Pääskyisen Pakinat: Kertomia kiehkurainen Suomen kieltä oppivaisten hytödyksi by

PÄÄSKYISEN PAKINAT

Kertomia kiekkurainen Suomen kieltä oppivaisten hyödyksi

Toimittanut

EERO SALMELAINEN

Kuopiossa, A. Mannisen perillisten ja Fr. Ahlqvistin tykönä, 1867.

Puheen aluksi.

Jossakiki määrin sitä puutetta poistaaksemme, mikä näihin asti Suomen kieltä oppivaisilla en semmoisesta harjoituskirjasta ollut, joka sekä selvästi osottaisi kielemme rakennuksen ja luonnon, että myöskin samalla tarjoaisi jotakin sisällyksensä puolesta nuoren kansan luettavaksi soveltuvaista, olemme ennen toimittamista, vaan nyt uudelleen korjaamista kirjoituksistamme sommitelleet lukemiston kultaisen kokouksen, ja siihen samassa tarkoituksessa eri kirjoittajoiden teoksista valitsemalla liittäneet eräitä runojakin. Parhaana silmämääränämme on siis tämän johdosta ollut selvä ja sotkematoin kielen puhtaus, ehkä siinä sivussa olemme kirjaamme edellä muiden kokeneet semmoisia kertomuksia saada, jotka niin olisivat huvittavaisia lukea, kuin myöskin nuorisossa nousevassa herättäisivät puhdasta siivollisuuden tuntoa ja ylevätä kauneuden mieltä. Joka taas ei Suomen kieltä oppiaksensa luule näitä "pääskyisen pakinoita" tarvitsevansa, elköön heitä sen vuoksi he kuitenkaan hyljätkö; kuunnelkoon heitä jouto-hetkinä aikansa vietoksi, niinkuin hän ennen lapsena ollessansa pääskyistä ja sen viatointa viserrystä luultavasti jo monestikin kuunteli.

Kuopiosta Lokakuussa 1861.

Toimittaja.

_Muistutus_. Ne kertomukset, joiden alla ei löydy nimi-merkkiä, ovat toimittajan muista kielistä suomentamia; muuan N:o 11 2:ssa osakkeessa on nimen tietämättömän kirjoittama.

AINEHISTO:

Ensimäinen osake.

Seka-aineellista:

1. Abrahamin Jumala. 2. Jalo on ihminen. 3. Jumalan nimitykset (Krummacherin mukaan). 4. Köyhän joulu (Runebergin mukaan). 5. Paimenpoika. 6. Uuden vuoden yö (Jean Paulin mukaan). 7. Tyttö ja tähdet. 8. Tattarin ylpeys (Andersenin mukaan). 9. Isän kuppi. 10. Kuninkaan kirkko. 11. Linnan isäntä ja matkamies. 12. Autio saari. 13. Satu pienestä Paavosta. 14. Aikansa unhottanut. 15. Belisario. 16. Elon enkelit. 17. Ismael ja Haagari. 18. Parahin kiitos. 19. Kuinka äkäpussi rangaistahan (Shakespeare'n mukaan). 20. Kahdet tiet (Krummacherin mukaan). 21. Sormien sota. 22. Kauppias Kaasemin tohvelit. 23. Heikki Helisevä. 24. Isäimme maa. 25. Lehmää vuohena myöjä.

Toinen osake.

Opettavaista:

1- Maailman rakennus. 2. Maasta ja sen asukkaista. 3. Maasta ja sen tuotteista. 4. Ajan luku muinaisina aikoina. 5. Nykyisten kellojen keksintä. 6. Luonnon ihmeitä Islannin saarella. 7. Ukosta kuussa, keskustelu. 8. Androklon leijona. 9. Suomen Sisiliskot ja Käärmehet. 10. Muinainen Perma ja Suomalaisten sieltä Suomeen siirtyminen. 11. Mathias Aleksanteri Kastrén. 12. Kreivi Pietari Braahe. 13. Kaarina Maunutar. 14. Kuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset. 15. Johan Guttenberg ja kirjapainon keksintä.

Kolmas osake.

Runollista:

Huokaus työtä aljettaissa. (Oksanen). Rukous-virsi Isänmaan suojeluksesta. (Siljander). Sionin muistovirsi. (Siljander). Lohdutus haudalla. (Lönnrot). Marian murhe. (Oksanen). Orvon kuolo. (Ingman). Merimiehen morsio. (Lönnrot). Väsyneen valitus. (Salmelainen). Simson ja Salamo. (Salmelainen). Lähteelle kadussa. (Oksanen). Savolaisen laulu. (Oksanen). Pääskylle. (Polen). Lintuselle. (Lönnrot). Kunnon rauha. (Oksanen). Milloin muistelet minua? (Kallio). Oma maa. (Kallio). Laulun muisto, (Kallio). Toivotus. (Oksanen). Varpunen. (Suonio). Suksimiesten Laulu. (Suonio). Torpan-tyttö. (Santala). Sota-renki. (Kiljander). Porilaisten marssi. (Kiljander). Armahan kulku. Etäällä minun omani. Arvan asettaja. Käy unonen kätkyehen. Huoliansa haasteleva. Morsiamen jäähyvästi kodillensa.

ENSIMÄINEN OSAKE.

Seka-aineellista.

1.

Abrahamin Jumala.

(Itämainen taru.)

Lähellä Baabelin kaupunkia syntyi vuoren luolassa Abraham. Tässä kului lapsuutensa aika ja hän kasvoi mieheksi muita varhaimmin; sillä häntä suojeli taivaan Herra ja soi hänelle aikaiseen jo voimaa ja viisautta. Koska luolastaan nyt Abraham läksi ensimäistä kertaa elämässään ja tuli ulos ilmahan, oli sydän-yö ja kirkkahasti kiilsi tähdet taivahan. Tään kaiken kauneutta katseli Abraham ihannellen ja ylähälle maasta nousi mietteet mielensä. Kaikki mitä silmänsä havaitsi, oli tosin hänestä suurta ja jaloa; mutta eräs taivaan tähti loisti muita kaikkia kirkkaammin. "Se mun Jumalani on!" huusi Abraham ihastuen. Vaan tähtipä taivaalla aleni ja katosi kohta kokonansa. Tästä havaitsi Abraham hairauksensa ja sanoi suruissansa itselleen: "ei olekaan siinä se Jumala, jota mun palvella tuleepi; sillä Hän ei konsaan katoa!" Tuskin tähti taivaalta katosi, kun nousi kuu hänen siaansa ja lauhkealla valollansa luonnon kaiken kaunisti. "Siinä se onkin mun Jumalani!" sanoi Abraham taas ja rintansa riemuitsi. Vaan ei aikaakaan, niin jo turhuutensa huomaitsi; sillä taivaan kannelta katosi kuukin vuoronsa ja kaunis valonsa vaaleni. Tätä Abraham murehti; mutta vihdoin valkeni taivaan ranta ja idästä yleni aurinko. Sitä kun pimeys pakeni ja luonto kaikki loisteli, ihastui Abraham taas ja lausui iloissansa: "toden totta! se mun Jumalani on, sillä hän on muita kaikkia kauniimpi!" Mutta taivaan kannen kierrettyään meni aurinko maillensa myös ja salasi säteensä, "Ei ole sekään se Jumala, jota haen ja etsiskelen!" sanoi silloin Abraham ja arveli, ajatteli, miten se mahtoi olla jalo, suuri ja ylhäinen, joka kaiken sen kauneuden aikaan sai, mikä vasta vielä häntä ihastutti ja viehätti. Tämä jalo, ylhäinen olento ja kaiken löytyvän luoja oli siitä päivin Abrahamin ainoa Jumala. Sitä ylisti ja palveli hän eikä toista enää etsinyt. E.S.

Jalo ja suuri on ihminen! kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati Valpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä johdolla kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää ja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.

Yksi vaan on vieläkin suurempi ja sen edessä tulee ihmisen nöyristyä, sillä Hänen voimansa ja viisautensa ovat verrattomat ja niitä Hän ei keltään saanut ole, vaan ne olivat jo Hänellä aina aikain alusta. E.S.

2.

Jalo on ihminen.

Jalot ja isot on ihmisen avut!

Väljä on taivas ja avara; mutta suurennuslasien avulla, jotka ihminen tietää taitavasti tehdä ja tahkota, mittaa hän ilmanki ääret ja tutkii tähtien tiet.

Syvä on maa ja mahdotoin mantereensa. Mutta kätensä voimalla ja kautta koneellisten keinojen avaa ihminen maanki sisuksen ja siirtyy aina syvemmälle hänen sydämeensä. Kallion kylessä kuohuvan veden hillitsee hän ja saattaa ilmi maan poveensa kätkemät kalleudet.

Aava on meri ja aukia. Mutta päällä puisten pursien ajelee ihminen sen kuohupäitä aaltoja ja yhdistää maat kaukaiset keskenänsä.

Metsän pedot ovat julmia ja hirmuinen heidän vihansa; mutta ihmistä täytyy heidänki pelätä ja välttää hänen silmäänsä, sillä metsästäjän aseet ovat heille kuolemaksi.

Jalo ja suuri on ihminen! Kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati valpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä johdolla. Kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää ja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.

Yksi vaan on vieläkin suurempi ja sen edessä tulee ihmisen nöyristyä, sillä Hänen voimansa ja viisautensa ovat verrattomat ja niitä Hän ei keltään saanut ole, vaan ne olivat jo Hänellä aina aikain alusta. E.S.

3.

Jumaluuden nimitykset.

(Krummacherin mukaan.)

Koska Makedonian kuningas Aleksanteri Baabelin kaupungissa majaeli, kutsutti hän kaikista valtansa alaisista maista ja kansoista papin kustakin tykönsä ja kokosi heidät kaikki linnaansa. Siitä istui hän kuninkaalliselle istuimellensa ja lausui kokountuneille eri maiden papeille: "sanokaas kukin kohdastanne, jos kaikki tunnustatte yhtä ylintä ja näkymätöintä olentoa, jota yli muiden ylistätte." Papit silloin kumartuivat kuninkaan eteen kaikki ja vastasivat yhtä suutansa: "tunnustamme."

Ja kuningas kysyi taas: "millä nimellä sitä ylintä olentoa mainitsette?" -- Esiin astui nyt Intian pappi, sanoen: "me nimitämme häntä _Braamaksi_, joka merkitsee, _että hän suuri on_."

Siitä tuli pappi Persian maasta ja vastasi puolestaan: "meidän kielellämme on nimensä _Ormus_, joka on yhtä kuin _iki-valo_." Taas sanoi Juutalaisten pappi: "nimensä on _Jehova Adonai_ taikka Herra, joka on, oli ja ijäti on." Ja niin oli kullakin papilla oma sanansa ja eri nimensä, jolla hän tätä ylintä olentoa nimitti ja mainitsi.

Kuullessaan tämän vihastui kuningas mielessään ja sanot ko'ossa oleville papeille: "teillä vaan on yksi kuningas ja hallitsija kaikilla ja niin pitää teillä tästä päivin olla vaan yksi Jumalakin. Zeys on hänen nimensä."

Sen kuultuansa oli papit mielessään murheelliset ja sanoivat, nöyrästi kumarrellen: "sillä nimellä, jonka maininneet olemme, sanoo meidän kansamme Jumalaansa aina ikivanhoista ajoista, kuinkas sitä nyt muutamme?"

Heidän vastauksen kuultuansa kiivastui kuningas vielä kovemmin. Mutta pappien joukosta astui hänen eteensä silloin harmaahiuksinen vanhus, joka oli kuningasta Intian maasta Baabeliin seurannut viisas Bramiini. Tämä lähestyi Aleksanteria ja sanoi hänen eteensä kumartuen: "suokaa, korkea kuningas, mun kokountuneelle kansalle puhua muutama sanainen." Siitä kääntyi nyt pappeihin päin ja kysyi heiltä kaikilta: "loistaako teille kaikille kotimaassamme aurinkoinen, päivän tähti, joka on maallisen valon iki-alku ja alati vuotava lähde?" Kumartaen vastasi puolestansa papit: "loistaa aurinkoinen meidänki maassamme."

Siitä kysyi nyt Intian viisas kultakin papilta vuoronsa: "kuinka tätä yhteistä valon lähdettä mainitsette?" Ja aurinkoa nimitti kukin heistä erityisellä nimellä, niinkuin heidän maassansa oli kansalla tapana. Sen kuultuansa kääntyi Intian viisas kuninkaasen ja kyseli: "eikös heidän kaikkien tule päivän tähteä sanoa yhdellä tavalla? Heelios sen nimi on!"

Kysymyksen kuultuansa hävetti kuningasta hänen entinen käskynsä, ja vastaten lausui hän: "käyttäköön kukin kansa oman sanansa niin aurinkoa, kuin Jumalaakin nimittääksensä; sillä jo näen ja havaitsen, ett'ei ulkonainen kuva ja nimitys muuta itseään sillä tarkoitettua olentoa."

4.

Köyhän Joulu.

(Runebergin mukaan.)

Kainosti loisti taivaalta kuu ja kirkasti valollansa vilustunutta, lumen peitossa lepääväistä luontoa. Talven tuima henki oli järvet, maat ja metsät kovan ikeensä alle kukistanut, ja paeten häntä oli Pohjan mailta ilman lintuisetki kadonneet taikka istuivat jossakin piilossaan hiljaa ja ääneti. Tuskin uskalsi sudet, karhutkaan luolistaan lähteä, vaan piilivät hekin pakkaista. Koko luonto oli ikään kuin kuollut ja autio, pienoista polkuansa kulki vaan yksinäinen vaeltaja, pieni säkkinen selässä, ja etäältä kylästä kuului silloin tällöin aina koiran haukunta. Sinne juuri oli matkustajanki mentävä, mutta kylään oli vielä tuokion taivalta, ja mies toivoi jo kodissaan olevansa; sillä sinä iltana oli Joulun aatto ja köyhälle, kauvan jo pelkkää petäistä syöneelle perheellensä toi hän nyt vihdoinki rukiisen, työllänsä ansaitun leivän pyhiksi. Senpä vuoksi koki hän uuraasti astuakin eikä vähäksikään levähtää malttanut, vaikka alkoi jo matkastaan väsyä. Mutta äkkiä kohtasi tuosta surkea näkö hänen silmiänsä. Tien varrella istui nietoksen reunalla pieni kerjäläispoika, joka siinä yksinään itki ja paleltuviin käsiinsä huokaili. Hän oli tähän, lapsi-raukka, vilusta vaipunut, ja ihmekös tuo? Talvi oli kovimmillansa, ja poikarukalla tuskin oli vaatetta ruumiinsa verhoksi! -- "Kenenkä lapsi olet ja missä on kotisi?" kysyi mies hänen viereensä seisahtuen. Poika katsoi ujosti häntä ja vastasi viimeinki: "mullassa maan ovat vanhempani ja mieron tiellä on kotini." "Niinpä lähde mun kanssani raukka!" sanoi mies surkutellen, "jos en rikas olekaan enkä paljolla auttaa voi, niin onhan koti kuitenkin, ja lämmintä on tuvassani sinullenkin." Näin puhuen sai hän pojan istuviltaan nostetuksi ja alkoi häntä käsipuolesta talutella.

Sillä tavoin tuli hän pienosen toverinsa kanssa vihdoinki kotiinsa ja astui ilomielin vähäiseen asuntoonsa. Se oli ahdas ja alhainen, mutta kovasti leimusi valkea uunissa ja lähellä sitä istui miestään odottava emäntä, nuorin lapsi sylissänsä. Toiset voiset vanhemmat leikitsivät keskenään tuvan lattialla, johon oli jouluksi puhtaita olkia hajoteltu. "Kas siinä tulee isänne, lapset", sanoi oven au'etessa äiti ja katsoi lempeillä silmillä ulkoa tulevaista. Lattiailta juoksi nyt lapset tervehtimään kauvan viipynyttä isäänsä ja pyörivät iloiten hänen ympärillään, ett'ei hän pienen vieraansa kanssa päässyt ovesta etemmä. Hillitäkseen heitä sanoi äiti lapsilleen: "isänne on matkastaan väsynyt, samoin kuin pieni toverinsa, ja tarvitsee kylmästä tultuaan valkean ääressä lämmitellä; saakaa siis, lapset, tähän uunin eteen istuimia." Koska siitä itsekin oli tulleita vuoronsa tervehtinyt, otti hän ilosta loistavin silmin leivän miehensä kädestä ja kantoi sen sekä säästynyttä maitoa astian ilta-ruuaksi pöydälle. Tämän ympärille oli sillä aikaa lapset kaikki keräytyneet, ainoasti kaino, vasta tullut vieras seisoi uunin luona yksinään ja katsoi syrjästä toisten pöytään istumista. Vaan tuskin oli talon tarkka ja uuras emäntä saanut perheelleen vähät ruokansa laitetuiksi, niin muisti köyhää kerjäläistäkin ja vei hänet pöydän ääreen omain lastensa luo.

Koska siitä perheen kesken oli lyhyt ehkä harras ruokarukous luettu, otti emäntä ainoan leipänsä ja jakoi palan siitä kullekin. Tämän tehtyänsä kun jo osansa oli antanut köyhällekin, rupesi hän jäänyttä kannikkaa panemaan pöydälle, mutta ihme suuri -- leipä on kädessänsä ihan ehyt ja kokonainen! Kummastellen katsoo emäntä vuoron leipää, vuoron vierasta, eikä usko silmiänsä. Samoin ihmettelee isäkin ja lapsensa. Tapaus on heistä outo, kummallinen eivätkä tarkoin tiedä, oliko näkönsä tosi, taikka tyhjä hairaus vaan. Niin hämmästyy kukin puolestansa, vaan kun siitä tarkemmin katsovat pöydässä istuvaa vierasta, kohtaa heitä ihme vielä oudompi. Kadonnut on heidän silmistänsä köyhä kerjäläinen halvassa asussansa ja hänen siassansa on olento taivahinen. Sitä todistaa oudosti hohtava otsansa, silmäin suloinen loiste ja ne hennot, ohuet siivet, jotka liehuivat hartioilla.

Tuosta alkaa perhe jo nyt ihmeen tajuta. Köyhän kerjäläisen kautta tahtoi Jumala heitä köyhyydessään koitella, ja vieras, joka siinä heidän kanssansa joulun tuloa vietti, oli Herran enkeli taivaasta. E.S.

5.

Paimenpoika.

Vilkas, iloisa poika paimensi kauniina kevätaamuna lampaitansa somasti kukoistavassa laaksossa. Kahden puolen sitä kohosi korkea, metsäinen vuori, ja ylähällä päänsä päällä siinti taivas sinisenä. Tätä luonnon kauneutta ihastellen kulki paimen karjansa kanssa ja lauleli iloissansa. Sen keksi maakunnan ruhtinas, joka sattui sillä seudun metsästämään, huusi pojan luokseen ja kyseli: "kuinka, lapseni, olet niin iloinen ja hilpeä?"

Poika, joko ei ruhtinasta tuntenut, vastasi kummastuen: "Miksikäs en iloitsisi? Hurskas maamme ruhtinas ei ole minua rikkaampi."

"Elähän mitään!" virkkoi ruhtinas, "vain olet sinä niin mahtavan rikas! No, sanohan mitä kaikkea sinulla on."

Paimen vastasi, sanoen: "siniseltä, kirkkaasti hohtavalta taivaalta loistaa aurinkoinen yhtä liedosti minulle, kuin ruhtinaalle, ja vuoret, laaksot ympärilläni kukoistavat yhtä somasti minulle, kuin hänellekin, käteni kumpikin ovat vahvat ja tervehet. Niitä en antaisi tuhannen tuhannesta ruplasta. Ja silmä-kultaani kahta ei minulta saataisi kaivella rikkaudella, mikä on kuninkaan rahastossa. Sitä paitse on minulla kaikkea, mitä toivoa voin ja muuta taas en toivo, kuin mikä hyvää ja tarpeellista on. Minulla on jokapäiväinen ravintoni sekä vaatetta ruumiini verhoksi ja työstäni saan kohtuullisen palkan, jolla hyvästi toimeen tulen! Eihän siis ruhtinaskaan voi olla minua rikkaampi."

Pojan puheelle hymyili ruhtinas leppeästi ja sanoi, ilmaisten itsensä: "sinä olet varsin oikeassa, lapseni, ja koska vasta kehut rikkauttasi, voit lisäksi sanoa, että ruhtinas itse on puheesi todistanut. Olkoon edeskipäin yhtä iloinen ja raitis sun mielesi."

6.

Uuden vuoden yö.

(Jean Paulin mukaan.)

Yöllä vasten uutta vuotta seisoi vanha, ijällinen äiä ulkona kylmässä. Hän silmäili ääretöintä avaruutta, kuinka loistavia tähtiä tuikki tuhansittain taivahalla; mutta ikäänkuin olisi hän kammonut niiden kirkkautta, loi hän silmänsä alas maahan ja katseli sen valkoista lumipeitettä. Luonto oli valkoisessa asussansa jalo ja kaunis katsella, mutta vanhus ei ilonnut sille; hänen mielensä oli musta ja murheellinen. Hän näki haudan jo edessänsä ja tiesi kohtakin kuolevansa; vaan mitäs oli hänellä nyt elämänsä iltana kuluneesta ijästänsä tallella? Ei muuta kuin surua ja murhetta monista synnistä ja hairauksistansa, heikko, runneltu ruumis ja tyhjä rauhatoin mieli. Hän ajatteli nuoruutensa ihania aikoja ja muisteli sitä päivää, jona hän lapsuutensa kodista ensi kertaa erosi ja häntä isänsä kehoitti karttamaan pahuutta ja kulkemaan totuuden ja hurskauden tietä. -- Näitä kaikkia muisteli hän ja kuinka suloiselta hänestä silloin näytti maailma. Mutta sitä vielä ajatellessansa tunsi hän ilkeitä käärmeitä matelevan ruumiinsa ympärillä sekä sanomattoman tuskan ahdistavan rintaansa -- ja havaitsi tuosta olevansa kadotettu!

Vaikeassa vaivassaan korotti hän äänensä ja huusi taivasta kohdin haikeasti: "oi, tulkaatte takasi nuoruuteni kuluneet päivät! Aseta minut, rakas isäni, uudelleen siihen, kussa elämän ja kuoleman tie eroaa toisestaan, niin tahdon elinaikani käyttää paremmin!" Mutta sekä hänen isänsä, että nuoruutensa olivat poikessa aikoja sitte eivätkä kuulleet hänen huutoansa. -- Siellä täällä näki hän vaan virvatulia loistelevan ilmassa, ja sanoi itselleen: "ne kuvailevat mun turhuuteni päiviä!" -- Taas näki hän tähden lentävän taivaalla ja katoavan mitättömiin. "Se kuvailee itseäni minua!" huokaili hän säretyssä sydämessään, ja mieltänsä kalvoi oman tunnon vaivat vielä kauheammin. Niin oli jo tuskiinsa menehtymässä, ja horroksiin kävi mielensä. Hän näki hirmuisia hahmuja ja kauheita kummituksia ympärillänsä; mutta äkkiä kohtasi hänen korvaansa suloinen soitto, juuri kuin olisi hänelle etäisestä kirkosta kuulunut kaunis ja ihana laulu. Tästä asettui ja lieveni tuskansa. Hän silmäili taaskin avarata luontoa ympärillänsä ja muisteli nuoruutensa ystäviä, jotka kaikki olivat paremmat häntä ja nyt onnellisesti elivät maansa ja kansansa kunniana. "Niin kyllä", sanoi hän itsekseen, "olisin minäkin voinut levätä rauhassa yöni ja olla kuin tekin onnellinen, jos olisin rakkaiden vanhempaini neuvoja seurannut!" Hänen tätä vielä sanoessaan katosi äkkiä haahmut ja kummitukset hänen ympäriltään ja muuttuivat eläviksi nuorukaisiksi, joissa kaikki nuoruutensa ystävät tunsi ja itsensä myös. Mutta hän ei sietänyt katsoa heitä, vaan peitti käsillään silmänsä, joista kuumia kyyneleitä vuoti alas puhtaalle lumelle, ja huokaili vielä haikeammin: "oi, tulkaatte takasi lapsuuteni ihanat ajat, palatkaatte nuoruuteni parhaat päivät!" --

Ja ne palasivatkin vielä; sillä hän oli vaan näin pahaa ja hirmuista uuta nähnyt uuden vuoden tullessa. Itse oli hän vielä hilpeä nuorukainen. Kaikki muu oli tyhjää unen kuvausta, ainoasti monet syntinsä ja hairauksensa eivät olleet unia. Mutta sydämestään kiitti ja ylisti hän Jumalaansa, että hänellä vielä oli aikaa palata pahuuden pimeiltä poluilta ja lähteä siveyden suoralle tielle.

Palaja hänen kanssansa sinäkin nuorukainen, jos olisit harhateille eksynyt; sillä muutoin voipi tämä uni toteuntua ja koska kerran haikeasti huokailet: "oi, palatkaatte nuoruuteni päivät!" niin on tuiki turhaa sun huutosi. E.S.

7.

Tyttö ja tähdet.

(Mukailema.)

Vanhasta kodistansa kulki kyynelsilmin pieni turvatoin tyttö, joka vanhempainsa kuoltua oli niin köyhäksi jäänyt, ett'ei hänellä muuta maailmassa ollut, kuin ruumiinsa henki, sydämmessä suru ja ne vaatteet, joilla hän suojeli alastomuuttansa. Entiseen kotitaloonsa oli jo uusi asukas muuttanut, ja luottaen Häneen, joka on orpoin ja köyhäin isä ja ruokkii taivaanki lintuiset, oli siis tyttöraukka matkalle saanut ja käveli yksinäistä tietään suruissansa. Ainoa eväänsä oli pienonen leipä, jonka hänelle eräs naapurin vaimo oli hyvästä sydämestään antanut. Sitä kainalossaan kantaen oli hän tuokion taivaltanut, kun köyhä kerjäläis-ukko tuli vastaan tiellä ja häntä nöyrästi rukoili: "anna, tyttö kulta, leivästäsi edes pienoinen pala, sillä nälkään olen nääntymässä." Tyttö kun tämän kuuli, antoi koko leipänsä ukolle, sanoen; "tään enempää ei minulla ole, vähän siinä on nälkäisen syödä, vaan enentäköön Jumalan siunaus sen." Sillä puheen kulki hän edelleen, vaan ei kauaksi päässyt, kun vastaan tuli alastoin, vilusta värisevä lapsi, joka itkien rukoili: "annas jotakin, millä päätäni peitän, muuten raukka palellun." -- Tyttö silloin otti päästänsä huivin ja antoi kohta sen lapselle, josta taaskin läksi tiehensä. Ei etäälle siitä kuitenkaan kulkenut, kuin niin ikään tuli tiellä vastahan lapsi, joka oli jalkineitta ja valitti viluansa. Tuskin tyttö sen taas kuuli, niin otti kengät jaloistaan, antaen ne lapselle, ja kulki itse avojaloin edellensä.

Vihdoin kauan aikaa käytyänsä, saavutti hänet viimeinki pimeä, ja kun siitä nyt yön yksinäisyydessä synkkää metsää vaelsi, tuli vastaansa vielä neljäs köyhä ja alastoin lapsi, joka rukoillen pyysi hänen hamettansa. "Yön pimiällä ei minua kukaan näe, miten olen vaatetettu," mietti tyttö mielessään, "niinpä voin tälle lapselle antaa hameenikin; sillä hän on minua heikompi ja tarvitsee sen paremmin." Siitä riisui nyt päältänsä ja antoi alastomalle lapselle viimeisenki verhonsa. Vaan katso, hänen siinä nyt seisoessa lensi taivaan tähdet alas hänen ympärilleen, muuttuen hohtaviksi hopeiksi, ja vaikka tyttö oli kaikista vaatteistaan luopunut, havaitsi hän äkkiä olevansa aivan uusissa, somasti loistavissa verhoissa. Mutta rahat, hopeat poimi hän siinä nyt helmaansa ja sai senkautta semmoisen rikkauden, että kaiken ikänsä eli maallisitta huolitta. -- Se oli auttavaisuuden palkinto.

8.

Tattarin ylpeys.

(Andersenin mukaan.)

Rajun ilman jälkeen näyttää useinki tattarimaan ohitse kulkevalle koko vainio palaneelta ja mustalta, jonka tähden maamies sitä katsellessansa tavallisesti sanookin: "tuossa ukon tuli on tattarin tuhonnut!" Vaan tiedättekö, miksikä sen ukon tuli näin poltteli? -- Tuskin kyllä. -- Senpä vuoksi tahdon tässä nyt kertoa, mitä minulle pieni varpunen tästä kerran jutteli. Haastamansa tarinan oli hän kerran itse vuoronsa kuullut vanhalta halavalta, joka on kaiken aikansa kasvanut tattaripellon pientarella ja seisoo siinä tänäänki.

Hän on siinä hyvästi hyötynyt ja näyttää isolta ja arvolliselta, vaan toisen kylkensä on aika lahottanut ja pitkin pituuttansa näkyy hänessä suuria halenneita, joissa kasvaa ruohoa, sammalta. Latvansa on ikä jo kallistanut, ja notkeat, alaspäin riippuvat oksansa viistävät maata, joten etempää katsovasta näyttää, kuin halava olisi ijällinen vanhus ja hartioitansa peittäisi pitkät, ruohonpäiset hiukset.

Halavan ympärillä seisoi muutamasti kaikki pellon sarat täydessä viljassa, kasvaen vehnää, ruista, ohraa ja tattaria. Kauniisti kukoisti muutoin halveksittu kaurakin, jonka joutuneet tähkäpäät näyttivät ikään kuin pieniltä, puun oksalla istuvilta lintuparvilta. -- Ohrat, rukiit olivat hyvällä terällä, ja päivän paahtavassa helteessä täytyivät ehtimiseen heidän tähkänsä. Vaan kuta ihanampi heidän kasvunsa oli, sitä alemma painoivat he kainosti päänsä, juurikuin katsovaisten silmää vältellen.

Tuiki toisin käyttihe lähinnä halavaa kasvavat tattarit. Nämä ei niskaansa notkistaneet, niinkuin muut viljat vainiolla, vaan seisoivat ylpeästi, selät kenossa. Sen teki tattari, pitäen itseään muita parempana, sillä hän oli itseensä rakas ja kopea. Niin sanoi hän kerranki vanhalle halavalle: "kuta enemmin muita ympärilläni kasvavia viljoja katselen, sitä tyytyväisempi on mieleni. Pääni ovat yhtä täyteläiset kuin muidenki, ja päälliseksi olen heitä muodoltani paljon somempi. Kukkani ovat kauniita kuin omenapuun, milt'ei vielä kauniimpia, ja suurta soreuttani täytyy kaikkien kummeksia. Enkös totta puhu, halava, vai tiedätkö minua kauniimpaa kasvua muualla maailmassa?" --

Vastimeksi puisteli halava tuuheata latvaansa juuri kuin sanoakseen: "tiedänhän, minkä tiedänki!" Mutta tuota ei tattari huomannut, pöyhisteliin vaan kopeasti ja sanoi käytöstään katuen "hupsu mikä olin, joka vanhaa, pöllöpäistä halavaa kehtasin puhutella! Mitäpäs hän tietäisikään, joka niin jo on laho ja maatunut, että kylet, kupeensa kasvavat ruohoa."

Nousipa tuosta kauhea myrsky ja ukkonen jyrisi pilvissä. Sitä peloissaan supistivat kedon kukkaiset lehtensä, painaen päänsä alas, ett'ei heille kovan ilman rajutessa tulisi vahinkoa. Vaan sitä ei tattari tehnyt, seisoi vaan selkä suorana ylpeästi.

"Kallista päätäsi, niinkuin me!" kehoittivat häntä kedon kukkaiset.

"Mikäs on pakkona?" sanoi tattari. "Kallista päätä niinkuin me!" huusi ohrakin hänelle. "Rajusti riehuen tulee tuulen tuima henki ja runtelee väkevillä siivillään hennon vartesi, ell'et häntä nöyrästi kumartele."

"Vaikka tulkoonki; mutta minä en kumarra häntä," sanoi tattari.

"Sulje kukkasi ja pidä piilossa pääsi!" neuvoi vanha halava. "Vaan, ett'et salamaa kohdin katso pilvien revetessä; sillä salaman läpi loistaa auenneen taivaan kirkkaus, mutta tätä valoa ei ihmistenkään silmät siedä, saatikka meidän mitättömiin, jotka heidän suhteensa olemme tuiki halvat ja kunnottomat."

"Halvat ja kunnottomat!" kertoi tattari närkästyen "no senhän näemme! Uhallakin tahdon nyt salaman leimahtaessa aina taivaasen katsoa. Kukas siitä minut estäisi?" Ja sen hän tekisiit uhkamielisellä rohkeudella, vaikka salamat niin tiheään leimahtelivat, että näytti koko taivas olevan tulen ja valkean vallassa.

Koska siitä kova ilma asettui ja myrsky maseni, näyttivät viljat, ruohot ja kukkaiset entistään kauniimmilta, heitä oli sade vaan virkistänyt; mutta tattari oli palanut rumaksi ja mustaksi. Muinoin vihanta vartensa makasi pehkuna maassa ja kuihtuneet oli kukkansa.

Suruissaan heilutti likellä seisova halava paljastunutta päätänsä ja viheriöistä lehvistänsä valui suuria pisaroita alas nurmelle, juuri kuin olisi hän itkenyt. Niin kaiketi luulivat pienet varpuiset, jotka ihmetellen kysyivät: "mitäpä suret ja paheksit vanha puu? Raitishan on ilma ja luonto kaunis ja loistava! Etkös huomaa, miten kirkas ja lämmin on auringon loiste ja kuinka somasti ja joutuisasti pilvet taivaalla toinen toistansa ajelevat? Hyvän tuoksun hajottaa tuulen tuuittaissa meille heinät, ruohot ja kukkaiset. Miksi siis sureksit halava ja itket muiden kaikkein ilotessa?"

Vastaukseksi haasteli halava, miten tuttavansa tattarin ylpeys ja kopea käytös oli kovasti rangaistu ja kertoi hänen kohtalonsa. Minä, joka tämän tarinaisen teille nyt puhelen, kuulin sen varpuisilta vuoroni, koska eräänä iltana niitä näitä ajan huviksi juttelimme. Kun ette uskone minua, käykää heiltä kysymässä.

9.

Isän kuppi.

(Totinen tapaus.)

Vahvalla tilallansa asui muutamasti varakas perhe, jota ei ollut muuta kuin talonmies vaimonensa ja heidän kuusivuotinen poikansa. Mutta talossa eli myöskin nykyisen perheenmiehen isä, joka jo oli vanha ja voimaton ukko. Tämä oli jo aikoiseen jättänyt isännyyden pojallensa, joka talon haltijaksi tultuansa nai naapuristosta varakkaan talon tyttären ja sen kautta vähältä aikaa hyötyi rikkaaksi hyvin. Vaan mikäli talon varat enenivät, sikäli ylpeyden henkikin heräsi isännässä ja sai hänet viimein niin valtaansa, että hän röyhkeästi ja tylysti alkoi kohdella vanhaa, voimatonta isäänsä. Täten jäivät neljännen käskyn kalliit vaatimukset häneltä unhotuksiin, Vaikka niiden täyttämistä, Herran sanaa myöten, seuraa maallisetkin edut, mutta niiden rikontaa ajallinen ja ijänkaikkinen rangaistus.

Tuota ei mainittu perhekunta kuitenkaan muistanut; mutta vanha ukko, jota olisi vanhoillaan tullut kunnioittaa ja rakkaudella kohdella, jäi kaiketta hoidotta. "Kuten itse olet vanhempiasi kohdellut, siten kerran omat lapsesi kohtelevat sinua," on varoittavainen, usein toteutunut muistutus; mutta vanhasta ukosta ei tässä talossa kuitenkaan pidetty huolta, ei lukua. Hänen ei ruoka-aikoinakaan suvaittu istua muiden kanssa pöydässä; mutta vanhuksen täytyi uunin nurkassa itsekseen atrioida, syöden mitä ruu'an tähdettä hänelle tavallisesti tuotiin vanhassa puukuppisessa, ja vieläpä sai monestikin torapuheita kuulla päälliseksi.

Kärsiväisesti kesti ukko tätä poikansa hävytöintä käytöstä. Nuhteista ei apua olevan tiesi hän entuudesta eikä siis enää koettanutkaan sanoilla oikaista poikaansa; vaan rukoili hartaasti Jumalaa herättämään hänessä parempaa tietoa. -- Oli muuanna talvi-iltana kerran sitte perhe tuvassa ko'olla. Vanha äijä istui kurttuisillaan tuvan nurkassa, niinkuin tapansa oli, ja kutoi itselleen virsua. Nuori isäntä vaimonensa istuivat pöydän päässä jotakin keskenänsä haastellen ja lempeillä silmin toisinaan aina silmäilivät lämpiävän uunin edessä istuvaa nuorta poikaansa, joka, suuri puukappale kädessä, siinä toimessaan jotakin vuoleskeli. -- "No, mikäs pienellä Antilla nyt on työnä?" kysyi viimeinki isä, "mitä noin isosta puupalaisesta olet tekevinäsi? näytäpä minulle." -- "Tästä tulee kuppi," vastasi poika. "No, kellen sitä teet?" kysyi isä, "onhan talossamme kiviastioitakin tarpeeksi." -- "Vaikka," vastasi poika, "mutta minäpä varsin puukuppisen teenki, niin koska mieheksi joudun ja isä vanhoillaan, niinkuin vaari nyt istuu tuolla uunin kupeella, tästä sitte ruokin ja syöttelen teitä."

Nää sanat, jotka Jumala itse oli pojan suuhun saattanut, liikuttivat isän sydäntä suuresti. Kasvonsa vaalenivat lumenkarvaisiksi, koko ruumistaan vapisutti ja hänen sielussaan soi selvään ja äänellisesti nämä neljännen käskyn muistutukset: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että sinulle hyvin käyköön ja siitä maalla kauan eläisit!" Vaan kuin siitä tointua ennätti, nousi hän istuviltaan ja läheni itku-silmin vanhaa, nurkassa istuvata isäänsä, jonka kättä puristi lemmellisesti ja pyysi entistä pahaa ja jumalatointa käytöstään anteeksi. -- Sydämestään soikin isä pojallensa sen ja ylisti mielessään Jumalaa, joka niin ihmeellisesti oli hänen poikansa mielen viimeinki valaissut. -- Tästä päivin muuttui nyt pojan käytös peräti ja siitä lähtien kohteli hän isäänsä aina lemmellä ja rakkaudella, niin että monen toisenki olisi ollut esimerkki otettava hänestä.

10.

Kuninkaan kirkko.

(Taru.)

Kerran eli mahtava kuningas, joka Jumalan kunniaksi päätti suuren ja komean kirkon rakennuttaa maahansa. Mutta rakennuksensa tahtoi hän aikaan saada ihan omin varoinsa ja kuulutti siitä syystä ympäri valtakuntansa, ett'ei kukaan kuoleman haastolla saisi sen rakentamiseksi antaa äyriäkään. Käsky kuultiinki, ja kohta kyllä seisoi kirkko komeudessaan valmiina, näyttäen niin uhkealta, ett'ei moista muualla. Taitavilla mestareilla teetti nyt kuningas sileäksi tahkotun marmoritaulun, johon kultakirjaimilla piirrätti, että hän yksinänsä oli omin varoinsa tämän kauniin Hertan huoneen valmistanut ja panetti tämän muisto-kirjoituksen kirkon seinille kaikkien nähtäväksi. Luuli siten näet kuulun nimensä ijäti säilyvän ihmisten muistossa. Vaan kun muutaman päivän päästä tuli katsomaan kirkkoa, oli kirjoitus marmoritaulussa muutettu. Siinä ei kirkon rakentajaksi sanottu häntä, maakunnan kuningasta mutta köyhää, leskeksi jäännyttä vaimoa. Tätä suuresti vihastuen otatti kuningas lesken nimen taulusta pois ja panetti siaan omansa. Vaan kun vuorokausi sai kuluneeksi ja kuningas kävi katsomaan taulua kirkon seinällä, oli sama muutos taaskin tapahtunut. Kuninkaan käskystä piirrettiin nimensä vielä kolmannesti taulun marmoriin, mutta kolmannesti sai myös sama, näkymätöin käsi sen siitä uudelleen pyyhkineeksi, ja köyhän vaimon nimi seisoi taaskin taulussa. Tästä jo kuningas tajusi, että Jumalan kaikkivaltiaan käsi oli kirjoituksen muuttanut, ja jäykkä mielensä nöyristyi. Tarkemmin tutkiakseen asiata kutsutti hän köyhän lesken kuitenki eteensä ja sanoi hänelle: "täällä on nykysittäin tapahtunut outoja ihmeitä, joista tahtoisin selkoa, puhu siis suora totuus minulle. Oletko kovan kieltoni unohtanut, ett'ei muka kukaan saanut valmistettavan kirkkoni rakennusta eistää äyrilläkään, vain oletko tahtoni tiennyt ja sitä vastaan kuitenki tahallasi rikkonut?" Kuninkaan eteen langeten vastasi vaimo vapisten: "suo korkea kuningas, rikokseni anteeksi! Minä elän suuressa köyhyydessä ja saan työn tuskin uutteralla työlläni henkeni elatuksen. Säästämällä olin kuitenki aikaa myöten ko'onnut muutamia äyriä, ja mielelläni olisin niillä sen kauniin kirkon valmistumista eistänyt, jota Jumalan kunniaksi rakennutit, vaan pelkäsin kovaa kieltoasi. Kun en muulla nyt voinut tätä sun yritystäsi eistellä, ostin ma säästämillä rahoillani heiniä takallisen ja hajotin ne niiden eläinten syötäviksi, joilla työväkesi vedätti kirkon rakennus-aineita. Nämä tielle hajottamat heinäni söi eläimet mielellään, ja niin sain hartaan toivoni täytetyksi enkä sillä kuitenkaan luullut rikkovani käskyäsi."

Syvästi liikutti tämä lesken vastaus kuninkaan mieltä, joka siitä nyt havaitsi, että köyhän vähäinen, mutta hyvästä sydämestä antama lahja oli Herralle otollisempi, kuin kaikki ruhtinaan rikkaus. Ja köyhälle vaimolle toimitti hän runsaat antimet, ja pani itse sen varoituksen tähdelle, jonka tämän tapauksen kautta näki Herralta saaneensa.

11.

Linnan isäntä ja matkamies.

(Saksasta.)

Komeassa, aikoja sitte peräti hävinneessä linnassa eli ennen vanhaan mainion rikas mutta ylpeä isäntä. Määrättömiä rahasummia oli hän tämän linnansa kaunistamiseksi arvelematta menettänyt; mutta lähimäistään kohtaan oli hän tuiki saita ja itara eikä äyrilläkään autellut köyhiä.

Tulipa tuosta kerran etäinen vieras hänen linnaansa ja pyysi isännältä lupaa siinä yötä ollakseen, koska hän matkastaan oli väsynyt. Tähän ei linnan isäntä suostunut; vaan käski vieraan kulkea edellensä, sanoen vihoissansa: "ei mun linnani ole matkaavia varten rakennettu, mene veikkonen matkaasi!" -- "Kyllä menenki," vastasi vieras, "mutta suokaa mun sitä ennen teiltä kolme seikkaa kysellä." "Sitä en sinulta kieltää voi," lausui isäntä, "kysymyksiisi tahdon mielellänikin vastata, kunhan sitte lähdet linnastani etkä enää tule minua vaivaamaan."

Linnan isännältä kysyi nyt luvan saatuansa etäinen matkustaja: "ken teitä ennen asui tässä linnassanne?" -- "Isäni," vastasi isäntä. -- "Kukas häntä ennen tässä oli asuntoa?" kysyi toisekseen matkustaja. "Mun isäni isä," virkkoi isäntä vieraalle. "Ja kukas tässä teidän jälestänne on asuva?" kysyi matkustaja viimeiksi. -- "Kun sallinee Jumala -- mun poikani," virkkoi isäntä, vaan näytti ikäänkun syvemmältä miettivän asiata.

