Valittuja novelleja I by Maupassant, Guy de

VALITTUJA NOVELLEJA I

Kirj.

Guy de Maupassant

Kansan Novellikirjasto 1.

Ranskasta suomentanut Kasimir Leino.

Helsingissä 1907, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.

Savonlinnassa 1907, O.-Y. Savolaisen kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Guy de Maupassant. Isä. Kuutamolla. Vallankumous. Susi. Lapsi. Anteeksianto. Kuningatar Hortense. Jalokivet. Tarina pyhän Mikaelin luostarilinnasta. Joulukertomus. Ristiäiset.

GUY DE MAUPASSANT.

Kun yltiöromanttikot, joihin monet ovat tahtoneet lukea myöskin Victor Hugon, vaikka sen varsinainen ja perikuvallisin edustaja on Théophile Gautier, olivat oikullisia eriskummallisuuksia, jopa luonnottomuuksiakin kuvaamalla saattaneet tämän kirjallisen suunnan huonoon huutoon, syntyi jo v. 1848 vallankumouksen jälkeen uusi terveempi ja todellisuutta enemmän kunnioittava suunta vastapainoksi edelliselle.

Tavallisesti käy tämä realismin nimellä, vaikka sen edustajia laulurunouden alalla on yleisemmällä yhteisnimellä kutsuttu parnassolaisiksi, joiden etevimpänä kykynä on pidetty _Catulle Mendês'ia_. [Ensimäinen suomenkielinen näyte Mendèsia on tämän sarjan 10. n:ona ("Valittuja novelleja I".)] Alussa esiytyivät realismin periaatteelliset harrastajat yhtä jyrkillä, vastakkaisilla mielipiteillä. Jos Gautier on muodostellut taiteellisen oppinsa muutamiksi kiteytyneiksi tunnuslauseiksi, joiden lähtökohtana oli: taide on olemassa taiteen vuoksi ja taiteen tehtävä on kuvata kauneutta, niin opettivat realistisen suunnan filosofiset arvostelijat, että "rumuus on kaunista" ja koska jokapäiväisessä elämässä on paljo rumaa, on kirjailijan havaittava ja kuvattava elämän rumuutta.

Näin jyrkkänä esiytyi uusi suunta "Le Realisme"-nimisessä aikakauskirjassa, joka alkoi ilmestyä 1856 ja kohdisti hyökkäyksensä pääasiallisesti Hugohon ja Gautier'iin. Kun ensimäinen kiihkon puuska oli ohi mennyt, tasausi uusi suunta siedettävämmäksi, esittäen joukon mielipiteitä tosielämästä tehtyjen havaintojen merkityksestä kaunokirjallisuudelle.

Todellinen ihmiselämä ja luonto ovat ensin ymmärrettävät ja havaittu todellisuus mahdollisimman uskollisesti esitettävä. Ihmiset ovat kuvattavat sellaisina kuin he ovat taikka millaisiksi perinnöllisyys, syntyperä, kasvatus, elinkeinot, yhteiskunnalliset olot ja koko ympäristö heidät muodostaa. Kirjailijan ei tarvitse ruveta heitä ihannoimaan eikä George Sandin tavalla kuvaamaan ihmisiä sellaisina kuin heidän hänen mielestään tulisi olla. Eikä hänen myöskään tule esiytyä maailman parantajana ja mieteperäisenä runoilijana, vaan esittäköön hän maailman ulkokohtaisesti ja merkitköön havaintonsa tosiasioiksi. Mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että suorastaan halveksittiin muodon kauneutta.

Jos näihin ylläesitettyihin mielipiteihin lisäämme ne vaatimukset, joita jo järkevämmät romanttikot olivat tehneet luonnekuvauksen suhteellisuudesta y.m., niin onkin meillä uusiaikaisen, todellisemman kertomarunouden kaunotiede pääpiirteissään määrättynä. Realistisen suunnan jälkeläiset, n.k. naturalistit, jotka edelleen ovat jatkaneet ja kehittäneet tätä kuvaustapaa, eivät mielestämme ole voineet esittää mitään suurempia periaatteellisia lisiä tahi kumoavia muutoksia edeltäjiensä määritelmille.

Kaikki kirjallisuushistorioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Ranskan uusiaikainen, realistinen novelli eli uutelo alkaa _Prosper Mériméen_ (1803-1870) mestarillisista kertomuksista, joista parhaat ovat jo suomeksikin saatavissa, nim. kokoelma nimeltä "Helmiä" (Otavan kustantama), "Pariisin verihäät" (Otto Andersinin kustantama) ja etevimpinä pidetyt, laajahkot novellit "Colomba" ja "Carmen" (ilmestyneet tässä sarjassa 5-6 ja 11 numeroina). Hänen kyvystänsä ja kertomistavastansa voi siis suomenkielinenkin lukija jo näiden nojalla saada jokseenkin täydellisen käsityksen.

Realistisen romaanin suurmestarina on täydellä syyllä pidetty _Honoré de Balzacia_ (1799-1850), jonka tarkka ja luotettava havainnollisuus, älykäs sydänten tutkistelu ja oikea, suhteellinen luonnekuvaus tekevät hänen parhaat romaaninsa tosi-ansiokkaiksi ja vielä tänäkin päivänä arvoltansa pysyviksi. Läheisessä tulevaisuudessa saanee suomenkielinenkin kirjallinen yleisö ja nuoriso vihdoin tilaisuuden omalla kielellänsä tutustua tämänkin maailmankirjailijan etevimpiin romaaneihin.

Balzacin lahjakkaampana seuraajana realistisen romaanin alalla pidetään yleisesti _Gustave Flaubert'ia_ (1821-80), jonka tunnetuimmatkin ja ehdottomasti maailmankirjallisuuteen luettavat romaanit "Rouva Bovary" ja "Salambo", sen pahempi, vielä ovat suomeksi kääntämättä. Historiallisia romaaneja löytyy tosin jo paljo ja näiden joukossa useita eteviäkin. Myöskin vanhanajan historian alalta on maailmankirjallisuudessa muutamia tarkkoihin tutkimuksiin perustuvia ja rikkaalla mielikuvituksella hienotuntoisesti ja älykkäästi täydennettyjä kuvauksia, kuten esim. Ebersin "Homo sum" ja Rydbergin "Viimeinen ateenalainen" (molemmat suomeksi saatavissa). Mutta löytyy meilläkin luettuja kirjallisuushistorioitsijoita, joiden mielestä Flaubert'in romaani "Salambo" on nerokkain kaikista vanhempaa historiaa käsittelevistä kertomuksista, olletikin kun se sitä paitsi perustuu mitä laajaperäisimpiin ja tarkimpiin tutkimuksiin.

Realistisen suunnan hienontajina ja melkeinpä naturalistisen Emile Zolan vastakohtana on meidän pidettävä sellaisia kirjailijoita kuin _Daudet_, veljekset _Goncourt, Bourget_ y.m., joista ainoastaan Daudet on suomalaiselle yleisölle tuttu teosten kautta, joita täydellä syyllä voidaan pitää maailmankirjallisuuteen luettavina nerontuotteina, nim. "Fromont nuorempi ja Risler vanhempi", "Tarasconin Tartarin", "Kirjeitä myllyltäni", "Kuvaelmia ja kertomuksia" ja "Seine-virran laivuri".

* * * * *

Flaubertin oppilaita oli alkuansa se novellikirjailija, jonka runsaasta ja kuumeellisesta tuotannosta tässä tarjoamme ensimäisen valikoiman suomenkielisessä asussa. Flaubert oli näet Maupassantin kummisetänä ja perheen vanhana tuttavana joutunut läheisimpiin suhteisiin kirjallisia taipumuksia osoittavan nuorukaisen kanssa, jonka aikaisempia, epäkypsiä sommitelmia hän arvosteli ja hylkäsi, johtaen kirjailijan alkua vapaaseen, itsenäiseen luomiseen.

_H.R. Albert Guy de Maupassant_ syntyi 5 päivänä elokuuta 1850 Miromesnilin linnakartanossa Normandiassa (Ali-Seinen dep.); hänen isänsä oli vanhaa lotringilaista aatelissukua. Koulua kävi hän ensin Yvetot'issa ja tuli ylioppilaaksi Rouenista. Alussa hän aikoi virkauralle, mutta kun ranskalais-saksalainen sota syttyi 1870, keskeytti hän opintonsa ja astui vapaaehtoisena sotaväkeen. Sodan päätyttyä hänen tarkoituksensa oli jatkaa opintojansa, mutta runoilija Bouilhet ja talonystävä Flaubert saivat hänet taivutetuksi antautumaan kirjailijaksi.

Jo v. 1873 ovat eräät tietävinään hänen kyhäilleen kertomuksia ja runoja, vaikka hän vasta seitsemän vuotta myöhemmin julkaisi ensimäisen kokoelmansa runoja, joita kehutaan muodoltansa kauneiksi ja sisällykseltänsä alkuperäisiksi: Runoja ei hän kuitenkaan sen koommin kirjoittanut, vaan antautui kerrassaan kertomusten alalle sen jälkeen kuin hän Zolan julkaisemissa, ranskalais-saksalaisen sodan tapahtumia kuvaavissa "Médanin iltamissa" olleen "Talipallo" nimisen kertomuksen johdosta oli huudettu nuoren Ranskan etevimmäksi novellikirjailijaksi.

Maupassantin tavattoman runsas tuotanto tapahtui v. 1881-91; vuosikymmenen kuluessa julkaisi hän 27 nidosta novelleja, romaaneja ja näytelmiä, joita viimemainittuja kuitenkin on ainoastaan kaksi. Novellikokoelmia on häneltä kaikkiansa ilmestynyt parikymmentä; muutamina vuosina kolmekin nidosta à 300 sivua vuodessa.

[Nämä kokoelmat ilmestyivät seuraavassa järjestyksessä: Runoelmia (1880), Tellier'in kahvila (novelleja, 1881), Neiti Fifi (nov.) Suokurpan tarinoita ja Kuutamolla (nov. 1883), Päivän paisteessa (matkakuvia Algeriasta ja Saharasta), Sisarukset Rondoli (nov.) ja Neiti Harriet (nov. 1884); Naisten suosikki (romaani), Yvette (nov.), Päivän ja yön tarinoita, Kertomuksia ja novelleja (1885); Pikku Roque (nov.), Herra sukulainen (rom.), Toine (rom.) ja Valittuja kertomuksia (1886); Mont-Oriol (rom.) ja Horla (nov. 1887); Pierre ja Jean (rom.), Vetten päällä (tunnelmakuvia merimatkoilta) ja Rva Hussonin ruusupensas (nov., 1888); Vasen käsi (nov.) ja Kova kuin kuolema (nov., 1889); Hyödytön kauneus (nov.), Sydän (rom.) ja Vaeltaja-elämää (matkakuvia, 1890); Musotte (3-näyt. näyt, kirjoitettu Jacques Normandin kanssa yhdessä 1891); Avioliiton rauha (2-näyt. näytelmä, 1893); Isä Milon (1898); Kolporttööri (1900) ja Erään porvarin sunnuntaipäivä (1900).]

Tällainen tavattoman kiihkoinen työskentely ei tietystikään voinut olla vaikuttamatta muuten ruumiiltaan kookkaan ja voimakkaan miehen terveyteen. Jo 1880-luvun lopulla huomataan hänen romaaneissansa "Kova kuin kuolema" ja "Sydän" omituinen raskasmielisyyden tunne, joka tammikuulla 1892 kehittyi aivotulehdukseksi ja teki ainoastaan 40-vuotisen kirjailijaneron mielenvikaiseksi. Tästä onnettomasta tilasta pelasti hänet kuolema sentään jo heinäkuun 6 p. 1893. Kirjailijan kuoltua on hänen jälkeenjääneistä papereistansa vielä julkaistu 2-näytöksinen näytelmä "Avioliiton rauha" (esitetty Théâtre français'in näyttämöllä s.v.) ja kertomukset "Isä Milon" (1898), "Kolporttööri" ja "Erään porvarin sunnuntaipäivät" (1900). Maupassantin koko tuotanto käsittää siis kaikkiansa 31 nidosta.

Tästä hirvittävän runsaasta tuotteliaisuudestaan huolimatta säilytti tekijä melkein aina sen mestarillisen selvän, lyhytsanaisen ja loistavan tyylin, joka on tehnyt hänet maailmankuuluksi ranskalaisimpana, elämän tuoreimpana ja välittömimpänä kertoilijanerona, mitä Ranskalla koskaan on ollut keskiaikaisten kertoilijain, Rabelaisin, Lamartinen, Voltairen, ja Prevost'in tapaisia kirjailijakykyjä. Pieneksi kunnioituksen osoitteeksi onnettoman lopun saaneen kirjailijan muistolle on isänmaa pystyttänyt hänelle kuvanveistäjä Verletin muovaaman muistopatsaan Monceaun puistoon.

* * * * *

Jo ensimäisen, Talipallo-nimisen kertomuksensa johdosta oli Maupassant, kuten jo mainitsimme, huudettu Flaubert'in jälkeläiseksi ja nuoren Ranskan etevimmäksi novellikirjailijaksi, etupäässä sen terävän ja purevan ivan ja samalla keveän, hauskan ja luontevan hyväntuulen johdosta, joka antaa leimansa melkein koko hänen myöhemmällekin runoudellensa. "Médanin iltamat", kokoelma kuvauksia viimeisestä ranskalais-saksalaisesta sodasta, sai osaksensa tavattoman huomion, sillä se käsitettiin uuden kirjallisen koulun taiteelliseksi julistukseksi. Naturalistisen suunnan johtaja Zola oli tässä koonnut ympärillensä puolikymmentä nuorta kykyä, joiden otaksuttiin omaksuvan johtajan kirjalliset näkökannat ja yhteisvoimin rynnistävän kirjalliselle sotatantereelle.

Mutta useimmat näistä löysivät kuitenkin piakkoin oman tiensä. Ulkopuolella maansa rajoja ovat näistä ainoastaan K.J. Huysmans ja Maupassant saavuttaneet mainetta. Ja jos ranskalaisten selvä, tuores ja leikkisä kertoilijakyky kerran tunnustetaan realistisen novellikirjallisuuden perikuvaksi, niin on Maupassant, tämän taiteen tosi-ranskalaisimpina edustajina, myöskin maineensa ansainnut.

Maupassant ei ole mikään väitelmöivä kirjailija, kuten Huysmans, eikä mikään naisellisesti hento sydänten ja sielujen tutkistelija, kuten Bourget. Hän on miehekäs, ylevän rohkea, välitön ja hyväntuulinen vapaa kertoilija, joka kuvaa hienosti havaitut, kirjavat kuvansa ulkomaailmasta voimakkaan ja pettämättömän taiteellisen vaiston johdolla. Mikään mietiskelijä hän ei ole, mutta taiteellisen luomisvoiman suoni pulppuaa hänessä niin luonnonraittiina, vapaana ja valmiina, että se runsaasti korvaa tuon yllämainitun puutteellisuuden. Mitään yhtenäistä, vakiutunutta maailmankatsomusta käynee sangen vaikeaksi muodostaa hänen kirjavien, elämäntuoreiden kertomustensa nojalla, vaikka sellaiset suuret aatteet kuin elämä ja kuolema vastakkaisina voimina ehkä voidaan katsoa hänen tuotantonsa yleisimmiksi tunnusmerkeiksi ja pääaineiksi. Näiden sokeain ja salaperäisten voimain kohtaloleikkiä osaa hän kuvata lukemattomilla, uusilla tavoilla; pirteä ja tuores tyyli vaikuttaa sen, ett'ei lukija suinkaan niihin kyllästy, vaan mielihyvällä antautuu seuraamaan tekijän esittämää värien, tunteiden, tunnelmain ja ilmiöiden milloin vuolaan keveää, milloin raskaammin joleaa pohjavirtausta. Toisinaan voi hän kuvauksessansa olla ivallisen raaka ja kyynillinenkin aivan yhtä tyynesti kuin Mériméekin kuvaa kauheita asioita lyhytsanaisella, olympolaisella kylmäverisyydellänsä, välittämättä vähääkään siitä epämiellyttävästä vaikutuksesta, jonka hän voi tehdä tunteellisemman lukijan herkkään mieleen. Ja tuoreinta, elämäniloisinta kuvausta voi äkkiä seurata toinen, missä ihmisten jokapäiväinen, toivoton taistelu mahtavan suurkaupungin pyörteessä salaperäisellä tavalla lannistuu, tylsistyy ja kehittyy suorastansa elämäntympeydeksi. Omituista kyllä kuvaa hän nämä vastakkaiset sieluntilat yhtä voimakkaalla, taiteellisella nautinnolla pysyen sentään aina aineensa yläpuolella, kuten realististen kertoilijain tapa ylipäänsä on.

Georg Brandes, pohjoismaiden etevin kirjallisuuden arvostelija, pitää Maupassantia, tätä kirjavien kuvien vivahdusrikkainta sepittäjää, synnynnäisenä ja jo ensimäisessä novellissaan selvästi klassillisena nerona. Kirkkaana kuin auringon paisteessa välkkyvä säilä, virtaa hänen loistavan selvä kielensä jo alusta alkaen, sanoo hän, terveimmällä tavalla osaa hän kuvata sairalloisimmatkin sieluntilat muutamin valikoiduin maalaavin tai ivaavin piirtein. Toisten aikalaisten monisanaiset, eri sieluntiloja tutkistelevat kuvaukset osaa hän muuttaa toiminnaksi, päästen täten oikotietä tarkoitusperänsä päähän. Samaa lyhytsanaista kuvaamistapaa hän käyttää myöskin ympäristöä esittäessään, minkä vuoksi nämä sivukuvaukset eivät koskaan käy ikäviksi.

Jo tuotantonsa alkuaikoina esiytyy hän niinikään sommittelun mestarina, osaten aina säilyttää yhtenäisyyden niin hyvin novelleissansa kuin romaaneissansa. Mestarin taito ilmenee juuri tällaisessa kokonaisuuden ja yhtenäisyyden täydellisessä hallitsemisessa, jota aina on pidetty ranskalaisten kertoilijain pääominaisuutena. Yhtä aito ranskalainen on hän tavallisesti myöskin aihevalinnassansa ja jos hän ottaa tutummankin aiheen käsitelläksensä, suorittaa hän sen useimmiten omalla, itsenäisellä tavallansa. Syystä onkin sanottu, että Maupassantin uuteloissa löydämme tuota vanhojen ranskalaisten kertoilijain vapaata veitikkamaisuutta, vaikkakin tyyliltänsä täydellisempänä, kuten jo hänen ensimäinen kertomuksensa sodan vaikutuksesta Rouen'in asujamistoon v. 1870 selvästi todistaa.

Porvarillisen arvokkaisuuden ivailu ja koomillisuuden keksiminen kaikessa ovat Maupassantin vahvimpia puolia, sen näemme esim. hänen perhekuvauksestansa "Eräs poika", jossa tavallinen virkamiesperhe on joutunut hänen ivansa esineeksi. Toisissa käsittelee hän taas voimakkaan luonnonvietin purkauksia ja näiden seurauksia, äpärälapsia (esim. kertomuksissa "Hra Duchoux" ja "Hyljätty") taikka sukupuolivietin eläimellisyyttä (esim. Rva Baptiste, Pikku Roque, Salama). Hienontuneena, vaikka yhäti vapaasanaisena esiytyy hän sentään jo sellaisissa romaaneissansa kuin "Naisten suosikki" ja "Kova kuin kuolema", joissa hän armotta riistää elämältä sen viehkeyden, millä n.k. pyhä valhe on elon ehittänyt. "Eräs elämäntarina" (Une vie) taas on hienon, kelpo naisen taistelua kylmän, raakaluontoisen aviomiehen kanssa; Mont-Oriol samoin nuoren, hienotunteisen naisen taistelua nuoresta miehestä, joka kevytmielisenä on häneen kyllästynyt ja etsii tyydytyksensä mitättömän talonpoikaistytön luona. "Naisten suosikki" on tarina typerästä, mutta kauniista miehestä, joka juuri kauneutensa ja naisten avulla nousee yhteiskunnan huipuille, j.n.e.

Kun kirjailijan terveys jo 1880-luvun lopulla alkoi juonitella, täytyi hänen jättää suurkaupungin kuluttava elämä ja etsiä parannusta hermostollensa, alituiselle päänkivistyksellensä ja sisäisille verenvuodoille luonnonhelmassa; alussa hän liikkui vesillä, sitten siirtyi hän taas vuoristoon, jonka keveää ilmaa pidettiin terveellisimpänä hänen keuhkoillensa. Näin sai tämä Normandian luonnon mestarillinen kuvaaja tilaisuuden laajentaa havaintojensa piiriä ja näin syntyivät sellaiset kokoelmat kuin novellikokoelma Afrikan rannoilta "Päivän helteessä", tunnelmakokoelma "Vetten päällä", novellit "Eräs ilta", "Käynti maalla" j.n.e. Näissä esiytyy Maupassant aina tarkkana, tuoreena ja väririkkaana luonnonkuvaajana, joka ehdottomasti vie voiton sellaiseltakin mestarilta kuin Bourget on. Kuitenkin on tämä draamallisin Ranskan uudemmista novellikirjailijoista, kuten Brandes hänestä sanoo, toisinaan vastakohtansa Bourget'in tavalla antautunut sielunelämääkin tutkistelemaan; siitä on meillä ainaisena todistuksena hänen teoksensa "Sydän."

Mutta se mielettömyyden hengetär, joka oli johtanut hänet kirjoittamaan sellaisia voimakkaita kuvauksia hulluuden hiipivästä kehityksestä ihmissieluissa kuin esim. "Horla", "Eräs mielipuoli", "Ero" ja "Ken tietää", kukisti etevän kirjailijan miehuutensa parhaassa ijässä. Vähitellen enenevää raskasmielisyyttä seurasi sairalloinen mietiskely, joka milloin ilmeni henkevänä, hellänä haaveiluna, milloin surullisen raskaana synkkämielisyytenä, kunnes se alussa vuotta 1892 auttamattomasti pimitti kirjailijan henkisen elämän.

Maupassantin asema uudemmassa ranskalaisessa kirjallisuudessa käynee ehkä jo ylläolevasta hahmoilusta selville. Arvostelijat ovat olleet sitä määrittelevinään monellakin lailla. Hermostuneen sielunelämän hienoimpana kuvaajana pidetään Edmond de Goncourtia; yhteiskunnallisen elämän mahtavimpana, vakavimpana esittäjänä naturalististen jättiromaanien kirjoittajaa Emile Zolata; taiteellisesti hienotunteisen elämän tosiranskalainen kertoja _par préférence_ on A. Daudet, tuo kyynelten lävitse hymyilevä runoilija, kuten hänestä kauniisti on lausuttu; mutta ranskalaisin kaikista Ranskan uudemmista novellikirjailijoista on Maupassant, jonka rinnalla Bourget on maailmankansalainen ja Huysmans hollantilainen.

Suomentaja on parhaampansa mukaan koettanut saada esille tätä Maupassantin tyyliä, jota ehkä ei ole niinkään helppo jäljitellä. Ell'eivat ylempänä huomauttamamme ominaisuudet siitä ilmene, täytyy hänen ottaa siitä syy. Kustantajan tarkoitus on jatkaa tätä valikoimasarjaa, niin että suomalaisellakin yleisöllä ennen pitkää on tilaisuus omalla kielellänsä tutustua tämän novellikirjallisuuden mestarin kaikkiin etevämpiin teoksiin. Suomentaja ei voi muuta kuin toivoa, että yleisö suosiolla vastaanottaa tämän kiitettävän yrityksen, joka ehkä vaikuttaa hedelmöittävästi maamme omatakeiseenkin kertomarunouteen.

_Suomentaja_.

ISÄ.

Jean de Valnoix on eräs ystävistäni, jota minun toisinaan on tapana käydä tervehtimässä. Hän asuu pienessä talossansa, joka sijaitsee keskellä metsää ... siellä joen varrella. Sinne oli hän vetäynyt elettyänsä viisitoista vuotta hurjaa elämää pääkaupungissa. Äkkiä kyllästyi hän huvituksiin, illallisiin, miehiin, naisiin, korttipeliin ja kaikkeen ja muutti syntymäkotiinsa.

Meitä on pari kolme tuttavaa, jotka silloin tällöin vietämme pari kolme viikkoa hänen luonansa. Hän ilahtuu aina nähdessänsä meidän saapuvan ja jää taas mielellänsä yksin, kun me jätämme talon.

Viime viikolla matkustin minä taas hänen luoksensa ja hän vastaanottikin minut avosylin. Aikamme vietimme milloin yhdessä, milloin erikseen. Tavallisesti istui hän lukien jotakin, minulla taas oli kirjoitustöitä. Illoin istuimme jutellen yhdessä keskiyöhön saakka.

Tukahduttavan helteisen päivän jälkeen istuimme viime tiistaina noin klo 9 illalla joen rannalla katsellen, kuinka virta huuhtoi jalkojamme. Vaihdoimme siinä sangen hämäriä mielipiteitä taivaan tähdistä, jotka kylpivät tuolla virran välkkyvässä kalvossa ja näyttivät uiskentelevan edessämme. Vaihdetut mielipiteet olivat tosiaankin sangen hämäriä, sekavia ja lyhyitä, sillä molemmat olimme me kovin tyhmällä, väsyneellä ja veltolla tuulella. Minä hellyin miettiessäni aurinkoa, joka -- tähtitieteilijäin mukaan -- kuolee pois Suuren Karhun taakse. Ainoastaan valoisimpina öinä näkyy se jossakin pohjoisemmassa, niin kalpeaksi se muka muuttuu. Hiukankin pilvisinä iltoina se häviää kerrassaan vaikuttaen luontoon ihan kuolettavasti. Sitten koetimme kuvitella mielessämme noiden kaukaisten maailmain asukkaita, näiden ulkomuotoa, joka tuntui mahdottomalta edes kuvitellakaan, näiden arvaamattomia luonnonlahjoja, näiden tuntemattomia elimistöjä, siellä löytyvää eläimistöä ja kasvikuntaa sekä kaikkia lajia, valtakuntia, olemuksia ja aineita, mitä ihmisen haaveksiva mielikuvitus vain keksiä voi. Äkkiä kuului kaukainen huuto:

-- Herra, herra, hoi!

