Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet by Krohn, Julius

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET

Kuvaeli

Julius Krohn

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 86 Osa.

SKS, Helsinki, 1897.

SISÄLLYS:

Esipuhe Johdatuksena: Tekijän omakirjoittama elämäkerta

I. Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642

1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana 2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa 3. Mikael Agricola 4. Agricolan aikalaiset 5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat 6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen 7. Ensimmäiset lainsuomennokset 8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen

II. Fennofiilein aikakausi 1642-1809.

1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen syrjäytyminen 2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku 3. Taneli Juslenius 4. Henrik Gabriel Porthan. Kristfrid Ganander 5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne 6. Hengellinen runous 7. Maallinen runous 8. Talonpoikais-runous 9. Suorasanainen hengellinen ja taloudellinen kirjallisuus. Yleiskatsaus 10. Suomenkielen virallinen käytäntö

III. Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi

A. Murteitten taistelun aika. 1809-44.

1. Ensimmäinen kansallinen heräys. 2. Murteitten taistelu 3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus 4. Jaakko Juteini 5. Kaarle Aksel Gottlund 6. Taiderunoilijoita 7. Vanhain kansanrunoin julkaiseminen 8. Uudemman kansanrunouden edustajat 9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke 10. Suorasanainen hengellinen kirjallisuus 11. Sanomakirjallisuus 12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 13. Elias Lönnrot 14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan

B. Uuden Suomen aika vuodesta 1844.

1. Toinen kansallinen heräys 2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus 3. Maamiehen ystävä ja Kanava 4. August Ahlqvist 5. Suomettaren miehet 6. Kirjallinen Kuukauslehti 7. Lyyrillisiä runoilijoita 8. Aleksis Kivi 9. Näytelmänkirjoittajia 10. Novellin- ja romaaninkirjoittajia. Loppukatsahdus

Nimien luettelo Viiteselitykset

Esipuhe.

Esillä oleva teos oli tekijän alkuansa aikomus julkaista kolmantena osana Kalevalan tutkimuksella aloittamaansa _Suomalaisen kirjallisuuden historiaa_. Koska kuitenkin ensimmäisen osan kustantajan ei enää sopinut ottaa tätä kustantaakseen, oli luonnollisinta toimittaa se painosta eri teoksena. Toinen osa suunniteltua Suomalaisen kirjallisuuden historiaa, Kantelettaren kertovaisten runojen esitys, tulee vastaisuudessa tietysti myös erikseen ilmestymään.

Tätä teosta voipi sanoa tekijän kaiken ikänsä kirjoitelleen, aina siitä saakka kuin valmisteli väitöskirjaansa _Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta_ 1862 ja kokoili elämäkerrallisia tietoja _Helmivyöhön suomalaista runoutta_ 1866. Samaan aikaan oli hän painattanut esitelmän _Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta_ kalenteriin. Mansikoita ja Mustikoita 1860 sekä julkaissut useita kirjallishistoriallisia elämäkertoja kuvalehdessä _Maiden ja Merien takaa_ 1864-66. Lukuvuonna 1874-75 piti hän Helsinkiin perustetussa nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta, ja tältä ajalta, joll'ei jo aikaisemmalta, on se esityksen puolesta täydellinen, vaikka ainoasti Gottlund'iin ulottuva käsikirjoitus, joka on ollut teoksen pääasiallisena pohjana. Erikoisjulkaisuja ilmestyi 1870 luvulla _Koittaressa_ (Poppius'en elämäkerta), _Suomen Kuvalehdessä_ ja _Kirjallisessa Kuukauslehdessä_ (esim. Katsahdus suomenkielisen sanomakirjallisuuden vaiheisin 1871); myös _Kertomuksissa Suomen historiasta_ on suomalainen kirjallisuus huomioon otettu. Vv. 1879-83 antoi tekijä _Biografiseen nimikirjaan_ enimmät kirjallisuutemme historiassa mainittavain miesten elämäkerrat; siihen aikaan hän vielä julkaisi _Suomalaisen virsikirjan historian_ 1880, yleiskatsahduksen _Suomalaisuuden ensimmäinen heräys_ Snellman'in kunniaksi _Toukokuun kahdestoista päivä_ 1881 toimitetussa albumissa sekä kirjallisia arvosteluita _Valvojassa_. Viimeksi esitti hän yliopistossa lukuvuonna 1885-86 suomalaisen kirjallisuuden historiaa Agricolasta alkaen nykyiseen aikaan asti. Näistä luennoista on tallella paitsi konsepteja, joista hän luki, kahden kuulijan muistiinpanot, toinen pikakirjoituksella, toinen tavallisella kirjoituksella.

Tekijä puhui usein siitä, miten valmiina tämä teos hänellä oli, ainoasti viimeistä silitystä vailla, niin että sen milloin hyvänsä olisi voinut julkaista. Valitettavasti hän monien muiden töittensä estämänä -- muun muassa halusi hän ensin saada painosta Kantelettaren tutkimuksen -- ei tähän viimeistelyyn eläissään ryhtynyt. Siitä olisi silloin epäilemättä tullut kaikin paikoin yhtä tasainen ja kepeälukuinen kirja, jota ei millään toisen työllä ole ollut mahdollista saavuttaa.

Toimittajan työ on paraasta päästä ollut ikään kuin toisintojen kokoonpanemista; sillä päämääränä on ollut saada teos niin paljon kuin suinkin tekijän omin sanoin ja ajatuksin esiintymään. Tosiasioita ja liitekohtia on tarpeen vaatiessa tietysti usein täytynyt lisätä, jota vastoin esteetisten arvostelujen täydentäminen aniharvoin on tullut kysymykseen.

Ensimmäinen ja toinen luku sekä kolmannen luvun edellinen lohko luovat kukin ajastansa täydellisen kokonaiskuvan, jossa milt'ei joka-ikinen vähänkin merkillinen kirjateos on huomioon otettuna. Ne ovat muodonkin puolesta verrattain eheitä ja suhtaisia, sillä niitä kokoonpannessa on voitu käyttää tekijän valmista käsikirjoitusta. Toimittajan kokonaan uudestaan kirjoittamia elämäkertoja ovat kuitenkin Porthan'in, josta oli runsaasti lisätietoja karttunut, sekä Lönnrot'in, joka puuttui mainitusta käsikirjoituksesta, vaan jota ei olisi ollut sopiva myöhempien konseptien mukaan aivan lyhyesti esittää, lyhyemmin kuin esim. Juteinin ja Gottlund'in elämäkertoja.

Kolmannen luvun jälkimmäinen lohko, Uuden Suomen aika, on sitä vastoin monessa katsannossa vaillinainen ja epätasainen. Muodollisessa suhteessa on toimittajalla ollut monesti vaikea tehtävä saada sujuviksi lauseiksi luentokonseptien katkonaisia iskusanoja, milloin ei Biografinen Nimikirja tai joku kuvalehdissä julkaistu elämäkerta ole ollut apuna. Tekijän esitys ulottuu vuoteen 1886, vaan niinkin pitkälle ainoasti kaunokirjallisten teosten suhteen. Tätä puutetta edes jossakin määrin täyttääkseen on toimittaja lisäillyt elämäkertoja, suureksi osaksi tekijän omia kirjoittamia, etenkin 2:seen (kaikki), 5:nteen ja 6:nteen (kaikki) lukukappaleesen, sekä runsaasti myös rivinalaisiin muistutuksiin. Huomaavainen lukija voi siten saada jotenkin täydellisen kuvan yleensä suomenkielisestä kirjallisuudesta 1860 luvun, tieteellisestä 1870 luvun ja kaunokirjallisesta, niinkuin on mainittu, 1880 luvun keskipaikoille, jota pitemmälle toimittaja ei ole katsonut oikeaksi vainajan teoksessa mennä, muuten kuin tilapäisesti muistutuksissa.

Muodollisista seikoista on vielä mainittava, että kaikki teosten nimitykset sekä otteet ovat kahdessa ensi luvussa kirjain kirjaimelta kopioidut, myöskin mitä ison kirjaimen ja kaksinkertaisen w:n käyttämiseen tulee, joista kolmannessa ei enää ole ollut tarpeen lukua pitää. Lähteitä on yleensä ilmoitettu ainoasti silloin, kun on jotain uutta lisätty.

Lopuksi pyytää toimittaja saada ilmi lausua hartaimman kiitollisuutensa kaikille niille, jotka tiedon-annoilla ja neuvoilla ovat hänelle tässä työssä avullisina olleet, ennen muita vanhemman kirjallisuutemme tarkalle tuntijalle tohtori _K. Grotenfelt'ille_.

Helsingissä Joulukuulla 1897.

Kaarle Krohn.

JOHDATUKSENA:

TEKIJÄN OMAKIRJOITTAMA ELÄMÄKERTA.

J. Krohnin elämäkerta.

"Käskystä kokoonpantu, tarpeellisten ja tarpeettomain tietoin avulla" (Biografista Nimikirjaa varten, kaikesta päättäen v. 1881).

"Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügen-saaresta. Siellä Krohn'eja nytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa ynnä Meklenburg'issa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä Norjaan. Rügen'istä tuli isäni isä Aabraham Krohn noin v. 1785 Pietariin onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa, sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan (Sleesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seutuun), Ranskaan, Lontoosen ja Madeira-saareen. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön -- vanhan-aikaiseen tapaan ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa vääräuskolaisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa. Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat veljekset itselleen Suomen kansalais-oikeuden, joka teki heidät Venäjän keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista venäläisistä rasituksista, Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenberg'in ja nai hänet. Isänsä puolelta oli minun äitinikin Pietarin Saksalaisia, mutta hänen äitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.

"Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä). Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. Toukok. 1835. Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.

"Ensimmäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin vuoroittain Pietarissa, vuoroittani Kiiskilässä. Ensimmäisen matkani suoritin siis jo 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi. Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843. Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rhein-jokea myöten Sveitsiin, sieltä Itävaltaan ja Elbe-virtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta kotiin. Ett'ei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.

"Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat poikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia yhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa ympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin paikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat aina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä lukemaan tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen asuinhuoneen kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä tykeistä, jotka vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin karkulaiset jälleen kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu kukkasmaaksi, jossa rokoko-ajan aistin mukaan useat puut ja pensaat olivat karsitut palleroin, lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös seisoi siellä täällä puisia kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein musiikkitaitureita, jotka yhdessä talon omain ja Viipurin musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja, kvartetteja, jopa suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin muistaakseni violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut äitini taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria varten tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras kaikellaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin maskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja, joiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä olevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli hänellä myös pari kammaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän yhteen aikaan 'perpetuum mobilea' eli ikiliikkujaa keksiä.

"Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut syynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimmäinen lapsuuteni aika ei ollut hauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä katsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä sen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin tullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan. Luonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun saksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He päättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren luokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä valmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti nyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon aavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun herrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli lähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaatori Trapp'in), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet enempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli kumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me sitten käytimmekin yhteen sattuessamme.

"Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti opettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarissa eräs siellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen saimme ranskalaisen 'kuvernöörin', joka kaksi vuotta muustakin opetuksesta piti huolen -- omalla kielellänsä. Tästä tietysti taivuimme oikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin vanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä kolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää nuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia sekä suomea.

"V. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston kolmannelle luokalle. Sen-aikuisen alinomaisen 'opin saunan' avulla suoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin ylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta Suomen miehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva henki, kuin myös useampain opettajain, varsinkin _K.V. Ahrenberg'in, K.H. Ståhlberg'in ja K.H.J. Ignatius'en_ palava isäinmaan-rakkaus. Erittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja koki kaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa. Samaan suuntaan vaikutti niinikään lehtori _J.O. Fabritius_, se sukulainen, jonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka häneltä sain, olivat ensimmäinen runollinen teos, jonka muistan lukeneeni. Sitten ahmasin muutkin Runeberg'in runoelmat, sen jälkeen tutustuin ruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzén'iin, Tegnér'iin y.m.), jota vastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi myöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius'en sisarta, _Amalia Fabritiusta_ (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen Erikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isäinmaallinen nainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan kauneudesta, sen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan käsityksessä.

"Ylimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan maahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneesen, kadonneesen, kuolleesen, -- rakasta muistoa olleesta paremmasta Ruotsin ajasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä syntyivät näinä aikoina myös minun ensimmäiset runokokeeni.

"Yhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman _Kaarlo Slöör'in_ vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen harrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin Kirjallisuusseura, joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki itselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on levähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota Slöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä ilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöör'illä oli ollut herätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus suomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät kehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän, keneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään hyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani, joka siihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä käytännöllisesti paljoa paremmin, niin että ilman lukemattakin kutakuinkin saattoivat päästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen aikaan ei ollut leikin asia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli Europaeus'en ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen kutakuinkin sopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea kekseliäisyyttänsä, ja keksiä edes A--L alkavia synonyymejä. Tähän aikaan myös rupesin lukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä koulukurssiin kuului, ja yllämainitun neiti Fabritius'en avulla laittamaan Kalevalassa löytyvien outojen sanojen luetteloa.

"Niinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini vahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme kautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet metsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin vaihtuivat nämät huvitukset purjehdusretkiin merellä. Tavallisesti ei meitä nähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos kiitäneet; usein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja vartaassa paistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta illan hämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroittiin, sukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin harjaannuin ja välistä uin sangen leveäin selkäin, kerran koko virstanmääräisen poikki. Talvella hiihdettiin ahkerasti. Viimeisenä kouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on ollut vaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden vahvistaja, ruumiin virvoittaja.

"V. 1853 lopetin koulun ja pääsin sitten kesällä ensikerran katsomaan tuota 'luvattua maata', Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo olin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni perhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli kotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden mahtavan talonpoikais-pohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme sitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon kehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta tässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä luonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielenkuvitelmiani.

"Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimmäinen lukukauteni ei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa rintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen aikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo. Vaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin täällä selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää. 'Kaikki, tahi ei mitään!' on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja ajatusteni perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla suomalaiseksi. Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä innolla, varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä olin, lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan antaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua vaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut kemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko lukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta kotona, ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka muuten ei vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.

"Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistamiseksi ollut lähetetty merille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika. Täten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäsen Pohjois-Englantiin, Skotlantiin sekä Norjaan. Viimeksi vietin kuusi viikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen tähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimmäinen omain siipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin ruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet edelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta, että saaristo isäni maatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka päälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.

"Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian juuri nyt professoriksi tulleen Snellman'in johdon alla. Tietysti jatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella suomustamaan itseäni. Historiaa lukiessani, koetin aina päässäni kerrata luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä tehdessä piti alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono Suomalainen yhä vielä olin. Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan sitä siihen aikaan tuskin vielä oli saatavissa. Niin sanottuin suomikiihkoistenkin seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin ruotsia. Muistan minä vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä iltana, jonka olin viettänyt Ahlqvist'in, Tikkasen, Polén'in ja Salmelaisen kanssa ja jossa olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän aika ruveta suomea edes keskenämme viljelemään, vaan olin tullut nauretuksi ja erittäin viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen tarpeettomuudesta ja ennen-aikaisuudesta. Ainoasti Slöör'in kanssa, Viipurissa 1856 tehdyn välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.

"Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa, Kaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859 Rautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin toivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta) aiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimmäisellä esti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku filosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan hiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on, suureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä. Kirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi voinut olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja tarinat pois luettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon kuluttua jälleen koetin suomentaa.

"V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä maisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin, taas minulle niin rakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimmäisen pohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitä vastoin jäi aiottu retki Venäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.

"Syksyllä tuli painosta ensimmäinen kokoelma runojani, sisältävä muun muassa _Kuun tarinoita_, yhdessä Slöör'in runoelmain kanssa (Mansikoita ja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihkossa). Ylioppilaaksi tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennen kuin olin tarpeeksi suomistunut, Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta 1856.

"Samana syksynä 1860 rupesin valmistamaan väitöskirjaa _Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana, ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta_; sen valmistuttua v. 1862 keväällä määrättiin minut seuraavana syksynä suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi, jossa virassa olin syksyyn 1875, saaden sillä aikaa toimittaa professorinkin virkaa kokonaista kuusi lukukautta. Mainittuna syksynä pääsin suomenkielen lehtoriksi, jonka viran toimia jo kymmenen vuotta olinkin 'de facto' toimittanut.[1]

"Ensimmäinen itsenäinen julkaisu _Suonion runoelmia_ ilmestyi 1865, toinen lisätty painos 1869.[2] Sitä paitsi löytyy koko joukko runojani hajallaan Suomen Kuvalehdessä sekä kaikellaisissa tilapäisissä julkaisuissa. Runomittaisista suomennoksistani ovat suurimmat Körner'in näytelmä _Syyn sovitus_ (Näytelmistössä 1863), ja Runeberg'in _Vänrikki Stoolin Tarinat_, jossa toisten kanssa olen ollut osallisna. Kaunokirjalliseen syntiluettelooni (katso Kieletärtä!) kuuluvat muuten vielä suomennokset seuraavista Walter Scott'in romaaneista: _Ivanhoe_ 1870, _Vanha tarina Montrosesta_ ja _Lammermoor'in morsian_ 1871, _Musta Keri_ (Suomen Kuvalehdessä) 1874, _Qventin Durward_ 1877 ja _Perth'in kaupungin kaunotar_ 1878.

"Samaan kirjallisuuden kevyt-aseiseen peltasti-joukkoon kuuluvat niin-ikään minun toimittamani kuvalehdet: _Maiden ja Merien takaa_ 1864-66 ja _Suomen Kuvalehti_ 1873-80.

"Tämän ohessa olen, varsinkin sen jälkeen kun omat, Suomalaisiksi kasvatettavat pienokaiset sitä rupesivat tarvitsemaan, toimittanut muutamia kuvallisia lastenkirjoja: _Pienokaiset_ 1869, _Koti-eläimet_ 1872, _Minun äitini_ v. 1875, _Pikku joululahja_ (yhdessä _Kaarle Samuli Suomalaisen_ kanssa) 1878 sekä _Kylän lapset_ 1880. Vielä olen suomentanut suuren osan _Andersen'in satuja_, kuusi vihkoa 1869-80[3] ja ollut ajoittain osallisna lasten lehtein toimituksessa (Lasten Suometar 1857, Pääskynen 1871).

"Puoleksi leikkiä, puoleksi tieteellistä totta ovat olleet _Kertomuksia Suomen historiasta_ (Kaarle X:n hallituksen loppuun), viisi osaa 1869-80. Niin-ikään olen kompiloinut 6:n ja 7:n osan (1867 ja 1874) niin sanottuja _Gruben kertomuksia_ sekä loppukolmanneksen 5:stä (1866). Samoin olen suomentanut _Macaulay'n historian_ ensimmäisen osan 1866.[4] Varsinaiset tieteelliset kirjoitukseni koskevat myös osaksi historiaa, niinkuin _Henrik Lättiläisen kertomukset Liiviläisten ja Virolaisten tavoista, Virolaisten historialliset runot_ ynnä muutamat muut Historiallisessa Arkistossa.[5] Kielitieteesen kuuluu _Viron kielioppi Suomalaisille_ 1872, sekä suuri joukko muistutuksia ja lisäyksiä Corander'in suomalaiseen lauseoppiin, jotka otettiin huomioon sen toisessa painoksessa 1865.[6] Muutamat kajoovat myös suomalaisen kirjallisuuden historian alaan: _Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa_ (Suomi, II. 10) 1872, _Suomalaisen virsikirjan historia_ 1880, _Suomal. Kirjallisuuden historia I.1: Kaunotieteellinen katsahdus Kalevalaan_ 1881.[7] Tähän on luettava vielä _Helmivyö_ 1866, lyhyillä elämäkerroilla varustettu suomalainen anthologia. Pieniä tietoja kaikilta näiltä aloilta löytyy paitsi sitä Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerroissa.

"Ainoa jälki ensimmäisestä luonnontieteellisestä suunnastani on _Stöckhardt'in Kemian_ suomennos 1864. Erillään muista toimistani ovat niin-ikään tavallansa suomentamani 4 vihkosta _Gerok'in saarnoja_ 1867-74, jota vastaan uusin _Suomalainen virsikirja_, jonka parannuksessa olen ollut osallisna, pikemmin on 'mea provincia'. Gottlund'in tavalla voisin viimein lisätä, että olen viran puolesta vuosittain suomentanut almanakka-kirjoitukset, mutta totuuden tähden täytyy tunnustaa, että ne olen enimmiten toisella suomennuttanut.

"Jäsenenä olen Helsingin, Viipurin sekä Jyväskylän Suomalaisen kirjallisuuden seuroissa, Pro fauna et flora fennica seurassa, Muinaismuisto-yhdistyksessä, Historiallisessa seurassa y.m. Helsingin Kirjallisuuden Seurassa olen ollut sihteerinä vv. 1865-68. Kunniajäsenenä olen Eesti kirjameeste selts'issä sekä (kauniin lauluääneni tähden arvattavasti) Wanemuine-laulukunnassa Tartossa.[8] 'Kometioihin' olen ottanut osaa kaksi kertaa: 1) silloin, kun piti antaa lausunto suomenkielen kelvollisuudesta opetuskieleksi v. 1870; 2) suomalaisen virsikirjan parantamista varten. Edellisellä kerralla sai kometia tragedian lopun ja samoin näkyy tälläkin kertaa käyvän.[9] Myös olen ollut savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kuraattorina vuodesta 1869.[10]

"Viimein -- olen kaksi kertaa nainut, ensimmäisen kerran 1862 _Emilia Sofia Nyberg'in_, toisen kerran 1876 _Maria Vilhelmiina Lindroos'in_, Helsingin suomalaisen tyttökoulun ensimmäisen johtajattaren. Edellisen olen omalla työlläni valloittanut suomalaiseksi, joten meidän perheemme (luultavasti Yrjö-Koskisen jälkeen) tuli toiseksi herrasperheeksi, missä puolisoin kesken suomea puhuttiin; toinen vaimoni oli hyväksi onneksi valmis siinäkin suhteessa.

"Jatketaan seuraavassa painoksessa, jos ei ilmau painoesteitä".

* * * * *

Jatkoa tähän puoleksi leikilliseen, puoleksi vakavaan elämäkertaan ei tekijä enää tullut kirjoittaneeksi. Ensimmäinen "painoeste" ilmestyikin hyvin pian kovan ja pitkällisen hermotaudin muodossa, joka oli saanut alkunsa liiallisesta rasittumisesta virsikirja-komitean työssä ja joka keskeytti hänen suurimman ja tärkeimmän teoksensa, Kalevalan tutkimuksien julkaisemisen, niin että ne valmistuivat painosta vasta 1883-85. Sitä ennen oli hän toimittanut uuden, Inkerin toisinnoista lisätyn _Kullervon runojen_ laitoksen 1882 ja sen jälkeen toimitti hän nimien selitykset kolmanteen helppohintaiseen Kalevalan painokseen 1887 sekä selonteon kaikista oudonpuolisista sanoista samana vuonna ilmestyneesen Kantelettaren laitokseen, jossa hän myös järjesti Lönnrot'in uudistaman virsilaulujen osaston. Tällä ajalla julkaisi hän vielä kansanrunoutemme alalta tutkimuksen _Lunastettavasta neidosta_ Virittäjässä 1886 sekä useita kirjoituksia Valvojassa, muiden muassa _Europaeus'en runonkeräyksistä_ 1887.

Toinen painoeste tuli tapaturmaisen kuoleman kautta Viipurin lahdella purjehtiessa 28 p. Elok. 1888. Se keskeytti _Kalevalan toisintojen_ painatuksen, joista ensimmäinen vihko pääsi julkisuuteen ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin. Toisesta kesken jääneestä teoksesta _Suomen suvun pakanallisesta jumaluus-opista_ julkaistiin neljä _Suomen suvun pakanallista jumalanpalvelusta_ kuvaavaa lukua v. 1894, sillä välin kerääntyneillä todistuskappaleilla täydennettyinä. Pienempiä julkaisuja vainajan jälkeen jääneistä muistiinpanoista lukuunottamatta, ilmestyy kolmantena nyt esilläoleva teos, joka käsittelee _painettua suomenkielistä kirjallisuutta_ saman johtavan aatteen kannalta, joka on määrännyt tekijän oman kirjallisen toiminnan ja viitonnut koko hänen elämänsä uran, _suomalaisen kansallisuuden_ aatteen.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642.

1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana.

Uskonpuhdistuksen aika oli tärkeä käännekohta Suomen kansan historiassa. Sen elämästä tai kuolemasta silloin arpaa heitettiin. Suomi oli valloitettu maa, jos kohta hyvin kohdeltu, ja sen kansallisuus oli toisen vallan-alainen. Virallisena kielenä meillä, niinkuin muuallakin, oli ensialussa latina, mutta kun se alkoi väistyä 14:n vuosisadan keskivaiheilla, niin sijaan ei astunut kansan oma, vaan Ruotsin valtakunnan kieli. Samoin vaihtui opetuskieli kouluissa, vaikka se tapahtui myöhemmin, osittain 17:llä ja 18:lla, osittain vasta tällä vuosisadalla. Jos vielä kirkon kielenä olisi pysynyt latina taikka muuttunut ruotsiksi, niin olisi Suomen kansa ollut kuolemaan tuomittu.

Mutta -- käyttääkseni erään historioitsijan sanoja -- Jumala on niin paljon vaivaa nähnyt Suomen kansasta, että olisi ihme, jos sen täytyisi kadota. Tässäkin voimme sitä huolenpitoa selvästi havaita. Uskonpuhdistus tuli meille juuri otollisena hetkenä, jolloin kansamme oli suomalaisempi kuin koskaan ennen tai myöhemmin historiallisella ajalla.

Kirkollisiin virkoihin tosin jo hyvin aikaisin alkoi kohota oman maan poikia, sillä katolinen kirkko on aina ja joka paikassa valinnut palvelijansa mitään säätyä tai kansallisuutta halveksimatta. Mutta maalliset virat annettiin vielä 14:llä vuosisadalla melkein kaikki muukalaisille. Vasta 15:llä asetettiin tuomareiksi, joskus linnan-isänniksikin myös meikäläisiä. Samaan aikaan syntyi omamainen ylimyssääty, osaksi ulkomaalaisten sukujen kotiutumisella, osaksi uusien suomalaisten nousemisella niiden talonpoikien riveistä, joilla oli varaa ratsumiehinä palvella kuningastansa sodassa, 15:llä vuosisadalla ei piispanhiippakaan enää peittänyt muiden kuin Suomen miesten päätä. Kaupungeissa oli saksalaisuus kauan aikaa vallitsemassa; mutta vuosisadan loppupuolella Steen Stuure sen vallan kukisti. Että suomalaiset kaikkia näitä tilaisuuksia käyttivät hyväksensä, osoittavat lukuisat suomalaiset sukunimet 15:n vuosisadan ylimyksissä, papeissa ja porvareissa. Aatelissuvuista mainittakoon: Kurki, Inkonen, Karpalainen, Rankonen, Särkilahti; piispoista, paitsi Arvi Kurkea, Lauri Suuripää, jonka isä oli Turun pormestari. Samat nimet ovat myös jonakuna todistuksena, että mainitut säädyt siihen aikaan puhuivat suomea omana kielenään; sillä suomenkielen halveksimisen seurauksena on aina ollut suomalaisten nimienkin hyljeksiminen. Silloisissa oloissa ei ruotsalainen kansallisuus olisikaan kyennyt toista syrjälle sysäämään. Katolisen aikakauden koko viimeisellä vuosisadalla oli Ruotsin yhtähyvin kuin Suomen kansa kolmannen, nimittäin Tanskan kansan vallan alla. Muutenkin olivat maakunnat Ruotsin valtakunnassa paljoa itsenäisemmät koko vallan suhteen. Suomi oli sen lisäksi runsaasti puolen vuotta suljettu kaikesta yhteydestä Ruotsin kanssa, sillä talvis-aikana kuljettiin yli ainoastaan suuren hädän vaatiessa. Luonnollisena seurauksena siitä piti olla, että maahan muuttaneet muukalaiset tulivat täysiksi suomalaisiksi mielen ja luultavasti myös kielen puolesta. Ei siis liene liian rohkeata päättää, että suomi uskonpuhdistuksen alkaessa oli kaikkein säätyin jokseenkin yleisenä puhekielenä. Vielä varmemmaksi tulee tämä päätös niiden tietoin kautta, mitä meillä on 16:n vuosisadan keskipalkoilta eli ensimmäisistä vuosikymmenistä uskonpuhdistuksen perästä. Papeista on meillä sen-aikuisen miehen, piispa Agricolan, nimen-omainen todistus, että moni heistä oli umpisuomalainen. Hän sanoo Uuden Testamentin esipuheessa: _Nyt ettei yxiken Pappi taicka Opettaia madhaisi laiskudans_ (kansanopetuksessa) _testelehin sille peitte, ettei hen Latinan eike Rotzin kielen taidha -- --. Senteden ombi nyt se Wsi Testamenti yxikerdhaisesti Textin möte ulostulkittu_. Samaa todistaa Agricolan pelko, että papit hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat saatuaan kokonaan laiminlöisivät muiden kielten viljelemisen:

Joca tas Latinan wnochtta, heijust se Canssans opetta. Ettes nyt neme kiriat saa, ele sijs Oppijs wnhodha.

Kaikki papit kyllä eivät liene olleet semmoisia ummikoita; mutta suurin osa heistä käytti epäilemättä suomenkieltä omanaan. Sen näemme siitäkin, että Agricola aina kirjoitti suomeksi esipuheet kirjoihinsa, joissa hän enimmästi pappeja neuvoo ja kehoittaa.

Porvarein kielestä ei ole meillä kyllä niin epäämätöntä lausuntoa aikalaisen suusta, kuin minkä näimme papiston suhteen. Tässä selvästi todistetussa seikassa, että papisto oli suomenkielinen, olisi kuitenkin tarpeeksi perustusta sille päätökselle, että arvossa alempi porvarisäätykin oli kieleltään suomalainen. Mutta on meillä siitä asiasta muitakin todistuksia, jotka tekevät porvariston suomenkielisyyden aivan epäilemättömäksi. Huomattavaa on, että suurimmalla osalla porvareita 16:lla vuosisadalla oli suomalaiset sukunimet, Vaan varmin todistus on se, että, niinkuin vasta saamme nähdä, porvarit vielä 17:llä vuosisadalla yleisesti puhuivat suomea.

Ylemmät virkamiehet ja aateli sitä vastoin näkyvät Agricolan aikoina jo alkaneen ruotsalaistua kieleltään. Luonnollistahan oli, että vieras kieli ensiksi siinä säädyssä pääsi valtaan. Heidän virkakirjoituksensa olivat kaikki suoritettavat ruotsiksi; heillä oli paljon enemmän kuin muilla säädyillä tekemistä Ruotsinmaan ja Ruotsalaisten kanssa; tiheät naimisliitot suomalaisten ja ruotsalaisten aatelisperheitten välillä tekivät ruotsinkielen heille kodikkaaksi. Tuskin on epäilemistä, ett'eivät aateliset siihen aikaan jo enimmäkseen puhuneet ruotsia keskenään. Ainakin ovat meille säilyneet kirjeet, joita sen ajan suuret herrat ovat kirjoittaneet toisillensa, kaikki ruotsin- tai saksankielisiä. Oman maan kielen alkavaa halveksimista siinä säädyssä todistaa sekin, että 16:lla vuosisadalla melkein kaikki suomalaiset aatelisnimet katoavat. Karpalaisista eli Karpelaisista tulee Carpelan'eja. Rankosista Fincke'jä, Särkilahdesta Stiernkors.

Mutta yhtähyvin eivät aatelisetkaan olleet vielä kokonaan vieraantuneet kansansa kielestä, Kuinka se olisikaan voinut olla mahdollista? He olivat melkein kaikki syntyneet ja kasvaneet suomenkielisen väestön keskellä; virantoimituksissansa oli heidän enimmäkseen suomea puhuminen, sillä kaikki virkamiehet olivat silloin vielä välittömässä yhteydessä kansan kanssa: ei löytynyt nykyisiä virkakuntia, jotka tekevät kaiken työnsä kamarissaan, ilman että koskaan saavat puhutella tai edes nähdä sitä, kenen asioita ratkaisevat. Näissä seikoissa, vaikk'ei löytyisikään mitään todistuksia, olisi kyllin syytä siihen päätökseen, että aateliset ja korkeammat virkamiehetkin yleisesti osasivat suomenkieltä. Mutta eipä meiltä todistuksiakaan puutu. Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan tekijä, Jaakko Suomalainen, rukoilee esipuheessaan _caickia Jumalisi ia cunnialisi Suomalaisi, ylimäisi ia alamaisi, oppeneita ia oppemattomia_, että he suosiolla ottaisivat hänen teoksensa vastaan. Silminnähtävää on tästä, että ylhäiset yhdessä alhaisten kanssa kävivät suomalaisessa jumalanpalveluksessa. Ensimmäinen tietty virallinen kirjoitus suomenkielellä sanotaan olevan aatelismiehen, Tuure Pietarinpoika Bjelke'n kääntämä. Ja olipa vielä 17:n vuosisadan alkupuoliskolla elänyt Turun hovioikeuden esimies Juhana Kurki eli Kurck (k. 1652) niin taitava suomenkielessä, että hänelle ynnä muutamille muille virkamiehille annettiin toimeksi Abraham Kollanius'en tekemän lainsuomennoksen tarkastaminen. Joku ehkä kummastelee, ett'en ole tähän todistukseksi vetänyt tunnettua juttua mainiosta Klaus Fleming'istä. Hän oli muka niin huonosti osannut ruotsia, että hänen virkaveljeinsä kuninkaan neuvoskunnassa oli kovin vaikea ymmärtää hänen puhettansa. Mutta koko tämän tarinan totuus on hyvin epäiltävä. Muistakaamme ensiksi, että Fleming oli syntynyt ja kasvanut ruotsinkielisessä Paraisten pitäjässä, ja sitten nuorukaisesta alkain palvellut kaikellaisissa viroissa, joissa ei voinut tulla ruotsinkielettä toimeen. Paitsi sitä on meille säilynyt koko joukko ruotsinkielisiä kirjeitä häneltä, joiden röyhkeät, väkevät sananparret ovat liian omituisia, että niitä voisi luulla jonkun sihteerin ruotsintamiksi suomenkielestä.

16:n vuosisadan keskipalkoilla hallitsi, niinkuin tiedetään. Kustaa Vaasan toinen poika, Juhana herttua, melkein itsenäisenä maamme paraita maakuntia, ja oli muussakin Suomessa kuninkaan ylimmäisenä käskynhaltiana. Silloin sai Suomen maa yhden ainoan kerran kehua siitä kunniasta, että sillä oli oma hallitsijansa, oma hovinsa; silloinpa sai suomenkielikin yhden ainoisen kerran kehua siitä kunniasta, että sitä oli käytetty hallitsijain kesken. Kerran, näet, kuuluu olleen Juhana herttualla kirje laitettava Ranskan silloiselle kuninkaalle, Kaarle IX:lle, ja siinä kirjeessä ei hän ruvennut käyttämään mitään muuta kieltä kuin sen kansan, jonka hallitsijaksi sallimus oli hänet asettanut. Samaten tiedetään hänen pitäneen suomenkielisen puheen Turun torilla, koska Heikinmarkkinoilla keräytyneelle kansalle selitti syyt riitaansa Eerik kuninkaan kanssa. Juhana herttualla oli ollut suomalainen pappi opettajana, arvattavasti sentähden että Kustaa Vaasa tahtoi oikein kasvattaa häntä Suomen herttuaksi, ja luultavasti oli tämä pappi opettanut hänelle suomenkielenkin. Niiden kirjain joukossa, jotka pantiin takavarikkoon, koska hän Turussa joutui vangiksi, oli myös Agricolan Uusi Testamentti. Kuinka hän sittemmin, koko Ruotsinvallan kuninkaaksi noustuansa, suosi ja edisti suomenkielen viljelemistä, tulee pian puheiksi.

Tämä kunnia, jossa suomenkieli siihen aikaan näkyy olleen, ei kuitenkaan ollut kaikille mieleen. Herttua Juhanan hovissa oli kaksi muukalaista, kansleri ja laintohtori Anterus Olavinpoika Ruotsista ja kamreeri Hannus Tuomaanpoika Ranskasta, jotka vihasivat Suomalaisia ja suomenkieltä. Nämät miehet muutamain samanmielisten kanssa toimittivat niin, että Agricolan kuoltua v. 1557 Ruotsalainen, joka ei yhtään osannut suomenkieltä, pantiin Turun piispaksi. Se tapahtui vasten Juhana herttuan tahtoa vanhan Kustaa kuninkaan käskystä, jonka muutenkin viimeisinä ikävuosina nähtävää epäluuloisuutta Suomalaisten uskollisuudesta yllämainitut herrat taisivat kiihdyttää.

Luultavasti toivoivat suomenkielen vihaajat saavansa ruotsalaisen piispan avulla ruotsinkielen määrättäväksi kirkossakin yksinvaltiaaksi. Jos se on heidän tarkoituksensa ollut, josta ei kuitenkaan ole täyttä selkoa, koska Juusten aikakirjassaan siitä vaan lyhyeltä mainitsee, niin raukesi tämä väkivaltainen tuuma aivan mitättömiin. Viisi vuotta piispana oltuansa eroitettiin Follingius virastansa Eerik XIV:n käskystä, joka nähtävästi tahtoi sillä taivuttaa Suomalaisten suosion puoleensa.

Mutta vaikka Suomalaiset näin jäykästi ja onnellisesti olivat vastustaneet muukalaisten julkisia yrityksiä heidän kieltänsä vastaan, niin oli kuitenkin jo muukalaisuus huomaamatta tunkeutunut heidän omaan leiriinsä. Andreas Buraeus'en kirjassa: _Orbis arctoi imprimisque regni Sueciae descriptio_, vuodelta 1631 on meille säilynyt lause, joka hyvin valaisee suomenkielen sen-aikuista tilaa. Hän sanoo, että suomalaisilla on omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti eriävä kieli. Siinä ei ole F:ää, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella kerakkeella alkavaa sanaa. Siitä syystä Suomalaisen kieli on kovin kankea taipumaan muiden kielten ääntämiseen. Kun pitää lausua _grex_, sanovat he _rex, spes_ äännetään niinkuin _pes_ j.n.e. Sentähden pitävät aatelismiehet, kauppiaat ja papit ynnä varakkaammat talonpojatkin huolta siitä, että heidän poikansa kätkyestä lähtien oppivat ruotsia, sillä keinolla totuttaen heidät muiden kielten omituisiin äänteihin.

Tämä keino epäilemättä täytti, mitä siitä toivottiin; lasten kieli taipui hyvin vieraihin kieliin. Mutta sillä oli toinenkin seuraus, josta Suomen kansa sitten on kitunut näihin päiviin saakka. Lapset tottuivat pitämään ruotsinkieltä omanaan suomenkielen rinnalla, ja Suomen silloiseen tilaan Ruotsin suhteen katsoen oli välttämätöntä, että oman kielen piti vähitellen jäädä yhä enemmän syrjälle. 16:lla vuosisadalla oli jo silminnähtävästi niin laita aatelistossa. Kun vasta taas palaumme tarkastelemaan kieliseikkoja Suomen maassa, olemme näkevät tämän muukalaistumisen koin jo syöpyneen paljoa syvemmälle Suomen kansan sydämeen.

Mutta nyt oli juuri otollinen hetki. Kun uskonpuhdistuksen piti tapahtua, ei voinut olla puhettakaan muun kuin suomenkielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa Ja uskonnollisessa kirjallisuudessa. Siten säilyi kielellemme ja kansallisuudellemme vastaisen kehityksen mahdollisuus.

2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa.

Katolis-aika ei Suomessa ole tuottanut paljon mitään kirjallisuutta. Suomenkielisestä tuskin voi olla puhettakaan. Sen todistaa Agricola esipuheessa Uuden Testamentin suomennokseen: _temen Maan kieli oli ennen neite aicoija, iuri vehe, ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstauisa prucattu taicka kartoitettu_. Sillä juuri vähälläkin hän luultavimmasti tarkoitti omia, vähää ennen ilmitulleita kirjasiaan. Isämeidän-rukous, Ave Maria, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat ovat ainoat, jotka tiedämme katolisena aikakautena suomenkielellä kirjaanpannun. Mainitut kappaleet määräsi v. 1492 Turun piispa Maunu III Stiernkors joka pyhä kirkoissa julki luettaviksi kansankielisessä käännöksessä, jonka tuli olla kirjallisen, ett'ei satunnainen sanojen vaihtelu oppimista vaikeuttaisi. Ehkä on se Isä meidän, joka löytyy painettuna eräässä Agricolan-aikuisessa saksalaisessa teoksessa, Sebastian Munsterin _Cosmografey'ssa_ näitä vanhimpia suomennoksia. Siitä puuttuu päätössanat eli n.k. doxologia ennen Amenta. eikä se muutenkaan pidä yhtä ensimmäisessä aapiskirjassamme löytyvän Isämeidän-rukouksen kanssa.

Isämeidän rukous.

_Cosmographey'n_ ensimmäisessä saksalaisessa painoksessa, joka ilmestyi Baselissa 1544.[11]

Isä meidhen ioko oledh taiuahissa, pühettü olkohon siŭn nimesi, tulkohon siŭn waltakuntasi, olkohon siŭn tahtosi kŭwin taiuahissa nyn manpällä, meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiwäue, ia anna anteixe meiden syndiä kŭwin möe annamma meden vastahan rickoillen, ia älä sata meitä kiusaŭxen, mutta päästä meitä pahasta, Amen.

Agricolan Aapiskirjassa, joka painettiin Tukholmassa ainoastaan yhtä tai kahta vuotta aikaisemmin.

ISe meinen, ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun nimmes. Lehestulkon sinun waldakunnas. Olcon sinun tactos nijn maasa quin on taiuassa. Anna miele tenepeiuen, meiden iocapeiuenen leipen. Ja anna meiden syndinne andexi, ninquin me meiden welgolisten anname. Ja ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille ette sinun on waldakunda, ia woima, ia cunnia ijancaikisesta ijancaikisehen. Amen.

Uskon-opillisiin aineihin oli kieltämme ainakin suullisesti harjoitettu myös niissä saarnoissa, joita tiedetään aika ajoin pidetyn kansan kielellä. Siten olivat useimmat tarpeelliset sanat jo valmiina ja kansalle tuttuna, kun kirjakielemme oli luotava.

Samaten on epäilemätöntä, että tuomarein ynnä muiden virkamiesten toimitukset kävivät suullisesti suomenkielin. Siitä on vielä selviä jälkiä sen aikuisissa virallisissa asiakirjoissa: veroluetteloissa, tuomiopäätöksissä, kauppakontrahdeissa, testamenteissa y.m., joita on meille säilynyt sekä latinan- että ruotsinkielisiä. Niissä, näet, löydämme sadottain suomalaisia miesten ja paikkain nimiä, joiden kirjoitustapa ja taivutusmuodot usein osoittavat, mitä kieltä keskustelussa on käytetty. Jos esim. miehen nimi oli Antti ja hän oli kotoisin Kosken Viitalasta, niin se kirjoitettiin _Anders Kosken Wijtalast_. Jos taas rajasta oli kysymys. jonka piti kulkea Kotajärven poikki, niin pistettiin kirjaan _till (!) Kotajerffwen poicki_. Pujahtipa välistä pitempiäkin lauseen-osia paperille suorastaan suomeksi, esim. _Först(!) Sääksijärwen silda Tietä möden Lähdesuon päähän Lächdenoia möten Tairo Jokehen wasta wirta joen perän_ taikka _ylimeinen luosi Järwi Särki jerffui Nochko myötä Neuon wuoren odza nijn_ (sitten) _Haria möte Tyri Jerffwen_.[12] Näillä kielennäytteillä on vielä se erityinen merkitys, että ovat vanhimmat kirjalliset muistomerkkimme, joiden mureneita nykyinen kielitiede on kiitollisuudella käyttänyt.

Paitsi mainittuja virallisia kirjoituksia, ei ruotsinkielelläkään ilmestynyt juuri mitään kirjallisuutta Suomessa. Ainoa ruotsinkielinen kirjailia keskiajalla meidän maassamme oli eräs munkki Naantalissa, nimeltä _Budde_, joka muutamia Vanhan Testamentin kirjoja, pyhimysten elämäkertoja y.m. ruotsiksi käänsi, ja aivan epätietoista on, tokko hänkään oli Suomalainen syntyänsä. Hiukkaa tuotteliaampi oli kirkollinen valtakieli latina, ja sillä myös meidän miehet, varmain tietoin mukaan, koettelivat kirjallista kykyänsä. Papistomme, niinkuin jo tiedämme, oli melkein alusta pitäen suomalainen, ja omituisesti suomalainen henki ilmaantuu myös heidän latinankielisissä kirjoituksissansa. Tältä ajalta on ensimmäinen Suomen historian koe, aikakirja Turun piispain elämästä, josta Juusten on tietonsa ottanut, niin myös vielä jommoinenkin joukko kirkollisia virsiä ja koululauluja, joista niiden suomentaja Hemminki nimenomaan sanoo, että ne ovat _Vanhain Suomen maan Pijspain ja Kircon Esimiesten_ tekemät.[13] Ne ovat suurella runonrakennustaidolla riimillisillä, monimuotoisilla runomitoilla kokoonpannut, ja maalliset antavat meille hyvin vilkkaan, elävän kuvan sen ajan teinein tavoista sekä ajatuslaadusta. Joukossa on myös muutamia historiallisia runoja. Yksi alkaa melkein Aatamista ja puhuu kristin-uskon tuomisesta Suomeen. Toinen kertoo Kristianin verisaunasta ja erittäin Arvi piispan kuolemasta. Kolmannen aineena on Nyköpingen murha v. 1317, jossa Birger kuningas surmasi molemmat veljensä, Erik ja Waldemar herttuat (jälkimmäinen oli Suomen herttua arvonimeltään). Tämä laulu, joka luultavasti syntyi silloin, kun tuon hirmuteon vaikuttama liikutus vielä oli aivan veres, osoittaa siis kirjallisten harrastusten Suomessa jo alkaneen melkein samoin ajoin, kuin kristin-uskon valta täällä oli lopullisesti vakaantunut.

Ei mikään yllämainituista kirjallisista kokeista kuitenkaan tullut tällä aikakaudella painetuksi. Ensimmäinen Suomea varten painettu kirja, latinankielinen messukirja _Missale Aboense_ vuodelta 1488, täytyi teettää Lyybekissä Saksanmaalla, kun ei koko Ruotsin valtakunnassa silloin vielä löytynyt yhtään kirjapainoa.[14]

3. Mikael Agricola.

Suomalaisen kirjallisuuden isänä me, niinkuin on tietty, kunnioitamme piispa Mikael Agricolaa. Hän oli syntynyt vuoden 1508 paikoilla Torsbyn kylässä Pernan pitäjää, jossa hänen isänsä Olavi Simonpoika oli kalamiehenä kartanon palveluksessa. Mikä onnellinen sattumus saatti hänet opin tielle, siitä ei ole meillä tietoa, sen vaan tiedämme, että hän tuli Viipurin kouluun, jonka sen-aikuinen rehtori Johannes Erasmi tunnettiin toimelliseksi ja tarkaksi virassaan. Noin v. 1530 kutsui äsken valittu piispa Martti Skytte rehtori Johanneksen Turkuun käsisihteeriksensä, ja tämä vei silloin opinhaluisen oppilaansa kanssaan sekä hankki hänelle puhtaaksikirjoittajan viran piispan kansliassa.

Turussa tutustui nuori Agricola puhdistettuun uskonoppiin, jota Saksasta palannut suomalainen Pietari Särkilahti siellä jo oli saarnannut muutamia vuosia. Tämä uusi oppi miellytti nuorukaista, ja hän rupesi itsekin innokkaasti levittämään sitä sekä Turussa että muualla, missä ikinä kävi, seuratessaan Skytteä piispankäräjille. Agricola oli, näet. suosijansa ja opettajansa kuoltua, saanut hänen virkansa piispan palveluksessa.

Niinkuin kaikki tiedämme, lähetti piispa Skytte näinä aikoina kahdeksan Suomen nuorukaista omalla kustannuksellansa Saksanmaalle. Niiden joukossa oli myös Agricola, joka tuli Wittenbergiin talvella v. 1536. Neljä vuotta siellä oltuansa ja maisteriksi tultuansa 1539, palasi hän kotimaalle tuoden mukanaan Lutherilta ja Melanchton'ilta saadut suosituskirjeet, joissa he suuresti kiittävät hänen lahjojansa ja oppiansa sekä kehoittavat Ruotsin kuningasta, Kustaa Vaasaa, hänelle soveliasta virkaa antamaan.

Agricolalle uskottiinkin kohta rehtorin virka Turun koulussa, jossa hän toimi yhdeksän vuotta semmoisella innolla ja taidolla, että hänen koulunsa pysyi hyvässä kunnossa ja suuressa arvossa, vaikka kaikki muut koulut Ruotsin valtakunnassa ensi aikoina uskonpuhdistuksen perästä joutuivat peräti rappiolle.

Mutta Agricola oli vielä korkeampiin paikkoihin, vielä suurempiin toimiin aiottu. Vuonna 1548 määräsi kuningas hänet Turun piispan virkaa toimittamaan, josta vanha Martti Skytte heikkoutensa tähden oli pyytänyt eroa. Piispa kuoli v. 1550, ja 1554 peri Agricola hänen hiippansa, jonka aluskunnasta kuningas kuitenkin oli eroittanut kaakkoisen osan Suomea eri hiippakunnaksi Paavali Juusten'ille. Elämänsä lopulla käytettiin häntä tärkeään valtiolliseenkin toimeen. Hän sai nimittäin käskyn seurata sen lähetyskunnan mukana, joka v. 1556 meni Moskovaan Ruotsin ja Venäjän välillä silloin raivoavaa sotaa sovittamaan. Tämä oli Agricolan viimeinen toimi. Moskovasta palatessaan rauhanteon päätettyään, sairastui hän kovasti, niin pian kuin oli joutunut oman maan rajain sisälle, ja kuoli juuri kun häntä hänen pyynnöstään ruvettiin nostamaan reestä ulos. Se tapahtui 9:nä p:nä Huhtikuuta 1557 Kyrönniemen kylässä Uudenkirkon pitäjää. Ruumis vietiin Viipuriin, jossa se haudattiin suurella juhlallisuudella silloiseen tuomiokirkkoon. Nyt on Viipurin tuomiokirkko jauhomakasiinina, ja Agricolan luut lepäävät, missä levännevätkin jossakussa kuopassa sekaisin kaikkein muiden tuomiokirkossa haudattuna olleiden luiden kanssa.

Juuri niinä vuosina, joina Agricola toimitti piispanvirkaa vanhan Skytten sijasta, poistettiin enin osa katolisuskon menoja, vaikka kyllä alku jo oli tehty aikaisemmin ja vielä kesti puolen vuosisataa, ennen kuin työ oli loppuun suoritettu. Agricolaa sopii siis syystä sanoa varsinaiseksi uskonpuhdistajaksi Suomessa. Tässä toimessa oli hän hyvin harras ja innokas, kuitenkaan käyttämättä väkivaltaisia, jyrkkiä keinoja hyvän asian edistämiseksi. Totisena Suomalaisena hän turvasi ja luotti paraiten sanan voimaan, ja se ase vaikuttikin hänen kädessään enemmän kuin Kustaa kuninkaan kovimmat käskyt olisivat voineet saada aikaan. Hän antoi kansallensa Pyhät Kirjat ja pelasti sen sillä ijäksi päiväksi paavinvallan ikeestä. Eikä siinä kaikki: hän antoi kansallensa kirjallisuuden alun ja pelasti sen sillä jäljettömästä katoamisesta maan päältä.

Kaikkein ensimmäisenä tehtävänä, ennen kuin kirjallisuudesta voi olla mitään hyötyä, oli Suomen kansan lukuun taivuttaminen. Sentähden aloittikin Agricola kirjallisen toimensa Aapiskirjan painattamisella, niinkuin hän itse Psaltarin esipuherunossa mainitsee:

Quin Abckiria ensin on, sijtte Alcu-Opista wscoon.

Tämä kirja luultiin kauan aikaa peräti kadonneeksi, kunnes siitä meidän aikoinamme löytyi muutamia kappaleita Upsalan kirjastossa erään toisen kirjan kansiksi yhteenliimatuilla lehdillä. Se sisältää, paitsi aakkosta, uskon alkeet: kymmenet käskyt, uskonkappaleet, Isämeidän-rukouksen, enkelin tervehdyksen Maarialle sekä kasteen, ripin ja alttarin sakramentit. Viimeinen lehti, jossa sen ajan tavan mukaan löytyi painatusvuosi- ja painatuspaikka mainittuna, valitettavasti puuttuu.[15] Yleisesti on tähän asti oletettu, että Agricola heti Aapiskirjan jälkeen olisi toimittanut jonkullaisen katkismuksen suomeksi v. 1543. Tämän Messenius'en tiedon-annon tekevät kuitenkin useat asianhaarat epäiltäväksi: ensiksi hän väärin ilmoittaa samana vuonna myös Psaltarin ilmestyneeksi ja toiseksi hän puhuu Lutherin katkismuksen suomennoksesta, joka tuntuu kummalliselta, kun ottaa huomioon Aapiskirjan ja sitä seuraavan Rukouskirjan puoleksi katolisen sisällyksen sekä sen seikan, että Lutherin katkismuksesta ei löydy ruotsinnostakaan tältä ajalta. Agricolan Aapiskirjansa rinnalla mainitsema Alkuoppi uskoon ei tarkoittane muuta kuin varsinaiseen aakkoseen liitettyä alkeis-oppia. _Abc-kirian_ alkulehdellä hän näet lausuu:

Lue sijs hyue Lapsi teste, Alcu oppi ilman este.

Sitä paitsi on mahdollista, että sana _sijtte_ ylläolevissa säkeissä olisi luettava tässä paikassa "siittä", eikä "sitten", taikka olisi väärin painettu _sijte_ ("siitä") sanan asemesta, joten kirjan nimenä aivan luonnoton _Alcu-Opista_ kävisi ymmärrettäväksi. Jos kuitenkin Agricola on toimittanut luterilaisen katkismuksen suomeksi,[16] niin on se kenties ilmestynyt, niinkuin Messenius. jos kohta väärän vuosiluvun kohdalla, asian esittää, jälkeen Psaltarin suomennoksen, johon kirjateokseen sekä Agricolan luettelo että Juusten'in tiedonannot päättyvät.

Tiettävästi vuonna 1544 ilmestyi _Rucouskiria_, joka sisältää paljon muutakin, paitsi mitä nimi näkyy lupaavan. Neljässäsadassa lehdessään sisältää se ensin almanakan ynnä siihen kuuluvien astroloogisten tauluin ja sääntöin kanssa, kaikellaisia muita hyödyllisiä tietoja ja sananlaskuja,[17] latinankielisiä jumalisia lauseita, luettelon paratiisin iloista ja helvetin piinoista, ensimmäisen luvun Johanneksen ja Luukkaan, toisen luvun Matteuksen ja viimeisen luvun Markuksen evankeliumista. Sitten seuraa esipuhe rukoilemisen tarpeellisuudesta ynnä kehoitus papeille kansaa opettamaan tästä kirjasta, sen perästä _Manaus Pappien tyge_ enemmän virasta kuin maallisesta hyödystä huolta pitämään, ja kolmanneksi _Valitos nykyistä Mailma wastan_, joka ei tahdo enää maksaa papille saatavia niinkuin ennen. Kaikki kolme ovat riimillisiin värssyihin pantuina ja valaisevaiset senaikuisten tapain historialle. Nyt vasta tulevat itse rukoukset, suomennetut useampain kirkko-isäin teoksista. Tämän kirjan ilmestyminen oli käännekohtana Suomen kirkkohistoriassa; sillä siitä ajoin alkoi kansan kieli kaikua latinan sijasta kirkoissa. Se saattoi kuulua oudolta, josta syystä Agricola näki vielä tarpeelliseksi, moista rohkeata muutosta tehdessään vakuuttaa:

Kylle se cwle Somen kielen, ioca ymmerdä Caikein mielen.

Esipuherunon lopussa huokaa Agricola ja toivottelee:

Josca mös Wsi Testamenti ilmeij tulis lepitze Prenti.

Uuden Testamentin suomennokseen, kaikkein tärkeimpään monesta toimituksistansa, olikin hän aikaa sitten Wittenberg'issä ollessansa ruvennut, niinkuin itse parissa kirjeessä Kustaa kuninkaalle vuosilta 1537 ja 1538 mainitsee. V. 1542 oli koko teos jo valmis, niinkuin Agricola eräässä kirjeessä ilmoittaa, vaikka se varain puutteessa ei voinut tulla painetuksi. Ylimalkain näkyy Agricola itse kustantaneen kirjojensa painatuksen, mutta tämän suuren teoksen julkaisemiseen eivät tainneet hänen varansa riittääkään. Sentähden kirjoitti hän tiheään kirjeitä Kustaa Vaasan suuressa suosiossa silloin olevalle superintendentille Yrjö Normannille ynnä kirjanpainajalle Tukholmassa. Amund Lauritzanpojalle, pyytäen heitä puhumaan hänen puolestaan kuninkaalle, niin että valtiolta saataisiin Uuden Testamentin painatukseen tarpeelliset varat. Luultavasti suostui kuningas näihin hartaihin pyyntöihin, sillä v. 1547 mainitsee Agricola kappalaisensa Mikael Tapaninpojan olevan toimessa Tukholman kirjapainossa, luultavasti korrehtuuria lukemassa, ja seuraavana vuonna 1548 ilmestyi itse kirja _Se Wsi Testamenti_ lyhyillä selityksillä ja siellä täällä, varsinkin ilmestyskirjassa, kuvilla varustettuna.

V. 1549 toimitti Agricola painosta kaksi kirjaa, joilla muodosti jumalanpalveluksen ulkonaiset menot uuden opin mukaan. Ne olivat _Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista_ ja _Messu eli Herran Echtolinen_.[18] Kumpaisessakin huomataan yhtähyvin vielä paljo katolisuudesta säilyneitä temppuja. Samana vuonna ilmestyi myös _Se meiden HERRAN Jesusen Christusen Pina, ylesnousemus ia taiuaisen Astumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu_.

Nämät aikaan saatuansa ryhtyi Agricola täydellä toimella Vanhankin Testamentin suomentamiseen. Ensimmäinen Vanhan Testamentin kirjoja, joka suomeksi ilmestyi, oli _Dauidin Psaltari_ v. 1551. Sinä vuonna painettiin vielä _Weisut ia Ennustoxet Mosesen Laista ia Prophetista Wloshaetut_, joiden esipuhevärssyissä on sanottu:

Ellei Me Somalaiset szaa Prentettu coco Biblia, Ette me olema Kieuhet sangen, en senuoxi Epeuskon langen, Waan YTymen sijte ensin Jmen Pyhein Prophetain Weisuin Nimen. Quin Kimalainen Yrtist hake medhen ia hunaian, nin Tai teke.

Seuraavana vuonna tulivat viimein: _Ne Prophetat Haggaj, SacharJa, Maleachi_ ynnä otteitten kanssa Mooseksen laista. Nämät olivat, niin Agricola selittää, väliin tulleen talven tähden, joka teki käsikirjoituksen lähettämisen Ruotsiin mahdottomaksi, jääneet edellisenä vuonna painamatta.

Siihen lakkasi Agricolan kirjallinen toimi. Se oli ollut hänellä aina kaikkein rakkainna sydämen asiana. Sitä hän kaikkina hetkinä muisteli, siitä puhui kaikissa kirjeissään. Lapsellisella ilolla hän kehuu välistä esim. Psaltarin käännöstä, joka on niin selkeä,

Ninquin kircas Auringo taiuahas.

Mutta tässä kehumisessa ei ilmau mitään pöyhentelevää itserakkautta. Yhtenään teroittaa hän lukijainsa mieleen, ett'ei se ole hänen ansionsa, vaan Jumalan, joka niin suuriin töihin on antanut voimaa. Ei hän tahdokaan peittää, että hänen teoksessaan voi olla paljo virheitä. Niinpä hän sanoo esipuheessa viimeiseen kirjaansa:

Ellei caiki ole tulkittu selkexi, nin me kernast anom andexi.

Mutta lisää kuitenkin kohta:

Se paramin techken ioca woi,

ja tiuskaisee liialliselle moittijalle:

Panettelia, quin neite laitta, se pangan hamballens lucun aitta. -- Eikö se tyly ia willi on, quin hyuist anda wären aruion? Hyttynen vsein cwrnitaan, waan coco Cameli nieletaan.

Hänelle, niinkuin kaikille muillekin uusien alkajille, ei ollut suotu omin silmin nähdä työnsä siinä arvossa, minkä ne olisivat ansainneet. Rukouskirjasta tosin Juusten mainitsee, että se kului Suomalaisten käsissä ahkerasta käyttämisestä. Mutta jälkimmäisiä ei näy otetun tarpeeksi yleisellä suosiolla vastaan. Psaltarin esipuheessa moittii hän jo pappein penseyttä näillä ankarilla sanoilla:

Hwij häpie, se Wähe quin kirioitetan, haruoin se sarnatan eli luetan. Quingas wastat Sen HERRAN Domios, ettes aighas culutat Laiskuos. Oij sine surckia Locasecki, etkös neite Mieleses ecke, Haiseua Raato oleuas, ia Matoin Eues cooltuas? Jos sine sis Wircas hitast teet, Nin carta cuhungas wimein ieet.

Ja esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan huokaa hän:

Wiele Bibliast mwdh tulisit, ios nemet otoliset olisit, Ostetaisin ia rucataisin, quin olis kylle mös coctolin. Sen Aian vskon pian tuleuan, ette Somen kiriain ielkin tutketan. Van tuskal ne silloin käsiteteen, iotca nyt Monilda hylieteen. Coska sis Porsas taritan, nin aua Seckis, ios se taruitan.

Tämä lukijain haluttomuus ja köyhyys taisi olla pääsyynä, miksi Agricola ei enää kirjoittanut mitään. Mutta sen lisäksi tuli hänen parina viimeisenä ikävuotenaan rasittavainen sota, ja rauhan juuri palattua teki, niinkuin olemme nähneet, kuolema lopun kaikesta hänen toimelijaisuudestaan.

