Kuvauksia ja unelmia: Valikoima kertomuksia by Runeberg, Fredrika Charlotta Tengström

KUVAUKSIA JA UNELMIA

VALIKOIMA KERTOMUKSIA

Kirjoittanut Fredrika Runeberg.

Suomensi Ilta.

Ensimmäisen kerran julkaissut G. W. EDLUND 1900.

SISÄLLYS:

Siv. Aikyn...................................1 Simrit..................................9 Manalan neito..........................19 Salik Sardar Khaanin puoliso...........27 Kielo..................................48 Tuulahdusten leikki....................51 Köynnöskasvi...........................55 Intiaanin nainen.......................59 Suomenvaimo Saimaanniemellä............63 Kamtshatkalaisen vaimo.................70 Hildred................................75 Odaliski...............................84

AIKYN.

Hiljaa lauloi iltatuuli univirttänsä laineelle, joka laskeusi levolle. Koivujen lomasta välkähti auringon luoma pitkä, väräjävä valojuova järven pinnalla. Ylt'ympärillä seisoivat kukkaset, kastehelmet lehdillään. Hiljaa humisten laskeusi lepo yli maan.

Uinuiko nainen rannalla? Ei hän itsekään tiennyt, mutta unta hän näki.

Hänen vieressään seisoi enkeli. Nainen nousi tarjotaksensa enkelille kukkaa kädestään. Se oli ruusu, ruusu tumma ja hehkuva, mutta lehdillä näkyi vain muutamia harvoja kastepisaroita. Siltä ainakin näytti.

Ankaraksi kävi katse enkelin. "Tunnetko minua?" kysyi hän. "Minä se olen, joka kokoan kaikki naisen sydämen syvyydestä vuotaneet kyyneleet. Niistä tulee helmiä, joilla taivaan saleja koristetaan. Toisetkin enkelit tuovat sinne koristeita: rubiineja synnyinmaan edestä vuodatetusta sydän verestä, äidin valvontain ja isänhuolten helmivöitä ja moninaisia kalleuksia taivasta varten, kukin laatunsa mukaan. Mutta, vaimo, vitkaan maksat verosi sinä. Katso kuinka harvoja pisaroita ruusulla näkyy. Aikoja on ollut, jolloin sinäkin suoritit täyden mittasi, mutta pitkään aikaan et enään ole sitä tehnyt. Olen ollut kohtaasi kärsivällinen. Nainen, luuletko yksin saavasi veroasi välttää? Riennä kyynelmittaasi täyttämään sinäkin!"

Timanttimaljaan vierivät nyt pisarat ruusulta, mutta voi, ne melkein katosivat sen pohjalle, niin vähän niitä oli.

Vavisten lankesi nainen polvillensa. "Valoisa tytär taivaan, armahda maan heikkoa lasta! Elä ankarasti veroasi vaadi! Jos täytynee mun kyyneleillä korvata sydämeni rikkaus, sen kyyneleettömyys, oi, silloin lannistuu sieluni."

"Katso", sanoi enkeli, "mitta on täytettävä, vielä puuttuu paljon."

Vielä kerran vavahti nainen: "Valoisa enkeli, salli mun samota kautta aikain etsiäkseni kyyneleitä, suo vaeltaani päivän maihin, pohjolan jäihin, salli etsiäni, ehkä löydän jonkun huomaamatta vierähtäneen kyyneleen, jolla voisin mittaani edes osaksi täydentää! Liian vähän olen vielä itse veroa suorittanut, jotta kykeneisin yksin maljaa täyttämään." Hän katsahti ylös lukeaksensa enkelin kasvoista vastauksen, mutta silloin lankesi auringon viimeinen säde värähdellen yli vetten ja sattui hänen silmäänsä. -- Enkeli oli kadonnut.

Mutta katso, naisen sydän on etsinyt kätketyt kyyneleet, huomaamatta maahan vierähtäneet. Tahdotko nähdä niistä muutaman, hyytyneen pisaran maasta pohjolan pimeillä perillä? Ehkä sitten haluat nähdäksesi jonkun polttavan kuumankin päivän mailta?

Tunturilla raivoaa lumimyrsky. Ei saata ihmissilmä aueta sen pauhaavaa pyörrettä katsomaan. Helpompi venosen kulku kautta Jäämeren hurjan aallokon, myrskyn jääkappaleita vaahtona viskellessä, kuin nyt poron matka kautta lumen aaltomaisten syvyyksien. Muukalainen matkustaa yli tunturin. Ei edisty matka. Poro pysähtyy, muukalainen pysähtyy, opas pysähtyy. Missä löytänee muukalainen oppainensa suojaa? Haudanneeko lumimyrsky heidät helmaansa? Syönevätkö sudet heidät suuhunsa?

Vähän savua näkyy lumimeren pinnalla, nietoksen harjalla. Sen alla on ihmis-asunto. Muukalainen ja opas raivaavat tiensä sinne. Myrsky viskaa heidät kumoon. He auttavat toisiansa jalkeille. Vähitellen saavuttavat he teltat.

Siellä on valoa, siellä juhlitaan. Hylkeenrasvalamppu loistaa, häitä vietetään. Isä on myönyt nuoren, nelitoistavuotiaan Aikynin kierolle Mirganille.

Muukalainen astuu sisään. Sisällä on lämmin. Virtana syöksee lämmin ulos ovesta, mutta katoaa lumituiskuun. Saako muukalainen suojaa?

Mitä tekee vieras tunturilla? Vieras on kai suuri herra, jolla on paljon papereita, on ehkä tsaarin jälkeen valtakunnan ylhäisin mies? Aikooko hän lukea porot verottaaksensa Samojeedeja? Muukalainen sanoo tahtovansa oppia Samojeedein kieltä. Tahtooko hän loitsia pois porot tuntureilta?

Aikyn astuu esiin lattialle. Hän kumartaa kerta toisensa jälkeen syvään, maahan saakka. Hän laulaa, katse nöyrästi maahan kiinitettynä:

"Minne poloista viedään? Täytyykö hänen lähteä pois, pois vieraaseen kotiin? Lähteäkö täytyy pois kodista kultaisesta, isän ja äidin luota?

Oi isäni, miksis möit hänet, valkean peurasi? Hän olisi tahtonut hyväksesi tehdä työtä päivät, tehdä yöt. Olisihan hän toki ollut sen arvoinen, kuin minkä elantonsa sulle maksaa.

Jää hyvästi, isäni, joka olet ollut mulle lempeä! Jää hyvästi, äitini! Ellös sure sydämestäsi vuotanutta kyyneltä! Jää hyvästi, veikko! Oi, miksis et suojellut turvatonta? Jää hyvästi, sisko! Oi, sinäkin koito kasvat naiseksi!

Niin mua koissa kasvatettiin, kuin olisin ollut poika ja olinkin vain tyttö raukka. Nyt täytyy lähteäni pois miehen palvelijaksi. Hyvästi, herttainen koti!"

Taas kumarsi Aikyn kierolle Samojeediile niin syvään, että otsansa kosketti lattiaa.

"Sinä, herrani, Aikynin valtija, ellös poloista muserra, vaikka sen sallisikin valtasi. Elä palvelijatartasi halveksi. Suo hänen kasvoissasi nähdä lempeä isäntä. Elä ole Aikynille ankara, elä hänelle haastele, kuin hangelle haastelee lumimyrsky. Ei niin viisasta, ett'ei erehtyisi, mutta parhaan kykynsä mukaan tahtoo Aikyn toimia. Elä vihastu, jos vastaasi rikkoisin."

Päiviä kului. Muukalainen seurasi mukaan Mirganin kylään ja viipyi siellä monien telttojen keskuudessa. Hän oppi Samojeedein kieltä ja kuuli, kuinka mies puhui Aikynille, kuin hangelle haastelee lumimyrsky. Hän näki Aikynin tekevän työtä ahkerammin kuin orja. Mutta ei koskaan saanut hän kokea edes sen vertaa ystävällisyyttä kuin orja.

Muukalainen sanoi miehelle: "Ole vaimollesi lempeä! Elä hennolle olennolle sälytä työtä, joka olisi itsellesikin liian raskasta. Kohtele häntä ystävällisesti. Hän on ihminen, kuten sinäkin."

"Olisinko ottanut vaimon ja kalliisti maksanut hänestä kolmekymmentä poroa, ellen olisi tahtonut veden-ja puunkantajaa ja askareitten toimittajaa?" Sitten heitti Mirgan Aikynille järsityn luun. "Tuoss'on, koska herra puolestasi puhuu. Muuten olisit saanut olla rimatta vielä päivän. -- Vaimoko ihminen? Hyi, saastainen elukka!"

Muukalainen virkkoi Aikynille hangella: "Sydäntäni kirvelee nähdessäni sinua, noin nuorta ja soreata, pidettävän pahemmin kuin orjaa."

Lempeästi nosti Aikyn silmänsä ja katsahti muukalaiseen: "Vieras, oletko vaimosta syntynyt"? Eikö omassa maassasi ole naisia, koska minua säälit? Eihän oloni ole muitten naisten oloa tukalampi. Sellainenhan on kohtalomme."

"On kotimaassani naisia, mutta he ovat toki ihmisiä. Tule, Aikyn, seuraa minua! Vien sinut kotimaahani, sinä opetat mulle Samojeedein kielen oikein perin pohjin ja vaikka sinun sielläkin täytyisi palvelemalla elatuksesi ansaita, ei sinua ainakaan rääkättäisi."

Vakavasti vastasi Aikyn: "Vaikeata on kärsiä rääkkäystä. Heikon naisen pehmyt iho kaihtii keihäänterällä piirtelemistä. Hänen sielunsa säpsähtää aina ankaraa sanaa. Mutta se tulee siitä, että hän on heikko, että hän on huono. _Num_ on hänet sellaiseksi tehnyt. Ei saa poro valittaa, että ihminen sitä pieksee, ei saa pyy valittaa, että sitä satimeen pyydetään, eikä saa vaimokaan valittaa, että hän on orja. Niin on säädetty. Onhan Mirgan minut kalliisti ostanut. Eikö hän saata teurastaa poroansa, eikö hän saata koiraansa lyödä, eikö hänellä ole oikeutta tehdä ostetulla omaisuudellaan mitä vain tahtoo? Ei Aikyn ole varas. Ei hän aijo pettää Mirgania ja viedä pois Mirganin ostamaa vaimoa.

Tahtooko vieras viedä mukanaan jonkun, joka opettaa häntä puhumaan Samojeedein kieltä? Aikynin kotona on poika, pyydä häntä tulemaan. Hän tulee mielellään, sillä komein kohtalo olisi hänestä nyt vain hangella makaavan tunturihiiren arvoinen. Hän lähtee minne tahdot, hän on mennyt mies. Sen jälkeen kuin Aikyn myötiin on hänestä yhdentekevää, kuinka kurjaksi elämänsä käy. Mutta sinun kanssasi hän lähtee, sillä olet ollut Aikynille ystävällinen."

Kaksi kertaa oli telttoja siirretty ja muukalainen tuli uudelleen Mirganin kylään. Hän oli nyt matkalla kotimaahansa takaisin ja mukanansa oli nuori Samojeedi Aikynin kodista.

Taas muukalaisen sydäntä ahdisti, kun hän näki Aikynin kärsivän. Hän huomasi hennon varren täyteen uurretuksi keihäänpiirtämiä arpia, näki kalpeat, kuopalle laihtuneet posket, kumaran käynnin. Orjana hän oli nähnyt vaimon olevan kaikkialla, missä oli samoillut, mutta kuitenkin liikutti häntä enimmin Aikynin kohtalo.

Porot seisoivat jo valjaissa, kohta oli lähdettävä. Mirgan oli metsästämässä. "Tule, Aikyn! Maksan Mirganille kolmekymmentä poroa lunnaiksi sinusta, niin pääset vapaaksi. Osto-orjansa olet, etkä vaimonsa. Tule, Aikyn! Ystäväsi, nuorukainen, seuraa minua. Kotimaassani opit tuntemaan Jumalan, siellä tulet nuoruutesiystävän vaimoksi, siellä tulet ihmiseksi."

Aikynin silmät säteilivät, mutta hän ei virkannut mitään.

Silloin sanoi nuorukainen: "Pyysin Tadibéetä (tietäjätä) kysymään hengiltä. Sanoin: "ovat ottaneet valkoisen peurani ja myöneet sen toiselle, joka ei tahdo siitä luopua. Maksan hänelle, minkä hän on maksanut, enkä valkoista poroani ryöstä."

Tadibée kysyi hengiltä, löi rumpuansa, kuunteli henkien vastausta. He vastasivat:

"Pyydä nuorukaista jättämään telttaan poron lunnaat ja viemään se pois, niin se on jälleen hänen omansa."

Vielä kirkkaammin säteili Aikynin silmä, mutta uudelleen loi hän katseensa maahan ja sanoi: "Muukalainen, näin kertovat muinaistarumme. Eli ammoin Tadibée nimeltä Urier. Hän oli kaikista tietäjistä taitavin, kaikista ennustajista etevin, kaikista viisaista viisahin. Mutta maa oli hänestä huono, hän halasi taivaaseen. Niin käski hän molempia vaimojaan tekemään uudet vaatteet heille kaikille ja uudet valjaat poroille, eikä niihin saanut sekottaa mitään vanhaa. Urier nousi ahkioonsa ja molemmat vaimot nousivat kukin ahkioonsa ja porot vetivät heitä ylös kohden taivasta. Mutta Urier näki, että nuoremman vaimon poro ei jaksanutkaan kohota ylöspäin, vaan ahkio painui yhä alemmaksi maata kohden. Tietäjä kysyi vaimoltansa ja tämä vastasi: "Ompelin pukuuni lapsen kapalosta ottamani nauhan. Se se minua maahan vetää. Salli mun palata."

Ja Urier antoi vaimonsa kääntyä takaisin, mutta toinen vaimo nautti tietäjän kanssa taivaan ihanuutta, ajoi sen vahvoilla poroilla, eikä koskaan kärsinyt riistan, eikä muun hyvän puutetta.

Muukalainen, olet viisas kuin Urier, ystävä, luonasi olisi taivas, mutta Aikynin puvussa on nauha lapsen kapalosta, hän ei saata sua seurata."

SIMRIT.

Mahtava kuningas Artasasta levähti kerran matkalla päivän Niinivessä ja hänen alamaisensa viettivät ilojuhlia sen johdosta, että kuningas heidän muureinsa sisällä viivähti.

Silloin astui esiin kahdeksan maan ihaninta impeä, koristettuina kullalla ja kalleilla kivillä ja loistaen yhtä paljon kauneudesta kuin komeudesta ja he tanssivat kuninkaan edessä.

Heidän lopetettuansa viittasi kuningas kaikista kauneimpaa heistä tulemaan kuninkaallisen istuimen eteen. Neito tuli, polvistui ja painoi kunnioittavasti otsansa käsiinsä.

"Ken olet, maasi ihanin tytär?" kysyi kuningas.

"Onnekas olkoon kuninkaan elämä!" vastasi impi. "Palvelijattaresi on Moabilaisen, Bosnai vainajan, ainoa lapsi."

Kuningas puhui edelleen: "Rikkautta omistat enemmän, kuin sydämesi toivoakaan voi, sillä isäsi suunnattomat aarteet ovat kuulut ympäri maan. Minkä armon haluaisit minulta pyytää?"

"Kuninkaan autuus ijäti kestäköön! Uskaltaako palvelijattaresi toivoa kuninkaan suvaitsevan kuulla hänen rukoustansa?"

"Anomuksesi olkoon täytetty jo ennenkuin sen lausunutkaan olet, sä seudun kaunehin kukka. Tahdotko valita puolison itsellesi maan jaloimpien joukosta? Waikka kuninkaan oman pojan valitsisit, saat hänet omaksesi, sen vannon. Eli halajatko valtaa ja kunniaa? Laaja, kuni auringon, on Artasastan valta. Hän antaa sulle mitä vaadit, sillä olet löytänyt armon hänen silmäinsä edessä."

"Kuninkaan olkoon kunnia ja ylistys! Woitto ja valta häntä aina piirittäköön! Halpa on osa, jota palvelijattaresi pyytää. Anna, oi kuningas, hänelle puolisoksi Israelilainen Bani, joka esihuoneessasi palvelee!"

Kuningas rypisti kulmakarvojansa ja sanoi: "Bosnain tytär, kuninkaan hyvyys on pyhä. Kauneutesi ja rikkautesiko annettaisiin vankeuden lapselle, yhdelle niistä, jotka kuninkaan armosta ovat saaneet luvan palata kotimaahansa, hävitettyä kaupunkiansa rakentamaan? Sinäkö, maasi jaloin tytär! Isäsi suku hylkäisi sinut!"

"Rohkeneeko palvelijattaresi puhua?"

"Puhu!"

"Tämä Bani on kasvanut isäni talossa. Tyttären sielu on häneen kiintynyt, kuin viiniköynnös puuhun. Ken voi heitä erottaa molempia vahingoittamatta? Palvelijattaresi suku ei tahdo antaa häntä vankeuden lapselle. Mutta katso, oi kuningas, sinun tahtosi on heidän lakinsa ja lakisi on pyhä. Palvelijattaresi tietää, että sanasi on vankka vuori."

Kuningas käski kutsua sisään Moabilaisen Bosnain veljen. Tämä saapui heti ja heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen.

"Artasasta käskee sinua antamaan veljesi tyttären puolisoksi Israelilaiselle Banille ja maksamaan hänelle neidon perinnön viimeiseen ropoon asti ja antamaan immen estämättä seurata Bania tämän kotimaahan, jonne kuningas on sallinut hänen lähteä omaistensa luo."

"Kuulen ja tottelen," vastasi mies ja lähti kuninkaan käskyä täyttämään.

Mutta Bosnain tytär meni kotiansa ja sulkeutui kammioonsa, jossa heittäytyi polvillensa ja kiitti Israelin Jumalaa, joka oli häntä auttanut.

Hänen vanha hoitajansa, joka oli häntä kotiin saattanut, oli jo matkalla ehtinyt saada tietää mitä kuninkaan luona oli tapahtunut ja juoksi nyt Banille ilmoittamaan hänen onneansa.

"Nyt," huusi vanhus riemuiten, "nyt saamme viedä sydämeni tyttären isäimme maahan ja kaikki hänen rikkautensa tulevat omiksesi, sieluni poika!"

Tajuttuansa vanhuksen tarkoituksen pyysi Bani häntä anomaan Simritiltä tilaisuutta kahden kesken keskusteluun.

Kun sitten Simrit ja Bani tapasivat toisensa, sanoi Bani: "Simrit, oi Simrit, onko minun uskominen mitä hoitajasi mulle sanoi? Tahtoisitko todellakin sinä, isäsi tytär, seurata köyhää ja halveksittua vankia?"

Simrit punastui, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "Bani, olen puhunut puolestamme. Tiesin tahtovasi minut omaksesi, mutta olevasi toivoton. Nyt olen sinun."

Bani otti Simritin käden molempiin käsiinsä, mutta vaikeni. Wiimein virkkoi hän: "Kiitos, oi Simrit, tästä suloisesta hetkestä. Mutta katso, en kuitenkaan saata hyvyyttäsi niin väärinkäyttää. Huomenna lähden kotimaahani. Siellä teen työtä kansani hyväksi. Mutta sinä, Simrit, et saa mua seurata. Täällä olet arvossapidetty. Täällä on sulla ystäviä. Maasi ruhtinaat sinusta kilpailevat. Voi, meillä olisit muukalainen, siksi sinua siellä hyljättäisiin, kun taas täällä vankeuden lapsia halveksitaan. Jää tänne kunniaan ja rikkauteen!"

Nyt nosti Simrit silmänsä, kohotti päänsä korkealle ja sanoi: "Ei, Bani, sinun mukanasi tahdon seurata, sinun luonasi on kotini, täällä olen vieras. Jumalaasi olen kauvan palvellut. Hän on tuleva Jumalakseni ja kansasi kansakseni. Pyhittäkäämme omaisuudestani puolet Jumalan temppelille ja sinä olet oleva herrani."

Vuoden olivat Bani ja Simrit asuneet kaupungissa, joka oli tunnin matkan päässä Jerusalemista ja Bani oli kansansa päämiehiä. Ja Simrit oli istunut kammiossaan ja kehrännyt ja kutonut kallis-arvoisia kankaita, mutta nyt istui hän melkein koko päivän vaan lapsensa luona ja iloitsi sen kauneudesta. "Bani, oi herrani," sanoi hän usein miehellensä, "paljon hyvää on Herra mulle antanut. Kuinka taitaa sydämeni kyllin kiittää ja ylistää?" Ja kun toiset naiset, Moabilaisten, Kananealaisten ja muiden vieraiden kansakuntain tyttäret kaunisteleivat kultaisilla koristeilla ja somistivat tukkansa ja astuivat näin koristettuina kaiken kansan nähden, tahi tanssivat epäjumalainsa edessä, sanoivat he Simritille:

"Simrit, miksis yksin sulkeudut huoneeseesi? Katso, kylliksi olemme uhranneet, jättäessämme kodin ja ystävät seurataksemme vankeuden lapsia heidän hävitettyyn kaupunkiinsa. Eihän meidän tarvitse kaikista huveista kieltäytyä." Mutta silloin sanoi Simrit: "Olkaamme iloiset kukin omalla tavallamme. Mulla on iloa enemmän, kuin monella muulla." Muut naiset eivät kuitenkaan häneen suuttuneet, sillä hän oli lempeä ja nöyrä sydämestään, eikä toisia moittinut, vaikk'ei seurannutkaan heitä.

Mutta katso, silloin tuli käsky kaikille vankeuden lapsille Juudassa ja Jerusalemissa kokoontua Jerusalemiin ja joka ei kolmen päivän kuluessa tullut, hänen tavaransa piti hävitettämän ja hän itse seurakunnasta erotettaman.

Ja Bani siunasi poikansa ja sanoi vaimollensa: "Herra olkoon kanssasi, Simrit. Lähden Jerusalemiin."

Ja Simrit vastasi: "Herra suokoon sinun onnellisesti palata. Sydämeni on raskas."

Ja Bani meni ylös kaupunkiin ja istautui kaiken kansan kanssa Herran huoneen eteen.

[1] "Ja pappi Esra nousi ja sanoi heille, te olette rikkoneet naidessanne muukalaisia vaimoja ja lisänneet Israelin synnit.

[1] (Esran Kirja, 10 l, 10 v. ja eteenpäin.)

Niin tunnustakaat nyt se Herralle teidän isäinne Jumalalle ja tehkäät sitä, kuin hänelle kelpaa ja eroittakaat teitänne maan kansoista ja muukalaisista vaimoista.

Niin vastasi koko seurakunta ja sanoi korkealla äänellä: se pitää niin tapahtuman, kuin sinä meille olet sanonut.

Mutta kansaa on paljon ja on sade ilma ja ei voi ulkona seisoa, eikä tämä ole yhden eli kahden päivän työ, sillä meitä on paljon, jotka olemme siinä asiassa sangen suuresti syntiä tehneet.