-- Täällä, Baptiste, vastasi Jean.

Tultuansa luo selitti palvelija:

-- Siellä on taas se herran mustilaisnainen.

Ystäväni ratkesi nauramaan ja nauroi kuin hullu, vaikka hän ei muuten juuri naurajia ollut. Sitten kysyi hän:

-- Onko meillä siis tänään heinäkuun 19 päivä?

-- On, herra.

-- Hyvä on. Käske hänen odottaa hiukan. Tarjoa hänelle illallinen. Kymmenen minuutin kuluttua olemme kotona.

Palvelijan mentyä tarttui hän käsivarteeni sanoen:

-- Palatkaamme hiljalleen kotiin. Matkalla voin kertoa sinulle tarinan hänestä.

Seitsemän vuotta sitten eli toisin sanoen samana vuonna, jolloin saavuin tänne syntymäkotiini, läksin eräänä iltana kävelemään metsäistä ajotietä myöten. Ilma oli kaunis niinkuin on ollut tänäänkin. Verkalleen astuin suurten puiden alla tarkastellen oksien läpi tuikkivia tähtösiä ja hengitin ahmimalla keuhkoni täyteen illan rauhallista, metsäisten tuoksujen täyttämää ilmaa.

Pariisin olin minä juuri jättänyt ainiaaksi. Olin näet väsynyt, kerrassansa väsynyt ja sanomattomasti kyllästynyt kaikkiin niihin tuhmuuksiin, alhaisiin ja likaisiin huvituksiin, joita olin siellä nähnyt ja joihin olin ottanut osaa noin viidentoista vuoden aikana.

Kävelin kauvas, sangen kauvas synkän metsän läpi viepää, autiota tietä myöten, joka tulee noin viidentoista kilometrin päässä olevasta Crouzillen kylästä.

Äkkiä seisahtui suuri saksalainen koirani Bock, joka aina oli mukanani, ja alkoi murista. Luulin jonkun ketun, suden tai metsäsian olevan läheisyydessä ja hiivin hiljaa varpaillani eteenpäin, ett'en askeleillani säikyttäisi otusta pois. Mutta samassa kuulin huutoja, valittavia, pidätettyjä, vihlovia ihmishuutoja.

Varmaankin murhattiin tuolla metsikössä joku ja puristaen lujasti oikeassa kädessäni olevaa raskasta tammikeppiä, joka oli oikea pahkasauva, läksin juoksemaan huutoa kohti.

Kuulin jo voihkeita, jotka kuulustivat yhä selvemmiltä, vaikka tavattoman kumeilta. Ne tulivat kai jostakin mökistä, ehkä jostakin miilun-polttajan töllistä. Kolme askelta minun edelläni juoksi koirani Bock, milloin pysähtyen, milloin peräytyen ja yhäti kiihoittuneena muristen. Äkkiä salpasi meiltä tien eräs toinen suuri musta koira, jonka silmät kiiluivat kuin tuliset hiilet pimeässä. Näinpä varsin hyvin valkeat torahampaatkin, jotka loistivat sen avonaisessa kidassa.

Sauva ojona ryntäsin minä koiraa vastaan, mutta samassa oli Bock jo käynyt sen niskaan ja molemmat pyörivät ne nyt äristen maassa kidat vuorotellen toistensa niskassa. Minä riensin eteenpäin ja olin tölmätä tiellä makaavaan hevoskaakkiin. Pysähdyin kovin hämmästyneenä tutkimaan elukkaa ja huomasin edessäni vankkurit eli jonkunlaisen pyörillä kuljetettavan huoneen, jommoisia ilveilijäseurat ja ulkolaiset kulkukauppiaat käyttävät maaseudulla matkustaessansa markkinoilta markkinoille.

Nuo yhä jatkuvat vihlovat huudot tulivat sieltä vankkurein sisältä. Kun sisäänkäytävä oli vastakkaisella puolella, kiersin minä tämän katetun ajopelin ja nousin äkkiä ylös puuportaita myöten, jotka veivät vankkurin ovelle, mutta olin samassa kompastua pahantekijään.

Näky vaikutti minuun niin oudosti, ett'en alussa ymmärtänyt mitään. Eräs polvillaan oleva mies näytti rukoilevan hartaasti. Vankkurein sisälle tehdyllä vuoteella taas lepäsi kyljellänsä joku puolipaljas olento, itseänsä väännellen; hänen kasvojansa oli minun mahdoton erottaa, sillä alinomaa hän liikahteli, vääntelihe ja ulvoi.

Se oli vaimo lapsivuoteessa.

Niin pian kuin minulle oli selvennyt tämän tapahtuman laatu, joka nuo voihkeet aiheutti, huomautin minä läsnäolostani; mies, joku höpertynyt marseillelainen, kääntyi päin ja rukoili minua pelastamaan hänet ja tuon poloisen vaimon luvaten lukemattomin sanoin palkita työni vaikka millä tavoin. Minä, joka en koskaan ollut nähnyt synnytystä enkä ikinä ollut auttanut ketään naista enkä narttua, en kissaa enkä koiraa tällaisessa tilaisuudessa, selitin hänelle kykenemättömyyteni asiassa ja katselin kummastellen tuota olentoa, joka vuoteellansa yhä huusi niin sydäntä särkevästi.

Voitettuani jälleen kylmäverisyyteni, kysyin hätäytyneeltä mieheltä, miks'ei hän ole jatkanut matkaa seuraavaan kylään saakka. Hevonen oli tiellä kompastunut erääseen maanhalkeamaan ja nyrjäyttänyt jalkansa niin pahasti, ett'ei se jaksanut enää nousta seisoalleen, selitti mies.

-- Mitä siitä, sanoin minä, onhan meitä nyt kaksi miestä; vetäkäämme nainen vankkureineen minun luokseni.

Koirain rähinä pakotti meidät samassa kömpimään ulos vankkureista ja minun täytyi erottaa ne niin ankarilla sauvaniskuilla, että pelkäsin niiden heittävän henkensä. Sitten pälkähti päähäni valjastaa ne avuksemme, toinen oikealle, toinen vasemmalle puolen vankkureja. Kymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmiina ja hiljalleen lähti ajopeli liikkeelle netkahdellen ja tärähdellen syvissä maantiekuopissa niin tuntuvasti, että vaimoparan olisi toisinaan luullut kylkiluunsa katkaisevan.

Voi sitä matkantekoa, ystäväni! Hengästyneinä ja hiessäpäin röhisten, jopa joskus kompastuenkin livettävällä savitiellä, vedimme me vankkureita pimeässä, sillä aikaa kuin koirat huohottivat jaloissamme kuin palkeet.

Vasta kolmen tunnin kuluttua saavuimme tänne linnakartanoon. Portille tullessamme lakkasi vaimo vaikeroimasta. Äiti ja lapsi voivat kumpikin hyvin.

Pian saivat he hyvän vuoteen ja sitten lähetin rengin noutamaan lääkäriä, sillä välin kuin marseillelainen, joka taas tunsi itsensä rauhoittuneeksi, iloiseksi ja lohdulliseksi, söi itsensä melkein tukehduksiin ja joi itsensä patahumalaan juhliessansa onnellista synnytystä.

Vastasyntynyt oli tyttölapsi.

Viikkokauden saivat he sitten asua talossa. Äiti, neiti Elmire, oli erittäin tarkka unissa ennustaja ja lupasi minulle sanomattoman paljo onnea ja loppumattoman pitkää elämää.

Seuraavana vuonna ja täsmälleen saman päivän illalla tuli sama palvelija, joka juuri kävi kutsumassa meitä, päivällisen jälkeen luokseni tupakkahuoneeseen ilmoittaen:

-- Se viime vuotinen mustalaisnainen on täällä ja tahtoisi kiittää herraa.

Käskin hänen tulla sisään ja hämmästyin huomatessani hänen vierellänsä pitkän, tukevan, valkoverisen nuoren miehen jostakin pohjoisesta maakunnastamme; tervehtiessään selitti tämä olevansa joukkueen päämies. Hän oli kuullut hyvyydestäni neiti Elmireä kohtaan eikä tahtonut antaa tämän vuosipäivän mennä käymättä minua kiittämässä ja osoittamatta hänkin puolestansa kiitollisuuttansa.

Käskin palvelijan saattamaan heidät kyökkiin illalliselle ja valmistamaan heille yösijat. Seuraavana päivänä jatkoivat he matkaansa.

Sen jälkeen tulee tämä poloinen nainen joka vuosi samana päivänä luokseni, tosin aina saman lapsen, erittäin sievän tyttösen kanssa, mutta mukanansa aina joku uusi -- herrasmies. Ainoastaan yksi ainoa, eräs auvergneläinen mies, joka omalla murteellansa kiitti ja kosteli minua, tuli kahtena vuonna peräkkäin. Kaikkia näitä kutsuu tyttönen isä-nimellä aivan samalla tapaa kuin me ranskalaiset annamme kaikille mieshenkilöille nimityksen "herra". -- -- --

Niin olimmekin jo tulleet linnakartanoon ja huomasimme hämärissä kolme varjoa seisovan rappusten luona odottamassa meitä.

Ylimmäisellä rapulla seisova olento tuli neljä askelta vastaamme, tervehti suurellisesti ja sanoi:

-- Hra kreivi, me olemme tulleet tänne tänä muistopäivänä osoittamaan teille kiitollisuuttamme...

Tällä kertaa oli se eräs belgialainen! Hänen jälkeensä koroitti pienokainen äänensä kiittäen minua opetetulla ja sen vuoksi teennäiseltä kuuluvalla kohteliaisuudella.

Tekeytyen viattomaksi pyysin minä neiti Elmiren hiukan sivulle ja kysyin häneltä:

-- Onko tuo lapsenne isä?

-- Ei suinkaan, herra.

-- Onko hänen isänsä siis kuollut?

--- Ei suinkaan, herra. Kyllä me joskus vieläkin tapaamme toisemme. Hän on santarmi.

-- Mitä sanotte? Tytön isä ei siis ollutkaan se marseillelainen, joka oli seuralaisenne silloin synnytyksen aikana?

-- Eihän toki. Se juoppolalli varasti minulta vähät säästönikin.

-- Entäs santarmi, lapsen oikea isä, tunnustaako hän lapsensa?

-- Kyllä, herra, vieläpä hän rakastaakin tytärtänsä. Mutta hän ei voi ottaa tätä luoksensa, sillä hänellä on -- muitakin lapsia ja oma vaimo.

KUUTAMOLLA.

Pastori Marignan oli sotaisa mies. Hän oli pitkä, laiha, kiihkoisa ja aina intomielinen, mutta rehellinen pappismies. Hänen uskonoppinsa oli varma ja järkkymätön. Jumalansa kuvitteli hän tuntevansa perinpohjaisesti ja uskoi pääsevänsä selville hänen suunnitelmistansa, tahdostansa ja tarkoituksistansa.

Kävellessänsä pitkin askelin pienen maalaispappilansa puistotietä liikkui hänen mielessänsä toisinaan kysymys: miksi on Jumala tämän kaiken tehnyt? Asettuen ajatuksissansa Jumalan sijalle etsi hän itsepintaisesti vastausta tekemäänsä kysymykseen ja löysikin sen melkein aina. Hänelle ei johtunut mieleenkään hartaan nöyryyden puuskauksessa huokaista: oi herra, tutkimattomat ovat sinun tiesi! Hän mietti vain itseksensä: minä olen Herran palvelija, jonka tulee tuntea syyt hänen menettelyynsä tai aavistaa ne, ellen niitä järjellä käsitä.

Kaikki luonnossa näytti hänestä luodulta täydellisen ja ihmeteltävän johdonmukaisesti. Kysymykset "miksi" ja vastaukset "siksi, että" olivat aina tasapainossa. Aamurusko oli luotu ilahduttamaan huomenkoittoa, aurinko kypsyttämään ja sade kostuttamaan viljaa, ilta valmistautuaksemme uneen ja pimeä yö nukkuaksemme.

Neljä vuodenaikaa vastasivat täydellisesti maanviljelyksen kaikkia tarpeita eikä pastorin mieleen ikinä olisi johtunut mitenkään epäillä, että luonnolta puuttuu tarkoitusperää ja että kaikki elämä päinvastoin taipuu ajan, ilman-alan ja aineen ankarien lakien alaiseksi.

Mutta hän vihasi naisia, vihasi tietämättänsä ja halveksi niitä vaistosta. Usein toisteli hän mielessänsä Kristuksen sanoja: "vaimo, mitä meillä on yhteistä, sinulla ja minulla?" lisäten siihen, että "luultavasti oli luoja itsekin tyytymätön tähän luomistyöhönsä." Nainen oli hänelle kymmenkertaisesti epäpuhdas lapsi, kuten eräs runoilija sanoo. Hän oli kiusaaja, joka oli vietellyt ensimäisen miespuolen ja yhä jatkoi kirottua työtänsä ollen muuten heikko, vaarallinen ja salaperäisesti häiriötä aikaansaapa olento. Ja vielä enemmän kuin naisen katoovaa ruumista, vihasi hän tämän rakastuvaa sielua.

Usein oli hän tuntenut heidän hellästi liittyvän itseensä ja vaikka hän tiesikin olevansa mahdoton hyökkäyksellä valloittaa, katkeroitui hän tuosta rakkaudentarpeesta, joka heissä kaikissa asui väräjävänä tunteena.

Hänen mielestänsä oli luoja luonut naisen ainoastaan miehen kiusaukseksi ja koetukseksi. Naista ei voinut lähestyä muuten kuin tarpeelliset puolustus-valmistukset tehtyänsä ja sittenkin oli heidän paulojansa peljättävä. Ojennettuine käsivarsinensa ja miestä kohti hymyilevine huulinensa olikin nainen vallan kuin joku viritetty ansa.

Ainoastaan uskonnollisia naisia kohtaan, joiden antama lupaus Herralle teki heidät rauhallisiksi, oli hän mielessänsä anteeksi antavainen; mutta sittenkin kohteli hän näitä kovaluontoisesti, koska hän elävästi tunsi heidän kahlitun ja nöyryytetyn sydämensä pohjassa ijankaikkisesti asuvan hellyyden, joka uhosi sieltä häntäkin kohtaan, vaikka hän olikin pappismies. [Katoolisilla papeilla ei, kuten tunnettu, ole oikeutta mennä naimisiin. Suoment. muist.]

Hän näki sen näiden hartaudesta raukeammissa katseissa kuin munkkien oli, hän huomasi sen heidän kiihkoilustansa, jossa aina ilmeni sukupuolista intoa ja heidän rakkauden purkauksistansa Kristusta kohtaan, jotka suorastansa harmittivat häntä ainoastaan sen vuoksi, että ne todistivat naisen rakkauden lihallisuutta. Samoin näki hän tämän kirotun tunteenarkuuden ilmenevän yksin heidän taipuisassa nöyryydessänsä, kuuli sen väräjävän heidän äänensä vienoudessa ja huomasi sitä heidän maahan luoduissa silmissänsä ja niissä kohtaloonsa alistuvissa kyynelissä, joita he vuodattivat aina kun hän moitti heitä ankarammin.

Viskattuansa pois papillisen kauhtanansa poistui hän luostarikirkon portista kulkien pitkin askelin ikäänkuin olisi hän paennut jotakin vaaraa.

Pastori Marignanilla oli veljentytär, joka asui äitinsä kanssa eräässä pienessä naapuritalossa. Tästä koetti hän kaikin voimin tehdä laupeuden sisarta.

Tyttö oli kaunis, rajuluontoinen ja ivallinen. Pastorin saarnatessa hän usein naureskeli ja kun pastori harmistui hänen käytökseensä, syleili hän tätä rajusti puristaen häntä rintaansa vastaan, jolloin hän aina koetti tahtomattansa vapautua tästä lujasta syleilystä, vaikka hän silloin tunsikin sitä vienoa iloa, joka hänen sydämensä pohjassa herätti tuon kaikissa miehissä uinailevan isyyden tunteen.

Tytön kanssa kyläpolkuja kävellessään puhui hän tälle usein Jumalasta, siitä nimittäin, millaiseksi hän tämän oli ajatellut. Tyttö tuskin kuuntelikaan häntä; katseli vain taivasta, heinikkoa ja kukkasia silmistä säteilevällä elämänilolla. Joskus syöksyi hän tavoittamaan jotakin lentävää elävää, jonka kiinni saatuansa palasi enon luo huutaen: "katsos, eno, kuinka kaunis se on; oikein tekisi mieleni suudella sitä!" Tämä hänen halunsa "suudella hyönteisiä" tahi sireenin kukkasia harmitti, suututti ja kiihoitti pastoria, sillä tässäkin näki hän tuon naisten sydämissä aina versovan hellyyden, jota näytti olevan mahdoton hävittää.

Eräänä päivänä ilmoitti lukkarin leski, joka hoiti pastori Marignanin taloutta, kaikella varovaisuudella, että hänen veljensä tyttärellä oli rakastaja.

Pastori tunsi kauhistuvansa tästä uutisesta ja pysyi kotvan ikäänkuin tukehtuneena unhottaen saippuan kasvoillensa, joita hän juuri oli ajelemassa.

Saatuaan takaisin ajatus- ja puhekykynsä huudahti hän: "se ei ole totta! te valehtelette, Mélanie!"

Mutta lukkarin emäntä laski käden sydämellensä sanoen: "tuomitkoon minut taivaallinen Jumala, jos valehtelen teille, hra pastori. Minä vakuutan teille, että hän rientää lemmenkohtaukseen joka ilta niin pian kuin sisarenne on mennyt levolle. He tapaavat toisensa tuolla joen rannalla. Teidän tarvitsee vain mennä sinne katsomaan illalla klo 10:n ja keskiyön välillä."

Pastori lakkasi raappimasta leukaansa ja alkoi kävellä rajusti huoneessa, kuten hän aina teki jotakin tärkeää miettiessänsä. Ja kun hän sitten aikoi ryhtyä uudelleen ajamaan partaansa, leikkasi hän itseänsä kolme kertaa ... nenästä korvaan saakka.

Koko päivän pysyi hän mykkänä ja kuohui harmista ja suuttumuksesta. Hänen papilliseen vihaansa tuota voittamatonta rakkautta kohtaan liittyi tytön siveellisen isän, suojelijan ja sielunpaimenen suuttumus siitä, että tuollainen lapsi oli voinut pettää häntä ja tehdä hänelle moiset kepposet. Se oli tuota itsekkäiden vanhempain suuttumusta sen johdosta, että tytöt ilmoittavat valinneensa puolison itselleen heiltä kysymättä ja vastoin heidän tahtoansa.

Päivällisen jälkeen koetti hän lukea hiukan, mutta ei voinut; kiukustui vain yhä enemmän. Kun kello löi 10, otti hän keppinsä, peloittavan tammisen sauvansa, jota hän aina käytti, kun hänen öisin täytyi lähteä sairaitten luo. Hymähtäen katseli hän tuota hirmuisen suurta myhkyrisauvaa, jota hän pyöritteli tukevassa maalaiskämmenessänsä heilautellen sitä sangen uhkaavasti. Sitten nousi hän äkkiä ylös, puri hammasta ja mätkäsi sillä erästä tuolia niin, että selkänoja haljenneena lensi lattialle.

Jo avasi hän oven lähteäksensä ulos, mutta seisahtui kynnykselle hämmästyneenä kovin harvinaisen kauniista kuutamosta.

Ollen kiihkosieluja, joita nuo runolliset uneksijat, vanhat kirkko-isämme, nähtävästi ovat olleet, tunsi hän äkkiä itsensä hajamieliseksi ja liikutetuksi kalpean yön suuremmoisesta ja kirkkaasta kauneudesta.

Hänen pienessä puutarhassansa kylpi kaikki kuun vienossa hohteessa; siinä seisoivat rivissä hedelmäpuut heittäen puistokäytävälle varjot pitkistä, kapeista oksistansa, jotka tuskin vielä vihersivät; jättimäiset kaprifoliot, jotka kiertelivät ylös talon seinämiä, uhosivat hienoja ja hieman imeliä tuoksujansa täyttäen koko valoisan ja haalean, ehtoisen ilman jonkunlaisella lemulla.

Pastori hengitti pitkään ... ahmien ilmaa kuin juopot viiniä ... ja asteli virkistyneenä ja ihmeissänsä aivan verkkaisin askelin eteenpäin ... melkein unhottaen veljensä tyttären.

Kedolle tultuansa pysähtyi hän katselemaan, kuinka koko lakeus välkkyi tuota viehättävää hohdetta ja näytti ikäänkuin kylpevän selkeän yön suloisessa ja vienossa viehkeydessä. Sammakkojen lyhyt ja metallimainen kurnutus kuului alinomaa jonkun matkan päästä ja tähän yhtyi kaukaisten satakielten keveä ja väräjävä liverrys, joka saattaa meidät unelmoimaan, pakottaa meitä ajattelemaan elämän kauneutta ja joka tuntuu ikäänkuin luodulta kuutamon houkutusta ja vaihdettuja suudelmia varten.

Miksi kietoo Jumala maailman moiseen puoliharsoon? Miksi nämä sydämen väristykset, nämä sielun liikutukset ja tämä lihan heikontuva raukeneminen?

Miksi kaikki tämä laaja viehätys, josta ihmiset eivät kuitenkaan näe mitään, kun makaavat vuoteissansa kaikessa rauhassa? Ketä varten oli siis aiottu tämä yliluonnollinen näytäntö, tämä taivaasta maan päälle viskattu runouden runsaus?

Pastori ei sitä ymmärtänyt.

Mutta silloin näkyi tuolla alhaalla joen rannalla, välkkyvään valkoiseen usmaan kiedottujen puiden siimeskaaren alla, kahden rinnakkain astelevan ihmisolennon varjot.

Mies oli hiukan pitempi naista jonka kaulan ympäri hän oli laskenut kätensä ja jota hän tuon tuostakin otsalle suuteli. He loivat äkkiä elon tähän liikkumattomaan luontoon, joka heidät ympäröi kuin heitä varten luotu jumalallinen kehys. He näyttivät sulautuneen yhdeksi olennoksi, jota ainoaa varten tämä vilpoisa, hiljainen yö oli aiottu ja he lähestyivät sieltä kuin elävä luojan lähettämä vastaus pastorin tekemään kysymykseen.

Sykkivin sydämin ja hämmästyneenä jäi hän seisomaan luullen näkevänsä jonkun raamatullisen kuvan, joka muistutti Ruutin ja Boasin rakkauden historiaa ja toteutti Jumalan tahdon sellaisessa suuressa ihanuudessa, mistä pyhät kirjat tietävät kertoa. Hänen päässänsä alkoi hymistä Korkean Veisun runolliset säkeet, kiihkeät huudahdukset, vetoamiset lihan oikeuteen ja pastori lähti kävelemään sydämen heikommin lyödessä, Jumala ties, mistä syystä. Hän tunsi äkkiä itsensä heikoksi ja raukeaksi ja hänen teki mielensä istua, jäädä siihen katselemaan ja ihailemaan luojaa hänen luomistöissänsä.

Tuolla alhaalla, missä pieni joki kierteli kimaltelevana, seisoi mahtava mutkitteleva poppelikujanne. Hieno valkea usva, jonka läpi kuun hopeiset säteet välkkyvinä paistoivat, leijui rantarinteiden yli kiehtoen koko joen mutkaisen uoman jonkunlaiseen kevyeen ja kuultavaan harsoon.

Pastori pysähtyi vielä kerran tuntien sielunsa syvyydessä asti yhäti kasvavaa ja vastustamatonta heltymistä.

Ja hänet valtasi epäilys ja epämääräinen levottomuus: hän tunsi sydämessänsä syntyvän erään noita kysymyksiä, joita hän toisinaan asetti itsellensä.

Miksi on luoja kaiken tämän tehnyt? kysyi hän. Jos yö kerran on määrätty unta, tiedottomuutta, lepoa ja kaiken unhotusta varten, niin miksi tehdä se päivää viehättävämmäksi, huomenkoittoa ja iltaa suloisemmaksi, ja miksi sytyttää tuo hiljainen ja viehkeä tähtöinen tuolla, joka näyttää aurinkoa runollisemmalta ja suorastaan määrätyltä vienolla tuikkeellansa päivän sijasta valaisemaan hienoja ja salaperäisiä asioita? Miksi sytyttää se tuota usvaharsoa noin läpikuultavaksi tekemään?

Miksi ei tuo laululinnuista etevin livertelijä voi levätä niin kuin kaikki muut linnut, vaan koroittaa äänensä tuollaisen samean usman keskestä? Ja miksi koko tämän tulista tunnetta palavan laulun huumaava runous?

Ja hän sanoi itseksensä, että "ehkä on Jumala luonut tällaiset yöt verhotaksensa ihmisten rakkauden jonkunlaisella ihanteellisuudella."

Hän väistyi syrjään tuon syleilevän ja häntä yhä lähestyvän pariskunnan tieltä. Olihan se hänen oman veljensä tytär. Mutta hän kysyi itseltänsä, eikö tuo sittenkin ollut vastoin Jumalan tahtoa. Vaan kieltäisikö Hän rakkauden, joka varta vasten ympäröi sen tällaisella ihanuudella?

Sangen liikutettuna ja melkeinpä häpeissään pakeni pastori pois ikäänkuin olisi hän tunkeutunut temppeliin, johon hänellä ei ollut oikeutta astua sisään.