Ollen ruotsinkieliseltä paikkakunnalta kotoisin, oli Agricola luultavasti vasta koulua käydessään ja sitten elämässä oppinut suomea. Se tuntuu kyllä hänen teoksissaan, joissa on paljon ruotsinvoittoisia lausetapoja, esim. _Minun Ysteuellen on yxi Winatarha ydhes lihauas paicas; Mutta se Zebaothin Herran Winatarha on nyt se Israelin Hone; he satettijn_ tai _uastanotettin Seuracunnalda; Wsi Testamenti ensin kirioitettin nijste pyhiste Euangelisterist ia Apostolist Grekin kielelle; Carialaiset ylitzeiuoitettin Rotzalaisist: ioca ei alassäriete; ellei te ymberileikata_. Varsinkin vilisevät hänen kirjoituksensa ylenpaltisesti käytetyistä prepositsiooneista. Niitä hän liittää aivan tarpeettomasti yhteen verbein ja verbeistä johtuneitten substantiivein kanssa, esim. _ulgoshwta_ (ruots. utropa), _ulgosluuattu_ (utlofvad), _ulgosiaghetta_ (att utdelas); _ylessöit_ (uppåto), _ylesauasi_ (upplät), _ylesualghistus_ (upplysning); _ylitzeuoitti_ (öfvervann), _ylitzelangesit_ (öfverföllo); _tyghelangeuat_ (tillfalla); _edhesastuit_ (framstego), _edesseisoi_ (förestod). Muutenkin panee hän niitä semmoisiin paikkoihin, joissa ei suomenkielen luonne niitä suvaitse, esim. _me iloitzima sen ylitze; hemmestuit ylitze henen ymmerdhyxens_ tai _henen oppins päle; muistele sen päle_. Silti ei Agricola ollut tietämätön, kuinka semmoisten lauseitten tulisi oikeastaan kuulua. Toisessa paikassa hän sanoo: _he naurauat henen ylitzens_, toisessa _hen naura hende_; samoin _armachta heiden päle_ ja _armadha meite; Jumala kysy sen peren_ ja _mite hen kysy Jumalata_. Sattuupa välistä samassa lauseessakin puhdas suomenkielinen lauseparsi kohta ruotsinmukaisen jälkeen, esim. _catzocat taiuan linduin päle_ ja _Catzocat Cuckaisita kedholla_.

Enemmän ruotsin mukaan, kuin mitä nykyisin on tapana, kirjoittaa hän myös useita tästä kielestä lainattuja sanoja, esim. _stoli, domari, fangeus, fati, wffrata, wghnijn, corghi_ (myös _cori_), _hyuestisiugnapi_. Mutta aniharvoin hänellä tapaa muita vieraita sanoja kuin uudemmassakin kirjakielessämme hyväksyttyjä, semmoisia kuin _falski, insiglasit, wsi tidningi_. Sitä vastoin tuntee hän monta supisuomalaista sanaa, joiden sijasta nyt käytetään muukalaista ja uudestaan suomeksi tekaistua sanaa, esim. _näkypaicka_ (teaatteri), _käsiwirca_, (käsityö), _kiriacammio_ (kirjasto), _rahanhaltia_ (rahastonhoitaja). Köyhäksi ei Agricolan kieltä siis suinkaan sovi moittia, pikemmin sitä voi pitää todisteena aikaisemmasta suomenkielen viljelyksestä ainakin kirkollisella alalla. Aivan kelvottomaksi sitä ei muutenkaan tule arvella, sillä hänen suomennoksiansa on verrattain vähän tarvinnut korjailla myöhemmässä koko Raamatun käännöksessä.

Perustukseksi kirjakielellemme laski Agricola, niinkuin kaikki tiedämme, Turun-puolisen murteen, ei kuitenkaan yksipuolisesti. Itse hän siitä lausuu Uuden Testamentin esipuheessa: _ette teme coco Hijppakunda Somen maxi cutzutan, ioca_ (Varsinais-Suomi) _ombi ninquin mwidhen Äitei --Sille ette hen ensin tuli Christituxi, ia tesse Turussa ompi Maakunnan Eme kirko ia pijspan Stoli ia Istuin -- Senteden ombi tesse P. Wdhen Testamentin kirioissa Somenkieli enimiten prucattu_. Mutta lisää heti: _Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet, puhet ia sanat tehen siselotetud_. Agricolan sanavaraston tarkempi tutkimus on osoittava, minkä verran hän on muita murteita, etenkin Viipurin-puolista, johon kaikkein ensiksi perehtyi, hyväksensä käyttänyt. Muoto-opillisista itäsuomalaisuuksista, joita ei ainakaan nykyään enää tavata länsimurteissa, mainittakoon esim. adjektiivein superlatiivi ja verbein refleksiivinen taivutus sekä pronomini-muodot _mö_ (lue: myö), _tö, hö; meiet l. meidet, teijet l. teidet, hei(j)et l. heid(h)et_.[19]

Pääasiallisesti oli Agricolan kirjailijatoimi kirkon tarpeihin omistettu. Mutta kuitenkin puhui hän mielellään esipuheissaan myös maallisista asioista. Rukouskirjan kirjavasta sisällyksestä on jo ollut puhetta. Uuden Testamentin esipuheessa kertoo hän lyhyeltä, kuinka kristin-usko oli levinnyt Suomeen, antaen siinä muun muassa sen tiedon, että ruotsalaiset _Lootolaiset Calandis_ (Ahvenanmaalla) olivat aikaa ennen kääntyneet kristin-uskoon kuin Suomalaiset mannermaalla. Psaltarin esipuheessa löytyy luettelo pakanallisten Hämäläisten ja Karjalaisten jumalista, jota yhteen aikaan kovasti epäiltiin virheelliseksi, vaan sittemmin yhä enemmän on opittu luotettavana lähteenä pitämään. Esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan luettelee hän kaikellaisia Jumalan lahjoja, mitä ihmisellä on, sekä ulkonaisia että sisällisiä, joista jälkimmäinen esitys on ensimmäinen sielutieteen-tapainen suomenkielellä.

Kun vielä päätteeksi muistamme, että Pyhän Raamatun kirjat, paitsi mitä niissä on suorastaan uskonnollista, sisältävät kaikellaista yleistietoa, niin on meidän annettava Agricolalle sekin tunnustus, että hän on kaikinpuolin kehittänyt kieltämme sivistyksen välikappaleeksi. Täysi syy on meidän siis kunnioittaa Mikael Agricolaa myös suomalaisen kirjakielen luojana.

4. Agricolan aikalaiset.

Agricolan painetut kirjat eivät ole ainoasti ensimmäiset suomenkielellä, vaan aikanansa aivan yksinäiset. Hänen viimeksi ilmestyneen kirjansa jälkeen seuraa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden väliaika, jonka kuluessa ei tiedetä yhtään suomenkielistä kirjaa toimitetun.

Että hänen rinnallansa kuitenkin on ollut muitakin yrittelijöitä, todistavat pari meille säilynyttä käsikirjoitusta kirjallisuutemme alkuajoilta. Toisessa, joka sisältää käsikirjan ja messun, on vuosiluku 1546 ja nimi _Mathias Johannis Westh_, luultavasti sama henkilö kuin v. 1549 kuollut Rauman kappalainen Mathias. Kieli tässä käsikirjoituksessa näet viittaa selvästi Rauman tienoilla vielä käytettyyn suomen lounaismurteesen; esim. konsonantin pidennys semmoisissa muodoissa kuin _kätten_ (= käteen), _varkkan_ (= varkaan), _hamppan_ (= hampaan), _lappioit_ (= lapioita).[20] Toinen on vasta mainittavan Tukholman suomalaisen saarnaajan, vanhan herra _Martin_, Ruotsin maanlain suomennos vuodelta 1548.

Ett'ei Agricola myöskään ole ollut ilman apulaisia kirjallisissa töissään, todistaa hän itse Psaltarin esipuherunossa:

Muistas sis Rucollesas heite, iotca Tulkitzit Somexi Neite.

Ja Juusten aikakirjassaan ilmoittaa mielipahansa siitä, ett'ei hänen nimeänsä Psaltarin esipuheessa ollut mainittu, sanoen teettäneensä suomennoksen Turun koululaisilla ja oikaisseensa sen sitten itse. Hänen kertomuksensa mukaan ei olisi siis Agricola tämän kirjan suhteen nähnyt muuta kuin painattamisen vaivan. Mutta toiselta puolen sanoo Agricola eräässä kirjeessä Amund Lauritzanpojalle kevättalvella 1551 syksystä alkain olleensa Psaltarin suomentamisen toimessa. Luultavasti on asian laita semmoinen, että Agricola vielä paransi ja viimeisti muiden tekemän käännöksen. _Paavali Juusten_ oli syntynyt Viipurissa isänsä Pietarin kartanossa noin v. 1516. Niinkuin nimi (Juustinen) näyttää, oli hän peräisin suomalainen. Ensimmäisen oppinsa sai hän yhdessä Agricolan kanssa Viipurin koulussa rehtori Johannes Erasmi'n johdon alla. Juusten pysyi siellä vielä Agricolan lähdettyä, mutta v. 1534 muutti hänkin Turun kouluun. Piispa Skytte huomasi pian nuorukaisessa hyvät lahjat ja vihitti hänet jo v. 1540 papiksi, suojellakseen häntä kuninkaalta, joka aina välistä otti itselleen väkisin virkamiehiä kouluista. Vv. 1541-43 toimitti Juusten kouluvirkaa Viipurissa ja lähetettiin sitten niinkuin Agricola piispan kustannuksella Wittenbergiin. Kolme vuotta siellä oltuansa läksi Juusten pois, koska Wittenberg'in yliopisto Schmalkald'in sodan tähden lakkautettiin. Hän oleskeli sitten vielä vähän aikaa Magdeburg'in, Rostock'in ja Königsberg'in yliopistoissa ja palausi kotimaalle syksyllä 1547. Maisterin arvoa ei hän kuitenkaan ollut saavuttanut ulkomaalla niinkuin Agricola.

Turussa sai Juusten kohta seuraavan vuoden alussa rehtorin viran Agricolan jälkeen, josta kuusi vuotta myöhemmin v. 1554 koroitettiin Viipurin uuden hiippakunnan piispaksi, ja 1563 pääsi hän Turun piispan istuimelle Follingius'en sijaan. Siinä korkeassa virassa pysyi hän sitten kuolemaansa asti, vahvistellen uutta oppia ja puhdistellen kirkkoa yhä enemmän jäljellä vielä olevista vanhan opin tähteistä. Lopulla elämäänsä lähetettiin hänkin, samaten kuin Agricola, lähettiläänä Moskovaan, jossa häntä yhdessä muiden lähetystön jäsenten kanssa pidettiin kolmatta vuotta vankeudessa kostoksi siitä, että tsaarin lähettiläitä oli pahoin kohdeltu Tukholmassa, silloin kuin herttuat olivat nostaneet kapinan Eerik kuningasta vastaan. V. 1572 pääsi Juusten vihdoin vapaaksi tästä vankeudestaan, ja sai palkinnokseen Juhana kuninkaalta aatelis-arvon. Mutta se ei voinut parantaa Juusten'in murtunutta terveyttä. Päin vastoin riutui hänen ruumiinsa ja synkistyi hänen mielensä yhä pahemmin siitä, kun hän näki Juhana kuninkaan yrittävän vähitellen saattaa jälleen voimaan jo poistettuja katolisia menoja. Suru tästä särki hänen sydämensä; hän kuoli 22 p. Elokuuta 1576 ja haudattiin Turun tuomiokirkon korkeakuoriin.

Vähää ennen kuolemaansa Juusten toimitti suomeksi kaksi kirjaa: _Catechismus, Somenkielen tulkittus[21] udistettu ja Jumalisten ja caunisten Rukoisten ja Kijtos sanain cansa enätty ja Surella wisudella koottu Somalaisten hywäxi ja jocapäiwäsexi tarpexi, sekä cotona että matkas_ 1574 ja _Se Pyhä Messu Somen kielen ei Pauin Mutta pyhän Euangeliumin ia Christilisen Seuracunnan tauan iälken visusta Somen Turus coottu_ 1575. Edellinen, joka ei enää ole löytyvissä, on kirjoitettu Moskovassa vankeuden aikana. Jälkimmäinen on parannettu ja lisätty painos Agricolan messu-kirjaa.

Mainiomman nimen kuin näillä vähäisillä suomenkielisillä teoksillaan on Juusten saanut siitä, mitä hän kirjoitti latinankielellä. Hänen aikakirjansa Suomen piispoista, _Chronicon Episcoporum Finlandensium_, vanhin historiamme, on ijäti säilyttävä hänen muistonsa. Paitsi sitä on hän myös kirjoittanut kertomuksen käynnistään Venäjällä sekä postillan.

5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat.

Agricolasta löytyy vanhoissa kirjallisuudenhistoriankokeissa se maine, että hän muka oli ensimmäisen suomalaisen virsikirjankin toimittanut. Mutta tämä tieto on nähtävästi aivan perätön, sillä Juusten messukirjassaan käskee vielä laulamaan suorasanaisia kappaleita. Ainoasti kolme virttä on Agricola sepittänyt, mutta ne kirjoitettiin sittemmin aivan uudestaan.

Ensimmäinen suomalainen virsikirja ilmestyi kuitenkin tuskin kymmenen vuotta Juusten'in messukirjan perästä. Sen tekijän, _Jaakko Suomalaisen_ eli _Finnon_, elämä ja toimet ovat kummallisesti kyllä olleet hyvin kauan hämärässä, vaikka hän kirjallisuudessamme ansaitsee suuremman sijan kuin Juusten. Eikä ole nytkään se hämärä kokonaan poistettu. Niinpä ei tiedetä yhtään, missä ja milloin hän on syntynyt. Nimestä päättäin oli hän kuitenkin Varsinais-Suomesta kotoisin; hänen isänsä nimi oli Pietari. V. 1563 tapaamme hänet Wittenberg'in ja 1567 Rostock'in yliopiston luettelossa. Myös mainitaan hänen olleen jonkun aikaa sotavankina Lyybekissä. V. 1568 tiedetään hänet määrätyn Turun koulun rehtoriksi, jota virkaa hän toimitti yhteen jaksoon kymmenen vuotta. Vv. 1578-82 oli Agricolan poika Kristian rehtorina, mutta sitten näkyy Suomalainen saaneen sen toimen takaisin. Sillä välin oli hän päässyt Räntämäen kirkkoherraksi, jonka ohessa hänelle oli annettu tulot katolis-aikuisista, Turun tuomiokirkkoon kuuluvista poenitentiarius- ja lector-viroista. Suomalainen kuoli ruttotautiin v. 1588.

Syynä yllämainittuun pitkään virkavapauteen koulutöistä oli se, että Suomalainen oli saanut v. 1578 Juhana kuninkaalta käskyn toimittaa muutamia tarpeellisia kirjoja suomeksi. Hänen työnsä hedelminä tulivatkin sitten painosta _Yxi Wähä Rukous Kiria_ v. 1583, jota sata vuotta eteenpäin yhä painettiin uudestaan, ja _Catechismus_, jonka ensimmäinen, luultavasti vuosien 1580 ja 1582 välillä ilmestynyt painos on kadonnut (toinen on vuodelta 1615). Mutta Suomalaisen ansiollisin ja suurin teos on hänen virsikirjansa. Tämmöinen tiedettiin kyllä sepitetyksi, siitä päättäen että se myöhemmissä virsikirjoissa aina on mainittu, mutta kauan luultiin sen joutuneen häviön omaksi. Siitä vihdoin löytyi Upsalan yliopiston kirjastossa yksi kappale, joka valitettavasti vaan on vähä vaillinainen lopussa, niin että painatusvuodesta ei ole voitu saada selkoa.[22] Emme kuitenkaan suuresti erehtyne, jos päätämme virsikirjankin syntyneeksi noin 1580-82. Huomattava on, että siihen on suomennettu koko joukko virsiä 1572 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan ei yhtään sen jälkeisestä, v. 1586 ulostulleesta.

Esipuheessaan todistaa Suomalainen itse olevansa ensimmäinen suomalaisten virsien sepittäjä. Hän aloittaa sen näin: _CAickille Jumalisille ia vskolisille Suomalaisille -- -- toiuotan minä Jacobus Finno Jumalan armon_. Sitten selittää hän oppineitten ja jumalisten miesten ennen aikaan sepittäneen latinankielisiä virsiä veisattaviksi isoissa kaupungeissa, missä kouluja löytyi ja latinantaitavia miehiä. _Eij ollu quitengan heidhän tactons, -- -- että sencaltaiset Latinankieliset wirdhet ainoasta cocouxisa weisataisin, ia maankieliset pois heitetäisin, ia vnhotetaisin_. Mutta piru pani sitten pappein mieleen, että he toimittivat kaiken jumalanpalveluksen _eij omal maan ia ymmärtäuäisel kielel, mutta waiuon wieral_. Ja kun ei kansa saanut virsiä laulaa omalla kielellään, niin se ryhtyi maallisiin lauluihin, ja piru _ylösherätti mös hänen runoians ia laulaians, ioidhen mielen hän lyckäis, ia suusa tacoi iuuri soueliaita sanoia, nijn että he kyllä äkist ia selpäst wirsiä cocon saidh ia teidh, iotca sittä muilda nopiamin mös opettin ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ia Christiliset wirdhet opetan ia muistetan_. Viimein nousi Luther ja muitakin veisaamaan omakielisiä virsiä. Näiden esimerkki oli ollut yllytyksenä, _että minäkin Jumalan nimen cunnian tädhen sen rackaudhen puolest quin minulle on Isän maata wastan rupeisin hengelisiä wirsiä Suomenkielel -- -- rimitäin muidhen Christilisten maacundain tauan iälken tekemän_.

Niinkuin näistä otteista näkyy, käytti Suomalainen lyhennettyjä päätteitä kaikissa kirjoituksissaan, mutta varsinkin hän niitä suosi virsissänsä, jota ei ole yhtään kummeksittava. Turun seuduilla oli hän luultavasti kaiken ikänsä asunut, sillä huvin vuoksi ei siihen aikaan kukaan matkustellut, eikä koulunrehtorilla ollut mitään pakkoa virkatoimien tähden käydä muissa maakunnissa, niinkuin esim. Agricolan piispana. Se kieli, jota hän siis paraasta päästä oli kuullut, taisi silloinkin jo enimmiten käyttää katkonaisia päätteitä.[23] Mikä siis oli luonnollisempaa, kuin että hän samaa tapaa noudatti virsissä, joita suomentaessaan usein taisi olla kahdella päällä, kuinka saada ajatuksensa, suomen pitkiin sanoihin puettuna, runomittaan mahtumaan. Puikahtipa häneltä sittenkin välistä liikoja tavuita säkeesen, ja Suomalaisen virret varsinkin ne ovat, joista vanha virsikirjamme sai sen pahan huudon, että siitä veisatessa täytyy joka säkeen lopussa niellä pari sanaa. Osaksi on hän kuitenkin siitä syytteestä vapautettava, sillä paljon on myöhemmissä virsikirjan parannuksissa karttunut liikoja tavuita lisään sen kautta, että lyhennettyin muotoin sijaan koeteltiin panna täydellisempiä esim. _minun_ ja _sinun_, missä alkuperäänsä oli _mun_ ja _sun_.

Toiseen näissä virsissä haitalliseen suureen vikaan, joka tekee monesti ihan mahdottomaksi arvata tarkoitettua värssymittaa, oli syynä vanhan runomittamme väärä ymmärrys. Suomalainen oli tottunut näkemään sanain koron poljettuna kansanrunoissa, ja siitä päätti olevan yhtä mille sanan tavuulle runokorko tuli, kun vaan tavuiden luku oli, niinkuin piti olla. Että asiaa vielä myöhemminkin katsottiin siltä kannalta, eikä edes laajuutta vaarin otettu, näyttää seuraava lause Petraeus'en kieliopissa: ei suomalaisessa runossa pidetä mitään lukua tavuiden laajuudesta, kun vaan on määrätty tavuiden luku säkeissä ja lopussa riimi.

Riimeistä eli loppusoinnuista, joilla Suomalainen muiden kansain esimerkkiä noudattaen oli varustanut virtensä, on suomenkieli peräti köyhä, jos me nimittäin emme ota lukuun johto- ja taivutuspäätteitä, jotka eivät juuri kuulu miltään. Tästä köyhyydestä oli Suomalaiselle nähtävästi paljon hankaluutta. Harvoin onnistui hänen saada täydellisiä riimejä; enimmiten tyytyi hän vaan puoliriimiin eli assonanssiin. Niin esim. soinnuttaa hän yhteen _puhdas ja sulhas, sanans ja walans, wahua ja waiua, pääst ja miest, sitä ja kijttä(ä), Jumal ja suomal_. Pääteriimein yksitoikkoisuuden vaihetukseksi käytti hän myös noita suomenkielelle omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä esim. _kiruotta ja wiruotta, paettin ja aiettin, kiristäuät ja likistäuät_, jota tapaa ei pitäisi nykyistenkään runoseppiemme laiminlyödä, Mutta ei tämä kaikki kuitenkaan välttänyt, ja hädissänsä sovitti Suomalainen monesti yhteen sanoja, joilla ei ollut keskenään mitään yhdensointuisuutta, taikka pisti säkeesen aivan sopimattoman sanan ainoasti riimin vuoksi. Suurta huolimattomuutta riimein suhteen näemme kyllä sen aikuisissa saksan ja ruotsin virsissäkin, mutta ei siihen määrään kuin näissä suomalaisissa,

Virsien valitsemisessa oli Suomalainen verrattain omintakeinen. Ruotsissa ilmitulleita virsikirjoja käytti hän apulähteenä muiden rinnalla, vaan ei suinkaan yksin-omaisena ojennusnuorana. Ruotsalaisia alkuperältään tai ruotsalaisesta käännöksestä suomennettuja on Suomalaisen 99 virrestä 56 kappaletta, siis ainoastansa vähän yli puolen. Suoraan latinasta käännettyjä on 10, saksasta 17. Sitä paitsi on vielä 16 virttä, joita ei tiedetä mistään käännetyiksi. Viimeksimainituista voinee, niiden luonteesta päättäen, sanoa varmaan alkuperäisiksi ainakin 6.

Käännöksissään on Suomalainen hyvin uskollinen, vaikka ei mitenkään orjallinen. Usein hän lyhentelee virsiä käantäessään, mutta laittaa mielellään niinkin, että vanhan runotapamme mukaan toinen säe toisilla sanoilla kertoo edellisensä sisällyksen. Suomalaisen omat tekemät näyttävät selvään, ettei hän ollut Jumalalta luovaa runolahjaa saanut. Ne ovat melkein kaikki älyn avulla, käskystä kirjoitetut ja siis mehuttomat; ainoasti molemmat aamuvirret maistuvat hiukan tuoreemmalta.

Joku aika Suomalaisen jälkeen ilmestyi vielä toinen virsiseppä suomenkielellä, joka sekä sepittämäinsä virsien paljouden että vielä enemmän niiden hyvyyden suhteen on monta vertaa etevämpi. Tämä mies oli Maskun kirkkoherra _Hemminki_. Valitettavasti ei hänestäkään ole paljon mitään elämäkerrallisia tietoja. Sen verran vaan tiedämme, että hän oli Maskussa syntynyt ja että isän nimi oli Henrik. V. 1587 pääsi hän Maskun kirkkoherraksi, kävi v. 1593 Upsalan kirkolliskokouksessa ja kirjoitti nimensä tämän kokouksen päätöksen alle. V. 1618 näkyy hänen nimensä viimeisen kerran kymmenysluettelon alla, mutta v. 1620 on jo siinä toinen nimi: Jooseppi Hemminginpoika, luultavasti hänen poikansa.

Hänen virsikirjastaan ei myöskään tiedetä, minä vuonna se ensikerran tuli painosta, Jonakuna 1610 ja 1614 välisenä vuonna sen on pitänyt ilmestyä, sillä siihen on vielä otettu joku virsi 1610 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan vuoden 1614 suomalaisessa käsikirjassa, piispa Sorolaisen toimittamassa, on jo koko joukko sen virsistä määrätty kirkoissa veisattaviksi.[24] Toinen painos on vuodelta 1639, siis Hemmingin kuoltua ilmitullut. Se sisältää 241 virttä; kun niistä luemme pois 98 Suomalaisen virttä, viisi nimimerkillä _P.M._, luultavasti _Pietari Melartopaeus_,[25] ja yhden nimimerkillä _P.J.C_, niin jääpi Hemmingin osaksi 137 virttä. Jos näihin lisäämme 75 virttä ja laulua ennen jo mainitusta keskiaikaisesta virsikokoelmasta _Piae cantiones_, jonka Hemminki v. 1616 suomensi, ja jos sitten otamme pois 3 molemmille kokoelmille yhteistä, niin nousee Hemmingin sepittämäin virtten luku 209:ään, joka ei ole vähäinen joukko.

Sanain katkomisen, runomitan liikkaavaisuuden ja riimin huonouden suhteen ovat nämät Hemmingin virret aivan Suomalaisen sepittämäin tapaiset. Hemminki itse siitä valittaa, että: _Eip salli soucad Suomen sanad Tarkoin taiten edhes tuodha_. Hän onkin kääntäessään harvoin aivan uskollinen, milloin vetää pari värssyä yhteen, milloin heittää värssyn kokonaan pois tai panee uuden lisään. Joskus ottaa Hemminki kaksikin virttä ja valaa ne yhdeksi suomalaiseksi. Toisinaan on hän kääntänyt vaan pari värssyä vieraskielisestä virrestä, ikäänkuin alkuun ja intoon päästäksensä, vaan jatkaa sitten omasta päästään. Siitä syystä onkin hänen virsillään paljoa vapaampi, elävämpi, omituisempi luonne kuin Suomalaisen tekemillä. Hän oli aika mestari suomenkielessä; oikein ihmeyttää nähdessä, kuinka rikkaasti, luontevasti ja sujuvasti se valuu hänen kynästään. Samaten kuin Suomalainen käytti hänkin ajatusriimiä, ja paljoa tiheämmin vielä. Mutta paitsi sitä on hänen virsissään sekin kansanrunoistamme saatu omituisuus, jota sanotaan alkusoinnuksi. Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin virsistä, niin tämä heti pistää silmiin. Välistä hän aloittaa kaikki säkeen sanat samalla kirjaimella, välistä vaan pari niistä. Toisinaan on samassa säkeessä kaksi alkusoinnun jaksoa esim. _Pahad päänäns juuri julmaa_. Toisinaan sointuu edellisen säkeen viimeinen ja jälkimmäisen säkeen ensimmäinen sana yhteen esim.

Köyhiä lapsias laupiudhes cautta Cuule ja auta.

Virsiä valitessaan menetteli Hemminki vielä paljoa omintakeisemmin kuin Suomalainen. Hänen virsikirjansa 137 virrestä on tullut ainoasti 58, siis vähemmän kuin puolet, ruotsinkielen kautta. Suoraan saksasta on hän ottanut 25 ja latinasta 16. Semmoisia, joihin ei tiedetä vastaavaa virttä muulla kielellä, on 38. Viimeksimainituista on 15 (kenties 19) aivan silminnähtävästi alkuperäisiä. Niissä liikkuu Hemmingin innokas, hilpeä runohenki vielä vapaammin. Tosin ei niissä ilman erittäin syvää tunnetta, mutta mielikuvitus oli Hemmingillä hyvin vilkas ja voimallinen. Kun hän pääsee jotain kuvailemaan, varsinkin tämän maailman turhaa menoa ja syntisyyttä tai siitä seuraavia onnettomuuksia ja rangaistuksia, niin oikein kuohuu koskena kuvallisia sanoja. Näissä omissa virsissään käyttää Hemminki aina alkusointua sekä ajatusriimiäkin välistä läpi koko virren. Ja jos oikein tarkkaan rupeamme näitä virsiä tutkimaan, niin huomaamme, että ne myös rakennuksessaan tavoittavat taikka kumminkin ovat tavoittavinaan vanhaa runomittaamme.

Mikael Vexionius sanoi muutama vuosikymmen jälkeenpäin, että Suomalaiset eivät tunnusta runoelmaa runolliseksi, jos ei siinä ole riimiä ja _lamdaismia_ s.t.s. että alkukirjaimet ovat samat. Esimerkiksi tähän hän vetää muutaman Hemmingin kirjoittaman virren:

Pojad parhad paohadcatt, Neidzed nuored iloidcatt, Vanhad vahvast veisadcatt.

lisäten: "näillä kaikilla oli muinoin _yksi nuotti ja nimenä runot_".

Vielä selvemmin suomalaiseen runomittaan rakennettu on Hemmingin esipuhe suomennokseensa kirjaa _Piae Cantiones_, jossa hän sanoo:

YStäväni ihanainen, Hyvän suopa suomalainen, Näitten alust tiedhä tämä: Suomen saares synnyit nämäd. (Paidz vähä vaevoin harvoja Muolda cans tähän tuodhuja). Muinen Piispad, Pappimiehed, Oppined muud. Esimiehed, Latinax teid lauluii näitä.

Tästä esimerkistä näkyy, että sen ajan oppineet olivat panneet riimin vanhan runomme koristukseksi ja että runomitan kokonaan perustivat korolle. Ja missä kansanrunomme käyttää sananjakoa, siihen he panivat selviä alkupitkiä eli daktyleja. Tällä tavoin saivat neljän pitkälyhyen eli trokeen sijaan yhden pitkälyhyen kahden alkupitkän kanssa tai kaksi pitkälyhyttä ja yhden alkupitkän esitavuun kanssa.

Kieli Hemmingin virsissä ei ole niin yksipuolisesti lounaissuomalaista kuin hänen edeltäjänsä kirjoittamissa. Huomattava on kuitenkin _e, o, ö_ diftongien esiintyminen Lounais-Suomen murteen mukaisesti _i, u, y_ diftongien asemella, esim. _vaevoista, päevin, toevotan, töedhen, raoha, seoracunda, täödhen_.[26]

6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen.

Tämän aikakauden kirkollisista kirjoittajista on vielä mainittava piispa _Eerik Eerikinpoika Sorolainen_. Hän oli syntynyt 16:n vuosisadan keskipalkoilla Sorolan talossa Laitilan pitäjässä. Isänsä luultavasti oli Laitilan kirkkoherra Eerik Gregorin poika. Eerik Sorolaisen nuoruuden ajasta ei ole mitään muuta tietoa, kuin että hän v. 1573 kirjoitettiin Rostock'in yliopiston kirjoihin ja että hän palasi ulkomailta maisterin arvonimellä. V. 1578 tuli hän rehtoriksi Geflen kouluun Pohjois-Ruotsissa. Vähää myöhemmin, v. 1583, hänelle suotiin synnyinmaassaan paljoa korkeampi, mutta myös paljoa rauhattomampi paikka. Juhana kuningas oli, niinkuin tiedetään, taipuvainen katolisuuteen ja yritti liturgiallansa saattaa hylätyt kirkon menot jälleen voimaan. Luultavasti oli hän huomannut Eerik Sorolaisen myöntyväiseksi näihin tuumiin, koska hän pani hänet Turun piispaksi ynnä antoi Viipurinkin piispattoman hiippakunnan hänen hoitonsa alle.

Kuningas ei pettynytkään toivossaan, sillä uusi piispa oli hyvin ahkera hänelle uskotussa toimessa. Mutta Juhana kuningas kuoli v. 1592, ja kaikki hänen laitoksensa raukesivat hänen kanssansa. Nyt tuli Eerik Sorolaiselle vaikeat, surkeat päivät. Usko taisteli uskoa vastaan, kansastaan vieraantunut kuningas kansan puolta pitävää herttuaa vastaan, ja piispa Eerik Eerikinpoika seisoi puolueitten, taistelujen keskellä, epäillen, mitä hänen piti tehdä. Kummalle puolelle hän kallistuikin, oli virka ja henki vaarassa, ja mikä vielä pahempi, kummalle puolelle hän kallistuikin, ei hän voinut olla pyhiä velvollisuuksia rikkomatta. Eheänä ei Eerik Sorolainen päässytkään tästä vaikeasta välipulasta, mutta kuitenkin on hänelle se todistus annettava, että hän viisaasti ja rehellisesti koki yhdistää häntä eri haaralle vaativat velvollisuutensa. Yhteinen Flemingiläisten kanssa oli hänellä uskollisuus kuningasta kohtaan, mutta toiselta puolen piti hän heitä vastaan lujasti puhdistetun uskon puolta. Upsalan kirkonkokouksesta palattuansa rupesi hän täydellä toimella poistamaan siinä kiellettyjä paavilaisia kirkonmenoja. Tästä voisi luulla häntä huikentelevaiseksi tuuliviiriksi, joka aina sovitteli tekonsa ajan tuulispäitä myöten, sillä Juhanan aikoina oli hän yhtä ahkerasti pitänyt huolta näiden menoin noudattamisesta. Mutta hän seisoi niiden suhteen korkeammalla kannalla kuin hänen aikalaisensa ja piti ulkonaiset menot sivuseikkoina, joita sopi hyväksyä tai hylätä, sen mukaan kuin yleiset asetukset säätivät. Ainakaan ei pelko ollut tähän menetykseen syynä; sen näemme siitä, että hän protestanttisen intonsa vuoksi sai kärsiä Fleming'iltä julmat haukkumiset ja oli vähällä tulla piestyksi, eikä kuitenkaan lakannut toimestansa.

Mutta ei tämä hartaus puhdistetun opin puolesta eikä myöskään puuttumattomuus sotaan voineet lepyttää tylymielisen Kaarle herttuan vihaa siitä, ett'ei piispa ollut kokonaan ruvennut hänen puolelleen. V. 1599, kun Turun linna oli joutunut herttuan valtaan, pantiin Eerik Sorolainen siihen vangiksi ja vietiin seuraavana vuonna Linköping'in valtiopäiville pappissäädyn tuomittavaksi. Vaikka hän siellä sai virkaveljeinsä puolesta täydesti puhdistavaisen todistuksen, ei Kaarle herttua kuitenkaan päästänyt häntä entiseen virkaan takaisin, ennen kuin piispa oli maksanut hänelle tuhat talaria sakkoa. Myöhemminkin vainosi kuningas häntä lakkaamatta, yhä uhaten panna hänet pois viralta.

Kustaa Aadolfin noustua valta-istuimelle koittivat viimein Eerik-piispalle paremmat päivät. Hänelle suotiin taas runsaammat tulot ja muutenkin suosi valtiokansleri Aksel Oxenstjerna häntä monella tavalla. Tämän ikänsä rauhallisen loppupuolen käytti Eerik Sorolainen kansansa hyväksi sillä tavoin, että toimitti kirjoja suomenkielellä. Hän kirjoitti kaksi katkismusta, laveamman etupäässä opettajien ohjeeksi ja lyhyemmän kansaa varten. Edellistä, joka ilmestyi 1614, kehutaan itsenäisestä järjestyksestään sekä helppotajuisista selityksistänsä. Molemmat pysyivät käytännössä vuosisadan loppuun saakka; jälkimmäisestä ilmestyi useita painoksia, joista aikaisin meille säilynyt on vuodelta 1629. Myöskin toimitti hän v. 1614 suomennoksen uudesta käsikirjasta, Mutta kaikkein tärkein ja suurin hänen teoksistaan oli _Postilla_, joka tuli painosta kahtena paksuna nidoksena vv. 1621 ja 1625. Se sisältää noin 2,300 neljännesarkin sivua ja on merkillinen selitysten selvyyden sekä sisällyksen rikkauden puolesta. Kirjoitustapa siinä on helposti ymmärrettävä ja koristelematon. Usein on Eerik Sorolainen näyttänyt oppinsa sillä, että on pannut sekaan vahvistukseksi lauseita kirkko-isäin esim. Augustinuksen, Krysostomon y.m. teoksista sekä ottanut esimerkkejä Rooman ja Kreikan historiasta. Pitkän ajan oli se ainoana saarnakirjana Suomen kansalla ja sitä viljeltiin paikoin vielä meidän vuosisatamme alussa.

Tuskin oli postillan toinen osa valmistunutkaan painosta, niin meni sen tekijä noin kahdeksankymmenvuotisena levolle, kannettuaan hiipan kuormaa neljäkymmentä kaksi vuotta, neljän kuninkaan aikana.

Ei paljoa puuttunut, että Eerik Sorolaiselle olisi tullut osaksi kunnia olla Agricolan aloittaman Raamatun suomennoksenkin täyttäjänä. V. 1602 asetettiin Kaarle IX:n käskystä sitä työtä varten komitea, jossa piispa oli esimiehenä, ja jäseninä tuomioprovasti _Pietari Melartopaeus_, Turun kirkkoherra _Gregorius Teitti_, Turun koulun rehtori _Markus Helsingius_, Viipurin koulun rehtori _Kristian Pärttylinpoika_ ynnä Turun kaupungin kolme suomalaista kappalaista. Mainitun komitean työstä ei tähän asti ole tiedetty juuri mitään, vasta nykyisin on saatu selville, että se jo v. 1617 oli, ainakin suurimmaksi osaksi, loppuun saatettu.[27] Silloin nimittäin Turun kaupungin papisto ilmoitti kuninkaalle pyytäneensä erästä Tukholman kirjanpainajaa, että hän sallisi Saksassa oleskelevan poikansa tulla Turkuun painamaan Pyhää Raamattua suomeksi. Tästä kirjapainon hankkeesta ei kuitenkaan sen enempää ole puhetta. V. 1630 kirjoitti piispa Rothovius kuninkaalle uudestaan samasta asiasta mainiten, että valmis Raamatun suomennos oli olemassa ja että monet tuhannet ikävällä odottivat sen painattamista. Vaan sodan tähden jäi Suomalaisten hartain toivomus silläkin kertaa toteuttamatta.

V. 1636 anoi pappissääty valtiopäivillä, että uusi komitea asetettaisiin Raamatun suomentamista varten, ja painatus toimitettaisiin valtion varoilla. Sen johdosta määrättiin v. 1638 tähän työhön Turun tuomioprovasti, sittemmin piispa, _Aeschillus Petraeus_, kreikan kielen lehtori Turun uudessa kymnaasissa, sittemmin heprean ja kreikan kielten professori, _Martti Stodius_, Maskun provasti _Henrik Hoffman_ ja Piikkiön kirkkoherra _Gregorius Favorinus_. Tämä komitea teki työtänsä ahkerammin kuin komiteat tavallisesti tekevät, niin että teos jo tuli painosta v. 1642. Se on painettu suureen folio-muotoon yhtenä nidoksena, varustettuna niin vahvoilla kansilla, että sillä helposti voisi lyödä härän kuoliaaksi. Käännös on paraita, mitä siltä ajalta löytyy, alkukieleen katsoen, ainoasti saksalaista ja ruotsalaista Raamatunkäännöstä pidetään etevämpänä. Raamatun kieli on Agricolan suomennoksiin nähden puhdistettu useista ruotsalaisuuksista, niinkuin artikkelein ja prefiksein ylenmääräisestä käytännöstä. Se on myös vapaa yksipuolisista murteellisuuksista, joten se on voinut koota kaiken Suomen kansan yhden, yhteisen kirjakielen alle.

Tässä myös ensikerran esiintyy täysin säännöllinen suomenkielen oikeinkirjoitus. Sen vakaantumista Agricolan horjuvaisesta kirjoitustavasta, jolla kuitenkin on suunnitelmaan nähden suuret ansionsa,[28] voimme jo Finnon kirjateoksissa huomata, mutta vasta Sorolaisella löydämme ne säännöt, joiden mukaan Raamatun oikeinkirjoitus tarkistettiin ja jotka sitten pysyivät enemmän kuin puolentoista vuosisataa melkein muuttumatta voimassa. Nykyisistä kirjakielemme oikeinkirjoituksen säännöistä ne poikkeavat seuraavissa kohdin. Pitkä i-äänne kirjoitetaan ij:llä, k-äänne kovan vokaalin ja toisen k-äänteen edellä c:llä; loppupuolella 18:tta vuosisataa tulee kuitenkin _ii_ yleiseen käytäntöön ja _k_ syrjäyttää peräti c-kirjaimen. Nykyisiä _ks_ ja _ts_ yhtymiä vastaavat _x_ ja _dz_, 1685 vuoden Raamatun painoksesta alkaen _tz_, jossa on huomattava palautuminen Suomalaisen kirjoitustavasta Agricolan käyttämään. Nykyisten k:n, t:n ja p:n asemella esiintyvät nenä-äänteen jälkeen, t:n asemella myös l:n jälkeen, säännöllisesti g, d, b; g:llä ja d:llä kirjoitetaan myös ne spirantti-äänteet, joita Agricola ja Suomalainen tavallisesti eroitukseksi edellisistä merkitsevät gh:lla ja dh:lla.[29]

7. Ensimmäiset lainsuomennokset.

Valtiollisella ja virallisella alalla suomenkieli tällä aikakaudella valitettavasti ei tullut viljellyksi yhtä ahkerasti kuin kirkollisissa asioissa, mutta onpas siinäkin suhteessa pieni itu jo nähtävänä, jonka vaan aikain kovuus ja kolkkous esti hedelmiä kantamasta.

Ensimmäinen tietty kuninkaallinen kirje Suomen kielellä tuli vielä Agricolan eläissä v. 1555. Se oli Helsingissä 21/11 päivätty kehoitus _Wdhen Linnan_ (Savonlinnan) asukkaille varustaumaan maan varjelemiseksi Venäläisiä vastaan ja alkaa sanoilla: _Mee Gustaff Jumalan Armon Kansa, Rodzin Götin Wendin &c Kuningas, Mee tyghö sanonmee teille Meiden rackadt Alamaiset Wapahat mieheth, Papit, Nijmitys miehet, Luckarit, Neliennes miehet, Lwu(n)miehet ia kaicki muudt Meiden Crunun weroliset Talonpoijat, Samalla moto kaicki Lambodit, iotca elewet ia Aswat Wdhen Linnan Länisz Meidhen Szosijomme ia Armomme ennen_ &c. Tämän kirjeen suomentajaksi, niinkuin on mainittu, arvellaan Tuure Pietarinpoika Bjelkeä, joka siihen aikaan oli linnan isäntänä.

Sitä paitsi on meillä vielä joitakuita muitakin suomenkielisiä kirjeitä ja asetuksia tältä ajalta säilynyt, ja luultavaa on, että muutamia samallaisia on aikain kuluessa hukkunut. Kovin paljon ei niitä kuitenkaan ole mahtanut olla; sillä vanha tottunut tapa veti siinä asiassa enimmiten ruotsinkieleen. Kirjoituttivathan Nuijamiehetkin muiden maakuntain talonpojille ruotsiksi, vaikka eivät kirjeensaajat ymmärtäneet sitä kieltä paremmin kuin lähettäjätkään.

Paljoa merkillisemmät kaikkia näitä pieniä hajanaisia yrityksiä käyttää suomenkieltä virallisissa asioissa ovat kuitenkin ne lainsuomennokset, jotka tehtiin uskonpuhdistuksen aikakaudella.

Ensimmäisen _Ruotsin maanlain suomennoksen_ tekijä, vanha _herra Martti_, on jo mainittu. Hän tavataan vuoden 1550 paikoilla kappalaisena Tukholman suomalaisessa seurakunnassa, muita tarkempia tietoja hänen elämästään ei meille ole säilynyt. Siinä kappaleessa tätä vanhinta lainsuomennosta, joka talletetaan Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa, on takakannella luku 1548, arvattavasti kirjan syntymävuosi. Paitsi tätä alkukirjoitusta, löytyy vielä viisi kopiota, jotka todistavat, että sitä käytettiin hyvin yleisesti Suomessa.

Seuraava suomentaja on herra Martin työstä lausunut, että se on sangen huonosti tulkittu ja väännetty sekä sanoilla että ajatuksilla lain tarkoituksesta pois. Totta onkin, että herra Martti on välistä väärin ymmärtänyt jonkun lakisanan. _Syynsanoia_ esim. on pantu, missä olisi pitänyt olla _asian-omainen_ (ikäänkuin ruotsalainen sana olisi ollut tavattava _målsägande_ eikä _måls-ägande_); _paatin sijrtäminen_ (ikäänkuin _båtdrägt_ eikä _bodrägt_) muka merkitsi yhtä kuin _kotivarkaus_. Mutta ylimalkain hänen suomennoksensa on selvä.

Kieli siinä on jokseenkin samallaista kuin Agricolan kirjoissa, mutta puhtaammin länsisuomalaista. Oikeinkirjoituksessa pistävät silmään muutamat ruotsalaisuudet, joita ei kirkollisessa kirjallisuudessamme juuri milloinkaan tapaa. Martti näet kirjoittaa usein o-äänteen ruotsalaisella å-kirjaimella, esim. _kåska, kotå_, v-äänteen keskellä sanaa fw:llä esim. _hyfwen_ (= hyvän), ja t-äänteen sanan lopussa kahdella t:llä, esim. _tulott, nytt_.[30]

Toinen suomennos, edellisestä parantelemalla tehty, ilmestyi Pohjanmaalla. Sen tekijä _Ljungi_ (latinaksi _Ljungo_) _Tuomaanpoika_ oli syntynyt Limingassa, jossa isä Tuomas Ingonpoika eli kirkkoherrana. Oppinsa hän taisi saada Upsalassa. Hän mainitaan ensin kirkkoherrana Pyhäjoella v. 1576, muutti sieltä Sälöisten pitäjään 1581, Kalajoelle 1592 ja oli lopulla samassa Pohjois-Pohjanmaan provasti. Paitsi kirkollisia toimiansa oli hänellä myöskin lainlukijan eli varatuomarin virka hoidettavana, jota ei pidä kummeksia; siihen aikaan oli näet hyvin tavallista, että yhdellä miehellä oli useampia, aivan erilaatuisia virkoja. Lainlukijana saikin hän sen tiedon lainsääntöin sekä vanhentuneiden sananpartten merkityksestä, että sitten kykeni lakia suomentamaan.

Aikansa meteleissä piti hän, niinkuin muutkin Pohjanmaan papit, lujasti talonpoikien puolta, sen verran kuin voi tehdä, väkivaltaiseen kapinaan osaa ottamatta. Hän kävi muutamat kerrat talonpoikain asiamiehenä Kaarle herttuan luona ja antoi alussa vuotta 1597 Arbogassa säädyille voimallisen, liikuttavan kertomuksen Fleming'in tylystä menettelystä Pohjanmaalla. Myöhemmin taas hän oli yhtenä talonpoikien päämiehenä keskusteluissa Mustasaaressa v. 1598, joissa, Fleming'in kuoltua, Stålarm hieroi sovintoa Pohjalaisten kanssa. Että hän yleensä tarkalla silmällä katseli asiain menoa, osoittaa hänen kirjoittamansa ruotsinkielinen kertomus Nuijasodasta. Hän kuoli v. 1611 Nyköping'in valtiopäivillä ollessaan.

Esipuheessa teokseensa _Ruodzin waldakunnan maan elj taloin poicain laki, Ruodzin kielestä Suomeen kielelle tulkittu_, joka on kirjoitettu v. 1601, sanoo hän tähän työhön ryhtyneensä, kuultuaan, että Kaarle herttua halusi saada semmoisen kirjan toimitetuksi, ynnä myös monen Suomen aatelisen ja aatelittoman kehoituksesta. Itselläänkin on hänellä ollut hyvä tilaisuus huomata, kuinka usein hyvät ajatukset pahimmalla tavalla väännetään, kun ei toisen kieltä ymmärrä. Sillä monasti on tuomarinviroissa suomalaisia miehiä, jotka eivät oikein taida ruotsinkieltä, saatikka laissa käytettyjä vanhan-aikuisia puheenparsia; samaten pannaan usein tuomareiksi suomalaisiin kihlakuntiin ruotsalaisia miehiä, jotka huonosti osaavat suomea. Paitsi sitä on Ruotsissakin monin paikoin työansiolla Suomalaisia, joille välistä sattuu oikeudenkäymisiä. Lopuksi sanoo hän tässä käännöksessä enimmiten käyttäneensä sitä kieltä, mitä puhutaan Turussa ja Turun ympäristössä, Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla, jonka kielimurre onkin kaikista puhtain ja selvin sekä kautta koko Suomenmaan paraiten ymmärrettävä, kun sitä vastoin Uudenmaan suomi on ruotsinvoittoista, Viipurin ja Savon suomi Venäjän-Karjalan kielen sekaista ja Hämeen suomi aivan epämääräistä, kaikellaisista suomen murteista koottua.[31]

Ljungi Tuomaanpoika antoi käsikirjoituksensa v. 1602 Kaarle IX:lle, kun tämä Pohjanlahden ympäri palasi Ruotsinmaalle. Myöhemmin, v. 1609, suomensi hän myös _Kaupungin lain_. Kuningas lupasi toimittaa molemmat painon kautta julkisuuteen. Huolenpidon siitä uskoi hän hovikanslerille, lain-opintohtorille Niilo Chesnecopherus'elle, ennen mainitun suomenvihaajan tohtori Anteruksen sisarenpojalle. Mutta kauas ei työ päässytkään edistymään, vaan lakkasi, kun 1 1/2 arkkia maanlaista oli saatu painetuksi. Syyksi siihen on mainittu Kaarle IX:n kuolema ja se ahdinkotila, johon valtakunta oli joutunut hänen loppuvuosinaan. Seuraavana sotaisena aikakautena menivät valtionvarat muihin tarpeihin, ja Ljungi Tuomaanpojan lainkäännökset saivat maata arkiston hyllyllä, kunnes ne viimein meidän aikoinamme tulivat painosta v. 1852 W.G. Lagus'en toimesta, ei enää käytöllisen tarpeen täyttämiseksi, vaan kirjallishistoriallisena ja kielitieteellisenä kummana.

Kielensä puolesta ovat Ljungi Tuomaanpojan suomennokset erittäin selvät ja sujuvat; ne osoittavat tuntuvaa kielemme edistystä Agricolan ajoilta. Pohjanmaan rannikkomurteen omituisuuksia on vokaalin heittyminen h:n edeltä muodoissa semmoisissa kuin _tarphexi, silthan, tulkhan, turmelthin_. Oikeinkirjoituksessa ilmaantuu samallaista ruotsalaisen kirjoitustavan vaikutusta kuin herra Martillakin, esim. _åma; hirffuen, luffuata_ (= hirven, luvata); _nytt, märänn_.

Sekä herra Martin että Ljungi Tuomaanpojan maanlain-suomennoksessa on vielä huomattava eräs hyvin omituinen kohta.[32] Käräjän-asian kaaren 11:nnessä luvussa sanotaan ruotsiksi: _Och ägher Laghman vppå alla sina Dooma Breff gifiva å Swensko_. Sen on herra Martti suomentanut: _Ja twle lakimiehen caicken duomioittens päälle aina kirian anda ruotzin eli swomen kielen_; samoin Ljungi Tuomaanpoika: _Silloin tule laamannin caickein domiottens pälle kiria anda maan kielellä_. Nähtävästi oli suomi aijottu viralliseksi kieleksi maassamme, vaikka sitä aikomusta ei milloinkaan toteutettu.[33]

8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen.

Kaikki tällä aikakaudella ilmestynyt suomenkielinen kirjallisuus oli käytännöllistä luonteeltaan. Historialliset ja muut tieteelliset teokset toimitettiin latinan tai ruotsin kielellä. Juusten'in vieraskielisistä kirjoituksista on jo ollut puhetta. Mainittava on vielä _Klaus Hermaninpoiha Fleming'in_, Kaskisten herran, ruotsinkielinen aikakirja, ulottuva vuoteen 1591, sekä latinankielinen kertomus tapauksista Suomessa Sigismund'in aikana, jonka tapainen ruotsiksikin löytyy. Myös _Sigfrid Aronus Forsius'en_ tähti- ja luonnontieteelliset tutkimukset: almanakat, astroloogiset ennustukset, Physica (käännös latinasta) ja Minerographia ovat kaikki ruotsinkielellä kirjoitetut.

Ainoa tältä ajalta mainittava kaunokirjallinen teos on niin-ikään ruotsinkielinen. Sen nimi on: Hanhi kuningas (_Gåås Kong_), lystillinen ja hupainen runoelma Martin päivän hanhesta, Viipurin-karjalaisen Johannes Sigfridinpojan ruotsintama ja painattama Tukholmassa 1619.

Paitsi näitä tuli vielä painosta koko joukko väitöskirjoja, joita suomalaiset miehet ulkomaiden yliopistoissa julkaisivat, sekä erityisissä tilaisuuksissa pidettyjä saarnoja, etenkin hautapuheita. Useimmiten ne kirjoitettiin latinaksi, joskus myös ruotsinkielellä. Samoilla ynnä muilla vierailla kielillä sepitettiin ne tilapäiset runot, joita oli tapana painattaa yleisten ja yksityisten juhlien muistoksi. Suomenkielisiä runoja ei ole tiedossamme useampia kuin neljä. Ensimmäinen niistä on suomalaisen jesuiitan _Valentinus Tuomaanpojan_ riemuruno Sigismund kuninkaan tulosta Vilnaan v. 1589, joka painettiin Jesuiitta-opiston oppilaiden toimittamaan juhlajulkaisuun.[34] Toinen löytyy kahden, latinan- ja ruotsinkielisen onnittelurunon jäljessä, jotka on kirjoitettu Turun koulun rehtorin Jaakkima Stutaeus'en häiden kunniaksi v. 1609, vaan painettu vasta 1611 Wittenberg'issä. Tekijäksi ilmoittautuu ylioppilas _Olavi Yrjönpoika Suomalainen_ Huittisista, joka vieraalla maalla oli sairastunut pitkälliseen tautiin ja sen kautta joutunut kovaan raha-ahdinkoon, kun eivät kotolaisetkaan hänelle apua lähettäneet. Runon edellä on suorasanainen kappale, jossa hän selittää, minkä johdosta oli runonsa painattanut: _ETtä täsä siaa oli, eikä paljan Paperin edhest Färmäjän Raha anda täytynydh ja ettei Breiweiä cummingan enä, näjemmä, cwlla eli totella_. Kolmantena sopii pitää kuuden säkeen pituista häärunoa, joka tavataan liitteenä saman miehen v. 1610 sepittämässä latinankielisessä onnentoivotuksessa. Se on niin-ikään painettu Wittenberg'issä, jossa tekijä kuoli v. 1613.[35] Neljännen suomenkielisen runon on kamariviskaali _Samuli Kroell_ kirjoittanut v. 1624, harjoittaessaan opintoja Rostock'issa, erään yliopistosta maisterin-arvolla eroavan Ruotsalaisen kunniaksi. Tämäkin on julkaistu yhdessä muunkielisten runojen kanssa.[36]

Viimeksi on huomattava Korsholman voudin _Hannu Ingenpojan_ v. 1564 tilikirjaansa muistiinpanema loitsuruno ruttoa vastaan,[37] joka on merkillinen aikaisimpana näytteenä vanhoista kansanrunoistamme ja esimerkkinä sen-aikuisten virkamiesten taikauskoisuudesta. Mainittu Hannu Ingenpoika tiedetään kolmea vuotta myöhemmin olleen syytteen-alaisena vilpillisestä virantoimituksesta ja tuomitun hirsipuuhun, niin ett'ei hänen loitsuluvuistaan näy suurta apua olleen.

* * * * *

Uskonpuhdistuksen aikakausi on kumminkin ollut ainoa meidän aikaamme asti, jolloin suomenkielinen kirjallisuus on voinut vetää vertoja maassamme ilmestyneelle vieraskieliselle. Lukumäärältään se oli yhtä suuri kuin ruotsinkielinen, -- latinankielinen oli tosin kahta vertaa lukuisampi, -- mutta tärkeydessä se oli molempien tasalla.

Kaikissa tapauksissa oli tämän kirjallisuuden kautta suomenkieli saatettu kirjakieleksi ja pelastettu vajoamasta raa'aksi talonpoikaismurteeksi. Mitä kielestämme muukalaisetkin alkoivat arvella, näkyy seuraavasta lausunnosta _Eerik Schroderus'en_ toimittamassa latinais-ruotsalais-saksalais-suomalaisessa sanakirjassa vuodelta 1637. "Ei ole suomen kieli niinkään viljelemätön, kuin muutamat luulevat, koska sillä löytyy painettuna useimmat sekä Vanhan että Uuden Testamentin kirjat, vieläpä virsikirja ja katkismus, ja päivä päivältä yhä karttuu. Eikä se ole uusi ja nykyisin keksitty, vaan on heti Suomen kansan ensi syntymisestä alkain tähän päivään saakka, monen vuosisadan kuluessa, säilynyt eheänä, rikkomattomana; sitä ei ole saanut hävitetyksi venäläinen naapuri eikä Suomen maan valloittanut ruotsalainen".

TOINEN LUKU.

Fennofiilein aikakausi 1642-1809.

1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen syrjäytyminen.

Se aikakausi, jonka olemme jättäneet taaksemme, ja se, joka nyt aukeaa silmiemme eteen, ovat aivan erilaiset luonteeltaan sekä valtiollisessa että kirkollisessa suhteessa. Vaikka maakuntain itsenäisyys Kustaa Vaasan kautta oli hyvin supistunut, kävi kuitenkin Suomi kirkollisissa asioissaan edelleenkin omaa tietänsä. Myös valtiollisessa suhteessa oli maamme kahdesti 16:lla vuosisadalla melkein itsenäisenä, nimittäin niinä vuosina, jolloin se oli Juhana herttuan hallittavana, ja niinä vuosina, joina marski Klaus Fleming taisteli Kaarle herttuata vastaan. Tällä aikakaudella on asiain laita ihan toinen. Keskikaikkisuus pääsi Ruotsinvallassa yhä suurempaan voimaan, ja hallinnon ohjakset yhdistyivät yhä enemmän Tukholmaan. Kirkollisissakin oloissa ja toimissa loppui kaikki itsenäisyys. Eerik Sorolaisen kuoltua määrättiin nimen-omaan Ruotsalainen Iisak Rothovius Turun piispaksi sillä tarkoituksella, että kirkolliset laitokset Suomessa saataisiin Ruotsin mallin mukaan järjestetyiksi, ja siitä ajoin ovat kaikki toimenpiteet tälläkin alalla uskollista Ruotsalaisten tekoin matkimista.

Hallinnollinen keskikaikkisuus yksinään jo oli omiansa laimentamaan Suomalaisten erinäistunnetta, mutta tähän laimentumiseen oli paitsi sitä vielä monta muutakin syytä.

Edellinen puolisko puheenaolevaa aikakautta oli Ruotsin paraan loiston ja voiman aika. Sen sotajoukot kulkivat voittajina Venäjän, Puolan, Saksan ja Tanskan maiden halki: Sen rajat laajenivat yhä kaikille haaroille, ja vähällä oli koko Itämeri rannikkoineen joutua Ruotsin yksin-omaiseen valtaan. Sen nimeä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti koko Euroopassa. Näyttipä yhteen aikaan siltä, kuin pitäisi Tukholman tulla Euroopan henkiseksikin keskuspaikaksi. Kristiinan loistoisessa hovissa nähtiin kuuluisain valtiomiesten ja sotapäällikköin rinnalla Cartesius'et, Hugo Grotius'et ja muita sen ajan kirkkaimpia tiedon kynttilöitä.

Tämän vallan rakentamisessa, tämän loisteen sytyttämisessä oli Suomalaisilla ollut runsas osansa. Useammat näiden aikain sodissa mainioimmat päälliköt olivat Suomesta sukuisin; Suomen poikia seisoi tuhansittain kaikissa tappeluissa Ruotsalaisten rinnalla. Nämät sankarityöt eivät olekaan jääneet aivan palkinnotta. Ne synnyttivät Ruotsalaisissa kunnioituksen tunteen, joka ilmaantui monessa Ruotsin hallituksen toimessa Suomen hyväksi. Paras palkinto niistä oli kuitenkin se, että ne nähtävästi kohottivat kansamme siitä arkipäiväisyydestä, johon pienissä oloissa elävät ihmiset välttämättömästi vaipuvat.

Selviä ilmauksia suomalaisen kansallisuuden arvossa pidosta ei siltä ajalta puutu. Ruotsalainen Turun professori Mikael Wexionius kirjassaan _Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae & subjectarum provinciarum_ v. 1650 puhuu Ruotsin, Gootin ynnä Suomen liitosta ikäänkuin useampain valtakuntain yhteydestä. Suomalainen professori Antti Thuronius puheessaan, jonka piti Kustaa Bjelke'lle, kun tämä palasi lähettiläsmatkaltaan Moskovasta v. 1659, sanoo hänen tuoneen rauhan koko "Suomen maailmalle" (_Orhi Finnico_). "Suomen kunnia" on nimenä eräällä kreikkalaisella kuusimitta-runolla, jonka suomalaisen papin poika Johannes Paulinus ylioppilaana Upsalassa julkaisi v. 1678. Tässä meille leimahtaa vastaan ilmeinen rakkaus kotimaahan ja kaikkeen kotimaiseen. Ei missään ole senvertaista luonnonkauneutta, tuskin Thessalian muinoin maailman mainiossa Tempe-laaksossa. Herkkuja maa kyllä ei anna, vaan eipä niistä huolitakaan. Suomen miehissä ei ole petosta eikä vilppiä, eikä sanalla sanoen mitään vikaa. Jalosukuisiakin miehiä on Suomi kasvattanut, niinkuin Kurkeja, Horn'eja, Fleming'ejä ja Creutz'ejä, ja Suomen sotureja on nähnyt sekä Germaania että Kimbria (Saksa ja Tanska). Ken voisikaan kieltää, muu kuin kateus, huudahtaa runoilija, että Suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja! Mutta toiselta puolen oli Suomen silloisessa tilassa melkein välttämätöntä, että tämän ajan tapahtumat enemmän heikensivät kuin vahvistivat suomalaista kansallistunnetta. Meidän pitää muistaa, että kaikki, mitä Suomalaisetkin tekivät, kävi yhteisellä Ruotsin nimellä, Ruotsin valtakunta lisääntyi voitetuista maakunnista, ei Suomi; Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata ei yhdistetty, niinkuin olisi luonnollista ollut, meidän maahamme, vaan saivat ne eri hallinnon. Ruotsi oli kohonnut suurvallaksi, jonka ääni kaikui mahtavana Euroopan asioissa; Suomi oli sen rinnalla vajonnut mitättömäksi maakunnaksi. Ruotsin maine levisi ympäri maailman ääriä; Suomalaisista erikseen eivät muukalaiset tietäneet usein mitään. Ruotsin suuruutena, Ruotsin loistona tuli Suomalaisille itselleenkin heidän yhteisen urhoollisuutensa palkka rakkaaksi, ja sitä muistellessa tuli heille itse Ruotsalais-nimikin yhä omaisemmaksi.

Vielä paljoa enemmän sekaantui Suomalaisten kansallistunne toisesta seikasta, joka on läheisessä yhteydessä sekä voimaan pääsevän keskikaikkisuuden että myöskin Ruotsinvallan sen-aikuisen suuruuden ja loiston kanssa. Ruotsissa saatavat korkeat virat ynnä Tukholman hovin loisto houkuttelivat nimittäin pois Suomesta melkein kaikki vanhat, suuret aatelissukumme. Vähitellen vieraantuivat he kokonaan pois kotimaastaan, muistellen sitä ainoasti silloin, kun he sieltä saivat huvituksiinsa tarpeelliset rahat köyhiltä lampuodeiltansa. Eikä mennyt Ruotsiin ainoastaan sukuaateli, vaan sinne siirtyivät aatelittomistakin kaikki, joilla oli etevämmät luonnon lahjat, niinkuin samainen Johannes Paulinus, sittemmin ansioittensa tähden ruotsinkielisenä runoilijana ja valtiomiehenä aateloittu nimellä Lillienstedt.

Lisäksi tulee, että juuri tähän aikaan tulvasi ääretön Ruotsalais-joukko Suomen maahan. Korkeimmissa viroissa ei vuosisadan aikaan nähty melkein yhtään Suomen miestä. Niinpä ei suotu Turun hiippaa Suomalaiselle ennenkuin v. 1728, siis enemmän kuin sata vuotta Eerik Sorolaisen kuoltua. Ja Viipurinkin piispoista sillä ajalla olivat puolet Ruotsalaisia syntyperältään. Turun hovioikeuden jäsenistä ennen Isoavihaa oli kaksi kolmatta osaa Ruotsista kotoisin. Ruotsalaisia olivat luonnollisesta syystä olleet melkein kaikki Turun yliopiston ensimmäiset professorit, mutta edelleenkin oli ennen Isoavihaa aina vaan puolet heitä oman maan miehiä. Myös ylioppilaista oli alussa enin osa Ruotsalaisia, ja vaikka Suomalaisten luku pian eneni, tuli kuitenkin yhä edelleen monta nuorukaista meille meren tuolta puolelta, siitä syystä että elanto Turussa oli huokeampi.