Anna meidän päämiestemme koko seurakunnassa toimittaa, että kaikki, jotka meidän kaupungeissamme ovat naineet muukalaisia vaimoja, tulevat tänne määrättynä päivänä, jokaisen kaupungin vanhempien ja tuomarien kanssa, siihen asti kuin meidän Jumalamme viha kääntyy meistä tämän syyn tähden."

Mutta Bani istui liikkumatta, kuni ukkosen iskemänä, ei kääntänyt kättä, ei hievahuttanut huulta. Mutta kun kansa alkoi hajaantua, silloin hän nousi.

Näöltänsä oli hän kuin tulenliekki ja pukunsa liehui myrskyssä, mutta pitkä, kihara tukka riippui nyt suorenneena ympäri päätä ja virtana valui siitä vesi. Niin astui hän esiin pappein ja vanhimpain eteen ja sanoi: "Seis! Elkää harjoittako vääryyttä Herran, Israelin Jumalan, nimessä! Täytyykö viattoman kärsiä syyllisen rinnalla? Karkoitettakoon ne, jotka epäjumalain-palvelusta ja sopimatonta menoa ovat harjoittaneet, karkoitettakoon vaan. Mutta katsokaa! Mullakin on vaimona Moabilainen nainen. Ken ei hänen hurskauttaan ja jumalanpelkoaan tuntisi? Onko viaton karitsa petojen kera karkoitettava?"

Mutta silloin huusi kaikki kansa: "Miksi Banin suhteen yksistään tehtäisiin poikkeus, jotta Herran viha meitä hänen tähtensä kohtaisi?" Ja he huusivat ja melusivat niin, ett'ei Bani saanut puhua enempää. Viimein syöksi hän raivostuneena kotiinsa.

"Simrit," huusi hän heti sisälle tullessansa, lähtekäämme pois täältä! Pane kokoon omasi ja lapsen tavarat ja tarpeelliset talouskapineet. Aasit ja kamelit ovat pian valmiit. Matkustamme pois."

"Bani, oi herrani, miksis noin vihastut? Mitä on tapahtunut?"

Bani kertoi nyt Simritille, että muukalaiset vaimot ja lapset piti eroitettaman Israelin kansasta ja sanoi sitten: "Sinua en koskaan hylkää. Tahdon luopua isästä ja äidistä ja jäädä vaimoni luokse. Matkustamme vieraille maille".

Itkien polvistui Simrit ja rukoili Israelin Jumalalta voimaa. Sen jälkeen nousi hän ja sanoi: "Ei suinkaan, oi Bani, pidä sinun luopua kansastasi tullaksesi muukalaiseksi pakanain seassa vaimosi tähden. Katso! Olet kansasi päämiehiä. Minkälaista esimerkkiä näyttäisit, ettäs ensimmäisenä rikkoisit Herran käskyä? Katso, minä lähden. Anna mulle jotakin, jotta voisin elää ja kasvattaa poikasi, niin tahdon etsiä turvapaikkaa itselleni maasi rajaseuduilla, jotta näkisin uhrisavun Herran alttarilta ja tuntisin kukkien tuoksun maasi niityiltä. Sinä otat vaimoksesi jonkun Israelin tyttäristä ja pian unhotat Simritin. Katso, ei sovi minun valittaa, olenhan omistanut niin paljon. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi".

"Ensimmäisenä päivänä kymmenennessä kuukaudessa istui Esra pappi ja päämiehet heidän isäinsä seurakuntain seassa ja erottivat he niin pois kaikki muukalaiset vaimot ja heidän lapsensa seurakunnasta."

Bani oli tuskasta raivoissaan. He asettivat vahteja häntä vartioimaan ja Simrit ja hänen poikansa ja palvelijattarensa nostettiin kamelien selkään ja he saivat oppaan, jonka tuli viedä heidät Simritin sukulaisten luokse.

Mutta Simrit sanoi: "Ei suinkaan sukulaisteni luo, sillä he ovat minut hyljänneet, sentähden, että käännyin Israelin Jumalan palvelijaksi ja seurasin Bania tänne".

Silloin kehottivat ne, jotka olivat määrätyt häntä pois viemään, häntä ilmoittamaan, minne hän halusi tulla viedyksi. Sitä ei Simrit tiennyt, vaan pyysi heitä viemään häntä minne vain tahtoivat, kyllä kaiketi Herra hänelle kodin antaisi.

Mutta kun he asettivat Simritin kamelin selkään ja matkue lähti liikkeelle, silloin pettivät hänen voimansa ja hän vaipui tunnottomana alas. Samassa tuli Esra astuen sitä samaa tietä ja sanoi:

"Ken on tämä nuori vaimo?"

Ja kansa, joka ylt'ympärillä seisoi, vastasi itkien, että se oli Simrit, Banin vaimo, joka oli antanut omaisuutensa Herran huoneelle ja nyt lapsinensa oli lähdössä maanpakoon:

Ja Esra kyseli edelleen. Silloin vastasi hänelle Simritin vanha hoitaja, joka itki emäntänsä vieressä: "Herra, kun ruhtinaat ja kuninkaat tahtoivat pidättää tätä sydämeni tytärtä hänen omassa maassaan, niin, kun se mies, jota hän tahtoi seurata, hänkin pyysi Simritiä jäämään kunniaan ja rikkauteen, silloin vastasi hän, kuten Ruth: "Sinun Jumalasi on minun Jumalani ja sinun maasi on minun maani." Ja sitten hän sanoi: "Puolet rikkaudestani tahdon antaa Jumalasi huoneelle." Ja sen on hän tehnytkin. Jo lapsuudesta saakka olen minä, palvelijattaresi, opettanut häntä palvelemaan Israelin Jumalaa ja nyt hänet ajetaan pois, kuin pahantekijää. Kysykää vaan kaikilta näiltä, minkälainen hän on ollut."

Silloin huusi kaikki kansa korkealla äänellä: "Sinä Jumalan mies, elä anna karkoittaa häntä! Katso, hän on ollut äiti lapsillemme, hänen aittansa on ollut köyhälle avoinna ja jumalanpelkonsa on ollut kynttilä meidän teillämme."

Silloin Esra käski, että Simrit vietäisiin takaisin huoneeseensa siellä virvoitettavaksi ja sitten meni hän jälleen Jerusalemiin, jonne paljon kansaa häntä seurasi ja jossa vanhimpain neuvosto vielä koossa oli.

Ja hän meni ylös templiin ja rukoili Herralta ymmärrystä tämän asian käsittelemiseen. Sitten kokosi hän taaskin kansan vanhimmat ja sukukuntien päämiehet ja kertoi heille Banin vaimosta ja he sanoivat kaikki yhdestä suusta: "Hänen hurskautensa tähden Herra hänet vastaan-ottaa."

Kun kansa kuuli tämän tuomion, riensi se takaisin Banin kaupunkiin, vapautti hänet, koristi häntä seppeleillä ja kantoi häntä ilolla ja riemulla ympäri, laulaen ja huutaen: "Herran armo pysyy ijankaikkisesti hänen pelkääväistensä päällä."

Mutta kotonansa oli Simrit polvillansa lapsensa vuoteen vieressä ja ylisti Herraa siitä suuresta armosta, jonka Hän oli hänelle osottanut. "Herra olkoon kiitetty, että hän on minulle osottanut ihmeellisen hyvyyden vahvassa kaupungissa; sillä minä sanoin pikaisuudessani: minä olen silmäisi edestä sysätty pois. Kuitenkin kuulit sinä minun rukoukseni äänen, koska minä sinun tykösi huusin."

"Riemuitkaat Herralle kaikki maa, veisatkaat, ylistäkäät ja kiittäkäät."

MANALAN NEITO.

"Elämä on rakkautta."

Tahdotko kuulla tarinaa Kalman tyttärestä?

Tummana vyöryy Tuonen virta. Ken häämöittää sumussa sen rannalla? Ken lähestyy Manalan pimeätä pirttiä?

Kalma seisoo rannalla. Hän kutsuu Manalan tyttäriä: "Kalman tyttäret, Tuoni lähestyy tummaa kotiansa, vahva valtijas, maan herra, lähestyy saaliillensa. Komea on tuomansa saalis. Kalman tytär, sisaristasi nuorin, tartu airoihin, siirrä venho, virran toiselle rannalle."

Jo soljuu venho verkalleen tummaa vettä. Hiljaisin aironvedoin soutaa Tuonelan tytti. Katseensa tähtää kauvas, tuonne missä lähestyy Tuoni. Kenen voimakas, kaikki kadottava hävityksen ruhtinas mukanaan tuopi? Kalpea nuorukainen, vartesi osottaa voimaa joka jäntereessä, miten olet antanut itsesi voittaa? Molemmin puolin ylpeätä otsaasi riippuvat uhoitellen kiharasi, nyrkkiin pusertunut kätesi pitää vielä suurta säilää ja vielä viipyy vihan leima ohimoillasi, vielä veri rintasi haavasta punaisena pulppuaa. Sinun oli voima, sinun oli kauneus, miksi sallit Tuonen viedä sinut mukanaan?

Mutta silloin kuului kantelon kieliltä sävel. Vieno tuulahdus värähytti valjua vettä, laulu kajahti, sointuivat sanat. Kalmattaren venho pysähtyi. Tuoni ei pysähtynyt, riensi vaan yhtä menoansa eteenpäin.

"Liian on myöhäistä, vanha laulaja," huusi Kalmatar rannalta. "Ei Tuoni tempaamaansa saalista takaisin anna. Jouduta lauttaasi. Manalasta ei kenkään palaja."

Mutta täyteläisempänä kaikui laulu, voimakkaampina soivat sanat. Sanan valta voitti raudan vallan. Voimatonna hervahti Tuonen saalista kohden ojennettu käsi. Nuorukainen aukaisi silmänsä.

Uhkaavana kajahti hämärässä Kalman ääni: "Haa, vanhus siellä ylhäällä, vieläkö loitsujasi luet? Kohta on kuitenkin valtasi lopussa."

Mutta venhossa istui Kalmatar. Hän katseli värähtämättä nuorukaista. Sävelten soidessa kirkastui vähitellen katse, silmästä vierähti kyynel, ensimmäinen sieltä kiertynyt.

Taaskin kaikui Kalman ääni uhkaavana pimeässä: "Kalmatar, sinä äitisi nuorin, mene, seuraa paennutta saalista ulos maailmaan, kiinnittäy hänen kupeeseensa, ime veri haavastansa, voima lihaksistansa. Tuo emosi kotiin takaisin ryöstetty saalis. Ei elämä saa kuolemaa voittaa! Kalmatar, mene!"

Heräävän nuorukaisen vieressä seisoi Kalmatar, kuni niityllä öinen sumu. Nyt kohotti nuori sotilas päätänsä ja syleillen häntä seisoi Kalmatar, iloiten siitä, että saisi viedä hänet kotiin asuntoonsa. Mutta silloin huusi nuorukainen: "Väisty, aave inhottava, maadu maahan maan hyväksi, jos sä sieltä tullut lienet, tahi ilmahan asetu, kotis kurja jos on siellä, tahi vaipuos vetehen, kalojen jos sisko lienet, tytär mustien murien."

Kamalan katseen loi Kalmatar nuorukaiseen, mutta häntä katsellessaan kiertyi taaskin kyynel hänelle silmään ja kuni laskehtiva sumu, kuni häämöittävä varjo haihtui hän pois.

Mutta omassa kodissaan uhkeassa Hamilassa lepäsi kalpea nuorukainen vuoteellansa. Vieressä istui äiti ja siveli haavoitettua hiljaa ihmevoiteella ja sitoi hienoja siteitä haavoille.

Loitompana seisoi rikas tyttö, joka oli luvannut tulla haavoitetun morsioksi, mutta hän ei puhunut mitään, seisoi vaan ovella katsellen huoneeseen. Silloin suhahti viileä tuulahdus ovesta hänen vieressään ja samassa seisoi Kalmatar haavoittuneen vieressä. Kauhistuneena peräytyi nuori morsian ja kaatui tunnottomana kartanolle. Sairas tahtoi nousta häntä auttamaan, mutta äiti asetti hänet varovasti takaisin vuoteelle ja voimakas nuorukainen lepäsi siinä kuin lapsi, äidin rientäessä taintunutta auttamaan.

Mutta hiljaa kuiskasi Kalmatar: "Suudelman jos huulillesi soisin, olisit omani, mutta, oi, emoni kartanoissa, joissa kadotus ja hävitys asustavat. Rakkaus on elämää. -- Miksi lempisi kuolon neito? Suo vain joskus seisoani vuoteesi vieressä, joskus nähdä sinut onnellisena rinnalla sen, jonka sydämessä lämmin veri ja ehkä lämmin rakkauskin asuu, mutta joka ei kuitenkaan saata sua rakastaa kuin minä. Elä työnnä poloista pois elämästä, valosta, luotasi!" Ja Kalmatar painoi kalpean otsansa ristissä-olevia käsiänsä vastaan nuorukaisen edessä, joka kammolla katseli häntä ja käski häntä poistumaan.

Taas vilahtikin Kalmatar pois. Ainoastaan tiedottoman tytön vieressä viivähti, silitti lempeästi kylmillä käsillään kultaisia kiharoita ja laski kätensä hänen otsalleen. Mutta kun neito silmänsä aukaisi, hiipi poloinen huoaten pois.

Puron reunalla istui sitten Kalmatar ja lauloi hiljaa itseksensä:

"Kalmatar, oi, kaukomieli, Miksi lämpöä sä etsit, Lämpöä ja iloisuutta? Riemuako emollasi Tuonelassa tummaisessa? Riemuako siskoillasi Manan mustissa majoissa? Riemua en etsikkänä, Etsin lämmön pisaraista Pientä, kuin on sydämessä Pääskyn, linnun pienemmänkin, Kukan hennoimmankin syissä, Tomuhiukan helmasessa. Valon sädettä mä etsin, Kipunaista himmeätä, Pienoista, kuin perhon silmä. Mut on lämpöä vain hällä. Hän on yksin valo, ilo, Hän, mi sinut, raukka, hylkäs! Tainnu, tainnu, Tuonen neito, Valhe-unta ällös nähkö!"

Yöt ja päivät valvoi Kalmatar nuorukaisen vieressä tämän nukkuessa. Ummistuneita silmiä hän yhäti lemmellä katseli ja kalpealle poskellensa levisi vienon rusohohteen vivahdus. Mutta nuorukainen heräsi ja tuulosen lailla pakeni poloinen pois. Ja taas lauloi Manalan neito:

"Jospa oisin sirkku pieni Jota armas kuuntelevi! Oisin edes kukka vieno, Jonka taittoi kullan käsi! Tuulahduksena jos saisin Poskiansa virvoitella, Valoisa ois kohtaloni. Luoja lempeä, mun salli Lumihiuteheksi tulla Suortuvilla sulavaksi! Tahi kuplaseksi vainen Käsillänsä haihtuvaksi! Taikka mullan tuhkaseksi Jota asteleisi armas!"

Aika kului edelleen. Sairas parani ja lähti niin eräänä päivänä morsiamensa vanhempain luo ja sanoi: "Antakaa mulle neito, viedäkseni hänet vaimokseni kotiini." Mutta neitosen äiti vastasi: "Ken nopsan hirven kytkeä tahtoo, ei pidä viipyä. Ken kiitävää koskenkuohua tavottaa, ei saa odottaa. Hirveä nopsempi, kosken vettä häilyvämpi on neidon mieli. Tyhjän pesän tapaa vitkastelija. Reipasta nuorukaista, eikä kalpeata sairasta, rakastaa neidon sydän ja pois kera rikkaan kosijan lähti hän etelään."

Nuorukainen ei sanonut sanaakaan, mutta kultaiset kihlat kädessä musertuivat muruiksi, jotka tunkeutuivat käteen hänen astuessaan ulos ovesta palataksensa kotia. Hän ei sitä huomannut.

Nuorukaisen rinnalla asteli Kalmatar, kalpea neiti. Hän vilvoitti hehkuvaa poskea, hän laski kätensä nuorukaisen sydämelle ja tyynnytti sen tuimaa, tulista tykintää. Nuorukainen heittäytyi alas nurmikolle. Vielä viipyi hänen vieressään Kalmatar. Hän seurasi onnetonta ilomielin, sillä tämä ei häntä nyt karkoittanut, mutta voi, siksi vaan, ett'ei häntä huomannut.

Hiljemmin hyökyi vilvoittunut veri nuorukaisen suonissa, helpotti jo hehkuva poltto sydämen, vaimeni silmänkin vihainen vimma Tuonen neitosen hoitaessa. Mutta silloin heräsikin nuorukainen tajuamaan ulkomaailmaa ja huusi harmistuneena: "Poistu, peikko! Miksi minua vainoot?" Ja usvana haihtui neidon haamu pois.

Mutta synkässä hongikossa keski-yön myrskyssä lauloi Kalmatar:

"Peitä, yöhyt, Kalman tyttö, Ett'ei silmä häntä keksi! Riehu rajusiivin, myrsky, Ääntä ett'ei kuulis korva! Sakene, oi synkkä metsä, Jott'ei jalka luokses löydä! Kätke helmahasi raukka, Toivoton mi yksin onpi! Elämässä, kuolossakin Kaikilla on toivo vielä. Tuonen tytti tuiretuinen Toivoa ei tunnekkana!

Mutta lännestä tuli kansanjoukkoja yli meren. Tulella ja miekalla he maata hävittivät, vajottivat maahan jumalien alttarit ja pyhäköt. Ja _yhtenä miehenä_ nousivat Suomen nuorukaiset muukalaisia vastustamaan ja Suomen joukkoja johti Kalmattaren lemmikki.

Vaan valtavana vyöryi vierasten virta Suomen joukkoja vastaan, yhä etemmäksi tunkeutuivat muukalaiset. Ja Suomen nuorukaiset kaatuivat, kuin kaatuu honka kirveen-iskusta, sillä heidän jumaliensa valta oli kukistettu ja Voimakas Jumala taisteli muukalaisten puolesta.

Kalmattaren nuorukainen seisoi vielä yksin pystyssä kaatuneen joukon keskellä, mutta silloin lensi siivekäs nuoli hänen sydämeensä. Hän kaatui, miekkojen melske vaikeni, taistelutanner jäi autioksi. Mutta kaatuneen vieressä seisoi Kalmatar. Kuolon tyttö ei voinut kaatunutta elähyttää.

Katso, silloin ilmestyi öiselle tantereelle ylevä olento. Korkeutta tavoitti voimakas pää, jolta hopealta hohtavain suortuvain viljava vuo aaltoili. Hiljaa häilyivät viitan valkeat poimut öisessä tuulessa. Vakavuus asui ylevällä otsalla, mutta lempeältä, vaikka samalla vakavalta, näytti kauniisti kaareva, tuuhean parran ympäröimä suu.

Ylevän haamun luokse astui Kalmatar ja sanoi: "Isä, katso nuorukaista, Suomen toivoa ja ylpeyttä! Saako Tuoni hänet omaksensa temmata? Täytyykö hänen tulla viedyksi autioon Manalaan? Madotko saavat runnella tätä ruumista, jonka Luoja loi vankaksi kuin vuori, kauniiksi, kuin päivänvalo?"

"Neito," sanoi ylevä vanhus, "olet Manalan tytär!"

"Isä," vastasi neito, nöyrästi notkistaen päätänsä, "kotini oli Manalassa, mutta laulusi antoi mulle rakkaudessa kauniimman kodin. Kerran ennenkin palautit kaikkivoivalla laulullasi nuorukaisen hengen Tuonelan tuvilta. Isä, solmios sanat sanoihin, ellös salli Suomen nuorukaista viedä pimeään Manalaan!"

Ylöspäin kohosi vanhuksen katse hänen vastatessaan: "Tuonen neito, minunkin valtani väistyy voimakkaamman tieltä. Vaka, vanha Väinämöinen lähtee pois. Etsi häntä, joka on voimakkaampi laulua, sillä hän on rakkaus, joka on voimakkaampi sanojen tietäjää, sillä hän on itse sana."

Vanhus lähti ja yöhön ja murheeseen jäi Kalmatar, sillä ei hän tiennyt kusta etsiä häntä, joka auttaa taitaa.

Silloin kuului kaukaa hiljainen laulu, rukous Korkeimman puoleen taivahissa. Tähtönen tuikahti kirkas taivahan laella ja Kalmatar vaipui polvillensa, mutta ei rukoillut, sillä hän ei tietänyt rukouksen sanoja. Mutta hänen polvistuessaan tuli hänen luoksensa se Kaikkein Voimallisin, jonka edestä vanhuksen oli täytynyt väistyä.

Riemusta vavisten tarttui neito hänen hohtavan, valkean vaatteensa liepeeseen ja painoi päänsä alas. Ja taivaallisesti hymyillen ojensi Kaikkivaltias kätensä ja neidon olkapäille kasvoi välkkyvät siivet ja taivaallisen valon loistossa polvistui, miekanterä maahan käännettynä, haavoittunut nuorukainen. Mutta kun Taivahinen taas poistui, vaipui nuorukainen vaalenneena maahan ja neito kumartui hiljaa hänen puoleensa, vapautti suudelmalla hänen henkensä ja lensi sen kanssa ei enää Manalaan, vaan autuaitten asuntoihin, korkeampahan kotihin.

SALIK SARDAR KHAANIN PUOLISO.

Päivyen koi Laski jo, kullaten pilvet. Hehkuen hohtaa taivas, maa. Säihky-aallot, loistoisat liekit, Hattarain helke vapaa tää, Min lausutte, oi?

Tahdotte kai Päivästä kertoa, tuosta Loistossa lännen mi asustaa, Vihaa yötä, syvyyttä tutkii? Sinnekö mieltäin taivuttaa? Min tahdotte, oi?

Itä, sä yö, Uinuvat ruususet tuudit Pehmeillä tuoksupatjoillaan. Hiljaa häilyy utuinen huntu, Satujen impein verho tuo! Oi, haaveiden maa!

Ruusujen maa, Itä, sä satujen kehto, Valjun, vienon Suomen laulun Rikas, lämmin, kukkaisa sisko, Tumma, hehkuva itä, oi, Sä lumosit mun!

Ihanat olivat Ben Hamounin puutarhat, ihanat niiden ruusut, mutta ihanin oli puutarhan valtijatar, Ben Hamounin tytär. Puutarhan sisimmässä pohjukassa, keveitten pylvästen varassa kohosi hänen linnansa. Tuoksuvat jasmiinit ja uhkeat ruusut sen seininä ylenivät. Katon muodosti kullasta, purpurasta ja kalliista kivistä hohtava holvi. Valtijattaren hovinaiset olivat nuoria, kauniita neitoja kuultavan valkoisissa puvuissa, lukemattomat ruusut ja liljat ja kukkaset hänen hovineitensä. Kun hän lavitsan pehmeillä, helmikoristeisilla patjoilla lepäsi, silloin sohisivat puutarhan suihkulähteet sulavimpia säveleitään ja vienoimmat virtensä visersivät satakielet. Mutta kun hän taas impeinsä kera iloisessa kisassa valtakunnassansa liiteli, silloin satakielet kimakasti tuhansin kielin livertelivät ja uhkeana henkivartiona liihoitteli hänen ympärillänsä välkkysiipisiä, kiiltäviä perhosia.