VALLANKUMOUS.

Pariisiin oli juuri saapunut tieto Sedanin onnettomasta tappiosta. Vallankumous oli julistettu. Koko Ranska huohotti hengästyneenä tämän mielettömyyden edessä, jota kesti kommunikauden loppuun saakka. Koko valtakunnassa leikittiin ajattelemattomasti sotilailla.

Sukkatehtailijat olivat everstejä ja hoitivat kenraalin tehtäviä; suuret, rauhalliset vatsat olivat saaneet punaiset vyöt siteiksensä ja komeilivat revolvereilla ja tikareilla; pikkuporvarit, joista tehtiin tilapäisiä sotilaita, komensivat räyhääviä, vapaaehtoisia pataljooneja kiroillen kuin kuorma-ajurit ... muka paremman ryhdin vuoksi.

Jo lupa saada kantaa aseita ja käsitellä pyssyjä järjestelmällisesti hullutti näitä ihmisiä, jotka tähän saakka olivat käsitelleet ainoastaan kauppakirjoja, ja saattoi heidät syyttömästi peloittaviksi ihmisten silmissä. Sitten mestattiin viattomia ihmisiä näyttääksensä, että osattiin tappaa, ja ammuskeltiin -- preussilaisten hurmetta vielä uhoavilla kentillä vaellettaessa -- kulkukoiria, rauhassa märehtiviä lehmiä ja heinikoissa laitumella käyviä, sairaita ratsuhevosia.

Jokainen luuli itsensä kutsutuksi näyttelemään suurta sotilasroolia. Pienempien kaupunkien kahvilat, jotka vilisivät univormuun pukeuneita kauppiaita, muistuttivat kasarmeja tai sota-ambulansseja.

Cannevillen kaupunkiin eivät nämä hulluttavat uutiset armeijasta ja pääkaupungista olleet vielä saapuneet; mutta tavaton kiihotustila oli vallinnut kaupungissa jo kuukauden päivät ja puolueet seisoivat ärsytettyinä vastakkain.

Kaupungin pormestari, kreivi de Varnetot, pieni, laiha ja vanha mies, oli niitä legitimistejä (laillisuuden puolustajia) jotka äskettäin oman arvonsa vuoksi olivat palanneet keisarikuntaan; päättäväisen vastustajan oli hän saanut tohtori Massarelista, joka oli suuri, kuumaverinen mies ja nykyään piirikunnan tasavaltaisen puolueen johtaja, paikallisen vapaamuurarilooshin presidentti, maanviljelysseuran ja paikkakuntalaisten klubin esimies sekä uuden, maalaissotaväen järjestäjä, jonka määrä oli pelastaa valtakunta.

Parissa viikossa oli hänen onnistunut saada 63 vapaaehtoista aviomiestä ja perheenisää, viisasta talonpoikaa ja kauppapalvelijaa ryhtymään isänmaan puolustusväkeen; joka aamu harjoitti hän joukkoansa kaupungin torilla.

Kun pormestari sattumalta tähän aikaan meni torin laidassa olevalle kunnallishuoneelle, astui komentaja Massarel, revolveri vyöllä ja miekka kädessä, ylpeänä joukkonsa rintaman ohitse huudattaen miehistöllänsä "eläköön isänmaa!" Tämä huuto harmitti huomattavasti pikku kreiviä, joka epäilemättä näki tässä uhkauksen ja yllytyksen taisteluun samalla kun se vastenmielisesti muistutti häntä suuren vallankumouksen ajoista.

Aamulla syyskuun 5 p:nä vastaanotti tohtori univormuun puettuna ja revolveri pöydällänsä vanhan maalaispariskunnan; aviomies, jota suonipaisuke oli vaivannut jo seitsemän vuotta, selitti ruvenneensa pelkäämään, että vaimokin saa saman taudin ja että...

Mutta samassa toi postiljooni pääkaupungin sanomalehden.

Herra Massarel avasi lehden, kalpeni, kääntyi äkkiä poispäin, nosti innostuksen valtaamana käsivarret ylös taivasta kohti ja huusi täyttä kurkkua noille maalaishöperöille:

-- Eläköön tasavalta! eläköön tasavalta! eläköön tasavalta!

Sitten vaipui hän nojatuoliin ihan voipuneena liikutuksesta.

Ja kun talonpoika yritti jatkaa selitystänsä sanoen: "se alkoi sillä tavoin, nähkääs, että tuntui kuin olisi kusiaisia juoksennellut sääriä pitkin..." huusi tohtori hänelle:

-- Jättäkää minut rauhaan! Minulla ei ole aikaa kuunnella teidän tuhmuuksianne. Tasavalta on julistettu, keisari otettu vangiksi ja Ranska on pelastettu. Eläköön tasavalta!

Sitten juoksi hän ovelle ja mölähti: Céleste, hoi! Joudu, Céleste!

Säikähtyneenä syöksähti palvelijatar ovelle. Tohtori puhui niin nopeasti, että se kävi vallan sopotukseksi: -- Kenkäni, miekkani, patruunavyöni ja espanjalainen tikarini, joka on siellä yöpöydälläni: joudu, joudu!

Taas yritti itsepäinen talonpoika, otollisen äänettömyyden tullen, jatkaa selitystänsä:

-- Siitä syntyi sitten kuin pieniä pusseja, joihin teki kipeää kävellessä...

Kiivastuneena ärjäsi lääkäri hänelle:

-- Jättäkää minut rauhaan, sanon minä! Jos te olisitte pesseet jalkanne, ei niitä olisi syntynyt, koira vieköön!

Tarttuen sitten miestä kurkusta kiinni tiuskaisi hän tälle vasten naamaa:

-- Etkö sinä, kolmenkertainen elukka, tiedä, että me elämme jo tasavallassa!

Ammattitunne rauhoitti hänet kuitenkin heti kohta ja hän lykkäsi ällistyneen pariskunnan ulos toistellen:

-- Tulkaa huomenna, tulkaa huomenna, ystäväni. Tänään minulla ei ole aikaa.

Pukeutuessaan kiireestä kantapäähän jakeli hän jälleen sarjan tärkeitä käskyjä palvelijattarellensa:

-- Juokse luutnantti Picartin ja aliluutnantti Pommelin luo ja sano heille, että odotan heitä tänne hetipaikalla. Toimita myöskin Torchebeuf rumpunsa kanssa tänne heti; heti, kuuletko?

Célesten mentyä kokosi hän ajatuksiansa valmistautuen hallitsemaan uuden asiaintilan vaikeuksia.

Kutsutut saapuivat yht'aikaa tavallisessa työpuvussansa. Päällikkö, joka odotti heidän tulevan sotilaallisessa asussa, kavahti ylös hieman kummastuneena.

-- Perhana, ettekö te siis tiedä mitään? Keisari on vankina ja tasavalta on julistettu. Nyt on meidän toimittava. Minun asemani on arveluttava, sanoisinpa melkein vaarallinen.

Mietittyänsä muutamia sekunteja säikähtyneen alipäällystönsä edessä, jatkoi hän:

-- Meidän täytyy toimia ... ja toimia empimättä. Minuutit ovat tuntien veroisia tällaisissa tapauksissa. Kaikki riippuu nopeista päätöksistä. Te, Torchebeuf, lyökää rumpua koko kaupungissa aina Gerisaie'n ja Salmaren ulkokyliin saakka ja hälyttäkää miehistö aseisiin torille. Te, Pommel, pukekaa nopeasti univormu yllenne, mutta ainoastaan takki ja keepi. Me valloitamme maistraatin ja vaadimme kreivi de Varnetot'in jättämään virkansa meille. Ymmärrättekö?

-- Kyllä.

-- Mutta toimikaa nopeasti. Minä saatan teitä hra Pommelin luo, sillä me toimimme yhdessä.

Viisi minuuttia myöhemmin ilmestyivät komentaja-päällikkö ja hänen aliluutnanttinsa, hampaihin saakka aseestettuina, torille juuri sillä hetkellä, jolloin pikku kreivi de Varnetot, säärystimet jalassa ja pyssy olalla -- ikäänkuin aikoisi hän metsästämään -- marssi nopein askelin esille eräältä toiselta kadulta, vartioväkenänsä kolme vihreään takkiin puettua vahtimiestä, lyhyet miekat sivuilla ja kiväärit riippuen olkahihnoissa.

Sillä välin kuin tohtori ällistyneenä pysähtyi heitä katsomaan, hävisivät nuo neljä miestä kaupungin taloon, jonka ovi sulkeutui heidän jälkeensä.

-- Hän ehti ennen meitä, murahti tohtori; nyt täytyy meidän odottaa apuväkeä. Neljännestuntiin emme voi tehdä mitään.

Luutnantti Picart palasi takaisin.

-- Pastori kieltäytyi tottelemasta, sanoi hän; kirkonvartijan ja unilukkarin kanssa sulkeutui hän temppeliin.

Torin toisella puolen, valkoista kaupungintaloa vastapäätä, seisoi kirkko mykkänä ja mustana, suuri, raudoitettu tammiovi suljettuna.

Kun uteliaat asukkaat, nenä akkunan-ruuduissa, tähystelivät torille tahi tulivat ulos talojensa kynnyksille katsomaan, oliko jotain tekeillä, kuului äkkiä rummutus ja pian ilmestyi Torchebeuf torille iskien ihan riivatusti nuo kolme nopeaa hälytyslyöntiä. Joustavin askelin kulki hän torin poikki ja katosi sitten erääseen etukaupunkiin vievälle maantielle.

Päällikkö paljasti miekkansa, astui yksin niiden molempien rakennusten keskivälille, joihin viholliset olivat sulkeutuneet, huitoi aseellansa päänsä ylitse ja rönkäsi keuhkojensa koko voimalla:

-- Eläköön tasavalta! kuolema pettureille!

Sen tehtyänsä vetäytyi hän upseeriensa luo.

Teurastaja, leipuri ja apteekkari telkesivät akkunaluukkunsa ja sulkivat myymälänsä. Ainoastaan ruokatavarakauppa jäi avoimeksi.

Tällä välin kokoutui porvarisotilasten miehistö vähitellen torille, mikä missäkin puvussa, mutta kaikilla kuitenkin punaisella nauhalla varustettu, musta keepihattu, joka muuten oli heidän ainoa univormunsa. Kaikki tulivat aseestettuina vanhoilla, ruostuneilla kivääreillään, jotka jo kolmisenkymmentä vuotta olivat riippuneet keittiön takka-uunien yläpuolella; tässä asussansa muistuttivat he kovin elävästi talonvartijain osastoa. Kun noin kolmekymmentä miestä oli kokoontunut hänen ympärillensä, selitti päällikkö heille muutamin sanoin, mitä pääkaupungissa oli tapahtunut. Sitten kääntyi hän taapikuntansa puoleen ja sanoi:

-- Ja nyt me toimimme.

Asukkaat kokoontuivat ryhmiin, kyselivät toisiltansa ja puhelivat rähisten.

Tohtori oli pian tehnyt päätöksensä taistelun suunnitelman suhteen:

-- Luutnantti Picart! Te marssitte suoraan kaupungintalon akkunain eteen ja vaaditte tasavallan nimessä kreivi de Varnetot'in jättämään talon avaimet minun haltuuni.

Mutta luutnantti Picart, joka oli muurarimestari, kieltäysi tästä sanoen:

-- Te olette aika veitikka, te, hra komentaja. Vai menisin minä sinne saamaan luodin kylkeeni? Paljo kiitoksia! Tiedättehän, että nuo tuolla sisässä ampuvat hyvin. Tehkää itse toimituksenne.

Komentaja punastui:

-- Järjestyksen nimessä käsken minä teitä sinne.

Mutta luutnantti kieltäysi sittenkin:

-- Kuinka antaisin minä runnella itseni tietämättä miksikä?

Kaupungin arvokkaimmat henkilöt, jotka olivat keräytyneet yhteen ryhmään lähelle sotilastoa, nauroivat. Eräs heistä huudahti:

-- Oikein, Picart! Tämä ei ole oikea hetki siihen.

Silloin murahti tohtori:

-- Te pelkurit!

Riisuen miekkansa ja revolverinsa, jotka hän jätti eräälle sotilaalle, lähestyi hän hitain askelin ja silmät akkunoihin luotuina kaupungintaloa odottaen, että sieltä suunnattaisiin pyssyrämän piippu häntä kohden.

Tultuansa muutamien askelten päähän näki hän talon molemmissa päädyissä sijaitsevain koulujen ovien avautuvan ja joukko lapsia, poikia ja tyttöjä sekaisin, tulvahti sieltä ulos leikkimään suurella, avonaisella torilla; huitoen käsillänsä kuin olisivat he leikkineet "lintusilla-oloa" rähisivät he tohtorin ympärillä niin, ettei tämä saanut ääntänsä kuuluville.

Kun viimeiset oppilaat olivat ehtineet ulos torille, sulkeutuivat molemmat ovetkin.

Vihdoinkin hajautuivat poikaviikarit sen verran, että tohtori voi koroittaa voimakkaan äänensä:

-- Hra de Varnetot?

Eräs akkuna ensimäisessä kerroksessa avautui ja hra de Varnetot ilmestyi akkunaan.

Komentaja jatkoi:

-- Arvoisa hra pormestari kai tietää, mitkä suuret tapahtumat juuri ovat mullistaneet hallituksemme. Se hallitus, jota te täällä edustatte, ei enää ole olemassa. Olojen näin surullisesti, mutta ratkaisevasti kääntyessä tulen minä uuden tasavallan nimessä vaatimaan teitä jättämään minun käsiini sen toimivallan merkit, jotka entinen hallitus on teille uskonut.

Hra de Varnetot vastasi:

-- Hra tohtori, minä olen laillisen hallituksen nimittämä Cannevillen pormestari, ja aion pysyä tässä toimessani, kunnes minut on virallisesti siitä vapautettu ja esimiesteni määräyksestä uusi sijalleni nimitetty. Muuten olen minä isäntä täällä virkatalossa ja aijon jäädä tänne. Turhaan koetatte minua täältä karkoittaa.

Ja pormestari sulki akkunan.

Komentaja peräysi joukkonsa luo. Mutta ennen kuin hän tälle teki selkoa käynnistänsä mittasi hän luutnantti Picartia kiireestä kantapäähän.

-- Te olette suupaltti, te, ja pelkuri jänis, joka häpäisette koko armeijan. Minä erotan teidät virastanne.

-- Vähät minä siitä, vastasi luutnantti ja vetäysi murisevaan väkijoukkoon.

Sitten mietti tohtori, mitä oli tehtävä. Uskaltaako hyökkäys? Mutta jos sotilaat eivät tottele? Ja oliko hänellä siihen oikeuttakaan?

Eräs ajatus johtui hänen mieleensä. Hän riensi sähkösanomakonttoriin, joka sattui olemaan aivan maistraattia vastapäätä, torin toisella puolen.

Täällä kirjoitti hän kolme sähkösanomaa: ensimäisen tasavaltalaisen hallituksen jäsenille Pariisissa; toisen Ala-Seinen uudelle, tasavaltalaiselle prefektille Rouenissa ja kolmannen uudelle, tasavaltalaiselle aliprefektille Dieppessä.

Hän selitti asiain tilan, huomautti vaarasta jättää kunnan asiat edelleen entisen, monarkkisen pormestarin käsiin, tarjosi uskollista palvelustansa tasavallalle, pyysi määräyksiä ja kirjoitti nimensä alle kaikki arvonimityksensä.

Sitten palasi hän joukkonsa luo ja veti 10 frangin kultarahan taskustaan sanoen: "kas tässä, ystäväni, menkää hiukan syömään ja juomaan; jättäkää tänne vain 10-miehinen osasto pitämään silmällä, ettei kukaan pääse ulos maistraatista."

Tämän sattui virasta erotettu luutnantti Picart kuulemaan, joka juuri jutteli kellosepän kanssa; hän alkoi naljailla ja sanoi: "Jumalan tähden, hra komentaja, jos he pääsevät sieltä ulos, niin silloinhan on teillä tilaisuus päästä sisään. Ell'eivat he sitä tee, niin en ymmärrä, millä tavoin te sinne pääsette!"

Tohtori ei vastannut hänelle mitään, vaan meni syömään aamiaista.

Jälkeen puolen päivän asetti hän sitäpaitse vartijasotilaita ympäri kaupunkia ikäänkuin hän olisi peljännyt jotakin yllätystä.

Itse kulki hän useita kertoja kaupungintalon ja kirkon ohitse huomaamatta mitään epäilyttävää; päinvastoin näyttivät nuo molemmat rakennukset vallan autioilta.

Teurastaja, leipuri ja apteekkari avasivat jälleen myymälänsä.

Kaupungissa liikkui paljo huhuja. Jos keisari oli joutunut vangiksi, oli se epäilemättä kavalluksen kautta tapahtunut. Varmasti ei tiedetty, millaiseksi tasavalta oli aiottu.

Ilta alkoi jo hämärtää.

Noin klo 9 illalla lähestyi tohtori yksin ja vallan hiljaa kaupungintalon ovea varmana siitä, että vastapuolue oli mennyt levolle. Kun hän yritti murtaa ovea auki pienen rautakangen avulla, kuului äkkiä kova-äänisen vahtisotilaan kysymys sisäpuolelta:

-- Ken siellä?

Silloin peräysi tohtori Massarel vihollisen luota, minkä jalat kantoivat.

Seuraava päivä koitti ilman että mitään oli muuttunut asiaintilassa.

Aseestettu sotaväki hallitsi edelleen toria. Kaupungin väestö oli keräytynyt sotajoukon ympärille odottamaan ratkaisua; myöskin naapurikylistä oli kansaa tullut katsomaan, mitä täällä oli tekeillä.

Silloin päätti tohtori, joka jo ymmärsi arvonsa tässä olevan kysymyksessä, saattaa asiat lopulliseen ratkaisuun tavalla tahi toisella. Hän mietti juuri, mikä varma ja luja päätös tässä oli tehtävä, kun sähkölennätinkonttorin ovi avausi ja konttorin juoksutyttö tuli ulos pari sähkösanomaa kädessä.

Hän riensi heti suoraan komentajaa kohti ja antoi hänelle toisen sähkösanomista. Sitten juoksi hän allapäin ja pelonalaisena väkijoukon katseista, jotka kaikki seurasivat hänen liikkeitänsä, aution torin poikki ja koputti hiljaa kaupungintalon teljetylle ovelle aivan kuin ei hän olisi tiennytkään, että aseellisia miehiä oli sinne piiloutunut.

Vartija raotti ovea ja miehen käsi otti sähkösanoman vastaan, jonka jälkeen tyttönen palasi takaisin aivan punoittavana ja melkein itku kurkussa siitä, että koko maailma häneen katsoa tuijotti.

Sitten huusi tohtori värähtelevällä äänellä:

-- Hiukan hiljaisuutta, hyvät kansalaiset!

Ja kun väkijoukko oli vaiennut, lausui hän ylpeästi:

-- Kas tässä tiedonanto, jonka olen uudelta hallitukselta saanut.

Sitten näytti hän sähkösanomaa ja luki:

"Entinen pormestari erotettu. Ilmoittakaa se kansalle mitä pikimmin. Varrotkaa lisäohjeita. Aliprefektin puolesta

Sapin, neuvosmies."

Tohtori riemuitsi. Hänen sydämensä sykki ilosta ja hänen kätensä vapisivat. Mutta silloin huusi Picart, hänen entinen alaluutnanttinsa, läheisestä väkijoukosta:

-- Tuo kaikki on hyvä. Mutta jos nuo toiset eivät tule ulos tuolta, niin tuottaa tuo paperi teille vain ... huonot jalat, hra tohtori.

Hra Massarel kalpeni. Jos vastapuolue todellakaan ei aikonut jättää taloa, niin täytyi hänen nyt marssia eteenpäin. Se ei ollut ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myöskin hänen velvollisuutensa.

Hän katsahti arasti kaupungintalolle päin toivossa, että näkisi oven avautuvan ja vastustajan peräytyvän.

Mutta ovi pysyi suljettuna. Mitä tehdä? Väkijoukko kasvoi ja kertyi sotaväen ympärille. Kaikki nauroivat.

Tohtoria harmitti varsinkin eräs ajatus. Jos hän nyt tekisi hyökkäyksen, täytyisi hänen marssia joukon etunenässä. Ja kun koko taistelu epäilemättä päättyisi, jos hän kuolisi, niin tähtäisivät hra de Varnetot ja tämän kolme asemiestä tietysti ainoastaan häntä. Ja ne olivat hyviä, sangen hyviä ampujia kaikki tyyni. Picart muistutti häntä siitä vieläkin kerran. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus hänen päähänsä ja hän kääntyi Pommelia kohti sanoen:

-- Juoskaa pian apteekkarin luo ja pyytäkää häneltä servietti ja kävelykeppi.

Luutnantti kiiruhti pois.

Tohtori aikoi tehdä valkean neuvottelulipun, joka ehkä ilahduttaisi vanhan pormestarin laillista sydäntä.

Pommel palasi jo pyydetyn liinan ja erään luudanvarren kanssa.

Ohkaisella purjenuoralla sidottiin lippu tankoon, johon hra Massarel kävi molemmin käsin kiinni ja lähestyi nyt uudelleen kaupungintaloa, pitäen lippua edessänsä.

Päästyänsä ovelle huusi hän:

-- Hra de Varnetot!

Ovi aukesi samassa ja hra de Varnetot ilmestyi kynnykselle kolmen vartijasotilaansa kanssa.

Vaistomaisesti peräytyi tohtori askeleen taapäin. Sitten tervehti hän vihollista kohteliaasti ja sanoi liikutuksesta tukehtumaisillansa:

-- Hra pormestari, minä tulen antamaan teille tiedon saamistani määräyksistä.

Vastaamatta tohtorin tervehdykseen vastasi vanha ylimys:

-- Minä peräydyn, hra komentaja, mutta tietäkää, ett'en tee sitä pelvosta enkä tottelevaisuudesta minulle vastenmielistä hallitusta kohtaan, joka nyt on vallan anastanut.

Lausuen nämä sanat sangen harvaan lisäsi hän:

-- Minä en tahdo antaa aiheita luuloon, että haluaisin olla päivääkään tasavallan palveluksessa. Sillä hyvä.

Hämmästynyt tri Massarel ei tiennyt vastata tähän mitään. Hra de Varnetot lähti nopein askelin tiehensä ja hävisi seurueensa kanssa torin kulman ta'a.

Ylpeänä palasi tohtori väkijoukon luo. Tultuansa niin lähelle, että hän otaksui äänensä kuuluvan, huusi hän:

-- Hurraa! Hurraa! Tasavalta voittaa kaikkialla!

Mitään liikutusta ei väkijoukossa huomattu.

Tohtori jatkoi:

-- Nyt on kansa vapaa, kaikki olette te vapaita ja riippumattomia kansalaisia. Siitä voitte olla ylpeitä!

Hitaat kyläläiset katsoa töllöttivät häneen, mutta kenenkään silmissä ei näkynyt mitään kunniantunnon välkettä.

Tohtori tarkasti vuorostaan heitä harmistuneena tuollaisesta välinpitämättömyydestä ja miettien mitä hänen oli heille sanottava, mitä hän voisi tehdä vilkastuttaaksensa tätä velttoa kansaa yhdellä ainoalla iskulla ja miten hän parhaiten voisi täyttää kutsumustansa kansan herättäjänä.

Silloin valtasi hänet eräs ajatus ja kääntyen Pommeliin päin sanoi hän:

-- Hra luutnantti, käykääpä noutamassa erotetun keisarin rintakuva kunnallisneuvosten istuntosalista ... ja ottakaa joku tuoli mukaanne...

Eikä aikaakaan, niin palasi lähetti takaisin kantaen oikealla olallansa Bonaparten kipsistä rintakuvaa ja vasemmassa kädessänsä tuolia.

Hra Massarel riensi häntä vastaan, otti tuolin, asetti sen maahan ja nosti valkoisen rintakuvan tuolille; sitten peräytyi hän pari askelta taapäin ja puhutteli kipsikuvaa sointuvalla äänellä tähän tapaan:

-- Tiranni, tiranni, nyt olet sinä kukistunut, kukistunut ja suistunut maahan ja katulokaan. Kuoleva isänmaa korisi jo saappaasi alla. Mutta sallimuksen kosto kohtasi sinut. Tappio ja häpeä liittyvät nimeesi. Sinä kukistut voitettuna ja preussilaisten vankina... Suistuvan keisarikuntasi raunioille nousee nuori ja säteilevä tasavalta, joka jälleen kohottaa sinun katkenneen kalpasi...

Tohtori odotti suosionosoituksia. Vaan suosionhuutoja ei kuulunut eikä kättentaputuksia. Peljästyneet talonpojat pysyivät vaiti ... ja keisari, jonka ohuiksi punotut viikset ulottuivat ulommaksi poskipäitä ja joka vaikutti hyvin harjatulta kuin joku vahakuva parturin akkunassa, näytti katselevan hra Massarelia häviämättömällä ja ivallisella kipsihymyllänsä.

Näin katselivat he jonkun aikaa toisiansa kasvoihin, Napoleon tuolillansa ja Massarel seisoalta ... noin kolmen askeleen päässä. Komentaja Massarel tunsi harmistuvansa. Mitä tehdä? Mitä voi hän tehdä herättääksensä tämän kansan ja voittaaksensa lopullisesti yleisen mielipiteen uudelle hallitusmuodolle?

Sattumalta tuli hän laskeneeksi kätensä vatsansa päälle ja tapasi punaisen vyön alle pistetyn revolverin pään.

Mitään uutta ajatusta, mitään uusia sanoja ei hän enää keksinyt. Sen sijaan veti hän revolverin vyöstänsä, peräysi pari askelta ollaksensa sopivan matkan päässä ja ampui entistä hallitsijaansa.

