaan mietintöön, osoitti tahdonvoimaa, sittenkuin oli muodostanut niistä vakuutuksen. Tämän ärtyisyyden perustalla on selitettävissä ne monet synnit, joita hän teki hovitapoja vastaan, vieläpä säädyllisyyttä ja maltillisuuttakin vastaan, jotka jokainen roomalainen tahtoi ottaa huomioon ulkonaisessa esiintymisessä. Hän saattoi juhlallisissakin tilaisuuksissa ja valtaistuimella osoittaa iljettävää, joskin nopeasti ohimenevää ja aivan vaaratonta kiukkua odottamattoman vastaväitteen johdosta; hän saattoi vuodattaa kyyneleitä, jos hiukankin vedottiin hänen sydämeensä, ja nauraa kohti kurkkua, kun jokin näytti hullunkuriselta, minkä seurusteluäly vaati sivuuttamaan. Kun hänen herkeämätön pyrkimyksensä esiintyä keisarille arvokkaalla tavalla ei kantanut parempaa hedelmää, niin älköön ihmeteltäkö seuraavaa tapausta, joka sattui hänen vielä eläessään yksityisenä miehenä ja "vanhana ylioppilaana". Hän tahtoi silloin, kuten toisetkin kirjailijat, julkisilla luennoilla päästä selville, minkälainen menestys hänen julkaisemattomilla kirjoituksillaan olisi. Ensimäiselle luennolle saapui paljon väkeä, ja kunnioittavalla äänettömyydellä odotettiin, mitä ruhtinaan vaatimattomalla ja suositulla sukulaisella olisi sanottavaa. Mutta kun tämä oli aloittanut esitelmänsä, murtui penkki tavallista paksumman kuulijan alla. Luentosali selvisi pian siitä naurukohtauksesta, minkä tämä herätti; mutta se, joka ei voinut hillitä nauruhermojaan, oli luennoitsija itse, ja kuulijoiden täytyi poistua, sittenkuin kauan olivat turhaan vartoneet, että hän antaisi heille muutakin nautittavaa kuin naurunhohotusta.

Tähän hermoärtyisyyteen kuului hänen hätäilevä pelkonsakin, jota väärin on tulkittu arkuudeksi, sillä sitä vastasi moraalinen rohkeus, joka usein voitti sen. Hänen tosin kyllä lyhyeltä sotaretkeltään Britanniassa ei tuo innokas juttujenkerääjä Suetonius ole voinut kertoa yhtään ainoata piirrettä, mikä oikeuttaisi syyttämään keisaria pelkuruudesta. Saman ruumiillisen heikkouden perustalla on selitettävissä se hekumallinen nautinto, minkä joskus oltiin näkevinään hänen kasvonpiirteissään, silloin kuin hän näki verenvuodatusta. Hänen aikalaisensa, jotka niin kyllästymättömästi kaipasivat julmia gladiaattorileikkejä, eivät kai milloinkaan olisi huomauttaneet tästä, elleivät olisi havainneet sitä juuri ruhtinaassa, jonka ihmisystävällinen mielenlaatu oli yleisesti tunnettu.

Klaudiuksen kasvoista lukee, että hän murehti tappioita taistelussa sisällisen lakinsa ja jäseniensä lain välillä. Tutkimukset ja mietiskelyt olivat hänen ainoana turvanaan aistien viettelyjä vastaan. Kun hän silloin oli vaipuneena ajatustensa ja unelmiensa maailmaan, saattoi esineitä kulkea hänen katseensa ohi hänen niitä näkemättä, ääniä kaikua hänen läheisyydessään hänen niitä kuulematta, tapahtumia sattua, jotka liikuttivat kaikkia hänen ympärillään olevia hänen niistä mitään aavistamatta. Hänen sielunsa oli camera obscura, joka imi itseensä kapean valonsiinnon ja jätti kaiken muun pimeään. Hänen täytyi kääntää katseensa ulkonaisista ilmiöistä, ellei mielinyt joutua jonkun hermovaikutelman orjaksi. Hänellä kun ei ollut äkillisiä mielijuohteita eikä terävää katsetta, niin hän koetti voimiaan käytännöllisten kysymysten teoreetisen solmun etsimisessä ja selvittelemisessä, ja tämän hän teki usein tavalla, joka todisti filosoofisia lahjoja. Tacitus on antanut meille merkillisen näytteen tästä. Gallia Comatan ylhäisemmät asukkaat, joilla oli Rooman kansalaisoikeudet ja joiden kieli ja sivistys oli kauan ollut roomalainen, vaativat itselleen oikeutta saada hakea ja tulla nimitetyiksi Rooman valtionvirkoihin. Vaatimus herätti katkeruutta ja kiivasta vastarintaa ei ainoastaan senaattorien ja ritarien joukossa, vaan pääkaupungin rahvaassakin; sillä huolimatta kaikista säätyjaoista ja arvoluokista tahtoi vielä tähän aikaan jokainen kaupungin muurien sisäpuolella syntynyt katupoikakin käydä korkeammasta henkilöstä kuin parhaimmat kansalaiset maaseutukaupungeissa, ja itse asiassa oli olemassa eräs ajatustavan voimassapitämä, vaikkakaan ei valtioelämään sovellutettu pappisvaltainen järjestys Rooman vallanalaisten maiden ja kansojen välillä, jossa italialaiset saivat ensimäisen sijan, kreikkalaiset toisen, gallialaiset kolmannen ja niin edespäin aina egyptiläisiin saakka, jotka tavallisesti asetettiin alimmalle asteelle. Nyt tuumittiin Roomassa, saisivatko ihmiset, joiden isät olivat olleet barbaareja ja Tiberinkaupungin turmiollisimpia vihollisia, tunkeutua itse senaattiin ja kantamalla purppurareunaista toogaa nöyryyttää Romuluksen jälkeläisiä. Huuto veren, heimon, "kansojen" oikeudesta kaikui sillä kertaa yhtä voimakkaasti kuin meidän päivinämme. Silloin kutsui Klaudius senaatin kokoon ja piti vastahakoisesti kuunteleville isille esitelmän, joka tahtoi näyttää toteen, että Rooma ei ollut, ei ollut milloinkaan ollutkaan sitä, mitä he tahtoivat mielessään kuvitella: yhteiskunta, joka oli rakennettu kansallisuuden pohjalle. Hän muistutti oman ikivanhan sukunsa sabinilaisesta alkuperästä, julilaisten sukuluetteloa Alba Longasta ja Porciusten Tuskulumista. Hän muistutti eqveistä, hernikeistä, etruskeista, lukaneista ja niin monesta muusta kansasta, jotka Rooma oli kukistanut, mutta elähyttääkseen heitä roomalaisella hengellä ja sivistyksellä ja sulattaakseen heidät yhdeksi kokonaisuudeksi itsensä kanssa.

Nyt nimitettiin näiden heimojen jälkeläisiä roomalaisiksi ja he rakastivat Roomaa isänmaanaan. Hän osoitti, että valtiot sellaiset kuin Ateena ja Sparta olivat käyneet perikatoon siksi, että pysyttelivät liian ankarasti veren perustassa, kun Rooma sitävastoin pääsi maailman herrauteen senvuoksi, että se taisteli enemmän sivistyksensä levittämisen kuin jonkun määrätyn kansanheimon ylivallan puolesta. "Kokoontuneet isät," niin hän lopetti puheensa, "kaikki, mitä nyt pidetään ikivanhana, oli kerran uutta: patriisivirkamiesten jälkeen tuli plebejejä, heidän jälkeensä latinalaisia, heidän jälkeensä taas virkamiehiä toisista italialaisista heimoista. Tämäkin on saavuttava vanhuuden tavan, ja mitä nyt puolustamme aikakirjojen esimerkeillä, on sekin kerran oleva aikakirjain esimerkkien joukossa."

* * * * *

Hänen puheensa senaatissa eivät käsitelleet aina niin tärkeitä valtiollisia kysymyksiä. Kuten edellä on mainittu sekaantui hän kaikkeen, mihin tiesi kykenevänsä, eikä mikään aine tuntunut hänestä silloin arvottomalta valtion päämiehen puuttua sen käsittelyyn. Kun senaatti oli eräänä päivänä ryhtynyt harkitsemaan kysymystä jostakin muutoksesta kaupungin kehnompien ruokapaikkojen ja kapakoiden säännöissä, ilmestyi keisari kuriaan, ja kun hän syystä kyllä oli sitä mieltä, että yksikään kokoontuneista isistä ei tuntenut paremmin niitä paikkoja kuin hän, joka niin useasti oli tuonut päivällisateriansa niistä, vieläpä astunut niiden kynnyksenkin yli pelatakseen viinimitan ääressä lautapeliä vakinaisten vieraiden kanssa, niin hän nousi ja antoi, senaattorien närkästykseksi ja nauruksi, tarkkoja selityksiä siitä, mitä huomioita hän itse oli tehnyt näiden paikkojen laitoksista, tavaroista ja hinnoista.

Siitä elämästä, jota hän näin kuvaili, oli kohtalo hänet äkkipikaa siirtänyt valtaistuimelle. Me kaikki tiedämme kuinka se tapahtui. Kaligula oli kaatunut salaliittolaisten miekaniskuista, ja senaatti, ensimäisen sanoman saavuttua tästä, oli kokoontunut Kapitoliumille palauttaakseen kiireesti koottujen kaupunkilaiskohorttien aseiden suojassa "vapauden entiselleen", kuten tuo kaunis lausetapa kuului. Mutta senaattorien kiistellessä siitä, kuinka tämä on tapahtuva, ja kuinka vapaudella on turvattava järjestys ja omistusoikeus, eikä vähimmän omistusoikeus orjiin, sattuu muutaman kivenheiton päässä surullisen hullunkurinen tapaus, joka yhdellä erää tekee tyhjäksi tuon suurenmoisen suunnitelman. Eräs pitkäkyntinen sotamies on sekasorron aikana hiipinyt autioon keisarinlinnaan ja löytää sieltä jalkaparin erään oviverhon alta. Jalkojen omistaja lankee kauhuissaan polvilleen ja rukoilee, että hänen henkeään säästettäisiin. Sotamiehen, joka tuntee rukoilijan erääksi keisarillisen huoneen jäseneksi, Kaligulan sedäksi Klaudiukseksi, päähän pälähtää silloin oivallinen tuuma. Hän varastaa Klaudiuksen ja kohtaa, kiirehdittyään tämän kanssa palatsista, muutamia aseveikkoja, jotka auttavat häntä nostamaan varastetun saaliin kantotuoliin ja siirtävät sen pretoriaanileiriin. Pretoriaanit, jotka ovat suutuksissaan siitä luottamuksesta, jota senaatti on osoittanut kaupunkilaiskohorteille, ja haaveksivat sitäpaitsi enemmän palkkoja ja rahalahjoja kuin vapautta, huutavat Klaudiuksen keisariksi. Kansa, joka on kokoontunut senaatin neuvotteluhuoneen ulkopuolelle, yhtyy vannomaan uskollisuusvalaa, kaupunkilaiskohortit marssivat takaisin kasarmeihinsa, vapaudenhuudot lakkaavat ja senaattorit hajaantuvat kuin akanat tuuleen. Ne aivot, joissa pretoriaanivalta siten ensiksi otti miehuuden kekseliäänä kujeena, jonkinlaisena varkausajatuksena, ansaitsevat kuolemattomuuden yhtä hyvin kuin joku toinenkin, joka on saanut kunnian kantaa sytyttävän kypenen jo valmiiseen historialliseen ilotuleen: sotamiehen nimi oli Gratus ja oli hän syntyisin Epiruksesta.

* * * * *

Kaikesta, mitä Klaudiuksen hallitessa tapahtui, lienee hänen ensimäisen puolisonsa Messalinan kohtalo se, mikä enin on herättänyt tapojen kuvaajain huomiota. Tacitus maalaa elävin värein tämän julman ja rikollisen naisen elämän viimeiset tapahtumat. Viimeinen hänen vapaaehtoisten tai pakotettujen rakastajainsa pitkässä sarjassa oli Cajus Silius, kaunein Rooman nuorukaisista. Niin vaarallista kuin olikin ottaa vastaan hänen suosionsa, niin vieläkin turmiollisempaa oli työntää se luotaan. Jälkimäisessä tapauksessa vartosi miestä kuolema; edellisessä ainakin mahdollisuus saada rankaisematta nauttia niistä rikkauksista ja arvonosoituksista, joita keisarinna tuhlasi intohimonsa esineille, sillä vaikkakin koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjista irstailuistaan, niin ei Klaudiuksella näyttänyt olevan pienintä aavistustakaan niistä. Saattaa sanoa, että koko kaupunki oli hänen uskottunsa ja että hän teeskenteli vain miehelleen. Pakotettuaan Siliuksen hylkäämään nuoren vaimonsa, tuli hän usein tämän taloon, oli melkein aina Siliuksen rinnalla, kun tämä näyttäytyi ulkona, ja ympäröi hänet ruhtinaallisella loistolla. Tuli syksy. Keisari oli matkustanut Ostiaan ollakseen läsnä Backusjuhlassa, ja Messalina käytti hyväkseen hänen poissa oloaan viettääkseen hänkin palatsissaan Palatinuksella viininkorjuujuhlaa ja tämän yhteydessä -- niin uskomattomalta kuin se kuuluukin -- häitään rakastajan kanssa, häitä, joista ei tiedetä, tuliko niiden vain esittää häitä vaiko olla lailliset, mutta joista tiedetään, että ne tapahtuivat augurien läsnäollessa, että niihin oli kutsuttu todistajia, että niissä uhrattiin jumalille, suudeltiin ja syleiltiin. Senjälkeen seurasi viininkorjuujuhla, joka oli järjestetty hurjaksi juomingiksi. Viinipusertimet ovat käynnissä, rypäleen mehut virtaavat, juhlaan osaaottavat naiset, puettuina ainoastaan Backuksen papittaren eläimennahkaan, tanssivat uhraavina tai juopuneina backanteina. Heidän keskellään nähdään Messalina tukka valloillaan liehuen ja tyrsusta heiluttaen, ja hänen rinnallaan Silius, tämäkin melkein alastomana, muratilla seppelöitynä ja koturnissa. Palatsin rakennukset ja kamarit kaikuvat mässäävän kuoron lauluista ja evoehuudoista. Eräs humalaisista osanottajista, Victius Valens, kiipee korkeaan puuhun ja silmäilee ympärilleen. "Mitä näet?" huudetaan hänelle. "Hirvittävän myrskyn, joka tulee Ostiasta", kuului hänen ennustava vastauksensa. Heti sen jälkeen syöksyy lähettiläitä palatsiin ilmoittaen, että keisari tietää kaikki ja saapuu kostamaan. Orgia hajoaa kauhuissaan. Vieraat hajaantuvat joka taholle, mutta heidän jäljissään ovat jo centurioonit, jotka vangitsevat heidät, missä heitä vain tavataan, kaduilla ja taloissa. Messalina on ainoa, joka nopeasti jälleen saavuttaa mielenmalttinsa. Hän rientää palatsista puutarhoihinsa, jotka olivat nykyisellä Monte Pinciolla, ja käskee lapsiensa, Britannikuksen ja Oktavian, kiirehtimään isäänsä vastaan ja heittäytymään hänen syliinsä. Itse päättää hän kiirehtiä lasten edelle. Hän tuntee puolisonsa heikkouden ja rakentaa toivonsa kauneutensa, hyväilyjensä ja kyyneltensä voimaan ja lastensa esirukouksiin.

Niin riensi hän jalkaisin tuon pitkän matkan Monte Pinciolta sille kaupunginportille, jolla nyt on apostoli Paavalin nimi. Siellä hän heittäytyy ihan uupuneena ensimäiseen käytettävissä olevaan ajoneuvoon ja kiirehtii edelleen tietä, joka Tiberin rantaa pitkin vie Ostiaan. Nyt hän näkee keisarillisen saattueen edessään: hän huomaa keisarin ja tämän rinnalla kolme hovimiestä, joiden joukossa on Narcissus, hänen vihollisensa ja ilmiantajansa. Klaudiuksen kasvot virittävät jälleen eloon hänen rohkeutensa, keisarin piirteet ilmaisevat enemmän tuskaa kuin suuttumusta: hänen huulillaan ei ole koko matkalla ollut muuta kuin nämä sanat: "Lapsieni äidin, lapsieni äidin häpäisemä! Oi poloisia lapsiani!" Hetki oli ratkaiseva. Se on syöksevä surmaan jomman kumman: Messalinan tai Narcissuksen. Molemmat käsittävät tämän. Messalina huutaa jo etäältä: "Cesar, kuule Oktaviasi, kuule Britannikuksesi äitiä!" Klaudius ei ollut milloinkaan voinut vastustaa tämän äänen sointua, tämän ihanuuden näkyä; mutta Narcissus tukauttaa Messalinan äänen huudolla: "Cesar, älä unhoita Siliusta! älä unhoita noita häpeällisiä häitä!", ja kun keisarinna tahtoo kiirehtiä vaunujen luo, aukaisee Narcissus kääröstä hänen ja hänen puolisonsa väliin ilmiantokirjelmän, jossa kerrotaan Messalinan irstailuista. Keisari vaikenee, kaikki vaikenevat, paitsi Narcissus, jonka ääni kaikuu voimakkaana ja käskevänä ja pakottaa ympäristön tottelemaan. Keisarilliset vaunut saattueineen jatkavat matkaansa. Kaupunginportilla vartoo heitä eräs vestaali pidellen kädestä Britannikusta ja Oktaviaa; mutta Narcissus poistaa lapset paikalta ja määrää vestaalin jälleen hoitamaan velvollisuuksiaan. Senjälkeen ajaa hän keisarin suoraan Siliuksen taloon, jonka Messalina on koristanut julilaisen ja Klaudiusten suvun taideaarteilla, ja sieltä pretoriaanien luo, jotka huutavat kuolemaa syyllisille. Silius asetetaan tuomioistuimen eteen, tunnustaa empimättä kaiken ja mestataan heti. Kun Klaudius on palannut takaisin palatsiin, ilmoittaa hän, että hän itse tahtoo seuraavana aamuna kuulustella "tuota onnetonta". Mutta Narcissus, joka tietää, että Messalinan ei tarvitse muuta kuin heittäytyä keisarin jalkoihin voittaakseen jälleen hänen sydämensä, lähettää heti muutamia vahdissa olevia centuriooneja panemaan toimeen kuolemantuomiota, kuten hän sanoo. He löysivät hänet makaavana maassa äitinsä jalkojen juuressa, epätoivoissaan väännellen käsiään, kuuntelematta vanhusta, joka pyysi hänen kiirehtimään ennen pyöveleitä ja kuolemaan vähemmän häpeällisen kuoleman oman käden kautta. Kun sotamiehet astuivat sisään, tarttui keisarinna vihdoinkin tikariin ja kohotti sen kohti kaulaansa ja rintaansa, mutta vapiseva käsi kieltäytyi tottelemasta. Eräs henkivartioston eversti lävisti hänet silloin miekallaan. Kun Klaudiukselle ilmoitettiin, että Messalina oli "heittänyt henkensä", tyhjensi hän maljansa eikä lausunut mitään. Hän ei maininnut milloinkaan enää keisarinnan nimeä.

Vielä vanhuudessaankin heikkona naiselliselle kauneudelle, antoi Klaudius nuoren ja ihanan veljensätyttären Agrippinan lumota itsensä, naisen, josta tuli hänen toinen puolisonsa ja sanan surullisimmassa merkityksessä äitipuoli hänen pojalleen Britannikukselle, jonka vahingoksi hän valmisti kaikki korottaakseen oman poikansa Lucius Domitiuksen (Neron) Cesariksi. Kun hän epäili, että Klaudius, jota hän tähän saakka oli mielensä mukaan ohjannut, tahtoi ehkäistä hänen tuumansa, antoi hän tälle myrkkyä, kuten väitetään. Kertomus tapahtumasta ei vaiennut siitä, että hän kunnioitti Klaudiuksen nimeä ja muistoa suurella temppelirakennuksella. Tämän jäännökset ovat vielä Celius vuorella Koliseumin takana.

Pysyvämmin on kuitenkin Klaudius itse tehnyt muistonsa kunnioitetuksi ihmisystävällisillä laeilla. Vielä kaivetaan toisinaan vanhan Gallian maasta patsaita, joissa on sen keisarin nimi, joka poisti Druidien ihmisuhrit ja saattoi roomalaisen sivistyksen siellä ratkaisevaan voittoon. -- Roomassa on alue, joka yli kaksituhatta vuotta on ollut vihitty säälin valloille. Se on Tiber-saari. Missä nyt vuosisatoja on ollut sairaala kirkon ja luostarin yhteydessä, siellä oli muinoin Eskulapius-temppeli, josta köyhät sairaat etsivät apua ja hoivaa. Sydämettömyys tunki kuitenkin täälläkin esiin hyötyäkseen armeliaisuudesta. Tunnottomilla herroilla oli tapana viedä sairaat orjansa Tiber-saarelle vaatiakseen heidät takaisin, jos paranivat, mutta muutoin heittääkseen heidät oman onnensa nojaan. Klaudius lopetti tämän väärinkäytöksen. Hän laati lain, joka lienee tuntunut monesta orjanomistajasta yhteiskunnalle vaaralliselta, sillä laki määräsi, että jokainen sinne viety orja, joka parani, oli vapaa mies, ja että jokainen herra, joka surmasi sairaan orjan mieluummin kuin hoiti häntä tai toimitti hänet sairaalaan, oli saava murhaajan rangaistuksen.

Tällaiset muistot sovittakoot jossakin määrin sitä, mitä tämä Cesar heikkoudessaan on rikkonut. Hän oli kahlehdittu jalo sielu. Paha kyllä, että sellaista heikkoutta tuomitaan usein ankarammin kuin tahdonvoimaa, jolla ei ole mitään siteitä, ei edes omantunnon, pudistettavana yltään.

V.

Eräänä päivänä keisari Klaudiuksen hallitessa oli sataviisikymmentä tuhatta katsojaa, mikä määrä mahtui Circus maximukseen, kokoontunut katselemaan troilaista leikkiä. Rooman jaloimpien sukujen poikien piti näyttää keisarille, senaatille ja kansalle taitoaan pyöritellä hevosta ja käytellä aseita.

Nuorten parvi ratsasti ympyrän sisälle ja tervehti Cesaria ja senaattoreita. Sitten se jakautui yhtäsuuriin joukkoihin, jotka merkin saatuaan vastakkain törmäten piirittivät toisensa kiertelevin rivein, pakenivat ja ajoivat takaa, hajaantuivat taisteleviin parviin ja kokoontuivat uudelleen yhdistettynä ryhmänä keisarin ja senaatin eteen. Keskellä tätä vilinää, joka oli kuin

"parvi delfinien, mi merten aavoilla telmii, leikkinä aallot Carpatin lyö ja Libyan laineet",

nähtiin kymmenvuotias poikanen, ihanan Agprippinan ihana poika Lucius Domitius Ahenobarbus. Kruununperillinen, hento Britannikus, oli myöskin mukana ritarileikissä, jonka nuorta Julusta hänen piti esittää; mutta katsojain silmäykset, kättentaputukset ja ihastushuudot eivät tulleet hänen osakseen, vaan Lucius Domitiuksen, jonka kauneus, notkeus ja väsymättömyys hurmasi kaikkia. Myöskin painui päivä häipymättömästi hänen mieleensä ja vaikutti koko hänen elämäänsä. Rooma oli, silmästä silmään, täyttänyt pojalle yleisen ihailun huumaavan maljan; nuorukaisena ja miehenä, diadeemi otsalla, halasi hän yhä uudelleen kohottaa tuon maljan huulilleen.

Nero -- kuten häntä nimitettiin silloin, kun keisari pian senjälkeen teki hänet pojakseen ja kruununperillisekseen -- oli nyt kansan lemmikki ja näytti ansaitsevan tämän aseman. Kaikki, jotka olivat hänen lähellään, olivat ihastuneet hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja iloiseen, hyväntahtoiseen, melkein naisellisen hentoon luonteeseensa. Opettajat ylistivät hänen rikkaita sielunlahjojaan ja ahkeruutta, jolla hän viljeli niitä. Innokkaimmin hän antautui niihin oppiaineisiin, jotka vaativat kuvittelukykyä. Harvoin hänet nähtiin toimettomana: vapaahetkensä kirjasta ja ruumiinharjoituksista hän vietti maalaamalla, muovailemalla, kaivertamalla ja harjoittamalla runotaidetta.