Tämä Suomalaisten virtaaminen Ruotsiin ja Ruotsalaisten virtaaminen Suomeen oli epäilemättä voimallisimpana syynä kansallisen erinäistunteen heikontumiseen ja häviämiseen maassamme. Paraimmat henkiset voimat, joista olisi voinut olla turvaa ja tukea kansallisuudellemme, katosivat yhä pois maastamme, ja kun kaikki ylemmät arvot ja paikat nähtiin olevan Ruotsalaisten yksin-omaisuutena, niin ruvettiin omaa kansaansa halvempana, huonompana pitämään. Jolloinkulloin tulee jo tähän aikaan näkyviin ilmeinen ylenkatse kansallisuuttamme kohtaan. Niinpä esim. oli v. 1694, kun Turun tuomioseurakunta jaettiin kahtia, ruotsalaiseen ja suomalaiseen, edellinen määrätty ensimmäisen uskonopin-professorin virkapitäjäksi. Muutamaa vuotta myöhemmin ehdoitti nuorempi Gezelius piispa mainitun professorin virkapitäjäksi suomalaisen seurakunnan ynnä vielä Nummen pitäjän lisäksi. Mutta professori Juhana Machsenius katsoi sen arvonsa alennukseksi, eikä sanonut siihen suostuvansa muulla ehdolla, kuin jos piispa itse rupeisi Turun ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherraksi!

Oman kansallisuutensa halveksimista todistaa myös suomalaisten sukunimien katoaminen papistosta, jossa yliopiston perustamisesta alkain nimien muutokset latinan, kreikan ja heprean kielten, myöhemmin myös ruotsinkielen mukaan tulevat yleiseksi tavaksi. Porvaristossa pysyvät kansalliset nimet kauemmin, mutta vuoden 1700 paikoilla oli jo monella kaksi nimeä, suomalainen sekä ruotsalainen, ja v. 1746 löytyy Turun porvareissa vaan joku harva suomalainen nimi jäljellä. Merkillistä on, että nämät harvat enimmiten tavataan leskillä, jotka eivät olleet hennoneet panna pois nimeä, mihin ensilemmen muistot olivat kiintyneet.

Isoviha tosin lopetti Ruotsin suurvallan, mutta suhteellisesti tuli meidän maamme asema vielä huonommaksi. Suomi oli melkein autiona hävityksen jälkeen, josta se ei moneen aikaan voinut virota. Paitsi sitä oli siitä suuri kappale pois revitty, ja tämä haava Pikkuvihan vuosina 1741-43 vielä ammottavammaksi tehty. Ei ole siis ihmeteltävä, jos kansallistunne nyt ylimalkain esiintyy paljoa sekavampana. Ennen Isoavihaa Suomalaiset verrattain harvoin nimittävät Ruotsia isäinmaakseen, eivätkä koskaan käytä lausetapaa "me Ruotsalaiset"; vaan Isonvihan jälkeen omistetaan aivan kaikki, mitä ruotsalaista on: "rakas Ruotsimme", "esi-isämme Gootilaiset", "mainiot ruotsalaiset miehemme", "meidän Ruotsalaisten vapaus" j.n.e. Kuitenkaan eivät kaikki Suomalaiset näin ajatelleet. Yhä edelleen löytyi niitä, jotka pitivät Suomea rakastettuna kotimaanaan, vanhoja Suomalaisia esi-isinään ja Suomen kansaa omanaan. Että käytännössäkin tehtiin eroitus Suomalaisen ja Ruotsalaisen välillä, osoittaa esim. Abraham Achrenius'en onnentoivotus Tammelin piispalle vuodelta 1730, jossa hän riemuitsee siitä, että vihdoinkin Suomen mies on jälleen saanut Turun hiipan päähänsä.[38] Tällä ajalla ilmaantuivat myös ensimmäiset erilleen pyrkimisen oireet Sprengtporten'in ja muutamain Anjalan miesten yrityksissä koko Suomen irroittamiseksi Ruotsin vallasta.

Isonvihan jälkeen väheni Ruotsalais-tulva Suomeen tuntuvasti, niin että esim. Turun hovioikeuden jäsenistä vv. 1700-60 ei ollut Ruotsalaisia enempi kuin oman maan miehiä ja vv. 1760-1809 ei enempää kuin puolet Suomalaisten lukumäärään verraten. Mutta ei tarvinnutkaan enää tuottaa Ruotsalaisia meren takaa, omatkin miehet olivat jo suurimmaksi osaksi muuttuneet Ruotsalaisiksi, eivätkä ainoastaan mieleltään, vaan myös kieleltään.

Yliopistoa perustettaissa oli Turussa suomenkieli vielä niin yleinen, että Ruotsista tulleet professorit oppivat sitä puhumaan ja useimmat myös kirjoituksessa käyttämään. Ylioppilaitten kesken näkyy suomenkieli olleen hyvin tavallinen muutamista siltä ajalta säilyneistä konsistoorin pöytäkirjoista päättäen. Että sitä ruotsalaisetkin ylioppilaat oppivat, osoittavat muutamat heidän kirjoittamansa suomenkieliset onnentoivotus-runot.[39] Tässä yhteydessä on myös mainittava Tukholmalaisen kirjanpainajan Henrik Keiser'in suomenkielinen esipuhe v. 1693 ilmestyneesen suomalaisen käsikirjan painokseen. Siinä hän näet ilmoittaa viettäneensä opintoaikansa Turun kaupungissa ja siellä tulleensa tuntemaan _ei ainoastans sen ylistettäwän Nationin Kieldä, mutta myös hänen kijtettäwät tapans, urhollisen toimens ja miehudens_; sen tähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja toimittaessaan, _osottain myös sillä samalla, että täälläki nijtä löyty, jotka sitä jaloa Suomen Kieldä, ei ylöncadzeesa, waan suuresa arvosa ja cunniasa pitäwät_.

Samaten oli kouluissa suomalaisuus niin vankka, että täytyi sanakirjoihin sekä muutamiin muihinkin koulukirjoihin panna suomea muiden kielten rinnalle. Semmoisia kirjoja ovat _Corpusculum Doctrinae_ 1642, _Variarum rerum vocabula Latina_ 1644, Erasmus Rotterdamus'en _Libellus aureus_ 1665 sekä vasta mainittavan _Henrik Florinus'en_ latinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja 1678, joka saksankielellä lisättynä painettiin uudestaan 1695 ja viimeisen kerran ilmestyi vielä v. 1733.

Porvariston suomalaisuutta todistaa sekin, että nimenomaan heitä koskevia asetuksia käännettiin suomeksi, esim. _Kuningalisen Maijestetin Asetos ja Käsky, Muutamitten ylitzekäymisisten ja sijwottomutten poispoistamisest, Waldacunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten Kihlauxis, Pidois, lapsenristiäisis ja Maahanpaniaisis, nijn myös waattein parsisa_, painettu Turussa 1664. Turun raastuvan-oikeuden pöytäkirjoista vuodelta 1638 käy selville, että uutta kauppajärjestystä luettiin julki porvaristolle ensin ruotsiksi ja tulkittiin sitten pykälä pykälältä suomeksi, jota tapaa näkyy myöhemminkin noudatetun. Suurta huomiota herätti aikoinaan Turun valtiopäivämies-vaali v. 1659, jolloin suomalaiset porvarit asettivat oman ehdokkaansa ja, väkivallalla vaalista syrjäytettyinä, lähettivät erityisen edusmiehen valtiopäiville valittamaan kaupungin viran-omaisten menettelystä sekä vaatimaan itselleen samoja oikeuksia, kuin "muitten kansain porvaristolla" oli. Tästä ehdokkaasta väittivät ainakin vastustajat, että hän oli ruotsinkieleen tottumaton. Viimeksi on meillä Porthanin nimen-omainen todistus siitä, että vielä alussa 1700 lukua papisto sekä useimmat muut vallassäätyiset maalla ynnä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja porvareita keskenäisissä puheissaan enimmiten käyttivät suomenkieltä.[40] Mutta tähän hän lisää: vaan kuinka kaikki nyt on muuttunut ja päivä päivältä muuttuu!

Koulujen opetuskielenä oli ruotsinkieli jo tämän aikakauden alussa saanut pysyväisen jalansijan latinan rinnalla Suomenkin oppilaitoksissa, joissa sitä Kristiina kuningattaren kouluasetusten mukaan ruvettiin käyttämään katkismuksen opetuksessa vuodesta 1649. Yliopistoomme se pääsi sata vuotta myöhemmin, v. 1749, jolloin Turkulaisen Niilo Wasström'in väitöskirja ilmestyi, "ensimmäinen oppikoe tässä kuninkaallisessa akatemiassa äidinkielellä", niinkuin tekijä itse ilmoittaa. Tämän ajan Ruotsista tulleet piispat olivat ruvenneet latinan asemella yhä enemmän käyttämään ruotsia kiertokirjeissään. Maallisissa virastoissa, joissa ruotsinkieli jo alkuansa oli käytännössä, vahvistui sen valta sitä myöten, kuin niissä kaikki toimet alkoivat muuttua kirjallisesti suoritettaviksi. Näiden virkatointen ja naimisliittoin kautta, sanoo Niilo Idman v. 1774 esipuheessa vasta mainittavaan tutkimukseensa suomen ja kreikan kielten heimolaisuudesta, Suomen etevimpien sukujen niin tottuneen ruotsinkieleen, että se jo kauan aikaa on ollut säätyläisten yleisenä puhekielenä.

Suurimpana syynä lopulliseen muutokseen oli kuitenkin Ruotsin kohoova kirjallisuus, jolla Kustaa III:n hallitessa oli ensimmäinen, loistoisa kukoistus-aikansa. Silloin asuivat Kellgren ja Lidner jonkun aikaa maassamme ja heidän rinnallansa alkoivat oman maan synnyttämät Franzén ja Choraeus soitella Ruotsin harppua. Paljon oli ennenkin Suomi kasvattanut ruotsinkielisiä laulajoita: Lillienstedt'in, Fresen ja Creutz'in. mutta he olivat lauluaikansa oleskelleetkin Ruotsissa. Mutta nyt kuului Ruotsin laulu aivan omalla kotirannalla, kaikuipa niin viehättävästi kotikäen tutulla yksinkertaisuudella, ett'ei havaittukaan äänen olevan muukalaisen. Tämä sireeni-laulu viimein viihdytti nääntyvän suomalaisuuden kuolon uneen.

2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku.

Koska merituuli kauan ja kovasti puhaltaa, niin näemme meren laineitten loiskivan yhä korkeammalle rantoja vasten, tunkeutuvan yhä pitemmälle manteren oikean rajan taakse. Ne hyökkäävät silloin myös jokien suusta sisään, tempaavat jokivedet myötänsä ja pakoittavat ne liittolaisikseen tällä valloitusretkellä maan sydäntä kohti. Mutta ylempänä käy joki yhä vielä tavallista juoksuansa; suupuolellakin ilmoittavat siellä täällä nousevat pienet kuplat ja vastavireet jonkunlaista, vaikka kohta heikkoa, vastarintaa vieraalle vaikutukselle. Eikä aikaakaan, niin pian kuin merituuli on laannut, kääntyy luonnottomasti estetty virta jälleen alkuperäiseen suuntaansa, riemullisesti rientäen alaspäin ja tuoden äärimmäisillekin rannikoille tervehdyksen sydänmailta.

Samoin myös tällä aikakaudella tunkeusi voimallinen ruotsalaisuuden virta, ajan tuulen paisuttamana, yhä syvemmälle Suomen sydänmaihin. Selvästi voimme kuitenkin eroittaa toisenkin virran, joka päinvastaista suuntaa kulkee. Luontainen suomalaisuus, niin hyvin mielen kuin kielen puolesta, riutui riutumistaan lakkaamatta. Mutta samalla aikaa ilmestyy alussa tosin heikko, vaan vähitellen kiihtyvä kirjallinen suomalaisuuden harrastus, joka osoittautui Suomen kielen ja kansanrunouden, Suomen historian ynnä Suomen kaikkien olojen tutkimuksessa. Yliopistossa tämä harrastus syntyi, ja yliopisto pysyikin koko ajan sen varsinaisena pesäpaikkana. Pääasiallisesti se oli tieteellinen, mutta aineitten laadusta seurasi, että varsinaiseen tiedonhaluun sekaantui joku määrä kotimaanrakkautta, ja itse työ oli omiansa pitämään vireillä kansallisia tunteita. Tämän hengenliikkeen edustajia nimittää Taneli Juslenius, itse sen hartaimpia kannattajia, _Fennofiileiksi_ eli suomalais-ystäviksi. Olkoon siis meidänkin sallittu puheena olevaa aikaa nimittää Fennofiilein aikakaudeksi. Emme kuitenkaan saa kuvitella mielessämme näiden Fennofiilein harrastuksia samanluontoisiksi kuin myöhempäin Fennomaanein eli suomi-kiihkoisten. Kenellekään heistä ei sattunut eikä Suomen silloisessa asemassa voinutkaan sattua mieleen vaatia oman kielen asettamista maassamme ruotsin sijalle, vaikka he kyllä usein sanovat ruotsinkieltä vieraaksi. Heidän rohkein toivonsa ja vaatimuksensa oli vaan, että suomenkieli saisi häiritsemättä ja sortamatta säilyä edes siinä alhaisessa tilassa, johon se jo oli vaipunut.

Ensimmäinen, joka yliopistossamme otti tieteellisesti tutkiaksensa suomenkielen luonnetta oli _Aeschillus Petraeus_, tosin _Ruotsis syndynyt_, mutta _Suomen suostunut_, niinkuin suomalainen riimikronikka hänen laitoksekseen lausuu. Hän oli kotoisin Vermlannista, jossa isä oli pappina, ja syntynyt v. 1593. Tuli v. 1609 Upsalan yliopistoon, jossa saavutti maisteriarvon 1619, oleskeli Saksanmaalla oppiansa täydentämässä vv. 1621-23, määrättiin palattuansa apulais-opettajaksi Upsalan fllosoofiseen tiedekuntaan ja sai, vielä kerran ulkomailla käytyänsä, jumaluus-opin lisensiaatin arvon 1628. Mutta kun ei siihen vastaavaa paikkaa ollut avoinna, pantiin hän väliaikaisesti jumaluus-opin lehtoriksi Turun kouluun. Näin oli onnen sallimus tuonut tämän miehen meidän maahamme, jonka palveluksessa hän sitten pysyikin kaiken ikänsä. Kun Turun koulu v. 1630 laajennettiin kymnaasiksi, tuli Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin lehtoriksi, ja kun tämä kymnaasi kymmenen vuotta myöhemmin koroitettiin yliopistoksi, tuli Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin professoriksi, koroten arvossa itsekin sitä myöten kuin se opisto, johon oli tullut. Sitä ennen oli hän saanut myöskin tuomioprovastin viran 1634 ja, Rothovius piispan kuoltua v. 1652, valittiin Petraeus yksimielisesti hiipan perilliseksi. Kauan ei Turun hiippakunta kuitenkaan saanut pitää tätä ahkeraa, innokasta kaitsijaansa. Hän kuoli jo v. 1657, oltuansa ainoasti viisi vuotta piispanvirassa.

Petraeus oli Suomeen tullessansa miehuutensa paraassa kukoistuksessa, viidennelläneljättä ikävuodellaan. Täydellä miehuuden voimalla rupesikin hän kohta Suomeen tultuansa harrastamaan uuden kotimaansa etua. Sitä varten hän kaikkein ensiksi oppi suomen kielen, oppipa sen niin pian ja niin perinpohjin, että sitä ei voi olla ihmettelemättä. Kymmenen vuotta vaan oli siitä kulunut, kuin Petraeus ensin astui jalallaan Suomen rannoille, niin hän jo pantiin esimieheksi siihen toimikuntaan, jolle, kuten olemme nähneet, uskottiin Raamatun suomennoksen lopullinen suoritus. Epäilemätöntä on, että tässä tarkistustyössä hänellä Raamatun alkukielten syväoppisena tuntijana on pääansio, jos kohta hänen Suomessa syntyneillä apumiehillänsä lieneekin suurin osa itse kielen korjauksessa.

Mainittua työtä varten oli Petraeus, niinkuin itse sanoo, koetellut saada selvää suomenkielen säännöistä ja nähnyt siitä saarnatessaankin ja jokapäiväisissä virkatoimissaan olevan hyötyä. Sillä jos pakko opettaakin muukalaiset suomenkielellä kutakuinkin toimeen tulemaan, niin kuitenkin heissä, jos eivät ole sitä tieteellisesti tutkineet, _Äitin kieli woitta_.[41] Ja semmoinen hapuroiminen on aina ikävä, vaikk'ei se juuri haittaakaan, eikä ole miksikään vaaraksi, eikä kunnon miehen nimeä pahenna.

Saman hyödyn tahtoi hän nyt saattaa muillekin, jonkatähden sepitti tutkimustensa nojassa ja Raamatun suomennoksessakin jo koeteltuin apumiestensä, professori Stodius'en ja kirkkoherra Favorinus'en avulla, suonien kieliopin v. 1649.[42] Tämä kirja, jonka latinainen nimi kuuluu _Linguae Finnicae brevis institutio_, käsittelee äänne-, muoto- ja lauseoppia; liitteenä seuraa Lyhykäinen runous-oppi, jonka esimerkkien joukossa on myös muutamia _Suomen kansan arvoituksia_.

Ensisilmäyksellä jo näemme että Petraeus kyllä tunsi useimmat suomenkielen muodot, vaikk'ei toiselta puolen yhtään osannut niitä järjestää ja selittää. Vokaalein soinnusta ei hän virka mitään; konsonanttein pehmenemisestä hän tosin tuopi esiin koko joukon esimerkkejä, vaan arvelee tottumuksen olevan ainoan keinon niiden käyttämistä oppimaan. Deklinatsiooni-sijat hän tuntee melkein kaikki, mutta ei kuitenkaan sano niitä olevan useampia kuin kuusi. Yhtä vaillinaista on myöskin, mitä hän verbein konjugatsioonista selittää, vaikka jotenkin täydellisesti tuntee niiden taivutuksen. Suomenkielen syvemmälle tutkimiselle oli nähtävästi esteenä latinan kieliopin yksinvalta, josta ei tohdittu poiketa, ja joka kuitenkin vähemmin soveltui niin peräti eriluonteiseen kieleen, kuin suomi on.

Aivan samoja jälkiä kuin Petraeus astui seuraavankin suomen kieliopin tekijä _Mattias Martinius_. Hän oli rusthollarin poika, syntynyt v. 1655 Tuuloksen kappelissa Hauhon pitäjää, tuli v. 1688 lehtoriksi Viipurin kymnaasiin ja viimein Hauhon kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli v. 1728. Martinius'en _Hodegus Finnicus, Eller Finsk Wägwijsare Eli Suomen kieleen Tien Johdattaja_, joka ilmestyi v. 1689, on jokseenkin orjallinen mukailu Petraeus'en kieliopista. Tämän säännöt ovat usein sanaakaan muuttamatta, ainoasti esimerkkejä lisäilemällä ja myös ruotsiksi selittämällä, uudestaan painetut; juuri vähän on niitä parannettu.

Pian kuitenkin avautui kielemme tutkimukselle avarampi näköala ja suomen kielioppi vapautui latinan orjuudesta, alkaen käydä luonnollisempaa latua. Siihen oli varsinkin syynä sen vertaileminen heprean ja kreikan kieliin, joka tuli tavaksi 17:n vuosisadan loppupuolelta.[43] Yhtähyvin oli tämä vertailukin perätöntä hapuilemista ja väkinäistä vääntelemistä, vailla todellista tieteellistä perustusta. V. 1697 julkaisi nuori maisteri _Eerik Eerikinpoika Cajanus_, myöhemmin virsikirjamme viimeistäjänä mainittava, väitöskirjan _De linguarum Ebraeae et Finnicae convenientia_, jossa hän koetti osoittaa sukulaisuutta suomen ja heprean kielen välillä sekä muoto-opillisessa että sanastollisessa suhteessa, Samat väitteet toi sitten v. 1712 laveammin ja tarkemmin perusteltuina esiin _Taneli Juslenius_ siinä akatemiallisessa puheessa, jonka piti alkaessaan luentonsa n.k. pyhäin kielten (s.o. heprean ja kreikan) professorina. Täydesti yhtäläisiä sanoja suomen ja heprean kielissä Juslenius tosin arvelee harvoin tavattavan, paitsi interjektsiooneja, esim. _ahah_! Vaan semmoisia, joita jonkun kirjaimen muuttamisella tai lisäämisellä sanan joko alku- tai loppupäähän voi saada yhdenkaltaisiksi, väittää hän löytyvän kuuteensataan ja luetteleekin moniaita esimerkkejä. Vielä enemmän panee hän painoa yhtäläisyyksiin suomen ja heprean kielen taivutuksessa. Niinpä esim. kumpaisellakin kielellä on suffiksi-pronomineita, jotka liitetään sekä nomineihin että verbeihin, ja joista ensimmäisen persoonan pääte on _-ni_; sitä vastoin ei kumpainenkaan kieli suvaitse verbeihin liitettyjä prefiksejä. Molemmissa kielissä on verbeillä useampia konjugatsiooni-muotoja, esim. _teki ja tehtin (Heprean Kai ja Niphal), teeskeli ja teeskeldin (Piel ja Pyal), teetti ja teetettin (Hiphil ja Hophal), tehwyin (Hithpaël)_. Todisteena sukulaisuudesta mainitsee hän myös suomalaiselle ja heprealaiselle runoudelle yhteisen parallellismin eli runonkerron. Lopuksi Juslenius kehoittaa kuulijoitansa vaivaa pelkäämättä ryhtymään heprean kielen oppimiseen, koska heidän muka on tämän sukulaisuuden tähden helppo oppia sitä. Onhan, sanoo hän, Ruotsalaisenkin paljoa helpompi oppia saksaa kuin meidän kieltä!

Näin syntynyt luulo mainittuin kielten sukulaisuudesta synnytti pian toisen vielä hullumman, nimittäin että Suomalaiset muka olisivat ne kymmenen Israelin heimokuntaa, jotka ovat kadoksiin joutuneet. Nuorempi _Olavi Rudbeck_, tämän lystillisen historiallisen arvelun keksijä, perustaa väitteensä siihen, ikään kuin jo todistettuun tosiasiaan, että Suomalaisten, Lappalaisten ja Virolaisten kieli on paraasta päästä hepreaa. Siinä muodossa meni sitten tämä hullutus perintönä kirjasta kirjaan koko puolen vuosisataa. Siitä latelee laveasti oppinut ja selväjärkinen _Juhana Arckenholtz_ keskellä 18:ta vuosisataa, sitä vakuuttaa vielä _Fredrik Collin_ väitöksessään _De origine Fennorum_, joka ilmestyi kahtena julkaisuna vv. 1764 ja 1766, juuri vähää ennen kuin Porthan ijäksi lopetti kaikki semmoiset perättömät lorut.

Osoitettuaan suomenkielen sukulaisuuden heprean kanssa Juslenius sitten ryhtyy sitä vertailemaan kreikankieleen. Muodoissa hän ei sano paljon yhtäläisyyttä keksineensä. Mainitsee kuitenkin, että suomenkieli, samoin kuin kreikan, on vokaaleista ja erittäin diftongeista rikas, ett'ei kumpikaan suvaitse q-kirjainta, sekä että molemmilla kielillä löytyy monta eri murretta, joiden eroitus on etupäässä muutamain kirjainten erilaisessa ääntämisessä. Mutta sanastossa hän väittää yhtäläisyyksiä tavattavan sitä runsaammin. Tässäkin pitää hän kiinni siitä periaatteesta, että täydellistä yhtäläisyyttä sekä äänteiden että merkityksen puolesta sopii harvoin odottaa. Vaan yhtä varmana pitää hän kahden sanan sukulaisuuden silloinkin, kun runko on sama, vaikka pääte on muuttunut kumpaisenkin kielen erikoisluonteen mukaan. Sitä paitsi saattaa hänen mielestään joku kirjain jäädä pois, vaihtua toiseen kirjaimeen tai tulla lisäksi sanan alkuun, keskeen tai loppuun. Ottaapa hän välistä, kun muu ei auta, Rengon kielenkin avuksi ja väittää, että toisinaan täytyy lukea sana taikka kokonainen lause edestakaisin, huomatakseen alkuperäistä yhtäläisyyttä. Niin on esim. _sirkka_ aivan sama kuin kreikan άκρίς, _sorkka_ yhtä άκρος, joka kreikankielessä merkitsee _huippua, päätä_. Merkityksenkin puolesta, huomauttaa Juslenius, voi sana toisessa kielessä olla laajempialainen kuin toisessa.

Tämmöisten väljäin sääntöin avulla, joihin vallan hyvin sopii, mitä pilkkakirves kerran sanoi nykyisestäkin kielitieteestä, että se pitää varsin vähän lukua konsonanteista eikä vokaaleista vähääkään, ei ollut sitten vaikea Juslenius'en esiintuomain yhtäläisyyksien lukua lisätä melkein loppumattomiin. Vielä Porthan'in aikana ilmestyi vertaileva tutkimus suomen ja kreikan kielistä, joka sisältää enemmän kuin 600 muka yhtäläistä sanaa. Tämän vertailun tekijä oli Huittisten kirkkoherra _Niilo Idman_ samannimisen Huittisten kirkkoherran poika, syntynyt Östunassa Uplannissa Ruotsinmaalla v. 1716, kuollut v. 1790. Kirjassansa, joka painettiin ruotsiksi v. 1774 ja myöhemmin ranskankin kielelle käännettynä, kumoo hän ensin sen luulon, että muka Suomalaiset olisivat Heprealaisten sukua, vaan päättää niiden olevan noita Skyyttalaisia, joista Kreikkalaiset niin paljon tiesivät kertoa, Tällä nimellä Mustanmeren rannalla asuessaan olivat meidän miehet yhtenään Kreikkalaisten kanssa tekemisissä ja omistivat itsellensä silloin sekä sanoja että taivutusmuotoja. Kirjaimet sanoo hän suomenkielessä olevan samat kuin kreikan alkuperäiset 16, ja samaten kuin kreikassa muuttuvat konsonantit heimolaisiksensa, esim. _tekee, tegin, tehdä_, joita sopii verrata vaihdoksiin x:n, γ:n ja χ:n välillä, Kumpaisessakin kielessä äännetään muutamia konsonantteja murteittain eri tavalla; niinkuin Ateenalainen sanoi πλήττω, missä muut Kreikkalaiset πλήσσω, niinpä Turkulainenkin _kattoa, ettiä_, missä muut Suomalaiset _katsoa, etziä_. Johtopäätteistä ovat useammat yhtäläiset: xog- = -kas, -ινος = -inen, -ιχος = -hko, -μα = -ma j.n.e. Niin vertailee Idman läpi sekä muoto-että lauseopin keksien koko joukon yhtäläisyyksiä. Viimeksi tulevat sanavarat verrattaviksi aineenmukaisessa järjestyksessä. Yhtäläisiä jumalainnimiä luetellaan esim. _Hiisi_ = Egyptiläisten Isis, _Käkri_ = Ateenan perustaja Kekrops, _Menningäiset_, Agricolan mukaan avioliiton edistäjät, = Ύμενήίος, Hymenaeus (häitten jumala); _Väinämöinen_ = Φαναΐος (Zeyn liikanimiä) tai Φαινόμειος (näkyvä, loistava). Muista sanavertailuista mainittakoon: _epäilen_ = ελπίζω (toivon), _kerjäläinen_ = γεραιός (vanhus), _menen_ = μενω (pysyn paikoillani), _työ_ = δύη (kurjuus).

Paitsi näihin vertailemisiin heprean ja kreikan kielten kanssa, oltiin 18:n vuosisadan keskipaikoilla myös hyvin ahkerat todistelemaan suomen sukulaissuhteita ruotsinkieleen. Tämän sukulaisuuden keksijänä oli jo ollut vanhempi Rudbeck, joka _Atlantica_-teoksessaan arveli sekä Suomalaisten että Skandinaavilaisten polveutuvan Japhefista, Noakin pojasta, ja olleen ensin yhtenä kansana Skyyttain nimellä, mutta sittemmin eronneen. Samaa kysymystä pohti meidän yliopistossamme _Mattias Hallenius_, talonpojan poika Mynämäen Haloilasta, syntynyt v. 1699, jumaluus-opin apulaisprofessorina kuollut v. 1748. Apulähteenä tutkimuksessaan, jonka julkaisi maisteriväitöksenä nimellä _De Borea Fennia_ v. 1732, oli hän käyttänyt kuuluisan muinaistutkijamme _Elias Brenner'in_ tekemää suomelle ja muinais-skandinaavian kielille yhteisten sanojen luetteloa, sitä itse puolestaan vielä lisäillen ja ulotuttaen vertailunsa Ulfilaan raamatunkäännöksessä tavattavaan vanhan-aikuiseen gootinkieleen. Hän tuli kuitenkin siihen päätökseen, että ainoasti Suomalaiset olivat mainittuin Skyyttain jälkeläisiä, ja että Ruotsalaiset olivat myöhempiä tulokkaita sekä Suomeen että Skandinaaviaan. Gootin kielessä tavattavat suomenkielen kanssa yhtäpitävät sanat hänen mielestään ainoasti todistivat, että Gootit olivat alkuperältään Suomalaisia ja vasta myöhemmin germaanilaistuneita.[44] Kokonaan Rudbeckin kannalle tässä kysymyksessä asettui vielä v. 1756 Lund'in yliopiston professori Liivinmaalainen _Arvid Moller_, joka Vesterås'issa julkaisi ruotsinkielisen kertomuksen Viron- ja Liivinmaasta sekä tutkimuksen näiden maiden asukkaiden, erittäin virolaisen ja suomalaisen kansallisuuden, alkuperästä.[45]

Lopuksi olkoon vielä mainittu esimerkkinä, kuinka sen-aikuinen kielitutkimus umpisokeana hapuili, että Juslenius kehuu suomenkielen olevan lapin, viron ja bjarmin kielten emän, joihin lisäksi vielä sanoo muutamain lukevan slavooniankielenkin ynnä sen haarat: venäjän, puolan, böömin, moldaavian ynnä unkarin kielen (!).[46] Itsepä hän sanoo kuulleensa eräältä upseerilta, joka oli ollut kolmekymmenvuotisessa sodassa, että Itä-Saksassa asuvilla slaavilaisheimoilla oli siksi paljon suomen sanoja puheessaan, että sitä jossain määrin voi ymmärtää!

Näistä vertailevan kielitutkimuksen ensialkeista, vaikka ne tosin olivat epävakaiset, hapuilevaiset, oli kuitenkin, niinkuin mainittiin, se hyöty, ett'ei enää pidetty latinan kielioppia ainoana ojennusnuorana muiden kielten rakennusta tutkiessa, ja toiseksi oli tämän vertailemisen kautta tultu tarkemmin huomaamaan oman kielen omituista luonnetta. Siitä kypsyi pian hyvä hedelmä Vhaël'in kieliopissa.

_Pärttyli Vhaël_, syntyi v. 1667 Oulussa, jossa isä oli kruununvoutina. Jäi aikaisin orvoksi, pääsi Turun yliopistoon v. 1684, tuli opettajaksi kotikaupunkinsa kouluun 1689, muutti konrehtoriksi Vaasaan 1692, määrättiin Riiassa majailevan Pohjanmaan rykmentin pastoriksi 1694 sekä kirkkoherraksi Ilmajoelle 1699. Venäläisten tultua Pohjanmaalle läksi hän pohjoiseen päin pakoon, toimitti jonkun aikaa Ruotsin puolella kirkkoherran virkaa Kainuun pitäjässä, joutui v. 1717 Yli-Torniossa käydessään Venäläisten käsiin ja vietiin Turun linnaan vankeuteen. Mutta pian hän jälleen päästettiin irti ja asetettiin saksankielen-taitonsa tähden saarnaajaksi Venäjän sotaväessä palveleville, Turussa majaileville Saksalaisille. Joku aika sen jälkeen tuli hänelle vielä suurempi luottamuksen osoitus valloittajan puolelta osaksi. Suomen kenraalikuvernööri Galitsin näet määräsi hänet v. 1719 koko Pohjanmaan provastiksi, antaen hänelle samassa Vaasan kirkkoherran paikan sekä tulot Ilmajoen kirkkoherra-kunnasta lisäksi. Rauhan tultua palasi Vhaël entiseen virkaansa Ilmajoelle, mutta kuoli v. 1723 äkkiä halvaukseen, parast-aikaa ollessaan Tukholmassa valtiopäivillä. Hänen kielioppinsa _Grammatica Fennica_ ilmestyi painosta vasta v. 1733, kymmenen vuotta tekijän kuoleman jälkeen, lesken toimesta. Esipuheessa kehuu leski miesvainajaansa syvimmäksi suomenkielen tuntijaksi, mikä vielä oli elänyt, ja tämä kehuminen ei ollut perätön, niinkuin myös siitä näkyy, että Vhaël'in kielioppi vielä v. 1821 katsottiin ansaitsevan uudestaan painamista.

Kiireisin katsahdus tähän kielioppiin todistaakin, että Vhaël jo on suunnilleen käsittänyt ja selittänyt kielemme pääasialliset omituisuudet. Hän tuntee vokaalisoinnun ja antaa välttäviä neuvoja konsonanttein pehmentämisestä, vaikk'ei hän ole keksinyt niiden perussyytä. Sijoja on hänellä ensin latinan 6, mutta sitten vielä 8 uutta; ainoasti komitatiivi ja prolatiivi puuttuvat, jotavastoin vokatiivi on liikaa. Akkusatiivista hän selittää, että se voi olla kahtalainen, totaalinen ja partsiaalinen. Pronomineista on hänen esityksensä hyvin täydellinen. Muun muassa hän antaa tarkat säännöt suffiksein käyttämisestä, lukien suffikseihin myös verbein persoonapäätteet, josta näkyy, että juuri vertaileminen hepreankielen kanssa oli kiinnittänyt niihin huomion. Verbein muodot ovat niin-ikään jotenkin täydellisesti selitettyinä. Kielteisestä konjugatsioonista ei hänellä tosin ole eri sääntöjä, mutta verbi olen on negatiivisestikin käytettynä. Sanan johdon suhteen voittaa hän suuresti molemmat edeltäjänsä, sillä hänellä on 25 nominaalista ja 15 verbaalista päätettä, kun heillä vaan oli 5 edellistä ja 4 jälkimmäistä laatua. Partikkeleista puhuessaan osoittaa hän aivan oikein niiden olevan nominein sijoja. Erityisenä ansiona tälle kieliopille on vielä mainittava, että siinä otetaan huomioon suomen eri murteet, joihin tekijä lukee myös Turun-puolisen puhetavan, ollen sitä mieltä, että kirjakielen tulee olla niiden välittäjänä: Lauseoppia ei Vhaël'in teos valitettavasti sisällä.

3. Taneli Juslenius.

Samoin kuin suomenkielen tutkimus, on myös Suomen historian tutkimus tämän aikakauden alkupuolella vielä hyvin haaveksivainen, epätarkka ja eriskummallisilla luuloilla sekoitettu. On ikäänkuin tiede ensi alussa ilmautuisi vain himmeänä päivän salona, jonka hämärä valaistus usein näyttää meille olemattomia, epätodellisia haamuja; vasta myöhemmin, kun päivä täydelleen on koittanut, saavat kappaleet kaikki luonnollisen ja todellisen muotonsa ja värityksensä.

Niiden miesten joukossa, jotka ryhtyivät vertailemaan suomen kieltä heprean ja kreikan kieliin, olen jo maininnut Taneli Juslenius'en. Mutta sillä en ole vielä kosketellut muuta kuin vähäistä osaa tämän merkillisen miehen toimista, jonka persoonassa aikakauden alkujakson kaikki pyrinnöt ikäänkuin huippenevat.

_Taneli Juslenius_, Mynämäen samannimisen kappalaisen poika, syntyi 10 p. Kesäk. 1676 Rankan pappilassa mainittua pitäjää. Merkittävä pojan vastaisten harrastusten suhteen lienee, että isäkin jollain hartaudella näkyy suosineen oman kielen viljelemistä, niinkuin se latinainen onnentoivotus todistaa, minkä hän on kirjoittanut Tuomas Rajalenius'en v. 1654 painattamaan suomalaiseen saarnakokoelmaan. Nuorella Tanelilla oli ensimmäisenä taluttajana opin tiellä lähinnä vanhin veljensä Abraham ja, tämän lähdettyä kotoa, toinen veli Gabriel. Yksitoistavuotisena pantiin Taneli sitten Turun kouluun, jossa nosti opettajain yleisen ihmettelyn erinomaisen tarkalla muistillansa sekä väsymättömällä ahkeruudellaan. Kertoipa hän itse perästäpäin silloin oppineensa König'in jumaluus-opin yhdessä päivässä! Hän ei ollutkaan vielä täyttänyt viidettätoista vuottansa, kun keväällä 1691 yliopistoon pääsi. Siitä ajasta täytyi hänen myös ruveta, niinkuin aikamiehen, pitämään huolta elatuksestaan, sillä isä oli samaan aikaan kuollut häneltä. Tämä huolenpito tuli hänelle sitä vaikeammaksi, koska maamme juuri seuraavina aikoina oli katovuosien, jopa viimein nälänhädänkin alainen. Muutamat vuodet omassa maassa oltuansa lasten opettajana, josta ei hänelle voitu antaa palkaksi muuta kuin vapaa elanto, sai hän kotiopettajan paikan Kapriossa Inkerinmaalla paremmilla eduilla. Sieltä palattuansa v. 1696 juuri pahimman nälän aikana hän ei nähnyt neuvokseen muuta kuin ruveta merimieheksi vanhimman veljensä, Uudenkaupungin pormestarin Henrik Juslenius'en haahteen. Siinä purjehti hän Suomen ja Riian väliä, kunnes oli koonnut itsellensä vähän varoja, niin että taisi palata Gabriel veljen luo Turkuun rakkaita opintojansa jatkamaan.

V. 1700 kirjoitti hän väitöksensä _Aboa vetus et nova_[47] (Vanha ja uusi Turku), joka on yhtä merkillinen siinä ilmaantuvasta isänmaallisesta innosta kuin epätieteellisestä herkkäuskoisuudestakin. Tässä väitöksessä puhuu hän Turun kaupungin asemasta ja ulkomuodosta, sitten sen historiasta ja viimein sen hallinnosta sekä tavoista. Läpi koko teoksensa kokee hän aina todistaa hyväksi ja kelvolliseksi, mitä vaan suomalaista on.

Tätä tehden suurentelee hän kaikki ylenmäärin, vaikka ei hän itse sitä havaitsekaan kerskaamiseksi. Niinpä hän Turun tuomiokirkosta puhuessaan vakuuttaa, ett'ei huoli tehdä ulkomaalaisten tavalla, jotka pilvien tasalle ylistelevät kirkkojansa, kaupunkejansa, kyliänsä; mutta kehuu kuitenkin yhteen hengenvetoon, ett'ei löydy koko Ruotsin valtakunnassa eikä luultavasti missään muuallakaan toista Jumalan huonetta, joka Turun tuomiokirkon voittaisi, paitsi Upsalan ikivanha temppeli. Samaten on muka Turun satama paljoa parempi paraitakin ulkomailla, ainoasti Tukholman ja Karlskronan satamat tunnustaa hän vielä paremmiksi. Thessalian Tempe-laaksokaan ei muka ollut mitään ihanan Ruissalon rinnalla.[48]

Historiallinen osa niinkuin myös sitä seuraava luku Suomalaisten tavoista ovat kirjoitetut sen ajan käsityksen mukaan erinomaisella opilla -- jokaisen sivun alla on pari riviä käytettyni lähteitten nimiä -- mutta meidän silmissämme hyvin naurettavalla tavalla. Siitä vähät, että Juslenius pitää täytenä totena kaikki hullutukset, mitä Rudbeck Atlantica'ssaan oli ladellut Pohjoismaiden asukasten tulosta tänne, ynnä ne juorut Suomen muinaisista kuninkaista, jotka löytyvät 17:n vuosisadan keskipalkoilla ilmestyneessä käsikirjoituksessa _Chronicon Finlandiae incerti auctoris_ (Suomen kronikka, tekijä tietymätön). Mutta paitsi sitä tuopi hän rohkeasti esiin mitä kummallisimpia arveluja, todistaen ne hyvin loogillisilla johtopäätöksillä, joissa ei ole mitään muuta vikaa, kuin että kaikki perussyyt eli premissit ovat aivan tuulesta temmatut. Sillä tavoin ottaa hän selvää esim. Turun kaupungin perustamisen ajasta. Turku merkitsee toripaikkaa, se sana on epäilemättä aivan alkuaikoina syntynyt, sillä ilman sitä olisi suomenkieli ollut vaillinainen. Ja kun Suomalaiset Magog'in. Japhet'in pojan, johdolla vedenpaisumuksen perästä tulivat tänne, niin tarvitsivat tietysti kaupunkia, jonka rakensivat ja nimittivät Turuksi. Selvää on myöskin, että Turku alusta pitäen on ollut kuninkaan asuntopaikkana, sillä eihän Suomen maassa tiedetä toista kaupunkia entuudestaan löytyneen! Saman veroinen on hänen todistuksensa Turun koulun vanhuudesta. Hän mainitsee perustukseksensa vanhan runon, jossa äiti kysyy koulusta tulevalta pojaltansa:

Mitäs poican cotia tulit? Ongo Coulu cohdallansa, Turcu Uusi toimesansa.

Koskapa ei mitkään kirjalliset lähteet voi tietoa antaa, mihin aikaan Turku on ollut uusi, niin näkyy siitä Turussa jo löytyneen koulun ylimuistoisista ajoista asti. Eikä se koulu ollut mikään talonpoikainen kansakoulu, vaan aatelisopisto, missä nuoria junkkareja harjoitettiin kaikellaiseen aateliseen taitoon. Sillä mainittu runo kertoilee vielä, kuinka sama koulusta tullut poika käkesi mennäksensä kosimaan ja varustettiin monilla palvelijoilla, hevosilla ynnä kalleilla aseilla:

Yljän Kilpi Cullan kijlsi, Caicki muut hopian hohdit.

Muutama ehkä epäilee, onko tässä koulussa annettu tieteellistäkin opetusta, koska Ruotsalaiset Suomenmaan valloittaessaan eivät siitä mitään mainitse. Mutta tämä epäilys on aivan turha; onhan Olaus Magnus jo aikaa sitten todistanut tieteen aikeitten tulleen Roomalaisille Skandinaaviasta, ja Skandinaavilaisten saaneen ne vielä pohjempata Kimmeriläisiltä. Nämätpä Kimmeriläiset nähtävästi eivät ole muuta kuin meidän Kemiläiset, jotka joka lapsikin tietää selviksi Suomalaisiksi. Ei siis voi päättää muuta, kuin että Ruotsalaiset, Suomenmaan valloitettuaan, hävittivät täältä kaikki kirjalliset muistomerkit, saadaksensa Suomalaisten kansallistunteen masentumaan! Kummallista oikein on nähdä, kuinka epätarkasti silloin tiedettiin uuden-aikaisemmatkin asiat. Niinpä esim. sanoo Juslenius Agricolan Uuden Testamentin painetuksi v. 1554! Historiallisten tietoin joukossa näemme nekin kaksi mainittuna, että Juhana kuninkaan aikana 600 Suomen talonpoikaa kerran karkoittivat 100,000 Venäläistä, ja että Kustaa Aadolf suomalaisten soturein ynnä muutamain muiden avulla valloitti Saksan!

Tämmöinen on tämä teos, joka kuitenkin kaikkein hullutustensa ohessa sisältää hyvän kuvauksen Juslenius'en aikaisesta Turusta, niin että siitä nykyäänkin vielä sopii ammentaa arvokkaita tietoja. Mutta aikoinansa pidettiin sitä kaikin puolin kelvollisena teoksena, ja tekijä saavutti sillä suuren maineen. Siitä seurasi hänelle paremmat edut toimeentulonkin suhteen. Valtiosihteeri Samuli Åkerhjelm antoi, näet, molemmat poikansa, jotka oleskelivat Turussa, Juslenius'en hoitoon. Seuraavana vuonna pääsi Juslenius heidän kanssaan Tukholmassa käymään ja seurasi heitä sitten Strengnäs'in kymnaasiin. Åkerhjelm'in kuoltua v. 1702, palasi hän Turkuun, jossa nuorempi piispa Gezelius antoi hänelle konsistoorin varasihteerin viran ja paitsi sitä otti hänet poikansa opettajaksi.

Olo arvokkaan, oppineen ja kunnollisen piispan kodissa vaikutti kaikin puolin syvästi nuoreen Juslenius'een. Täällä kirkastui myös hänen sydämmessään jo alusta aikain palava kotimaanrakkauden tunne selväksi tiedoksi siitä, mitä hän Suomen maan ja kansan eduksi erittäin oli luotu toimittamaan. Ulkonaisen aiheen siihen kertoo hän vastamainittavan sanakirjansa esipuheessa seuraavalla tavalla. En voi myöskään olla mainitsematta, mikä etenkin on ollut minulla yllyttimenä tähän työhön. Asuessani kotiopettajana nuoremman piispa Gezelius'en luona, oli siellä kerran vieraana eräs Ruotsalainen, muuten hyvin kelpo mies, joka kiivaasti vaati, että suomenkieli asetuksella kokonaan kiellettäisiin, ja että kaikki avaran maamme asukkaat pakoitettaisiin käyttämään ruotsia sekä yhteiskunnallisissa asioissa että yksityisissä perheoloissaan, vieläpä että jumalanpalveluskin pidettäisiin yksin-omaan ruotsiksi. Silloin vanha kunnioitettava piispamme, jonka isä oli Ruotsalainen, ja joka itsekin oli saanut kasvatuksensa Ruotsissa, antoi sille miehelle monen sekä Suomalaisen että Ruotsalaisen läsnäollessa tämän lyhyen vastauksen: "kaikkein kielten pitää tunnustaman Jumalaa". Samasta asiasta oli piispa perästäpäin vielä laveammin puhunut, arvellen apostoleille juuri sitä varten kielten lahjan annetun, että he saattaisivat saarnata kullekin kansalle sen omalla kielellä, niin että kuulijat vuorostaan voisivat omaisiinsa istuttaa totista jumalanpelkoa ja jokapäivä keskenään ylistää Jumalaa. Helppo on arvata tämmöisten puheitten vaikutusta innokkaan nuorukaisen mieleen, joka siitä lähtein päätti kaikin voiminsa ryhtyä oman äidinkielensä tutkimiseen ja viljelemiseen.

Ensimmäinen teos, jonka Juslenius tämän jälkeen julkaisi, maisteriväitös _Vindiciae Fennorum_ (Suomalaisten puolustus) v. 1703, ei kuitenkaan vielä koskenut suomenkieltä, vaan on pikemmin täyte edelliseen teokseen, kuvaillen koko Suomenmaan ansioita samalla lailla kuin ennen Turun kaupungin. Hän aloittaa tämän väitöksen Ciceron sanoilla: "emme ole syntyneet ainoasti oman itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii itselleen isäinmaa, osan vanhemmat, osan ystävät". Mielestään hän ei millään muulla paremmin voi maksaa velkaansa kotimaalle, kuin voimia myöten puolustamalla kansaansa pahansuovain soimauksia vastaan. Ensimmäisessä luvussa osoittaa hän sitten Suomenmaan kasvattavan kaikkia kohtuulliseen elämään kuuluvia tarpeita, vaikk'ei ylellisiä herkkuja suokaan. Toisessa luvussa tekee Juslenius tyhjäksi sen soimauksen, ett'eivät Suomalaiset muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin töihin. Syyksi siihen soimaukseen arvelee hän, että, mitä Suomalaiset ovat mainittavaa tehneetkin, se kaikki on tullut muukalaisten tietoon Ruotsalaisten nimessä. Kolmannessa luvussa hän luettelee koko joukon suomalaisia miehiä, jotka ovat merkilliset sotaisten tai tieteellisten töitten vuoksi -- niissä kuitenkin useampia Ruotsalaisiakin, joilla oli ollut virkoja Suomessa. Samassa luvussa ovat Suomalaisten hyvät avut ja tavat kuvattuina.

Jo teoksen luonteesta seuraa, että kaikki, mitä Suomen maassa sekä kansassa on puuttuvaista tai moitittavaa, on jäänyt mainitsematta, sitä vastoin hyviä puolia usein liioiteltukin. Mutta ylimalkain täytyy tunnustaa, että Juslenius tällä kertaa paljoa paremmin pysyi kohtuuden rajoissa. Yhtähyvin ei hänen teoksestaan ole ollut muuten hyötyä kuin kotimaanrakkauden kiihoittimena; tieteellistä siitä ei juuri ole mitään saatavana. Loppusanat ovat hyvin merkilliset ja selvästi kuvaavat: "Nämät olen kirjoittanut kotimaanrakkauden vaatimuksesta, joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta, kuin että olen Suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainehikkaasen kansaan".

Juslenius oli tarkka Raamatun alkukielten tuntija, jonka tähden hän Gezelius'en luona oleskellessaan saikin itselleen uskotuksi muutamat osat piispan toimittamaa suurta Raamatun-selitystä. Ja v. 1712 määrättiin hän näiden pyhäin kielten professoriksi. Sitä ennen oli hän jo v. 1705 päässyt apulaisprofessoriksi filosofiassa sekä vuodesta 1707 toimittanut yliopiston sihteerin vaivaloista virkaa. Parempiakin paikkoja yliopistossa oli hänellä pari kertaa ollut tarjona, vaan hän oli aina käskenyt antaa niitä muille hänen mielestään ansiokkaammille.

Ennenmainitussa puheessa suomenkielen sukulaisuudesta heprean ja kreikan kanssa, jolla hän luentonsa aloitti, ryhtyi Juslenius ensikerran pääaineesensa, oman kielen tutkimiseen. Tässäkin puheessa puhkeaa hänen harras kotimaanrakkautensa yhtenään ilmi suurentelevissa lauseissa. Niinpä hän suomen ja heprean runoutta verratessaan ottaa esimerkiksi erään vähää ennen ilmestyneen suomalaisten sananlaskuin kokoelman ja huudahtaa sen johdosta ihastuksissaan: "Mikä on näitä runoja somempi kun niitä alkukielellä katselee? Mikä voi olla ytimellisempää?" Samalla lailla hän kehuilee suomenkieltä melkein kreikan vertaiseksi murteitten rikkaudessa ja liikuttamisen voimassa.

Vakinaiseen virkaan päästyänsä, jossa hänellä oli hyvä toimeentulo ja tilaisuutta rakkaihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, saattoi nyt Juslenius toivoa saavansa viettää lopun elämäänsä rauhassa ja onnessa. Mutta toisin oli sallittu. Vuoden perästä täytyi hänen jo vaimoinensa, lapsinensa paeta vihollisen jaloista Pohjanmaalle, jossa hänen anoppinsa asui Pietarsaaren pitäjässä. Syksyllä, kolme päivää sen perästä kuin hänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, täytyi jatkaa pakoa yhä kauemmaksi. Torniossa, johon pakenijat joutuivat Joulukuussa, kuoli äsken syntynyt lapsukainen. Heinäkuussa he joutuivat Tukholmaan. Siellä elätteli Juslenius omaa ja perheensä henkeä töin ja tuskin yksityisellä lasten-opetuksella, siksi kuin hänelle v. 1715 suotiin lehtorin virka Vesterås'in kymnaasissa. Puhe, jolla hän astui tähän virkaan, oli _De Miseriis Fennorum_ (Suomalaisten kärsimyksistä).

Ajat kuluivat, vuodet vierivät, ja vihdoin viimein koitti maanpakolaisille palaamisen päivä. V. 1722, jolloin Turun yliopisto oli jälleen työnsä alkanut, tuli Jusleniuskin takaisin entisiin toimiinsa. Samallaisena ei hän kuitenkaan enää palautunut. Sekä omat että myös koko kansan yhteiset kovat kokemukset olivat hänen mielensä suuresti masentaneet. Kadonnut oli tuo rohkea ylpeys Suomalais-nimestä, kadonnut kerskaus Suomen kaikenpuolisesta rikkaudesta. Minkälainen hänen mielialansa siihen aikaan oli, näkyy selvästi latinankielisestä esipuherunosta, jonka hän v. 1725 kirjoitti muutamaan yliopistolliseen väitökseen. Tekijä oli tässä väitöksessään selitellyt erään Suomalaisen teosta, josta aiheesta Juslenius muun muassa katkerasti huudahtaa: "Mitäs sulla on tekemistä Suomalaisten kanssa? Rikoshan on pitää halveksitusta kansasta lukua!"

Käytännössä hän ei sittenkään lakannut oman kansallisuutensa puolta pitämästä. Sitä todistaa hänen samanaikuinen lausuntonsa yliopiston konsistoorissa, kun oli täytettävänä matematiikan professorin virka v. 1723. "Jos Suomalaisia aina syrjäytettäisiin, silloinkin kun heidän joukossaan on kykeneviä miehiä, niin pian häviäisi uskallus ja halu tieteellisiin harrastuksiin oman maan lapsista, josta taas olisi seurauksena, että maamme ennen pitkää joutuisi kaikkia hyveitä, yksin Jumalansanaakin vaille".[49] Väsymättömällä ahkeruudella hän myös yhä edelleen työskenteli virassansa, josta v. 1727 siirrettiin kolmanneksi ja v. 1728 toiseksi jumaluus-opin professoriksi. Paitsi sitä oli hän v. 1725 saanut myös kirkkoherran viran Turun tuomiokirkon suomalaisessa seurakunnassa. V. 1732 suotiin hänelle jumaluus-opin tohtorin arvo.

Samana vuonna, jona hän toiseksi jumaluus-opin professoriksi siirrettiin, oli hän myöskin saanut useimmat huudot piispaksi Turun hiippakuntaan. Hiippaa ei hänelle kuitenkaan vielä silloin suotu, vaan vasta v. 1734, jolloin ihmeellisestä sattumuksesta pidettiin yht'-aikaa piispanvaalia molemmissa Suomenmaan hiippakunnissa ja Juslenius'elle kumpaisessakin annettiin useimmat äänet. Nöyränä kuin aina hän valitsi itselleen pienemmän, Porvoon hiippakunnan. Tässäkin uudessa virassa ryhtyi hän toimeen tavallisella innollaan ja uutteruudellaan, käyden alueensa kaukaisimmissakin pitäjissä omin silmin oloja tarkastamassa, neuvoen ja kehoitellen sekä pappeja että myös itse kansaa. Niin esim. tiedetään hänen v. 1737 kulkeneen veneellä Liperistä Pieliseen eli Lieksaan ja sieltä jatkaneen matkaansa Nurmekseen; tämän matkan muistona on vielä "Piispankallio" Pielisjärvessä. Varsinkin koetti Juslenius poistaa kansan taikauskoa ja piti erittäin tarkkaa huolta opetuslaitoksista.

Kovin pitkällistä rauhaisan työn aikaa ei ollut tälläkään paikalla suotu Juslenius'elle, sillä jo v. 1742 täytyi hänen toista kertaa vihollisten tullessa paeta perheensä kanssa, jota nyt oli 14 henkeä. Tukholmassa eli hän taas kaksi vuotta viratta, vaikk'ei suinkaan työttömänä. Pitkällisillä, metelisillä valtiopäivillä 1742-43 otti Juslenius osaa moneen tärkeään valtiotoimeen; muun muassa istui hän siinä säätyjen valiokunnassa, joka tuomitsi onnettoman kenraali Buddenbrock'in kuolemaan. Samoilla valtiopäivillä ehdotti Juslenius myöskin, että Suomen toinen piispan-istuin muutettaisiin Porvoosta Kokkolaan, koska edellinen kaupunki oli niin likellä rajaa ja siten aina sodan jaloissa. Kaiken ajan, joka hänelle liikeni valtiollisilta toimilta, käytti Juslenius tärkeimmän kirjallisen teoksensa valmistamiseen, johon epäilemättä jo monen vuoden kuluessa oli koonnut aineksia. Tämä teos oli _Suomalaisen Sana-Lugun Coetus_, jonka esipuheen hän "hyvinkin häiriytyneellä mielellä" (_turbato satis animo_) allekirjoitti Tukholmassa 15 p. Elok. 1744; painosta se ilmestyi kuitenkin vasta seuraavana vuonna 1745.

Pienempiä sanakirjoja oli, niinkuin on ennen mainittu, tullut useampia 17:n vuosisadan kuluessa. Mutta ne kaikki olivat n.k. tulkkikirjoja, jotka sisälsivät ainoasti tavallisimpia, arkipäiväisessä puheessa tarpeellisia sanoja järjestettyinä aineen mukaan, niin ett'ei niistä suomalaisiin kirjoihin ryhtyvälle ollut juuri mitään apua. Paremman sanakirjan saaminen oli siis kipeänä tarpeena, varsinkin niille monille Ruotsalaisille, jotka tulivat maahamme virkamiehiksi. Paitsi sitä halusivat tiedemiehetkin, kielemme nyt tultua tieteellisen tutkimuksen esineeksi, hartaasti saadaksensa tämmöistä välttämätöntä apukeinoa. Niinpä esim. oppinut Linköping'in piispa Eerik Benzelius v. 1731 kirjoitti professori Iisak Björklund'ille Turkuun: "olisi hyvin tärkeätä, että joku suomenkielen perinpohjainen tuntija toimittaisi suomalaisen sanakirjan, osoittaen siinä, mitkä sanat ovat alkuperäisesti suomalaiset ja mitkä lakien, siirtolaisten ja kaupan kautta tulleet Ruotsista".

Juslenius itse ei kuitenkaan mainitse näitä käytännöllisiä eikä tieteellisiäkään syitä yllyttiminään sanakirja-työhön, vaan ilmoittaa tällä tahtoneensa hankkia ulkomaalaisille apukeinon suomen kyllä halveksitun, vaan ei suinkaan halveksittavan kielen oppimiseen, siksi että he voisivat suomenkielisistä kirjoistamme nähdä, mitenkä Suomalaisetkin ovat yhtä jumalisia ja puhdas-uskoisia kuin muut kristityt kansat. Sitten mainittuansa yllä jo kerrotun tapauksen, joka niin suuresti kiihoitti hänen rakkauttansa omaan kieleen, lisää hän: "Ruotsin viisaat kuninkaat eivät ole katsoneet suomenkielen hävittämistä sopivaksi, eikä mahdolliseksikaan. Sentähden on se tähän asti jäänyt tekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin!" Lopuksi hän vielä arvelee: "Jos eivät Suomalaiset köyhyytensä ja alhaisen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olisi halpana pidetyt, ynnä myös heidän kielensä, niin ei työni suinkaan olisi turha ja hedelmätön". Siinä siis taas ilmautuu sama epätoivo kansastansa, jonka edellisten vuosikymmenien kauheat vitsaukset olivat tämänkin jalon Suomalaisen mielessä synnyttäneet.

Kirjassaan löytyvät sanavarat sanoo Juslenius keränneensä sekä kirjoista että kansan suusta, johon hänellä, piispana ympäri hiippakuntaa matkustellessaan, olikin ollut hyvä tilaisuus. Mistä seudusta mikin sana oli saatu, ei hän ollut merkinnyt, ensiksikin sen vuoksi ett'ei siitä aina ollut helppo saada selvää, ja toiseksi siinä toivossa että kaikista murteellisistakin sanoista yhteinen kirjakieli rikastuisi.

Kaikkia tähän pantuja sanoja ei hän ole kuitenkaan itse kerännyt; apua hän mainitsee saaneensa varsinkin kahdelta pappismieheltä. Toinen niistä, Oriveden kirkkoherra _Juhana Wanaeus_, samannimisen Oriveden kappalaisen poika, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1746, oli käynyt läpi hänen sanakirjansa ja tehnyt siihen melkoisia lisäyksiä. Toinen, Vaasan kappalainen, _Anterus Aspegren_, talonpojan poika Suovedeltä, kuollut v. 1751, oli oman valmistamansa sanakirjan jättänyt hänelle käytettäväksi; tältä saadut sanat ovatkin Juslenius'en sanakirjassa tähdellä merkityt.[50]

Sanansa on Juslenius järjestänyt kantasanoja myöten ja varustanut ne sekä latinaisella että ruotsalaisella merkityksellä. Kirjainten järjestyksessä on hän tavanmukaisesta poikennut siinä, että on antanut ä:n ja ö:n seurata välittömästi a:n ja o:n jälkeen. Lopussa on ruotsalainen sanaluettelo, joka viittailee, millä sivulla vastaava suomalainen sana löytyy. Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa valmisteli muuten tähän aikaan Vaasan provasti _Klaus Hedman_, suutarin poika Hernösand'ista, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1765. Se ei ole tullut painetuksi, mutta tällaisen sanakirjan käsikirjoitus löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huostassa.[51]

Vähää ennen kuin Juslenius allekirjoitti sanakirjansa esipuheen, oli hän saanut kutsumuksen tulla piispaksi Skaran hiippakuntaan, jonka hän ottikin vastaan. Nähtävästi pelkäsi hän, jos palaisi kotimaahansa, saavansa ehkä pian paeta vielä kolmannenkin kerran. Mutta Suomea, rakasta Suomeansa ei Juslenius kuitenkaan koskaan unhoittanut, niinkuin näkyy niistä hartaista terveisistä, jotka hän v. 1746 lähetti omille "rakkaimmille maamiehillensä" esipuheessa suomentamaansa _Olavi Svebelius'en_ katkismukseen. Tämä hänen suomennoksensa on suoranaisemmin kuin mikään muu hänen teoksistaan säilyttänyt hänen muistoansa Suomen kansan kesken, jolla se puolentoista sataa vuotta on ollut ensimmäisenä opastajana uskonnon asioissa.[52] V. 1751 kävi vanhus vielä kerran valtiopäivillä, mutta sieltä pois tultuansa nukkui hän 17 p. Heinäk. 1752 kuoleman uneen Brunsbon pappilassa ja haudattiin Åsakan kirkkoon.