"No, koska linnassanne kukin vaan majailee aikansa ja aina vuoronsa jättää siansa toiselle, mitäs kuin matkaavaisia ovatkaan tässä asuvaiset? Vieraita varten on siis linnanne kuitenki, myöntänettehän sen. Vaan jos nyt asia on semmoinen, ja sen itse tiedätte, miksikä niin suurella vaivalla ja kustannuksella kaunistatte tätä nykyistä majaanne, jossa ette kuitenkaan tule kaukaa asumaan, vaan jonka kenties pianki jätätte toiselle? Käyttäkää runsaat varanne pikemmin köyhäin ja tarvitsevaisten auttamiseksi, niin rakennatte itsellenne pysyväisemmän asunnon taivaassa."

Nämä sanat vaikuttivat linnan isännässä täydellisen mielen muutoksen. Hän ei vierasta laskenutkaan luotansa, vaan piti hänet yötä linnassaan ja oli siitä päivin köyhiä vastaan nöyrä ja auttava.

12.

Autio saari.

(Saksasta kääntämä vertaus.)

Rikas ja hyväntahtoinen isäntä, jolla oli monta orjaa, päätti kerran tehdä yhden heistä onnelliseksi; hän antoi hänelle vapauden ja laivan täynnä kallista tavaraa. "Mene," lausui hän, "tällä laivalla kaukaisiin maihin ja kaupittele näitä tavaroita; minkä niillä voittanet, sen annan sinulle omaksi!" -- Iloissa mielin levitti orja laivansa purjeet tuuleen ja läksi meren selät suuret kulkemahan. Kulki viikon, kulki toisen, jopa kolmantena rupesi myrsky semmoinen riehumaan, ett'ei vanhimmatkaan merimiehet sanoneet mokomaa muistavansa. Mastot rojahtivat kohta veteen, vieden puolet laivan väkeä mukaansa ja laiva jäi aaltojen ajona viereskelemään, kunne karia vasten karskahti palaisiksi. Siihen se upposi tavaroineen päivineen ja laivaväestä ei jäänyt henkiin muuta kuin entinen orja, joka airon varassa pääsi uimalla rantaan. Nälästyneenä, puoli-alastomana nousi hän maalle ja istahtui kivelle valittamaan kovaa onneansa, kun oli joutunut ihan autioon saareen nälän surmattavaksi taikka petojen syötäväksi. -- Mutta arvaapas hänen iloa ja ihmettänsä, kun yhtäkkiä näki suuren ihmisparven rientävän häntä kohtaansa, riemastellen ja huutaen: "terve, terve kuninkaamme!" -- Ennenkuin mies kerkesi katsellaitakaan, reutoivat he hänet komeihin vaunuihin ja veivät lähellä olevaan isoon kaupunkiin. Kuninkaalliseen linnaan tultua, puettiin hänen päällensä purpuralevätti, pantiin hänelle kallis kruunu päähän ja talutettiin hän kultaiseen valtioistumeen istumaan. Hänen eteensä laskeusivat sitten kansan ylevimmät miehet polvilleen, vannoen hänelle uskollisuuden valan omassa sekä muidenki alamaisten nimessä.

Alussa luuli uusi kuningas pilkkaa hänestä tehtävän ja kaiken komeuden pian jällensä haihtuvan, kuni unen tuottama onni ainakin; vaan kuin päivä päiveä pakeni ja häntä yhä vielä hallitsijana kohdeltiin ja kunnioitettiin, täytyi hänen viimeinki ruveta uskomaan toden todella tulleensa kuninkaaksi. "Mikä lieneekin kääntänyt tämän kummallisen kansan silmät," ihmetteli hän itsekseen, "kun ovat minun oudon ja alastoman meren-hylkyläisen panneet kuninkaana hallitsemaan. He eivät kysy, kusta tulen eivätkä tiedustele sukuani ja kuitenkin kunnioittelevat he minua kuni valtijaansa ainakin. Ompa tavat ereskummalliset tässä maailman pohjukassa."

Vihdoin ei malttanut enää olla tiedustelematta ja päätti puhutella erästä vanhaa ylimystä, joka näytti olevan muita viisaampi ja kokeneempi. "Selitä minulle Jumalan tähden," sanoi hän hänelle, "miksi olette minut kuninkaaksenne panneet? Mistä älysitte tulleeni tähän saareen? Minnekä joudun minä viimeinki?"

"Herra," vastasi vanhus, "tässä saaressa elää haltijoita. Ammoin aikaa sitte rukoilivat kerran Kaikkivaltiasta, että vuotuiseen lähettäisi heille jonkun Aatamin pojista hallitsiaksi. Siihen suostuikin Kaikkivaltias ja antaa siitä ajoin joka vuosi samana päivänä jonkun ihmisen sattua tähän saareen. Sille rientävät asukkaat kaikki riemulla vastaan, niin kuin olet nähnyt, ja ottavat hänen kuninkaaksensa, mutta hänen hallituksensa loppuu vuoden päästä. Tämän ajan kuluttua kun määräpäivä taas on käsillä, pannaan kuningas viraltaan, kuninkaallinen asunsa riisutaan ja sen siaan puetaan hänen päällensä vanhoja repaleita. Sitten hän viedään väkisen laivaan ja kuletetaan autioon saareen. Äsken vielä mahtavana ruhtinaana oltuansa tulee hän sinne, jossa ei tapaa ystävää eikä alamaista. Murheessansa ei häntä lohduta kukaan ja siinä tulee hänen yksinäisyydessä ja vaivoissa kituroida, kun ei ole älynnyt hallitusvuottansa viisaasti käyttää. -- Vanha kuninkaansa pois ajettuna rientää kansa taaskin riemuten vastaan toiselle Kaikkivaltiaan sinne saattamalle hallitsijalle. Semmoinen on, herrani, tämän valtakunnan ikuinen sääntö, jota ei voi mikään kuningas kumota."

"Ovatko edellisenikin," kysyi kuningas vielä, "tietäneet hallitusaikansa lyhyyden ja heitä sitte uhkaavan kovan onnensa?" -- "Ovat kyllä," vastasi vanhus, "vaan muutamien silmät huikensi kuninkaallisen komeuden loiste, niin ett'eivät huolineet muistaakaan vastaista kohtaloansa; oli muita taas, jotka kyllä toisinansa sitä muistelivat, vaan kaikin mokomin koettelivat sitä ajatusta mielestänsä karkoittaa, ett'ei se heitä muka estäisi vähiä onnensa päiviä nauttimasta. He horjuivat ikään kuin humalapäissä huvituksesta toiseen, kunne määräpäivän tultua vietiin laivaan. Silloinpa kaikki päivittelemään ja mielettömyyttänsä kiroilemaan; vaan ei parku enää auttanut päivistä pahoista: armotta hyljättiin he autioon saareen viheliäisyydessä menehtymään, kun eivät olleet muistaneet taikka tahtoneetkaan ajoissa estää kovaa onneansa."

Vanhuksen sanat saattoivat kuninkaan sangen murheen- ja pelonalaiseksi; kauhistuksella ajatteli hän entisten kuninkaiden kohtaloa ja säikähtyi kovin, kun havaitsi muutamia viikkoja jo kuluneen eikä vielä pahan onnen estämiseksi mitään tehneensä. Tästä edes päätti hän tarkoin käyttää jok'ainoan hetken, että vielä kerkiäisi jotain toimeen saada. -- "Viisas ukko," sanoi hän taaskin haltijalle, "sinä olet ilmoittanut minulle kuinka hupainen kuninkaallinen valta on ja mihinkä joudun sen kuluttua; neuvopahan nyt myöskin, millä keinoin voisin välttää sitä viheliäistä tilaa, johon kaikki edelliseni ovat joutuneet!" -- "Muista, armollinen herrani," vastasi vanhus, "alastoinna tähän saareen tulleesi; alastoinna kun kerran täältä tulee lähteäki palaumattomiin. Yhden keinon vaan tiedän, millä taidat välttää nälkään nääntymistä autiossa saaressa; se olisi nimittäin se että siihen lähetät asukkaita. Sitä ei lakimme sinulta kiellä ja alamaisesi ovat valmiit menemään minne käskenetkin. Lähetä saareen työmiehiä, raivauta synkät korvet viljaviksi vainioiksi, ja rakennuta kyliä sekä kaupunkeja; sanalla sanoen, valmista siinä itsellesi uusi valtakunta, jossa täältä pois ajettua voit hallita. Mutta joudu, elä pirahuttele päiviäsi joutaviin, sillä määrä-aikasi on sangen lyhyinen, ja kuta ihanammaksi kaunistelet vastaista asuntoasi, sitä suloisempi on siellä sitten elelläksesi. Elä heitä mitään huomeispäivään, vaan te'e aina niin, kuin olisi jo huomeispäivä viimeinen. -- Mutta jos et ota kuullaksesi neuvoani taikka rupeat viivyttelemään, niin on tuhosi valmis ja välttämätöin."

Kuningas oli viisas mies ja ukon lauseet kiihdyttivät hänen vireyttänsä. Paikalla lähetti hän saareen asukkaita joukottain; ne muuttivat sinne mielellään ja ryhtyivät miehissä työhön. Saari muuttui päivä päivältä kauniimmaksi ja puolen vuoden päästä nousta törrötti jo kaupunkein sekä kylien kirkkotorneja sadottain peltojen, lehtojen lomassa. Vaan ei kuningas heittänyt vieläkään; yhä lähetteli hän lisään toisia asukkaita, jotka sinne muuttelivat paremmalla mielellä, kun tiesivät tulevansa jo ennestään viljeltyyn maahan sukulaisten ja ystäväin luokse.

Näissä toimissa hupeni vuoden viimeinenki kannikka ja se hetki läheni, jonka edelliset kuninkaat aina olivat vavistuksella sekä hampaiden kiristyksellä nähneet tulevan; mutta nykyinen hallitsija ei sitä pelännyt, jopa alkoi halatakin uuteen valtakuntaansa, jossa hän kaikki niin taitavasti oli järestänyt. Vihdoin tuli määrä-hetki: kuningas kaapattiin linnastaan, kuletettiin kuninkaallisesta puvusta riisuttuna laivaan ja vietiin muinoin autioon saareen. Tuskinpa oli siinä noussut maalle, niin riensi hänelle saaren väki riemutellen vastaan ja pani hänen päähänsä lakastumattoman kukkaseppeleen, sen kruunun siaan, joka vaan ainoan vuosikauden oli kestänyt. Siitä päivin sai hän alamaistensa parvessa eläen nauttia onnea ja menestystä.

_Vertauksen selitys_: Rikas hyväntahtoinen isäni on _Jumala_, ja orjansa, jonka lähettää purjehtimaan, _ihminen_ syntyessänsä maailmaan; saari, johon hän myrskyn ajona joutuu, on _maailma_ ja riemulla vastaan rientävät asukkaat, hänen _vanhempansa_, jotka hellällä huolenpidolla korjailevat sekä hoitelevat alastointa, itkevää raukkaa. Vanhus, joka hänelle ilmoittaa, miten hänen lyhyen hallitusaikansa perästä on tapahtuva, on _viisaus Jumalan sanassa_. Hallitusvuotensa on _maallinen elämä_ ja autio saari, johon hän sen kuluttua viedään, toinen _maailma_. Sinne edeltäpäin lähettämänsä työmiehet ovat elinaikana toimittamansa _hyvät teot_. Häntä ennen sinne viedyt kuninkaat ovat _tavallisten ihmisten_ kaltaiset, jotka kaiken ikänsä puuhailevat maallisten asioiden hommassa, koskaan ajattelematta elämänsä ja kuolemansa seikkoja; tyhjin käsin kun tulevat Kaikkivaltiaan tuomioon, niin saavat ansaitun rangaistuksensa. Suonio.

13.

Satu pienestä Paavosta.

Metsässä kaukana, kussa kesätuulten huokuessa heinät, kukkaiset ja ruohot hyvän hajunsa hajotteli, seisoi kuusten ja honkapuiden suojassa mökin paikka vähäinen. Tään mökkisen pihalla istui kauniina kesä-iltana päivän lasketessa pieni seitsenvuotias poika yksinänsä eräällä kivellä, ja sinisistä silmistänsä vuoti kyyneleet karpaloina. -- Mikäs näin häntä itketti? -- Oi syytä kyllä oli poikaraukan itkeä, sillä sisällä tuvassa sairasti äitinsä viimeistä tautiansa. Häntä ahdisti jo kuolon tuskat, vaan kaukana olivat ystävänsä kaikki eikä lähellä edes holhovaa kättä, joka korjaten häntä olisi kovaa kiusaansa keventänyt. Pieni Paavo oli äitinsä ainoa turva, mutta huojentaakseen mielensä raskautta oli hän vähäksi luopunut sairaan luota ja pistäynyt tuvasta pihalle, jossa sai edes tuulen huminalle haikean surunsa huokailla. Syvästi miettien oli hän hetken siinä istunut, kun vienoinen valitus koski hänen korvaansa. Sen tuskin kuulikaan, kun oli jo taaskin tuvassa, sillä vaikeroiva ääni oli hänen sairaan äitinsä, ja hellästi syleillen häntä, sanoi hän syvällä innolla: "ethän, äitini armas, jätä vielä Paavoasi?" -- "Elä lapseni niin toki itke," virkkoi vienosti äiti ja suuteli poikaansa. "Ehkä on Jumalan tahto, että täältä jo lähden ja eroan luotasi, vaan jos jäätkin minusta, et ole kuitenkaan turvatta, sillä köyhillä ja orvoilla on isä armias taivaassa. Hän auttoi isäsi kuoltua minua, vahvistaen epätoivoisen mieleni, ja samoin on Hän varmaan sinuakin auttava." "Oi, äitini rakas, et vielä saa poikaasi jättää ja luotani lähteä, kuinka yksin sitte saisin sinutta aikoihin?" sanoi innokkaasti Paavo ja itki aina katkerammin. -- Syvästi huo'aten vastasi äiti: "et arvaa, lapseni, kuinka kernaasti täyttäisin pyytösi, vaan toista on useinki Jumalan tahto, toista ihmisen, emmekä siltä saa nureksia, sillä kaikki säätää Hän hyväksemme. Siis elä liiallisesti sinäkään lapseni sure ja murhehdi, vaan lähde, raukka, jo levolle, niin saisin ehkä minäkin unta ja voisin vähäksi levähtää vaivoistani." Sen sanottuaan siunasi sairas kerran vielä rakasta lastansa, josta vaipui vuoteelleen ja vihdoinki nukahti. Mutta Paavo ei levätä voinut, sillä ahdistunut ja rauhatoin oli mielensä, vaan istausi vuoteen viereen rahille ja valvoi ääneti siinä sairaan äitinsä maatessa.

Niin kului hetki hetkensä päähän, ja illasta joutui yö, sillä aika rientääpi yhä eikä sairaankaan huoneessa seisahtele. Hyvän aikaa jo oli kaikki hiljaa tuvassa, ja tuskin eroitti Paavo sairaan äitinsä huokaukset, vaan äkkiä aukesi tuosta nyt ovi, ikään kuin itsestään, ja tupaan tuli hiljaa ja hiipien siitä outo ja vieras olento, jonka hartioilla oli liehuvaiset, lumivalkoiset lentimet. Kirkkaasti paistavaa otsaansa peitti osaksi kauniit, kullankarvaiset hiukset ja niiden suojasta loisteli siniset silmänsä, kuin tähteiset lempeästi. Kasvoiltansa oli hän vaalea, mutta muotonsa muutoin tyyni ja lauhkea. Heti oven auetessa hypähti Paavo istuviltansa, ikään kuin suojellakseen sairasta äitiänsä, vaan kuin vieraan silmät nähdä sai, miten ne olivat sulot ja leppeät, katosi kohtakin pelkonsa ja hiiskumatta istaitsi hän uudestaan rahille. Vieras valkeine siipinensä lähestyi nyt sairasta vuoteella ja suuteli syvään hänen vaaleita huuliansa; josta kääntyi taas ovea kohdin ja hiljaa katosi, niinkuin oli tullutkin. Tämä oli Paavosta outoa, kuitenkaan ei hän vieraan käyntiä säikähtänyt, mutta iloinen oli mielensä, sillä sydämessään tunsi hän nyt, että äitinsä vaivat olivat entistä vähemmät. Sitä hyväillen nukkui hän sikeästi eikä herännyt, kuin aamulla vasta, kun oli jo aurinko ylhäälle noussut ja kirkkaasti paisteli ikkunasta. Heti herättyään hiipi hän äitinsä vuoteelle ja kallisti hänen rintaansa kohdin korvansa; vaan jos kuinka tarkkaan kuunteli, ei hän huomannut hengitystä. Sitä säikähtäen katseli hän sairasta tarkemmin ja etsi äitinsä silmiä, vaan nämä olivat tummaksi himmentyneet; ja kun siitä nyt käsiä koetti, olivat nekin kylmät ja hervottomat. Tästä jo Paavo täyden totuuden havaitsi -- äitinsä armas ei elänytkään!

Ja viikot vieri, päivät päiviä pakeni. Kirkon kupeella lepäsi äiti mullassa maan, ja kylässä palveli Paavo rikasta, mutta kovaa ja kiukkuista isäntää. Tälle täytyi hänen raskaita töitä tehdä ja toimitella. Vaikka voimansa vielä olivat vähäiset, ja useinki ei hän muuta kuitenkaan perinyt palkoista, kuin toria ja nuhteita, hyvä jos pääsi, ett'ei lyötykin päälliseksi. Sitä syvemmin suri hän aikaisin kuollutta äitiänsä, eikä sitä päivää mennyt, jona ei hänen haudallaan käynyt ja siinä kaipaustansa huokaillut.

Tuli vihdoinki talvi. Nietosten peitteessä lepäsi routainen maa ja kadonnut oli kesän kauneus metsistä. Kylmät oli ilmatkin, ja pakkaista piillen pysyivät ihmiset huoneissaan. Mutta eräänä iltana, koska isäntäväki oli Paavoa kohtaan ollut tavallista kovempi, ja olonsa tuntui kovin vaikealta, pistäysi hän tuvasta ja kulki kylmästä huolimatta kuolleen äitinsä kummulle, tosin ei lumen alta näkynyt hautaa nyt itseänsä, sillä korkeat kinokset peittivät sen ja pienen siinä seisovan ristinki. Mutta Paavo tunsi paikan entuudesta hyvin ja löysi sen lumenki peitosta. -- Haudan kohdalle istuttuaan alkoi hän vaikeata oloaan vaikeroida ja puhutteli alla turpeen lepääjätä: "ah, äitini rakas, tule avuksi lapsellesi! Viikon jo poikessa viivyit -- joudu, emoni armas, joudu jo!"

Ja yhä kiihtyi pakkaisen henki ja tuulet riehui rajummin, vaan tuota ei pieni Paavo huomannut. Suruissaan istui hän äitinsä kummulla vaan ja itkeä kujersi, mutta tuosta tuntui nyt hänestä, kuin olisi kepeä käsi hänen päätänsä hiljaa hivellyt, ja sitä kääntyi katsomaan, seisoi vierellänsä kaksi taivaallista olentoa, tuota ei kuitenkaan pelästynyt, mutta ilosta riemahti rintansa, sillä toisen heistä tunsi hän hyvästi. Se oli sama valkeasiipinen olento, joka hänen äitiänsä kävi kuolinvuoteella tervehtimässä ja häntä niin sulosti suuteli. Läheni siis pelotta tätä vanhaa tuttua ja sanoi iloiten: "terve tultuasi sulosiipinen olento! tuotko terveisiä äidiltäni?" Taivahisten tavalla hymyili enkeli vaan ja ojensi toverilleen kätensä. Mutta ilosta kirkaisi Paavo tämän nähdessään, sillä nyt tunsi hän toisenkin -- se oli hänen oma äitinsä! Ja hellästi hymyillen avasi äiti lapsellensa sulon sylinsä; mutta toverinsa, joka oli kuolon vaalea enkeli, suuteli lempeästi Paavon viluisia huulia ja kuiskui hiljaa hänen korvaansa: "joudu jo, lapsi -- joudu äitisi luo!"

Ja hiljalleen, kuni kuuntunut kukka, vaipui Paavo lumen lietoon sylihin. Mutta taivasta kohdin nousi haamua kolme kauniissa enkelin muodossa. Kuka kolmas oli näistä, sen arvaatte sanomatta, vaikka nyt valkoiset, välkkyvät siivet lentäessä hohti hänen hennoilta hartioiltaan. Vaan yöstä kun aamunen joutui ja aurinko valaisi maan, lepäsi Paavo kuolleena äitinsä kummulla, pienoinen hauta saatiin tähän nyt hänellekin, ja rauhassa lepäsi viimeinki lapsi rakkaan äitinsä rinnalla!

Mutta aika vaihteli taas. Talven tuulet tyyntyi ja säät tuli suojemmat. Levoltaan heräsi luonto, ja maat, metsät muuttivat muotonsa. Paistaessa päivän suli järvistä jäät sekä nietokset niityiltä ja kohta taaskin kaunisti kevään kukkaiset ketoa. Kesän henki verhoi vihannaksi maan kirkonki kupeella, ja ruohot, heinät hajottivat tuoksunsa haudoille. Vaan ei kenenkään kummulla kasvanut niin kauniita kukkaisia, kuin Paavon ja hänen äitinsä haudalla. Niitä peitti karvaltansa kaunihimmat; mikä heistä kuvaili kesäisen taivaan siveyttä, mikä taas lumen lietoa valkeutta. Mutta tuulten heitä hyväillessä oli suloista katsella, kuinka suuremmalta haudalta kukat kumartelivat toisen pienemmän kukkaisille, ikään kuin olisi mielensä tehnyt syleillä toisiansa.

Ken sattumalta kulki nyt tästä, seisahtui hetkeksi hautain kohdalle ja katsasti kukkain outoa kauneutta. Vuodatti kenties kyyneleenki ja lausui huoaten: "äiti parka, poika rukka, vähä oli maallinen ilonne!"

Mutta ylhäällä taivaan korkeudessa, kussa lempi ja rakkaus vallitsevat, siellä asui nyt äiti poikansa kanssa! alati yhdessä, ja heidän onneansa ylistävät enkelit taivahisetki, laulaen riemussa rinnoin: "ani autuaat olette!" E.S.

14.

Aikansa unohtanut.

(Taru.)

Ennen vanhaan eli eräässä luostarissa muiden vanhusten seurassa vielä ijältänsä nuori munkki, nimeltään Silvio. Tämä oli kaikessa elossaan uuras ja jumalinen, teki itse kauniita kirjoja ja luki hartaasti Raamattua. Luostarin hallitus olikin tämän vuoksi uskonut yhteisen kirjastonsa hänen katsottavaksi, ja Silvio sai vyöllänsä kantaa kaikki kirjakaappien avaimet, jota toimitusta pidettiin suurena kunniana. Koska siitä muutamasti Silvio tapansa mukaan tutki Raamattua, tuli apostoli Pietarin toisessa epistolassa seuraava lause hänen eteensä: "Yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhannen ajast'aikaa, ja tuhat ajast'aikaa niinkuin yksi päivä." Tätä paikkaa ei nuori munkki käsittänyt, koko lauseen ajatus oli hänestä tuiki mahdotoin, ja vaikka mielellänsä olisi kallista kirjaansa uskonut, nousi kuitenki vasten tahtoansa ahdistava epäillys hänen mieleensä. -- Sattui Silvio tuosta nyt kerran varahin aamuisella menemään kolkosta kirjastosta luostarin kaunoiseen puistoon kävelemään, ja näki siellä pienen, monelta karvalta somasti hohtavan lintuisen, joka etsien elatustansa lenteli sinne tänne puistossa. Heti Silvion nähtyänsä asettui hän kuitenkin lentämästä ja istausi muutamalle oksalle, josta alkoi laulaa viserrellä oudolla, erinomaisella tavalla. Silvio, jonka korviin tämä laulun nuotti soi sanomattoman sulosti, koki lintua tavoittaa kädellänsä; mutta iloissaan lennähti tämä yhdeltä oksalta toiselle, jossa aina laulaa visersi alkavaa virttänsä, vaan ei kiini antaunut, vaikka häntä ihastunut munkki luostarin luota aina synkkään metsään seurasi. Koska siitä vihdoinki Silvio vaivansa näki turhaksi, palasi hän luostariin takasi; mutta tuiki outo oli hänestä koko entinen kotinsa. Niin hyvin luostari itse kuin koko sen ympäristö oli entistään paljoa avarampi ja kauniimpi, ja kussa Silvion muistaa hänen lähtiessänsä oli puusta rakettu pieni, alhainen kappeli, siinä seisoi nyt komea kivinen kirkko, jonka harjalta kolme terävähuippuista tornia jalosti yleni taivaalle. Tätä kaikkea suuresti oudostuen ei munkki-parka tiennyt, miten hän semmoista, niin äkillistä muutosta selittäisi. Varovasti läheni hän vihdoin kuitenkin luostarin porttia ja koputti hiljaa sen ovelle. Tuosta tuli nyt vennon vieras mies ja aukaisi hänelle; vaan tuskin näki hän Silvion, kun jo pakeni peloissansa. Siitä huolimatta meni Silvio edelleen ja kulki läpi luostarin kalmiston, jossa hän ennen joka pienoisen paikan oli tuntenut; vaan nyt havaitsi hän täällä monta uutta hautaa ja ristiä, ja niiden nimet, jotka haudoissa lepäsi, olivat hänelle outoja, hän ei heitä tiennyt koskaan tunteneensa.

Siitä luostarin sisälle tultuansa kävi hän muita munkkilaisia tervehtimään, mutta nämä kaikki pakenivat, peljästyen häntä, kuin kummitusta. Luostarin isäntä yksinänsä ei toisia seurannut, vaan tuli Silvion luo, ristin kuva kädessä, ja kysyi oudolla äänellä: "ken olet sa kuolleista noussut haamu, joka et haudassa lepoa saa? Sano ristinnaulitun Vapahtajan nimeen, mitä meiltä eläväisiltä tahdot, ja mikä on asiasi."

Tämän kuultuansa alkoi Silvion jäsenet vavista, kun voimattoman vanhuksen, ja luoden silmänsä maahan keksi hän nyt kuinka pitkä, harmaa parta riippui alas hänen rinnallensa, ulottuen aina vyötäisiin, jossa kirjaston avaimet vielä roikkuivat renkaassaan, niinkuin ennenkin. Toiset munkit, jotka jo sillä välin olivat ensi pelostaan tointuneet, tulivat siihen kaikki nyt ko'olle ja katsoivat kummastellen vanhaa oudonnäköistä vierasta, kunne muudan heistä nosti hänelle istuimen. Tälle antoi nyt Silvio avaimet vyöltänsä, sanoen kirjakaappien niillä avattavan. Asiata käytiin kohta tiedustamaan ja avaimilla aukesi kaappien lukot, niin kuin vieras oli sanonut. Sitä oudostui luostarin väki yhä enemmin, ja eräs heistä toi vihdoin vanhan ajantiedon näkeeksi, johon oli muistoon kirjoitettu: että, _kolme sataa vuotta, siitä ajasta lukien, eräs Silvio-niminen munkki oli luostarista kadonnut, Vaan ett'ei ensinkään tietty, oliko hän tapaturmaisesti kuollut, vai muille maille paennut_.

"Ah, pieni lintu! senkö laulusi vaikutti?" sanoi Silvio huoaten. Tuskin hetken aikaa luulin suloa ääntäsi kuunnelleeni, ja kolme sataa vuotta sai jo kuitenki kuluneeksi! Sinä lauloit ylhäistä autuuden virttä, jota ei mieleni silloin käsittänyt; vaan nyt sen jo tajuan, ja ylistän, maan mitätöin tuhka, Herra, Sun nimeäsi! Tätä sanoessaan kallisti vanhus päänsä nöyrästi alemma ja koko ruumiinsa vajosi hiljaa maahan, muuttuen maan mustan tomuksi.

15.

Belisario.

Siunattu se lapsi, josta isällensä on iloa, ja siunattu kahdesti se, joka on oman isänsä turva ja suojelija.

_Belisario_ oli, niinkuin historiasta kenties tiedätte, _Justiniano_ nimisen Kreikan keisarin sotapäällikkö. Alhaisesta suvusta syntynyt oli hän neronsa ja miehuutensa kautta tähän tähdelliseen virkaan ylennyt. Mitä hän valtakunnan monia vihollisia vastaan sotiessa isänmaansa hyväksi ja kunniaksi kerran teki ja toimitti, siitä tarjoaa sen ajan historia tarkempia tietoja. Meidän aikomuksemme on ainoasti sitä kertoa, kuinka keisari hänen ansiollisia töitänsä palkitsi. Kateudesta kokivat vihamiehensä, jotka mielellään olisivat pyrkineet yhtä kuuluisaksi, kuin hän, vaan joilla ei tähän ollut voimaa ei kykyä, edes sortaa hänen onneansa ja saattivat viimeinki siihen luuloon keisarin, että Belisario oli häntä vastaan viekas ja petollinen ja valtakunnan hallitusta pyysi käsiinsä. Justiniano, joka muutoinki oli luonnostaan pelkääväinen ja luuleva, alkoi tästä päivin ennen rakastettua sotapäällikköänsä kadehtia ja vihasi häntä nyt yhtä paljon, kuin häntä ennen oli rakastanut. Pani siis Belisarion viralta ja heitti hänet vankeuteen. Vaan ei tähän vielä keisarin vaino ja kateus loppunut. Peläten kansan vihastuvan näin ansiollisen miehen syytöintä rangaistusta ja kenties häntä pelastaakseen vielä kapinaa nostavan, päätti hän tehdä niin, ett'ei Belisariosta olisi mitään pelkoa. Puhkaisutti siis silmät Belisariolta ja tuomitsi hänet elinkautiseen maaltapakoon. Tulisella raudalla saatiin tämä hirmutyö toimehen ja julkisesti kuulusteltiin nyt ympäri valtakunnan, kuka ottaisi sokeata Belisarioa saattaakseen valtakunnasta pois. Kaukaan ei kukaan tähän toimeen ruvennut, mutta vihdoin tarjousi eräs nuorukainen onnettoman Belisarion liehtariksi. Sokea, kerran kuuluisa sotasankari päästettiin nyt kovista kahleistaan, vankihuoneensa avattiin ja miekan asemesta sai hän kerjäläis-sauvan käteensä. Belisario ei ollut ainoasti hallitsijansa katalasta kiittämättömyydestä ja surkeasta tilastaan syvästi suruissansa, hänen mieltänsä runteli varsinki se, että hänen nyt täytyi luopua kaikesta, mikä hänellä oli rakasta ja kallista maailmassa, nimittäin maastaan, perheestään ja edellä muun tyttärestään _Cirinästä_, joka siihen asti oli ollut ainoa turvansa, hänen surunsa lapsellisella rakkaudellaan niin usein huojentanut ja häntä aina hellällä huolella ja lemmellä hoidellut. Tämä ajatus että hänen nyt tuli rakkaasta lapsestaanki ijäksi erota, särki sanomattomasti sokean sankarin sydäntä -- ja hän tunsi viimeisenki voimansa vaipuvan. Edes kerran vielä tahtoi hän tyttärensä suloista, lohduttavaa ääntä kuulla ja häntä hyväiseksi ahdistunutta rintaansa vasten syleillä, ennenkuin köyhänä kerjäläisenä sai maata mieroa samoamaan. Tämän haikean halunsa ilmoitti hän vankeuden yksinäisyydessä vastaiselle matkatoverillensa ja rukousti hiljaisuudessa, että tämä ennen heidän matkalle lähtöänsä saattaisi hänet tyttären Cirinän luo, jotta hän kerran vielä saisi häntä siunata, niin kuin isä ainaki lastansa. Tämän kuullessaan alkoi liehtariksi lähtevä nuorukainen äänessä itkeä ja syleili hellästi sokean vanhuksen polvia; sillä tämä oli hänen isänsä ja nuorukainen, ehkä pojan asussa, olikin Belisarion kaipaama Cirinä. Hän oli luopunut kaikesta seuratakseen nytkin onnetonta turvan tarvitsevaista isäänsä. Tämän päätöksen täyttikin Cirinä ja kulki talutellen häntä maissa vieraissa, kärsien kaikki näin työlään vaelluksen vaivat ja vastukset, kunne Belisario vihdoinki elostaan väsyneenä vaipui suotuisaan hautaansa; ja näin oli köyhä kerjäläinen lapsensa hellän rakkauden kautta kuitenki rikas ja onnettomuudessaan onnellinen.

Jumalan siunaus sille lapselle, joka niinkuin Cirinä hoitaa ja rakastaa isäänsä.

16.

Elon enkelit.

Oli eräästi ilta. Taivaalta laskeusi aurinko armas kauniissa kultaruskossa ja vuorostaan sai vallan nyt yö, verhoen maat, metsät, maisemat hämärän tummaan suruhuntuhun. Silloin muutti hämärä mieleenikin ja ympärilläni vallan saapa pimeys saattoi siihen ahdistavan alakuloisuuden. Vihannalle vainiolle vaivuin ma vihdoinki ja katkeria kyyneleitä vuodattivat yön yksinäisyydessä siinä mun silmäni. Maailma oli minusta ikääskun hedelmätöin jylhä ja synkeä erämaa ja minä itse sallimukselta määrätty sen autiossa avaruudessa nääntymään. Tuosta muistui mieleeni nyt lapsuuteni ihanat ajat ja kuinka silloin uteliaasti toivovin silmin ihailin elon avaria, etäällä viehättävästi siintäviä aloja, joita kultaruskonensa kaunisteli aamun sulosti koittava koi. Nyt sitä vastaan, ah! ilmoittivat haikeasti vuotavat kyyneleni suruani siitä, kun niin oli mitättömiin mennyt ihana ja armas nuoruuteni unelma. Näin viivyin kauan kyllä ikääskuin tunnotoinna, kun äkkiä koski korvaani etäältä humiseva sävelten sointo, kaikuen runoilijan kantelosta, joka laaksossa laulun sanoilla sävelten selitti iloja elämän ja kaipaili sen katkeruutta. Ihastuen, ihannellen kuuntelin ma soittoa. Yhä kasvoi, kiihtyi soiton ääni, vaan aleni siitä taaskin vajoten sanomattomalla suloudella tunteiden tietoon laiminkiin; ja kieliltä kanteloisen kaikui tuosta ääni _Toivon_ iloa tuoden rintahan, kohden taivasta, valon ja avaruuden ääretöntä alaa kohensiin riemuileva ihmis-henki. -- Siitä vaihtui äänen luonto taasen ja povesta kukka-laakson kuului kaiku kaunis, jos ois sävel soinut satakielisen. Kuni illan tuulet hiljaa humisevat rakastetun vainaan haudalla, niin vieri vieremistään myöskin äänten tulva sanomattoman sulosti ja samalla surun sekaisesti. Se _Muisto_ oil, ku rauhaa, lohdutusta kuiskutellen surevalle sydämelle lausui hetkistä iloisista ajan muinaisen.

Mä kuuntelin ja mielestäni haihtui levottomuuden kolkko, karvas tunne, hälveten hämärtävihin haamuihin. Kadonneet oli rintaani ahdistaneet ajatukset kaikki ja sydämeeni vasta vielä synkiähän alkoi loistaa valo armas, autuaallinen, sillä selkiänä oli nyt edessäni elon pulma tähän asti pimeä. -- Onnea, autuutta ei marras maa osakseen saanut. Täällä ei oo koti onnen, se on tuolla puolen tähtitarhan, luona enkelein. Vaan alas maamme laksoloihin astui sieltä taivaan tytär _Toivo_, muuttuen sen enkeliks. Väsymättä rientelee hän elon alholoissa, kädellänsä osoitellen ylös taivahasen, alas hautahan -- ja synkiähän ihmissydämehen saattaa aavistuksen siitä, ett' on olo autuaampi vielä eissämme. Kuitenkaan ei tällä maalla; vasta haudan tuolla puolla; mutta toivossa iätse lakkaamattomassa siinä on elossa tässä onnemme.

Ja _Muisto_ puolestaan se mielehemme johteleepi ilot, riemut miettehet, eikä konsaan kuihdu, katoa sen kukka kaunis, kuulea. Vaan Runo, Laulu laskiin tänne taivahasta Toivon sekä Muiston tulkiksi, että yhteytehen pääsisimme kanssa ylhäisemmän maailman. E.S.

17.

IsmaeI ja Haagari.

(Itämainen taru.)

Koska Saara, Abrahamin vaimo, oli Iisakin synnyttänyt, alkoi hän Haagaria ja hänen poikaansa Ismaelia vihata eikä suvainnut heitä luonansa. Jumalan käskystä vei Abraham silloin Haagarin sekä poikansa Ismaelin Saaran silmistä pois, ja saatti heidät kauas korpeen, jossa suruissaan erkani heistä, sanoen: "Jumala kaikkivaltias olkoon suojelijanne, sillä niin on tahtonsa, että täällä teistä nyt eroan!" Itkien ja Abrahamin jalkoja syleillen rukoili Haagari, ett'ei hän heistä luopuisi. Mutta Abraham teki Herransa käskyn, vaikka tosin oli mielestään vaikiata, ja jättäen Haagarille leilisen vettä ja muutamia leipiä, heitti hän hyväiset ja samosi surumielin kotiinsa.

Erämaan yksinäisyydessä oli nyt Haagari lapsensa kanssa ja toivotoin oli tilansa, sillä maat ympärillä olivat oudot ja autiot. Auringon säteiltä suojellen poikaansa, miten suinki voi, koki hän edes vedellä virvoittaa häntä ja juotti janoavaista Ismaelia Abrahamin antamasta leilistä. Vaan kun vesi loppui vihdoinki ja leili kävi tyhjäksi, täytyi hänen palmupuun suojaan jättää poikansa ja käydä itsensä katsomaan, jos hän hiukankaan vettä jostakin löytäisi, sillä palavasti paahtoi päivä ja varista voimatoin lapsensa aneli juomista janoonsa.

Näin oli nuolen lentämän loitonnut lapsestansa, mutta yksin jäätyänsä korotti Ismael janon tuskissa äänensä ja alkoi katkerasti itkeä, sillä päivän helle vaivasi häntä ja varistunut maa poltti hänen allansa. Tätä tuskastuen survasi hän tulista hietaa vähän jalkansa väellä, ja katso outoa ihmettä! Jalkainsa juureen syntyi tuossa paikassa lähde josta alkoi vesi kirkas kummuta. Lapsensa itkun oli Haagari etäältä kuullut ja palasi samasi takasi, vaan kuinkas ihastuikaan, kuin luona kaunoisen lähteen löysi janosta nääntyvän Ismaelin. Tuskin uskoi hän silmiänsä, niin oli tapaus hänestä kummallinen. Koska siitä kuitenki tointua ennätti, täytti hän leilinsä lähteen kirkkaasta silmästä, jonka ympärille alkoi maata, hietaa kannella, ett'ei lähde kuivaisi taas ja siitä vesi katoaisi.

Tätä vielä tehdessään kuuli hän etempää jalan astunnan, ja kun sitä nyt tiedusteli, keksi hän suuren kauppamatkueen rientävän kohtaansa. Pian kyllä joutuivatkin nämä matkaajat lähteelle, jossa kysyivät Haagarilta: "oletko kaukaa, vieras, ja kusta on tähän tämä lähde ilmestynyt; sillä koko tienoon tunnemme vanhuudesta, mutta lähdettä emme ennen vielä ole tässä kohdin keksineet." -- Heitä vastaten kertoi Haagari kohtalonsa, sekä selvitti senki, miten ihmeellisesti lähde siihen oli syntynyt. Tämän kuultuansa alkoi matkamiehet kohdella Ismaelia suurella kunnialla ja sanoivat Haagarille: "iloitse vaimo! sillä Herran kaikkivaltiaan käsi suojelee sinua sekä poikaasi. Kun suonet meidän tämän lähteen tienoihin asettua, niin varjelemme siitä hyvästä sinut ja sun poikasi kaikelta vaaralta". -- Mielellänsä soi heille Haagari sen; ja muuttaen kaikkine tavaroinensa lähteen luo, levitti matkamiehet tähän seutuun nyt leirinsä.

Oli vuosi tuosta kulunut, niin tuli Abraham kuulustamaan, miten Ismael ja Haagari saivat korvessa aikoihin, sillä mielensä ikävöi heitä kuni ainakin omiansa. Mutta Saaralle oli hän lähtiessänsä vannonut valalla, ett'ei hän muuta kuin pikimältänsä tervehtisi poikaansa, eikä edes laskeutuisi kamelinsakaan selästä. Koska siis poikansa ja Haagarin näki lähteellä elävän terveinä, palasi hän paikalla kotiinsa, niinkuin puhe oli lähtiessä, vaan lupasi kerran vuodessa aina käydä kuulustamassa heidän oloansa. Tämän sanansa pitikin tarkasti, ja vuoden päästä viimeistäänki tervehti hän heitä uudellensa.

Viimein kuoli Haagari, poikansa jo mieheksi jouduttua, ja yksin jäätyänsä otti Ismael sen kansan tyttäristä, jonka seassa hän kasvanut oli, itsellensä toverin. Koska siitä vuoden päästä taaskin Abraham tuli Ismaelia korvessa tervehtimään, ajoi hän tapansa jälkeen hänen majansa luo ja kolkutti ovelle. Täältä astui nuori vaimo majan kynnykselle, ja häntä vieraan tavalla tervehtien kysyi Abraham: "ken olette?" -- "Ismaelin vaimo", vastasi ovesta astunut. -- "Missä on miehesi?" kysyi Abraham. -- "Hän on metsällä", vastasi vaimo, "ja tuskin palajaa hän sieltä, ennenkuin ilta joutuu ja aurinko laskeksen." Sen kuultuaan sanoi Abraham: "minun ei kamelini selästä käy laskeutua, vaan aina aamusta asti olen suurustamatta, jonka vuoksi hyvän mulle tekisit, jos jotakin toisit mun syödäkseni." "Mitäs tuoda voisinkaan?" vastasi vaimo vieraalle, "maa, jossa asumme, on kasvamatoin ja köyhä luonnostaan, ja vaivoin tulemme itsekin ruu'asta aikoihin". -- Mutta Abraham ei nälkänsä vuoksi anonut syömistä, vaan koitellakseen poikansa vaimoa, oliko hän nöyrä ja auttavainen, vain saita ja ynsiä. Senpätähden ei asiasta ollutkaan millänsä, vaan laittausi matkalle ja sanoi lähtiessään vaimolle: "kun palajaa miehesi metsältä, niin tervehdi häntä ja sano, että mielestäni majansa kynnys on huono ja hyljättävä."

Kohta sen jälkeen tulikin Ismael kotiinsa ja vaimonsa kertoi nyt hänelle, mimmoinen vieras oli päivällä käynyt ja minkä tervehyksen hän lähetti. Ismael arvasi kohta, kuka tämä vieras oli, ja tajusi myös, mitä lähettämänsä tervehys tarkoitti -- majansa kynnys tähti hänen vaimoansa. Isänsä käskyä kuullen hylkäsi hän siis sinä päivänä vielä tämän vaimonsa ja eroitti hänet luotansa. Mutta kohta sen jälkeen nai hän uudelleen, ja koska isänsä, niinkuin tapansa oli, tuli vuoden päästä häntä tervehtimään, astui Ismaelin majasta nuori vaimo taas häntä vastaansa. Vierahan tavalla tervehti Abraham häntä ja kyseli: "asuuko Ismael tässä ja onko hän kotona?" -- Vaimo vastasi: "kyllä hän tässä on asuntoa, ja minä olen vaimonsa, vaan tätä nykyä on hän metsällä." -- "Voisitkos matkastaan väsyneelle antaa jotakin syömistä?" kysyi siitä nyt Abraham, tiedustaaksensa, miten poikansa nykyinen vaimo kohteli miehensä tuttavia. Tuskin vaimo vieraan anomuksen kuulikaan, niin kävi sitä täyttämään, mennen kiiruusti majaansa, eikä aikaakaan, kun tuli jo sieltä, tuoden myötänsä maitoa, lihaa ja taateli-pähkinöitä. Nämä ruuakset kantoi nyt vieraan syödä, vaan pyysi nöyrästi anteeksi, ett'ei hän leipää tuonut, sillä tätä elon ainetta ei ollut kellään koko seudussa. Abraham maisteli vähäisen kutakin lajia ja siunasi syötyänsä, sanoen emännälle: "suokoon Jumala näitä anteitansa sinulle runsaasti aina ja palkitkoon monin määrin sun nöyrän ja kauniin käytöksesi!"