Ne miehet, joille hänen kasvatuksensa oli uskottu, kirjailija Seneka ja sotapäällikkö Afranius Burrus, huomasivat kuitenkin, ettei ollut epäilemistäkään, että nuo loistavat lahjat olivat yhtyneet turmiollisiin puutteisiin. Ne kaunopuheliaisuuskokeet, joilla tuo mietelauseita laativa Seneka tahtoi istuttaa totuuden rakkautta poikaan, osoittautuivat vaikutuksettomiksi: jos tämä oli joutunut syylliseksi johonkin rikokseen, koetti hän kekseliäällä valheella suoriutua pulasta, ja ellei se onnistunut, niin hän vaiensi nuhteet suuteloilla ja parannuslupauksilla, joita ei kai milloinkaan täytetty. Vanha Burrus, äreä poikaa ja töykeä keisaria kohtaan, voitti hänen kunnioituksensa, mutta ei hänen luottamustaan. Seneka taas, jonka olento yhdisti hienoon ja arvokkaaseen ulkomuotoon jotakin tunteellista, pääsi lähemmäksi nuorukaisen sielua ja oli hänellä Neron opastajana kaunopuhujataidossa runsaasti tilaisuutta opettaa tälle stoalaista ihannetta, jota molemmat opettajat kannattivat ja joka kieltämättä oli omiaan herättämään ja vahvistamaan siveellistä tahtoa. Useasti kyllä sai oppilas kuulla, että "hyvää on tehtävä sen itsensä vuoksi palkkaa ajattelematta" ja että "pahetta on kartettava, vaikkapa se voisikin paeta jumalien ja ihmisten katseita". Tuo järkähtämätön hyve, jota ei kukistuva maailmanrakenne, vielä vähemmän rahvaan vimma ja tyranniuhka, voi säikyttää, esitettiin usein kyllä puhujalavalta vilkkaalle pojalle, jonka sielu saattoi kuvastella kaikkea jaloa, mutta kuvastimen tavoin, kuvan jättämättä edes pintaankaan pienintä jälkeä. Jos hän nautti miehen esittämisestä, jota kohtalo ei voinut masentaa, niin johtui se siitä, että tuo hahmo olisi näyttänyt komealta pronssissa tai koturnissa.

Mutta Senekan opeissa oli myös jotakin, joka vieroitti nuorukaisen niistä. Itse hän oli hellätuntoinen muiden kärsimyksille ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan, niin kauan kuin tämä ei ollut vaivaloista; mutta nyt hän kuuli nimitettävän "niitä silmiä heikoiksi, jotka kyyneltyivät toisten valuessa vettä", ja hän kuuli sitä verrattavan nauruun toisten nauraessa, haukotukseen toisten haukotellessa. Sillä samat stoalaiset, jotka julistivat ihmiskunnan veljeyttä, antoivat vähän taikka eivät ollenkaan arvoa helläsydämisyydellä sellaisenaan: he eivät kiinnittäneet huomiota tuohon kauniiseen luonnonlahjaan, ainoastaan siveelliseen ansioon. Mutta sille, joka ei saavuta jälkimäistä, voi olla turmiollista oppia halveksimaan edellistä. Vielä enemmän on oppilasta täytynyt loukata Senekan arvostelut taiteesta. Hän, kuten Cicero, kuten niin moni muukin roomalainen, kuuluivatpa he nyt stoalaiseen kouluun tai eivät, saattoi lausua, että taltta ja sivellin olivat Kreikan poikasille sopivia leikkikaluja, mutta tuskin Rooman miehille, ja ne jotka kannattivat tätä mielipidettä, lausuilivat kernaasti Virgiliuksen sanoja:

Pronssin henkivän -- hellällä kädellä muovatkoon toiset: marmoriin vangitut hahmot päästäkööt toiset (niin luulen), hienommin lauseensa laatikoot, mitta tarkempi olkoon taivaan kierrosta heillä, tähtien synnystä enteet. Roomalainen, oi muista! sa synnyit herraksi kansain, taitosi ompi se, -- piirille maan sa tarjoat rauhan, lyödyille armon sa annat, uhmaajan asehet riisut.

Neron koko elämä osoittaa, että hän ei kyennyt aavistamaan mitään jumalallista tai edes mitään korkeampiarvoista elämälle muussa kuin kauniissa muodoissa. Sellaiset lausunnot eivät voineet senvuoksi muuta kuin ärsyttää häntä. Ne ilmaisivat, että roomalainen kätki helleeniläistyneen ulkokuoren alle vielä barbaarin, ja Nero teki elämänsä päämaaliksi karkoittaa sen sieltä. Hän kai luuli siten vain täyttävänsä sen, mitä kaksi vuosisataa jo oli yrittänyt. Ja tässä hän osoitti, ellei tahdonvoimaa, jota häneltä puuttui kaikessa muussa, niin kauneudenkiihkoa, jota kiihoitti hänen luottamuksensa omaan taiteilijakykyynsä ja hänen unelmansa voitoista kilpaleikeissä, joita pindarolaiset laulut ylistivät.

* * * * *

Italian taidesuojissa on ainakin neljä antiikista teosta, jotka esittävät Lucius Domitiusta hänen poika- ja ensimäisinä nuorukaisvuosinaan. Huomattavimmat ovat kaksi Napolin Museo nazionalessa. Pieni toogapatsas näyttää meille hänet noin kahdeksanvuotiaana. Kummalliset kasvot osoittaa meille tämä kuva: piirteet kokonaisuudessaan todistavat vieläkin hennompaa lapsuutta, jota vastoin otsalla ja silmissä on jo jotakin uneksivaa, mikä viittaa kesken kypsyvään tunne-elämään. Sen vieressä nähdään rintakuva Nerosta viisi- tai kuusitoistavuotiaana. Yksikään ei ole iloisemmin luonut katsettaan maailmaan kuin tämä nuorukainen. Kaikissa piirteissä elämänriemua, jota haaveellisuus hänen silmissään pikemmin kohottaa kuin tukauttaa. Otsa niin kirkas, posken syvennys niin raikas, suu niin hymyävä, koko olento niin naivi ja täynnä luottamusta tulevaisuuteen, joka on toteuttava hänen ruusuiset unelmansa, että vain epämieluisesti myöntää itselleen, että nämä kasvot eivät ole läheskään niin luottamusta herättävät kuin luottavaiset, ja että tuo pieni pysty ylähuuli kielii esteetisestä herkkusuusta ja jotakin vielä sen lisäksi. Aseta tämän Neropatsaan viereen jokin niistä monista, joita on olemassa Markus Aureliuksesta poikana! Silloin huomaa pimeyttä toisen poikasen hymyn takaa; valoa toisen miettiväisen ja surumielisen totisuuden takaa.

* * * * *

Nero nousi niin sanoaksemme koulunpenkiltä valtaistuimelle. Hän oli jo ollut jonkun aikaa naimisissa Klaudiuksen tyttären Oktavian kanssa, mutta ei vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta, kun pretoriaanit, senaatti ja kansa tervehtivät häntä keisarina. Viehättävien ominaisuuksiensa takia hän oli suuremmassa määrin kuin yksikään edeltäjistään, ehkä suuremmassa kuin yksikään seuraajistaan, kansan uskollisuuden esineenä. Tämän tunteen totisuutta ja voimaa todistaa se kestävyys, jolla siinä pysyttiin, surumielisyys, joka henkii kautta sen vihan ja ylenkatseen, jotka vihdoinkin tulivat sen sijaan, kukkaset, joita tuntemattomat kädet vuosikausia siroittelivat hänen haudalleen, ja kauan kulkevat tarut siitä, että hän oli elossa ja jälleen tulisi takaisin sovittamaan kunniakkaalla hallituksella nuoruutensa hairahdukset ja rikokset.

Maailma riensi nyt riemuiten nuorta Cesaria vastaan ja kilvan kiirehti näyttämään hänelle kaikkea sitä iloa ja kauneutta, mikä odotti, että hänen kätensä poimisi ne. Hän näki edessään Rooman elämän Backuskulkueen, sen nautinnonhaluisen kilvoittelun ja yleiset juhlat, joita vietettiin valloitettujen maailmanosien aarteilla. Hän näki myös stoalaisen ihanteen, josta hän opetushuoneessa oli kuullut niin paljon, mutta ainoastaan muutamien tasavaltalaisten synkillä kasvoilla, muutamien sotilaitten ankarassa katseessa ja muutamien viisasten juroissa olennoissa, jotka olivat vastahakoisina katselijoina ja joita sellaisina kärsittiin, koska ne muinaisroomalaisen hyveen heikot varjot, joita he heittivät näyttämön ylle, taittuivat esteetisen vaikuttavasti vasten orgian loistoa. Voiko ihmetellä, ettei keisari-nuorukaista haluttanut asettua heidän joukkoonsa, vaan tahtoi hän olla tuon evoe'a huutavan kulkueen Dionysos ja tehdä valtikan tyrsukseksi, joka saattaisi helleenisen poljennon huumaukseen ja antaisi telmeelle kreikkalaisen viehkeyden?

Tämän backanaalin osanottajista ei runoilijoiden suunnattomasti ylistämä muinaisroomalainen hyve ollut muuta kuin lapsi, jonka entisajan pakollinen kehnous oli synnyttänyt jumalien pelosta. Mutta miksi olisivat isät kukistaneet maailman, elleivät siksi, että jälkeläiset nauttisivat siitä? Mitä jumaliin tuli, niin heidän temppelinsä olivat jäljellä mahtavina suojamuureina Kreikan taltantuotteiden ympärillä, ja temppelitapojen mystiika houkutteli enemmän kuin koskaan, sittenkuin naiset olivat huomanneet suloisemmaksi tehdä syntiä, pyhät tunnehuumaukset kun saattoivat sovittaa epäpyhiä; mutta jumalat itse eivät nähneet nyt vaivaa maailman menosta ne kun Epikuroksen luvalla joivat nektariaan Olympossa.

Isien tapaa ei saanut kunnioittaa edes vanhentuneena elämänmuotona; se tehtiin naurunalaiseksi kuin vanhanaikainen ja mauton puku. Kuului asiaan halveksia sen hyviä ominaisuuksia. Saattaa liioittelematta sanoa, että käytöstapa oli sopusoinnussa sellaisen yhteiskunnan kansalaisvelvollisuuden kanssa kuin cesarinen Rooma oli. Itsenäisyyttä ja kunniaa ei ollut ulkopuolella vanhainroomalaisten ahdasta piiriä, ja kaikki tiesivät, että nuo samat miehet olivat tyytymättömiä asiain kulkuun ja tahtoivat, vaikkakaan eivät voineet toivoa, vapauden palauttamista. Eräällä epikurolaisella, Tigellinuksella, Neron suosikilla, oli kylliksi ajatuksenselvyyttä näkemään ja kylliksi hävyttömyyttä lausumaan, että se innostus yleiseen hyvään, jota stoalaisuus teroitti mieliin, uhkasi uutta valtiomuotoa, ja että parhain kansalainen nykyään oli se, joka ei välittänyt mistään muusta kuin leivästä ja huvituksista.

Huvituksiin antauduttiinkin kokonaan. Orgia oli kuumeentapainen, ja siihen oli syynsä olemassa. Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen hallitessa oli murhaaminen jatkunut melkein taukoamatta. Ylhäistä hänen juhlissaan vartioi pyöveli. Toisena päivänä tyhjennettiin malja Cesarin pöydän ääressä ja toisena vietiin kuolemaan. Tämä oli niin tavallista. Isku saattoi kohdata milloin tahansa. Senvuoksi eläköön elämän narrinpeli, eläköön kuoleman! Samoinkuin irstailut "l'ancien régimen" aikana matkivat barokkityylissä elämää Roomassa tähän aikaan, niin on ranskalainen "après nous le déluge" vapaa käännös kreikkalaisesta sanantavasta, joka silloin oli kaikkien huulilla: "kuolemani jälkeen kaaos!" Kerran kun Nero kuuli sen, huusi hän: "ei, kaaos minun eläissäni!"

Tällaiseen maailmaan astui nuori ruhtinas, ja itsestään seuraa, että sen kaikkein huonoimmat ainekset kilvan ryntäisivät tuon kokemattoman kimppuun etsiäkseen hänen vikojansa, kehittääkseen ne paheiksi ja saadakseen vaikutusvaltaa niiden palvelijana. Lähin seurustelupiiri, joka liittyi hänen ympärilleen, kuvasteli ajan henkeä ja hänen omaansa. Siinä nähtiin epikurolaisuuden ensimäiset johtajat: Markus Salvinus Oto, suurpiirteinen hekumoitsija; Kajus Petronius, hekumoitsija elegansissa, ja Tigellinus, hekumoitsija saatanallisuudessa. Siinä nähtiin myöskin runoilijoita ja taiteilijoita, ja alussa oli kaikessa esteetinen tunnelma. Jalompia aineksia ei puuttunut kokonaan: niiden joukkoon on, kaikista heikkouksista huolimatta, luettava Lukanus, Pharsalian runoilija, ja tuskinpa on luultavaa, että tämä seura, vaikuttipa se kuinka vahingollisesti tahansa Neroon, oli huonompi kuin ne muut, jotka viettivät hurjia juhliaan Rooman palatseissa tai upeitten huviloiden pylväskäytävissä ja yrttitarhoissa.

Seuran sieluna oli Kajus Petronius, hovin _arbiter elegantiarum_, sen kaikkivaltias makutuomari ja juhlienjärjestäjä. Nero ihaili häntä kauan, saattaapa sanoa, naivisti. Hänen seurustelutapansa oli lumoava, hänen olentonsa ja eleensä olivat täydelliset, hänen arvostelujaan kirjallisuudesta ja taiteesta ei kukaan vastustanut. Ajan maku oli ruumiillistunut tässä Rooman kultaisen nuorison esikuvassa. Hänen esiintymisensä luonteva ja siloitettu vallattomuus oli sekin sopusoinnussa päivän tunnussanan kanssa: luonnollisuutta elämässä, luonnollisuutta taiteessa, ja näytti se olevan hienostuneen luonteen ilmaisumuoto, jonka varma käyttäytymisaisti saattoi viskata jäykemmät ja juhlallisemmat muodot, joissa seuraelämä ennen oli liikkunut, romuläjään, johon vanhat periaatteet olivat viskatut. Jos tämä on sama Petronius, joka on kirjoittanut "Satyrikonin" -- teoksen, jota 16:nnen vuosisadan ranskalaiset epikurolaiset niin innokkaasti lukivat -- ja jos hän seurustelussa näyttäytyi samaksi kuin kirjoituksissaan, niin hän ei ollut hienostuneesta kyynillisyydestään huolimatta mahdoton hyvään, ja silloin hän on tähdännyt terävän pilkkansa etupäässä oman koulunsa mauttomampia ilmiöitä vastaan. Petronius ja hänen ystävänsä nimittivät itseään epikurolaisiksi, mutta hylkäsivät punnitsevan ja laskevan epikurolaisen kohtuuden ikävänä ja siis sopimattomana muistuttimena elämän juhlassa inhimillisestä puutteellisuudesta. Vastoin stoalaisia he tahtoivat näyttää, että ne, jotka tekevät elämän huvinäytelmäksi, voivat kehittää yhtäläistä kuntoa ja kuoleman halveksimista kuin ne, joille elämä on velvollisuudenkoulu. Oto Lusitanian maaherrana, Petronius Bitynian prokonsulina olivat kunnioitettavia hallitsijoita. Moni epikurolainen, joka oli heittänyt juhlaseppeleen ja tarttunut aseisiin, oli taistelutantereella osoittanut miehuutta, joka olisi ansainnut Burruksen ja Domitius Korbulon ylistyksen. Ja koitti viimein päivä, jolloin Petronius, samoin kuin Oto, saattoivat näyttää, että epikurolainen jätti elämän näyttämön yhtä levollisena kuin stoalainen.

Sellaiset olivat ne elämän esikuvat, jotka määräsivät Neron maailmankatsomuksen. Nauti tämä maailma, ja kaunista nautinto taiteella ja sulostuta se osanotolla! Tämä oli parhaimmassa tapauksessa se käsitys, johon he kohosivat. Uskottiin täydelleen, että jokainen tätä korkeampi päämaali oli houretta, että sivistyksellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin hienostaa viettejä ja monistaa nautintokeinoja, ja että kieltäymyksen hyve oli yhteiskunnalle yhtä tarpeeton kuin se oli yksityiselle raskas. Yhteiskunnan muodostaa inhimillinen seurusteluhalu ja sitä ylläpitää itsekkäisyys. Ne edut, joita se tuottaa, ovat sellaisia, että eivät edes yhteiskuntaa tukevat, saati sitten sitä kuluttavat jäsenet tahdo elää ilman niitä. Ja kun yksityisen tulee, kuten vaalipaikalla, panna henkensä alttiiksi kokonaisuuden puolesta, ovat kunnianhimon kiihko ja mieskurin tavat kyllin voimakkaita viemään legioonia samoihin urotöihin, jotka muinoin isänmaallisuus ja velvollisuudentunne synnyttivät. Näitä oppeja julistettiin silloin Palatinuksen keisarilinnassa, eikä niiltä ole, sittenkuin se hävitettiin, milloinkaan puuttunut suojaa yltään. Senekan stoalaisilla puheharjoituksilla ei ollut Neroon muuta vaikutusta, kuin että ne ärsyttivät häntä äänettömiin vastaväitteisiin; varsinkin huomatessaan, että opettaja filosoofivaipan alle kätki liian himokkaan mielen tämän maailman tavaraa kohtaan, ei hän ryhtynyt taisteluun hänen korkeitten periaatteittensa kanssa. Senekan ja toisten jaloa elämänviisautta ylistävien tahdonheikkoutta Nero epäili teeskentelyksi. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän piti kaikkia teeskentelijöinä, jotka eivät sanoissa ja töissä käsittäneet oppia lihan vapauttamisesta: hän arvioi ihmisten rehellisyyden ja luotettavaisuuden sen röyhkeyden määrän mukaan, jolla he ilmaisivat paheensa. Uusi Dionysos, jota himojen pantterivaljakko veti, tahtoi nähdä ympärillään ihmiskunnan, joka oli heittänyt yltään teeskentelyn viimeisen repaleen ja alastomana kuin menaadit seurasi hänen riemuvaunujaan.

* * * * *

Nero ei tuntenut vallanhimoa sellaisenaan, mutta sitä paremmin aseman arvon, joka lupasi hänelle riemusta runsaan elämän ja hänen helleeniläistyttämissuunnitelmiensa toteuttamisen. Hallitustaakan tahtoi seitsentoistavuotias keisari ottaa niin kevyesti kuin suinkin, epäillen sekä kykyään että haluten iloisempia askareita. Ja niin juhla seurasi juhlaa Palatinuksella tai keisarillisissa huviloissa tai kullatuissa aluksissa, joiden kultakoristeiset, purppuraanpuetut soutajat, jotka olivat valitut Aasian kauneimpien nuorukaisten joukosta, kuljettivat sävelien soidessa Cesaria ja hänen hilpeätä seuraansa Tiberiä alas ja pitkin Bajen ja Napolin paratiisin-ihania rantoja. Neron toisena hallitusvuotena muuttuivat nämä huvittelut öisiksi retkeilyiksi ja koirankuriksi Rooman kaduilla ja matkoiksi Milvius-sillan luona oleviin ulkoravintoloihin, huvituksiksi, jotka synnyttivät tappeluita ja muita suuttumusta herättäviä mellakoita, jollaisessa kerran tapahtui, että valhepuvussa oleva keisari sai perusteellisen selkäsaunan eräältä kansalaiselta, jonka vaimoa hän oli solvannut. Jos mies olisi vaiennut, olisi Nerokin tehnyt samoin; mutta hän oli kyllin epäviisas ja lähetti keisarille anteeksipyyntökirjeen, ja kun siihen vastattiin, että hän oli Cesarin epäsuosiossa, seurasi hän viittausta ja päätti päivänsä. Tuollaiset tapaukset eivät kuitenkaan järkyttäneet toivoa, että vuosia seuraava vakaantuminen tekisi Nerosta erinomaisen ruhtinaan. Kansa piti vilkkaasta nuorukaisesta, joka tahtoi nähdä kaikki iloisina ja siroitteli aarteensa joka suunnalle. Vakavat henkilöt hänen ympäristössään kiinnittivät huomionsa niihin yksinäisiin vaelluksiin, joita hän mielellään teki kauniissa seuduissa, pitäen niitä merkkinä siitä, että hän kohta kyllästyisi meluaviin huvitteluihin. Hän ei vetäytynyt myöskään kokonaan asemansa velvollisuuksista. Senaatin neuvotteluissa hän oli usein läsnä ja harjoitti hyvällä arvostelukyvyllä tuomarintointaan. Hallituksen periaatteita koskevat lupaukset, jotka hän oli tehnyt, täytettiin. Hovi ja valtio, jotka olivat sekoitetut Klaudiuksen hallitessa, eroitettiin; senaatti sai jälleen ratkaisuvaltansa; veroja vähennettiin ja erinomaisia lakeja säädettiin. Trajanuksella oli tapana sanoa Neron viidestä ensimäisestä hallitusvuodesta, että ei ole ollut parempia kuin ne. Kunnia sellaisen miehen sellaisesta arvostelusta langennee ensi sijassa Senekan ja Burruksen osalle, jotka olivat keisarin neuvonantajia kuten ennen hänen opettajiaan; mutta osa siitä on kai kuitenkin tuleva sille, joka turvautui heihin ja itse kauan turvasi heitä heidän vihollisiltaan ja kadehtijoiltaan. Älköön unohdettako, että nuorukaista ympäröivät ystävät, jotka huvituksen ja esteetisen haaveilun naamarilla peittivät kunnianhimoisia ja ahnaita aikeita ja alati yllyttivät häntä kysymyksillä: sinäkö olet se, jonka tulee totella Senekaa ja Burrusta, vai heidänkö tulee totella sinua? Oletko koulupoika vai keisari?

Niistä laeista, joita säädettiin, mainittakoon petroninen, joka kielsi orjanomistajan ilman laillista tuomiota luovuttamasta orjaa taisteluun petoeläimien kanssa. Huomaamme eräästä kohdasta Senekan kirjoituksissa -- ja tästä ovat Rooman historioitsijat vaienneet -- että Neron huolenpito epävapaasta yhteiskuntaluokasta ulottui paljon pitemmälle: hän perusti erityisen viran orjien suojaksi heidän isäntiensä puolelta tulevaa mielivaltaa, ilkeyttä ja julmuutta vastaan. Keisarin halu antaa kaikille turvattu sija ihmiskunnan suuren juhlapöydän ääressä toimi tässä yhdessä Senekan oppien ja niiden jalojen pyrkimysten kanssa, jotka roomalaisen lainopin alalla olivat stoalaisen koulun tunnusmerkkeinä.

Tunnettuahan on, että ihmisteurastusta Rooman amfiteatterissa jatkui jonkun aikaa kristittyjen keisarien hallitessa ja että Honorius vasta kielsi sen, sittenkuin eräs itämainen munkki oli joutunut siellä osoittamansa säälin uhriksi, mikä kiihoitti hänen katseluhaluisten uskonveljiensä raivoa. Älköön silloin salattako sitä kunniaa, joka tulee Nerolle senvuoksi, että hän tahtoi ja uskalsi riistää kansalta sen luulotteleman oikeuden amfiteatterin verisiin huvituksiin ja muutti gladiaattorileikit viattomiksi aseharjoitusnäytöksiksi! Koko hänen elinaikanaan ei arenalla surmattu ketään, ei edes kuolemaan tuomittua rikollista. Tämä oli lempeyttä, jota Rooman historioitsijat, samoin kuin heidän aikalaisensa, pitivät vähäpätöisenä tai ihan arvottomana, ja minkä yksi heistä vain sivumennen mainitsee; mutta meidän aikamme pitäisi voida toisin tuomita. Flavilaiset keisarit antoivat jälleen roomalaisille heidän lempihuvituksensa ja suuressa amfiteatterissa, jonka he rakensivat Neron kultaisen talon lammen yli, vuoti veri virtanaan Tituksenkin hallitessa, hänen, jota nimitettiin "ihmissuvun hekumaksi", ja jonka kuvapatsaan juurelle Villa Borghesessa antiikinen taiteilija on asettanut mesileivän merkiksi hänen sielunsa suloudesta. Neron ansiota tässä asiassa ei erikoisesti vähentäne se, että hänen vastenmielisyytensä näytelmiä kohtaan, joissa palkattu roskaväki, sotavangit, orjat ja rikolliset kiihoitettiin toisiaan vastaan ärsyttääkseen katselijain petomaista vaistoa, oli oikeastaan vain nurja puoli hänen rakkaudestaan helleenisiin leikkeihin, missä vain vapaasyntyiset ja moitteettomat miehet ja nuorukaiset saivat esiintyä ja missä kansa sai iloita niistä neron, voiman ja kauneuden kukkasista, jotka joka olympiaadi puhkesivat sen elämänpuun latvaan.