Juslenius'en toimia luetellessa on vielä jäänyt mainitsematta muutamia, joista ei ole paljon nähtäviä jälkiä säilynyt. Hän oli, näet, aikojen kuluessa kerännyt kieliopillisiakin aineksia, joiden avulla hän sanakirjansa esipuheessa lupaa parantaa ja kartuttaa Vhaël'in kielioppia. Mutta siihen hänellä ei enää ollut ikää suotuna; ainoasti ensimmäinen arkki hänen toimittamaansa, rivin-alaisilla muistutuksilla varustettua, uutta Vhaël'in kieliopin laitosta on tullut painetuksi.[53]

Mihin hänen kieliopilliset muistiinpanonsa ovat joutuneet, on tietymätöntä. Ne suomalaiset runot, joita hänen myös tiedetään keräilleen, Porthan mainitsee palaneen tuhkaksi v. 1711 yhdessä Juslenius'en koko kirjavaraston kanssa. Mitä runoja hänellä oli koottuna, on siis mahdoton saada selville; mutta ett'ei niissä tainnut olla paljon vanhoja, varsinkaan ei tarullisia, saattaa päättää Juslenius'en sanakirjassa esiintyvistä mytholoogisista sanoista, joita ei ole useampia kuin seitsemän. Niistäkin ovat vaan _Ahto, Hiisi, Lembo_ oikealla merkityksellänsä mainitut; _Mehtola_ (= hijde, willdiurs bo), _Tapio_ (= _skog_) ja _Tuoni_ (= _död_) ovat tehdyt pelkiksi appellatiiveiksi; _Wäinämöinen_ on selitetty latinaksi _Nereis_, ruotsiksi _hafzfru_, ikäänkuin olisi luettava _Vein emoinen_. Juslenius'elle todistettavasti tunnettuja runoja on ainoasti kolme: ennenmainittu ballaadi koulusta kotiin tulleesta pojasta, joka alkaa:

Anderus Pyhäjoelda, Pyhäjoen poica pyhä, Tuli Coulusta cotia,[54]

eräs Juslenius'en aikana "tietty", mutta nykyään aivan tietymätön runo kosijoista, jotka tulevat _päiivän huowoisilda ja cuun kehildä_[55] sekä Luojan surmarunon alkusäkeet:

Aina muita muistelemma, Arwosii ajattelemma,

jotka jo Eerik Cajanus oli tuonut esiin suomalaista ja heprealaista runoutta vertaillessaan.

Tuntematon ei hänelle myöskään voinut olla se _Karhuruno_, jonka Turun yliopiston professori _Pietari Bång_ (kirkkoherran poika Helsinglannista Ruotsissa. syntynyt v. 1633, kuollut Viipurin hiippakunnan piispana v. 1696) oli v. 1675 painattanut kirkkohistorialliseen teokseensa _Priscorum Sveo-Gothorum ecclesia_. Runon ynnä riimillisen ruotsinnoksen siitä oli tämä tiedemies saanut suomalaisena runoseppänä vielä mainittavan Lapinmaan kirkkoherran _Gabriel Tuderus'en_ lähetyskertomuksesta.[56] Bång sanoo tämmöisiä runoja yhä laulettavan Satakunnan (Ruoveden) sekä Savon korpimailla ja lupaa niitä julkaista, kun vaan saisi käsiinsä. Mutta se jäi häneltä tekemättä, samoin kuin myöhemmin _Mattias Hallenius'eltakin_, joka ennenmainitussa väitöksessään v. 1732 lupasi sekä kerätä että julkaista Suomalaisten runoja niiden pakanallisista epäjumalista, juhlista ja muista semmoisista ynnä katolisesta taikauskosta.[57]

V. 1733, Juslenius'en ollessa vielä yliopiston opettajana, julkaistiin fysiikan professorin J. Thorvösten johdolla väitöskirja nimellä: _De effectibus fascino-naturalibus_ (Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista), joka muun muassa sisälsi viisi loitsurunoa. Sen tekijä, _Gabriel Maxenius_, oli uusmaalainen, joka kuitenkin nähtävästi oli asunut jonkun aikaa Savossa, koska omistaa kirjansa, paitsi piispa Juslenius'elle ynnä muille sen ajalle eteville suomalaisuuden harrastajille, Savon jalkaväen majuurille Henrik Juhana von Fieandt'ille ja Leppävirtain kirkkoherralle Juhana Kyanderille. Näitä loitsurunoja ilmoittaa hän olevan niin viljalti, ett'ei ole sitä tapausta ihmis-elämässä, johon ei joku semmoinen sopisi. Siitä syystä sanoo hän valinneensa ainoasti muutamat harvat näytteiksi, halullisia tutkijoita kehoittaen niitä itse kansan suusta keräilemään.[58]

Näihin painettuihin todistuskappaleihin vanhan kansanrunoutemme olemassa olosta tulisi vielä lisätä ne loitsulukujen kirjaanpanot, joita tuon tuostakin tavataan hengellisten ja maallisten käräjäin pöytäkirjoissa, erittäinkin n.k. noitajuttuja käsittelevissä. Täten säilynyt suomenkielinen runonkatkelma löytyy Narvan kaupungin neuvoston tuomiokirjassa jo vuodelta 1615 ja on se aivan viaton parannusluku, vaikka sen käyttäjä, eräs suomalainen vaimo, jota syytettiin sillä nostaneen tauteja, monen kidutustutkimuksen jälkeen elävältä poltettiin.[59] Suomessa on 1600 luvun loppupuoliskolta löydetty runsaasti parikymmentä lyhyempää ja pitempääkin loitsurunoa tuomio-istuinten päätöksissä, erityisellä tarkkuudella paperille piirrettynä,[60] ja samantapaisia muistiinpanoja tavattaneen vielä 1700 luvun alkupuoliskolta. Mutta nämät kaikki hautautuivat asian päätyttyä arkistojen kätköön, josta ne vasta nykyinen tutkimus on vetänyt päivän valoon. Juslenius ja hänen aikalaisensa niitä tuskin tiesivät ottaa huomioon.

Yhtä kansanrunoutemme lajia tuli kuitenkin jo Juslenius'en ajalla melkoinen määrä kerätyksi ja julkaistuksi, nimittäin Suomen kansan sananlaskuja. Niiden keräämiseen oli kohta yliopistomme perustamisen jälkeen ryhtynyt Tammelan kirkkoherra _Lauri Pietarinpoika_, jonka jälkeiset ovat ottaneet nimekseen _Tammelinus_. Tämä ahkera suomenkielen viljelijä, josta vielä useammin kerroin tulee puhuttavaksi, oli oikealta liikanimeltään _Aboicus_, arvatenkin siis syntynyt Turussa. Hän ilmaantuu ensikerran v. 1641 Loimaan kappalaisena. Pääsi täältä v. 1648 kirkkoherraksi Tammelaan, sai myöhemmin provastin arvon ja kuoli luultavasti v. 1671. Hänen alkamaansa sananlaskuin keräystä jatkoivat sitten hänen poikansa _Gabriel Tammelinus_, syntynyt v. 1641. kuollut provastina Lohjalla v. 1695, sekä Paimion kirkkoherra _Henrik Florinus_.

Viimeksimainittu toimitti v. 1702 nämät sananlaskukokoelmat painosta nimellä _Wanhain Suomalaisten Taivaliset ja Suloiset Sanan-Lascut_, luvultaan noin puolitoista tuhatta. Esipuheessa sanoo hän niiden tulleen kerätyiksi ja monen pyynnöstä julkaistuiksi _Jumalan Cunniaxi, ja Suomen Maan caunistoxex, nijn myös nijlle otolisixi, jotca tätä kieldä oppia pytäwät_. Sillä niissä löytyy _monda wanha puhdasta Suomen sana, jotca muun kielen hembestä secoituxest näillä maan paicoilla owat unhotuxeen joutunet_.

Henrik Florinus syntyi v. 1633 Paimion pitäjässä, jossa isä oli kirkkoherrana. V. 1664 määrättiin hän Hämeenlinnan koulun rehtoriksi, sai v. 1671 isänsä jälkeen kirkkoherran viran ja kuoli v. 1705 surusta, kun poikansa oli häpeällisen murhan tähden tuomittu kuolemaan. Florinus'en muista kirjallisista toimista mainittakoon, että hän 1685 vuoden Raamatun painoksen katsoi läpi ja oikaisi alkukielten mukaan. Hän on myöskin suomentanut 1686 vuoden kirkkolain v. 1688, toimittanut ennen jo mainitut pienet latinais-ruotsalais-suomalaiset sanakirjat ja painattanut muutaman suomalaisen saarnan.

Kuinka suuren arvon Juslenius pani Henrik Florinus'en sananlaskuin-julkaisuun, käy ilmi hänen yllämainitusta ylistyksestään. Vaan vielä selvemmin osoittavat sen välitöntä vaikutusta ne monet suomalaiset sananlaskut, jotka Juslenius on siitä ottanut ainoasti vuotta myöhemmin julkaisemaansa "Suomalaisten puolustukseen".

Olen tässä koettanut kuvata Taneli Juslenius'en monivaiheista elämää ja monellaisia toimia. Ja toivon tästä kuvauksestani käyneen selville, että hän, jos kohta tieteellisessä suhteessa epätarkan aikansa lapsi, ei kuitenkaan ollut tavallisia miehiä, Mutta hänen vaikutuksensa suomalaisiin harrastuksiin ei ole kenties vielä tarpeeksi selvästi esitettynä, jonka tähden sallittaneen minun siitä vielä lisätä muutamia sanoja.

Olemme nähneet, mikä tulinen rakkaus kaikkeen kotimaiseen paloi hänen rinnassaan, millä innolla ja voimalla hän koki puolustaa ja halveksimisesta pelastaa oman maan, oman kansan, oman kielen. Tämmöinen tuli ei voinut olla muitakin sytyttämättä, varsinkin kun sen lietenä oli opistaan niin mainion ja viraltaankin korkea-arvoisen miehen sydän. Semmoisen miehen sanat eivät voineet olla turhaan lausutut, jota kahden avaran hiippakunnan papisto yhdellä aikaa kunnioitti kaitsijakseen ja pääksensä valitsemalla. Ne voivat sitä vähemmin olla turhaan lausutut, koska kuohuivat sydämestä tuolla kaikkea sulattavalla innon voimalla. Eivätkä ne olleetkaan turhaan lausutut. Se hartaus oman maan historian ja oman kansan kielen tutkimiseen, joka Isonvihan jälkeen Turun yliopistossa ilmestyy, on epäilemättä suureksi osaksi Juslenius'en herättämä. Pidän varmana, että ilman Jusleniusta ei olisi ollut Porthaniakaan. Tässä kohden on erittäin muistettava, että Porthan oli Taneli Juslenius'en veljentyttären poika ja siis paitsi sitä herätystä, jota edeltäjänsä yleinen toimi oli vaikuttanut, taisi saada rakkauden Suomen kansaan ja kieleen ikään kuin perheellisenä perintönä äidiltään. Ja tahtoisinpa väittää, että Juslenius vielä suuremmalla syyllä kuin Porthan olisi ansainnut nimen Suomalaisuuden isä. Sillä Porthan, vaikka hän olikin paljoa suurempi tiedemiehenä ja vaikka hänkin sydämestään rakasti Suomen kansaa ja suomenkieltä, ei kuitenkaan ollut mies herättämään. Siihen tarvittiin semmoinen kiihkoinen, tulinen luonne kuin Juslenius'en; Porthan vakaisella, hiljaisella mielenlaadullaan voi vaan olla, niin kuin on ollutkin, jo herätetyn harrastuksen selvittäjänä ja johtajana. Muistettava on myöskin, että Porthan'in harrastus suomenkielen hyväksi yksistänsä vaan liikkui tieteellisen tutkimuksen ja kirjallisen viljelyksen alalla, kun sitä vastaan Juslenius, niinkuin edempänä tulee mainittavaksi, toimi valtiollisessakin suhteessa kansan kielen hyväksi ja sai sille muutamia etuja myönnetyksi.

4. Henrik Gabriel Porthan.

Porthan, jonka nimellä Fennofiilein aikakauden jälkimmäinen puolisko epäilemättä on mainittava, ei ole kyllä, niinkuin edellisessä koetin näyttää, pidettävä suomalaisten harrastusten kanta-isänä; mutta hänelle tulee kuitenkin se ikikunnia, että hän todellisen tiedemiehen tarkkuudella ja terävyydellä jatkoi Juslenius'en aloittamia sekä historiallisia että kielellisiä tutkimuksia, pohtien erilleen jyvät akanoista, todet valheista, jotka Juslenius'en ja hänen aikalaistensa kirjoissa vielä olivat kaikki yhdessä seoksessa. Hänelle on myös myönnettävä se ainainen ansio, että hän ensimmäisenä kokosi ja osaksi painatti suuremman joukon kansan muinaisrunoja, joiden valtaavan vaikutuksen kansallistunteemme kiihdyttämiseen sekä runoutemme viljelemiseen pian saamme nähdä.

_Henrik Gabriel Porthan_,[61] kirkkoherran Sigfrid Porthan'in poika, syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, siis maamme keskisydämessä, jossa lapsuudesta kuuli ja puhui selvää, turmeltumatonta suomenkieltä, ja jossa tämä kieli ja lapsuuden rakkaimmat muistot liittyivät yhteen eroamattomilla siteillä. Luultavasti kuuli hän myös lasna siellä laulettavan muinaisia runoja, josta hänen huomionsa sitten myöhempinä aikoina sitä helpommin kääntyi niiden puoleen.

Hyvin pienenä täytyi hänen kuitenkin jo jättää kotipesänsä, sentähden että isä vaipui surkeaan mielen ja ruumiin heikkouteen, joka teki lasten kotona kasvattamisen mahdottomaksi. Hän vietiin ensin Kruununkylään Pohjanmaalle, jossa hänen äitinsä veli Kustaa Juslenius oli kirkkoherrana. Muutamat vuodet siellä oltuansa muutettiin hän sitten toisen enon Pietari Jusleen'in luokse, joka oli tuomarina Piikkiön ja Halikon tuomiokunnissa. Edellä jo olen huomauttanut, että likeinen sukulaisuus piispa Juslenius'en kanssa varmaankin on ollut yllykkeenä Porthan'in suomalaisille harrastuksille. Siihen voin nyt vielä toisen seikan lisätä, Tuomari Jusleen'in vaimo oli nimittäin laamanni Eerik Paleen'in sisar, vastamainittavan lainsuomentajan Samuli Forseen'in vävyn, jonka toimesta tämä lainsuomennos viimein tuli painetuksi. Epäilemättä kuuli siis Porthan nuorukaisena myös siitäkin asiasta enemmän kuin moni muu, ja sekin taisi olla hänelle herätyksenä. Ajatuksemme ja tekomme ovat niin hienoilla säikeillä yhdistettyinä meitä ympäröiväin olojen kanssa, ett'ei voi olla liian tarkka mainitessa vähäpätöisiäkin seikkoja mainion miehen elämästä; sillä usein voivat ne arvaamattomalla valolla selvittää hänen sisällisen muodostumisensa historiaa.

V. 1754 viisitoista-vuotisena tultuansa yliopistoon, ryhtyi Porthan innolla tieteellisiin opintoihin, varsinkin klassilliseen ja ennen kaikkea Rooman kirjallisuuteen. V. 1760 hän saavutti maisteriseppeleen ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi hän roomalaisen kaunopuheisuuden dosentiksi yliopistoon. Tämä virka oli kuitenkin aivan palkaton, eikä paljoa tuottavampi ollut amanuenssin toimi yliopiston kirjastossa, jonka hän v. 1764 siihen yhdisti. Elatuksensa hän ansaitsi etupäässä tuntiopetuksella yksityisessä oppilaitoksessa, jonka yhdessä muutamain muiden nuorten opettajain kanssa oli perustanut. Vasta v. 1772, yliopiston kirjaston hoitajaksi nimitettynä, sai hän vakinaisen paikan, ei kuitenkaan suuremmalla palkalla kuin 50 hopeatalarin. Siitä palkasta hän sitten järjesti koko kirjaston uudestaan ja kartutti sen kirjavarastoa, jolla oli ainoasti 200 talarin vuosiraha, niin suurella harrastuksella ja taidolla, että se hänen eläissään lisääntyi kolminkertaiseksi. V. 1777 hän vielä määrättiin roomalaisen kirjallisuuden professorin virkaan, jossa pysyi kuolemaansa asti, 16 p. Maalisk. 1804.

Porthan'in päätyönä, niinkuin kaikki tiedämme, on ollut Suomen historian tutkiminen. Edeltäjäinsä perättömät arvelut ja haaveilut tyhjäksi tehden, rupesi hän todellista kuvausta maamme entis-oloista kokoonpanemaan vakavalla tieteellisellä perustuksella, tarkoin pohdittujen ainesten pohjalla. Hänen ensimmäinen historiallinen julkaisunsa on nimeltä _Historia Bibliothecae Regiae Academiae Aboensis_, jota ilmestyi 24 vihkoa vv. 1771-1787 ja lisävihko v. 1795. Se on Turun yliopiston kirjaston historia, mutta sisältää samalla paljon arvokkaita tietoja yliopistomme muistakin oloista. Suurin ja tärkein kaikista Porthan'in teoksista on vv. 1784-1800 56:na vihkona ilmestynyt uusi, laveilla historiallisilla selityksillä ja noin 650:llä todistuskappaleella varustettu painos Paavali Juusten'in piispainkronikkaa, jonka nimi kuuluu: _M. Pauli Juusten Chronicon Episcoporum Finlandensium, annotationibus et apparatu monumentorum illustratum_. Paitsi näitä on hän julkaissut useita pienempiä tutkimuksia historiamme eri kohdista väitöskirjain muodossa, joita ajan tavan mukaan antoi ylioppilaitten johdollansa kokoonpanna ja julkisesti puolustaa;[62] niin-ikään on hän toimittamassaan sanomalehdessä _Tidningar utgifna af ett Sällskap i Åbo_ painattanut lukemattomia historiallisia asiakirjoja ja vähäisiä selityksiä. Hänen kirjoittamansa on myös se kuvaus Suomen maasta, ensimmäinen laatuaan, joka löytyy v. 1794 ilmestyneessä Tuneld'in maantieteen painoksessa.

Aikaisemmin vielä kuin maamme historiaan oli Porthan'in huomio ollut kääntyneenä kansamme vanhoihin runoihin. Siihen suuntaan lienevät osaksi vaikuttaneet Skotlantilaisen _Macpherson'in_ v. 1762 julkaisemat Ossian'in laulut, jotka ilmestyessään herättivät suurta ihastusta oppineissa piireissä ja myös Porthan'ille olivat hyvin tutut; mutta toiselta puolen oli tämäkin harrastus hänellä, niinkuin olemme nähneet, kotoista perintöä. Jo v. 1766 ilmestyi ensimmäinen vihko Porthan'in merkillistä teosta _De Poësi Fennica_ (Suomalaisesta runoudesta), jossa hän selittää Suomen runon rakennusta ja luonnetta, valiten esimerkkinsä kuitenkin melkein yksin-omaan myöhemmistä oppineitten tekemistä, samaa runomittaa jäljittelevistä runoista, jotka painettuina olivat helpommin käsillä saatavina ja joissa saattoi myös osoittaa virheitä. Varsinaisista kansanrunoista ennätti hän esittää ainoasti lyyrilliset n.k. jauhorunot, joita naisten Savossa, Karjalassa ja Kajaanin puolella Pohjanmaalla oli tapana laulella, sekä aloittaa esitystänsä loitsurunoista, kun koko teos jäi häneltä kesken, niin kesken että se viidennessä vihkossaan, joka ilmestyi v. 1778, loppuu keskelle raudansynty-runoa. Eräässä saman-aikuisessa kirjeessä Upsalan oppineelle arkkipiispalle _Kaarlo Fredrik Mennander'ille_, jonka professorina ja piispana Turussa ollessaan tiedetään myös suomalaisten runojen keräystä harrastaneen,[63] hän kuitenkin puhuu vielä 6:nnesta vihkosta, jossa lupaa muun muassa vertailla vanhoja venäläisiä kansanlauluja suomalaisiin runoihin, voidakseen määrätä näiden jälkimmäisten ikää; venäläisen ja suomalaisen runouden välimuotona pitää hän kreikan-uskoisten Karjalaisten itkuvirsiä, ja sanoo niitä koonneensa jotensakin täydellisen kokoelman. Toisessakin kirjeessä vuodelta 1781 hän yhä ilmoittaa aikomuksenaan, jos suinkin mahdollista, lopettaa teoksensa, johon ainakin pari vihkoa olisi lisättävä. Mutta arvelee, ett'ei voi saada niitä omina julkaisuinaan väitösharjoituksia varten painetuiksi, joten hänen on täytymys antaa ne valmiiksi suunniteltuina toisten kokoonpantaviksi väitöskirjain muotoon. Tosin hänellä näiden kokeitten korjaamisessa on usein enempi vaivaa, kuin jos itse alusta kaikki kirjoittaisi; vaan hänen mielestään oppilaitten harjoittaminen itsenäisempään työhön ja luvallisen kunnianhimon vireillä pitäminen kyllä maksaa tämän vaivan. Myöhemmin mietti hän teoksensa kirjoittamista kokonaan uudestaan ruotsiksi, mutta tämänkään aikeensa toteuttamiseen ei hän toisilta, yhä lisääntyviltä toimiltansa koskaan saanut aikaa.

Suuren osan niitä aineksia, joita oli aikonut julkaista suomalaisessa runous-opissaan, mainitsee hän kirjeessä vuodelta 1782 panneensa sinä vuonna ilmestyneesen väitöskirjaan _De superstitione veterum Fennorum theoretica & practica_ (Vanhojen Suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta), jonka _Kristian Eerik Lencqvist_ hänen esimiehyydellään kahdessa osassa julkaisi. Mainitun nuoren miehen isä Oriveden provasti _Eerik Lencqvist_,[64] oli käsikirjoituksena valmistanut kaksi saman-aineista tutkimusta ruotsinkielellä: _Om Finlands hedendom och af gudadyrkan_ (Suomen pakanuudesta ja epäjumalan-palveluksesta) sekä tähän toisena osana liittyvän _Om Finlands fordna vidskepelse och trollkonst_ (Suomen muinaisesta taikauskosta ja noituudesta), jotka lienevät suureksi osaksi olleet pojan julkaisujen pohjana.[65] Mutta runonäytteistä, jotka enimmäksensä ovat itämurteen alalta, ei saata olla muuta kuin vähäinen osa tämän ikänsä Länsi-Suomessa eläneen miehen muistiinpanemia. Myös ainesten tieteellinen järjestely, jossa väitöksen edellinen osa, eri jumaluus-olentojen esitys, jyrkästi eroo saman-aikuisesta Ganander'in teoksesta, ilmaisee Porthan'in olleen avullisena "Suomalaistemme mythologian sekavan vyyhdin selvittämisessä", niinkuin hän itse mainitussa kirjeessään myöntää. Jälkimmäinen, taikatemppuja käsittelevä osa, joka tosin sisältää enemmän ainesten järjestelyä kuin itse aineksia, on siitä merkillinen, että se osoittaa tähänkin kansanrunouden lajiin jo Porthan'in aikana huomiota pannun, vaikka se sitten pitkiksi ajoiksi jäi kotimaiselta tutkimukselta unohduksiin.

V. 1789 toimitti Porthan'in johdolla toinen hänen oppilaistaan _Fredrik Juhana Rosenbom_ väitöskirjan _De fama magiae Fennis attributae_ (Suomalaisille omistetusta loitsimisen maineesta), jossa tehdään selkoa kansamme taikauskon alkuperästä. Se arvellaan olevan osaksi itsenäisesti kehittynyttä, osaksi mahdollisesti opittua Lappalaisilta. Mutta melkoinen osa Suomalaisten nykyistä taikauskoa selitetään olevan Ruotsalaisilta ynnä yleensä germaanilaisilta kansoilta lainattua ja joko katolis-kristillistä tai roomalais-kreikkalaista alkuperää. Myös muutamissa Suomen ja Ruotsin kansan loitsuluvuissa, joista Koin ja Niukahduksen sanat molemmilla kielillä ovat näytteiksi painettuina, osoitetaan keskinäinen sukulaisuus niin likeiseksi, ett'ei ole epäilemistäkään toisen niitä toiselta lainanneen. Tosin ei sitä mahdollisuutta kielletä, että useat yhtäläisyydet eri kansojen käsityksessä ovat selitettävissä yhtäläisten syiden synnyttäminä yhtäläisinä vaikutuksina; mutta huomautetaan samalla yhtäläisyyksistä, jotka ovat siksi paikallista laatua, ett'ei niitä kukaan asiaa lähemmin ajatellut voi ymmärtää muulla tavoin kuin suoranaisena lainana kansalta toiselle siirtyneen. Tässäkin teoksessa siis esiintyy aatteita, jotka ilmaisevat Porthan'in kaukonäköistä katsetta.

Porthan'ista kansanrunojemme harrastajana on vielä mainittava, että hän oli ensimmäinen, joka on koettanut sovitella yhteen saman runon eri kirjaanpanoja. Hänellä oli se käsitys, että kaikki jonkun runon n.k. toisinnot ovat yhteisestä alkutekstistä lähteneitä ja ainoasti eri tavalla turmeltuneita lukutapoja. Niitä toisiinsa vertailemalla, täyttämällä toisesta, mikä toisessa on vajanaista, poistamalla myöhempiä lisäyksiä ja oikaisemalla virheellisiä paikkoja erityisten kriitillisten ohjeitten avulla, piti hän mahdollisena päästä tämän alkutekstin perille. Päätoisinnoiksi, joita kokoonpanossa oli etupäässä noudatettava, arvosteli hän semmoisia, jotka, samalla kuin olivat toisia täydellisemmät ja eheämmät, sisälsivät jotain tiedonlisää esi-isäimme elin- ja ajatustavoista. Edellämainitun kesken painattamatta jääneen raudansynty-runon on hän siten pannut kokoon ja varustanut muistutuksilla, joissa luettelee eri säkeitten toisinteluja. Kaksi tähän runoon käytettyä kirjaanpanoa oli jo v. 1767 maisterikokelas _Kaarle Robert Giers_ painattanut kolmen muun runon mukana kemian professorin _Pietari Gadd'in_ esimiehyydellä julkaisemaansa väitöskirjaan _Indicia Mineralogiae in Fennia sub gentilismo_ (Jälkiä kivennäistieteestä Suomessa pakanuuden aikana), mainiten nimen-omaan ne molemmat saaneensa Porthan'ilta.[66] Niistä voi nähdä, mitenkä Porthan toisen runon alkusäkeet on liittänyt toisen, muutenkin täydennetyn, runon edelle. Tämä Porthan'in käsitys runojen alkuperäisestä täyteläisyydestä, johon hänen menettelynsä perustuu, ei tosin ole tieteellisesti paikkaansa pitävä, niiden kulkuun ja kehitykseen nähden, joka on peräti toista laatua kuin vanhain käsikirjoitusten muunnokset kopioitsijain käsissä; mutta sillä on kuitenkin ollut suuri historiallinen merkitys. Sillä ilman sitä vakaata uskoa, että ainoasti uudelleen liitti yhteen vanhan, lukemattomiin katkelmiin ja toisintoihin hajaantuneen runoston, olisi Elias Lönnrot tuskin uskaltanut ryhtyä Kalevalan kokoonpanemiseen.

Ennenmainitussa kirjeessä Mennander'ille vuodelta 1778 ilmoittaa Porthan keräilevänsä myös Suomen kansan sananlaskuja ja aikovansa toimittaa parannetun ja lisätyn laitoksen _Henrik Florinus'en_ sananlasku-kokoelmaa vihkoittain väitöksinä painosta; vaan tämäkin tuuma jäi häneltä toteuttamatta. Omat muistiinpanemansa sekä toisten kautta kokoon saamansa uudet sananlaskut oli hän kirjoittanut välilehtiseen Florinus'en kirjan kappaleesen, joka hävisi Turun palossa v. 1827, samoin kuin melkein kaikki hänen runokokoelmansa;[67] onneksi oli siitä kuitenkin ennätetty ajoissa ottaa kopioita, joiden avulla jotenkin tarkoin voimme vielä saada selkoa niiden lukumäärästä ja sisällyksestä.[68] Sitä paitsi talletetaan yliopiston kirjastossa paria sananlaskukokoelmaa, joita Porthan nähtävästi on käyttänyt.[69]

Vähimmin huomattu, vaan ei siltä vähimmän arvoinen, on Porthan'in vaikutus suomen ja sen sukukielten tutkimukseen. Hänellä tiedetään olleen aikomuksena vielä v. 1796 toimittaa ensin pienempi suomen kielioppi käytännöllistä tarvetta varten ja sitten toinen laveampi ja tieteellisempi, jota varten oli tehnyt muistiinpanoja välilehtiseen Vhaël'in kieliopin kappaleesen, mikä on yliopiston kirjastossa tallella. Samoin oli hän koonnut runsaasti aineksia Juslenius'en sanakirjan kappaleesensa siinä tarkoituksessa, että professorinvirasta täysinpalvelleena luovuttuansa voisi ryhtyä toimittamaan suurta suomalaista sanakirjaa, jossa aikoi tehdä selkoa suomen sanojen suhteista sekä sukukielten että naapurikielten sanoihin, siten eroittaakseen alkuperäiset ainekset vieraista. Tätä varten oli hän hankkinut itselleen tietoja ei ainoastaan Suomenmaan, vaan myös Aunuksen, Inkerin ja Vironmaan murteista. Kaukaisemmista sukukielistä tunsi hän paitsi lappia, -- jonka oikean suhteen suomenkieleen, ei niin likeisenä sukulaisena kuin lainanottajana naapurina, hän ensiksi oivalsi, -- hyvin myös unkarinkieltä. Sitä oli hän, näet, ulkomaanmatkalla, jonka v. 1779 teki Ruotsiin, Tanskaan ja Pohjois-Saksaan, opiskellut Göttingen'issä parin siellä tapaamansa Unkarilaisen johdolla, ja oli sittemmin vielä unkarilaisten tiedemiesten kanssa kirjevaihdossa, joka koski suomen ja unkarin kielten keskinäistä sukulaisuutta. Porthan'ilta on jäänyt jälkeen vihkonen muistutuksia erään Saksalaisen kirjoittamaan unkarin kielioppiin, jotka osoittavat hänellä olleen paljoa selvemmän käsityksen unkarinkielen luonteesta kuin itse oppikirjan tekijällä. Hänen papereissaan on vielä toinen vihko, joka saksankielellä sisältää lyhyitä otteita v. 1775 venäjäksi ilmestyneistä tsheremissin ja votjakin kieliopeista.[70] Mordvan sekä voguulin ja ostjakin kielestä oli hänellä joitakuita sanaluetteloja, sekä painettuja että eräs käsinkirjoitettu Göttingen'issä, ollut käytettävänä. Muita vielä etäisempiä kieliä näkyy Porthan ottaneen huomioon sekä samojeedilaisia että turkkilaisia, mainitseepa myös mongolilaisia suomenkielen tutkimuksen piiriin kuuluvina, Nämät Porthan'in kielitieteelliset harrastukset herättivät aikoinaan huomiota ulkomaillakin, niin että eräs Pietarin akatemian jäsen v. 1795 tarjoutui hänelle hankkimaan apurahaa Venäjän keisarinnalta kielellis-kansatieteellistä tutkimusmatkaa varten Venäjällä asuvain suomensukuisten kansain keskuuteen. Porthan ei silloin enää ikäänsä nähden katsonut voivansa antautua niin laajaan yritykseen. Toista olisi ollut, kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen, jos tämä tarjous olisi hänelle nuorempana tehty, ja toivomuksenaan hän lausuu, että joku taitava mies saisi suorittaaksensa tämmöisen retken, ennen kuin suomensukuiset kansat peräti venäläistyvät. Suomenkielen lainasanoja selville saadakseen on Porthan sitä vielä verrannut gootin kieleen, vanhoihin skandinaavilaisiin murteihin, nykyiseen ruotsiin ja venäjänkieleen sekä liettualais-lättiläiseen kieliryhmään, jonka vaikutuksen suomenkieleen hän luultavasti ensimmäisenä on huomannut. Porthan on myös ensimmäinen, joka on kielemme sanoja käyttänyt sivistyshistoriallisina todistimina. Esipuheessaan Juusten'in kronikkaan hän näet antaa kuvauksen muinaissuomalaisten sivistyskannasta, joka milt'ei yksinomaan nojautuu kielellisiin todistuskappaleihin. Tämän nerokkaan ajatuksen on hän aivan itsenäisesti keksinyt, paljoa aikaisemmin kuin indoeurooppalaisella alalla perustettiin kielitieteellinen muinaistutkimus eli n.k. linguistinen palaeontologia.

Kaikista näistä kielentutkimuksistaan ennätti Porthan valitettavasti vaan satunnaisina muistutuksina historiallisissa teoksissaan tehdä selkoa, jonka tähden ne ovat jääneetkin osaksi unohduksiin. Ainoa erikseen painosta ilmestynyt kielitieteellinen tutkimus on _De praecipuis dialectis linguae Fennicae_ (Suomenkielen päämurteista), josta _Johannes Sarelius_ hänen johdollaan julkaisi alkuosan väitöskirjana v. 1801, eikä siihenkään enää jatkoa tullut.

Mutta Porthan'in työ kotimaisen tieteen kohottamiseksi ei käy selville yksistään painettujen teosten lukumäärästä ja laajuudesta, hänen persoonallinen vaikutuksensa oli ainakin yhtä suuri, joll'ei vielä suurempi, ja epäilemättä suurin, mikä kellään yliopistomme opettajalla on ollut. Luentoja piti hän mitä vaihtelevammista aineista, aina sen mukaan kuin yliopiston tarve vaati. Sitä paitsi johti hän ylioppilaitten latinan- ja ruotsinkielisiä kirjoitusharjoituksia, kehittääkseen muodollista tyyliä oppilaissaan. Kerran viikossa oli hänen tapana ylioppilaspiireissä lukea ja selittää ulkomailta saapuneita sanomalehtiä, tutustuttaakseen heitä yleisiin ajan rientoihin. V. 1770 oli hän muutamain nuorten tieteen ja taiteen harrastajain kanssa perustanut kirjallisen yhdistyksen "Aurora-seuran", jonka nimessä seuraavana vuonna edellämainittu, suurimmaksi osaksi Porthan'in toimittama, ruotsinkielinen sanomalehti, ensimmäinen aikakauskautinen julkaisu omassa maassamme, alkoi ilmestyä.[71] Yliopiston kirjaston ohella oli myös hänen yksityinen runsas kirjakokoelmansa jokaisen opiskelevan käytettävänä. Kotiinsa otti hän usein kasvattejakin; muiden joukossa tiedetään Franzén'in nuorena ylioppilaana saaneen nauttia hänen persoonallista huolenpitoansa. Inspehtorina oli Porthan kahdessa osakunnassa, monet eri kerrat tiedekuntansa dekaanuksena, jonka tehtävänä siihen aikaan oli myös ylioppilaiksi pyrkivien tutkiminen, ja kaksi kertaa yliopiston rehtorina. Vielä oli yliopiston raha-asiain sekä sille kuuluvain maatilojen hoito uskottu Porthan'ille, ja mainitaan hänen siitä erittäin pitäneen huolta, ett'ei yliopiston alustalaisia liiaksi rasitettu. Jos lopuksi otamme huomioon, että hallituskin käytti häntä useampaan käytännölliseen toimeen, nimittäen hänet jäseneksi esim. Suomen koskenperkkauskommissiooniin, niin emme enää ihmettele sitä, että häneltä niin moni omista töistänsä jäi kesken, kuin pikemmin sitä, että hän niinkin paljon ennätti saada aikaan.

Enin osa Porthan'in teoksia on latinankielisiä; ruotsiksi on hän julkaissut, paitsi sanomalehtikirjoituksia, ainoasti pari tutkimusta Ruotsin akatemian toimituksissa sekä muutamia maisterivihkiäis-runoja. Suomenkielellä, vaikka sitä piti "varsinaisena äidinkielenään", ei hän ole mitään kirjoittanut. Sen johdosta on epäilty, tutkiko hän pelkästä tieteellisestä harrastuksesta Suomen kieltä ja kansanrunoutta, ikäänkuin jotain jo häviämäisillään olevaa muinaismuistoa. Mutta joka vähänkin tarkemmin on lukenut Porthan'in tähän kuuluvia teoksia,[72] ei ole voinut olla huomaamatta, että Porthan'in mielessä kuvastui kielemme ja runoutemme tulevaisuus yhtä selvästi kuin sen entisyys. Hänen tutkimuksensa _De Poësi Fennica_ sisältää silminnähtävästi sääntöjä ja ohjeita vastaisille runoniekoille. Itse hän ilmoittaa tällä työllä tahtovansa kiihoittaa maamiehiänsä Suomen runoja lukemaan, joita hänen mielestään Suomalaisen oli häpeä ei ainoastaan olla tuntematta, vaan ihastelemattakin. Ja hän lausuu toivovansa, että joku toinen vastaisuudessa toimittaisi täydellisemmän suomen runo-opin, lisäten: "Jos se tapahtuu, ja kansassamme herää harrastus tähän runouteen, sen viljelemiseen ja kehittämiseen, niin on minun tarkoitukseni täysin saavutettu". Aivan samalla lailla väitös suomenkielisistä saarnoista _Historiola concionum sacrarum Fennicarum_, jonka _Eerik Tulindberg_ hänen esimiehyydellään julkaisi v. 1781, ei ole pelkkä kirjallishistoriallinen esitys siitä, mitä ennen on painosta tullut, vaan sisältää myös neuvoja saarnantekijöille, joissa ilmenee tarkka huoli kielemme puhtaudesta, Yhtä todistaa se esipuherunokin, jolla Porthan aloitti mainitun sanomalehtensä ja jossa hän kehoittaa nuorisoa Suomen eteen työtä tekemään, muiden alojen ohessa, missä työtä tarvittaisiin, mainiten: "kielesi on viljelemätön" (_ditt språk är utan rykt_)!

Ja jos vielä jäisi jotain epäilyksiä Porthan'in kannasta, niin tarvinnee vaan viitata siihen vastalauseesen,[73] jonka hän _Åbo Tidningar'eissa_ v. 1793 julkaisi Ruotsinmaan lehdissä esiintyneitten vaatimusten johdosta, että Suomenmaan kaikille asukkaille olisi pantava pakoksi luopua äidinkielestään ja oppia ruotsinkieltä. Osoitettuaan, mitenkä semmoisten ehdotusten tekijät ovat yhtä tietämättömiä kuin itserakkaita, ja mitenkä aika, lähempi yhteys sekä selvät edut ovat vähitellen vaikuttaneet ruotsinkielen taidon leviämiseen ilman minkäänlaista pakkoa, hän lopuksi lausuu: "Mutta jos ruotsinkielen oppiminen määrättäisiin koko kansalle välttämättömäksi velvollisuudeksi, ja jos tarkoituksena olisi sen äidinkielen hävittäminen, niin vapaat ihmiset varmaankin katselisivat asiaa aivan toisilla silmillä. Silloin he epäilemättä rupeisivat vertaamaan omia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan muiden lain edessä yhdenvertaisten kansalaisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin; ja ajattelevien ihmisten olisi vaikea ymmärtää, että äidinkielen häiritsemätön käyttäminen kuuluu niihin oikeuksiin, joista ihmisen on luovuttava siirtyessään luonnollisesta vapaudentilastaan yhteiskunnan piiriin!"

Kristfrid Ganander.

Milloin ikänä Porthan'in suomalaisia harrastuksia mainitaan, on niihin aina liittyvä hänen työkumppaninsa Ganander'in nimi. Paljoa vähemmän huomatussa asemassa ja verrattomasti vähempilahjaisenakin on tämä mies kansallisen mielensä ja -toimensa kautta ansainnut täysiarvoisen sijan Porthan'in rinnalla suomalaisen kirjallisuuden historiassa.[74]

_Kristfrid Ganander_ oli syntynyt 21 p. Marrask. 1741 Haapajärvellä, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1759, vihittiin papiksi ja määrättiin Pietarsaareen apulaiseksi 1763. Hankittuaan opintojensa jatkamiseksi tarpeelliset varat, palasi yliopistoon 1765, jossa samana vuonna valittiin pohjalaisen osakunnan kuraattoriksi. Saavutti maisteriarvon 1766 ja tuli seuraavana vuonna taas apulaispapiksi, ensin Vaasaan, sitten Laihialle. Sai v. 1775 oman kappalaispaikan Frantsilassa, jossa pysyi, siksi kuin kuoli 17 p. Helmik. 1790.

Jo ylioppilaana oli Ganander alkanut keräillä vanhoja kansan runoja, sananlaskuja ja arvoituksia. Yliopistossa oli hän myös sepittänyt ensimmäiset runokokeensa, osaksi klassillista kuusimitta-runoa, osaksi vanhaa kansanrunoa jäljitellen. Niitä on onnentoivotus väitökseen vuodelta 1763, sekä vuodelta 1766: erään papin jälkimuisto, runo perintöruhtinaan Kustaan (III:n) häihin ja _Riemu-Laulut Runoisissa_ esipuheena Porthan'in teokseen _De Poësi Fennica_. Viimeksimainittu ynnä kaksi myöhemmin painettua,[75] jotka Ganander saman ihastuksen valtaamana on kirjoittanut, todistavat siitä läheisestä ystävyydestä, jonka yhteiset isän maalliset pyrinnöt jo aikaisin olivat solmineet näiden miesten välillä. Sittemmin uskoi Porthan hänelle runsaat runokokoelmansa, joista ynnä omista keräämistään Ganander ammensi ainekset ruotsiksi kirjoitettuun teokseensa suomalaisesta jumalaistarustosta. Tämä _Mythologia Fennica_, painettu v. 1789, ei ole mikään järjesteellinen esitys, vaan ainoasti aakkosellinen luettelo suomen ja lapin kielten tarullisista nimistä selitysten kanssa. Ganander'in selityksetkään eivät osoita mitään tieteellistä arvostelukykyä, vaan on niiden joukossa paljon vertauksia kreikkalaiseen ja skandinaavilaiseen tarustoon, jotka eivät vähääkään pidä paikkaansa. Kuitenkin on Ganander'in teoksella aineskokoelmana pysyväinen arvonsa; siitä sekä Porthan'in julkaisuista voimme, näet, jotenkin tarkoin saada selville, mitä runoja tähän aikaan jo oli koolla. Näissä runoissa ilmautuu myös useita Kalevalan nimiä ja seikkoja. Niin mainitaan loitsuissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan. Taudin kohtauksissa kutsutaan Pohjolan emäntää tai Pohjolan neittä avuksi. Tunnettu oli runo Väinämöisen syntymisestä, vaikka kerrottuna hänen isästään; niin myös "Sampsa Pellervoisen" kylvö ja "Rutimoraidan" kaataminen sekä Joukahaisen riita Väinämöisen kanssa. Samoin olivat tiedossa: Väinämöisen veneenveisto ja polvenhaava; runo isosta härästä; Kalevan pojan syntyminen, työnteko, paimenessa käynti ja kosto sepän emännälle; Väinämöisen purren itku; laivaretki, jossa Väinämöinen panee Lemminkäisen soutamaan, sekä siihen liittyvä kantelen synty ja soitto; viimein palausta Samporetkeltä muistuttava Joukahaisen kehoitus Väinämöiselle ilontekoon, jota tämä pitää vielä liian aikaisena. Valitettavasti vaan runoja ei ole kokonaisuudessaan painettu; Gananderkin, samoin kuin Porthan'in johdolla Lencqvist, on julkaissut niistä ainoasti otteita, jos kohta paljoa runsaammin ja pitempiä. Mutta tämäkään puute ei vähennä sitä merkitystä, joka Ganander'in teoksella ilmestyessään oli. Vielä kauan sen jälkeen pysyi _Mythologia Fennica_ suomalaisen taruntutkimuksen päälähteenä, niin että siitä v. 1822 oli uusi painos tarpeen vaatima. Edellisenä vuonna oli sitä saksaksi muodostellut, aineenmukaisesti järjestäen ja virolaisia todistuskappaleita lisäten, Tarton ylioppilas _Chr. J. Peterson_ (syntynyt Riiassa 1801 ja siellä kuollut 1822), joten se tuli ulkomaillakin tunnetuksi ja käytetyksi.[76] Myös Kalevalan kokoonpanoon nähden sen vaikutus ei ole vähäiseksi arvattava. Lönnrot siitä itse lausuu Vanhan Kalevalan esipuheessa seuraavin sanoin: "Jo ainaki ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa, eikö niitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltavista esivanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä, että olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä Greekalaisten, Islandilaisten ja muitten esivanhempainsa runoja siksi saaneen".

Ganander'in tarullinen nimistö oli alkuansa aiottu loppuliitteeksi laveaan suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan, jonka hän kolmattakymmentä vuotta työskenneltyään oli saanut käsikirjoituksena valmiiksi v. 1787. Tässäkin työssä oli hän kaiken aikaa saanut Porthan'ilta apua ja ohjausta; Porthan'in oli aikomus tätä vielä tarkastaa ennen painatusta ja hänen tiedetään Ganander'in kuoleman jälkeen siihen ryhtyneen, vaikk'ei hänkään sitä ennättänyt eläissään loppuun suorittaa. Ganander'in käsikirjoitus, joka on tallella yliopistomme kirjastossa yhdeksänä paksuna nidoksena, on siitä merkillinen, että se sisältää vertailuja viroon, lappiin ynnä muihin sukukieliin, lisäksi vanhaan gootinkieleen, ruotsin murteihin ja venäjään, sekä runsaasti esimerkkejä siihen-astisesta suomalaisesta kirjallisuudesta niinkuin myös kansanrunoudesta. Kriitillisen arvostelukyvyn puute tosin haittaa tätäkin teosta, mutta aineskokoelmana on se ollut siinä määrin täydellinen, että neljääkymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä Renvall'in sanakirjassa, jonka päälähteenä se on ollut, on kokonaisiin kirjainjaksoihin ainoasti yksi ja toinen sana tullut lisätyksi.

Julkaisematta on niin-ikään jäänyt Ganander'in suurin ja aakkoselliseen järjestykseen valmiiksi toimitettu sananlasku-kokoelma, jossa Porthan taas oli ollut hänellä avullisena, lähettämällä siihen omista keräelmistään lisiä alussa vuotta 1784 ja ottamalla sen tarkastettavakseen saman vuoden lopulla.[77] Sitä vastoin oli Ganander jo edellisenä vuonna 1783 saanut painetuiksi _Aenigmata Fennica_ eli _Suomalaiset Arwotuxet, Wastausten kansa_, joita sanoo 18 vuoden aikana keräilleensä yksin-omaan kotipuolellaan Pohjanmaalla. Tämä kokoelma sisältää 378 arvoitusta eli, niinkuin toimittaja itse huomauttaa, enemmän kuin millään muulla kansalla siihen aikaan oli kirjaanpantuna.

Myös muinaistieteen alalla on Ganander työskennellyt ja julkaissut muutamia kirjoituksia ruotsinkielellä _Åbo Tidningar_ lehdessä. Tähän aineesen hän viehättyi Laihian kappalaisen Israel Reinius'en apulaisena ollessaan, jonka hautatutkimuksia hän jatkoi ensin Laihialla ja sitten Siikajoen tienoilla. Pahaksi onneksi on hänen kokoomansa muinaiskalusto teillä tietymättömillä, samoin kuin suuri osa hänen käsikirjoituksiaan, niiden joukossa mustalaiskielen sanakirja.[78]

Vielä sopii lisätä, että Ganander on mainittua Tuneld'in maantieteen laitosta varten toimittanut Porthan'ille tietoja useista paikoista, joissa oli oleskellut ja liikkunut.

Näitten tieteellisten töitten ohessa jatkoi Ganander myöhempinäkin aikoina suomenkielen viljelystä, erittäin runouden alalla. V. 1771 hän sepitti hautarunon mainitun Laihian kappalaisen muistoksi sekä painatti _Wanhan Wuoden Muistutuxet, Uuden Wuoden Toiwotuxet_ saman pitäjän asukkaille.[79] V. 1784 hän toimitti kokoelman _Uudempia Uloswalituita Satuja_, joista 151 on suorasanaista ja 15 runomittaista. Ne ovat kaikki opettavaista laatua, n.k. fabuloita, ja suomennettuja latinan, ranskan, saksan sekä ruotsin kielistä; ainoasti pari suorasanaisista (n:ot 129 ja 130) ovat mahdollisesti alkuperäisiä suomalaisia kansansatuja ja siinä tapauksessa ensimmäiset meillä julkaistut. Runomittaiset hän sanoo kokeeksi oman harjoituksensa tähden ja _Pohjanmiesten innon ja maun jälkeen tawallisijn Suomalaisijn Runoihin weisattawaxi_ kokoonpanneensa jo edellisenä kesänä ja lähettäneensä Tukholmaan kuninkaalliselle suomenkielen tulkille maisteri _Abraham Lind'ille, jolla on 120 Suomalaista Satua ennen, nijnkuin hän on kirjan kautta tietä antanut_. Ganander'in suorasanaisissa saduissa on kieli kovin ruotsinvoittoinen; runomittaisissa ei ole sitä vikaa, vaan aine on niissä huonosti valittu ja esitystapa kuivanlainen.

Yleensä ei Ganander'in runollisissa kokeissa ilmau oikeata runo-intoa, ajatukset ovat arkipäiväisiä ja kuvaukset pitkäveteisiä. Mutta runomme koristuskeinoja on niissä taitavasti käytetty ja runomitta hyvin sujuva. Niissä selvästi näkyy tuttavuus muinaisrunoin kanssa, jonka myös siitä heti huomaa, että Väinämöisen ja Ilmarisen nimet usein tulevat mainituiksi. Tämä Ganander'in taito runoin ulkonaisessa rakennuksessa tekikin, että hänen mukaelmansa Vanhan Testamentin runollisista kirjoista, joissa ylevät ajatukset ja kauniit vertaukset olivat ennalta valmiina, tavallista paremmin onnistuivat. Nämät mukaelmat ilmestyivät v. 1786 nimellä _Runo-Kirja_ ja sisältävät Korkean veisun, Taavetin 96:n ja 100:n psalmin, Jobin kirjan 3:n ja 7:n luvun ynnä muutamia Ganander'in omatekoisia runoja; lopussa on Taavetin 133 psalmi virreksi tehtynä. Vielä kauniimmaksi olisivat hänen mukaelmansa tulleet, joll'ei hän olisi liian uskollisesti pitänyt kiinni alkutekstistä; sillä se on häntä varsinkin estänyt runonkertoa tarpeeksi viljelemästä. Hänen omat sepittämänsä runot: _Kirjoitus Luu-karsinan yli, Ajatuxet Kirkko-maalla eli hautaus-sialla_, kaksi hautarunoa ja _Kiween-Pijrroxet haudan päälle_, ovat kaikki vähäpätöisiä.

Viimeinen Gananderin painetuista runokyhäyksistä on _Wenäjän Naima-Wijsu_, suomeksi ja venäjäksi, vuodelta 1787. Se on venäläinen rakkaudenlaulu, jossa useimmat alkukielen sanat ovat aivan ymmärtämättömiksi väännetyt; sen verran siitä kuitenkin saa selville, että hänen suomennoksensa tuskin ollenkaan vastaa alkuperäistä.

Lopuksi on Ganander'in julkaisuihin lisättävä pari käytännöllistä kansankirjaa, nimittäin _Eläinden Tauti-Kirja_ ja _Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki_, molemmat vuodelta 1788, ensimmäiset ja vielä puolen vuosisataa ainoat laatuaan. Näidenkin ruotsinmukainen kieli osoittaa, kuinka suorasanainen kielemme käytäntö oli jäänyt takapajulle.

Ganander'in merkitystä arvostellessa ei myöskään saa unohtaa hänen suoranaista vaikutustaan siihen kansaan, jonka keskuudessa hän eli. Muutamia vuosikymmeniä takaperin vielä puhuttiin hänen entisillä asuinseuduillaan "Ganander'in ajoista" ja kerrottiin hänestä monta juttua, jotka kuvailevat hänen keräilijä-intoaan: kuinka hän uutterasti kokoili runoja ja satuja; kuinka hän kukista ja kovakuoriaisista valmisteli lääkkeitä; kuinka hän kotiin tullessaan aina kuljetti mukanaan, mitä tiellänsä oli käytettäväksi kelpaavaa tavannut, jos ei muuta niin poimimiansa risuja ja perkaamiansa kantoja polttopuiksi. Joku tiesi kertoa, että hän oli "kääntänyt runoille koko Raamatun". Minkä vaikutuksen hänen suomalaiset harrastuksensa yleensä tekivät sen ajan rahvaasen, siitä on säilynyt soma tarina. Ganander'in kerran matkustaessa Turkuun, oli renki, joka hänellä oli mukana, muutaman majatalon väeltä kuullut hänestä seuraavan arvostelun: "kas tuossa koko Suomi tulee!" Kauniimpaa kiitoslausetta ei kukaan Suomen mies ole kansaltansa saanut.

5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne.

Ganander'in elämäntyön esittäminen on meidät johtanut suomenkielen tieteellisestä tutkimuksesta varsinaisen suomenkielisen kirjallisuuden piiriin. Siinä vaatii etupäässä huomiotamme runollinen puoli, jossa tosin hengellinen laji on yhä koon suhteen voittopuolella, vaan ei enää yksinvaltiaana. Tältä aikakaudelta on meillä jo melkoinen joukko maallisiakin runoja tarkastettavana. Kuitenkin ovat ne vielä suurimmaksi osaksi ainoasti tilapää-runoutta, nimittäin: onnentoivotuksia väitösten ja muiden kirjain tekijöille, riemu- ja sururunoja kuninkaallisten ynnä muiden korkeiden henkilöiden syntymisestä ja kuolemasta tai myös tervehdysvärssyjä heidän käyntinsä johdosta, samaten hää- ja hautarunoja yksityisistä, joissa kaikissa, itse asian luonteen mukaan, on enemmän kaunopuheisuutta kuin oikeata runollisuutta. Näiden ja varsinaisen runouden vaiheella ovat historialliset runot, joista toiset ovat kuivanlaisia riimitettyjä kronikoita, toiset sitä vastoin todella liikuttavat niissä ilmauvan kansallisen innon kautta. Semmoisia, jotka eivät ole jonkun ulkonaisen tilaisuuden johdosta syntyneet, on ani harvoja painettuna. Mutta käsikirjoituksenakin on niitä muutamia säilynyt, ja luultavaa on, että suurin joukko on käsikirjoituksina kadonnut. Sillä on muistettava, että siihen aikaan oli milt'ei mahdoton saada kustantajaa muille kuin uskonnollisille kirjoille ja mainituille tilapäisille julkaisuille, joiden kulungeista esim. väitöksissä asian-omainen itse tai hää- ja hautajais-tilaisuuksissa hänen perheensä piti huolta.

Vaan ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan kutakin tämän runouden lajia ja jokaista runoilijaa erikseen, olisi vielä muutama sana sanottava sen ajan runoelmain ulkonaisesta rakennuksesta. Hengelliset virret, jotka olivat veisattaviksi aiotut, noudattavat enimmiten virsikirjassa löytyviä runomittoja; vaikka on niitäkin, jotka ovat rakennetut Suomen vanhaan runomittaan. Maallisissa myös löytyy jolloin kulloin niitä, jotka rakennukseltaan ovat uudempain kielten lauluin kaltaiset. Onpa semmoisiakin, joissa on yritetty taivuttamaan suomenkieltä muinaisiin kreikkalais-roomalaisiin runomittoihin, sekä heksameeteriin että pentameeteriin. Joku näistä on perustettu korolle, mutta useimmat laajuudelle melkein samojen sääntöjen mukaan, joita myöhemmin Eerik Aleksanteri Ingman sekä Lönnrot noudattivat suomennoksissansa klassillisesta runoudesta. Suurena helpoituksena oli kuitenkin sen-aikuisille runoilijoille, että inessiivin päätteenä kirjakielessä oli ainoasti yksi _s_ ja abessiivin päätteenä samoin yksi _t_, joten sujuvien daktylein luku paljon karttui. Daktylina käyttivät he muuten huoleti semmoisiakin sanoja, joiden kaikki kolme tavuuta ovat lyhyet. Koristuksena näissä, niinkuin myös uudempiin runomittoihin rakennetuissa lauluissa ja virsissä, käytettiin alkusointua, useimmiten niin että jokainen säe jakautui kahteen jaksoon eri alkusoinnullaan, esim. näin:

Tuonain temmaisi täst minun muodois muuttuwa Morpheus.

Vaan kirjoittipa joku kuusimitta-runojaan silläkin tavoin, että aloitti säkeen sanat kaikki tyynni samalla kirjaimella, monesti vielä sovitellen rivien alkukirjaimiin oman nimensä taikka sen nimen, jonka kunniaksi teos oli sepitetty. Tämmöiset liian konstikkaat värssyt ovat tietysti aivan mauttomat, ja ne ne ovat ainoat korolle perustetut, esim.

Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui.

Mutta vaikka siis välistä koeteltiinkin muualta lainatuita vanhempia ja uudempia runomittoja, niin viljeltiin sittenkin maallisissa runokokeissa enimmiten Suomen omaa vanhaa runomittaa. Alussa tätä aikakautta ei sitä kuitenkaan vielä osattu oikein käyttää. Niinkuin ennen on mainittu, katsottiin riimi aivan välttämättömäksi Suomen runoissa, eikä sananjakoakaan osattu panna sopiviin paikkoihin. Haittana oli vielä, että niissäkin käytettiin paljon katkaistuja sanoja. Tätä tapaa sekä Petraeus että Martinius muuten juuri kiittävät, sanoen siitä olevan Suomen runoudessa hyvän helpoituksen, että tarpeen mukaan saa sanoja sekä lyhentää että pitentää esim. _nous(e), lohdut(a), m(in)ulle, ylpey(de)l(lä); valaise-pi, cotona-kaan_.

Vuoden 1700 paikoin alkaa kuitenkin jo ilmestyä puhtaasen vanhaan runomittaan rakennettuja runoja, ja riimilliset, huonot runot katoavat kokonaan noin vuoden 1730 vaiheella. Siitäkin mitä Juslenius eri aikoina on lausunut suomalaisen runon rakennuksesta, näkyy, mitenkä tämä asia selviämistään selvisi.

Väitöksessään _Ahoa vetus et nova_ hän sanoo: "Suomen runossa on 8 tavuuta säkeessä sekä alkusointua, ja pidetään yleensä hyvä huoli sanojen sulosoinnusta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi riimi" (jonka hänkin siis piti tarpeellisena).[80] "Runoilua", hän lisää, "talonpojatkin viljelevät yhtä suuressa määrin kuin oppineet; niinkuin muinaiset Arkaadian asukkaat he sepittelevät runoja missä tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä". -- Puheessaan suomen ja heprean sukulaisuudesta, 12 vuotta myöhemmin, hän sanoo Suomen runoin aina olevan jaettuina kaksoissäkeihin, joista jälkimmäinen toisilla sanoilla tahi voimakkaammilla kertoo saman ajatuksen; mutta jos välistä useammat säkeet yhteen kuuluvat, niin niissä joko eri osia luetellaan taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. -- Viimeinkin, 32 vuotta tämän perästä, kirjoittaa hän sanakirjansa esipuheessa: "Meillä on omituinen runouden laji, jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä mitään lukua laajuudesta ja mielellään aloitetaan säkeen kaikki sanat tai joka toinen sana samalla kirjaimella tahi tavuulla. Se on rikas kertomis- ja kiihtymislauseista. Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esimerkkiä noudattaen, ovat sepittäneet riimillisiäkin virsiä. Mutta paljoa paremmat ovat ne runot, joissa he ovat vapaammalla innostuksella laulaneet kotimaan tavalla".

Moni tämänkin jälkeen syntynyt runo on kuitenkin vielä jossakussa suhteessa virheellinen rakennukseltansa. Muutamat arvelivat kuuluvan asiaan aloittaa säkeen kaikki sanat samalla kirjaimella. Toiset, huomatessaan runomme trokeisen luonteen, katsoivat virheellisiksi kaikki säkeet, joissa on sanajakoa, ja pitivät siis tarpeellisena karttaa parittomantavuisia sanoja. Jotkut, nähtyänsä, että voi sanoa sekä _panemaan_ että _panemahan, hartaalla_ ja _hartahalla_, rupesivat sovittelemaan h:ta semmoisiinkin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esim.

Linnas samas lujahasa.

Kun se luulo oli yleinen, ett'ei Suomen runo välitä laajuudesta, niin pantiin usein lyhyet tavuut nousuun, pitkät laskuun. Katkonaisia sanoja ruvettiin kyllä vähitellen välttämään, mutta paraissakin runoissa on niitä aina edes joku päässyt joukkoon pujahtamaan. Toisinaan ei runokerrosta tarpeellista huolta pidetty, taikka liitettiin, aivan runomme luonnetta vastaan, lauseet eri säkeissä sidesanoilla toisiinsa.

Vasta Porthan'in teos _De Poësi Fennica_ teki täysin selviksi suomalaisen runous-opin vaatimukset. Täytyy suorastaan ihmetellä sitä tarkkaa korvaa ja hienoa aistia, jolla Porthan osasi eroittaa hyväksyttävät runosäkeet hyljättävistä. Tosin ei hänkään vielä saanut lopullisesti ratkaistuksi kysymystä koron ja laajuuden suhteesta suomalaisessa runossa, mutta hän ei ole myöskään, niinkuin hänen jälkeisensä runo-opin tutkijat tämän vuosisadan alkupuolella, yksipuolisesti pitänyt toista taikka toista määräävänä. Ensiksi mainittuaan, että Suomen runo ei ole säejaksoihin jaettava ja että säkeet ovat kahdeksantavuiset, huomauttaa hän, että siinä tavuilla ei ole niin tarkoin määrättyä laajuutta kuin kreikkalais-roomalaisessa runoudessa. Sillä vaikka runon mitta, sävelmästä päättäen, on trokeinen nelimitta, eivät kuitenkaan säkeet ole aina sen mukaisia. Säännölliset säkeet tietysti olisivat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin pantaisiin runoniekoille kovin ahtaat rajat. Oikeasta trokeisesta mitasta poikkeavaisetkin säkeet näyttävät olevan jonkullaisten soinnunlakien alaiset, koska näet sopii sanoa:

Miekka wälkkypi werinen,

vaan ei:

Werinen miekka wälkkypi.

Näistä laeista ei hän sano saaneensa täysin selvää, niin että voisi antaa varmoja sääntöjä; kuitenkin mainitsee hän muutamia tekemiänsä havainnoita: 1) että on parempi käyttää lyhyttä tavuuta pitkän asemesta kuin päinvastoin; 2) että säkeen alussa poikkeus ei ole niin haitallinen kuin lopumpana; 3) että säe ei saa loppua yksitavuiseen sanaan; 4) että säkeen viimeinen jalka ei saa alkaa lyhyellä tavuulla, joka varsinkin loukkaa korvaa, jos vielä sen edellinen tavuu on pitkä. Huomattava on, että Porthan pitää pitkinä ainoasti niitä tavuita, joissa on pitkä ääntiö, kaksoisääntiö tai tavuun sulkeva kerake ja sen lisäksi korko.[81] Korkoa hän eroittaa kahta lajia, pää- ja sivukoron, joista jälkimmäinen paremmin kuin edellinen voi tehdä lyhyen tavuun pitkän arvoiseksi.

Tässä teoksensa ensi osassa Porthan jo varoittaa ylen säännöllistä runomittaa tavoittelemasta karttamalla kaikkia parittomantavuisia sanoja; vaikka itsekin pitää sananjakoa ainoasti hätätilassa luvallisena ja sallittavana poikkeuksena. Myöhemmin tultuaan huomaamaan, kuinka tarpeellinen sananjako on runossa, vaatii hän sitä kaikin mokomin käytettäväksi, koska runo tulee kovin yksitoikkoiseksi, jos jokainen säkeen jalka on eri sanana. Etenkin missä nopeasti kehittyviä tapauksia tai voimallisia tunteita on kuvattava, ovat parittomantavuisia sanoja sisältävät säkeet välttämättömät. Vakavammat asiat kerrottakoon parillisentavuisilla sanoilla, vaan ei sittenkään saa niitä tulla aivan monta säettä jäljekkäin.