Ismaelin vaimo kantoi siitä nyt vettä vieraan käsille ja pyysi häntä majassa leväten odottamaan miehensä metsältä tuloa. Mutta Abraham, joka lupaustaan myöten ei kamelinsa selästä voinut laskeuta, jätti poikansa vaimolle hyväiset ja sanoi lähtiessään: "kun miehesi joutuu metsältä, niin tervehdi häntä, kuvaten minut näöltäni, ja sano mun sanoneeni, että mielestäni majansa kynnys on kaiketi kaunis ja kelvollinen." Vieraan sanat pani emäntä mieleensä ja kertoi ne miehellensä hänen metsältä palattua. Tervehyksen kuultuansa sanoi samassa Ismael: "syöttämäsi vieras oli mun isäni ja majani kynnyksellä, jota hän puheessaan mainitsi, tarkoitti hän sinua toverini. Hän ilmoitti niillä sanoin olevansa poikansa vaimoon tyytyväinen ja käski meitäki edeskipäin lemmessä ja suosiossa elää keskenämme." -- Ja niin he tekivätkin, eläen sovussa ja rakkaudessa, toinen toisensa rinnalla, kunne heidät kuolo viimeinki kohtasi. Ja tästä vaimosta syntyi Ismaelille ne lapset ja perilliset, joista Arapian jalo ja voimakas kansa on alkunsa saanut ja vihdoin niin suureksi siinnyt, että nyt on avaralta nimensä kuulu ja maissa kaikissa mainittu. E.S.

18.

Parahin kiitos.

Rikas nuorukainen oli kovasti sairastanut. Koska taudistaan viimeinki parani, teki mielensä käymään ulkona ilmassa. Astui siis ahtaasta huoneestaan ja kulki kartanollaan kedolle, jossa täysin määrin sai nyt luonnon lempeätä kauneutta ihailla; sillä kirkas ja pilvetöin oli taivas ja sulosti loisteli aurinko. Kesä oli talvelta vallan saanut ja herättänyt väsyneen luonnon levoltansa. Maat, metsät seisoivat vihantana. Kävelijän korvaa ihastutti lintuisten laulu ja kasvojansa hyväili lauhkeat, tuoksun tuottavaiset tuulelmat. Kiitollinen oli nuorukaisen mieli tästä kaikesta, ja luoden silmänsä taivasta kohdin lausui hän: "ah, suuri on, Herra, Sun ihmisille osoittama armosi ja iso on Sinua kohtaan mun velkani, vaan milläs koito voisinkaan tätä Sun hyvyyttäsi palkita? Ilolla kantaisin ma kiitosuhrini sinulle; mutta Sinä et ihmisen lahjaa tarvitse, vaan suot maan asujille heidän tarpeensa kaiketta kostotta."

Nämä nuorukaisen sanat oli vanha, ijällinen äiä sattunut kuulemaan, ja lausui vastaten: "kaiken hyvän anti on ylhäältä korkeudesta, sinne ei kostosi yletä -- siis seuraa minua!" -- Kehoituksen kuuli rikas nuorukainen ja kulki vanhuksen kanssa lähellä olevaan köyhän perheen majahan. Oi, surkeutta sanomatointa, minkä täällä nyt näkivät! Itse perheen mies, viraltaan vanha kalastaja, lepäsi sairasvuoteella kovassa taudissa, ja ympärillä seisoi kahdeksan alastointa lasta, silmät kyyneleissä ja posket ruu'an puutteesta vaaleina. Heitä ei lapst-raukkoja ollut kukaan nyt hoitamassa, sillä muutamia päiviä sitte oli kuolema heidän äitinsä korjannut.

Tupaan tultua lausui vanhus häntä seuranneelle nuorukaiselle: "_kas, tässä saat sa tilaisuuden osoittaa kiitollisuuttasi Herralle_!" -- Vanhuksen sanat tajusi nuorukainen ja auttoi lempeällä kädellä onnetointa ja köyhää perhettä. Sairaalle sai hän rohdot, lääkkehet ja ruuat, vaatteet lapsille. Tästä lieveni sairaan tuska ja siunaten kiitti niin isä kuin lapset hellämielistä auttajaansa. Mutta nuorukaiselle lausui häntä seurannut toveri: "niin te'e vastakin, ystäväni! sillä parahimman kiitoksen kannat sa Herrallesi, jos köyhiä ja orpoja kohtaan olet armias ja heitä onnettomuudessa autat ja lohduttelet."

19.

Kuinka Äkäpussi rangaistahan.

(Shakespearen mukaan.)

Kähärä nimisellä kauppiaalla Kauttuan kuulussa kaupungissa oli kaksi tytärtä. Vanhin näistä Aunetta oli niin jäykkämielinen, riitaisa ja äkäinen, että häntä koko kaupungissa mainittiin Äkäpussi-Aunetaksi. Siis ei ollut uskottavakaan, että kukaan sulhaismies olisi hirvinnyt käydä avioliittoon hänen kanssansa, joka seikka kääntyi vahingoksi nuoremmalle Aina nimiselle sisärelle, sillä tätä, jonka luonto oli hiljainen ja lempeä, oli monikin jo kosinut, mutta isänsä oli näille sulhoille antanut sen vastauksen aina, että kunhan vanhin tytär oli miehelään mennyt, tulkoot sitte kosijat nuorinta kysymähän.

Yhtä kaikki tapahtui se kumma, että muuan herra, nimeltään Neronen, joka oli Kauttuaan tullut itselleen puolisoa katsoaksensa, lukua pitämättä siitä, mitä Aunetan kiukkuisesta luonnosta puhuttiin, kuultuansa neitosen olevan sekä rikkaan että kauniin, päätti naida tämän kuuluisan äkäpussin ja opastaa häntä, kunnes hän tottuisi käyttäimään siivosti ja nöyrästi.

Neronen läksi siis kosimaan tätä juonikasta neitoa, kävi ensin kauppias Kähärää haastattamassa ja pyysi puhutellakseen hänen vanhinta _kaikin puolin hyvä-avuista_ tytärtänsä, sanoen siinä sivussa kuulleensa yleisesti paljon ylistettävän sen siveyttä, kainoutta ja luonnon lempeyttä, jonka vuoksi hän aina Kaukolan kaupungista oli lähtenyt tänne. Kauppias Kähärä, ehkä hän tosin mielellään näki tyttärensä joutuvan naimiseen, oli kuitenkin ikäänkuin häpeissään tätä liiallista ja ansaitsematointa ylistystä, varsinkin koska samassa Aunetan äkäinen luonto tuli selvästi ilmiin ja päälliseksi varsin oudolla tavalla. Huoneeseen töytäsi muka hätäpäissään Aunettaa soitanto-taitoon neuvova opettaja, kaivaten pikapäisen oppilaansa päähän, joka vähällä oli kantelollaan puhkaissut häneltä pään, siitä kun hän muutamalla sanaisella oli korjannut hänen virheellistä soitantoansa. -- Tämän kuultuaan huusi iloissaan Neronen: "kas se on kelpo tyttö! minä rakastan häntä tämän vuoksi entistä enemmän ja haluan päästä hänen puheellensa." Siitä pyysi hän neitosen isältä varmaa vastinta, sanoen: "minulla on aika vähässä enkä joka päivä jouda kosihin tulla. Te tunsitte mun isäni. Hän on nyt kuollut jättäen kaiken jälkeensä jääneen omaisuutensa minulle perinnöksi: sanokaas, mitä annatte tyttärenne kanssa myötäjäisiksi, siinä tapauksessa, että hänet voin puoleeni taivutella?" Isästä tosin oli sulhaisen käytös liika kiireellinen; vaan kun tyttärensä poisnaittaminen oli ukolle mieleen, lupasi hän kun lupasikin tulevaiselle vävyllensä 20 tuhatta kulta-markkaa kotiperuksi eli myötäjäisiksi; ilmoitti siitä asian tyttärelsensä ja vei hänet Nerosen puheelle, kuullakseen mitä sillä olisi tyttärelle sanomista.

Neronen puolestaan oli sillä välin aprikoinut asiataan, miettien mielessänsä: tässä tuumassa tulee mun käyttäydä sangen taitavasti välttääkseni neitosen kaikki juonet. Jos hän puheelleni tultua alkaa minusta pilkkaa tehdä, sanon minä, että hänen puheensa on suloista kuin satakielisen viehättävä laulu; jos hän näyttää suuttuneelta, sanon minä hänen olevan muodoltaan, kuin aamukasteesta virkistynyt ruusu. Kun ei hän huoline sanaakaan puhella, tahdon minä ylistää hänen kaunista ja sujuvaa puheensa laatua ja jos hän minun käskee mennä matkaani, kiitän minä nöyrimmästi ikään kuin olisi hän pyytänyt minua viipymään luonansa. Samassa astuikin huoneesen Aunetta, silmäillen ylenkatseella edessään seisovata Neroista. -- "Hyvää huomenta, Aunetta; niinhän teidän on kuulemma nimenne," virkkoi Neronen. Aunetta, josta ei tämä tuttavan tapainen tervehys mieleen ollut, vastasi närkästyneenä: "siksihän puhuttelevaiset minua sanovat." -- "Se ei ole totta," väitteli Neronen -- "teitä mainitaan milloin siivoksi, milloin kauniiksi, milloin äkäiseksi Aunetaksi: mutta kaikista Aunetoista olette te, ihana Aunetta, kaunihin ja hempein koko kristikunnassa, ja minä kun siis, kaunoinen Aunetta, kaikissa paikoin kuulin teidän lempeätä mielialaanne kehuttavan ja ylistettävän, niin tulin tänne pyytääkseni teitä omakseni, puolisoksi polviseksi, kainaloisekseni kanaksi."

Tähän tapaan toimitteli Neronen tärkeän asiansa, ylistellen tyttären hyviä avuja. Suutuksissaan vastasi häntä Aunetta kiivaasti ja viha-sanoin, ilmoittaen sen kautta toden peräisen luonteensa; mutta sulhainen puheli samaan laatuun kuu ennenkin, kunnes kuuli tytön isän tulevan, jolloin hän, saadakseen asian kerrassaan päätetyksi, viimeinki sanoi Aunetalle: "jättäkäämme jo joutavat puheet sillensä. Isänne on jo luvannut teidät minulle, kotiperunne on jo määrätty, ja hyvällä eli ei vien minä teidät emännäkseni kotiini." --

Kuu siitä kauppias Kähärä huoneesen astui, kertoi Neronen, että neito oli leppeästi ja suosiolla kohdellut häntä, luvaten tulevana sunnuntaina käydä hänen kanssansa vihille. Sen väitti Aunetta valheeksi, sanoen enemmin toivovansa Neroista siksi päiväksi hirsipuuhun, ja nuhteli isäänsä siitä, kun hän tahtoi antaa hänet semmoiselle hullulle, kuin Neronen oli. Mutta Neronen puolestaan sanoi naurusuin Kähärälle: elkää olko tyttärenne puheista millännekään, me olemme muka sopineet keskenämme, että Aunetan muiden nähden tulee vasta-rintaa tehdä, mutta kahden kesken ollen on Aunetta minua vastaan ollut hellä ja lemmellinen. Ojentaen kätensä Aunetalle sanoi hän siitä: "jää hyvästi nyt, minä lähden pääkaupungissa käymään ostaakseni sinulle sieltä kauniin hameen häiksemme. Toimittakaa, hyvä appini, sillä välin valmiiksi kaikki ja kutsukaa vieraita häihin; minä olen myötäni tuopa kalliita vaatteita, sormuksia ja kaikenlaisia koristuksia, jotta Aunettani hääpäivänänsä olkoon vaatetettu niin kuin morsiamen olla pitää. Suihkaa nyt Aunettaiseni minullen suuta, sillä tulevana pyhänä vietämme häitä! -- Hyvästi siksi!"

Sunnuntaina olivat kaikki häävieraat ko'olla, Vaan saivat kauan kyllä odotella Neroista tulevaksi. Harmista ja suutuksesta itki Aunetta, luullen Nerosen pitäneen häntä pilkkanansa. Vihdoinki viimein tuli kauvan kaivattu sulhainen, vaan ei myötään tuonut mitään niistä koristuksista, joita oli luvannut Aunetalle tuoda eikä ollut edes ylkämiehen vaatteissa, mutta jokapäiväisessä asussa, niinkuin se toimitus, jota varten hän oli tullut ei hänen mielestään olisi ollut mistään arvosta. Häntä pyydettiin tosin muuttamaan vaate-asua, mutta Neronen sanoi vaan, että Aunetta oli vihittävä häneen eikä hänen vaatteisinsa, jonka vuoksi, kun ei asiasta nähty apua tulevan, lähdettiin kirkkoon viimeinki, jossa hän niinikään käyttiin tuiki naurun nostavalla tavalla. Kuin muka pappi kysyi, jos Aunetta oli hänet aviomiehekseen ottava, vannoi Neronen että niin oli asia, ja sen sanoi hän niin kuuluvalla äänellä, että pappi hämmästyksissään pudotti kirjansa ja kun siitä kumartui ottamaan sitä ylös, survaisi häntä hullutteleva ylkämies kyynäspäällänsä, niin että pappi meni selällensä. Siinä sivussa oli Neronen koko vihkimisen aikana ylen malttamaton ja kiivas, pieksäen kirkon siltaa jaloillansa, jotta Aunetta vapisi pelosta ja ahdistuksesta. Vihiltä päästyä pyysi Neronen kaikkein läsnä ollen pullon viinaa tuotavaksi, josta joi koko hääjoukon muistoa ja viskasi lopuskat lukkarin silmiin, sanoen että tämän parta, joka oli liian harva ja ohut, tarvitsi vähän kastetta paremmin loistaaksensa. Sanalla sanoen, hullumpia vihkiäisiä ei oltu koskaan nähty; mutta Neronen käyttiin tahallaan näin erinomaisesti, paremmin onnistuakseen siinä tuumassa, jonka hän oli mielessään miettinyt äkäluontoisen vaimonsa parantamiseksi.

Kauppias Kähärä oli tyttärensä häiksi valmistuttanut kalliita ja herkullisia ruokia, mutta heti kirkosta tultua tavoitti Neronen käsipuolesta Aunettaa ja sanoi aikomuksensa olevan tuossa paikassa nuoren vaimonsa kanssa lähteä kotiinsa. Tästä koki kyllä Kähärä estellä häntä samoin kuin Aunettakin vihan vimmassa sanoi häntä hulluksi ja mielettömäksi; vaan tästä kaikesta ei Neronen ollut millänsäkään, kiisti vaan olevan omassa vallassansa, lähteä aviovaimoneen kotiinsa ja vei Aunetan kanssansa, eikä kukaan rohennut vastustella häntä, niin kovalta ja vihaiselta näytti hän kaikessa käytöksessään.

Matkalle lähdettäissä tuotatti hän esiin laihan, vanhan ja surkean hevois-kulun, jonka varsin sitä varten oli valinnut ja nosti sen satulaan nuoren vaimonsa, josta itsekin passarineen päivineen läksi ratsastamaan yhtä kelvottomilla hevoisluuskilla. Päälliseksi taivalti hän tahallaan kehnoja kivikko-teitä ja kun niitä kulettaissa Aunetan kunnotoin hevoinen toisinaan teki kompastumista, oli hän siitä silmittömäksi suuttuvinansa ja noitui ja kiroili luontokappaletta niinkuin olisi hän hurjana ollut. Monen vaivan ja vastuksen perästä oltiin viimeinki perillä ja Neronen tervehti lempeästi nuorta vaimoaan uuteen kotiin tultua; mutta mielessään oli hän päättänyt, ett'ei Aunetan sinä yön seutuna pitänyt saada ruokaa ei lepoa. Iltanen oli valmis ja pöydät ruokia täynnä, mutta Neronen, josta ei yksikään ruoka-laji ollut mieleistä, viskasi ne vihapäissään lattialle, käskien palvelijansa tuossa paikassa viedä semmoiset laitokset pois, sillä hän ei voinut suvaita muka, että rakas vaimonsa jo ensi iltana tulisi huonotekoisia ja kelvottomia ruokia syömään. Koska siitä Aunetta matkasta väsyneenä ja iltaisetta jäätyänsä mieli viimeinki levolle mennä, ei Neronen ollut nuoren vaimonsa tilaankaan tyytyväinen, vaan syyteli äissään kaikki tyynyt, polstarit minkä minne, kunka kunne ympäri huonetta, niin että Aunetan viimein täytyi asettua pienoiselle rahille, vaan jos silmänsä siinä toisinaan olivat väsymyksestä umpeen käydä, heräsi hän samassa, sillä Neronen ei kaiken yötä muuta tehnyt kuin torui ja tiuskui piikojansa, että he morsius-vuoteen olivat niin huonosti valmistaneet, ett'ei hänen käynyt nuoren vaimonsa kanssa levolle mennä.

Tulevana päivänä käyttihe Neronen samalla lailla, kohteli sanoissaan Aunettaa ystävällisesti, vaan niin pian kuin tämän olisi jotakin ruokaa mieli tehnyt, moitti ja morkkasi hän kaikkea, syytäen aamiaisen niinkuin iltaisenki ympäri lattiata. Nälkään nääntymäisillänsä täytyi Aunetan, joka ei vielä koskaan ennen ollut rukoillut ketään, viimeinki nöyristyä aina siksi, että salaa pyysi palvelijoilta jotakin syömistä, kuin ei muuta niin edes pienoisen leipäpalan; mutta Nerosen käskystä vastasivat nämä, ett'eivät he isäntänsä tietämättä uskaltaneet antaa hänelle mitään. "Voi poloinen päiviäni!" huokaili tämän kuultuaan Aunetta, "ottiko sitte mieheni itsellensä vaimon nälkään kuolettaaksensa häntä. Taattoni talosta ei milloinkaan kerjäläinen lähtenyt ravitsematta, vaan minulle tähän asti almua keltään pyytämättömälle ei oma mieheni suo ruokaa ei lepoa, eikä sillä hyvä, mutta päälle päätteeksi, mikä edellä muun pistää vihakseni, sanoo hän sen tekevänsä sulasta rakkaudesta ja huolen pidosta, väitellen muka, että minulle niin syöminen kuin lepokin olisi varmaksi kuolemaksi." Aunetan näin päivitellessä astui Neronen huoneesen. -- Arvattavasti hän ei mielinyt nälkään kuolettaa vaimoansa ja kantoi siis omin käsin hänelle muutaman ruokapalan, sanoen: "miten voit sä armas Aunettani? Tässä näet sä, kuinka kaikessa tahtoisin noudattaa mieltäsi. Tämän ruu'an olen minä omin käsin sinulle valmistanut, kun ei palvelijani näy mitään kunnollista ja sinulle sopivaa syömistä aikaan saavan. Että siis tahtoni on hyvä, sen lienet kiitollisuudella tunnustava. -- Kuinka? sinä et, hyvä Aunetta, virka sanaakaan vastineeksi? Laittamani ruoka ei siis lienekään sinulle mieleen ja koko vaivani on ollut turha, niinpä viekää, tytöt, pois koko ruoka, sitä ei tällä kertaa tarvita!" -- Kuinka tämä puhe Aunetan sydäntä kaivelikin, täytyi hänen nälän tuskassa kuitenkin vastata: "suokaa ruu'an olla täällä, kukaties kävisi minulta syönti." Neronen kumminkaan ei suostunut sillä, vaan sanoi: "vähinki hyvä työ ansaitsee kiitoksensa ja sen olen minäkin sinulta saapa, ennenkun tätä mun tuomaani ruokaa kosket." -- "Niinpä kiitoksia tuomastasi!" sanoi viimeinki Aunetta, vaikka väkinäisesti, ja otti ruu'an miehensä kädestä. "Syö rakas ystäväni, minkä mielesi pitää," vastasi Neronen; "sitte lähdemme isäsi luona käymään, mutta sitä ennen on sinulle uudet kauniit vaatteet ja muut koristukset hankittavat, ett'ei sanone kukaan Nerosen elävän saidasti eli kitustelemalla, kun hän kerran on nuoren ja kauniin puolison saanut. Luulettaakseen Aunettaa, että hän todella mieli hänelle näitä kaikkia hankkia, käsketti hän luokseen muutaman varakkaan kauppamiehen, joka myötään toi kaikenlaisia vaimoväen vaatekaluja, sieppasi Aunetan kädestä ruu'an, jota toinen tuskin oli vähän maistella ennättänyt, sanoen: sukkelaampas sinä ennätitkin syödä, rakas Aunettani, ja kannatti sen palvelijallaan pois. Näytellen Neroselle uusia varsin kauniita vaatteita, huivia ja muuta semmoista sanoi kauppias: tässä olisi, hyvä herra, ne vaatteet, joita olette vaatineet."

Neronen kääntyi nyt kauppiaasen, vaan tuskin oli hän vilaukselta silmäillyt hänen tuomia tavaroitansa kuin jo nosti mahdottoman metelin, huutaen vihapäissään kauppiaalle: "kuinka te tämmöistä tavaraa julkiatte ihmisille tarita? Onko tämä nyt hamevaatetta, eihän tämä ole kuin jonki-joutavaa hämähäkin verkkoa, ja tämä taas, mikä tämä on olevinansa, onko se vai hevoisen loimi? Ei, kun ei teillä parempaa tavarata liene, niin menkää matkaanne!" -- "Sekä hamevaatteisin että huiviin olen minä tyytyväinen," virkki Aunetta estääkseen kauppiasta menemästä, "sentyylistä vaatetta pitävät kaikki herrassäätyiset nykyaikaan." -- "Kun puhunet kauniisti, olet kyllä saapa kuinka uuden-tyylistä vaatetta tahansa, vaan elä haastakaan näistä kauppiaan tavaroista, ne ovat kelvottomia," sanoi Neronen ja ajoi kauppiaan huoneesta ulos. -- Aunetta, jota äsköinen vähä syönti hiukan oli virkistänyt, ei kauempaa malttanut mieltänsä, vaan sanoi suutuksissa: "vai en minä edes haastaakaan saisi, sen olen minä tehnyt ennen ja olen nytkin tekevä, sillä minä en ole mikään lapsi. Sen on jo moni teitä etevämpi kärsiä saanut, että minä mielipiteeni olen suoraan ja rohkeasti ilmoittanut, ja kun ette te voine sitä tehdä, niin on parasta kuin tukitte korvanne." -- Neronen ei ollut näitä vaimonsa vihasanoja kuulevinaankaan, mutta vastasi: "se on oikein ett'et sinä ole kauppiaan vaatteista milläsikään, oikein on iloista kuullakseni, että sinä näissä asioissa osoitat semmoista älyä ja ymmärrystä. -- Nyt lähdemme me isääsi Kähärää tervehtimään ja koska emme äkkiä voi sinulle mielenmukaista uutta vaate-asua saada, niin menemme näissä halvoissa vaatteissa, joissa nyt olemme." Samassa valjastuttikin hän hevoisensa, tuumaten vaimollensa, että kyllä heidän päivälliselle pitäisi joutua Kähärän kotiin, koska ei kello vielä ollut kuin seitsemän. Toden mukaan ei kuitenkaan hänen tätä sanoessaan enää ollut aamu, mutta puolenpäivän aika. Aunetta, jonka uppiniskaisuus Nerosen kovan ja ankaran kohtelun kautta paraasta päästä jo oli laimennut rohkeni kuitenki ehkä kainosti ja peloittavaisesti vastata: "kyllä varmaanki, hyvä mieheni, emme perille voi joutua ennenkuin iltaisen aikaan." Neronen, joka oli päättänyt saattaa vaimonsa niin taipuvaksi ja tottelevaiseksi, että se ei sanallakaan vastustaisi häntä, vastasi karsaasti: "yhä väittelet sinä vastaan, minun matkalle lähtiessäni pitää olla se aika, minkä määrään olevaksi; vaan koska nyt et myönnä sitä, mikä kuitenkin on toden tosi, että nyt on kello seitsemän aika aamulla; niin jääköön koko matkan teko tällä kertaa sillensä." -- Aunetan täytyi tyytyä siihen ja olla nurkumatta, muuten olisi arvattavasti miehensä siksensä julmistunut. Tästä tulevana päivänä tehtiin lähtöä taaskin ja päästiinki jo riitelemättä matkalle, vaan vielä sittenkin oli Neronen keskitaipaleelta kääntyä takaisi, syystä että Aunetta oli sattunut sanomaan, että se oli aurinko eikä, niinkuin Neronen väitti, kuu, joka heidän puolenpäivän aikaan matkustaessa loisteli taivaalla. "Niin totta kuin minut on vaimo synnyttänyt, se ei ole aurinko, mutta kuu, otava taikka mikä hyvänsä sen mukaan miksi minä sitä sanon," huusi Neronen ja oli kääntyvinään kotiinsa. Mutta Aunetta, joka kiukkuisesta Äkäpussista oli muuttunut nöyräksi ja tyyneksi puolisoksi, sanoi luopuisasti: "rukoilen nöyrimmästi, hyvä Neronen, elä toki nyt enää palaja matkalta kesken, kun kerran näin etäälle olemme tulleet; minulta olkoon se, mikä taivaalla loistaa, mielellään kuu, aurinko eli mikä hyvään, kuten vaan tahdot; vaikka häntä tästä edes sanoisit pärevalkeaksi, niin olkoon se niin; minä en sitä vastaan väittele." -- Neronen ei oikein uskonut sitä, vaan sanoi koetteeksi: "se on kuu joka kuumottelee tuolla." -- "Niinhän tuo on, kyllä sen näen," virkkoi Aunetta. -- "Se ei ole tosi, siin'on armas aurinkoinen," kiisteli Neronen. -- "Ka, se se näemme onkin kyllä," vastasi Aunetta, "vaan jos sinä sitä joksikin muuksi sanot, niin sitte se ei ole aurinko; sillä minkä nimen ikään sinä sille annat, sen se on minultakin ainiaan saapa." --

Saatuaan vaimoltaan näin leppeän vastauksen suostui Neronen matkustamaan eteenpäin, mutta tiedustaakseen vielä kerran kuitenki, jos vaimonsa taipuvaisuuteen oli tarkoin luottamista, puhutteli hän tiellä kulkevaista vanhaa herraa, niinkuin olisi hän ollut nuori, verevä neito, sanoen: "hyvää päivää kaunis, ihana neiti!" ja kysyi Aunetalta, jos hän koskaan oli sattunut näkemään niin suloista ja hempeätä nuorta tyttöä. "Enpä kyllä," vastasi Aunetta. -- "Niinpä syleile häntä hänen kauneutensa vuoksi," sanoi Neronen, "niin ihanaa nuorta neitoista ei monta maailmassa kohtaa". -- Aunetta, josta kaikki äkä ja kiukku oli tykkönään kadonnut, noudatti miehensä mieltä ja syleili mainittua vanhusta, sanoen: "ah, nuori ystäväiseni, miten olet kaunis ja hempeä ikääskuin kukkimaisillaan oleva ruusu, onnellisia ne vanhemmat, joille on sallittu semmoinen lapsi!" -- "Oletko tuiki nyt hupsentunut?" sanoi kiivaasti Neronen: "eihän tuo ole mikään tyttö, mutta harmaapäinen, homehtunut ukko, jota sinä noin sopimattomasti tervehdit". -- "Suokaa, hyvä vieras, anteeksi," virkkoi tämän kuultuaan Aunetta, "minun on silmäni auringon paisteesta huoenneet, niin niistä kaikki näyttää kukoistavaiselta ja vihannalta. Nyt havaitsen ma vasta, että te olette vanha, iällinen mies eikä mikään nuori neito, ja pyydän nöyrimmästi, ett'ette erehtymistäni pahastu". "Se on minunki rukoukseni", sanoi Neronen, "minnekä on, hyvä herra, matkanne? Hupaista olisi niin arvollisen miehen seurassa kulkea, jos muuten matkamme soveltuisi". "Hyvä herra ja te, iloinen, leikkisä rouva, erinomainen kohtelunne on niin hämmästyttänyt minun, ett'en todella enää itsekään tiedä, olenko minä punaposkinen neito vai vanha partasuu ukko; matkani olisi muuten Kauttuan kaupunkiin, jossa poikani Eljas aikoo mennä naimiseen kauppias Kähärän nuoremman tyttären kanssa". -- "Niinpä meillä onkin sitte yksi matka", sanoi iloissaan Neronen; "minä olen Kähärän vanhemman tyttären mies ja olen juuri matkalla appini luo".

Näin tutuksi tultua, kulettiin yksissä aina kotiin, jossa parhaallaan vietettiin Aunetan sisären häitä. Vieraita oli paljo, muun muassa eräs vasta nainut herra rouvinensa, vanhuudesta tuttava Neroselle. Tämä herra, samoin kuin Kähärän nuorempikin vävy, ylistelivät nuoria vaimojansa, kehuen niiden kauneutta ja lempeätä luonnonlaatua, jonka sivussa toisinaan aina irvistelivät Neroselle, jonka luulivat äkäisen Aunetan kautta joutuneen pahaan pulaan. Neronen ei heidän pilkka-puheistaan ollut millänsäkään ennenkuin iltaisen syötyä vaimoväki levolle ruvetakseen olivat eronneet kukin huoneesensa. Kun silloin yksin vanha Kähäräkin rupesi pitämään ilvehtijöiden puolta, sanoen toimessansa: "elä pahaksi pane, vävyseni, kyllä taisit sinä saada tyttäristäni sen, joka mieleltään on jäykin ja pikaisin," sanoi Neronen viimeinki: "tässä luulossanne erehdytte te suuresti; kun ette muuten uskone minua, niin käskettäköön kukin meistä tuossa paikassa nuoren vaimonsa puheellensa ja pankaamme joku määrä-summa veikkaan, jonka perii se, kenen rouva on taipuvin kuulemaan miehensä käskyä ja siis ensiksi tulee tänne". Tähän suostuivat toiset mielellänsä, pannen sata kulta-markkaa esiteltyyn veikkaan, ja ensinnäkin haetti Kähärän nuorempi vävy Eljas passarinsa kautta nuorta rouvaansa puheellensa, mutta kohta kyllä tuli passari takasi ja sanoi: "rouva käski sanoa, ett'ei hän nyt jouda eikä saata tulla." -- "Kuinka," huusi kiivaasti Neronen, "eikö hän sano joutavansa tulla? onko se nöyrälle ja tottelevaiselle vaimolle sopiva vastaus!" -- "Ei käyne itsellesikään paremmin," sanoivat toiset, nauraen Nerosen kiivaudelle ehkä tämä puolestaan väitti, että hänen vaimonsa piti käskyä kuulla, vaikka hän olisi kuoleman kourissa. Vuorostaan laittoi nyt toinen herroista hakemaan rouvaansa sanoen passarille: "pyydä rouvaa että hän on hyvä ja tulee mun puheelleni." Passari meni, vaan tuli kohta takasi, sanoen: "rouva sanoo, että teillä mikä lienee joutava leikin teko mielessä, jonka vuoksi hän ei tahdo tällä kertaa tulla, vaan käskee herraa sinne." -- "No, oletkos mokomata ennen maailmassa kuullut?" huusi ihmeissään Neronen: "hän ei tahdo tulla!!! Voi kuitenki tätä maailman menoa! -- -- -- kuules, Matti, mene ja käske rouvaani, että hän tuossa paikassa tulee mun puheelleni." -- Tälle Nerosen innolle nauroivat taaskin toiset; vaan suureksi kävi heidän silmänsä, kun samassa Aunetta astui huoneesen ja nöyrästi kysyi mieheltänsä: "mitä, rakas mieheni, vaadit, koska haetit minun tänne?" -- "Missä on sun sisäresi ja tämän toisen herran rouva?" sanoi Neronen. -- "Ne istuvat lämpiävän uunin ääressä, siinä niitä näitä rupatellen keskenänsä," vastasi Aunetta. -- "Tuo ne paikalla tänne," huusi Neronen, "muuten heidät paha perii." -- "Kyllä, kyllä, rakas mieheni," sanoi Aunetta ja läksi nurkumatta toimittamaan asiatansa. -- "No, ihme ilmoinen kumma, mitä ennustaa tämä aave?" sanoi ihmeissään Kähärä. -- "Se ennustaa rauhaa, rakkautta ja keskinäistä sopua," sanoi Neronen, "sekä sitä, että kussakin avioliitossa valta on oleva sillä, jolle se oikeastaan ja luonnon mukaan kerran on määrätty."

Ilomielin syleili silloin Kähärä Neroista, sanoen: "sinä olet voittanut veikan ja päälliseksi tahdon minä lisätä vaimosi kotiperua 20,000:lla kulta-markalla, juuri kuin minulla nyt olisi kolmas tytär, sillä Aunetta on niin entisestään muuttunut, että hän on ikään kuin peräti toinen ihminen."

Samassa tulivat toistenki herrain rouvat Aunetan seurassa huoneesen, josta näiden miehet joutuivat vielä suurempaan häpiään; sillä nämä ei puhutelleet miehiään nöyrästi ja leppeästi, niinkuin Aunetta oli tehnyt, vaan nuhtelivat närkästyksissään heitä sanoen: "onko se nyt kohtuullista, että keskellä yötä hurjapäissänne vaivaatte meitä tänne; tuskin teitä uskoisi täysimielisiksi." --

Neronen puolestaan ja Aunetta elivät siitä päivästä saakka rauhassa ja raskaudessa keskenänsä, jott'ei onnellisempaa parikuntaa ole vielä milloinkaan nähty, kunnes kuolema, jonka käsi ei ketään säästä, vihdoin heidätkin saavutti. -- E.S.

20.

Kahdet tiet.

(Krummacherin mukaan.)

Eräs kouluttaja ylä-seuduissa maatamme seisoi kouluhuoneessaan kerran ja opetti. Ympärillä istui kylän lapset, niin pojat, kuin tyttäret, ja kuuntelivat opettajaansa tarkasti ja mielellään, sillä hänen neuvonsa oli vakaa ja voimakas, vaikka kuitenki ystävällinen ja lempeä. Hän puheli heille pahasta ja hyvästä tunnosta ihmisen mielessä ja siitä vienosta äänestä, joka kunki sydämessä soipi.

Mutta puhumasta päästyään kääntyi hän lapsiin päin ja kysyi heiltä: "voisiko kenkään teistä tähän nyt löytää vertauksen?" -- Istuviltaan nousi silloin joukosta eräs ja vastasi: "luulisinpa vertauksen muistavani, vaan en tiedä, onko hän sopiva." -- "Kerro vaan lapseni, muistamasi vertaus omaan tapaasi," vastasi opettaja; ja poika alkoi vertaustaan kertoa, sanoen: "mielestäni olisi hyvän tunnon rauha ja taas pahan tunnon pelko verrattavat kahteen tiehen, joita kerran olen kulkenut.

"Koska piennä vielä ollessani muutamasti rosvoja ja varkaita liikkui kotiseuduillani, katosi isäni paras hevoinen äkkiä laitumella. Sitä sai nyt isäni etsimään ja viipyi jo toista vuorokautta sillä matkallaan, ettei hänestä kuultuna mitään. Tätä alkoi nyt äitini surra ja huoleksia, koska isälleni pelkäsi jonkun onnettomuuden tapahtuneen, ja lähetti minut naapuri-kylään tiedustamaan, eikö häntä siellä olisi nähtynä, kun ei hän kotiinsa palannut.

"Heti sainkin tälle asialle ja vasta myöhään iltaisella läksin taas pahoillamielin kylästä kotiini; sillä isästäni en ollut vähintäkään tietoa saanut, vaikka häntä kaiken päivää olin etsinyt. -- Aika oli syksyinen ja illasta joutui vähitellen synkeä yö. Rajusti repi tuulet puiden latvoja, toiste taas vinkuen lakasivat alastomia ketoja; ja metsässä rääkyi korpit, tarhapöllöt ynnä muut yölinnut riettaalla äänellä. Mutta mieltäni ahdisti se ajatus, että nyt isäni jollakin tavoin oli kadonnut, ja raskaaksi kävi rintani, koska ennustelin, minkä katkeran surun olin saattava äidilleni, kun vihdoinkin yksin palajaisin kotiini. Tätä muistellessa kauhistui yön pimeällä arka sydämeni, ja minua säikähytti lentävän lehdenki risahus. -- Tuosta juohtui nyt mieleeni: 'niin tosin lienee mieli senkin ihmisen, joka oman tunnon vaivaa kantaa levottomassa rinnassa'."

"Hyvät lapseni!" kysyi pojan näin kerrottua kuulijoiltansa opettaja: "tahtoisiko kukaan teistä etsiä kadonnutta isäänne tämmöisenä yönä, koska olisi ympärillänne synkeä pimeys eikä muu, kuin tuulen viuhina ja metsä-eläinten ilkeä ääni koskisi korvaanne?" -- "Emme suinkaan!" vastasi lapset yhtä suutansa, ja heitä jo vapisutti tätä ajatellessa.

Siitä alkoi poika taas uudelleen kertoa ja lausui, sanoen: "toiste kulin samaa tietä sisäreni seurassa. Isämme tahdosta olimme naapuri-kylästä ostaneet kaikenlaista somaa ja kaunista kalua lahjaksi äidillemme, sillä huomenna oli hänen nimipäivänsä; ja tätä tavaraa kannoimme nyt yhdessä kotihin. Ilta oli myöhäinen, niinkuin viimeinkin tätä tietä kulkiessani, vaan nyt oli kaunis kevään aika. Taivas kajotti kirkkaana, ja rauha ja hiljaisuus vallitsivat niin yleisesti koko luonnossa, että selvästi eroitti, kuinka tiepuolessa juokseva joki hiljalleen solisi. Somasti lauleli kesän linnut lehtoloissa ja toisinaan aina kukahti käkikin etempänä. -- Mutta yhdessä kulimme minä ja sisäreni, ja mielemme oli niin ilosta täysi ja tyytyväinen, että tuskin taisimme toinen toistamme puhutella. Koska siitä nyt kotia lähenimme, tuli isämme rakas meitä vastaamme, sillä hän oli meitä kauan jo odottanut. Tästä oli ilomme aina isompi, ja itsekseni ajattelin, niin kyllä lienee senki ihmisen mielestä, joka on paljon hyvää tehnyt ja jolla on rauha ja rakkaus sydämessä".

Näin sai poika lausuneeksi; ja iloissaan katseli opettaja lapsiansa. Mutta ikään kuin toverinsa kertomusta päättääkseen sanoi lapset kaikki yhtä suutansa: "Niin mekin tahdomme kasvaa hyviksi ja hurskaiksi ihmisiksi ja säilyttää rauha ja rakkaus mielessämme!"

21.

Sormien sota.

Tavallista aikaisemmin rupesin eräänä iltana levolle. Uni köyhänki ystävä oli ikään silmäni sulkenut ja suloista unta nähden olin jo kauniita kukkaketoja kävelevinäni kankaita etäisillä mailla, kun kiivas huuto ja tora minut näistä ihanista unista äkkiä herätti. Tätä kummastuen aukaisin mä silmäni ja havaitsin sormieni kovasti riitelevän keskenänsä. Olin näet tapani jälkeen maata pannessa pääni taakse ristissä sormin pistänyt käteni ja siis koski sormieni kiivas huuto heti mun tienoilla oleviin korviini. Vaan olisi se kyllä minulle etempääkin kuulunut, sillä riidan perustuksena oli kunkin sormen isompi taikka vähempi ansio, ja siltä seikalta oli nyt semmoinen meteli noussut, että vähällä toinen toistaan oli tukkaan tarttua. Sen tajuttuani olin makaavinani ja pidin silmiäni ummessa kuullakseni, mitä kullakin heistä olisi puoleensa puhumista.

"Kuulkaas naapurit!" pakisi tuosta nyt _peukalo_ ensiksi "muistakaa ainakin se, ettei minutta kukaan kykene kirjoittamaan ja että mun mukaani mitataanki, jos mitä mielitään tarkoillensa määrätä. Sitä paitsi olen teitä kaikkia vahvempi ja varreltani niin vankka ja vantera, että minuhun nähden olette hentoja kuin vaaksiaiset."

"Ole vähemmällä eläkä turhia turise," virkkoi _etusormi_ peukalolle. "Mitä kirjoittamiseen tulee, niin tietää kukin, että siinä työssä tarvitaan minua yhtä paljon jos ei enemmän, kuin sinua. Vaan jos ihminen sitä vastaan rupeaa muuhun työhön taikka tahtoo jotakin toiselle näyttää eli osoitella, ketäs hän tuossa nyt tarvitsee? Eiköhän minua? Taikka jos hän jotakin täydellisempää miettii mielessänsä, josta on vaikea selkoa saada, minkä meistä hän silloin nostaa nenällensä, ajatuksilleen avuksi? Minut ja yksinään minut, se on tunnettu asia! Mitä siihen tulee taas, että luulet ruumiiltasi olevasi muita kaikkia muhkiampi, olisi luullakseni parempi, jos et, peukalo-parka siitä ollenkaan puhuisi. -- Tosin olet varreltasi vahva, niinkuin sanot ja pian kyllä pituuttasi paksumpi; vaan katsookohan tuota kenään juuri kauniiksi?"

"Kovin tässä nyt kiivastutte, varsinkin koska riitanne on vähäpätöinen ja tuiki turha," muistutti _keskisormi_ toista. "Antakaa toki muillekin suun vuoroa! Tosin en mieli kanssanne kiistellä enkä ryhdy koko riitaanne, sillä luonnostani vihaan kaikkia väitöksiä; mutta tahdon sitä vaan muistutella, että teitä kaikkia olen paljoa pitempi, ja toivon siitä jo näkyvän, kelle meistä arvo ja kunnia on annettava."

Tämän kuullessansa nosti _nimetöin sormi_ semmoisen naurun, että harvoin mokomaa on kuultukaan, ja sanoi tuosta jo toisille: "voi, hyvät herrat, kuinka turhia puhutte! Ettekö, sokeat, näe ja havaitse, ketä meistä ihminen pitää parhaassa arvossa? Teidät jättää hän tuiki alastomaksi eikä muotoanne millään kaunistele; mutta minut pukee hän kultaan ja kiiltäviin kivihin. -- En siis ole tähän asti voinut ajatellakaan, että julkiaisitte minun kuullen kerskata arvostanne, joka ei liene varsin suureksi tuettava."

"Suokaas vuorostani minunki virkkaa sanainen," huusi sormista _sakari_. "Tässä olette kukin vuoronsa, turhamaisesti ylistäneet itsiänne, ja tätä olen kauan kyllä kärsivällisesti kuunnellut, mutta nyt en kunnotointa kerskaustanne pitemmältä sietää voi. -- Hyvin tiedätte, että kaikista sormista minulla yksinään on oikia ihmisen nimi. No, sanokaas nyt miksikä minulle yksin tämä tämmöinen nimi on annettu! Eiköhän siksi, että minua ihminen pitää teitä muita parempana ja tätä suurempana arvoani ja on tahtonut nimessäni osoitella? Sillä onko se mieheksi luettava, jota ei tiedä edes nimellä mainita? -- Tuskin kyllä, jos hän muutoin sitte olisikin paksu, kuin peukalo!"

Näistä sakarin sanoista suuttui peukalo pahanpäiväiseksi ja alkoi vuorostaan sakari-sormea soimata. Mutta minä en heidän väitöstään jaksanut enää kuulla, vaan lyödä räväytin heidät suutuksissani seinää vasten ja sanoin karsaasti: "siivolla heittiöt! luuletteko sillä tavoin saavanne huutaa ja pauhata, ett'en rähinältänne maatakkaan saa! Minkä puolesta voisitte, raukat, kerskata? -- Oletteko itsestänne kasvaneet semmoisiksi, kuin olette. -- Omanneko ovat ne koristukset, joita kannatte, taikka voitteko omin voiminne mitään tehdä eli toimitella? Kunnottomia kurjia olette kaikki, ettekä itsepäällänne taida edes no'esta ja li'asta puhdistauda. Heittäkää siis kaikki tyhjät torat pois elkääkä vasta enää väitelkö -- muistakaa sormet se!"