Sanaa majesteettirikos, jolla alhaiset ilmiantajat Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen päivinä olivat pitäneet Roomaa pelossa ja tuottaneet turmion niin monelle, ei kuultu Neron hallitusajan ensi puoliskolla. Kielet olivat päästetyt valloilleen, ja niiden hillittömyys kohdistui usein itse keisariin. Toreilla ja kylpypaikoissa saatettiin yhtä hyvin kuin yksityisissä piireissä lukea ja laulaa pilkkalauluja, joita nimensä maininneet tekijät olivat sepittäneet Nerosta. Saattoipa niitä esittää hänelle itselleenkin, ja ainoa tapa, millä hän kosti niiden kirjoittajille, oli se, että hän mittasi heille samalla mitalla ja antoi ystäviensä levittää kautta kaupungin niitä häväistyskirjoituksia, joita hän oli sommitellut panettelijoita vastaan. Suetonius huomauttaa hyvin merkillisenä asiana, että Nero koko elinaikanaan ei ollut ketään kohtaan niin ystävällinen kuin niitä, jotka olivat ahdistaneet häntä pilkalla ja häväistyksellä. Suetonius on kuitenkin hiukan liioitellut; sillä sittenkuin syytökset majesteettirikoksesta jälleen olivat tulleet käytäntöön -- mikä tapahtui vastoin keisarin tahtoa -- näyttää hänen ympäristönsä pakottaneen hänet toiseen käsitykseen arvonsa pyhyydestä, ja silloin saattoi olla vaarallista ärsyttää Cesaria. Runoilija Persiuksen laulujen julkaisija meni varovaisuudessa niin pitkälle, että muutti sanat: "Kuningas Midaalla on aasin sievät korvat" viattomammaksi kysymykseksi, eikö frygialaisen ruhtinaan kohtalo koskenut kaikkia lukijoita. Totta on kuitenkin, että Nero elämänsä synkimpänä aikanakin saattoi kärsivällisesti kestää kuulemansa soimauksen, jos kukaan rohkeni antamaan hänelle sellaista.

Kaikissa maissa, joihin kreikkalainen sivistys oli ennättänyt, oli nyt kolme vuosisataa tunnettu melkein sairaloista kaipuuta ainiaaksi kadonneen muinaishelleenisen elämän ihanuuteen. Kuninkaat haaveksivat vanhan Hellaan tasavaltalaisista, ottivat arvonimiensä joukkoon sanan filhelleeni ja pitivät kunnianaan saada nimensä Ateenan porvarien luetteloon korvaukseksi siitä, että olivat kaunistaneet kaupunkia temppeleillä ja muistopatsailla. Järkiperäinen Cicero tunsi jalkainsa alla pyhän maan polkiessaan Attikan mannerta. Voimakkaimmin oli tämä kaipuu kuitenkin vallannut Rooman kauneutta haaveksivan nuoren imperaattorin. Nero ymmärsi, että huolimatta helleenisyyden kaikista voitoista myytin, tarun, historiankirjoituksen, kaunopuheisuuden ja runouden aloilla, huolimatta innosta, joka kehoitti katsomaan, ostamaan ja jäljittelemään Kreikan maalauksia ja marmoriteoksia, oli kreikkalainen sivistys Rooman elämälle vielä samaa kuin helleeniset rakennusmuodot monelle Rooman palatsille: se oli dekoratiivinen, mutta ei konstruktiivinen elementti. Taide ei ollut Roomassa kansan luonnonvietin ilmestys, vaan huvitus, toisinaan myöskin "sivistyneiden" tutkimuksen esine; se oli ja pysyi siellä ulkomaalaisena taimena, jota ylhäiset hoitivat samalla huolenpidolla kuin afrikalaisia kasvia puistoissaan. Apelles, vaikkakin oli keksinyt sananparren: "suutari, pysy lestissäsi", uskoi, että rahvaan arvostelu taiteen tuotteista oli pätevämpi kuin taiteilijain. Roomassa taas rahvas oli _profanum vulgusta_, jonka yläpuolella oli tuntijain luokka, joka antoi itselleen nimen _Sapientes viri, sapiens_ sanan alkuperäisimmässä merkityksessä. Sama ilmiö, jonka kohtaa kaikkialla, minne taide on tuotu eikä voi siellä oikein koteutua.

Nerolla oli nyt se nuoruudenrohkea usko, että hän kansaa esteetisesti kasvattamalla saattoi tehdä Roomasta Ateenan. Näyttämön, arenan, luentosalien ja vastaperustettujen kymnaasioiden piti tehdä tämä ihmetyö. Julkiset leikit aateloitaisiin korkeampien säätyjen esiintymisellä niissä; itse tahtoi keisari, kilpaillen muiden kanssa kauneuden voitonseppeleistä, taittaa niskat muinaisroomalaiselta ylpeydeltä taiteen harjoittajia kohtaan. Hänen vanha neuvonantajansa varoitti häntä kiirehtimästä tätä yritystä ja onnistui vähäksi aikaa hillitsemään hänen intoaan; mutta se kävi sitä voimakkaammaksi, kun pato oli murrettu, ja upotti hänet ja hänen valtaistuimensa pyörteisiinsä.

Roomalaisten ruumiinharjoitusten tarkoituksena oli yksinomaan kartuttaa sotaista kuntoa. Mutta Nero tahtoi yhdistää niihin sen kreikkalaisen voimistelun, joka muodosti jäsenet kauniiksi ja antoi ryhdille ja liikkeille suloa. Vanhainroomalaisten harmi tästä kaikuu vielä Tacituksen vuosikirjoista. Antaakseen kansalle käsityksen siitä aistista, jolla helleenit suorittavat asetanssinsa, kutsui hän kreikkalaisia nuorukaisia Roomaan, antoi heidän esittää pyrriike-tanssin ja palkitsi heidät Rooman kansalaisoikeuksilla. Itse hän antoi kansan katsella ruumiinharjoituksiaan Marskentällä, antoi voimistelujuhlanäytöksiä Septa Juliassa (Via latan varrella Kapitoliumin pohjoisrinteen alla) ja perusti omalla kustannuksellaan komeita kymnaasioita Antiumiin, Bajeen ja Ravennaan.

Rooman teatteri oli alhaisella kannalla. Klassilliset taideteokset, niin kreikkalaiset murhenäytelmät kuin roomalaiset mukailut attikalaisista huvinäytelmistä, viettivät kituvaa elämää pantomiimien, koreiden ja tuhmien tenhonäytelmien, Laureoluksen kaltaisten rikosnäytelmien ja karkeiden realististen ilveilyjen rinnalla. Jos sellaisessa kappaleessa sattui tulipalo, niin rakennettiin talo, varustettiin se kallisarvoisilla talouskaluilla ja sytytettiin tuleen, ja kansa katseli huvikseen, kuinka näyttelijät kaikin voimin ryöstivät liekkien keskellä. Nero, joka saattoi nauttia moisesta, tahtoi kuitenkin elvyttää dramaatisen taiteen, ja luuli voivansa tehdä sen siksi, mikä se oli ollut helleenien keskuudessa. Tätä tarkoitusta varten hän perusti juvenaaliset leikit, joissa draama oli pääasiana, ja hän esiintyi itse laajalle, mutta vielä suljetulle piirille näyttelijänä.

Nuo tähän saakka niin ra'at ja kamalat gladiaattorinäytökset oli hän, kuten äsken mainittiin, kesyttänyt vahingottomiksi leikeiksi, joissa Rooman etevimpien sukujen jälkeläiset näyttivät taitavuuttaan aseiden käytössä. Eräässä tilaisuudessa nähtiin Neron amfiteatterissa Marskentällä neljänsadan senaattorin ja kuuden sadan ritarin ottavan osaa miekkaleikkeihin. Nerolle kai kangasti kauan tämä päivä roomalais-helleenisen aikakauden aamuruskona. -- Mutta kuinka Tacitus jyrisee, ja kuinka monilla kömpelöillä vastalauseilla Kassius Dio turhaan koettaa saada meidät itkemään Rooman alennusta sinä päivänä!

Viidentenä hallitusvuotenaan otti keisari sen askeleen, jota hän luultavasti piti ratkaisevana Rooman helleeniläistyttämiseen, pannessaan toimeen Neron leikkien nimellä jäljittelyn Olympian leikeistä. Neronit vietettäisiin kuten nämäkin joka viides vuosi ja kuuluisi niihin kilpailuja runotaiteessa, kaunopuheisuudessa, musiikissa, voimistelussa, ratsastuksessa ja ajotaidossa. Kaikin voimin koetettiin, että näistä leikeistä olisi muodostunut Rooman kansan suuruudelle arvoinen juhlatilaisuus. Keisari kilpaili itse ja voitti latinalaisessa kaunopuheisuudessa ja runoudessa, samoin myös sitransoitossa. Kaikki esiintyjät ja katselijain suuri joukko olivat kreikkalaiseen pukuun puetut, ja näytti jonkun aikaa jälkeenkinpäin siltä, kuin se poistaisi roomalaisen vaateparren jokapäiväisestäkin käytännöstä.

Neron helleeniläistyttämissuunnitelmalla näytti olevan mitä parhain menestys. Sitä kohtaan, jota meidän päivinämme katsottaisiin taiteen sovelluttamiseksi elämään, oli innostus, liian kuuma ollakseen kestävä, vallannut ylhäiset. Kaikki, sanoo Kassius Dio, harjoittelivat sitä, mihin luulivat kelpaavansa. Miehillä, aviovaimoilla, tytöillä ja pojilla oli erityiset harjoituskoulunsa, ja ne, jotka eivät voineet esiintyä muutoin, liittyivät näytelmien kuoroihin.

Mutta pinnan alla kävi syvimmän harmin virta näitä keksintöjä kohtaan, joissa Kreikka kosti Roomalle tappionsa. Uusi Hion Tiberin varrella ikäänkuin näki muuriensa vielä kerran aukenevan Pallas Ateenalle tulevalle petokselliselle uhriannille. Toogaa kantavat Laokoonit kirosivat mutisten danaoiden pahoja lahjoja, Rooman Kassandrat ennustivat maailman loppua, ja vastustajaryhmä muodostui, joiden nurina kuului niiden suosionosoitusmyrskyjen halki, jotka seurasivat hovin makua. Niille, jotka moittivat keisaria, vastattiin näillä kysymyksillä: "Eivätkö puhujien ja runoilijoiden voitonpalkinnot ole omiaan kannustamaan neroja kilpailuun? Eikö jumalainen tietäjä Apollo seiso laulajan ja sitransoittajan koristuksissa sekä Rooman että Kreikan temppeleissä? Eikö nelivaljakkoisen biigan ajaminen ole kuninkaallinen taito, jota muinaisajan ruhtinaat harjoittivat, runoilijain laulut ylistivät ja joka oli jumalille pyhitetty?" -- Se seikka, että nurisevain täytyi vastata myöntävästi näihin, ei jäähdyttänyt heidän suuttumustaan.

* * * * *

Jos nuori keisari oli unelmoinut elämänsä autuaalliseksi, niin hän pian sai luopua tästä harhaluulostaan. Ei ole epäilemistäkään, että hän nousi valtaistuimelle toivoen jättävänsä jälkimaailmalle kerran muiston ihmisystävällisestä ruhtinaasta, ja silloin voi kuvitella hänen tunteitaan, kun hän, tuskin vielä diadeemin kantajana, sai kuulla, että kuolemantuomioita oli jo pantu täytäntöön hänen nimessään, ja että vielä useampia oli tekeillä, ellei hän kiireellisesti puuttuisi asiaan. Se oli Agrippina, Neron äiti, joka tahtoi vihkiä poikansa hallituksen vihollistensa verellä. Hänet saatiin estetyksi ja hänen täytyi luopua aikeen täytäntöön panosta; mutta tästä hetkestä saakka jatkui sekä äänettömästi että julkisesti katkeroitunut taistelu vaikutusvallasta Neroon toiselta puolen hänen, toiselta Senekan ja Burruksen välillä, ja kaunis kun Agrippina vielä oli, niin väitetään, että hän ei kammonnut häpeällisimpiäkään keinoja turvatakseen tämän vaikutuksen itselleen. Tuntiessa inhimillisten tunteitten sofistiikan näyttää uskottavalta, että hän kuvitteli mielessään tarkoittavansa yksinomaan poikansa parasta. Hän oli tuntenut Lucius Domitiusta kohtaan tämän poikana ollessa kiihkeätä hellyyttä ja kieltämättä osoittanut parhaimmalla mahdollisella opettajain valinnalla toivovansa, että poika kasvaisi siveellisesti voimakkaaksi. Ei hän myöskään laiminlyönyt, kun keisari oli suostunut ympäristönsä houkutuksiin, lisätä omia sanojaan opettajain nuhteisiin, jotka tämä, ollen vielä monessa suhteessa poikamainen, vastaanotti häpeästä punehtuen ja luvaten parannusta. Mutta hillitön kunnianhimo oli kuitenkin äidin kaikkien tekojen vaikuttimena. Niinpä kutsuttiin senaattorit kuriasta keisarin linnaan, jotta hän, kätkeytyneenä erään esiripun taakse, voisi seurata heidän neuvottelujaan. Eikä hän aina kärsinyt esirippuakaan itsensä ja valtion asioiden välillä. Eräässä Neron juhlallisessa armenialaisten lähettiläitten vastaanotossa astui Agrippina esiin jakaakseen valtaistuimen keisarin kanssa: läsnäolijat seisoivat hämmästyksestä liikkumattomina, mutta Seneka, ainoa joka ei kadottanut mielenmalttiaan, pyysi ruhtinasta rientämään äitiään vastaan ja -- sanoo Tacitus -- esti siten häpeällisen kohtauksen. Kun Nero, joka aina oli tuntenut vastenmielisyyttä puolisoansa Oktaviaa kohtaan, rakastui erääseen kauniiseen vapautettuun orjattareen, Akteen, ja sanottiin hänen tahtovan korottaa tämän valtaistuimelle, ja kun Pallas, äidin suosikki, erotettiin hovivirastaan, ja ne Neron ystävät, joita hän piti vaarallisimpina vastustajinaan, näyttivät saavuttavan yhä suuremman vaikutusvallan häneen, muuttui Agrippinan rakkaus vihaksi. Nyt hän ei kehoittanut, rukoillut eikä hyväillyt enää; hän paljasti pojalle ne rikokset, joilla oli valmistanut tälle tien valtaan, ja uhkasi kertoa sen kaikille. Hän uhkasi tarttua Britannikuksen, oikean vallanperijän käteen, mennä hänen kanssaan pretoriaanien leiriin ja rukoilla näitä säälimään hyljättyä keisarin poikaa.

Tämä uhkaus lienee vienyt nelitoistavuotiaan Britannikuksen hengen. Keisarillisella aterialla ojennettiin hänelle, niin väitetään, juoma, jonka vaikutuksesta hän yhdellä erää menetti puhelahjan ja hengityskyvyn. Hämmästyneet vieraat rauhoittuivat Neron vakuutuksesta, että se oli kaatumataudin kohtaus, jota poika oli pienestä pitäen potenut, ja lyhyen keskeytyksen jälkeen oli iloinen mieliala jälleen palannut pitoihin. Mutta kaupungilla levisi huhu, että Britannikus oli kuollut myrkkyyn. Kuiskailtiin, että Nero oli syyllinen, ja näiden kuiskijain joukossa oli monta, jotka eivät pitäneet asiaa niin erittäin paheksuttavana, "sillä veljesriidathan olivat niin tavallisia ruhtinassuvuissa, ja valtion etu saattoi vaatia, että kasvava valtaistuimellepyrkijä ajoissa poistettiin". Oppi "raison d'État'sta" ja "kahdesta moraalista" oli, kuten näkyy, syöpynyt roomalaisten lihaan ja vereen. Oltiin tietävinään, että myrkynsekoittajatar Lokusta oli kutsuttu vankilasta Neron luo myrkkyä valmistamaan; oltiin tietävinään sen centurioonin nimi, joka oli noutanut Lokustan; niin, toreilla ja kylpylaitoksissa ja partureissa tiedettiin niin monta sivuseikkaa tähän tapaukseen, ikäänkuin syyllinen itse olisi kierrellyt ja tuttavallisesti kertonut tiedonsaaneille kaikki, mitä kahden kesken oli tapahtunut tässä salaperäisessä asiassa.

Tässä olemme joutuneet kohtaan, missä tämän teoksen kirjoittajan tulisi nöyrästi luopua kynästä ennemmin kuin väittää kuuluisia historioitsijoita vastaan ja saattaa itseään epäilyksenalaiseksi siitä, että hän on koettanut pestä puhtaaksi yhden historian onnettomimmista neekerilapsista. Kuitenkin olkoon kysymys sallittu, eikö ole liiankin mahdollista, että julilais-klaudilaisen suvun flavilaisen jälkeläisen liehakoiminen yhdistyneenä siihen vaikutukseen, minkä kauhu, viha ja pöyristyttävien uutisten tavoittelu tekevät mielikuvitukseen, on kutonut Neron kuvan ympärille taruja, jotka teräväjärkisyys ehkä vielä kykenisi osittain erottamaan todellisuudesta. Eikö asian laita ole niin, että roomalaiset aikakirjain kirjoittajat, silmälläpitäen Neron myöhempää elämää, ovat luulleet, että hän jo nuorukaisena, poikana, ei ainoastaan ole kyennyt kaikkeen, vaan on ollut osallisena kaikkein pahimmassa, mikä on pantu hänen äitinsä syyksi. Eivätkö flavilaisen ajanjakson historiankirjoittajat ole Tacituksen tiedonlähteitä? Ja mitä tämä ylevämielinen ajankuvaaja kertoo vain empien ja huhuna, eikö se ole jo varmaa Suetoniukselle ja muille? On todennäköistä, että Burrus kuoli siihen pitkälliseen kaulatautiin, josta sekä Tacitus että Suetonius kertovat, mutta eikö viimeksimainittu lausu, samoin kuin hänen jälkeensä Kassius Dio, vähääkään varomatta, että Nero lähetti vanhalle opettajalleen myrkkyä? Eivätkö he sano, että Nero potkaisi kuoliaaksi toisen puolisonsa, Poppea Sabinan, vaikkakin Tacitus tietää kertoa, että keisarin muutamien salaisten vihamiesten väittäessä tätä toiset vakuuttivat, että Poppea oli kuollut myrkkyyn? Ja itse ei Tacitus usko, että Nero tahallisesti olisi aiheuttanut hänen kuolemansa, "sillä hän toivoi lapsia ja rakasti vaimoaan intohimoisesti". Kuvauksissa Britannikuksen kuolemasta on monia ristiriitaisuuksia. Kiinnittämättä huomiotani siihen seikkaan, ettei Subrius Flavus eikä Julius Vindex, syyttäessään Neroa niin monesta muusta rikoksesta, syytä häntä veljenmurhasta -- seikka, joka ei ole suuriarvoinen, kun näiden miehien sanat ovat luultavasti esitetyt roomalaisten kirjailijain tavallisella vapaudella -- uskallan kuitenkin olla sitä mieltä, että äidinmurha on Neron ensimäinen rikos.

Tällä en ole tahtonut väittää mahdottomaksi Neron syyllisyyttä Britannikuksen kuolemaan. Olen vain tahtonut tuoda esiin Kassius Dion toisessa yhteydessä olleen lausunnon siitä, että "mahdollinen kerrottiin todellisena ja todennäköinen totena".

Neron julmuus on käynyt sananparreksi. Mutta se julmuus, joka nauttii toisten tuskasta -- hekumoitsijain ja hysteeristen naisten julmuus, joiden hermoja tuskan ja veren näkeminen kiihoittaa -- oli Nerolle vierasta: hän kuoli liian nuorena ja terveydeltään liian murtumattomana langetakseen siihen. Hänen harteilleen ei voi myöskään sälyttää jonkun Kaligulan roistoluonnetta, joka murhasi senvuoksi, että hänellä oli siihen valta. Yhtä vähän häntä voidaan syyttää julmuuden tavallisimmasta lajista, jonka töitten maksuhalu ja kostontunne synnyttävät, ja joka kaikkina aikoina on päässyt valtaan lainsäädännössä, sitä suuremmassa määrässä mitä raaempi tai pelkurimaisempi aika on ollut. Hän oli päinvastoin pitkämielinen ja anteeksiantavainen, milloin vain saattoi vaaratta ja uhrauksitta olla sitä. Mutta herttainen luonne ilman siveellisten periaatteiden tukea on aivan liian epäluotettava elämän koettelemuksissa. Sen näkee parhaiten niin sanotuista luonnonkansoista, joissa julmuus voi äkkiä puhjeta esiin kesken ihmissielun kauniiden ominaisuuksien naiveja ilmauksia. Ja huolimatta kaikesta mässäämisestään ylenmäärin hienostuneen sivistyksen muodoissa oli ja pysyi Nero "luonnonihmisenä". Kun itsesäilytysvaisto heräsi, kun hän näki, että hänen elämäänsä uhattiin tai elämän nautinnon ehtoja, menetti hän tajuntansa; kuvitteluvoima, joka voi tehdä odotetut onnettomuudet pahemmiksi kuin tapahtuneet, valtasi hänet, ja jos hänen ympäristönsä silloin oli sellainen, että se kiihoitti häntä sensijaan että olisi ehkäissyt, niin hän iski armotta. Ajan tunnuslauseena oli sitä paitsi kaikin keinoin etsiä nautintoa ja karttaa tuskaa. Mutta epikurolaisuuden villi-ihmiselle, jonka käteen oli asetettu maailmanvaltikka, oli kärsimysten syiden poistaminen melkein samaa kuin niiden välttäminen. Jos hän epäili astua askeleen toisesta toiseen, niin oli olemassa peloittavia, rohkaisevia ja hyväileviä ääniä, jotka vannottivat hänen tekemään niin ja tuntuivat olevan oikeassa, sillä sittenkuin hän oli astunut rikoksen Rubikonin yli, riensi kaikki riemuiten häntä vastaan. Ja se arvokas levollisuus, jolla stoalainen kävi kuolemaan, se ärsyttävä kevytmielisyys, jolla epikurolainen jätti elämän juhlan, olivat yhtä paljon omiaan uskottelemaan tyrannille, että kaikki, elämä ja kuolema ja tuomio elämästä ja kuolemasta, oli leikkiä.

Neron vuosikausia kestänyt tuska Agrippinan vehkeilyjen vuoksi johti useasti hänen ajatuksensa etsimään keinoa, miten päästä äidistä vapaaksi; mutta äidinmurhaan hän ei olisi ehkä milloinkaan kypsynyt, ellei olisi joutunut Poppea Sabinan, Rooman kauneimman naisen, demoonisen vallan alaiseksi. Vain Neron luonteen kevytmielisyys voi selittää sen, että hän, jota alati vireillä olevat juonittelut ympäröivät, joka oli keskipisteenä äidin ja diadeemia tavoittelevan rakastajattaren välisessä hurjassa taistelussa, siinä taistelussa, jota hänen opettajansa ja neuvonantajansa, jotka koettivat palauttaa häntä velvollisuuden tielle, ja irstailevat seurakumppanit kävivät, jotka juonittelivat kaikkia niitä ja sisällisesti toisiaan vastaan -- että hän huolimatta kaikesta tästä saattoi antautua niin sydämellisesti kuin hän sen teki pilaan ja juhliin ja taiteenharjoituksiin ja helleeniläistyttämisunelmiin. Mutta koitti päivä, jolloin tämä taistelu kävi hänelle sietämättömäksi, jolloin hän ei kauemmin voinut kuunnella Poppean soimauksia siitä, että hän oli "holhouksenalainen raukka, toisten tahdon orja", eikä voinut vastustaa tämän naisen rukouksia, hyväilyjä ja kyyneleitä, vallankin kun tällä oli ystäviä, jotka peloittivat keisaria kansan vihalla "Agrippinan hallitusta" kohtaan, sekä kun tämä saattoi lähettää Neron luo viettelijän, hänen entisen opettajansa Anicetuksen, joka hänen lapsuutensa ystävyydestä takoi aseen hänen elämänsä aiheuttajaa vastaan, ja, kun hetki oli tullut, esitti suunnitelman, miten Agrippina voisi kadota kuplankaan ajan virralla ilmaisematta millä tavoin.

Jos Rooman valtiosanomalehti _Acta Diurna_ olisi vielä saatavissa, voisi vuoden 59 kokoelmasta lukea, että "eräs murhamies, Agerinus (eräs Agrippinan uskotuista palvelijoista), oli tavattu Cesarin luona miekka kädessä, ja että hänen hallitsijattarensa, tuntien tunnonvaivaa aikomansa rikoksen johdosta, oli itse sovittanut syyllisyytensä". -- Toisin sanoen: Agrippina oli kuollut, ja kaikki hyvät kansalaiset olivat velvolliset uskomaan, että hän murhayrityksen jälkeen poikaansa vastaan oli itse lopettanut elämänsä. Toisin tietävät kuitenkin roomalaiset historioitsijat kertoa.

Nero ja hänen hovinsa oli läsnä Minervajuhlassa Bajessa. Agrippina kutsuttiin sinne, ja keisari antoi hänelle panna kuntoon Baulin maatilan lähellä Misenoksen nientä. Äiti tuli, Nero oli häntä vastaanottamassa ja toimeenpani hänen kunniakseen juhlan, joka kesti myöhään yöhön. Hänet saatettiin senjälkeen erääseen upeaan laivaan, jonka piti viedä hänet Bauliin. Laiva oli niin rakennettu, että se vaivatta saatettiin upottaa. Tähtikirkas yö ja ilman ja meren tyyneys olisivat kuitenkin tehneet haaksirikon epäillyttäväksi; ryhdyttiin senvuoksi toiseen toimenpiteeseen ja lastattiin hänen hyttinsä yläpuolella oleva katto niin kovin, että se murtui. Eräs mukana oleva hovinainen murskaantui; toinen hovinainen, joka istui ruhtinattaren jalkojen juuressa, joutui laivan vyörähtäessä veteen, ja soutajat iskivät airoilla hänet kuoliaaksi; mutta itse Agrippinan onnistui pelastua murhamiesten käsistä uimalla, ja hänet nostettiin erääseen vastaantulevaan veneeseen. Ensi tiedon saapuessa suunnitelman epäonnistumisesta lähettää pelästynyt Nero Anicetuksen sotamiesten kera Bauliin. Ne murtautuvat Agrippinan makuuhuoneeseen ja surmaavat hänet kepiniskuilla ja miekanpistoilla.