Tiesikö Alheidi, mitä on ilo? Tiesi, sillä se oli hänen alituisena toverinansa. Tiesikö Alheidi, mitä on suru? Tiesi, sillä hän oli nähnyt erään leikkitoverinsa sairastavan ja rakkaimman satakielensä kuolevan. Tiesikö Alheidi, mitä on rakkaus? Ei. Hänen silmänsä eivät milloinkaan olleet nähneet muuta miestä, kuin hänen isäänsä.

Eräänä aamuna istui Alheidi yksinänsä nurmikolla säihkyvän suihkulähteen partaalla. Ajatuksiinsa vaipuneena piti hän kättänsä hienon vesisateen alla, jotta tämä ponnahti ilmaan ja hajosi tuhansiksi kimalteleviksi helmiksi nurmikolle, kukkasiin ja tytön hiuksiin, koristaen niitä kauniimmin, kuin tummissa kiharoissa tavallisesti välkähtävät timantit.

Silloin kuuli hän outoa melua, katsahti äkkiä ylös, ja katso -- hänen edessään seisoi nuori mies, joka säihkyvin silmin häntä katseli. Tyttö yritti paeta, mutta muukalainen esti häntä. "Ihana Alheidi," sanoi hän, "henkensä on erämaan poika pannut alttiiksi sinut nähdäksensä, mutta ei hän sitä kadu. Viivy vain silmänräpäys, niin on hän saanut runsaan palkinnon."

Alheidin teki mieli paeta, hänen teki mieli jäädä, hän halusi katsoa maahan, hän halusi katsoa muukalaista silmiin. Hän viipyi silmänräpäyksen toisensa jälkeen. Pian kuului eräs hänen leikkitoverinsa lähestyvän laulaen. "Huomenna, auringon mailleenmeno-aikana, ihana Alheidi," sanoi muukalainen ja katosi, merkitsevästi nostaen sormensa huulillensa.

Ken oli muukalainen? Mitä hän tahtoi? Mistä hän tuli? Miten oli hän päässyt sisään?

Koko päivän lepäsi Alheidi äänetönnä leposohvallansa. Ilta joutui ja vielä olivat koskematta päivällisen tuoksuvat hedelmät, vielä häilyivät valloillaan, vain löyhästi sidottuina ja koristeitta, kiiltävät kiharat. Valkeni aamu, jo heräsivät kukkaset ja perhot, mutta vielä ei ollut Alheidi nukkunut. Viimein sulkeutuivat kuitenkin hänen silmänsä suloiseen uneen ja hänen herätessään oli aurinko jo korkealla taivaankannella.

Armahat impyet, koristakaa valtiatartanne tänään tavallista huolellisemmin! Miksi tahtoo hän tänään olla niin kaunis? Miksi koristelee hän? Ketä ajattelee hänen sydämensä? Tahtooko hän kauneudessaan isällensä loistaa, vaiko siksi, että tuntematon muukalainen on hänet näkevä?

Aurinko on laskemaisillaan. Pian painuu päivä lännen pehmeihin pilvipatjoihin uinumaan. "Alheidin ystävättäret, jättäkää minut yksin! Tahtoisin uinua hetken. Elkää salliko kenenkään lähestyä."

Mutta eipä uinunutkaan Alheidi. Menisikö Alheidi suihkulähteelle? Tulleeko hän, tuo ihana muukalainen? Täytyyhän Alheidin toki varoittaa häntä, käskeä häntä poistumaan, muutenhan voisi vieras vartoa liian kauvan ja tulla huomatuksi. Se olisi hänelle varmaksi kuolemaksi.

Verkkaisin askelin astui Alheidi kaivoa kohden. Sielläpä seisoikin jo muukalainen, tuo kookas ja ihana, säihkysilmäinen.

"Alheidi, ihanin, armahin aurinko! Missä olisi maailmassa ketään, jonka kauneutta sinun rinnallasi voisi edes tähteenkään verrata!"

"Etkö tiedä, muukalainen, että Ben Hamounin orjat surmaisivat sinut, jos sinut täältä löytäisivät? Riennä pois! Ainoastaan varoittaakseni sinua tahdoin sinua tavata."

"Ihana Alheidi, joskin tuhat kuolemaa minua uhkaisi, en saata sinua koskaan jättää. Minun täytyy saada sinut omakseni, minun täytyy vapauttaa sinut, taikka kuolla puolestasi! Alheidi, sä taivaallinen, mitä oletkaan muuta, kuin vanki, vaikka kahleesi ovat kullatut? Etkö elä täällä teljettynä, kuni vangittu vuorikauris, kätkettynä, kuni kaivoksen syvyydessä timantti, tai simpukassa helmi? Tule, Alheidi, tule, ollos vapaa! Tule morsiokseni, tule morsioksi Salik Sardar Khaanin, joka erämaan aavikon vapaita heimoja hallitsee! Tiedätkö, saatatko edes aavistaakaan, mitä vapaus on? Tiedätkö, miten sykkii sydän kiitäessä tuulen vauhtiakin vinhemmin nuolennopealla ratsulla, joka tuntee ratsastajan tahdon, ennenkuin hän sitä edes merkilläkään on ilmaissut? Oletko nähnyt miehiä verisessä ottelussa erämaan petojen kanssa? Ovatko sinulle osottaneet suosiotansa äärettömäin aavikkojen asukkaat, ne, jotka omistavat maailman, sillä heillä on hevosensa, keihäänsä ja tikarinsa? Haluatko helmiä ja kalliita koristeita? Sana vain ja saat sellaisia yltäkyllin, vaikka ne olisivatkin noudettavat itse Persian kuninkaan aarre-aitasta. Jos taas haluat kallis-arvoisia voiteita ja pyhää savua, niin kauppamatkueitten pelkurit pojat niitä sinulle verona suuria määriä maksavat. Tahi tahdotko kauniita orjattaria? Maan jaloimmat tyttäret ryöstetään sinulle palvelijoiksi. Tule, Alheidi! Salik Sardar Khaan on vapaiden ruhtinas. Hän on halveksinut kaikkia naisia ja rakastanut ainoastaan sankaritöitä ja sotaista kunniaa; mutta Alheidi on voimakkaan voittanut. Tahdotko tulla orjattareksi jonkun pelkurin Shahin, joka satojen joukosta sinut tuskin näkee, tai tahdotko tulla sankarin armaaksi, hänen silmäinsä valoksi, sydämensä vereksi, elämänsä tuleksi? Tule Alheidi! Kuulitko laukauksen? Se oli merkki. Uskolliset seuralaiseni ryntäävät nyt salaman tavoin isäsi taloon. Elä säikähdä, armahin! Eivät he saa siellä mitään vahingoittaa, eikä ryöstää, ainoastaan kääntää huomiota sinne päin, ett'ei kukaan ajattelisi sinun vartioimistasi. Tule, Alheidi! Virkku varsani vartoo sinua täällä ulkona. Pian kiidämme vuoristoon, jossa joukko urhoollisia seuralaisiani meitä odottaa. Meidän on vain tämä silmänräpäys, ei muuta. Joudu, tule, Alheidi!"

Äkki-arvaamatta kietoi nuorukainen kätensä ihanan immen solakalle vyötäreelle ja kantoi hänet riento-askelin puutarhasta muuriin murretun aukon kautta ulos kedolle. Siellä seisoi sidottuna korskuva hevonen.

Sen selkään hypähti Salik, ihana taakkansa edessään. Tyttö ei ollut ehtinyt ajatella, tiesi tuskin olisiko pitänyt huutaa apua. Nyt riensi jalo eläin eteenpäin, vainottua lintua vikkelämmin, kevyttä gatselliakin keveämmin. Tulta tuiskivat laajentuneet sieramet, yhä vinheni sen vauhti, kaviot tuskin koskettivat maata. Alheidin sydän sykki ihastuksesta. Salik tuki häntä käsivarrellaan, toisessa kädessä oli hänellä ohjakset. "Alheidi, armahin, kohta olemme turvassa."

"Salik, turvassa olen sinun luonasi!"

Mutta keitä tuolla kaukana kedolla näkyy? Sinne on ilmestynyt neljä ratsumiestä. Hurjasti huutaen hyökkäävät he eteenpäin. He ajavat pakenevia takaa. Tulisen ratsun salamannopea vauhti vähenee. Se on kaksinkertaiseen taakkaansa tottumaton, vaikka Alheidi onkin kevyt, kuni nuoren karitsan hienoin villa. Takaa-ajajat pääsevät lähemmäksi. Salik kannattaa Alheidia vieläkin tukevammin. Hän ottaa ohjakset suuhunsa ja keihään käteensä. Vaahdon peittämänä pureksii jalo ratsu päitsiänsä, kannusten haavoittamat kupeet vuotavat verta, mutta se ei enää vinhana vihurina lennä, se korskuu, se ponnistaa voimiansa. Yhä lähemmäksi pääsevät takaa-ajajat.

"Katso, Salik, vartijani! He yllättävät meidät. Elä salli Alheidin elää sinun kuolemaasi näkemään! Anna minun kuolla tikaristasi tässä rinnallasi! Ei olisi raskas moinen kuolo."

Eräs takaa-ajajista näytti piakkoin pääsevän muita etemmäksi. Silloin kuului suhina, varjo vilkahti yli aavikon ja samassa suistui sekä hevonen että ratsastaja suin päin hiekkaan. Toinen ratsumies vilahti hänen ohitsensa, mutta jo tunkeutui Salikin toinen keihäs tämänkin hevosen rintaan. Korskuen karkasi se pystyyn ja kaatui ratsastajineen maahan. Nyt oli jo kolmaskin ratsastaja ehtinyt lähelle. Hän ampui laukauksen, mutta kovassa vauhdissa se ei osunut, vaan samassa silmänräpäyksessä makasi hän itse Salikin kuulan lävistämänä verissään tantereella ja hänen hevosensa laukkasi hillitöntä vauhtia takaisin yli aavikon: Salik tempasi esiin toisen pistoolinsa. Neljäs takaa-ajaja näytti epäröivän tuokion. Salikin tarkka silmä ja varma käsi lennättäisi luodin hänen sydämeensä, ennenkuin hän saattoi toivoakaan voivansa Salikiin osata. Hän oli kahden vaiheilla. Mutta katso! Kuohuvana virtana vyöryi vuoristosta lauma sotureita hurjasti huutaen. Riemuiten ympäröivät he Salik Sardar Khaania ja hänen morsiantansa ja pian olivat he kaikki kadonneet takaa-ajajan näkyvistä.

Eri suunnilta olivat Ben Hamounin orjat etsineet pakolaisia, mutta ilman Alheidia he palasivat. Ja Ben Hamoun heittäytyi huoneensa permannolle repien tukkaansa ja partaansa ja huutaen kerran toisensa jälkeen:

"Allah on sallinut ryövärien ryöstää elämäni kunnian, ihanan koristeeni! Jo ensitulevalla uudella kuulla olisi hänet otettu herrani Shahin haaremiin. Miten mahtavaksi olisinkaan hänen kauttansa voinut tulla, kuinka kunnioitetuksi! Tyttäreni olisi ollut ihanin herrani naisista. Ja nyt hän on poissa saavuttamattomissa!"

Nyt lähestyi Alheidin vanha hoitajatar hiljaa Ben Hamounia ja sanoi: "Herra, jos suvaitsisit kuulla halpaa neuvoani, niin voisit vielä saada tyttäresi takaisin."

"Olisit häntä vartijoinut!" ärjäsi Ben Hamoun. "Se olisi ollut parempi, kuin neuvo nyt."

"Oh ho," valitti hoitaja vanhain palvelijain tavallisella äänellä. "Allah Ben Hamounin järkeä varjelkoon! Eikö minun teidän omasta käskystänne täytynyt totella häntä, kuin itse Shahin äitiä, ja eikö hän aina kehottanut minua menemään iltarukoukseen moskeaan? Miten sitten juuri sinä päivänä olisin jättänyt sitä tekemättä? Mutta jos Ben Hamoun olisi älykäs, lähettäisi hän minut nyt heti sukulaisensa, kauniin Zaidan luo, koettaaksensa hänen kauttansa saada Shahia, jonka varjon Allah aina pienentymättömänä säilyttäköön, lähettämään ryöväreitä takaa-ajamaan."

Tämä neuvo oli Ben Hamounille mieleen. Hoitaja lähetettiin kahden, kallis-arvoisia lahjoja kantavan orjattaren kera kauniin Zaidan luo, joka oli Shahin lempisultanittaria. Koko haaremissa puhkesi ilmoille suuri suru ja parku, kun Alheidin ryöstö tuli tiedoksi ja vielä, että hän oli viety aivan pääkaupungin muurien luota. Kun Shahi hetken kuluttua astui sisään, syöksi kaunis Zaida hiukset hajallaan, itkien ja huutaen hänelle vastaan, sanoen: "Oi, että minun täytyy näkemän päivän tällaisen, jolloin moinen häväistys kohtaa herraani, jonka kunnia koko maailmata valaisee!"

Shahi kysyi, mikä oli hätänä ja Zaida vastasi kiihkein kyynelin: "Eikö tuskan katkerin neste sydämeni maljaa täyttäisi, kun näen herraani ja kuningastani näin häväistävän? Katso! Erämaita samoavat rosvot ovat tänään rohjenneet tunkeutua aina pyhän kaupunkisi porttien edustalle ja ovat ryöstäneet kotoansa pois sukulaiseni, ihanan Alheidin. Kuningas, jos saatat sellaisen häväistyksen anteeksi-antaa, niin ellös enään anna kasvosi loistaa haaremin porttien sisällä, sillä naisesi eivät kyyneliltä niiden valoa näkisi!" Ja taaskin vuodatti hän kyynelvirran.

Shahin käskystä astui nyt sisälle haaremin katsontamies, Hojar Bashi.

"Kuka oli vasta ryöstetty Alheidi?" kysyi kuningas.

"Oi herra, hän oli ihanin aarre. Palvelijallesi oli onnistunut löytää tämä jalokivi naisten joukossa ja hän oli jo määrätty sitä ylenpalttista onnea nauttimaan, että olisi saanut haaremiasi koristaa. Kaunis hän oli, kuin hohtava täysikuu, ihana, kuni hehkuva aamurusko. Ainoastaan ensitulevaan uuteen kuuhun saakka aikoi hänen isänsä pitää häntä luonaan, valmistaaksensa häntä arvokkaasti onneansa vastaan-ottamaan."

Nyt astui sisälle päävisiiri, jonka Shahi oli kutsuttanut luoksensa. "Sadratsan," lausui Shahi ankarasti hänelle, "kelvoton palvelija, miksi et ilmoita minulle, miten pääkaupunkiani häväistään? Rosvot uskaltavat tunkeutua aina sen porttien edustalle asti."

Sadratsan heittäytyi kasvoillensa maahan, kosketti otsallansa lattiaa ja sanoi:

"Allah on suuri. Kuninkaan valta kestää ijankaikkisesti. Kukapa voisi viisaudessa ja tarkkanäköisyydessä hänelle vertoja vetää? Sallikoon kuningas armonsa auringon paistaa halvan orjansa ylitse, joka on syönyt tuhkaa ja jonka tarkkaavaisuuden silmä on nukkunut, jotta hän on velvollisuutensa laiminlyönyt."

"No niin. Jos ennen aamurukouksen julistusta olet tuonut neidon takaisin ja tuhonnut rohkean rosvon koko joukkoinensa, niin tahdon sinua armahtaa. Hänen päänsä olkoon oman pääsi lunnaana!"

Pehmeällä, sametinnukkaisella nurmikolla lähteen partaalla lepäsi Alheidi. Vähän loitompana nukkui tumma sotilasparvi, jota yössä tuskin näkikään. Kukin makasi satuloidun hevosensa vieressä. Miehistä valvoi ainoastaan Salik.

"Alheidi, armahin, huomenna saavumme omaisteni luo. Hetken lepo täytyy minun suoda miehille ja hevosillekin, he eivät muuten kestäisi. Miten et sitten sinä, hento sulotar, olisi uupunut? Miksi et tahdo uinua? Ja kuitenkin hennon tuskin pyytää sinua sitä tekemään, sillä enhän silloin saisi nähdä silmäisi säihkyntää, en kuulla äänesi sulosointua!"

"En saata. Niin outo on mieleni, niin monta ajatusta päässäni risteilee, enkä kuitenkaan voi ajatella muuta, kuin yhtä, -- että olen sinut tavannut."

"Kaipaat ehkä kotisi pehmeitä patjoja".

"En koskaan ole levännyt niin pehmeillä patjoilla, kuin tämä nurmi!"

Äkkiä hypähti eräs nukkujista pystyyn, mutta laskeutui heti korva maata vasten kuuntelemaan. Salik huomasi sen ja tuli tarkkaavaksi.

Mies nousi pian ja tuli Salikin luo.

"Salik Sardar Khaan, etkö kuule hevoskavioiden kopsetta? Onko sinutkin lumonnut nainen?"

Salikin silmästä sinkosi salama yöhön. "Abbas! Mutta sinuun en tahdo suuttua!"

Sitten kumartui Salikkin maahan kuuntelemaan. "Näitä hevosia on monta. Ne ovat varmaankin Shahin lähettämät meitä takaa-ajamaan. Emme saa saattaa Alheidia vaaraan."

Hän vihelsi. Samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ratsujensa selässä. "Erämaahan, ääneti, varovasti, kuin väijyvä tiikeri, mutta nopeasti, kuin siivekäs lintu!"

Suhina sävähti kautta vuorten, kiitäviä varjoja vilahti yli tanteren. Keveitä pilviäkö yli kedon liiteli? Hiljainen yötuuliko se henkäili? Mutta taivaankansi oli kirkas, tummansininen, eikä liikkunut lehteä puissa sen lähteen reunalla, jonka luona Alheidi vast'ikään oli levännyt. Ja nyt ovat varjotkin kadonneet ja hiljaista, äänetöntä ja hämärää on pienen lähteen ympärillä kaikki.

Mutta yö kuluu edelleen ja hento, vain leikkiin ja leikkiä seuraavaan suloiseen lepoon tottunut kukka herpoaa ja kalpenee. Alheidi tahtoo Salikilta salata väsymystään, hän pysyttelee vielä pystyssä, vaikka horjuen. Salaman nopeudella hyppää silloin Salik ratsunsa selästä, "Rientäkää, etsikää, olisiko mahdollista löytää lähde! Käymme lepäämään, vaikka tuhannet vainolaiset kintereillämme olisi! Alheidi, vähinkin vaaleuden vivahdus kasvoillasi, pieninkin silmäisi säihkyntää himmentävä pilvi koskee minuun kipeämmin, kuin koskaan Shahin tikarit!"

Löytyipä läheisyydessä lähde. Sinne kantoi Salik käsivarsillansa Alheidin ja, polvistuen hänen viereensä, virvoitti hän häntä viileällä vedellä.

Mutta vainolaiset eivät olleet jäljiltä eksyneet. Taivaanrannalle ilmestyi kiiltävä keihäsrivi.

"Elä pelkää, Alheidi! Sinun tähtesi on voitto meidän!"

"Ratsun selkään joka mies! Taistoon Alheidin puolesta! Jokainen, joka lähestyy hänen lepoansa häiritsemään, on kuoleman oma!"

Nopeasti riensi ratsujoukko yli kentän. Alheidi yksin jäi levottomana lähteen luo. Erämaassa vallitsi äänettömyys, mutta äkkiä häiritsi hiljaisuutta taistelevain kimeät huudot. Pian näki Alheidi poispäin rientäviä, pakenevia parvia, mutta lähdettä lähestyi hiljaa ratsastaen muutamia harvoja miehiä. Ketä kuljettavat he keskellänsä? Salik Sardar Khaania, jonka he tuovat haavoittuneena taistelusta.

"Alheidi, nyt olet meidän, olemme ajaneet heidät pakoon. Ennenkuin he ehtivät lähettää uusia vainoojia jälkeemme, olemme turvassa vuoriemme välissä, oman kansani keskuudessa."

Seuraavan päivän aamu valkeni ja Salik makasi nyt omassa teltassansa, koristetulla vuoteellansa. Hänen haavansa tummeni, kuume poltti hänen veressänsä. Vaieten ja huolissaan kulkivat hänen sotilaansa ympäri, sillä he huomasivat haavat kuolettaviksi.

Silloin astui teltan ovelle vanha vaimo. "Antakaa tilaa viisaalle, joka paljon tietää ja mahtaa!" Vaimo pysähtyi Alheidin eteen, joka surren istui sairaan vieressä. Verkalleen, tuskin kuuluvalla äänellä, sanoi vanhus: "Erämaassa, kahden tunnin matkan päässä täältä kasvaa puu. Kun kaunis nainen keskipäivän hetkellä sen oksia taittaa, vuotaa siitä balsamia, joka heti parantaa raudan viat, mutta viimeisen tunnin matkan täytyy naisen astua yksin." Alheidi nousi nopeasti. Hiljaa hiipi hän teltasta. Vanhus seurasi häntä.

"Saatatko minua ensimmäisen tunnin matkan? Osotatko mulle tien?"

"Eikö kukoistavain puutarhain nuori, hento köynnös pelkää yksin erämaassa liitelemistä?"

"Äiti, onhan Salik sairas. Rientäkäämme, jotta ennen päivällishetkeä ehtisin saada tehtäväni toimitetuksi!"

Seuraavan päivän aamu oli käsissä ja riemulla tervehti Alheidi aurinkoa, sillä Salikilla ei enään ollut mitään tuskia ja haavat olivat melkein terveet.

"Oi, Alheidi! Sieluni vapisee ajatellessani sinun uskaltaneesi mennä yksin erämaahan. Olisithan sinä, joka olet mulle henkeäni kalliimpi, voinut joutua petojen saaliiksi."

Kuukausia oli kulunut. Silloin tuli eräänä päivänä Abbas Salikin luo, varustettuna kuin pitemmälle matkalle.

"No, Abbas," virkkoi Salik ystävällisesti, "minne aijot, kun en minä ole siitä kuullut, sinä, uskollinen toverini, joka et koskaan ole minua jättänyt?"

"Lähden Ispahaniin."

"Jalopeurain luolaan lähdet. Tuskin lie tauonnut höyryämästä erämaassa kaatuneiden Shahin miesten veri."

"Tuskin olisi jalopeura odottanut meidän tuloamme hänen luolaansa, ell'ei, kuten tiedät, hänen sotilastensa päämies olisi kertonut tuhonneensa meidät kaikki, meidän murhattuamme ensin tytön, taistelun aiheen. Mies rakasti henkeänsä, siksi hän lähtikin pakoon. Mutta vaikk'ei hän olisi niin sanonutkaan, niin eipä Salik Sardar Khaan aina ole aristellut lähestyä leijonaa, vaikka sen omassa luolassakin."

"No, mitä Ispahanissa aijot?

"Tehdä kauppaa."