Tästä asettui viimeinki riitelevät sormeni ja pujahtivat peitteen alle, turhaa väitöstään häveten, ja minä pääsin rauhaan taas. Mutta hyvään aikaan en kuitenkaan voinut unta silmiini saada; yhä oli sormien turhamainen taistelu mielessäni, ja minä muistelin sitä, kuinka moni ihminenki kerskaa ja pöyhisteleksen, vaikkei hänellä siihen enemmän syytä olisi, kuin sormillakaan. Sen pituinen se. --

22.

Kauppias Kaasemin tohvelit.

Kahiran kaupungissa Ekyhtinmaalla eli ennen vanhaan itaruudeltaan tunnettu kauppamies, jonka nimi oli Abu Kaasemi. Tällä oli suuret rikkaudet, vaan kuitenkin oli vaate-asunsa aina huono ja repaleinen, kehnoista vaate-tilkuista oli lakkinsakin kyhätty ja päälliseksi niin likainen ja pesun puutteesta musta, että olisi vallan vaikeata ollut sen alullista karvaa tarkoillensa määrätä. Mutta kaikesta, mitä hän ruumiinsa peittona piti, oli tohvelinsa kuitenkin kummimmat. Näiden oli pohjat suurilla nauloilla varustetut ja päälliset taas niin paikkoja täynnä, että tuskin taisi eroittaa tarkinkaan silmä, mikä kohta heissä uutta, mikä vanhaa oli; sillä vuosikymmenisen aikaa oli Kahiran taitavimmat suutarit jo niitä korjatessaan koittaneet neroansa. Tästä alituisesta paikkaamisesta oli näille jalkineille niin paljon painoa karttunut, että jos mitä kalua ikään mainittiin hyvin raskaaksi, verrattiin sitä sanan parressa aina kauppias Kaasemin tohveliin.

Kerran sitte oli tämä kauppias kaupungin torilla ostanut sangen helposta hinnasta koko joukon lasitavaroita ja kohta sen jälkeen kohtasi hän taas suuressa rahan puutteessa olevaisen kauppiaan, joka hädässään taritsi hänelle ison määrän kalliita haju-viinoja halvasta hinnasta kaupaksi. Kaasemi, jolla sattui jo lasi-astioita olemaan sitä varten runsaasti, näki kaupan etuisaksi ja osti toiselta mainitut haju-viinat tavaran puolesta arvosta. Näin hyvän kaupan tehtyänsä olisi joku toinen pitänyt kelpo pidot ystävilleen ja tuttavillensa; mutta Kaasemi katsoi paremmaksi tämmöisen näin oivallisen tapauksen perästä käydä puhdistamassa ruumistaan saunassa, jossa hän ei moneen aikaan ollut käynytkään.

Näin tuumattuaan meni hän muutamaan saunaan ja alkoi vaatteitaan juuri riisua päältänsä, koska eräs hänen tuttavistaan, jota hän aina oli pitänyt ystävänään, samassa tarkoituksessa tuli käymään saunassa. Siinä alkoi nyt tuttavat pakinoida keskenänsä, ja tuossa tuli puheeksi jo Kaasemin tohvelit, joita toinen moitti liian kehnoiksi, käskien ystävänsä hankkia itsellensä toiset, sillä entisistä oli jo Kahiran asukkailla paljon puhumista ja ell'ei hän niitä ajoissa hukannut, saattaisi joku irvihammas niistä vielä runon tehdä piloillansa. Tähän vastasi Kaasemi: "Voit ehkä oikeassa olla, hyvä naapuri, jo olen sitä itsekin mietiskellyt, vaan jos asiata tarkemmin tutkin, eivät tohvelini vielä kuitenkaan ole niin huonot, ett'ei ne jonkun aikaa kaluna kulkisi!" Näitä puhellessa oli hän riisunut päältänsä ja läksi kylpemään.

Hänen vielä kylpiessä tuli kaupungin tuomari niinikään kylpeäkseen tänne ja meni hänkin saunaan. Kaasemi pääsi kuitenkin jo häntä ennen kylpemästä ja kävi siitä nyt etuhuoneesen, jossa oli vaatteensa. Tässä puki hän päällensä ja tapaili myös tohveliaan, vaan niitä ei löytänyt. Vanhain jalkineittensa siassa oli ihan uudet ja kauniit tohvelit. Tästä ihastui Kaasemi, joka luuli tuttavansa ne hänelle lahjoittaneen, pisti tohvelit jalkaansa ja läksi hyvillä mielin kulkemaan kotiinsa.

Mitäpä tästä. Sai tuomarikin kyllin kylpeneeksi, niin etsi hänkin vaatteitaan, vaan ei löytänyt kenkiänsä. Ne oli peräti poikessa ja niiden siassa oli vaan kelvottomat kenkärajat, jotka kohta tunnettiin "Kaasemin tohveliksi." Siitä suuttui tuomari ja lähetti kaupungin vartiomiehet ajamaan varasta. Nämä juoksemaan, min ennättivät, eikä aikaakaan, kun jo kadulla tavoittivat Kaasemin ja saattivat hänen oikeuteen. Tuomari vaihtoi siinä nyt Kaasemilta omat tohvelinsa takasi ja lähetti pahantekijän vankeuteen. Ken semmoiseen tilaan kerran oli joutunut, sen tuli siitä päästäkseen kukkaronsa nauhaa auaista, ja Kaasem kun tunnettiin rikkaaksi, niin häntä ei helposta hinnasta laskettu.

Päästyään vihdoinki kotiinsa heitti Kaasemi suutuksissaan huoneensa ikkunasta lähellä juoksevaan Niilinvirtaan tohvelinsa, koska niistä hänelle oli semmoinen vastus ja vahinko ollut. Mutta kuinkas kävikään? Muutamana päivänä tuosta katsoivat kalastajat Niilinvirrassa olevia verkkojansa. Nämä tuntuivat nostaessa erinomattain raskailta, ja kun tiedusteltiin syytä, niin niistä löydettiin taasenkin kuuluisat tohvelit. Eikä sillä kaikki, että kalastajat niiden kautta jäivät saaliitta, tohvelien pohjissa olevat rautanaulat olivat pahaksi repineet koko heidän verkkonsa.

Tästä suuttuneet kalastajat päättivät jotenkin kostaa sitä Kaasemille ja kun eivät muuta tainneet, niin heittivät nämä vanhat tohvelirajat Kaasemin huoneesen ikkunasta. Nämä särkivät tullessaan kaikki hänen lasinsa, putelinsa; ja näin meni vasta ostamansa hajuviina nyt pilalle.

Sitäkös sureksi nyt Kaasemi! "Kirotut olkootte, häjyntapaiset tohvelini!" huusi hän partaansa repien: -- "no, minä teidät tahdon kätkeä, ett'ette enää näy kuuna kullan päivänä." Näillä sanoin sieppasikin jo lapionsa ja kaivoi peltoonsa haudan, johon kätki onnettomat tohvelinsa maan mustaan povehen.

Eräs naapurista, joka vanhuudesta kantoi vihaa Kaasemille, keksi kuitenkin tämän ja kävi kohta kaupungin hallitusmiehelle ilmoittamassa, että Kaasemi peltoa kaivaessansa oli aarteen löytänyt. Hallitusmies nosti tästä heti kohta nyt asian. Tosin koki Kaasemi pitää puoltansa ja väitellä, ett'ei hän aarteesta tietänyt mitään, vaan että hän ainoastaan vanhat tohvelinsa oli maahan kätkenyt; mutta hallitusmies ei ottanut kuullakseen häntä, sillä hän toivoi tästä jutusta voittoa itsellensä, ja Kaasemi ei asiasta irralleen päässyt, ennenkuin suurella rahasummalla oli sovittanut seikkansa.

Tästä hirmustuneena tempasi hän taaskin pahaonniset tohvelinsa ja heitti ne katujen alati juoksevaan kanavaan toivoen niistä nyt viimeinki päässeensä. Mutta kova onni ei vieläkään häntä herennyt seuraamasta. Tohvelit sattuivat juuri rännin kohtaan seisahtumaan, ja vesi kanavassa seisahtui juoksemasta. Kanava-kunnan hallitus kävi tiedustamaan syytä ja löysi Kaasemin tohvelit kanavasta. Tästä sai nyt kaupungin hallitus tiedon ja katsoi Kaasemin syyksi koko vahingon.

No, ei muuta Kaasemi vietiin uudelleen vankeuteen, josta täytyi taas paljolla rahalla lunastauda. Koska hän rikoksensa näin oli sovittanut, antoi tuomari Kaasemille hänen tohvelinsa kaikella nöyryydellä takasi, sanoen asian nyt ratkaistuksi. Välttääkseen edes vastaisia vahingoita päätti Kaasemi, kun päättikin tulessa polttaa tohvelinsa. Vaan kun nämä kanavassa oltuansa vielä olivat aivan märät ja vettyneet, asetti hän ne ensinnä kuivamaan päivä-paisteesen huoneensa katolle.

Mutta kova onni, joka ei vieläkään luopunut Kaasemia kiusaamasta, tuotti tästä taas onnettomuuden, joka oli kaikkia entisiä kovempi. Erään naapurin koira keksi nuo tohvelit siellä ylhäällä ja hyppäsi isäntänsä tuvan räystäältä Kaasemin huoneen katolle. -- Tästä sai nyt toisen tohvelista suuhunsa ja alkoi saaliinsa kanssa siinä leikitellä, vaan pudotti sen sitä tehdessään suustansa kadulle. Pahaksi onneksi kävi tuossa nyt tohveli suorastaan erästä vaimoa päähän, joka ikään kulki Kaasemin huoneen seinusta. Tämä, johonka ylhäältä pudonnut, muutoinki raskas tohveli koski kipeästi, kaatui tainnuksiin kiviselle kadulle ja taittoi käsivartensa. Miehensä taas kaipasi vaimonsa vahinkoa tuomarille, ja Kaasemi sai taas oikeudessa maksaa suuren summan sakkoa.

Suruissaan sai hän nyt molemmat tohvelit käteensä ja osoitteli niitä tuomarille, sanoen naurun nostavalla kiivaudella: "katsokaa, ylistettävä herra, näiden päähän on kaikki onnettomuuteni luettava, sillä heidän kauttansa olen koko suuren omaisuuteni kadottanut. Pyydän siis nöyrimmästi, että vahvistaisi korkea oikeus sen tuomion, ett'ei minua tohvelieni tautta vasta enää saa rangaista." Tätä anomusta ei tuomari kieltää taitanut, ja näin pääsi vihdoinki Kaasemi rauhaan, oppien vahingoistansa, ett'ei siitä hyötyä ole, jos liian kauvan pitää yksiä jalkineita, varsinkin, jos ei siihen puute ja köyhyys pakoita.

23.

Heikki Helisevä.

Heikki Helisevää tuskin, lukijani, tunnette, kuka hän aikanaan oli; mutta kyllä hän syntymä-seuduillaan on vieläkin hyvässä muistossa. Viraltaan oli Heikki viulun soittaja ja harvassa lieneekään hänen vertaistaan tässä toimessa. Sillä kun Heikki viulunsa kieliä koski, sai hän niistä semmoiset sävelet, että vasten tahtoansa tanssi vanhat ukotkin akkoinensa, saatikka sitte nuoret ja jaloiltaan nopsemmat. Tämän taitonsa vuoksi olikin Heikki kotitienoillansa muita soittomiehiä kuulumpi ja missä ikään häät, tanssit taikka muut pidot tuli vietettäviksi, siinä oli Heikkikin viulunsa kanssa ja soitteli kansan kaiken huviksi. -- No, tuosta en kuitenkaan aikonut tällä kertaa puhua, vaan siitä, kuinka hän muutamasti sai soitella susille. Oli muka soittajana ollut eräissä häissä ja mieli sieltä lähteä kotiinsa, joka pitopaikasta oli parin virstan päässä. Sinne olisi kyllä oikea maantiekin vienyt, mutta Heikki, joka syntymä-seutunsa tunsi tarkoillensa, päätti suorinta suuntaa halki metsän pyrkiä vähäiseen mökkiinsä, niinkuin monesti oli tehnyt jo ennenki. Sai siis viulu kainalossa metsää samoamaan ja oli jo puolen taivalta kulkenut, kuin maa äkkiä vajosi jalkainsa alla ja hän samassa mennä hurahti pari syltä alemma. Jos nyt Heikki jo tätäkin tapausta hämmästyi, niin vielä oudompi oli mielestänsä, kun hän uudessa olopaikassansa näki suuren suden olevan ainoan toverinsa. Päälliseksi ei tämä tuntematon kumppalinsa näyttänyt juuri ystävälliseltä, vaan irvisteli ikeniään ja ärisi. -- Mikäs tässä tilassa neuvoksi? Olisiko vieras puhetta tajunnut, ei sitten hätää mitänä, sillä Heikki oli sanoissaan sukkela ja kielensä liikkui yhtä sievään, kuin sormensakin; vaan nyt ei tämä keino auttanut. Vaikeampi vielä oli väen vastustella, sillä viulun käyrä oli ainoa aseensa. Tätä muistellessa alkoi Heikki jo siksensä hätäytyä eikä tiennyt poloinen mies, kuta keinoa koitella. Tietämättä, mitä hän tuskissaan teki, sai hän tuosta viulunsa temmatuksi ja koski sen kieliä käyrällä. Sitä säveltä näkyi susi hyvästyvän, herkesi hampaitaan näyttämästä ja alkoi lymyssä korvin viulun ääntä kuunnella. "Ahas!" arveli Heikki, "kun sitä luontoa lienet, tulee meistä sitten tuttavat." Samassa alkoi jo erästä polskaa soitella, eikä aikaakaan, kun nosti susikin turpansa ylös ja alkoi ulvota kohdin kulkkuansa. Tosin ei tämä laulu ollut kaunis juuri nuotillensa, mutta laulajan hiljainen käytös ja se leppeys, millä hän soiton toisinaan tau'otessa silmäisi viulua, todisti kuitenkin, että harras huutonsa nousi sydämen pohjasta. Mutta susia oli muitakin metsässä, ja nämä kun soiton kuulivat haudasta, alkoivat puolestaan myöskin huutaa ja ulista. Tätä tehden tulivat hautaa aina lähemmä, kunne viimeinkin toinen toisensa perästä tuiskahtivat Heikki Helisevän soitto-saliin päällensä. -- Miten nyt oli Heikki-paran mielestä, sen arvaatte helposti. Tuskin pysyi hän seisaallansa, niin oli ennestäänki säikähyksensä suuri, ja nyt tuli hauta täyteen susia! -- No, muusta ei kuitenkaan apua ollut, jos ei viulusta; sen tajusi hän hädässäänki. Ei siis muuta keinoa koittanutkaan, vaan puristi viulunsa lujasti rintaansa vasten ja soitti sitä uutterammin. -- Pitkähännät, joita pikainen olemuksensa alusta hämmästytti, alkoivat tämän kautta vähitellen tottua oloonsa, eivätkä kaukaa vielä haudassa olleet, kuin Heikin soitto niin heidätkin viehätti, että istausivat kaikki hänen ympärillensä ja alkoivat yhtä suutansa ulista. Tästä nousi niin hirmuinen huuto, ett'ei Heikki Helisevä kuullut oman viulunsa ääntä, vaan kuta kovemmin kuulijansa ulvoivat, sitä sukkelammin liikkui käyräkin soittajan kädessä. Näin oli Heikki vähässä aikaa uusille toverillensa soitellut kaikki ne ryssät, polskat ja engelskat, mitkä suinkin muisti, sillä karttaaksensa, ett'ei kunniallinen kokous hänen ympärillänsä kyllästyisi yhteen nuottihin, koki hän soiton sorttia yhtenään vaihella. Mutta viimeinki loppuivat uudet soitettavansa ja koska siitä nyt mieli alusta taaskin alotella, niin viulusta kieli kielensä perään katkesi. Tästä huolimatta soitti hän ennättämistään yhä kunne käyränsä viimeinki pyöri vaan yhdellä kielellä. Silloin vasta alkoi hätä ja tuska ahdistaa hänen mieltänsä. Tosin oli sudet sitä nykyä semmoisessa huudon innossa, ett'eivät soiton laadussa havainneet mitään eroitusta; vaan Heikki arvasi heidän nälästyvän huutaessansa ja pelkäsi viimeisenki kielen katkiavan, jolloin kuolemansa olisi varma ja välttämätöin. Näitä ajatellessa kävi soittonsa sävel aina surkeammaksi ja Heikki-parka odotti vaan kauhistavaa kuoloansa, koska onneksi susihaudan omistaja Pekka Pulkkinen aamu-hämärässä tuli pyydystään katsomaan. Tämä oli sutten huudon jo etäältä kuullut ja siitä arvannut hyvän saaliin löytävänsä. Riensi siis hyvillä mielin edellänsä, kunne pääsi aina haudalle, vaan kuinkas hämmästyikään, kun sieltä viulun vingutus koski hänen korvaansa. Kohta ymmärsi jo kuitenkin asian, sillä haudalle asti saattoi ihmisen jälet, ja siitä arvasi hän, että vanha ystävänsä Heikki Helisevä siellä nyt soitteli susille. Ei siis kaukaa viivytellyt, koska soiton surkea ääni Heikin kauheata tilaa todisti kylliksi, vaan alkoi vipustimellaan haudan sisusta tyhjentää. -- Niin sai yhden laulajista heti paikalla haudasta, ja kohta toisen ja kolmannen vaan ei huuto ja soitto vielä kuitenkaan tau'onnut, sillä haudassa oli aina seitsemän sutta, ja Heikki ei ennen soittamasta herennyt, kuin hän viimeisen näistä näki vivussa kimpuilevan. Silloin vasta huusi hän Pulkkiselle: "nosta veikkonen minutkin täältä, mutta hiljaa ja siivosti!" Sen tekikin toinen ja pelasti vanhan tuttavansa.

Näin ihmeellisesti säilyi Heikki Helisevä viulunsa avulla susilta ja soitteli vielä monissa tiloissa paremmillekin kuulijoille. Mutta haudassa olostaan ei hän mielellään puhunut, jonka vuoksi epäluuloinen kansa piti Heikkiä velhona ja tietäjänä, joka taika-keinoillansa oli sudet haudassa lumonnut. Tämä yleinen usko oli Heikille vahingoksi, sillä vanhat ystävänsä alkoivat tämän tautta välttää häntä ja pelosta ei monikaan enää ottanut Heikkiä soittajaksi.

Kuitenkin oli tämä Heikin susilta säilyminen tuiki luonnollinen tapaus ja todistaa vaan sitä, ett'ei ihminen vielä ole kadottanut alullista valtaansa luonnon ja eläinten ylitse, vaan että tieto ja taito tekee hänet luonnonki herraksi.

24.

Isäimme maa.

Kaunista ja suloa paikkaa on montakin maallamme ja varsinki on eteläisiä maita Luojan laupias käsi monen määräisesti siunannut. Vaan kaikista armaan aurinkomme valaisemista tienoista on kuitenki meille sulin ja armahin se, jossa eloon aukiavat silmämme päivän valoa ensiksi ihaelivat -- jossa ensimäisen lapsuutemme viatoin ikä sai kuluneeksi ja jossa vastaista tulevaisuuttamme toivomme koittavassa tuikkeessa aaveksimme.

Täällä on ne niityt, nurmet, joista lasna ensimäiset kukkaiset poimimme, täällä vanhinten ystävämme asunto, täällä rakkaiden vanhempaimme ja armasten omaistemme hiljainen leposia.

Tässä on se maa, jonka säännöt ja asetukset suojelevat elomme ja omaisuutemme ja jonka menestystä ja etua mekin voimamme mukaan ahkeroimme.

Kiittäkööt eli soimatkoot meitä maat muukalaiset, meille on omain kansalaistemme kiitos aina kuitenki arvollisin, heidän moitteensa kovin ja katkerin.

Yhteiset on heillä ja meillä niin kovan kuin hyvänki onnen kohtaukset, kuni saman perheen jäsenillä. Yhtenä heidän kanssansa notkistamme Herran huoneessa polvemme, heidän rinnallansa jaamme haudassa siamme ja heidän lastensa kanssa saavat vuoronsa jälellisemme niin ilonsa ja riemunsa, kuin surunsa ja kaihonsa jakaa ja vaihdella.

Kotimaamme menestys ja onni on samassa meidänki sillä sen eistyminen ei ole jonkun yksityisen mutta kaikkein kansalaisten yhteisessä nojassa. Kullekin heistä tulee kaikki kunnollista valtajärjestystä seuraavat edut ja oikeudet hyväksi, vaan sentähden juuri tulee heidän myöski sen yhteisiä kuormia kantaa ja kärsiä. --

Jos siis tahdot jäsenen lailla siihen kansaan kuulua, jonka keskuudessa synnyit ja eloon heräsit, katsoen siksi joksikin hyväksi, että sinulla on kotoinen maa, joka nautitsee sekä muiden kansain kunnioitusta, että omaa vapautta, ja pidät sitä seikkaa pyhänä, että kunnossa pysyköön ja säilyköön se, minkä kerran esivanhempasi kunnialla voitti ja paljolla työllä ja vaivalla aikaan sai, tulee sinun myöski kansallista eloa ja menestystä kaikin vointisi ahkeroida. Tämä on jokaisen velvollisuus; sillä perheet, seurakunnat ja kansat saavat yksityisistä alkunsa.

Elä halpana pidä ja väheksi omia voimiasi, epäilyksellä sanoen: "mitäpä voisinkaan yksinäni, kun ei muut kanssani yhdistyne? Mitäpä paraski pyyntöni hyödyttäisi, jos etupäässä muut kuitenki ainoastaan rakastavat itsiänsä? Minä yksin häviäisin ja toiset soimaten sanoisivat: ylistystä ja kunniaa etsien oli hän jalo ja harras isäinmaansa rakastaja olevinaan, vaan mikäs onkaan tästä nyt hänen palkkansa!"

Näin ken sanoo ja puhuupi, hän ei enää isänmaatansa rakasta. Joka muiden ihmisten päätöstä pitää isänmaansa etuja kalliimpana, hän ei kansalaistensa kunnioitusta pitemmältä ansaitse eikä kauemmin yhteistä hyvää harrastele, vaan pyytää omaa mitättömyyttänsä muiden kunnottomuudella peitellä.

Eistä sopua ja yhteiseloa kansalaistesi kesken ja koe maasi ja kansasi hengellistä kohennusta kaikin voimisi autella. Mitä ei lakien säännöt eikä parhaatkaan asetukset aina voi vaikuttaa, nimittäin kansan sisällistä parannusta ja kuntoa, sen saa yksityisten esimerkki paljoa helpommin aikoihin.

Hanki kaikesta tieto, mitä maasi miehet niin muinaisina, kuin nykyisempinä aikoina ovat omin vointinsa toimittaneet. Koe kotoisen valtasi järjestystä sekä kansasi ominaista luontoa oppia ja pyydä kunnossa pitää, mitä niissä näet hyvää ja kiitettävää.

Kansalaisissasi herätä tämän kautta rakkautta isäinsä maahan ja luottamusta itseensä. Tämmöinen luottamus synnyttää jalon uskalluksen, joka eroten turhasta kerskauksesta osoitakse siinä, että me ihmis-arvomme oikein tunnemme emmekä tahdo alemma vaipua entistä oloamme.

Elä kansasi arvoa alenna, jos siitä jotakuta muiden kansain suhteen puuttuisikin; eläkä omasi rinnalla muita kansoja kehu ja ylistele. Eri etunsa ja avunsa on kullakin kansalla ja niin on silläkin, jota sinä sanot omaksesi.

Kotimaasi la'it, asetukset ja tavat pidä arvossa ja kunniassa, sillä niissä ilmoitakse kansasi omituinen luonne ja henki kaikkein parhaite. Niinpä maasi ja kansasi sääntöjä seuraa ja tottele, vaikkapa joskus estäisivätkin omaa etuasi, sillä valtakunnan yhteinen etu on useinki toista, toista erään yksityisen.

Jossa Luojan taivasta tähtinensä ensi kertaa tähysit, jossa armaan äitisi lempeät silmät hellästi holhoi sun kehtoasi ja aikaiseen jo isäsi rakas suu mieleesi kylvi tiedon ja siveyden siemeniä, siinä on sulo ja suotu isäisi maa, jota tulee ja sietää sun armastaa ja lempiä.

Ja vaikka ei muuta olisikaan koko kotimaasi kohdalla, kuin synkkiä soita ja kolkkoja karia, ja siellä vaan köyhyys ja puute majailisi, on tämä kuitenki se seutu, joka sinulle on sulin ja kallihin kaikista.

25.

Lehmää vuohena myöjä.

(Suomalainen satu.)

Vähäisellä mökkipaikalla asui ennen vanhanläntä mies ja sillä oli poika. Heiltä kävi vuoden pitkään eläimen ruoka vähäksi, ja isä laittoi poikansa lehmää kaupalle kaupunkihin, jotta sen hinnalla sitte toisille eläimille syömistä saataisi. Poika läksi kulettamaan lehmäänsä ja tuli sen kanssa kaupunkiin, jossa hän nyt ensimäistä kertaa oli käymässä. Siellä tuli kaupungin kadulla kaksi nuorta miestä, hyvää koiranhammasta, häntä vastaan ja kysyivät: "minnekä, poika, viet vuohta?" -- Poika ei vastannut mitään, vaikka miesten puhe oli outoa hänestä, vaan luuli heidän pilkalla tätä sanovan, kun hänen lehmänsä oli laiha ja huononnäköinen, ja kulki heistä edellensä. Nämäpä olivat viisaita mielestänsä, kiersivät huoneiden ta'atse jälellensä ja tulivat uudestaan pojalle eteen, sanoivat toimessansa: "Ka, vuohta viet, poika, markkinoille, mikä vuohellasi hintana?" -- Poika, joka ei tuntenut kyselijöitä niiksi entisiksi, kävi arvelemaan asiata, miettien mielessänsä: "no, kuka tässä nyt oikeassa on, muutko ihmiset vai minä, kun kaikki tätä mun lehmääni vuohena pitävät?" Eihän kuitenkaan virkkanut kyselijöille mitään, vaan hosasi kuletettavaansa vitsalla, ja meni edellensä. Toisetpa eivät heittäneet asiata siihen, vaan juoksivat taaskin kartanoiden ta'atse jälellensä ja pyörähtivät kolmannesti eteen pojalle, tekivät hyvän päivän hänelle, ja sanoivat: "Ka, vuohtahan viet, poika kaupaksi, etkö myö tuota vuohtasi meille?" -- "No, vuohihan tämä taitaa ollakin, kun tätä kaikki ihmiset siksi sanovat," arveli poika viimeinkin, eikä jul'ennut asialta väitelläkään, sanoi: "no, kun ostaaksenne lienette, niin myön." -- Siinä tehtiin nyt kauppa. Miehet sopivat pojan kanssa hinnalta, ostivat häneltä sen lehmän vuohesta, ja läksivät matkaansa.

Miesten mentyä jäi poika seisomahan kadulle ja luki kaupassa saamat rahansa, miten ne olivat vähässä, niin alkoi jo katua kauppaansa, arveli: "lehmä totta oli kun olikin se mun kuletettavani, ja minä hupsu möin sen vuohesta!" Päälliseksi pelkäsi isäänsä, että hän vielä toria saapi, jos niin vähillä rahoilla kotiinsa tulee, ja alkoi tuumitella neuvoa, miten hän asiastaan selvän saisi. Tuosta luuli jo keinon keksineensä ja seurasi miehiä jälestä, astuen sinnepäin, jonne oli nähnyt heidänkin menevän. Siitä tuli hän torille, jossa markkinata pidettiin, ja näkikin miehet tässä häneltä ostamaa lehmää kaupittelevan. Poika katseli syrjästä heidän kauppaansa, ja näki vuohesta myömän lehmänsä nyt toisille tavallisesta lehmän hinnasta annettavan, josta älysi jo koko petoksen, arveli: "ahas, vai petitte te koiruudellanne minut, vaan katsokaahan enkö minä teitä vuorostani petä!" -- Sillä tuumalla meni lähimäiseen juomapaikkaan ja maksoi isännälle edeltäkäsin rahan, sanoi: "meitä tulee tähän kolme miestä vähän ajan päästä ryypylle tämän rahan edestä, minkä nyt saatte, niin minä kun lähtiessäni sitte lakkiani kohotan ja pyöritellen sitä kysyn, jos kaikki on maksettu, niin teidän pitää myöntääksenne." -- "Kyllä myönnän, kyllä," vastasi isäntä ja lupasi neuvon mukaan tehdäksensä; mutta poika kävi vielä kahdessa toisessa juomapaikassa ja maksoi juomiset edeltäpäin varoittaen isäntiä samatse kun ensimäistäkin, josta kulki takasi torille. Siellä oli nekin lehmän ostajat vielä, jotka keksittyänsä pojan, kohta tulivat hänen puheellensa ja kysyivät piloillansa, eikö harjakaisia lähtisi juomaan, kun niin väleen sai vuohensa myödyksi. -- "Ka, jos lähdemme," vastasi poika ja vei miehet lähimäiseen juomapaikkaan, jossa edeltäpäin oli isännälle rahan antanut. Siinä joivat, olivat aikansa ja mielivät poikkeen lähteä, niin kohotti poika lakkinsa, pyörittäen sitä kädessänsä, ja kysyi isännältä: "eikö se ole maksettu?" -- Isäntä vastasi: "jo hyvä vieras, jo se on maksettu!" -- Mitäs siitä; lähdettiin juomapaikasta yhdessä poikkeen, ja saatiin kaupungin katua astumahan, niin alkaa arvella ne nuoret miehet, että mitenkään se on jälki, kuin poika ei rahaa antanut ja se isännän mielestä oli maksettu. Eihän kuitenkaan rohenneet kysyä asiata, vaan kulkivat pojan kanssa edellehen, niin nähtiin taaskin juomapaikka muutamassa kohdin, ja poika sanoi toisille: "käykäämme tätäkin paikkaa ko'ettamassa, minkälaiset juomat tässä ompi!" -- No, sehän tuuma oli toistenkin mieleen, ja menivät kapakkaan yhdessä. Tässä oli poika niinikään jo edeltäkäsin käynyt rahaa maksamassa, eikä muuta, vaan käski isännän juomista tuomaan. Isäntä kun tunsi jo entuudesta pojan, kantoi viinaa pöydälle, ja miehet siitä taaskin ottivat ryypyt. Ryyppäämästä päästyä kääntyi poika sitte isäntään päin ja kohotti lakkiansa niinkuin viimeinkin, kysyi: "eikös se ole maksettu?" -- "No, se on maksettu," vastasi isäntä; ja miehet pojan kanssa läksivät kapakasta ja saivat yhtenä astumahan, niin sanoivat pojalle: "no, minkätähden sinä et tarvitse maksaa, kun sanot vaan: eikö se ole maksettu? josta he samassa sanovat: se on maksettu?" -- Poika vastasi: "tämä lakki on minulla niin onnellinen, että jos minä missä käyn syömässä taikka juomassa ja juomasta päästyäni kohotan tätä vaan ja kysyn: 'eikös se ole maksettu?' niin isäntä samassa vastaa: 'no, se on jo maksettu!'"

Tästä alkaa ne miehet pojalta ostella sitä semmoista lakkia ja kysyvät hintaa. Poika sanoi: "ei minun kävisi tätä myöminen, minä saan tällä elatukseni ja tulen hyvästi toimeen." -- Toiset ei heittäneet sillä, vaan pyysivät, puistivat vaan sitä pojan lakkia ostaaksensa. No, poika suostui kun suostuikin myömään sitä, ja sanoi: "no kolme sataa kun annatte, niin saatte hänet, hekää!" -- Toiset maksoivat ne kolme sataa mielellänsä ja saivat pojalta lakin. Siinä oli se kolmas juomapaikka lähellä, jossa poika jo edeltä oli niinikään rahaa antanut isännälle, niin sanoo siitä se poika nyt toisille: "te kun saitte mun lakkini, käykäämme tässä nyt harjakaiset juomassa, niin koetatte samalla myös lakkia." -- Miehet myöntyivät tuumaan, ja mentiin siitä kapakkaan, jossa juotiin taas yhtenä. No, kun aikansa siinä olivat, tehtiin lähtöä sitte ja nostettiin lakkia niinkuin ennenkin, kysyttiin: "eikös se ole maksettu?" -- "Maksettu se on, hyvät vieraat, maksettu," vastasi isäntä, kun oli maksun jo edeltä saanut, ja kumarteli nöyrästi.

Kapakasta päästyä erosi nyt se poika toisista ja kulki kotiinsa; vaan ne nuoret miehet saivat yhdessä kaupunkia käymään, hyvillänsä sitä, kun he hyvän kaupan sitä lakkia ostaessaan tekivät. Kävellessä sanoo sitte muudan heistä: "alkasipa nyt ruu'an halu olla, lähkäämme syömähän jonnekin." Se oli toistenkin mieleen semmoinen tuuma, ja menivät muutamaan ravintopaikkaan heti ja käskivät isännän ruokaa valmistella sekä juomaakin tuoda kaikenlaista. No, isäntä toimitti kaikki mielellänsä, ja miehet söivät, joivat siitä kyllällehen ja tarjosivatpa vielä muillekin syrjäläisille, ketä vaan sattui kapakassa olemahan. Siitä, kun olivat kyllänsä saaneet viimeinkin, mielivät isännälle suorittaa velkansa, ja vanhin mies kohotti sitä pojalta ostamaa laksia kysyen isännältä: "eikös se jo ole maksettu?" -- "Ei se ole maksettu," vastasi isäntä; "kukas sen olisi maksanutkaan?" -- Toinen kohotti uudestaan lakkiansa, pyöritti sitä mukulalle ja toiselle, ja kysyi taaskin kiivaasti: "eikös se ole maksettu?" -- Isäntä ei tuosta kuitenkaan ollut millänsä, vaan päätti vaan kovasti: "no, se ei ole maksettu?" -- Mitäs? kun ei muu auttanut, täytyi miesten massaa isännälle raha ja häpeissään lähteä tiehensä.

Siitä pulasta päästyänsä pitävät tuuman sitte keskenänsä, sanovat toinen toisellensa: "no, tekipähän poikakin meille lystin, jos lienemmekin häneltä lehmän vuohena ostaneet!" -- "No, emme me asiata siihen heitä," virkkoi muudan heistä, "pitäähän meidän pettäjätä rangaista." -- "Taitaisihan tuo sen ansaita," sanoi toisetkin, ja läksivät miehissä ajamaan poikaa jälestä saadakseen häntä käsiinsä.

Hyvän matkaa kaupungista maalle päin kulettuansa kuulivat jo muutamassa talossa, että siihen vähäistä ennen yksinäinen poika oli asettunut yöksi, joka oli vierashuoneessa nyt makaamassa. Talon vä'en puheesta arvasi miehet kohta, että tämä yövieras oli se heidän pettäjänsä ja läksivät neuvotusta huoneesta etsimään häntä. -- Tämä kun kuuli heidän tulevan ja arvasi mitä he hakivat, heittihe kipeäksi ja voivotteli, valitteli surkeasti. Toiset ei kuitenkaan tuota katsoneet, vaan muudan heistä löysi huoneen nurkasta sauvan ja löi sillä vuoteella makaajata selkään. Ensi kerralta ei poika liikahtanutkaan, toisesti lyötäessä vähäisen hievahti, vaan kolmannelta lyömiseltä kavahti jo seisahalle, hyppäsi lyöjällensä kaulaan, syleili häntä ja sanoi: "Voi, hyvä ystävä, minkä hyvän sinä teit tällä sauvalla lyödessäsi minua; minulle toisinaan aina tulee hyvin äkki tauti, josta en parane mitenkään, ell'ei joku tällä sauvalla paina taikka lyö mun ruumistani! Semmoinen kohtaus tuli minulle nytkin ma'atessani tässä ja olisin varmaan kuollutkin, ellette tulleet minua auttamahan; kiitoksia hyvät ystävät, avustanne!" -- Kuultuansa ja nähtyänsä, mitenkä kummallinen pojalla sauva oli, alkoi miesten tehdä sitä itselleen mieli, eivätkä enää muistaneet koko asiatansa; vaan alkoivat ostella pojalta sitä sauvaa, sanoivat: "etkö möisi tuota meille?" "Kyllä kaikitse tämän itsekin tarvitsisin," vastasi poika, "tämä, nä'et, on laatuansa semmoinen: vaikka mikä tulkoonkin kipeäksi, niin tällä kun painelee vaan vähäisen, se paranee siitä heti ja tulee terveeksi; vaan kun kolme sataa antanette, niin myön mä hänet kuitenkin hyvän ystävyytemme vuoksi." -- Miehet suostuivat hintaan, maksoivat pojalle ne kolme sataa, mitkä oli vaatinut, ja ottivat häneltä sen ihmeellisen sauvan, jolla sairaita kävi parantaminen, vaan epäilivät vähän kuitenkin kauppaansa, sanoivat: "mistäs tiedämme, ett'et sinä meitä nyt petä?" -- Siinä sattui nyt vanha sairas akka makaamaan samassa huoneessa niin poika sanoi miehille: "jos ette muutoin usko; niin tuossa akka potee vuoteella, lyökäähän sitä päähän sillä sauvallanne, niin sen nä'ette, eikö sauva paranna." -- "No, siitä sen nä'emme," arveli miehet, ja löivät akkaa sauvalla päähän, tokko tuo tuosta paranisi; vaan akka-raja kun vähissä hengin oli jo entuudesta, siihen heitti nyt viimeisenkin, ja kuoli. Miehille hätä käteen siitä; pelkäsivät pahan nyt perivän heidät ja valittivat asiataan pojalle, sanoivat: "no, minnekä me tämän nyt panemme, kun tämä räivä kuoli"! -- "Taisitte tavattomasti lyödä," vastasi poika, "kuoleehan ihminen, jos millä aseella lii'an kovasti lyöpi; ja mikäs nyt tulee, mies-parat, eteenne, ei muuta kun henki hengeltä vaaditahan; vaan mulle kun taas kolme sataa antanette, niin otan koko asian päälleni." -- "Ka, ota veikkonen," sanoi miehet, lukivat rahat pojalle käteen, ja menivät samassa koko talosta matkaansa, juosten minkä ennättivät kotiinsa.

Mitäs ollakaan; poika kun jäi kuolleen kanssa kahden kesken, niin otti akan käsipuolesta ja vei rantaan, jossa asetti hänet kivelle istumahan. Mitäs, eihän se kuollut siinä pysynyt, vaan kaatui kiveltä järveen. Poika silloin oli hätäytyvinään sitä ja juoksi talolta apua, sanoi: "nyt hyvä tuli, kun vanha mummo kuoli! Pyysi minua häntä rannalle viemään jäähyttelemäänsä, ja istuutui kivelle, niin siitä kaatui järveen ja kuoli." -- Talon isäntä, joka pihalla sattui olemaan ja siitä oli nähnyt, kuinka mies akka-vainaata käsipuolesta talutti, luuli toisen puheen todeksi, ja vastasi: "elä ole hätäissäsi, kuollut se olisi mummo-rukka kohta kumminkin, mitäpä siihen; kiitoksia vaan, hyvä vieras, kun vanhukselle viimeisen avun annoitte!" -- No, siitä ei miehelle sillä tavoin tullut mitäkään. -- Sen pituinen se.

TOINEN OSAKE.

Opettavaista.

1.

Maailman rakennus.

Maa, jolla me ihmiset asumme, ei ole kuin aivan vähäinen osa koko maailmasta, taikka kaikesta siitä, minkä Jumala luonut on. Yhdenlaisia palloja, kuin on meidän maamme, löytyy taivaan avaruudessa lukemattoman monta, joista useampikin on suurempi meidän maatamme. Selkeänä talvi-iltana keksii heitä silmämme summattoman paljouden, vaan kun ovat sangen etäällä maastamme, näyttää meistä, kuin ne vaan olisivat pienoisia, valkeita pilkkuja eli etäällä tuikkivia tulia. Tästä jo arvaamme näiden pallojen olevan hyvin suuria, sillä muuten emme semmoisen matkan päästä heitä ollenkaan näkisi. -- Me sanomme heitä tähdiksi.

Kaikista tähdistä näyttää meille _aurinko_ suurimmalta. Sen säteet ampuvat halki ilman meidän maatamme kohdin, halkaisevat ja lämmittävät sitä sekä vaikuttavat monenlaista hedelmällisyyttä sen pinnalla. Auringon jälkeen taas osoitaksen kaikista silmin keksittävistä tähdistä _kuu_ meille suurinna. Tämä tähti valaisee myös säteillänsä maan palloa; vaan sen loiste ei ole niin kirkas ja raju, kuin auringon, eikä levitä mitään lämpimyyttä. Se suuri ja sinertävä ilma-ala, jota me sanomme _taivaaksi_, on juuri se ääretöin avaruus, jossa aurinko, kuu ja lukematointa tähteä asuupi. Kaikkia näitä tähtiä sanotaan myös _maailman kappaleiksi_, koska ne yhteensä tekevät koko maailman.

Aivan pieni siis on meidän maamme, jos vertaan sitä koko _maailmaan_. Aurinko yksinänsä on jo miljoonan ja neljä sataa tuhatta kertaa isompi _maata_. Se ei säteillänsä valaise ja lämmitä ainoastaan meidän maatamme vaan monta muutakin maailman kappaletta, jotka samoin kuin meidänkin maamme, kiertävät sen ympäritse. Tämmöistä aurinkoa kiertäviä maailman kappaleita taidamme useampia selvästi nähdä taivaalla; ja oppineet tähtien-tutkijat tietävät luvunlaskulta tarkkaan määrätä, kuinka kaukana kukin heistä on auringosta, kuinka pitkä matka heillä on kierrettävänä ja kuinka kauvan he sillä matkallansa viipyvät. _Merkuurio_, joka kaikista näistä on aurinkoa lähinnä, kiertää sen ympäri 88:ssa päivässä ja rientää puolen viidettä peninkulmaa sekunnissa, joka vaan on silmänräpäyksen aika. Meidän maamme joka on etempänä auringosta ja siis tekee pitemmän matkan, tarvitsee 365 päivää ja 6 tiimaa auringon ympäri kiertääksensä, mutta sillä aikaa on hän 333,000 peninkulmaa kulkenutkin, joka jo on hirmuinen väli. Tällä matkalla on kuu hänen alinomainen kumppalinsa ja seuraa häntä luopumatta. Se on meitä kaikista taivaan kappaleista lähinnä ja on kuitenkin meistä 35,000 peninkulman päässä! Kaikkein etempänä auringosta on näiden tähtien joukosta _Neptuuno_, joka matkallansa aurinkoa kiertäessä viipyy 218 meidän vuottamme. -- Tykin kuula lentää nopeasti, vaan tarvitsisi kumminkin 25 vuotta ennättääkseen auringosta maahan, vaikka hän tavallista kyytiänsä kulkisi.

Niitä taivaan kappaleita, jotka niinkuin meidän maamme kiertävät aurinkoa ja saavat valonsa siitä, sanotaan yhteisellä nimellä _kierto-tähdiksi_. Että nämä ovat meidän maamme kaltaisia, että niissä myös vuoroilee vuoden ajat sekä yö ja päivä, ja että niissä samoin kuin meidänkin maassamme on maata ja vettä, se on varma; jonka tähden myös on luultava niissä löytyvän eläjiä. -- Muut lukemattomat tähdet taivaalla näkyvät suurimmaksi osaksi olevan aurinkoja taikka semmoisia tähtiä, joilla on oma loistonsa ja jotka niinkuin meidän aurinkomme, valaisevat muita pimeitä taivaan kappaleita, Kaikkia näin itsestään loistavia tähtiä sanotaan _kiintonaisiksi_. Meidän aurinkomme on siis kanssa tämmöinen _kiinto-tähti_, mutta luultavasti muita suhteen sangen pieni. Sillä kuinka me voisimme näitä muita kiinto-tähtiä nähdä, jotka kuitenkin ovat verrattoman etempänä meistä, kuin meidän aurinkomme, jos eivät olisi sitä paljoa suuremmat?

Tätä kaikkea kun ajattelemme, niin emmehän taida olla maailman jaloa rakennusta ihmettelemättä emmekä ylistämättä sen voimaa ja viisautta, joka kaikki nämä ihmeet loi! --

2.

Maasta ja sen asukkaista.