Luoti teki Napoleonin otsaan pienen mustan läven, joka näytti tuskin huomattavalta täplältä. Laukauksella ei siis ollut mitään vaikutusta. Silloin ampui tohtori toisen laukauksen, joka teki toisen läven, sitten kolmannen ja lopuksi vallan peräkkäin kolme viimeistä patruunaa.

Napoleonin otsa pirstausi valkoiseksi tomuksi, mutta hänen silmänsä, nenänsä ja ohuet, pitkät viiksensä pysyivät koskemattomina.

Epätoivoisena iski tohtori sitten nyrkillänsä tuolin kumoon ja laski vihdoin jalkansa rintakuvan jäännösten päälle ja kääntyi tässä voittajan asennossa seisten ällistyneeseen yleisöön päin huudahtaen:

-- Noin kukistukoot kaikki kavaltajat!

Mutta kun mitään innostusta ei sittenkään seurannut ja kun katselijakunta näytti tyhmistyvän hämmästyksestä, huusi komentaja sotilaillensa:

-- Nyt voitte te palata takaisin -- kotiinne!

Itse harppasi hän pitkin askelin kotiansa kohti ikäänkuin olisi hän halunnut paeta tiehensä.

Eteisessä ilmoitti emännöitsijä tohtorille, että eiliset potilaat olivat varronneet häntä jo neljättä tuntia odotushuoneessa. Tohtori riensi sinne.

Ja siellä istui tuo suonipaisuketta sairastava pariskunta, joka oli saapunut jo päivän koittaessa, ja yhä vartoi lääkäriä itsepintaisella kärsivällisyydellä.

Tämän astuttua sisään, ryhtyi ukko jälleen selittämään:

-- Se alkoi, nähkääs, sillä lailla, että tuntui kuin kusiaisia olisi juossut alinomaa sääriäni pitkin...

SUSI.

Kas tässä kertomus, jonka vanha markiisi d'Arville jutteli meille erään päivällisen jälkeen parooni Ravelsin luona Saint-Hubertissa.

Sinä päivänä olivat herrat olleet hirvenajossa. Pöytäseurasta oli markiisi ainoa, joka ei ollut ottanut osaa tähän ajoon, sillä hän ei ylipäänsä koskaan metsästänyt.

Juhla-atrian kuluessa oli tuskin puhuttukaan mistään muusta kuin metsänriistan kaadannasta. Myöskin naisia huvittivat nämä julmat ja usein melkein uskomattomat kertomukset; puhujat ikäänkuin esittivät heille nämä ihmisten hyökkäykset ja taistelut elukoita vastaan, huitoivat käsillänsä ja käyttivät kovaa ääntä selittäessään.

Hra d'Arville kertoi hyvin, jopa runollisesti, ja vaikka hän toisinaan olikin hieman liian korkealentoinen, vaikutti hänen kuvauksensa aina. Luultavasti oli hän kertonut tämän juttunsa usein ennenkin, koskapa hän teki sen niin luontevasti ja tarvitsematta etsiä sanoja, jotka hän aina valitsi taitavasti antaaksensa kuulijoille selvemmän kuvan.

-- Hyvät herrat! Minä puolestani en ole koskaan metsästänyt, eikä sitä tehnyt isäni, ei isoisäni eikä myöskään iso-isäni isä. Viime mainitun isä taas oli mies, joka eläessänsä metsästi enemmän kuin te kaikki yhteensä. Hän kuoli v. 1764. Tahdonpa kertoa teille, kuinka tämä tapahtui.

Hänen nimensä oli Jean, naimisissa oli hän myös ja, kuten sanottu, oli hänellä jo poika. Hän asui yhdessä nuoremman veljensä François d'Arvillen kanssa sukulinnassamme Lotringissa, suurten metsien keskellä.

François d'Arville oli pysynyt naimatonna metsästysintonsa vuoksi.

Molemmat metsästivät he vuodet alusta loppuun, levähtämättä, lakkaamatta ja väsymättä. He eivät rakastaneet muuta, eivät ymmärtäneet muuta, eivät puhuneet muusta eivätkä eläneet muuta varten.

Tämä hirveä ja lannistamaton intohimo oli heillä verissä. Se poltti heidän suonissansa ja valloitti heidät niin täydellisesti, ett'ei heidän sielussansa ollut sijaa muille tunteille.

He olivat kieltäneet kaikkia millään syyllä häiritsemästä heitä metsästysasioissa. Isoisäni isä syntyi, kun isäni oli ketunpyynnissä eikä Jean d'Arville ensinkään keskeyttänyt ajoansa, vaan kirosi: "Sen ja sen nimessä, olisi penikka voinut odottaa, kunnes päätöshuuto 'alles tot!' olisi kuulunut!"

Hänen veljensä François osottausi vieläkin kiukkuisemmaksi. Aamun koittaessa meni hän jo katsomaan koiria, sitten hevosia ja ampui sen jälkeen lintuja linnan läheisyydessä, kunnes lähdettiin ahdistamaan jotakin suurempaa eläintä.

Maakunnassa kutsuttiin heitä "hra markiisiksi" ja "hra nuoremmaksi" eivätkä senaikuiset ylimykset olleet nykyajan sattumalta aateloitujen miesten kaltaisia, jotka arvonimiin perustavat polveutuvan arvojärjestyksensä. Markiisin poika ei enää ole kreivi eikä vikomtin poika parooni eikä kenraalin poika ole synnynnäinen eversti. Vaan nykyajan joutava turhamielisyys hyötyy tästä järjestyksestä.

Mutta minä palaan takaisin äskeisiin esi-isiini. He näyttävät olleen tavattoman pitkiä, luisevia, karvaisia, rajuja ja voimakkaita miehiä. Nuorempi veljeksistä, joka oli vanhempaa vieläkin pitempi, oli niin kova-ääninen mies, että kun hän päästi huudon, niin lepattivat kaikki lehdet metsässä, kertoo eräs tarina, josta hän oli ylpeä.

Veljesten satulaan nousu ja metsälle lähtö mahtoi olla erinomainen näytös. Kaksi mokomaa jättiläistä kahareisin suurten ratsuhevostensa seljässä!

Keskitalvella vuonna 1764 olivat pakkaset harvinaisen kovia, jonka vuoksi sudetkin kävivät ihan julmiksi.

Ne ahdistivat myöhästyneitä talonpoikia, kiertelivät yöllä ihmisasuntoja, ulvoivat auringon laskusta aamuun saakka ja tunkeutuivat navettoihin tappotöitänsä tekemään.

Pian syntyi kylässä hälinä.

Kerrottiin, että eräs hirmuisen suuri, harmaja tai melkein valkoinen susi oli syönyt kaksi lasta, repinyt erään naisen käsivarren, tappanut kaikki seudun vahtikoirat ja tunkeutunut talojen aituuksiin nuuskiaksensa heidän ovillansa.

Koko kylä vakuutti tunteneensa sen hengityksen, joka saattoi kynttiläin valot värisemään. Ja pian levisi tämä kauhistus yli koko maakunnan. Kukaan ei pimeän tultua uskaltanut enää mennä ulos talostansa. Pimeässä oli tämä petoeläin näet jo useille näyttäynyt.

Veljekset d'Arville päättivät yhdessä etsiä sen ja tehdä siitä lopun; he kutsuivat koko seudun aatelismiehet ottamaan osaa suureen metsästysretkeen.

Mutta tämä metsästys-talkoo oli turha.

Turhaan samottiin metsät ja nuuskittiin pensastot: jättihukkaa ei koskaan tavattu. Tavallisia susia kyllä kaadettiin, mutta tuota hirviötä ei tavoitettu. Ja jokaisen ajometsästysretken jälkeisenä yönä hyökkäsi jättihukka, ikäänkuin kostaaksensa, jonkun matkustajan kimppuun tahi repi jonkun naudan, mutta aina kaukana niiltä tienoilta, mistä sitä oli etsitty.

Eräänä yönä tunkeusi se Arvillen linnakartanon sikolättiin ja söi suuhunsa pari kauneinta syöttösikaa.

Molemmat veljekset kiukustuivat vihasta tämän kuultuansa ja pitivät tätä hyökkäystä hirviön uhmailuna, suoranaisena ilkityönä ja taistelumanauksena. He ottivat kaikki vahvat ajokoiransa, jotka olivat harjoitetut suurempien elävien ajoon, ja lähtivät vimmastunein sydämin metsästysretkelle.

Aamukoitosta aina siihen saakka, kunnes päivä purppuraisena laskeusi suurten, alastomain puiden taa, samosivat he läpi kaikki metsät ja pensastot löytämättä mitään.

Vihdoinkin palasivat molemmat veljekset äreinä ja epätoivoisina takaisin ratsujensa tuonoisia jälkiä myöten ja ajoivat orjantappuraruusuilla istutettua harjannetta noloina siitä, että tämä susi oli saattanut häpeälle heidän taitonsa; jonkunlainen salaperäinen pelko yllätti heidät.

-- Se ei ole mikään tavallinen eläin, sanoi vanhempi veli. Sanoisinpa sen paremminkin ajattelevan kuin ihmisen.

-- Ehkä pitäisi meidän antaa orpanamme piispan siunata joku kiväärin luoti, vastasi nuorempi, tahi on meidän pyydettävä jotakin pappia lukemaan tarpeelliset luvut tätä varten.

Sen jälkeen eivät he kotvaan puhuneet mitään.

--- Katsohan, kuinka aurinko on punainen, sanoi Jean vihdoin. Tänä yönä tekee suuri hukka taas jonkun ilkityön.

Hän ei ehtinyt vielä lopettaa lausettansa, kun hänen ratsunsa karkasi pystyyn ja François'in hepo hypähti sivulle. Laaja ja villi pensasto, täynnä kellastuneita lehtiä, avautui heidän eteensä ja tämän helmasta ilmestyi mahdottoman suuri, harmaa susi, joka loikki tien poikki metsään.

Molemmat veljekset karjasivat ilosta, kumartuivat raskaiden ratsujensa kaulalle, heittivät ne ruumiidensa painolla eteenpäin kiihoittaen, innostaen ja hoputtaen niitä huutamalla, huitomalla ja kannustamalla sellaiseen menoon, että voimakkaat ratsumiehet näyttivät suorastansa kantavan nuo raskaat hevoset sääriensä välissä ja kiitävän niiden kanssa eteenpäin kuin lentämällä.

Näin lensivät ratsut edelleen, vatsat melkein maata viiltäen, samosivat halki pensastojen, loikkasivat yli vesikuoppain, kapaisivat ylös vaaranrinteitä, syöksivät alas laaksoihin, jotka raikuivat metsämiesten täysin keuhkoin torviin puhaltaessa ja ajoväkeä sekä koiria kutsuessa.

Silloin sattui -- tämän mielettömän menon kestäessä -- että Jean äkkiä löi otsansa suunnattoman suurta oksaa vastaan, niin että hänen päänsä halkesi ja mies lensi kuolleena maahan, sillä välin kuin hullautunut ratsu laukkasi edelleen ja hävisi metsän varjoisaan helmaan.

Nuorempi d'Arville seisautti kohta ratsunsa, hyppäsi alas, nosti veljen syliinsä ja huomasi aivojen valuvan ulos veritulvan mukana.

Hän istahti ruumiin ääreen, laski tämän revityn ja verestävän pään polvillensa ja katseli mietteissänsä vanhemman veljensä jäykistyneitä piirteitä. Vähitellen valtasi hänet pelko, omituinen pelko, jota hän ei ollut ennen tuntenut, pimeän, yksinäisyyden ja aution sydänmaan pelko, ja hän tunsi pelkäävänsä myöskin tuota haaveellista hukkaa, joka näin tappoi hänen veljensä kostaaksensa ahdistajillensa.

Illan varjot tummenivat ja kova pakkanen paukkui puissa. François nousi ylös väristen, hän ei voinut viipyä tässä kauvempaa, sillä hän tunsi voimiensa melkein uupuvan. Metsässä ei enää kuulunut mitään: ei koirien haukuntaa eikä torvien toitotuksia. Kaikki taivaan rantaan saakka oli äänetöntä. Tässä kylmän illan kolkossa hiljaisuudessa oli jotakin outoa ja kauhistuttavaa.

Hän tarttui jättiläiskäsillään Jeanin ruumiiseen, nosti sen ylös ja asetti sen poikkipuolin satulaan viedäkseen sen linnakartanoon takaisin. Sitten lähti hän hiljalleen liikkeelle, hämmennyksissä kuin olisi hän ollut juovuksissa ja hirmuisten, kummien kuvien ahdistamana.

Äkkiä näki hän suuren otuksen varjon yön peittämällä polulla.

Se oli äskeinen susi.

Hirmuinen väristys puistatti metsämiestä. Jotakin kylmää ... joku vesipisara ... juoksi hänen selkäpiitänsä myöten, ... jolloin hän, pirun houkutteleman munkin lailla, teki suuren ristinmerkin peljästyneenä tuon kulkuhirviön äkillisestä ilmestymisestä. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä vieressä lepäävään kuolleeseen ruumiiseen ... ja silloin vaihtui hänen pelkonsa vihaksi ja hän vapisi hillitsemättömästä raivosta.

Sitten kannusti hän ratsunsa ja syöksähti hukan jälkeen.

Hän seurasi sitä karsikkometsien läpi, vesikuoppien poikki ja hongistojen halki ... samoten uppo-outojen erämaiden läpi ... tähystäen alinomaa valkoista pilkkua, joka paeten hälveni maitten yli laskeutuvan yön peittoon.

Myöskin hänen ratsunsa näytti saaneen oudon voiman innon. Se laukkasi kaula ojona suoraan eteenpäin, hiipaisten puita, raapaisten kallioita ohi kiitäessään... Ja yhäti laahasi hän veljensä ruumista poikkipäin satulassansa... Oksat repivät hänen tukkaansa, otsa kolahteli aarniopuiden runkoja vastaan ja pirskoitti verta ympärillensä ... ja kannukset raappivat puista kaarnan pirstaleita.

Äkkiä pääsivät hukka ja ratsumies ulos metsästä ja viskautuivat alas laaksoon juuri kuin kuu pistäysi esille vuoriston takaa. Laakso oli kivinen, suunnattomien kallioiden sulkema ja ilman mitään ulospääsyä.

Ahdistettu susi seisahtui ja kääntyi päin ajajaansa.

François ei voinut pidättää ilon mylvähdystä, jonka kaiku toisti kuin ukkosen jyrinän, ja hyppäsi jahtipuukko kädessä alas satulasta.

Tuo pitkäkarvainen, pyöreäselkäinen otus vartoi häntä ja sen silmät tuikkivat pimeässä kuin kaksi tähtöistä. Mutta ennenkuin tuima metsämies kävi ratkaisevaan taisteluun, tarttui hän veljeensä, laski tämän eräälle kalliolle, pönkitti kivillä vainajan verisen pään ja huusi hänelle kuin mykälle:

-- Katsos, Jean, katsos tuota!

Sitten syöksyi hän pedon kimppuun. Hän tunsikin itsensä kyllin voimakkaaksi vierittämään vuoria tai murtamaan paasia kämmentensä välissä. Otus aikoi purra häntä koettaen tonkaista hänen vatsaansa kohti. Mutta asetta käyttämättä tarttui hän tätä kurkusta kiinni ja kuristi sen hitaasti, kuunnellen kuinka sen hengitys seisahtui henkitorvessa ja lakkasi sydämen lyönti. Mielettömän nautinnon vallassa nauroi hän tiukaten hirmuista kuristusta yhä enemmän ja enemmän, kunnes hän hulluna ilosta huudahti:

-- Katsos tänne, Jean, katsos!

Otus ei vastustellut enää. Susi oli menettänyt kaiken voimansa. Se oli kuollut.

Silloin otti François sen suureen syliinsä ja heitti sen vanhemman veljen jalkoihin toistaen heltyneellä äänellä:

-- Katsos, katsos, katsos rakas pikku veljeni Jean! Tuossa se nyt on!

Sitten asetti hän ratsun selkään molemmat ruumiit päällekkäin ja lähti kotimatkalle.

Itkien ja nauraen palasi hän linnaan kuin Gargantua Pantagruelin syntyessä huudahdellen voitonriemusta ja hyppien ilosta kertoessansa otuksen taposta; veljensä kuolemaa kuvatessa hän taas vaikeroi partaansa repien.

Usein myöhemminkin, kun hän jälleen puhui tästä päivästä, lausui hän kyyneleet silmissä:

-- Jos Jean raukka vain olisi voinut nähdä minun kuristavan sen toisen, niin olisi hän kuollut tyytyväisenä, siitä olen varma.

Isoisäni isän leski juurrutti orpopoikaansa kauhun kaikkea metsästystä kohtaan, joka sitten on periytynyt isästä poikaan aina minuun saakka.

Markiisi d'Arville vaikeni.

-- Tuo juttu on tietysti tarina, eikö totta? kysyi joku.

Kertoja vastasi:

-- Minä vannon teille sen olevan totta alusta loppuun.

Silloin arveli eräs nainen heikolla, vienolla äänellänsä:

-- Samapa se, mutta tuollaiset intohimot ovat ihania.

LAPSI.

Jo kotvan aikaa oli Jacques Bourdillèren kuultu vannovan, ettei hän ikinä mene naimisiin, mutta sitten muutti hän nopeasti mielipiteensä. Se tapahtui vallan äkkiä eräänä suvena ... merikylpylaitoksessa.

Maatessansa muutamana aamuna rantahietikolla ja katsellessansa kylpemästä tulevia naisia, säpsähti hän nähdessänsä pienen, sievän ja erittäin siron jalan. Ja kun hän sitten kohotti silmänsä ylemmäs, viehätti häntä koko henkilö. Tosin ei hän tästä saanut nähdä muuta kuin jalat ja huolella kiinnitetyn, valkoisen flanellilakanan sisästä esille pistävän pään. Mutta hän näytti aistilliselta ja elämänhaluiselta. Alussa viehtyi hän siis ainoastaan naisen muotojen sirouteen; mutta sitten miellytti häntä nuoren tytön vieno, henkinen sulo, yksinkertaisuus ja hyvyys, olletikin kun neitonen oli sielultansa yhtä tuores kuin hänen poskensa ja huulensa olivat raikkaat. Tultuansa esitetyksi perheelle huomasi hän miellyttävänsä tätä ja oli pian ihan hullu rakkaudesta. Nähdessänsä Bertta Lannis'in tulevan kaukana pitkää, keltaista rantahietikkoa värisi hän ihan hiusmartoon saakka. Tämän vierellä kävi hän mykäksi eikä voinut saada sanaa suustansa eikä ajatella mitään, sillä sydämessä tuntui kiehuvan, korvissa suhisevan ja mielen valtasi kumma pelko. Oliko tämä sitten rakkautta, tämä?

Hän ei tiennyt sitä eikä ymmärtänyt sitä, mutta pysyi kaikissa tapauksissa varmana päätöksessänsä tehdä tämä lapsi vaimoksensa. Vanhemmat empivät kauvan aikaa, sillä nuoren miehen maine oli heistä arveluttava. Hänellä kerrottiin näet olevan rakastajattaren, vanhan ja lujan suhteen, jollaiset kestävät yhäti, vaikka asialliset luulevatkin jo katkaisseensa kaikki siteet.

Sitä paitse rakasti hän lyhempien tai pitempien aikojen kuluessa kaikkia naisia, jotka vain sattuivat niin lähelle, että hän huulillansa heihin ylettyi.

Nyt valmistihe hän avioliittoon suostumatta tapaamaan ainoatakaan kertaa sitä naista, jonka kanssa hän oli kauvan aikaa elänyt. Eräs ystävä järjesti entisen rakastajattaren eläkkeen ja turvasi hänen toimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan ja vaati, että hänen nimensäkin jäisi tuntemattomaksi. Tyttö kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta Jacques ei niitä avannut. Joka viikko saapui niitä ja kaikissa tunsi hän hyljätyn rakastajattarensa kömpelön käsialan. Viikko viikolta kasvoi hänessä suuttumus tätä naista kohtaan ja hän repi kirjeet heti paikalla koteloa avaamatta ja riviäkään lukematta, koska hän hyvin kyllä tiesi ennakolta niiden sisältävän moitteita ja valituksia.

Kun vanhemmat eivät tahtoneet uskoa hänen kestävyyteensä, jatkoivat he koetusaikaa koko talven ja hyväksyivät hänen kosintansa vasta keväällä.

Häät vietettiin Pariisissa toukokuun ensi päivinä.

Jo aikoja ennen olivat he päättäneet etteivät tekisikään tavanmukaista häämatkaa. Pienten tanssijaisten jälkeen, joihin molempain nuoret sukulaiset kutsuttaisiin, mutta jotka eivät saisi jatkua yli klo 11:n, ettei tämän pitkän juhlapäivän rasitus kävisi liian väsyttäväksi, piti nuorten aviopuolisojen viettää ensimäinen yhteisyönsä vanhempain luona. Seuraavana aamuna oli heidän aikeensa kahden kesken matkustaa meren rannalle, missä he olivat tutustuneet ja rakastuneet ja joka sen vuoksi oli käynyt heille rakkaaksi. Ilta oli jo kulunut ja nuoriso tanssi suuressa salissa. Nuori aviopari oli vetäytynyt pieneen, japanilaiseen budoariin, jonka kalusto oli välkkyvällä silkillä päällystetty ja joka tänä iltana oli vain heikosti valaistu; vieno valo tuli suuresta värilyhdystä, joka riippui katossa kuin jättiläismuna. Ra'ollaan olevasta akkunasta tuli toisinaan vilpoisia tuulahduksia ja kasvoja hyväileviä hengähdyksiä, sillä ilta oli vilpas ja tyyni ja ilma kevään tuoksuja täynnä.

He eivät puhuneet mitään, pitivät vain toisiansa kädestä puristaen sitä joskus lujasti. Nuori nainen oli hieman hajamielinen ja liikutettu tästä suuresta käänteestä hänen elämässänsä, mutta hän hymyili tunteittensa vallassa, ollen milloin itkemäisillänsä, milloin taas menehtymäisillänsä ilosta; hänestä tuntui kuin koko maailma olisi muuttunut sen johdosta, mitä hänelle tapahtui, hän tunsi itsensä levottomaksi, tietämättä syytä siihen, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa valtasi selittämätön ja suloinen raukeus.

Jacques katseli häntä itsepäisesti hymyillen yhtämittaa. Hän aikoi puhua, vaan ei löytänyt sanoja ja pysyi siksi vaiti koettaen kädenpuristuksissa osoittaa rakkautensa tulta. Silloin tällöin kuiskasi hän: "Bertta!" ja joka kerta loi tämä silmänsä häneen hellän suloisella katseella. Hetkisen katsoivat he toisiansa silmiin, kunnes tunteen syttäminä ja tenhomina taas vaipuivat entisiin asemiinsa.

Mutta mitään toisillensa ilmaistavaa ajatusta eivät he keksineet. Heidän annettiin olla kahden kesken; ainoastaan joskus ilmestyi joku tanssipari ohimennen budoarin ovelle ja heitti heihin salaisen silmäyksen ikäänkuin olisivat he tahtoneet olla jonkun salaperäisyyden hienotunteisia ja luotettavia todistajia.

Sivuovi avautui, palvelijatar tuli sisään kantaen tarjottimella kiireellistä kirjettä, jonka postiljooni juuri oli tuonut. Epämääräisen ja pikaisen pelon, äkkionnettomuuden salaperäisen pelon valtaamana tempasi Jacques kirjeen käteensä.

Kauvan katseli hän kirjekuorta tuntematta ensinkään käsialaa ja uskaltamatta sitä avata; päinvastoin toivoi hän kuin hullu, ettei hänen tarvitsisi lukea sitä nyt eikä olla siitä tietävinään, vaan pistäisi hän sen taskuun sanoen: "huomiseksi tämä, sillä huomenna olen minä kaukana eikä tämä voi minua liikuttaa." Mutta kotelon nurkassa oleva, suurilla alleviivatuilla kirjaimilla kyhätty kirjoitus: _sangen kiireellinen_ pelotti ja pidätti häntä siitä.

-- Kai sinä sallit, rakas ystäväni? kysyi hän Berttaan kääntyen, repäisi auki liimatun paperiliuskan ja luki. Lukiessansa kalpeni hän hirmuisesti, silmäsi kirjeen nopeasti läpi ja näytti hitaasti tavailevan jotakin.

Kun hän taas kohotti päänsä ylös, olivat hänen kasvonsa aivan hämmennyksissä.

-- Rakkahin pikku Berttani, sopersi hän, tämä on ... tämä on parhaimmalta ystävältäni, jolle on tapahtunut suuri, sangen suuri onnettomuus. Hän tarvitsee minua hetipaikalla ... niin, aivan tällä hetkellä; ... kysymys on elämästä ja kuolemasta. Sallit kai minun poistua pariksi kymmeneksi minuutiksi? Minä palaan tuossa tuokiossa takaisin.

Vavisten ja peljästyen sopersi Bertta:

-- Poistuako, ystäväni?

Muuta ei hän uskaltanut udella eikä miestä kysymyksillä vaivata, kun hän ei vielä ollut hänen vaimonsakaan.

Jacques riensi pois. Bertta jäi yksin kuullen läheisessä salongissa yhä tanssittavan.

Jacques oli tempaissut hatun, joka sattui hänelle käteen, heittänyt läheisimmän päällystakin yllensä ja laskeunut juosten alas rappusia. Ennenkuin hän tuli ulos kadulle pysähtyi hän vielä pylvästön kaasuliekin alle ja luki kirjeen uudelleen.

Kirje kuului näin:

Arvoisa herra!