Loppusoinnun eli riimin Porthan peräti hylkää tarkoituksellisena kaunistuskeinona ja neuvoo varomaan, ett'ei sattumaltakaan tulisi perätysten paljon samanpäätteisiä säkeitä. Sen sijasta hän kehoittaa käyttämään alkusointua, ei kuitenkaan liiaksi; samoin ajatusriimiä eli kertoa, jota ei saa laiminlyödä, vaan ei myöskään ylenmäärin monistella. Vielä hän huomauttaa, ett'ei lauseen sanoja saa miten tahansa jakaa eri säkeihin, esim. näin:

Mutta joka ombi aina Laiska, ei hän paljon paina.

Semmoinen virhe tekee runon kankeaksi ja on haitallinen kerron käyttämiselle. Suomen runon lyhyt mitta edellyttää yksinkertaista ja mutkatonta lausetapaa.

Runomitan rakennuksen selitettyään rupee Porthan puhumaan runon kielestä, jonka pitää olla selvän ja sujuvan. Ei kuitenkaan sen tarvitse orjallisesti noudattaa puheessa tavallista sanain järjestystä; päinvastoin on sitä soma muutella, erittäin silloin kun runomitta vaatii pitempää sanaa säkeen loppuun asetettavaksi. Varoittaa vielä sanojen katkomisesta, joka on luvallista ainoasti sanan viimeiseen vokaaliin nähden seuraavan sanan vokaalilla alkaessa; sitä vastoin kehoittaa viljelemään h:ta vokaalien välissä, vaikk'ei väärässä paikassa, ynnä muita itämurteen omituisuuksia hyväkseen käyttämään esim. _kaatoa_ (kaataa), _eleä_ (elää), _taitavi_ (taitaa), _valeitta_ (valhetta), _joutununna_ (joutunut).

Samoin kuin Porthan'in tutkimuksessa Suomen runon luonne oli tieteellisesti selvinnyt, alkoi se käytännössäkin melkein virheettömästi sujua. Enimmin siihen lienee vaikuttanut tarkempi tutustuminen kansamme muinaisrunoihin; mutta ett'eivät Porthan'in opetuksetkaan olleet turhaan kaikuneet, näemme, jos vertaamme esim. Ganander'in sekä vasta mainittavan Weman'in runoja ennen hänen teoksensa ilmestymistä ja sen ilmestymisen jälkeen.

6. Hengellinen runous.

Muutama vuosi uuden Raamatun-suomennoksen perästä, v. 1646, ilmestyi uusi virsikirjan painos, joka on sen puolesta merkillinen, että siihen on ensi kerran yhdistetty täydellinen kokoelma nykyisen virsikirjan liitteitä: ajantieto, kirkkovuoden evankeliumit ja epistolat, katkismus, Kristuksen kärsimisen ja Jerusalemin hävityksen historia, sekä rukous-ja käsikirja. Uusia virsiä ei se kuitenkaan sisällä enempää kuin kymmenkunnan, nekin melkein kaikki ruotsista suomennettuja. Painoksen kustantaja oli Turun raatimies Sipri Salko ja sen toimittaja _Joonas Mattiaanpoika Raumannus_. Tämä Raumannus oli syntynyt 1608 Raumalla, jossa isä oli kirkkoherrana, tuli Turun-puolisen Uudenkirkon kappalaiseksi 1640 ja kuoli 1683. Hänestä on se muisto säilynyt, että hän "useampain muittenkin onnistuneitten kokeitten kautta oli tunnettu suomalaisena runoilijana"; mutta näistä "muista" ei ole mitään enää tallella. Myös Raamatun suomennoksessa on hän ollut avullinen siten, että on sen kirjoittanut puhtaaksi ja tehnyt siihen sisällysluettelon.

Hyvin ahkerat kartuttamaan virsikirjaamme olivat molemmat Gezelius-piispat, sekä isä että poika. Heidän kustantamistaan lukuisista painoksista sisältävät runsaimmin lisävirsiä v. 1686 ilmestynyt _Suomalaisten Sielun Tawara_ sekä 1700 ja 1701 vuosien virsikirjat. Viimeksimainittu, joka julkaistiin nimellä _Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja_ ja johon v. 1702 vielä _Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja_, ensimmäinen laatuaan suomenkielellä, liitettiin, on sitten pysynyt muuttumattomana kirkon ja kodin käytännössä aina vuoteen 1886.

Ensiksimainitun painoksen uudet virret ovat melkein kaikki arkkiveisuista kokoonpoimitut; siitä syystä ei ole kumma, ett'ei niiden tekijöistä ole paljon tietoa. Yksi mainitaan _Pärttyli Hordell'in_ suomentamaksi, josta ei tiedetä muuta, kuin että hän oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana vv. 1633-46. Hänen kääntämänsä on toinenkin virsi, joka vasta otettiin 1700 vuoden painokseen. Eräässä lesken lohdutusvirressä muodostavat värssyin alkukirjaimet nimen _Maria Simointytär_, joka luultavasti osoittaa tekijää. Ihmeellisempää on, ett'ei 1700 ja 1701 vuosien painoksiin lisään tulleista virsistä ole nimen-omaista ilmoitusta, kenen kädestä ne ovat lähteneet. Yhtähyvin on sangen todennäköistä, että useimmat, joll'eivät melkein kaikki, ovat _Eerik Cajanus'en_ käsialaa. Niiden koko luonteessa, jopa erityisissä, usein esiin tulevissa puheenparsissa ilmaantuu silmäänpistävä sukulaisuus, niin että ne tuntuvat yhden miehen tekemiltä. Mutta Cajanus'esta on säilynyt maine: "suomalaisen virsikirjan tarkastuksen ja painokorjauksen hänellä olleen työnä". Vielä enemmän tukea saapi tämä arvelu siitä, että hän ahkerasti ja hyvällä taidolla sepitteli onnentoivotus-runoja yliopistollisiin väitöksiin ja että hän oli, niinkuin jo tiedämme, harras suomenkielen tutkija. Eerik Cajanus oli samannimisen Sotkamon kirkkoherran poika, syntynyt v. 1675, pääsi ylioppilaaksi Upsalassa 1692, vihittiin maisteriksi Turussa 1697, määrättiin Turun koulun konrehtoriksi 1698 ja Kruununkylän kirkkoherraksi 1703. Hänen olonsa Turussa sopii siis juuri yhteen mainittuin viimeisten virsikirjanlaitosten ilmestymis-ajan kanssa. Isonvihan aikana oli hän pakoisalla Ruotsissa, tuli takaisin päästyään v. 1722 lääninprovastiksi ja kuoli v. 1737. Jos tässä esitetty arvelu pitää paikkansa, niin on Eerik Cajanus'en nimi muistossa säilytettävä ilman mitään vertaista etevimpänä virsiseppänämme. Samassa myös hän on Hemminkiä lähinnä kaikkein tuotteliain vanhan virsikirjamme tekijöistä; sillä jos luemmekin pois viisi virttä, jotka 1700 ja 1701 vuoden painoksiin ovat tulleet arkkiveisuista, niin ei kuitenkaan hänen osakseen jää vähempää lukumäärää kuin 109.

Jos näitä virsikirjamme lopulliseksi täytteeksi tulleita virsiä lähemmin tarkastelemme, huomaamme pian niiden luonteen olevan ihan päinvastaisen edellisen aikakauden yrityksille. Niissä ilmautuu, näet, yhtä suuri taito kuin toiselta puolen omintakeisuuden puute. 1686 vuoden virsikirjassa on vielä yksi osa uusista virsistä huonomman runomittansa ynnä muun suhteen johonkin määrin edelliseen aikakauteen päin kallistuva; mutta useimmat siinäkin osoittavat jo suurempaa taitoa. Onpa joukossa kymmenkunta v. 1685 ilmestyneestä arkista otettuja, jotka tuntuvat runollisesti samanarvoisilta kuin 1700 ja 1701 vuoden lisävirret. Toiselta puolen osoittautuu vielä joku yhtäläisyys edellisen aikakauden kanssa siinä, että tämän virsikirjan 37 uudesta virrestä 6 on suoraan käännetty saksasta, 3 latinasta ja 5, joita ei tiedetä käännetyiksi ja jotka siis kenties ovat alkuperäisiä. Aivan toinen on laita Cajanus'en toimittamissa molemmissa viimeisissä laitoksissa. Niiden kautta lisään tulleissa 114 virressä on ainoasti yksi alkuperäinen, yksi vapaampi mukailus ja yksi suoraan saksasta käännetty; muut kaikki tyynni ovat 1695 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta. Mutta niinkuin on jo huomautettu, ovat nämät suomennokset kaikkien edeltäjäinsä rinnalla aivan verrattomat. Sanat niissä kulkevat sujuvasti ja kepeästi runomittaa myöten ja ovat enimmiten hyvällä aistilla valitut. Koko lausetavassa iimautuu ylevä, runollinen henki. Myös sisällyksensä puolesta ovat mainitut virret paraita vanhassa virsikirjassamme, sillä useimmat niistä ovat alkuperäisin 17:n vuosisadan jalojen saksalaisten ja ruotsalaisten virsimestarien tekoa. Tosin on niissäkin vielä se vika, että Turun murteen lyhennyksiä on liiaksi käytetty, mutta tämä ei niin suuresti loukkaa toisten suurten etujen rinnalla, ja aikoinaan sitä, niinkuin olemme nähneet, pidettiin päinvastoin erinomaisena etuna.

Yllä mainittu ainoa alkuperäinen virsi, joka tavataan 1700 vuoden virsikirjassa, on tuo tunnettu _ETkös ole Ihmisparca aiwan arca_, runollisessa suhteessa merkillisin tuote koko tällä aikakaudella. Sen tekijä on _Juhana Cajanus_, Eerik Cajanus'en isän serkku. Hänkin oli samannimisen provastin poika, syntynyt Paltamossa v. 1655, tuli Upsalan yliopistoon 1670, jossa myös vihittiin maisteriksi 1679, pääsi seuraavana vuonna ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turkuun, vaan ei saanut vakinaista virkaa, siitä syystä että oli taipuvainen Cartesius'en oppiin, ja kuoli nuorena työn ja taudin rasitukseen v. 1681. Erityisenä arkkina oli mainittu virsi tullut painosta heti tekijän kuoleman jälkeen v. 1683.

Joku aika ennen virsikirjan lopullista valmistumista ilmestyi v. 1690 laaja hengellinen runoteos, _Mattias Salamnius'en Ilo-Laulu Jesuxesta_, jonkullainen runomittaan puettu evankeliumi, jaettu 29 runoon ja sisältävä kaikkiaan 2,265 säettä. Se kertoo lyhyesti Jeesuksen syntymisestä, luettelee vielä lyhyemmin hänen työnsä ja rupee sitten kuvailemaan hänen kärsimistään, kuolemaansa ja ylösnousemistaan. Aine on semmoinen, ett'ei mikään runotaito voi kertoa sitä liikuttavammin kuin evankelistain yksinkertaiset, koristelemattomat sanat. Kuitenkin jos tätä runoelmaa omassa lajissaan arvostelemme, niin on meidän myöntäminen, että se on sangen taitavasti kokoonpantu. Varsinkin on siinä vanhan runomme omituisia kaunistuksia, esim. runonkertoa, sopivasti käytetty. Runomitan puolesta on se milt'ei virheetön, jossa asiassa se aikaansa nähden on melkein ainokainen. Kuvaus on välistä hyvinkin elävä ja voimallinen, esim. 6:ssa runossa, joka esittää pakoa Egyptistä sekä 19:ssä ja 20:ssa runossa, joissa Vapahtajan kuolema ja sen yhteydessä tapahtuneet ihmeet ovat kerrottuina. Tämä 19:s runo on siitäkin merkillinen, että vanhain runoin tavalla tekee luonnon kielelliseksi ja mielelliseksi. Aurinko nimittäin Vapahtajaa ristinpuulla pilkattaessa:

Catzoi päälle corkialda, Muutti muotonsa parahan, Caswons pian poies käänsi, Luojan surmasta surusa, Aiwan hämmästyi äkistä, Sanoi suulla surkialla: "Cusas on Ilo enämbi, Cosc' on Luoja cuolemasa? Pitäisköstä paisteheni Laskeman mun lembehimmän Päälle cansan kelwottoman?" Pani poijes Seppelinsä Rijsui puhtahan pucunsa, Suru Mantelin siwalsi, Peitti Silmänsä punaiset.

Vaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: "Jumala, miksi minut hylkäsit?" niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.

_Ilo-Laulu Jesuxesta_ oli jo aikanaan suuressa arvossa, Juslenius'en hyvin kehuvasta lausunnosta päättäen, ja on ollut myöhemminkin Suomen kansan rakkaimpia luettavia, niin että siitä tähän saakka on kaikkiansa 16 painosta julkaistu. Valitettavasti vaan on teksti huolimattoman korrehtuuriluvun kautta yhä huonontunut; vasta viimeisessä, tohtori _K. Grotenfelt'in_ v. 1886 toimittamassa painoksessa on se alkuperäisen mukaan oikaistuna. Paitsi Ilolaulua Jeesuksesta on mainittu Salamnius samana vuonna vielä painattanut sururunon vanhemman Gezelius-piispan kuolemasta. Sekin on rakennukseltaan hyvä, mutta sisällyksen puolesta aivan kuiva elämäkerta.

Kumma kyllä on tämän merkillisen miehen elämästä ollut viime aikoihin asti mahdoton saada vähintäkään tietoa. Aikalaisillansakin näkyy olleen sangen hämäriä tietoja hänestä. Stiernman v. 1719 painetussa _Aboa litterata'ssaan_ sanoo hänen olleen kappalaisena jossain Pohjanmaalla; Juslenius sanakirjansa esipuheessa tosin tarkemmin määrää paikan, asettaen hänet Kalajoen kappalaiseksi, mutta panee hänelle taas väärän ristimänimen Johannes. Ei myös tiedetä koskaan sennimistä pappia löytyneen, ei Kalajoella, eikä koko Pohjanmaalla. Samoin ei ole se nimi tavattavana Sursill'in sukutaulussa, ei Turun yliopiston luettelossa eikä Upsalassa opiskelleitten Suomalaisten joukossa. Vihoviimeksi sitä turhaan on haettu Pohjanmaan henkiluetteloista sillä ajalla. Vasta _K. Grotenfelt'in_ on onnistunut löytää nuoremman Gezelius-piispan muistikirjasta Mattias Salamnius kahdesta paikasta; toisessa hänet mainitaan virkaa odottavien pappien joukossa luultavasti 1690, toisesta käy selville hänen kuolleen Paraisissa 1691, ennen kuin oli vakinaiseksi papiksi päässyt. Että hän jo pitemmän aikaa oli toimittanut papinvirkaa, näkyy eräästä Stiernman'in tiedonannosta, jonka mukaan Mattias Salamnius'en Pähkinälinnassa pitämä ruotsinkielinen ruumissaarna tuli painetuksi Turussa 1681; vaikka turhaan on häntä Inkerinmaankin henkiluetteloista etsitty. Arvattavasti hän on oleskellut opintoaikansa jossain vieraassa yliopistossa, kukaties Tartossa. Todennäköistä myös on, että hän oli kotoisin Pohjanmaalta, jonka kirkkoherroille vanhin painos Ilolaulua on omistettu.

Toinen yhtä laaja hengellinen runoteos on nimeltä _Uudet Hengelliset Runot Läsnä olewaisista Ja Tulewaisista Tiloista_, painettu v. 1766. Sen tekijä on _Simo Achrenius_, samannimisen Sievin kappalaisen poika, syntynyt v. 1729, tullut ylioppilaaksi 1749, ollut kirkkoherran apulaisena Paltamossa ja Pietarsaarella ja kuollut vakinaiseen virkaan pääsemättä 1758. Tämän hänen työnsä tarkoituksena näkyy olleen poistaa kansan vanhat pakanalliset runot samaan runomittaan puetuilla uusilla hengellisillä.[82] Alussa on soma kuusimittainen runo, jossa hän teoksensa omistaa Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää noin 2,300 säettä, on jaettu seitsemään runoon, joista ensimmäinen on kehoitus synnistä heräämään, toinen ja kolmas kuvaus Kristuksen ansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides tuomion tulosta, kuudes helvetin valkeasta ja seitsemäs taivaan autuudesta. Esitys on yleensä pitkäveteinen, mutta sitä elähyttää tavallista vilkkaampi mielikuvitus ja harras jumalinen tunne. Varsinkin ensimmäinen runo innokkaasti saarnaa katumusta ja parannusta; neljäs ilmoittaa kammottavalla, vaan voimakkaalla tavalla haudan salaisuuksia; kuudes samaten maalailee helvettiä matoineen, liekkineen. Sanat ovat runollisella aistilla valitut ja sointuvat; runomitta sujuu erittäin hyvin.

Simo Achrenius on sepittänyt vielä yhden hautarunon Lappajärven kappalaisen Tuomas Wilckman'in muistoksi 1758, siinäkin luoden kuolemasta ilmielävän kuvan.

Oho Tuoni tuimuttansi, Cuing' on hahmosi cuwattu? Se on muotos muinanengin: Sinul' on sijwet siniset, Lento keinot cauhistawat; Wirhi wicatet olalla, Julma raudasta rakettu; Cumma kyntilä kädesä Pimiästi palawainen; Tima klasi tiuckuwainen Wasamana wasemmassa Ombi käydesäs kädesä, Josa wähän juoxemata Liene pohjalla poroa; Wielä warmasti waellat Walkeisa waatteisa, Lumen carwan caldaisisa.

Että hänellä oli taipumusta myös leikkisään runouden lajiin, todistaa eräs samana vuonna yliopistolliseen väitökseen painettu onnentoivotus. Tässä runossa, joka on tosin pitkä, vaan aika sukkela, hän opettaa, kuinka tuohiveneitä tehdään Pohjois-Amerikassa ja kehoittaa samallaisia Suomessakin kokoonpanemaan.

Uudempain, virsikirjan mukaisten hengellisten laulujen tekijöistä on huomattavin _Abraham Achrenius_, edellä mainitun setä. Hän oli Someron kappalaisen Simo Achrenius'en pojista nuorempi, syntynyt v. 1706 ja päässyt Turun yliopistoon 1725. Täällä teki hän itsensä pian huomatuksi runolahjansa kautta, jota aluksi ahkerasti viljeli väitöksissä ja muissa akatemiallisissa juhlatilaisuuksissa. Hän kirjoitteli kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi, ollen viimeksimainitulla kielellä ensimmäisiä ja verrattomasti taitavimpia klassillisten runomittojen käyttäjiä koko tällä aikakaudella. Paitsi maallista runoutta oli hän myös jo siihen aikaan harjoittanut hengellistäkin runoilemista, jonka alalle myöhemmin kokonaan kääntyi. Ollessaan näet kotiopettajana kreivi Creutz'in perheessä Haminassa, sai hän jumalisen rouvan kautta voimallisen herätyksen ja taipui pietistiseen suuntaan. V. 1730 pääsi hän kirkkoherran apulaiseksi Pietarsaareen, 1733 pataljoonan-papiksi Lappeenrantaan. Näillä ajoin kiihtyi hänen jumalisuutensa yhä yksipuolisemmaksi, niin että hän kovan taudin jälkeen v. 1735, luultavasti vahingoksi kirjallisuudellemme, poltti kokonaisen vihkon painamatta jääneitä maallisia runoelmiansa. Vielä enemmän yli kaikkein järjellisyyden rajain saattoi hänet uskonnollinen levottomuutensa Ähtävän kappelissa Pohjanmaalla, johon hän v. 1736 oli määrätty papiksi. Siellä oli silloin pieni uskonnollinen eriseura, joka ei pitänyt lukua kirkon papeista, vaan piti jumalanpalvelustansa itsekseen. Alussa koetteli Achrenius palauttaa heitä kirkon helmaan, mutta se ei hänelle ollenkaan onnistunut; päin vastoin luopuivat kaikki hänen heränneet ystävänsä heidän puolelleen. Jopa yhtyi viimein Achrenius itsekin heihin ja otti eron v. 1740 papin virastaan julkisesti kesken jumalanpalvelusta, hypellen ja huutain saarnastuolissa, riisuen kapan ja kauluksen päältään sekä juosten ulos kirkosta. Teostansa häntä sitten vaadittiin Turkuun vastaamaan, ja asia lykättiin hovioikeuden tutkittavaksi. Hovioikeus osoitti tässä asiassa siihen aikaan aivan harvinaista suvaitsevaisuutta, sillä se vapautti Achrenius'en kaikesta edesvastauksesta, vieläpä ehdoitti, että hänelle annettaisiin papinvirka takaisin, jota hän tyynemmäksi tultuansa oli pyytänyt. V. 1748 suotiinkin Achrenius'elle sitten linnansaarnaajan virka Turussa, ja 1753 pääsi hän kirkkoherraksi Nousiaisiin, jossa kuoli v. 1769, rakastettuna ja kunnioitettuna.

Jo viratonna Turussa oleskellessaan, ja vielä enemmän jälleen vakinaiseen virkaan päästyään, harjoitti Achrenius uutteraa kirjailijatointa sekä ruotsin että suomen kielellä. Ruotsalaisista teoksista on suuri osa jäänyt käsikirjoituksiksi, mutta jälkimmäisiä on painettuna neljättäkymmentä pienempää ja suurempaa. Enimmät ovat runomitallisia; niissä on hän jättänyt Suomen kansalle perinnöksi noin 200 virttä, joista vaan harvat ovat käännöksiä. Useimpia hänen kirjojansa on meidän aikoihimme asti yhä uudestaan painettu; yleisimmin levinneihin kuuluvat _Sionin Juhla-Wirret, Halullisten Sieluin ylöskehoituxexi_, joita ensimmäinen painos ilmestyi v. 1769. Kaikissa Achrenius'en virsissä ilmautuu syvä synnin tunto ja ehdoton turvautuminen Jumalan armoon. Innollisesti hän muutamissa saarnaa parannusta, viitaten sen ajan sotiin ja muihin surkeihin tapauksiin, esim. Lissabonin maanjäristykseen, joita osoittaa Jumalan vihan merkiksi. Toisissa sitä vastoin hän palavalla armon rukouksella ja kaiken oman ansion kieltävällä nöyryydellä heittäytyy Jumalan kasvoin eteen; vielä toisissa kuvailee vastaista autuutta. Tämä läpikäyvä jumalinen into ja tunteen hartaus on tehnyt Abraham Achrenius'en virret Suomen kansalle rakkaiksi, samoin kuin hänen suorasanaisetkin teoksensa, Mutta ankarampaa arvostelua ne eivät mitenkään kestä. Ne ovat melkein poikkeuksetta hirmuisesti pitkäpiimäisiä. Sivuseikat vievät esityksen usein pitkille mutkille ja toisinaan sekoittavat pois koko ajatuksen juoksun. Värssyjä saattaa olla yhdessä virressä 50-60 ja enemmänkin. Monta on virttä, joissa ei ole runollista tunnetta laisinkaan, jotka vaan ovat kuivakiskoisinta, riimeihin pingoitettua saarnaa. Riimiä on niissä hyvin huolimattomasti käytetty, vaikka toiselta puolen on välistä riimin tähden pantu ajatukseen aivan sopimattomia sanoja. Kuitenkin on näitä virsiä joku määrä karsimalla ja parantelemalla voitu ottaa myöhempiin virsikirjan-ehdoituksiin. Nykyiseen uuteen virsikirjaamme on niistä tullut yksi ainoa. Yksi on myös otettu hänen poikansa Nousiaisten kirkkoherran _Antti Achrenius'en_ (1745-1810) toimittamista _Halullisten Sjeluin Hengellisistä Lauluista_, joiden ensimmäistä v. 1790 ilmestynyttä painosta on kymmeniä kertoja uusittu.[83]

Hengellisistä runoilijoista tällä aikakaudella ovat vielä huomattavat veljekset _Frosterus, Jaakko_, Lohtajan provasti (k. 1794) ja _Abraham_, Turun konsistoorin notaari (k. 1766). Edelliseltä on jäänyt 5 virttä, jälkimmäiseltä 10, ja yhdessä he ovat sepittäneet vielä 5; melkein kaikki ovat suomennettuja ruotsista tai saksasta, Ne ovat hyvin valittuja, suomennos on vapaa, usein enemmän mukailevainen. Ajatuksen, kielen ja runomitan puolesta ne ovat kauniita, sujuvaisia; ainoana haittana niissä ovat liiaksi katkotut sanat.

Mainittava on myös Loimaan provasti, sittemmin jumaluus-opin professori ja tuomioprovasti Turussa _Gabriel Lauraeus_ (k. 1753), joka painatti kymmenkunnan ruotsista ja saksasta suomentamaansa virttä nimellä _Muutamia Hengellisiä Wirsiä_ v. 1747. Niitä voisi kyllä muuten pitää hyvinä, joll'ei hän vaan olisi niissä niin onnettomasti polkenut korkoa.

Sitä paitsi tuli joka vuosi, siitä lähtein kuin Suomeen oli saatu omat kirjapainot, joukottain noita jo mainittuja hengellisiä arkkiveisuja, välistä tekijän nimellä varustettuna, mutta vielä useammin nimetönnä, Suurin osa tietysti on aivan ala-arvoista laatua, mutta muutamia on kuitenkin voitu käyttää uuteenkin virsikirjaamme.

7. Maallinen runous.

Jos nyt siirrymme maalliseen runouteen ja aluksi otamme katseltavaksi ne runoelmat, jotka eivät ole minkään erityisen tilaisuuden synnyttämiä, niin pistää meille kohta silmään _Yxi Caunis Suomen-Kielinen Weisu, Talontöille cunniaxi ja ylistöxexi_, jonka ennen mainittu _Gabriel Tuderus_ oli "nuoruudessa ylösajatellut" ja kuuluisa muinaistutkijamme _Elias Brenner_ painoon toimittanut "Suomalaisten suosiolla" v. 1703. Se kuvailee hilpeästi ja taitavasti talonpojan töitä ja elämää. Ruotsin sen-aikuisten lauluseppäin vaikutus näkyy selvästi sen konstikkaissa riimeissä.[84] Tekijän elämäkerta on lyhyesti seuraava. Hän oli Rantamäen kappalaisen Johannes Somerus'en poika ja mainitaan syntyneen v. 1638 Kemissä, johon pitäjään isänsä kuitenkin vasta v. 1649 tuli kirkkoherraksi. Tuli yliopistoon v. 1651, jossa vietti mitä vallattominta elämää, kestäen ylioppilas-aikanaan "useampia tappeluja kuin moni harmaapäinen soturi koko elinaikanaan". Karkoitettuna Turusta v. 1659 tiedetään hänen samana vuonna pyrkineen Upsalan yliopistoon. Missä hän vihdoin papintutkintonsa suoritti, on epätietoista. Mutta papin toimeen päästyänsä Lapin raukoille rajoille, jossa vielä vallitsi pakanuuden pimeys, hän tuliselle toimintahalulleen löysi jalomman tehtävän, kristin-uskon valon levittämisen Suomen Lappalaisille. Hän tuli ensin kappalaiseksi Inariin 1669, sitten kirkkoherraksi Kuusamoon, johon Inarin kappeliseurakunta silloin yhdeksi Lapin seurakunnaksi yhdistettiin, v. 1675 ja viimein Ala-Tornion kirkkoherraksi v. 1684, jossa virassa kuolikin v. 1705.

Toinen talonpoikaista elämää kuvaava runoelma on nimeltä _Huoneen-Speili, Josa Ensin edespannan caickein welgolisus yhteisest Sitten Mitä erinomattain, Perhen-Isänille ja Emänille, Poijlle, Drängeille, Tyttärille ja Pijcoille hywin eli pahoin sopii -- Lyhykäisest Opixi caikille JaloMaxi_. Se ilmestyi ensi kerran v. 1699, ja on siitä sittemmin otettu kymmenkunta painosta, viimeinen v. 1867. Mutta vaikka se siis näkyy olleen kansalle hyvin mieluinen, on se kuitenkin aivan suloton, ikävä loru. Sen tekijä on ilmaissut ainoasti nimensä alkukirjaimet _J.M._

Käsikirjoituksena on samoilta ajoin säilynyt vähäinen runokokoelma, joka sisältää viisi Suomen runomittaan käännettyä Aisopon eläinsatua. Niiden suomentaja on _Juhana Henrik Hoppius_, joka Kaarle XII:n aikana palveli kapteenina sotaväessä, vaan sitten vihitti itsensä papiksi ja tuli kirkkoherraksi v. 1723 Tyrön ja 1729 Tuuterin pitäjään Inkerinmaalla, jossa kuoli v. 1757. Kieli niissä on Inkerin karjalaista murretta.[85]

Painettu kokoelma näitä n.k. fabuloja ilmestyi vasta v. 1777 nimellä _Caxi Neljättä Kymmendä Satua Suomalaisijn Runohin Käätty Wuonna 1775_. Sisällykseltään ne ovat verrattomasti paremmat kuin Ganander'in suorasanaiseen kokoelmaansa liittämät runomitalliset sadut. Kertomustavassakin on enemmän elävyyttä ja sukkeluutta, vaikk'ei niidenkään kärki ole tarpeeksi teroitettu. Niiden tekijä on aivan tuntematon.

Historiallisten runoelmain tekijöistä, joihin meidän sitten on kääntyminen, on ensiksi mainittava _Lauri Pietarinpoika Tammelinus_, sama, jonka jo tunnemme ensimmäisenä sananlaskuin kerääjänä. Hänen kirjoittamansa on _Ajan Tieto Suomenmaan menoist ja uscost, erinomaisest Suomen Pispoist cungin Kuningan ajall, Lyhykäisijn rijmein coottu_ v. 1658. Tämä on ensimmäinen Suomen historian koe kielellämme, vanhaan runomittaan rakennettu, mutta myös riimeillä varustettu; luultavasti oli Messenius'en ruotsinkielinen Suomen riimikronikka ollut siihen yllytyksenä. Niinkuin nimestä näkyy, ovat siinä pääaineena Suomen piispain työt ja toimet. Vaan sisältää se kaikellaisia muitakin historiallisia tietoja kuninkaista, sodista, ruttotaudeista j.n.e. Ylimalkain on se tietysti kuivakiskoinen, mutta loppupuolessa, joka tuli lisäksi toiseen painokseen v. 1671 ja jossa runoilija kertoo oman aikansa tapauksista, on kuvaus usein elävä ja innokas.[86] Runouden alalla on sama Tammelinus vielä tuottanut viisi virttä, jotka ovat painettuina 1674 vuoden virsikirjaan.

Huomiota ansaitseva historiallinen runoniekka tämän jälkeen on _Anterus Aschelinus_, joka ensin oli kolleegana Turun tuomiokoulussa, sitten kappalaisena Askaisissa ja kuoli v. 1703. Hänellä näkyy olleen tavallista runsaampi runolahja, Hänen laulunsa -- varsinaisia runoja hän ei ole kirjoittanut -- ovat kyllä enimmiten liian pitkäveteisiä, ja sanoja katkoo hän aivan armottomasti, mutta niissä ilmautuvat innolliset tunteet ja runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin tavallista korkeammalle. Hänen teoksiaan on säilynyt virsi suuresta nälästä v. 1697 ja Kaarle XII:n kunniaksi kirjoitettu _Uskollinen Uron-Uhri_ 1703, jotka luultavasti ovat alkuperäisiä. Sitä paitsi on hän v. 1702 suomentanut pöyhkeän sotaveisun nimellä _Suomen Ilo-Ääni_ Narvan voiton yli.

Samasta Narvan voitosta on tallella toinenkin runo, nimittäin _Ilo-Laulu_ vuodelta 1700. Se on sepitetty Oulun kaupungissa, ja tekijän nimen alkukirjaimet ovat _I.G.H.S._ Vanhain kansanrunoin vaikutus näkyy selvästi sanoissa ja sanankäänteissä, jopa kokonaisissa säkeissäkin.[87] Luonteeltaan on tämä runo leikkisä ja pilkallinen. Esitys ei ole historiallisesti uskollinen, vaan on mielikuvitus aineen omaan kaavaansa valannut. Kerrottuansa venäläisen joukon julmasta menettelystä, kuvailee runoilija, mitenkä Kaarle kuningas vähäisen väkensä kanssa tulee avuksi, ja mitenkä tsaari, saatuaan eräältä mieheltään kuulla tämän pienen joukon urhoollisuudesta, heti lähtee pakoon, sillä tekosyyllä, että menee poikaansa pois viemään ja pian tulee takaisin. Kun sitten tappelu alkaa, niin Kaarlen sotamiehet "Suomen tutulla tavalla" lämmittävät saunan ja antavat löylyä vihollisille, jotka eivät sitä kauan kestä, vaan antautuvat vangiksi.

Näissä runoelmissa esiintyvä voitonriemu ja ylpeys muuttui kuitenkin kohta surkeaksi hätähuudoksi, kun Kaarle XII:n kaukana poissa ollessa Venäläiset tulivat hävittäväisenä tulvana maahamme. Tästäkin Suomen kansan kauheimmasta ajasta on useampia runoja jäljellä. Varsinkin näkyvät Suomalaisten sydämessä siihen aikaan vaihtelevat tunteet niistä runoista, jotka on kirjoittanut _Sakari Lithovius_. Ne ovat ikään kuin nääntyvän Suomen povesta puhkeavia syviä huokauksia. Välistä, kun kuvailevat jotain onnellista tapausta, yrittävät ne iloansa osoittamaan, vaan tämä ilon ilmaus on aivan kuin sairaan hymyily, joka omaisiltaan tahtoo salata, kuinka vaikeasti häntä kipu kalvaa.

Sakari Lithovius oli porvarin poika Oulusta, syntynyt v. 1672, tuli ylioppilaaksi 1692 ja maisteriksi 1700, pääsi v. 1702 kirkkoherraksi Nevanlinnaan, josta Venäläisten voitolle päästyä pakeni Ruotsiin, eläen enimmäkseen Tukholmassa köyhänä ja viratonna, kunnes v. 1713 pääsi Ouluun kirkkoherraksi; hän kuoli 1743. Ensimmäinen hänen runoistaan, vuodelta 1715, on onnentoivotus Hessin Fredrikin ja Ulriika Eleonooran häihin. Juhlan vuoksi koettaa runoniekka hetkeksi unohtaa tuskansa, laulaen:

"Sijrry suru Suomalaisten, Parcu poijes Pohjalaisten".

Sillä Fredrikin tulossa näkee hän rauhan toivon ja huudahtaa:

"Otollinen öljynoxa Saata Suomeen suuri Saxa!"

Toisessa runossaan suree hän nuoremman Gezelius piispan kuolemaa, joka tapahtui Tukholmassa v. 1718. Kolmannessa, joka on erinomaisen voimallinen, valittaa hän Kaarle XII:n surmaa. Lopussa kiroo hän Norjan maata, jossa tämä kauhea teko oli tapahtunut.

Neljäs, Ulriika Eleonooran kruunauksesta, vuodelta 1719, ilmoittaa taas vähän toivoa, ja viides Fredrikin kruunauksesta, seuraavalta vuodelta, iloitsee jo lähenevästä rauhasta ja toivottaa hartaasti:

Sota suuri sammucohon, Pahat päiwät paetcohon, Rauetcohon raju ilmat! Muuttucohon murhein mustat, Surkeudet sijrtyköhön! Rauha armas riendyköhön, Riemu runsas ruwetcohon, Auring' armas astucohon Waiwatuita wirwottaman, Lewottomij lohduttaman!

Parempi kuin nämät Lithovius'en riimilliset runot on _Pärttyli Vhaël'in_, jo mainitun kieliopin-tekijän, pyyntö Kaarle XII:lle pian palajamaan raadeltavina olevain alamaistensa avuksi. Tämä runo on niinkuin Vhaël'ilta toivoa sopiikin, rakennukseltaan hyvin hyvä. Se on painettu v. 1714 ja sen nimi kuuluu:

Suomen suruisen Cansan Ynnä Pohjan Peräläisten Waikia Walitus-Runo Alla waiwan waikeimman, Wenäjän werisen Miekan, Tygö CARLEN Callihimman -- -- -- -- -- Runo raudalla rakettu.

Suomi siinä pelolla kysyy, missä sankarinsa niin kauan viipyy, ja huutaa häntä apuun, luetellen kauheita kärsimyksiänsä. Viimein lupaa Kaarlelle täydet verot tuoda sekä kaikin puolin kunniallisesti elää, jos hän vaan tulisi takaisin, ja lopettaa tällä huokauksella, joka yhä välistä pitkin runoa on puhjennut sanoiksi:

Carle Cuuluisin Cuningas, -- Tule Cullanen cotihin, Tuoppas Rauha tullesansi!

Vielä on mainittava samasta aineesta v. 1720 kirjoitettu, mutta vasta 1734 painettu, pitkä kronikantapainen, jonka nimenä on:

Suru-Runot Suomalaiset, Waiwoista walittawaiset Poloisella Pohjan maalla, Ruotzin rannoilla, rajoilla Wallan alla Wenäläisen, Witzan Herran hurscaimman, Kijruhulda kirjoitetut, Muille muistoxi jätetyt, Nämät waiwat nähneheldä Pohjan maalla poicaiselda.

Tekijää ei tähän asti ole tiedetty, sillä nimeänsä hän ei ole ilmaissut; sen verran vaan on ollut selvillä, että hän oli Pohjanmaan pappeja, koska sanoo Affrén'in kapinan tähden tulleensa viedyksi Turun linnaan ja istuneensa siellä 13 viikkoa. Vasta nykyisin on maisteri _A.E. Niemi_ löytänyt Ganander'in sanakirjasta, kahdesta eri paikasta sen tiedon, että tekijä ei ole kukaan muu kuin _Gabriel Joosepinpoika Calamnius_, tilapäisten runojen sepittäjänä ja ainoana, jonka runoja Ruotsin vallan ajalla on tullut yhteen koottuina painosta, vielä mainittava.

Tämä runokronikka sisältää laajan kuvauksen Venäläisten hirmuvallasta 11 eri runossa. Enimmäkseen ovat asiat siinä vaan yksinkertaisesti kerrottuina, mutta itse aine on niin syvästi liikuttavainen, että kuivinkin kertomus vaikuttaisi. Taitavasti on tekijä käyttänyt runomme omituisia koristuskeinoja, ja toisinaan puhkeaa hänen oma tunteensa todella runollisiin huudahduksiin. Ulkomuodoltaan on tämä runo melkein aivan virheetön. Se kyllä on monin paikoin riimillinen, mutta riimiä ei kuitenkaan ole missään väkisin tavoiteltu.

Ensimmäinen runo kertoo, mitenkä Venäläiset maahan tullessaan menettelivät, luetellen ensin tavarain ryöstämiset, sitten lasten viennit ja naisten raiskaukset, viimein nuot kauheat kidutukset. Järjestys on nähtävästi niin pantu, että lukijan mieli aina kovempien kiusojen kuvilla tulisi yhä syvemmältä liikutetuksi. Itse runoilija ei voi olla puhkeamatta parkahdukseen:

Ohoh suurta surkeutta! Ohoh Waiwa waikiata! Weden wäändäpi werisen Selkiöistä silmistäni, Hijen hiuxista hijopi, Poski päästä pusertapi.

Lopulla runoa kuvailee hän Suomalaisten viheliäistä elämää sydänmaissa:

Corwesa oli cotomme, Maantiellä majasiamme, Kirckotiemme kiwistöllä Metzän petoin pesillä, Carhut Cansa cumpanimme.

Tämä runo päättyy, niinkuin kaikki muutkin, sanoilla:

Auta ainoa Jumala, Päästä päiwistä pahoista!

Toinen runo erikseen kertoo kirkkoin ja hautausmaiden ryöstämisestä. Kolmas kuvailee, kuinka alussa vuotta 1716 jo alettiin toivoa helpoitusta, haettiin kaukaa siemeniä ja juhtien puutteessa:

Ucko auralla ajeli, Ämmä äjästä weteli.

Mutta Venäläinen hävitti jälleen kaikki, läpi maan kulkiessaan Kajaanin linnaa valloittamaan.

Neljäs runo puhuu Venäläisten retkistä Länsi-Pohjanmaalle asti; viides heidän menonsa lauhtumisesta, koska pelkäsivät kotiin tulleen Kaarlen kostoa. Mutta kuudes jo valittaa sen toivon raukenemista.

Me cuin calat cawelemme, Madon pojat matelemme Paitzi päättä, Haldiatta, Caitziatta, Catzojatta. -- -- -- -- -- Pian toiwomme todella Mustat menot muuttuwaksi; Mutta muutuit mustemmaksi.

Seitsemännessä on kerrottu "valtakunnan pettäjän" Görtz'in hallituksesta ja lopusta; kahdeksannessa Affrén kappalaisen kapinasta seurauksineen; yhdeksäs on onnentoivotus Ulriika Eleonooran kruunaukseen ja rauhan toivon ilmoitus; mutta kymmenes jälleen kertoilee Venäläisten ryöstöretkistä Ruotsiin. Yhdestoista viimein riemuitsee Hessin Fredrikin kruunauksesta kuninkaaksi. Lopuksi lausuu runoilija:

Ei sanat sanoen puutu, wirret weisaten wähene, Sananlaskusa sanowat Sauwon sywät Suomalaiset. Waan mun puuttupi puheni, Laulu wirteni lakapi; Sillä mulla mustat päiwät. -- -- -- -- -- Muret mieltä muuttelepi, Aiwuan ajatuttapi. -- -- -- -- -- Eipä raiku raskas rinta, Kulje kurjan kurcku torwi, Waicka ainoset asiat Wielä warsin waatisivat.

Isonvihan synnyttämä on vielä Siuntion kirkkoherran _Israel Escholin'in_ (k. 1742) _Walitus Wirsi Suomen surkeudest wänein wallan alla_, kirjoitettu v. 1720 ja painettu v. 1735. Historiallista kertomusta on tässä virressä varsin vähän, enimmäkseen se sisältää tunnustusta, että Suomi on synneillään kaikki vaivat ansainnut, ja huokausta Jumalan puoleen, että niille jo tekisi lopun. Samaan lajiin kuuluu myös tuntemattoman tekemä surullinen veisu Kyrön tappelusta, joka on kahden muun virren mukana painettu v. 1736.

Onpa Pikkuvihakin yllyttänyt runontekoon. Sitä on kuvannut _Jaakko Mardell Widman_, lääninrahaston-hoitaja Vaasassa (k. 1769), v. 1743 pitkässä runossa, jossa on käyttänyt ainoasti paritavuisia sanoja. Runon nimi kuuluu:

Suru Suri Suomalaisen, Parcu Påru Pohjalaisen, Cotoansa culkiesa, Pacon poijes pyrkiesä, Muille maille matcustaisans, Mucaisexi mennesänsä Wältämähän Wenäläistä.

Sama mies on kirjoittanut vielä _Joulu-Laulun_ lapsille.

Jatkon Tammelinus'en Ajantietoon julkaisi v. 1752 apulaispappi Ilmajoella, sittemmin Vähänkyrön kappalainen _Kaarle Rein_, Ilmajoen nimismiehen Juhana Rein'in poika, syntynyt 1712, kuollut 1781. Tämä on oikeaan runon mittaan rakennettu ja loppuu Aadolf Fredrikin käyntiin Suomessa. Sitä paitsi on Rein sepittänyt kolme hautarunoa. Kaikki hänen runoelmansa ovat sisällykseltään vähäarvoiset, mutta ulkoasultaan moitteettomat, ja juuri häneltä sanoo Porthan saaneensa paraat ohjeet tutkimukseensa suomalaisesta runoudesta.

Viimeksi on tämän ajan historiallisista runoilijoista mainittava Marttilan provasti _Jaakko Zidén_, syntynyt Tyrväällä 1754, kuollut 1801, Runeberg'in Vänrikki Stoolin tarinoissa ylistetyn sankarin isä. Hänen runoelmistaan huomattavin on valitusvirsi Kustaa III:n kuolemasta vuodelta 1792, joka 130 värssyn pituisenakin on hupainen lukea. Suomen ja Kreikan muinaistarustosta hän siinä yhtenään ottaa nimiä ja kuvia. Muita runoelmia on häneltä säilynyt _Kaxi Kiitos Laulu Rauhan Edestä_ 1791, sotalaulu vuodelta 1796 ja riemulaulu Kustaa IV:n Aadolfin käynnistä Suomessa, painettu v. 1797. Näissä hänen lauluissaan ei ole juuri runollista suloutta, mutta erinomainen into ja voima. Ikään kuin koskena kuohuen menevät ne menoansa, siitä huolimatta vaikka välistä kolisteluttavatkin sanain tavallista muotoa runomitan kareihin.

Nyt seuraavista tilapäisistä hovi-, hää- ja hautarunoista ei tietysti saa hakea mitään syvempää runohenkeä; sen kieltää itse aine. Tavallisesti ne ovat hyvin juhlallisia, mahdikkailla sanoilla ja pöyhkeillä vertauksilla varustettuja, ja nähtävästi tekemällä tehtyjä. Kuninkaallisista ja muista korkea-arvoisista henkilöistä sepitetyt ovat useimmiten enemmän mielisteleväisiä, kuin mitä meidän aikanamme katsottaisiin sopivaksi. Hautarunot ovat tavallisesti pitkäpiimäisiä vainajain avujen ja ansioiden luetteloita; niissä kuitenkin joskus puhkee esiin syvempikin tunne. Häärunot toisinaan meitä viehättävät leikillisyydellään.

Enimmiten runoilija alkaa sillä, että yllyttää itseänsä laulamaan, ja nämät alkusanat ovatkin usein paraat, hempeimmät paikat koko runossa. Suurella huolella koettaa hän peitellä ja koristella semmoista, mikä paljaaltaan maistuisi kovin kuivalle, esim. vuosilukuja, joita sovitetaan runoksi seuraavaan tapaan:

Wuonna yxi tuhannetta, Sata caxi colmin kerroin, Wijsikymmentä winottu, Wielä päälle palckioxi Kesäcuusa caunihisa.

Myöskin pitää runoilija huolta siitä, että jokainen pääsana saisi sille sopivan mainesanan, esim. _pappein parwesta pyhästä -- wiisauden winheämmän -- Christuxemme kirckahimman_.

Onnentoivotus-runoja oli meidänkin yliopistossamme alusta alkaen ollut tapana liittää väitöksiin ja muihin julkaisuihin. Niiden sepittäjät olivat tavallisesti nuorten maisteriksi pyrkijäin opintokumppaneita, jolloinkulloin yhtyi heihin joku opettajistakin. Ensiaikoina kirjoitettiin niitä melkein yksin-omaan latinaksi. Mutta loppupuolella 1600 lukua alkaa näkyä kreikkalaisia, jopa joskus ihmeeksi heprealaisia, ynnä pian myös saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia ja englantilaisia värssyjä; ennen muita sai kuitenkin ruotsinkieli huomattavan sijan. Suomenkielisiä ei löydy monta ennen Isonvihan aikoja, mutta sen perästä ilmestyy niitä koko joukko.

Luonnollisesti ei näissäkään voinut ilmautua todellista runo-intoa; mutta moni niistä on kuitenkin somasti ja sukkelasti kokoonpantu. Väitöksen tekijää niissä ylistetään, kiitetään hänen taitoansa ja oppiansa, jota hän on näyttänyt _Auran ahkerasa ahjosa_, pyrkiessään _Heliconin heltalle, cullatulle cuckulalle_, missä on saava päähänsä _lehtilakin_ tai _wihriöitä kihriöitä_. Muutenkin toivotetaan hänelle onnea ja menestystä tässä ja tulevaisessa elämässä. Enimmiten puhutaan myös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Toisinaan on runoilija kuulevinansa melua Auran rannoilta, jonka syytä sitten tiedustelee "lauluneidoilta".

V. 1654 perustettiin Turun yliopistoon vakinainen runo- ja ajatustaidon professorin virka, johon seuraavana vuonna nimitettiin _Eerik Justander_ kreivi Brahen suosituksesta, kuuntelematta yliopiston konsistooria, joka hangoitteli kauan vastaan virkaan nimitetyn syntyperän vuoksi. Justander eli _Juusti_, joksi hän suomalaisissa runoelmissaan kutsuu itseään, oli, näet, erään Turun raatimiehen avioton lapsi; hän oli tullut ylioppilaaksi 1645 ja maisteriksi 1653. V. 1667 muutti hän professorinvirastansa kirkkoherraksi Mynämäelle ja kuoli siellä 1678. Häneltä on säilynyt neljä runokoetta, joista ensimmäinen, v. 1650 painettu, on jälkimuisto kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi sekä suomeksi, kreivi Brahen puolisolle. Kristiina Katariina Stenbock'ille; toinen on samoin hautaruno vuodelta 1652. Kolmas on Viipurin uuden kirkon vihkijäisiin v. 1664 sepitetty _Gratulatio Tavast-Runico-Rythmica_ (Hämäläis-runomitallinen onnentoivotus) ja neljäs _Gratulatio Tavast-Runico-Finnonica_ on onnentoivotus vastamainittavalle lainsuomennoksen tarkastajalle _Antti Pachalenius'elle_, joka oli suomentanut uskonnollisen kirjateoksen _Cantio cygnea_ (Joutsenlaulu) v. 1667.[88] Edellinen on tehty _stante pede_ (seisovalla jalalla), jälkimmäinen on _extemporanea_ (tilapäinen). Kaikki tyynni ne ovat pahanpäiväisintä soperrusta, eivätkä ansaitsisi huomiotamme, joll'eivät olisi ensimmäisiä tällä aikakaudella ja joll'ei niistä näkyisi Suomen oppineilla olleen siihen aikaan tapana edeltäkäsin valmistamattakin sepittää suomeksi runoja. Hävinnyt on Justander'in ruotsista suomentama kometia Tuhlaajapojasta, jota näyteltiin Turun yliopistossa rehtorinvaihdoksen kunniaksi 10 p. Kesäk. 1650. Justander'in ansiot ensimmäisenä asetusten suomentajana tulevat edempänä puheeksi.

Erikseen huomattavia tilapää-runoilijoita tapaamme sitten vasta Isonvihan jälkeisenä aikana. Ensimmäisenä heistä on mainittava _Henrik Lilius_, kirkkoherran poika Messukylästä, syntynyt 1683, tullut ylioppilaaksi 1699 ja maisteriksi 1707, nimitetty kappalaiseksi Pirkkalaan 1709 sekä kirkkoherraksi Längelmäelle 1722 ja Messukylään 1730, kuollut 1745. Hän oli kuuluisa opistansa, puhetaidostansa ja runoistansa, joita myös latinaksi sepitteli. Suomeksi on hän v. 1728 julkaissut kaksi häärunoa ynnä yhdet erittäin kauniit _Kehto-Runot_. Vielä on hän sepittänyt onnentoivotuksen Juslenius'en sanakirjaan, jossa hän sanoo vierasten kielten, myös ruotsin, häneltä jääneen ruostumaan. Se näkyykin hänen runoistansa, että suomi oli hänellä puhekielenä. Kaikki, mitä hän on kirjoittanut, on hyvin sujuvaa sekä kielen että runonrakennuksen puolesta ja runollisessa suhteessa sen ajan parasta tuotetta.

V. 1749, kun Kaarle herttuan, sittemmin Kaarle XIII:n, edellisenä vuonna tapahtuneen syntymän johdosta vietettiin Turussa juhlaa, piti yliopiston dosentti, sittemmin Korpon kappalainen _Kaarle Fredrik Mollerus_, tullimiehen poika Hämeenlinnasta, syntynyt 1715, kuollut 1787, pitkän runopuheen, joka sisältää kokonaista 1.266 säettä. Alussa runoilija kääntyy kuulijoihin, luetellen eri säädyt, ja lausuu ilonsa siitä, että suomi ensi kerran tässä paikassa kaikuu. Sitten hän rupeaa latelemaan, mitä kaikkea Kaarle nimiset kuninkaat, niiden joukossa myös nuo 16:lla vuosisadalla keksityt pakanuuden-aikuiset seitsemän ensimmäistä Kaarlea, ovat Ruotsin valtakunnan hyväksi tehneet. Viimein saavat Aadolf Fredrik ja perintöprinssi Kustaakin ylistystä ja lopussa kehoitetaan pikku Kaarlea esi-isäinsä jälkiä astumaan. Sanat tässä runossa ovat vielä pöyhkeämmät ja sanankäänteet vielä konstikkaammat, kuin mikä siihenkään aikaan oli tavallista. Mollerus on muuten mainittuna vuonna kirjoittanut hautarunonkin.

Kokonainen vihkonen tilapäärunoja ilmestyi v. 1755 nimellä _Wähäinen Cocous Suomalaisista Runoista_. Se sisältää kaikkiansa 12 runoa, nimittäin: yhden hovirunon Aadolf Fredrikin käynnistä Suomessa, yhden onnentoivotuksen Turun vastanimitetylle piispalle, neljä hää- ja kaksi hautarunoa, syntymäpäivä- ja nimipäivä-runon, onnentoivotuksen uudelle rakennukselle ja viimeiseksi yhdet _Valitus Runot minun nykyisen tilani ylitze_. Melkein kaikki ovat runollista arvoa vailla; toisessa häärunoista, joka alkaa säkeillä _Kewät keickuin tuleepi_, on kuitenkin kaunis luonnonkuvaus. Viimeksimainittu valitusruno muistuttaa kokoonpanoltansa loitsurunoa. Näiden runojen sepittäjä, jo mainittu _Gabriel Joosepinpoika Calamnius_ oli syntynyt 1695 Kalajoella, jossa hänen isänsä oli pappina, tuli ylioppilaaksi 1712, vihittiin papiksi Isonvihan aikana Strengnäs'issa ja oli Ylivieskassa silloin kuin hänet vangittiin. Pääsi rauhanpäätöksen jälkeen v. 1724 apulaiseksi ja 1726 kappalaiseksi syntymäpitäjäänsä, jossa virassa kuoli v. 1754. Itse hän siis tätä kokoelmaa ei ole voinut painoon toimittaa, vaan on sen luultavasti hänen poikansa, maisteri _Gabriel Gabrielinpoika Calamnius_, myöhemmin myös suomalaisena tilapää-runoilijana esiintynyt, isävainajansa muistoksi julkaissut.[89]

Porthan'in aikalaisista ansaitsevat, paitsi Ganander'ia, erityistä mainitsemista Kaarle Kustaa Weman, Henrik Achrenius ja Juhana Abrahaminpoika Frosterus.

_Kaarle Kustaa Weman_ oli kihlakunnan-kirjurin poika Liperistä, syntynyt v. 1740. Hän tuli ylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1766, väitteli seuraavana vuonna heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta ja pääsi väitöksensä nojalla dosentiksi suomenkielessä, ensimmäiseksi kielemme edustajaksi yliopistossamme. Tässä palkattomassa virassa näkyy hän kuitenkin toimineen ainoasti lukuvuoden 1771-72, jolloin piti luentoja runouden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. V. 1774 suoritti hän papintutkinnon Upsalassa ja määrättiin seuraavana vuonna sotapapiksi Tukholmaan, jossa häntä mainittu Kaarle herttua sekä tämän veli Fredrik Aadolf käyttivät opettajanansa suomenkielessä. V. 1776 hän nimitettiin kirkkoherraksi Kemiöön, jossa kuoli v. 1803.

Kotiseuduillansa Karjalassa oli hän varmaankin kuullut kansanrunoja ja oppinut niistä taitavaksi runomitan käyttäjäksi. Verraten Ganander'iin, jonka runoissa aina tuntuu vähän teeskelyä, sujuvat hänen runonsa aivan luonnollisesti. Suurempaa runolahjaa tosin ei ollut hänelläkään, mutta hänelle on omituista, että hän viljelee runsaasti kuvia ja vertauksia. Esim.

Nijnkuin tähdet taiwahalla, Ilman kannen kirkastajat, Owat Luojan laitoxesta, Kaikkiwallan katzannosta Toinen toista kirkkahambi, Toinen toisen walaisia, Nijn on ilmoinen Isämme, Maan ja taiwasten tekiä Tehnyt ihmisten iloxi, Koko sugun kunniaxi Aina aikana kunakin, Mustan sumun soatesza, Suuret toimet (= nerot) tähdixemme, Suuret sjelut onnexemme.

Enimmäkseen on Weman kirjoitellut hovirunoja. Niistä mainittakoon perintöprinssin, sittemmin kuninkaan Kustaa III:n häiden johdosta v. 1766 yliopistossa lausuttu ja julkaistu _Riemu Runo Suomalainen_, jossa hän Mollerus'en esimerkkiä noudattaen ylistelee edellistenkin Kustaa kuningasten töitä, sekä kruunausjuhlan kunniaksi v. 1772 Tukholman kaupungin suuressa raastuvan salissa pidetty _llopuhe_. Tämän jälkimmäisen hän samana vuonna julkaisi yhdessä toisen runon kanssa, jossa riemuitsee Kustaan onnistuneesta vallankumouksesta, varustaen molemmat rinnakkain painetulla ruotsinnoksella.

_Henrik Achrenius_, ennen mainitun Simo Achrenius'en veli, oli syntynyt 1730, eli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798. Hän oli luonteeltaan ihan toisellainen kuin vanhempi veljensä. Hän oli suuri hulivili ja koiransilmä; hänen runoissaan kuvastuu Kustaa III:n iloinen ja leikkisä, vaan irstas aika. Laulaminen sujui häneltä hyvin liukkaasti sekä vanhalla runomitalla että myös riimiksi. Häneltä onkin jäänyt koko joukko tilapäisiä runoja, joista kuitenkin tällä ajalla tuli painetuksi ainoasti onnentoivotus väitökseen v. 1754, runo Kustaan häistä 1766 ja hallituksen viinatehdasasetusta puolustava runo viinankeitoksesta ynnä siihen yhdistetty _Wiinasta Walitus Wirsi Runo Raukan kuolemasta_ 1777. Myöhemmin julkaistuja[90] ovat nimipäivä- ja kummiruno, "apulaista tarvitseva maanmittari", laulu papin rouville l:nä päivänä Toukokuuta ja _Taivallinen Morsian Tanssi_, joka on paras kaikista. Enimmät näistä ovat leikillistä laatua, muutama oikein rivokin.

_Juhana Abrahaminpoika Frosterus_, ennen mainittujen Jaakko ja Abraham Frosterus'en nuorin veli, syntyi v. 1720 Paltamossa, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1736 ja maisteriksi 1745, sai seuraavana vuonna koulunrehtorin ja pastorin paikan Kajaanissa, muutti sieltä Sotkamon kirkkoherraksi 1763, nimitettiin jumaluus-opin tohtoriksi 1800 ja kuoli 1809. Hän oli hyvä suomenkielen tuntija ja taitaja. Tämän taitonsa on hän varsinkin osoittanut runoissansa, häärunossa vuodelta 1764 sekä v. 1787 painetussa runossa _Jumalan Pyhästä Laista_, jotka samassa todistavat hänessä olleen todellisemman runokirjan kuin kaikissa muissa hänen aikalaisissansa. Näytteenä hänen runotaidostaan olkoon seuraava palanen häärunosta, joka on hyvin kuvaava tälle hempeälle runoudenlajille yleensä.

Cosca läickyi lämmin tuuli, Kilo kijlsi wetten päällä Armahasta auringosta, Sätehistä suloisista, Silloin jouduit juontehesa Linnut meille muilda mailda: Pääskönen pani pesänsä; Wesi lindu wieretteli, Suoritteli sulkiansa, Suositteli sulhastansa. Weden caria caiwostansa, Weden hirmu hauwin poica, Wedäxen sywästä wedestä, Talwi majasta mataapi Kannoille rakendamahan Leickiänsä lämbymäsä, Silloin kätki couckuluunsa, Suunsa tutkamet teräwät. Mehtzot mustisa mecoisa, Ucot uliat urohot, Wuorten nousit notkelmista, Näpittelit näppiänsä, Calliolla calcuttelit, Cutzuit cumpanins cocohon. Teeret tulit tanderelle, Cukertiwat cuusicoisa, Soitit soilla soittimensa. Pyytkin pyörit pensahisa; Linnut pienet parvesansa Kielten kilwasa kihisit, Wisertelit wirsiänsä. Nijnpä hekin häitä laitoit Suwen suodun suosiosa. -- Eipä ihmet ihmisistä, Että hekin ennättäwät Mennä nuorna naimisehen Keskellä kesä sydändä, Caswon caiken cucoistaisa.

Jalosti runollinen esitystavassaan on myös hänen kirjasensa _Hyödyllinen Huwitus Luomisen Töistä_ v. 1791. joka on kansantajuinen luonnon-ilmiöiden selityksen koe, ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa suomenkielellä. Tämän vuoksi ynnä myös miellyttävän sisällyksensä tähden on se hyvin useasti tullut uudestaan painetuksi, yhdeksännen kerran v. 1850. Kieli siinä on verrattomasti puhtaampi siihen aikaan tavallista, vaikk'ei kuitenkaan aivan vapaa ruotsalaisuuksista. Ruotsinkielellä on hän samana vuonna julkaissut kertomuksen Sotkamon pitäjästä.

Lopuksi on mainittava, että etevin ruotsinkielinen runoilijamme tällä ajalla, _Frans Mikael Franzén_, on siksi muistanut oman kansansa kieltä, että sille rikkaudestaan on suonut edes yhden murusen. Hän on nimittäin Åbo Tidningar lehteen 28 p. Syyskuuta 1805 painattanut suomeksi mukailemansa ruotsalaisen kansanlaulun "_Bewara, Gud, wår Kung_" nimellä _Weisu Kuningalle Suomen kansalda_.

8. Talonpoikais-runous.

Puheenaolevan aikakauden loppupuolella ilmestyy kirjallisuuteemme omituinen runouden välimuoto, joka on tavallaan kansanrunoutta ja tavallaan taiderunoutta, vaan ei kumpiakaan näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä. 18:n vuosisadan keskipalkoilta, näet, alkaa painosta tulla koulunkäymättömäin talonpoikain tekemiä runoelmia. Joku semmoinen on jo vuosisadan alkupuolelta löydettävissä, mutta vasta loppupuolelta niitä tavataan huomattavassa määrin.

Länsi-Suomessa on tämä talonpoikais-runous edellä esitetyn taidetekoisen runouden suoranaista kaikua. Sekin on osaksi hengellistä osaksi maallista laatua; muodon puolesta se noudattaa yksin-omaan uudempia, virsikirjasta opittuja runomittoja.

Talonpoikaisista hengellisistä runoilijoista merkillisin ja tuotteliain oli _Tuomas Ragvaldinpoika_. Hän oli syntynyt Tyrväällä 1724, asuskeli 1760 ja 1770 luvulla enimmäkseen Turussa ja muutti sitten Loimaalle, jossa kuoli 1804. Jo nuoruudestaan vaivaisena ei hän raskaasen työhön kyennyt, vaan elätteli itseään tilapää-virsien sepittämisellä. Niitä on tullut painetuksi noin 130 kappaletta, 48 eri julkaisussa, ja paljon on vielä jäänyt painattamatta. Näissä on ainoasti pari varsinaista virsikokoelmaa, muut ovat hää-, hauta- ja hovivirsiä, mutta nekin kaikki hengellistä laatua. Miellyttävää on nähdä, kuinka Tuomas, vaikka hänellä oli tämmöisien sepittäminen elinkeinona, ei milloinkaan alennu imartelijaksi. Häävirsissä hän ei ylistele pariskunnan avuja eikä kuvaile heidän tulevaa onneansa, vaan puhuu ankarasti avioelämän velvollisuuksista. Hautavirsissä hän samaten harvoin ja silloinkin vaan sivumennen kiittää kuollutta; pääasiana ovat kehoitukset ja varoitukset jälkeenjääneille. Hovivirsissäkin ilmenee sama mieliala. Esim. ilolaulussa Kustaa III:n käynnistä Suomessa hän ensimmäisessä värssyssä kyllä riemuitsee, mutta heti liittää siihen toisen, jossa moittii, että maallista ylimystä niin suuremmoisesti vastaan otetaan, vaan taivaallisen kuninkaan tulosta ei olla milläänkään. Kansalle ovat hänen virtensä olleet hyvinkin rakkaat, mutta erinäistä runollista arvoa ei niille saata antaa. Mielikuvitusta ei hänellä sanottavasti ollut, ja hänen jumalinen tunteensa, jos kohta syvä, ei ole kylläksi innokas antamaan voimaa virsille; enimmissä vallitseekin äly. Sen lisäksi tulee, että ne ovat pitkäveteisiä, ja että niissä riimi ja värssymitta ovat huononlaisia. Pari niistä on kuitenkin korjaamalla ja lyhentämällä otettu uuteen virsikirjaamme.