Puhellessamme maailman rakennuksesta tulimme jo havaitsemaan, että maa, jolla asumme, koko maailmaa suhteen on sangen pieni, vaikka sillä jo itsellään on kokoa kyllä. Mimmoinen taas maa muutoin on muodoltaan, sitä ei heti silmämme havaitse, me kun maan pintaa emme näe, kuin vähäisen alan vaan kerrallaan ja se meitä itsiämme on liian lähellä. Sen kuitenkin tiedämme, että kaikkea maailmassa kuvailee jotenkin tarkasti hänen varjonsa; ja kulia kappaleella esimerkiksi on ympyräinen varjo, se on itsekin tämän varjonsa muotoinen. Niin taitaa siis maankin muodon hänen omasta varjostaan arvata, ja mimmoinen hänen kuvansa on, semmoinen maa itsekin on muodoltaan. -- Varmaan olette jonkun kerran kuulleet kuun pimenemisestä puhuttavan; kukaties olette semmoisen tapauksen jo itsekin havainneet. Kuussa nähdään silloin aina musta ympyröinen pimenne, joka tulee siitä, että maa aurinkoa kiertäessään sattuu sen ja kuun välille, jonka tähden hän pimeän varjonsa heittää kuun pinnalle, joko kokonaan eli vaan osaksi. Tästä nyt, että maan varjo kuussa näkyy ympyräisenä, tiedämme sen, että hän itse on ympyräinen taikka kerän kaltainen, jota todistaa moni muukin seikka varsin selvästi. Senpä tähden maan ympäri saattaakin kulkea ja sitä niinkuin kerää kierrellä. Jos esimerkiksi itää kohdin alkaisimme kulkea ja pitäisimme yhtä suuntaa yhä, niin viimein lännestä palaisimme siihen, kusta läksimme. Tätä matkaa ei kuitenkaan käy jalkasin tehdä, sillä sitä tulisi neljättä tuhatta peninkulmaa ja päälliseksi olisivat vedet, vuoret sekä muutkin vastukset esteenä; mutta laivalla on jo useinkin maan ympäri purjehdittu ja purjehditaan uudellensa yhä.

Vaikka maa muodoltaan näin nyt on ympyräinen, ei sen pinta kuitenkaan ole ihan tasainen. Siinä kohoaa siellä täällä vuoria ja kukkuloita, mutta korkeimmatkin heistä ovat maata suhteen niin vähäisiä, että sen päällä eivät tunnu enemmän, kuin pikkuinen hietajyväinen sylenpaksuisen pallon pinnalla; sillä maan paksuus on 1193 Suomen peninkulmaa. Tämä mahdotoin pallo kulkee samoin kuin muutkin kiertotähdet auringon ympäri ja tätä tehden on sillä kahtalainen liikunta. Pyörähtää muka pallin tavalla ympärinsä ja rientää yhtaikaa aurinkoa kiertäen edelleen. Ympärinsä pyörähtäminen tapahtuu lännestä itään 24 tunnissa, jota aikaa sanomme vuorokaudeksi, ja tämän vuoksi vaihettelee meillä valon ja pimeyden aika; sillä näin pyöriessään kääntää maa vuorottain molemmat puoliskonsa aurinkoa vasten ja hänestä pois taas. Maan lännestä itään pyörähtäminen tekee myös sen, että näyttää meistä, kuin aurinko ja kaikki taivaan tähdet kulkisivat toisin, taikka idästä läntehen. Ja koska maa liikkuu ja me hänen kanssa, niin on silmistämme myös, kuin aurinko kulkisi ja maa olisi alallaan yhdessä kohdin, samoin kuin soutajasta näyttää, kuin saaret ja niemet kulkisivat hänen ohitsensa, vaikka nämä paikkansa pitävät ja vene vaan liikkuupi.

Maa-pallon joka puolella asuu ihmisiä kussa vaan maata on, vaan tätä ei sen pinnalla ole, kuin kolmanneksi osaksi, kaikki muu on _vettä_. Tätä taas ei vaan jokiloissa ja järvissä ole, mutta maan ympärillä juoksee joka haaralla suuret _valtameret_, joissa vesi on suolaista. Isompia maita näiden vesien keskellä sanomme _mantereiksi_ ja ja'amme heidät viiteen suureen eri osaan, jotka nimeltänsä ovat: _Euroopa, Aasia, Afrikka, Amerikka ja Austraalia_.

Näissä maan-osissa yhteensä elää noin 1000 miljoonaa ihmistä, jotka niinkuin tiedämme kaikki ovat yhdestä parikunnasta si'inneet. Myöhemmin on kuitenkin sekä ilman laatu ja elatuskeino että muutkin syyt heissä vaikuttanut monta muutosta, niin että asujamet maan eri tienoilla nyt paljonkin eroavat toisistaan. Ne, joilla on sama muoto ja luonnonlaatu sekä yhteinen kieli ja yhteiset lait ja tavat, luetaan yhteen _kansaan_ kuuluvaksi, ja tämmöisiä kansoja on maanpinnalla lukemattoman monta, joita ei kaikkia vielä tunnetakaan. Kuitenkin on monta yhtäläisyyttä erityistenkin kansain välillä ja varsinkin niiden, jotka yhdessä maan-osassa asuvat. Euroopassa asuvilla kansoilla on useammalla _valkea iho_, suora, pitkäksi kasvava tukka, sievä, muodosta ulkoneva nenä ja mustat eli siniset silmät. Sitä vastaan on useammilla Afrikan ja Austraalian kansoilla _musta_, sametti-siliä iho eli karva, kähärä villainen tukka, leveä nenä ja paksut, punaiset huulet. Me sanomme näitä _Neekeriläisiksi_ yhteisellä nimellä.

Aasian asukkaat taas ovat enimmiten iholtansa _kellanruskiat_ ja Amerikan alkuperäiset asujamet _vaskipunaiset_. -- Melkein kaikissa tienoin maata on täysikasvuisen ihmisen koko puolen kolmatta kyynärää eli vähäistä enemmän. Mutta hyvin pohjaisissa maissa, joissa talvea kestää pian kaiken vuotta, kitistyy ihmisen ruumis ja käypi kylmästä kokoon, niin että harvoin kasvaakaan kahta kyynärää korkeammaksi. Tämmöisiä ovat nykyiset Lappalaiset, mutta luultavasti olivat hekin ennen etelämpänä eläessänsä isompikasvuisia. -- Siellä täällä tavataan mahdottoman isoja ihmisiä, jotka ko'oltansa ovat neljän kyynärän korkuisia ja vielä päällekin. Tämmöisiä sanotaan jättiläisiksi. Kuitenkaan ei kokonaista jättiläis-kansaa maailmassa missään löydy. Niin isoja ihmisiä ei kasva, kuin silloin tällöin sattumalta.

3.

Maasta ja sen tuotteista.

Ilma kuin ei kaikissa tienoin _maata_ ole yhtäläinen mutta muutamissa maissa on kaiken vuotta varsin vari, muutamissa kovin kylmä, toisissa taas pysyy kummankin vaiheella taikka lieto taikka lauhkea; niin ei maakaan yltänsä ole yhtä viljava. Kuitenkin on kullakin maakunnalla ne viljat ja aineet, jotka sen asukkaat toimeen tullakseen tarvitsevat. -- Kaikkea, mitä maa asujillensa tarjoo ja tuopi, sanotaan yhteisellä nimellä _maan tuotteiksi_. Nämä taas ovat monenkin laatuisia, jonka tähden ne toisistaan eroittaakseemme kolmeen isompaan lahkoon ja'amme, joita sanomme _luontokunniksi_. Sitä myöten kuuluu nyt kaikki, mitä maalla elää ja on, toiseen taikka toiseen näistä luontokunnista, jotka nimeltänsä ovat: _eläin-kunta, kasvain-kunta ja kivi- tahi kivennäis-kunta_.

Ne maat, joita asuu sivistyneet kansat, tuovat runsaasti kaikenlaisia viljoja ja varsinkin elon-aineiksi sopivia kasvuja; sillä asujamet viljelevät maatansa kaikella ahkeruudella. Toiset tienoot taas ovat juuri näitä viljoja vajaalla, joko siksi, että maa ei laatuansa ole kasvavaista, eli siksi, että sitä asukkaat hoitavat huonosti. Mutta sen siaan ovat nämä tienoot semmoisilta tuotteilta rikkaita, joita luonto lainaa itsestään, niinkuin kaikenlaista metalli-ainetta, rakennuksiin käytettävää kiveä, suolaa, puuta, metsää ja muuta semmoista. Tämän tautta ovatkin asukkaat maan eri-tienoilla nähneet itselleen etuisaksi viedä oman maansa liialliset tuotteet muihin vieraisin maihin vaihettaakseen sieltä semmoisia aineita, joita he kotonansa kaipaavat, vaan joita näissä maissa on ylen kylläksi. Näin on alkuansa erityisten kansain kesken _kaupankäynti_ syntynyt ja alettu kaikenlaista tavaraa maasta maahan kulettaa, joko vetämällä maitse, eli laivoilla meritse.

Myös on viisas Luoja niin säätänyt, että kukin maakunta tarjoo ne viljat ja elatus-aineet, jotka sen asukkaille ovat ilman ja luonnon laadun suhteen sopivimmat. Tuiki pohjaisissa maissa, niinkuin esimerkiksi _Lapissa_, kussa talvea kestää pitkältä, on ilmankin laatu kehno ja kasvamatoin. Tosin on sekä näistä tienoin sangen vari sen vähän aikansa, minkä sitä kestää ja on, ja maan viljat hyötyvät varsin välehen, mutta useimmiten panee heidät kylmyys ja halla ennenkuin täydeksi tuleutuvat. Kasvaimet siis eivät yksinänsä elättäisi asukkaita, vaan mitä heiltä tämän puolesta puuttuu, sen täyttää metsänkäynti ja kalastaminen; sillä vedet ovat täällä kalakkaita ja metsät riistalta rikkaita. Ahkera metsänkäynti pitää näillä Pohjanmailla myös ihmisen ruumiin alati viriänä ja riistan nahkaiset suojelevat sitä kovassa kylmässä. -- Tavallista karjaa ei näillä tienoin hoideta, vaan sitä vastaan pidetään paljon _poroja_, joista on Lappalaisille sama hyöty, kuin on meille lehmistä, hevoisista ja muista kotieläimistä. Nämä porot, joita myös peuran nimellä elää väljällä metsässä, täyttävät hoitajansa kaikki tärkeimmät tarpeet, vaatimatta kuitenkaan suurta huolenpitoa. Sillä porot syövät parhaastaan _jäkälää_ ja sammalta, ja tämän ruokansa kaivavat he talvellakin itse lumen alta kavioillansa. Naaras-puolet, joita eri-nimellä sanotaan _vaatimiksi_, lypsävät runsaan ja lihavan maidon, ja heidän lihansa on ruuaksi hyvänmakuista. Mutta poroa ei Lappalainen pidä vaan lehmänänsä; hän käyttää sitä hevoisenkin asemesta ajaakseen, johon työhön tämä eläin hyvästi soveltuukin: sillä hän on kestävä ja kulullensa joutuisa. Poro, näet, ei astu paljon milloinkaan, vaan juosta hölköttää pian kaiken matkansa, jota hän päivässä tekee aina puolen toista kymmentä peninkulmaa. Lapin reki taikka _ahkio_ on näöltään kuin keskeltä katkenneen veneen keula. Tämä taas on joko avonainen eli etupäästä hylkeen nahalla katettu, jolloin sitä ei ahkioksi sanotakaan mutta eri-nimellä _pulkaksi_.

Tätä paitse on vielä poroista monta muutakin etua. Niiden nahkaisista valmistaa Lappalainen kaikki vaatteensa, niinkuin turkit, kengät ja muut monenlaiset peittehet. Heidän sarvistaan saadaan kaikenlaisia aseita ja koristuksia, heidän luista tehdään veitsiä, lusikoita ja neuloja. Suolista sitä vastaan ja suonista valmistetaan jänteitä ja köysiä, ja kavioista koverretaan pienempiä astioita ja kuppia. Niin on näillä Pohjan perillä tämä ainoa eläin asukkaiden kaikki hyvyys ja tavara.

Tuiki toisenlainen on sitä vastaan eteläisten kansain elanto. Joissa tienoin kesää kestääpi kauan ja ilma on lämmin ja vari, siellä on maakin viljava ja sen tuottamat hedelmät ovat mehukkaita ja viileitä. Myös on näissä maissa enemmän eläimiä, kuin muualla, ja nämä ovat isoja ja väeltään vahvoja, niin että kuuman ilman monia vaivoja jaksavat sietää ja kärsiä. Niinpä on _Elehvantta tahi Elehva_ noin seitsemän kyynärän korkuinen, ja pituudelleen vielä isompi; mutta vaikka hän näin on ko'oltansa mainio, kulkee hän kuitenkin noin kymmenen peninkulmaa päivässä ja kantaa selässään kokonaiset tornit miehineen päivineen. -- Joissa taas maa on hyvin kuiva ja kasvamatoin, ja matkaaja aukeita hietakankaita samotessaan vasta matkain päästä kuivettuvan lähteen tapaapi, niinkuin Arapiassa ja monessa muualla; siellä elää Luojan säännöstä _Kameli_. Tämä kummallinen eläin tulee aina 14 päivää toimeen juomatta ja rientää yhdeksän peninkulmaa päivässä kuumimmallakin helteellä, kantaen selässään noin 60 leiviskää.

Ylen kuumissa maissa ei kuitenkaan ihmiset ole niin voimakkaita ja työssään uutteroita, kuin jossa lämpö on kohtuullinen, sillä alituisessa lämpimässä raukeaa ja veltostuu heidän ruumiinsa. Mutta tämän vuoksi onkin heillä semmoiset maat asuttavina, että ne itsestään kasvavat kaikenlaista viljaa ja elon ainetta. Talvesta ei ollenkaan tiedetä; mutta luonto on täydessä elossaan alati. Metsä ei milloinkaan muuta muotoansa, vaan pysyy aina yhtä vihantana, keto kantaa kaiken vuotta kauniita kukkaisia, ja maa tuopi yhä uusia viljoja antaen sadon satonsa perähän. -- Niin on kullakin maalla omat etunsa, oma luonto ja laatunsa.

4.

Ajan luku muinaisina aikoina.

Se jokapäiväisessä elannossa niin useasti kysyttävä kalu, jota kelloksi sanomme, on nykyisinä aikoina usiammalla miehellä. Jopa monesti kantavat pienetkin pojat uuria lakkarissa. Mutta harvat heistä lienevät sitä mietiskelleet, milloin ja miten tämä kone on aikaan saatu ja keksitty. Uurimaakari se kellon tekee, sen nyt tietää jokainen; vaan onkos aina löytynyt uurin seppiä. Eipäs olekaan, peräti kaukaisina aikoina ei ajan kulua osattu määrätä muusta, kuin auringosta ja sen muuttuvasta tilasta taivaalla. Tämä seikka, että aurinko päivän pitkään näkyi yhä eri kohdalla taivasta ja siitä seuraava siimeiden vaihteleva pituus ja koko johdatti vähitellen _tiima-lautojen_ tekohon. Tämmöisiä patsaan nenässä pidettäviä tiimamittaria pidetään siellä täällä maan seuduissa vieläkin. Kenties olette, nuoret lukiat, tämmöisen laitoksen jo itsekin nähneet ja tiedätte miten siihen nähden luku saadaan tiimain kulusta. Vaan jos tämäkin keino oli keksitty, niin ei siitä kuitenkaan apua ollut muuta kuin päivän aikana auringon paistaessa, yön seutuna ja pilvisellä säällä ei aikaa tämän avulla voitu kuitenkaan määrätä. Tietääkseen siis kaikin ajoin päivän kulun tarkoillensa, täytyi ihmisen miettiä semmoisen koneen mielessään, joka pysyi alinomaisessa yhdentasaisessa liikkeessä ja jollakin joko nähtävällä eli kuultavalla merkillä osoitteli ajan juoksua päiväkaudessa. Muutamat vanhan ajan kansat olivat jo aikaiseen tämäntapaisen koneen keksineet. Niin saivat kiinalaiset veden avulla tämmöisen rakennuksen aikoihin, ja tätä heidän keksimäänsä kellon laitosta sanotaankin sentähden _vesi-uuriksi_. Sitä varten tehtiin ympyräinen astia, jonka pohjaan jätettiin pieni pyöreä reikä, ja tämä asetettiin tyhjänä toiseen isompaan astiaan, joka oli vettä täynnänsä. Veden tästä alimaisesta astiasta juostessa toiseen pienempään siinä olevasta rei'ästä, painui tämä vähitellen aina alemmaksi ja sai sillä tavoin ajan kulun määrätyksi. Länsi-Aasiassa taas sanotaan Babylonilaisten puolestaan saman keinon keksineen. Heidän kauttansa teki vesi-uurit Perssialaisten _Kyyros_-nimisen kuninkaan aikana Vähässä Asiassa asuville Kreikkalaisille tutuksi ja sieltä sitte muullekin maailmalle. Niin lähetti aikakirjoja myöten vuonna 390 jälestä Kristuksen Itä-Kööttiläisten kuningas Teodorikki Burgundian kuninkaalle Gundobaldille semmoisen vesi-uurin lahjaksi, joka osoitti kuun ja auringon kulun. Arvattavasti lienee tekijä tähän vesi-uuriin laittanut varsinaiset pyörät, joita veden tipunta liikutteli. Yhtä laatua oli sekin kellon laitos, jonka Arapialainen hallitsija, mainio _Harun al Raschid_ vuonna 809 lahjoitti Saksalaisten kuninkaalle _Suurelle Kaarlolle_. Tämä kello oli metallista tehty ja osoitti tiimain juoksua sillä tavalla, että sen alla seisovalle lautaiselle kunkin tiiman päästä niin monta pienoista rauta-kuulaa putosi, kuin tiimaa oli kulunut päivässä. Vaan ei sillä kaikki. Näiden kuulain tähän langetessa tuli pienistä kellon kupeessa löytyvistä ovista aina ihmisen kaltaisia puu-muodostuksia, jotka vuorokauden viimeissä hetkenä palasivat kelloon takasi, sulkien ovet jälestänsä. Tätä varten oli kelloon rakennettu veden avulla liikkuva pyörä, joka avasi ne ovet, joista niin miehet kuin kuulat tulivat näköisälle.

Kuitenkin oli nämä kellon laitokset vielä monen puutteen alasia. Kesän aikana näet lämpimästä joko väljenee eli kuivahtaa vesi ja talvella taas jäätyy se piankin. Senvuoksi käytettiinki jo muinaisina aikoina tämmöisiin rakennuksiin hienoa hiekkaa veden asemesta. Sillä tuiki kuivana ollen juoksi tämä helposti pienestäkin astian lävestä. Kaadettiin siis hiekka kahteen keskenänsä yhdistettyyn soikeapäiseen lasipulpakkoon, ja sen yläpuolisesta lasista alapuoliseen juostua, kumottiin koko näin laadittu _hiekka-uuri_ toiselle päällensä. Mutta nämä uurit osoittivat ainoasti yhden tiiman juoksua ja olivat kunkin hetken päästä aina toiselle päällensä pystyyn pantavat. Semmoisia _tiima-lasia_ nähdään tavallisesti vieläkin saarnastuolilla kirkoissamme. Vaan tämmöiset ajan mittarit olivat vielä kuitenkin vaellinaisia eivätkä semmoisinaan täyttäneet tarvista, jonka tähden vielä oli uusi keino ihmis-järjen keksittävä, ennenkuin ajan kulusta voitiin saada tarkka ja täydellinen tieto.

5.

Nykyisten kellojen keksintä.

Vasta ikään puhuimme sanaisen niistä keinoista, joiden kautta ajan kulua muinaisina aikoina ko'ettiin määrätä, tosin olivat nämä kaikki vielä puutteellisia eivätkä semmoisina täyttäneet tarvista. Mutta niiden kautta kiihtynyt keinollisuus koki yhä uusia neuvoja mietiskellä kellojen parantamiseksi, ja niin keksittiin vihdoinki _rattailla käyvät kellot_, joihin ei hiekkaa, ei vettä eikä edes päivän paistetta tarvittu vaan joita piti liikkeessä alati vaikuttava, tasainen voima.

Tämä väsymätöin voima saatiin aikaan siten, että kellon laitokseen toimitettiin erityiset painot taikka luodit, jotka panivat kellossa löytyvät, toisiinsa koskevat rattaat liikkeelle. Tämmöisiä _luoti-kelloja_ käytettiin jo ennen vuotta 1000 jälkeen Kristuksen, vaikka niiden ensimäistä keksijätä ei vieläkään tunneta. Mitä vanhimpia senlaatuisista kelloista on tiettävästi se, minkä vuoden 996 paikoilla teki Ranskalainen munkki _Gerbert_, joka sittemmin hallitsi paavina II:n _Sylvesterin_ nimisenä. Nämä kellot osoittivat kuitenkin ainoasti viisareilla tiimain kulua, vaan eivät niiden määrää ilmoittaneet lyömällä. Tämä keino keksittiin vasta myöhemmin. Vuonna 1344 valmistettiin Paduan kaupungissa Italian maalla ensimäinen torni-kello sitä laatua, ja vuonna 1370 kutsutti Ranskan silloinen kuningas Saksan maalta mainion _Heinrich von Wich_-nimisen kelloinekijän joka valmisti Pariisin kaupungille ensimäisen isomman lyömä-kellon ja asetti sen kuninkaallisen palatsin tornihin. Saksan maalla taaskin oli tämmöinen kello tiettävästi ensiksi Augsburgin kaupungissa, jossa mainitaan semmoisesta noin vuoden 1364 paikoilla.

Sen puolesta oli kuitenkin vielä nämäkin kellot vaellinaisia, ett'eivät _heilurin taikka pendelin_ puutteessa käyneet tarkasti. Tämän niin tarpeellisen koneen keksi Fiarensialainen luonnon tutkija _Galilei_ (1564-1642), joka kirkossa heiluvaista kynttilä-ruunua katsellessansa tuli sen tajuntaan, että pendelin joka heilaus kestää yhtä kauan ja että sen pituus määrääpi sen, jos hän heiluu hitaammin eli joutuisammin. Tämmöinen heiluri asetettiin nyt sillä tavoin kelloonki, että siihen saatiin erityinen yhä tärisevä hakainen joka sitä alati piti liikkeessä.

Tuosta alettiin nyt kellojen rakennusta yhä siistiä ja sievennellä, kunne opittiin tekemään ko'olleen niin pieniä, että niitä voi kantaa lakkarissa. Tämmöisiä _lakkari-kelloja_ valmisti ensiksi eräs Saksalainen, nimeltään _Pietari Hele_, Nyrenberg'in kaupungissa noin vuoden 1500 paikoilla. Ne olivat aluksi suuria ko'oltansa ja piammastaan munan muotoisia, jonka vuoksi heitä sanottiinki _Nyrenbergin_ muniksi. Vähitellen alettiin heitä kuitenki tehdä aina sievempiä, kunneka meidän aikonamme saadaan jo pienoinen kello sopimahan sormuksen kantaanki.

6.

Luonnon ihmeitä Islannin saarella.

Islanti on pohjimmainen Eurooppaan kuuluvista saarista ja kylmyytensä vuoksi tuskin puoleksikaan asuttu, sillä suurimman osan hänen alaansa peittää ikuinen lumi ja jää. Mutta juuri näillä poloisilla pohjan perillä havaitsee tarkka tutkia varsin merkillisiä luonnon ihmeitä.

Viljaa ei saarella kasva paljon ensinkään ja kaikki leiväksi tarvittava jauho on muualta tuotava. Samoin on ruohokasvaimetkin hyvin harvinaiset ja eräs sammallaatu on piammastaan asukasten ainoa elatusaine. Ennen vanhaan oli saari paljoa viljavampi, mutta viime-aikoina ei maaviljelys ole ollenkaan tahtonut menestyä. Tätä muutosta luullaan ajo-jäiden vaikuttamaksi, jotka vuosittain Tammikuussa tulevat itä-tuulen puhaltaessa Islannin ranteille, ilmoittaen lähestymisensä jyryllä ja paukkeella. Näistä täytyy nyt kaikki meren lahdet ja selät saaren seutuvilla ja usein koko merikin aina etäälle. Toisinaan tulee nämä jäät suurina, useinki 300 jalan korkuisina vuorina toisinaan taas pienempinä lohkareina, joiden paksuus aina kuitenkin on vähimmäksi puolentoista kyynärää, jos ei enempi. Jäävätkö nämä ajojäät nyt kauaksi sulamatta, tulee heidän kauttansa niin kova ja ankara pakkainen, että ihmiset sekä elävät ovat vilusta kuolla. Vaan jos äkkiä sulavat, niin hävittää siitä syntynyt tulva maat, rannikot avaralta, ja hevoiset, lampaat ja muut eläimet, jotka tulvanalaisilta laitumilta eivät saa ruokaansa, näkee nyt sääliksensä useinki vilusta väristen seisovan suurissa laumoissa ja hädissään pureksivan toisiansa, kunne voimattomuudesta viimeinki vaipuvat. Muutamain viikkoin perästä, tavallisesti Maaliskuussa, lähtevät ajojäät taaskin liikkeelle, yhtä hirveällä paukkeella ja jyrinällä kuin tullessaanki.

Ihmeellisenä vastakohtana maan pinnalla vallitsevalle kylmälle on sen sydämessä näillä tienoin raateleva tuli. Kovimman rajunsa osoittaa se saaren monissa tuli-vuorissa, joista erittäinki _Hekla_, vaikka hän ko'oltaan ei ole suuri, riehuvaisen raivonsa tautta on merkillinen. Hyväksi onneksi ei hän kuitenkaan kovin useasti näytä hirmuansa, vaan sitä kauhiampi on voimansa koska se kerran ilmoitaksen. Hänen tuleen syttyessä näyttää kuin seutuvilla olevat jäävuoretkin pyytäisivät tämän jalon ilmiön hirveyttä suurennella. Sillä vähää ennen, kuin Hekla alkaa tulta suihkuta, halkiavat ja särkyvät nämäkin aina kauhealla jyrinällä; jonka ohessa ilma käypi tuiki kylmäksi, vaikka sitä vastaan maan pinta tuntuu ihan kuumalta.

Näin ennustaiden ärjähtää jo Hekla itse hirveällä äänellä. Hänen sisuksestaan kuuluu kauhea ryske ja rytinä, jota seuraa eräitä kovempia paukauksia. Tämä hirmuinen jyry, joka kuuluu aina yhdeksän peninkulman päähän, ennustaa vaan uutta kauheutta; sillä kohta sen jälkeen leimahtaa tuli vuoren aukeasta kidasta. Sitä seuraa musta, sakea savu, josta salaman tapaisia valkeita ja suuria tulipalloja sinkoilee ylös taivaalle. Vuoren suusta lieskaavassa tulessa tanssii lukematoin paljous kaikenlaisia kiviä, joita tulen voima usein lennättää monen peninkulman päähän, ja siinä sivussa valuu vuoren kidasta tulinen, kiehuva koski, joka kanssaan kulettaa suuria kallion lohkareita. Vihdoin valahtaa vuoresta laava, joka on velliksi sulanutta kiveä ja samassa tupruaa tulen kanssa tuhkaa niin paksulta, että siitä useinki kirkas, valkoinen päivä monen peninkulman laajalta muuttuu pilkkoisen pimeäksi. Tämmöisen laavavirran maalle levetessä, jäähtyy ensiksi päällimäinen pintansa ja kovettuu kohvaiseksi kuoreksi, jonka alla virta valuu edellensä yhä. Näin syntyy sulan kiven jäähdyttyä suuria laava-luolia, joita sitte Islantilaiset käyttävät eläimille navetoiksi.

Yhdenlainen vuori on _Katlegja_. Se ei tosin tulta usein suihkuta, vaan sitä rajumpi on silloin riehunsa. Niin rajusi hän varsinki vuonna 1750 erinomattain julmasti. Syttymistään ennustava maantäräys halkaisi tienoilla olevat jäätunturit ja lennätti heistä lohkareita aina mereen asti. Mikä jälelle jäi, sen sulatti tulensa ja vaikutti rasittavia vesitulvia. -- Intoonsa nousseen vuoren jyske ja jyry oli niin hirveä, että koko saaren pelättiin häviävän. Sitä paitse tärähteli maakin kauheasti. Itse vuori syyti suustaan oikeata raetta, jossa oli hietaa ja tuhkaa sisällä. Toisinaan taas lenti monen naulan painavia, kuumia kiviä sen kidasta taivaalle ja niiden seurassa lukemattomia ilmassa hajoavia tulipalloja. Tämä kaikki oli vielä kuitenki vähäistä. Mutta äkkiä leimahti nyt hirmuinen tuli-patsas vuoresta ja levitti semmoisen liekin, että näytti, kuin olisi koko taivas tuleen syttynyt. Ilmassa sähisi alinomaa kirkkaasti tuikkivia tulia ja niistä levisi semmoinen loiste, että keskellä yötä oli yhtä valoisa, kuin muulloin päiväsydämellä.

7.

Ukosta kuussa.

Keskustelu.

Muutamana iltana istuivat Elsa ja Antti kotitupansa ikkunassa, haastellen niitä näitä keskenänsä. Virkkoi tuosta nyt pieni Antti sisärelleen Elsalle: "näetkö, Elsa, kuinka kauniisti kuu kumottaa taivaalla ja tuolta puiden lomasta aina pilkistelee tänne, juurikuin silmänsä etsisi meitä? -- Lähtekäämme ulos, niin saamme häntä tarkemmin katsella!"

Siihen suostui Elsa mielellään, ja yhdessä menivät siitä nyt kuuta katsellakseen pihalle, jossa sanoi veljelleen Elsa: "hyvin kuu tänään näyttääkin suurelta ja kauniilta! Tiedätkö Antti, mikä olento eli kappale kuu oikeastaan ompi?"

_Antti_: "Enkä tiedä. -- Miksi häntä itse arvelet?"

_Elsa_: "Ompahan muotonsa ikäänkuin ihmisen naama mun mielestäni."

_Antti_: "Minusta on hän pikemmin sen suuren juuston näköinen joka on tuolla äitimme aitassa."

_Elsa_: "Voi mitä haastelet! Etkös näe, että hänellä on silmät, nenä ja suu, niinkuin vanhalla ukolla ikänä?"

_Antti_: "Ja vieläpä partakin päälliseksi; -- nyt sen vasta havaitsen! Niinkuin sanot, on hänellä toimastaanki ihmisen muoto ja pianpa kyllä on naamansa juuri semmoinen, kuin setämme Samulin."

_Elsa_: "Niinpä kyllä! kuu on muodoltansa vanha ukko, niinkuin Samulikin, mutta tiedätkös kenenkä setä kuu sitte on? Sehän olisi lysti tietääksemme! -- No, tuossapa ikään tulee meidän vanha setämme, kysykäämme häneltä."

Lasten nain haastellessa oli vanha Samuli sattumalta lähestynyt heitä, ja kohta kysäsi Elsa: "näetkö, setä, ukko kuussa, kuinka toimessaan hän istuu tuolla tähtien joukossa?"

_Setä_: "Näen lapseni; tässä olen ikään häntä katsastanut."

_Elsa_: "No, eikös ole ihme, kuinka hän sinne on istumaan päässyt? Totta lie hän kauvan jo siellä istua kököttänyt, koska näyttää niin vanhalta ukolta. Vaan tiedätkö sanoa, kuka ja kenenkä setä hän on?"

_Setä_: "Kuu on jokaisen setä, ken siksi vaan tahtoo häntä omistella,"

_Elsa_: "Kuinka sanoitte, että kuu on jokaisen setä? miten se on mahdollista?"

_Setä_: "Totta puhuen ei kuu hyvät lapseni ole kenenkään setä eikä mikään ukko, niinkuin luulette."

_Elsa_: "No, ompaan sillä nenä, silmät ja suu ihan selvällensä, niinkuin teilläkin setäni."

_Setä_: "Vaikka vielä, mutta hänellä ei ole muuta ruumista, niinkuin hyvästi näette."

_Elsa_: "Niin on kyllä, ett'ei hänellä ruumista ole, eikä hänestä sitte lienekään ukoksi! Vaan mikäs kummitus hän sitte on, koska hänellä kuitenkin on muoto, kuin ihmisellä?"

_Setä_: "Hän on ilman avaruudessa vierevä taivaan kappale, niinkuin meidän maamme ja muut lukemattomat tähdet taivaalla."

_Elsa_: "No, jos niin on, miksi hänellä on ihmisen silmät, joita ei ole toisilla tähdillä?"

_Setä_: "Ne pimenteet kuussa, jotka näyttävät meistä ikään kuin ihmisen muodolta, eivät ole muuta kuin suurempia syväyksiä ylhäisempäin paikkain välillä, kenties yhdenlaisia, kuin maalta löytyvät laaksot, notkot ja alangot. Sillä kuu, niinkuin muutkin taivaan kappaleet, on suuri, ympyräinen pallo; mutta samoin kuin maa ei hänkään pinnaltansa ole aivan sileä ja tasainen, vaan kuussa niinkuin meilläkin vaihtelee vuoret, laaksot ja lakeudet."

_Antti_: "Mikäs mainio voima näin mahtavan pallon ensin sai ilman avaruuteen heitetyksi?"

_Setä_: "Sama väkevä ja voimakas käsi, joka auringon, maan ja kaikki taivaan tähdet asetti ylhäisille aloillensa ja samassa määräsi, mitä rataa heidän kunkin oli kulettava, nimittäin: Herra, kaiken löytyvän Luoja."

_Elsa_: "Ah, kuinka Hän siis lienee jalo ja voimallinen."

_Setä_: "Jumala on kaikessa jaloutta jalompi ja kaikkea voimaa väkevämpi, niin ett'ei ihmis-järki taida täydelleen käsittää Hänen töitänsä."

_Antti_: "Ja koskas Luojan käsi kuun tuonne ylhäälle kiidätti?"

_Setä_: "Alussa aikojen kohta jälkeen maan luomisen kertoo Pyhä Raamattu."

_Elsa_: "Mistäs aineesta hänen Jumala ensinnä sai?"

_Setä_: "Jumala, hyvät lapseni saapi, ja tekee, minkä Hän tahtoo, tyhjästä. Ettekös ole lukeneet Raamatussa, että maailma on Jumalan sanalla valmistettu ja että kaikki, mitkä näemme, ovat tyhjästä tehtyjä?" (Hebr. 11: 3).

_Antti_: "Mistäs syystä kuu vuorotellen nousee ja alenee taivaalla?"

_Setä_: "Uskollisen toverin tavalla seuraa hän alati maatamme kiertäen sitä vähää vaille 13 kertaa vuodessa, ja kullakin semmoisella matkalla viipyy hän 27 päivää ja 8 tuntia, jota aikaa sanotaan kuukaudeksi."

_Elsa_: "Onkos kuussa minkäänlaisia asukkaita?"

_Setä_: "Sitä on vaikea tarkoilleen määrätä. Uskottava on kuitenkin, sielläkin löytyvän jonkunlaisia eläjiä, Vaikka luultavasti ovat eriluontoisia, kuin maalla asuvaiset, koska tähtien tutkijat eivät sano kuussa ilmaa ei vettä löytyvän."

_Elsa_: "Ah, jospa kuitenkin voisi kuussa käydä sen ihmeitä katsomassa!"

_Setä_: "Se on mahdotointa! Kaikki, mikä maahan kuuluu, on siihen myös sidottuna. Etkös havainnut äsken, kun veljesi toverineen heitteli koppia, kuinka koppi viskattaissa kiipesi ylhäälle, mutta aina taaskin lankesi maahan? Niin palaavat kaikki maan pinnasta eroitetut kappaleet siihen tasasi, sillä maalla on erinäinen voima, joka vetää lähellä löytyvät olennot tykönsä."

_Elsa_: "Entä jos ihmisellä olisi siivet, tottahan sitten voisimme kuuhunki kohota?"

_Setä_: "Eipä kumminkaan. Maan ympärillä on, niinkuin tiedätte, ilmaa monen peninkulman paksulta ja tätä ilma-määrää ulomma ei voi mikään maasta loitota. Koska nyt linnutkin ovat maahan kuuluvia, täytyy heidän jäädä tämän piirin sisälle. Tosin saattaa monikin heistä lentää hyvinkin korkealle, vaan ei kuitenkaan etemmälle, kuin maallista ilmaa kestää ja on; viimein täytyy heidän kumminkin maahan laskeutua."

_Antti_: "Mistä kuu saapi kauniin, kirkkaan valonsa?"

_Setä_: "Kuulla ei itsellään ole valoa, vaan se tulee hänelle auringon säteistä, jotka ensinnä sen pintaan paistavat ja siitä heijastavat meidän maahamme, samoin kuin päivän säteet taitaa peilin lasiin satuttaa ja siitä sitte toiseen, varjossa olevaan paikkaan johdatella."

_Antti_: "Mutta kuu ei aina ole yhdenlainen, vaan muuttaa muotonsa; mikä tähän on syynä?"

_Setä_: "Se että aurinko vaan puoleksi aina valaise häntä. Koska siis kuu määrätyllä matkallansa sattuu samalle puolelle kuin aurinko, taikka maan ja auringon välille, niin emme voi nähdä hänen valaistua puoltansa, joka on aurinkoon päin. Toista pimeätä puolta, joka on meitä kohdin, ei taas silmämme eroita, ja siksi emme koko kuuta silloin tiedä olevan. Tähän aikaan sanotaan kuuta syntyväksi. Vaan koska siitä taas kuu kulkiessaan siirtyy vähän syrjemmä, alkaa hänen valaistu kylkensä meille vähitellen länsi-taivaalla näkyä, kunne hän matkallansa tulee iltaan toiselle puolelle aurinkoa vasta-päin, jolloin häntä sanotaan _täysikuuksi_, sillä nyt on koko hänen valaistu puolensa maata kohdin ja näkyy meille täydellisesti. Siitä alkaa taas valaistu kylkensä vähitellen kääntyä maasta pois, kunne kuu jälleen joutuu maan ja auringon välille ja hän meille on näkymätöin."

_Antti_: "Kulkeeko kuu aina yhtäänne päin."

_Setä_: "Kuu kulkee aina itää kohdin taikka vasemmalta kädeltä oikealle, tosin näyttää meistä, kuin kulkisi hän idästä länteen, vaan tämä ulko-näkyinen liikunta syntyy siitä, että maa itse on liikkeessä."

_Antti_: "Onkoon pitkältä kuuhun täältä meidän luotamme?"

_Setä_: "Luetaan sinne noin 36 tuhatta peninkulmaa, joka kuitenkaan ei sen matkan suhteen ole suuri, mikä täältä on aurinkoon ja muihin taivaan tähtihin."

_Antti_: "Vieläkö setä muuta tietäisi kuusta tarinoita?"

_Setä_: "Tietäisin kenties jotakuta vieläkin, niinkuin kuun pimenemisestä ja muusta semmoisesta, vaan jääköönhän kuu tällä kertaa jo alallensa."

_Antti ja Elsa_: "Niinpä jää hyvästi nyt _ukkonen kuussa_! Ehkä toiste vielä joskus yhteen yhdymme."

8.

Androklon leijona.

Rooman muinoin voimakas kansa, joka jalon väkensä kautta kerran oli lukematointa vierasta kansaa valloittanut ja heitä tahtonsa jälkeen hallitsi, oli vähitellen itse turmeltunut suvustansa ja alullisesta luonnostaan luopunut. Heiltä on kadonnut se vahva miehuuden henki, jonka nojassa koko heidän suuri ja mainio voimansa oli, ja ennen vapaudestaan niin arkoja Roomalaisia piti nyt itsevaltaiset, monestikin mielettömät keisarit kovassa, ihmisluontoa alentavassa orjuudessa. Vähän suretti enää epäsukuisia Rooman asukkaita mikään muu, kunhan vaan hallitsijansa huolesta saivat vaivatta ja helposti jokapäiväisen elatuksensa ja heillä alati vaan oli uusia huvituksia tarjona. Erittäinkin rakastivat he semmoisia väen koetuksia, joissa taikka miehet miehiä vastaan tappeli, taikka taas orjat eli pahantekijät pakoitettiin sotimaan hirmuisten metsä-eläinten kanssa. Sitä vasten oli heillä erityinen tappelukenttä eli teaatteri, sirkus nimeltänsä. Tämä oli suuri ja komea, soikeanpyöreä rakennus, jonka ympärillä kohosi istuimia useammassa rivissä perätysten, niin että siihen yhteensä mahtui aina neljättä sataa tuhatta henkeä. Mutta itseänsä tappelukenttää kaarti joka kulmalta korkea rautainen aita, ett'ei katselijoille olisi haittaa ja pelkoa siinä telmävistä pedoista.

Niin oli kerrankin Roomalaiset keräytyneet tämmöistä huvitustappelua katsastamaan, jossa pahantekijäin ja syynalaisten täytyi metsäpetojen kanssa taistella. Näitä julmia eläimiä oli tätä varten hankittu suuri joukko; mutta kaikkein hirmuinen heistä oli kuitenkin eräs leijona, jonka mahdotoin koko, lainehtiva harja ja julma ärjyntä yhdellä aikaa sekä kauhistutti että ihmestytti näkijöitä. Nyt laskettiin muudan mies taistelukentälle. Häntä vastaan karkasi kohta leijona yhdessä hyppäämässä, mutta luokse tultuaan pysähtyi hän äkkiä, kävi kesyksi ihan ja läheni miestä niinkuin ystäväänsä. Mies tuskin hirvesi katsoa eteensä, odotti vaan kuolemataan, mutta leijona ei vahingoittanut häntä, heilutti vaan häntäänsä niinkuin koira, joka hyväellen tervehtii isäntäänsä, ja nuoli hänen käsiä ja jalkojansa. Keksittyään tämän tointui mies vähitellen peloistansa ja alkoi tarkemmin katsastaa leijonata. Sen tunsikin tuosta ja alkoi puolestaan nyt ilolla häntä hyväellä. Tämän soi leijona mielellään ja näytti ikäänkuin iloitsevan, että hänet viimeinkin oli tunnettu.

Tämä outo ja erinomainen tapaus ihmestytti kaikkia katselijoita. Kokountunut kansa taputti käsiänsä osoittaakseen suosiollista mieltänsä, ja keisari Kaligula, joka itse sattui olemaan läsnä, käsketti leijonalta säilyneen miehen luoksensa, kysyen häneltä, ken hän oli ja millä ihmeellä hän leijonan vihan oli masentanut.

"Orja olen ja Androklo on nimeni," vastasi mies. "Isäntääni olin seurannut Afrikkaan, jota hän maaherrana hallitsi; vaan kun minua siellä alkoi tavattomalla kovuudella kohdella, niin luovuin vihdoinkin hänestä ja karkasin. Koska kuitenkin koko maakunta oli isännälleni kuuliainen, en uskaltanut likitienoilla missään viipyä, vaan pakenin isäntäni vihaa välttääkseni Liipyan erämaihin, jossa päätin jotenkin itse päättää päiväni, ell'en siellä voisi elatustani saada ja säilyttää vaivaista henkeäni. Keskellä aukeiden hietakankaiden keksinkin aution tuvan, johon polttavaa päivän paistetta pakenin. Mutta tuskin olin päässytkin tähän, kun suojapaikkaani lähestyi sama leijona, jonka ystävyys minua kohtaan teitä on ihmestyttänyt. Luola, jossa piileskelin, oli hänen asuntonsa ja hän lähestyi sitä valittavalla huudolla. Tästä arvasin, että hän oli kipeä eli haavoitettu, mutta pelosta pistäydyin minä luolan perimäiseen pohjukkaan, ett'ei hän minua keksisi, ja kädet, polveni vapisivat. Kohta kuitenkin keksi minut leijona piilostani, tuli luokseni ikään kuin anoakseen apua ja nosti mun syliini käpälänsä. Tähän näet oli orjantappurasta tarttunut piikki, jonka nyt varovasti sain otetuksi; ja kun leijona ei siitä vihastunut, puristelin vielä haavan ympärystä, että märkä sai vuotaa pois, puhdistin sitte haavan, kuten parhaite voin ja käärin vaatetta sen ympärille. Siitä lienee leijona tuntenut kivussaan huojennuksen, sillä rauhassa laskeutui hän maahan ja nukkui siihen, jättäen minun syliini kipeän käpälänsä. -- Aina siitä päivästä asuimmekin yksissä sitte, eläen yhdessä majassa ja yksillä ruu'illa. Leijona kävi metsällä uutteraan ja toi kotiin tullessaan osan aina mullekin saaliistansa. Sen lihan kuivatin nyt auringon paisteessa, kun ei muuta kypsytys-neuvoa ollut, ja nain sain kauvan aikaa eläneeksi. Mutta viimein kävi tämmöinen elanto kuitenkin ikäväksi, ja leijonan muutamasti metällä ollen, luovuin luolastani ja sain taas autoja maita samoamaan. Kauvan en kuitenkaan saanut näin vapaana kuleksia; sillä jo kolmantena päivänä tavoitti minut sotamies-joukko, josta muudan tunsi minut karanneeksi orjaksi. Kohta sain taas kahleet kaulaani, ja minut saatettiin laivalla tänne, jossa tulin entisen isäntäni valtaan. Tämä tuomitsi minut kuolemaan, koska hänen luotaan olin karannut, ja niin tulin tänään tälle taistelukentälle, jossa jo viimeistä hetkeäni odottelin. -- Luultavasti on leijona kohta erottuamme joutunut vankeuteen, ja koska nyt taas tapasi minut, tahtoi hän kostaa entistä hyvää tekoani ja jätti minut henkihin."