"Profeetan nimessä, sitä en koskaan olisi arvannut! Olethan aina pitänyt keihäänkalsketta rahanvaihtoa rakkaampana. Mutta ehkä tahdot tehdä kauppaa minunkin puolestani. Mulla on yltäkyllin karjaa ja muuta tarpeetonta tavaraa."

"Olen aikonutkin pyytää saadakseni myödä muutamia tarpeettomia kappaleitasi."

"Sano mitä tahdot, sulla olkoon vapaa valinta."

"Sotaratsusi, keihääsi ja tikarisi."

Salik rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta pian selkeni hänen katseensa taas ja hän sanoi: "Abbas, olet tyytymätön tähän tavattomaan, muutaman kuukauden kestäneeseen lepoon. Mutta elä siltä luule taistelemisen minulta unhoon jääneen. Pian teemme taas retken. Kohta järjestän kaikki sitä varten."

Abbas riemuitsi ääneensä, mutta vaikeni yht'äkkiä, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja kumarsi sanoen: "Armollisen ja lempeän Jumalan nimeen, kunnia olkoon maailman hallitsijalle! Olen valmis sua seuraamaan minne vain tahdot. Palvelijani myökööt liiat karjastani."

Havaitsetko pölypilveä tuolla aavikon reunalla, Alheidi? Tiedätkö, mitä se merkitsee? Salik se siellä miehinensä ryöstöretkeltä palajaa. Alheidi, joka on istunut kummulla katsellen ulos etäisyyteen, nousee. Hänen huntunsa häilyy tuulessa, käsi varjostaa tummia, mustia silmiä, katse tähystää. "Hän se on! Saatan jo erottaa hänen turbaaninsa värin. Mutta miksi niin hitaasti tulet, Salik? Eikö sydämesi Alheidia ikävöitse? Oletko hankkinut aarteita ja onko niiden vaaliminen sulle lemmittysi kohtaamista rakkaampi? Vai oletko ehkä haavoitettu? Haa, balsamipuu erämaassa! Salik, Salik, riennä! Sydäntäni kalvaa tuli! Hennot ovat jalkani, mutta kantavat ne minut kuitenkin sinua vastaanottamaan!"

Samassa syöksyi vaimoja ja lapsia hurjasti huutaen lähestyviä vastaan. Alheidia värisytti ja hän pysähtyi hetkeksi. Silloin riensi ratsujoukko naisten ja lasten seuraamana riemuhuutojen kajahtaessa, ohitse sen paikan, missä Alheidi seisoi. Salik ei häntä huomannut. Ja katso, Salikin edessä hevosen selässä istui nainen. Siinä oli Alheidikin kerran istunut, mutta kuka oli tämä? Alheidin kasvot hehkuivat kuin leimuava liekki. Hitaasti seurasi hän saapuneita ja meni asuntoonsa. Mutta siellä kohtasi hänen silmiänsä outo näky. Lepolavitsalla istui se nuori nainen, jonka Salik vasta oli tuonut muassaan. Hän oli valkoinen kuin laakson lilja, ainoastaan poskilla kajasti vieno ruusunhohde. Vaaleat kutrit aaltoilivat lumivalkeilla hartioilla ja lempeät silmät, siniset, kuin taivaankansi, olivat kyyneleitä tulvillaan. Sellaista ei ollut Persian mustasilmäinen tytär milloinkaan nähnyt.

Salik astui Alheidia vastaan. "Tuon sulle siskon, Alheidi! Hoida häntä hyvin! Olen ottanut hänet kauppiailta, jotka kuljettivat häntä myötäväksi. He olivat ostaneet hänet turkkilaisilta, jotka taas olivat hänet ryöstäneet kaukaa, hyvin kaukaa. Katso, hän on kaunis. Hänen kauneutensa on yön hopeakirkkaan kuutamon kaltainen. Olet usein sanonut et pitäväsi naisistamme, he kun ovat niin hurjia. No, tämä on lempeä ja suloinen. Sitä paitsi, tuon sinulle vielä kallis-arvoisia koristeita ja kauniita kankaita."

"Kunhan tuot rakkautesi takaisin, Salik, niin on se mulle kaiken maailman aarteita kalliimpi."

Vieras tyttö nousi, astui Alheidin luo, lausui oudolla kielellä muutamia sanoja, otti Alheidia kädestä, puristi sitä sydämellisesti ja katsoi lempeillä sinisilmillään herttaisesti häneen. Alheidi sulki hänet ystävällisesti syliinsä, sanoen: "Enhän saata sinuun suuttua, kyyhky pieni!"

Päivä päivältä lähenteli suloinen muukalaistyttö yhä enemmän Alheidia ja Alheidi sai häntä rakastamaan. Mutta yhä katkerampaa tuskaa kärsi Alheidin sydän, sillä hän näki Salikin silmien yhä lämpimämmin palavan, hänen katsellessaan niin ihanaa, mutta aina alakuloista vierasta tyttöä. Mutta sydämensä sisimpään sopukkaan kätki Alheidi tuskansa.

Niin tuli Salik eräänä päivänä hänen luoksensa. "Alheidi! Hevoseni, lempiratsuni, on haavoittunut. Mene, Alheidi, erämaahan noutamaan balsamia haavan parantamiseksi."

Alheidi katsahti silmänräpäyksen Salikiin. "Salik Sardar Khaan, erämaassa asustaa tiikereitä. Rakastatko hevostasi hellemmin, kuin minua?"

"Onko Alheidi lapsellisen arka? Etkö tahdo tehdä mielikseni? Etkö tahdo pelastaa hevostani, joka kerran toi sinutkin tänne?" Alheidi läksi.

Taas tuli Salik eräänä päivänä Alheidin luo. Lepolavitsalla oli kaksi kukkaa, ruusu ja lilja. Sardar leikki kukilla ja nautti niiden tuoksua. Sitten jätti hän ruusun lavitsalle ja piti vain liljaa kädessään.

"Oi, Salik, tuhoa ruusu, mutta elä heitä sitä luotasi yksin kuihtumaan! Ei ole niin raskasta kuolla, kuin elää unhoitettuna."

Salik otti jälleen ruusun käteensä ja piti sitä siinä liljan kanssa. "Alheidi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle. Kuinka voit vaatia, että minä yksin alati rakastaisin vain yhtä? Lempi on myöskin kukkanen. Elä pyydä kukkaa olemaan kuihtumaton, kuin kivi. Ei se silloin olisi kaunis. Mutta onhan Alheidikin Salikille rakas."

Salik lähti pois ja Alheidin sydämessä asui yö.

Taaskin kului muutamia päiviä. Silloin kutsui Salik Sardar Khaan Alheidin luoksensa. Tämä tuli.

"Alheidi! Metsästysretkellä haavoitti keihäs pahasti lempikoiraani. Sitä ei saata pelastaa muu, kuin se balsami, jonka alkulähteen tunnet. Mene, ettäs ehtisit sinne ennen keskipäivän hetkeä ja olisit kotona jälleen siihen aikaan, kuin miehineni metsästysretkeltä palajan."

"Oi, Salik, balsamia hevosellesi tuodessani kuulin tiikerin kiljuntaa."

Salik ei vastannut mitään. Alheidi seisoi vielä tuokion epäillen. Silloin sanoi Salik hitaasti: "_Kahdesti_ ei Salik Sardar Khaan samaa käskyä anna." Alheidi poistui.

Kauvas hän ei vielä ollut ehtinyt, kun hänen eteensä ilmestyi viisas vaimovanhus, jolla oli kädessä pieni, tuskin sormen pituinen tikari.

"Sieluni tytär! Vanhus ei voi sinua retkelläsi seurata. Salik Sardar Khaan on käskenyt minua uutta, vaaleata morsiantansa koristamaan. Tässä tahdon antaa sulle jotakin hänelle lahjaksi sopivaa. Alheidi, kolme surmaa on tämän tikarin terällä. Katso, sen kolme särmää ovat terävät, elä niihin koske, pieninkin kosketus haavoittaa ja pieninkin haava tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman!" Hiljaa, kuten tullutkin oli, hiipi vanhus pois.

Alheidin silmä leimusi. Hän katseli terästä. "Kolme surmaa! Haa! Alheidi! Tahtoisitko tappaa tuon hurskaan tytön, joka itkee Salikin valtaa, jota hän ei vastustaa voi? Vaalea, vieras tyttö, ei Alheidi sinua vihaa."

Mutta jo oli Alheidi erämaassa vaelluksellaan. Kuumasti paahtoi päivä hiekkaa, hehkuva maa poltti Alheidin jalkoja. Ajatteliko hän kirveleviä jalkojansa, ajatteliko hän erämaassa väijyen hiipivää tiikeriä, vai ajatteliko hän Salik Sardar Khaanin ihanata morsianta, joka nyt seisoi kaikessa komeudessansa koristettuna, kuin hopeanhohtavain pilvien lomassa täysikuu ja Salikin palavia silmäyksiä, jotka, unhoittaen Alheidin, nyt ainoastaan uuden morsiamen ihanuudesta hurmautuivat?

Mutta Alheidiakin katselee säihkyvät silmät, ei Salikin lemmestä hurmautuneet, ei, vaan palavat, pedon päässä pyörivät pallot. Alheidi, etkö näe erämaan herraa, miten hän hiljaa jäljissäsi hiipii? Jo jännittää hän koukistetut kyntensä, välkähtävät jo kumartuessaan täpläiset kupeet. Hän hyökkää saaliinsa kimppuun, ja musertuneena, verissään, viruu Alheidi vavahdellen hiekassa. Mutta ken se vahvan kukisti? Miksi erämaan herra hiekassa vieritteleiksen? Vavahdus vaan vielä ja kuolleena loikoo tiikeri saaliinsa vieressä. Alheidi ei ollut tikariansa unhoittanut.

Huutoja kuuluu erämaassa. Keveänä kiitää miesjoukko esiin. Se on Salik Sardar Khaan, joka miehinensä palajaa kotiin suloista morsiantansa noutamaan.

"Haa, vasta tapettu tiikeri! Alheidi! Sepä oli Salik Sardar Khaanin puolison arvoista! Mutta hän on haavoitettu. Pitäkää hänestä huolta, minä ratsastan kotiinpäin. Lähetän sitten orjia häntä kotiin kantamaan."

Jo nosti Salikin hevonen kavioitansa juoksuun, kun Alheidi hiljaisella äänellä rukoili: "Salik, ennenkuin lähdet, laskeudu hevosesi selästä ja anna mulle kätesi, ell'ei muun tähden," lisäsi hän omituisesti hymyillen, kun Salik näytti epäilevän, "niin kiittääksesi minua tiikerin taljasta."

"No, miksipä mulla ei olisi siihen aikaa," sanoi Salik, hypähti hevosen selästä ja ojensi Alheidille kätensä, johon tämä tarttui ja painoi sitä sydäntänsä vastaan, sanoen: "Jää hyvästi, Salik! Siunattu olkoon Allah ja Profeetta, saan kuolla sinun luonasi! Vielä pyyntö, se on viimeinen. Oi Salik, ota vielä kerran käteni molempiin käsiisi ja purista sitä ystävällisesti, kuten ennen oli tapasi tehdä."

Salik tarttui Alheidin umpinaiseen käteen ja virkkoi hajamielisesti: "Ei suinkaan haavasi niin vaarallisia ole. Kyllä kohta tulet kukoistavaksi jälleen. Minä ratsastan nyt edeltäkäsin kotiin."

Jo istui Salik ratsunsa selässä. Alheidin pää vaipui hervotonna hiekkaan, yksi ainut veripisara kiertyi esille hentojen sormien lomasta ja ratsun tuulenvauhdilla rientäessä pois yli hiekka-aavikon, lepäsi jo Salik Sardar Khaanin kaunis vaimo vainajana vieressä erämaitten herran, tiikerin.

Keitä ovat nuo, jotka naisten asuntoa lähestyvät, mitä kantavat he? Kantavatko he koristuksia, vai kukkia, vaiko lahjoja ihanalle morsiamelle hänen hääpäivänänsä? Mutta miksi ovat hitaat heidän askeleensa, miksi synkät heidän katseensa, miksi eivät he riemuitse? Oi, eivät tuo he morsiolle koristeita, ei lahjoja, eikä kukkia, kuihtunutta kukkaa vain kantavat, sitä kukkaa, joka oli kaunehin kaikista.

Mutta katso! Naisten asunnosta syöksee esiin vaalea, vieras tyttö. Komeita koristeita kimaltelee hänen hiuksissaan, mutta silmissä välkkyy kyyneleitä. Hän näyttää kauhistuneena pakenevan. Surullinen saatto tulee hänelle vastaan. Hän pysähtyy, hän vapisee. "Alheidiko kuollut? Sä suloinen olento, sä ainoa turvani! Mutta kas, mikä puoleksi ummistuneessa kädessäsi välähtää? Kiitos, Alheidi!"

Hiljaa irroitti hän tikarin Alheidin kylmästä kädestä, mutta viipyy vielä, näyttää epäilevän. Katso, hän polvistuu, puristaa tikarin käteensä, hän rukoilee. Hänen esi-isäinsä kielellä sanat hänen huuliltansa sukeutuvat: "Isä, oi Isä, vahvista horjuvaa lastasi kärsivällisesti kantamaan, mitä hänen kärsittäväksensä määräät! Tämä pieni ase vaivaisen vapauttaisi. Oi Jumalani, oi Jumalani, vahvista minua, että kärsivällisesti ja nöyrästi voisin sanoa: "tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun!" Rukouksessa kilvoitellessansa painoi hän tuskissaan käteensä petollisen raudan ja vienosti, kuten kukkanen illalla kupunsa sulkee ja päänsä kallistaa, vaipui vaalea immyt kalvenneena nurmi vuoteelle.

Salik Sardar Khaan, elä niin rajusti ryntää ruusun ja liljan, noiden kuihtuneiden, leposijalle! Elä raivoa noin! Miksi isket rintaasi tuon pienen raudan, sehän tunkeutuu tuskin pintaa syvemmälle! Eihän miehen henki muutaman veripisaran mukana kuiviin juokse, eikähän tikarin terällä ollut kätkettynä kuin _kolme_ kuolemaa!

KIELO.

Oletko nähnyt suurinta ja kauneinta siltaa, mikä veden yli viepi? Oletko saattanut suorana ja rohkeana seisoa siellä ylhäällä, korkealla, ei vähempää kuin peninkulman pituisella sillalla ja voinut päätäsi huimaamatta katsoa alas syvyyteen molemmin puolin, kristallikirkkaaseen veteen? Tai oletko huimautuneena tarttunut sua tukevaan, vahvempaan ystävään, jott'et kummallekaan puolelle suistuisi alas välkkyvään hautaan?

Kun ammoisina aikoina vanha Väinämöinen oli laulamalla luonut laajan Suomensaaren, oli siroittanut siihen sen tuhannet järvet ja laulanut kauneutta yli koko maan, ja niin aavat Saimaanvedet niemineen ja salmineen päilyen hänen silmäinsä edessä lepäsivät, silloin hymyili vanhus iloisesti. Mutta hän sanoi: "Verkalleen liikkuu jo vanhus, hitaasti kulkevat myös Suomen miehet. Eivät he jäniksen lailla juokse, eivätkä oravan kanssa hyppele. Pitkä on matka järveä kiertää. Siltaa on tarvis." Ja katso, silloin lauloi hän kaunoisen Punkaharjun kaartumaan yli Puruveden kirkkahan kalvon.

Oletko nähnyt koivuja ja kuusia, jotka kasvavat toinen toistensa yllä sillan molemmilla puolin? Eivät ne kuitenkaan toistensa latvoilla kasva, vaikka siltä melkein näyttää, kun ne tuossa seisovat jyrkänteessä toistensa päällä. Oletko veden kirkkauden pettämänä tahtonut poimia kiiltävän valkeita kiviä ja simpukoita järven pohjasta, jossa ne monen kyynärän syvyydellä vedenpinnan alla kiiluvat?

Kannaksen keskikohdan vaiheilla seisoo koivu. Se seisoo siinä niin iloisena ja katselee yli laajan järven. Hiljainen tuuli humisee yli harjun. Se kohottaa koivun notkeita, nuorteita oksia. Kauniisti kumartelee solakka, vaaleanvihanta koivu ja vihmoo kukkaispölyänsä vuoroin kukkulan toiselle, vuoroin toiselle puolelle alas välkähtävään veteen, missä pienoisia hopeahattaroita sinisyvyydessä purjehtii taivaalla, joka siellä alhaalla ylhäisen taivaan kuvana päilyy.

Ja kielot koivun juurella, ne kukkivat ja riemuitsevat, mutta niiden siskot, jotka ovat kasvaneet muutamia harvoja askeleita kauvempana rattaanraitioitten välissä tiellä, ne tuoksuvat myöskin, vaan niiden valkean puvun peittää pöly ja ne kaihoovat ja ikävöivät, eivätkä itse tiedä miksi.

Niin maantien kaihoova kukkanen kysyy: "Siskot, valkeat, tuoksuvat kielot, miten saatatte te niin raittiisti tuoksua ja kukoistaa ja miksi kaihoomme me?" Ja kielot vastaavat: "Tuoksumme ja kukoistamme koivun suojassa, emmekä muuta tiedä. Mutta kysykää ruusuilta. Katsokaa, kuinka rehevästi ne kukoistavat!"

Ruusuja kasvaa rinteellä tiheässä. Kielot kysyvät: "Ruusut, punaiset, hehkuvat, miten saatatte niin rehevästi, niin runsaasti kukoistaa? Mikä se sydäntänne niin riemastuttaa? Miksi täytyy meidän poloisten kaihoella?"

Iloisesti vastaavat ruusut: "Kas, me kasvamme tässä niin vapaasti! Meitä ei muserra matkustajan pyörä, tuskin saavuttaa meitä hänen rattaansa liikkeelle lennättämä tomuhiukkanenkaan ja koko tämä kaunis, edessämme aukeava maailma on meidän. Olemme rikkaat: meillä on aurinkoa, meillä on kastetta, mutta -- meillä on kuitenkin kaikkea vain puoleksi, kun seisomme tässä harjun toisella rinteellä. Mutta kas koivu, sillä on ylt'ympärillänsä koko avaran maailman ihanuus, sillä on aurinkoa, ilmaa ja eloa, vaikka sitä tulisi miltä puolen, sentähden on koivu suuri, sentähden on koivu voimakkaampi ja soreampi kaikkia muita."

Mutta maantien kielo ei tiennyt miten päästä hänkin tomusta valoon ja vapauteen.

Tuli sitten siihen nuori tyttö. Hän poimi rattaanraition kielon ja solmi sen seppeleeseensä ja samassa oli seppel valmis.

"Sinuhun, kaunis koivu, tahdon seppeleeni ripustaa, korkealle, huojuvalle oksallesi!"

Ja ylhäällä korkeudessa liehui nyt kukkanen ja eli valosta silmänräpäyksen siellä, missä ei mikään tomu sen kauneutta himmentänyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli se kuollut.

TUULAHDUSTEN LEIKKI.

Alhaalla pienessä, kukoistavassa notkossa harjoittivat pienet tuulahdukset veitikkamaista leikkiänsä. Sepä vasta elämää! He temmelsivät toistensa kanssa, olivat voittosilla, viskelivät ympärillensä pieniä korsia, tuhansia kepposia he keksivät. "Katsokaa, tuolla on kummallinen kappale," sanoi muuan tuulahdus. "Siemenhän se vaan on," virkkoi toinen. "Malttakaahan, minä tiedän," tokasi eräs hyvin nokkaviisaan näköinen, "katsokaa, tässä juuri kasvoi se komea kukka, joka oli suloisista tuoksuista niin rikas, että koko päiviksi riitti niiden kanssa leikkiminen ja niitä kanniskeleminen. Kyllä tämä on sen kukan siemen." "Voi, kuinka hauskaa, voi, kuinka mainiota!" huusivat kaikki ja alkoivat siementä siirrellä.

Siemenellä oli pitkät haivenet ja niitä nostelivat tuulahdukset, yksi yhtä, toinen toista, sysäsivätpä muutamat reippaimmat vähän itse siementäkin. Mutta siinäpä se kuitenkin vielä oli paikallansa ja vallattomat, häilyvät tuuloset kyllästyivät pian työhön ja alkoivat taas leikkinsä, jättäen siemenen oman onnensa nojaan.

Mutta muuan pieni tuulahdus pudisti yhä vielä pikkuisen siementä, nykäisi haivenia ja sanoi itseksensä: "Onko sitä todella sellainen raukka, ett'ei saa tätä siementä tuonne ylös! Olisihan niin erinomaista, jos noin komea kukka kasvaisi siellä ylhäällä! No, jos kerran leikkiä taitaa, niin taitaa kai työtäkin tehdä!" Ja sitten hän kävi oikein voimiensa takaa siemenen kimppuun ja sai sen haivenineen päivineen temmaistuksi syliinsä. Mutta eipä ollut niinkään helppoa kantaa sitä ylös kunnaalle. Raskaine taakkoinensa ei tuulahdus yhtään jaksanut kohota yli heinänhuippujen, vaan täytyi hänen pujottaida heinien lomitse ja levätä siellä täällä karkeimmilla korsilla, nojaten siementänsä johonkuhun lehteen. Hänen näin tunkeutuessaan eteenpäin tarttui haiven kiinni sinne, toinen tänne. Se oli yhtä työlästä, kuin ihmiselle olisi kantaa suurta puuta oksineen, juurineen kautta metsän, niin monta estettä tielle sattui. Milloin oli pieni hyönteinen pudonnut selälleen ja makasi maassa koivet pystyssä, niillä kaikin voimin ilmassa sätkien, mutta pääsemättä kuitenkaan pystyyn ja sitä täytyi tuulahduksen auttaa jalkeille; milloin oli taas kukkanen tarttunut päästään heinänkorren alle, eikä päässyt valoa nauttimaan, ennenkuin tuulahdus ravisti heinänkortta niin kauvan, että kukka sai päänsä irti.

Samassa juoksi pitkäkoipinen vaaksiainen siitä ohitse ja sanoi: "Kuinka olet tyhmä! Pidä huolta omasta asiastasi ja anna toisten hoitaa omansa," ja sitten harppasi se tiehensä vielä pitemmillä askeleilla, kuin oli tullutkaan. Mutta eipä seurannut pikku tuulahdus tätä viisasta neuvoa, vaan auttoi kuitenkin seuraavaa hyönteistä ja seuraavaa kukkaa. Mutta kautta laakson tohahti nyt tuulenpuuska ja sai aikaan hirmuisen mullistuksen koko nurmivaltakunnassa. Satoja kukkia siirtyi asennostaan, tuhansittain pieniä hyönteisiä joutui kokonaan matkasuunnastaan eksyksiin ja tuoksuvan kukkasen siemenen tempasi vihuri hirmuisessa vauhdissaan pois.