Yksityisiä hengellisiä virsiä ovat julkaisseet _Juhana Eerikinpoika_ Kasvolan kylästä Paimiosta 1764, _Antti Kreunpoika_ Nousiaisista 1768 ja _Antreas Livon_, kuolemaan tuomittu vanki, 1770.

Maallisten laulujen tekijänä esiintyy _Juhana Juhananpoika Junnila_,[91] kestikievari Ihoden kylässä Pyhämaan pitäjässä. Hän on laulanut Kustaa III:n murhasta 1792, kuninkaasta ja hänen perheestään 1793 ja Kustaa IV:n Aadolfin häistä 1799; kaikki ovat kuitenkin järin huonoja kyhäyksiä.

Itä-Suomessa tämä uudempi kansanrunous on aivan toista luonnetta. Se on kauttaaltaan maallista laatua ja käyttää melkein yksin-omaisesti Suomen kansan vanhaa runomittaa. Että siihenkin herrasmiesten sepittämät runot ovat jossakin määrin vaikuttaneet, on hyvin luultavaa, mutta se on varmaan vanhempi ja on itse paljoa suuremmassa määrin vaikuttanut aikakauden taiderunouteen. Sen juuret ovat etsittävät syvemmältä, entisen kansanrunon maaperästä. Eroitus on kuitenkin myös silmäänpistävä. Tämä uusi laji kansanrunoutta on vanhaan verraten samassa suhteessa kuin esim. Saksan kirjallisuudessa n.k. Meistersänger (käsityöläislaulajat) ritarillisiin laulajiin. Kaikki runollisuus on siitä kadonnut, sisällys ja kuvat ovat aivan arkipäiväisiä; ainoasti satiiri on jonkun-arvoinen.

Ensimmäiset nimeltä tunnetut Itä-Suomen runoniekat ovat Remes-veljekset Kiuruvedeltä, _Matti ja Paavo_, joista edellinen, aikoinaan hyvin kuuluisa, on julkaissut hautarunon Iisalmen provastin Henrik Helsingius'en muistoksi 1757, jälkimmäinen runon veljensä kuolemasta 1765.

Vielä huomattavampi mies on _Pietari Wäänänen_ Kuopion puolelta Murtolahden kylästä nykyistä Nilsiän pitäjää. Hän oli syntynyt 1764, otti isänsä kuoltua kotitalon hoitoonsa 1791 ja saavutti ahkerana ja toimeliaana maanviljelijänä pian paikkakuntalaistensa luottamuksen. Hän oli pitäjässään lautamiehenä ja valittiin v. 1800 talonpoikais-säädyn edusmieheksi Norrköping'in valtiopäiville. Täällä ollessaan julkaisi hän runon Kustaa IV:n Aadolfin kruunaamisesta. Toisen runon sepitti hän Tukholmassa 1805 saman kuninkaan ulkomaan-matkalta palaamisen johdosta. Porvoon valtiopäiville valittuna v. 1809 oli Pietari Väänänen säätynsä enimmin käytettyjä luottamusmiehiä. Niillä tutustui hän myös Suomen uuteen, jalomieliseen hallitsijaan ja kirjoitti Napoleonin sodan jälkeen runon Aleksanteri I:stä, joka toimitettiin Pietariin keisarin itsensä nähtäväksi. V. 1828 muutti hän asumaan Kuopion kaupunkiin, jossa jonkun aikaa eli ruokatavarain kauppiaana. Viimeiset ikävuotensa vietti hän Taipalsaarella, jossa hänen poikansa nimellä _Venell_ oli pappina, ja kuoli siellä 1846.

Toinen _Wäänänen_, vaikk'ei edelliselle ollenkaan sukua, oli _Heikki_ nimeltä, myös _Konsaheikiksi_ sanottu. Hän oli köyhä työmies Oulusta, joka kylästä kylään kulkien elätti itseään viulunsoitolla ja runonteolla. Hän kuoli lämpöiseen uuninkiukaasen, johon oli viinapäissään mennyt makaamaan. Hänen tekemänsä on v. 1801 painettu _Lystillinen Runo-Laulu Sijtä kummasta Kala-Kukosta_, johon oli kissa karvoineen sisään leivottu ja joka Oulun tulliportilla työnnettiin ahneelle tulliherralle kouraan. Myöhemmin on julkaistu runot Kellonkylän Mariasta ja Oulun piioista eli Orjaväestä.[92]

Viimeksi on mainittava kuuluisin kaikista talonpoikaisista runoniekoistamme, _Paavo Korhonen_. Hän on kuitenkin tällä aikakaudella julkaissut ainoasti _Kolme Hengellistä Wirttä_ 1799 ja _Huwittawaiset Hää-Laulut_, luvultaan neljä, uudemmilla runomitoilla, v. 1807. Hänen varsinainen vaikutuksensa, niinkuin yleensä koko tämän runoudenlajin kukoistus-aika, alkaa vasta Suomen erottua Ruotsinvallan alta, jolloin talonpojissakin kansallistajunta herää.

9. Suorasanainen hengellinen ja taloudellinen kirjallisuus. Yleiskatsaus.

Suorasanainen kirjallisuus tälläkin aikakaudella oli vielä melkein yksin-omaisesti hengellistä lajia. Ennen Isoavihaa painettiin varsinkin paljon saarnoja. Saarnantekijöistä näemme taaskin ensimmäisenä _Lauri Pietarinpoika Tammelinus'en_, joka vv. 1644-70 on painattanut kaksi saarna-kokoelmaa ja kolme erinäistä saarnaa. Toisia ahkeria saarnankirjoittajia mainittakoon _Tuomas Rajalenius_, kotoisin Huittisista, joka oli ollut ensimmäisiä ylioppilaita Turussa nimellä _Raja_, sittemmin työskennellyt kolleegana Porin koulussa sekä apulaisena ja kappalaisena kotipitäjässään, viimein kirkkoherrana Tyrväällä kuollut v. 1688; _Abraham Ikalensis_, Ikaalisten kirkkoherra (k. 1675) ja _Kristian Procopaeus_, Loimaan kirkkoherra (k. 1693). Paitsi näitä on vielä joukko semmoisia, jotka ovat julkaisseet ainoasti yhden saarnan kukin. Enimmät näistä saarnoista ovat tilapäisiä hää- ja hautapuheita. Myös suomennettiin silloin Rothovius piispan ruotsinkielinen, 20 saarnaa sisältävä kokoelma.

Samaan aikaan ilmestyi muutamia muitakin mainittavia suomennoksia, esim. tuo kansallemme niin rakas _Juhana Arndt'in Paradisin Yrti tarha_ 1670, josta kahdeksas painos tuli v. 1863; samaten toisenkin mainion saksalaisen pietistin _Juhana Gerhard'in Pyhät Tutkistelemuxet_ 1680, jotka yhdennentoista kerran painettiin uudestaan v. 1875. Tämän jälkimmäisen kirjan suomentaja, meille jo sananlaskuin kerääjänäkin tuttu Lohjan kirkkoherra _Gabriel Tammelinus_ on suomentanut vielä toisen, useat kerrat uudestaan painetun kirjan, nimeltä _Christillinen Muisto-Kirja_ 1679. Suomentajana on vielä mainittava Pirkkalan kirkkoherra _Jaakko Raumannus_ (k. 1678), joka käänsi Augsburg'in uskontunnustuksen 1651 ja Luther'in suuren katkismuksen 1674. Tähän aikaan kuuluu myös vanhemman Gezelius'en _Yxi paras Lasten tawara_, aapiskirja ja katkismus, vuodelta 1666, jota on levinnyt kansaamme noin 70 painosta.

Isonvihan jälkeen on huomattavimpia suorasanaisia hengellisiä kirjailijoita, paitsi jo mainittua Abraham Achreniusta, _Juhana Wegelius_, Tyrvään provastin poika, syntynyt Tukholmassa 1693, tullut Turun yliopistoon 1709, ollut vanhempainsa kanssa paossa Ruotsin puolella, vihitty papiksi 1720, päässyt kappalaiseksi Enontekiäisiin 1721, opettajaksi Tornion kouluun 1726 ja viimein Oulun kirkkoherraksi 1757, jossa virassa kuoli 1764. Hänen postillaansa _Se Pyhä Ewangeliumillinen Walkeus Taiwallisesa Opisa Ja Pyhäsä Elämäsä_, joka ilmestyi kahdessa osassa vv. 1747 ja 1749, kiitetään suuresti. Kolmas painos tuli v. 1848,[93] ja ruotsalaista käännöstä siitä julkaistiin vv. 1853-56. Sama tekijä on vielä toimittanut kirjasen _Yxi Tarpellinen Coetus ja Tutkistelemus Rippi-Wäen Canssa_ v. 1762. Toinen postillan kirjoittaja oli Vehmaan kappalainen _Antti Björkqvist_ (1741-1809). Hänen v. 1801 julkaisemansa _Uskon harjoitus Autuuteen_ on ilmestynyt kuudessa painoksessa ja myös ruotsiksi käännetty. Lisäksi mainittakoon ruumissaarnain kirjoittajina Limingan kirkkoherrat _Mattias Pazelius_ (k. 1771) ja _Tuomas Stenbäck_ (k. 1776) sekä Lapuan kirkkoherra _Iisak Lithovius_ (k. 1788). Paljoa enemmän kuin alkuperäisiä teoksia on tälläkin ajalla käännöksiä, enimmiten ruotsinkielestä. Puoleksi alkuperäinen, puoleksi saksasta suomennettu on Turun kappalaisen, sittemmin Kemin kirkkoherran _Iisak Ervast'in_ (k. 1757) _Rucous-Kirja_ vuodelta 1734, seitsemännentoista kerran painettu v. 1880.

Maallista suorasanaista kirjallisuutta on tuskin nimeksikään ennen Porthan'in vaikutusta. Isonvihan perästä ruvettiin kyllä ahkerasti niin Suomessa kuin Ruotsissakin kirjoittamaan taloudellisista aineista, josta tämä aika sai nimekseen taloudellinen aikakausi. Mutta Suomen kansalle ja kirjallisuudelle niistä harrastuksista ei lähtenyt suurta hyötyä, sillä kaikki semmoiset kirjat toimitettiin ruotsiksi. Suomenkielellä ei ilmestynyt käytännöllisistä aineista koko tällä ajalla enempää kuin pari, kolme pientä vihkosta, niinkuin: _Neuwo Palando-Wijnan Hyödytyxestä ja Wahingosta_ 1747, _Pienden Lasten Tarpellinen Holhomus ja Perääncatzomus_ 1756 sekä _Lyhykäinen Neuwo, Hywihin Ja Sijwollisihin Ihmisten Tapoin, Nuorudelle_ 1761. Paitsi näitä löytyi silloin tällöin joku sentapainen kirjoitus almanakoissa, joita matematiikan professori, sittemmin Turun piispa _Lauri Tammelin_ (k. 1733) oli alkanut toimittaa suomeksi vuodesta 1705. Muutamissa vuosikerroissa on myös hänen tekemänsä, historioitsijoillekin tärkeä kertomus Isostavihasta.

Vasta Porthan'in aikoina saivat umpisuomalaisetkin vähän runsaammalta nauttia sen ajan hengen tuotteita. Almanakoissa alkaa siitä lähtien säännöllisesti ja yksin-omaan ilmestyä taloutta koskevia kirjoituksia. Eri kirjoina julkaistuista käytännöllisistä teoksista ovat _Ganander'in_ molemmat lääkärikirjat ja _Juhana Frosterus'en_ luonnonkirja jo mainitut. Niiden rinnalle ovat vielä asetettavat _Suomenkieliset Tieto-Sanomat_, ensimmäinen sanomalehti-yritys suomenkielellä. Siitä painettiin näytenumero Syyskuulla 1775 (nimellä _Suomalaiset Tieto-Sanomat_) ja sitä toimitettiin koko seuraavan vuoden kuluessa, mutta lakkautettiin sitten tilaajain puutteessa. Sen koko oli puoli oktaavi-arkkia, joka tuli painosta kaksi kertaa kuukaudessa. Lehden ilmestymiseen oli luultavasti antanut aihetta Porthan'in v. 1771 alkuunpanema ruotsinkielinen lehti. Vaan sisällykseltään se erosi tykkänään tästä vanhemmasta virkaveljestään. Se oli näet yksin-omaan aiottu talonpojille ja sisälsi pääasiallisesti kirjoituksia maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä tavallisimpain ihmis- ja eläintautien parantamisesta, liittäen siihen ainoana henkisempänä lisänä alkeiskurssin maantiedossa. Lehden toimittaja _Antti Lizelius_ oli talonpojan poika Tyrväältä, syntynyt v. 1708, tullut ylioppilaaksi 1732 ja maisteriksi 1735, saanut kolleegan paikan Turun koulussa 1737 sekä määrätty kirkkoherraksi Pöytyälle 1741 ja v. 1769 Mynämäelle, jossa kuoli 1795. Hän oli taitava suomenkielen tuntija, jonka vuoksi hänelle kaksi kertaa uskottiin uutten suomalaisten raamatunpainosten valvominen. Edellisellä kerralla sanotaan hänen oikaisseen monta kohtaa niin hyvin käännöksen tarkkuuteen kuin myös kielen puhtauteen nähden; jälkimmäisellä kerralla oli hänen toimenansa ainoasti k-kirjaimen muuttaminen vanhentuneen c-kirjaimen sijaan. Myös sanomalehdellään ilmoitti hän olevan sen käytännöllisen tehtävän ohella tarkoituksena myös ahkeroida "Suomen kielen selkeydestä, sen omasta, luonnollisesta puhen parresta, painawaisten sanain walitzemisesta ja eroittamisesta, niin myös niitten muista kielistä wuorottuin mahdollisesta wieroittamisesta".

* * * * *

Suomalainen kirjallisuus puheena olevalla aikakaudella on siis moninpuolin kehittynyt, vaan ei likimainkaan niin ripeästi, kuin sen elinvoimainen alku lupaili. Sen suhteellinen merkitys maamme kirjallisessa tuotannossa päinvastoin yhä vähenee. Lukumäärään nähden on suomenkielinen kirjallisuus aikakauden edellisellä puoliskolla, jos sitä vertaa ruotsinkieliseen, enää ainoasti niinkuin yksi kolmeen, tämä latinankieliseen verraten vielä niinkuin yksi kahteen. Isonvihan jälkeen suomenkielisten kirjojen suhdeluku vähitellen jälleen kohoaa kymmenennestä osasta lähes viidennekseen, vaan samalla myös ruotsinkielisten julkaisujen, joka nousee melkein latinankielisten tasalle. Ylivaltansa koko Ruotsinvallan aikana säilytti latina etupäässä tieteellisen kirjallisuuden kielenä, vaikka tälläkin alalla, niinkuin on mainittu, ruotsi v. 1749 asettui sen rinnalle. Mutta varsinaisen kaunokirjallisuuden maassamme anasti ruotsinkieli alun pitäen. Eikä ole liioin ihmeteltävää, vaikka kyllä surkuteltavaa, että ne Suomalaiset, joilla oli runsaampi runolahja, kirjoittivat ruotsiksi. Ennenkin Isoavihaa teki Ruotsissa alkuun pantu kansankielisen taiderunouden viljelys tämän kielen käyttämisen helpommaksi, jota paitsi sillä oli paljoa suurempi hetkellinen kunnia voitettavana. Isonvihan jälkeen tuli lisäksi, että mainittujen Suomalaisten äidinkielenä oli ruotsi, ja että heidän siis olisi ollut vieläkin vaikeampi suomea viljellä, Suomenkieliseen runoiluun, niinkuin olemme nähneet, eivät ryhtyneet muut kuin keskinkertaiset lauluniekat, jotka eivät ruotsinkielellä olisi saaneet ääntänsä kuuluviin.

Suomalainen kirjallisuus, joka oli kansallisen kirkon helmassa syntynyt, pysyi yhä edelleen mitä likeisimmässä yhteydessä kirkon kanssa, sillä melkein kaikki kirjallisuuden harjoittajat tälläkin aikakaudella kuuluivat pappissäätyyn. Tämä seikka oli aivan luonnollinen seuraus maamme sivistys-oloista. Porvarissäädyssä kirjallista oppia siihen aikaan vielä harvoin löytyi, ja muussa virkamiehistössä, niinkuin tiedämme, oli paljon Ruotsista verekseltä tulleita jäseniä, jotka suomea eivät osanneet ollenkaan. Papit yksistään olivat milt'ei kauttaaltaan suomalaista sukuperää, sillä yleinen sääntö oli, että papiksi pyrkijä ainoasti omassa hiippakunnassaan voi saada paikan. Suuri osa heistä oli suorastaan talonpoikais-säädystä lähteneitä ja sukulaisuuden siteitä vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten välillä, varsinkin Pohjanmaalla, missä mainittu sääty oli itsenäisen asemansa paraiten säilyttänyt. Papit olivat muuten virkansakin kautta enimmän velvoitetut kansan keskellä elämään ja käyttämään sen kieltä.

Ainoasti yhdellä kirjallisuuden alalla, joka vielä on esittämättä, nimittäin lakitieteellisellä, oli koko työ jo siirtynyt milt'ei yksin-omaan maallikkojen käsiin. Vaan siitä työstä on meidän enemmän kiittäminen muutamain yksityisten virkamiesten erityistä asianharrastusta, kuin maahamme perustettujen maallisten virastojen yleistä vaikutusta, niinkuin seuraavasta kyllin selvinnee.

10. Suomenkielen virallinen käytäntö.

Olemme nähneet, mitenkä melkein yksin ajoin hengellisen kirjallisuuden kanssa oli ilmautunut muutamia kokeita kielemme käyttämiseen myös yhteiskunnallisissa ja virallisissa asioissa. Puheenaolevalla aikakaudella on niitäkin paljoa enemmän, vaikka mainituista ulkonaisista syistä työ edistyi hitaasti ja valmistui myöhään.[94]

Suuret ja alinomaiset sodat, joihin yhtenään vietiin tuhansittain Suomen poikia, tekivät sota-artikkelein kääntämisen suomenkielelle tarpeelliseksi. Hallitus ei kuitenkaan joutanut muistamaan tätä kipeää tarvetta, vaan yksityinen mies, Hartikka Speitz nimeltä, täytti sen palkattomalla vaivallaan, vieläpä omalla kustannuksellaan.

_Hartikka Henrikinpoika Speitz_ oli syntyisin Sääksmäeltä, jossa hänen isänsä eli Hollolan ja Satakunnan tuomiokuntien lainlukijana. Hänen opinnoistaan ei ole tietoa, mutta ainakin hän oli taitava latinan ja saksan kielissä. Hän tavataan ensi kerran v. 1623 lainlukijana Korpon ja Mynämäen tuomiokunnissa, vaan menetti jo seuraavana vuonna paikkansa jonkun virkavirheen tähden. Myöhemmin esiintyy hän kaikellaisissa oikeusriidoissa, viimein itse hovioikeutta ynnä sen presidenttiä Juhana Kurck'ia vastaan. Tyytymättömänä päätöksistä, jotka arvattavasti olivat hänelle vastaisia, oli hän heitä moittinut sekä suullisesti että kirjallisesti ja tuomittiin sen vuoksi kuolemaan v. 1645. Tämän tuomion kuitenkin kuninkaan-oikeus v. 1647 helpoitti kuuden vuoden vankeudeksi. V. 1649 tiedetään hänen olleen vielä vankina Hämeenlinnassa,[95] mutta hänet tavataan samaan aikaan taas uusissa riidoissa oikeuden edessä. V. 1654 mainitaan hän jo kuolleena.

Suomennoksensa _Kustaa II:n Aadolfin sota-artikkeleista_ painatti Hartikka Speitz rinnakkain ruotsinkielisen alkutekstin kanssa v. 1642. Siihen työhön hän sanoo, kreivi Pietari Brahelle omistetussa, sekä ruotsin- että suomenkielisessä esipuheessa, ryhtyneensä _ex zelo seu amore Patriae_ (isänmaan kiihkosta eli rakkaudesta) _ennen cachtakymmendä aijastaika sitten_, eli kohta sen jälkeen kuin mainitun kuninkaan sota-artikkelit olivat alkukielellä ilmestyneet v. 1621. Vaikuttimen yritykseensä hän selittää seuraavin sanoin: "_Näky likimittäin Surcoitelldawa olewan, joss eij ne uskolliset Suomen Solldatit -- -- taidais jotakin niistä ymmerdä_". Vielä selvemmin hän tuo esiin ajatuksensa eräässä, arvattavasti myös kreivi Brahelle kirjoitetussa kirjeessä. Hän siinä sanoo kauhistuksella nähneensä, kuinka yksinkertaisten ja ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain Suomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, niinkuin nauta- tai lammaskarjan, rikkomisista sota-artikkeleita vastaan, joiden sisällyksestä raukat eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa tai selitystä. Yksistään ruotsinkielisellä nimilehdellä hän ilmoittaa nyt julkaisseensa tämän suomennoksensa Ruotsin hallituksen luultavaksi mielihyväksi, entisen Suomen kenraalikuvernöörin Pietari Brahen antamalla erityisellä luvalla ja isänmaalle sekä erittäin omalle kansalleen suosioksi. Nimensä jälkeen on hän vielä piirtänyt sanat _Tavast-Finlandus_ (Hämäläis-Suomalainen).

Tässä muodossa ei Hartikka Speitz'in suomennosta kuitenkaan suvaittu päästää julkisuuteen. Hänen täytyi toimittaa uusi painos esipuheestansa, joka ei enää ole kreivi Brahelle, vaan "kristilliselle lukijalle" omistettu, ja josta myös valitus suomalaisten sotamiesten surkeasta kohtalosta on kokonaan kadonnut. Samalla kertaa painettiin nimilehtikin uudestaan ja poistettiin siitä sekä ilmoitus kreivi Brahen antamasta suosiollisesta luvasta että sanat "erittäin omalle kansalleen". Sitä vastoin on tekijän kansallisuudenosoituksen jälkeen lisätty _Svecus_ (Ruotsalainen). Näyttää siis melkein siltä, kuin hallituksessa ei olisi oltu oikein hyvillään siitä, että suomalainen mies näin julkisesti ilmaisi kansallisen mielialansa. Tämä on kuitenkin ainoa esimerkki 1600 luvulta semmoisesta suomalaisuuden pelosta.

Seuraavana vuonna 1643 kustansi Speitz painosta useampia _vuoritöitä koskevia asetuksia_, niin-ikään sekä alkukielellä että suomeksi käännettyinä. Mainitussa kirjeessään, joka on vuodelta 1642, hän puhuu myös aikomuksestaan vast'-edes suomentaa koko Ruotsin lain. Että hän tämän aikeensa on toteuttanutkin, siitä on tohtori _K.R. Melander_[96] äskettäin löytänyt varman tiedon eräässä hänen poikansa anomuskirjeessä valtiokanslerille Aksel Oxenstjernalle vuodelta 1648. Siinä, näet, poika rukoilee vapautusta onnettomalle isälleen, jonka ilmoittaa vankeudessaan, valtiokanslerin aikaisemmin antamasta käskystä, suomentaneen koko lakikirjan, paitsi kirkkokaarta. Isänsä puolesta hän vielä pyytää, että valtiokansleri suosiollisesti toimittaisi tämän suomennoksen painoon, ennen kuin suru oli kalvanut katki suomentajan elämänlangan; muuten voisi tapahtua, että tämä ylen tarpeellinen teos jäisi yhä edelleen puolitekoiseksi, Suomenmaalle suureksi vahingoksi.

Valitettavasti kävi pojan ennustus toteen. Hartikka Speitz'in lainsuomennos ei ainoastaan jäänyt painattamatta, vaan sen käsikirjoituskin hävisi teille tietymättömille, niin että siitä jäi jäljelle ainoasti muisto, jonka vasta nykyinen tutkimus on saanut selvitetyksi. Ett'ei se enempää huomiota aikoinaan herättänyt, siihen lienee ollut syynä toinen lainsuomennos, joka Turun hovioikeuden esimiehen Juhana Kurck'in kannatuksella samoihin aikoihin valmistui, ja vaikk'ei sekään päässyt painetuksi, kuitenkin säilyi käsikirjoituksena.

Tämän suomennoksen tekijä oli _Abraham Kollanius_, samannimisen kappalaisen poika Karkusta. Tuli ylioppilaaksi ensin Upsalaan 1636, josta siirtyi Turun uuteen yliopistoon 1640. Pääsi maisteriksi ensimmäisissä vihkiäisissä 1643, vaan ainoasti armoilla ja sillä ehdolla, että vielä täydentäisi tietojansa yliopistossa. Haki v. 1645 notaarin virkaa yliopiston konsistoorilta, mutta sai kieltävän vastauksen, osaksi siitä syystä, että vastoin sitoumustansa oli oleskellut maaseudulla ja laiminlyönyt opintojansa, osaksi puutteellisen ruotsinkielen-taidon tähden. Pääsi v. 1650 hovioikeuden auskultantiksi ja määrättiin alalaamanniksi Karjalan tuomiokuntaan, johon virkaan sai hovioikeuden vahvistuksen 1652. Kun tuo vahvistus Tukholmassa kumottiin, määrättiin hänet seuraavana vuonna Yli-Satakunnan tuomarille lainlukijaksi. V. 1657 pääsi hän uudelleen Karjalan tuomiokunnan alalaamanniksi, mutta joutui kohta esimiehensä kanssa riitoihin palkasta, josta v. 1662 vielä hovioikeuteenkin valitti, ja joutui sen johdosta vähäksi aikaa virattomaksi. Kuitenkin, kun hänen esimiehensä samana vuonna kuoli, ja tämän ottama uusi alalaamanni tuli toiseen paikkaan siirretyksi, sai hän virkansa takaisin. Kollanius kuoli v. 1667 luultavasti kotipuolellaan Karkussa, jossa hänellä oli maatila Karkun kylässä ja jonka kirkkoon hänet haudattiin.

Lainsuomennokseensa oli Abraham Kollanius ryhtynyt jo v. 1645 ja kolmessa vuodessa saanut valmiiksi käännetyksi sekä maan- että kaupunginlain ynnä vielä oikeudenkäynti-järjestyksen. Tämän suomennoksensa lähetti hän sitten, luultavasti presidentti Kurck'in välityksellä, Kristiina kuningattarelle, jonka käskystä suomentamistyö mainitaan tehdyn, sillä pyynnöllä, että se valtion kustannuksella julkaistaisiin. Kuningatar toimitti sen heti Turun hovioikeudelle tarkastettavaksi, ja hovioikeus puolestaan määräsi tarkastajiksi alalaamanni Henrik Jaakonpojan ynnä kolme lainlukijaa Hämeestä ja Satakunnasta, pidättäen esimiehelleen Juhana Kurck'ille ja kolmelle assessorille oikeuden viimeiseksi tutkia vielä heidänkin työtään. Tarkastajat eivät näy ollenkaan tyytyneen Kollanius'en suomennokseen, vaan laskettelivat sen kielestä kaupungilla pilkkaa ja rupesivat itse päästänsä ihan uutta suomennosta valmistamaan. Siitä pilkasta antoi heille hovioikeus, Kollanius'en valitettua, kovat nuhteet, jonka johdosta kaksi heistä luopui toimestaan ja ainoasti mainittu _Henrik Jaakonpoika_[97] ynnä yksi lainlukijoista _Antti Pachalenius_[98] pysyivät työssä. He tekivät kuitenkin työtään hitaasti; vasta v. 1653 ilmoittaa hovioikeus kuningattarelle sen joutuneen valmiiksi. Mutta nyt moitti Kollanius vuorostaan heidän suomennostansa huonoksi, jonka tähden hallitus käski hovioikeuden verrata ja tarkastaa kumpaistakin. Siihen koko työ sitten jäikin. Juhana Kurck, joka oli asiaa hartaimmin ajanut, oli edellisenä vuonna kuollut; uusi komitea piti kyllä asetettaman, mutta assessoreilla ei näyttänyt liikenevän muilta jokapäiväisiltä toimiltaan aikaa milloinkaan tähän tehtävään. Vuoden 1668 valtiopäivillä otti Satakunnan ylisen kihlakunnan edusmies anomuksen muodossa, uudelleen esille kysymyksen Ruotsin lain suomentamisesta, johon hallitus vastasi, että valmis käännös jo oli olemassa, ja että painatuksesta päätettäisiin, niin pian kuin sitä oli ennätetty tarkastaa. Vaan samaan aikaan oli ruvettu miettimään Ruotsin lakikirjan parantamista ja siitä syystä lienee katsottu sopivimmaksi jättää suomennoksen painatus toistaiseksi, siksi kunnes tarpeelliset uudistukset itse alkuteoksessa oli pantu toimeen. Että Kollanius'en lainsuomennos näin jäi painattamatta, oli suureksi vahingoksi ei ainoastaan lainkäytölle, vaan myös kansalliselle edistymiselle maassamme. Sillä Kristiina kuningattaren käskykirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkutekstin rinnalle, ja epäilemättä sen lopullinen tarkastus juuri siitä syystä pidätettiin hovioikeudelle. Jos se olisi aikoinaan valmistunut, niin olisi kukaties maan oma kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.

Sinnepäin alkoi tähän aikaan asia muutenkin vähän kallistua. Hyvin tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asian-omaisten sanat sinänsä. Ja vaikka tätä tapaa 1600 luvun lopulla ruvettiin hovioikeuden puolelta kovasti vainoamaan ja kielto toisensa perästä lähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille lakimiehille, kesti kuitenkin kauan vielä 1700 luvulla, ennen kuin suomenkieli saatiin pöytäkirjoista kokonaan poistetuksi.

Pian sen jälkeen, kuin Kollanius'en lainsuomennos oli ollut hovioikeuden tarkastettavana, ja mahdollisesti juuri sen johdosta, että hallituksen huomio nyt oli Suomen kansan tarpeihin tässä kohden kääntynyt, ruvettiin myös säännöllisemmin suomennuttamaan ja julkaisemaan virallisia asetuksia. Jo edellisellä aikakaudella oli niitä muutama suomenkielellä painettukin, ensikerran v. 1615; mutta enimmiten oli niiden sisällys tullut ainoasti suullisesti keräjillä tulkituksi tai kirjoitetusta luetuksi julki.

Ensimmäinen asetusten suomentaja oli ennenmainittu runouden ja logiikan professori _Eerik Justander_. Hän suomensi vuodesta 1655 alkaen, virallisesta määräyksestä, vaan kauan aikaa ilman mitään palkkiota, kaikki asetukset, joista arveltiin olevan yhteiselle kansalle apua, ja jatkoi tointansa vuoteen 1667, jolloin muutti pois maalle kirkkoherraksi. Hänen jälkeensä käytettiin 17:llä vuosisadalla ensin erästä toista professoria ja sitten kahta yliopiston konsistoorin notaaria peräkkäin samallaisiin toimiin, joista heille maksettiin säännöllistä palkkaa valtionvaroista.

Suomen kielen yleisestä tilasta tällä aikakaudella puhuessani mainitsin jo yhtenä syynä ylhäisten säätyimme ruotsistumiseen, että niin paljo Ruotsalaisia meidän maahamme tuli virkamiehiksi. Tästä asiasta valittivatkin Suomen talonpojat välistä. Niinpä esim. Hollolan molemmat kihlakunnat v. 1689 anoivat saadaksensa ruotuväkensä upseereiksi vast-edes vaan oman maan miehiä, jotka tunsivat kansan tavat sekä kielen, koska vieraat päälliköt pahoin kohtelivat talonpoikia. Vastauksessansa kuningas kyllä arveli mahdottomaksi ainoasti suomenkielen taidon tähden suoda kellekään viranhaussa etusijaa, mutta lupasi kuitenkin, jos kelvollisia Suomen miehiä (_af Finska nationen_) on hakijoina, erittäin pitää heitä muistissa, Koko 17:llä vuosisadalla näkyykin paljon pannun arvoa suomenkielen taitoon virkoja täytettäessä. Varsinkin tehtiin niin alhaisempain virkain suhteen, joissa oli välittömästi tekemistä umpisuomalaisten kanssa. Mutta on esimerkkejä, jotka osoittavat, että myös korkeampia virkoja hakiessa oli etuoikeus suomenkieltä taitavalla. Useampia semmoisia tapauksia mainitaan hovioikeuden-assessoreiksi pyrkijöistä. Samaten tiedetään monesti tehdyn maaherroja nimitettäissä. Muistuttipa kreivi Pietari Brahe, kun hän Suomeen kenraalikuvernööriksi asetettiin, ett'ei osannut maan kieltä. Ja v. 1669, holhoojahallituksen jäsenenä neuvotellessaan Kaarle XI:n kasvatuksesta, oli hän sitä mieltä, ett'ei olisi hyödytöntä, jos nuori kuningaskin oppisi jonkun verran suomenkieltä. Samaan aikaan, ei kuitenkaan tiettävästi seurauksena tästä, oli erästä Suomalaista Abraham Thauvoniusta, entistä Turun yliopiston professoria, joka siihen aikaan oli Narvassa superintendenttinä ja sittemmin tuli Viipuriin piispaksi, pyydetty kuninkaan opettajaksi, vaikk'ei hän sitä kutsumusta noudattanut.

Mainittu _Pietari Brahe_, jonka hallitus-aika "kreivin ajan" (s.o. hyvän ajan) nimellä on näihin asti säilynyt kiitollisen kansamme muistissa, edustaa joka suhteessa jalointa suuntaa Ruotsin hallituksen huolenpidossa Suomen kansan hyväksi. Hänellä ei ollut, näet, Suomalaisten ulkonainen vaurastuminen ja sivistyminen yleiseen ainoana huolena, vaan hän harrasti myös erittäin meidän kansallisuutemme luonnollista varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo ensikirjeessään valtionholhoojille, jossa hän yliopiston ja koulujen perustamisen otti puheiksi, veti hän pääsyynä esiin sen, että ainoasti tällä keinolla "voidaan saada itse tästä kansasta nousemaan hengellisiin sekä muihin virkoihin soveliaita miehiä". Käytännössäkin hän sitten, missä vaan oli mahdollista, koki kaikin tavoin edistää maan omien lapsien pääsyä virkoihin. Esittäessään esim. Justander'ia yliopiston professoriksi, hän siitä erittäin huomautti, että tämä oli "Suomalainen kansallisuudeltaan, jotka sillä maan-äärellä paraiten tulevat toimeen ihmisten kanssa". Kun ruotsalainen mies v. 1642 oli otettu lainlukijaksi Käkisalmen lääniin, hän sitä taas kovasti moitti ja käski vaihtaa toiseen, joka oli oloihin ja kieleen perehtynyt. Samana vuonna hän muistutti Viipurin läänin kuvernööriä lääninsihteerin vaalissa katsomaan sitä, että viransaaja molempia kieliä osaisi. Hartaasti hän myös suosi suomenkielen viljelystä, tutkimista ja käyttämistä kaikilla aloilla. Tarpeellisten varain hankkimisessa Raamatun suomennosta varten oli hänellä paljon osaa. Äsken jo mainitsin, että sota-artikkelein julkaiseminen suomeksi tapahtui hänen myötävaikutuksellaan. Petraeus suomalaisen kielioppinsa esipuheessa niin-ikään sanoo sen kirjoittaneensa kreivi Brahen kehoituksesta ja todistaa hänen aina huolehtineen yhteistä etua, alamaisten onnea ja "että tämän kansan kieli tulisi kuuluisaksi". Hyvin huomattava on myös kreivi Brahen lausunto vuodelta 1666, jolloin yliopiston hallituksen puolesta oli tehty pyyntö saada joku Saksalainen professoriksi, siksi että tämä varsinaisen tieteensä ohessa voisi omaa kieltänsä Suomalaisille opettaa. Hän siihen kyllä suostui, mutta lausui samalla, että olisi vielä parempi, jos Suomessa asuvat Saksalaiset ja Ruotsalaiset oppisivat suomenkieltä, jolla on "sangen hieno puheenlaatu" (_elegantia dictionis_), ja että "muukalaisten taivuttaminen siihen olisi meidän maakunnillemme kunniaksi".

Eivät kuitenkaan kaikki Ruotsin valtiomiehet näin ylevästi ajatelleet. Erittäin jos oli joku runsastuloinen virka maassamme pois-annettavana, jäi kansamme etu muiden näkökohtien tähden heiltä liiankin usein valvomatta. Kohta Isonvihan jälkeen alkaa taas tiheään kuulua valituksia sen johdosta, että umpiruotsalaisia yhä pääsi maahamme virkamiehiksi. Vuoden 1731 valtiopäivillä anoivat suomalaiset talonpojat saadaksensa joko suomenkieltä taitavia tuomareita taikka vannotettuja tulkkeja joka kihlakuntaan. Kuningas heille vastasi, ett'ei valtionvarojen vähyys sallinut jälkimmäistä, mutta lupasi pitää huolta edellisen haitan poistamisesta. V. 1734 valitti Porvoon hiippakunnan papisto piispa Juslenius'en sekä Helsingin kirkkoherran Juhana Forskål'in kautta, ja v. 1738 talonpojat uudelleen samasta asiasta; edelliset vaatien asetuksia suomennettaviksi tulkkien kautta jälkimmäiset, että kaikkein heidän virkamiestensä piti osata suomea. Vastauksessansa jälkimmäiseen anomukseen sanoi kuningas jo antaneensa käskyn uuden (1734 vuoden) lakikirjan ynnä muidenkin Suomen yhteiselle kansalle tarpeellisten asetusten suomentamisesta ja lupasi myös panna tuomareiksi sekä muiksi virkamiehiksi Suomessa suomenkieltä taitavia miehiä, milloin vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat. Porvoon papistolle oli kuningas jo v. 1735 vastannut asettaneensa virallisen, vannotun tulkin asetusten suomentamista varten. Tämän tulkin vaikutus alkaakin pian selvästi näkyä. Vv. 1721-39 oli tullut lähes sata asetusta suomen kielellä; vv. 1739-66 jo ilmestyi niitä enemmän kuin 300.

Ruotsin lain suomennoskin tuli jonkun ajan kuluttua painetuksi, vaikka tosin myöhemmin ja toisella tavalla, kuin mitä oikeastaan oli luvattu. Yksityinen mies se taas oli, joka kyllä yllämainitun kuninkaallisen käskykirjeen aiheesta, mutta ilman mitään virallista velvoitusta tai kehoitusta rupesi siihen toimeen. Tämä mies oli lääninsihteeri _Samuli Forseen_. Hän oli Lohjan kirkkoherran Juhana Forsenius'en poika, tuli ylioppilaaksi 1706 ja maisteriksi 1712, otettiin samana vuonna konsistoorin notaariksi sekä seuraavana varasihteeriksi yliopistoon, pääsi v. 1714 sihteeriksi Turun ja Porin läänin maaherran kansliaan ja oli Isonvihan aikana paolla Ruotsissa. Kohta rauhan tultua muutti hän jälleen takaisin Suomeen ja otti ahkerasti osaa läänin rappiolle joutuneitten asiain uudestaan kuntoon panemiseen. Turhaan parempia virkoja haettuansa ja muitakin vastoinkäymisiä kärsittyänsä -- v. 1728 kadotti hän tulipalossa vasta valmistuneen talonsa ynnä kaiken omaisuutensa ja joutui sen kautta velkoihin -- kuoli Forseen v. 1744. Hänen lainsuomennoksensa, johon hän oli ryhtynyt 1736, tuli jo v. 1738 käsikirjoituksena valmiiksi ja lähetettiin, ynnä painettu näytearkki, kuninkaalle hovioikeuden kautta. Mutta Forseen parka pettyi toivossa saavansa jotakin palkkiota työstään. Kruunu ei ruvennut kustantamaan edes painatustakaan, vaan ehdoitti, että Forseen itse pitäisi huolen sen julkaisemisesta, jossa tapauksessa hänelle olisi suotu siihen teokseen yksinomainen painattamis-oikeus. Tähän ehdoitukseen ei Forseen voinut suostua, koska ne 300 talaria, mitä hänellä oli vuotuista palkkaa, eivät riittäneet oman lukuisan perheenkään elättämiseen. Eräs kirjanpainaja, jolle teos sitten tarjottiin, vaati, että hallitus takaisi sille tuhat tilaajaa. Tuosta nyt käski hovioikeus kaikkia alaisiansa virkamiehiä ja pyysi myös konsistooreja tilaajoita keräämään. Tilauslistoja olikin koko joukko palautunut, ja Porvoon tuomiokapituli, jolle osa teosta oli arvosteltavaksi lähetetty, oli jo tehnyt siihen muistutuksensa, kun Lappeenrannan sota keskeytti kaikki. Forseen itse kuoli, niinkuin näimme, heti sodan päätyttyä. Turhaan anoi hänen leskensä jotain korvausta valtionvaroista; hallitus vaan vastasi, että palkitseminen oli sen asia, joka ottaisi teoksen kustantaaksensa. Ei hovioikeus myöskään joutanut tarpeen mukaan tarkastamaan tätä suomennosta, jonka tähden se viimein ehdoitti, että oikeuksien Suomessa oli edelleenkin noudatettava ainoasti ruotsinkielistä alkutekstiä; kuitenkin oli sen mielestä hyvin suotavaa, että suomennos yksityisenä apukirjana tulisi painetuksi. Viimein ilmestyikin Forseen'in teos v. 1759 painosta hovioikeuden notaarin _Yrjö Salonius'en_ kustannuksella, jolle hänen vävynsä, protokollasihteeri _Eerik Juhana Paleen_, perillisten puolesta oli myönyt painattamis-oikeuden. Suomentajan nimeä siinä ei ole mainittu, vaan ainoasti kustantajan, jota siitä syystä kauan aikaa on luultu itse kääntäjäksi.

Tämä Forseen'in suomentama _Ruotsin Waldacunnan Laki_ on sitten ollut toista sataa vuotta lainkäyttäjäimme apuneuvona ja on sen ajan kuluessa epäilemättä tehnyt paljon hyötyä, jos kohta sen kieli on ruotsinvoittoista, eikä se siis ole sen puolesta yhtään verrattava Ljungi Tuomaanpojan suomennoksiin. Toinen painos, joka ilmestyi v. 1808, on tosin mainion lain-oppineen _Mattias Calonius'en_ "vastauudesta ylitsekatsoma ja moninaisesti parantama", mutta kieltä ei siinä ole juuri sanottavasti korjattu. Viides painos sitä tuli julkisuuteen vielä v. 1863, ainoasti kahta vuotta aikaisemmin kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ennätti toimittaa painosta aivan uuden suomennoksen.[99]

Muutama vuosi sen perästä kuin Ruotsin laki ensikerran suomeksi painettiin, ilmestyivät myös: _Acta publica, Jotca sisällänsä-pitäwät Ruotzin Waldacunnan Perustus-Lait Arwid Carlbohmilda. Omalla culutuxella. Wuonna 1765. Stockholmisa, Prändätty Kuningallisesa Suomalaisesa Prändisä_.[100]

Vielä saivat Suomalaiset tällä ajalla tutustua kansainvälisiinkin asioihin v. 1790, jolloin Sveitsiläisen _Jacques Mallet du Pan'in_ kirja _Europan Waldakundain Tasa-Woiman Waarasta_ ilmestyi suomalaisessa käännöksessä. Suomennoksen oli tehnyt kuninkaallinen kielenkääntäjä _Eerik Juhana Polon_[101] Kustaa III:n käskystä, joka siihen aikaan valmisteli uutta hyökkäyssotaa Venäjää vastaan.

Tunnettua on, että Kustaa III yleensä koetti suositella Suomalaisia ja ottaa huomioon heidän kansallisetkin tunteensa. Edellä on jo kerrottu, mitenkä hänen nuoremmat veljensä opiskelivat suomenkieltä Weman'in johdolla. Vähäistä myöhemmin, v. 1781, kun hänen poikansa Kustaa Aadolfin piti opetella lukemaan, sai tämä lahjaksi Kruununkylän kirkkoherralta _Eerik Juvelius'elta_ hänen toimittamansa pikkulasten kirjan, jossa on ruotsia ja suomea joka rivillä rinnakkain.[102] Lahjaan liitetyssä kirjeessä tekijä pyytää, että se annettaisiin kruununperilliselle koko Suomen kansan puolesta, ja sanoo tarkoituksenaan olleen näyttää, mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi Suomelle, jos hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsisi oppia myös suomenkieltä, niin että vastaisuudessa voisi puhutella Suomen asukkaita heidän omalla kielellään. Että Kustaa III tähän rohkeaan toivomukseen osasi panna arvoa, osoitti hän matkallaan Suomeen v. 1787, jolloin otti kahdeksanvuotisen poikansa mukaan ja salli tämän suomeksi lausua tervehdyksensä ja vakuuttaa suosiollisuuttansa Suomalaisille. Itse kuninkaastakin on säilynyt se muisto, että hän matkoillaan maassamme on muutamin suomenkielisin sanoin vastannut suomalaisten talonpoikain anomuksiin.[103]

Kuitenkin oli tähän aikaan suomenkielen asema lohduttomampi kuin milloinkaan ennen. Edellämainittu hallituksen lupaus 1738 vuoden anomuksen johdosta, joka koski virkamiesten suomenkielen-taitoa, oli, niinkuin olemme nähneet, varustettu pienellä pakoreijällä, nimittäin: "jos vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat". Sen kautta pysyikin tämä lupaus suureksi osaksi tyhjänä lupauksena. Löytyy kyllä esimerkkejä siitä, että korkeampainkin virkain avoinna ollessa pidettiin lukua hakijain taidosta suomenkielessä, mutta löytyy myös monta esimerkkiä, jotka todistavat päinvastoin. Ja harvoin tapahtui, että hakijain kielitaitoa tutkitutettiin jollakin virkakunnalla. Useimmiten tyydyttiin siihen, että joku yksityinen antoi todistuksen, minkälaisia ne sitten lienevät aina olleetkaan.

Samoilla 1738 vuoden valtiopäivillä oli suomenkielen asialle noussut suoranaisia vastustajiakin. Kun se n.k. suuressa sekreetideputatsioonissa oli ensikerran otettu esille, oli kyllä yksimielisesti tultu siihen päätökseen, että virkoihin Suomessa olisi etuoikeus niillä hakijoilla, joilla muitten yhtäläisten ansioitten ohella oli paras taito maan kielessä ja tieto sen oloista. Mutta kuukautta myöhemmin vaati Turun hovioikeuden presidentti, nuorempi Samuli Åkerhjelm, tosin syntyään Ruotsalainen, vaan Suomen virkamies ja aikoinaan Taneli Juslenius'en kasvatti, tätä päätöstä purettavaksi, koska siitä muka oli vaaraa valtakunnan kokonaisuudelle. Laveassa kirjallisessa lausunnossaan hän muun muassa väittää jo vanhain Ruotsin kuninkaitten harrastaneen Suomen kansan sulattamista ruotsalaiseen, mikäli vaan ovat voineet, sekä perustamalla ruotsalaisia siirtokuntia Suomeen ja suomalaisia Ruotsiin että määräämällä kaikki tuomiopäätökset ynnä muut viralliset asiakirjat yksistään ruotsinkielellä kirjoitettaviksi. Ja vaikk'ei tätä tietä oltukaan päästy tarkoituksen perille, eikä luultavasti koskaan päästäisikään, niin että puutteellista kieliyhteyttä yhä täytyisi sietää, oli hänen mielestään ainakin varottava, ett'ei sen lisäksi vielä katkaistaisi yhteisten virkaetujen sidettä.[104] Seitsemää vuotta myöhemmin lausui Suomea varten asetetun kuninkaallisen kommissioonin jäsen, maamittaustirehtööri Jaakko Faggot, virallisessa ehdoituksessaan Suomenmaan viljelyksen auttamiseksi, julkisesti sen ajatuksen, että Suomalaisten jo olisi aika oppia ruotsin valtakieltä. Että tämä ajatus alkoi olla yleinen Ruotsalaisilla, ilmeni selvästi 1747 vuoden valtiopäiväin asettamassa "deputatsioonissa Suomea koskevia asioita varten". Sen ensimmäinen mietintö, erään Myssy-puolueesen kuuluvan Ruotsalaisen kirjoittama,[105] oli tosin Suomalaisille erittäin edullinen, mutta lopullinen mietintö tuli, Hattu-puolueen kokonaan voitolle päästyä, aivan vastaiseen suuntaan laadituksi. Tässä näet, huomautetaan, mikä etu olisi koko valtakunnalle, jos sen ruotsalaiset ja suomalaiset asukkaat toisiansa ymmärtäisivät, ja mikä helpoitus olisi ruotsalaisten perheitten siirtymiselle Suomeen, joll'ei siellä olisi erinäistä kieltä ja umpisuomalaista jumalanpalvelusta vastuksena. Yhtenä keinona, jolla saataisiin ruotsinkieli Suomessa kotiutumaan, ehdoitetaan, että olisi kehoitettava Suomen rahvasta niillä seuduin, missä sillä on tilaisuutta seurusteluun ruotsinkielisen väestön kanssa, antamaan lastensa oppia ruotsia, jota varten näille valtion kustannuksella olisi vielä toimitettava ruotsinkielisiä aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja.[106] Että samantapaisia ruotsalaistuttamis-ehdoituksia jatkettiin Porthan'inkin aikana Ruotsinmaan sanomalehdissä, olemme jo nähneet siitä vastalauseesta, jonka hän katsoi tarpeelliseksi niiden johdosta julkaista.

Jos tämän lisäksi muistamme, että juuri samaan aikaan kansallisuutemme vahvin muuri raukesi, kun ylhäisemmät säätymme kokonaan omistivat vieraan kielen ja siten vieraantuivat omasta kansastaan, niin emme saata olla näkemättä sitä vaaraa, joka kansaamme ja kieltämme uhkasi. Se on kyllä totta, että suomenkieltä yhä ahkerasti tutkittiin, että suomeksi vielä runoeltiin ja kirjoiteltiin. Mutta sitä luultavasti ei olisi kestänyt kovin kauan. Sillä jo v. 1804 Åbo Tidningar, painattaessaan 26:een numeroonsa sen runon, minkä Jaakko Juteini oli sepittänyt Porthan'in kuoleman johdosta, muistuttaa tämän suomalaisen runouden olevan kuolemaisillaan, vaikka toivoo tekijältä vielä useampia onnistuneita yrityksiä sen hyväksi. Muutamien vuosikymmenien kuluttua olisi säätyläistemme kansallistunne ollut arvattavasti sitä samaa mietoa nurkkaylpeyttä, jolla nykyinen Skotlantilainen eroittaikse Englantilaisesta, ja maamme suomenkielinen rahvas olisi vajonnut ylenkatsotuksi Paaria-joukoksi.

Vaan toisin oli säädetty. Suomen kansa joutui uusiin, itsenäisempiin oloihin, ja pian astui suomalainen kansallisuus rohkeasti esiin omaansa takaisin vaatimaan.

KOLMAS LUKU.

Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi.

A. Murteitten taistelun aika 1809-1844.

1. Ensimmäinen kansallinen heräys.

Porthan oli kerran ennustamalla sanonut: "Pietarin kaupunki viepi vielä koko Suomen myötänsä!" Ja vanhan tietäjän hautakumpu oli tuskin ennättänyt nurmettua, niin nämät sanat jo kävivätkin toteen. Suomi eroitettiin Ruotsin yhteydestä.

Että tämän vanhan siteen ratkeaminen tuntui kipeältä Suomen miesten sydämissä, sen näyttää Suomen sekä sotaväen että muunkin kansan urhoollinen, vaikka turha, vastarinta valloittajain ylivoimaa vastaan. Mitenkä Suomen miehet, välttämättömän eron tapahduttua, pelolla ja epäilyksellä katselivat sitä uutta rataa, jolle Sallimus oli heidät saattanut, näkyy siitä, että moni heistä, niiden joukossa Porthan'in sulosävelinen opetuslapsi, Franzénkin, muutti majansa Pohjanlahden taakse, entiseen emämaahan.

Mutta tulevaisuuden pelko ei kestänyt kauan, se muuttui tulevaisuuden toivoksi. Jalo valloittaja kutsui, ennen kuin sota olikaan aivan päättynyt, Suomen säädyt kokoon totutulla, vanhalla tavalla, ja samassa kuin hän ilmoitti yhdistäneensä Suomen ijäksi päiväksi muun valtakuntansa kanssa, vakuutti hän omasta ja jälkeläistensä puolesta pitävänsä Suomen kansan uskonnon, perustuslait ja kielen pyhänä, Tähän vakuutukseen hän vielä lisäsi ne sanat, joista Suomen kansa on kiinni pitävä kalleinna tavaranansa, sanat: "koroitettu kansakuntain joukkoon".

Eivätkä keisari Aleksanterin lupaukset pysyneet tyhjinä sanoina. Suomenmaan uusi tila järjestettiin kaikin puolin itsenäiselle kannalle. Suomi sai oman hallituksensa, oman rahapankkinsa, sen sotalaitos pysyi erillään venäläisestä, sen virkamiehiksi ei päässyt tästä lähin muita kuin oman maan miehiä, ja v. 1811 yhdistettiin maamme päärungon kanssa nekin osat, jotka edellisten sotain kautta olivat tulleet siitä eroitetuiksi.

Tästä kaikesta hälveni pian pelko Suomalaisten sydämestä, ja suloisimmat tulevaisuuden toiveet syttyivät sen sijaan. Suomi oli, kadottamatta yhtään ainoatakaan niistä eduista, jotka sille yhteys Ruotsin kanssa oli tuottanut: puhdasta uskon-oppiaan, kaikille oikeutta tasaavaa lakiaan ja vapaata perustuslaillista hallitusmuotoaan, lisäksi saava sen suuren edun, jota vailla se oli Ruotsin vallan aikana ollut, olla eri kansakuntana, olla sisällisissä asioissaan itsenäisenä valtiona. Suomi oli, mahtavan kotkan siipien suojassa nauttien ijän-ikuista rauhaa, saava häiritsemättä edistyä omalla, omituisella tavallaan. Niin ajattelivat, niin puhuivat sen ajan miehet, ja heidän rintaansa paisuttivat ennen tuntemattomalla voimalla kansalliset tunteet.

Myöhempinä aikoina, kun uusi polvi oli noussut, joka ei omasta kokemuksestaan tietänyt eroitusta entisen ja nykyisen tilan välillä, on paljon kiistelty siitä, olisiko Suomessa kansallistunne ja sen kanssa erottamattomassa yhteydessä oleva rakkaus kansan kieleen voinut herätä ja voimistua, vaikka Suomi olisi edelleen pysynyt Ruotsin yhteydessä.

Toivoakseni koko edellinen esitys on sitäkin kysymystä jossain määrin valaissut. Niinkuin olemme nähneet, ei Suomalaisten kansallistunnetta ja rakkautta omaan kieleen oikeastaan ole tarvinnut herättää. Ne eivät ole koskaan olleet aivan sammuksissa, ja epäilemätöntä on, että tälle vuosisadalle omituinen yleinen kansallistunteen kohoominen olisi vaikuttanut meilläkin. Siitä on hyvin todistavainen esimerkki aivan lähellä, Suomenlahden eteläpuolella, jossa kansalliset ja kielelliset seikat olivat sentapaiset, vaikka eivät juuri kuitenkaan yhdellaiset, kuin meidän maassamme. Virossakin nousi tämän vuosisadan alkukymmeninä miehiä, jotka tahtoivat saattaa kansan kielen suurempaan arvoon, tehdä sen viralliseksi ja edes osaksi koulukieleksi. Samoin olisi epäilemättä tapahtunut Suomessakin, vaikka maamme olisi pysynyt Ruotsinvallan maakuntana. Mutta melkein yhtä epäilemätöntä on, että ne sanat olisivat olleet tuuleen puhutut, että ne yritykset olisivat pian jälleen rauenneet, ja että viimein olisi myös meillä tultu siihen päätökseen, että alhainen rahvas kansakoulujen kautta on muutettava samankieliseksi kuin herransa. Muistakaamme, että Ruotsin valtiopäivillä jo oli ehdoitettu Suomen talonpoikain ruotsalaistuttamista sivistyskeinojen avulla, ja ajatelkaamme, että sama menettely, jota on noudatettu vähäisen Ruotsin yhteyteen jääneen suomenkielisen väestön suhteen, olisi voinut tulla koko Suomen kansan osaksi. Kiittäkäämme siis Jumalaa siitä, että Hän, koska Suomen kansa ei omalla voimallaan näy kyenneen kohota sivistykseen, saattoi sen Ruotsin kansan johdon alle, mutta kiittäkäämme myös siitä Jumalaamme, että Hän meidät vapautti kapaloista, kun ne alkoivat tukehduttaa henkeämme!

Muutamia vuosia kesti vielä äänettömyyttä. Suomen kansa, pitkästä horrostilasta herättyänsä, ikään kuin ojenteli jäykistyneitä raajojaan ja hieroskeli unisia silmiään. Vihdoin se tunsi voimansa ja sai silmänsä auki. Silloin tietysti ei voinut olla silmäänpistämättä tuo mahdoton ristiriitaisuus: se oli itse kansana päässyt uuteen arvoon ja asemaan, vaan sen kieli oli yhä edelleen hyljätyssä, sorretussa tilassa, suljettuna pois valtamiesten virkahuoneista, opistojen saleista sekä sivistyneitten seuraelämästä. "Suomen kieli pitää koroittaa Suomen valta- ja sivistyskieleksi; se on Suomen kansan ensi tehtävä!" Se aate leimahti nyt palavilla kirjaimilla Suomen nerollisimpain miesten silmäin eteen. Näin syntyi _Fennomaniaksi_[107] eli suomikiihkoisuudeksi nimitetty kansalliskielellinen liike melkein samassa silmänräpäyksessä Suomen valtion kanssa.

Ensimmäinen, joka tämän uuden aatteen julki lausui, oli ensimmäinen varsinainen suomenkielinen kirjailija, _Jaakko Juteini_. Vuosina 1815 ja 1816 nähdään jo muutamissa hänen runoissansa valituksia maamme herrassäädyn ylenkatseesta kansan kieltä vastaan. Hiukkaa myöhemmin v. 1817 kirjoitti hän siitä aineesta erinäisen runon. Ankara oli tämän runon nimi: _Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille_; yhtä ankara oli myös sen sisällys:

Suomen kansa aivan kauan Ravinnut on rakkahasti Omiakin oppineita Pohjaisessa povessansa; Mutta miehet muukalaiset, Lihavina levossansa, Oman onnen kaivellessa Hylkäsivät kotokielen Valistuksen vahingoksi, Häpiäksi kansakunnan, Jok' on tyhmästi jätetty Epäluulon erämaahan; Ehkä ombi oppineilla, Menon tähden mielettömän, Itse häijymbi häväistys, Tämän patsahan tasainen.

Häpeä Suomalaisen kansallistunteen heikkoudesta, sanoo hän niin-ikään v. 1818 ilmestyneen kielioppinsa esipuheessa, estää minua mainitsemasta syitä tuohon anteeksiantamattomaan ylenkatseesen, jota oman maan miehet kilpaa muukalaisten kanssa, parantamattomaksi vahingoksi maamme valistukselle sekä todelliselle hyödylle, ovat vuosisatojen kuluessa osoittaneet äidinkielelleen, vaikka tällä tuskin on vertaa muissa kielissä, Siksi että suomalaisen sivistyksen ratas tulisi saatetuksi enemmän hyvää vaikuttavaan liikuntoon, olisi välttämätöntä, että maan kieli autettaisiin ylös unohduksistansa. Vaikk'ei uskoisikaan suomenkielen koskaan voivan tieteelliseen sivistykseen päästä, ansaitsisi se kuitenkin harvinaisen yksinkertaisuutensa ja sulosointunsa tähden takaisinsaattamista alkuperäiseen puhtauteensa ja viljelemistä, rikastuttamista, niin että sen kautta voitaisiin myös korkeampia, puhdistettuja käsitteitä levittää kansaamme.

Mutta yleisemmin koroitti suomenkiihko äänensä vasta v. 1819. Se tapahtui yliopistossa, joka sitten tuli pysymään kaikkien kansallisten pyrintöjen keskustana. Tämän yleisemmän harrastuksen herättäjänä oli kuitenkin muukalainen, mainio tanskalainen kielentutkija _Erasmus Rask_, joka matkallansa Pietariin v. 1818 viipyi muutamia kuukausia Turussa suomenkieltä oppimassa. Rask oli niitä miehiä, jotka itse voivat innostua ja sen kautta myös innostuttaa toisia. Kun hän tulisimmalla ihastuksella puhui suomenkielen ihmeteltävän säännöllisestä rakennuksesta ynnä sen suloisesta soinnusta ja hartaasti kehoitti Suomen oppineita sitä tutkimaan, eivät voineet nämät sanat olla kaikua herättämättä sydämissä, joissa samat tunteet jo ennestään olivat alulla. Ja hänen sanansa vaikuttivat pian suurempaakin, kuin mitä hän niillä oikeastaan tarkoitti. Hän puhui tietysti ainoasti tieteellisestä tutkimuksesta, mutta Suomalaisten sydämissä sai tämä harrastus kohta kansallisen muodon. Ihmeellinen, voimallinen, riemullinen suomalaisuuden kevättuulahdus kävi Turun yliopiston läpi, joka paikassa elähyttäen rakkautta, toivoa ja intoa. Seuraavat otteet sen aikuisista kirjoituksista todistavat sitä tarkemmin.