Sanoessaan jäähyväisiä äidille oli Nero sulkenut hänet syliinsä ja suudellut hänen suutaan ja poveaan. Tacitus, joka kertoo tämän, ei tiedä, tuleeko hänen nähdä siinä huippuunsa kehitetyn teeskentelyn, vai "pidättikö perikatoonsa rientävän äidin viimeinen näkeminen pojan sydämen sen koko hurjuudella hänessä kiinni". Viimemainittu otaksuma tuntuu meistä olevan täydellisesti sopusoinnussa Neron luonteen kanssa. Psykoloogisesti niin hienoa huomautusta ei tapaa, paitsi Tacituksella, milloinkaan keisarillisen Rooman henkisesti köyhillä historiankirjoittajilla.

Kun rikos oli tehty, valtasi kauhu Neron. Ne rauhalliset hetket, joita hänen myöhemmän elämänsä varrella saattoi olla, olivat vain aselepoa alati vaanivien tunnonvaivojen välillä. Joskin epikurolaiset opit, irstailevat huvitukset ja haaveilu kauneudenmaailmasta, joka ei sisältänyt muuta kuin kauneutta, olivat tukauttaneet hänen siveellisen luonteensa sen idulla ollessa, niin oli hänen kuvitteluvoimansa sitä elävämpi. Hän näki unissaan ne äidin rinnat, joista lapsi oli saanut ravintonsa, ja jotka nuorukainen oli lävistänyt. Hän kutsutti noitia itämailta manaamaan ja sovittamaan murhatun varjoa; mutta tämä karkoitti unen hänen vuoteeltaan ja levon hänen valveillaolostaan. Läheisimmiltään hän ei voinut salata niitä tuskia, joita kärsi: hän kertoi itse, että näki nukkuessaan ja valveilla ollessaan raivottaria käsissä palavat soihdut ja heiluvat ruoskat. Tehdessään taidematkansa Kreikkaan, ei hän uskaltanut saapua eleusilaisiin mysteerioihin, sillä hän tunsi, että hän olisi paennut airuen huutaessa: "syylliset ja rikolliset pysytelkööt kaukana!" Bajeen hän ei palannut milloinkaan: niiden rantojen näkeminen, joilla rikos oli tehty, oli hänelle sietämätöntä. Poppea Sabina, joka oli luullut, että ensimäinen este hänen ja keisarillisen korkeuden välillä oli poistettu, huomasi pettyneensä odotuksessaan, ja täytyi hänen vielä vuosikausia, vaikkakin Neron lumoutunut sydän oli hänen tukenaan, taistella saavuttaakseen päämaalinsa.

* * * * *

Nero antoi mielellään kuvata itseään Apollona, runotaiteen, laulun ja sitransoiton jumalana. Itsestään on selvää, että aikakauden parhailla kreikkalaisilla mestareilla oli tehtävänä ikuistuttaa hänet sellaisena pronssiin ja marmoriin. Mutta tuntuu siltä kuin heidän imartelevat talttansa eivät olisi tyytyneet tähän tehtävään: ne eivät tahtoneet esittää vain Neroa Apollona, vaan myöskin Apolloa Nerona. Jumalan ihannekauneus ei saanut häiriytyä; mutta taiteilijat sellaiset kuin Zenodoros saattoivat henkiä tähän kauneuteen vivahduksia keisarin kauniista piirteistä. Täten lienee tämä aika synnyttänyt omituisen Apollotyypin, joka kahden tai kolmen taideteoksen muodossa on tullut meidän aikamme osaksi. Parhain näistä taideteoksista on samalla oivallisin, mitä meillä on myöhemmän antiikin ajoilta: maailmankuulu Belvederen Apollo.

Tämän kirjoittajalle on tällä kuvapatsaalla esteetisen ja taidehistoriallisen merkityksensä rinnalla vielä toinenkin. Rohkenen uskoa, että se on maan povesta noussut todistaja Neron taistelusta omantunnontuskiensa kanssa. Hän on tahtonut omin silmin saada varmuuden siitä, että verivelka on sovitettavissa, ja tässä hiljaisessa aikomuksessa hän on antanut jonkin etevän taiteilijan luoda tai ehkä delfiläisen mallin mukaan tehdä Apollon Katharsioksen.

Patsas kaivettiin neljännentoista sataluvun loppupuolella Antiumista, Neron syntymä- ja lempikaupungista, erään huvilan sorasta, jonka otaksutaan olleen hänen omansa. Kuvasta puuttui silloin vasen käsi ja oikean kaikki sormet, ja niiden mukana olivat myöskin sen tunnusmerkit kadonneet. Senvuoksi on oltu näihin päiviin saakka epätietoisia ja arvailtu jos johonkin suuntaan, mitä jumala on esitetty toimivan. Tavallisin selitys on, että taiteilija on ajatellut sitä hetkeä, jolloin Apollo, puolustaakseen pyhäkköään Delfissä gallialaisten saaliinhimoisilta joukoilta, personallisesti kävi egidi kädessä heitä vastaan ja ajoi heidät salamalla ja myrskyn pyörteellä pakoon. Overbeck, joka hyväksyy tämän mielipiteen, kuvittelee, että jumala tässä teossa on asetettu Versaillesin Artemiksen ja Kapitoliumin Ateenan väliin. Mutta nykyään on Karl Bötticher, tuntuu minusta, näyttänyt toteen, että kuvan riippuvassa oikeassa kädessä on ollut delfiläinen lustralikimppu, jonka solmupunoksesta hän on löytänyt jäännöksen tukena olevasta puunrungosta. Mutta lustralikimppu oli pytolaisen Apollon lisämerkki hänen asemassaan _verivelan sovittajana_.

Tässä kuvassa on jotakin varhaisaistittua häikäisevää ilmestystä. Vasen käsivarsi uhkaavasti tai torjuen ojennettuna rientää jumala majesteettisessa vihassa jotakin vastaan, joka sopimattomasti on lähestynyt hänen pyhää ympäristöään. Karl Bötticher ajattelee sitä kohtausta Aischyloksen "Eumenideissä", jolloin Orestes, äidinmurhaaja, raivottarien vainoamana, on syöksynyt Apollon temppeliin ja syleillyt sen alttaria; hän kuvittelee edelleen, että jumala sinä hetkenä näkee omantunnontuskien jumalattarien tunkeutuvan pyhäkköön, ja että hän närkästyneenä, jousi vasemmassa kädessä, käy niitä vastaan ja ajaa ne temppelistä ja senjälkeen lustralikimpulla päättää sen teon, jolla Oresteen verivelka sovitetaan.

Tämä ei nyt ole niin aivan yhtäpitävä Aischyloksen kuvauksen kanssa, mutta yhtyy kuitenkin siihen samassa pääkohdassa, mikä olikin kylliksi taiteilijalle. Mikään kuva ei voinut paremmin kuin sellainen muistuttaa uudelle Orestekselle, että sovitus jumalallisten valtojen kanssa oli mahdollinen, eikä mikään ollut enemmän omiaan hänen synkkinä hetkinään loistamaan rauhan toivona.

Aischyloksen mukaan ei kuitenkaan edes itse Apollo kykene lepyttämään eumenidejä: hän voi ainoastaan uuvuttaa ne joksikin aikaa. Tämä jumalan haltioima runoilija, joka helleenin kauneudentuntoon ja filosoofiseen vaistoon yhdistää heprealaisten tietäjien suurpiirteisen olemuksen ja syvän siveellisen totisuuden, on tuntenut ja tahtonut ilmaista, että uskonnolliset tavat ja temppelipalvelukset voivat lieventää tunnonvaivoja, mutta eivät sovittaa syntiä, eivät tehdä ehjäksi rikottua. Apollo itse kehoittaa Orestesta pakenemaan Pallas Ateenan luo ja siellä, areopagin edessä, alistumaan Jumalan tuomioon ihmiskunnan oikeuden ja kohtuuden tunnossa. Eumenidit seuraavat häntä sinnekin ja laulavat tuomioistuimen kynnyksellä sen sydäntäjärkyttävän kuoron, jota Schiller on tarkoittanut ja vapaasti jäljitellyt ihanassa balladissaan "Die Kraniche des Ibycus". Areopagin jäsenet kuuntelevat kanteita ja vastauksia, ja kun on näyttäytynyt, että heidän äänensä ovat langenneet tasan vapauttamisen vaakakuppiin ja tuomitsemisen, niin ratkaisee viisas ja lempeä Pallas asian Oresteen hyväksi. Mutta hän antaa tunnonvaivoillekin arvonsa ja antaa juhlallisessa soihtukulkueessa saattaa ne armon jumalattarien hahmossa siihen temppeliin, jonka kansa on pyhittänyt näille jumalattarille areopagin rinnalla.

Nerokin tunsi, että hän nyt oli asetettu saman tuomion alaiseksi, ja hän pelkäsi kohdata ihmisten katseita. Mutta ah! ne eivät näyttäneet vaativan mitään sovitusta. Totuuden, joka on paradoksissa "kansan ääni on Jumalan ääni", näyttää historia joskus hirvittävästi kieltävän. Niin roomalaisessa kansanäänestyksessä vuonna 59, ja niin ranskalaisessa vuonna 1852, joka tältä näkökannalta ja katsomatta niihin keinoihin, joiden kautta se syntyi, lienee hirvittävin tapahtuma uudemmassa historiassa. Senaattorit, sotilaat, Kampanjan kaupunkien hallitukset ja raadit riensivät kilvan keisarin luo rohkaistakseen häntä onnitteluillaan. Siitä huolimatta pelkäsi Nero palata Roomaan. Tosin vakuuttivat hänen ystävänsä, että "kansan uskollisuus oli kasvanut Agrippinan kuoleman kautta"; mutta milloinkaan hän ei kai voinut kuitenkaan aavistaa sitä näytelmää, joka vartosi häntä. Senaatti virkapuvussaan on häntä vastassa; parvekkeilla, joita on rakennettu pitkin pääkatuja, riemuitsee naisia ja lapsia; kansalaiset tunkeilevat hänen vaunujensa ympärillä, kiitosuhrit palavat temppeleissä, ja näin kulkee äidinmurhaaja voittokulun pitäjänä ylös Kapitoliumille. Senaatti kokoontuu kuriaan ja julistaa Rooman nimessä, että Agrippinan kuolema oli onni valtiolle.

Yksi ainoa isistä häpesi yhtyä tähän julistukseen. Hän oli stoalainen Trasea Petus. Hän toteutti Tigellinuksen sanan: stoalaiset ovat yhteiskunnalle vaarallista sukua.

Mutta ei edes se aulius, jolla Rooman senaatti ja kansa ottivat Neron verivelan harteilleen, kyennyt palauttamaan hänen sielunsa tasapainoa. Vuodesta 59 alkaen huomaa useimmissa hänen suunnitelmissaan ja yrityksissään jotakin pingoitettua ja kuumeentapaista. Hänen huvituksensa käyvät hillittömämmiksi, hänen lapsuudesta saakka tuntemansa, tähän asti tukautettu, ei milloinkaan taltutettu kaipuunsa huumautua kansan suosiosta teatterissa ja arenalla vastustamattomaksi ja rajattomaksi. Mutta vielä huomaa hänen sisimmässään taistelun paremman ja huonomman välillä. On selvää, että hän jonkun aikaa äidinmurhan jälkeen on tahtonut sovitusta -- ei yleisen mielipiteen kanssa, joka näytti olevan hänen puolellaan, ei Olympon jumalien kanssa, jotka hän kielsi ja joita hän pilkkasi, mutta sen jumaluuden kanssa, joka ilmeni hänen järkytetyssä sydämessään. Kahtena seuraavana vuonna hän koetti uskollisesti täyttää ruhtinaan velvollisuuksia, ja nämä vuodet voidaan vielä lukea niihin kultaisiin, joita Trajanus ylisti. Valtakunnan hallinto meni tasaista menoaan, hyviä lakeja säädettiin, keisari osoittautui ystävälliseksi ja tuomarina lempeäksi ja armeliaaksi. Vuonna 61 sairastui hän hengenvaarallisesti ja huomautti kuolemaa odottaessaan, että jalo Memmius Regulus oli kelvollisin valtiota ohjaamaan. Vielä vuonna 62 saattoi se mies, josta sanottiin, että hän ei milloinkaan ollut poikennut oikeuden tieltä eikä milloinkaan imarrellut, Trasea Petus, senaatissa nimittää Neroa erinomaiseksi ruhtinaaksi.

Mutta samana vuonna kuultiin ensi kerran Neron hallitessa sana majesteettirikos. Niitä verisiä komparunoja uutta Orestesta vastaan, joita aamuisin luettiin kuvapatsaitten jalustoista ja basilikojen muureista, ei Nero ollut ottanut huomioonsa. Mutta nyt tapahtui, että entinen kansantribuni, sittemmin preettori Antistius, suuressa ja ylhäisessä seurassa esitti pilkkalauluja, joita hän oli sepittänyt keisarista. Kielen, emme voi sanoa sanan, vapaus oli tähän saakka ollut rajaton, ja vaikkakin kaikki tiesivät, että Cesar muutamia tunteja myöhemmin tietäisi koko tapauksen, luuli Antistius olevansa turvassa ja olisi ollutkin, ellei Kossutianus Kapito, Tigellinuksen arvoinen vävypoika, olisi ilmiantanut häntä senaatille majesteettirikoksesta. Silloin asian täytyi kulkea kulkuaan. Laki määräsi kuolemanrangaistuksen, mutta Trasea Petus äänesti maanpakoa, ja tämä tuli senaatin päätökseksi.

Samana vuonna kuoli Burrus, ja iäkäs Seneka vetäytyi syrjään, väsyneenäkö hovielämään ja valtion asioihin, vaiko Poppean ja epikurolaisten suosikkien juonien kukistamana, sitä on vaikea sanoa. Keisari kiitti opettajaansa siitä tuesta, jota oli häneltä saanut nuoruusvuosien liukkaalla tiellä, ja otti häneltä hellät jäähyväiset. Tästä hetkestä saakka oli Nero kokonaan Poppean ja Tigellinuksen vaikutuksen alaisena. Tämä nimitettiin Burruksen jälkeen pretoriaanien ylipäälliköksi.

Poppea Sabinalla oli nyt poistettavana kunnianhimonsa tyydyttämisen viimeinen este: Neron yhtä kunnioitettava kuin onneton puoliso Oktavia; ja tämän suoritti Poppea ja hänen rikostoverinsa Tigellinus mitä häpeällisimmillä keinoilla. Mahdollista on, että Nero uskoi sen väärän syytöksen aviorikoksesta, joka sepitettiin Oktaviaa vastaan; joka tapauksessa hän tahtoi uskoa, saadakseen siteen tämän kanssa rikki, ja se, että hän suvaitsemalla otti osaa tähän iljettävään vainoamiseen, joka päättyi hänen puolisonsa surmaamiseen, todistaa intohimon orjaa sen kaikessa kurjuudessa. Hänen ratansa kallistui nyt äkkipikaa kohti perikatoa: kuusi jäljellä olevaa vuotta hänen elämästään -- hän oli tähän aikaan nelikolmatta vuotias -- on demoonisten juhlien, hurjien irstailujen huumausta, jotka koettelevat kaikkea, mitä perinpohjin turmeltunut kuvitteluvoima ilvehtien johtaa mieleen, rajatonta taiteilijavoittojen kilvoittelemista ja hillitöntä murhaamista, todellisten tai luuloteltujen vaarojen kiihdyttäessä itsesäilytysvaistoa. Yksi keskeytys orgiassa tapahtui, silloinkuin Poppea lahjoitti hänelle tyttären. Mutta isänilo, kuumeentapainen sekin, muuttui hurjaksi suruksi lapsen kuollessa, ja suru viskasi hänet uusiin, mahdollisesti vielä mielettömämpiin irstailuihin.

* * * * *

Runsailla lahjoilla varustettu kansanheimo, joka astuu sivistyksen radalle, halukkaana oppimaan toisilta, itsenäisenä opin käsittämisessä, kehityksessä ja sovelluttamisessa, iloisena nuoruudenvoimansa tuntemisesta, itse kauniisti muodostuneena ja sellaisen luonnon ympäröimänä, joka herättää väri- ja muotokauneusaistia, tahtoo kernaasti koko ympäristölleen antaa sen terveyden ja sopusoinnun leiman, minkä se tuntee omassa henkisessä ja ruumiillisessa olemuksessaan. Niin syntyy taide, ja siihen iloon, jonka sen ensimäiset naivit ilmestykset jo herättävät, yhtyy kansassa tunne siitä, että minkä se tuntee kaikkein korkeimmaksi, mitä se palvelee jumalallisena, mitä se kunnioittaa tapana ja lakina ja mitä se rakastaa hyvänä ja jalona, ansaitsee ennen kaikkea tulla, mikäli mahdollista, kauneissa muodoissa katseltavaksi. Kansa tahtoo nähdä toden totena ja kauniina, hyvän hyvänä ja kauniina; sen kauneuselämä yhdistyy sen elämään jumalanpelossa ja valtiossa ja saa, kiitokseksi siitä, että se kaunistaa uskon- ja isänmaanelämää, korkeita vaikutuksia, arvokkuutta ja ihanteellisuutta niiltä. Kumpikaan ei ole toisensa palvelija; ne ovat yhdenvertaisia sisaria ja syleilevät toisiaan kuin kariitit. Ne kasvavat kansan kera, ja niinkuin se rakastaa uskoaan ja isänmaataan, rakastaa se taidettaan ja ymmärtää sitä kaikissa sen vaiheissa, sillä ne seuraavat toisiaan kehityksessä kautta lapsuusvuosien, nuoruuden ja miehuuden. Hitaasti, mutta raikkaimmalla pojanmielellä pyrkii taide eteenpäin sitä kohtaavien teknillisten vaikeuksien kautta, sillä kansassa ei ole yhtään luokkaa, joka olisi noussut yläpuolelle suuren yleisön kantaa, ei mitään korkeampaa esteetistä sivistystä, joka, parempaan tottuneena, hymyilee kotimaiselle yksinkertaisuudelle ja pilkkaa tottumattoman käden kömpelöä, mutta hellää vaivannäköä kauneusaistin palveluksessa; mutta jokaisen edistysaskeleen, jonka käsi tekee, jokaisen voitetun teknillisen vaikeuden joukko näkee ja ihailee niitä. Siten on helleeninen taide kehittynyt ja itse asiassa jokainen, joka on elänyt omaa elämäänsä ja syvemmin vaikuttanut. Yksinkertaisimmassa talonpoikaismaalauksessa, joka ilmaisee sielun ensimäisiä jälkiä, on enemmän toivoa kauneudenkeväästä kansalle kuin kaikkein tunnollisimmassa jäljennöksessä kaikkein suurimman ulkomaalaisen mestarin taulusta.

Niin tulivat roomalaiset ja tekivät itsensä Kreikan herroiksi ja oppivat vähitellen ihailemaan taidetta, joka jo kauan sitten valmiissa ja täydellisessä muodossaan näytti muodostavan oman maailmansa, joka ei ollut kaivannut siveellisten voimien myötävaikutusta syntyäkseen ja kukoistaakseen. He anastivat sen tuotteet voitonsaaliina ja nautintokeinoina ja käänsivät ylenkatseellisesti selkänsä omien maanmiestensä ja lähimpien naapuriensa muotoaistin vähäpätöisille ilmaisuille. Mutta niin totta kuin se on, että eri ajoilla ja eri kansoilla on toisiltaan oppimista, niin totta lienee myöskin se, että ulkoapäin tuotua taidetta, joka tukauttaa toisen sen oraalla ollessa, joka tahtoo versoa kotimaisista taipumuksista, ei voida kokonaan merkitä henkiselle voittopuolelle, niin kauan kuin ei ole osoittautunut, että se korkeamman sivistyksen kasvitarhasta voidaan istuttaa kylmään maahan, totuttaa ilmaan, että se voi sisältyä kansan henkiseen talouteen kuten ulkomaalaiset viljalajit sen ajalliseen. Mutta tämä on ylen harvinaista. Kreikkalaiset taideteokset täyttivät Rooman ja Italian; torit, basilikat, temppelit, kylpylaitokset, kodit upeilivat täynnänsä niitä, suvut kasvoivat niiden keskuudessa, ja kuitenkin pysyivät roomalaiset oikeastaan vieraina helleenisen taiteen hengelle. Ulkoapäin tuodussa taiteessa on jotakin, joka työntää kansantunnon luotaan: joukko tuntee hämärästi, että tällä maahantuonnilla on tehty vääryyttä sille itselleen ja sen kehittymättömille taipumuksille. Muutamissa käy tämä tunne epäilyksi siitä, että taide on siveellisen yksinkertaisuuden vihollinen; useimmat käsittävät sen rikkaitten ja ylhäisten leikkikaluksi. Ja kun terävää silmää tarvitaan huomaamaan sen epäilemättä jalostavaa vaikutusta, niin ei käy kieltäminen, että se laajentaa kuilua kansankerrosten välillä, antaa niiden kehityksen huipulle ja sisällykselle erilaisuuden, joka ei ole terve, muodostaa jumaloitsijainsa keskuuteen jonkinlaisia tuntijoita ja herkuttelijoita, jotka eivät juuri ole kauniimpia ilmiöitä kuin tavalliset herkkusuut, ja toisinaan veltostuttaa myöskin halun yhteiskuntaelämän työhön. Eikä voi myöskään kieltää, että sillä on jonkinlainen taipumus muuttua _ars voluptariaksi_, vedota esteetisestä halusta hekumaan, niin että tarvitaan, joita meidän päivinämme onneksi on, voimakkaita poliisimestareita kauneudenmaailmassa, jotta se voitaisiin pitää kurissa. Helleenisessä taiteessa ilmeni tämä taipumus heti, kun se oli tehty ylhäisten makedoonialaisten palvelijaksi.

Innossaan sovelluttaa taidetta elämän kaikkiin aloihin ei Nero itse ollut muuta kuin yksi noista esteetisistä mässääjistä, jotka syntyvät ja kukoistavat niillä ehdoilla, joihin ylempänä on kosketettu, ja kauneus oli ja pysyi hänelle kukkaseppeleenä ilojen maljan ympärillä. Siitä ei hänellä ollut mitään voittoa korjattavana sisälliselle ihmiselleen. Sievillä muodoilla leikkivä mielikuvitus ei vahvista sitä, joka kadottaa velvollisuudentunteen silloin, kun velvollisuus näyttää kovalta, ja hyväntahtoisuuden, kun se vaatii uhrausta.

Sen nälkävesan vaiheet, jonka kreikkalainen taide synnytti Roomassa, ovat, huolimatta museoiden rikkaudesta, vielä hämärät, eivätkä suinkaan ole käyneet selvemmiksi niiden kokeitten kautta, joilla ennen vuotta 1870 tahdottiin uudemman cesarismin kunniaksi muuttaa nälkävesa puun latvaksi. Senvuoksi ei voi niin varmasti sanoa, millainen vaikutus Neron ajalla oli Rooman taiteeseen; mutta että se on ollut merkillinen, se pidettäköön sitä kernaammin tiettynä asiana, kun keisarillisen Rooman taidehistoria on enemmän kuin mikään muu tekemisissä niiden mielitekojen ja oikkujen historian kanssa, jotka seurasivat toisiaan hovissa ja joita etevimmät taiteentuntijat ja mesenaatit uskollisesti noudattivat. Selvää on, että maku Neron aikana oli toinen kuin Augustuksen. Ankarampi tyyli ja kohtuus, jotka Augustuksen aikakausi otti vielä huomioon, väistyi sen halun tieltä, joka tahtoi hämmästyttää jättiläismäisyydellä ja hurmata sirolla ja ärsyttävällä luonnollisuudella. Hadrianuksen aikana oli vallalla oppinut valikoimisfilosofia, joka asetettiin idealismin edelle; Antoninien aikana idealismi, joka muodostui jäykäksi ja, jos niin saan sanoa, stoalaiseksi. Tuo henkisesti yhä köyhemmäksi käynyt ja kaavamainen idealismi pakenee senjälkeen realismin tieltä, joka toisinaan lähestyy raakuutta. Taide, ylhäisten orja, joutui, kuten soveliasta olikin, yhä enemmän ja enemmän heidän orjiensa valtaan. Septimius Severuksen aikana on teknillinenkin taitavuus alentunut, ja Konstantinien aikana puhkeaa ilmoille barbaria, jonka henkinen tyhjyys ja teknillinen puutteellisuus turvautuu tyyliin, joka ei kykene barokin vallattomuuteen, mutta ennustaa sen mahtipontisuutta.