Tämä orjan kertomus tuli vähässä aikaa yltänsä tutuksi, ja kokountunut kansa vaati julkisella huudolla Androklolle vapautta ja pelastusta kuolemasta. Nämä suotiinkin hänelle, ja päälliseksi sai hän leijonan lahjaksi. Sen kanssa kulki Androklo sitte Rooman kaupungin katuja, kuni ainakin toverinsa seurassa. Kansa heitti hänelle sivuitse kulkiessa aina jonkun rahaisen ja hyvitti leijonankin mieltä kukilla ja kaikenlaisilla koristuksilla, joita hän suuresti näytti rakastavan. Ja missä liikkuikin Androklo ja hänen leijonansa, juoksi tämä puhe suusta suuhun kansassa: "tuossa kulkee se leijona, joka ihmistä hoiti ja kohteli ystävän tavalla, tuossa se mies, joka kerran leijonan paransi!"

9.

Suomen Sisiliskot ja Käärmehet.

I.

Eräänä kesä-iltana tuli Junualan taloon nuori opistolainen, laukku selässä. Hän meni pirttiin ja pyysi yösijaa itselleen. "Ainahan toki lienee suojaa vieraanki varaksi," vastasi isäntä. Opistolainen riisui nyt laukun selästään ja istui penkille. Emäntä puolestaan kävi ruokaa laittamaan ja isäntä kysyi tupaan tulleelta: "mistäs kaukaa ja millä asialla tämä vieras on?" -- "Olenpahan," vastasi vieras, "tullut Helsingistä tänne maan-seutuihin tutkiakseni maan luontoa, eläviä, kasvuja ja muita Jumalan luomia."

_Isäntä_: "Apteekkiinko niitä taas nyt ostetaan? Kyllä muistan isä-vainajani siitä puhuneen, että täällä hänenki aikoinansa oli _Turusta_ käynyt apteekki-herroja, jotka kokoilivat käärmeitä ja muita matoja, viedäkseen niitä kaupunkiin, koska heistä siellä hyvä hinta silloin maksettiin. Vaan kuinkas kävikään Mikkolan Matille. Muudan näistä herroista oli sanonut Pietarissa maksettavan kymmenen kolikkaa sittisontiais-kapasta, ja Matti rupesi näitä eläviä nyt uutterasti teiltä, laitumilta poimemaan, eikä kaiken kesää muuta tehnyt, kuin vaan sontiaisia keräsi, luullen sillä tavoin pian rikastuvansa. Koska viimeinki oli heitä muutamia tynnyrimääriä ko'onnnt, vei hän syksyllä sitte saaliinsa Pietariin, jossa meni parhaasen apteekkiin ja tarjosi tavaransa kaupaksi. Nähdessänsä Matin myytävät, myhästyi apteekin isäntä nauramaan, vaan kuultuansa Matin pyytävän tavarastansa kymmenen kolikkaa kapasta, suuttui apteekkari, luullen Matin sitä pilkalla sanovan, ja ajoi hänen kiireimmittäin ulos apteekkihuoneesta. Nyt vasta havaitsi Matti-parka toisen narrin olleensa ja kulki häpeissään tyhjällä kukkarolla kotiinsa."

_Opistolainen_: "Kyllä on mahdollista, että ennen aikaan on kauppaa käyty madoillakin ja tehdäät sitä varsinki ulkomailla vieläkin muutamilla; vaan en minä sitä vasten ole tänne tullut, enkä eläviä ja kasvuja täältä hae, heistä hyvää hintaa saadakseni eli niillä pettääkseni ketään, mutta ainoasti tarkempaa tietoa heistä saadakseni, että tuntemaan tulisin, minkälaatuiset niin elävät, kuin kasvut ovat täällä Suomessamme. Kenties voisin heitäkin tutkimalla tuottaa jotakin hyötyä maallemme; sillä eihän Jumala tyhjän tautta ole luonut maailmaan mitänä."

_Isäntä_: "Olisikos sitte kaikista metsässä ja kedolla löytyvistä elävistä ja madoista jotakin hyötyä?!"

_Opistolainen_: "Niin on kyllä, ett'ei koko maailmassa mitään tavata, jolle ei hyödyttävä toimensa olisi määrätty."

_Isäntä_: "Olisiko esimerkiksi noista ilkeistä sisiliskoistakin minkäänlaista hyötyä. -- Eihän ne muuta te'e kuin vahinkoa ihmiselle ja jos kaksi-haaraisella kielellään saavat ketä pistellä, niin vieläpäs kuoleman tuottavat hänelle."

_Opistolainen_: "No semmoista se on! Tietämättömässä tyhmyydessään nurkuvat ihmiset Jumalan ihmeellisiä rakennuksia luonnossa. Täten saavat he kaikkein viattomistakin luontokappaleista julmia otuksia ja epäluulossaan pelkäävät ja vihaavat he semmoisiakin eläviä, joista ei ole mitään vahinkoa."

_Isäntä_: "Suokaa anteeksi, herra Maisteri, että tointanne katsoin niin halvaksi ja sitä pilkalla puhelin; kyllä nyt jo ymmärrän, että olette viisas ja taitava mies. Pyytäisin siis, että minulle tarkemmin selittäisitte noiden meidän talonpoikaisten mielestä niin ilkeiden sisiliskojen luontoa."

_Opistolainen_: "Mielelläni minä sen voimani mukaan olen teille selittävä. Suomessa löytyy kahdenlaatuisia sisiliskoja. Toinen laji heistä on hoikempi ja vikkelämpi, toinen paksunläntäisempi ja varreltansa lyhempi. Edellimäinen asuu yltänsä kivikko- ja koivikkomaalla, jälellinen parhaastansa hieta-perällä. Näitä kumpaakin pitää kansa aivan syyttä vaarallisena, koska eivät niin kovasti taida hampaillaan purra eli kielellään pistellä, että haavoittaisivat ihoa. Sisiliskon kieli on muka pehmeä kuin pumpulinen lanka ja hampaansa niin pienet, ett'ei se niillä voi vahinkoa tehdä, jos kuinka koettaisi."

_Isäntä_: "Kuka tuon niin tarkkaan tietääpi?"

_Opistolainen_: "Kun ette muuten asiata uskone, olen minä sen kieltämättömästi todistava. Tänne tullessani satuin juuri sisiliskon löytämään metsästä, ja se on minulla tässä tuohitötterössäni tallella. Katsokaa nyt omin silminne!"

"Elkää, hyvä herra, päästäkö sisiliskoa astiasta!" huusi isäntä säikähtyen, "se tulee mun päälleni."

_Opistolainen_: "Kyllä minä sen kiini pidän, elkää ollenkaan peljätkö. Tässä sen nyt näette."

_Isäntä_: "Niinpä toimastaan. -- Tietäjä te kyllä lienettekin."

_Opistolainen_: "Asiasta en tahdo väitellä, jos tietäjän nimellä tarkoitat niitä, jotka eivät epäluulon suvaitse järjellisiä asioita hämmentää ja häiritä. Sitä en kyllä tahtoisi minäkään suvaita, sillä se on Jumalata vastaan synti, että Hänen luomiansa kappaleita ja olentoja kaiketta syyttä halvennamme."

_Isäntä_: "Mitäs tuohon voipi, kun kaikki kerran ovat tottuneet sisiliskoja ja heidän kaltaisiansa pitämään vahingollisina otuksina."

_Opistolainen_: "Näettehän te, ett'ei tämä ketään vahingoita. Eihän tuo koetaksaan purra eli pistellä."

_Isäntä_: "Kyllähän tuon näen, ja toden sanoakseni ei sisilisko koskaan vielä ole minua eikä tieten muitakaan purrut eli pistänyt."

_Opistolainen_: "No, miksi häntä sitte pelkäätte."

_Isäntä_: "En tiedä tosiaankaan. Vaan kyllä sen nyt selvästi näen ja oivallan, ett'ei sisiliskot voi mitään pahaa tehdä, vaikka tahtoisivatkin. Tohtisin minäkin nyt vaikka ottaa hänet käteeni. Antakaas tänne tuo elävänne." -- Tällä puheen sai isäntä sisiliskon käteensä, ja sanoi nauraen: "Voi kuitenkin, kuinka tuo typeryydessämme useinki hulluja olemme! Minäkin jo vanha, ijällinen mies olen kaiken ikäni näitä sieviä ja sukkeloita eläviä vihannut, -- jopas kuni ruttoa pelännyt. Nyt vasta häpeällä havaitsen, kuinka lapsellinen olen ollut ja vielä kukin on, joka sisiliskoja pitää ilkeinä ja vahingollisina elävinä. Kiitoksia siis neuvostanne, hyvä Maisteri. Vaan eihän ainakin voine mitään hyötyä olla tämmöisistä otuksista, josko ei kyllä vahinkoakaan?"

_Opistolainen_: "Kyllä niistä on hyötynsä, vaikk'ei monikaan uskoisi. Ne elävät parhaastaan kärpäsistä sekä muista syöpäläisistä, joten maasta hävittävät monta vahingollista elävätä. Muutamissa etelä-maiden tienoissa pidetään varsin sitä vasten sisiliskoja huoneissa, joista tappavat kärpäsiä, russakoita ja muita pahantekijöitä. Tätä tehdessään osoittavat he erinomaisen sukkeluuden. Olen minäkin toisinaan pitänyt sisiliskoja muutamia kuukausia huoneessani, jolla aikaa niin kesyiksi kävivät, että tulivat kärpäisiä syömään omasta kädestäni. Ruu'an puutteessa voivat he sillä väliin elää aina kolme viikkoa ja vielä kauemminki syömättä; eikä sekään ole sisiliskolle haitaksi, jos häntä jostakin syystä keskestä katkiaisi, sillä kohta kyllä kasvaa hänelle uusi häntä."

_Isäntä_: "Kyllä niin näkyy tosiaankin olevan, kuin sanotte, ett'ei Jumala mitään ole luonut, josta ei jotakin hyötyä olisi. -- Hupaista kyllä olisi, jos vielä joutaisitte niitä, näitä minulle selittämään, niinkuin käärmeiden luontoa esimerkiksi. Vaan tänään on myöhäinen jo, ja varmaan olette matkastanne väsyksissä. Olkaa siis hyvä ja käykää levolle. Mutta mielelläni soisin, että muutaman päivän luonani viipyisitte, niin saisimme jatkaa tänään alottamaa puhettamme."

II.

Aamulla taaskin yhdessä ollen jatkoivat isäntä ja opistolainen eileisen pakinansa ja vieraalleen sanoi edellinen: "oikein oli lystiä kuulla eileisiä mietteitänne sisiliskoista ja heidän luontonsa laadusta. Lupasitte tänään puhua käärmeistäkin sanaisen, ja tuopa tosin olisi hupaista, sillä mielelläni haluaisin näistäkin elävistä saada tarkempia tietoja, etten turhaan pelkäisi heitä, niinkuin tähän asti olen sisiliskoja pelännyt."

_Opistolainen_: "Käärmeitä on Suomessamme kolme erityistä laatua, nimittäin _vaskikäärme_ (anguis fragilis), _vesikäärme_ (coluber natrix) ja _kyy-käärme_ (vipera berus). Näistä ei vaskikäärme ole vähääkään vaarallinen ja vesikäärme samote, sillä hän on aivan myrkytöin; mutta kyykäärmeellä on myrkkyä hampaissa. -- Vaskikäärme, joka on hoikin ja pienoisin kaikista eikä meidän maassamme kasva, kuin kolmen korttelin pituiseksi, ei ole niin suomuinen, kuin muut käärmehet, ja nahkansa on harmaan ruskea. Hampaansa laitokset taas ovat semmoiset, ett'ei se niillä voi purra eikä ihon puhki pistellä. Sentähden elääkin hän ainoasti pienistä pehmeistä etanoista ja madoista eikä ketään vahingoita, sillä hänellä ei missään ole myrkkyä. Muuten on hän sangen hidas kulullensa eikä voi väleen paeta, jonkatähden hänet ihminen metsässä eli maantiellä tavatessa helposti saa hengeltä. Jos joku häntä hätyyttää, ei hän ollenkaan te'e vastusta, vaan ojentaa ruumiinsa suoraksi, ja on silloin niin hauras, että katkiaa tuiki helposti."

_Isäntä_: "Mutta sanotaanhan juuri vaskikäärmeen suutuksiin tullen olevan ilkeimmän kaikista eikä ainoasti purevan hampaillansa vaan vielä hännälläänki pistelevän."

_Opistolainen_: "Niinkuin jo sanoin, ei vaskikäärme voi ihmiselle tehdä mitään pahuutta. Että hän pistäisi ja purisi on vaan tyhjää lorua."

_Isäntä_: "Tulee kyllä tässäkin asiassa uskoakseni teitä, koska eilein niin selvästi todistitte, ettei sisiliskotkaan tee mitään ilkeyttä; mutta minkäs tapaisia ovat sitte muut käärmehet?"

_Opistolainen_: "Vesikäärme on kaikkein isoin Suomenmaan käärmeistä ja kasvaa toisinaan aina kahta kyynärää pitkäksi. Äkkinäisen on vaikea sitä kyykäärmeestä eroittaa, mutta vesikäärmeellä on litteämpi pää sekä kaulustan nahka sen juurella väljempi, ja vihaansa nousten puhaltaa hän tämän kaulustansa pussiksi, että näyttää kuin olisi hänellä korvat ikänä. Myös on hänellä suulaen takana valkeita pilkkaisia. Paraite eroittaa vesikäärmeen kuitenki siitä, että hänellä on ymmyrkäinen silmäterä, mutta kyykäärmeellä soikea. Ylipäätään on kaikkein myrkyllisten käärmeiden silmäterä soikea, (niinkuin kissalla); vaan myrkyttömillä silmäterä pyöreä. Vesikäärme, joka rakastaa vetisiä maita, uipi toisinaan järvissäkin ja asuu tunkioilla ja navetoissa. Ennen pidettiin sitä pyhänä elävänä, kuni vieläkin pääskyä, ja lehmiä lypsettäissä pantiin aina astiallinen maitoa käärmeellekin, koska luultiin sen karjalle tuovan onnea ja menestystä. -- Muutamissa ulkomaissa syödään näitä niinkuin muitakin käärmeitä ruokana, vaan Suomessamme ei liene kukaan vielä tätä keinoa koitellut."

_Isäntä_: "Hullukos tuota koittaneekaan!"

_Opistolainen_: "Syövätpään muissa maissa sammakoitakin kernaasti, ja pitäähän herrasväki Suomessakin sieniä herkkunansa."

_Isäntä_: "Vain ei vesikäärme sitte olisikaan myrkyllinen. Olen kuitenki sanottavan kuullut, että hän toisinaan nousee vihaansa ja useinki puree heinäväkeä, varsinki vetisillä niityillä."

_Opistolainen_. "Kyllä se tosin toisinaan pureskelee, vaan tästä tulevat haavat eivät ole vähääkään vaaralliset, sillä vesikäärmeellä ei ole minkäänlaista myrkkylaitosta suussansa."

_Isäntä_: "No, mitkäs käärmeet sitte ovat myrkyllisiä?"

_Opistolainen_: "Meidän maassamme on kyykäärme yksinään myrkyllinen. Se asuu tavallisesti kivikkomailla ja on vesikäärmettä pienempi ja heikempi. Myös on päänsä kaitasempi sekä niskansa hienompi. Kyykäärmeillä on milloin harmaampi, milloin mustempi nahka, jonkatähden on syyttä luultu heitä olevan monta eri laatua. Kaikki käärmeet muuttavat pari kertaa vuodessa nahkansa, jonkatähden usein löydetäänki käärmeen nahkoja risukoissa ja murroissa ulkona metsässä. Kyykäärmeellä on myrkkylaitos hampaissa ja sen haavat ovat vahingoittavia."

_Isäntä_: "Niin, suustaanhan sen sanotaan myrkkyä syleksivän, jos ketä tahtoo turmella."

_Opistolainen_: "Ei se juuri ole sylkemistä. Kyykäärmeellä on ylä-leuvassa kaksi pitempää ja kaksi pienempää hammasta, ja näiden juurella on vähäinen myrskyrakko, johon juoksee hienoinen reikä näistä hampaista. Kun nyt käärme ottaa purrakseen, litistyy hampaiden juurella oleva rakko leukaluuta vasten; jolloin myrkky samassa reiän kautta juoksee hampaiden tekemiin haavoihin ja siinä paikassa saastuttaa ja turmelee veren ihmisen ruumiissa."

_Isäntä_: "No, mitäs vasten sitte käärme syleksii, jos ei hän sillä mitään toimita."

_Opistolainen_: "Käärmeillä, niinkuin muillakin elävillä on suussa sylky-rauhaiset, ja näistä vuotaa syleksi sanottava aine, joka elatuksen suhteen on kullekin elävälle aivan tarpeellinen. Kaikessa, mitä eläimet syövät, on muka yhdenlaisia aineita, kuin itsensä elävän ruumiissa. Koska ruoka on syötynä, jääpi siitä ruumiisen ne aineet, mitkä sille ovat tarpeelliset, mutta elatukseksi kelvottomat mätänevät, kadoten ruumiista pois. -- Saadakseen ruu'asta ne aineet, mitkä ruumiin elatukseksi ovat tarpeelliset, musertaa ne eläimet, joilla on murtohampaat suussa, ruu'an ensinnä pieniksi paloiksi, ja nämä sylki sitte sulattaa vatsassa. Vaan kun ei käärmeellä semmoisia hampaita ole, tarvitsee se ruu'an sulattamiseksi sitä enemmin sylkeä."

_Isäntä_: "Nytpä ennätti koko pakinamme syrjään poiketa. Puhuimme kyykäärmeiden hampaista ja niiden tuottamista haavoista. Tuleeko niistä välttämättömästi kuolema?"

_Opistolainen_: "Ei kyykäärmeiden puremat ole tuiki kuolettavaisia, jos heihin vaan kiiruusti apua saadaan. Näissä meidän pohjanmaissa ei vielä koskaan ole tapahtunut, että täysi-ikäinen ihminen olisi käärmeen puremasta kuollut, pahimmassa tapauksessa on siitä käsi tahi jalka jäänyt hervottomaksi. Käärmeen purressa jääpi ruumiisen pienet haavat eli hampaan jälet. Tavallisesti niistä ei kuitenkaan vertä vuoda, mutta haavan ympärys ajettuu samassa ja sitä alkaa pakottaa kovasti. Jos nyt ei apua väleen joudu, kuumenee koko ruumis, niinkuin muussakin taudissa, ja usein kyllä alkaa oksettaa sairasta."

_Isäntä_: "No, mitäs apuneuvoja te, hyvä Herra, tämmöiseen tautiin tietäisitte? Olisipa tuo hyvä tietää, jos jolloin tarve tulisi."

_Opistolainen_: "Lääkärit tähän neuvon paraite tajuavat. Minun tietääkseni on parasta haavoitetun jäsenen yläpuolta heti langalla kovasti sitoa; sillä tämän kautta ei myrkytetty veri pääse laveammalta leviämään ruumiisen. Sen jälkeen on kipeä paikka pestävä puhtaaksi ja liha haavan kohdalta veitsellä leikattava pois taikka kuumalla raudalla eli pirunkivellä poltettava. Muutamat pitävät senki neuvoit, että ensinnä sitovat jäsenen ja sitte pistävät sen, esimerkiksi jalan eli käden, jos niitä on käärme haavoittanut, tuoreesen multaan yöksi; ja sillä tavoin paranee koko vika huomeneksi. Tupakista, kun sitä haavalle pannaan, sanotaan myöskin tämmöisiin haavoihin hyvän avun olevan."

_Isäntä_: "Entä jos käärme eläimiä päähän puree, tietäisittekö siihen jotakin apua?"

_Opistolainen_: "Metsäkoiria ja muita pienempiä elukoita on sillä tavoin käärmeen puremista parannettu, että heidän päänsä on peitetty maahan ja kylmää vettä päälle valettu. Sillä tavoin ovat he muutamassa tiimassa tulleet terveeksi."

_Isäntä_: "No, mitäs samassa tapauksessa tehtäisi hevoiselle?"

_Opistolainen_: "Kerran oli käärme hevoista purrut, johon pidettiin seuraava neuvo. Ensin lämmitettiin rieska-maitoa astiallinen, ja tämä pantiin pussiin, joka sidottiin hevoisen päähän, niin että höyry maidosta nousi hevoisen sieramiin. Muutaman tiiman päästä oli ajetus asettunut ja pari päivää sen perästä hevoinen työhön kykenevä."

_Isäntä_: "Vaan kuulkaapas, hyvä vieras. Oletteko te, joka niin näytätte tarkoin tutkineen käärmeitä, koskaan nähneet heidän jalkojansa? Olen kuullut sanottavan, että käänne kauvan vitsalla pieksettäissä vatsasta pistää jalkansa näkyviin."

_Opistolainen_: "Ei käärmeellä koskaan ole jalkoja ollut eikä sille semmoisia kasva, vaikka sitä kuka kaiken ikänsä pieksäisi. Pelkkää valhetta kaikki puheet käärmeiden jaloista ovat eli jonkun koirahampaan laatimia."

_Isäntä_: "Mitenkäs sitte käärmeet kulkevat?"

_Opistolainen_: "Heidän ruumiinsa on Jumala niin rakentanut, että ne sen sujuttamisella voivat sukkelasti paikasta paikkaan liikkua."

_Isäntä_: "No, onkoon tuo totta, että käärmeet pitävät oikeita käräjiä, ja että heillä on tuomarit sekä asianajajat niinkuin käräjissä ainakin?"

_Opistolainen_: "Aina siinä sivussa on vähän perääkin; vaan ei käärmeiden käräjissä muita riitoja ratkaista kuin rakkauden. Keväällä koska lehdet puihin puhkiavat, kokountuu käärmeet yhteen joukkoon jollekulle kivikkokentälle ja pitävät siinä häitänsä. Mutta ihmiset, varsinki Suomessamme, jotka niin suuresti rakastavat riitoja ja käräjänkäymisiä, ovat käärmeiden kihlajaisjuhlista tehneet käräjiä."

_Isäntä_: "Vai niin on laita senkin asian. Noinpa kaikki asiat tutkien selviävät vaikka tietämättömyydessämme useinki luonnollisia tapauksia ihmestymme. Nyt sen jo oivallan, ett'ei teidän toimenne eläviä, itikoita ja kukkaisia hakiessanne ole tyhjä ja joutava."

A.E. Nylander.

10.

Muinainen Perma ja Suomalaisten sieltä Suomeen siirtyminen.

_Suomi_ on syntymä-maamme. Siinä elivät isämme, siinä heidänkin isänsä aina ammoisista ajoista. Suomessa miehistyi, kasvoi ja sivistyi Suomen kansa monta kovuutta kärsien. Senpä tautta onkin tämä maamme meille sulompi ja kalliimpi muuta kaikkea maailmassa, se kun on paras perintömme isäimme isiltä. Mutta Suomessa eivät kuitenkaan ole Suomalaiset aina alkuansa asuneet; vaan samoin, tuin kaikki muutkin kansat, ovat hekin ikivanhoina aikoina kulkeneet nykyisille asuinsioillensa etäältä _idästä_.

Heidän alkuperäinen kotinsa oli luultavasti Aasian maan osan sisustunturit taikka niiden tienoot, sillä näiden vuorien pohjaisilla vietteillä tavataan tänäänkin vielä heikkoja, kohta katoavia jätteitä Suomalaisten suvusta. Muita väkevämpiä kansoja paeten siirtyivät he länsipohjaan päin täältä, kunne heitä aikoja myöten iso lahko kulki _Uraalitunturien_ poikki ja levesi yli itä- ja pohjois-Euroopan nykyiseen Venäjänmaahan. Näitä Suomalaisia asui nyt täällä kaksi suurempaa sukua, joista _Hämäläiset_ elivät etelämpänä aina Uraalitunturista _Laatokkaa ja Äänistä_ eli Oniegajärveä kohdin; ja _Karjalaiset_ taas pohjoisempana _Vienanmeren ja Vienanjoen_ ranteilla.

Täällä oli myöskin _muinainen Perma_, jossa Suomalaiset satoja vuosia asuivat vapaina omassa vallassansa, kunne sieltä viimeinkin Suomenniemelle siirtyivät. He elivät kylittäin, pitäjittäin ja kihlakunnittain keskinäisessä liitossa; ja hallitus oli kunkin sukukunnan vanhimmilla, joita muiden kansain tarinoissa toisinaan sanotaan _kuninkaiksi_. Kuitenkaan ei taitanut näillä päämiehillä vielä varsin suurta valtaa olla, ja kun erityiset sukukunnat olivat yhteistä hallitsijaa vaella, niin ei myöskään heidän keskensä pysyväistä valtakuntaa syntynyt. Ainoa mikä heitä yhdisti, oli yhteinen usko ja kieli, yhteiset tavat ja yhteinen etuisa kauppa, jota käytiin uutterasti muihin etäisiinki maihin; sillä Perman Suomalaiset olivat varsin vilkasta ja toimellista kansaa. Aina Judiasta, Arapiasta ja muista Aasian maista kulki kauppiaita joukottain heidän kanssansa kaupalle, ja tämän kautta hyötyi permalaisten kansakunta rikkaaksi ja mainioksi. Heissä alkoi herätä sivistys ja taito, sekä vakauntui omituinen jumaluudenkin palvelus, vaikka se tosin vielä oli pimeä ja pakanallinen.

Arvattavasti ei näistä ajoin vielä löydy tarkempia tietoja, mutta ainoasti tummia tarinoita ja sekavia satuja, joita muiden muistomerkkien puutteessa täytyy seurata. -- Tämmöisen tarinan mukaan oli Perman Suomalaisilla Vienanjokeen pistävällä niemellä korkean tarhan sisällä _pyhä metsä tahi puisto_, jonka keskellä seisoi kulta-koristuksilla kaunistettu _epajumalan kuva_; ja tarhan portilla vartioitsi kuusi miestä, kaksi aina kerrallansa yöt, päivät kaiken vuotta. Tässä tarhastossa oli määrättömiä raha-aarteita tallella maassa; sillä kunkin rikkaamman kuollessa jaettiin hänen tavaransa tasan perillisten ja itsensä kuollehen välillä, jonka osa sitte haudattiin tähän pyhään puistohen. -- Kuin taas lapsi syntyi, haudattiin aina silloinkin kahmalollinen hopeita tarhaston sisälle maahan.

Taas toisia tarinoita myöten seisoi länsipuolella jokea tumman kaunis ja loistava temppeli, jota oli niin summattomalla rikkaudella rakennettu, että koko sen ympäristö välkki ja hohti kullalta ja kiiltäviltä kiviltä. Sisäpuolella kynnystä oli suuri myrkyllä täytetty hauta, vaan itsessään temppelissä istui epäjumalaa palveleva _naispappi_, joka oli mahtava noita ja verokseen aina sai kaksikesäisen hiehon. Tätä noita-naista suojeli kolme vartijaa, nimittäin: orja, härkä ja hirmuinen korppikotka, joka siivillänsä rutisti ja löi kuolijaaksi jokaisen, ken tätä paikkaa liian lähelle tuli. -- Temppelin ulkopuolella vartijoitsi kolmekymmentä muuta noita-naista, mutta sisällä sen karsinassa seisoi itse epäjumalan kuva, joka kantoi kiiltokivillä koristettua kruunua päässä ja kaulassaan kallista koristusta, joka oli kolme sataa markkaa maksava. Polvillaan piti hän kaunista kultamaljaa, joka niin oli suuri, että sen viinaa täynnä neljä vahvaa miestä työn tuskin taisi tyhjentää.

Permalaisten näin kasvaessa mahtaviksi ja rikkaiksi kiihtyi myös kiihtymistään heidän kanssakäyntinsä muiden kansain ja varsinkin Norjalaisten kanssa, jotka meritse purjehtivat laivoillaan tänne. Ensimäinen näistä Permaan purjehtijoista oli tiettävästi muudan Norjalainen nimeltä Ottari. Hän eli yhdeksännellä vuosisadalla jälkeen Kristuksen ja oli ensimäinen, joka laivallansa tuli Vienajoen suulle. Tähän asti oli hän vaan tavannut raakoja autiomaita, joissa ei löytänyt muita asukkaita, kuin moniaita metsästäjiä ja yksinäisiä linnun ja kalan pyytäjiä; mutta toisella puolen jokea oli maa vahvasti asuttu ja hyvästi viljelty. Ottari ei laivallaan uskaltanut kulkea tätä etemäksi; vaan puhutteli kuitenkin asukkaita saadakseen tietoja heidän maastansa ja havaitsi heidän kielensä olevan melkein samanlaisen, kuin kotimaansa pohjoisrajoilla asuvien Lappalaisten. Tästä pitäin alkoivat nyt Norjalaiset uutteraan Permassa käydä oman voittonsa vuoksi. Saivat näet vaihtokaupassa Permalaisilta metsä-riistan nahkaisia sekä mursujen, valaskalain ja tursasten luita ynnä muitakin etelä-maista tänne tuotuja tavaroita; ja kun täällä käynehet kotiin palattuansa tiesivät Permasta ja sen asukkaista puhua monta eriskummaisuutta, niin sinne kulki yhä toisia purjehtijoita. Yksin kuninkaitakin sanotaan Norjasta useinki käyneen täällä; sillä tämmöisiä Permaan purjehtijoita pidettiin heidän kotimaassansa suurina sankarina, ja heille tuli siitä jalo ja mainio nimi.

Mutta monestikin eivät Norjalaiset vaan kauppansa vuoksi käyneet Permassa, mutta ryöstivät myöskin ja rosvoilivat sen asukkailta, mitä suinkin taisivat. Varsinkin on merkillinen se retki, jonka Norjalaiset _Kaarli ja Toorer Huuti_ sadan ja viiden muun toverinsa kanssa vuonna 1026 kahdella laivalla tekivät tänne, ja josta eräs _Islantilainen_ kirjoittaja on lavean kertomuksen jättänyt. Sitä myöten pitivät Kaarli ja hänen kumppalinsa ensinnä rauhallista kanssakäyntiä Permalaisten kanssa; mutta kauppansa tehtyä rikkoivat he rauhan ja menivät laivoillensa. Täältä tuli joukko heitä sitte yön pimeällä maalle, ja kulkivat varkain ennen mainittuun pyhään tarhastoon, siinä löytyviä aarteita ryöstääksensä. Tämä heidän varkautensa olikin varsin hyvästi onnistua. Toorer löi kirveensä tarhaston seinään ja nousi sen avulla toiselle puolelle; Kaarli teki samate, ja yhdessä avasivat sitte muille toverilleen tarhaston portin. Näin oli jo kukin heistä saanut koko kannalmuksen kultaa olallensa ja oltiin jo tarhasta palautumassa; mutta Toorer, joka jo oli epäjumalan polvilla olevan kultamaljan saanut, tahtoi myös kultakoristusta hänen kaulastansa. Löi siis kirveellään _Jumalan_ kuvaa päähän, niin että se suurella jyrinällä putosi maahan; mutta tämäpä kuului tarhaston vartijoille, jotka puhalsivat torviinsa ja alkoivat ahdistella varkaita. -- Työn tuskin pääsivät nyt Norjalaiset heidän käsistänsä ja pakenivat kiiruusti takasi laivoilleen.

Näin oli Perman Suomalaisilla useinkin riitoja Norjalaisten kanssa, vaan heidän vaarallisemmat vihollisensa olivat kuitenkin _Venäläiset_ ja varsinkin heidän _Noukorotiin_ vasta perustama valtansa. Tämä kohosi kohta voimalliseksi ja koki kaikella tavoin saada Suomalaisia veronalaisiksi. Nämä taas pitivät puoltansa urhoollisesti ja tekivät vihollisilleen useinkin suurta vahinkoa. Niin löivät he vuonna 1079 kuolijaksi Novkorotilaisen Ruhtinaan _Svietoslavitsan_, joka oli tullut valloittamaan heitä, ja hävittivät koko hänen sotajoukkonsa, mutta vähitellen muutti Venäläisiä kuitenkin heidän maahansa ja saivat osan heistä veronalaiseksi, joka tapahtui noin vuoden 1130 paikoilla. Varsinkin koska _Mongolialaiset_ siirtyivät Aasiasta Eurooppaan ja kukistivat koko Venäjän vallan, tunkeutui pakenevia Venäläisiä suuri paljous Suomalaisten asumamaille. Tätä täytyi näiden viimeinkin paeta ja siirtyä aina lännemmäksi, kunne heille suotiin vakaa ja pysyväinen asunto _nykyisessä Suomessa_. Asia on niin kuitenki ymmärrettävä, että tämä siirtyminen tapahtui vähitellen. Uskottavasti oli muudan osa heistä jo 8:lla vuosisadalla Suomeen siirtynyt, toiset taas joutuivat tänne vasta aikaa myöten myöhemmin.

11.

Mathias Aleksanteri Kastrén.

Nykyiseen asuntomaahansa siirtyessään on Suomen kansa jättänyt jälkiä pitkin tietänsä. Se ei suorastansa tullut tänne, siirtelipä vähäisen matkaa kerrallaan, leväten toisinansa vuosikymmeniä ja satojakin. Joka paikkaan, missä se leponsa oli pitänyt, jäi siten asumahan muutamia, joiden se maa oli mieleen. Niistä jälille jääneistä sukeusi aikojen kuluessa koko kansoja ja juuri siitä että Suomen heimoväkeä asuu koko välillä tästä Altaivuorihin astikka, päätetäänki Suomen kansan siitä tulleen. Niitä kansoja ovat Vepsäläiset, Perämaalaiset, Syrjäläiset, Samojedit, Vogulit, Ostjakit y.m. Kullakin niistä on nyt erikieli ja yhtä vähän me ymmärtäisimme heidän puhettansa, kuin he meidän, niin on aikaa voittain alussa yhteinen kielensä, heidän hajalle erottua, muuttunut erilaiseksi. Mutta kuitenkin on vielä sekä kielessä, että ajatuksessa ja tavoissa jotain kaikilla näillä, josta tunnetaan Suomalaisten veljiksi. -- Noin 20 vuotta takaperin ei tiennytkään Suomen kansa näistä heimolaisistansa mitään. Se oli muiden kansojen joukossa heimotonna, veljetönnä, kuni mierolle hyljätty orpo. Nyt se on löynnyt kotinsa muinaisen, tavannut hajalle piranneet sisarensa, ja se on kaikki yhden ainoan miehen työ. Hän osoitteli Suomalaisten jälkiä myöten, vaelteli pirtistä pirttiin tiedustelemassa heidän heimolaisiansa ja ennättikin viimen Altaivuorten luo, johon jälet loppuivat. Tämä mies, jota kaikkein Suomalaisten pitäisi tuntea ja arvossa pitää, oli _Mathias Aleksanderi Kastrén_. Hänen elämästänsä aivon nyt Sinulle jutella, koska se meille tuli puheeksi.

Kastrén syntyi Joulukuun 2:na päivänä v. 1813 Tervolassa, jossa isänsä oli kappalaisena. Ihmeellinen on että hän, jonka oli kaiken ikänsä vaeltaminen Pohjan tuntureita, syntyikin ja eleli lapsuutensa noilla raukoilla rajoilla, Lapissa leivättömässä. Isän kuoltua lähetettiin poika Oulun kouluun, jossa kiitettiin ahkeraksi lukemaan. Vaikea olisi kuitenkin hänen varattoman koulua kauvan käydä, jos ei hyväntahtoisilta sukulaisilta yhä välistä olisi saanut apua. Koulun läpi päästyä meni v. 1830 Helsingin yli-opistoon. Alussa kuitenkin ei saanut olla Helsingissä, vaan täytyi mennä Uskelaan kotiopettajaksi eräälle herralle. Siellä ollessansa sivistyneen perheen seassa, hävisi hänestä vähitellen liika ujoutensa sekä mielisynkeys. Vuoden 1832 alussa Kastrén siitä toimituksesta palausi Helsinkiin ja tarttui väkisen lukemiseen, kunne v. 1836 pääsi viisausopin kokelaaksi. Ahkeraksi häntä mainitsivat toverinsa yli-opistossakin, mutta erinomaista luonnon lahjaa ei ollut hänessä vielä havaittavana, vaikka kyllä kuuluu olleen vikkelä puheisiin ja väittelemisiin. Opistolaisena hän enimmiten harjoitteli itämaan kieliä sekä viisausoppia. Niinä aikoina oli Suomalaisuus juuri heräämäisillänsä; useammat opistolaisista, vaikka lapsuudesta Ruotsin kieleen tottuneet, rupesivat kaikin voimin Suomea oppimaan. Kastrén'inki jalo mieli tästä tuli intoon joka vielä tulisemmaksi kiihtyi, satuttuansa lukemaan mainion Tanskan prohvessorin Rask'in lauseen, että Suomen kieli olisi mitä suloisempia maan päällä. Silloin päätti Kastrén koko elämänsä työksi tutkia Suomen kieltä ynnä sen heimomurteita. Köyhyytensä ei hänen kuitenkaan nyt vielä sallinut sitä varten lähteä matkustelemaan; opettamisella hänen nytkin täytyi hankkia leipänsä.

Vasta 1838 vuoden alussa sai Kastrén kauvan toivotun tilaisuuden lähteä tutkimaan Suomen heimokieliä. Silloin otti hänet eräs virkatoimituksille Suomen Lappiin menevä ystävä matkatoveriksi. Torniolta kulkivat Tornio- ja Muoniojokea ylös; sitten kääntyivät itäänpäin ja tulivat tunturien yli Inarijärven rannoille. Utsjoella asti käytyä palautui sitten Kastrén Sodankylän ja Kemin pitäjien kautta. Tällä matkalla hän opiskeli Lapin kieltä, tutkieli Lappalaisten elämänlaadun sekä tavat ja keräeli vanhoja lauluja sekä muinaistarinoita.

Matkalle lähtiessään oli Kastrén eräälle tuttavalle antanut toimeksi hänen nimessänsä hakea avoimeksi julistettua Suomen kielenopettajan virkaa yliopistossa. Nyt palatessansa kotiin oli tulevasta ajasta huoleton, toivoen Helsinkiin tultua saavansa sen viran, ja pääsevänsä siitä leivänsaamisen surusta, jossa siihen asti oli elänyt. Mutta toisin kävi kuin oli toivonut! Ystävänsä joka ajoi asiata, oli sen unohtanut kokonaan eikä havainnut ennen kuin määrä-ajan ohitse mentyä. Kun siis Kastrén syksyllä tuli Helsinkiin oli jo toinen sen viran kerinnyt saada. -- Tämän toivon sammuttua välähti hänelle kuitenkin toinen paljoa parempi. Tiede-akademia Pietarissa varusteli silloin tutkimaretken Siperiaan ja kuului mielellään tahtovan matkueesen jonkun Suomalaisen, jonka tulisi tutkia Siperiassa asuvia Suomen kansoja sekä kielen että tapojenki puolesta. Tähän tarttui Kastrén innolla kiinni ja tarjousi akatemialle. Jo olikin kaikesta sovittu ja Kastrén opiskeli mitä siksi tarvittiin, vaan yhtäkkiä katosi häneltä sekin toivon välähys. Akatemialta tuli nimittäin kirje, jossa sanottiin matkahankkeiden lakanneen ennen arvaamattomista syistä.

Mutta ei nytkään Kastrén ruvennut epäilemään. Hän oli jo aikaa sitten koetellut ruotsiksi kääntää Kalevalan runot, että sillä tavoin saisivat muutkin kansat ihaella kansamme jaloja lauluja. Mutta se työ ei tahtonut hänelle luonnistua, koska hän paikottain ei tarkoin ymmärtänyt mikä tarkoitus oli; niille epäselville paikoille selitystä hakemaan päätti nyt mennä Karjalaan, josta Kalevalan runot suurimmaksi osaksi ovat kerätyt. Saatuansa matkarahaa Suomen kirjallisuuden seuralta, läksikin keväällä v. 1839 matkalle ja vaelteli sen kesän sekä Suomen Karjalassa että Aunuksessa keräellen runoja ja muinaistarinoita. Syksyllä jällensä Helsinkiin tultua rupesi sitten kääntämään Kalevalaa, kunne sen sai valmiiksi 1841 vuoden keskivälillä. Tämä käsi-alansa olisi jo yksinäänki tehnyt Kastrén'in kuuluisaksi, vaikk'ei hän sitten muuta mainittavaa olisi tehnytkään; niin oli se tarkkuudella ja taidolla tehty.