Eräs tyttö, nimeltä Rovet, joka näyttää olevan teidän entinen rakastajattarenne, on juuri synnyttänyt lapsen, jonka isäksi hän väittää teidät. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata teitä. Minä rohkenen sen vuoksi kirjoittaa teille asiasta ja pyytää voitteko myöntää tämän viimeisen yhtymyksen naiselle, joka näyttää olevan kovin onneton ja ansaitsevan sääliä.

Palvelijanne Tri Bonnard.

Kun Jacques astui sairaan huoneeseen, kamppaili tämä jo kuoleman kanssa. Alussa ei nainen tuntenut häntä. Lääkäri ja kaksi hoitajatarta huolestivat häntä, permanto oli täynnä jäällä täytettyjä astioita ja tahrittuja liinavaatteita.

Pirskoitettu vesi tulvehti lattialla; pari kynttilää paloi pöydällä, sängyn takana olevassa pienessä pajukorissa lepäsi kirkuva pienokainen. Joka kerran kun tämä parkasi, koetti kärsivä, jäisten siteidensä sisässä värisevä äiti liikahtaa.

Hän vuosi verta, kuolettavasti haavoitettuna vuosi hän verta, sillä tämä synnytys oli ollut hänelle kuolemaksi. Koko elämänsä vuodatti hän verensä kanssa ja jäähaute sekä huolenpidosta huolimatta jatkui ehkäisemätön vuoto kiirehtien hänen viimeistä tuntiansa.

Nyt tunsi hän Jacques'in ja aikoi kohottaa kätensä, vaan ei voinutkaan; niin heikoiksi olivat ne käyneet, Mutta hänen sinertäville poskillensa alkoivat kyyneleet vuotaa.

Jacques heittäysi polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä intohimoisesti. Vähitellen kumartui hän sitten aivan lähelle kuolevaista, aivan lähelle noita laihoja kasvoja, jotka värähtivät hänen kosketuksestansa. Toinen hoitajattarista seisoi kynttilä kädessä valaisten heitä ja syrjään vetäytynyt lääkäri katseli kohtausta kamarin perältä.

Nainen kuiskasi kaukaisella ja huohottavalla äänellä:

-- Minä kuolen kohta, rakkaani; lupaa siis jäädä tänne loppuuni saakka. Oi, elä jätä minua nyt, elä jätä minua viimeisellä hetkelläni.

Itkien suuteli Jacques häntä otsalle ja kiharoille sopertaen:

-- Ole huoletta, minä jään tänne.

Kesti muutamia minuutteja ennenkuin kuolevainen voi mitään puhua, niin oli hän heikontunut ja rasittunut. Sitten jatkoi hän:

-- Pienokaisen isä olet sinä. Jumalan edessä vannon minä sen, sieluni autuuden nimessä minä sen vannon tällä kuolemani hetkellä. Minä en ole rakastanut muita kuin sinua... Lupaa siis minulle, ett'et sitä hylkää...

Jacques yritti vielä kerran sulkea syliinsä tuon raihnaisen ja verestä tyhjentyneen olennon. Omantunnon tuskien ja huolten valtaamana sopersi hän:

-- Minäkin vannon sinulle, että kasvatan hänet ja rakastan häntä lapsenani. Hänestä en ai'o luopua.

Kuolevainen yritti silloin suudella häntä. Jaksamatta kohottaa raukeaa päätänsä tarjosi hän vaalenneet huulensa suudeltaviksi. Jacques lähensi omansa poimiaksensa tämän surkuteltavan ja rukoilevan hyväilyn.

Hiukan tyyntyneenä kuiskasi tyttö:

-- Tuo se tänne, että saan nähdä rakastatko sinä sitä.

Jacques meni noutamaan lasta. Hän laski sen hellästi heidän välillensä vuoteelle; pienokainen lakkasi itkemästä.

-- Ole hiljaa, lapseni, sanoi äiti. Eikä lapsonen sen koommin ääntä päästänyt.

Jacques jäi siihen pitäen omassaan kuolevaisen tulista kättä, jota kuolon ahdistuksen väristykset puistattivat, pitäen sitä samalla tapaa kuin hän äsken oli pitänyt toista rakkauden väristysten puristamaa kättä. Silloin tällöin katseli hän kelloa salasilmäyksellä seuraten viisaria, joka jo näytti puoliyötä, sitten yhtä ja vihdoin kahta.

Tohtori oli vetäytynyt syrjään; molemmat hoitajattaret kuljeksivat jonkun aikaa kevein askelin ympäri huonetta, mutta nukkuivat nyt jo tuoleillansa. Lapsi nukkui niinikään ja äiti näytti myöskin lepäävän silmät ummessa.

Kun päivän heikot säteet alkoivat tunkeutua ristiakuttimien lävitse liikautti äiti äkkiä käsivarttansa niin rajusti ja lujasti, että lapsi oli putoamaisillansa lattialle. Jonkunlainen korina kuului hänen kurkussansa; sitten jäi hän liikkumattomana ja kuolleena makaamaan seljällensä.

Hoitajattaret olivat havahtuneet, kiirehtivät luo ja selittivät:

-- Nyt se on lopussa.

Viimeisen kerran katsoi hän tätä naista, jota hän oli rakastanut, ja vilkaisi sitten kelloon, se näytti jo neljää. Lapsi sylissä pakeni Jacques pois ainoastaan juhlapuvussa, sillä hän oli unhottanut pukea ylleen päällystakkinsa.

Yksin jäätyänsä oli hänen nuori vaimonsa odottanut häntä alussa sangen rauhallisesti pienessä japanilaisessa budoarissa. Mutta kun häntä ei alkanut kuulua palaavaksi, palasi tämä salonkiin näennäisesti välinpitämättömänä ja rauhallisena, vaikka sisällisesti tavattoman levottomana.

Nähdessänsä hänet yksinänsä oli äiti kysynyt:

-- Missä puolisosi on?

Tähän oli Bertta vastannut:

-- Huoneessansa, mutta kyllä hän pian palaa.

Kun kaikki vieraat tunnin kuluttua kysyivät nuorta aviomiestä, kertoi hän kirjeestä, Jacques'in hämmästyneestä ulkomuodosta ja hänen pelvostansa, että joku onnettomuus uhkasi.

Vielä varrottiin häntä palaavaksi. Mutta sitten poistuivat vieraat ja jäljelle jäivät ainoastaan lähimmät omaiset. Puoliyön aikana käytiin levolle, nuori aviovaimo itkevänä ja nyyhkyttäen. Hänen äitinsä ja kaksi tätiä istuivat äänettöminä ja lohduttomina hänen vuoteensa ympärillä kuullen hänen yhäti itkevän. Isä oli mennyt poliisikonttoriin kysymään, tiedettiinkö siellä mitään asiasta.

Klo 5 aamulla kuului hiljaista ääntä rappukäytävästä. Ovi avautui ja sulkeusi hiljaa. Sitten kuului äkkiä muuten hiljaisessa talossa pientä ääntä, joka muistutti kissan naukumista.

Naiset hypähtivät kerralla seisoallensa ja äidistänsä ja tädeistänsä huolimatta syöksi Bertta aamupuvussansa ensimäisenä ulos.

Kylmästä sinertävänä ja hengästyneenä seisoi Jacques keskellä lattiaa pitäen pienokaista käsivarsillansa.

Hämmästyneinä katsoivat häneen nuo neljä naista; pelonalaisena ja ahdistunein sydämin juoksi Bertta hänen luoksensa:

-- Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee, sano!

Hän näytti vallan mielipuolelta vastatessaan änkyttäen:

-- Se merkitsee, että ... että ... minulla on lapsi, jonka äiti on juuri kuollut...

Samassa antoi hän parkuvan pienokaisen Bertan tottumattomiin käsiin.

Sanaakaan virkkamatta otti tämä lapsen syliinsä, suuteli sitä ja painoi sitä rintaansa vastaan. Sen jälkeen loi hän kyyneleiset silmänsä puolisoonsa sanoen:

-- Sanoitko, että tämän äiti on kuollut?

Jacques vastasi:

-- Äsken juuri ... minun syliini hän kuoli... Minä tein eron hänestä viime kesänä .. tästä en minä tiennyt mitään. Lääkäri kutsui minut hänen luoksensa...

-- Mutta tämän pienokaisen me kasvatamme yhdessä, kuiskasi Bertta.

ANTEEKSIANTO.

Hän oli kasvanut perheessä, joka eli erillänsä sulkeutuneena ja näytti aina pysyttelevän loitolla kaikesta touhusta. Valtiollisista tapahtumista tällaiset perheet eivät siis paljoa tiedä, vaikkakin niistä ruokapöydässä keskustellaan; mutta kaikki hallitus-muutokset y.m. tapahtuvat niin kaukana, niin kaukana, että niistä puhutaan kuin historiallisista tapauksista, kuin Ludvig XVI:n kuolemasta tahi Napoleonin maihin astumisesta.

Tavat muuttuvat, muodit seuraavat toisiansa. Mutta rauhallisessa perheessä, jossa aina noudatetaan samoja juurtuneita tapoja, tuota tuskin huomaatkaan. Ja jos ympäristössä tapahtuu joku epäilyttävän rivo tapaus, kuolee häväistystarina jo tällaisen talon kynnykselle. Isä ja äiti juttelivat eräänä iltana tuollaisista asioista puoli-ääneen, koska seinilläkin voi olla kuuntelevat korvat.

-- Oletko kuullut siitä ikävästä tapauksesta Rivoil'in perheessä? kysyi isä varovasti.

-- Niin, kuka olisi uskonut sellaista? vastasi äiti. Sehän on kauheaa.

Lapset eivät tavallisesti epäile mitään ja kasvavat täysi-ikäisiksi ikäänkuin side silmillä, aavistamatta elämän nureaa puolta ja tietämättä, ett'eivät ihmiset puhu niinkuin ajattelevat, eivätkä ajattele niinkuin he toimivat. Yhtävähän tietävät he, että maailman kanssa täytyy elää sotakannalla taikka ainakin aseellista rauhantilaa; eivätkä he myöskään aavista, että luonnonihminen pettyy alin-omaa, että avosydämiselle ihmiselle tavallisesti ilveillään ja että hyvää juuri pahoin pidellään.

Toiset elävät kuolemaansa saakka tällaisessa hurskauden, laillisuuden ja kunnian sokeudessa -- ja pysyvät niin koskemattomina, ett'ei mikään avaa heidän silmiänsä.

Toiset taas, jotka maailmaa vieläkään oikein ymmärtämättä huomaavat erehtyneensä, hoipertelevat epätoivoisina ja vimmoissansa eteenpäin kuollen siinä uskossa, että he ovat joutuneet tavattoman kovan kohtalon leikkikaluiksi tai surullisten tapahtumain ja erityisesti rikoksellisten ihmisten uhreiksi.

Savignolin perhe naitti tyttärensä Bertan jo 18-vuotiaana. Hän solmi avioliiton erään nuoren pariisilaisen pörssimiehen kanssa nimeltä Georges Baron. Tämä oli kaunis poika, jutteli hyvin ja omasi kaikki tarpeellisen ulkonaisen hurskauden hyveet; mutta sydämessänsä teki hän hieman pilkkaa ajastansa jäljelle jääneistä appelan vanhuksista kutsuen heitä nimellä: "rakkaat muinaismuistoni".

Muuten oli hän hyvästä perheestä; nuori tyttö taas oli rikas asettuessaan puolisonsa kanssa elämään Pariisissa.

Hän lisäsi siis puolestansa pääkaupungissa eläväin maaseutulaisten lukua, joka muutenkaan ei enää ole vähäinen. Mutta suurkaupungin elämästä, sen loisteliaasta seurapiiristä, huvituksista ja puku-urheilusta pysyi hän yhtä tietämätönnä kuin muistakin elämän petollisuuksista ja salaisuuksista.

Suljettuna kotipiiriinsä, tunsi hän pääkaupungista tuskin muuta kuin oman katunsa ja jos hän joskus uskalsi toiseen kaupunginosaan, tuntui hänestä kuin olisi hän tehnyt pitkän matkan johonkin etäiseen, tuntemattomaan ja outoon kaupunkiin.

-- Tänään olen minä tehnyt matkan aina bulevardeille saakka, sanoi hän, joskus tällaisen retken jälkeen.

Pari kolme kertaa vuodessa vei puoliso hänet teaatteriin. Nämä illat olivat hänestä juhlahetkiä, joita hän ei unhottanut ja joista hän aina uudelleen jutteli.

Joskus tapahtui, että hän vielä kolme kuukautta jälkeen tällaisen illan huudahti aterialle ruvettaessa:

-- Muistat kai sinä sen kenraalia esittävän näyttelijän, joka matki kukon kiekumista?

Koko hänen tuttavapiirinsä supistui kahteen sukulaisperheeseen, jotka hänelle edustivat ihmiskuntaa. Näitä nimitteli hän aina maalaisten tavalla liittäen heidän nimiinsä päätteen -läiset, nim. Martinetiläiset ja Micheliniläiset.

Hänen puolisonsa taas eli kuin itse tahtoi tullen joskus kotiin kaupungilta vasta aamun sarastaessa ja syyttäen silloin liikeasioita. Varmana siitä, ettei mikään epäilyksen taimi päässyt versomaan tässä vilpittömässä sielussa, ei hän näet katsonut tarvitsevansa mitenkään kahlita itseänsä. Mutta eräänä aamuna sai hän nimettömän kirjeen.

Hän ihan vimmastui, sillä hän oli liian vilpitön sielu ymmärtääksensä panettelijain hävyttömyyksiä ja halveksiaksensa tällaista kirjettä, vaikka kirjoittaja sanoikin toimivansa osanotosta hänen, Bertan, avio-onneansa ja vihasta kaikkea vilppiä kohtaan sekä rakkaudesta totuuteen. Kirjoittaja ilmoitti siinä, että hänen miehellänsä oli ollut rakastajatar jo kaksi vuotta ja että tämä oli eräs nuori leski, rva Rosset, jonka luona hänen puolisonsa vietti kaikki illat.

Hän ei osannut teeskennellä, ei salata, ei viekastella eikä vakoilla. Kun puoliso palasi kaupungilta aamiaiselle, viskasi hän itkien kirjeen tämän eteen ja pakeni huoneeseensa.

Näin jäi syytetylle aikaa harkita asiaa ja valmistaa vastausta, ennen kuin hän meni naputtamaan vaimonsa ovelle. Se avattiinkin heti, mutta Bertta ei uskaltanut katsoakaan mieheensä. Hymyillen istuutui tämä alas ja otti Bertan syliinsä alkaen hellällä, hiukan ivallisella äänellä:

-- Rakkahin pikku vaimoni! Minulla on tosiaankin eräs ystävätär nimeltä rva Rosset, jonka olen tuntenut jo 10 vuotta ja josta paljon pidän. Voinpa lisätä tuntevani parikymmentä muutakin perhettä, joista en ole sinulle koskaan puhunut, koska tiedän, ettet sinä rakasta suurta seuraa, et juhlailtamia etkä uusia tuttavuuksia. Mutta tehdäkseni kerralla lopun näistä hävyttömistä panetteluista, pyydän sinua pukeutumaan aamiaisen jälkeen, niin voimme mennä vieraskäynnille tuon nuoren naisen luo. Teistä tulee epäilemättä hyvät ystävykset.

Bertta syleili innolla puolisoansa. Ja koska tuollainen naisellinen uteliaisuus, kerran herättyänsä, ei niin hevillä ole tyydytetty, suostui hän lähtemään tuntemattoman lesken luo, joka hänestä sittenkin tuntui hieman epäiltävältä. Vaistomaisesti tunsi hän, että ken vaaran tietää, hän on sen jo puoleksi välttänyt.

Georges saattoi hänet pieneen, sievään huoneistoon, joka sijaitsi erään kauniin talon neljännessä kerroksessa ja muuten oli täynnä kirjallisuutta ja taideteoksia.

Viisi minuuttia kestäneen odotuksen jälkeen tässä tummilla tapeteilla, oviverhoilla ja sirosti laskeutuvilla akuttimilla sumennetussa salongissa avautui ovi ja sisään astui tummanruskea, pienikasvuinen, mutta hiukan lihava nuori nainen hymyilevänä ja vähän hämmästyksissänsä.

Georges ehätti esittelemään.

-- Vaimoni ... rouva Julie Rosset.

Nuori leski huudahti hieman hämmästyksestä ja ilosta ja riensi avosylin häntä vastaan. Hän ei ollut uskaltanut toivoakaan onnea saada tutustua rva Baroniin, kun tiesi tämän välttävän seuraa; vaan hän oli niin onnellinen, niin kovin onnellinen! Ja hän piti niin paljo Georgesista, kuten hän vallan lyhyesti sisarellisella tuttavuudella Bertan miestä nimitti, että hän jo kauvan oli tuntenut kovaa halua tutustua hänen nuoreen vaimoonsa, josta hän tulisi paljo pitämään, vakuutti hän.

Kuukauden kuluttua olivat nämä uudet ystävättäret jo ihan erottamattomia. He tapasivat toisensa joka päivä, usein parikin kertaa päivässä ja söivät aina päivällistä yhdessä, milloin toisen, milloin toisen luona. Georges ei mennyt enää illoin ulos juuri koskaan eikä syyttänyt liikeasioita, vaan jumaloi kotiliettänsä, kuten hän sanoi.

Kun sitten eräs asuinhuoneisto sattui vapaaksi siinä talossa, jossa rva Rosset asui, kiiruhti rva Baron ottamaan sen haltuunsa ollakseen ystävätärtänsä lähempänä ja voidaksensa tavata tätä sitä paremmin.

Kaksi kokonaista vuotta kesti tämä täydellisesti hellä, pilvetön, uskollinen ja suloinen sydänten ja sielujen ystävyys. Bertta ei voinut enää puhua mitään sekoittamatta siihen Julieta, joka hänen mielestänsä oli itse täydellisyys.

Ja Bertta oli onnellinen, täydellisesti onnellinen, rauhallinen ja lempeä.

Mutta sitten sairastui rva Rosset. Bertta oli erottamaton ystävätär. Hän istui yötkin sairaan luona lohdutellen häntä; myöskin Georges oli sen johdosta sangen suruissansa.

Tullessansa eräänä aamuna sairaan luota pyysi lääkäri Georgesia ja hänen vaimoansa erilleen, ilmoittaen että heidän ystävättärensä tila oli kovin arveluttava.

Lääkärin mentyä istuivat nuoret masentuneina vastakkain; sitten ratkesivat he äkkiä itkemään. Yön valvoivat he yhdessä rva Rossetin sängyn vieressä ja alinomaa syleili Bertta hellästi sairasta, sillä välin kuin Georges seisoen hänen sänkynsä jalkapuolessa katseli häntä äänetönnä ihan vimmatulla hartaudella.

Seuraavana aamuna oli sairas yhä huonompi.

Mutta illemmalla selitti hän taas voivansa paremmin ja pakotti ystävänsä menemään kotiinsa päivälliselle.

Murheellisina istuivat nämä aamiaiselle voimatta syödä paljo mitään, kun palvelustyttö toi Georgesille kirjeen. Tämä avasi sen, luki sen läpi, kalpeni, hypähti ylös ja sanoi vaimollensa omituisen näköisenä:

-- Odota minua täällä, minun täytyy pistäytyä hetkeksi pois. Mutta kymmenen minuutin kuluttua olen täällä taas. Elä missään tapauksessa poistu kotoa.

Hän riensi kamariinsa noutamaan hattunsa.

Bertta odotti häntä uuden levottomuuden vallassa. Mutta taipuisana kaikessa ei hän tahtonut mennä ystävättärensä luo, ennen kuin Georges oli palannut.

Vaan kun häntä ei alkanut kuulua takaisin, pälkähti hänen päähänsä mennä katsomaan, oliko hän ottanut hansikkaansa, sillä siinä tapauksessa hän nähtävästi meni johonkin perheeseen.

Ensi silmäyksellä huomasi hän niiden olevan paikoillaan hänen kamarissansa. Niiden viereen oli hän viskannut rutistetun paperilipun, jonka Bertta heti tunsi: se oli äskeinen kirje Georgesille.

Ensi kerran elämässänsä valtasi hänet voimakas houkutus lukea toisen kirje ja saada tieto sen sisällyksestä. Omatunto kamppaili tosin vastaan, mutta piiskattu, surkuteltava uteliaisuus johti hänen kättänsä, hän otti paperin ja avasi sen. Hetipaikalla tunsi hän Julien käsialan... Vapisevalla kädellä oli siihen kirjoitettu lyijykynällä:

-- "Tule yksin syleilemään minua viime kerran, poloinen ystäväni. Minä olen kuolemaisillani."

Alussa ei hän ymmärtänyt mitään, vaan seisoi siinä tuhmana ajatellen ystävättärensä kuoleman ilmoitusta. Sitten äkkäsi hän sinuttelemisen; se vaikutti kuin suuri, koko hänen elämänsä valaiseva salama, joka näytti hänelle koko katalan totuuden: heidän kavaluutensa ja petollisuutensa. Nyt ymmärsi hän heidän pitkällisen kavaluutensa, keskinäiset silmäyksensä, oman pilkatun vilpittömyytensä ja petetyn luottamuksensa. Hän muisti nyt, kuinka he olivat istuneet vastakkain iltaisin ... lampun varjostimen alla ... lukien samaa kirjaa ja vaihtaen sivujen lopussa silmäyksiä. Ja hänen suuttumuksesta kiihoittunut, kärsivä sydämensä joutui ihan rajattoman epätoivon valtaan.

Samassa kuului askelia. Hän pakeni pois ja sulkeutui huoneeseensa.

Pian sen jälkeen kutsui Georges häntä.

-- Pian, pian, Bertta, rva Rosset on kuolemaisillansa.

Bertta tuli ovelle ja sanoi väräjävin huulin:

-- Menkää yksin hänen luoksensa... Minua ei hän kaipaa.

Georges katsoi häneen kuin surun murtama mielipuoli sanoessaan:

-- Pian, pian, hän -- kuolee.

Bertta vastasi vain:

-- Näkisitte kai mieluummin minun kuolevan?

Silloin hän vasta alkoi ymmärtää ja riensi takaisin kuolevaisen luo.

Hän suri rva Rossetia teeskentelemättä, häpeämättä ja välittämättä siitä, että hän täten aikaansai kärsimyksiä vaimollensa, joka sen jälkeen ei enää puhutellut häntä eikä katsonutkaan häneen, vaan eli yksin harmiinsa sulkeutuneena ja ankaran pahastumisensa vallassa rukoillen Jumalaa aamuin illoin.

Kuitenkin asuivat he yhdessä ja aterioitsivat vastakkain istuen äänettöminä ja lohduttomina.

Georges olisi vähitellen leppynyt, mutta Bertta ei hänelle antanut anteeksi.

Ja tätä molemmille kiusallista elämää jatkui yhä.

Kokonaisen vuoden pysyivät he toisillensa niin vieraina kuin eivät olisi toisiansa koskaan tunteneet. Paljo ei puuttunut, ettei Bertta menettänyt järkeänsä.

Eräänä päivänä oli hän mennyt ulos jo varhain aamulla ja palasi kotiin klo 8 kantaen käsissänsä jättikimpun ruusuja, valkoisia ja punaisia ruusuja.

Sitten lähetti hän sanan Georgesille, että hän halusi puhutella tätä.

Tämä saapuikin levotonna ja hätäytyneenä.

-- Tulkaa kanssani, sanoi Bertta, ja ottakaa nämä kukkaset kantaaksenne; minulle ovat ne liian raskaat kantaa.

Georges otti kukat ja seurasi vaimoansa. Ulkona odotti heitä ajopelit, joihin he nousivat. Vaunut pysähtyivät kirkkomaan portille.

Bertta, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, sanoi puolisollensa:

-- Saattakaa minut hänen haudallensa.

Georges tunsi vapisevansa tietämättä syytä siihen ... ja lähti astumaan eteenpäin kantaen ruusukimppua. Vihdoin pysähtyi hän erään valkoisen marmoripatsaan eteen ja viittasi siihen mitään virkkamatta.

Bertta otti jättikimpun, polvistui ja laski ruusut hautapatsaan juurelle. Sitten vaipui hän nöyränä rukoukseen, jonka sisällystä emme tunne.

Hänen takanansa seisoi hänen puolisonsa muistelmien vallassa ... ja itki.

Bertta nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä:

-- Jos niin tahdotte, voimme jälleen olla ystäviä, sanoi hän.

KUNINGATAR HORTENSE.

Argenteuilissa kutsuttiin häntä kuningatar Hortenseksi.

Mutta kukaan ei saanut koskaan tietää, miten hän oli tämän nimen saanut. Ehkä sen vuoksi, että hän puhui kovasti kuin komentava upseeri? Taikka siksi, että hän hallitsi pientä kotieläinten valtakuntaa, johon kuului kanoja, koiria, kissoja, kanarialintuja ja vanhoille piioille aina rakkaita papukaijoja?

Mutta näille eläimille ei hänellä koskaan riittänyt hemmottelevia hyväilysanoja eikä noita lapsellisia hellittelyjä, jotka useimmiten tulevat naisten huulilta, kun on kysymys esim. hyrräävän kissan pehmeästä karvaturkista.

Kuningatar Hortense ohjasi eläinvaltakuntaansa arvokkaasti. Hän hallitsi.

Muuten oli hän täydellinen vanha piika, yksi noita naimattomiksi jääneitä, ijäkkäitä neitoja, joiden, ääni on särkynyt, joiden liikkeet ovat särmikkäät ja joiden sielukin näyttää kovettuneen. Mitään hangoittelua, vastaväitteitä, empimistä, leväperäisyyttä, laiskuutta tai väsymystä ei hän kärsinyt. Koskaan ei hänen oltu kuultu valittavan, ei katuvan mitään eikä kadehtivan ketään. "Kullekin osansa" oli hänen tapana sanoa kohtalouskoisen vakaumuksella. Kirkossa ei hän käynyt, ei suosinut pappeja eikä uskonut paljo Jumalaakaan, vaan olivat hänestä kaikki uskon-asiat "kauppatavaraa itkijöitä varten".