Yliopiston apulaisprofessorit _Juhana Gabriel Linsén_ ja _Fredrik Bergbom_ rupesivat v. 1819 toimittamaan kirjallista lehteä, nimellä _Mnemosyne_, jolla etupäässä, niinkuin esipuheessa lausuivat, tahtoivat "herättää halua ihanan, rikkaan ja säännöllisen suomenkielen tutkimiseen". Tämän lehden 60:ssä numerossa tapaamme sangen merkillisen kirjoituksen _Suomalaisesta kansallisuudesta_, pääjuonteeltansa tähän tapaan: Ihmisen arvo on sitä suurempi, mitä omituisempi, itsenäisempi hänen luonteensa; samoin on myös kansojen arvo sitä suurempi, mitä omituisempana, vierailla aineilla sekoittamattomampana ne ovat säilyttäneet kansallisuutensa. Sentähden pitää Suomalaistenkin ruveta pitämään enemmän kiinni kansallisuudestansa. Kiittämättömyyttä se olisi sitä jaloa hallitsijaakin vastaan, joka on niin paljon tehnyt kansallisuutemme säilyttämiseksi, jos tässä asiassa olisimme penseät. Ne, jotka sanovat kansallisuutemme jo niin heikontuneeksi, ett'ei sen uudestaan herättämistä enää voi ajatellakaan, puhuvat näin vasten todellista vakaumustansa taikka rakkaudesta ulkomaiseen. Varsinkin on kansallisuudelle kieli tärkeä, sillä se on kansalaisten yhdistysside, siinä ilmautuu kansan omituinen luonne kaikkein selvimmin. Suomenkielen viljelys on kyllä myöhästynyt, vaan ei ole vielä mahdoton. Tällä viljelyksellä on vaan kaksi estettä. Toinen näistä esteistä on se, että suomi on hylätty sivistyneitten säätyin seuroista ja että sen viljelys kirjakielenä on laiminlyöty. Tästä on ollut suuri vahinko niin hyvin alhaiselle kansalle kuin myös sivistyneelle säädylle; edelliselle sen kautta, ett'ei kukaan voi kansaan vaikuttaa, joka ei osaa sen kieltä perinpohjin, ja jälkimmäisellekin on tullut ansaittu kosto ylenkatseestansa kansankieltä vastaan, sillä kaikella todellisella sivistyksellä pitää olla juurensa kansassa, muuten sen kukoistus lakastuu hedelmiä tuottamatta. Toinen este on ruotsinkielen valta virkakielenä, joka on vielä turmiollisempi, koska kansan asioista päätetään sille käsittämättömällä kielellä. Molemmat nämät esteet ovat kuitenkin niin helpot poistaa, ett'ei siihen olisi tarvis muuta kuin hiukkasen hyvää tahtoa.

Sama henki ilmautuu tässä sanomalehdessä yhä edelleenkin sekä toimituksen omissa että lähetetyissä kirjoituksissa. Niin esim. kuuluu Helmikuun numerossa 1821 päällekirjoituksella _Kirjallisia toiveita_: Ensimmäinen merkki uuden ajan vaikutuksesta Suomenkin sivistykseen on nyt herännyt hartaus kotimaan kieleen, joka vaikutus on niin tärkeä, että siitä päättäen uuden ajan muutkaan vaikutukset eivät voi olla kaukana. Sillä niinkuin ilma ruumiin toimeentulolle, samoin on kieli hengen elämälle välttämätön. Jonkun kielen sortaminen, tapahtui se vierasten tai omaisten kautta, on pyhän temppelin häväistystä. Vieraan kielen valtaanpääsö on kansan surma. Mutta se on rikos koko ihmiskuntaa vastaan, sillä siten on yksi jäsen sukukuntamme sivistysjaksosta poismurrettu ja kokonaisuus tulee vaillinaiseksi.

Nämät Mnemosynen innokkaat puolustukset suomenkielelle eivät olleet suinkaan ainoat; niille kaikui vastaan monta samallaista, yhtä voimakasta tai vielä voimakkaampaa. Rohkeampana entistänsä lauloi nyt Juteini runoelmassansa _Huilun humina_ v. 1820:

Akatemia avara Ombi meillä muukalainen, Koulut vierahat kotona, Laki luja umbinainen. Tällä lailla tohtis' olla Vihollinen vartiamme, Kuuro tehty tuomariksi, Mykkä panduna papiksi.

Ruotsinkielisessä tähän liitetyssä muistutuksessa hän sitten vielä lisää: Siksi että suomenkieli, joka vielä on köyhä tieteellisiä aineita toimittamaan, siihen soveliaaksi tulisi, olisi tarpeellista, että sen viljelystä yleisemmin harrastettaisiin Suomen opistoissa; ja siksi että se lain asioihinkin taipuisi, pitäisi Suomalaisille ensialuksi suoda oikeus jättää paperinsa suomeksi virastoihin.

Vuonna 1819 oli niin-ikään Åbo Tidningar'eissa, joita dosentti Iivar Wallenius ja professori Taneli Myréen toimittivat, asia esitetty kysymysten muodossa: "Eikös pitäisi tuomarein sekä muiden virkamiesten osata maan kieltä? Eikös voisi heitä siihen lainsäännöllä velvoittaa? Eikös oppineillakin ole joku velvollisuus levittää valistusta kansallensa?"

Kaikkein suurimmalla voimalla ja selvyydellä on kuitenkin uusi herännyt kansallisuus-aate ilmilausuttuna dosentti _Aadolf Iivar Arvidsson'in_ sanomalehdessä, _Åbo Morgonblad'issa_, joka tuli ulos v. 1821. Kirjoituksessaan _Kansallisuudesta ja kansallishengestä_ hän lausuu: Samoin kuin yksityisillä on kansoillakin ainoasti siihen määrään arvoa, kuin heissä on selvä ja voimallinen omituisuus. Tätä omituista luonnettansa ovat kaikki vieraan vallan alla olleet kansat enemmän tai vähemmän kadottaneet. Pyhä velvollisuus on meilläkin kaikin voimin suojella sitä vähäistä kansallista omituisuutta, joka vielä on tallella. Vaan kuinkas tämä kansallisuus on suojeltava? Sillä tavoin että rakastamme kaikkea kotimaista ja siihen kaiken työmme perustamme. Kaikkein enimmin pitää meidän suojella ja hoitaa kotimaista kieltämme; sillä niin kauan kuin se on säilynyt, tiedämme olevamme eri kansa. Kielensä kadotettuaan, kansa itsekin on kadonnut. Mutta mitä me teemme kansallisen kielemme suojelukseksi? Yleiseen sitä ylenkatsotaan ja halveksitaan. Sitä pidetään talonpoikais-kielenä, jolla ei tahdota saastuttaa huuliansa; ei huomata, että harmaan, karhean kallion sisässä asuu jalo kulta. Jumalanpalvelus tosin toimitetaan äidinkielellä, mutta oikeus käytetään vieraalla. Oikein hirvittää ajatellessa sitä hairausten ja erhetysten äärettömyyttä, joka on mahdollinen, siitä syystä että suomenkielessä taitamaton tuomari istuu oikeutta. Koska saamme Kaikkivaltiasta lähestyä omalla kielellämme, miksi on Hänen ikuinen oikeutensa salattava ulkomaan sanojen pimeyteen?

Samasta aineesta puhuu yksi lähettäjäkin, lehtori _Eerik Kustaa Ehrström_ kirjoituksessaan. _Suomenkieli kansalliskielenä_. Suomen kansa on Ruotsin yhteydessä saanut uskontonsa, lakinsa ja sivistyksensä; mutta kiitollisuus siitä ei saa estää meitä näkemästä, että saman yhteyden kautta kansan kallein, pyhin tavara tuli turmelluksi. Ruotsinkieli pantiin virka- ja opetuskieleksi. Siitä seurasi, että kansamme jakautui kahteen puoliskoon, joista toinen, ylhäiset säädyt, vieraantui pois suomenkielestä. Viimein pidettiin suomenkielen taitamattomuus sivistyksen tuntomerkkinä. Emmekä nytkään vielä poista päältämme sitä häpeää. Useimmat virkamiehet luulevat kyllin tehneensä, kun vaan tavallisimmista asioista puhuvat niin huonolla kielellä, että sitä tuskin ymmärtää. Sivistyneitten seuroissa ei kuulu suomea; lapsia varjellaan suomea oppimasta; suomen puhuminen tai suomeksi murtaminen pidetään talonpoikamaisuutena. Meidän maassamme valitetaan kotimaan-rakkauden puutetta; mutta kuinka sitä voisi ollakaan olemassa, missä kansan eri säädyt ovat eroitetut eri kielellä.

Sivistyneet säädyt, joiden syystä tämä paha on tullut, ovat myös velvoitetut sitä jälleen poistamaan. Sitä varten on ensiksikin suomenkieli pantava yhteiseksi oppi-aineeksi. Alku on jo kouluissa tehtävä; sillä siinä ijässä on lasten helpompi oppia kieliä, eikä myöhemmin opittu kieli koskaan tule niin rakkaaksi, kuin äidinkielen pitää olla. Mainitun suomenkielen opetuksen voisi aivan hyvin aloittaa jo ensisyksystä. Sitten olisi määrättävä, ett'ei yksikään nuorukainen saisi päästä yliopistosta valtion palvelukseen, ennen kuin on suorittanut tutkinnon suomenkielessä. Vaan ei siinä kyllin: suomi olisi vähitellen myös pantava yhteiseksi opetuskieleksi. Suomenkielisissä paikoissa se kävisikin aivan helposti. Jos vaan ennalta määrättäisiin, milloin mikin aine tulisi luettavaksi kansan kielellä, niin kylläpä tarpeelliset oppikirjatkin ilmestyisivät. Sillä aikaa kerkeäisivät yliopiston professorit valmistautua, niin että voisivat ruveta pitämään luentonsa suomeksi; ensin ne, joiden aineita nuoriso, ensiksi harjoittelee, sitten lakitieteen ja jumaluus-opin opettajat, viimein kaikki. Kirjain puutetta ei huolisi pelätä; eihän yliopistossa luettavat kirjat suureksi osaksi ole ruotsinkielisiäkään, ja kyllä suomalaisia tarpeen mukaan ilmestyisi. Myöskin Haminan kadettikoulussa tulisi samoja kieliohjeita noudattaa kuin muissa opistoissa. Sitten olisi aika määrättävä, jonka perästä kaikkein virkamiesten tulisi käyttää suomenkieltä virallisissa kirjoituksissaan; vaan heti kohta jo pitäisi sallia semmoista käyttämistä niille, jotka niin tahtovat ja voivat. Ei tässä, lopettaa hän viimein, ole tilaa mainita kaikkea, mikä kansallisuuden herättämiseksi ja kansankielen koroittamiseksi olisi tehtävä; mutta suuri tuki tälle työlle epäilemättä olisi, jos naisetkin siihen osallisiksi rupeaisivat.

Ei voi olla ihmettelemättä tosiaan, kuinka selvä jo siihen aikaan oli käsitys Suomen kansan kipeimmästä tarpeesta sekä sen tyydyttämisen keinoista. Ei voi myös olla ihmettelemättä, kuinka helpolta ja pian tapahtuvalta kansamme uudestisyntyminen näytti innostuksen silmissä. Tuon kaksikielisyyden syvän juovan ummistamiseksi, joka alhaisen kansan ja herrassäädyn eroitti, ei Linsén luullut tarvittavan muuta kuin hiukka hyvää tahtoa. Ensisyksynä, arveli Ehrström, pannaan suomi oppiaineeksi kouluihin ja muutamien vuosien kuluttua muutetaan koko opetus- ja virkakieli. Nämät lausunnot olivat nuorukaisen toivelmien kaltaiset, nuorukaisen, joka, maailman rantaa kokematta, todellisuudessa vastaantulevista esteistä ja vastuksista tietämättä, kuvittelee mielessänsä, kuinka hän työllänsä on uudistava koko maailman. Mutta _in natura non dantur saltus!_[108] -- se vanha sananlasku oli tässäkin toteen käyvä. Vuosisatojen kuluessa yhä syvemmälle juurtunutta muukalaisuutta poistamaan ei riittänytkään hiukkanen hyvää tahtoa eikä muutamien vuosien aika.

Suomen kansallisuus oli tosin nyt erinäisessä valtiorakennuksessa saanut vahvan perustuksen ja hartaus oman maan kieleen oli kyllä entisen suhteen levinnyt yleisemmäksi, tullut voimallisemmaksi. Mutta ei tämä hartaus vielä millään muotoa ollut yhteinen. Vaikka sen ajan suomikiihkoiset, innosta sokeentuneina, kerta kertansa jälkeen vakuuttavat kaikkien kansanluokkien olevan yksimielisinä siinä asiassa, niin pääsee kuitenkin heidän omasta suustansa joskus lauseita, jotka päinvastaisen todistuksen antavat. Linsén, siitä puheesta mainiten, jonka arkkipiispa Tengström oli pitänyt Porthan'in muistoksi, sanoo näin: Jos tarvitsisi muuta todistusta siihen, että suomenkielen viljeleminen on tarpeellinen, paitsi sitä yksinkertaista, että se on Suomen oma kieli, niin on etupäässä Porthan'in ajatus tuotava esiin niitä vastaan, jotka hartautta oman maan kieleen eivät pidä muuna kuin poikamaisena maineenhimona ja uusien tavoittelemisena. Samoin Ehrströmkin myöntää niitä olevan paljon, jotka eivät siihen ajatukseen voi taipua, että suomi tulisi sivistys- ja valtakieleksi, paljon taas toisia, jotka tätä kyllä soisivat, vaan arvelevat sen myöhäiseksi ja mahdottomaksi.

Julkisesti eivät nämät mielipiteet kuitenkaan liioin ilmautuneet; luultavasti katsoivat niin hyvin vastustajat kuin epäilijätkin suomikiihkoisten puheet tylyiksi houreiksi, joiden kumoamisella he eivät viitsineet vaivata itseänsä.

Ainoa suomenkielen vihaajaan ajatuksia ilmoittava kirjoitus, nimeltä _Muutamia mietteitä koululaitoksestamme nyt aiotun Suomenmaan kouluin uudestijärjestämisen johdosta_ ja allekirjoitettu --c --s, löytyy v. 1825 Åbo Underrättelser lehdessä. Siinä arvellaan,[109] että kouluissa pitäisi laittaa tilaisuutta Suomen talonpoikain lapsille ruotsinkieltä oppimaan, jos nimittäin ruotsi edelleen tulisi pysymään virkakielenä. Mutta tämän sen yksinvallan sanookin lähettäjä aivan kohtuulliseksi, osaksi maassamme asuvain monien ruotsinkielisten talonpoikain tähden, osaksi vilkkaan kauppayhteyden vuoksi Ruotsin kanssa.

Toivottomain käsityksen selvimmin näemme professori Juhana Jaakko Tengström'in kirjoituksesta _Muutamista Suomen kirjallisuuden ja sivistyksen esteistä_ runokalenterissa _Aurassa_ 1817. Toinen haitta, lausuu hän, on se, että me tosin luonteeltamme ja kieleltämme olemme eri kansa, vaan emme ole koskaan olleet emmekä voi koskaan olla eri valtiona. Tästä tulee, ett'emme historiassa koskaan näe omaa itseämme, emmekä siis siitä voi saada tietoa itsestämme. Samasta syystä seuraa myös, että maassamme on eri kielet vallitsemassa, eikä ole mitään ominaista kirjallisuutta.

Asianhaarat näyttivätkin todella, mikä koski toiveita suomenkielen pääsemisestä voimaan yhteiskunnallisissa oloissa, melkein täydesti antavan oikeutta näille nyt viimeksimainituille arveluille. Todistusta suomenkielen taidosta ei ruvettu vielä pariinkymmeneen vuoteen vaatimaan keneltäkään virkamieheltä, ei edes papeilta. Gripenbergin koulu Haminassa, josta sittemmin kadettikoulu muodostui, oli ainoa, joka jo siihen aikaan otti suomenkielen oppiaineeksi; muihin oppikouluihin se vasta pääsi, muutamilla harvoilla tunneilla, 1842 vuoden koulu-asetuksen kautta. Yliopistossa olivat professoreinsa esimerkistä innostuneet ylioppilaat v. 1820 Turkuun tulleelle uudelle kanslerilleen, suuriruhtinas Nikolaille, tuoneet anomuksen suomenkielen opettajan saamisesta maamme korkeimpaan oppilaitokseen. Vastaus kuuluu tulleen semmoinen, että hallitus kyllä ala-ikäisten poikienkin sekaantumatta osaa pitää huolta maan tarpeista. Muistettava on näet, että juuri siihen aikaan pelättiin ja vainottiin Saksan ylioppilaitten _Demagogiselle Umtriebe_ (kansan-yllytys-vehkeitä) ja luultavasti katsottiin meidänkin rauhallisten nuorukaisten pyyntö saman vallankumous-hengen aikaansaamaksi. Viimein perustettiin kyllä v. 1826 suomen lehtorin virka yliopistoon; mutta professoria siinä aineessa eivät nähneet sen salit, ennen kuin vielä melkein vuosisadan neljännes oli kulunut.

Tämä todellisuuden rautakäden paino näkyy pian masentaneen toivokkaimpienkin rohkeuden. Arvidsson, joka oli rohkein kaikista, oli Mnemosynessä v. 1822 julkaisemiensa _Mietteitten_ johdosta ainaiseksi eroitettuna yliopistosta ja seuraavana vuonna ahdistettuna jättämään maansakin; hänen oma lehtensä oli lakkautettu, ennen kuin se oli vuotensakaan umpeen elänyt. Lopulla 1820-lukua ja koko seuraavan vuosikymmenen kuluessa ei näe enää juuri missään sanomalehdessä kirjoituksia suomenkielen koroittamisesta. Juteinikin oli vaipunut toivottomuuteen ja lauloi _Runotähteissänsä_ v. 1826 katkerasti:

Koskas kuulet kouluissamme Taikka lain tulkinnoissa Oudon kielen kitisevän, Naura nationaliteelle, Virsku vieraille sanoille!

Samoin vielä v. 1840 _Kustaa Renvall_ esipuheessaan suomen kielioppiinsa lausuu ilmi melkein yhtä suuren epäilyksen. Tulevaisuus on näyttävä, sanoo hän, olenko oikein käsittänyt suomenkielen hengen, jos nimittäin suomenkielelle milloinkaan koittaa se onni, että sitä ruvetaan itsenäisesti ja perinpohjaisesti tutkimaan, josta tätä nykyä ei suinkaan ole suurta toivoa. Sitten hän edelleen puhuu siitä, kuinka alhainenkin kansa, herrain esimerkkiä noudattaen, turmelee kieltänsä yhä enemmän. Vuosisadan kuluttua Suomen lapset, totuttuansa pois äidinkielestään, kenties eivät enää tiedäkään, kuinka heidän rehelliset esivanhempansa ovat sitä puhuneet. Vielä olisi kuitenkin, jatkaa hän, tämä mahdollinen auttaa, jos vaan kansalaisissamme, varsinkin korkeammissa virkamiehissä, olisi hyvää tahtoa. Mutta nämät pelkäävät, että suomen koroittamisella tarkoitetaan kaikkein muitten kielten poiskarkoittamista Suomesta. Näin suurta uhria emme millään muotoa vaadi. Istukoot vieraat kielet edelleenkin peräpenkillä, kun vaan sallittaisiin talon omistajallekin toki vähäisen sijaa tuvassa. Ensialuksi ei tarvittaisi muuta kuin: 1) että suomenkieli kaikkiin kouluihin tulisi yhteiseksi oppiaineeksi, ei opetuskieleksi, joksi se vasta pitemmän viljelyksen jälkeen saattanee soveltua; 2) että sallittaisiin kaikkein asian-omaisten sekä suullisesti että kirjallisesti suomeksi ajaa asiansa kaikissa virastoissa, josta seuraa, että virkamiehet pitäisi velvoittaa täydellisesti ja ilman tulkitta ymmärtämään tätä kieltä. _Sata vuotta meidän perästämme, lopettaa hän viimein, pitäkööt jälkeisemme neuvoa ja päättäkööt mitä enempää tässä asiassa voipi tehdä_.

Vähemmin toivoton, mutta kuitenkin sangen vähää vaativainen on professori _Gabriel Rein_ puheessa, jonka hän v. 1842 piti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosijuhlassa: Mitä siis meidän Suomalaisten, erittäinkin sivistyneitten tulisi tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja edistämiseksi? Pitäisikö hylätä se kieli, joka tähän saakka on tarjonnut meille sivistyksen hedelmiä? Pitäisikö kohta kaikki sivistys suomenkieliseen muotoon pukea? Ei millään muotoa; se saattaisi meidät takaisin keskiajan raakuuteen. -- Puhuttuansa sitten siitä, kuinka suomenkieli ensin olisi viljeltävä ja valmistettava soveliaaksi sivistyksen välikappaleeksi, lopettaa hän: Meidän silmämme eivät suinkaan saa nähdä sitä puuta, jonka me istutamme, mutta meidän lastemme lapset kenties saavat iloita sen varjossa. Silloin on nyt vielä syntymättömälle sukupolvelle koittava se päivä, jona suomenkieli saa sijansa sivistyneitten kielten joukossa, jolloin sivistynyt luokka, palautuen ylenkatsottuun isänkotiinsa, on ojentava kätensä niin kauan aikaa laiminlyödylle, isäin kielelle uskollisena pysyneelle veljellensä.

Näin vähiin olivat kaksikymmentä vuotta ensimmäisen kansallisen heräyksen jälkeen suomikiihkoisten toiveet käytännöllisessä suhteessa supistuneet; näin nöyränä, ujona ilmautui suomalaisuus siinäkin piirissä, joka, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, sen työhön oli itsensä nimenomaan pyhittänyt. Ja kuitenkin lausui Rein sanansa ainoasti kaksi vuotta ennen, kuin suomalaisuuden toinen heräys uuteen intoon, uuteen voimaan tapahtui _Snellman'in_ ja _Saima_ lehden kautta!

2. Murteitten taistelu.

Vaikk'ei suomalaisuus yhteiskunnallisella alalla, niinkuin edellisessä näimme, ollut vielä saanut juuri mitään jalansijaa, ei tämä aika ollut kuitenkaan turhaan mennyt. Kielemme, joka tällä ajalla tuli tarkemmin tutkituksi ja vieraista aineksista puhdistetuksi, oli vähitellen valmistunut siksi sivistyksen kannattajaksi, jona sitä nyt meidän päivinämme käytetään.

Omituista vuosien 1809-44 väliselle ajanlohkolle on vanhan, kovin turmeltuneen kirjakielen hylkääminen ja kansan kieleen palautuminen. Pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu, tuli suomalaisen kirjallisuuden harrastajain tunnuslauseeksi, ja: pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu maamme sydänpaikoissa, joihin ei vieraan kielen turmeleva vaikutus ole ulottunut. Tämä pyrkimys ei rajoittunut yksistään siihen, että otettiin puhtaita, alkuperäisiä sanoja lainattujen sijaan, että ruvettiin käyttämään perinsuomalaisia lausetapoja ruotsinvoittoisten asemesta, vaan se tarkoitti samassa myös, että ääntämisessä piti kaikin puolin mukailtaman "syvän Suomalaisen" puhetapaa, ja vaati siitä syystä kitkettäväksi pois ne kirjaimet, jotka tekivät suomen oikeinkirjoituksen oudoksi.

_Juteini_ oli tässäkin asiassa ensimmäinen: _c:n, f:n ja q:n sekä x:n ja z:n_ hän kohta hylkäsi, samoin kahden kerakkeen käyttämisen lainasanain alussa. Kirjasessa _Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket_ (Lainakirjaimista suomenkielessä) 1816 hän jo todisti, ett'ei _b:tä, d:tä, g:tä_ vastaavia äänteitä löytynyt alkuperäisessä suomenkielessä, ja ehdoitti siitä syystä nämätkin kirjaimet hylättäviksi. Myös painatti hän v. 1817 vihkosen laulujansa tällä "perustuskielellä", ilman b:tä, d:tä ja g:tä. Mutta myöhemmin hän ne otti jälleen armoihin ja piti niistä sitten lujasti kiinni, kirjoittaen: _parembi, rauda, kuitengin_, ikänsä loppuun asti.

Yhtä uudistushaluinen oli ensialussa myös _Renvall_. Kaksiosaisessa väitöskirjassaan _De orthoëpia et orthographia linguae fennicae_ (Suomenkielen oikein lausumisesta ja kirjoittamisesta) 1810-11 hän vaati yllämainitut kolme kirjainta pois karsittaviksi suomenkielestä, niinkin että kirjoitettaisiin _kuninkas_. Ainoasti _d:n_ suhteen hän epäili, arvellen sen kyllä tieteelliseltä kannalta katsoen sopimattomaksi, vaan käytännössä vaikeaksi siitä luopumisen, koska jo oli niin yleisesti tunnettu. Hän, näet, toivoi kirjakielen kuitenkin pysytettäväksi länsisuomalaisen kansankielen rajoissa, jolle se tähänkin asti pääasiallisesti oli rakennettuna, ja myöhemmällä ijällä tuli hänestä tämän murteen mitä vanki puolenpitäjä.

Mutta pian seurasi jäljessä toisia, jotka tahtoivat kerrassaan hylätä länsisuomen ja rakentaa uutta kirjakieltä itäsuomen murteitten perustukselle. Ensimmäinen heitä oli _Reinhold von Becker_. V. 1820 ruvetessaan toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä _Turun Viikkosanomat_, hän kielen suhteen päätti noudattaa itäsuomen puhetapaa, koska se oli puhtainta, ja koska enin osa Suomen kansaa, paitsi Savossa ja Karjalassa, myös Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa sekä Oulunläänissä Pohjanmaalla, sitä käytti. Eikä hän ainoastaan ottanut siitä paljon uusia sanoja ja muotoja, niinkuin verbien refleksiivisiä taivutustapoja, vaan mukautti oikeinkirjoituksensakin pääasiassa sitä myöten. Paitsi että d armotta tuomittiin pois, kirjoitti hän esim. _kuhtu ja kututaan, saattosi, puhu (= puhui), taitaavat, oikeeks, nähnynnä_.

Vaan niin pian kuin ensimmäinen numero lehteä oli ilmestynyt, nostivat vanhan kirjakielen kannattajat yleisen hätähuudon. Ennenmainittuun _Mnemosyne_ lehteen tuli tulvaamalla kirjoituksia, joissa moitittiin ja haukuttiin Becker'iä, varsinkin oikeinkirjoituksen tähden. Koska meillä kerran on kirjakieli, sanottiin, niin olisi se rikastutettava puhdistamalla ja sanoja lainaamalla murteista, mutta hullutusta olisi kirjakieleksi koroittaa joku viljelemätön murre, vieläpä tuo raaka savolainen. Eikä Becker'in kieli oikeastansa olekaan Savon suomea, vaan itäsuomen ja länsisuomen murteitten sekoitusta, jota lukiessaan tulee ajatelleeksi: tuon kirjoittaja on nähtävästi syntynyt Savossa, mutta sitten muukalaisten parissa kaiken aikansa seurustellut, niin että on unohtanut lapsuutensa kielen ja panee nyt kaikellaisia omiansa sekaan muka kansan suusta otettuina puheenparsina.

Nousipa kuitenkin Becker'ille myös puolustajia, jotka koettivat lauhduttaa vastustajain tuomiota, vaikk'eivät hyväksyneet juuri kaikkia Becker'in uusia kirjoitustapoja. Becker itsekin selitti syyt, joiden tähden oli ruvennut uudistuspuuhiinsa, vaan väsyneenä riitaan rupesi seuraavan vuoden alusta taas käyttämään d:tä, jonka poisjättäminen oli ollut kaikkein pahimpana loukkauskivenä.

Korkeimmilleen kohosi murrekiihko _Kaarle Akseli Gottlundi'n_ kirjoissa, joissa entisten itäsuomalaisuuksien lisäksi nyt vielä tuli uusia kaksois-äänteitä ja _k_ loppuhenkosen merkkinä, esim. _moa, piä_ (= pää), _sanomatak_, ynnä muita samallaisia savolaisuuksia, juvalaisuuksia sekä suorastaan gottlundilaisuuksia; sillä hän todella pani usein omia, aivan olemattomia sananmuotoja, josta aivan syyttä oli moitittu Becker'iä. _Jaakko Fredrik Lagervall'in_ kautta viimein ilmestyivät painettuina itäisten Karjalaistenkin _paklat ja kakrat, putrot ja tetrit_.

Tätä taistelua murteista kesti pari vuosikymmentä. Kukin kirjoittaja noudatti paikkakuntansa murretta pienimmissäkin asioissa. Kun suomalaisiin sanomalehtiin siihen aikaan lähetettiin käsikirjoituksia, tehtiin se hyvin usein sillä nimen-omaisella ehdolla, ett'ei toimitus saisi muuttaa yhtäkään kirjainta. Samassa sanomalehdessä nähtiin sillä tavoin vierekkäin mitä erilaisimpia kirjoitustapoja, ja näytti jo siltä, kuin toivotun paremman kirjakielen sijaan nyt olisi saatu koko joukko paikkakunnallisia nurkkakieliä, taikka ainakin kaksi eri kirjakieltä, niinkuin aikoinaan Räävelin ja Tarton kielet Virossa.

Siitä vaarasta pelasti meidät _Elias Lönnrot_. Nykyinen kirjakielemme, jonka hän lopullisesti vakautti, noudattaa sekin pääpiirteissään länsisuomen äänne- ja muoto-oppia, mutta siihen on otettu itäsuomesta avuksi puhtaampi lauserakennus ja rikkaampi sanavarasto.

3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus.

Tämä taistelu kielemme eri murteitten välillä, joka on puheena olevalle ajanlohkolle niin omituinen, että sille hyvin sopii nimeksi _Murteitten taistelun aika_, kuvastuu niissä kieliopeissakin, jotka silloin ilmestyivät ja joista Becker'in ja Renvall'in ovat huomattavimmat.

_Reinhold von Becker_ oli syntynyt 26 p. Jouluk. 1788 Kangasniemellä, jossa hänen isänsä, eron saanut tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tuli ylioppilaaksi Turkuun 1807 ja vihittiin maisteriksi 1810. Määrättiin historian dosentiksi 1813 ja apulaisprofessoriksi samassa tieteessä 1816, toimitti varsinaisen historian-professorin virkaa pitkät ajat ja sai, koska tämä virka kuitenkin toiselle annettiin, professorin arvonimen 1834. Ennen sitä, v. 1829, oli hän asianomaisten kehoituksesta ottanut vastaan suomalaisen kielenkääntäjän viran senaatissa ja toimitti sitä aina vuoteen 1856. Hänen kielitaitonsa kautta saivat silloin asetukset entisestä ruotsinvoittoisesta suuresti poikkeavan, sujuvan ja puhtaan suomalaisen puvun. Becker oli jo lapsuutensa kodissa oppinut selvää suomenkieltä. Tämän taitonsa enentämiseksi hän v. 1819 oli matkustanut Pohjois-Pohjanmaalla ja Suomen Lapissa, vieläpä käväissyt hiukan rajankin takana Venäjän-Karjalassa. Paitsi ennenmainitussa sanomalehdessä, oli hän osoittanut harrastustansa puhtaan kielen hyväksi suomalaisessa kieliopissaan _Finsk grammatik_ 1824. Tämä teos, jossa ensi kerta itämurteenkin omituisuudet ovat esitettynä, tuli sekä muoto-opissa että vielä enemmän lauseopissa perustuskiveksi myöhemmille tutkimuksille suomenkielestä. Becker kuoli 10 p. Kesäk. 1858.

_Kustaa Renvall_ oli rusthollarinpoika Halikosta, syntynyt 23 p. Syysk. 1781. Tuli ylioppilaaksi 1801, vihittiin papiksi 1806 ja maisteriksi 1810 sekä sai v. 1811 suomenkielen dosentin paikan Turun yliopistossa. Koska tämä virka oli aivan palkaton, täytyi hänen henkensä elätteeksi hankkia itselleen toisiakin tuottavampia työpaikkoja. Sittemmin tuli hän kirkkoherraksi Uskelaan 1819, muutti sieltä Ulvilaan 1829 ja kuoli 22 p. Tammik. 1841. Kielioppinsa oli hänellä valmiina jo vuoden 1820 paikoilla, mutta Becker'in kieliopin ilmaantuminen samoihin aikoihin vaikutti, ett'ei hän painattanut omaansa ennen kuin v. 1840. Se ilmestyi nimellä: _Finsk språklära enligt den rena vestfinska dialekten_ (Suomen kielioppi puhtaan länsisuomen murteen mukaan).

Muita suomen kielioppeja tältä ajalta on mainittava vielä "_Strahlmann'in_" v. 1816 painosta tullut ja paitsi sitä _Juteinin_ v. 1818 ilmestynyt. Edellisen tekijä, nimeltä _Juliana Stråhlman_, oli syntynyt 1749 Valkjärvellä, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi Turussa 1767, muutti sieltä Upsalaan 1768, pääsi opettajaksi Viipurin kouluun 1769 ja kirkkoherraksi Valkjärvelle 1780, kuoli 1840. Hänen teoksensa on siitä merkillinen, että se, ollen saksaksi kirjoitettu, kauan aikaa oli ainoana lähteenä, josta oppinut maailma voi ammentaa tietoja meidän kielestämme. Sillä on vielä sekin ansio, että siinä suomenkieltä on verrattu unkarinkieleen. Mutta kokoonpanossaan on se varsin vaillinainen ja epätarkka. Sen vuoksi heti mainittava kielentutkija Sjögren eräässä kirjoituksessa suomenkielestä ja kirjallisuudesta, joka ensin ilmestyi venäläisessä lehdessä ja joka sitten saksaksi käännettynä painettiin uudestaan v. 1821, arveli, ett'ei se täyttänyt, mitä siitä oli toivottu. Mutta tästäkös Stråhlman vasta melua nosti. Suurella kiivaudella koetti hän kohta eri kirjasessa tehdä Sjögren'in syytökset tyhjiksi ja veti tuskissansa kaikennäköisiä, lystillisiäkin todistuksia kielioppinsa muka kelvollisuudesta esiin. Muun muassa huomautti hän, että se oli painettavaksi hyväksytty Pietarin sensuurikomiteassa ja tekijällensä tuottanut Vladimir'in ritariston neljännen luokan kunniamerkin! Kuinka se siis voisi olla huono? Sjögren vastasi vuorostaan hyvin pilkallisesti.

Yhtä rikas kuin kieliopeista oli tämä aika myös sanakirjoista. Ensimmäinen niistä ilmestyi v. 1826 ennen mainitun _Rask'in_ kehoituksesta ja toimesta. Turussa käydessään kevättalvella 1818 oli hän koko innollansa ruvennut puuhaamaan uutta suomalaista sanakirjaa, jonka avulla oppineelle maailmalle kävisi mahdolliseksi suomenkieltä tutkia. Siihen aikaan ei kuitenkaan löytynyt Suomessa kustantajaa, joka olisi uskaltanut niin suureen kirjalliseen yritykseen rahoja panna. Vaan Rask piti asian mielessään vielä Pietariin tultuaan, jossa hän oli päässyt jalon Venäläisen, kreivi _Rumjantsov'in_, tuttavuuteen. Tämän rikkaan tieteitten suojelijan hän helposti suostutti antamaan tarpeelliset varat teokseen, josta sanoi toivovansa niin paljon valaistusta erittäin pohjoismaiden historian tutkimukselle. Sitten hän pyysi toimittajaksi _Renvall'ia_, jonka työkyvyn oli Turussa oppinut tuntemaan; vieläpä lupasi koettaa hankkia hänelle suomenkielen professorin paikan yliopistossa, että voisi panna työhön enimmän osan aikaansa. Jälkimmäiselle tuumalle tuli kuitenkin, niin sanottiin, Suomen valtiovarain riittämättömyys esteeksi; sen sijaan suotiin Renvall'ille mainittu kirkkoherran virka Uskelassa. Renvall oli kaikin puolin sopiva hänelle uskottuun työhön. Umpisuomalaisena lapsuudessaan tunsi hän suomenkieltä hyvin ja oli sittemmin erityisesti antautunut sen tutkimiseen. Vuonna 1811 oli hän matkustellut Savossa ja Karjalassa ja siten oppinut tuntemaan myös itämurteen sanavaroja. Teos tulikin hänen käsissään niin hyväksi ja täydelliseksi, kuin se voi tulla, ennen kuin kansanrunoutemme rikkaat aartehistot avautuivat. Sanojen selityksissä on se vielä tänäkin päivänä kaikista tarkin ja luotettavin. Lähteinään käytti Renvall, paitsi Juslenius'en sanakirjaa, etupäässä Ganander'in, mutta myös Porthan'in, Taivassalon provastin Elias Lagus'en (1741-1819) sekä Juteinin sanakokoelmia. Suomalaiset sanat hänenkin sanakirjassaan ovat selitetyt latinaksi, enimmiten myös saksaksi, harvoin ruotsiksi. Tämä Suomen oloihin nähden outo ja epäkäytännöllinen toimitustapa riippui vieraan avusta sekä ulkomaan tiedemiehiä silmälläpitävästä tarkoituksesta. Saksalaisten selitysten panemisessa mainitaan olleen avullisena _Gabriel Rein'in_, joka siihen aikaan oli nuori maisteri.

Renvall'in sanakirjaa käyttämällä toimitti sitten v. 1838 Pöytyän kirkkoherra _Kaarle Helenius_, virsiseppänä vielä mainittava, suomalais-ruotsalaisen ja ruotsalais-suomalaisen käsi-sanakirjan, joten omain kansalaisten kipein tarve tuli tyydytetyksi. Tätä ennen, niinkuin hän esipuheessa lausuu, oli suomalaisen nuorukaisen, joka tahtoi tietää jotain sanaa suomenkielellä, ollut pakko kääntyä elävän sanakirjan puoleen taikka käyttää Raamatun konkordanssia ja hakea vastaava paikka suomalaisesta Pipliasta; muuten oli hänelle ainoaksi neuvoksi jäänyt ruotsinkielisen sanan viljeleminen suomenkielisellä päätteellä.

_Erasmus Rask_, jolle Suomen kansa niin monessa suhteessa saa olla kiitollinen, on myös uudestaan vireille pannut työn suomen sukukielten alalla. Rumjantsov oli kehoittanut häntä itse matkustamaan Itä-Venäjälle Suomen kansan heimolaisia tutkimaan, mutta hän oli huomauttanut, että joku Suomalainen olisi semmoiseen toimeen soveliain mies. Samaan aikaan kirjoitti hänelle nuori maisteri Sjögren Turusta ja ilmoitti, kuinka suuresti hänen tekisi mieli antautua suomen sukukielten alalle.

_Antti Juhana Sjögren_, suutarin poika Iitistä, syntyi 8 p. Toukok. 1794. Erinomaisen lukuhalunsa ja hyvän älynsä kautta nosti hän jo aikaiseen huomiota, josta syystä isää kehoitettiin panemaan poikaansa Loviisan kouluun. Sen läpikäytyänsä läksi Sjögren Kesäkuussa 1809 jalkaisin Porvoosen ja suoritti loistavalla tavalla pääsötutkinnon kymnaasiin. Täällä hän teki työtä rautaisella ahkeruudella, suuren osan päivää opettaen lapsia elatuksensa tähden ja jatkaen omia opintojaan yön ajalla. Kymnaasin kurssin lopetettuaan sai hän kesällä 1813 pitäjäläistensä hyväntahtoisuuden kautta kokoon hiukan rahaa ja kaikellaisia ruokatarpeita, niin että syksyllä saattoi mennä Turun yliopistoon, tietysti taas jalkaisin, mutta tällä kertaa muonakuorma kanssansa, jota isä omalla hevosella kuljetti. Turussa hän jatkoi samallaista kaksinkertaista työtä kuin Porvoossa, omien lukujensa ohessa opettaen toisia, monesti kahdeksankin tuntia päivässä. Näin elätti hän pääasiallisesti itse itseään ylioppilas-ajallansa, vieläpä lähetteli usein vanhemmillensakin vähän apua. Köyhyydestään huolimatta ei hän edes pyrkinyt suorinta tietä johonkin leipävirkaan, vaan luki maisteriksi, joksi hän seppelöittiin v. 1819. Nyt olisi hänellä ollut tilaisuus päästä lehtoriksi Viipuriin; mutta mieluummin hän vielä jonkun aikaa kärsi puutetta, päästäksensä toiveittensa perille. Hänen kerran käydessään kesäluvalla erään inkeriläisen ylioppilaskumppanin kodissa, oli näet siellä esiintyvä monikansaisuus ja erittäin sikäläiset suomalaiset suuresti vetäneet hänen huomionsa puoleensa, ja hänen täten virinneen halunsa oli Rask'in käynti Turussa pannut ilmi leimahtamaan.

Rask'in kehoittavasta vastauksesta yhä yltyneellä innostuksella, vaikka kyllä juuri sillä hetkellä tarjona oleva tilaisuus meni tyhjäksi, matkusti Sjögren kesällä 1819 Pietariin Venäjän kieltä sekä historiaa tutkimaan, jotka tuolla aijotulla matkalla olivat välttämättömän tarpeelliset. Ensialussa otti hän siellä vastaan kotiopettajan paikan piispa Cygnaeus'en luona ja sittemmin Toksovan pappilassa, voidakseen olla vapaana leipähuolista. Vieläkin parempi aika koitti hänelle, kun Rumjantsov, joka oli hyvin ihastunut hänen ennenmainittuun kirjoitukseensa Suomen kielestä ja kirjallisuudesta, persoonallisesti rupesi häntä suosimaan ja v. 1823 otti hänet suuren kirjastonsa hoitajaksi. Seuraavana vuonna Sjögren viimein pääsi toivojensa luvatulle maalle, ei kuitenkaan venäläisen ruhtinaan, vaan Suomen valtion kannatuksella. Hänen tekemänsä matkasuunnitelma oli sangen avara; se käsitti kaikki meidän heimolaisemme Euroopan-puolisessa Venäjässä sekä vielä lisäksi Samojeedit Aasiassa. Mutta, vaikka matkarahaa myönnettiin ensin kahdeksi ja sitten vielä toiseksi kahdeksi vuodeksi, ei hän ennättänyt suorittaa muuta kuin suunnitelmansa eurooppalaista osaa, eikä siitäkään täydesti enempää kuin Aunuksen, Vienan, Vologdan, Vjatkan sekä Permin läänin tutkimisen. Syynä tähän oli, että hän varsinaisen kielitutkimuksen ohessa tyystin tarkasti kaikki, mitä vaan mainittujen paikkakuntien täydelliseen tutkimiseen kuului: tilastoa, historiaa, kansatiedettä, muinaistiedettä, jopa ilmanvaiheita sekä eläin- ja kasvikuntaakin. Sen ohessa että hän kansan suusta kirjoitteli muistiin runoja ja taruja, muun muassa ensimmäiset itse runopaikoilla Vienanläänissä kirjaanpannut Kalevalan-aineiset runot v. 1825, toimitti hän myös laveita ulosvetoja kaikista eteen sattuvista arkistoista. Tämän matkan kallis-arvoiset ja monipuoliset saaliit tulivat sitten esiin lukuisina pienempinä ja suurempina kirjoituksina: _Muistiinpanot seurakunnista Kemin Lapissa_ ruotsiksi 1828; _Syrjäänin kielen rakennuksesta suomenkieleen verraten_ 1830, _Hämäläisten aikaisemmista asuinpaikoista_ 1831, _Milloin ja miten Zavolotshie ja sen Tshuudit joutuivat Venäjän vallan alle?_ 1832, _Inkerin suomalaisista asukkaista sekä Inkerin nimestä_ 1833, kaikki saksaksi; _Vanhojen Suomalaisten ynnä muiden tshuudilais-kansojen metallitiedosta_ latinaksi 1839, y.m.m. Tällä välin oli jo Sjögren ansioittensa tähden v. 1829 tullut valituksi Pietarin akatemian apulaiseksi Venäjän historiassa ja muinaistieteessä, puolentoista vuoden päästä ylimääräiseksi akatemikoksi sekä kaksi vuotta myöhemmin akatemian kirjaston ulkomaisen osaston hoitajaksi. Siten tuli hänen toimeentulonsa yhä paremmin turvatuksi, mutta toiselta puolen taas palvelus akatemiassa, jonka Sjögren'in tarkkuus teki vielä rasittavammaksi, paljon esteli hänen omia tutkimuksiansa. Seurauksena liiallisesta työstä sai hän v. 1834 pahan silmätaudin, jonka parantamiseksi häntä neuvottiin Kaukason kuumiin lähteihin kylpemään. Kun eivät omat varat riittäneet, pyysi hän akatemialta matkarahaa niillä paikoin asuvain, vielä aivan tuntemattomain Ossetilaisten tutkimista varten. Tässä toimessa häneltä kuitenkin kokonaan unohtui terveyden hoito, sillä huolimatta mistään vaivoista ja vastuksista hän kulki jylhässä vuoristossa raakojen, väkivaltaisten vuorelaisten keskellä, halpa vaatteuksensa sekä suora käytöstapansa ainoana puolustus-aseenaan. Kun hän matkaltansa parin vuoden kuluttua palasi, oli hänen toinen silmänsä kokonaan soennut ja muukin ruumis saanut pahoja vammoja. Mutta toiselta puolen oli hänellä taas runsas tieteellinen saalis muassaan, josta hän 1844 pani kokoon _Ossetin kieliopin_. Kuinka suuren arvon tiedemiehet panivat tälle teokselle, näkyy siitä, että Ranskan akatemia hänelle seuraavana vuonna antoi suuren kultaisen palkintomitalinsa, vaikka kilpailemassa oli kymmenen eri teosta, eikä Sjögren ollut omaansa edes kilpailuun ilmoittanut. Sitä ennen oli hän jo saanut vakinaisen akatemikon paikan.

Näinä samoina aikoina olisi hänellä taas ollut tilaisuus suureen tieteelliseen matkaan Pohjois-Venäjän ja Siperian suomensukuisten kansojen luokse. Silmäinsä huonouden sekä terveytensä ylimalkaisen heikkouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua tuon nuoruudentyönsä loppuunsaattamisesta. Mutta hän ehdoitti sijaansa toisen Suomalaisen, _Mattias Aleksanteri Castrén'in_, ja antoi siten alun tämän nerollisimman kielentutkijamme maineesen sekä sen kautta Suomen kansalle tulleesen kunniaan.

Pienemmälle tutkimusretkelle uskalsi Sjögren itsekin lähteä v. 1846, nimittäin Liivin- ja Kuurinmaalle, ottaakseen selvää muinoin mahtavan suomalaisen kansan, Liiviläisten, tähteistä. Tätä tutkimista hän vielä jatkoi toisellakin käynnillä v. 1852. Sen tulos _Liivin kielioppi ja sanakirja_ ynnä historiallisen ja kansatieteellisen kertomuksen kanssa ilmestyi vasta v. 1861 hänen saksankielisissä _Kootuissa kirjaelmissaan (Gesammelte Schriften)_. Silloin oli tekijä jo useita vuosia levännyt haudassa. Monenkertaiset vilustumiset matkoilla olivat olleet syynä rintatautiin, joka lopetti hänen elämänsä langan 18 p. Tammik. 1855.

4. Jaakko Juteini.

Kysytty on joskus sitäkin: tokko suomenkielinen kirjallisuus olisi päässyt alkuun, joll'ei Suomi olisi tullut eroitetuksi Ruotsista? Tämmöisiin kysymyksiin, mitä olisi voinut tapahtua, jos niin tai näin olisi käynyt, on enimmiten vaikea, milt'ei mahdoton vastata, siitä luonnollisesta syystä että tavallisesti ei löydy todellisia, luonnollisia perusteita, joille vastausta rakentaa. Yllämainitussa asiassa on kuitenkin jonakin vastauksena, että ensimmäinen varsinainen kirjailija suomenkielellä, ensimmäinen, joka ei aivan satunnaisesti silloin tällöin viskannut ulos jotain runoa, vaan oli oikein ottanut runoilemisen ja ylimalkain kirjallisuuden elämäntyöksensä, jo alkoi tointansa ennen vuotta 1809.

_Jaakko Juteini_ oli lähtenyt kansan "syvistä riveistä", niinkuin moni muukin Suomen paraita miehiä. Hän oli syntynyt 14 p. Heinäk. 1781 isänsä omistamassa Jutilan talossa, Rahkoilan kylässä, Hattulan pitäjässä, Hämeessä. Pienenä poikana oli hän muitten kylän lasten lailla viettänyt kesänsä

Metisillä mättähillä, Kultaisilla kunnahilla Mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan keralla.

Mutta isän, Heikki Jutilan, kuoltua ei Jaakko suonut äidillensä rauhaa, ennen kuin pääsi hartaimman toivonsa perille -- kouluhun. V. 1793 vietiin hän siis Hämeenlinnan pedagogiaan. Tässä tietysti oli rehtorin ensimmäinen toimi nuoren tulokkaan saattamiseksi opin tielle, että tuo sivistymätön nimi Jutila muutettiin _Judéniksi_, jonka kirjailijamme sitten pitikin, mutta suomalaisissa kirjoituksissaan kuitenkin aina suomalaistutti _Juteiniksi_. Koulussa oli pojan, niinkuin muitten kansan lasten, taisteltava niitten vaikeuksien kanssa, jotka tulivat oudosta opetuskielestä. Mutta terävällä älyllään voitti hän ne kaikki, niin että hänen, sen perästä kuin vielä oli ollut yhden lukukauden Turunkin koulussa, onnistui syksyllä 1800 päästä yliopistoon. Kymmenen vuotta oli hän nyt "Muusain vikkeläin vesain" kirjoissa, mutta niistä vuosista sai hän yhtähyvin ainoasti vähäisen osan käyttää hyväkseen "Helikon'in kukkulalla" tarjona olevaa oppia. Sillä varattomuuden tähden täytyi hänen kuluttaa enin osa sitä aikaa kaukana Turusta kotiopettajana. Hän oli muutaman vuoden Navon pitäjässä Varsinais-Suomessa, loma-aikoina siellä myös tehden vaarinottoja ilmanvaiheista, joista sai Suomen talousseuralta hopeamitalin. Samoissa opettajan toimissa hän sitten oleskeli ajoittain Juvalla Savossa, Ruokolahdella Viipurin läänissä ja Elimäellä Uudellamaalla. Hyödyttömät eivät kuitenkaan nämät väliajatkaan olleet hänelle ihmisenä ja vastaisena kirjailijana. Sivistyneissä perheissä oppi hän sen opin, jota ei kirjoista voi saada, sivistyneen käytöstavan, jossa suhteessa niinkuin myös hänelle osoitetusta ystävällisyydestä hän oli kaiken ikänsä erittäin kiitollinen vapaaherra Wreden perheelle viimeksimainitussa opetuspaikassa. Paitsi sitä oli Juteinilla näin tilaisuus maamme eri äärillä tutustua kansan eri puhetapoihin. Tämä oli hänelle sanomattomaksi hyödyksi, sillä se vapautti hänet suuresti yksipuolisesta murteellisuudesta kirjoitustavassa, jota hän muuten tuskin olisi voinut välttää, koska silloinen kirjakieli ei suinkaan voinut olla minään esikuvana, vaan juuri oli tuoreen kansanpuheen lähteestä saaduilla varoilla virutettava puhtaaksi.

Alusta aikoi Juteini papiksi, niinkuin meillä rahvaan lapset tavallisesti tekevät. Mutta kietauduttuansa epäilyksiin muutamien uskomme pääperusteitten suhteen, luopui hän rehellisesti tuumastansa. Hän ei tahtonut tulla paljaaksi palkkapapiksi, joka rahan edestä saarnaa toista, kuin mitä itse todeksi käsittää. Kun ei hän voinut täydellä uskolla ja sydämellä antautua tärkeään sielunpaimenen virkaan, päätti hän poiketa toiselle elämän tielle, vaikka kyllä jo oli kuluttanut paljon aikaa pappisviran valmistuksiin ja vaikka hänen varattomuutensa oikeastaan olisi vaatinut häntä mitä joutuisimmin leipään pyrkimään.

Totutulla ahkeruudellansa ryhtyi nyt Juteini siviilivirkamiehille tarpeellisiin opintoihin. V. 1810, ennen kuin hän vielä oli tutkintonsa suorittanut, välähti kuitenkin hänen eteensä yht'äkkiä jo aikaisemman vakinaisen toimeentulon toivo. Äsken perustetussa Suomen hallituskonseljissa oli myös asetettu suomalaisen kielenkääntäjän virka. Juteini sitä haki, ja kaikki ystävät pitivät aivan varmana, että hän sen oli saava. Hän oli jonkun aikaa jo ollut tunnettu suomalaisista kirjallisista kokeistansa ja nyt juuri toimittanut painosta ensimmäisen runovihkonsa. Asian-omaisetkin olivat jo puoleksi luvanneet sen viran hänelle, -- silloin tuli odottamaton este väliin. Juteini oli runovihkossansa hiukan poikennut entisestä epäsuomalaisesta oikeinkirjoituksesta ja kirjoittanut x:n sijasta ks:n, z:n sijasta ts:n. Häntä tahdottiin lupaamaan, ett'ei hän virassa tätä uutta tapaa käytä; mutta hänen omatuntonsa ei sallinut hänen suostua semmoiseen, jota hän vääräksi tiesi. Mahdottomaksi taas toiselta puolen katsottiin virallisissa kirjoituksissa sallia tuommoista uutta hullutusta, joka kaikkea säädyllisyyttä, kaikkea vanhaa, pyhää tapaa vastaan soti. Olisihan sillä annettu itse hallituksen keskustassa sijaa tuolle levottomalle vallankumous-hengelle, joka edellisinä vuosikymmeninä oli koko maailman mullinmallin pannut, koko Euroopan edestakaisin kääntänyt! Virka siis annettiin toiselle.

Epätoivoisena nyt jätti Juteini yliopiston, oli taas kaksi vuotta kotiopettajana juuri Wreden luona Elimäellä, ja otti sitten vastaan ensimmäisen hänelle tarjotun viran. Hänet otettiin näet v. 1812 virkaatekeväksi maistraatin sihteeriksi sekä notaariksi Haminan kaupunkiin. Seuraavana vuonna pääsi hän vakinaisesti samallaiseen paikkaan Viipurissa, johon tämän kaupungin porvaristo, hänen kirjallisten ansioittensa tähden, oli hänet yksimielisesti kutsunut. Tässä matalassa, mutta kuitenkin kohtuullisen leivän antavansa virassa pysyi hän sitten 27 vuotta, kunnes v. 1840 vanhuutensa tähden siitä erosi. Hänen kuntoansa viran toimituksessa todistaa, että hän erotessaan sai porvaristolta hopeamaljan muistolahjaksi.[110] Edelleenkin piti hän vielä eronsa perästä kuitenkin laivamittarin viran, jonka v. 1814 oli saanut, siksi kuin kuolema 20 p. Kesäk. 1855 lopetti kaikki hänen työnsä ja toimensa.

Juteini oli, niinkuin sanottu, tämän sanan oikeassa merkityksessä kirjailija. Viralliset toimensa, vaikka hän niissäkin oli ahkera ja uskollinen, olivat hänelle vaan se vihreä oksa istuinsijaksi, jonka Runebergkin on sanonut välttämättömän tarpeelliseksi jokaiselle laululinnulle. Hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt suomenkielisiin kirjallisiin harrastuksiin. Kaikkein hänen mietteittensä sekä tekoinsa voimallisinna vaikuttimena oli se periajatus, että kukin ihminen on velvollinen harrastamaan yhteistä etua enemmän kuin omaansa. Ja kaiken yhteisen onnen ainoaksi perustukseksi katsoi hän valistuksen, tietoin levittämisen. Mutta niinkuin hän itse lauloi:

Vieraan kielen kylmä valo Hallainen on omaisille; Oman kielen lämmin loiste Vaikuttaapi valistusta.

Sen tähden alkoi hän jo hyvin aikaiseen kirjoitella suomalaisia runoja ja jatkoi tätä tointa ahkerasti myöhäiseen vanhuuteensa saakka väsymättä ja monista hänelle siitä sattuneista vastuksista suuttumatta. Ensimmäiset runokokeensa oli hän sepittänyt nuorena ylioppilaana ja saanut siihen isällistä kehoitusta ja opastusta Porthan'ilta sekä ystävällisiä neuvoja Franzén'ilta. Porthan'in jälkimuisto oli, niinkuin jo näimme, ensimmäinen hänen runojansa, joka tuli painetuksi.

Kohta sen perästä kuin maamme oli Ruotsista eroitettu, v. 1810, tuli jo painosta ensimmäinen kokoelma hänen runojansa nimellä _Kirjoituksia Jak. Juteinilda, I. Runokirjoituksia_. Tämä vihko sisältää 21 runoa, joista useimmat pilallisia. Nähtävästi aikoi Juteini yhteen menoon toimittaa useampia osia, mutta vastoinkäyminen virkaa hakiessa ja siitä seuraava leivättömyys katkaisi joksikuksi aikaa kaiken toivon häneltä. Katkerasti valittaakin hän runossansa _Runolaisille Suomessa_, joka nähtävästi on tähän aikaan kirjoitettu, vaikka se on myöhemmin painettu. Hän sanoo: Nälkä sotii Suomen maassa vasten lahjaa Väinämöisen. Oman voiton pyytäjät ne nousevat kunniaan ja rikkauteen, mutta levein tie leivättömyyteen on sillä edessä, joka koettaa jotakin tehdä yhteiseksi hyödyksi. Minäkin olen köyhyydessäni jo kolme kertaa kuroitellut leipää kohden, mutta kolmasti on minut pudotettu tikapuilta.

Rakastetut runolaiset! Ruunu teille runon tähden Taitetahan tappuroista. Vielä väännetään okainen Panda päähän paistavaangin. Särkekäi siis suruisina Hyvät, pauhaavat pasuunat, Kumisevat kandeleenne, Runot hyljätkäi hyvätkin!

Mutta ei! älkää kuitenkaan lakatko valistuksella kansanne onnea edistämästä!

Runoile siis runolainen, -- -- Soita, laula, Suomalainen, Ehkäs itse nälkään näännyt, Kaadut kandelees sivulle; Palkattomat päivätyösi, Huvitukses hyödyllinen, Ovat onneks' ihmisille.

Eikä Juteini itsekään laannut laulamasta. Kohta kun oli päässyt vakinaiseen virkaan, missä ei enää ollut murhetta jokapäiväisestä leivästä, vaan jäi joku muru ylikin, rupesi hän ihmeteltävällä ahkeruudella taas kirjoja toimittelemaan. V. 1815 ilmestyi kokoelma Juteinin sepittämiä _Uusia sananlaskuja_, jotka 1817 lisättyinä painettiin uudestaan. Vielä tuli v. 1815 _Muistopatsas Suomessa Aleksanderille I_ ja v. 1816 _Suomalainen elli runo ahkeruudesta Suomessa_ sekä _Venäläinen elli runo Pohjan sodasta_. Näistä kolmesta pitkästä runosta on ensimmäinen ylistysruno Euroopan rauhan rakentajalle ja kansain vapauttajalle Napoleon'in "Ilmarisen pojan" ikeestä. Sen kanssa yhteen painettuna oli muiden muassa tuo tuttu laulu: _Eläköön armias_. Toinen kertoilee, kuinka kansain alkuaikoina hajotessa ja levitessä ei kukaan tohtinut mennä kolkoille Pohjan perille. Mutta Suomalainen ei pelännyt; hän meni ja raivasi peltonsa kylmään korpeen. Turhaan koetteli sitten Pohjoinen, kaikkia keinojansa sortaakseen tätä urhokasta valloittajaa. Se lähetti hallan hänen työtänsä hukkaamaan, mutta Suomalainen kylvi uutterasti yhä uudestaan; se laittoi talven nälän kanssa häntä näännyttämään, mutta leivän puutteessaa kokosi Suomalainen itsellensä ravintoa puiden kuorista; se uhitti metsän pedot hänen karjaansa raatelemaan, mutta Suomalainen viihdytti pedot laulullansa taikka, jos ei se auttanut, ryösti heiltä turkit keihäällään; se nosti sodan sekä maalla että merellä hänen päänsä menoksi, mutta Suomalainen piti urheasti puoliansa; se tuotti vihdoinkin kaikellaiset pahat tavat häntä turmellakseen, mutta Suomalaisen raikas, rehellinen mieli ei taipunutkaan niihin. Näin turhaan kaikki koeteltuansa, täytyi Pohjoisen viimein tunnustaa itsensä voitetuksi. Tämän runon kanssa yhdessä ilmestyi myös ensikerran yleiseen tunnettu laulu: _Arvon mekin ansaitsemme_. Kolmas runo, Venäläinen, on kirjoitettu Napoleon'in retkestä Venäjälle. Kaikki kolme ovat nämät runot hyvin ikävät, johon on osaksi syynä itse aineen mahdottomuus, osaksi runojen pitkäpiimäisyys. Kuitenkin ilahuttaa meitä jolloinkulloin kaunis kuvaus, esim. kesän voitosta ja meritappelu Suomalaisessa, Venäläisessä alkupuoli.

Vielä tuli v. 1816 runokokoelma nimeltä _Vaikutuksia Suomalaisen sydämessä_, joka sisältää viisi runoa (niissä runon Runolaisillekin) ja tutun, soman _Laulun elämän nautinnosta_. Kohta sen perästä ilmestyi taas suurempi runokokoelma nimeltä _Pilakirjoituksia_, joka sisältää 29 pilkkarunoa (näissä kuitenkin useampia jo ennen painetuita) ja kaksi laulua; niistä mainittakoon: _Kieldo panettelemisesta, Perukista, Maailman turmeluksesta_ ja _Almusta_, myöskin _Juomalaulu_.

Samana vuonna julkaisi hän vielä aapiskirjan nimellä _Lasten kirja_, jossa poikkesi vanhasta tavasta, että aapiskirjoissa ainoasti piti olla hengellistä lukemista. Tämän täytteenä oli toinen kirjanen _Lyhyt neuvo lapsen opettajalle_. Viimeinkin tuotti vuosi 1816 kaksi ruotsinkielistäkin kirjaa, ennen jo mainitun _Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket_ ja _Anmärkningar uti finska skaldekonsten_ (Huomautuksia Suomen runon rakennuksesta).

Seuraava vuosi 1817 oli yhtä runsastuloinen kirjallisista tuotteista. Se toi _Lausumisia_ ja _Vilpittömiä kirjoituksia_, joista edellinen sisälsi vakavia runoja, jälkimmäinen virsiä, ei kuitenkaan kirkollisia, vaan deismin perustukselle sovitettuja kehoituksia hyviin tapoihin ja Luojan voiman ylistyksiä. _Ajanviete_ sitä vastaan oli taas enimmäkseen vihko pilkkarunoja ja iloisia lauluja, esim. _Kaipaus ja lohdutus, Omenasta, Kielletystä imusta_. Tämä sama vuosi toi myös kolme suorasanaistakin kirjoitusta: _Puhe lapsen kasvatuksesta, Tutkinnon aineita_ ja _Tutkindo kuolevaisuudesta_, joissa kahdessa viimeksimainitussa on ensimmäiset fllosooflsen kirjoituksen kokeet suomeksi. Vielä tulivat v. 1817 _Perhekunda_ ja _Pila pahoista hengistä_, joissa kumpaisessakin Juteini pilkkaa ja koettaa tehdä tyhjäksi taikauskoa ja epäluuloja. Nämät kirjoitukset ovat siitä merkilliset, että ne ovat puetut näytelmälliseen muotoon, ja siis ensimmäiset sitä lajia meidän kielellämme. Edellinen on huonosti kokoonpantu, mutta jälkimmäinen on useinkin sukkela.

V. 1818 ei Juteini toimittanut muuta kuin vihkon _Valittuja Suomalaisten sananlaskuja_ ja Suomen kielioppinsa: _Försök till utredande af finska språkets grammatik_. Tämä jälkimmäinen, josta jo on ollut sivumennen puhe, on suureksi osaksi vaan järjestämätön kieliopillisten vaarin-ottojen ja ainesten kokoelma, mutta yhtähyvin on sillä se ansio, että se Vhaël'in ajoista oli ensimmäisiä uusia yrityksiä.

V. 1819 ilmestyi taas _Huvitussanomia_, vihko suomennettuja lystillisiä juttuja, ja _Kummituksia_, kertomuksia nähdyistä aaveista luonnollisen selityksen kanssa. Myöskin painatti hän nyt, niinkuin on ennen mainittu, vihkosen laulujansa ilman b:tä, d:tä ja g:tä nimellä _Uusia lauluja perustus kielellä_. Mutta vielä samana vuonna lauloi hän _Lähtölaulunsa elli hyvästijättönsä Väinämöiselle_, jossa ilmoittaa päättäneensä kokonaan lakata runotoimestaan.