Päästyänsä siitä työstä läksi Kastrén uudestansa Lappiin entistä tutkintoansa jatkamaan, aikoen tällä erää käydä Venäenkin Lapissa. Hän ei vielä ollut päässyt yli Suomen rajaa, kuu hänen saavutti ilosanoma Pietarista, nimittäin että akatemia kuitenkin oli päättänyt lähettää tutkijoita Siperiaan, joiden seurueesen nyt taas pyysivät Kastrénia. Helppo on arvata mikä ilo tästä syttyi Kastrén'in sydämeen, kun viimeinkin näki olevansa toivonsa perillä. Siperiaan oli hänen vasta vuoden päästä mentävä, jonkatähden päätti jatkaa matkustustansa aina Vienan kaupunkiin asti, siellä opiskellaksensa Pohjois-Venäellä asuvien Samojedien kieltä. Tämän päätöksensä mukaan menikin ensin Kolan kaupunkiin Jäämeren rannalla ja Venäen Lapissa; sitten siitä Vienaan, jossa viipyi kauvemmin aikaa. Tiellä ollessaan oli hän joutunut pahaan pulaan, kun ei akatemialta vielä ollut rahaa saatavana ja oma kukkaro jo oli melkein huonoksi laihtunut. Mutta hädän pahimmallaan ollessa, kun hänen jo oli täytynyt kaupungista muuttaa läheiseen kylään, tuli hänelle apua; sillä Suomen kruunu lähetti 1,000 hopearuplaa. Ne saatuansa läksi sitten Kastrén taas matkalle. Tästä lähdöstänsä hän sanoo matkakertomuksessaan: "ystäväni Vienassa olivat minulle kuvanneet noita Samojedin tuntureita mitä synkemmäksi ajatella taitaa, ja kaikin tavoin koetelleet evätä minua tälle matkalle lähtemästä, sanoen sen niin vaivaloiseksi ja rasittavaiseksi, ett'ei sitä huono terveyteni taitaisi sietää. Osaksi pelkäsin sen itsekin, mutta ken ei nuoruuden innossaan ole valmis vaikka henkensäkin uhraamaan saadaksensa toivojaan toteen. Toivo että ehkä voisin jotain tehdä tieteen edistymiseksi rohkaisi minua niin etten nyt edes ensinkään epäellyt. Terveyteni oli Vienassa paljon parannut, kukkaro jällensä paisunut ja passi sekä suostokirjoja taskussa. Tällä tavoin kaikin puolin varustettuna läksin Samojedilaismatkalleni loistavimmalla toivolla." Kastrén matkusti pitkin Jäämeren rantamaita ja sitten Petsorajokea ylös Kolva-nimiseen kylään asti, tutkiellen Samojedien sekä Syrjäläisten kieltä. Kolvassa, johon tuli alussa Heinäkuuta v. 1843, viipyi hän sitten kesän loppuun järjestellen mitä matkalla oli kerännyt. Syyskuulla hän taas läksi itäänpäin, Syrjäläiskauppiaiden seurassa, kulkien pieniä jokia myöten kunne tuli Uraalivuorien seuduille. Vuorien yli mentyä tuli sitten Objoen varrella olevaan Obdorskin kaupunkiin, ja nyt oli Siperiassa, johon oli kaiken ikänsä halunnut. Mitä tuntoja hänen siihen ennätettyä liikkui mielessään näkyy seuraavista sanoista matkakertomuksessaan: "vaikka äskeinen ja vaivaloinen matka oli uuvuttanut voimiani, turmellut terveyteni ja mieltäni nulostuttanut, olin Obdorsk'iin tultuani iloinen ja onnellinen ajatellessani, että nyt vihdoinki olin päässyt Aasian-eukon maalle, että minä nyt hengehdin sitä ilmaa, joka on elämän kipinän sytyttänyt esi-isiemme rintahan ja vielä nytkin elähyttelee monta tuhatta onnetonta veljeämme. Kova onni on heidät ajanut, kutka Uraalin kylmille kukkuloille mitkä jäämeren rannallisille vielä kylmemmille rämemaille, ja heidän henkensä ahdistava kahle on melkein yhtä kova, kuin se jää, joka tukehuttaa luonnon elämän heidän asuntomaassansa. Tämä kahle on raakuuden, tietämättömyyden kahle, tosin kyllä on heillä tämän raakuutensa ohessa monta hyvää, rakastettavaa omaisuutta, ja välistä on näyttänyt minusta, ikään kuin tulisi koko europalaisen viisastelun hävetä tämän villikansojen pettymättömän tunnon sekä vilpittömän ja hyvänluontoisen sydämmen rinnalla. Mutta heidän asumia erämaita vaeltaessani olen mielipahakseni näillä villikansoilla paljon hyvyyden ja jalouden seassa nähnyt niin paljon inhottavaa ja luontokappaleen tapaista raakuutta, että lopuksi kuitenkin täytyy heitä enemmän surkutellakseni kuin rakastaa. Tämä havanto kuitenkaan ei vähentänyt riemuani, kun nyt vihdoin näin olevani toivojeni maassa, niiden kansojen seassa, jotka kaikki ovat Kalevalan emosta sijinneet."

Tästä oli oikeastaan akatemian määräämän matkan alku ja Kastrén jo aikoi sille lähteäkin; mutta terveytensä oli viimeisellä vaivaloisella matkalla niin turmeltunut että hänen lääkärin käskystä täytyi keväällä v. 1844 palautua kotimaahan, johon ennätti Toukokuussa.

Kauvan ei Kastrén kuitenkaan viipynyt kotimaassa, eikä sinäkään aikana ollut jouten, vaan lisäeli, korjaeli ennen jo toimitettua kirjaa. Jokseenki terveeksi toinnuttuansa läksi sitten v. 1845 Helmikuun lopulla _suurelle matkallensa_. Tällä kertaa ei matkustanut yksinänsä, vaan oli ottanut nuoren maisterin Bergstadin kumppaliksi. Kasan'in kaupungissa viipyi lopun talvea, tutkien Tseremissien kieltä, josta selville päästyä, kulki edelle ja tuli Siperiaan Tobolsk'in lääniin, jossa toimensa alkoi. Sen kesän oleskeltua Ob- ja Irtishjokien seuduilla, kulki syksyllä Objokea latvemmaksi ja siirtihe keväällä vuotta 1846 Jeniseijoen tienoolle yhä elellen Ostjakien seassa. Kesällä läksi Jeniseijokea myöten ja oleskeli 1447 vuoden alkuun asti Siperian pohjoisimmalla perällä. Siellä Samojedien seassa oli olonsa mitä vaivaloisinta ajatella taitaan. Huoneet olivat matalat; seinät niissä hatarat; ikkunalasien siassa jäälevyjä. Siinä oli aika pimeä, niin ett'ei paljon kynttilävalkeatta nähnyt työtä tehdä; uunin lämmitessä täyttyi aina huone savulla ja syntyi semmoinen kosteus, että seiniä myöten vettä lirisi; uunin lämmittämättä ollessa tuli niin kylmä, että vesi astioihin jäätyi ja vaattehet seinihin. Kotoa ei paljon tohtinut ulota, sillä kun kerran oli vähän mennyt kävelemään, nousi hirveä pyry-ilma, joka hetkessä peitti hänen jälkensä melkein näkymättömiksi, ja töin tuskin osasi Kastrén vihdoinki kotiin. Semmoinen elämä olisi saattanut terveempääkin ihmistä tappaa; arvattava on mitä Kastrén'in kivuloinen ja heikko ruumis sai kärsiä. Vaan kuitenkin työskenteli Kastrén ahkerasti koskaan epäilemättä ja helpottamatta.

Keväällä 1847 jätti hän näitä synkkiä seutuja ja siirtyi taas eteläänpäin Jeniseijoen latvoille ja Baikaljärven rannoille, jossa oleskeli 1848 vuoden syksylle asti. Siellä Venäen valtakunnan rajalla tutkieli koko joukon enemmän tahi vähemmän Tatarilaisiksi muuttuneita Ostjaki- sekä Samojediheimokuntia. -- Kaiken tämän ajan oli Kastrén'in terveys varsin huono ollut; yskä ja verensylky hätyyttivät häntä alinomaa ja kerran oli jo niin heikoksi tullut, että läsnä olevat luulivat kuolemaisillaan olevan, ja alkoivat riidellä perinnöstä. Vaikka vähä väliltä aina tointui jälleen, täytyi hänen viimein heittää kaikki tutkinnot ja kiirehtiä kotimaalle, johon joutui v. 1849 Helmikuussa, oltuansa poissa neljä vuotta umpeensa.

Terveenä ja rahallisna oli kotoa lähtenyt; nyt palausi sinne köyhänä ja puolikuollehena; eikä ollut hänellä mitään virkaa, jolla olisi tainnut elää. Silloin tarjottiin hänelle paikka Pietarin akatemiassa palkaksi monista vaivoistansa. Vaan ei hän sitä ottanut vastaan, sanoen: "Elämäni onnen olen ehkä hyljännyt, vaan se on minut lohduttava hädän ja huolen hetkinä, että sen olen tehnyt kotimaani tähden. Ei niin että luulisin Suomen ei voivan olla minua vailla, mutta minä en voisi itseäni pitää kunnon miesnä, jos luopuisin siitä lipusta, jota tähän asti uskollisesti olen seurannut. Arvattavasti masentaisi semmoinen luopumukseni nuoren kotimaallisen kirjallisuuden ystäväin intoa ja sen vastustajat riemuelisivat nähdessään Suomea harrastavien myövän itsiään vieraan palvelukseen. -- Mitä tulleekin osakseni, pysyn aina vakaana ja tyytyvänä, niin kauvan kun en ole pettänyt tiedettäni ja kotimaatani."

Tämä mielijalous sai viimein kuitenkin ansaitun palkkansa. Suomen yli-opistohon asetettiin Suomen kielen rohvessorin virka, jommoista siinä siihen asti ei ollut löytynyt, ja ensimäiseksi rohvessoriksi määrättiin Kastrén. Yliopiston kansleri, silloin perintöruhtinas, nyt keisarimme Aleksanteri, antoi Maaliskuulla 1851 Helsingissä käydessään itse Kastrén'ille vakuuskirjan siihen virkaan. -- Siitä oli riemu suuri koko Suomen maassa, toivo rusotti kuni paremman päivän koitto, -- mutta toisin oli Jumalan käsittämätöin tahto säätänyt. Muutamia kuukausia vaan sai yliopisto iloita uudesta opettajasta, -- jo Toukokuun 7 päivänä vei hänet armotoin kuolema kovan kärsimisen perästä tuonelaan.

12.

Kreivi Pietari Braahe.

Suomea hallitseva.

Kuningas Toinen Kustavi Adolf, tämä uskon uljas sankari, joka evankelion puhdasta oppia puolustaen kesken ikänsä kaatui Lütsenin kedolla, vaikutti jalon henkensä kautta voimakkaasti koko kansaansa, jonka sisällinen voima nyt ikäänkuin unesta heräsi. Hän oli ympärilleen ko'onnut koko joukon uhkeita miehiä, joiden nimet aina elävät muistossa mainioina, ja näihin kuului _Kreivi Pietari Braahekin_. -- Hän oli syntynyt Ruotsinmaalla Helmikuun 18 päivänä vuonna 1602. Käytyänsä kotimaassaan koulua ensin matkusti hän aikansa Saksanmaalla, kartuttaen entistä tietoansa, vaan palasi jo v. 1626 Ruotsiin takasi ja meni sieltä valta-virkoihin.

Osoitellessaan nerollista taitoaan monessa eri toimessa oli hän vaihetellen sekä rauhan, että sodan seikkoja asioinut, koska hän vuonna 1837 nimitettiin Suomenmaan hallitusmieheksi. Tämä toimi oli Braahelle omansa. Hänen vilkas ja vireä luontonsa vaati lavean vaikutusalan ja tätä ei suinkaan häneltä puuttunut Suomessa; sillä surkeassa tilassa tosin oli silloin maamme ja kansamme! Alituiset riidat Venäjän kanssa ja varsinkin "nuijasodan" kovat kotoiset taistelut olivat suuresti sortaneet Suomeamme ja kaikki sen sisälliset seikat sotkeneet siksensä. Päähallitus oli etäällä Ruotsissa ja vaikeata oli täältä käsin maakunnan puutteita poistella. Suomessa taas eli ylimäiset virkamiehet keskenään riidassa ja kun eivät yhteistä, mutta omaa etuansa katsoneet vaan, niin heistä ei maakunnalle muuta ollut, kuin haittaa ja vahinkoa. Vapaa vallas-sääty polki talonpoikasta kansaa väkivaltaisesti, kohdellen sitä ylpeydellä; papit ja opettajat olivat vähätietoisia, ja harvassa niitäkin. Venäjän uskoiset papit maamme itäisillä rajoilla taisivat tuskin "Isämeitää" selvään lukea; ja vuodelta 1640 mainitsee ilokseen Braahe, että Käsisalmen tienoissa silloin oli 15 kreikan uskoista pappia, jotka ulkomuistilta osasivat uskonsa tunnustukset. Paljoa parempi tuskin oli Luterialainenkaan papisto, sillä Braahen täytyi heidän suhteensa määrätä, ett'ei ketään asetettako seurakuntiin papiksi, joka ei katkismustaan osannut. Ja samoin valittaa Turun piispa Rotoovio useamman kerran silloisten pappien suurta raakuutta. Arvattavasti oli muiden säätyjen tieto ja valistus vieläkin vähempi ja kansan keskeiset seikat kaikkein kurjimmat. Uhalla poltti talonpojat toiset toistensa kyliä ja samassa toisinaan omiansakin. Toiset muuttivat tavaroineen etäisiin metsiin eli synkkiin saloihin, ja näin jäi tilat, talot useinkin autioiksi. Tähän surkeuteen tuskin taisi enää apua toivoakaan, sillä laittomuus ja väkivalta oli yleinen. Näin oli kaikki joutunut kurjalle kannalle Suomessamme; vaan ihmekös olikaan tuo? Sillä aina _Klas Flemmingin_ ajoista oli maakunta kaivannut vahvaa ja kunnollista hallitusmiestä, ja kuinka siis yleinen paha olisi poistettu?

_Suomen päälliköksi_ tuli nyt vihdoinkin Braahe, ja hänessä löysi kovasti kärsinyt kansamme auttajansa. Suomen tilaa tiedustellen matkusti hän kohta tultuansa talven aikaan vuosina 1637 ja 1638 halki maamme ja kävi Viipurit, Käkisalmet, Savonlinnat sekä monet muutkin maaseudut. Kohta sen jälkeen kulki jo Pohjois-Suomessa ja kävi sieltä meritse palatessaan Turkuun Ahvenenmaankin saaristossa. Kolme eri kertaa matkusti Braahe näin maassamme ja kuitenkin oli tämmöinen matkustus siihen aikaan nykyistä vaikeampi. Teitä oli harvassa hyvin ja nekin vallan huonoja, kansa oli köyhää ja maat vähän asutut. Mutta Kreivi Braahe oli toimessaan ahkera eikä vaivoja kamonnut, vaikka terveytensä oli heikko eikä suinkaan kehuttava.

Näistä hänen matkoistaan oli suuri hyöty maallemme, sillä tarkka silmänsä keksi kussakin kohdassa puutteet pian ja vakaa tahtonsa koki ne myöskin parannella, -- Niin oli vahva hallituksensa maakunnan laille ja säännöille hankkinut kohtakin entisen voimansa, ja Braahe tiesi sekä ylellisen vallattomuuden hillitä Suomessa, että taas toisaalta päin suureti arvonsa kautta Ruotsissa vakaasti valvoa Suomenmaan totista etua. Juuri sentähden Suomalaiset Braahea rakastivatkin suuresti, ja häntä sanottiin yleisesti "maanisäksi," samoin kuin hallitus-aikaansa kauan jälkeensä päin kehuttiin "kreivin ajaksi." Tätä tarkoittaa vielä nytkin se maine kun sananparressa sanotaan jonkun asian tapahtunen "kreivin aikoina," siinä mielessä muka, että kreivi Braahen hallitessa oli aika onnellinen maassamme. -- Näistä päivin alkoikin Suomi taas voimattomuudestaan kostua ja ulkonainen tilansa parata. Mutta Braahe oli viisas ja jumalinen mies, joka hyvästi tiesi, ett'ei laki ja säännöt yksinään auta, ell'ei kansa tiedä ja tajua niiden todellista hyötyä. Hän ymmärsi sen, että jos kansan vielä raakana ollen ulkonainen pakko vähänkään helpponeisi, niin lainkin kuuliaisuus katoaisi samalla. Sen tautta tahtoi hän itsessään kansassa ensin herättää elävän totuuden tunnon ja sen vahvalla perustuksella asettaa koko sen vastaisen olon ja menestyksen. Mistä tämä totisen sivistyksen siemen oli saatava, sen tiesi hän myös, ja ensimäinen huolensa olikin siis saada Pyhää Raamattua kokonaan Suomen kielelle käännetyksi, koska entiset suomennokset olivat vaellinaisia ja nekin jo harvassa. Tämä tärkeä työ tulikin vuonna 1642 toimeen ja vaikka ensimäiset pipliat vielä olivat hinnaltaan kalliita, -- ne painettiin muka Ruotsissa, -- ostettiin niitä niin mieluisesti, että vähällä aikaa koko painos meni kaupassa. Braahen toimesta rakennettiin myös uutteraan kirkkoja, seurakuntiin asetettiin taitavampia pappia opettajiksi ja vanhat kelvottomat pantiin viralta pois. Nuorisoa varten asetettiin uusia kouluja maan eri-seutuihin, niinkuin Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Joensuuhun, Pohjanmaalle, Savonlinnaan ja Käkisalmeen Karjalassa. Viipuriin perustettiin korkeampi opetuspaikka "kymnaasin" nimellä ja samanniminen korkeakoulu Turussa muutettiin vuonna 1640 _yli-opistoksi_. Kreivi Braahe, jonka neuvosta kuningatar Kristiina tämän muutoksen sääti, määrättiin myös uuden yliopiston pääkaitsijaksi, ja sen virkansa piti hän aina kuolemaansa vuoteen 1680 asti, Vaikk'ei hän kaiken sen aikaa hallinnut maatamme. Maaherrana Suomessa oli Braahe kahteen erikertaan, nimittäin vuodesta 1637-1640 ja taas vuodesta 1648-1650 taikka viisi vuotta vaan yhteensä; mutta paljon ennätti hän silläkin välin jo maamme hyödyksi vaikutella. Hän saatto maaviljelyksen paremmalle kannalle ja rakennutti uudesta useampia kaupunkia maahamme. Näistä mainittakoon _Kristiina, Kajaani ja Salosten kaupunki_, jota perustajansa nimeltä sanotaan myöskin Braaheksi. -- Kaikki maamme seikat tutki ja tiedusteli Braahe ja kussakin kohdassa sai hän useinki vähillä varoilla suuria parannuksia tehneeksi. Syystä siis voi hallitus-ajastaan tiliä tehden luottamuksella sanoa: "minä olin maakuntaan tyytyväinen ja taas maakunta minuhun." Hänen ansiotaan palkiten olisi kuningatar Kristiina ylentänyt hänen Herttuaksi; vaan Braahe oli entiseen nimeensä tyytyvämpi eikä huolinut koko Herttuan arvosta.

Nyt on kreivi Pietari Braahe jo kolmatta sataa vuotta levännyt mullassa maan, ja moni seikka on siitä ajoin jo muuttunut Suomessa, mutta muinaista Kreiviänsä muistelee Suomalaiset yhä vieläkin rakkaudella. Ja kansamme mielessä on hän elävä vastakin aina, niinkauan kuin Suomalaiset isäinsä maata ja sen muinaisia muistoja rakastavat. Kreivi Braahesta on polvi polvelta isä pojalleen puhuva, sillä hän oli kelpo- ja kunnon mies, jota jälellisten tulee mainita kunnialla. Ja siksi hänestä olemme mekin puhuneet sanaisen, että oppisit, lukijani, rakkaudella muistamaan häntä, niinkuin kutakin miestä, joka maamme hyväksi kuntonsa käytti ja sen etuja jalosti ahkeroitsi.

13.

Kaarina Maunutar.

Mainion isänsä Ensimäisen _Kustavin_ kuoltua nousi vuonna 1560 Eerikki 14:ta Ruotsinmaan hallitus-istuimelle. Nuoremmat veljensä Johana ja Kaarlo olivat sitä ennen kumpikin saaneet isältänsä herttuakunnan hallitaksensa. Vaan kun Herttuat mielestään kuitenki saivat isänsä jälkeen vähemmin perintöä, kuin toivonsa oli, vierautuivat he vähitellen veljestään Eerikistä. Tämä näin alkanut eripuraisuus kasvoi kasvamistaan yhä, kunne siitä vihdoin syttyi ilmi viha. Koska päälliseksi nyt Ruotsi tähän aikaan riitautui naapuri-valtain kanssa, josta syntyi pitkällisiä sotia, Kävi kuningas Eerikin kruunu yhä raskaammaksi ja monet huolensa enenivät. Vieläpäs näytti kova onni vainoavan kuningasta hänen yksityisissäkin asioissansa, ettei hänen edes koti-elannossaan suotu kaukaan löytää lepoa ja huojennusta raskaista hallitus-toimista.

Useammassakin ulkomaan hovissa oli hän jo kosinut, vaan naimistuumansa eivät hyvästi onnistuneet sillä yhä ilmestyi jotakin estettä. Vihdoinki rakastui hän muutamaan oman maansa tyttäreen, ja tämä oli Kaarina Maunutar. Hänen säätynsä oli alhainen, sillä isänsä kuului kuninkaan vartio-väkeen, jossa hän ensin palveli halpana sotamiessä ja sittemmin kapraalina. Nuorra tyttösenä istui Kaarina pähkinöitä myöden päivät pitkään kaupungin turulla, hankkiakseen tällä tavoin jokapäiväisen elatuksensa, sillä isänsä varat olivat vähässä. Siinä keksi hänet kuningas Eerikki useinki sivuitse kulkiessaan ja mielistyi neitosen hempeyteen niin, että otatti Kaarinan hovissaan kasvatettavaksi ja määräsi hänet sisärelleen Elisabetalle hovi-neitsyeksi. Kaarina, ijältään vasta kolmentoista-vuotias, olikin oppimaan herkkä ja taipui piankin uuteen tilaansa. Käytöksensä oli siisti ja soma sekä kaikille mieliksi, ja kaikenlaisessa tiedossa ja taidossa kasvava itse, kasvoi yhä myös ihanuutensa. Hänestä jälellä olevat kuvat lienevät huonosti onnistuneet, sillä niihin nähden ei muotonsa juuri olisi ihana; mutta yksimielisesti kehuvat hänen erinomaista kauneuttansa kaikki sen aikuiset kirjoittajat. Ja niinpä oli Eerikinki mielestä Kaarina muita kaikkia sulompi ja kauniimpi. Sen mielensä ilmoitti kuningas selvästi myös eikä salannut sitä Kaarinaltakaan, vaan osoitti hänelle syvällisen rakkautensa, kussa suinki tilaisuuden sai. Puolestaan mieltyi Kaarinakin kuninkaasen ja antausi kohta kokonaan hänen suosioonsa, sillä hänkään ei voinut sisällistä sydämensä taipumusta pitää salassa. -- Tästä päivin ei Eerikki pitänyt korkeimmistakaan kuninkaan tyttäristä enää lukua, vaan päätti mielessään korottaa Kaarinan avio-puolisoksensa.

Kansa kuitenkaan ei tajunnut syytä, miksi kuningas näin oli Kaarinaan edellä muiden mieltynyt, vaan luulivat häntä loihto-juomilla lumotuksi. Ja vaikka ei Kaarina hallitustoimiin ollenkaan ryhtynyt, jos ei kuninkaan pikaista mieltä jolloin masentaaksensa, alettiin häntä kohta hovissakin katsella kateuden silmillä. Valtakunnan suuret ja varsinkin Eerikin erinäisessä lemmessä siihen asti pysynyt Yrjö Pietarinpoika sekä monet muut pelkäsivät arvonsa Kaarinan kautta nyt vähenevän jos ei vielä kokonaanki unhotuksiin jäävänsä. Sitä estääksensä kokivat he viekkaasti kieliä Kaarinan päähän ja sillä keinon vieroittaa häntä kuninkaan suosiosta; vaan tämäpäs tuumansa ei toki onnistunut. Eerikki havaitsi panettelijoiden kateellisen ilkeyden ja heille kyllä olisi pahastikin käynyt, ell'ei Kaarina hyvästä sydämestään olisi Eerikin vihaa hillinnyt ja vihamiestensä puolesta rukoillut.

Näin oli kadehtioiden kavaluus heitä vaan itsiään haitannut. Viekkauden valheista sortumatta oli kuninkaan rakkaus muuttumatoin. Monia murheitaan haihduttaaksensa sousi hän kesän aikana useinkin ystävineen Melarjärven tyynelle selälle, ja silloin oli Kaarina aina hänen kanssansa. Jonkun niemen eli saaren kauniisti kukoistavalla rannalla vietettiin aika ystäväin kesken täällä hupaisesti, ja vasta iltaisella myöhään käännyttiin monestikin kotihin. Soudettaessa istui Eerikki silloin luona rakkaan Kaarinansa, toisinaan ääneti taivaan tähtiä tähyten, joita tyyni veden pinta somasti kuvasteli, toisinaan taas kuunnellen Melarin rannoilta sulosti kaikuvia lauluja. Nämä laulettiin kuninkaan käskystä, sillä samoin kuin huolissaan muinoin kuningas Sauli, samoin oli Eerikkikin laulun ja soiton ääntä rakastava ja on useampaan lauluun itse sekä sanat että nuotinkin laatinut. Muudan heistä on aina meidän aikoihin säilynyt ja kuuluisi Suomeksi näin:

"Ei Kaarinalla rikkautta, Mitäpä siitä huolinkaan; Hänellä ompi rakkautta, Ja se paras minusta vaan. Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

"Jos ruunu päässähän ei loista Loistaapi muoto kaunoinen. Parempaa en tunne toista, Jos onki muista hupainen. Seuratkoon tuiki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

"Muut lennelköötkin korkialle, Mun ompi maassa matkani. Ja sen mä näytän maailmalle Ett' ompi Kaari kultani. Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

"Hyvästi jää nyt armahani! Levätkös yösi rauhassa! Minäp' en luovu sanastani, Ja kaikk' on Herran hallussa Seuratkoon miki mieltähän: Mie en heitä tyttöän."

Valtasäädyiltä luvan saatuansa naida mieltään myöten hyvän eli halpaisen, vihittikin Kuningas itsensä Kaarinaan, ehkä kuitenkin salaa ja hiljaisuudessa, koska morsiamensa oli alhaista sukua. Keväällä vuonna 1568 synnytti Kaarina hänelle pojan, joka ristittäessä nimitettiin Kustaviksi ja samoin kuin äitinsä ja hänen heimonsa korotettiin vapaasukuiseen säätyhyn. Jälempää päätti kuitenkin kuningas pitää julkiset häät ja senkautta hankkia Kaarinalle oikeuden kantaa kuninkaallista kruunua. Valtakunnan ylimäiset herrat ja mitä maassa parasta ja korkeinta oli, kutsuttiin nyt sitä vasten häihin; ja kaikki suostuivat tulemaan, yksin herttuakin, sillä kukaan ei rohennut vastahakoisuutta ilmoittaa. Määrä-päivänä, joka oli neljäs Heinäkuuta vuonna 1568, vihki heidät Arkkipiispa Laurentius Petri juhlallisesti. Eräs valtakunnan kreivi talutti morsianta vihille. Kolme ritaria kantoi edelläpäin kruunua, riikin valtikkaa ja omenata; ja neljä muuta piteli päällä Kaarinan heiluvaista, kullankoristettua kunnia taivasta. Sen jälkeisenä päivänä kruunattiin hän sitte juhlallisesti, niinkuin tapa vanhuudesta vaati; mutta tässä tilassa pudotti kruunun pitäjä, joka oli varista menehtymässä, kalliin kannettavansa; ja kokoontunut kansa hoki tätä pahaksi merkiksi, odottaen siitä jotakin onnettomuutta.

Tämä heidän ennustuksensa toteutuikin ja sitä oli jo moni viisaampikin aavistanut, jos ei juuri samasta syystäkään. -- Eerikki oli veljensä Johanan kanssa jo aikoja elänyt riidassa. Tämä hallitsi Herttuakunnassaan _Suomessa_ aivan omin päinsä, ei totellut kuningasta vähäisenkään, eikä suvainnut hänen sotaväkeäänkään maahansa. Päällseksi nai _Puolasta_, jonka kanssa Ruotsi silloin oli riidassa, kuninkaan tyttären ja auttoi tätä vihollista valtaa suurella rahasummalla. Tästä suuttuen kokesi Eerikki Ruotsin valtasäädyt herrain päiville ja käsketti niiden eteen veljensä. Johana Herttua ei manausta kuullut, vaan kokosi Suomalaiset Turkuun, jossa hän oli asuntoa, puhutteli heitä täällä mainetta myöten Suomeksi ja sai heidät kuningasta vastaan puolellensa. Kuningas Eerikki lähetti nyt sotajoukon Suomeen ja tämä piiritti Johanaa Turun linnassa. Kahden kuukauden päästä antausi Elokuussa vuonna 1563 linna Kuninkaan väelle, ja Herttua vietiin vankina Ruotsiin, jossa häntä pidettiin _Gripsholman_ linnassa. Vuonna 1567 pääsi hän kuitenkin vankeudesta ja oli sopivinaan Veljensä kanssa; vaan ilmoitti jo salaisen vihansa siinä, ett'ei tullut Eerikin häihin, vaikka ensin niin oli luvannut. -- Kohta sen jälkeen näytti kuitenkin vihansa julkisesti ja teki veljensä Herttua Kaarlon ja muiden mahtavain herrain kansa Kuningasta vastaan liiton. Eerikki otettiin vielä vuonna 1568 vangiksi ja pidettiin aikansa Turunkin linnassa sekä monessa paikoin muualla, kunne hän vihdoinki myrkystä kuoli ja vuonna 1575 kurjat päivänsä lopetti. Kuninkaallisen istuimen anasti nyt Johana Herttua. Ei hän kuitenkaan veljensä leskeä mitenkään vainonnut, sillä hänen hiljainen ja lauhkea luontonsa lepytti vihollistenkin mielen; vaan määräsi hänelle vähäisen elatuksen heti Eerikin vangiksi jouduttua. Veljensä kuoltua antoi hän Karinalle vielä neljä maatilaa _Suomessa_, johon viimein vuonna 1581 lisäsi _Liuksialan_ kuninkaan kartanon _Kangassalan_ pitäjässä.

Täällä eli Kaarina Maunutar nyt unhotuksissa kotimaastansa kaukana, kaksi lastansa _Henrikki ja Arnolti_ kuolivat jo nuorella ijällä, ja poikansa _Kustavi_ eli kaiken aikansa ulkomailla. Tyttärensä _Sigri_ oli naimisessa Suomen laamannilla _Henrikki Totilla_. Vävynsä, tyttärensä ja heidän lastensa seurassa vietti hän viimeiset päivänsä rauhassa ja onnellisena kauniissa ehkä syrjäisessä Liuksialassa. Korkiat, metsäiset vuoret, lehtevät kunnaat, vihannat vainiot, tuuheat laaksot ja niiden välillä juoksevat joet tekivät hänen asuntonsa tässä ihanaksi ja somaksi. Muisto hänen hyvästä ja leppeästä mielen laadusta elää vielä kahden vuosisadan päästä näillä tienoin rahvaan suussa. Asuttuaan Suomessa yhteensä 31 vuotta, kuoli Kaarina Maunutar Liuksialan kartanossa vuonna 1612 ja haudattiin tottilaisten hautakammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakennettu muistomerkki vieläkin on tallella.

14.

Kuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset.

Koska Paavin valta ja sitä kuulevaiset ruhtinat yksin voimin vainosivat Lutheruksen kautta puhdistunutta uskon oppia Saksan maalla, ja katoliikin uskoinen lahkokunta jo oli heikommat vastustajansa kokonaan sortaa ja polkea, ilmestyi ahdistuneille Lutherialaisille Jumalan sallimuksesta vakaa ja voimakas puolustaja, tämä jalo ja hurskasmielinen uros oli Ruotsin kuningas toinen _Kustavi Adolf_. Hän ei voinut uskolaistensa hätää ja ahdistusta kauemmin kärsiä; vaan päätti voimansa jälkeen Paavilaisuuden väkivaltaa ja synkkää pimeyttä vastaan puolustaa selvää ja puhdasta kristin oppia.

Koska siis sotatarpeensa oli varustanut ja Ruotsista ja Suomesta yhteensä kerännyt noin 15 tuhatta miestä, kutsui hän maansa valtiosäädyt ko'olle, ja tuli 19 päiv. Toukokuuta vuonna 1630 heille heittämään hyväisensä. Osottaen täällä käsivarrellaan istuvaista, nelivuotista tytärtään, Kristiinaa, kokoontuneille säädyille, että siinä heidän tulevainen hallitsiansa nyt oli, otti hän lapsensa puolesta heiltä uskollisuuden valan. -- Siitä ilmoitti hän alamaisillensa ne syyt, joista hän oli päättänyt sotaan ryhtyä ja sanoi muun muassa näin: "koska luultavasti moni uskoo ja ajattelee, meidän syyttä tähän sotaan antautuvan, otan minä kaikkivaltiaan Jumalan, jonka näkyvissä nyt istun, todistajakseni, ett'en minä omasta uskalluksesta taikka riidan halusta sotaa alota vaan yksittään sen vuoksi, että ahdistuneet uskolaisemme pääsisivät Paavin kovasta ikeestä vapaiksi ja totuus voiton saisi, jonka Jumalan avulla toivonki tapahtuvan. Ja koska maailman tapa on se, että astia niin kauan veteen käypi, kunne se hajoaa, niin on myös tapahtuva, että minunki viimein täytyy vuodattaa vereni, vaikka Ruotsinmaan edestä sotien Jumalan suojeluksesta tähän asti olen kaikelta vahingolta ja hengen vaaralta säilynyt. Siis tahdon ennen lähtöäni nyt jättää teidät, Ruotsin erityiset valtiosäädyt, Jumalan kaikkivaltiaan suojelukseen, ja toivotan, että sitte, kun tämä viheliäinen ja työläs elomme päättyy, Jumalan armosta Hänen taivaallisessa valtakunnassaan taas yhtykäämme."

Siitä kääntyi kuningas kutakin valtasäätyä erittäin puhuttelemaan ja sanoi: "teille kaikille jätän nyt sydämelliset hyväiseni, -- kukaties ijäksi." Vihdoin päätti hän puheensa rukouksella, ja silmistänsä vuoti kyyneleitä.

Kohta sen jälkeen jätti jo Kustavi Adolf rakkaan maansa ja kansansa ja sai sille matkalle, josta hän ei enää palannut. Sotajoukkonensa, joka tosin oli ko'olleen pieni, mutta valmis seuraamaan ruhtinataan, kunne ikään käskynsä vaati, läksi hän 30 päivänä Toukokuussa sitä vasten varustetuille laivoille ja joutui viisiviikkosen purjehuksen päästä Johanuspäivänä 1630 matkansa perille. Laivasto rupesi ankkuriin _Ruben_-nimisen saaren luo liki Pommerin rannetta. Täältä souti nyt vähitellen sotajoukko maalle ja kuningas kaikkein ensimäiseksi. Koko väestön nähden laskeusi hän polvillensa maahan, kantaen kuuluvilla sanoin onnellisesta perille tulostaan Herralle kiitoksen, ja rukoili Hänen vastaistakin apua ja siunaustansa. Tätä kuunnellessa herahti vesi kaikkein läsnä olevaisten silmihin. -- Sen keksi kuningas ja sanoi väellensä: "elkööt itkekö, -- mutta rukoilkaat hartaasti, ystäväni! Sillä kuta uutterammin te rukoilette, sitä varmempi on voittonne, parahin kristitty on parahin sotijakin."

Saman kristillisen mieli-alan osoitti kuningas aina edeski päin sodan julmimmanki riehuessa. Koska vihollisten keskuudessa kaikenlainen irstaisuus ja paha meno oli valloillansa ja tuskin kukaan muisti Jumalaa, kokoontui Kustavi Adolfin väki illoin, aamuin pappinsa ympärille ja pitivät jumalan palvelusta alla ankean taivahan. Kaikki raakuus ja viheliäisyys niin tavoissa, kuin töissä rangaistiin kovasti. -- Kuningas itse näytti omassa käytöksessään tämän puolesta parhaimman esimerkin sotijoillensa. Hänessä eli syvä ja harras Jumalan pelko, josta hänelle valui vakuutta ja uskallusta pahimmassakin hädässä. Ja hänen väellänsä oli se luja ja vakaa luottamus, että näin jalon ja hurskaan päällikön johdattaessa eivät muuta kuin voittaa taitaisi.

15.

Johan Guttenberg ja Kirjapainon keksintä.

Kerran kirjallista kansakäyntiä pitäessämme tulee meidän niitä miehiä muistella, joiden taito ja toimi sen keinon ensinnä keksi, jonka avulla nyt vaikka matkainki päästä helposti näin kirjassa voimme toinen toisensa puheella olla.

Niinpä kirjapaino-keinosta ja sen keksijöistä tahdon teille nyt jutella; sillä mainitulla mahdillansa ovat nämä miehet ansainneet koko ihmiskunnalta kunnian ja kiitoksen, ja samate olemme heille mekin suuressa velassa. Kuulkaas nyt, kusta tämä velkamme on karttunut ja mitkä mainiot edut heidän keksimänsä keino on meille ja koko ihmiskunnalle tuottanut. Ennen sen keksimistä oli kaikki kirjat hitaasti kynällä kirjoitettavat, ja heitä oli aikaan saadessa suuri vaiva ja työ, kuten kukin helposti ymmärtää. Kuka esimerkiksi siihen aikaan piti lapsille koulua ja tahtoi heille edes kirjan kullekin hankkia, sen täytyi nämä kirjat esinnä tehdä, ja tässä kului häneltä kallis muuhun käytettävä aikansa. Päälliseksi oli kirjoitusta taitavat miehet silloin vielä sangen harvassa ja siitä syystä kävi tämmöiset käsitekoiset kirjat hyvin kalliiksi, vaikk'ei ne kuitenkaan niin siistiä ja selviä olleet, kuin nykyiset kirjamme. Isommista kirjoista varsinkin nousi tekopalkka ylen suureksi; ja yksi ainoa piplia maksoi jo satamääriä. Kuka siis kirjoja itsellensä halusi, se ei saanut varojansa säästellä, ja senpä tähden kirjoja silloin hyvin harvassa nähtiinkin. Tuskin jaksoi niitä hankkia muut, kuin rikkaat ja varsin varalliset eikä nekään monta aina mieheensä. Kellä kaksi kolme kirjaista oli, se oli maassansa mainio ja hänellä oli niissä jo melkoinen rikkaus ko'olla.

Vaan jos kirjat siihen aikaan olivat vähässä, niin oli heidän arvonsa sitä suurempi; ja kuka kerran oli kalliista hinnasta kirjan itsellensä saanut, se sitä myös koki säilyttää ja kuni silmäteräänsä pidellä hyvästi ja kauniisti. Kirjaansa piti siihen aikaan kukin parhaana tavaranaan, ja kuni muutamat meidän aikanamme sitovat raha-arkkunsa raudoilla huoneensa siltaan kiini, samoin monikin silloin kytki kirjansa kahleisin, ett'ei sitä kuka varastaisi eli muuten paikaltaan veisi. -- Näin tähän aikaan rikkaatkin saivat katsoa ja kunnioittaa kirjaansa.

Köyhillä taas ja vähempivaraisilla ei kirjoja ensinkään ollut; sillä milläs he näin kalliita kaluja olisivat itsellensä ostaneet. Tämän tautta olikin yleinen kansa tuiki tyhmää ja tietämatöintä, eläen henkensä puolesta synkässä sokeudessa. Kurjalla kannalla siis oli tähän aikaan sivistyksen ja säädyllisyyden seikka; sillä muuta ei lapsetkaan saaneet ijässään oppia, kuin mitä vähätietoiset vanhempansa heille suullisesti neuvoa taisivat. -- Tätä surkeutta olisi kyllä vielä kauankin kestänyt, jos ei parempaa opin ja neuvon tilaa olisi vihdoinkin ilmestynyt. Mutta ihmiskunnan onneksi keksittin kirjain tekemiseen uusi helpompi keino ja sen kautta oli nyt siihen asti sulettu opin ja tiedon aitta kaikelle kansalle au'ennut. Siitä alkoi uusi kirkas valo levetä maailmaan, ja tätä täytyi pimeyden paeta.

On muka noin neljä sataa vuotta siitä nyt kulunut, kuin Maintsin kaupungissa Saksanmaalla _Johan Guttenberg_ kirjapaino-keinon keksi ja havaitsi. Koettaakseen näet, voisiko kirjain tekemiseen samaa keinoa käytellä, kuin korttien ja kaikenlaisten kuvain painamiseen jo kauvan oli käytetty, piirsi hän kirjanlehden kokoiseen puu-lautaseen tavallisen kirjoituksen, rivin rivinsä perähän. Sen tehtyänsä pyyhkäsi hän mustaa painetta tähän puussa olevaan piirrokseen, ja painoi sitä vasten sitte puhtaan paperin, jolle muuttui samassa puuhun piirretty kirjoitus. Siten oli kirjanlehti puoleksi jo painettu, ja samate painettiin pian paperin toinenkin puoli. Nyt oli lehden kummallakin sivulla selvä ja siisti kirjoitus, jota kävi hyvästi lukeminen: ja _Guttenberg oli tämän kautta kirjapaino-keinon keksinyt_.

Painanta kävi tähän tapaan kuitenkin vielä hitaasti ja kirjain teko oli sittenkin työlästä. Kirjansivun suuruinen lehti, jota kirjoittaessa olisi kukaties tiimoja kulunut, saatiin tosin nyt yhdellä painamalla kirjoitusta täyteen ja sama kirjoitus voitiin painaa kuinka monelle eripaperille tahansa. Mutta kokonaisessa kirjassa on montakin sivua ja nämä oli kaikki eri laittajille piirrettävät, jota paitsi lautaiset pian kuluivat painettaessa pilalle ja taas olivat uudesta tehtävät. Tätä puutosta auttaakseen piirsi Guttenberg kunkin kirjaimen eli puustavin erillensä pieniin puupalaisiin ja latoi ne sitte vieretyste, kunne heistä syntyi kokonainen rivi ja useammasta rivistä koko kirjan sivu. Tällä oli jo paljon voitettu, sillä yhtä puustavia saattoi nyt useamman kerran käytellä, vaan niitäkin puuhun piirtäessä ja yhdenkokoiseksi saadessa kului iso aika; sillä kuhunki kirjaan vaadittiin mahdottoman monta eri puustavia ja nekin puusta ollen taas pian kuluivat kelvottomiksi.

Guttenberg koki siis keksimäänsä keinoa parannella yhä, ja koetti ja tuumasi tätä tehden jos jotakin. Mutta nämä koetuksensa kävivät kalliiksi ja niissä oli vähitellen kuluneet kaikki hänen varansa, niin että hän viimeiseltä oli nälkään nääntyä. Näin oli jo vähällä työnsä hedelmä hänen kädestään kadota, ja koko keksimänsä keino olisi kukaties keskentekoiseksi jäänytkin; mutta nyt yhdistyi kaksi muuta miestä hänen tuumaansa, nimittäin eräs varallinen kultaseppä _Johan Fausti_ ja hänen veljensä _Jaakoppi_. Kovaksi onneksi nousi myöhemmin heidän keskensä riita ja Guttenberg erosi toveristaan, jättäen kirjapainonsa Faustille ja hänen veljellensä. Nämä miehet ahkeroivat nyt parannusta Guttenbergin keksimässä keinossa, ja heihin yhtyi kohta kolmas toveri taas, nimeltään _Pietari Schöffer_, viraltaan pappi. kela ja nerokas mies, joka Guttenbergin kirjapaino-keinosta viimeisetkin puutteet poisti. Hänen neuvostaan piirrettiin nyt kerran vaan kukin puustavi erillensä puuhun, että saatiin heistä kaavat, joihin sitte kävi toisia tinasta valaminen. Tämä työnsä tulikin helposti toimeen, sillä Fausti oli taitava valaja, ja täten saatiin nyt puustavia tehdyksi jo yhdessä tiimassa enemmän, kuin sitä ennen koko kuukaudessa. Sitä paitsi löysi Schöffer uudenlaatuisen kirja-musteenkin, ja näillä keinoin kävi nyt kirjain painanta helposti. -- Vuonna 1457 saatiinkin jo ensimäinen kirja valmiiksi, joka oli Davidin Salttari, ja kohta sen jälkeen vuonna 1462 ilmestyi latinaksi kokonainen piplia. Nämä kirjat levisivät vähällä aikaa monelle haaralle sekä Saksaan että muihinkin maihin, ja Fausti voitti niillä suuret rahat varsinkin Pariisissa Ranskan-maalla, jossa niitä suurella halulla ostettiin. Mutta monasterien munkit, jotka parhaastaan olivat tähän asti kirjoja te'eskelleet ja senkautta hyötyneet rikkaiksi, olivat uudelle kirjapaino-keinolle vihaiset. Sen vuoksi kokivatkin Faustia ja hänen toveriansa kaikella keinon vainota ja syyttivät heitä velhoiksi ja taikuriksi, jotka pahan hengen avulla olivat uudet kirjansa painaneet. Tätä munkkien syytöstä uskoi tyhmä ja tietämätöin kansa monessa tienoin todeksi ja alkoi kirjapainon keksijöitä kaikella tapaa vihata, kostaen heidän hyvät työnsä pahalla, niinkuin useinkin maailmassa käypi. -- Guttenberg, joka alkuansa koko kirjapaino-keinon oli mielessään miettinyt ja siihen käyttänyt kaiken hyvyytensä, kuoli suuressa köyhyydessä saamatta maallista palkkaa monista vaivoistaan. Samoin kuoli jo Faustikin Pariisin kaupungissa vuonna 1466 eikä kauan saanut hänkään työnsä palkkaa nautita. Mutta näiden miesten kautta tuli kirjain painanta maailmalle tutuksi ja sen kautta levisi sivistystä ja valoa kaikkiin maihin, josta nyt ihmiskunta heitä kiitoksella muistaa ja mainitsee.

KOLMAS OSAKE.

Runollista.

Huokaus työtä aljettaissa.

Herra, Luoja taivasten, Isä armias ihmisen, Tukemme ja turvamme, Edessäis nyt nöyrrymme.