Niinä kolmenakymmenenä vuonna, jotka hän oli asunut nykyisessä talossansa, mihin kuului myöskin pieni puutarha kadun puolella, ei hän koskaan ollut muuttanut tapojansa, vaikka hän armotta vaihtoikin palvelustyttöjä niinpian kuin nämä olivat 21 vuotta täyttäneet.

Itkemättä ja surematta hankki hän uudet koirat, kissat ja linnut, kun entiset kuolivat vanhuudesta taikka jostakin tapaturmasta, ja hautasi pienen lapion avulla eläinvainajat erääseen puutarhapenkereeseen, jonka hän taas tasaili entisellensä muutamilla välinpitämättömillä potkuilla.

Kaupungissa oli hänellä muutamia tuttavia virkamiesperheitä, joiden isät joka päivä kävivät virkatunneillansa Pariisissa. Silloin tällöin kutsuttiin hän näiden luo iltaisin teevedelle. Näissä iltaseuroissa hän aina nukahti auttamattomasti, niin että isäntäväen täytyi herättää hänet kotiinlähdön aikana. Koskaan ei hän sallinut kenenkään saattaa itseänsä, sillä hän ei peljännyt mitään yöllä eikä päivällä.

Lapsia ei hän näyttänyt rakastavan. Aikansa kulutti hän tuhansilla miesväen toimilla nikkaroiden, hoitaen puutarhaa, sahaten puita tahi karsien niitä kassarilla, korjaillen milloin mitäkin ja tehden muurarinkin työt, kun tarvis vaati.

Kahdesti vuodessa saapuivat häntä tervehtimään omaiset, nim. hänen sisarensa rva Cimme ja rva Colombel puolisoinensa, joista toinen oli kukkaislääkeyrttien kauppias, toinen koroistaan eläjä. Hra ja rva Cimmellä ei ollut perillisiä, mutta Colombeleilla oli kolme: Henri, Pauline ja Josef. Henri oli jo 20 ja Pauline 17, mutta Josef ainoastaan 3 vuotias; viime mainittu oli siis syntynyt toisia niin paljo myöhemmin, ett'ei kukaan enää olisi uskonut heillä olevan saman äidin.

Näihin omaisiin ei vanhaa piikaa mikään hellyys sitonut.

Keväällä 1882 sairastui kuningatar Hortense vallan äkkiä. Naapurit kiiruhtivat noutamaan lääkäriä, mutta tämän ajoi sairas tiehensä. Kun pappi sitten yritti taloon, nousi sairas puolialastomana sängystänsä ja ajoi tämän tuokiossa ulos. Haikeasti itkevä tyttönen sai valmistaa hänelle lääkejuoman.

Kolme päivää maattuansa kävi sairaan tila niin arveluttavaksi, että lähellä asuva tynnyriseppä tunkeusi lääkärin neuvosta arvokkaana ilmoittamaan, että hän oli kutsuttanut tänne nuo kaksi sukulaisperhettä.

Nämä saapuivatkin samalla junalla klo 10 aamulla. Pikku Josefin oli Colombel ottanut mukaansa.

Puutarhan portille tultuansa huomasivat he ensiksi palvelustyttösen, joka istui tuolilla muuria vastaan ja itki.

Olkimatolla portin luona nukkui vahtikoira kuumassa auringon helteessä. Kahden ikkunan reunalaudalla makasivat talon kissat, silmät kiinni, käpälät ojoina, häntä suorana ja ikäänkuin kuolleina.

Suuri kaakottava kana kuljetti kellertävällä pumpuli-untuvalla olevia poikasiansa pienen puutarhan poikki; muurilla, puoleksi murattien peitossa, riippui suuri häkki, jossa kokonainen parvi lintusia viserteli tämän helteisen kevätpäivän paisteessa. Toisessa, sweitsiläisen vuoristomökin näköisessä häkissä istui pari papukaijaa nuokkuen rauhallisina istuin-paikoillansa.

Hra Cimme oli sangen turpea, puuskuttava mies, joka kaikkialle tunkeusi ensimäisenä sivuuttaen tarvittaessa kaikki muut, olivatpa ne sitten miehiä tai naisia: ensimäisenä hän nytkin tuli kysyen heti:

-- No, Céleste, täällä ovat asiat siis huonosti?

Tyttönen huoahti itkusilmin:

-- Hän ei tunne minua enää. Lääkäri sanoo lopun olevan lähellä.

Kaikki katsoivat pitkään toisiansa.

Rva Cimme ja rva Colombel syleilivät sitten toisiansa sanaa sanomatta. He olivat kovin toistensa näköiset, molemmat kun aina kävivät sileissä otsanauhoissa, soljissa ja punaisissa shaaleissa eli ranskalaisissa kashmirhuiveissa, jotka hohtivat kuin palava hiiloshehku.

Hra Cimme kääntyi lankomieheensä, joka taas oli kalpean kellertävä, laiha, vatsataudin vaivaama ja pahasti ontuva mies, ja sanoi vakavasti:

-- Saakeli! olipa siis jo aika tulla tänne.

Mutta kukaan ei uskaltanut tunkeutua kuolevaisen kamariin, joka sijaitsi alakerrassa. Ei edes hra Cimmekään näyttänyt halukkaalta. Vihdoin teki Colombel päätöksensä ja astui sisään häilyen kahtaalle kuin laivan masto ja kalistaen pihakivitystä raudoitetulla kepillänsä.

Hänen jälkeensä uskalsivat molemmat naiset lähteä ja vasta viimeisenä tuli hra Cimme. Pikku Josef jäi pihalle leikkimään koiran kanssa.

Auringon säde jakoi sängyn kahtia ja valaisi juuri hermostuneesti kokoon puristuvat kädet, joita sairas vuoroin aukoi, vuoroin puristi nyrkiksi. Sormet liikkuivat kuin olisi niitä ajatus liikuttanut tai niinkuin olisi potilas tarkoittanut ilmaista niillä joitakin ajatuksia tai niinkuin olisivat ne totelleet älyn käskyjä. Mutta vartalo pysyi hievahtamattomana peiton alla. Kulmikkailla kasvoilla ei näkynyt värähdystäkään. Silmät olivat ummessa.

Sukulaiset asettuivat puoliympyrään ja katselivat häntä äänettöminä, ahdistunein rinnoin ja ikäänkuin lyhyesti hengittäen. Pieni palvelustyttö oli seurannut heitä ja itkeä nyyhkytti yhäti.

-- Mitkä olivat siis lääkärin sanat?

Palvelustyttö sopersi:

-- Hän sanoi, että on viisainta jättää neiti rauhaan, sillä häntä eivät muut voi enää auttaa.

Äkkiä alkoivat vanhan piian huulet liikkua. Hän näytti lausuvan joitakin hiljaisia sanoja, jotka kätkeytyivät kuolevaisen päähän, ja sormet tempoivat taas omituisella kiihkoisella tavallaan.

Nyt sanoi hän jotakin heikolla, ohuella ja hänelle ihan vieraalla äänellä, joka kuulusti tulevan kaukaa, ehkä ainaiseksi suljetun sydämen pohjasta.

Hra Cimme poistui hänen sänkynsä jalkapuoleen, sillä hänestä kävi tämä näytös kiusalliseksi. Colombel, jonka raajarikkoista jalkaa väsytti, istuutui.

Naiset jäivät seisomaan.

Kuningatar Hortense puhua sopotti nyt sangen nopeasti, mutta hänen puheestansa ei voinut saada selkoa. Hän mainitsi nimiä ja puhutteli hellästi vallan kuviteltuja henkilöitä.

"Tule tänne, pikku Filip, ja syleile äitiäsi. Sanopas, lapseni, rakastatkos sinä äitiäsi? Sinä, Rosa, saat katsoa pikku siskoa sillä aikaa, kun äiti on poissa. Mutta elä jätä häntä yksin, ymmärrätkö? Ja tulitikkuihin minä kiellän sinua koskemasta."

Oltuansa vaiti muutamia sekunteja huudahti hän kovemmin: Henriette! Hetken perästä jatkoi hän: -- Käskepäs isäsi tulla luokseni ennenkuin hän menee toimistoon.

Ja sitten äkkiä:

-- Minä en ole oikein terve tänään, rakkaani. Lupaa minulle, ett'et viivy kovin myöhään. Sano herralle, että minä olen kipeä. Ymmärrättehän, että on vaarallista jättää lapset yksikseen, kun minun täytyy maata vuoteessa. Minä laitan sinulle päivälliseksi riisipuuroa sokerin kanssa. Lapsetkin pitävät siitä kovasti. Claire tulee tyytyväiseksi, sen saat uskoa!

Sitten nauroi hän niin nuorta, äänekästä naurua, ett'ei hän koskaan ennen ollut sillä tavoin nauranut:

-- Katsos, Jean, mikä käytännöllinen pää hänellä on! Hän on tuhrinut kasvonsa sokurileivoksilla, tuo pikku siivoton! katsohan toki, rakkaani, kuinka hassua!

Hra Colombel vaihtoi alinomaa matkasta väsynyttä jalkaansa ja kuiskasi:

-- Hän uneksii, että hänellä on puoliso ja lapsia. Kuolonkamppailu on siis alkanut.

Molemmat siskot seisoivat hämmästyneinä ja tuhmina hievahtamatta paikaltansa.

-- Eikö herrasväki tahdo riisua pois shaalejansa ja hattujansa ja käydä saliin? kysyi palvelustyttö.

Äänettöminä poistuivat kaikki. Hra Colombel seurasi heitä ontuen ja niin jäi sairas yksin.

Riisuttuansa matkapuvut kävivät naiset vihdoinkin istumaan. Akkunalaudalla nukkuva kissa heräsi, venyttelihe, hyppäsi saliin ja kapusi rva Cimmen syliin, joka alkoi sitä hyväillä.

Sivuhuoneesta kuului kuolevaisen ääni, sillä viime hetkellänsä oli tämä vironnut elämään nähtävästi jo odotettua, uutta elämää ja uneksi unelmansa loppuun hetkellä, jolloin kaikki alkoi olla lopussa.

Hra Cimme leikitteli puutarhassa pikku Josefin ja koiran kanssa; hän näytti huvittelevan kuin mikäkin kunnon maaiais-ukko muistamatta ensinkään kuolevaa.

Mutta äkkiä tuli hän sisään ja kysyi palvelustytöltä:

-- Etkös sinä, tyttöseni, puuhaisi meille aamiaista? Mitä te haluatte, hyvät rouvat?

Sovittiin ruokalajeista: kasvis-omelettia, filet-paistia uusien perunain kanssa, juustoa ja kahvia.

Ja kun rva Colombel alkoi haparoida taskustansa rahakukkaroa, pidätti hra Cimme hänet ja kääntyi palvelustyttöön kysyen:

-- Tarvitsetko sinä rahaa?

-- Tarvitsen, vastasi tämä.

-- Paljoko?

-- 15 frangia.

-- Kas tuossa. Joudu, tyttöseni, sillä minulla alkaa olla nälkä.

Rva Cimme huomasi katsahtaessaan ulos nuo auringon paisteessa kylpeväiset kukkaset ja pari kuhertelevaa kyyhkystä vastapäätä olevalla katolla ja sanoi suruisesti:

-- On surullista, että niin ikävissä oloissa tänne tulimme, sillä muuten olisi tänään todellakin ihana olla täällä maalla.

Sisar huokasi vastaamatta ja hra Colombel murahti ehkä mahdollista kävelyretkeä ajatellen:

-- Jalkaani pakottaa niin vietävästi.

Ulkona piti pikku Josef hirmuista meteliä koiran kanssa, joka haukkui ankarasti pojan ilosta huudahdellessa.

Nyt leikkivät he piilosilla juosten kuin hullut kolmen laakapalkin ympärillä.

Kuoleva jatkoi yhä keskusteluansa lasten kanssa kutsuen heitä ja tarinoiden itsekunkin kanssa; milloin kuvitteli hän pukevansa heidän yllensä, milloin hyväilevänsä niitä, milloin opettavansa niitä lukemaan:

-- Kas niin, Simon, sano nyt uudelleen A, B, C ... niin, ja sitten D ... ymmärrätkö? Vielä kerran...

-- Omituista hourausta viime hetkellä! sanoi hra Cimme.

-- Ehkä pitäisi meidän palata hänen luoksensa? arveli rva Colombel.

Mutta hra Cimme oli toista mieltä:

-- Miksi niin, kun emme kuitenkaan voi tehdä mitään hänen hyväksensä? Yhtähyvin voimme olla täällä.

Kukaan ei pannut vastaan. Rva Cimme katseli noita molempia vihreitä lintusia (papukaijoja), joita kutsuttiin "eroamattomiksi". Muutamin kaunein sanoin kiitteli hän tuota harvinaista uskollisuutta ja päivitteli ihmisiä, jotka eivät ota esimerkkiä noista eläimistä. Hra Cimmeä alkoi naurattaa, hän katsoi vaimoonsa ja lauloi rivosti: "tra- la laa, tra-la-laa" ikäänkuin olisi hän lintuna liverrellyt uskollisuuttansa.

Hra Colombel taas, jota vatsanväänteet jälleen lienevät vaivanneet, löi kepillänsä permantoon.

Sisään hiipi toinen kissa häntäänsä lierutellen. Vasta klo 1 voitiin istuutua aamiaispöytään. Niin pian kuin Colombel, jolle oli suositeltu ainoastaan valikoitua Bordeaux-viiniä, oli ehtinyt maistaa sitä, kutsui hän palvelustytön:

-- Sanopas, tyttöseni, eikö teillä ole kellarissa mitään parempaa lajia kuin tämä?

-- On, herra, sitä samaa hienoa, valkeata viiniä, jota te heti tultuanne joitte.

--- No niin! Tuopas kolme pulloa sitä.

Se olikin erinomaista. Ei tosin mistään huomattavasta viinitarhasta, mutta jo 15 vuotta vanhaa.

-- Tämähän on oikeaa sairaan juomaa, sanoi hra Cimme.

Hra Colombel tunsi tulisen halun päästä tämän Bordeaux-viinin omistajaksi ja kysyi tyttöseltä:

-- Paljoko teillä on tätä vielä?

-- Melkein koko lähetys. Neiti sitä tuskin koskaan maistoi.

Sitten kääntyi hra Colombel lankoonsa:

-- Jos tahdotte, Cimme, vaihdan tämän viinin jotakin muuta perintötavaraa vastaan. Tämä soveltuu näet hyvin vatsalleni.

Samassa tuli kana poikaparvensa kanssa katselemaan seuraa; naiset huvittelivat itseänsä heittämällä niille leivänmurusia.

Niinpian kuin Josef ja hänen leikkitoverinsa olivat saaneet ruokaa saivat he mennä takaisin puutarhaan.

Kuningatar Hortense puheli yhä houreissansa, mutta niin matalalla äänellä, ett'ei voitu erottaa sanoja.

Kun kahvi oli juotu, mentiin miehissä katsomaan, kuinka sairas voi. Hän näytti rauhalliselta. Sen vuoksi vetäytyivät sukulaiset kohta pois ja istahtivat puutarhaan puoliympyrään levähtämään. Äkkiä alkoi koira, joku esine suussansa, laukata heidän tuoliensa ympärillä, minkä ikinä käpälistä lähti, ja koiran jäljessä juosta läähätti poikanen; molemmat hävisivät sisälle.

Hra Cimme nukahti vatsa aurinkoon päin. Kuoleva alkoi taas puhua kovalla äänellä ja päästi parahduksen.

Naiset ja hra Colombel riensivät katsomaan, kuinka hänen laitansa oli. Hra Cimme heräsi tosin, mutta ei viitsinyt hievahtaa paikaltansa, sillä tuollaiset asiat olivat hänestä ikäviä.

Kuoleva oli noussut istualleen sängyssä ja hänen katseensa näytti vauhkolta. Pikku Josefin ahdistaessa oli koira hypähtänyt sänkyyn ... kuolevan päälle, päänalustyynyn ta'a suojaan; sieltä katseli se leikkitoveriansa kiiluvin silmin ja valmiina hyppäämään uudelleen lattialle leikkiä jatkamaan. Suussansa oli sillä toinen emäntänsä tohveleista, jolla se puoli tuntia oli leikitellyt ja jonka se oli repinyt hampaillansa.

Säikähtyen äkkiä istuallensa noussutta potilasta oli lapsi jäänyt liikkumattomana seisomaan sängyn luo ... hänen eteensä. Kana, joka väliajalla oli pujahtanut sisään, oli melusta peljästyneenä hypähtänyt tuolille ja kutsui epätoivoisesti luksuttaen poikasiansa, jotka kauheasti piipittäen juoksivat tuolin neljän jalan ympärillä.

Tämän melun keskellä huusi kuningatar Hortense sydäntä vihlaisevasti:

-- Ei, ei, minä en tahdo kuolla, minä en tahdo, minä ... en tahdo! Kukas minun lapseni kasvattaisi? Ja kuka pitäisi niistä huolta? Ja rakastaisi niitä? En, minä en tahdo ... minä en...

Hän kaatui seljällensä. Kaikki oli lopussa.

Kovin kiihoittuneena hyppäsi koira ympäri sairashuonetta, hra Colombel juoksi avonaiseen akkunaan ja huusi langollensa:

-- Joutukaa pian, joutukaa pian. Luullakseni on hän juuri kuollut.

Hra Cimme nousi ylös päättävästi ja kompuroi sisään sammaltaen:

-- Se loppui siis pikemmin kuin luulinkaan.

JALOKIVET.

Tavattuansa tuon nuoren tytön eräässä iltamassa toimiston alapäällikön luona joutui hra Lantin rakkauden pauloihin kuin kala verkkoon.

Hän oli monta vuotta sitten kuolleen veronkantajan (= kruunuvoudin) tytär maalta. Isänsä kuoltua oli hän saapunut Parisiin äitinsä mukana, joka seurusteli eräiden porvariperheiden kanssa samassa kaupunginosassa toivoen saavansa nuoren tyttönsä naitetuksi. Muuten olivat he köyhää, kunniallista, rauhallista ja lempeää väkeä. Nuori tyttö näytti olevan siveän naisen perikuva, jolle nuori, älykäs mies mielellään unelmoi omistavansa elämänsä. Hänen kainon kauneilla kasvoillansa lepäsi enkelimäisen ujouden viehkeys. Tuo alituinen hieno hymy hänen huulillansa näytti olevan heijastus hänen sydämestänsä.

Kaikki ylistivät häntä ja kaikki hänen tuttavansa toistelivat alinomaa: onnellinen se, joka hänet saa, sillä parempaa vaimoa ei voi löytää.

Hra Lantin, joka palveli ensimäisenä toimistosihteerinä sisäasiain ministeristössä 3,500 frangin vuosipalkalla, pyysi häntä vaimoksensa ja nai hänet.

Hra Lantin olikin hänen kanssansa uskomattoman onnellinen. Hän hoiti taloutta niin taitavasti ja säästäväisesti, että he näyttivät elävän loistavasti. Puolisoansa kohtaan oli hän aina huomaavainen, hienotunteinen ja hyväilevä. Ja niin tasaisen viehättävä oli hän ihmisenä, että hra Lantin kuusi vuotta kestäneen avioliiton jälkeen rakasti häntä enemmän kuin ensi aikoina.

Kaksi moitittavaa vikaa oli hänessä puolison mielestä kuitenkin, nim. halu käydä teaatterissa ja omistaa vääriä jalokivikoristeita.

Rva Lantin oli tuttava eräiden pienempien virkamiesten rouvien kanssa ja nämä ystävättäret hankkivat hänelle alinomaa aitiopaikkoja huomattujen näytelmien esityksiin, vieläpä ensi-iltoihinkin. Puolisonsa vastustelusta huolimatta raahasi hän tämän näihin huvituksiin, jotka väsyttivät häntä hirmuisesti päivän työn jälkeen. Ennen pitkää pyysi aviomies häntä menemään teaatteriin jonkun tuttavan naisen kanssa, joka aina tulisi noutamaan häntä kotoa. Tähän ei hän tahtonut hevillä suostua, koska tämä menettely ei hänen mielestänsä ollut oikein säädyllinen. Myöntyväisyydestä hän vihdoin suostui tähän ja aviomies olikin hänelle tästä sanomattoman kiitollinen.

Mutta tämä teaatteri-into herätti hänessä pian halun esiytyä loistavasti. Puvussansa pysyi hän tosin edelleen vaatimattomana, aistikkaana ja häveliäänä. Hänen lempeä, vastustamattoman luonnollinen ja hymyilevä hempeytensä näyttivät nuo yksinkertaiset puvut tekevän yhä suloisemmaksi; mutta kuitenkin oli hänen tapansa ripustaa korviinsa pari suurta, reiniläistä kuutilokiveä, jotka näyttivät jalokiviltä, ja sitä paitse käytti hän kaulakoristetta tekohelmistä, simili-rannerengasta ja pääkampoja, jotka olivat koristettuja erilaisilla, jalokiviä jäljittelevillä lasihelmillä. Usein sanoi hänen puolisonsa, johon tällainen mieltymys kiiltokaluihin vaikutti vastenmielisesti:

-- Rakkaani, jos ei ole varaa maksaa oikeita jalokiviä, niin on parasta tyytyä omaan luonnonkauneuteensa ja suloonsa, jotka aina ovat kalleimmat jalokivet.

Mutta hän hymyili vain vienosti vastatessansa:

-- Mitä sille voi? Minä pidän näistä. Se on vika luonteessani. Tiedän kyllä, että olet oikeassa, mutta minä en voi sille mitään. Oikeita jalokiviä minä jumaloin, näetkös!

Pyöritellen sormiensa välissä helmikoristeita ja välkytellen niiden hiottuja kristallisärmiä lisäsi hän:

-- Mutta katsohan, kuinka hyvin jäljitettyjä ne ovat. Melkein vannoisi niiden olevan oikeita.

Hän hymyili vain sanoen:

- Sinulla on mustalaisnaisten mielihaluja.

Kun he iltaisin istuivat kahden kotilieden luona, toi rva Lantin joskus teepöydälle erään sahviaani-kotelon, joka hra Lantinin sanojen mukaan sisälsi "laivatavarat." Sitten ryhtyi hän tutkimaan noita jäljitettyjä jalokiviä niin intohimoisen tarkkaavana kuin olisi se tuottanut hänelle syvän, suloisen nautinnon. Saipa hän vihdoin puolisonsakin taivutetuksi panemaan erään helmikoristeen kaulaansa ja nauroi sille täydestä sydämestänsä huudahtaen: voi, kuinka hassulta sinä näytät! Sitten heittäysi hän tämän kaulaan ja syleili häntä kuin hurja.

Käytyänsä eräänä talvi-iltana operassa palasi hän sieltä myöhällä viluisena ja värisevänä. Seuraavan päivän ryki hän ja viikkoa myöhemmin kuoli hän keuhkotulehdukseen.

Lantinin surullinen velvollisuus oli saattaa hänet hautaan.

Niin epätoivoisesti suri hän vaimoansa, että hänen tukkansa kävi valkeaksi yhden ainoan kuukauden kuluessa. Aamusta iltaan vuodatti hän kaipauksen kyyneliä ja hänen sydämensä oli pakahtua tuskallisista kärsimyksistä, joihin yhtyi muisto vainajan hymyistä, äänestä ja hempeästä olennosta.

Murhe ei ottanut hälvetäksensä ajan mukana. Kun toverit virkatunneilla poistuivat hetkeksi virkahuoneesta juttelemaan hiukan päivän tapahtumista, tapahtui usein, että hänen poskensa äkkiä paisuivat, hänen nenänsä poimuili ja hänen silmänsä täyttyivät vedellä, niin että "koko hänen kasvonsa vääntyivät hirveästi ja mies ratkesi itkeä nyyhkyttämään."

Vainajan kamarin säilytti hän koskemattomana sulkeutuen sinne joka päivä muistelemaan häntä, jonka kaikki puvut ja huonekalut saivat olla niin kuin ne vainajan eläessä olivat olleet.

Mutta elämä kävi hänelle kalliiksi. Samat tulot, jotka vaimon käsissä olivat riittäneet molempien kaikkiin tarpeisiin, eivät enää riittäneet hänelle itsellensäkään. Hän ihan hämmästyi, kuinka hänen vaimonsa oli voinut hoitaa taloutta niin, että hänellä aina oli pöydällänsä mainiota viiniä ja parhaimpia ruokalajeja, joihin hänen vähäiset tulonsa eivät enää riittäneet.

Hän teki velkaa juosten rahaa hankkimassa niin kuin neuvokkaat ihmiset tekevät, jotka koettavat pelastua tilapäisestä ahdingosta. Kun hän eräänä päivänä, noin viikkoa ennen kuukauden loppua, huomasi olevansa aivan pennitönnä, arveli hän myydä jotakin. Ja samassa pälkähti hänen päähänsä kaupata pois vaimovainajansa "laivatavarat." Sydämensä sisimmässä sopukassa tunsi hän näet yhä jonkunlaista kaunaa tuollaisia valhekaluja kohtaan, jotka ennenkin olivat häntä harmittaneet. Jo niiden jokapäiväinen näkeminen häiritsi häntä hieman, kun hän antautui muistelemaan rakastettua vainajaa.

Hän valikoi kotvan, minkä esineen hän tuosta jälkeen jääneestä korukalu-joukosta ottaisi, jota vainaja viimeisiin päiviinsä saakka oli itsepintaisesti lisännyt melkein jokailtaisilla uusilla "ostoilla." Hän päätti myydä sen suuren kaulakoristeen, jota vainaja enimmän oli käyttänyt ja joka hänen mielestänsä voi olla ainakin 2:n tai 3:n frangin arvoinen, sillä se oli kovin huolellista työtä ollakseen jäljiteltyä työtä.