Nerosta itsestään taiteilijana ovat vanhojen arvostelut erilaisia. Ruhtinaalle oli kunniaksi harjoittaa runotaidetta, historiankirjoitusta ja kaunopuheisuutta; hänen oli sallittu käyttää sivellintä ja talttaa; ei pantu pahaksi, jos hän pienemmässä ystäväpiirissä lauloi sitran säestyksellä; mutta vanhatroomalaiset ajattelivat kauhulla imperaattoria, joka tanssi ja puhui näyttelijän naamiossa, ja jos hän teki sen julkisesti, niin ei kielessä löytynyt sanoja hänen tuomioonsa. On silloin enemmän kuin todennäköistä, että ne, jotka näkivät hänen esiintyvän teatterissa, eivät koettaneet puolueettomasti arvostella hänen kykyään näyttelijänä, laulajana ja sitransoittajana, ja että tämä mielentila ei myöskään vaikuttanut edullisesti heidän arvosteluihinsa hänen kelvollisuudestaan muiden taiteitten aloilla. Tacitus ei hylkää kokonaan hänen runoelmiaan, mutta moittii niitä voiman ja kokonaisuuden puutteesta. Suetonius puolustaa Tacitusta vastaan Neron oikeutta niihin runoihin, jotka kävivät hänen nimellään, eivätkä hänen pahimmat vihollisensa edes ole tahtoneet asettaa häntä Baviusten ja Meviusten joukkoon. Sama Suetonius huomauttaa, että "Nero harjoitti sangen suurella menestyksellä maalausta ja kuvanveistotaidetta". Hajanaisista lausunnoista selvenee myös, että se into, jolla hän oli harjoittanut ääntään ja tutkinut draamallista tekniikkaa, oli kantanut hedelmiä. "Naupliuksen pahoista töistä sinä laulat erinomaisesti, mutta omia hyviä lahjojasi sinä et käytä", sanoi hänelle kerran eräs kyynillinen filosoofi kadulla. Luultavasti ei maailma pitänyt tyhjää narrinpeliä hänen kanssaan peittäessään hänet kilpaleikkien voitonseppeleillä. Sellainen olisi ollut sietämätöntä hänen ympäristölleen, ja olisi kai hän itsekin huomannut sen lopulta. Uskottavampaa on, että hänen taiteensa oli kyllin kehittynyt, jotta taidetuomarit voivat antaa jotakuinkin hyvällä omallatunnolla hänen keisarillisen arvonsa lahjoa itseään, pahemmin pelkäämättä hänen epäsuosiotaan.

Sittenkuin keisari monta vuotta oli esiintynyt laulajana ja valjakonohjaajana suuremmille, mutta suljetuille piireille, sai suuri yleisö vuonna 64 ensi kerran nähdä maailman herran julkisella näyttämöllä polvillaan katselijain edessä ja pyytäen hyväntahtoista tuomiota miehiltä, joilla oli kehittynyt maku. Tämä tapahtui Napolissa, kreikkalaisessa kaupungissa. Tietysti tulvivat kaikki kuulemaan häntä; kättentaputukset ja riemuitsevat suosionosoitukset johtivat hänen mieleensä hänen poikana saavuttamansa loistovoiton Circus maximuksessa. Vanhainroomalaisten nurkumiseen diadeemin häpäisemisestä vastasi hän antamalla lyödä rahan, jossa nähtiin Nero Cesar Augustus sitransoittajan puvussa.

Kaksi vuotta senjälkeen lähti hän taidematkalleen Kreikkaan, joka oli huumaava korybanttiretki ja hävitysretki samalla kertaa, telmien triumfista triumfiin kautta ylellisten juhlien ja häpeällisten irstailujen, yli teiden, joille siroiteltiin kultaa ja ruumiita. Ryöstävä ja murhaava Tigellinus järjesti kaiken yhdeksi ainoaksi suunnattomaksi bakkanaaliksi, häikäiseväksi ja kauhistuttavaksi. Siitä mielettömästä loistosta, joka pantiin liikkeelle, voi saada käsityksen, kun tietää, että Nero arkioloissa, tavallisilla huviretkillään johonkin Rooman naapurikaupunkiin, kuljetti mukaansa pienen parven kullalla koristettuja edeltäratsastajia, ajajia ja juoksijoita ja tuhatvaunuisen kuormaston, jolla oli tulipunaisiin puetut ajajat ja hopein kengitetyt vetäjät. Hellaan kaupungit olivat koristetut häntä vastaanottamaan; kansaa tulvi pyhiin leikkeihin todistamaan hänen voittojaan kilpaleikeissä. Yksin "claqueen", joka oli seurannut keisaria Italiasta, kuului tuhansia nuoria miehiä, joilla kaikilla oli koristuksena ritarisäädyn kultainen sormus. Keisarinnakin oli mukana. Ei kuitenkaan Poppea Sabina, joka sitä ennen oli kuollut, ja jonka tomua Nero oli kunnioittanut ruumispuheella, jossa hän -- kuvaavaa hänen elämänkatsomukselleen -- ylisti yksinomaan ja ainoastaan Poppean kauneutta, kiinnittämättä huomiotaan niihin parempiin ominaisuuksiin, joita tällä mahdollisesti oli ollut tai koristamatta häntä niillä hyveillä, joita muistopuhujat, elleivät muut, löytävät puheenesineestään. Uusi keisarinna oli eräs nuorukainen. Se hämmästyttävä yhdennäköisyys, joka tällä -- Sporus oli hänen nimensä -- ja Poppealla oli, oli Nerolle kyllin suuri syy pukeakseen hänet naisenpukuun, julkisesti vihittääkseen itsensä tähän nuorukaiseen ja näyttääkseen hänet roomalaisille keisarinnana. Sporusta ympäröi Kreikanmatkalla koko se hovikunta, joka kuului Cesarin puolisolle, ja häntä seurasi kuormavaunuja täynnä kallisarvoisia naisten juhlapukuja. Eräs filosoofi, jolta Nero kysyi, mitä tämä piti keisarinnasta, vastasi: "ah, kunpa jumalat olisivat antaneet sinun isällesi sellaisen puolison eikä ketään muuta!" -- Koko retki oli kuin halujen vapauttamisen tahallinen symbooli maailmassa, joka oli karkoittanut kaiken siveellisen paatoksen murhenäytelmissä dramatiseerattuihin myyteihin ja salli sen tapahtua tunnehuumauksen vuoksi. Roomaan palatessaan vastaanotettiin Nero kuin voittokulun pitäjä. Ja siihenhän oli syynsä. Cesarin personassa Hellas oli voittanut Rooman, mutta ainoastaan siksi, että Rooma samassa personassa oli voittava Hellaan. Eneaan jälkeläinen oli kostanut Ilionin häviön, ja se maailmanhistoriallinen taistelu, joka syntyi Ledan munasta, oli päättynyt maailmanhistorialliseen sovitusjuhlaan, kun keisari, voitettuaan olympisen oliviseppeleen, julisti "Kreikan vapauden". Kappale Rooman kaupunginmuurista revittiin, jotta voittokulkue olisi saanut tilaa. Etunenässä kulki 1800 miestä kantaen yhtä monta seppelettä, jotka Nero oli voittanut laulajana ja näyttelijänä. Sitten peitsimiehiä kantaen pronssitauluja, joissa kerrottiin, missä ja mikä kuuluisa taiteilija missäkin laulussa tai osassa oli kullakin seppeleellä voitettu. Sitten Augustuksen triumfivaunuissa Nero itse kultakuteisessa purppuratunikassa ja tähtiä täyteen siroitetussa kreikkalaisessa vaipassa, kutreilla Olympian olivi ja kädessä pytiläinen laakeri. Triumfivaunujen jälkeen pretoriaanit loistavissa asetamineissaan ja viimeksi ritarisääty valtapuvussaan ja senaattorit purppurapäärmeisessä toogassa. Talot kukkaisin koristettuina, kaupunki yöllä lukemattomien soihtujen valaisemana ja kaikuen huutoja: terve Olympionikos! terve Pytionikos! terve Nero-Apollo! Nuo kahdeksantoistasataa voitonseppelettä ripustettiin egyptiläiseen obeliskiin Neronsirkuksessa, jotta alkuajan sivistys, kreikkalais-roomalaisen sivistyksen äiti, myöskin saisi kunnianosoituksensa. -- Se on sama obeliski, joka nyt on Pietarintorin suihkukaivojen välissä. Se on elonsa varrella nähnyt paljon, ja mitä se tulee vielä näkemään?

Neron taiteilijaura oli, sekin, okainen. Kertaakaan hän ei esiintynyt pelvotta. Astuessaan esille hän oli kalpea ja vapisi, ja vasta katselijain rohkaisevat huudot antoivat hänelle uskallusta. Häntä kiusasi se epäily, että riemu kohdistui enemmän keisariin kuin taiteilijaan, ja saavutettujen voittojen jälkeen hän toivoi tappiota, voidakseen uskoa tuomareitten puolueettomuuteen, mutta kun joskus sattui, että hänet voitettiin, kadehti hän onnellista kilpailijaa.

Hänen lempiosiaan olivat molemmat äidinmurhaajat Orestes ja Alkmeon. Kuinka on selvitettävissä se, että hän siten pakotti kuvitteluvoimansa siihen tuskan maailmaan, josta hän muutoin tahtoi vapahtaa itsensä? Nauttiko hän eläessään toisen personassa ne tuskat, jotka hän oli niin syvästi tuntenut omassaan? Tahtoiko hän uskottaa jälkimaailmalle, että hän, joka kernaasti näytteli Orestesta, ei voinut olla sellainen todellisuudessa? Tai tuottiko hänelle lievitystä tunnustaa syntinsä toisen nimessä? Psykolooginen ilmiö on, että rikolliset, kun luulevat olevansa turvassa, puhuvat sen laatuisista rikoksista, joihin ovat syyllisiä. Murha tahtoo tulla ilmi, sanoo vanha sananlasku. Ehkäpä tällä on jokin samantapainen aiheensa.

* * * * *

Ne kaksi vuotta, jotka olivat lähinnä ennen Kreikan taidematkaa, kuuluvat Neron elämän turmiollisimpiin. Vuonna 64 oli se palo, joka hävitti suuremman osan maailmankaupunkia: vuonna 65 tuli Pison salaliitto ilmi, jonka Rooma sai maksaa jaloimmalla verellään. Nero, joka oli Antiumissa tulipalon syttyessä, saapui sen pahimmin raivotessa pääkaupunkiin. Mecenaksen tornista Esquilinus-vuorella, josta Horatius on kertonut, katseli hän palon komeutta ja lauloi, demoonisesti hurmautuneena tulimeren ihanuudesta, laulua Ilionin häviöstä.

Todennäköisesti hän oli itse runoillut tämän laulun: tiedetään ainakin, että hän on kirjoittanut epoksen, jota nimitetään Troicaksi. On vahinko, ellei kirjallisuudelle, niin kuitenkin Neron luonteen tuntemiselle, että runo on hävinnyt. Sen on täytynyt olla laadultaan jotakin erikoista, sillä kun ruhtinaalle muutoin oli kunniaksi, että hän luettiin runoilijain joukkoon, pidettiin Troican luomista Neron häpeänä. Juvenalis huomauttaa eräässä satiirissaan, että Orestesta on kuitenkin tuomittava lempeämmin kuin Neroa, sillä

-- -- -- -- lavall' laulanut ei Orestes, tehnyt Troicaa ei. -- -- -- --

Tämän arvoituksen selitys on ehkä eräässä Kassius Dion rivissä, joka syyttää Neroa siitä, että "hän ylisti Troijan kuningasta Priamusta onnelliseksi, tämä kun oli nähnyt omaistensa ja valtionsa häviön". Toisin sanoen: Troica lienee ylistänyt sellaista autuutta ja liian selvästi näyttänyt, että runoilijan haltioituminen ei ollut syntyisin Apollosta, vaan jostakin esteetisestä Tyfonista, jolle suuren hävityksen ylevyys merkitsee enemmän kuin sen aiheuttama kurjuus. Ja ollen riippumaton siveellisistä hellätuntoisuussyistä, lienee Troican tekijä sitäpaitsi kuvannut Zeusin ja Ganymedeksen, Ankisen ja Afroditen, Pariksen ja Helenan rakkaudenseikkailut kaikissa yksityiskohdissa niin elävin värein, että hänen aikansakin, joka saattoi sietää uskomattoman paljon siltä alalta, piti sitä liian voimakkaana. Minkälaisen kyvyn roomalaiset myönsivät hänellä olevan tuntea "puhtaasti esteetisesti" ja pitää kauneudenaistin vapaana "häiritseviltä vaikutuksilta", sitä todistaa tuo muutoin valheellinen huhu, että hän nähdessään murhatun äitinsä ruumiin ei lausunut muuta kuin ihastuksensa tämän kauneudesta. Tätä huhua vastustivat hänen vihollisensakin ja kumosivat sen. Mutta varmaa on, että jos Nero esteetisellä teoriallaan on uusromantikkojen edeltäjä, niin hän oli mies sovelluttamaan oppiaan voimakkaammin kuin itse Schlegel "Lucindassaan".

Kuten tiedetään, epäilivät monet roomalaiset, että Nero oli pannut toimeen palon ja lähettiläittensä kautta estänyt sammutuksen. Epäily perustui siihen vakaumukseen, että hän saattoi ostaa näytelmän kuinka kalliista hinnasta tahansa, sekä vahvistui siitä, kun nähtiin hänen käyttävän uuden keisarilinnansa hyväksi suuria aloja palaneista kaupunginosista. Mutta varmasti ei tämä palo, niin kaunis kuin se olikin näytelmänä ja tervetullut Neron rakennussuunnitelmille, ole kuitenkaan syvemmin karvastellut kenenkään mieltä kuin hänen, sillä lukemattomat taideteokset, ja niiden joukossa monet arvoltaan määräämättömät, muinaisen Hellaan ylistetyimpien taiteilijain maalaukset ja patsaat, olivat hävinneet liekeissä. Kuitenkin kävi mieliala keisaria kohtaan niin uhkaavaksi, että hänen ystävänsä näkivät sopivaksi johtaa epäilyn toiselle taholle ja viitata kristittyihin. Ja enemmän kuin mahdollista on, että syytöksen tekijät uskoivat sen todeksi. Kristittyjen uskokunnasta oli hirvittäviä valheita liikkeellä. Vielä miespolvea myöhemmin, jolloin roomalaisilla oli ollut aikaa paremmin tutustua heidän oppeihinsa, saattoi niin oikeamielinen mies kuin Tacitus, joka hyvin tunsi historioitsijan velvollisuuden perustaa arvostelunsa tietoihin eikä huhuihin, nimittää tuota uutta uskoa iljettäväksi taikauskoksi ja lukea sen siksi "kelvottomaksi ja häpeälliseksi, mikä kaikilta tahoilta virtaa pääkaupunkiin ja saa siellä tunnustajia". Siihen aikaan vallitsi suuri mielten jännitys kristittyjen ja heidän juutalaisten veljiensä välillä, ja on arvailtu, että Poppea Sabina, joka lienee ollut jonkun verran Mooseksenuskoon taipuvainen, teki tämän syytteen. Mutta uskokaamme mieluummin, että hän suojeli juutalaisia, niin että niitä, joihin kristityt muutoin sekoitettiin, ei sotkettu vainoon! Epäily ja syyte kristittyjä kohtaan selitettiin luontevasti sillä toiveella, joka heillä oli, ja jonka he kai myöskin varomattomasti lausuivat mätänevän Rooman valtakunnan häviöstä ja Kristuksen pikaisesta tulosta. Moni kristinuskoinen odotti siihen aikaan joka aamun sarastaessa tuhatvuotisen valtakunnan ensimäisen päivän valkenemista. Oli kristittyjä, sanoo Tacitus, jotka tunnustivat rikoksen. Hän ei kerro kuitenkaan niistä keinoista, joilla sellainen tunnustus puserrettiin esille. Ja nämä ilmiantoivat uskonveljiä laumoittain, jotka todistettiin ja tuomittiin "ellei juuri palonsytyttämisestä, niin kuitenkin ihmissuvun vihaamisesta".

Tigellinuksella, Kajus Petroniuksen kadehtijalla ja kilpailijalla taidetuomarina ja juhlanjärjestäjänä, oli jo kauan sitten ollut etusija Neron suosiossa ja oli hän saattanut keisarilliset huvitukset toiseen ajanjaksoon. Hienostuneet orgiat olivat väistyneet helvetillisen hekumakultin tieltä, joka ei pysytellyt suljettujen ovien takana, vaan uhrasi kaikkien nähden ja kutsui kaikki uhrijuhlaan. Se oli Tigellinus, joka pani toimeen nuo hurjat yöjuhlat Tiberillä ja Agrippinan lammella, joissa tuhansien soihtujen valossa kiihoitetut ja valloilleen päästetyt himot viskasivat kaiken ikäiset, jokaisen säädyn ja sukupuolen toisensa helmoihin. Se oli Tigellinus, joka järjesti tuon häpeällisen hääjuhlan, jossa keisari, puettuna morsiusharsoon, vihittiin erääseen nuorukaiseen, Pytagorakseen, ja "missä saatiin nähdä kaikki, minkä yö muutoin, naiseenkin yhtyessä, peittää pimeyteen". Ja luultavasti se oli sama Tigellinus, joka ylinnä valvoi ja johti niitä juhlia, joita nyt vietettiin Janikuluksen alapuolella Neron sirkuksessa ja puutarhoissa, missä tuomitut kristityt, neulottuina tervattuihin säkkeihin ja paaluihin ripustettuina, olivat soihtuina. Hän oli kyllä huolehtinut siitä, että palaneen ihmislihan käry häviäisi suitsutusastioitten liekkeihin, jotka levittivät arapialaisten sulotuoksujen hajua. Sellaisia asioita olivat roomalaiset tottuneet pitämään tärkeinä.

* * * * *

Palo antoi keisarille toivotun tilaisuuden toteuttaa suurenmoisia rakennussuunnitelmia. Rooma kohosi entistään kauniimpana. Talojen korkeutta vähennettiin, avonaisia pihoja tehtiin, ja pitkin leveitä katuja, jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesta, oli molemmin puolin katettuja pilarikäytäviä. Ja nyt hän saattoi myöskin toteuttaa houreensa keisarilinnasta, jonka veroista ei maailma milloinkaan ollut nähnyt. Palatsi nousi uskomattoman nopeasti -- uskomattoman, kun muistaa, että kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöten tuli todistaa cesarista rikkautta ja helleenistä makua ja osoittaa mitä huolellisinta työtä. Tacitus, joka poikavuosinaan lienee nähnyt _kultaisen linnan_ ("domus aurea"), sanoo, että "sen jalokiviä ja kultaa ei ihailtu niin paljon, sillä sellainen oli siihen aikaan tavallista ja halpaa ylellisyyttä, vaan niittyjä ja lampia ja niitä suunnattomia aloja ja maisemia, jotka aukenivat metsikköjen välistä". Niityillä oli laitumella oivallisten kotieläinten laumat; lehdoissa lauleli upean kirjavia lintuja ja kuljeskeli mitä erilaisimpia kesyjä petoja. Kultaiset laivat ja rakennukset, jotka esittivät kaupunkeja, kuvastelivat suurimmassa lammessa. Palatsin edustalla, ulkonevalla etupihalla, jonka kolmikertainen pilarikäytävä oli tuhannen jalan pituinen, oli kullan- ja hopeansekaiseen pronssiin valettu kuva Nero-Apollosta, 120 jalkaa korkea, kreikkalaisen Zenodoroksen teos, joka oli aikakauden suurin kuvanveistäjä ja Pliniuksen mukaan tuon jo silloin kuolevan pronssiinvalamistaidon mestari. Ne linnan seinäpinnat, joissa ei ollut mitä upeampia freskoja ja stukkatureja, olivat kullalla, jalokivillä ja helmillä kirjailtuja, lattiat kallisarvoisimmalla mosaiikilla, jota tuskin voi kuvitellakaan mielessään muistamatta, että erään Vesuviuksen rinteellä olevan maaseutukaupungin porvaristalosta on voitu löytää sellainen lattiamosaiiki kuin Aleksanterintaistelu. Ruokasalien katot olivat katetut norsunluulevyillä, joiden aukeamista sulotuoksujen vihma levisi vieraitten yli. Suurin ruokasali oli ympyränmuotoinen, jonka katto -- luultavasti tähtikuvioilla koristettu -- liikkui öin päivin yhtä rinnan taivaanlaen kanssa. Linnan kylpylaitokset varustettiin johdoilla, jotka toivat osaksi merivettä, osaksi vettä Rooman ja Tivolin välillä olevista rikkilähteistä. "Nyt alan vihdoinkin ihmisiksi asua", lausui Nero linnaa vihittäessä.

Tuo suunnaton rakennus oli kuin kaupunki itsessään. Se vanhojen, uudelleen rakennettujen keisaripalatsien ryhmä, joka peitti Palatinus vuoren, muodosti kultaisen linnan toisen sivustan. Yli sen notkokohopaikan, jota nimitetään Veliaksi, ja joka Rooman torin etelälaidasta ulkonee Palatinuksesta, oli linna rakennettu Esquilinusvuorelle ja käsitti siellä useampia kortteleita. Esquilinuksen ja Coeliuksen välinen laakso lankesi myöskin sen alueelle. Tavallinen sisäänkäytävä -- tai oikeammin: läpikäytävä -- oli sillä kohdalla, mihin sittemmin Tituksen riemuportti pystytettiin.

Tuskin valtaistuimelle päässeinä kiirehtivät Flaviukset tuhoamaan tätä ihmetyötä. Se oli Rooman ihanimman osan raastamista, raakuutta, jota ei edes viha Neroa kohtaan olisi antanut anteeksi, ellei tekoa olisi tehty imartelevaksi huomaavaisuudeksi kansaa kohtaan. Roomalaiset olivat valittaneet, että Nero tahtoi tehdä maailmankaupungin yksin vain omaksi asunnokseen; he saattoivat nyt sanoa, että Flaviukset olivat pyhittäneet kultaisen talon maan qviriitien huvituksille. Yli sen suuren lammen, joka oli kantanut Neron välkkyviä laivoja, rakennettiin amfiteatteri, jota sittemmin nimitettiin Kolosseumiksi, ja jonka muurit vieläkin hämmästyttävät maailmaa. Sen osan palatsin päätypuolesta, joka oli Coeliusta kohti, kätki Titus erään ulkonevan, useampia kerroksia korkean, mahtavien holvien tukeman rakennuksen taakse. Palatsin muut osat, joita ei revitty perustuksia myöten, peitettiin mullalla ja saivat olla niiden suurenmoisten termien pohjana, jotka Titus lahjoitti roomalaisille. Kuinka nämä olisivat voineet valittaa kultaisen linnan hävitystä, kun he ylellisten kylpyjen nautinnoista vaelsivat amfiteatterin hermoja tärisyttäviin leikkeihin ja niistä takaisin termien pylväskäytäviin, juodakseen ja keskustellakseen niiden varjossa, kuvapatsaiden, solisevien suihkukaivojen ja tuoksuvien ruusujen keskellä Suburran ihanuuksista.

Neron jättiläispatsas sai jonkun aikaa olla paikoillaan, mutta se ei esittänyt enää Neroa, vaan auringonjumalaa. Kun Hadrianus rakennutti kultaisen linnan etupihan raunioille Venus- ja Rooma-temppelinsä, veti jättiläispatsaan sellaisenaan 24 elefanttia sille paikalle mainitun temppelin ja amfiteatterin väliin, missä nyt näkee jätteen sen jalustasta. Kommodus antoi häveliäästi kuvalle omat säännölliset, mutta yksinkertaiset ja tuhmat kasvonpiirteensä. Ei tiedetä, milloinka Zenodoroksen patsas hävitettiin; mutta luultavasti se tapahtui aikakaudella, joka antoi vähemmän arvoa taideteokselle kuin kullan- ja hopeansekaiselle pronssille.

Flaviuksien ei kuitenkaan onnistunut jälkimaailmalta kokonaan tuhota Neron palatsia. Termien alaisia jätteitä on etsitty ja löydettykin, ja kun uudemman ajan suurin taiteilija astui alas kultaisen talon nyt maanalaisiin käytäviin, sai hän sieltä vaikutuksia, jotka loivat uuden käänteen dekoratsioonimaalauksen historiaan. Se oli Rafael, joka Giovanni da Udinen seuraamana teki tämän löytöretken. He näkivät silloin rikkaammassa väriloistossa sen, mitä siellä vieläkin voi nähdä, vaikka yhä enemmän kosteuden vioittamana ja oppaan tulisoihdun mustaamana: dekoratsiooneja, joihin tyhjentymätön mielikuvitus oli leikkien tuhlannut rikkauksiaan, ja kun he jälleen nousivat päivänvaloon, toivat he hengessään mukanaan suunnitelmat niihin seinämaalauksiin, jotka Rafael sitten piirsi ja Giovanni da Udine valmisti Vatikaanin Damaskuspihaa kiertäviin kaarikäytäviin -- taideteoksen, joka enemmän kuin mikään muu renessansin luomista osoittaa, että se suoranaisesti yhtyy antiikiin.

Se sisäänkäytävä, jonka kautta Rafael raivasi itselleen tien Neron käytäviin, täyttyi pian jälleen soralla, ja taru syntyi, yhtä perusteeton kuin arvotonkin tuolle jalolle taiteilijalle, että tämä itse oli antanut tukkia aukon estääkseen toisien tekemästä samoja tutkimuksia. Vasta vuonna 1812 päästiin jälleen niiden kaivamisten kautta, jotka Napoleon toimeenpani, kultaisen linnan yhteen osaan. Suurempi jälelläoleva osa vartoo vielä lapiota.