Taivahan Sä tähtineen, Maan ja ilman täytellen lhmehiä kaikki loit, Kaikki lahjat meille soit.

Sult' on päivän kirkkaus, Kukkasenki kauneus, Sulta ihmisjärki myös, Kaikki Herra on sun työs.

Suo siis, että voisimme Hyvin käyttää kuntomme, Työllemme suo siunaus, Toivollemme tointumus!

Oksanen.

Rukous-virsi.

Isänmaan suojeluksesta.

(N o 321 Runebergin virsik.)

Jumala, maamme suojele Ja voimallasi varjele, Sodan ja rauhan retkillä, Surun ja riemun hetkinä.

Tää ompi meille rakkahin Ja aina kaiken kallihin; Muu maa, jos vielä millainen, Ei meille oo sen vertainen.

Isämme täällä syntyvät, Elivät, uskoon yhtyvät; Tääll' on asunto meiänki Sama elo, elantoki.

Ja tääll' on kansa kasvava, Samoja teitä polkeva, Samaa kun mekin tunteva, Samoin kun me rukoileva.

Jumala, hoia heikkoa, Meiän suloista Suomea, Se armossasi kasvata, Kuin kastehella kasvuja.

Siunaa jokaista henkeä, Jok' ompi sille ystävä, vaan soihmaajansa sortele, Kadehtiansa kaatele!

Olkoon se aina omanas, Vapaa, väkevä, viljakas. Ja runsas rakkaudessa Ja täynnä Henkes armoa.

Oot päästänyt pimeestä sen, Kun kuorestansa kukkaisen, Se siis alati, armias, Valaise valkeudellas!

Sanasi on se valkeus, Se maan ja taivaan kirkkaus; Suo, että meille selvästi Se loppumatta loistaisi.

Kiljander.

Sionin muisto-virsi.

(N:o 102 Runebergin virsik.)

Vieressä virtain Baabelin, Oi suurta surkeuttamme! Kun itku-silmin Sionin Mietimme muistissamme. Suloiset soittimemmekin Pajujen oksiin pantihin Juur' pitkin rannikoita. Ken taisi soittaa kahleissa, Ken veisaella vankina, Ken orjana iloita?

Oli se aika riemuisa Jo mennyt maise juuri, Ja pakanoiden joukossa Surumme oli suuri. Ne lausuit meille pilkaten: "No, laula kansa riemuiten Ja veisaile ja soita!" Ken taisi soittaa kahleissa, Ken veisaella vankina, Ken orjana iloita?

Jerusalem, sun pyhäsi Jos unhottaisin milloin, Niin tarttukohon kieleni Lakehen suuni silloin. Mun rauhani, iloni maa! Tykösi taas palautua Halajaisin ja soisin. Vapaana siellä soittaa saan Ja veisaella ainiaan, Iloinen aina oisin!

Kiljander.

Lohdutus haudalla.

(Vossin mukaan.)

Ellös surko! -- kaipaukses, Itku vaikein Turha on; tyhjä voivotukses, Huoli haikein. Kyyneleet ei kyllä auta, Saatunsa pitääpi hauta; Ei palaja tänne, ei, Jonka tuoni täältä vei.

Liha kaikki lankiaapi Lailla kukkasen, Neitoselta tempoaapi Surma sulhasen, Ikivanhalta varansa, Imevältä ruokkijansa; Viepi vihkimäisiltään Morsiamen yljältään.

Liha on kaikki kaatumassa, Niinkuin heinänen, Maaksi mainen maatumassa, Mut ei taivainen. Hän nyt, josta kannoit huolen, Tähtitarhan tuolta puolen Katselee jo ystävää, Hauallansa itkevää.

Tieto, taito tarkoittaapi Parempaisuutta, Sydämemme kaipoaapi Olevaisuutta; Kalmako kadotteleisi, Nekin maaksi muutteleisi? Turha'anko meiät loi Luoja, toivon meille soi?

Kuvoaan ei meihin Luoja Suotta painanut; Ruumis vaan on sielun suoja, Jonk' on antanut. Tämä peite laukiaapi, Pian maaksi raukiaapi, Koska henki lasketaan, Kotihinsa kutsutaan.

Astu taivahasen taasta Ajatukseni! Hauan tuolle puolle maasta Lennä luontoni! Sielt' ei tauti, tuska tuima, Sota, rutto, kuolon voima Eroittele milloinkaan Tuttavia toisistaan.

Ahpa päivää autuasta! -- Toinen toisaan Tervehtivät: vanhin lasta, Sulho neitoaan! Siellä luojan laupiuutta, Voimoa ja viisautta Levon maassa lauletaan, Voiton virttä veisataan.

Pian päivä päätynynnä Lie jo meiltäkin, Jäsenemme jäähtynynnä Ehkä kohtakin; Välttäkäämme harhateitä, Että etsittäissä meitä Valmihina oltaisiin, Kotimaahan tultaisiin!

Lönnrot.

Marian murhe.

(Mukaan lat. virren: Stabat mater.)

Murehella haikealla Seisoi äiti ristin alla, Johon poika naulitaan. Sydän sykki surkiasti, Kyyneleitä katkerasti Silmä vuosi tulvanaan.

Voi sen tuskaa verratointa Vaivattaissa viatointa Ainokaista poikaansa! Voipa määrää huokausten, Kuin hän seisoi rinnatusten Ristin kanssa rakkaansa!

Ken ei itkun pisaroita Vuodattane katkeroita Tätä huolta nähdessään! Kuinpa äitin neidellisen Poika hurskas, taivaallinen Käytetähän kärsimään!

Jesust' äiti pilkattavan Näki, ynnä kiusattavan Synnin tähden maailman; Kuuli hänen ristin alla Nääntyenkin siunaamalla Kiusaajansa kostavan.

Voi sit' äitin kärsimystä! Hänen kanssans' yhdistystä Etsiä minun pitää; Palavalla sydämellä, Kyyneleillä kylvetellä Herran ruumista pyhää.

Poveheni, äiti, paina Haavat vuotamahan aina, Joita vuosi Poikasi, Vuosi ruoskin suomittaissa Sekä ristin naulittaissa Tähden suurten syntini!

Häntä tahdon katsastella, Hartahasti huokaella Päivieni päätteesen. Kyyneltesi kumppaliksi Ja surusi toveriksi Jään mä ristin juurehen.

Mua ellys eroittako, Luotasi pois luovuttako, Pyhä, puhdas impyinen! Veisata valitus-virttä Tahdon, ja syleillä hirttä, Joll' on poikas ainoinen.

Mua hänen haavoissansa Hautele ja vaivallansa Pojes päästä synnistä, Häntä kuulemaan kehoita, Taivahan taloon osoita Viimeisenä päivänä!

Ristinsä tukeni olkoon, Kuolostansa mulle tulkoon Turva vahva tuonelaan, Että Luoja armahtaisi, Sielu kurja onnen saisi Käydessäni kuolemaan.

Oksanen.

Orvon kuolo.

(Madjarin kielestä.)

Ken yönsä tuolla viettelöö Sisällä kalmiston? Jo kaksitoista kello lyö, Ja vaiti kaikki on.

Se orpo on, kuin kova Suru ahistelee, Kun äiti armas, ainoa Ei nousekkaan enee.

Nyt haudalla hyvän emon Kujertelee polo: "Oi, äiti, oi, niin raskas on Nyt poikasi olo!"

Sinun manalle mentyä Pois luota lapsesi, Missään ei oo nyt tuttua, Joka hyväilisi.

Ja ei sano enää kukaan: "Rakas mun poikani! Kamala nyt jo kolkko vaan Ja kylm' on suojani."

"Mut täällä vieressä sinun Miks' en jo maata saa? Ka, kylmä, kylmä talvi on -- Polo minua, ah!"

Näin yöllä orpo poikanen Itkein kujertelee, -- Ja talven tuuli tuimanen Yhä viheltelee.

Ja hyyksi poskella pojan Se kyynel kylmistyy, Hän ei havaitsekkaan, miten Jo hanki tyrmistyy.

Mut ympärillä kirkkomaan On kuolon kolkkous Ja ääntä muut' ei kuulukkaan Kuin tuulen huokaus.

Viimein ylös yritti hän, Mut maahan vaipu vaan, Ja pois uneen ikuisehen Vajosi vaivoistaan.

Ingman.

Merimiehen morsio.

(Runeberg: Vinden blåser upp i hast.)

Tuuli taas puhaltelee, Laivoa lähettelee, Viepi kullan vierahille, Teille tietämättömille.

Kauasko kuleksinee, Kauanko mua muistanee? Näkisin hänen mä vielä, vaan on kyyneleeni tiellä.

Lentäisinkö lintuna, Sorsana, kajavana; Niin jos kunne kullan veisi Aalto, en jälelle jäisi.

Jos kuin kauas kulkisi, Seuroaisi siipeni; Siipi kuin suhauttaisi, Ehkä kulta katsahtaisi.

Siipiä en saanut -- saan Huivin huiskehella vaan, Kyyneleistä kastuneella Jäähyväiset viitteellä.

Sitte ennen iltoa Taas kotihin kulkea, Vaikka ei etäällä aivan Vieläkin näkisin laivan.

Lönnrot.

Väsyneen valitus.

Runebergin mukaan.

Jo hetken oon nyt heilunut Mä kirves käissäni, Ja hongan oisin kaatanut, vaan vaipu voimani.

Olj ennen mulla kuntoa. En siilon uupunut; vaan vehka-leivän syötyä On ruumis riutunut.

Jos kurja muunne muuttaisin Jo tästä seudusta, Niin leivän ehkä löytäisin Ja palkan vaivasta.

Vaan vaikka siellä saisinki Ma ruu'an runsahan, Niin vaikiaa on kuitenki Mun saada matkahan.

Sill' oisko seudut, maisemat Niin siellä herttaset? Ja oisko kummut, kukkulat Kuin meillä metsäset?

Ja tuoksuisikko tuomikko Niin siellä laaksossa? Ja laulu kullan soisikko Noin mulle lehdossa?

Kuin lehti kuiva lentävi, Min tuuli tempasi, Niin raukka hänki eksyvi, Ken maansa hylkäsi.

Vaan ehkä Herra kuulevi Jo köyhän kansansa, Ja syksyn tullen siunavi Sen vielä vuoronsa.

Salmelainen.

Simson ja Salamo.

(Topeliuksen mukaan.)

Halulla hartahalla olj Paavo kuunnellut Ne, mitkä äiti armas olj hälle kertonut.

Eissään hänen olj Juuda, sen maat ja temppelit, Kuninkahansa kuulut ja suuret sankarit.

Ne keksi silmillänsä, olj itse joukossa, Filistalaisten kanssa rajussa riiassa.

"Ja kuules, äiti kulta, jos Simson öisin vaan, Niin linnan laitteleisin louhista Suomenmaan."

"Ja Salamo kun oisin, sen kullan paistavaks Sinulle kaunistaisin, mun maammosein, majaks."

"Ja jahka oisin Simson, sen surma sorteleis, Ken kurja Suomeamme pahasti kohteleis!"

"Ja Salamo kun oisin, se linnan multa sais, Ku maammosein ja maani hyvästi holhoais."

"Ja heiän vertaisensa jos enmä ollekaan, Joutuu ken ties se aika, kun siksi vielä saan."

"Ja joskin ei se joudu, niin kyllä suoriaa Minustakiin se miesi, ku maansa puolustaa."

Salmelainen.

Lähteelle kadussa.

Ken kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuletti kaupunkihin, Kadusta juoksemaan? Olois on aivan outo Ja ratki riemuton, Kuin läikkyis, lähde-parka, Luvaton täällä on.

Kadull' on katsojansa Ja tarkat korjaajat, Kivillä peittämällä Sinun ne surmaavat, Tai täytesi la'aisten Rupaa ja ruuhkia Sun eivät, kehnot, salli Kuvastaa taivasta.

Tai ohjaavat väkisen, Ojittamalla maan, Sun mustien murien Sekahan juoksemaan. Ei siellä päivä paista, Ei luo hopeeta kuut, Ei hohda kukka-parvet, Hohaja honka-puut.

Jos kirkkaan silmäs' oisit Hämeessä auaissut, Niin hieta-kankahalla Tienkäyjä uupunut Se päivän paahtaessa Sinusta voimaa jois, Ja reunallais levähtäin Matkaansa aprikois.

Jos oisit syntynynnä Savoon tai Karjalaan, Niin oisi kuuset nousseet Norossais huojumaan, Niin oisi kuuset nousseet Ja tuomet tuoksumaan, Ja niiden siimehessä Käköset kukkumaan.

Siell' oisi poppa-miehet Ja rammat vaivaiset Hopeeta ynnä kultaa Veteesi vuollehet; Ois tyttäret tyköösi Kes'-öillä kulkeneet Ja lempeä sinussa Salassa kylpeneet.

Ja itse viimein oisit Liikkeelle lähtenyt, Välitse kukka-kumpuin Ja vaarain vierrellyt, Sitt' äitisi sylihin Lopulla puuhanna Imeisten ihmetellä Imatran koskena.

Vaan kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuletti kaupunkihin, Kadusta juoksemaan. Olois on aivan outo Ja ratki riemuton, Kuin läikkyis, lähde-parka, Luvaton täällä on.

Oksanen.

Savolaisen laulu.

Mun muistuu mielelleni nyt Suloinen Savon maa! Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnellensa tyytynyt. Tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat Ja vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaiset, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet!

Salot sen kuin siniset on, Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä ponneton, Ja tuulet lauhkeat.

Ja kussa tähdet tuihkavat Kovalla talvella, Ja kussa Pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat, Kuin Savon taivaalla?

Tok yhden vielä arvannen, Jonk' suihke armaampi. Se silmä on Savottaren, Johonka loiste taivosen Sekä sini suli.

Me emme liioin kerskuko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi ellös ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhäks keksittiin.

Monesti pelto kultainen Sinulla kellerti, Kuin meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihollinen Ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin. Kuin meitä vainot löit; Kuin vaimot, lapset kaadettiin Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmen suut;

Niin niistäpä useampi Hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomen maan!"

Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja minust' ei mikään niin soi Kaikesta minkä luoja loi, Kuin "armas Savon maa."

Oksanen.

Pääskylle.

Pääskynen, pieni, Miksikä meille Aina kesiksi Leutosi luot? Miksikä tänne, Pohjolan maille, Aina suviksi Lempesi suot?

Laaksoset siellä, Koissasi, armas, Eivätkö aina Loistelekaan? Eikö myös taivas, Rikkahin riemuin, Paistele sulle, Kirkasna vaan?

Eivätkö immet, Palmikkopäiset, Aina ilolle, Lempeä tuo? Poikoset myöski, Leikissä lemmen, Eivätkö aina Riemuja suo?

Käköiset siellä, Armahat linnut, Eikö huhuille, Laulelekaan? Eikö myös ruusut, Kukkakedoilla, Laksoissa loista, Hohtelekaan?

Tyynöset lammit, Lauhkeat rannat Taivoa, maata Eikö kuvaa? Eikö myös kaste Taivahan mettä Lehdille, maille, Nurmelle kaa?

Lämpimät päivät, Auringon ruskot, Huilut ja soilot Meiltä katoo; Pois sinä lennät Kotihin jälleen: Luoja sen tiennee, Tulletko taas!

Kuule sä armas, Sinne kun joudut, Kaikille kuisku Korvihin näin: Pohjolan maalla, Suomen saloilla, Talven majoiss' on Lempeä myös.

F. Polen.

Lintuselle.

(Runebergin mukaan.)

Sanoppa laulu-lintu, Selitä sirkkunen, Mitenkä niin sinulla Yhä rinta riemuinen! Varahin aamusilla Iloisen äänesi Mä kuulen, iltasilla Suloisen soittosi.

Pesäsi kyll' on pieni Ja tyhjä aittasi, Vaan yhtä kaikki ompi Iloinen mielesi. Sä huolta huomisesta Et tiedä ensinkään, Jos pienintä palaista Ei eineheksikään.

On monta, joill' on siat Eloa täynnänsä Käsissä maat ja vallat Ja ruunut päässänsä; Mut aamuhetket heiltä Ilo on kaukana, Sinä kun uuden päivän Alotat laululla.

On paljon parempi Tok' onni ihmisen. Ja kuitenkin osaansa On tyytymätön hän! Hän saattaisi jos hengen Sinulta ottoa, Ja kuitenkin sä kiität -- Hän moittii onnea.

Oh, miksipä hän aina On niin nurehtiva, Kun kaikki ansiotta On saanut luojalta! Ja miksi toisinansa Hän viel' ilostelee, Kun aina tyytymättä Yhä vajaelee!

Ah, laula, laula, lintu, Ylistä onneas! En huokauksillani Se'ota lauluas. Te'e vastakin pesäsi Liki pihoani, Ja tyytymään opeta Mua myös osahani!

Lönnrot.

Tunnon rauha

Ah, kellä puhdas tunto on Ja kalvamatoin mieli, Jonk' ain' on retki polveton Ja laittamaton kieli, Jot' oikeast' ei luovuttaa, Ei väärän puoleen horjuttaa Voi vilpin viehätykset.

Sen silmä aina kirkas on Ja otsa puhdas hohtaa, Poves' on sydän pelvoton, Jos kunka kumman kohtaa. Hän on nuori neitonen, Jokaisen mielitehtoinen, Vaikk' olkoon vanhus harmaa.

Kuin yöksi maata painaksen Ja Luojahansa luottaa, Hän kummitusten, peikkojen Näköj' ei säiky suotta, vaan yön unittoman lepää, Ja riemullisesti herää Hyvien töiden toimeen.

Jos korven-syöntä yksinään Hän kolkkoakin kulkee, Tai meren aallot myrskyillään Hätään jos häntä sulkee, Hän hämmästy ei silloinkaan, Hänell' on rauha rinnassaan Ja turva tunnossansa.

Hän kaunis on kuin kukkainen, Raitis kuin kevät-aamu, vaan omantunnon-vaivainen Se hoippuu niinkuin haamu, Ja päivät sekä pitkät yöt Sen entiset pahuuden työt Hänt' aina ahdistavat.

Oksanen.

Millon muistelet minua?

(Kallion mukaan.)

Sua muistan ensimäisen Leivon lystin laulellessa, Hattaroissa häilyvissä; Muistan myöski kukkahaisen Päätöistänsä pilkistäissä Lähtehessä läikkyvässä; Milloin mua muistat -- milloin?

Sua muistan, kaunokaista. Suven armahan ajalla, Kuin ei öilläi sammu päivä. Käen -- muistan -- kukkuessa, Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä; Milloin mua muistat -- milloin?

Sua muistan syksy-säällä Raju-tuulten raivotessa. Puisto lehtein lentäessä, Muistan, kuinpa kuutamolla Kuvauupi taivo kirkas Jäisen järven iljanneissa; Milloin mua muistat -- milloin?

Sua muistan, koska korvet Vaipan vaaleaisen saavat Talven tuiman joutuessa. Muistan tähtein tuikkaessa, Revon tulten tuprutessa, Kuin jos taivas ois tulessa; Milloin mua muistat -- milloin?

Sua muistan kaikin aijoin, Päivän puoleen pyrkiessä, Sekä maille kulkiessa. Muistan täällä, muistan tuolla Tähtitarhan tuolla puolla; Milloin mua muistat -- milloin?

Kallio

Oma maa.

Vallan autuus se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois! Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivaan töitä; Mutta mun syömmeni taas tahtoopi huoata ees. Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet. Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla Lassa ma kuuntelin, kuin sampo ja kantele soi, Siell' eli toimessa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot, Poijat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät; revon tult' ovat taivahat täynnä, Kauniimmat katsoa kuin aamulta alkava koi. Oi te kesäiset Pohjolan yöt, jona aurinko loistaa Myötäänsä, päilyen veen vienossa taivahan kans! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä muu huoleni on ja siellä mun muinoset muistot, Sinne mun kultani jäi, sinne muu ystävät myös. Huoleti kiitelkööt muut alppein seutuja kauniiks, Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä-maa!

Kallio.

Laulun muisto

Kulkiissani vainiolla Kuulin Aunin laulavan, Kuulin kuuset takalolla, Kalliotkin kaikuvan: Tuulan, tuulan tee.

Suksutellen mehu-miellä Annin kumppaniks ma jäin, Sanoen: "ka, laula vielä!" Ja se armas lauloi näin: Tuulan, tuulan tee.

Niin hän laulo hymy-huulin, Sima-silmin, sulo-suin: Hiljan hengiten ma kuulin. Enkä muista muuta kuin: Tuulan, tuulan tee.

Taivas leimahti ja loisti, Kun hän istu vieressäin; Suuta pyysin: "toisti, toisti" vastas hän ja laulo näin: Tuulan, tuulan tee.

Vapaus on rinnastani. Rauha, riemu rientänyt, Yöt ja päivät korvissani Soittaa sama ääni nyt: Tuulan, tuulan tee.

Kallio.

Toivotus.

(Suomalainen sonetti.)

Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla, Ett' oisi kenkään laulajoista meillä Yrittävä sonettien siteillä Runon tekoon Kalevalaisten kuulla. Ei laulakkaan kukumme mandelpuulla, Ei Laurat kohtaa meitä kirkkoteillä, Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä Ei soi sonetti Arnolaisen suulla. Suloista kuitenkin tuo kuulla oisi, Ja tuosta Suomalainen toivojensa Tulelle uutta kiihoitusta toisi, Jos kautta näiden laulukahlettensa Sen kieli halvaksi havaittu voisi Siteistä muista päästä irrallensa!

Oksanen.

Varpunen.

Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin Tai kiurusena oisin Kohoova pilvihin, --

Niin aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisi Myös meihin raukkoihin Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu Oo satakielisen; Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten En huoli vaieta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Paremmat laulu-äänet Keväällä ehtinee, Niin kuullellessaan noita Jo varpu vaikenee!

Suonio.

Suksimiesten laulu.

"Ylös Suomen poiat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan!"

Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään. -- "Sukkelat on sukset meillä, -- Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais!"

Koti kontion on tuossa, Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. "Kuules, ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!"

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. -- "Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas!" -- Hammasluske, Keihäsryske Kaiuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; -- Keihäs sattui rintahan; -- Ukko nukkuu uupununna Sikehintä untahan. -- Riemuellen, Soitatellen Viekää saalis kotihin!

Vaan kun verivainolainen Suomellemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää, Käsi sauvan, Toinen rauvan Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senki suksi saavuttaa. Pelastettu, Rakastettu Kohta onpi kotimaa.

Suonio.

Torpan-Tyttö.

(Runebergin mukaan.)

Ja päivä laski, ilta sai, kesäinen, kaunis ilta, Levisi maihin, metsihin jo rusko taivahilta; Väsynyt päivän puuhasta mies-joukko astuvi, Se työnsä tehnyt riemulla kotihin kulkevi.

Se työnsä tehnyt, niittänyt ja elon oivan saanna, Vihollis-joukon vangiksi kun oli saavuttanna. Jo aamusilla taisteluun se tuonne matkasi, Kun voitto viimein saatihin, jo ilta ennätti.

Lähellä kenttää, jossa juur' olj sota pauhanunna, Tien varrella olj torppanen hylyksi joutununna. Ovella tuvan ääneti siin' istui neitinen Palaus-matkaa hiljaista urosten katsellen.

Jotakin etsi silmänsä -- mi lienee miel'-alansa? Ei ollut illan rusko vaan tuo hohto poskillansa; Niin vaiti muita valppaana hän istui innossaan, Kuin sydäntänsä sykkivä ois saanut kuulemaan.

Vaan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmillänsä Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä, Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä, Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.

Sivutse siitä joukkonen kun kulkeneeksi saapi, Jo loppuu rauha raukkasen, jo rinta raukeaapi, Valittamatta otsansa kätehen vaipu vaan, Ja kyynelvieri kylvetti suloja poskiaan.

"Mitäpä itket? Heitä se, viel' ompi toivomista, Oi kuule ääntä vanhemman: ei tyhjää itkemistä! Hän jota juuri joukossa ei silmäs' keksinyt, Elossa on, sua muisti hän ja elää vielä nyt."

"Sua muisti hän ja neuvoain hän tarkoin noudatellut, Ja niinkuin pyysin lähtiissään on vaarat kierrätellyt. Pakolla tuonne läksi hän, ei kuolla tahtonna, Elon iloja kanssamme kun mieli nauttia."

Ylös kavahti neitinen, herännyt miel'-unista, Kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista. Ei viipynyt, hän silmänsä loi kerta kenttäänpäin, Ja läksi hiljaa hiivimään kunnes ei nähtykään.

Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on joutumassa, Hopeelle pilvet hohtivat, mut synkeys olj maassa: "Viel' viipyvi! Oi tyttöni, sun turha tuskasi, Huomenna päivän nousuhun saa tänne sulhosi!"

Ja tyttö tulj, hän verkalleen lähestyi äitiänsä, Ei sovaissunna kyyneleet nyt sulo-silmiänsä; Mut kylmä tervehtiissä käs' kuin yön on tuulonen, Ja poski valkeampi kuin tuo hohto pilvisen.

"Saa mulle hauta, äitini! jo päiväin päättynevi, Paennut tappelusta on hävyllä armaiseni. Hän mua muisti, itseään ja teitä totteli, Ja petti toivot veljien ja isänmaansaki."

"Kuu joukko tulj, mut armas ei, ma häntä surkutellen Miehenä luulin jäänehen jo tappo-tanterellen. Ma itkin, mutta itkuni olj sulo mielellein, Tuhannen vuotta sillon soin ma häntä surraksein."

"Oi äiti! pilkko-pimeään ma etsin kaatuneista, Mut kasvojansa armaita ei ollut kellään heistä. Tän kavaluuden saarella en viihdy viikompaa, -- Kuolleena hänt'en löytänyt, siis kuolla tahdon mä."

Santala.

Sota-Renki.

(Suomennos, Runebergin mukaan.)

Vanha Spelt unoutettava onko? Ei. Sota-Renki oli hän, isompi ei, Eikä häntä juuri muuten muistaa voisi, Ellei laiskin kaikista hän ollut oisi.

Maksoi vaivat ukko-vanhaa katsastaa, Samoin hevosta, hänen ajettavaa, Oljko kaksijalka niuha askelistaan, Niuhempi olj nelijalkanen omistaan.

Miten meno, siten myöskin muut kujeet, Ukon tukka hevon häntä vanuneet; Luiska toi tomunsa koti-tallistansa, Spelti nokensa omalta pankoltansa.

Missä noita nähtiin, aina viimeiset, Naurun pilkkana olivat kumpaiset; Unissaan hevoinen astui, kuormallansa Makais ukko kuin omalla tilallansa.

Matka kuitenkin edisty hiljalleen, Kohden Pohjolata mentiin verkalleen, Pian puolen pohjanmaata kulkenunna Olj hän jo, vaan hiukankaan ei muuttununna.

Samat tavat pitkin matkaa, häntä vaan, Missä kulki missä viipyi, nauretaan; Naurun alla ruoska räiskyen opettaa Milloin ukkoo, milloin luontokappaletta.

Ei menossa, ei menossa muussakaan Muutosta, olj korjaamatoin ukko vaan, Ruoska virkanuttuunsa ei pystynynnä, Hevon nahka olj virassa sitkistynnä.

Niinpä Siikajoelle viimen jouduttiin. Vallassamme jäinen nurkka vaan isiin Maata olj, jätettävä sekin, mut koettaa Myös vähäväkinen joskus vahvan voittaa.

Ennen iltaa ensikerran voitettiin, Pa'on päivä voiton päiväks muutettiin; Pääs' ajettu aalto kerran kuohumahan Vasten virtaa, vainottu nyt vainoomahan.

Mieheen miehestä ehätti sanoma: Kaikki valmiit lähtemähän huomenna, Miehet, kuormat kuntohon hyvähän, Aamu-puhteella iloiten etelähän!

Valmiit oltiin, yön lepoa nautittiin, vaan ei nuoren Fenrik Blumen silmihin Uni tullut, into poltti miehen mieltä, Oli helle pirtissä, hän läksi sieltä.

Kun pihalle pääsi, olj pimeä yö, Kirkkahana kiilsi taivaan tähtivyö, Hiukan vaan olj puiden latvassa idässä Päiviin koitto ruskottava syttymässä.

Ei ketään hän nähnyt, kuorma-rattaat vaan, Nekin valjaitta ja aisat Pohjolaan, Oli kaikki entisessä laitoksessa, Olj kuin matka entinen edessä.

Entinenkö matka? Eipä aivan niin, Olj pimeessä muuan muutos kuitenkiin: Kärryt juuri vihon viimeiset rivissä Olj jo käännetyt ja hevo valjahissa.

Ohjaksissa kiini olj jo mies, ei vaan Blume silmiänsä uskonunnakaan; Vanha Spelt, alakuloinen maasta mennen, Oljpa päätä korkeampi nyt kuin ennen.

Niinkuin nuorukainen olj hän suorana, Hartioille riippui tukka harmoa, Posket puhdistetut paistoivat pimeessä Kirkkaammin kuin muulloin päivän paistehessa.

Nuori Blume aivan olj hämmästynyt, "Mikä hitto, ukko, sinut muutti nyt, Muullon muita laiskempi ja nokisempi Oot jo puhdas nyt ja lähtemään pikempi.

"Ken on no'en naamastasi hangannut, Ken on harjan tukkahasi tunkenut, Ken sua herätetyksi kerran saanut, Sie, ku ennen päivälläi oot aina maannut?"

"Nuori herra", siihen vanhus vastasi, "Verkalleen omasta maasta kulkeepi, Kansa kun häpeellä jättää koto-maata, Kolkompi on olla valveella kuin maata.

"Miksi puhdistaisin vanhaa muotooni? Selvemmin häpeä siitä loistaisi; Mielelläni kärsin pilkkaa, rinnassani Huolta kannoin, siitä noki naamassani.

"Toisin nyt, kun joukkomme on tapellut, Suomen sydän taas on meille au'ennut, Ei enää pilattava oo kunniamme, Käy nyt pestä puhtahiksi kasvojamme.

"Väkee nostata ja lyötä rumpua, Yö kulunut on ja päivä valkeaa. Syyttä ennen kiire olj lepo-majasta, Hyvä, nuori herra, nyt on kiire vasta."

Kiljander.

Porilaisten marssi.

(Runebergin mukaan.)

Pojat kansan urhokkaan, Ku Narvan, Puolan, Leipsigin ja Lytsin maat verellään kasti! Suomi viel' on voimissaan, Vihollisensa veren saapi vuotamaan. Pois, pois rauha toisapäin! On myrsky noussut, jyskävät kanoonat aika ankarasti. Eteenpäin pois, rivittäin! Hyvästyvät nyt henget jalojen isäin. Kallihinta Tekoa toimitamme Ja vuodattaa Veremme on tapamme. Eteenpäin jokainen vaan Ikuisen vapautemme tietä kulkemaan! Se sotaviiri, kunniamme Viitta, kulunut muinoisissa sodissa, Jalosti liehu, loista, kehoita! Viel' ompi helmanen sinua tallella. Ei oo maamme milloinkaan Käsistä bataljoonain kaatumattomien vallattava: Ei oo kuuleva kukaan Ett' ois ku pettänyt vapaata Suomeaan. Kaatuupi urhoollisin, Vaan ei peräydy, pakene, ei petä, ei oo polettava. Kaatua, tuo sankarin Osuus, se olkoon voiton palkka meillekin. Miekka käteen, Pois pelko! kuolla saamme Maamme poveen, Se ompi kunniamme. Tappeluun ehättäkääm! Kun nyt on aika meidän, niinpä niittäkääm! Harvenneet rivit kankaillamme Jaloja töitä kaunihisti toistavat. Eteenpäin voiton viitta! Seisovat Viel' ympärilläs Suomen vahvat vartiat.

Kiljander.

Armahan kulku.

(Kant. I osa, 174.)

Täst' on kulta kulkenunna, Täst' on mennyt mielitietty, Tästä armas astununna, Valkea vaeltanunna; Täss' on astunut aholla, Tuoss' on istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, Paasi toistansa parempi, Kangas kahta kaunihimpi, Lehto viittä leppeämpi, Korpi kuutta kukkahampi, Koko metsä mielusampi, Tuon on kultani kulusta, Armahani astunnasta.

Etäällä minun omani.

(Kant. II osa, 42.)

Ei mun lauloa pitäisi, Ei ilota ensinkänä, Minun on kulta kulkemassa, Minun vello vieremässä, Minun armas astumassa, Valkea vaeltamassa. Etäällä minun emoni, Maalla muulla marjaseni, Mies pieni kiherätukka, Matalainen saapasjalka, Kymmenen kylän ylitse, Sa'an taipaleen takana; Tuuli ei päivässä tulisi: Lintu ei lentäisi kahessa. Tuuli kyllinki tulevi, Linnut kanssa lentelevät, Mie en tunne tuulen mieltä, Tuulen mieltä, linnun kieltä; Vaan kun tuttuni tulisi, Ennennähtyni näkyisi, Tuntisin ma tuon tulosta, Arvoaisin astunnasta, Jalan nuoren nousennasta Sukan mustan muikunnasta Käymästä kepeän kengän, Helman hienon hiipsinnästä. Virstan vastahan menisin, Virstan kahen kaapsahtaisin, Aitoja alentamahan, Siltoja siventämähän, Veräjiä aukomahan, Porttiloita purkomahan. Sitte kättä käppäjäisin, Jos ois käärme kämmenpäässä; Suuta kanssa suikkoaisin, Jos ois suu suen veressä; Kiini kaulahan kapuisin, Jos ois kalma kauluksessa; Vielä vierehen viruisin, Jos ois vierus verta täynnä.

Arvan asettaja.

(Kant. II osa, 134.)

Neito arpoa asetti, Laaitteli lastusia: "Sano totta luojan merkki, Juttele Jumalan arpa! -- Saattele sanomat mulle, Varmat liitot liikkahuta, Minne neito naitanehe, Orpana otettanehe, Marja maaniteltanehe, Vesilintu vietänehe; Nainhanko naapurihin, Saaha'an salitupihin, Leivän paksun paistajaksi, Vehnäleivän leipojaksi. Sano arpa syytä myöten, Elä neien mieltä myöten! Jos arpa valehtelevi, Arpa lyöähän tulehen." Arpa se ajattelevi: "Kun sanoisin syytä myöten, Neiti huolelle tulisi, Poloinen pahoille mielin." Ei sanonut syytä myöten, Sano neien mieltä myöten, Eikä tungettu tulehen, Palamahan paiskattuna.

Käy unonen kätkyehen.

(Kant. II osa, siv. 176.)

Tuuti, tuuti tuomen marja, Liiku, liiku lempilehti, Nuku nurmilintuiseni, Väsy västäräkkiseni, Nuku, kun minä nukutan, Väsy, kun minä väsytän! Vaan eipä minussa liene Lapseni nukuttajata. Ei taia emo polonen Saaha lasta nukkumahan. Äiä on emolla huolta, Paljo pantua muretta; Uni ei tule use'in Huolellisen huonehesen, Kaihollisen kartanohon, Murehellisen majahan. Kun se ei emo polonen Saane lasta nukkumahan, Nukuta Jumala lasta, Makauta Maariainen; Saisin itseki levätä, Lapsen orja olla jouten. Uni jo ulkoa kysyvi, Unen poika porstuasta, Lausuvi lasin takoa, Alta ikkunan anovi: "Onkos lasta kätkyessä, Pientä peitetten sisässä?" Tule tuutuhun unonen, Käy unonen kätkyehen, Lapsen pienen peittehisin, Vakaisen vaattehisin; Anna maata lapsen pienen, Levätä vähäväkisen -- Anna maata maan unia, Maan unia, puun unia, Maarian makeeta unta, Pyhän pohratsan lepoa!

Huoliansa haasteleva.

(Kant. I osa, 159.)

Käyn mä kymmenen kyleä, Samoan saan taloa, En löyä sitä sisarta, En sitä emosen lasta, Jolle ma sanon sanani, Haastan mielihauteheni. Jos ma siskolle sanoisin, Niin sanois sisar savulle, Savu sen saisi patsahalle, Patsas pihtipuoliselle. Pihtipuolinen pihalle, Piha pellonkyntäjälle, Kyntäjä koko kylälle. Virkkaisinko veikolleni, Veikon nainen naisellensa Veikon nainen naapurihin, Naapuri koko kylälle. Tahi jos virkan vierahalle, Mainitsen kylän Matille, Vieras sen viieksi panevi, Kylän Matti kymmeneksi. Niin kellen sanon sanani, Haastan mielihauteheni, Ettei muut muretta saisi, Miero mieltä arvoaisi? -- Menen metsähän mäelle, Puhelen Jumalan puille, Haastan haavan lehtyisille, Pakajan pajun vesoille, Ne ei kerro kellenkänä, Kuihkaele kullenkana.

Morsiamen jäähyvästi kodillensa.

(Kalevala 14 run. 297-528.)

Neito parka huokaiseikse, Huokaiseikse, henkäisekse, Itse itkulle hyräytyi, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Lässäp' on nyt muien lähtö, Liki saanut muien liitto, Minun lähtöni lähemmä, Minun liittoni likemmä, Vaikk' on läyli lähteäki, Erota tukala tunti Tästä kuulusta kylästä, Kaunihista kartanosta, Jossa kasvoin kaunihisti, Ylenin ylen ehosti, Kaiken kasvanto-ikäni, Lapsi-puolen polveani." "Enkä tuota ennen luullut, Enkä uskonut ikänä, En mä luullut luopuvani, Uskonut eroavani Tämän linnan liepeheltä, Tämän harjun hartiolta; Jo nyt luulen, jotta luovun, Jopa uskon ja eroan, Ero- on tuopit tyhjettynä, Ero- juotuna oluet, Kohta korjat kännettynä Päin ulos, perin tupahan, Lappein ison latohon, Kaiten katja-huonehesen." "Millä nyt erotessani, Lähtiessäni katala, Millä maksan maammon maion Sekä taattoni hyvyyen, Millä veikon armauen, Mielisiivot siskoseni?" "Kiitän mä iso sinua Entisistäni eloista, Murkinoista muinaisista, Parahimmista paloista." "Kiitän mä emo sinua Nuorna tuuviteltuasi, Pienoisna pieltyäsi, Rinnoin ruokkieltuasi." "Vielä kiitän veikkoseni, Veikkoseni, siskoseni, Kostelen koko perehen, Kaikki kasvin-kumppalini, Joien joukossa elelin, Kasvoin kanssa kasvin-aian." "Ellös nyt hyvä isoni, EIlös ehtoinen emoni, Tahi mun sukuni suuri. Heimokuntani heleä, Tuosta huolelle ruvetko, Saako suurelle surulle, Jos menenki muille maille, Kulkenen johon kuhunki! Paistanevi luojan päivä, Kuu luojan kumottanevi, Tähet taivon välkkynevi, Otava ojentunevi Ilmassa etempänäki, Maailmassa muuallaki. Ei yksin ison pihoilla, Näillä kasvin-kartanoilla." "Lähen nyt tästä kuin lähenki, Tästä kullasta koista, Ison saamasta salista, Äitin kesti-kellarista; Heitän suoni, heitän maani, Heitän heinikko-pihani, Heitän valkeat veteni, Heitän hiekka-rantaseni Kylpeä kylän akoille, Pasikoia paimenille." "Heitän suot sorehtijoille, Maat heitän maleksijoille, Lepikot lepeäjille, Kanervikot kaahlajille, Aita-vieret astujille, Kujavarret kulkijoille Pihat pitkin juoksijoille, Seinä-vieret seisojille, Silta-lauat siivojille, Lattiat lakasijoille, Pellot heitän peuran juosta, Salot ilveksen samota, Ahot hanhien asua, Lehot lintujen levätä." "Lähen tästä kuin lähenki Toisen lähtijän keralla, Syksyisen yön sylihin, Keväisen kierän päälle, Jott' ei jälki jäällä tunnu, Jalan isku iljangolla, Hangella hamosen toimi, Helman hiepsintä lumella." "Sitte toiste tultuani, Kotihini käytyäni Eipä äiti ääntä kuulle, Iso ei itkua tajunne, Jos ma kulmilla kujerran, Pää-laella laulattelen, Jo on nousnut nuori nurmi, Kasvanut kataja-pehko Iholle imettäjäni, Kasvopäille kantajani." "Minun toiste tullessani Näille pitkille pihoille Muut ei tuntene minua, Kun ne kaksi kappaletta: Alimmainen aian vitsa, Perimmäinen pellon seiväs, Nuo on piennä pistämäni, Neitona vitsastamani." "Emoni mahonen lehmä, Minun nuorna juottamani, Vasikkana vaalimani Ammoa rikottelevi Pitkillä piha-rikoilla, Talvisilla tanterilla, Tuo minua tuntenevi Kotoiseksi tyttäreksi." "Isonen iki-oronen, Minun piennä syöttämäni Neitona apattamani Hirnua rikottelevi Pitkillä piha-rikoilla Talvisilla tanterilla, Tuntenevi tuo minua Kotoiseksi tyttäreksi." "Veikkoni ikuinen koira, Minun lasna syöttämäni, Neitona opastamani Haukkua rikottelevi Pitkillä piha-rikoilla, Talvisilla tanterilla, Tuo minua tuntenevi Kotoiseksi tyttäreksi." "Muut ne ei minua tunne Kotihini tultuani, Vaikk' on vanhat valkameni, Entiset elo-siani, Sioillansa siika-salmet, Asemillansa apajat." "Jää nyt pirtti terveheksi, Pirtti lauta-kattonesi, Hyvä on toiste tullakseni. Kaunis kaaputellakseni!" "Jää nyt sintsi terveheksi, Sintsi lauta-siltanesi, Hyvä on toiste tullakseni, Kaunis kaaputellakseni!" "Jääpä piha terveheksi, Piha pihlajaisinesi, Hyvä on toiste tullakseni, Kaunis kaaputellakseni!" "Jätän kaikki terveheksi, Maat ja metsät marjoinensa, Kuja-vieret kukkinensa, Kankahat kanervinensa, Järvet saoin saarinensa, Syvät salmet siikoinensa, Hyvät kummut kuusinensa, Korpinotkot koivuinensa!" Silloin seppo Ilmarinen Koppoi neien korjahansa, Iski virkkua vitsalla, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jää hyvästi järven rannat, Järven rannat, pellon penkat, Kaikki mäntyset mäellä, Puut pitkät petäjikössä, Tuomikko tuvan takana Katajikko kaivotiellä, Kaikki maassa marjan varret, Marjan varret, heinän korret, Pajupehkot, kuusen juuret, Lepän lehvät, koivun kuoret!" Siinä seppo Ilmarinen Läksi Pohjolan pihoilta; Jäivät lapset laulamahan, Lapset lauloi, jotta lausui: "Lenti tänne musta lintu, Läpi korven koikutteli, Suostutteli meiltä sorsan, Maanitteli meiltä marjan, Otti tuo omenan meiltä, Vietteli ve'en kalasen, Petti pienillä rahoilla, Hopeilla houkutteli: Ken nyt vie ve'elle meitä, Ken joelle juohattavi? Saapi saavit seistäksensä, Kolataksensa korennot, Olla sillat siivomatta, Lattiat lakaisemalta, Pinttyä pikarin laiat, Tuopin korvat tummentua!" Itse seppo Ilmarinen Nuoren neitonsa keralla Ajoa kahuttelevi Noita pohjan rannikoita Simasalmien sivutse, Hietaharjun hartioitse, Somer soitti, hiekka helkki, Reki vieri, tie vilisi, Rahe rautainen ramasi, Jalas koivuinen kolasi, Kapia patvinen pasasi, Vemmel tuominen tutasi, Vinkui vitsaiset saverkot, Vapoi vaski-renkahaiset Juostessa hyvän hevoisen, Hyvän laukin laukatessa. Ajoi päivän, tuosta toisen, Ajoi kohta kolmannenki, Käsi ohjassa orosen, Toinen neien kainalossa, Jalka laialla rekosen, Jalka toinen viltin alla. Virkku juoksi, matka joutui, Päivä vieri, tie lyheni, Päivänäpä kolmantena Aletessa aurinkoisen Jo sepon koti näkyvi, Tuvat ilman tuulottavi, Noki nousi nuoraisena, Savu paksuna pakeni, Tuprusi savu tuvasta, Ylös pilvihin kohosi.