Hän pisti sen taskuunsa ja riensi boulevardeja pitkin ministeristöön päin etsien luotettavaa jalokivikauppiasta.

Vihdoin oli hän löytävinään sellaisen ja astui sisään hieman häveten näyttää köyhyyttänsä näin vähäarvoista esinettä kaupitsemalla.

-- Haluaisin mielelläni tietää, minkä arvoiseksi te tämän koristeen arvostelette, kysyi hän jalokivisepältä.

Tämä otti koristeen, tutki ja käänteli sitä, punnitsi sen, tarkasti sitä suurennuslasillansa, kutsui apulaisensa, kuiskasi hänelle jotakin ja laski sen sitten tiskille, voidakseen katsella sitä kauvempaa ja päättää sen vaikutuksesta.

Tuntien itsensä hieman vaivatuksi tästä kultasepän menettelystä, koroitti hra Lantin äänensä selittäen:

-- Tiedän varsin hyvin, ett'ei se ole paljo minkään arvoinen, niin että...

Mutta jalokivikauppias keskeytti hänet sanoen:

-- Se on 12:n-15:n tuhannen frangin arvoinen; mutta minä en voi ostaa sitä, ell'ette ilmoita minulle tarkalleen, mistä se on ostettu.

Leskimiehen silmät kävivät kovin suuriksi ja jäivät pyöreiksi: nyt ei hän ymmärtänyt mitään. Vihdoin sopersi hän:

-- Mitä sanotte?... Oletteko varma asiasta?

Jalokivikauppias erehtyi hänen hämmästyksestänsä ja lisäsi kuivasti:

-- Voitte kysyä muilta kauppiailta, maksavatko he siitä enemmän. Minun mielestäni se on korkeintaan 15,000:n frangin arvoinen. Tuokaa se tänne, ell'ette enempää muualta saa.

Aivan typertyneenä otti hra Lantin koristuksensa ja poistui tuntien hämmentyneen halun olla yksinänsä ja miettiä asiaa.

Mutta kadulle tultuansa alkoi häntä naurattaa:

-- Tyhmä-Jussi, voi mikä tyhmä-Jussi! ajatteli hän. Jos minä heti olisin ottanut hänet sanoistansa tiukalle ja -- myynyt sen. Ainakaan ei tuo jalokivikauppias osaa erottaa vääriä helmiä oikeista!

Niin meni hän erään toisen kauppiaan luo la Paix (= Rauhan) -kadun suussa. Heti koristuksen nähtyänsä huudahti tämä:

-- Hiisi vie! Tämän kaulakoristeen minä tunnen. Se on minulta ostettu.

Kovin hämmästyneenä kysyi hra Lantin:

-- Paljonko arvoinen se on?

-- Minä möin sen 25,000 frangista ja olen valmis ostamaan sen takaisin 18,000 frangista, kunhan vain laillisten määräysten mukaisesti ilmoitatte, miten te olette sen saanut.

Tällä kertaa täytyi hra Lantinin istahtaa herpoutuneena kummastuksesta. Sitten vasta voi hän puhua.

-- Mutta .... mutta, tutkikaahan sitä tarkkaan, hra kauppias; minä olen näet tähän saakka pitänyt sitä vääränä korukaluna.

-- Tahdotteko olla hyvä ja ilmoittaa minulle nimenne, arvoisa herra? kysyi jalokivikauppias.

-- Mielelläni. Nimeni on Lantin, virkamies sisäasiain ministeristössä, ja osoitteeni on katu Martyrs n:o 16.

Kauppias avasi kirjansa, etsi niistä jonkun aikaa ja sanoi.

-- Kaulakoriste on todellakin lähetetty rva Lantinin osoitteella Martyrs-katu n:o 16 heinäkuun 20 p. 1876.

Sitten katsoivat miehet toisiansa silmiin, virkamies aivan ällistyneenä ja kultaseppä vainuten varkautta.

-- Tahdotteko uskoa koristeen minulle ainoastaan 24:ksi tunniksi, sanoi kauppias; minä annan teille siitä todistuksen.

-- Tietysti; miksi en, sopersi hra Lantin.

Pian meni hän tiehensä mukana paperilippu, jonka hän pisti taskuunsa.

Sitten astui hän kadun yli ja riensi eteenpäin, kunnes huomasi erehtyneensä suunnasta, palasi Tuileries'in luo, kulki Seinen yli, huomasi jälleen menevänsä väärään ja palasi Champs Elyséesiin päin ilman ainoatakaan järkevää ajatusta päässänsä. Hän koetti ajatella järkevästi ja käsittää tätä pulmaa. Hänen vaimonsa ei ole voinut ostaa niin kallista esinettä. Ei, ihan varmaan ei. Se oli siis lahjakalu. Lahja! Mutta keneltä? Ja mistä hyvästä?

Hän pysähtyi ja jäi seisomaan keskelle puistokatua. Kauhea epäilys kiusasi häntä. Hän olisi siis...? Mutta silloinhan olisivat kaikki nuo muutkin jalokivikoristeet lahjoja! Hän oli tuntevinansa maan järisevän allansa ja puun edessänsä kaatuvan. Hän kohotti kätensä ja vaipui tajutonna maahan.

Tuntoihinsa tuli hän vasta eräässä apteekissa, jonne ohikulkijat olivat saattaneet hänet. Hän antoi saattaa itsensä kotia ja sulkeutui kamariinsa.

Iltaan asti itki hän, yhäti purren nenäliinaansa, ettei huutaisi. Sitten heittäysi hän vuoteelle väsymyksen ja surun valtaamana ja nukahti raskaaseen uneen.

Auringon säde herätti hänet ja hiljalleen nousi hän ylös mennäksensä ministeristöön. Mutta vaikeaa oli istua työssä tuollaisten liikutusten jälkeen. Harkittuansa, että hän voi ilmoittaa toimiston päällikölle olevansa pahoinvoipa, kirjoitti hän tälle kirjelipun. Sitten muisti hän, että hänen oli mentävä jalokivikauppiaan luo. Mutta häntä hävetti. Kotvan aikaa mietti hän. Vaan eihän hän voinut jättää kaulakoristetta kauppiaallekaan. Hän puki päällystakin yllensä ja meni.

Ilma oli kaunis ja sinertävänä kaartui taivas yli hymyilevän kaupungin. Joutilaita käyskeli hänen edessänsä kädet taskuissa.

Silmillänsä näitä ohikulkijoita seuraten arveli Lantin:

-- Onnelliset ne, joilla on omaisuutta! Rahalla voi karkoittaa huolensa, mennä minne haluttaa, matkustella ja huvitella itseänsä! Oi, jospa minä olisinkin rikas!

Hän tunsi, että hänellä oli nälkä eikä hän ollutkaan syönyt sitten kuin toissa päivänä. Mutta rahaa hänellä ei ollut ja niin muisti hän kaulakoristeen. 18,000 frangia! 18,000 frangia! Se ei ollut vähäinen summa, hiisi vie!

Hän saapui la Paix-kadulle ja alkoi kävellä edestakaisin vastapäätä kultasepän myymälää. 18,000 frangia! Parikymmentä kertaa aikoi hän poiketa myymälään, vaan aina esti häpeän tunne hänet siitä.

Mutta nälkä, oikea suurnälkä ahdisti eikä penniäkään rahaa. Vihdoin teki hän äkkipäätöksen, astui juosten kadun poikki, ettei ehtisi mitään miettiä ja syöksi kultasepän luo.

Heti hänet nähtyänsä tuli tämä häntä kohti tarjoten tuolin kohteliaana ja hymyilevänä. Muutkin apulaiset tulivat esille, katselivat hra Lantinia syrjästä ... nalja silmissä ja hymy huulilla.

-- Minä olen ottanut tarpeellisen selon asiasta, hra Lantin, ja jos te pysytte tarjouksessanne, olen valmis maksamaan teille ehdottamani summan.

-- Tietysti ... tietysti pysyn minä tarjouksessani, sopersi virkamies.

Kultaseppä otti eräästä laatikosta 18 suurta paperirahaa, laski ne ja ojensi ne hra Lantinille, joka kuitin annettuansa pisti rahat vapisevin käsin taskuunsa.

Mennessänsä kääntyi hän vielä kerran yhä hymyilevän kauppiaan puoleen ja sanoi silmät maahan luotuina:

-- Niin, minulla .... minulla on ... muitakin jalokiviä, jotka niinikään olen saanut ... perintönä. Voisitteko ehkä ostaa minulta nekin?

-- Miksi en, sanoi kultaseppä kumartaen.

Eräs kauppapalvelijoista poistui myymälästä nauru kurkussa, toinen taas niisti nenäänsä tahallisen äänekkäästi.

Punaisena, vakavana ja järkähtämättömänä sanoi Lantin:

-- Minä tuon nekin teille hetipaikalla.

Ja hän otti ajurin käydäksensä noutamassa ne.

Aamiaista ei hän ollut syönyt vielä sittenkään, kun hän tuntia myöhemmin palasi takaisin kultasepän luo. Esine esineeltä he sitten yhdessä tutkivat niitä arvostellen kunkin erikseen. Melkein kaikki olivat ostetutkin häneltä.

Nyttemmin alkoi Lantin jo kinastella arvioimisista, kiukustui, vaati saada nähdä kirjat ja puhui sitä kovemmin, mitä suuremmaksi summa kohosi.

Suuret korvarenkaat jalokiviensä kanssa arvioitiin 20,000, rannerenkaat 35,000, rintaneulat, sormukset ja medaljongit 16,000, eräs koristus viheriäin smaragdien ja safiirein kanssa 14,000 frangiksi; eräs yksinäinen jalokivi, joka kultakäädystä voitiin ripustaa kaulaan, nousi 40,000 frangiin. Kaikki koristukset yhteensä arvioitiin 196,000 frangiin.

Lopuksi selitti kultaseppä leikillisen hyväntahtoisesti:

-- Ne ovat erään henkilön lahjoittamia, joka käytti kaiken omaisuutensa jalokiviin.

-- Onhan se yhtä hyvä tapa käyttää rahansa kuin muutkin, arveli Lantin.

Ennen poislähtöänsä sopi hän ostajan kanssa, että hän saisi toisen kultasepän kanssa toimittaa vasta-arvioimisen samoista koristeistansa.

Kadulle tultuansa katseli hän Vendome-kolonnia tuntien halua kiivetä tuonne ylös ikäänkuin se olisi ollut joku kilpatanko. Hän tunsi itsensä niin keveäksi, että hän olisi voinut suorittaa kilpahyppyjä Napoleonin patsaan yli, joka kohosi tuolla taivasta kohti.

Hän meni syömään aamiaista Voisin'in ravintolaan ja joi viiniä, joka maksoi 20 frangia pullo.

Sitten otti hän ajurin ja teki retken Boulognen metsän ympäri. Hän katseli vaunuja jonkunlaisella ylenkatseella ja tunsi halun huutaa ohiajajille: nyt olen minäkin rikas! Minulla on 200,000 frangia omaisuutta!

Vihdoin muisti hän ministeristönsä, ajoi sinne ja meni suoraan päällikkönsä luo ilmoittaen, että hän pyysi eron virastansa, sillä hän oli perinyt -- 300,000 frangia. Sitten meni hän hyvästelemään entisiä virkatoveriansa ja kertoi heille, kuinka hän aikoi täst'edes järjestää elämänsä.

Päivällistä söi hän Café Anglaisissa. Istuessansa erään pöytäkumppanin vieressä, joka näytti verrattain hienolta herrasmieheltä, ei hän voinut olla kertomatta tälle hieman mielistelevästi, että hän juuri oli perinyt 400,000 frangia.

Ensi kerran elämässänsä oli hänellä sinä iltana hauska teaatterissa. Yönsä vietti hän "sulotarten" seurassa.

Mutta jo kuusi kuukautta myöhemmin meni hän uusiin naimisiin.

TARINA PYHÄN MIKAELIN LUOSTARILINNASTA.

Tuon ikäänkuin mereen heitetyn keijukaislinnan näin minä ensi kerran Cancalesta käsin. Mutta silloin näin sen epäselvästi, sillä harmaa usva aaltoili pilveilevällä taivaalla.

Seuraavan kerran näin sen Avranchesista auringon mailleen mennessä. Tavattoman laajat hietasärkät punersivat, taivaan ranta punersi ja koko suunnattoman suuri lahdelma välkkyi punertavana. Ainoastaan tuo jyrkänteellä, kaukana mantereesta sijaitseva luostari, joka kohosi vetten päällä kuin mikäkin tarulinna, niin uskomattoman ihmeellisenä ja ihanana kuin mielikuvitustamme tenhoava unelmien palatsi, häämöitti melkein mustana riutuvan auringon purppurahohteessa.

Huomenen koitteessa astelin minä seuraavana päivänä sinne päin hietikkoa myöten tarkastellen koko ajan tuota meren ihmeellistä jalokiveä, joka nousi merten pinnalta korkeana kuin vuori, tahkottuna kuin veistelty kamee ja tumman utuisena kuin musliinikangas. Mitä lähemmäs tulin, sitä enemmän valtasi minut ihailu, sillä mikään maailmassa ei voi olla täydellisempää ja ihmeteltävämpää.

Ja minä harhailin eteenpäin hämmästellen kuin olisin löytänyt jonkun jumalaisen asunnon, vaelsin läpi noiden keveillä tai raskailla pilareilla lepääväin salien ja päivän valaisemain holvikäytäväin, kohottaen ihailevat katseeni noihin pieniin kelloihin tuolla ylhäällä, jotka välähtivät kuin tuli taivasta vastaan; minä ihailin tuota uskomattoman kaunista, rakennustaiteellista sekaryhmää, jonka muodostivat pienet tornit, eläinten päiden muotoiset kattokourut, keveät ja sirot koristukset, kivestä veistetyt valolyhdyt ja graniittihuiput, kaikki monumenttaalisen ja hienostuneen rakennustaiteen mestariteoksia.

Seisoessani siinä ihmettelyn vallassa lähestyi eräs alanormannilainen talonpoika minua ja jutteli minulle tarinan pyhän Mikaelin suuresta sodasta perkeleen kanssa.

Eräs nerokas epäilijä on sanonut: "Jumala teki ihmisen kuvaksensa, mutta sen on ihminen hänelle hyvin palkinnut."

Tämä on ikuinen totuus ja olisipa sangen hauskaa, jos voitaisiin kirjoittaa paikallisjumalain historia kaikissa maissa ja saada selville kaikkien maakuntiemme pyhimysten historialliset muistot. Neekereillä on omat julmat epäjumalansa: ihmissyöjänsä; muhamettilaisilla, moni-avioisilla kansakunnilla, on naisparatiisinsa ja käytännölliset kreikkalaiset taas kohottivat kaikki intohimot jumalallisiksi.

Jokainen kylä Ranskassa on ollut pyhitettynä jollekulle suojeluspyhälle, joka parhaiten vastasi sen asukkaiden mielikuvaa.

Niinpä suojelee ala-Normandiaa pyhä Mikael, tuo säteilevän voitollinen miekkamies, taivaan riemuitseva sankari ja saatanan kukistaja. Ollaksensa turvattuna naapurinsa saatanan ilkitöiltä rakensi pyhä Mikael itse tämän arkkienkelin arvoa vastaavan asumuksen melkeinpä valtamereen. Eikä muut kuin moinen pyhimys olisi voinutkaan luoda tällaista ruhtinaallista linnaa.

Mutta kun hän yhä pelkäsi paholaisen hyökkäyksiä, ympäröi hän alueensa hyllyvällä hiekkatasangolla, joka oli mertakin vaarallisempi.

Perkele asui eräässä vaatimattomassa, olkikatolla peitetyssä rantamökissä. Mutta hän omisti mutaveden huuhtomat arot, kauniit, hedelmälliset tasangot, jotka kasvoivat raskaita tähkäpäitä, vehmaat laaksot ja koko maan viljavat vaaranrinteet. Pyhimys taas hallitsi ainoastaan hiekkasärkillä. Näin ollen oli saatana rikas ja pyhä Mikael köyhä kuin kerjäläinen.

Paastottuansa muutamia vuosia tunsi pyhimys ikävystyvänsä tähän asiaintilaan ja alkoi miettiä sopimuksen aikaansaamista saatanan kanssa. Mutta se ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä saatana aikoi pitää viljasatonsa.

Pyhä Mikael mietti asiaa kuusi kuukautta. Sitten lähti hän eräänä aamupäivänä vaeltamaan manteretta kohti. Paholainen oli juuri syömässä velliänsä asuntonsa ovella, kun äkkäsi pyhimyksen. Heti paikalla riensi hän tätä vastaan, suuteli hänen hihansuutansa, pyysi häntä sisään ja tarjosi hänelle virvoituksia.

Juotuansa pienen kulhon maitoa sanoi pyhä Mikael:

-- Minä tulin tänne esittääkseni sinulle edullisen ehdotuksen.

Vilpittömästi ja mitään kavaluutta epäilemättä vastasi piru:

-- Käy laatuun, kunhan...

-- Sinä luovuttaisit minulle kaikki viljamaasi.

Levotonna alotti piru:

-- Mutta....

Pyhimys keskeytti hänet:

-- Kuulehan loppuun. Sinä luovuttaisit minulle viljamaasi. Minä taas ottaisin huolekseni elatuksen, ulkotyöt, maanviljelyksen, kylvön ja puimisen ja kaiken muun. Vuotuisen sadon jakaisimme me kahtia. Suostutko siihen?

Piru, joka on luonnostansa laiska, suostui tähän.

Hän pyysi vain kaupanpäälliseksi muutamia herkullisia punakaloja, joita pyydetään tuon yksinäisen merikallion ympäriltä. Pyhä Mikael lupasi punakalat.

Sitten löivät he kättä ja sylkäsivät sivulle merkiksi siitä, että kauppa oli sovittu, jonka jälkeen pyhimys jatkoi:

-- Kuules, minä en tahdo, että sinulla olisi mitään valittamista minua vastaan. Valitse siis, mitä parempana pidät: maan päällä vaiko maan alla kypsyvät hedelmät.

-- Minä tahdon maanpäälliset hedelmät, minä, huudahti saatana.

-- Olkoon sovittu, sanoi pyhimys.

Ja niin meni hän tiehensä.

Kuusi kuukautta myöhemmin ei pirun laajoilla maa-aloilla nähty muuta kuin porkkanoita, nauriita, sipulia, pukin-partaa ja muita kasveja, joiden paksut juuret ovat hyviä ja maukkaita ja joiden hyödyttömiä lehtiä käytetään vain elukkain rehuna.

Piru ei saanut mitään ja tahtoi purkaa välikirjan moittien pyhää Mikaelia kujeista.

Mutta pyhimys oli ehtinyt mieltyä maanviljelykseen. Hän tuli pirun puheille.

-- Minä vakuutan, ett'en lainkaan ole sitä tahallani tehnyt. Se sattui vain niin. Syytön minä olen. Ja sen vuoksi tahdon korvata tappiosi tarjoomalla sinulle tänä vuonna koko maan-alisen sadon.

-- Olkoon menneeksi, sanoi piru.

Seuraavana keväänä olivat kaikki pirun maat kylvetyt täyteen nisuja ja rukiita, jättikauraa, pellavaa, erinomaista rapsati-naurista, puna-apilasta, hernettä, kaalia, artisokkaa ja kaikkia vilja- ja hedelmälajia, jotka kypsyvät maan päällä päivän paisteessa.

Piru ei siis nytkään saanut mitään ja suuttui ankarasti.

Hän otti takaisin maansa ja viljelyksensä eikä kallistanut korvaansakaan naapurin uusille ehdotuksille.

Kului kokonainen vuosi. Erillään olevan linnansa tornista katseli pyhä Mikael noita etäisiä, hedelmällisiä maita, missä piru parast'aikaa teki töitänsä, korjaten satonsa ja puiden viljansa. Pyhimys ihan raivostui ja katkeroitui, kun ei voinut tälle mitään. Huomattuansa, ett'ei hän enää voinut vetää pirua nenästä, päätti hän kostaa tälle ja lähti kutsumaan häntä päivällisille ensi maanantaiksi.

-- Minä tiedän, että sinulla on ollut huono onni ollessasi asioissa kanssani, sanoi pyhimys; mutta minä en tahdo, että välillemme jää mitään vihan kaunaa. Toivoakseni tulet sinä syömään päivällistä kanssani. Minä tarjoon sinulle herkkuruokia.

Pirua, joka on yhtä suuri herkkusuu kuin laiskuri, ei tarvinnut kutsua kahta kertaa. Määrättynä päivänä pukeusi hän kauneimpaan pukuunsa ja lähti tallustelemaan pyhimyksen vuorilinnaan.

Pyhä Mikael istutti hänet mainion aterian ääreen. Ensiksi tarjottiin "linnunlentoa" (vol-auvent'ia) kukonhelttojen ja munuaisten kanssa; sitten lihanilkkoja ja makkaraa, sitten pari suurta punakalaa à la crème, sitten valkoista, viinissä keitettyä kalkkunakukkoa sokeroitujen kastanjain kanssa, sitten suolattua lampaan reittä, pehmeää kuin sokurileivos; vihdoin kasviksia, jotka sulivat suussa ja lopuksi lämmin pannukakku, joka pöytään tuotaessa höyrysi levittäen voin käryä ympärillensä.

Ruoan kanssa juotiin puhdasta, vahtoavaa, sokeroitua omenaviiniä, sitten punaista ja juovuttavaa viiniä ja kunkin ruokalajin välillä otettiin ryyppy vanhaa paloviinaa.

Piru söi ja joi kuin syöjätär, kunnes hän vihdoin tunsi itsensä rasittuneeksi.

Silloin nousi pyhä Mikael hirvittävänä ylös ja huusi jylisevällä äänellä:

-- Tuohon eteeni! tuohon eteeni, sinä roisto! Vai uskallat sinä! ... tuohon eteeni, sinä...

Peljästyneenä lähti saatana pakoon juoksemaan ja sauvansa kaapaten karkasi pyhimys hänen jälkeensä.

Niin juoksivat he alisalissa kierrellen pylväiden ympärillä, kapasivat ylös rappusia, laukkasivat kornisseja pitkin ja hyppivät kattokourulta toiselle j.n.e. Piru raukka, jonka vatsa oli vääntehistä haljeta, pakeni ahdistajan edessä ja tahrasi pyhimyksen koko asunnon. Vihdoin oli hän paetessansa joutunut korkeimmalle altaanille, mistä suuri lahdelma näkyy kaukaisine kylinensä, hietatasankoinensa ja laidunmainensa. Hän ei voinut enää paeta edemmäs. Yhdellä ainoalla vimmatulla potkulla pirun takapuolelle lennätti pyhimys hänet alas alttaanilta kuin minkäkin kumipallon.

Tehden kaaren kuin heittokeihäs lensi poloinen piru ilmassa, kunnes pudota möksähti alas Mortainin kaupungin edustalle. Sarvet hänen otsassansa ja kynnet hänen sormissansa upposivat syvälle sen vuoren sisään, jossa näkyy ikuiset jäljet tästä saatanan tuimasta putouksesta.

Ontuvana kömpi hän ylös jääden ijankaikkisesti rammaksi. Tarkastaessansa kaukaa tuota onnettomuuden vuorta, joka suippokärkisenä kohosi mailleen painuvan auringon paisteessa, ymmärsi hän tulevansa aina voitetuksi moisessa epätasaisessa taistelussa. Sen vuoksi lähti hän nilkuttaen astumaan ohjaten kulkunsa kaukaisemmille maille ja jättäen vastustajalle vainionsa, vaaranrinteensä, laaksonsa ja niittynsä.

Näin voitti pääenkeli Mikael, normannein suojeluspyhä, saatanan.

Joku muu kansa olisi runoillut toi sellaisen tarinan tästä kamppailusta.

JOULUKERTOMUS.

Tohtori Bonenfant etsi muistostansa toistellen puoliääneen: "Joulumuistelmako?... Joulumuistelmako?..."

Äkkiä huudahti hän:

-- Kyllä, yksi joulumuistelma minulla on ... vieläpä sangen omituinen. Se on eräs kummallinen juttu. Minä näin kerran ihmeen! Niin, hyvät naiset, ihmeen ... ja jouluyönä.

Teitä kummastuttaa kuulla minun näin puhuvan, minun, joka juuri en usko mitään. Ja kuitenkin ... minä olen kerran nähnyt ihmeen! Minä näin sen ... näin sen omin silmin...

Hämmästyinkö siitä kovin? En. Sillä vaikka en uskokaan teidän uskonkappaleitanne, niin uskon sentään uskon voimaan, joka siirtää vuoriakin. Esimerkkejä voisin luetella useampia. Mutta te ehkä harmistuisitte minuun ja minä taas lieventäisin ehkä tarinani vaikutusta.

Minä tunnustan heti, että joll'en tullutkaan näkemästäni ihmeestä kovin vakuutetuksi enkä käännytetyksi, niin tulin siitä ainakin liikutetuksi ja tahdon koettaa kertoa asian naivisti niinkuin olisi minulla Auvergnat'in uskonlahjat.

Minä olin silloin lääkärinä maaseudulla ja asuin Rollevillen kaupungissa keskellä Normandiaa.

Sinä vuonna oli talvi hirmuinen. Marraskuun lopusta alkoivat tuiskut, kun sitä ennen oli kylmänyt viikon ajan. Kaukaa pohjoisesta nähtiin nousevan paksuja pilviä ja pian alkoi valkoisia lumihiutaleita sataa maahan.

Yhdessä yössä oli koko tasanko lumen peitossa.

Neliönmuotoisten aitauksiensa sisässä erillään olevat talot, suurista, kuurottuneista puista muodostuneiden esiriippujensa takana näyttivät vaipuvan uneen tuon keveän valkopeitteen kasvaessa yhä paksummaksi.