Pimeys käytävissä, joihin valo tuli ylhäältä, on tavalliselle matkustajalle vaikea este maalausten tutkimisessa. Eräässä käytävässä näkee kotkia siivet levällään ja nokassa julilaista ruhtinashuonetta esittäviä ympyräkuvia. Holvissa löytyvien maalauksien joukossa on maisemia, tauluja jumaluustarustosta, kuten Venus ihaillen poikansa kauneutta, ja myytillis-historiallisia, kuten Faustulus paimen naarassuden kasvattipoikien edessä.

Tituksen kylpylaitoksen toisella puolen, Esquilinus vuorella ovat niin sanotut Sette Sale't, holvit, jotka alkujaan olivat kultaisen linnan kylpylaitosten vesisäiliöitä ja palvelivat sittemmin termejä samassa tarkoituksessa. Eräästä Sette Salen ja noiden termien välillä olevasta maanalaisesta kammiosta, eikä siitä käytävästä, jonka opas mainitsee, löydettiin vuonna 1506 Laokoonryhmä.

Neron muista rakennussuunnitelmista ei tullut mitään. Niihin kuului Korinton kannaksen kaivaminen, jonka työn hän itse aloitti taidematkallaan Hellaassa ensimäisellä lapionpistolla. Toista suunnitelmaa -- ulottaa Rooman muurit mereen saakka ja puhdistaa Tiber, niin että suuret laivat olisivat voineet laskea maihin Aventinuksen alapuolelle -- ei ennätetty alkaa, eivätkä siihen flavilaiset jälkeläisetkään ryhtyneet, jotka tahtoivat painaa unhoon kaiken, mikä koski Neroa, paitsi hänen rikoksensa.

* * * * *

Kun ne summat, jotka menivät Neron rakennusyrityksiin ja ylelliseen hovielämään, olivat kyllin suuret tyhjentämään Rooman valtakunnankin aarrekammiot, ryhdyttiin niitä täyttämään jälleen mitä epähurskaimmilla keinoilla. Kansan rakkaus nuorta keisaria kohtaan oli vuosi vuodelta vähentynyt, tyytymättömyys ja harmi kohonnut vuosi vuodelta, ja aika näytti tulleen, jolloin ne, jotka tahtoivat nähdä hurjan orgian päättyvän, saattoivat toivoa hyökkäykselleen menestystä. Ne, jotka vihasivat Cesaria, tekivät sen eri syistä ja kuuluivat erilaisiin piireihin, mutta löysivät toisensa ja saattoivat yhtyä yhteistoimintaan. Itse näytti keisari päättäneen yleisen mielentilan sen ihastuksen mukaan, jolla kansa Roomassa ja Italian muissa kaupungeissa ympäröi häntä, ja sen innon mukaan, jolla ylhäiset riensivät hyväksymään ja matkimaan kaikkea, mihin hän ryhtyi. Mutta Tigellinus näki hiukan pintaa syvemmälle ja oli kauan vaatinut, että keisari, turvatakseen itseään ja ystäviään, ottaisi käytäntöön sen ilmiannoille perustuvan hirmujärjestelmän, joka oli ylläpitänyt edellisiä hallituksia. Aina vuodesta 61 alkaen, josta saakka Tacitus laskee Neron olleen Tigellinuksen vallassa, oli tämä punaisen-epikurolainen pretoriaanipäällikkö koettanut saada etenkin stoalaisia epäluulon alaisiksi ja aina toistanut, että heidän filosofiansa "antaa ihmisille ylpeyden, joka tekee heidät rauhattomiksi ja kunnianhimoisiksi." Näiden epäluulojen ensimäisiksi uhreiksi joutui kaksi korkeasukuista roomalaista: Sulla ja Rubellius Plautus. Vallitsevaa ajansuuntaa ei mikään voi paremmin kuvata kuin ne syyt, joilla Tigellinus puolusti Plautuksen raivaamista tieltä: hän on ottanut meidän tasavaltalaiset isämme esikuvakseen, hän on omaksunut stoalaisen filosofian, hän on rikas eikä antaudu kuitenkaan yksityisen elämän huvituksiin, hän välittää valtiosta ja harrastaa yleisiä asioita! Sullan surmasi Massiliassa salamurhaaja. Plautus, joka silloin oleskeli Aasiassa, oli eräältä vapautetulta orjalta, jonka oli onnistunut päästä perille ennen Neron lähettilästä, saanut tietää, että hänen pyövelinsä olivat odotettavissa. Keskustelu filosoofien Ceraunuksen ja Musoniuksen kanssa vahvisti hänen päätöksensä, jonka mukaan hän mieluummin alistui tyrannin tahtoon kuin etsi pelastuksensa kapinasta. Kun sotamiehet, joiden tehtävänä oli toimeenpanna kuolemantuomio, astuivat hänen taloonsa, näkivät he hänet riisuutuneena ja tekevän voimisteluliikkeitä. Hänen päänsä hakattiin poikki ja lähetettiin Roomaan. -- Kaksi vuotta myöhemmin surmasi eräs Augustuksen jälkeläinen, Torquatus Silanus itsensä, mieluummin kuin odotti varrottua ilmiantoa valtiopetoksellisista salahankkeista.

Sellaisia oli epäilemättä tekeillä. Mutta Neron hallituksen vihollisilla ei ollut miestä, joka olisi voitu asettaa etunenään. He sopivat lopulta Kajus Kalpurnius Pisosta. Vaikkakin Piso oli nerokas, synnyltään ylhäinen, rikas ja seurustelutavaltaan miellyttävä, ei hän kuitenkaan ollut se, jonka vastustajaryhmän parhaimmat ainekset saattoivat ihastuksella nostaa kilvelle. Häneltä puuttui, sanoo Tacitus, siveellistä vakavuutta. Epikurolainen oli hänkin, ja vanhatroomalaiset huomauttivat, että hän, samoinkuin Nero, oli häväissyt itsensä näyttelijätaidolla. -- Salaliittoon otti osaa muutamia Rooman parhaista miehistä, muutamia myöskin sen kaikkein huonommista. Kun muutamilla oli päämaalina isänmaan pelastus, niin toisilla oli yksityisen kaunan tyydyttäminen. Niinpä halpamielisellä hekumoitsijalla Klaudius Seneciolla, joka oli kuulunut Neron lähimpään ystäväpiiriin ja vielä seurusteli hovissa, sekä Quintianuksella, jota keisari oli ärsyttänyt eräällä pilkkalaululla. Nämä tahtoivat saada toisen miehen, eivät toista järjestelmää valtaistuimelle, ja he saivat enemmistön puolelleen. Vähemmistö, johon kuului useita Burruksen ankaran koulun käyneitä henkivartioston upseereja, olisi toivonut, että itse järjestelmä muuttuisi ja joku stoalainen saisi diadeemin: joko nuori, yleisen mielipiteen suuresti kunnioittama filosoofi Lucius Silanus tai kaikkine vikoineen arvossa pidetty vanha Seneka. "Häpeä" -- lausui eräs salaliittolaisista, kaartintribuni Subrius Flavus -- "on sama, jos sitransoittaja raivataan tieltä ja traagillinen näyttelijä tulee sijaan." Flavus oli ehdottanut Senekaa keisariksi.

Antiikin käsityskannan mukaan oli tyranninmurha urotyö, ei rikos. Käsityskanta oli muodostunut helleeniläisissä vapaavaltioissa, missä kansalainen, joka oli polkenut lakia, oli joutunut lainsuojattomaksi eikä hänen surmaamisestaan ollut rangaistusta. Roomassa ei nyttemmin voitu sovelluttaa tätä käsityskantaa, sillä keisarin valta oli laillisella pohjalla. Mutta ihmeellistä on, että Rooman historiassa nähdään vielä kauan myöhemmin eri tilaisuuksissa ilmenevän tunteen siitä, että keisarikunta oli oikeudenloukkaus, jolle ei aika milloinkaan voinut antaa kantavuutta; vielä miespolvien kuluessa tiesi halvinkin legioonasotamies, joka taisteli valtakunnan rajoilla, että valtiomahti oikeuden mukaan oli etsittävä siitä epämääräisestä käsitteestä, jota nimitettiin _Rooman senaatiksi_ ja _kansaksi_. Salaliittolaisilla oli sitäpaitsi valittavana vain keisarinmurha tai sisällinen sota, ja hehän saattoivat teeskennellä syyksi cesarista oppia "raison d'État'sta", valitessaan edellisen sekä varmempana että vahingottomampana. Ja niin sovittiin lopullisesti päivästä ja paikasta. Nero surmattaisiin sirkuksessa Ceresjuhlaa vietettäessä. Erään liittoutuneista tuli jonkun tekosyyn nojalla lähestyä keisaria, heittäytyä rukoilevana hänen jalkainsa juureen, tarttua hänen sääriinsä, kaataa hänet maahan ja pidättää häntä, kunnes hänen seurueeseensa kuuluvat liittoutuneet upseerit olivat ennättäneet syöstä esiin ja surmata hänet miekoillaan. Kun Nerolla, huolimatta kaikista irstailuista, oli suunnattomat ruumiinvoimat -- ihmeteltiin sitä, että hän kreikkalaisissa leikeissä ei ollut esiintynyt painijana ja nyrkkitaistelijanakin -- tarjoutui voimistaan kuuluisa konsuli Lateranus ensimäiseksi hyökkääjäksi. Sillä aikaa tuli Pison Cereksen temppelin luona, joka ei ollut kaukana sirkuksesta, odottaa Fenius Rufusta -- pretoriaanipäällikköä, joka hoiti virkaa sillä aikaa kuin Tigellinus, hänen kanssaveljensä arvossa, johti hovin huvituksia -- jotta tämä olisi seurannut häntä pretoriaanileiriin, missä hän olisi ottanut vastaan henkivartiajoukkojen kunnianosoituksen.

Mutta melkein viime hetkellä ilmiantoi eräs vapautettu orja suunnitelman. Ensimäisten joukossa, jotka hänen ilmiantonsa perustalla laahattiin kuulusteluun, oli eräs nainen, Epikaris. Hirveimmät kidutukset, joita kesti kaksi päivää ja aina kuolemaan saakka, eivät voineet puristaa häneltä sanaakaan salaisuudesta. Miehet sitävastoin eivät kestäneet pyövelin kidutuskoneiden näkemistä: he tunnustivat rikoksensa ja ilmaisivat monta liittoutunutta. Kauimmin salattiin kahden yllämainitun pretoriaaniupseerin nimet: Fenius Rufuksen ja Subrius Flavuksen, mikä lisäsi näiden molempien turmaa, sillä Rufus valittiin Neron kanssa johtamaan tutkimusta, ja Flavus oli virkansa puolesta määrätty olemaan läsnä. Syytetyt ehkä toivoivat vielä, että Rufus ja Flavus tekisivät hyökkäyksen. Ja Flavus oli mies tekemään sen. Käsi miekankahvassa kysyi hän viittaamalla päämieheltään, eikö hän paljastaisi miekkaansa ja pistäisi kuoliaaksi Cesarin; mutta Rufus antoi kieltävän merkin. Se ankara tapa, jolla Rufus piti tutkintoa, ärsytti liittoutuneet ilmiantamaan hänet: hänet otettiin kiinni tuomioistuimelta ja eräs sotamies sitoi hänet. Flavuskin mainittiin ja hän tunnusti. Kun Nero kysyi, kuinka Flavus oli voinut unhoittaa uskollisuudenvalansa, vastasi tämä: "Minä vihasin sinua, ja kuitenkaan sinulla ei ollut yhtään uskollisempaa sotilasta, niin kauan kuin ansaitsit rakkautta... minä aloin vihata sinua, kun sinusta tuli äitisi ja puolisosi surmaaja, kun sinusta tuli ajuri, ilvehtijä ja murhapolttaja." Kun Flavus mestauspaikalla näki haudan, joka oli kätkevä hänet, ja huomasi, että se ei ollut niin syvä ja avara kuin laki määräsi, huomautti hän: "ei edes tässäkään noudateta sotasääntöjä", ja kun pyöveli kehoitti hänen rohkeasti kurottamaan kaulansa, sanoi hän: "kunpa sinä voisit iskeä yhtä rohkeasti!"

Piso ennätti ennen kuolemantuomiota ja leikkasi poikki suonensa. Lateranus surmattiin orjien mestauspaikalla. Kaupunki täyttyi ruumiista; syyttömät saivat surmansa syyllisten kanssa. Cesarin epikurolaisuus sai nyt sopivan tilaisuuden tehdä stoalaisuuden vahingottomaksi, vaikkakaan ei voitu todistaa muuta, kuin että yksi ainoa stoalainen, runoilija Lukanus, oli ottanut osaa salaliittoon. Heihin kuului kourallinen miehiä, Stoan roomalaisia ystäviä; mutta vapauden muistoja vaalittiin heidän keskuudessaan, eikä ajan hylkiöistä kehnoinkaan voinut kieltää, että nämä miehet muodostivat roomalaismaailman ytimen ja olivat paremman tulevaisuuden ainoana ankkuripohjana. Ensimäinen isku oli kohdistettu Senekaan; Poppea ja Tigellinus johtivat tässä Neron kättä. Senekan vaimo tahtoi kuolla yhdessä miehensä kanssa, ja nuo iäkkäät puolisot aukaisivat yht'aikaa suonensa. Kun veri valui liian hitaasti, otti Seneka myrkkyä, ja kun tämäkään ei vaikuttanut, astui hän kylpyyn ja kuoli sen höyryyn. Hänen viimeiset sanansa ylistivät Jupiter vapauttajaa. Hänen vaimonsa elämä pelastettiin vastoin tämän tahtoa.

Senekan viimeiset sanat johtavat ajattelemaan muutamia rivejä eräässä hänen kirjoituksessaan: "Niin, kiitos olkoon kuoleman, ei syntyminen ole mikään rangaistus; sen avulla minä voin onnettomuuden uhatessa pysyä levollisena ja itsenäisenä. Minulla on tuki olemassa. Ei ole vaikeata palvella, kun herraansa kyllästyneenä voi yhdellä ainoalla askeleella saavuttaa vapauden."

Jos nämä rivit tiesivät hänen omaa kohtaloansa, niin löytyy toisia, jotka ennustivat Neron. "Jumala koettelee, vartuttaa ja karkaisee sitä, jota hän rakastaa. Mutta veltot, jotka näyttävät olevan hänen lemmikkejään ja joita hänen kätensä näyttää suojelevan onnettomuuksilta, hän säästää tuleville vastuksille."

Senekan aika tunsi hyvin hänen vikansa; kun Subrius Flavus nimitti häntä siitä huolimatta tahrattomaksi mieheksi, niin hän käytti ajan mittaa ja vertasi Senekaa muihin. Hänen sielunsa virheitä kuvasi ja liioitteli kerran itse Forumin puhujalavalta eräs Rooman taitavimmista panettelijoista. Mutta se kunnioitus, jonka hänen aikalaisensa antoivat hänelle sitä kernaammin, mitä parempia itse olivat, painakoon jälkimaailman vaakalaudalla enemmän kuin rahan-alttiin asianajajan herjaukset ja Kassius Dion yhtä vihamieliset kuin arvostelua vailla olevat hyökkäykset. Filosoofi meidän aikamme merkityksessä hän ei ollut: siihen häneltä puuttui logiikan terävyyttä, vaikkakin hän inhimillisen tutkimuksen tulevaisuudesta on lausunut hämmästyttäviä aavistuksia. Hän oli maailmanmies ja valtiomies ja tahtoi olla stoalainen elämäntaiteilija. Jokainen mies, jonka katse oli tähdätty korkeampaan päämaaliin sellaisena aikana kuin Senekan oli, ja joka kehoitti nuoria pyrkimään siihen, ansaitsee jo senvuoksi meidän kunnioituksemme, eikä ole kadottanut myötätuntoamme siksi, että hän taistelussa hengen ja lihan välillä maksoi, kuten kaikki, veron heikkoudelle.

Museoissa on monta antiikista rintakuvaa, joille on annettu Senekan nimi, useimmille, ehkä kaikille, väärin. Epäjärjestyksessä oleva, otsalla riippuva tukka ja himmeä katse on niiden kaikkien tunnusmerkkinä, niin erilaisia kuin ne muutoin ovatkin. Ne, jotka ovat antaneet nimen näille kuville, näyttävät vain ajatelleen stoalaista filosoofia ja sekoittaneet hänet kyynilliseen. Seneka oli nuorena ollessaan kaunis mies ja naisten suosikki; hänen ulkomuotonsa vanhempina päivinä kerrotaan olleen hienon ja arvokkaan.

Lukanus oli ollut Neron nuoruudenystävä. Miten keisarin herttainen ulkokuori oli häikäissyt runoilijaa, sen näemme tämän Pharsalia runosta, missä tekijän ihailu ruhtinasta kohtaan taistelee hänen tasavalta-ihastuksensa kanssa. Mutta myöhemmin ystävien väli kävi kylmäksi. Troican tekijä kadehti Pharsalian tekijää, ja kateuteen yhtyivät epäluulot tasavaltalaista ja stoalaista kohtaan. Oikeuden edessä valtasi Lukanuksen hetkeksi arkuus ja hän ilmiantoi oman äitinsä ja monta ystävää salaliittoon osallisina. Hän katui tätä hetkeä. Kun veri virtasi hänen avatuista suonistaan ja hän tunsi jalkojensa kylmenevän, alkoi hän laulaa lauluaan "kuolevasta soturista" ja kuoli laulu huulillaan.

Kolmas stoalainen, vanha sotapäällikkö ja lainoppinut Kassius Longinus, ajettiin maanpakoon senvuoksi, että hänellä esi-isiensä kuvien joukossa oli Kassiuksenkin, Julius Cesarin surmaajan kuva. Hänen nuori, tavoiltaan puhdas oppilaansa, Lucius Silanus, jonka muutamat liittoutuneista olivat tahtoneet tehdä keisariksi, tuomittiin maanpakoon, mutta Neron lähettiläät surmasivat hänet Kampaniassa. Heidän johtajansa kehoitti Silanusta aukaisemaan suonensa; mutta tämä sanoi, että "hän ei tahtonut riistää murhaajilta näiden kunniakasta tehtävää" ja ryhtyi aseettomana taisteluun sotamiesten kanssa, jotka lävistivät hänet miekoillaan. -- Maanpakoon ajettiin myöskin stoalaiset Musonius Rufus ja Helvidius Priskus sekä useita filosoofeja. Musonius oli siihen aikaan Stoan ensimäinen mies. Makedonialainen Stobeus on kokoelmissaan säilyttänyt yhden hänen ajatelmistaan: "jos vaivannäöllä teet hyvää, niin vaivannäkö on katoava, hyvä pysyvä; jos huvia tuntien teet pahaa, niin paha on pysyvä, mutta huvi katoava".

Itse hyveellekin, kuten Tacitus sanoo -- Trasea Petukselle tuli vuoro kuolla. Hän oli hovin pahin silmätikku; sekä etäisissä leireissä että Roomassa luettiin valtionlehteä, jotta olisi nähty, mitä Trasea _ei_ ollut tehnyt, mihin senaatin päätöksiin hän _ei_ ollut ottanut osaa: senmukaan tuomittiin niiden arvo. [Lähempiä tietoja tästä lehdestä saa lukija Albert Lysanderin Rooman kirjallisuuden historiasta, joka vahinko kyllä on jäänyt keskeneräiseksi.] Tämä oli epähurskas tapa lukea tätä hurskasta lehteä, mutta syy ei ollut sen, vaan Trasean. Senlisäksi tuli toinen rikos, jonka hoviepikurolaiset olivat keksineet, nimittäin se, että "Trasean ja hänen ystäviensä jäykän ja synkän olennon tarkoituksena oli moittia Neroa ja tämän ystäviä kevytmielisyydestä". Keisarille kerrottiin myöskin, että kansa teki vertauksen: Katon suhde Cesariin on sama kuin Trasean suhde Neroon. Kun Petus sai kuolemantuomion, oli hänen luonaan useita Rooman ylhäisiä miehiä ja naisia koolla; itse hän keskusteli filosoofi Demetriuksen kanssa sielun kuolemattomuudesta. Hän otti levollisesti jäähyväiset surevalta ystäväpiiriltä ja aukaisi suonensa. Kun veri alkoi valua, sanoi hän kvestorille, joka oli tuonut kuolemantuomion: "Katso, nuorukainen, ja suokoot jumalat, että se, minkä näet, ei olisi sinulle enne! Mutta sinä olet syntynyt aikana, jolloin voi olla hyödyllistä karaista sieluaan mielenlujuuden näkemisellä." Hän kääntyi senjälkeen Demetriuksen puoleen, joka oli jäänyt jälelle, ja jatkoi tämän kanssa keskeytynyttä keskustelua ihmisen katoamattomuustoiveitten perusteista.

Kahta vuotta myöhemmin, Neron oleskellessa Kreikassa, valitsi Tigellinus keisarin kunniakkaan sotapäällikön, Domitius Korbulon, uhriksi. "Se on minulle oikein", sanoi Korbulo ja syöksyi miekkaansa. -- Kaunis rintakuva Kapitoliumin museossa säilyttää tämän sankarin piirteitä jälkimaailmalle.

Niin kävivät stoalaiset kuolemaan. Kajus Petronius, Neron entinen helmaystävä, piti huolta siitä, että saatiin inhottava irvikuva heidän erostaan elämästä. Tigellinus oli mitä löyhimmillä perusteilla syyttänyt häntä osallisuudesta Pison salaliittoon. Neron koko entinen ihailu Petroniusta kohtaan oli nyt siirtynyt, sen hän tiesi, hovin uuteen juhlainjärjestäjään. Tigellinus oli kaikkivaltias; keisarilla, jonka sielu ei voinut olla intohimoisen rakkauden tai sokean ystävyyden sidettä vailla, oli tapana sanoa: "En voi elää ilman Tigellinusta, eikä Tigellinus ilman minua." Petronius päätti senvuoksi olla odottamatta oikeudenkäynnin tulosta. Hän kutsui ystävänsä juhlaan, aukaisi suonensa ja sitoi ne monta kertaa, jatkaakseen iloista seurustelua, jossa maljan ääressä laulettiin kevytmielisiä lauluja ja kerrottiin Rooman ylhäisen maailman uusimmista rakkausseikkailuista. Palvelijoiltaan hän otti jäähyväiset antamalla osittain lahjoja, osittain selkäsaunoja. Sitten hän teki testamenttinsa ja luetteli siinä Neron kaikki rikokset ja paheet. Sittenkuin hän oli sulkenut sen ja pitänyt huolta, että se tuli lähetetyksi keisarille, astui hän pöydän iloihin ja niistä kuolinvuoteelle.