"Hyi, tuota huimapäätä," sanoi tuulahdus noustessaan pää pyörällä pystyyn kuperkeikasta, jonka oli täytynyt tehdä. "Minnehän nyt siemeneni katosi?" Ja nyt, kun hänellä ei ollut mitään kannettavaa, lehahti hän lentoon niin korkealle, kuin suinkin jaksoi. Ja kas: tuolla oli siemen. Se oli pudonnut tikulle juuri sille kunnaalle, jonne tuulahdus oli aikonut sen viedä. Heti oli tuulahdus sen luona ja löyhytti sen tikulta alas multaan.

Mutta sillä välin oli jo tullut ilta ja tuulosemme oli leikistä ja työstä väsynyt ja komean, hopeakoristeisen, sinisen lepokammion hän itsellensä keksi ja kävi siihen nukkumaan, vielä naurahtaen onnistuneelle retkellensä.

Mutta seuraava päivä oli niin kuuma ja niin tyyni, että kaikki tuulahdukset nukkuivat koko päivän. Ja sellaisia päiviä seurasi sitten monta ja sillä välin satoi ja myrskysi niin, ett'eivät mitkään pienet tuulahdukset rohjenneet retkille lähteä. Mutta muutamana päivänä heräsi pieni tuulahduksemme siitä, että aurinko häntä paahtoi ja vilkaistessaan yllensä, huomasi hän olevansa katotta päänsä päällä, sillä sinikello, johon hän oli käynyt nukkumaan, oli kuihtunut. Nyt lähti hän, iloisesti siipiänsä ravistaen, ulos maailmaan. Ja katso, ensimmäiseksi sattuivat hänen silmänsä siihen kauniiseen, tuoksuvaan kukkaan, joka oli hänen siemenestänsä kasvanut ja parhaillaan avasi ensimmäiset verholehtensä ja levitti ensi tuoksunsa yli tienoon. Nyt ei ollut enään aikaa nukkumiseen. Nyt tuli kiire herättää kaikki niillä seuduin nukkuvat tuulahdukset suloisten tuoksujen kanssa leikkimään ja niitä laaksoille ja vuorille levittämään. Ja hauska leikki siitä syntyi, uskokaa pois!

KÖYNNÖSKASVI.

Matkustaja toi vierailta mailta kaksi siementä. Hän antoi ne minulle, mutta pelkäsin, ett'en oikein niiden hoitoa ymmärtäisi ja menin pyytämään neuvoa naapuriltani, joka oli puutarhuri. Hän oli lainpuustavin mies, ankara sääntöjen noudattaja ja kaiken vapauden vihaaja. Hänen puutarhassaan ei ollut heinänkortta, puut seisoivat tasaisiksi leikattuina suorissa riveissä, pyörylöissä, kahdeksikoissa ja neliöissä, ei ainutkaan oksa uskaltanut pyrkiä ulommas muita.

"Niistä tulee köynnöskasveja," sanoi hän siemenistäni. "Aseta ne nuorten puiden viereen varjopuolelle."

"Varjopuolelleko?" kysyin kummastellen.

"Niin," sanoi hän. "Niin niitä aina istutetaan, eikä muu kelpaa. Kyllä köynnös siltä puun lehtien lomitse valoa saa. Mitäpä se enempää tarvitsisikaan! Se saa elää puun kustannuksella, ei se itsenäiseksi kasviksi kelpaa. Sido ja köytä sitä määrättyihin muotoihin ja kuoseihin, sitä myöten kuin se kasvaa, leikkaa pois kaikki ilmassa huojumaan pyrkivät oksat ja saatpa nähdä, kuinka kauniiksi ja tarkoituksenmukaiseksi se tulee."

Minusta tuntui raskaalta köynnökseni kohtalo, mutta tottelin miehen neuvoa, sillä olihan hän minua niin paljon viisaampi. Mutta istutin kuitenkin vaan toisen siemenistä.

Se kasvoi, köynnökseni lykkäsi latvansa ylemmäs, minä köytin ja sidoin sitä. Se työnsi varrestansa lienteitä, hentoja säikeitä, ikäänkuin niillä tarttuakseen ja kiintyäkseen johonkin, mutta usein väännettyäni, muodostettuani ja sidottuani sitä, oli sattunut kääntymään ulospäin juuri se puoli, josta säikeiden tuli kasvaa ja niin häilyivät nämä tenhottomina ilmassa ja minä leikkasin ne pois.

Puun runko oli paikoittain rosoinen ja kyhmyinen. Kovaan köytetty köynnökseni tuli sellaisilta kohdin kulmikkaaksi, kummalliseksi ja melkein kuin solmuiseksi. Vähitellen kasvoivat kuitenkin kalvakkaat varret ylemmäksi. Ne tunkeutuivat kavalasti useiden puun hienompain oksain välitse ja pakoittivat niitä vääntymään suunnastaan, toisia oksia kietoivat ne kokoon ja takerruttivat toisiinsa ja puuni ja köynnökseni seisoivat nyt sotkeutuneina kummalliseksi olemukseksi, missä tosin puu oikeastaan näytti köynnöstä tukevan, mutta moni väitti köynnöksen kuitenkin puuta hallitsevan. Pienet, kalpeat kukat koristivat kuitenkin siellä täällä köynnösraukkaani, mutta se näytti niin vinolta, niin särmäiseltä ja luonnottomalta, että ajattelin: ei, köynnös, sellainen ei varmaankaan ollut olentosi oikea laatu.

Toisen puun viereen istutin nyt toisen siemenen siten, että köynnös ja puu tulivat saamaan saman verran Luojan aurinkoa ja ilmaa ja valoa.

Siemeneni versoi. Annoin varren kasvaa vapaasti, sitomatta sitä pakolliseen, väärään asentoon. Naapurini, puutarhuri, tuli ja näki sen. Hän hymähti pilkallisesti ja sanoi: "Vai niin! Tahdot tuosta köynnöksestä kasvattaa puuta, mutta kas sitä siitä ei kuitenkaan ikinä tule. Ei köynnöksestä koskaan tule muuta, kuin köynnös."

"Tarvitseeko sitten välttämättömästi pakkoa tullaksensa siksi, kuin on luotu olemaan?" ajattelin minä. "Tarvitseeko Jumala ihmislain pakkoa avuksensa, saadaksensa luomakuntansa täydelliseksi?" Mutta en vastannut mitään. Näinhän, että Jumalan vapaassa, ihanassa maailmassa kaikki kahleitta ja siteittä luonnistui hyvin ja luotin köynnökseeni.

Ja köynnökseni kasvoi ja se lähetti hienot säikeensä ulos ja kiinnitti ne puuhun ja se kiertyi puun ympäri ja kehittyi yhä rehevämmäksi ja hiipi yhä lähemmäksi puuta. Myös tämäkin puu oli toisin paikoin rosoinen ja kyhmyinen, mutta vapain, pehmein kiertein peitti köynnökseni epätasaisuudet ja kiinnitti usein juuri niihin säikeensä ja usein puhkesi juuri niillä kohdin sen kauneimmat kukkaset. -- Ja monikin hento oksa, joka ensin näytti muutamia päiviä ilmassa häilyvän, kiertyi sitten puuhun ja sen oksiin ja hiipi niin hyväillen, voisi melkein sanoa sopusointuisesti, sen oksien väliin. Mutta piirteitä sorretun viekkaudella hankitusta vallasta, jotka toisessa köynnöksessä niin usein esiintyivät, niitä ei tässä ollut olemassakaan, vaan kaikessa vienoudessaan ja sulossaan ihanana ja kauniina kukoisti köynnökseni, kantaen täyteläisiä, uhkeita ja tuoksuvia kukkia.

Yhä suuremmaksi ja komeammaksi kasvoi puuni, yhä pehmeämmäksi ja rehevämmäksi kävi köynnökseni. Ja ne olivat puutarhani ihanin kaunistus ja silmäini sulo ja riemu.

INTIAANIN NAINEN.

"Miksi kantaa Oikameonna, vaimo vanhus, seppeltä suortuvillaan, miksi ruusut vanhan päätä koristavat? Nuorellehan seppel sopii, kaunottarellehan ruusut soveltuvat, iloinenhan kukkia kantaa. Koristettu olkoon rakastettu, olkoon morsian! Viskaa, vanhus, seppel pois!"

"Miksi kantaa Lilameha, nuori neito, suortuvillaan seppeltä, miksi ruusut nuoren päätä koristavat? Usein kuihtuu surusta nuoren sydän, ennenkuin seppel suortuvilla on kuihtua ehtinyt, usein itkee morsian, ennenkuin ruusu hänen hiuksillaan on lakastunut. Kanna nöyrästi seppeltäsi, Lilameha, elä kanna sitä niin ylpeästi päivänvalossa, että aurinko sen polttaa!"

"Korkealla nuori neito seppeltä kantakoon. Hänen silmässään asuu tuli, huulillansa hymy ja sydämessänsä ilo!"

"Varovasti nuori neito seppeltä kantakoon, pitkältä on hänellä surun varalta elämää. Vanhuksen seppel ehtii tuskin enää kuihtua, ennenkuin hänen päänsä jo multaan lasketaan. Oli Oikameonnakin kerran nuori, koristi hänenkin päätänsä morsiusseppel ja hän luuli, ett'ei se koskaan kuihtuisikaan. Vishtonnoh, mahtava päällikkö, oli hänen uljas sulhonsa. Oikameonna oli Vishtonnohin silmä, oli hänen wigwaminsa valo. Vishtonnoh oli Oikameonnalle silmää ja valoa, elämää ja ilmaa kalliimpi ja ylpeänä, kuin Lilameha nyt, kantoi silloin Oikameonna seppeltään.

Mutta katso, päivä vaihtui yöksi. Monasti ei ollut Vishtonnoh majoja siirtänyt, monasti ei ollut puhveli metsäseuduilta virranlaaksoon samonnut, kun jo toinen vaimo hänen mattonsa järjesti, eikä Oikameonnalla enään ollut tilaa Vishtonnohin wigwamissa. Näes, Oikameonnalla ei edes ollut toivoa saada suuren hengen maassa Vishtonnohia palvella, toinen oli häntä seuraava sinne saalisrikkaille metsästysmaillekin.

Mutta lähestyi se aika, jolloin Vishtonnohin heimomme miesten kanssa tuli kostaa Mustajalkain heimolle ja sentähden käski hän siirtää asunnot lähemmäksi heidän aluettansa. Ja majat muutettiin ja soturit lähtivät ja niiden mukana meni Vishtonnohin uusi vaimo. Mutta Oikameonnan täytyi jäädä heikkojen luokse, lasten luokse ja Oikameonnan sydäntä poltti. Ei ollut Oikameonna vanha, eikä pelkuri, eikä lapsi. Lilameha! Nuori oli tosin silloin Oikameonnan pää, mutta seppeltä ei se kantaa voinut, sillä hänen sydämensä oli iloton.

Mutta kautta korpimaan seurasi yksinäinen nainen salaa heimon jälkiä. Hän ei peljännyt sarvillansa multaa rajusti puskevaa puhvelia, hän ei peljännyt väijyvää pantteria, vaan hän pelkäsi Vishtonnohin vihaa, jos tämä näkisi hänen olleen päällikön käskylle tottelemattoman. Mutta Oikameonna ei saattanut jäädä lasten luokse. Käske vuorikaurista pysymään alallaan, kun sen karitsan ryöstät, käske vuoripuron pyörteeseen pudonnutta lehteä pysähtymään, käske vaimoa jäämään paikoilleen, kun hän on miehestänsä erotettu.

Hiljaa hiipi Oikameonna yöllä Vishtonnohin majan ympärillä. Siellä havaitsi hän haamun. Se oli päällikön nuori vaimo, joka levottomasti tutkistellen seutua kuunteli. Hän ei ollut pettynyt. Muuan Mustajalkain heimon soturi luikerteli heinikossa vakoilemassa. Hän huomasi nuoren vaimon ja keihäs oli lentämäisillään hänen kädestään. Mutta silloin sattui häneen nuoli, keihäs vaipui alas ja kosketti vain keveästi nuorta vaimoa jalkaan.

Mistä tuli nuoli yksinäisessä yössä? Sen tiesi Oikameonna yksin. Mutta Vishtonnohin nuori vaimo vaipui maahan. Oliko keihäs myrkytetty?

Elä kuihdu, nuori metsäkukka, syvästi surisi Vishtonnoh, kovasti kärsisi päällikkö! Elä kuole, kaunoinen, ei Vishtonnohin pidä kärsimän. Oikameonna taitaa auttaa.

Mutta lapsi, jonka Oikameonna eilen synnytti metsässä, ken hentoa hoitaa, jos Oikameonna nuoren naisen haavan myrkystä kalpenee? Ken pojalle kukkia poimii, ken häntä äidin silmillä katselee, jotta hänestä kasvaisi suuri soturi?

Vishtonnoh on katsova häntä isän silmillä, nuori vaimo on poimiva äidittömälle kukkia, korpi on kasvattava pienoisen sotilaaksi.

Mutta ei kuollutkaan Oikameonna, myrkky oli heikkoa, hän taintui vaan. Hän eli kuin hiekalla taimi, kun ei sadepisaraakaan taivaasta tipahda. Mutta Oikameonna oli voimakas, hän nosti jälleen päänsä.

Katso, Lilameha, moni talvi on sen jälkeen ketoja kuihduttanut, ja nyt kantaa Oikameonna jälleen seppeltä, sillä nyt kukoistaa Oikameonnan sydän jälleen. Oikameonna se nyt taaskin Vishtonnohin maissin musertaa, hän se päällikön matot järjestää. Hänen poikansa, metsän hento lapsukainen, nyt uljas, kaunis nuorukainen se on, joka Vishtonnohin rinnalla taistelussa seisoo. Oikameonna se on seuraava päällikköä, kun hän kerran lähtee suuren hengen luokse runsaille metsästysmaille metsästämään. Oikameonna se häntä siellä saa palvella ja valita hänelle uljaasta saaliista mehevimmät palat.

Lilameha, sä nuori, somasti lepää vanhankin suortuvilla seppel, kunhan hänen sydämessänsä ilo kukoistaa."

SUOMIVAIMO SAIMAANNIEMELLÄ.

Kauvan, kauvan aikaa, monta sataa vuotta sitten, kun Suomi ei vielä ollut Ruotsin vallan alle joutunut, silloin seisoi niemellä Saimaan rannalla muhkea talo ja siellä asui vanhaan Savonkansaan kuuluva suku, ylpeä ja mahtava. Monta ottelua olivat tämän suvun miehet kestäneet Hämäläisiä ja Karjalaisia vastaan ja monta hävitysretkeä olivat he tehneet aina kauvas Venäjän rajoille saakka. Mutta nyt oli toinen, vaikeampi vihollinen noussut vastustettavaksi, nimittäin Ruotsalaiset, nuo ylpeät, meren poikki tulleet. He taistelivat ristillä ja miekalla, he taistelivat sanalla ja heidän valtansa alle sortuivat vähitellen kaikki Suomen heimot. Mutta Saimaanniemen suku seisoi vielä vankkana, se ei peljännyt miekkaa, ei sanaa, eikä ristiä.

Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Pyhä Piispa Henrik ensi kerran Kristuksen nimeä Suomen rannoilla saarnasi, mutta vielä eli ylpeän itsenäisenä Saimaan rannalla Saimaanniemen suku. Sinne eivät Ruotsin kuninkaan voudit rohjenneet tulla veroa kiskomaan, sillä sinne sellaisille asioille lähteneet olivat saaneet syytä yritystänsä surkeasti katua, eikä kukaan uskaltanut ketään Saimaanniemen väestä oikeuteen manata. Mutta niemen talossa istui suvun vanhin ja sääsi lakia ja ankaraa oikeutta omaistensa kesken.

Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ja saarnasi ristin-oppia ylpeälle väelle siellä sisällä, joka istui mies toisensa rinnalla nuorimman pojan hääpitoja viettämässä. Ja runolaulajat lattian keskellä lakkasivat hetkeksi laulustaan. Käsi kädessä, vaieten, kuuntelivat he ja ihmettelivät, mitä tästä mahtoi seurata. Mutta pian alkoi toinen heistä kajahuttaa:

"Nytpä vanha Väinämöinen Tupasesta tuhman lauloi, Kielipalkun suohon suisti, Somerohon kutsuttaman."

Ja silloin kohahti suostumussohina tuvan lavitsoita pitkin. Vihoissansa poistui ristin mies, sanoen: "Voi teitä, te pakanat! Onnettomuus on teidät musertava ja vielä te nyt hylkäämäänne kasteen armoa kerran kerjäätte!"

Pitkä aika oli kulunut ja Saimaanniemen suku oli viimeinkin joutunut melkein häviöön. Taukoomattomat taistelut olivat sitä vähitellen kuluttaneet. Siellä istui nyt takan ääressä jäljellä ainoastaan kolme ijäkästä veljestä, kolme harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat kaatuneet, paitsi nuorin, Saivo, ja hänen kuudessa reippaassa pojassaan yleni nyt Saimaanniemen suvun toivo.

Mutta Saivo oli lähtenyt metsään opettamaan vanhempia poikiansa taistelemaan metsän kuningasta vastaan ja kotona takan ääressä istuivat nyt nuo kolme hallipartaa ja Saivon vaimo, Ylpytär, nuorempain lasten kanssa. Silloin astui taas sisälle ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin ja lausui: "Vanhat pakanat haudan partaalla, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikaisi sielut! Suostukaa pyhään kasteeseen ja Ristiinnaulitun merkkiin! Ettekö ole nähneet, miten teitä kirous seuraa! Miehenne ovat kuolleet, ainoastaan vanhuksia ja lapsia on jäljellä. Nöyrtykää Herran rankaisevan käden alle!"

Silloin suuttuivat ukot uunin vieressä ja Ylpytär kavahti pystyyn ja sanoi: "Laittau matkoihisi mies! Ei jauha taikasi Ylpyttären sydäntä jauhoksi, mahtavampaa sen silloin olla pitäisi! Mene, etteivät Saivon pienet lapset sinua pois kantaisi!" Ja ristin mies meni, mutta hänen sanansa eivät olleet lempeyden sanoja, vaan vihan ja kirouksen.

Vielä asui hajallaan metsien syvyydessä, kankaiden ja järvien takana miehiä, jotka eivät olleet vieraan vallan alle taipuneet. Toisinaan, kun eivät enää muuta voineet, olivat he alistuvinaan muukalaisten ikeen alle, mutta nousivat taas kapinaan, milloin siellä, milloin täällä. Mutta Saivo sanoi: "Ei yksityinen helposti karhuakaan kaada, saati sitten vihollista. Useat saattavat voittaa, missä yksityinen kaatuu." Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten huostaan ja samosi kautta sydänmaitten ja metsien kehoittamaan kaikkia Suomen heimosta vielä jäljellä olevia, niin Hämäläisiä, kuin Karjalaisia ja oman heimonsa miehiä, nousemaan aseihin yhteistä vihollista vastaan.

Mutta Ruotsalaiset ottivat Saivon vangiksi, sanoivat häntä kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti ulos vanhimman poikansa ja sanoi: "Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, että voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!"

Poika lähti. Mutta vuosi vieri, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi toiselle pojallensa: "Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!"

Poika lähti. Mutta vieri vuosi, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi kolmannelle pojallensa samoin, kuin oli molemmille toisille sanonut.

Mutta vuosi kului ja tupaan astui taaskin ristin mies ja sanoi: "Nainen, onko Herra sinua nyt kyllin koetellut? Miehesi ja molemmat vanhemmat poikasi ovat kuolleet. Onko sydämesi nyt nöyrtynyt?"

Vaan Ylpytär vastasi: "Houkkio! Siitäkö nöyrtyisi sydämeni, että rakkaimpani ovat miehinä eläneet ja Suomenmaan puolesta kuolleet? _Nyt_ vasta saatan ylpeillä! Ja vielä elää heidän työnsä täyttäjä."

"Niin, hän elää," ilkkui mies, "palvelijana kuninkaan hovissa, silkistä ja kullasta kiiltävänä ritarina kuninkaan palveluksessa?"

"Valhetta puhuu viekkaan kieli," vastasi Ylpytär.

"Ell'et sanojani usko, niin katso silmilläsi. Mutta vielä sortumuksen päivä sinullekin koittaa, ylpeä nainen," sanoi mies ja poistui.

Mutta Ylpyttären sydämessä polttivat hänen sanansa. "Onko hän, sydämeni rakkain lapsi, tullut palvelijaksi Suomenmaan ryöstäjän, hänen, joka surmaa Suomen sorean kielen ja kietoo kielensä kahleet yli Suomen kansan ja Suomen sydänten? Heidän taikatemppunsa ovat rikkauksilla ja kullalla nuorukaisen silmät sokaisseet. Olihan leipää, joskin kovempaa, Suomenkin maassa. Voi sitä, joka kullasta ja leivästä isänmaansa myöpi! Kunnialla ja loistollako he ovat hänen silmänsä häikäisseet! Vieraan palveluksessa voitettu kunnia on, kuni vedessä vaahto, arvotonta kiiltoa vaan."

Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin Saimaannientä puolustamaan ja hän sanoi: "Muistakaa sitä perintöä, jonka olette hoidettavaksenne saaneet! Vielä ei ole valloittajan jalka Saimaanniemelle astunut. Mahtavan ajan vaatiessa täytyy lapsenkin olla mies."

Ja Ylpytär tekeytyi ulkonaisesti nöyräksi ja lähti ulos kansan keskuuteen ja hän etsi poikaansa. Ja hän sai tietää tämän olevan Ruotsin toisella rajalla taistelevain sotamiesten joukossa ja hän lähti häntä sieltä asti etsimään.

Mutta hänen kulkiessaan joukosta toiseen poikaansa etsimään, astui taas hänen eteensä ristin mies, se sama, joka oli häntä kotituvassa uhannut. Ja hän sanoi: "Nainen, taivuta sydämesi nöyryyteen: talosi on poltettu, poikasi ovat kaikki kolme sitä puolustaessaan kaatuneet, eikä koko suvustasi ole jäljellä ketään muuta, kuin kuninkaan hovissa palveleva, sydämensä ristin edessä nöyryyttänyt poikasi."

"Kaatuneetko ovat kaikki? Nuorinko myöskin? Elä toki vielä sula, sydän, elkää vielä lauhtuko, jäntereet, vielä täytyy eloa jatkaa! _Yksi_ on ehkä vielä pelastettavissa." Ja hän kiiruhti pois.

Taistelukentällä kuolleitten ja kuolevaisten keskellä tapasi Ylpytär poikansa. Hänen hoitonsa herätti kuolemaisillaan olevan tietoonsa.

"Äitini! Sinäkö täällä?" sanoi hän. "Kiitos! Katso, kuolen nuorena, mutta kuoloni on ihana! Kuolenhan synnyinmaan puolesta!" Ja hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän kuoli. Mutta Ylpytär lyyhistyi maahan.

"Haa, pettynyt raukka! Kuolit harhaluuloosi, kuolit valheen vankina. Jos olisit kaatunut jalossa taistelussa näitä vastaan, joiden joukossa nyt sodit, niin olisi kuolosi ollut kaunis. Kuole, Ylpytär, elämäsi on lopussa!"

Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies. Hän näki vaivaisen maahanvaipuneen ja hän sanoi: "Nyt, Ylpytär, olet murtunut. Tule minun kädestäni vastaanottamaan hyvitystä!" Mutta Ylpytär sanoi: "Poistu, paha noita, eläkä kuolemalle pyhitettyyn kajoa!"

Mutta yli kuolleitten tanteren liihoitti hiljaa hento haamu. Se oli nuori, valkopukuinen tyttö, musta risti rinnalla. Hän oli sydämessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksesta ristille pyhitetty. Hän tuli kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisella äänellä, mutta sydämensä syvyydestä. Ja yhä hartaammin ja hartaammin kaikui hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa näytti itsekieltäymyksenä siihen sulautuvan ja nousevan Jumalan luokse. Ja hän huomasi maahanvaipuneen äidin ja vuodatti hellin sanoin sydämensä rukoukseen murtuneen puolesta. Hän rukoili lohtua ja selvyyttä sille, joka ei vielä ollut valoa nähnyt, ja kärsivällisyyttä ja itsensäkieltävää sydäntä.

Ja Ylpyttären sydän heltyi, hän itki.

"Kiitos sulle, oi tyttö, sä lapsi vierahan maan, kasteesta Ylpyttären elon-iltana! Suomen vanhan kansan luo lähtee Ylpytär. Anna lempeän, kauniin rukouksesi kaikua yli kuolevan!"

KAMTSHATKALAISEN VAIMO.

Eitel on rikas. Hän asuu puisessa talossa. Pitoja vietetään. Karhunlihaa keitetään. Nuoret tanssivat karhuntanssia. Yhä useampia liittyy tanssijoihin. Selkä kumarassa ja polvet koukussa matkivat he karhun hissuttelevaa käyntiä ja kömpelöä kompuroimista. Tytöt nauravat. Vanhukset vilkastuvat. Ukot eivät enää saata houkutusta vastustaa, hekin yhtyvät tanssiviin. Yö on jo joutumassa, kuumuus käy tukehuttavaksi, hylkeenrasva-lamppu savuaa, yhä innokkaampana jatkuu tanssi. Karhunliha on keitetty. Tanssi taukoo. Eitel jakaa rasvan vierasten kesken. Liha syödään sitten. Eitel laulaa karhun pään kunniaksi. Hän hyväilee sitä, hän puhuu sille ystävällisiä sanoja: "Sä ihanainen, sä metsän kultamarja! Katso, miten hyvänä sua pidämme! Mene, kerro kumppaneillesi, sukulaisillesi, kuinka sinua rakastamme! Pyydä heitä tulemaan jurttaimme läheisyyteen! Pyydä heitä mielellään antautumaan käsiimme! Elä suinkaan luule meidän sinut tappaneen! Eihän toki! Kamtshatkalainen rakastaa sinua, hän tahtoo kietoa kukkia kiharoihisi. Ei. Kasakat, muukalaiset, jotka ovat voittamaisillaan jalansijaa joukossamme ja saamaisillaan ylivaltaa seassamme, he ne karhun surmaavat. Heidän luokseen ei sinun pidä suosiolla lähteä. He ne ovat, jotka pakoittavat meitä sinua surmaamaan. He haluavat saada taljasi."

Miksi istuu nuori Reeka niin totisena? Minkätähden ei hän näytä Eitelin laulua kuuntelevan? Mitä etsii Reekan katse? Etsiikö se ampumapilkkaa? Ei. Silloin lähtisi hän ulos kedolle. Etsiikö se lohen välkkyviä suomuksia? Ei. Silloin menisi hän alas rantaan. Etsiikö se tyttöä, jonka pukua ahmantalja koristaa? Amulamela on kaunis, hän on komeasti koristettu. Lumivalkeina välähtävät hänen päälaellaan ahmankäpälät.

Kaksi yötä kuluu. Reeka tulee Eitelin luokse. "Isäntä, olen tullut tänne sinua palvelemaan." Naiset katsovat toisiinsa. He ottavat Amulamelan piiriinsä. He käärivät hänet vaatteihin, niin että ainoastaan kasvot jäävät näkyviin. "Pidä puolesi, Amulamela, olet kaunis, olet voimakas! Ei sinua vähästä palveluksesta myödä. Ole hyvin varuillasi, elä anna kosijan koskettaa pintaasi! Vartijoimme sinua tarkoin."

Vuosi vieri, jää suli, nurmi kasvoi ja kuihtui ja taas laskeutui nietos maahan. Vielä palveli Reeka. Vielä ei ollut hänen onnistunut saada tyttöön koskea. Jos vaatteiden alta näkyi vaikka vain sormenpää, olivat naiset vartijoimassa. Jos Reeka silloin koetti lähestyä, oli kuusi kättä häntä lyömässä, kolmekymmentä sormea häntä kynsimässä.

Reekan keihäästä kaatuu karhu, soobelin nahkoja tuo hän kimputtain. Eitel iloitsee palvelijastaan. Eiköhän hän kohta liene palvellut tarpeeksi, voittaaksensa itsellensä vaimon? Amulamela on voimakas, hänestä saattaa olla paljon hyötyä. Hän jaksaa kantaa polttopuita ja vettä piankaan väsymättä. Hän osaa löytää metsähiiren pesän ja tuoda sieltä juuria talveksi. Miksipä antaisi Eitel hänet vieraalle miehelle ilman riittävää korvausta? Harjoitettuasi hyvää koiraa reippaasti rekeä vetämään, et sitä muukalaiselle lahjaksi anna.

Eitel aikoo lähteä metsään saaliinnoudantaan. Reen edessä on valjaissa viisi virkkua koiraa. Ne ulvovat. Amulamela jakaa niille rannalla löytämänsä kalan. Ne haukkuvat vihaisesti, mutta nuoren neidon nähtyänsä ne vaikenevat. Ynseät, kesyttömät kaikille muille, ovat ne kuitenkin Amulamelalle sävyisät.

Iloisesti hyppää hän rekeen. Koirat riuhtaisevat itsensä irti. Ei ehdi Amulamela edes tarttua ohjaustankoon, ennenkuin ne jo hyökkäävät jyrkännettä alas. Silmänräpäyksessä on reki lentänyt nurin ja tytön pää sattunut kiveen. Reekalla on sukset jalassa, hän on jo tytön vieressä. Hän avaa tämän turkin, kiertää käsivartensa hänen kaulaansa ja kantaa tainnoksiin vaipuneen sisälle.

Reeka on koskettanut Amulamelan ihoa. Hän on voittanut tytön. Häät juodaan.

Taas on nurmi kasvanut ja kuihtunut, taas on jää ja lumi kerran verhonnut meret ja maat ja taas on nyt hanki sulanut. Amulamelan käsivarrella lepää lapsi. Hän laulaa lapselle: "Nuku makeasti, nuku herttaisesti! Tosin istuu Balakitg pilvissä ja pudistaa pitkiä kiharoitansa, jotta myrsky puissa pauhaa, mutta lapsi lepää äidin sylissä, eikä tarvitse tuulta peljätä. Ei, ei! Kohta tyyntyy tuuli ja puut seisovat liikkumattomina, sillä Balakitg väsyy kiharainsa heiluttamiseen. Pian odottaa Savina niin iloisena, niin iloisena, miestänsä kotiin. Hän koristaa hiuksiansa kukilla, niin punaisilla. Siitä taivas illanruskossa hohtaa. Nuku, nuku, pienoinen! Balakitg tulee, hän tulee tänä iltana kotiin. Savina riemastuu ja kirkas ja kaunis on ilma koko huomispäivän ja lapsi saa leikkiä nurmella."

Reeka ottaa keihäänsä seinältä ja sanoo: "Tummen tytär on sorea."

"Niin on," vastaa Amulamela.

"Sanotaan olevan väärin ottaa kaksi vaimoa, moni on kuitenkin niin tehnyt," sanoo Reeka ikäänkuin itseksensä.

Amulamela laulaa yhä lapselle: "Mutta, ell'ei Balakitg tule illaksi kotiin, odottaa Savina koko yön ja itkee, itkee koko päivän ja rankat sadekuurot virtaavat Savinan kyyneleistä maahan."

Kauvan aikaa seisoi Reeka ääneti punniten keihästä kädessään. Viimein sanoi hän: "Tahdon palvella Shahin, Tummen tyttären, tähden."

Kalpeaksi, kuin vastasatanut lumi, kävi Amulamelan poski. Hän ei virkkanut mitään.

"Huomenna lähden sinne."

Amulamela oli vaiti. Hänen kätensä yhä hoitivat lasta. Mutta yhä värittömämmäksi vaaleni hän. Hänen silmänsä näyttivät sammuneen.

Reeka lähti. Kun aurinko vaipui mereen ja Savinan ruusut taivaankannella heloittivat, palasi hän. Mutta Amulamela ei ruusuja nähnyt. Hän istui yhä vielä hievahtamatta paikallaan. Reeka astui sisälle. Amulamela nousi kantamaan sisälle puita ja vettä ja suorittamaan ilta-askareensa.

Aamu valkeni. Reeka nousi. Hän pukeutui poislähtöä varten. Amulamela astui hänen luoksensa. "Kiitos, Reeka! Olet ollut mulle hyvä, ystävällisempi, kuin kukaan muu naistansa kohtaan. Et ole minua halveksinut, vaikka olen ollut vaimosi vaan, niin, oletpa toisinaan suonut minun istua vieressäsikin karhuntaljalla. Voisit, kuten niin moni muu, ottaa vaimosi mukaasi toimittamaan palveluksen raskaimmat työt. Olet hyvä, Reeka, kiitos! Niin onnellinen, kuin minä, ei ole vielä ainoakaan nainen ollut."

Reeka lähti.

Ei ollut kuu monasti valoansa vaihtanut, kun Amulamelan nähtiin lähestyvän Tummen kesä-asuntoa. Reeka oli juuri käynyt vuorilla jäätä noutamassa, nyt seisoi hän polttopuita pilkkomassa.

"Reeka, lapsi nukkuu. Se ei enää heräjä."

Reeka iski muutamia kertoja peräkkäin kiivaasti jo halkaistuun puuhun. Kotvasen kuluttua sanoi Amulamela: "Palvelus-aikasi on pitkä. Shahi on kaunis, hänen isänsä on rikas. Raskaaksi käy Reekalle pitkä palvelus, Amulamelan helma on tyhjä, lapsi ei häntä kaipaa."

Vielä ei ole vuosi umpeen kulunut ja jo juodaan Reekan ja Shahin häitä. Eikö Tumme tyttärestään pitempää palvelus-aikaa vaatinut? Niinkö vähä-arvoinen hän oli? Ei. Mutta Tumme ei voinut pitkää palvelusaikaa vaatia, sillä häntä oli palvellut kaksi. Amulamela oli Reekan kanssa palvellut Shahin tähden.

HILDRED.

"Laulujen Klenmor, laula, anna soida sävelten harpunkieliltä! Viritä virsi sankaritöistä, sodan verisestä, huumaavasta leikistä! Anna soiton kajahtaa, "kuin kilvillä kalvankalske"; mutta laula myöskin kauneuden kiitosta, anna lauhtua laulun, kuin lauhtun illan lempeä kaiku tyyneyden Loch Lomondin vesillä vallitessa, kun miekanmittelön melskekin hempeänä ja hyväillen Ben Lomondin kalliolta kajahtaa, kuin loiskina lempeän laineen."

Mielihyvällä kosketti päällikön puhuessa Klenmor harpun kieliä ja vuorivirran lailla kohisivat kuohuvana koskena sävelet. Mutta nopeasti nousi pystyyn mies päällikön vierestä, jossa oli istunut paljon ylempänä vasalleja, vieläkin ylempänä palvelijoita pöydän alapäässä. Se oli Dougal, Hildredin kasvatti-isä, tulevaisien-tietäjä. Esiin astui hän laulajan luo, tempasi huotrasta tikarinsa ja sivalsi sillä kielet poikki, jotta ne katkenneina kimakasti valittaen hajalleen kimposivat. Kuin yön pilvistä salama, sinkosi katse päällikön silmästä. "Dougal, entinen urostyö kuluu, riitä ei kilveksi hetken pahalleteolle. -- Tuokion säilä helposti tulevaisuussilmän sammuttaa. Mene!"

Korkealle kohotti Dougal harmaan päänsä ja sanoi: "Ei koskaan pidä Eakinin tytär kuulla laulua, jossa ylistetään sen kauneutta, joka hänen jälkeensä kerran on istuva Korallin' rinnalla päällikön puolison paikalla. Korallin' kalpa vanhan Dougalin lävistäköön, hän taitaa kyllä kuolla."

Tuokion seisoi hän paikoillaan ja poistui sitten verkalleen salista.

Kalpeana ja jäykkänä kuin kuvapatsas istui ylpeä Hildred, Korallin' puoliso, sysimustat silmät vaan leimusivat.

Mutta päällikkö itse istautui jälleen, tarttui viiniä kukkurallaan olevaan hopeamaljaan ja tyhjensi sen kiivaasti yhdessä henkäyksessä, täytti sen uudelleen ja ojensi sen laulajalle sanoen: "Juo, Klenmor, juo! Anna viinin virittää laulun tulta! Kätke malja, lohduttakoon sen hopea sinua kielten hopean kadottamisesta!"

Laulajan synkkä katse kirkastui, mutta laulua isännän antelijaisuuden kiitokseksi ei hän laulajan tavoin voinut virittää, sillä katkenneet olivat kantelon kielet. Ja nyt nousi Korallin ja sanoi: "Ylös, nuolet ja jouset! Rientäkäämme! Joka ampuu tuon patsaaseen kiinnitetyn kilven puhki, saa mainion jahtitorven palkakseen."

Pystyyn karkasivat kaikki miehet ja tempasivat aseensa. Korallin' katseesta peljästyneenä oli nuori Eedit ikäänkuin suojaa etsien painautunut aivan likelle Hildrediä. Saksilaistyttö ei vielä ymmärtänyt ylänkömaan kieltä. Hän oli ainoastaan nähnyt, vaan ei käsittänyt, mitä vasta oli tapahtunut. Nyt katsoi hän ylös Hildrediin, mutta nähdessään tämän jäykästi häntä silmäilevän, väistyi hän, mieli synkkänä tietämättä oikeastaan miksi, kauvemmaksi hänestä ja koetti kiinnittää huomiotaan miesten sotaleikkeihin.

Vielä kauvan istui Hildred kalpeana, kuvapatsaantapaisena, mutta viimein virkkoi hän kolkosti: "Haa, tiesin sen jo kauvan sitten, tunsin sen niin olevan, vaikka en tahtonut sisällistä ääntä uskoa! Mutta tietäjän sanoissa kuvastuu tulevaisuus. Hänen silmänsä näkee vielä kasvattityttären kunnia-istuimella Korallin' rinnalla; mutta sisäinen silmä näkee siinä jo saksilaisten tytön. Haa, minun täytyy saada apua!"

Vielä säteilee valossa Ben Lomondin huippu, laaksossa vallitsee yö. Yli Loch Lomondin pinnan pauhaa mylvivä myrsky ja viskaa vaahtopäitä kohti jyrkkänä vedestä kohoavaa, autiota kalliota. Ei, ei autiota, kallionlouhikossa asuu siellä Norna vanhus, veden ja tulen ja ilman mahtava valtijatar.

Yksinäinen venonen taistelee järven vihaisia vaahtoharjoja vastaan. Ken on se uskalijas, joka ei myrskyä ja yötä pelkää? Päällikön vaimo, hänkö se on, joka tukka liehuvana tuulessa ja vaatteet vihurin vallassa taistelee vastaan myrskyä ja sadetta, joka nyt alkaa virrata alas?

"Norna avaa, avaa Hildredille, päällikön vaimolle!"

Kuorimattomista hirsistä veistetty ovi työnnettiin syrjään ja ulos luolan ulkoholviin astui Norna. Räiskyvä soihtu hänen kädessään paloi kirkkaasti ja singahutti säkeniä laajalle ympäröivään yöhön, joka nyt vaippana laskeusi yli tienoon. Kelohonka Ben Lomondin kukkulalla häämöitti vaan hämärästi enää vasten pilvistä taivasta. Mutta kirkkaasti valaisi soihtu Nornan kookasta vartta hänen siinä seisoessaan ja kädenviittauksella tervehtiessään heimonsa päällikön puolisoa ja pyytäessään häntä käymään sisälle.

Hildred astui sisälle. Vesi virtasi hänen hiuksistaan ja vaatteistaan. Hän ei sitä huomannut.

"Norna, sinä olet mahtava. Päällikkösi vaimo rukoilee sinulta apua."

Norna hymyili omituisen hurjasti.

"Rakastiko Korallin' vaimo sadetta ja myrskyä, koska ei liikkeelle lähtiessään käskenyt niitä tyyntymään?"

"Myrskyä, sadetta? Vähät niistä! Aseta myrsky ihmisrinnassa, Norna! Se se taitoa kysyy!"

"Onhan Hildred ylpeä. Eikö hän kykene asettamaan myrskyä niin pienessä lammikossa, kuin on ihmissydämen veri? Mitä Hildred Nornalta pyytää?"

"Norna, kuule minua! Eräs heimomme lapsi, Korallin' sukulaisia, meni naimisiin alamaan pojan, Saksilaisen kanssa ja muutti puolisonsa kera tämän kotiin, jossa hän myös synnytti lapsen. Joku aika sitten kuolivat isä ja äiti ja Korallin otti huostaansa turvattoman tytön, jonka suonissa heimon veri virtaa. Korallin toi tytön taloonsa ja siitä saakka on tämä siellä oleskellut. Alamaan tytön kultakutrit, hänen mairittelunsa ja kuutamosilmänsä ovat Korallin' lumonneet. Saksilaisten hento tyttö, joka ei taida muuta, kuin kamarissa neulan kanssa leikkiä, on voimakkaan velhonnut. Norna on mahtava, sinä hallitset luonnonvoimia. Poista Korallinia kiehtova lumous, karkoita saksilaistyttö!"

"Onko Hildred miehensä sydäntä tutkinut?"

"Kauvan olen mielistelevän, hennon tytön liehakoimista peljännyt. Tänään sain varmuuden. Dougal, tulevaisien-tietäjä, on nähnyt hänet Korallin' vaimona."

"Eikö Hildred ole kuolevainen?"

"Olen, kuolevainen olen, niin, ja jäljestäni on ehkä toinen tuleva Korallin' vaimoksi. Toinen on omistava hänen sydämensä, toinen on tuleva hänen lastensa äidiksi. Hän on unhoittava Hildredin ja toinen on jakava hänen kunniansa ja istuva hänen rinnallansa. Haa, ja Eakin, poikani, pienoiseni, hän joutuu äidittömäksi ja emintimän silmä on kadehtien katseleva Korallin' esikoista! Mutta, vaikka niinkin kävisi, kunhan ei siksi tule tämä Eedit, tämä saksilaisnukke, tämä heikko korsi, joka jo miekan-helähdyksen kuultuansa katkeaa! Ylänkömaan päällikön puoliso ei saa olla heikko, hänen tulee sietää aseenkalskeen kuulemista, eikä pidä verenvuodatusta peljätä. Aurinko ei saa vuoteessa tavata häntä, suuren talon hoitajata, satojen muonanjakajata. Saksilaisten tyttö lepää hemmoteltuna patjoillansa ja palvelijattaret hävittävät kokoamani runsaat varastot. Loppuiko konsa tartanikangas Hildredin kammioista, vaikka miehistä viisikymmentä olisi pukuja tarvinnut? Saksilaisten tyttö on kehräämisen asemesta oppinut kirjasta lukemaan, kankaankudonnan sijasta kynällä kirjoittamaan. Norna, neuvo minua poistamaan Korallinia kietova lumous!"

"Huomenna tulee Norna päällikön taloon."

Norna viskasi muutamia luolan kolkassa hehkuvia kekäleitä kokoon ja heitti niille lisää risuja, jotka leimahtivat tuleen. Savu tuprusi luolan holvikattoa kohden ja katosi näkymättömistä raoista ulko-ilmaan.

"Tuli on lämmin Nornan luolassa, kuin päällikönkin salissa. Elä lähde vielä, kuule myrskyä, kuule sadetta! Norna ei niitä pelkää; hän asuu sateessa, häntä kantaa myrsky. Mutta nämä vallat eivät maan valtijaita kumarra. Elä vielä lähde, poski on kalvas, käsi vapisee."

"Huomenna," virkkoi Hildred, vastaamatta Nornan kutsuun.

"Huomenna, vaikka tuuli, aalto ja pilvet sitä vastaan asettuisivat!"

Ja Norna tuli, mutta kuumeessa ja houreissa makasi Hildred. Hän sanoi: "Norna, kohta kuolen, sitä mylvi mulle myrsky, sitä sohisi mulle sade tunkeutuessaan lävitseni ja hyydyttäessään vereni jääksi, sitä aallot vaahdoten venheen laitaan kohisivat. Minun täytyy kuolla, mutta hänen täytyy minua seurata, hänen täytyy myöskin kuolla. Anna mulle tuo tikari, sukkelaan! Hänen täytyy kuolla!"

Kiivaasti tempasi Hildred tikarin, mutta viskasi sen sitten kauvas luotansa: "Ei, ei sentään kuolla! Hän on niin hento. En tahdo heikkoa sortaa. Eläköön hän, kunhan ei tavota sitä, mikä on minun, minun ijankaikkisuudessakin! Poistakoon hän lumouksen, johon hän Korallin' kietoo."

Kotvasen lepäsi Hildred ääneti, mutta puhui sitten taas matalalla, hillityllä äänellä: "Norna, minun täytyy kuolla, mutta en sitä voi, ell'en tiedä, ett'ei tämä saksilaistyttö milloinkaan tule Korallin' vaimoksi, ei milloinkaan lapseni äidiksi!"

Pystyyn kohosi Hildredin kalpea, tuijottava haamu ja sanoi kumeasti: "Jos Eedit tulee Korallin' vaimoksi, niin täytyy minun kostaa. Sielussani palaa tuli, se on vihan liekki, se ei sammua saata. Valtasi nimessä, Norna, tulta ja vettä vallitsevain voimain nimessä manaan sinua: anna mulle koston keinoja!"

Ikäänkuin manauksen masentamalla vaipui Norna vavisten kokoon. Hän vastasi ankaralla ponnistuksella: "Haa, minun täytyy totella, kuoleva hallitsee minut, ei ihminen enää, eikä vielä henki!"

"Kiiruhda, Norna, kohta on liian myöhäistä! Mitä saa aikaan kuolleen viha, joka vielä haudassakin elää?"

Pystyyn nousi Norna, kalpeana, kuin kuollut. Hänen silmänsä tuijottivat, hiukset näyttivät nousevan pystyyn ja käsi ojennettuna seisoi hän puhuen ikäänkuin pelokkaasti, kuin hänen olisi ollut pakko lausua sanat: "Eeditin tultua Korallin' vaimoksi on hän kolme kertaa vallassasi, silmänräpäyksen joka kerralla. Kerran joka kevät, päivän valjetessa kuun juuri täydeksi tultua, päivän ja yön tasaannuttua keväällä. Jos sulle onnistuu sillä hetkellä tavata hänet nukkumassa, on hän vallassasi. Mutta hengen lakeja ei kukaan rankaisematta riko. Ell'ei teko silloin ole suoritettu, niin ei sulla enään ole pelastusta sammumattoman vihan kuluttavasta tulesta. Hildred, Hildred, valitse rakkaus, elä vihaa valitse! Se kalvaa, se polttaa ijankaikkisesti! Anna vihan sammua rakkauteen!"