Mitään hälinää ei enää kuulunut hiljaisessa seudussa. Ainoastaan parvissa lentelevät korpit nousivat pitkinä kiehkuroina ylös taivaalle ja laskeutui koko parvi taas, etsiessään turhaan muualta elantoansa, noille vielä äsken mustille pelloille, joiden lumisen peiton ne pitkillä nokillansa lävistivät.

Muuta ääntä ei juonnossa kuulunut kuin keveän ja ilmavan lumiharson yhtämittainen tulo.

Tätä kesti kokonainen viikko, jonka jälkeen tuisku vihdoinkin lakkasi. Maa oli saanut viisi jalkaa paksun nutun yllensä.

Ja kolmen viikon aikana peräkkäin loisti taivas sitten päivällä kirkkaana kuin sininen kristalli ja yöllä niin hienosti tähitettynä kuin olisi se ollut kuurassa; muuten oli laaja avaruus kolean kylmä ja levisi kovana ja lumihiutaleista välkkyvänä yli koko lakeuden.

Tasanko, aitaukset ja jalava-haat, kaikki näyttivät kuolleilta ja kylmän murhaamilta. Ulkona ei enää näkynyt ihmisiä eikä elukoita: ainoastaan noiden valkopaitaan pukeuneiden olkitöllien savupiiput juorusivat kätkeytyvästä elämästä ohuilla savupilvillä, jotka nousivat suoraan kolkon kirkasta korkeutta kohti.

Silloin tällöin kuultiin puiden rasahtelevan aivan kuin olisivat niiden oksat murtuneet kuoren alla; joskus irtausi joku vankka oksa rungosta ja putosi maahan.

Sinne tänne lakeudelle kylvetyt ihmisasunnot näyttivät olevan sata lieutä toisistansa. Tultiin toimeen niin hyvin kuin voitiin. Ainoastaan minä koetin sentään käydä katsomassa läheisimpiä potilaitani, vaikka alinomaa olinkin vaarassa hautautua johonkin lumenpeittämään kuoppaan.

Pian huomasin salaperäisen kauhun lannistavan koko seutua. Tällainen vitsaus ei ole luonnollista, sanottiin. Öisin oli oltu kuulevinansa ääniä, kimakoita vihellyksiä ja satunnaisia huutoja.

Näiden huutojen ja vihellysten aikaansaajat olivat epäilemättä eräät muuttolinnut, jotka lentelivät hämärissä ja pakenivat joukossa etelään päin. Mutta koettakaapa puhua järkeä mielettömille. Kauhu valtasi ihmisten mielet ja yleisesti odotettiin jotakin tavatonta.

Isä Vatinelin paja sijaitsi Epiventin kylän päässä ... valtamaantien varrella, joka nyt on jäänyt käyttämättä ja kasvanut umpeen. Sattuipa, että sepän väeltä puuttui leipää ja seppä tarjousi päättävästi lähteäkseen noutamaan sitä kaupungista. Muutamia tunteja viipyi hän tarinoidessansa ihmisten kanssa niissä kuudessa talossa, jotka muodostivat kylän keskustan, ja otti sitten mukaansa leivät, kyläuutiset ja hiukkasen tuota yli koko seudun levinnyttä pelkoa.

Kulkiessansa erään aitauksen ohitse oli hän äkkiä näkevinänsä lumella -- munan, niin, oikean munan, joka lepäsi siinä yhtä valkeana kuin koko maakin oli. Hän kumartui katsomaan: se oli todellakin muna. Mistä se oli tähän tullut? Mikä kana olisi tällä ilmalla voinut päästä kanahäkistä munimaan tällaiseen paikkaan? Seppä kummastui eikä voinut tätä ihmettä selittää. Munan otti hän mukaansa ja toi sen vaimollensa.

-- Katsos eukkoseni, tuossa on muna, jonka löysin tiellä!

Emäntä pudisti päätänsä.

-- Munako ... tiellä? Tällaisessa ilmassa! Varmaankin olet sinä juovuksissa?

-- Enkä ole, eukkoseni, se oli aitovieressä ... ja vielä lämmin ... ei edes jäähtynytkään. Tuossa se on ... minä pidin sitä tullessa vatsaani vastaan, ett'ei se jäähtyisi. Sinä saat syödä sen päivälliseksi, eukko!

Muna pantiin kattilaan, jossa velli juuri kiehui, ja seppä alkoi kertoa kyläuutisia. Eukko kuunteli häntä vallan kalpeana.

-- Ihan varmaan kuulin minä jotakin vinkumista viime yönä ... se kuulusti tulevan tuolta uunin takaa.

Istuttiin sitten pöytään ja syötiin aluksi velliä; sitten otti eukko -- sepän levitellessä voita leivälle -- munan esille ja tutki sitä epäilevin silmin.

-- Onkohan tämän munan sisässä jotakin?

-- Mitäs siinä pitäisi olla?

-- Eipä mitään, mutta...?

-- No, syö pois se eläkä joutavoi!

Eukko naksautti munan rikki. Se oli sisästäkin kaikkein muiden munien kaltainen ... ja vielä sangen tuores.

Empien alkoi hän syödä sitä, maisteli, hylkäsi sen ja haukkasi taas uudelleen.

-- No, kysyi seppä, miltäs muna maistuu?

Eukko ei vastannut, vaan söi sen loppuun.

Sitten tuijotti hän seppää terävin, kamalin ja hurjin katsein, nosti ylös kätensä, väänteli niitä, heittäysi lattialle ja kieri siinä hirmuisesti parkuen ja suonenvetoisesti päästä jalkoihin asti hytkyen.

Koko yön taisteli hän ankarimman suonenvedon kanssa, hirveiden väristysten puistattamana ja kauheiden vääntelyjen alaisena. Kun seppä ei enää voinut hallita häntä, täytyi hänen sitoa eukko nuorilla kiinni.

Mutta tämä ulvoi vain lakkaamatta sortumattomalla äänellä:

-- Minulla on se sisässäni! Minulla on se ruumiissani!

Seuraavana päivänä nouti seppä minut eukon luo. Minä määräsin kaikki tunnetut rauhoittavat lääkkeet, mutta turhaan. Eukko oli tullut hulluksi.

Tavattoman nopeasti ja korkeiden nietosten asettamista kulkuesteistä huolimatta levisi tämä outo uutinen talosta taloon:

-- Sepän vaimo on tullut hulluksi!

Ihmisiä keräytyi kaikkialta, mutta kukaan ei uskaltanut mennä sisään; jo etäälle kuuluivat eukon kauheat, kova-ääniset huudot, joita tuskin voi pitää ihmisen huutoina.

Asia ilmoitettiin myöskin kylän pastorille. Tämä oli vanha, naivi kirkonmies. Hän saapui messupaidassa ikäänkuin olisi kysymys ollut ehtoollisen jakamisesta kuolevalle ja luki, kädet ojoina, manaussanat pahaa henkeä vastaan, sillä välin kuin neljä miestä piti vahtosuisena väänteleivää vaimoa vuoteellansa.

Mutta paholaista ei saatu karkoitetuksi.

Ja joulu lähestyi pyryilmain yhä jatkuessa.

Aattopäivän aamuna tuli pastori minua tapaamaan.

-- Minä tahtoisin, sanoi hän, noudattaa sen onnettoman vaimon tämän-iltaiseen jumalanpalvelukseen. Ehkä tekee Jumala vielä ihmeen hänen hyväksensä ja juuri sillä hetkellä, jolloin Vapahtaja vaimosta syntyi.

-- Aikeenne hyväksyn täydellisesti, hra pastori, sanoin minä. Jos juhlamenot vaikuttavat häneen (eikä mikään saa häntä paremmin liikutetuksi), niin voi hän ehkä pelastua ilman muita lääkkeitä.

Vanha pastori murahti vain:

-- Te ette ole uskovaisia, tohtori, mutta autattehan minua, eikö totta? Te lupaatte tuoda hänet?

Minä lupasin auttaa häntä.

Ilta tuli ja kului yöksi. Kirkonkello alkoi soida ja sen valittava ääni kuului kauas halki kolkon avaruuden, yli valkoisen, lumipeitteisen seudun.

Mustiin puettuja olentoja matkasi hiljaisissa ryhmissä kirkolle nöyrästi totellen vaskikellon kutsua. Täysikuu valaisi kirkkaalla hopeisella hohteella koko taivaanrannan niin että seudun kalpea suru selvemmin huomattiin.

Neljän vankan miehen kanssa menin minä sepän taloon.

Mieletön ulvoi yhä vuoteeseensa kiinni sidottuna. Ankarasta vastustelemisesta huolimatta puettiin hän siististi ja vietiin kirkkoon.

Temppeli oli jo täynnä väkeä ja valaistu, mutta kylmä; kuoripojat lauloivat yksitoikkoisia virsiänsä; pasuuna pauhasi ja pienellä lastenkuoro-kellolla läpättiin, jotta uskovaiset tiesivät käyttäytyä sen mukaan.

Minä suljin vaimon ja hänen neljä vartijaansa pappilan keittiöön ja vartosin otollista hetkeä.

Ripillä-käynnin jälkeen oli mielestäni hetki tullut. Koko kansa, sekä miehet että naiset, olivat nauttineet ehtoollista Jumalan ankaruutta lepyttääksensä. Vielä olivat kaikki polvillaan ja syvä hiljaisuus vallitsi pastorin lukiessa tämän jumalallisen salaisuuden päättäjäissanoja.

Käskystäni avattiin samassa kirkon ovi ja neljä apumiestäni toivat mielipuolen sisään.

Niin pian kuin vaimo näki valot, polvistuvan väkijoukon, loistavan kuoron ja kullatun liitonarkin, ryhtyi hän tekemään niin ankaraa vastarintaa, että hän oli päästä irti vartijain käsistä ja kirkasi niin kimeästi, että koko kirkkoväki kauhistui. Kaikki nostivat päänsä ja pakenivat pois alttarin edestä.

Mielipuoli ei enää näyttänyt naiseltakaan, vääntelihe ja kiemurtelihe vain käsissämme, kasvot vinossa ja silmät mielettöminä kuin kummituksella.

Miehet veivät hänet kuorin portaalle saakka ja pakottivat hänet sitten kyyristymään maahan.

Pastori oli noussut ylös ja odotti. Nähtyänsä että vaimo oli sidottu tähän asentoon, otti hän kultasäteillä koristetun, hopeisen, pyhän astian, jonka keskessä valkoiset ehtoollisleivät säilytetään, astui pari askelta eteenpäin, kohotti molemmat kätensä naisen pään ylitse ja näytti sitä pirun riivaamalle ja kauhein silmin mulkoilevalle mielipuolelle.

Yhä ulvoen tuijotti tämä tuota säteilevää astiaa.

Pastori pysyi samassa asennossa hievahtamatta kuin mikäkin patsas.

Tätä kesti kauvan, kauvan aikaa.

Vaimo näytti peljästyneeltä ja lumotulta; lakkaamatta tuijotti hän pyhää ehtoollisastiaa hirmuisten, mutta enää vain ajoittaisten väristysten puistelemana ja kirkui yhä, vaikka ei enää niin sydäntä vihlovasti kuin äsken.

Tätä kesti vielä kotvan.

Näytti siltä kuin ei hän enää olisi voinut luoda maahan katsettansa, joka oli kuin naulittu ehtoollisastiaan. Nyt hän ainoastaan värisi enää ja hänen pingoitettu ruumiinsa pehmeni ja veltostui.

Koko kansajoukko oli polvistunut kumartaen otsansa permantoon asti.

Pirun riivaama vaimo loi äkkiä silmänsä alas, vaan katsahti heti taas ylös osoittaen, ett'ei hän voinut kestää jumalansa ilmestymistä. Hän oli kuollut. Sitten huomasin hänen sulkeneen silmänsä. Hän nukkui unissakävijäin hypnotiseerattua unta tahi anteeksi -- kauvan tuota kullalla säteilevää ehtoollisastiaa tuijotettuansa -- oli hän lannistunut: voitollinen Kristus oli hänet masentanut.

Vartijat kantoivat hervonneen vaimon ulos kirkosta ja pastori palasi kotiinsa.

Liikutettuna aloitti läsnäollut väkijoukko Herran armotöitä ylistävän Te Deum-virren.

Sepän vaimo nukkui sitten 40 tuntia yhtämittaa ja nousi vihdoin ylös muistamatta ollenkaan mitään koko mielettömyydestään ja pelastuksestansa.

Kas sellainen, hyvät naiset, oli näkemäni ihme.

Tohtori Bonenfant vaikeni, vaan lisäsi lopuksi:

-- Minä en voinut kieltäytyä antamasta siitä kirjallista todistustani.

RISTIÄISET.

Maatalon porstuan ulkopuolella seisoivat miehet juhlapuvuissa ja vartosivat. Toukokuun aurinko valoi kirkkaan paisteensa kukkiville omenapuille, jotka suurten, valkoisten, punertavien ja tuoksuvien jättikimppusten näköisinä levittivät yhteiskatoksen yli koko pihamaan. Puiden lehväisiltä oksilta varisi alinomaa pieniä kukkasia ilmassa leijuen ja pyryten, kuin lunta olisi satanut, kunnes ne vihdoin laskeusivat levolle pitkään ruohistoon, jonka keskessä voikukat loistivat kuin tulenliekit ja valmut paistoivat kuin veritäplät.

Tunkion reunalla röhötti emäsika raukeana, suuri maha paisuvine nisinensä päivään päin käännettynä ja välittämättä kokonaisesta porsasparvesta, jotka kupperehtivat hänen ympärillänsä, saparot kiertyneinä kuin nuoranpätkät.

Äkkiä alkoi kirkonkello soida tuolla loitompana, metsikön takana. Heikosti ja kaukaisena kaikui sen kutsun rauta-ääni keveän ilman halki, jota pyökkipuiden tiheät, liikkumattomat latvat hiukan rajoittivat alempaa. Silloin tällöin tuntui karvas tallinhaju omenapuiden suloisten ja hieman imeläin tuoksujen rinnalla.

Eräs miehistä kääntyi taloon päin ja huudahti:

-- Joudu, joudu, Melina, kello soi!

Hän oli noin 30-vuotias, kookas, jykevätekoinen isäntämies, jonka ruumis ei vielä ollut voipunut eikä pitkällisessä maatyössä menehtynyt. Hänen isänsä, vanha ukko, joka oli pahkainen kuin rautatammi ja jonka kädet olivat syyläiset ja sääret väärät, huomautti kuivasti:

-- Akkaväki se ei koskaan tahdo valmistua, se on vanha totuus.

Ukon molemmat toiset pojat nauroivat ja toinen heistä kääntyi vanhimpaan veljeen, joka oli Melinaa kiiruhtanut:

-- Mene noutamaan akkaväkeä, Polyte. Muuten eivät he joudu ennen päivällistä. Nuori mies hävisi sisälle.

Ankkaparvi, joka oli pysähtynyt miesten läheisyyteen, alkoi kaakottaa siipiänsä lyöden; hiljaisesti keinuen leveillä räpyläjaloillansa suuntasi se sitten kulkunsa likalätäkköön päin.

Samassa tuli suuri ja paksu vaimo-ihminen avonaiselle ovelle kantaen kahden kuukauden vanhaa pienokaista sylissänsä. Pari pitkää, valkeaa nauhaa viipyi hänen myssystänsä pitkin selkää ... yli punaisen saalin, joka loisti kuin tulipalo; valkosilla vöillä kapaloitu poikalapsi nukkui lämmitellen itseänsä kätilön pulleaa vatsaa vasten.

Sitten ilmestyi tuvasta miehensä käsikynkässä lapsen äiti, kookkaana ja voimakkaana, vasta 18-vuotisena, terveenä ja hymyilevänä. Näiden jäljessä köpittivät isän-äiti ja äidin-äiti kurttuisina kuin kuivatut hedelmät, väsyneinä, köyristyneinä ja jäseniltänsä heikontuneina pitkien vuosien raskaista töistä ja ahkeroimisista. Toinen heistä oli jo leskivaimo. Tarttuen oven luona seisoskelevaa iso-isää käsivarresta asettui hän kulkueen ensimäiseksi pariksi pienokaista kantavan kätilön jälkeen. Muu perhe seurasi perässä. Nuorimmilla oli makeisilla täytetyt paperipussit mukana.

Pieni kirkonkello soi väsymättä kutsuen koko voimallansa varrottua pienokaista Herran temppeliin. Kylän poikaset olivat kavunneet maantieojain penkereille; talojen veräjille ilmestyi kansaa ja karjapiiat laskivat maahan täydet maitohinkkinsä seisahtuen töllistelemään ohimenevää kulkuetta.

Riemuiten kulki kätilömuori saattueen etunenässä kantaen pientä, elävää taakkaansa ja kierrellen alaville paikoille syntyneitä vesilätäköitä metsittyneillä rinteillä. Vanhukset käsittivät asian juhlallisesti ja kävelivät lyhyin, maltillisin askelin, jotka joskus mielivät ijän ja luuvalon vuoksi horjuskelemaan. Iloinen, nuori väki olisi mieluummin tullut karkeloiden, mutta siitä esti heitä lapsen vanhempain vakava katsanto, jolla he seurasivat pienokaisensa ristiäisretkeä, tuon poloisen poikasen, joka kerran astuisi heidän sijallensa elämässä ja ylläpitäisi paikkakunnalla heidän hyvintunnettua sukunimeänsä.

Kulkue saapui aukealle tasangolle ja suuntasi tiensä vainioiden poikki päästäksensä tekemästä pitkää maantien mutkaa.

Nyt näkyi jo kirkkokin suippokärkisine kellotorninensa. Aivan liuskakivisen katon alla oli se varustettu kaarevalla aukolla, jossa jotakin häilähteli edes takaisin, milloin näkyen vilahdukselta, milloin kerrassaan häviten. Se oli yhäti kaikuva kirkonkello, joka kutsui pienokaista käymään ensi kerran Herran huoneeseen.

Kulkueeseen oli liittynyt koirakin. Nuoret viskelivät sille namusia ja iloisena hyppi se ja kieppasi näiden jaloissa.

Kirkon portti oli avoinna. Alttarin edessä vartosi pappi, aivan nuori, punatukkainen, pitkä ja töykeätekoinen mies. Hänenkin nimensä oli Dentu; hän oli näet pienokaisen setä ja neljäs veljeksistä. Ristiäiskaavan mukaan kasti hän veljensä lapsen Prosper Cesariksi; kun poikaselle piti annettaman kuvannollista suolaa hitunen, alkoi se parkua.

Juhlallisuuden jälkeen vartosivat perheen jäsenet portilla, kunnes pappi oli riisunut messukaapun yltänsä. Sitten lähdettiin taivaltamaan kotiin takaisin ja nyt kuljettiin hieman nopeammin kuin tulomatkalla, sillä kotona odotti valmis päivällinen. Koko kylän lapsijoukko juoksi saattueen kintereillä nostaen hirmuisen metelin joka kerran, kun heille viskattiin kourallinen namusia. Siinäkös silloin painiskeltiin, tapeltiin ja tukisteltiin, että hiustukot ilmassa lentelivät; ja samaan nujakkaan yhtyi äskeinen koirakin päästäksensä sekin osalle eikä välittänyt vähääkään siitä, että nulikat raastoivat sitä hännästä, korvista ja käpälistä, vaan pelmusi mukana vielä innostuneempana kuin poikaset.

Tuntien itsensä hieman väsyneeksi sanoi kätilö vierellänsä astuvalle pastorille:

-- Kuulkaas, hra pastori, ettekös tahtoisi kantaa veljenne lasta hetkisen aikaa, että saisin hiukan huokaista?

Pastori otti lapsen, joka valkeassa kapalossansa loisti kuin suuri valotäplä hänen mustaa kaapuansa vastaan; sitten hän suuteli pienokaista, vaikka tuo keveä kantamus häntä aikalailla häiritsi, hän kun ei oikein tiennyt, kuinka sitä oli pideltävä. Hänen puuhansa herätti yleistä naurua, jonka keskestä kuului iso-äidin ääni:

-- Kuules, pastori, sinua kai harmittaa, ett'et ikinä saa tuollaista pikku lelua, häh?

Pastori ei vastannut. Astui vaan eteenpäin, pitkin askelin, ja katsoi lakkaamatta sinisilmäistä pienokaista, jonka pyöreitä poskia hänen teki mielensä suudella toistamiseen. Lopulta hän ei voinut hillitä itseänsä, vaan nosti sen lähemmäs ja suuteli häntä pitkään poskelle.

-- Elä hätäile, pastori, sanoi lapsen isä; saat sinä meiltä yhden, jos lasta halunnet!

Muutkin alkoivat laskea samansuuntaista leikkiä niinkuin maalaisten tapa on.

Niin pian kuin oli istuttu ruokapöytään pääsi tuo raskas, meluava talonpoikaisen väen ilo valloillensa kuin myrsky. Molemmat toisetkin pojat olivat naimahankkeissa ja vaikka heidän morsiamensa eivät olleetkaan läsnä ristiäisissä, tulivat veljet sentään näille juhlapäivällisille. Vieraat olivat väsymättömiä tekemään kaikellaisia viittauksia niistä lukuisista nuorista vesoista, jotka syntyisivät veljesten aiottujen avioliittojen hedelminä.

Kokkapuheet olivat jotenkin törkeää leikkiä, niin että tytöt tirskuivat punastuen ja miehet väänteleivät naurusta. Toisinaan iskivät he nyrkillä pöytään ja oikein ulvoivat. Varsinkin olivat lapsen isä ja isoisä ehtymättömät laskettelemaan kirpeitä sukkeluuksia. Äiti vain hymyili. Muorit sitä vastoin nauroivat niinkuin kaikki muutkin keksien hekin puolestansa jonkun hauskan jutun silloin tällöin.

Pastori, joka näytti tottuneen tällaisiin maalaisjuhliin, istui rauhallisena ja välinpitämättömänä kätilön vieressä kutkutellen veljenpoikaa suupielistä houkutellaksensa sen nauramaan. Pienokaisen näky näytti kummastuttavan häntä aivan kuin näkisi hän ensi kerran moisen ilmiön. Hän tarkasteli lasta miettiväisenä, tarkkaavana, vakavana ja omituisella heräävällä hellyydellä, jota hän ei ollut tuntenut ennen, vaan joka nyt havahtui hänessä niin lämmittävänä ja samalla hieman alakuloisena tuota pienoista, hentoa olentoa kohtaan, joka siis oli hänen veljensä poika.

Hän ei viitsinyt kuunnella ja katsella ympärillensä, vaan vaipui tarkkaamaan vasta kastettua. Povessansa oli hän vielä tuntevinansa ylen mieluista lämpöä sillä paikalla, missä lapsi oli levännyt; hänen teki suorastansa mieli ottaa se jälleen syliinsä. Hän tunsi tulevansa hiukan kummalliselle tuulelle tuon vähäisen, heikon ihmisen alun edessä, joka hänen ajatuksissaan edusti ihmeellistä salaisuutta, jota hän ei ollut ennen tullut harkinneeksi, jotakin korkeaa ja pyhää salaisuutta, sielun muuttumista ihmiseksi, alkavan elämän, heräävän rakkauden, jatkuvan rodun, yhäti elävän ihmiskunnan salaisuutta.

Kätilöä taas joka söi, että naama punoitti ja silmät kiilui, häiritsi pienokainen estämällä häntä ruokahalunsa täydellisessä tyydyttämisessä.

-- Antakaa se minulle, sanoi pastori; minulla ei ole nälkä.

Hän otti lapsen jälleen syliinsä. Siitä alkaen ei hän välittänyt enää vähintäkään muusta pöytäseurasta ja tuntui kuin olisi hän menettänyt muistinsakin. Hän ei voinut irroittaa katsettansa tuosta pienestä, pulleasta punaposkisesta palleroisesta ja vähitellen tunki lapsen ruumiin lämpö kapalovöiden ja papintakin läpi, niin että se tuntui hänessä kuin pienokaisen keveä, kaino ja suloinen hyväily. Kyynel herahti pastorin silmiin.

Melu pöydän ympärillä oli vähitellen kohonnut hirmuisen äänekkääksi, että lapsi jo säikähti ja alkoi parkua.

-- Anna tissiä sille, pastori! huusi joku joukosta.

Tätä huutoa seurasi sellainen naurun rähähdys, että koko huone tärisi. Mutta silloin nousi äiti ylös, otti lapsen syliinsä ja vei sen vierushuoneeseen. Hetkisen kuluttua palasi hän takaisin selittäen, että nyt se taas nukkui kehdossansa.

Päivällistä jatkui yhä. Silloin tällöin poistui joku ulos, palasi pian takaisin ja istui jälleen ruokapöytään. Lihaa, kasviksia, omenanestettä ja viiniä ahmittiin vuorottain; vatsat paisuivat, silmät loistivat ja aivot sumenivat.

Hämärä oli käsissä, kun kahvia tarjottiin. Pastori oli jo aikoja hävinnyt eikä hänen poistumisensa mitään kummastumista herättänyt.

Vihdoin nousi nuori äiti ylös katsoakseen nukkuiko lapsi yhäti. Vierushuoneessa oli jo hämärä. Varpaillansa meni hän kamariin, haparoiden käsillänsä, ettei huonekaluihin kompastuisi. Äkkiä pysähtyi hän kuullessaan varsin omituista ääntä. Joku liikkui nähtävästi huoneessa. Säikähtyen riensi hän tupaan jälleen kertoen tästä muille kalpeana ja vavisten.

Miehet hypähtivät ylös sikin sokin, guolipäihtyneinä ja uhkaavina. Isä kiiruhti ensimäisenä vierussuojaan palavan lampun kanssa.

Polvillansa kehdon ääressä oli pastori nyyhkyttäen ja painaen otsansa päänalustaa vastaan, jolla lapsen pää lepäsi.