* * * * *

Mitä salaliitot Roomassa eivät olleet saaneet aikaan, sen tekivät kapinat maakunnissa. Julius Vindex, Gallian maaherra, oli ensimäinen, joka kohotti kapinalipun; sitten Galba Espanjassa ja Rufus pohjois-Germaniassa. Sanoma Vindexin luopumisesta tuotiin Nerolle tämän katsellessa erästä voimisteluleikkiä Napolissa, eikä se tuntunut tekevän häneen mitään vaikutusta. Hänen ajatuksensa askartelivat niinä päivinä niin vilkkaasti eräässä uudessa keksinnössä musiikin alalla, vesiuruissa, että hän kerran keskellä yötä kutsui muutamia senaattoreja luokseen, jotta ei aina aamuun saakka olisi salannut heiltä sitä uutista, että oli keksinyt tavan, millä antaa uruille vahvemman ja kirkkaamman äänen. Vasta uudistettujen kehoitusten jälkeen hän palasi Roomaan. Uudet sanomat lännestä ja pohjoisesta aukaisivat vihdoinkin hänen silmänsä näkemään vaaran suuruuden. Ja nyt vaihtelivat hänen sielussaan hetkittäin tuskan ja hänen tavallisen kevytmielisyytensä tunteet. Milloin hänen piti käydä uskollisten italialaisten joukkojensa kanssa kapinallisia vastaan; milloin hänen mielikuvituksensa ilvehtien loihti hänen sieluunsa, että hän yksin ja aseettomana kävisi kapinallisia legioonia vastaan, jotka Cesarin nähdessään laskisivat aseensa ja antaisivat hänelle jälleen rakkautensa; milloin hän ajatteli elää yksityishenkilönä taiteellaan kaipaamatta kadotettua valtaa. Lopulta hän päätti lähteä liikkeelle mukanaan ne sotavoimat, jotka olivat hänen käytettävinään. Varustukset tehtiin kaikessa kiireessä, ei kuitenkaan niin nopeasti, että niitä kuvapatsaita ja maalauksia ja soittokoneita, jotka hän otti myötänsä kaikille matkoille, ei olisi nytkin voitu ottaa mukaan. Mutta hän ei huomannut ympäristönsä sileistä kasvoista, senaattorien alamaisesta olennosta eikä sotamiesten silmistä, että kaikki pitivät häntä jo hukkaan joutuneena. Galban lähettiläät olivat lupauksilla ja rahoilla sahanneet poikki hänen asemansa viimeisenkin tuen. Keisarillinen näyttelijä oli katoava kuin laskuluukun kautta Hadekseen. Hän herää tai herätetään eräänä myrskyisenä yönä, eikä löydä ketään läheisyydestään. Palvelijat poissa, palvelus poissa, hovimiesten huoneet tyhjinä, ei ainoatakaan vartiaa palatsin ympärillä. Käy ukkonen ja sataa. Hän kiirehtii takaisin makuuhuoneeseensa ja etsii myrkkyrasiaansa, mutta sitä ei löydy. Viimein näyttäytyy muutamia varjoja. Sporus, hovivirkamiehet Epafroditus ja Faon ja vielä eräs neljäs, jonka nimeä ei mainita. He ilmoittavat, minkä Nero jo on arvannut: että pretoriaanit Tigellinuksen johtamina ja germaanialainen henkivartiosto ovat luopuneet hänestä. Hän tahtoo silloin lähettää noutamaan gladiaattori Spekulusta kuollakseen hyvin tähdätystä miekanpistosta; mutta nuo neljä uskollista tempaavat hänet mukaansa, heittävät kauhtanan hänen ylleen, sitovat liinan hänen silmilleen ja nostavat hänet hevosen selkään. Ratsastajat karauttavat niiden katujen halki, jotka johtavat Nomentanuksen portille. Portin oikealla puolella oli muurilla ympäröity pretoriaanileiri, nykyinen Campo Militare. Sieltä kuuluu myrskyn halki huutoja ja riemua. Kapinan ystävät senaattorien joukossa ovat kiirehtineet sinne, julistaneet Neron isänmaan viholliseksi ja kehoittaneet sotilaita huutamaan Galban keisariksi. Muutamat yökulkijat, jotka tulivat pakenevia vastaan, huomauttivat: "nuo ajavat takaa Neroa". "Mitä uutta kaupungista?" kysyvät toiset, joita he tapaavat portin ulkopuolella. Keisarin hevonen säikkyy maantien vieressä makaavan ruumiin hajua; liina putoaa Neron kasvoilta, ja salaman valossa eräs erotettu pretoriaani tuntee hänet ja tervehtää häntä nimeltä. Vanhat kirjailijat lisäävät, ehkäpä tehdäkseen asian vaikuttavammaksi, että sattui maanjäristys, joka lisäsi yön kauheutta.

Vajaan ruotsalaisen neljännespeninkulman päässä kaupungista, pyhän vuoren toisella puolen, nykyisillä Tenuta Serpentanan mailla, oli Faonin huvila, pakolaisten päämäärä. He poikkesivat maantieltä oikealle eräälle syrjätielle, joka rämeisen, ruokojen ja pensaiden peittämän tantereen yli johti maakartanon takapuolelle. Pensaikossa he laskeusivat satulasta ja päästivät hevoset vapaiksi. Välttääkseen orjien huomiota, päätettiin tunkeutua huvilaan murtamalla aukon puutarhamuuriin. Muuria murrettaessa kätkeytyi keisari erään lammen kaislikkoon ja virvoitti itseään mutaisella vedellä. Faon oli näyttänyt hänelle toisen piilopaikan, jonka vielä voi tuntea Suetoniuksen kuvauksesta: holvinmuotoisen kolon, joka johtaa soranottopaikkaan, mutta Nero oli kieltäytynyt "elävänä laskeutumasta hautaan". Huvilan puutarhassa odotettiin nyt tuskallisesti, mitä lähinnä seuraavat tunnit toivat mukanaan. On selvää, että Faon ja Epafroditus, ottaessaan keisarin mukaansa uskoivat muutoksen hänen edukseen mahdolliseksi. Lähettiläs toisensa jälkeen lähetettiin kaupunkiin kuulemaan, mitä siellä tapahtui. He palasivat tuoden mukanaan yhä pahempia uutisia.

Erilaiset kuvaukset Neron viimeisistä hetkistä kumoavat toisensa niissä kohdin, joissa ne tahtovat syyttää häntä pelkuruudesta. Hän ei osoittanut kuolemanpelkoa, mutta nähdessään kaiken menetetyksi, suututti häntä se, että oli niin kauan antanut toivon pettää itseään. Kuitenkin -- ajatus siitä, että hänen ruumistansa runneltaisiin, kauhistutti tätä mielikuvitusten ihmistä. Useampia kertojahan pyysi ympärillä olevien pitämään huolta siitä, että kukaan ei tekisi väkivaltaa hänen kuolleelle ruumiilleen. Useampia kertoja hän valitti myöskin sitä, että maailma menetti nyt suuren taiteilijan. ["Qualis artifex morior!"]

Itse määräsi hän, että hauta oli kaivettava, ja otti siihen mitan ruumiinpituudestaan. Hän katseli, kuinka hauta luotiin auki ja pyysi innokkaasti muutamia marmorisiruja asetettavaksi sen ympärille. Tätä tehdessä saapui sanoma, että ratsumiehiä lähestyi, jotka etsivät Neroa. Kohta kuultiin heidän karauttavan huvilan portille johtavaa tietä. Nojaten Epafrodituksen käsivarteen vei hän silloin tikarin kurkkuunsa. Hän kykeni vielä tällä hetkellä näkemään kohtalonsa sellaisena kuin näyttämöllä näytellessään murhenäytelmän viimeistä kohtausta, ja hänellä oli kylliksi mielenmalttia lausuakseen Homeroksen säkeen:

Korvissa kaikuvi vauhkojen ratsujen kavioiden kapse.

Sitten hän työnsi tikarin kaulaansa.

Nero eli vielä ratsastajien tunkeutuessa huvilaan. Eräs centuriooni, joka näki hänet pitkällään ja vertavuotavana maassa, riensi painamaan vaippansa hänen haavaansa, tukkiakseen verenvuodon. "Liian myöhään!" sanoi kuoleva, ja lisäsi liikutettuna: "tämä on uskollisuutta". Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Hänen rukouksensa kuolleen ruumiinsa puolesta kuultiin, ja hänelle suotiin myöskin arvokas hautaus. Neron molemmat imettäjät ja hänen ensimäinen rakastajattarensa Akte, jotka saivat riemuhuutojen juuri Galballe kaikuessa osoittaa suruaan, laskivat hänen uurnansa Domitiusten sukuhautaan Puutarhakukkulan rinteelle.

* * * * *

Galban hallitus ei kestänyt seitsemää kuukautta, ja kun Oto oli hänen ruumiinsa yli raivannut itselleen tien valtaistuimelle, oli jo sellainen muutos tapahtunut roomalaisten mielialassa, että joukko, tahtoessaan lausua uuden ruhtinaan tervetulleeksi, nimitti häntä Neroksi. Oto itsekin lienee pannut Neron nimen itäisiin maakuntiin meneviin kirjelmiinsä, missä Neroa aina oli rakastettu. Neron patsaita pystytettiin jälleen toreille ja julkisiin rakennuksiin. Vielä kaksikymmentä vuotta Neron kuoleman jälkeen saattoi seikkailija, joka sanoi olevansa Lucius Domitius Ahenobarbus, saada kannatusta idän kansojen keskuudessa; vain vaivalla saatiin parttilaiset luovuttamaan hänet.

Tätä kiintymystä niin rikollisen ja moitittavan keisarin muistoon tuskin voidaan selittää, kuten on tahdottu tehdä, joukkojen kiitollisuudella siitä huolenpidosta, jolla hän oli huolehtinut leivästä ja näytelmistä. Viljanjakamiset olivat yhtä runsaat ja vielä säännöllisemmät hänen edeltäjäinsä ja jälkeläistensä aikana. Ja mitä julkisiin huvituksiin tuli, piti joukko hänen esteetisiä hankkeitaan, hänen laulu- ja sitransoittokilpailujaan, hänen kreikkalaisia näytelmiään ja voimisteluleikkejään huonona korvauksena niistä verisistä gladiaattoritaisteluista, jotka hän oli lakkauttanut. Kansa muisti, uskon minä, tuon elämäniloisen ja kauniin nuorukaisen, jolla oli ollut niin lupaavat taipumukset, eikä unohtanut hänen hallituksensa ensimäisiä ja onnellisia vuosia noiden myöhempien, niin synkkien ja onnettomien vuoksi. Ja se kai tunsi olevansa osallinen hänen vikoihinsa ja rikoksiinsa, niin osallinen kuin on mahdollista olla heittämättä yksityisen edesvastuuta sen historian syntipukin niskoille, jota nimitetään "Ajaksi".

Joukon, kuten hovinkin, juhlaministeri Neron myöhemmillä päivillä, Tigellinus, oli ja pysyi kansan vihan esineenä. Se näki tässä miehessä Neron pahan hengen ja huusi hänen kuolemaansa. Galba oli suojellut kavaltajaa; Oto ei voinut tai ei tahtonut sitä. Kun Tigellinus näki sen kohtalon, joka uhkasi häntä, pani hän toimeen irstaat juhlat ja leikkasi orgian kestäessä kurkkunsa poikki partaveitsellä.

* * * * *

Neron ulkonäöstä poika- ja nuoruusvuosina on ylempänä puhuttu. Niistä monista kuvista, joita on olemassa hänen miehuusvuosiltaan, lienee Kapitoliumin museossa oleva paras. Eloisa pää on hiukan sivulle kääntynyt -- sama asento, jota Karakalla sittemmin matki -- ja silmät ovat alas luotuina, ikäänkuin Cesar jumalien pöydästä heittäisi taiteentuntijan katseen maahan ja näkisi siellä jotakin, joka herättää hymyn hänen herkutteleville huulilleen. Kasvonpiirteitten epikurolaista ilmettä lisää täyteläinen, ei kuitenkaan Vitelliuksen lailla paisuva kaksinkertainen leuka, jonka alta nousee poskia kohti kapea, hyvin hoidettu partakiehkura.

Vatikaanissa on pieni patsas, joka esittää Neroa sitransoittajana. Se on hätäisesti valmistettu teos, mutta se itseensätyytyväisyys, jolla laulaja suorittaa esitystään, on saatu onnistuneesti esille, ja silmät ilmaisevat sitä kaukonäköisyyttä, josta Plinius puhuu, ja jota ehkä Suetoniuskin tarkoittaa sanalla "hebetior". Saman ilmeen katseessa, mutta siihen yhtyneenä jotakin tuskallista ja huonotuulista, huomaa Louvren tunnetussa rintakuvassa, jonka sädediadeemin ympäröimä otsa on matala ja posket ulkonevat. Se on niin sanottu karaktääripää, jolla myöhempi taiteilija on pikemmin tarkoittanut kuvata keisaria sellaiseksi kuin jälkimaailma on kuvitellut hänet, eikä sellaiseksi kuin hän oli. Sama huomautus koskee toista niistä kahdesta Nero-patsaasta, jotka ovat Firenzessä. Eräs karrikatyyriprofiili, jonka ehkä joku vahdissa oleva pretoriaani on huvikseen kaivertanut, löydettiin muutama vuosi sitten eräältä Palatinuksen muurilta. Profiili on kaikesta liioittelustaan huolimatta sattuvasti Neron näköinen.

Suetonius sanoo, että hänen kasvonpiirteensä olivat enemmän kauniit kuin miellyttävät. Hänen hiuksensa olivat, kuten kaikkien Domitiusten, vaaleanruskeat, hänen silmänsä harmaansiniset. Hän oli keskikokoinen ja lihomiseen hyvin taipuva. Näytelmätilaisuuksissa -- kun hän nimittäin istui katselijain joukossa eikä itse esiintynyt -- käytti hän tahkottua smaragdia silmälasina. Tämä "lornetti", ainoa mikä tunnetaan antiikin ajoilta, on antanut uudemmalle optiikalle paljon miettimisen ja väittelyn aihetta. Kirjeissään kreikkalaisten ja roomalaisten kivenhiomistaidosta on Lessing omistanut muutamia rivejä tälle aineelle.

"Johanneksen Ilmestyskirjasta" löydämme kaiun niistä tunteista, jotka Rooman kristittyjen hirveä vainoaminen herätti heidän uskokunnassaan. Suuri Babylon, kaupunki seitsemällä vuorella, on epäilemättä Rooma, ja harvat ovat kai ne historiallisesti asioita tarkastelevat, jotka vielä epäilevät sitä, että peto, "jonka luku on ihmisen luku, nimittäin 666", on Nero. Jos kirjoitetaan Cesar Nero heprealaisilla kirjaimilla ja lasketaan yhteen niiden lukuarvo, niin saadaan tulokseksi 666. Ennustukset Antikristuksesta lienevät jossakin yhteydessä Suetoniuksen kertomien ennustuksien kanssa siitä, että Nero, jos hän menettäisi Rooman valtikan, perustaisi Jerusalemin kuningaskunnan tai suuremman itämaisen vallan, valloittaisipa lopulta jälleen maailmanvaltaistuimenkin. Keskiajankin tarut kertovat hänestä. Sanotaan, että kummitukset ja perkeleet oleskelivat Neron haudan ympärillä Monte Pinciolla ja peloittivat roomalaisia, kunnes onnistuttiin ankaralla manauksella karkoittamaan ne. Mutta haudalle kasvoi aikojen kuluessa suunnattoman suuri saksanpähkinäpuu, jossa joukko korppeja piti hirvittävää melua. Arvattiin, että ne olivat noita poismanatuita demooneja, ja arvaamista vahvisti se huomio, että puun latva yöllä muuttui basalttikuvuksi. Paavi Paskal II (1099-1118) oli suuresti huolissaan melun johdosta eikä tiennyt mitään apua siihen, ennenkuin madonna ilmestyi hänelle ja antoi sen yksinkertaisen neuvon, että puu oli hakattava poikki ja poltettava. Kiitollisena tästä neuvosta ja totellen madonnan viittausta rakennutti hän silloin tämän kunniaksi Neron haudan ylle ensimäisen Santa Maria del Popolon kirkon. -- Todellinen munkkimielikuva!

* * * * *

Roomalainen keisariaika on kaikista varjopuolistaan huolimatta viehättävä. Meidän sivistyksemme, niin roomalaisesta eroava kuin se onneksi oikeastaan onkin, on kuitenkin niin paljon sukua sille, että me helpommin voimme ymmärtää Juliusten, Flaviusten ja Antoninusten aikakauden ihmisiä ja tuntea paremmin heidän tunteitaan kuin niiden, jotka ovat eläneet tuhannen vuotta lähempänä meitä. Valtioelämän kuihtuminen cesarismin aikana teki tilaa rikkaammalle elämälle sosiaalisella alalla. Milloinkaan ei kai mikään aikakausi ennen meidän päiviämme ole tehnyt niin monta koetta tällä alalla ja tehnyt sitä niin riippumatta juurtuneista käsityksistä. Ne kaksi pääsuuntaa, jotka käyvät alituista taistelua niin historian kuin yksityistenkin povessa, ja joita silloin nimitettiin stoalaisuudeksi ja epikurolaisuudeksi, mutta jotka esiintyvät kaikkina aikoina eri nimisinä ja eri vivahteisina, filosoofisessa ja teoloogisessa asussa -- eivät ole kai milloinkaan esiintyneet niin selväpiirteisinä toistensa rinnalla ja toisiaan vastaan kuin cesarisessa Roomassa, eikä missään kai tarjoudu rikkaampaa alaa moraalipataloogisille kokeille kuin siellä. Epikurolaisuus ja stoalaisuus saivat molemmat tilaisuuden, käsissään maailman ohjakset, koetella edellytyksiään ja sovelluttaa johtopäätöksiään. Lihan evankeliumi ja kaiken siveellisyyden hylkäävä taide teki sen Neron aikana; stoalaisuus Antoninien.

Ehkä muutamista lukijoistani tuntuu, että olen kuvannut Neron liian valoisasti. Se kai johtunee siitä, että ottamatta lukuun puhtaasti yksilöllistä, jonka hyvin voi tuntea, mutta ei suoranaisesti kuvata, koska kuvauksen esineeltä puuttuu vertailukohtia ja kielenä sanoja siihen -- lukuunottamatta tätä en ole voinut löytää Neron luonteesta muita aineksia kuin niitä, joita löytää tuhansista kaltaisistamme. Ne ovat siellä, ja ne vaikuttavat enemmän tai vähemmän vahingollisesti, koska se siveellinen ilmakehä, jossa ne ovat, estää niiden kehittämästä tuhoamisvoimaansa. Tahdon heikkous ja nautinnonhalu ovat sangen tavallisia ilmiöitä; kauneudentunto ilmenee myöskin elämässä ympärillämme, vaikkakin suhteellisesti heikommassa määrässä kuin kreikkalais-italialaisten kansojen keskuudessa, ja se on oikeutettu ja onnea tuottava valta siellä, missä se toimii yhdessä siveellisten voimien kanssa. Mutta missä asian laita ei ole niin -- missä se yksinvaltiaasti esiintyy ihmisessä, joka on saanut vallan toimia mielensä mukaan, ja ympäristössä, jonka voitto on tämän ihmisen heikkouksien hyväkseen käyttäminen, ja aikana, jolloin taide on alennettu aistillisten nautintojen palvelijaksi ja ilma on täynnä itsekkäitä oppeja, jotka omaksutaan ihastuksella, koska ne lupaavat vapautusta taikauskon orjuudesta -- siellä voivat nämä ainekset, räjähdysaineitten lailla, joihin sytyttävä isku on sattunut, puhjeta vulkaaniseksi hävitykseksi. Kaligulan ja Domitianuksen kaltaiset olennot ovat ihmiskunnan kunniaksi harvinaisia ja ovat ne kai useimmiten vankiloissa tai hourujenhuoneissa; mutta Neroja _in petto_ löytynee useampia kuin aavistetaan. Ja tämä on ehkä se oppi, mikä voidaan saada tästä kuvasta.

Rooman muurien sisäpuolella oli samana päivänä sellaisia miehiä kuin Sofonius Tigellinus, Nero, Seneka, Trasea Petus ja Paavali tarsolainen, inhimillisen luonteen vivahteluja hekkuman saatanallisesta palvelijasta aina orjantappurakruunun ihanteen palvelijaan saakka. He ovat samana hetkenä saattaneet polkea Forumin kivitystä. Ja kun hoviepikurolaiset, jotka tekivät kauneuden yhtä riippumattomaksi siveydestä kuin myöhempi aika tahtoi tehdä uskonnon järjestä, viettivät hurjia juhliaan Palatinuksella, vaelsi sen ajan Ghettossa köyhä teltantekijä Kilikiasta, armeliaasti katsoen näitä lihan orgioita, siksi, että hän tunsi sen vallan omissa jäsenissään, ja syventyen lunastuksen syvään salaisuuteen: synnin hävittämiseen ja eksyneitten ihmisten palaamiseen todellisen kauneudenihanteen, luomisen esikoisen, henkisen ruumiin yhteyteen.

* * * * *

Eräässä Kapitoliumin museon salissa nähdään suunnattoman suuri patsas, joka esittää erästä Rooman keisaria. "Mutta sehän on Kristus, jolla orjantappurakruunun sijasta on diadeemi", kuulin kerran erään naisen huudahtavan. Hän lausui tässä sen, mitä moni lienee tuntenut tätä kuvaa katsellessaan. Sielun aateli ja hyvyys säteilevät näistä kasvoista: ne hymyilevät meitä vastaan, ja kuitenkin tahtoo näyttää siltä kuin tuo hymyilevä olisi mitannut inhimillisen tuskan syvyyden. Mutta ei ainakaan pintapuolisesti katsottuna hänen elämänsä osoita mitään vaellusta Golgatalle. Tämän miehen henkinen majesteetti ei kätkeytynyt orjan muotoon, ja jos purppuraviitta milloinkaan on sulkenut sisäänsä sisällistä sopusointua ja elämäniloa, niin oli se hänen, sillä hänen ratansa oli kauttaaltaan levollinen ja onnellinen, ja... sielun rauha oli viimeinen sana, joka kuultiin hänen huuliltaan. Mutta taiteilija, joka muovasi hänen kuvansa, lienee tiennyt, mitä äänettömiä kärsimyksiä tuotti epärehellisenä aikana olla rehellinen mies, henkisen pelkuruuden aikana olla henkisesti rohkea mies, olla ruhtinas, kun on ihanteellisia päämaaleja, ja pyrkiä vanhurskauteen ympäristössä, jonka itsekkäät tarkoitukset odottavat epähurskaudelta edistymistään.

Sen kuvan läheisyydessä, joka esittää Antoninus Piuksen piirteitä, nähdään marmorihahmossa kaunis mietiskelevä pojanpää ja sen vieressä suurempi patsas, joka näyttää, kuinka vuodet ja surut poistaessaan nuoruuden kauneuden, voivat lahjoittaa toisen katoamattomamman. Nämä molemmat taideteokset esittävät Markus Aureliusta, joka seurasi Antoninusta cesarin valtaistuimelle.

Se taulu, jonka keisariajan Rooma muodostaa, tarjoaa yli neljän vuosisadan kehysten sisällä harvoja välivaloja. Se muistuttaa maalausta, jonka mestari, tottuneena Italian ilmaan, vain säästäväisesti käyttää ylimenovärejä, himmeitä valoja ja puolivarjoja. Valo ja pimeys taistelevat siinä melkein taukoamatta keskenään, ja eri värit rajoittavat toisiaan vähentymättömän selkeästi ja varmasti. Rooman cesaristen aikakirjojen ensimäiset vuosisadat esiintyvät joko räikeissä luomavarjoissa tai säteilevässä valossa. Niiden aikojen miehet ja naiset tekevät samoin. Kaikkien luonne kuvastuu jyrkkänä. Kaikki ovat määränneet kantansa, valon tai pimeyden.

Ei senvuoksi, että siihen aikaan ei olisi ollut joukottain ihmisiä kuten nytkin, jotka pelosta tai periaatteitten puutteesta olisivat tahtoneet olla ulkopuolella taistelua; mutta siksi, että ei kukaan huomatussa asemassa oleva voinut tehdä sitä. Kun nämä lukemattomat arat tai vakaumusta vailla olevat ihmiset olivat kuulleet ylhäältä ratkaisevan sanan ja siten saaneet tietää, kuinka oli puhuttava ja toimittava, jotta pysyisi vallan ja armon suojassa, niin heidän joukostaan kohotettiin pahin rääkynä miehiä kohtaan, joilla oli omatunto, ja voimakkaimmat ihastushuudot kaikuivat, kun pyövelin miekka oli katkaissut rehellisen miehen pään.

_Comme il faut_ opinioonilla -- kaikki mitä keisari sanoi ja teki, oli "comme il faut" -- oli hirvittävä valta siihen henkiseen roskaväkeen, joka etsi hetken varmuutta ja tulevaisuuden mahdollisuuksiaan esiintymällä sen kätyrinä. Se roskaväki kihisi hovin vastaanottohuoneissa ja senaattorien saleissa, toreilla ja pylväskäytävissä, se osasi keskustelukäytöstavan ja osoitti epäilynalaiset. Jos huomattiin ajatuksen varjokin, jonka "hyvä käytöstapa" oli julistanut pannaan, silloin kävi hälinä kautta kätyririvien yhteiskunnan vaarasta ja Jupiterin häpäisemisestä. Se että harvoin puuttui epäilynalaisia, on paras todistus siitä, että aika ei ollut kokonaan mädäntynyt.

Mutta keisari on kuolevainen ja valtaistuin voi tulla vapaaksi, eikä jälkeläistä tiedetä. Kun sellaista sattuu, tapahtuu _comme il faut_ opinioonissa äkillinen muutos. Tuo niljainen hirviö, joka paisui ja laajeni, kunnes se oli karkoittanut kaiken kunnon ja kunnian julkisesta elämästä ja kaiken rehellisyyden ja luottamuksen seurustelupiireistä; se vetäytyy silloin aivan hiljaa mahdollisimman pieneen kokoon salaisimpaan soppeen, odottaakseen siellä huomiota herättämättä seuraavaa houkutussanaa.

Toissapäivänä oli Domitianus maailman hallitsija. Minne ikinä Roomassa meni, tapasi hänen nimellisiään riemuportteja, hopeapatsaita ja kultapatsaita, joilla oli hänen kasvonpiirteensä. Näistä ei oltu voitu saada kylliksi. Rooman vanhan muistorikkaan torin tila oli pieni; mutta _comme il faut_ opiniooni oli laskenut ja todistanut, että siellä kuitenkin oli tilaa kaikkein tärkeimmän ja oikeutetuimman kunniapatsaan pystyttämiselle: kuva Domitianuksesta hevosen selässä, ratsastajapatsas, jonka suunnattomassa suuruudessa tulisi voittaa kaikki sellaiset patsaat maailmassa. Ja taideteos saatiin aikaan ja paljastettiin riemulla.

Toissapäivänä vielä paistoi syyskuunaurinko kullatun imperaattorikuvan otsalle. Toissapäivänä vielä ylistettiin kaikissa ylhäisissä päivällispöydissä Falernon ääressä keisarin viisautta, joka oli antanut lain raskaan käden langeta stoalaisten filosoofien yli, näiden kiihoittajien, jotka kuvailemalla mahdottomia yhteiskuntaihanteita olivat levittäneet vaarallisia käsityksiä kansan keskuuteen ja huutamalla hyvettä ja itsenäisyyttä olivat panneet nuorten hulluttelijain päät pyörälle ja vietelleet heidät ihailemaan murhamies Brutusta, hyveilveilijä Katoa, korupuhuja Senekaa.