Valitushuutoja kaikuu yli Loch Lomondin vesien. Itkua ja?? parkumisen kaiku kajahtaa Ben Lomondin rotkoista. Minkätähden itkevät heimon vanhat vaimot, minkätähden valitushuutoja kajahtaa? Korallin' ylpeä puoliso on kuollut, häntä vielä kerran kunnioitetaan, ennenkuin ruumiinsa multaan kätketään. Valvojaisia vietetään, itkijät siellä kuolonvalitusta itkevät.

* * * * *

Kauvan laulavat runoniekat laulua Hildred ylpeästä ja Eedit soreasta. Ja ylänkömaan tytöt laulavat laulua siitä, kuinka rakkaus kuitenkin vihan voittaa.

Runoilijat laulavat ja ylänkömaan immet laulavat, ett'ei Hildred ylpeä saanut rauhaa haudassansa. Viha pakoitti häntä harhailemaan, kuin tuulessa syksyinen pilvi.

"Ensimmäisenä vuonna," niin laulavat he, "kuun ensi kerran täydeksi tultua, koittehen ensi säteen taivaanrannalla kimmeltäessä, tapasi Hildredin harhaileva henki Eeditin työssä ahkerain neitojensa etupäässä ja kahta vertaa suurempi viha sydämessä riensi hän pois harhailemaan vielä vuoden."

"Toisena vuonna," niin laulavat he, "samalla hetkellä tapasi Hildred Korallin' nuoren vaimon rukoilemassa nukkuvan puolisonsa vuoteen ääressä ja kahta katkeramman vihan vallassa täytyi hänen taas rientää pois harhailemaan."

"Ja kolmannen vuoden hetki tuli," niin laulavat he vielä, "ja hurjassa myrskynpyörteessä tuli Hildredin ajelehtiva henki tempaamaan nyt nukkuvan Eeditin. Mutta nuoren emintimän käsivarrella, kiharapää nojallaan hänen rintaansa, uinuu pieni poika, Hildredin lapsi. Ensi kerran on kuumeessa hehkunut poika saanut hetken levon, ensi kerran ovat Eeditin silmät uupumuksesta ummistuneet, hänen monta päivää ja yötä valvottuansa ja vaalittuansa sylissänsä vaikeroivaa lasta."

"Yhä tyynemmäksi lauhtuu myrsky," niin laulavat runoniekat, niin laulavat tytöt, "yhä kirkkaammaksi selkenee taivas, itä koristeleiksen hehkuvilla ruusuilla, päivän silmä säteilee yli maailman ja iloisena aukaisee nuori Eedit silmänsä, sillä niin herttaisen tyynesti nukkuu pienoinen hänen povellaan."

"Eikä enää," niin lauletaan riemuisin sävelin, "ei enää levotonna harhaile Hildredin henki, sillä haudan toisella puolellakin elää tosin viha, mutta vihaa voimakkaampi on rakkaus ja Hildredin viha sammui rakkauteen."

ODALISKI.

Vuorten välkkyvänvalkoiset lumihuiput hehkuvat tulipunaisessa hohteessa. Mahtavina, juhlallisina seisovat nuo kahden maan-osan väliset vartijat. Mutta vuorten rinteillä kasvaa vapaissa ryhmissä kukoistaen keltaisia atsaleoja, sinipunervia alppiruusuja ja punaisia kurjenpolvia. Ei hentoina, kuin akkunassa riutuvat ruukkukasvit, ei, nämä kasvavat taivasalla, siksi kukoistavat ne niin runsaasti ja ihanasti.

Miksi kajahtaa aseidenkalske kautta tienoon? Taisteleeko Kaukaasian poika mahtavaa vihollistansa, kotkaa, vastaan? Ei, tänään ei Kaukaasialainen taistele, hän vaan leikkii sotaa. Nuoret miehet, urheat ja uljaat, kiitävät salamoina vikkelillä ratsuillansa. Kuule kuinka kalvat helähtäen vastakkain kalskaavat! Leikki käy vilkkaammaksi. Tuossa ottelee kaksi. Toisella on pitkäkarvaista lakkia peittävä käärinliina sidottu vyötäreelle. Hän heittää sen yltään, hän viskaa pois suojelevan "burkansa," ne kun estävät hänen liikkeitänsä. Nyt on molemmalla taistelijalla ainoastaan ruumiinmukaiset takkinsa. Patruuni-taskut rinnalla kiiltävät kullasta ja sametista. Mutta vielä ovat koskematta kiväärit, nyt vaan miekkoja mitellään. Nyt taas rientävät kaikki samaa päämäärää kohden. Heittokeihäät suhahtavat, miekat kilahtavat ja helskähtävät. Tuuliko se akanoita hajoittaen tohahti yli kedon, vai miehetkö ne tulisilla ratsuillansa poies karahuttivat? -- Tyhjää on kaikki.

Myrskyten, pauhaten kiitävät taas kaikki kokoon. Soinnukkaita huutoja kaikuu. Laukauksia pamahtaa. Ratsastajat riippuvat äärimmäisestä varppaankärjestään jalustimessa. Taaksepäin, sivulta, hevosen alta, tuhannessa eri asennossa laukaisevat he pyssynsä, mutta Tsherkessin kuula ei määrästään eksy, kaikki kuulat osuvat samaan pilkkaan ja taaskin miekat vilkkaassa hyörinässä heläjävät ja korskuvat hevoset juoksevat vapaina ympäri, sillä melkein yhtä nopsajalkaisina, kuin hevoset, taistelevat miehet nyt jalan toisiansa vastaan ja ajavat toisiansa takaa.

Miksi leikkii Kaukaasialainen verisiä leikkejä? Mitä tahtovat nämä miehekkään ihanat sotilaat, ylpeät, kuni Kaukaasian vuoret? He tahtovat elää, he tahtovat kuolla jalon päämäärän puolesta, he tahtovat elää, he tahtovat kuolla synnyinmaallensa!

Puron partaalla laaksossa on maja. Se on ulkonäöltään halpa. Ken siinä asuu?

Keskellä majan lattiaa seisoo Vaali. Hänet huomattuasi näyttää sinusta maja kullasta ja jalokivistä säteilevän ja tuoksuvan tuntuvat siellä Persian ruusut. Oletko nähnyt päivän ensi säteestä punastuvaa lunta vuoren huipulla? Se ei ole niin puhdasta, kuin Vaalin otsa. Oletko nähnyt täyteläisintä ruusua? Se on halpa hänen poskiinsa verrattuna. Oletko puoleksi pilven peitosta leimahtavaa salamaa nähnyt? Se on himmeä, rinnalla sen tulen, jota Vaalin silmiä varjostavat sysimustat silmäripset verhoavat.

"Vaali, kukkaseni, armaani, elä anna noiden hurjain äänten rauhaasi häiritä! Katso, kuinka houkuttelevasti vuoteesi sua kutsuu! Olen patjoja pöyhöttänyt. Tai kenties tahtoo kyyhkyni hiukan syödä? Kas tässä! Tosin pitäisi sinun saada hienointa ja parhainta, mitä maassa on, mutta tänään mulla ei ole sulle parempaa antaa. Maista nyt sentään vähän! Varro, varro, vieno karitsani! Niin, niin! Tultuasi ylhäisen ja rikkaan Pashan haaremiin pääset paremmille päiville? Ken tietää, ehkäpä ostaa sinut itse Padishah!"

"Äitini, en saata nukkua. En jaksa syödä. Mitä ulkona kajahtaa?"

"Voi, kulta-omenaiseni! Miehethän siellä leikkivät sotasilla. Ei se semmoinen naisiin kuulu. Elä siitä välitä. Hopeapilveni, kultainen täysikuuni, syö tämä kaunis hedelmä! Laskeudu levolle! Näes, kerron sulle jotakin. Muutaman aurinkokauden kuluessa saapuu se mies, joka on sinut loistoon ja kunniaan vievä. Et saa onnesi löydäntään lähtiessä olla kalpea ja laiha. No, lapseni, elä näytä itkunhaluiselta. Miksi kaihoaisit köyhää kotiasi, sinä, joka lähdet sulaan tanssiin ja riemuun, loistoon ja komeuteen?"

Vaali kietoi hyväillen käsivartensa vanhan äitinsä kaulaan ja sanoi: "Äiti, sano, onko tuo kaikki sitten niin suuri onni?"

Vanhus pudotti hämmästyksissään maljan kädestään. "Vaali, sydänkäpyni, Allah sinua varjelkoon, mikä sitten olisi onnea? Katso täällä raatavaa, vanhaa, köyhää äitiäsi, isääsi, jonka täytyy tehdä työtä, veljeäsi, joka lähtee sotaan ja kenties kuolee siellä, -- ja sinua! Sinun ei täällä köyhässä kodissammekaan tarvitse muuta tehdä, kuin nukkua ja viettää hyviä päiviä. Katso, eikö vyö sulavasti kierrä solakkaa varttasi, jota saa käsiinsä mahtumaan? Etkö ole hieno ja pehmyt, kuni kuohkein untuva? Etkö ole kaunis, kuin täysikuu, oi lapseni, silmäteräni? Kuinka saatat epäillä onnelliseksi tulemistasi? Saattaako vähävarainen mies sinut ostaa? Ei, kuningatar sinusta tulee siinä haaremissa, jonne joudut! Luuletko vanhan äitisi voivan sinusta maksettavien rahojen tähden kestää surua sinun, kultasilmänsä, kadottamisesta? Ei koskaan, ell'ei sinua odottaisi sellainen onni! Mutta sieluani painostaa kuitenkin se, että sinun on matkustaminen niin myöhään syksyllä."

"Äiti, muistatko taistelussa vangiksi joutunutta nuorukaista, joka sitten vaihdettiin täältä pois? Hän oli kotoisin kaukaa täältä, hyvin kaukaa, maasta, josta en ole koskaan kuullut puhuttavankaan, maasta, jossa suurimpana osana vuotta on talvi ja ainoastaan vähän aikaa vihanta maa, jossa kansa on niin köyhää, että se joskus syö puitten kuorta ja jossa ihmiset iloitsevat, kun saavat huoneissa viihtymään pieniä vesoja niistä kasveista, jotka täällä kaikissa rotkoissa kukoistavat. Ja kuitenkin tuntui hän halveksivan sellaista elämää, kuin nyt kuvailet."

"Voi, ymmärtämätön lapsi! Hänhän oli uskoton, koiransikiö. Enkä edes kieltänyt sinua istumasta illoin kaivolla kuuntelemassa hänen puhettansa ja kertomuksiansa lapsille! Enkä estänyt häntä opettamasta sinua paperille kirjoittamaan! Siitä on nyt jo kulunut kolme vuotta ja nyt olet neljäntoista-vuotias ja aika-ihminen. Pitäisi sinun toki jo ymmärtää, ett'ei uskottoman sanoja pidä ajatella! Käy nyt vaan levolle ja nuku. Nuoren tytön ei pitäisi koskaan ajatella muuta, kuin olla kaunis."

Vinkuen pauhasi myrsky yli Mustanmeren aaltojen. Kiehuva, kuohuva vesi kohoaa vuoriksi, harjat hajoavat ryöppyäväksi vaahdoksi. Kaarnanpalasena kieppuu meren raivoa vastaan taisteleva pieni, turvaton alus. Eikö laivassa sitten olekkaan ketään elävää ihmistä? Mikä lasti se niin arvoton on, että sitä talvimyrskyjen raivotessa ja usvien vesillä liikkuessa uskaltaa panna Mustanmeren aalloille alttiiksi?

Laivan lastina on ruusuja.

Ihania ruusuja. Kaksikymmentä-kahdeksan Georgian ja Tsherkassian kauniinta ruusua. Purppuraruusuja vasta, mutta nyt Damaskon valkoruusun kaltaisia, jonka lehtien lomassa näyttää viipyvän vain aamuruskon vieno heijastus.

Mutta mies, ruusujen omistaja, hän ei ole kalpea kuin elämä, hän on kalpea, kuin kuolema. Yhteenpuristettujen huulten välistä tunkee kirous. Hänen omaisuuttansa uhkaa tässä perikato.

Yksinään aavalla merellä taistelee pieni Kaiki myrskyä vastaan. Ei mikään purjehtija uskalla tähän vuodenaikaan liikkeelle lähteä. Mutta juuri sentähden on pieni alus matkalla, sillä nyt ovat satamassa venäläiset risteilijälaivatkin, jotka muuten ajavat takaa joka ainoata yli aaltojen kiitävää, ihmislastilla lastattua purtta. Sentähden täytyy panna kauniit ruusut Mustanmeren talvimyrskyille alttiiksi. -- Jos moni hukkuu, maksetaan jälellejääneistä sitä enemmän. Mitäpä siitä, että kaikkein täytyy matkasta kärsiä! Voittavathan jälellejääneet loistoisan elämän, elämän sellaisen, jota heitä lapsuudesta asti on opetettu pitämään naisen suurimpana onnena!

Mutta kas! Taivaanrannalta sukeltaa esiin purje. Se piiloutuu jälleen aaltojen taakse, se sukeltaa uudelleen esiin, se näkyy selvemmin, vaikka vielä talvisumujen verhoamana. Se lähestyy, se lentää myrskyn siivillä, se pääsee yhä lähemmäksi. Kaiki levittää kaikki purjeensa. Vesi kokassa kohisee. Aalto toisensa jälkeen roiskahtaa yli kannen. Etäinen risteilijä taistelee, kuin vesilintu, vaahtopäitä vastaan. Tuuli tarttuu rajusti purjeisiin. Eteenpäin, eteenpäin, hurjassa kilvassa! Yhä lähemmäksi Kaikia pääsee vainooja. Jo saattaa erottaa mastonhuipussa liehuvan lipun värit, jo näkyvät sen keulassa kanuuna-aukot. Hurjana raivosta riehuu Ibrahim, luopio, nuorten ruusujen omistaja. Hän syytää laivurille ja merimiehille haukkumasanoja, hän herjaa, hän kiroo.

Mutta lähemmäksi, yhä lähemmäksi tulee takaa-ajaja.

Kotvasen seisoo Ibrahim liikkumatta, vaiti, yön synkeys silmissään. Äkkiä karkaa hän pystyyn. "Paholainen, et ainakaan ole häviöstäni hyötyvä!" Hän laskeutuu alas siihen huoneeseen, missä nuoret immet vavisten ovat painautuneet toistensa likelle, tietämättä oikeastaan mitä ulkona tapahtuu.

"Ihanat immet, minne matkustamme, sen tiedätte kaikki. Tiedätte, mikä teitä Stambulissa odottaa. Oletteko kuulleet "Tuhannen ja yhden yön" satuja, oletteko kuulleet puhuttavan siitä suloisesta elämästä" jota kaunotar mahtavan miehen haaremissa viettää, elämästä, joka on kudos huveista, tanssista, koristeista ja jalokivistä? Jos valtijatar haluaa nukkua, löyhyttävät orjattaret viileyttä hänen kasvoillensa; jos hän haluaa iloita, toimeenpannaan hänen viittauksestaan ihanimmat tanssit; jos hän tahtoo koristellaida, sanoo hän vaan sanasen ja koristeita, helmiä ja kalliita kiviä kootaan hänen ympärilleen ja käytettävinään ovat Intian hienoimmat tuoksut. Kylvyssä nuorten, kaunisten neitosten parissa kuluttaa hän leikiten päivänsä. Tuoksuvain ruusupensasten keskellä, suihkukaivojen säteiden ympäröimänä nauttii armas illan ihanuutta ja lymyssä-olevain laulajatarten sulosävelet kilvan satakielten laulun kanssa houkuttelevat herttaista unta tämän paratiisin-yrttitarhan valtijattarelle hänen levätessään uhkuvilla nurmilavitsoilla hiljaa sohisevan vesi-altaan vierellä. Ei mikään työ hänen kuultavia, _henna_värisiä sormenpäitänsä tahraa. Ainoastaan silkkiä, kultaa ja helmiä on hänellä tarjolla, jos hän joskus tahtoisi kirjailla kukan tai koristeen. Kauneuden kaikkivallalla hallitsee hän läheistöänsä ja hänen herransa, ylpeä Pashakin, on hänen nöyrin orjansa. Kas sellaiseen loistoon olen tahtonut teidät viedä, tiedättekö sen?"

Monet kasvot sävähtivät äkkiä punaisiksi, mustat silmät säteilivät silkkisten silmäripsien alta. Useimpain katseet osottivat, että hurmaavan ihanaksi oli itämaitten tyttärille kuvattu naisen elanto komeassa Stambulissa. Ainoastaan Vaali loi katseensa alas ja huokasi syvään.

"No niin," jatkoi Ibrahim, "neito raukat, jylhäin vuorten herttaiset kukkaset, jotka olen tahtonut ihaniin puutarhoihin siirtää, seuratkaa minua!"

Koko neitoparven seuraamana kiiruhti Ibrahim kannelle. "Katsokaa tuonne! Tiedättekö mikä tuo laiva on? Katsokaa, kuinka likelle se jo on päässyt! Se on venäläinen sotalaiva, joka lähestyy riistääkseen teidät käsistäni, temmatakseen teidät kaikesta teitä odottavasta onnesta. Saattaisitte epäillä sanojani, mutta olette kuulleet isänne, äitinne ja veljenne sanovan samaa. Tiedätte moskovalaisten risteilijäin vaanivan siepataksensa pois Stambulin loistoon kuljetettavia neitoja. Haa! Katsokaa! He tulevat yhä lähemmäksi! Ei aikaakaan, niin nämä koirainsikiöt tarttuvat teihin saastaisilla kourillansa ja raastavat hunnut silmiltänne. He vievät teidät omaan maahansa ja sen sijaan, että olisitte tulleet valtijattariksi mahtavain Pashain luona, annetaan teidät mustille, saastaisille kasakoille orjiksi. Tanssin ja soiton sijasta pakoitetaan teitä raskaaseen työhön, jossa huvina on piiskan-iskut ja koristeina ryysyt. Haa! Tahdotteko antautua hurjien joukkioitten valtaan? Silloin kiroisivat äitinne harmaita hiuksiansa!"

Tuskasta vavisten painautuivat nuoret kokoon, kuin hortensian kukkatertussa kukkaset.

Nyt pamahti laivasta laukaus, kuula vinkui halki ilman ja samassa romahtivat Kaikin säpäleiksi pirstoutuneesta mastosta purjeet alas.

Ibrahimin huulilta pääsi kiroustulva. "No niin. Tsherkassian ja Georgian immet, urheitten, vapaitten sotilaitten tyttäret ja siskot, -- tahdotteko tulla kasakkain orjattariksi, vai tahdotteko kernaammin kuolla?"

Vavisten, kalpein huulin, kuiskasivat nuoret neidot: "Kernaammin kuolla."

Ja impein joukosta astui etumaisena esiin Vaali. Hän heitti huntunsa syrjään ja katsahti kohden taivasta, mutta siellä ei näkynyt tähteä, joka olisi hänen silmäykseensä vastannut.

"Vaali on vapaa, vapaat olemme kaikki, jos vaan tahdomme. Seuratkaamme toisiamme kuolemaan!" Vaali käänsi kasvonsa itään päin.

Vielä iski kuula risteilijästä Kaikin taklinkiin. Kaiki laskeutui kallelleen. Mikä se vilahtaa vasten synkkää vettä? Laivan-jysäyskö se lumivalkoista vaahtoa ilmaan viskasi, vai laineetko ne kuohuen huuhtoivat yli kannen? Keveitä pukuja liehuu, kotvasen keinuu aalloilla tiheään solmiutunut ruususeppel. Huuto, yksi ainoa säikähdyksen huuto kajahtaa -- ja, aallot nielevät Kaukaasian ja Georgian ihanimmat immet.

Laivalla syntyy kiivas hälinä. Venhe lasketaan vesille ja miehitetään silmänräpäyksessä. Nuori upseeri ja kaksi laivamiestä tahtovat venheessä käydä taistelemaan myrskyä ja aallokkoa vastaan. Venhe keikahtaa nurin. Laivamiehet saavat kiinni sen laidasta. Upseeri ui vielä muutamia vetoja. Valkoisen puvun lieve hulmuaa vedessä lähellä häntä. Hänen onnistuu tarttua siihen. Hän taistelee kuohuvaa aallokkoa vastaan ja saavuttaa viimeinkin venheen, jonka laitaan hänenkin onnistuu toisella kädellään tarttua. Toisella taas pitää hän lujasti kiinni valkoisesta vaatteesta. Mutta voimat alkavat uupua, kohta hän ei enään ole kykenevä pitämään venheenlaidasta kiinni. Mutta jo ovat pelastajatkin likellä. Laivasta on jo ehditty laskea vesille suurempi venhe ja pian ovat he kaikki laivassa, venheen kolme soutajaa ja tainnoksissa oleva tyttö.

Herää, Vaali! Et nukkuisi, jos tietäisit ken se on, joka koettaa sinua elämään palauttaa. Eikö Vaali enää muista lapsuutensa-ystävää, vangittua nuorukaista kaukaisesta maasta? Tämä on jo tuntenut syvyyden haudasta pelastamansa immen ja pian tervehtii Vaalinkin silmä pelastajaansa.

Myrsky asettuu, usva haihtuu. Aurinko loistaa jälleen. Muutamia päiviä risteilee laiva vielä merellä. Viimein on se kuitenkin palausmatkalla satamaan. Mutta taas nousevat myrsky ja maininki vastaisiksi, taas sakenevat laivan ympärillä sumut, taas näyttää kolkko meri raivoansa ja ohjaamattomana hylkynä viskautuu viimein laiva Turkin rannikolle, jossa se murskautuu pirstoiksi.

Rannalle kokoontuu ihmisiä. He vapauttavat Ibrahimin ja laivanruumassa vankeina säilytetyt maamiehensä ja näiden yllyttäminä rääkkäävät he laivamiehistöä. Ibrahimille annetaan takaisin hänen omaisuutensa, hänen orjattarensa.

* * * * *

Orjamyymälän ovet ovat avoinna. Naiset istuvat hunnuitta, sillä ostajat kulkevat huoneesta huoneeseen tarjolla olevaa kauppatavaraa katsomassa. Näetkö noita abyssiinialaisia naisia, ylpeitä, kauniita ja suloisia? Surumielin, mutta lempeästi, silmäilevät he ohi kulkevia ostajia. He eivät itke, he eivät puhu, katse vaan ilmaisee surua.

Ja nämä sysimustat naiset välkkyvänvalkoisine hampaineen! Reippaita työntekijöitä, jos kohta eivät valkoisten naisten vertaisia kauneudessa. He ovatkin hinnaltaan halvemmat.

Tuo uljas, mustasilmäinen nainen, sylissään lapsi, jota hän epätoivoisin katsein painaa povellensa, onko hänkin myötävänä? Hän luulee niin. Hänen miehensä on lähettänyt hänet tänne rangaistukselle. Mies oli eilen käskenyt vaimoa polvistuen ojentamaan hänelle piippua ja vaimo oli sen tehnyt, mutta vastahakoisesti. Hänen on sentähden opittava nöyryyttä. Vaikka joku tahtoisikin hänet ostaa, ei häntä kuitenkaan myödä. Mies on hyvä, hän ei tahdo vaimoansa hyljätä. Hän tietää tämän olevan pohjaltaan sävyisän ja tottelevaisen ja pitävän miestänsä omaa henkeänsäkin kalliimpana.

Nyt astuu sisälle komea mies. Hänen turkkinsa osottaa ylhäistä arvoa. Myöjät kumartavat hänelle kunnioittavasti ja näyttävät kauneimpia kauppatavaroitaan. Mutta uusi ostaja pudistaa vaan päätänsä vilkaistessaan huoneesta toiseen. Myöjät ympäröivät häntä kunnioitustansa osottaen. He kiittävät tavaroitaan, he avaavat uusia, ennen puoleksi suljettuja ovia. Joka huoneessa näkyy siellä ainoastaan yksi tyttö vanhan orjattaren vartijoimana.

Venheelliselle kauniita naisia Guuriasta on onnistunut huomaamatta päästä yli meren. Näitä ihania impiä täten näytellään. Loistavat puvut, helmet ja koristeet heitä kaunistavat. Ylpeinä, välinpitämättöminä katsovat useimmat tarkastavasta ostajasta poispäin. Ei, vielä ei ole tämä tyytyväinen. Kauniimpaa vaaditaan Padishahin haaremiin.

Nyt tunkeutuu esille uusi myöjä. "Herra, jos suvaitsisit luoda silmäyksen siihen ihanaan impeen, mikä palvelijallasi on myötävänä, niin et enään olisi tyytymätön." Hän avaa erään oven ja näyttää voitonriemulla kaunotarta.

Vaali, miksi synkistää katsettasi suru, miksi väräjää kyynel pitkissä silmäripsissäsi? Etkö näe, kuinka hurmautuneena sisääntulija sinuun tuijottaa?

"30,000 piasteria, herra, ei paraakaan vähempää. Paljoa enemmän hän minulle maksaa. Kadotin monta. Jälellä on vaan tämä ainoa, ihanin kaikista!"

"Rahat ovat sinun!" vastaa ostaja.

"Herra, jos hän teille maksaakin paljon, niin saattekin omaksenne kauneimman naisen koko Stambulin muurien sisällä."

"Allah, Allah! Ei ole sellainen nainen halpaa miestä varten. Ei. Tarvitsen porrasta armon-aurinkoon kiivetäkseni. Lahjoitan hänet Padishahille, voittorikkaalle Shehinshahille, loistavalle sultaanien sultaanille. Elköön hänen varjonsa koskaan vähentykö!"

Lepolavitsallansa istuu Murad Pasha nautiten kefiänsä. Piipusta nousee keveitä savupilviä hienotuoksuisimmasta tupakasta. Koko Pashan olennossa ilmenee tyyneys ja tyytyväisyys. Huomaa selvään hänen näkevän unta, vaikk'ei nukukaan.

Orja astuu huoneeseen. "Herra, orjasi, frankki, jolle olet suvainnut sallia onnen saada langeta maahan kasvoisi eteen, rukoilee armoasi."

Hiukan pahoillaan kefinnauttimisen keskeyttämisestä nousi Murad, mutta vastaan-otti vieraansa ystävällisellä: "Olkoon aika onnekas!" laskien samalla kätensä, peukalo pystyssä, rinnallensa.

Kun muukalainen oli tervehtinyt ja vastaan-ottanut piipun, jonka hajupihkaisessa hammasluussa kimalteli jalokiviä, kun häntä oli ruusuvedellä pirskoitettu ja hänelle oli annettu kultakirjainen pyyhe polville ja hän oli alkanut juoda hänelle tarjottua, taidokkaasti sekoitettua kahvia, alkoi Murad keskustelun, heidän vaihdettuansa ensin muutamia kohtelijaisuuksia.

"Olin eilen kutsuissa maanne lähettilään luona ja näin miten itse vaivaudutte tanssimalla, sen sijaan, että antaisitte naisenne tanssia teille. Ihmeellistä! Ihmeellistä! Niin monta hunnutonta naista, niin paljon kauneutta! Allah, Allah, siinä on jo liikaa oikea-uskoisen nähtäväksi! Mitä jää-ihmisiä mahtanette ollakaan, kun sallitte naistenne noin kaikkien silmäin edessä näyttäytyä! Puhelin heistä muutaman kanssa. Olette todellakin kadehdittavia: He ovat kauniit, kuin _Hourit_ (enkelit) ja viisaat, kuin _Mollahit_ (papit). Sellaisia naisia olisi hauska omistaa! Kuinka ikävät ovat sitä vastaan meidän naisemme! Ihanat, kuin täysikuu, posket kuin ruusut, silmät kuin tuli, mutta hengettömät, typerät, kuin kuvapatsaat! Allah, Allah! Noihin yksinkertaisiin olentoihin kyllästyy!"

"Voitteko muuta heiltä vaatiakaan," sanoi muukalainen asettaessaan kahvikuppinsa pienelle, jalokivillä koristetulle lautaselle. "Suvusta sukuun orjuuden alaiset, opetusta vailla kun ovat, mitä voitte heiltä odottaa? Ehk'ette edes anna naistenne oppia lukemaan ja kirjoittamaankaan?"

"Lukemaan ja kirjoittamaanko? Vielä mitä! Mitäpä he sillä! Ei muuta, kuin vehkeilisivät vaan! Lukisivat ja kirjoittaisivat rakkaudenkirjeitä. Ei, Profeetan nimessä, ei, tiedot eivät naisille kuulu! Olla kaunis ja koristautua miellyttääksensä herraansa, sitä vaan naisen tarvitsee ymmärtää; Ja mitä orjuudesta, puhutte! Paljasta lorua! Tekevätkö he muuta, kuin syövät ja nukkuvat, pukeutuvat komeasti ja käyvät kylvyissä? Miehen täytyy ahertaa ja tehdä työtä heidän oikkujensa tyydyttämiseksi. Hän se on orja, eivätkä he. Kavalat he ovat, kuin kärmeet."

"Kavaluus on orjan ase. Pakoitatte naisianne sitä käyttämään. He tarttuvat siihen, kun heiltä vapaus ja oikeus kielletään."

Nyt ilmoitti palvelija Pashan lääkärin saapuneen ja samassa astui sisälle vielä nuori Hekim Muhammed Effendi. Tämä Pashan uskottu ystävä tuli nöyrästi huoneeseen, mutta Pasha viittasi häntä heti lähemmäksi ja sanoi: "Muhammed Effendi, kuulehan tuon frankin puhetta! Sellaista olen ennenkin natsarealaisilta kuullut. Heidän naisensa saattavat ehkä olla järkeviä, niin, ehkäpä siveitäkin, sanotaan. Toisellaisia ovat itämaan tyttäret! Jumala on Jumala ja Mahomet on hänen profeettansa. Kaikki on hyvin niinkuin on."

Nyt kääntyi hän taas muukalaiseen ja kysyi: "Ettekö ole kuullut puhuttavan uudesta firmaanista (asetuksesta) naisten kasvavaa vallattomuutta vastaan? Tarpeen vaatima kerrassaan! Eikö näe heidän vetävän jasmakiansa niin alas, että toinen puoli poskea paljastuu? Eikö feredshe, johon he kääriytyvät, usein ole niin pehmeästä kankaasta, että melkein saattaa arvata, onko nainen nuori vai vanha? Eivätkö he säädyllisten, keltaisten puolisaapasten asemesta monasti käytä mustia kenkiä? Nämä ja monet muut sellaiset epäjärjestykset ovat nyt ankaran rangaistuksen alaiset."

Muukalainen pudisti hiukan päätänsä. "Pidittehän kuitenkin meidän naistemme korkeampaa sielunkykyä arvossa. Sallikaa omillennekin vähän vapautta! Antakaa heidän orjain asemesta tulla vaimoiksenne ja saattepa nähdä heidän ainoastaan kavaluuteen kykeneväin kuvain sijasta kehittyvän ihmisiksi."

Nuori Hekim nousi, astui askeleen eteenpäin ja virkkoi: "Ah, jospa vaan tietäisitte, kuinka typerät naisemme ovat, niin ette puhuisi noin! He eivät sietäisi vapautta. He tulisivat huonoiksi, siveettömiksi, uskottomiksi. Ei, ei, saatatte voittaa meidät, tehdä meidät orjiksi, raadella meitä, mutta naisia emme koskaan vapauta."

"Totisesti, totisesti, Jumala on suuri! Niin se on! Toisin ei tapahtua taida. Allah on luonut meidät heidän herroiksensa," sanoi Pasha myöntävästi, puhaltaessaan savua piipusta.

"Ja kuitenkin tulen tänään varta vasten pyytämään erään naisen vapauttamista. Teidän Ylhäisyytenne tuntee ryöstettyä venäläistä laivaa koskevan jutun. Tiedätte myös teidän hallituksenne lähettiläämme vaatimuksesta käskeneen vapauttaa miehistön ja palauttaa tavarat omistajilleen. Mutta erästä henkilöä, nuorta tsherkessityttöä, ei kuitenkaan ole vapaaksi päästetty. On väitetty hänen olevan erään hänen ylhäisyytensä Sultaanin alamaisen oman. No niin. Ministerimme näkisi kernaimmin, ett'ei hänen tarvitsisi vaivata korkeata Porttia tällä asialla. Kerrotaan Teidän Ylhäisyytenne ostaneen mainitun orjattaren. Päästäkää hänet vapaaksi! Ostohinta maksetaan teille heti."

"Bakkalum, saammepa nähdä," sanoi Pasha miettivästi, tupruttaen savua piipustaan. Lyhyen vaiti-olon jälkeen lisäsi hän: "Kernaasti tahtoisin toivonne täyttää, mutta ei se tällä kertaa kuitenkaan käy päinsä. Tyttö on jo monta päivää sitten lähetetty hänen ylhäisyytensä Sultaanin haaremiin ja Kislar Agha ja Kehaja Khadunna ovat hänet vastaan-ottaneet. Kovin ikävää, kovin ikävää! Sieltä ette voi häntä saada."

Muukalainen loi epäluuloisen silmäyksen Pashaan, joka istui suopeasti piippuansa polttaen, eikä edes näyttänyt huomaavan vieraansa synkkää katsetta.

"Poika parka," ajatteli vieras itsekseen, "sanoinhan hänelle heti, ett'ei koskaan ole onneksi rakastua turkkilaiseen naiseen oikein täydellä todella."

Useiden keskinäisten kohtelijaisuus-osotusten jälkeen lähti vieras pois ja Pasha kääntyi kohta sen jälkeen lääkäriin sanoen: "Uskoton koira! Mokoma giauri tulee pyytämään paratiisin houria, joka on luotu yksinomaan oikea-uskoisen elämää sulostuttamaan!"

"Mutta ethän, herra, vielä ole lähettänyt tyttöä pois?" huomautti Muhammed.

"Bosh, bosh, saastaiselle elukalleko antaisin totuuden helmeä? Läkähtyköön hän valheeseen! Huomenna tyttö viedään. Annan Fatmen ilmoittaa sen hänelle, jotta hän olkoon valmis ja koristelkoon itseänsä parhaan mukaan."

Eikö iloitse Vaali, kuullessansa suuren päivän lähestyvän? Eikö ajattele hän iloa, jota tuntisi hänen äitinsä, jos tietäisi tyttärensä saavuttavan korkeimman maallisen onnen, minkä hän on hänelle kuvitella voinut? Ei. Vaali istuu synkkänä, vaiti kuin marmorikuva. Surumielisen ympärillä häärii vanha neekerivaimo Fatme. Hän juttelee myötäänsä ja tahtoisi huvittaa murheellista kaunotarta. Hän ylistää hänen kauneuttaan, hänen onneaan. "Ohho! Kaikkein herrain herra, uskon valo, maailman valtijas! Niin, syytä sulla kyllä lienee olla vakava ja aprikoida, miten oikein olla, kuin eleä sinua odottavassa suuressa kunniassa! Mutta ole iloinen, ihana Vaali! Sinua kauniimpaa kukkaa ei loistava aurinko vielä ole valaissut. Allah heitä varjelkoon, Kasseki Sultaanitarta, kuuta ja lisäksi kaikkia Seraljin tähtiä, kai he kaikki kauneudesta säteilevät. Allah minua heitä solvaamasta varjelkoon, mutta minulla ei ole ollut onnea heitä nähdä, sitä vastoin kuin näen _sinun_ kauneutesi näillä molemmilla vanhoilla silmilläni. -- Ohho! Uskottomalle, saastaiselle kafiirilleko sinä muka olisit aijottu? Sellainen tunkeutui hänen armonsa Pashan luo, (jonka elon Allah onnekkaaksi tehköön!) ja tahtoi sinut ostaa. Hyi, sellaista koiraa!"

Vaali alkoi äkkiä tarkata vanhuksen puhetta. "Tahtoiko hän ostaa minut? Sanoitko niin?" kysyi hän kiivaasti.

"Tahtoi, lapsi, tahtoi! Sellainen mieletön houkkio! Sanoi erään frankin karillejoutuneesta laivasta tahtovan sinut omaksensa. Kylläpä kai! Kuulin orjien tuolla sisällä kertovan tuon kaiken."

Vaalin kasvot olivat auringon valaiseman järven kaltaiset, jonka jok'ikinen laine loistoa heijastaa, mutta äkkiä peittävät pilvet päivän silmän ja synkkinä, tummina hyrskyvät jälleen järven aallot.

"Kas noin! Noin sinun tulee loistaa! Nyt olet kaunis! Ei, lapsi, elä uudelleen surullista katsetta kasvoillesi päästä! Huomenna, kun sinut viedään Seraljiin, tulee sinun ottaa tuo kaunis katsanto!"

"Huomenna? Huomennako jo?"

"Niin. Hänen armonsa Pasha pyysi minua ilmoittamaan siitä sinulle ja käski minua koristamaan sinua mitä kauneimmin. No, no, elähän nyt siitä niin hirveästi hätäänny! Käy nyt levolle, että huomenna sitten olet kukoistava!"

Mutta ei etsinyt unessa uutta loistetta Vaalin silmä, ei sitä edes kyyneleet virkistäneet. Levottomasti heittelihe nuori neito vuoteellansa, jossa olisi uinua pitänyt. "_Hän_ kehoitti minua rukoilemaan. Mutta voi! Onhan Profeetta itse sen niin säätänyt. Rikottaisiinko _hänen_ lakiansa naisen tähden, joka on luotu vain miehen huviksi ja jonka onni tai onnettomuus ei mitään merkitse? Isäni, isäni, etkö saata tyttäresi huutoa kuulla? -- Oi ei! Isänihän on minut rahasta myönyt! Äiti, sinähän rakastit pientä tyttöäsi! Oi ei, oi ei! Ei hänkään, jos voisikin, tahtoisi minua vapauttaa! Hän iloitsisi onnestani. Veli, sä uljas, nuori veljeni, sinä vapauden puolesta taisteleva sotilas, auta Vaali raukkaa! Oi ei, ei! Sinä olet jalo sotilas, Vaali vain poloinen tyttöparka, jonka täytyy kuolla, voi, mutta joka ei kuitenkaan saa kuolla! Miksi sai Vaali kauneutta? Ei itsensä iloksi, rakastettunsa riemuksi! Mutta onhan kauneus Vaalin oma. Eikö Vaali voi sitä hävittää? Mutta voi! _Hän_ ei välittäisi rumasta! Vaali lähetetään orjakauppaan, myödään jonkun köyhän miehen orjattareksi, saa raataa ja raskaassa työssä uurastaa! Mutta kenties! _Hänhän_ etsii Vaalia. Eihän hän rumaa Vaalia rakastaa saata, mutta hän on häntä säälivä, hän ostaa ehkä Vaalin orjattareksi kauniille naiselle, jonka valitsee vaimoksensa hän, joka tahtoo rakastaa ainoastaan yhtä. Vaali saisi hänen vaimoansa palvella, häntä koristaa, ilahuttaa hänen mieltään ystävällisellä, huomaavalla palveluksellaan ja _hän_ iloitsisi siitä."

Oli aamu. Fatmen oli saatettava Vaali kylpyyn.

"Fatme, muistatko väkevää nestettä, jolla kiillotit vaskiheloja tuolla ja joka, kun siitä singahti pisara sormelleni, poltti siihen haavan, josta sanoit ainaisen arven jäävän? Voitko hankkia mulle sitä?"

"Mitä Vaali sillä?" kysyi kummastellen Fatme.

"Käyttämällä sitä kylvyssä teen ihoni hienoksi. Olet ylistänyt hipiäni sametinkaltaista lienteyttä. Nyt kuulit salaisuuden, jonka kautta sen sellaiseksi saan. Mutta et saa hiiskua siitä kellekään."

"Herra, ihana orjattaresi on musta," sanoi orja astuessaan Murad Pashan luo.

"Mustako? -- Mitä loruat, sinä koiransikiö?"

"Hän on peseytynyt sillä öljyllä, jolla kiillotamme metalleja." Orja vaikeni, mutta huomatessaan herransa vihan alkavan kuohua niin kovasti, että pelkäsi siinä paikassa saavansa viestistänsä selkäsaunan, lisäsi hän: "Mutta Hekim Muhammed Effendi sanoo, että öljyn saa pestyksi pois."

"Mitä valehtelet, koira?"

"Menehtyköön palvelijasi, jos valehtelee! Hekim tapasi vanhan Fatmen, kun tämä oli viemässä öljyä Vaalille, ja, viisas kun on, arvasi hän orjattarella olevan jotakin pahaa mielessä ja vaihtoi väkevän hapon värjäävään öljyyn, joka tosin kovasti kirveltää ihoa, mutta jota saattaa toisella nesteellä pestä pois."

Pasha istahti takaisin sohvalle, jolta hämmästyksessään oli kavahtanut pystyyn. "Allah, Allah! Mokomakin kiukkuinen ilkiö! Luuleeko hän maksaneeni 30,000 piasteria sitä varten, että hän saisi kauneutensa turmella? Sellainen petturi! Tahtoo varastaa minulta kauneutensa, josta olen niin kalliin hinnan maksanut! Tahtoo peijata multa omaisuuteni! Kuten sanoin, eivätkö naiset ole enemmän eläimiä, kuin ihmisiä? Onko heillä vähintäkään käsitystä oikeasta ja väärästä? Ei. Elukoita he ovat, pahempia, kuin elukat. Herrani Sultaanin parran kautta, vähemmästäkin sitä saattaa raivostua. Mutta mitäpä hänelle voin? Jos häntä rankaisutan, itkee hän ja turmelee silmäinsä loiston. Kiittämätön! Enkö ole tuottanut hänelle niin komeita pukuja, että olisivat itse Sultaanitar Walideelle soveltuneet? Enkö ole antanut tarjota hänelle sekä sokerihilloa, että sokerileivoksia? Mutta sellaiset he ovat, tunnen heidät, kavalia ja kiittämättömiä ovat."

* * * * *

Kulunut on kymmenen vuotta. Lämpimänä ja kirkkaana kaareilee päivä yli Stambulin. Kultainen Sarvi säteilee, tuhanten kukkain tuoksu täyttää ilman. Seraljin rannalla keinuu katettu purjevene. Pienempiä venheitä kiitää ympäri ajamassa kaikkia muita pursia pois tieltä. Seraljin naisista muutetaan muutamia Kadiköin kesälinnaan.

Seraljin portilta, rantaan asti pingoittavat mustat orjat kangaskaistaleita molemmin puolin tietä, jott'ei kukaan vilahdukseltakaan näkisi hunnutetuita naisia, jotka nyt Kislar Aghan ja mustan orjaparven seuraamina astuvat palatsista. Useimmat naiset juttelevat vilkkaasti. Se on suuri ja tärkeä tapahtuma tulla muutamaksi viikoksi siirretyksi toiseen linnaan. Se se heitä vilkastuttaa.

Utelijaina vilkkuvat naiset ympärillensä, mutta eivät saata nähdä muuta, kuin taivaan ja varjostavat vaateseinät. Muutamia ihmisiä on lähestynyt vaateseiniä. Heidät karkoitetaan etemmäksi. Eräs frankki, nainen rinnallaan, lähestyy aivan likelle. Tuuli nostaa vaateseinän lievettä, Kislar Agha huutaa kiivaasti orjille pitämään paremmin varalta. Vähäinen hälinä syntyy. Eräs Seraljin naisista päästää hillityn huudon. Frankki ja hänen toverinsa siirtyvät kauvemmas.

Muutamia päiviä tämän jälkeen toi vanha vaimo venäläisen ministerin hotelliin kirjeen ja kukkamaljakossa kasvavan kasvin. Sieltä saatettiin nämä perille omistajalle, eräälle matkustajalle. Kirje kuului näin:

"Vaalin entinen ystävä ja pelastaja, rauha olkoon kanssasi!

Näin sinut muutama päivä sitten. Sinä et saattanut minua tuntea. Sinä olet sama kuin olit: Waimosi, eläköön autuaana hän, seisoi sivullasi, kuin rinnalla auringon seisoo aamurusko. Vaali on vanha, sammunut on silmän säihky, lakastuneet ovat posken ruusut.

Vaali on tuntenut ilon; hänellä oli tytär. Neljän kuukauden vanhana kihlattiin hän Mustafa Pashalle, tuolle vanhalle veren-imijälle. Viiden kuukauden ikäisenä kuihtui hento taimi. Äiti ylisti Allahin armoa.

Vaalilla oli lintu häkissä: se lauloi ja lohdutti hänen sydäntään. Mutta Vaali käsitti, mitä on pakko ja vankeus! Hän antoi viedä ystävänsä lehtoon Bosporon rannalle.

Kun myyty tyttö vietiin kodistansa, näki hän siemenen putoavan maahan siitä heinätukosta, jota hänen veljensä hevonen parhaillaan söi. Tyttö otti siemenen ja kätki sen povellensa. Siemenestä on Vaalin huoneessa kasvanut pieni puu. Mutta se riutuu, se halajaa vuoriston vapaaseen maailmaan. Vaalin entinen ystävä! Wie puu sen kotimaan ilmaan, istuta se sen kotimaan multaan! Tee tämä Vaalin tähden! Muuta toivomista ei hänellä ole.

Sinä opetit Vaalille, ett'ei saa henkeänsä lopettaa: Vaali elää. Sinä opetit häntä rukoilemaan: hän rukoilee.

Rauha olkoon kanssasi, hänen kanssaan, joka sydäntäsi riemastuttaa ja lastesi kanssa! Vapaus ja elämän täysinäisyys olkoon teidän!"