Mutta eilen oli tapahtunut jotakin. Domitianusta ei ollut enää. Ken olisi aavistanut sitä? Itse hovimiehet hänen ympärillään... Parthenius, hänen uskottunsa... ehkä keisarinnakin... He ovat tehneet sen pelastaakseen itsensä kuolemasta... Kyllin: hänet oli surmattu ja hän makasi verilätäkössä sänkykamarissaan.

_Comme il faut_ opiniooni oli eilen aamulla mykistynyt. Päivemmällä alkoi se jälleen saada ääntä, mutta sen ääni oli matala. Ihmiset, jotka vuosikausia olivat hautoneet kätkettyä vihaa ja käyneet siitä mielipuolisiksi, olivat, sanoman saapuessa tapahtumasta, heittäneet kaiken varovaisuuden ja alkaneet raastaa Domitianuksen riemuportteja ja patsaita. Eikä kukaan estänyt heitä. Ehkä olisi senvuoksi hyödyllisintä yhtyä riemuun tyrannin kuoleman johdosta. Mutta ehkä on hyödyllisempää säästää muutamia tunteja ilohuutoja.

Senaatti on valinnut Nervan keisariksi. Vanhan Coccejus Nervan, josta oli tehty se huomio, että hän vaikeni, kun juhlatilaisuuksissa purettiin närkästystä stoalaisia lavertelijoita ja roskaväen ystäviä kohtaan. Ajatteleppa, jos stoalaisilla nyt olisi toiveita? Täytyy olla valmistunut sellaisen mahdollisuuden varalle. Comme-il-faut-opinioonin jäsenet muistavat, että heillä itsekullakin on palatseissaan ja huviloissaan pieniä hyvin lukituita piilopaikkoja taideteoksille, joita ei aina voida näyttää. Siellä on muun muassa patsaita Zenosta, stoalaisen filosofian perustajasta, Kleanteksesta, Athenodoruksesta ja Katosta, Kornutuksesta ja Musonius Rufuksesta. Esille ne nyt ja sellaisille paikoille, että ne pistävät jokaisen vieraan silmään! Odotahan vielä kuitenkin hiukan! Mitä sanovat kaartinsotilaat? Kerrotaan levottomuudesta pretoriaanileirissä. Ehkäpä sotamiehillä onkin toinen keisariehdokas, saman kaltainen ja suuntainen kuin Domitianus! Paras panna Zeno ja Kornutus jälleen lukkojen taakse. Nyt vaeltavat pretoriaanit uhkaavin joukoin Palatinuksen kukkulalle. Onko Nerva hukassa? Ei, kaartilaiset ovat hyväksyneet senaatin vaalin, mutta sillä ehdolla, että sotamiehille ystävällisen Domitianuksen murhaaja jätetään heidän käsiinsä. Kuitenkaan ei olla vielä varmoja siitä, ettei käännettä tapahdu. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy kuulustella niiden comme-il-faut-opinioonin jäsenten mielipidettä, jotka samalla ovat suurimman tunnustuksen saavuttaneita pelkureja ja viekastelijoita, ja joilla on herkin vainu, niiden, jotka eivät milloinkaan kiirehdi eivätkä myös lyö laimin oikeata hetkeä.

Ne ovat nyt puhuneet. Ne ovat suun täydeltä pilkanneet ja kironneet Domitianusta ja hurskaasti kiittäneet korkeampia valtoja siitä, että despooti sai ansaitun palkkansa. Ne lausuilevat nyt tekoinnolla Musonius Rufuksen kauniita mietelauseita ja toistavat, melkein kyyneleet silmissä, Virgiliuksen säettä:

Kato, kätkeä ken voi nimesi, taikka sun, Kossus?

Asema ei siis enää ole epäselvä. Ja ilmanmuutos yhteiskunnan kukkuloilla näyttää pysyväiseltä, kun Nerva valitsee Ulpius Trajanuksen ottopojaksi ja jälkeläiseksi, miehen, joka on kasvanut aseitten keskellä ja sotilaan vilpittömällä vastaanottavaisuudella kuunnellut stoalaisten saarnoja muinaisroomalaisesta miehuudesta ja alttiudesta yleiselle hyvälle. Tästä lähin, ja niin kauan kuin tätä ilmaa kestää, on siis _comme il faut_ pysyä vapaana epikurolaisuudesta, joka tähän saakka oli kuulunut "hyvään tapaan"; leimata nautinto-oppi ihmiselle arvottomaksi ja yhteiskunnalle vahingolliseksi, merkitä sen kannattajat hekumoitsijoiksi ja ateisteiksi, jotka älkööt astuko taloon, joka on _comme il faut_, lähettää poikansa Zenon oppilaiden kouluihin eikä milloinkaan kyllästyä ihailemaan stoalaista ihannetta, miestä, joka sanoo ilkeälle tyrannille totuuden ja pysyy levollisena maailman pylväitten horjuessa.

Muutos, joka tapahtui Nervan astuessa valtaistuimelle, ei ollut laadultaan hetkellinen. Rooma sai kultakauden, joka kesti yli 80 vuotta. Jos saamme nimittää "maailmaksi" niitä Europan, Aasian ja Afrikan osia, jotka olivat Rooman valtakunnan rajojen sisäpuolella ja olivat osallisia kreikkalais-roomalaisesta sivistyksestä, niin voi sanoa, että maailmaa ei oltu milloinkaan paremmin hallittu eikä se ollut milloinkaan ollut onnellisempi kuin tällä aikakaudella. Vanhemman ja uudemman ajan valtioiden ruhtinasluettelot voivat tuskin näyttää sen vastinetta, joka alkoi Nervalla ja päättyi Markus Aureliukseen. Se että erinomaiset ominaisuudet menevät perintönä isältä pojalle, pojanpojalle ja pojanpojan pojalle, on harvinaista valtaistuinportaiden sekä ylä- että alapuolella. Nervan, Trajanuksen, Hadrianuksen, Antoninus Piuksen, Markus Aureliuksen loistavaa sarjaa ei voi ottaa todistukseksi tästä harvinaisesta ilmiöstä, sillä tässä oli jokainen edeltäjä adopteerannut jälkeläisensä. Vallanperimyksen määräsi valinta, eikä veri. Adoptiivikeisarikunnan ajatus kesti suurenmoisesti kokeensa, mutta siitä oli vähän hyötyä jälkimaailmalle, sillä kestävää laitosta siitä ei milloinkaan voi tulla. Tässä riippui se siitä satunnaisuudesta, että neljällä keisarilla peräkkäin ei ollut miespuolista jälkeläistä. Viidennellä oli poika. Tämän pojan valtaistuimelle nousuun loppui adoptiivikeisarikunta, sekä myöskin roomalaisen maailman kultakausi.

Aina siihen saakka oli _comme il faut_ opinioonin raskaana velvollisuutena ollut nimittää hyvää hyväksi ja huonoa huonoksi. Huvitti kyllä siihenkin aikaan useita kunniallisten miesten ja naisten tahraaminen. Mutta ajattele kuitenkin aikaa, jolloin sellainen ei kuulunut tunnustettuun hyvään tapaan, ja jolloin sitä paitsi uskalsi nimittää _un chat un chat et Rollin un fripon!_ Ajattele edelleen aikaa, jonka keisarilliset hallitsijat olivat kasvatetut tasavaltaisten periaatteitten mukaan! Kun keisari Markus Aurelius merkitsi päiväkirjaansa, mitä hän piti suurimpina hyväntekoina, joita hän oli poikavuosinaan saanut nauttia, niin kiitti hän myös lämpimästi sitä miestä, "joka opetti minut tuntemaan Thraseuksen, Helvidiuksen, Katon, Brutuksen; joka antoi minulle käsityksen siitä, millainen vapaa valtio on, missä on sääntönä kansalaisten luonnollinen tasa-arvoisuus ja samat oikeudet heille kaikille; joka antoi minulle käsityksen hallitsijavallasta, joka ennen kaikkea kunnioittaa kansalaisten vapautta". -- Ja kun hän samassa päiväkirjassa rakkaudella kuvasi jaloa kasvatti-isäänsä, niin hän kirjoitti muun muassa: "Minä kiitän jumalia siitä, että kasvatuksestani piti huolta ruhtinas ja isä, joka puhdisti sieluni itserakkaudesta ja ylpeydestä ja näytti minulle, että keisaripalatsissakin voi elää melkein yhtä yksinkertaisesti kuin vaatimaton kansalainen, osoittamatta senvuoksi vähemmän aatelia ja voimaa, kun tulee olla ruhtinas ja käsitellä valtion asioita."

Kokemus näyttää vahvistavan, että kasvatus, joka herättää nuoressa mielessä sellaisia elämänihanteita, voi olla hyödyksi niille, jotka ovat kutsutut valtion peräsimeen. Jos se kasvatus luo tasavaltalaisia valtaistuimelle, niin se on siten luonut ainoan pettämättömän parannuskeinon joukkojen tasavaltalaisuutta vastaan.

Se jyrkkä vastakohta -- päivänvalo yön pimeyden vieressä -- jonka Antoninien aikakausi muodosti Juliusten ja Flaviusten rinnalla, ei perustunut mihinkään ihmeeseen eikä uudestaluomiseen, vaan ainoastaan siihen, että ne yhteiskunta-ainekset olivat nyt vallalla, jotka ennenkin olivat olleet olemassa ja muodostaneet yhdistävän langan Gracchusten ajan ja keisarikunnan välillä, mutta jotka ennen olivat muodostaneet "epäluulonalaiset", "valtiolle vaaralliset", "jumalattomat", -- sillä jumalattomuudestakin heitä oli syytetty, ja sen olivat tehneet epikurolaiset, jotka eivät uskoneet muuhun kuin atoomeihin ja atoomiyhteyksiin ja atoomiyhteys ihmisen määräykseen olla nauttiva eläin! He olivat keisariajalla käyneet niin hurskasnaamaisiksi, nämä epikurolaiset siitä saakka kuin kävi hyväksi tavaksi tehdä vanhoja roomalaisia ja Zenon oppilaita ajometsästyksen esineiksi. He, epikurolaiset, eivät olleet -- lukuunottamatta varomatonta Lucretiusta -- milloinkaan käyneet roskaväen uskon kimppuun, vaan osoittaneet sitä kohtaan kaikkea valtion turvallisuudelle tarpeellista kunnioitusta, sekä myöntäneet jumalillekin hienomman atoomiyhdistyksen muodossa olevan olemassaolon ja varanneet heille taivaallisen asunnon, missä he häiritsemättömässä iäisessä rauhassa voivat

"juoda kuohuvia maljojansa, katseen kylmän tomuun luoda, jossa kulkee mainen kansa",

jotavastoin stoalaiset tahtoivat ravita kansaa uskontoa hävittävillä aatteilla korkeimmasta olennosta, kaikkialla läsnäolevasta maailmanhengestä, jossa ihmissuvulla olisi orgaaninen yhteytensä, ja yhteiskuntaa tuhoavalla puheella vapaudesta, tasa-arvoisuudesta ja veljeydestä, vieläpä orjankin kutsumuksesta inhimillisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. -- Alas nuo korupuhujat, jotka kaikessa hullunkurisuudessaan ovat vaarallisia! se oli ollut sotahuuto Juliusten ja Flaviusten aikana. Noilla vaarallisilla korupuhujilla oli valta Antoninien aikana. Ja ne eivät osoittautuneet lainkaan vaarallisiksi. Eivät edes pahalle, huolimatta kaikista heidän kauniista kokeistaan edistää hyvää.

Kolmekymmentäviisi vuotta oli kulunut Antoninien aikakautta, kun eräs kalpea, kaunis kymmenvuotias poika -- hän, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Markus Aureliuksena -- sai eräältä opettajaltaan kreikkalaisen kirjan ja kehoituksen lukea se. Kirjan oli kirjoittanut muuan Arrianus ja sisälsi se erään entisen orjan oppeja ja mietelauseita. Tästä orjasta oli myöhemmin vapaana miehenä tullut stoalaisen filosofian opettaja ja hänen nimensä Epiktetos oli käynyt hyvin kuuluisaksi.

Kirja teki syvän vaikutuksen pojan mieleen. Se ei olekaan kummallista. Muuan kristitty erakko, pyhä Nilus, sattui myöskin erään kirjan kautta tutustumaan Epiktetokseen. Luultavasti hän ei tiennyt alkaessaan lukea teosta, että se oli pakanan kirjoittama; mutta hän käytti sitä sitten, sanoi hän, todellisen kristinuskon oppikirjana. Epiktetos on tälläkin vuosisadalla vahvistanut ja lohduttanut erästä jaloa miestä: neekeriorjaa Toussaint l'Ouverturea, Haitin vapaudensankaria, Bonaparten kostonhimon uhria.

Epiktetos oli frygialainen orja, keisari Neron tunnetun suosikin Epafrodituksen oma. Hänen herransa, joka oli kaikkien roskaväkiluonteitten lailla taipuvainen ryömimään ylempiensä edessä ja katkeroittamaan alempiensa elämän, pahoinpiteli häntä kerran mitä väkivaltaisimmalla tavalla. "Jos lyöt minua niin kovaa, niin murskaat ehkä jalkani", sanoi Epiktetos. Konna jatkoi lyömistään ja murskasi hänen toisen jalkansa. "Sanoinhan, että niin kävisi", virkkoi vain kidutettu pyövelilleen. Sittenkuin hän oli vapautettu orjan siteistä, perusti hän koulun ja saavutti maineen stoalaisena tapainopettajana. Hän ei saarnannut kapinaa, vaan kärsivällisyyttä ja alistumista; mutta siinä välinpitämättömyydessä maallista loistoa ja ylhäisyyttä kohtaan, jota hän teroitti mieliin, ja siinä äänettömässä ylenkatseessa, jota hänen esitelmänsä henkivät kaikkea halveksittavaa kohtaan yhteiskunnan kukkuloillakin, piili vaara yhteiskunnan olemusta kohtaan, niin arveltiin, ja Domitianus karkoitti filosoofin Roomasta. Hän eli senjälkeen Nikopoliksessa Epiruksessa. Domitianuksen kuoleman jälkeen hän sai oppilaita kaikista maailman ääristä, ja sittenkuin keisari Hadrianus oli lahjoittanut hänelle ystävyytensä, pidettiin hyvään tapaan kuuluvana ihailla häntä. Hänen kuoltuaan myytiin hänen tavattoman kehnot huonekalunsakin korkeista hinnoista. Hänen huono savilamppunsa huudettiin 3,000 drakmista.

Kirja, joka sisälsi Epiktetoksen oppeja, teroitti kymmenvuotiaan ehkä jo synnynnäistä sisäisen puhtauden tuntoa. Tämä tunne hallitsi sitten Markus Aureliuksen koko elämää. Hän oli tuskallisen tarkka siitä, että hänen sielunsa nerous liikkuisi lumivalkeiden verhojen sisällä.

Poika luki stoalaisista kirjoituksistaan:

"Terveys, kunnia, halu, rikkaus, sairaus, häpäisy, tuska, köyhyys ovat ulkonaisia etuja tai ulkonaisia vastuksia, joilla tai joita ilman voi saavuttaa täydellisen onnen, sillä sen antaa alistuminen Jumalan tahtoon."

"Kaikki ihmiset ovat jumalallista syntyperää ja senvuoksi samanarvoisia. He ovat kaikki määrätyt olemaan järjellisiä olennoita ja ovat samojen henkisten ja luonnollisten lakien alaisia. Koko ihmiskunta on yksi kansa, koko maailma yksi valtio, jonka hallitsija on Jumala ja jonka hallitusmuoto on iankaikkinen maailmanlaki. Kun olemme päässeet niin pitkälle, että emme milloinkaan napise tätä lakia vastaan, silloin olemme saavuttaneet todellisen vapauden ja järkähtämättömän sielunrauhan, silloin emme ajattele itseämme muutoin kuin koetellaksemme itseämme, ja silloin täytämme ilolla velvollisuutemme ihmiskuntaa ja isänmaata kohtaan, kaikkia veljiämme ja sisariamme kohtaan."

Kuinka usein ovatkin sellaiset sanat olleet "helisevää vaskea ja kiliseviä kulkusia"! Mutta jos niiden arvo senvuoksi alentuisi, niin minkä arvon saisivat silloin vuorisaarnan totuudet?

Kun poika luki isänmaansa aikakirjoja, huomasi hän, että stoalaiset opit olivat todellakin antaneet jotakin elämälle. Kuolevan vapauden viimeisten kouristusten aikana, sen paheitten hirvittävän karnevaalin aikana, joka kulkee Rooman keisarihistorian ensimäisen vuosisadan halki, oli miehiä -- ja ne kuuluivat Stoan kouluun --, jotka näyttivät hänelle inhimillisen luonnon aatelin ja muuttumattomasti kuolemaan saakka noudattivat velvollisuudentunnon käskyjä. Elävä esimerkki vaikuttaa enemmän kuin sana. Tuleva keisari oli vasta kaksitoistavuotias, silloinkuin hän lupasi itselleen, että hän koettaisi elää kuten stoalainen filosofia opetti ja niinkuin todelliset stoalaiset olivat eläneet. Elinajaksi sitova lupaus tulee tavallisesti liian aikaisin pojan huulilta. Tällä kertaa se pidettiin. Peljättävä on lupaus, joka velvoittaa kääntymään pois kaikesta maallisesta ilosta ja etsimään vain (käyttääksemme kristillistä lausumatapaa) Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta! Markus Aurelius uskoi, kuten stoalaiset yleensä, että sielunrauha olisi pidetyn lupauksen hedelmä. Niissä kuvissa, joita museoissa on hänestä, on hänen kasvonpiirteissään tuskallisen surumielisyyden leima. Mutta hänen otsansa on päivänpaisteinen. Hyveen _palkkana_ hän ei ollut vaatinut sitä rauhaa, joka voi sulostuttaa kärsimystä. "Vaatia hyveestä palkkaa", kirjoitti hän kerran, "olisi samaa kuin silmä vaatisi palkkaa siitä, että se näkee, ja jalka siitä, että se käy. Ihmisen tulee tehdä hyvää sisällisestä tarpeesta, kuten viiniköynnös synnyttää rypäleensä vaatimatta korvausta siitä".

Markus Aurelius oli 40 vuotta vanha noustessaan valtaistuimelle. Filosoofi osoittautui kelvolliseksi ruhtinaaksi. Hän paransi lainsäädännön ja oikeudenkäytön, laajensi valtakunnan kulkuneuvoja, edisti tieteitä, lisäsi hyväntekeväisyyslaitoksia, käytti Rooman aseita voitokkaasti sen vihollisia vastaan, antoi senaatille laajennetut oikeudet, oli ankara lahjomista ja mielivaltaista vallankäyttöä kohtaan, ja hänen sanottiin olleen kaikkien sorrettujen turva. Hänen "sanottiin" olleen ja hän tahtoi olla sitä; mutta kuinka paljon vallitsevasta sorrosta tulee ruhtinaan tietoon? Mitä suurempi valta hänellä on, sitä vähemmän hän tavallisesti saa tietää. Ollen varovainen lahjoja antaessaan, jotta ei olisi niillä vahingoittanut, lahjoitti Markus Aurelius kuitenkin hallitsijarahoistaan loput, joita hän ei yksinkertaiseen elintapaansa tarvinnut.

Hän alkoi jokaisen aamun rukouksella ja lopetti päivän itsetutkimuksella.

Ollen tunteellinen, herkkätuntoinen, johon näkemänsä kehnous vaikutti tuskallisesti, täytyi jokaisen päivän, minkä hän eli, tuottaa hänelle piinapenkin tapaista kidutusta. Mutta hän ei tahdo tuntea katkeruuden varjoakaan ihmisiä kohtaan, jotka valmistavat hänelle kärsimyksiä. Hänen kirjoittamistaan itsetutkisteluista huomaa, että hän itsepintaisesti piti heitä vain heikkotahtoisina veljinä, joita oikealle tielle viemään tarvittiin vahvauskoista kättä, ja kun hän tunsi kiusausta tuomitsemaan ankarasti toista, sanoi hän itselleen, että hän itse oli hairahtunut ja tarvitsi anteeksi antoa. Kiittämättömyyttä hän oli usein saanut osakseen; mutta, kirjoittaa hän, ei ole mitään oikeutta vaatia kiitollisuutta; kun sitä saa, niin se on Jumalan lahja. Kiittämättömille täytyy yhä tehdä hyviä töitä; pahansuoville ja vihollisille tulee antaa anteeksi. Hänen ympäristössään ja laajoissa piireissä ulkopuolella kävi kauhunhuudahdus, jota seurasi mitä ankarimpia soimauksia, kun hän armahti kapinoitsijat, jotka olivat tahtoneet riistää häneltä diadeemin. Sehän oli kavaltajien palkitsemista! Keisari vastasi, että hänen kohtalonsa oli Jumalan kädessä; että Rooma voi saada paremman ohjaajan, jos hän itse poistetaan, ja että ei ole mikään taito antaa anteeksi, kun rikos ei ole suuri.

Epiktetoksesta Markus Aurelius eroaa siinä, että hän, edellisen pitäessä ihmistä voimakkaana tekemään itsensä kohtalosta riippumattomaksi, on sitä enemmän vakuutettu hänen heikkoudestaan. Voittaessaan kiusaukset vihaan, kärsimättömyyteen, suruun, levottomuuteen tai toivottomuuteen, jotka tahtoivat vallata hänet, hän uskoi, että ei saanut siihen voimia itseltään, vaan kaiken voiman yliluonnollisesta lähteestä.

On vaikeata uskoa terveeseen toimintakykyyn siinä, missä toivoa puuttuu. Stoan oppilaat olivat säännöllisesti toimintavoimaisia miehiä, jotka tunsivat velvollisuudekseen vaikuttaa yhteiskunnan ja yksityisten hyväksi; mutta he varoittivat tekemästä sitä menestyksen toiveesta. Toive voi pettää; mutta velvollisuus on joka tapauksessa jäljellä. Pysyväistä yhteiskunnan parannusta ei voida saada aikaan ilman yhteiskunnan jäsenten parannusta, ilman heidän mielenlaatunsa ja ajatustapansa muutosta. Mutta kuka kuolevainen uskoo kykenevänsä siihen? Markus Aurelius ei tahtonut kadottaa toivoa siitä, että ainakin pienellä alalla sellainen toiminta oli mahdollinen. Mutta hän näki myöskin toiveista luopuvan mahdollisuuden. "Tee ihmiset paremmiksi, jos voit!" kirjoittaa hän; "ellet, niin muista, että sinulle on annettu kärsivällisyys, jota sinun tulee käyttää heidän hyväkseen. Lukemattomia vuosisatoja ovat kuolemattomat jumalat kärsineet ihmisten mielettömyyksiä, vieläpä tehneet heille runsaasti hyviä töitä. Mutta sinä, jolla on niin lyhyt elämänaika, oletko jo väsynyt, joko kärsivällisyytesi on lopussa, vaikkakin itse olet puutteellinen olento, joka tarvitset Jumalan kärsivällisyyttä? Jos muistat, että meidän kaikkien tulee kohta kuolla, niin sinulle käy helpommaksi rakastaa vihollisiasi. On olemassa vain yksi asia, jolla on todellinen arvo: noudattaa totuutta ja oikeutta ja elää suuttumatta valhettelevain ja väärämielisten ihmisten joukossa".

Markus Aureliuksen jumalanpelko oli epäilykselle altista uskoa. Hänen kirjoittamiensa rivien välistä lukee, että sillä, millä ennen kaikkea oli merkitystä hänelle: elämällä henkisessä puhtaudessa, velvollisuuden täyttämisessä ja rakkaudessa, täytyi olla hänelle pysyvä arvonsa, _joskin_ hänen uskonsa Jumalaan ja ihmissieluun jumalallisesta lähteneenä olisi harhakuva. Hän oli liian rehellinen ummistaakseen silmänsä niiltä mahdollisuuksilta, jotka avautuvat mietiskelevälle mielelle, ja hän oli siveellisesti liian herkkätuntoinen, rakentaakseen sen dogmien ja järjestelmien horjuvalle pohjalle. Hän kieltäytyi, yksinäisessä taistelussaan ihanteen puolesta, siitä mielen lohdutuksesta ja ajatuksen levosta, jonka miellyttävän metafysiikan valitseminen ja siihen perehtyminen antaa. Velvollisuutta ei saanut tehdä metafysiikasta riippuvaksi. Kuinka syvästi hän tästä kieltäytymisestä kärsikin, niin hänen päiväkirjamuistiinpanonsa, hänen teoksensa "Puheluja itseni kanssa" ovat saaneet senkautta yleisinhimillisen arvon. Ne voivat ylentää ja lohduttaa jokaisen mieltä, lahkoon ja kirkkoon katsomatta; ja ne ehkä säilyttävät tulevinakin vuosisatoina paikkansa kirjojen joukossa, joita kannattaa nimittää "sielun lääkkeeksi".