Syy tähän Juteinin päätökseen oli seuraava. Niinkuin hänen teostensa luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt, oli Juteinin runotar pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä tapoja ja taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut mikään yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella, salli viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä, hyväin ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se kaikkein mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi, milloin pisti pappiakin. Tohtipa hän laulaa siitä, kuinka tämä

Sielun laskeepi sisälle Iankaikkiseen ilohon, Kosk' on hinda hyppysissä.

Toisessa runossa oli hän piloillaan valitellut maailman muka turmelusta, koska pappi

Kandoi muinen pitkän kaavun, Ett'ei ensingän näkynyt, Suden händä häilyväinen; Mutta nyt on lieve lyhyt, Lyhyt saarnakin suloinen.[111]

Kolmantena mainittakoon vielä _Paha lammas_.

Kummako siis, jos koira älähti, kun kalikka niin kipeästi koski. Eräs pappi, kappalainen _Fredrik Juhana Ahlqvist_ Virolahdella, viimeinkin tuskissaan tarttui kynään ja kyhäsi pitkän runon nimellä _Jälkipuhe muutamista sihtierin J. Juteinin pilkkakirjoituksista_. Tätä runoa levitettiin käsikirjoituksina postin kautta ympäri koko maata, ja tietysti ei jäänyt Juteini itsekään yhtä kappaletta saamatta. Se alkoi:

Voi, Juteini, juttujasi! Villitsijä, veisujasi! Mitäs konna kirjoittelet? Mitäs lasket leuvostasi Aivan ilman ajatusta?

Sitten moittii hän Juteinia katkerasti siitä, että hän oli pilkannut pappeja, uhkaapa rangaistusta esivallan puolelta, joka on luvannut suojella kaikkia säätyjä. Sen lisäksi vielä haukkuu hän häntä juomalauluin tekemisestä ja väärän opin levittämisestä.

Kauan ei Juteini kuitenkaan malttanut pysyä päätöksessään. Jo seuraavana vuonna ilmoitti hän pitkällä runolla _Huilun humina elli takaisin tulo Väinämöisen hyvästi jätöstä_ kyllä jättäneensä kanteleen Väinämöisen huostaan, mutta kuitenkin vielä mielivänsä

Pajupillin pirinällä -- -- Hyminällä hiljaisella Tässä tulkita totuutta.

Yhtähyvin oli hän seuraavina vuosina melkein aivan vaiti. Ainoasti v. 1824 tuli painosta kertomus _Nimipäivä_. Mutta 1826 kiihtyi Juteini taas uuteen runo-intoon. Silloin toimitti hän suuren runovihkon _Runon tähteitä_, joka ei kuitenkaan enää sisältänyt yhtään pilkkarunoa eikä leikkilaulua. Kaikki olivat yksivakaisia mietteitä. Samana vuonna ilmestyi myöskin runo _Kissan poika_, jossa hän moittii pienten kissanpoikain nukuttamisesta veteen; niin-ikään vielä hengellinen runo _Sangari Sionissa_, joka on saman-aineinen kuin Salamnius'en Ilolaulu Jeesuksesta, vaan ei millään muotoa sen vertainen elävässä kuvaamistaidossa. Neljäntenä tämän vuoden tuotteena oli suorasanainen vertaus _Viisauden vaellus maan päällä_. Vuonna 1827 tuli myöskin suorasanainen kirjanen _Erhetyksen vaikutus_, jonka aineena on lapsenmurha. Samana vuonna toimitti Juteini taas ruotsinkielisenkin kirjan _Anteckningar af tankar i varianta ämnen_ (Muistiinpantuja mietelmiä eri aineista), joka tuotti hänelle vielä enemmän harmia kuin kaikki pilkkarunot. Juteinia vastaan nostettiin nimittäin oikeudessa kanne kristin-uskon vastaisten oppien levittämisestä, ja seuraavana vuonna hovioikeuden päätöksestä poltettiin hänen kirjansa julkisesti Turun torilla pyövelin käden kautta.

Mitä itse tuohon tuleen tuomittuun kirjaan tulee, joka enimmäkseen sisälsi mietteitä ja tutkimuksia uskon ja autuuden asioissa, niin on sille tullut kova kohtalo hyvin kuvaavainen sen ajan ahdasmieliselle luonteelle. Sitä ei kyllä voi kieltää, että Juteinin ajatukset monessa suhteessa jyrkästi erisivät vallitsevasta uskon-opistamme, esim. siinä että hän ei tahtonut tunnustaa Kristuksen kuolemaa ristinpuussa armon perustukseksi, arvellen kirkon oppia tästä asiasta jäännökseksi vanhoista uhreista. Mutta eivät Juteinin mietteet kuitenkaan olleet millään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat totuutta etsivää henkeä, jota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka arvelisikin sen olevan eksyksissä.

Juteiniin tämä asian päätös kovin kipeästi koski. Ensi tuskassansa poltti hän kaikki, mitä hänellä oli painamattomia runoelmia, ja lausui taas julkisesti päätöksensä lakata iäksi päiväksi kirjallisista toimista.

Mutta sitä lupausta ei hän kuitenkaan pitänyt tälläkään kertaa paremmin kuin edellisellä. Kun senaatti, johon hän vetosi, oli v. 1831 kumonnut hovioikeuden tuomiopäätöksen, ja kun aika vähän oli lievittänyt sydämen kipua, rupesi Juteini kuitenkin jälleen mielitoimeensa, V. 1833, näet, ruvettiin Viipurissa toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä _Sanansaattaja Viipurista_, ja siihen antoi hän yhtenään sekä runoelmia että muita pieniä kirjoituksia, sekä vanhoja että uusia. Alussa ei hän tohtinut panna muuta kuin virsiä ja niiden tapaisia vakaisia runoja, mutta vähitellen näkyy synkeys hänen mielestänsä valjenneen, niin että hän alkoi taas kirjoittaa leikillisiäkin kappaleita. Useammat hänen rakkaus- ja muista lauluistansa ovat tällä ajalla syntyneet. Sanansaattajan ensimmäisissä vuosikerroissa ovat Juteinin antamat runoelmat aina nimetönnä, mutta vv. 1840 ja 1841 on niiden alla nimimerkki V-- s-- (Vanha suomalainen).

V. 1844, kun suomalaisen kansallishengen toinen heräys tapahtui, rohkeni Juteinikin taas ruveta painattamaan runoelmansa omalla nimellään useiksi eri kirjasiksi. Ensimmäisen vihkosen alkuun katsoi hän kuitenkin tarpeelliseksi panna puolustuksen siitä, että hän, vastoin 1828 lausuttua luopumustansa, kuitenkin nyt jälleen oli ruvennut kirjailijatoimiin. Mainittuansa syyksi sen, että tuomionsa oli tullut kumotuksi, sanoo hän pitävänsä vähemmänkin leiviskän maahan kaivamisen luvattomana, varsinkin kun hänellä nyt, virasta erottua, oli paremmin aikaa, ja muutenkin rakkauden äidinkieleen poistavan kaiken epäilyksen. Loppuvuotensa vietti Juteini suomenkielisten teostensa parantelemisella ja järjestämisellä, aikoen ne toimittaa kaikki yhteen kerättynä uudestaan painosta. Siitä hänet esti kuolema, mutta lapsellisella kunnioituksella on hänen poikansa, kielen-opettaja Jaakko Judén, täyttänyt isävainajansa aikomuksen. Vv. 1856-58 ilmestyi painosta yhteensä yhdeksän vihkoa _Jak. Juteinin kirjoja_.

Itse tuon uuden kansallisen herätyksen vaikutuksesta häneen ei ole meillä paljon tietoa. Kirjoituksessa _Pari sanaa suomeksi 1844_ hyväksyy hän sen vaatimuksen, että suomi tulisi virkakieleksi, ja lohduttaa maan ruotsalaisia sillä, että ruotsalaisissa paikkakunnissa virkamiesten tulisi osata myös ruotsia. Mutta toiselta puolen ilmoittaa hän suurta toivottomuutta suomenkielen valtaanpääsöstä, siitä syystä että kaikki kirjamiehet sitä eri tavalla kukin oman puheenpartensa mukaan kirjoittavat ilman tutkimatta, ilman mitään yhteistä kirjoitustapaa. "Ei kuorma kulje matkan päähän, jos ei vetäjät yhtä pidä". Kuuluupa vastahakoisuus tuota kirjallisuudessa ilmautuvaa kirjavuutta vastaan viimein tehneen koko suomalaisuuden harrastuksen ukolle vastenmieliseksi. Suupuheen mukaan, jonka luotettavaisuutta en kuitenkaan voi taata, oli Juteini viime vuosinansa muuttunut melkein suomalaisuuden vastustajaksi.

Sallittakoon minun nyt vielä puhua pari sanaa Juteinin luonteesta ja vaikutuksesta kirjailijana. Todellista runoniekkaa hänessä ei ollut; pikemmin oli hän luotu fllosoofiksi ja puhetaituriksi. Suorasanaiset kirjoituksensa, esim. useammat tutkimukset kirjassa _Tankar i varianta ämnen_, ovat hyvin miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus ilmautuu hyvin omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla kaunistetussa muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi yksinvaltiaana. Juteini itse on yllämainitussa kirjassaan kokenut myös selittää runouden luonnetta tavalla, joka hyvin valaisee hänen oman runolahjansa luonnetta. Hän sanoo: "Runouden tarkoituksena pitää olla varsinkin ihmiskunnan hyödyttäminen ja parantaminen. Järjen ja tunteen tulee johtaa totuus ikään kuin poltinkohtaan, jossa sen vaikutus on voimallisimpana. Paljas mielikuvituksen runous on kaleidoskoopin eli kaunokiikarin kaltainen, jonka vaihtelevaiset kuvat ja hohtavat värit eivät voi tuottaa pysyväistä mielihyvää, sen tähden että niillä ei ole (hyödyllistä) tarkoitusta".

Tämän Juteinin käsityksen runoudesta tuntien, me emme enää kummeksi, että hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua proosaa, vaikka kyllä innokasta kuvilla ja vertauksilla koristettua proosaa. Aine niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja opettavainen tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet, ilmautui tämä opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa. Se oli usein kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein naurettavaksi ja inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat jokseenkin onnistuneita. Mutta ylimalkain ei Juteinin pilkka kuitenkaan ollut oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä aikoina ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi opetuksensa aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin runottaren filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen taipumus lyhyihin aforismeihin ja epigrammeihin. Juteini toimitti v. 1844 muun muassa vihkosen omia tekemiänsä sananlaskuja, nimellä _Sananlaskun koetuksia ja runon tähteitä_, ja jätti muutoinkin jäljellensä summattoman joukon pieniä "runon aineita" ja "runon päitä", joiden synnystä tiedetään kertoa, että hän, niin pian kuin hänelle joku ajatus juontui päähän, kohta pani sen muutamilla värssyillä paperille, vaikka hän olisi ollut tulisimmassa työn puuhassa taikka hänen olisi siksi täytynyt sydän-yöllä nousta sängystä. Joutessaan venytteli hän noita pätkiä sitten runoiksi, mutta hyvin moni jäi tietysti alkuperäiseen muotoonsa ja painettiin hänen kuoltuaan semmoisenaan.

Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja vastaan, mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä kolmea: omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä. Omanvoiton-pyynnön syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt Suomessa olivat hylänneet kansan kielen. Uskoa taikoihin ja kummituksiin pilkkasi ja moitti hän yhtenään ja ylimalkain ei hän uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa, ajattelematonta uskoa. Niinkuin jo on mainittu, seisoi hän deismin kannalla ja oli 18:n vuosisadan hyvää tarkoittavan, mutta pintapuolisen valistusfilosofian edustajia maassamme. Eläimiä hän sanoi ihmisen mykiksi velipuoliksi, arvellen sitä ajatusta, ett'ei eläimillä ole kuolematonta sielua, yhtä vääräksi kuin sitä, että ainoasti aatelismiehet saavat omistaa rälssitiloja. Tämän vuoksi saarnasi hän yhtenään ja kiivaasti, että heitä piti kohdella lempeästi, arvellen syntiseksi esim. metsästystä, jopa melkein eläväin teurastamista ruuaksi. Tämä hänen mielialansa ei näyttäynyt ainoastaan kirjoituksissa, vaan teoissakin; sillä usein tapahtui, että Juteini, nähdessään jonkun talonpojan armottomasti lyövän hevostansa tai muuta elukkaa, antoi pahantekijälle kohta paikalla kelpo selkäsaunan sauvastansa.

Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää ja pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin enemmän, niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka tasapainoon.

Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein valittaa, ei ostettu paljon. Mutta muutamat niistä ovat levinneet ympäri koko maan ja tulleet kansan yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runoilijamme teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin _Suomalaisten laulu Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme) ja Laulu elämän nautinnosta_, jotka aikanaan olivat lauletut ja rakastetut, niin avaralta kuin suomenkieli kaikui.

Vaikka siis hänen kirjansa ylipäätään eivät ole voineet paljoa vaikuttaa kansaan, on kuitenkin yhdessä kohdin hänen kirjallinen vaikutuksensa ollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty, vaan että "Arvon mekin ansaitsemme". Myöskin oli hän melkein ainoa, joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa sanomalehdissä näkyy tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta, mutta ne harvatkin ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden sopinee pääasiallisesti Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla kymmenillä kieliliikkeen ensimmäinen alku ilmausi talonpojissakin, niinkuin näkyy tunnetusta Korhosen runosta.

Juteinin kirjat yhdessä Becker'in Turun Viikkosanomain kanssa ne myös olivat, jotka ensin herättivät nuoren apteekkioppilaan _Elias Lönnrot'in_ hartauden suomenkielen viljelykseen. Näin voimme ensialussa silmin seurata suomalaisuuden menemistä perintönä miehestä mieheen. Uutten ajatusten herääminen on siinä aivan kulkutautien leviämisen kaltainen. Kun ne ovat täydessä voimassa, on ikään kuin koko ilma olisi täynnä tarttumus-ainetta, ja harva voi välttää niiden vaikutusta. Mutta alussa voipi selvään nähdä, kuinka tauti yhdestä sairaasta toiseen tarttuu. Juteinin ansio tässä suhteessa on luultavasti hänen suurin, tiettävästi hänen pysyväisin ansionsa. Hänen kirjoituksensa tuskin nykyään enää tullee toisten kuin tutkijain silmäin alle; hänen enimmin levinneet laulunsa alkavat jäädä unohduksiin runsahampain runoin tähden. Mutta se ansio, että hän on ensiksi herättänyt itsetunnon Suomen talonpojan sydämessä, että hän on viitannut Lönnrot'ille sen tien, jota tämä Suomen kansan onneksi on astunut, se ansio on Juteinilla ijäti katoamatonna,

5. Kaarle Aksel Gottlund.

Juteinin into suomalaisuuden puolesta välittömästi sytytti vielä toisen suomalaisessa kirjallisuudessa merkillisen miehen innon. Ollessaan kotiopettajana Juvalla Juteini kuuli puhuttavan eräästä sen pitäjän herraspojasta, jolla kehuttiin olevan tavattoman hyvät lahjat ja jonka sanottiin yritelleen laulujen sepittämistä niin hyvin ruotsiksi kuin myös joskus suomeksi. Hän haki heti tilaisuuden tätä poikaa kohdatakseen, joka oli vasta noin yhdentoistavuotias, luetti itselleen hänen kokeensa ja puhkesi sitten, häntä käteen tarttuen, näihin sanoihin: "Älä, veikkonen, huolikaan enää ruotsalaisista runoista! Ruotsalaisilla on kyllin niitä, jotka heidän kielellään runoilevat ja heidän puhettaan viljelevät; mutta meidän suomalaisesta puheestamme ei välitä yksikään. Sitä alennetaan ja poljetaan, vaikka se on kaikkia muita suloisempi. Harjoita sinä, poikaseni, ainoasti tätä omaa kieltäsi, niin sinusta tulee aikaa myöten koko mies ja maamiehesi vielä siunaavat sinua!"

Poika, jolle Juteini ne sanat lausui, oli _Kaarle Aksel Gottlund_. Hän oli syntynyt 24 p. Helmik. 1796 Ruotsinpyhtään pitäjässä, jossa hänen isänsä, Mattias Gottlund, oli kappalaisena. Hänen syntymäpaikkansa oli ruotsinkielinen; vanhempain perheessä, sen ajan tavan mukaan, ei myös kuultu suomea. Hän olisi siis saanut aivan ummikkoruotsalaiseksi kasvaa, ell'ei isä, joka oli suomalaista talonpoikaista sukuperää, olisi hankkinut pojalleen pientä suomalaista leikkikumppania Savosta. Suurta apua ei ollut muuten tästäkään, sillä Antti, se oli toverin nimi, oppi kiireemmin ruotsia kuin oppilaansa suomea, ja kaikki puhe heidän keskenään kävi pian edellisellä kielellä. Toiseksi muuttui asia vasta silloin, kun, isän päästyä Juvan kirkkoherraksi, tultiin aivan suomalaiseen seurakuntaan; olipa poika täällä pian jo niin tottunut suomenkieleen, että hän, jos kohta kovin virheellisesti, oli ruvennut sitä pieniin runokokeihinkin viljelemään.

Liikutettuna Juteinin puheesta oli Gottlund lujasti, oikein kädenlyönnillä, luvannut noudattaa hänelle annettua neuvoa. Mutta lapsen mieli on niinkuin lammen pinta; sitä on helppo saada liikkeelle, mutta yhtä helposti myös liikutus jälleen asettuu, jäljettömäksi katoaa, Poika kohta yllämainitun tapauksen perästä lähetettiin Porvoon kymnaasiin; uusissa opinharjoituksissa, uusissa oloissa saatu kehoitus, annettu lupaus pian haihtui mielestä. Toista herätystä oli vielä tarvis.

Gottlund oli, päästyään ylioppilaaksi keväällä 1814 ja opiskeltuaan yhden lukuvuoden Turussa, päättänyt olla kokonaisen vuoden kotonaan. Oli jo syksypuoli, 9 päivä Lokakuuta 1815, kun hän kerran tapansa mukaan lähti metsästysretkelle, kumppaneina kaksi seudun talonpoikaa. Soudettaissa Jukajärven selkää myöten rupesi toinen miehistä laulamaan. Hän lauloi vanhan runon, jota oli muinoin tapana veisata, kun karhun kanssa otteluun mentiin. Gottlund kuunteli ihmetyksellä, ihastuksella runon syviä, synkkiä sanoja. Niissä hän kuuli kaiun kansansa silloin vielä melkein tietymättömissä olevasta muinaisrunoudesta. Hänelle muistui taas mieleen, mitä Juteini oli puhunut suomenkielen ihanuudesta; hänelle muistui myös mieleen, mitä hän itse silloin oli luvannut.[112]

Tästä lähtein alkoi hän ahkerasti keräellä vanhoja runoja, joita siihen aikaan Juvalla, niinkuin ylimalkain Savossa, vielä laulettiin sangen paljon. Kohta levisi huhu tuosta eriskummallisesta nuoresta herrasta, joka vanhan kansan muistoja niin suuressa arvossa piti ja niistä rahaakin maksoi. Talonpoikainen rahvas ajatteli aivonsa halki keksiäksensä, mitä etua hänelle noista "loruista" voisi olla. Muutama selitti sen sillä lailla, että pappilan Kalle varmaankin oli lyönyt vetoa toisen herran kanssa, kumpi heistä määrätyssä ajassa saisi enemmän runoja kokoon. Herrasväkikin nauroi ja pilkkaili luuloitellen, että hän kentiesi vaan käytti runonkeruuta peitteeksi toisille, vähemmän viattomille ajanvietteille. Mutta Gottlund jatkoi työtänsä lakkaamatta, niin kummastelijoista kuin pilkkaajistakin huolimatta, ja latoi arkin arkkinsa perästä kirstunsa pohjaan tallelle. Vähitellen siihen totuttiin, ja viimein myös ulkopitäjiltä sivumatkustavat velhot ja tietäjät alkoivat poiketa Juvan pappilaan runoja "nuorelle herralle" laulamaan. Suurena lohdutuksena ja vahvistuksena tässä pyrinnössään oli Gottlund'ille se seikka, että hänen vanhempansa sitä ensi alusta asti ilman vastahakoisuudetta, pianpa vielä suosiolla katselivat. Kirkkoherra itsekin rupesi tutkimaan suomen kieliopin sääntöjä sekä suomentamaan kirjoja, äiti, joka oli syntyisin Porvoosta ja umpiruotsalainen, oppi rakkaudesta poikaansa vähitellen jokseenkin hyvin ymmärtämään suomea. Kesällä v. 1816 läksi Gottlund opintojaan jatkamaan, tällä kertaa Upsalan yliopistoon, missä silloin vielä oli niin paljon Suomen poikia oppia harjoittamassa, että olivat erinäisenä suomalaisena osakuntana. Kumppaneissa oli useampia Savolaisia, muiden muassa eräs toinen Juvalainen _Abraham Poppius_; heidän kauttansa arvattavasti levisi Upsalassakin tieto siitä, että Gottlund oli kerännyt vanhoja suomalaisia runoja ja niistä tutkinut Suomalaisten muinaisuutta. Se oli syynä tuohon tavattoman suureen luottamukseen ja kunnian-osoitukseen, että professori Palmblad, Ruotsin kirjallisuuslehden _Svensk Litteraturtidning'in_ toimittaja, kääntyi 21-vuotisen nuorukaisen puoleen ja pyysi häntä kirjoittamaan arvostelua äsken ilmestyneestä _Friedr. Rühs'in_ kirjasta _Finnland und seine Beiwohner_ (Suomi ja sen asukkaat). Kukas tämmöiseen toimeen olisi ollut halullisempi kuin Gottlund? Hän kävi kohta työhön käsiksi ja sepitti v. 1817 pitkän, monta lehden numeroa täyttävän kirjoituksen, jossa rohkeasti, ankarasti pohti ja seuloi tuon oppineen saksalaisen mietteitä, erittäin Suomen jumalaistaruista. Sangen vaillinainen, koska siihen aikaan vasta muutamat kultasiruset muinaisesta runoaarteestamme olivat löydettynä, on tietysti tässä ilmautuva Gottlund'in omakin tieto, harhailevainen moni hänen päätöksistään; mutta useammassa kohdin on hän kuitenkin jo osannut oikeaan kohtaan ja luonut uutta valoa aineesensa. Todella profeetallisilta kuuluvat seuraavat sanat, joilla hän koki tuoda esiin käsityksensä Suomen kansan runojen arvosta: "Tämän kirjoittaja tahtoisi väittää, että jos ne kerättäisiin järjesteelliseksi kokonaisuudeksi, muodostukoon siitä sitten kertomaruno tai näytelmä tai mikä muu hyvänsä, niin siitä syntyisi uusi Homeeron ja Ossian'in laulujen tai Niebelungenlied'in vertainen teos; ja omituisen luomisvoimansa loistossa ja kunniassa, heränneenä itsenäisen henkensä tuntoon, suomalainen kansallisuus nostaisi sekä oman että myös vastaisen ajan ihmettelemisen".

Seuraavana vuonna kirjoitti Gottlund yliopistollisen väitöksen, joka sen-aikuisen tavan mukaan oli latinankielinen, _De proverbiis fennicis_. Niinkuin nimi osoittaa, oli hän aineeksi valinnut Suomen kansan sananlaskut, tuoden niitä esiin sata kappaletta, jotka kaikki oli Savosta kerännyt, ja koettaen niitä tieteellisesti järjestää. Samana vuonna 1818 Gottlund myös painatti vihkosen keräilemiänsä runoja, muinaisia ja nykyisiä sekaisin. Tämä oli ensimmäinen painosta tullut varsinainen suomalaisten kansanrunoin kokoelma; Porthan ja hänen aikalaisensa, niinkuin jo tiedämme, olivat ainoasti painattaneet otteita todisteiksi runo-opillisiin ja jumalaistarullisiin teoksiinsa. V. 1821 ilmestyi toinenkin vihko Gottlund'in _Pieniä runoja Suomen poijille ratoxi_. V. 1828 toimitti hän vielä _Väinämöiset_ nimisen kokoelman uudempia Savon talonpoikain runoja. Ne ovat kuitenkin aivan mitättömiä, usein ruokottomiakin; eikä hän sanonutkaan niitä painattavansa niiden runollisen arvon tähden, vaan sivistyshistoriallisina näytteinä nykyis-ajan kansanrunoudesta.

Rühs'in kirjaa lukiessaan oli Gottlund ihmeekseen nähnyt siinä mainituksi, että useammissa paikoin Ruotsissa sekä Norjassa asui Suomalaisia. Tämä tieto suuresti herätti hänen tutkimushaluansa, ja vielä samana vuonna 1817 kesällä läksi hän niille vuoriseuduille, missä heitä sanottiin löytyvän. Sillä kertaa hän kulki Helsinglannin ja Taalainmaan korpiperukat läpi; seuraavalla pitemmällä matkallansa 1821-22 kävi hän suomalaisen asutuksen oikeissa pesäpaikoissa Vermlannissa ynnä myös lähinnä sen maakunnan rajaa olevissa norjalaisissa pitäjissä. Tarkoituksena hänellä oli kuulustella tämän väestön muistoja, ottaakseen selvän siitä, olivatko ne siellä alkuperäisiä asukkaita vai myöhempiä siirtolaisia; hän tahtoi myös tutkia heidän murrettansa ja kerätä heidän runojansa, verratakseen niitä Suomenmaan murteihin ja runoihin, niin että voisi nähdä, tokko ja missä kohdin kieli eron perästä oli muuttunut, ja saattaaksensa heidän runoistansa päättää meidän runojemme vanhuutta ja alkuperäistä muotoa. Gottlund saikin selville, että nuot Suomalaiset vasta myöhempinä aikoina, enimmäkseen Kaarle herttuan aikana, olivat sinne muuttaneet ja että he vielä puhuivat melkein muuttumatonta Savon suomea. Mutta hänen runokeräelmänsä jäivät tutkimatta, vieläpä julkaisematta makaamaan arkun pohjalle, josta ne vasta hänen kuolemansa jälkeen meidän päivinämme ovat uudestaan kaivetut esille. Ainoa vermlantilainen muinaismuistelma, jonka hän itse julkaisi mainitussa väitöskirjassaan, oli suorasanainen toisinto siihen asti aivan tuntematonta Sampo-runoa.

Oleskellessaan näillä salomailla ja tultuaan likempään tuttavuuteen itse asukkaitten kanssa, Gottlund ei voinut olla huomaamatta, kuinka sorretussa tilassa he olivat niin varallisuutensa kuin myös kansallisuutensa puolesta. Heidät oli ennen muinoin houkuteltu pois kotimaastaan "suuresta Suomesta", koska heidän tiedettiin olevan ravakoita korven raivaajia, uutteria uudistaloin rakentajia. Mutta kun myöhemmin Vermlanti varsinkin tuli vilkkaan vuorityön pesäpaikaksi, joka vaati paljon puita, ruvettiin Suomalaisia ahdistamaan sillä syyllä, että heidän kaskenviljelyksensä kovin paljon metsää hävitti. Tällä vuosisadalla heitä tosin ei enää metsän petoin tavalla vainottu niinkuin ennen, mutta yhtähyvin ei ollut heillä vakinaista omistus-oikeutta itseraivaamiinsa tiloihin. Vielä surkeampi oli se, että he eivät saaneet omalla kielellään mitään opetusta, ei edes uskonnollista. Kirkoissa, joihin heillä paitsi sitä oli mahdottoman pitkät matkat, saarnattiin pelkkää ruotsia, josta siihen aikaan enin osa heistä ei ymmärtänyt mitään. Lukukinkereillä lukkari kyllä ajoi lasten päähän muutamia kappaleita ruotsalaisesta katkismuksesta, mutta se unohtui yhtä pian, koska vaan oli koneellisesti opittua ulkoläksyä.

Gottlund'in palavaa sydäntä tämä kansan kurja tila syvästi liikutti, ja koko innollansa ryhtyi hän toimiin asian auttamiseksi. Pieniä runojansa hän jälkimmäisellä matkallaan anteliaasti jakeli; myös oli hän Suomesta useammalta kustantajalta hankkinut tuhansia kappaleita varsinkin hengellisiä kirjoja. Itse hän opetti kansaa niitä lukemaan, missä tämä taito jo oli unohduksiin joutunut. Sen ohessa hän vielä kävi suurempiin, tehokkaampiin puuhiin. Hän toi v. 1823 Tukholmassa parast'-aikaa istuvien säätyjen eteen Ruotsin sekä Norjan Suomalaisten nimessä tehdyn, enemmällä kuin 600 allekirjoituksella varustetun anomuskirjan, jossa mainituille Suomalaisille pyydettiin täysi omistus-oikeus heidän tiloihinsa ja lupa erota eri seurakunniksi, joihin saivat palkata omakielisiä pappeja. Edelliseen pyyntöön suostuttiin helposti, mutta toinenkos se vasta nosti suurta melua! Pitikö keskelle Ruotsin kansaa syntyä vieras itsenäinen kansakunta, valtakunta valtakunnassa? Muutamat Vermlantilaiset suoraan väittivät, ett'ei heidän maakunnassaan muka ollutkaan mitään Suomalaisia; likempänä tehdaspaikkoja asuvat, näet, osasivat myös ruotsia, eivätkä vieraitten kuullen uskaltaneet puhua omaa kieltänsä. Gottlund silloin tuotti eläviksi todisteiksi Tukholmaan kaksitoista miestä, yhden kustakin pitäjästä, Mutta siitä huuto vielä hirveämmäksi nousi. Gottlund kun käveli katua myöten Suomalais-joukkonsa perässään, niin alkoivat pelkurit jo nähdä ilmikapinan edessänsä. Keksittiinpä siinä viimein muka Venäjänkin virittämiä salajuonia, joka tyytymättä siihen, että se oli Suomenmaan ryöstänyt, nyt vielä tahtoi jalansijan oikein Ruotsin keskisydämessä ja siksi oli lähettänyt yhden alamaisensa -- koska Gottlund oli Suomesta -- kansan nostajaksi ja villitsijäksi! Vermlannin Ruotsalaisten omanvoiton pyynti ja muiden lapsimainen pelko olivat näin syynä siihen, että Suomalaisten kohtuulliset toiveet raukesivat tyhjiksi. Mutta Gottlund'in yritys ja nähty vaiva on kuitenkin pysyttänyt hänen nimensä ijäti kulumattomassa, kiitollisessa muistossa Vermlannin sekä Kaakkois-Norjan korpimailla. Sen todistaa se lakkaamaton ystävällinen kirjevaihto, jota noiden seutuin rahvas viimeisiin asti viljeli hänen kanssaan; niin myös parin Vermlantilaisen käynti Helsingissä vanhaa ystäväänsä katsomassa pari vuotta ennen hänen kuolemaansa; niin-ikään viimein kaikkein noista Suomalaisista kirjoittaneiden Ruotsalaisten ja Norjalaisten yksimieliset lauseet. "Gottlund", sanoo yksi heistä, "on nimi, joka kaikissa Vermlannin suomalaismetsissä on tuoreessa muistissa. Kaikki, mitä heille hänen käyntinsä jälkeen on tullut osaksi, esim. veronhuojennukset ja uutten kirkkoin rakentaminen", -- vaikka niissä ainoasti ruotsia saarnataan, -- "luetaan hänen ansioksensa. Tämä suomalainen ylioppilas on näille salolaisille yhtä suuriarvoinen henkilö kuin Kustaa Vaasa Taalalaisille".

Näitten yhteiskunnallisten, puolivaltiollisten pyrintöjen rinnalla pysyivät myös kirjalliset harrastukset yhä edelleen vireillä Gottlund'in mielessä. Upsalassa oli hän jo v. 1819 siellä oleskelevain ylioppilaitten keskuudessa ottanut puheeksi, että kotimaahan palattua ruvettaisiin toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä. Tämä oli aiottu sivistyneen säädyn luettavaksi, niinkuin Gottlund sitten kertoi, "poistaivuttaakseen heidän mieltänsä ruotsinkielestä ja käännyttääkseen sitä omaamme". Becker'in alkuunpanemat Turun Viikkosanomat, jotka seuraavana vuonna ilmestyivät, tulivat kuitenkin esteeksi tuuman toteuttamiselle, vaikka kyllä hänen sanomalehdellänsä oli aivan toinen suunta, kääntyessään ainoasti talonpoikaiseen kansaan, ei sivistyneen herrasluokan puoleen, ja tarkoittaessaan ainoasti tietojen levittämistä rahvaalle, ei kansallista herätystä. Sanomalehden sijasta päätettiin nyt yhteisin voimin toimittaa kirja suomenkielellä, joka sisältäisi tieteellisiä tutkimuksia etupäässä omasta maasta, kansasta, kielestä sekä historiasta ynnä myös runokokeita niin hyvin alkuperäisiä kuin suomennoksiakin. Täten tahdottiin raivata tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle ylevämmässä merkityksessä.

Toisten lupaamat kirjoitukset viipyivät kuitenkin vuosi vuodelta. Vaan tästä säikähtymättä ryhtyi Gottlund yksinäänkin työhön ja sepitti koko kirjan itse. Hyvä onni oli, että nuoret suomalaiset taiteilijat, jotka olivat luvanneet siihen tarvittavat kuvat piirustaa, veljekset _Magnus ja Vilhelm von Wright_ ja _Robert Ekman_, sekä kivipainajat _H.J. Strömmer_ ja _A. Hård_, paremmin muistivat suomalaista sananlaskua: "sarvesta härkää, sanasta miestä". Käsikirjoituksen valmiiksi tultua eivät olleet sittenkään vielä kaikki vaikeudet voitettuina; kirjan painosta saaminen oli yhä vaikeampi tehtävä. Turhaan Gottlund tarjoili sitä kirjankustantajille sekä Ruotsissa että Suomessa; tieteellistä kirjallisuutta viljelevä yleisö siihen aikaan oli näissä molemmissa maissa niin tuiki vähäinen, että yksityiset harvoin uskalsivat kustantaa semmoisia kirjoja. Yksi kirjakauppias Turussa monen mutkan perästä viimein olisi kuitenkin suostunut, mutta hän vaati, että teos käännettäisiin ruotsiksi, sillä tieteellinen kirja suomenkielellä --sehän toki oli aivan mahdotonta! Samaa virttä myös lauloivat Gottlund'in useimmat sukulaiset, ystävät ja tuttavat niin hyvin Suomessa kuin Ruotsissa. Mutta Gottlund'in luonteen pääominaisuuksia, niin hyvään kuin pahaankin, oli kukistumaton, perisuomalainen itsepäisyys. Esteet ja varoitukset eivät häntä peloittaneet, ne päinvastoin ainoasti kiihoittivat. Hän päätti itse kustantaa kirjansa, tarjoten sen halullisille ennalta tilattavaksi. Itse hän myös, kustannusten säästämiseksi, maalasi kivipiirrokset värillisiksi. Lopullista estettä ei tullut siitäkään, että suurin osa kahden vuoden kuluessa valmiiksi maalattuja kuvia hävisi häneltä eräässä tulipalossa. V. 1831 valmistui viimein paksu nidos _Otavaa eli suomalaisia huvituksia_, jota toinen, hoikempi osa seurasi v. 1832; mutta kolmas osa, joka jo oli pantu painoon alussa vuotta 1833, jäi tulematta tilaajain vähyyden tähden. Seuraavana vuonna 1834 muutti Gottlund Tukholmasta, jossa suurimman osan aikaa Otavaa toimittaessaan oli oleskellut, naineena miehenä takaisin Suomeen, asettuen ensialuksi Kuopioon.

Heti ilmestyessään sai Gottlund'in Otava sangen suuren huomion ja ihmeen osakseen, saipa se tämän huomion ja ihmeen täydestä syystä. Aineet, joita se sisälsi, olivat hyvin taitavasti valitut tarkoituksen mukaan, ollen kaikki sitä laatua, joka voi sivistyneitäkin, oppineitakin miellyttää ja isänmaallisen luonteensa kautta kansallisia tunteita virittää. Ensiksi tulee pitkä esipuhe, jossa Gottlund kertoo omasta henkisestä kehityksestänsä ja syistä, jotka olivat hänet suomalaisuuteen sekä erittäin tähän työhön saattaneet. Nykyiselle tutkijalle se on erinomaisen hauska ja opettavainen lukea, vaikka tämmöistä meillä outoa memoaarein-tapaista laveata itsestään puhumista lieneekin silloin paheksittu. Sitten seuraa tieteellisiä tutkimuksia meidän kansamme muinaisuudesta sekä myös varsinaisesta historiasta, nimittäin: Vanhain Suomalaisten viisaudesta ja opinkeinoista, jossa Gottlund todistuskappaleina tuo esiin suuren joukon Suomen kansan sananlaskuja aineenmukaisessa järjestyksessä; vanhoista kansallisista soittokaluista ja entisestä ajan luvusta; Ritvalan Helka-juhlasta; Kuusiston linnasta sekä kaikellaisista vanhoista muistomerkeistä. Niihin ovat vielä luettavat useammat merkillisten Suomen miesten elämäkerrat. Muinaistieteen ja historian rinnalla on myös vertailevainen kieli- ja kansatiede saanut sijansa. Me löydämme tässä tutkimuksen Venäjän-Karjalaisista ja heidän kielestään sekä virolaisia, vatjalaisia ja lappalaisia runoja suomennoksella varustettuina. Tieteellisten kirjoitusten välissä on myös runsaasti runoelmia sekä omia että käännöksiä. Gottlund näkyy oikein tahtoneen näyttää, että suomenkieltä sopii käyttää vaikka mihin runomittaan ja runouden lajiin. Paitsi vanhan suomalaisen runon mittaa on hän, näet, koetellut monellaisia muinaisklassillisia sekä nykyajan runomittoja, onpa myös yritellyt kaikellaisia konsteja runollisella alalla, semmoisia kuin logogryyfejä ja anagrammeja. Käännöksissä tapaamme muinaisklassillisista Homeeron säkeitä ynnä Anakreon'in runonpäitä sekä Sapphon katkelmia, uudemmista etupäässä Bellman'in juomalauluja, joita Gottlund itsekin useammissa omissa koetti jäljitellä.

Minkä arvoiset olivat sitten nämät ensimmäiset yritykset tieteen ja taiderunouden alalla? Valitettavasti vaatii totuus tähän vastaamaan, ett'ei kyky ollutkaan Gottlund'in voimallisen tahdon mukainen. Hänellä oli liian herkkä mielikuvitus ollakseen tarkka tieteellinen tutkija; hänessä oli liika vähän mielen jaloutta ollakseen oikea runoilija, Tieteellistä epätarkkuutta olisi kuitenkin voinut peittää vilkas, kekseliäs henki, jos se olisi pukeutunut huvittavaiseen, suurelle yleisölle helppotajuiseen muotoon; mutta Gottlund'in kirjoituslaatu tässä oli raskaanlainen ja vielä enemmän rasitettu lukemattomilla muistutuksilla sekä muistutusten muistutuksilla. Runoelmat puolestaan ovat enimmiten kuivia, arkipäiväisiä sisällykseltään ja usein virheellisiä mitaltaan; Gottlund, vaikka hänessä oli mielikuvitus vilkas, oli vailla hienompaa kauneuden aistia. Merkillisenä poikkeuksena ovat vaan _Paimenlaulut_, noin parikymmentä luvultansa, jotka hän sepitti kansassa tavallisiin torvisoiton sävelmiin. Niissä on moniaita raikkaita kaikuja Suomen saloilta, joiden koristelematon, puhtaasta mielestä tuleva suloisuus välittömästi viehättää. Ne levisivätkin siitä syystä kohta kansaan, tullen oikeiksi kansanlauluiksi, ja kansan laulellessa niveltyivät vähitellen pois ne pienet kielivirheet ja epätasaisuudet, jotka niitä painettuina vielä haittasivat,

Kieli tässä Otavassa kaikkein enimmin sai moitetta osakseen. Gottlund näet -- sen hän itsekin nöyrästi tunnustaa -- ei ollut silloin vielä oikein oppinut suomea; se näkyi selvästi tiheissä virheissä ja vielä enemmän sanain sepityksessä. Uudet, oudot alat, joilla hän viljeli suomenkieltä, tietysti vaativat suuren joukon uusia sanoja; mutta niiden keksiminen ei Gottlund'ilta ollenkaan onnistunut, niin että tuskin yksikään on tullut yleisempään käytäntöön. Esimerkkeinä mainittakoon: _kauppakasakka (kontorist), peäpurjehtija (admiral)_ -- ruotsalainen merkitys on aina sulkumerkkeihin pantuna vieressä, joka olikin hyvin tarpeellista, koska ei muuten olisi sanaa ymmärretty. Melkein vielä suuremman moitteen nosti se seikka, ett'ei Gottlund, niinkuin edellä on mainittu, oikeinkirjoituksessaan noudattanut yleistä kirjakieltä, vaan itsepintaisesti piti kiinni siitä periaatteesta, että jokainen kirjoittaisi oman pitäjänsä puhetavan mukaan.

"Ei yrittänyttä laiteta", sanoo vanha suomalainen sananlasku. Sitä olisi ollut mielessä pitäminen Gottlund'inkin teosta arvostellessa. Niin ei kuitenkaan aina tehty; vaillinaisuuksien, virheitten ja tekijän omituisen luonteen tähden ei kyllin otettu huomioon sitä ansiota, joka kuitenkin on Otavalla ikuisena pysyvä, että se kaikkein ensiksi on uskaltanut käydä raivaamaan tietä korkeammalle kansalliskirjallisuudelle meidän kielellämme. Toiselta puolen taas Gottlund'in mieli, kun ei hänen teostaan otettu niin suosiolla vastaan, kuin hän oli toivonut, vaan katkeroittui, ja luonteensa mukaisella ärtyisyydellä hän yhä enemmän kiintyi tuohon yksipuoliseen savolaisuuteensa, jota toiset moittivat.

Tämä hänen murteellisuudenharrastuksensa ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta ainoata oman kielen opettajapaikkaa maassamme, suomen lehtorin virkaa Helsingin yliopistossa, joka Keckman'in kuoltua v. 1838 oli tullut avoimeksi. Se seikka todistaa paraiten, kuinka perättömät sittemmin olivat Gottlund'in valitukset alinomaisesta sorrosta, sillä Otavan tähden lykättiin silloin syrjään suomenkieltä todella hyvin taitava mies. Tässä virassa Gottlund pysyi siitä saakka eli vuodesta 1839 elämänsä loppuun asti, joka sammui 20 p. Huhtik. 1875.

Vakavalle aineelliselle pohjalle päästyänsä, oli hänellä jälleen esteetön tilaisuus kirjallisten töittensä jatkamiseen. V. 1840, kun yliopisto vietti olemassaolonsa 200-vuotista juhlaa, painattikin hän suuren eepillisen runoteoksen nimellä _Runola_. Gottlund'ille, joka siinä valittaa yksin laulavansa omalla halveksitulla kielellään, on unissa ilmestyvinään itse Väinämöinen. Tämä lupaa hänet viedä edesmenneitten uroitten maille, missä hän saisi kuulla suomenkieltä alkuperäisessä runsaudessaan. Kuuden portin ja kujan kautta, joiden jokaisen edessä joku -tar päätteinen jumaluusolento tulee vastaan ja sanoo sanottavansa, he viimein ovat saapuvinaan Runolan linnaan, joka on pelkistä runoista koottu. Siellä Gottlund on yrittävinään halailemaan Mieluatarta eli Kaunihitarta, vaan herääkin samassa. Lopussa, hän kehoittaa nuoria, vastavihittyjä maistereita, joille on teoksensa omistanut, runoilemaan suomeksi, että hekin kerran Runolaan pääsisivät. Tämäntapaiset allegooriset runoelmat ovat ylimalkain mahdottomat nauttia meidän aikanamme, mutta lisäksi tulee, että Runola on kokoonpantu ilman vähintäkään runollista taitoa. Sitä paitsi on siinä ruokottomuutta, jota myös Otavan runoissa joskus ikäväkseen tapaa, niin paksulta paikoittain, että oikein iljettää. Ruotsinkielisessä esipuheessa Gottlund selittää ryhtyneensä tähän työhön luodakseen jotain suomalaista tarua, joka vastaisi Kreikkalaisten Olympos- ja Parnassos-myytejä, ja tarkemmin kuvatakseen eri Luonnottarien muotoja, jotka kansanrunoissa ovat kovin vaillinaisesti esitettyinä, ynnä yleensä saadakseen aikaan jotain suurempaa alkuperäistä runoteosta, koska semmoista suomenkielellä ei ole vielä olemassa, jota voisi nimittää täydelliseksi taideteokseksi, eikä yleensä muuta kuin pelkästään lyyrillisiä laulukappaleita,

Tämän kirjoitti Gottlund viisi vuotta sen jälkeen, kuin Kalevalan ensimmäinen painos oli ilmestynyt! Että Lönnrot sillä oli heti saanut paljoa yleisemmän kiitoksen ja kunnioituksen osakseen, kuin itse ikinä sai Otavallaan, ei Gottlund voinut milloinkaan anteeksi antaa, vaan tuon tuostakin puhkesi hänen katkera mielensä ilmi. Kun useat sanomalehdet olivat karanneet kiinni Runolan esipuheesen, puolustelihe Gottlund Helsingfors Tidningar'eissa v. 1843, valittaen, että aina häntä moitittiin, joka kerta kuin Lönnrot'ia ylistettiin. Sanoo sitä kärsineensä kokonaista kolme vuotta, niin että nyt oli jo aika antaa samalla mitalla takaisin. Ei ollut koskaan halveksinut Kalevalaa (kaukana siitä!), vaikk'ei ollut voinut, yleiseen huutoon yhtyen, sitä jumaloida. Rakasti ja kunnioitti myös Lönnrot'ia, niinkuin jokaista totista kotimaan ystävää, -- vaikka moni muu luultavasti oli sille enemmän uhrannut kuin hän, -- mutta ei voinut sietää sitä ajattelematonta ja arvotonta imartelemista, jonka alaiseksi hän ja hänen teoksensa olivat joutuneet. Mitä sitten merkitsee Kalevala ja Kanteletar? Sitä, että Lönnrot, niinkuin moni muu ennen häntä, on kerännyt ja painattanut runoja. Eroitus on vaan siinä, että muut ovat painoon pannessaan valinneet paraita, mutta Lönnrot on mättänyt kerrassaan kaikki. Että hän on järjestänyt erinäiset kansanrunot yhdeksi kokonaisuudeksi -- jonka ajatuksen oikeastaan Gottlund on ensinnä ilmi lausunut -- pidetään Lönnrot'in suurimpana ansiona, mutta siinäpä juuri hän ei laisinkaan ole onnistunut. Jos todella katsotaan sopivaksi nimittää Kalevalan ja Kantelettaren koneellista kokoonpanijaa niiden "toiseksi isäksi", niin olisi johdonmukaista kutsua näiden kirjojen kustantajaa, painajaa, nitojaa ja -- ostajaa niiden kolmanneksi, neljänneksi j.n.e. isäksi!

Runolassaan Gottlund vielä tarjoo tilattavaksi, paitsi Otavan kolmatta osaa, Muistelmia matkoiltansa Ruotsin ja Norjan Suomalais-metsissä, Kielitärtä eli tutkimuksia suomen kieliopin perusteista, Valaistajaa eli asiakirjoja Suomen vanhemman historian valaisemiseksi sekä Seulajaisia, vihkottani ilmestyviä kirjallisia arvosteluja. Mutta kaikki nämät jäivät kannatuksen puutteessa julkaisematta, niinkuin myös useimmat Otavan toisessa osassa painovalmiiksi ilmoitetut teokset.

Sitä vastoin ryhtyi hän Snellman'in herätyksen johdosta toteuttamaan tuumaa, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen Otavan julkaisemista. Hän päätti nyt ruveta toimittamaan sivistyneelle yleisölle suomenkielistä sanomalehteä, joka ilmestyikin v. 1846 nimellä _Suomalainen_ ja jatkui _Suomi_-nimisenä vielä vv. 1847-49. Sekä kirjoitustavan että sisällyksen puolesta on tämä Gottlund'in yritys ihan yksinäistä laatua koko sanomalehti-kirjallisuudessamme. Kieli on tosin aivan toisellaista kuin Otavassa; jos siinä vielä löytyykin joku virhe, on se kuitenkin luontevampi, sujuvampi, tuoreempi, kuin mitä kaikki muut siihen aikaan vielä kirjoittivat. Mutta se on jonkullaista runollista suorasanaisuutta tai suorasanaista runollisuutta, täynnä alkusointua ja runomitallista poljentoa sekä vertauksilla ja sukkeluuksilla höystettyä. Sisällys on yhtä omituinen. Se ei ole nykyaikaisen sanomalehden, sillä päivän tapauksista ja kysymyksistä on tuskin hiiskahdustakaan. Se ei ole myöskään tavallisen kirjallisen lehden; tieteellistä tosin hiukan löytyy, samoin joku määrä runoja ja novelleja sekä omia että toisten lähettämiä, mutta ne eivät enintä sijaa täytä. Valta-aineita on Gottlund'illa oikeastaan kaksi: erittäin arvokkaita muistelmia suomalaisuuden sisällisestä historiasta tämän vuosisadan alkupuoliskolla ja hyvin sukkelia, vaan yhtä suuressa määrin kirjoittajan omasta kuin asian puolesta surkuteltavia kynäsotia muita suomenkielen harrastajia, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä vastaan. Alussa hän tosin oli ilmoittanut tahtovansa elää sovinnossa kaikkein kanssa, mutta koska hänen käyttämäänsä kieltä oli moitittu jo ennen lehden ilmestymistäkin ja yhä moitittiin, niin hän kohta huusi:

Tulkaa pojat painisille, Totta teistä loppu tuloo, Hätäpäivä päälle saapi!

"Mitäpä luulisitte", kysyy hän Suomalaisen 11:ssä numerossa, "koko tämän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painavan, ellei heillä olisi tätä Lönnrotia, jonka kanssa hyö ovat vehkuroineet -- eipä se maksaisi niin mitään; vähäpäs se maksaa vielä siittennik (meijän silmissämme), sillä myö vaaittaisimme jo paljon semmoiselta miesjoukolta, joka 600 miehen paksusti 15 vuotta on tätä ropottanut!"

_Suomalaisessa_ oli sitä paitsi useita valtiollisia pilajuttuja, joista yhden sen-aikuisia kreikan-uskoisten käännytyshankkeita koskevan, _Uskon kauppias_ nimisen tähden lehti kesken vuotta lakkautettiin. _Suomikin_ oli alinomaa painoesteen alaisena, koska sensori yhä vainusteli salajuonia kaikissa Gottlund'in kirjoituksissa. Häntä peloitti, kun jotain kohtaa ei oikein ymmärtänyt, ja yhtä paljon, jos ajatus tuntui liian selvältä; silloinhan Gottlund veitikka varmaan oli siihen jotain oikein vaarallista kätkenyt. Siitä syystä eivät yhtenäkään vuonna _Suomen_ kaikki viikkonumerot päässeet julkisuuteen; viimeistä vuosikertaa ilmestyi ainoasti 7 numeroa.

Kun _Suomalainen_ kiellettiin, painatti Gottlund loppunumeroin korvaukseksi kirjan _Sampo, runollisto vuonna 1847_. Esipuheessa hän selittää sillä tavoitelleensa suomenkielistä runokalenteria muiden kielten esimerkin mukaan. Erittäin näkyy hänellä olleen siihen yllyttimenä _Fredrik Berndtson'in_ v. 1845 toimittama, ensimmäinen Suomessa ilmestynyt ruotsinkielinen runokalenteri _Necken_. Tämä Sampo sisältää kuudettakymmentä pientä runoa, jotka kuitenkin enimmäkseen olivat jo ennen Otavassa tai Suomalaisessa julkaistuja. Kaikki ne ovat käännöksiä; melkoinen osa on Bellman'in laulujen suomennoksia, joita Gottlund vielä vv. 1863-64 painatti erikseen suuremman kokoelman nimellä _G.M. Fredmannin lauluja ja hiluja_.

Viimeksi on Gottlund'in suomenkielisistä toimituksista mainittava väitöskirja _Jumalasta ja Hänen monenaisesta nimittämisestä moailman erinäisillä kielillä_, jolla hän v. 1850 haki uutta Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virkaa kilpaa Mattias Aleksanteri Castrén'in kanssa. Tällä oli hänen tarkoituksensa vielä voittaa Castrén'in keksintö ural-altailaisesta kieliyhteydestä ja todistaa kaikkein maailman kielten alkuperäinen sukulaisuus. Mutta saman vuoden kieliasetuksen nojalla otettiin koko painos väliaikaisesti takavarikkoon, niin ett'ei Gottlund joutunut sillä edes väittelemäänkään. Kolmea vuotta myöhemmin, Lönnrot'in kanssa samasta virasta kilpaillessaan, kirjoitti hän, kun ei ennättänyt saada lupaa suomeksi väittelemiseen, ruotsinkielisen väitöskirjan _Försök att förklara de finska stamordens uppkomst_ (Yritys selittää kantasanoja suomenkielessä), jossa hän niin-ikään ulotutti kielelliset vertauksensa enempään kuin puoleen tuhatta eri kieleen ja murteesen. Kun tämä taas tuli ala-arvoisena hylätyksi, koetti Gottlund vielä kolmannen kerran August Ahlqvist'in kera onneansa v. 1863. Väitöskirjansa _Forskningar uti sjelfva grundelementerna af det finska språkets grammatik_ (Tutkimuksia suomen kieliopin perus-aineksista) sai hän silloin kyllä hyväksytyksi, vaikka sekin oli mitä hullunkurisinta laatua, mutta ei yli-ikäisenä voinut enää päästä ehdollekaan itse virkaan. Nämät vastoinkäymiset nähtävästi vaikuttivat, että hänen vihansa nyt kääntyi yliopiston opettajistoa vastaan. Koko konsistoori ei muka ollut muuta kuin joukko laiskureita, jotka eivät mitään toimittaneet, hän Gottlund sitä vastoin sai vanhoilla päivillään enemmän aikaan kuin he kaikki yhteensä! Sitä todistaakseen painatti hän vv. 1864-66 paksua kirjateosta nimellä _Läsning för Finnar uti blandade, fosterländska ämnen_ (Lukemisia Suomalaisille sekalaisissa, isänmaallisissa aineissa), joka sisältää kaikennäköistä, mutta ennen kaikkea hänen omia, monia riitajuttujaan.

Ruotsinkielellä on Gottlund sitä paitsi julkaissut historiallisia ja muinaistieteellisiä kirjoituksia sanomalehdissä sekä eri kirjasena tutkimuksen Sampo-tarusta 1872; kaikkia niitä kuitenkin haittaa sama arvostelukyvyn puute. Nuorempana ollessaan oli hän antanut ruotsinkielisiä runoelmiaan useihin Ruotsissa ilmestyviin runokalentereihin; siellä oli hän niin-ikään ruotsiksi painattanut kokeensa selittää Tacitus'en arvostelua Suomalaisista, _Försök att förklara Taciti omdömen öfver Finnarne_, 1834 ja samana vuonna toimittanut rahvaanlehteä _Tidning för Bondeståndet_ ynnä siihen liittyvää lastenlehteä. Ruotsiksi kirjoitetut ovat myös hänen viimeisinä ikävuosinaan painattamansa poleemiset lentokirjaset, esim. _Två flugor i en smäll_ (Kaksi kärpästä yhdellä iskulla) 1867, _Näsperlan_ (Näsäkuokka) 1868 ja _Gud, verlden och menniskan, betraktade från en viss, annan synpunkt_ (Jumala, maailma ja ihminen, katsottuna eräältä _toiselta_ näkökannalta) 1870, joiden nimet jo ovat hyvin kuvaavat hänen kautta koko elämän omituiselle luonteelleen.

Mitenkä on sitten tämä luonne kaikkine ansioineen ja vikoineen oikein käsitettävä? Siihen on Yrjö Koskinen Kirjallisen Kuukauslehden ensimmäisessä vuosikerrassa 1866 vastannut vertauksella, joka asettaa Gottlund'inkin elämäntyön historian valoon. "Synkässä korpimaassa rakentaa toisinaan uutis-asukas töllinsä, raivaa peltonsa, polttaa kaskensa, raataa ja häärää salon herrana, huolimatta miltä hänen työnsä muiden silmissä näyttää. Hänen työalansa on hänen koko maailmansa, hänen ilonsa ja kerskauksensa, ja kaikki hänen apunsa on ainoastaan omassa kyvyssä ja voimassa. Mutta hänen jälkihinsä siirtyy sitten muitakin uutis-asukkaita, tölli ei seiso enää yksinään keskellä korpea; kylä syntyy, syntyy yhteiskunta sääntöinensä, lakeinensa. Silloin on korven rauha pilattu vanhalta korvenpojalta, joka on tottunut itse oikeuttansa tekemään eikä tahdo tietää yhteiskunnan asettamista rajoista. Mutta yhteiskunta käyttää kovaa lakia ja saattaa joskus rangaista rauhanrikkojana sitä samaa miestä, jonka asunto siinä seisoi, ennen kuin yhteiskunta olikaan. Kuka voipi sanoa, mikä on tämmöisessä tapauksessa oikeus, mikä vääryys? Mutta se mielestämme kumminkin on kieltämätöntä, että korpimaan raivaajalle on kunniansa annettava, -- ja semmoisena raivaavana uutis-asukkaana, semmoisena korven karkeana poikana on kirjallisuudessamme Kaarle Aksel Gottlund".

6. Taiderunoilijoita.

Ainoa kirjailija, joka antoi apua Gottlund'in Otavaan, oli nimimerkki _Kallio (Bergh)_. Hänelläkään ei ollut muuta kuin viisi omatekoista pikku laulua tarjottavana. Mutta runollista arvoa on niillä yksin enemmän kuin koko muulla Otavalla.

_Samuli Kustaa Bergh_ syntyi v. 1803 Oulussa, jossa isä oli satulantekijänä. Tuli Turun yliopistoon 1822 ja suoritti Helsingissä tuomarintutkinnon 1830 loistavalla menestyksellä. Kun hän jonkun aikaa oli ollut auskultanttina Vaasan hovioikeudessa, rupesivat silmät heikkenemään niin peloittavalla tavalla, että hänen täytyi luopua kaikesta kirjallisesta työstä, eikä aikaakaan, niin oli hän aivan sokea. Semmoisena eli hän pitkän ajan, vuoteen 1853 asti. Paitsi Otavan toiseen osaan painettuja, on Kallio vielä julkaissut muutamia runoelmia Oulun Viikkosanomissa 1840. Kovin on sääli, ett'ei niitä ole useampia, sillä aikanansa, vasta alkavassa suomalaisessa kirjallisuudessa olivat ne aivan verrattomat. Muutamat niistä, niinkuin _Oma maa_ ja _Ystävälleni (Milloin muistelet minua)_, ovat yleisesti tunnetut ja kauneutensa tähden hyvin suositut. Kallio mainitaan myös olleen harras musiikinharjoittaja, taitava huilunsoittaja.

Yhteydessä Gottlund'in kanssa on jo mainittu hänen pitäjäläisensä ja opintokumppaninsa _Abraham Poppius_, joka hänen kanssaan harrasteli ei ainoastaan suomalaisen kansanrunouden keräystä, vaan myös omintakeista suomenkielistä runoilua. Poppius on tämän ajan onnistuneimpia runoniekkoja, melkein Kallion vertainen ja paljoa tuotteliaampi. Hän oli luutnantin poika, syntynyt Juvalla 30 p. Lokak. 1793. Läpikäytyänsä Porvoon kymnaasin hän pääsi Turun yliopistoon 1813 ja meni sieltä oppiansa täydentääksensä Upsalaan 1817. Näinä ylioppilas-aikoina heräsi hänessä runointo; useimmat hänen runoelmistaan ovat vuosien 1815-22 väliltä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli kuitenkin tieteellistä laatua, väitöskirja _De reciproca conjugationum forma in lingua fennica_ (Suomenkielen refleksiivisistä verbinmuodoista), joka ilmestyi Upsalassa 1818. Poppius tahtoi näin tutuksi saattaa oman kotimurteensa ja sen varoilla rikastuttaa yhteistä kirjakieltämme; mutta hän ei koskaan taipunut Gottlund'in tuumiin, joka jo siihen aikaan harrasti erinäistä savolaista kirjakieltä. Siitä asiasta oli kumppanuksilla alinomainen kina keskenänsä, vaikka he muuten hyvässä ystävyydessä elivät. Seuraavana vuonna oli Poppius'ella tilaisuus ottaa osaa toiseen tieteelliseen, vielä tärkeämpään julkaisuun, joka ensikerran käänsi oppineen maailman silmät kansamme rikkaihin runoaarteihin. Saksalainen oppinut, tohtori _H.R. von Schröter_ toimitti näet Upsalassa käydessään v. 1819 kokoelman suomalaisia kansanrunoja painosta niin hyvin alkukielellä kuin saksaksi käännettyinä, nimellä _Finnische Runen_, ja tässä työssä oli hänellä, suomenkieltä aivan taitamattomalla, Poppius, joka itsekin oli kotipuolellaan keräillyt runoja v. 1813 ja sananlaskuja v. 1815, hyvin tarpeellisena apumiehenä.

Yliopistoluvut päätettyänsä Poppius v. 1823 vihittiin papiksi Tukholmassa, missä sai apulaisviran suomalaisessa seurakunnassa. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin toi hänet oman maan ikävä takaisin Suomeen. Ensin pääsi hän linnapapiksi Viipuriin 1825 ja siitä sitten v. 1833 syntymäpitäjänsä Juvan kappalaiseksi. Tässä virassa hän pysyi kuolemaansa asti, joka hänet kohtasi 19 p. Kesäk. 1866.

Ensimmäiset runokokeensa painatti Poppius v. 1821 Arvidsson'in lehteen _Oskyldigt Ingenting_, jota jaettiin ennen vuoden loppua lakkautetun Åbo Morgonblad'in tilaajille. Pari kappaletta antoi hän myös samaan aikaan ilmestyvässä Mnemosynessä julkaistavaksi. Sittemmin lähetteli hän runoelmiansa aina suomenkielisiin lehtiin. Muutaman hän vähää ennen lähtöänsä Viipurista ennätti painattaa vasta perustettuun Sanansaattajaan. Tipahtipa niitä myöhemminkin joskus mainittuun lehteen sekä Maamiehen Ystävään, Kanavaan ja Suomettareen. Poppius'en jälkeen jääneitten paperien seassa on myös muutamia hengellisiä runoelmia ja mahdollista on, että joku osa Sanansaattajassa löytyvistä nimettömistä virsistä ovat hänen tekemiänsä. Mutta ylimalkain ei hänen runolahjansa näy olleen siihen lajiin taipuvainen.

Poppius, niinkuin on mainittu, on paraasta päästä vaan nuoruuden innossansa runoillut. Sittemmin leipähuolet, virkatoimet ja kaikkein enimmin yleisön silloinen kylmäkiskoisuus suomalaiselle laulannolle masensivat hänen äänensä. Kokonaan ei hän sentään luopunut runonteosta vanhoillakaan päivillänsä. Häneltä on jäänyt jälkeen keskeneräinen näytelmäkoe, joka on kirjoitettu 1850 luvulla. Ja vielä vuosikymmen myöhemminkin, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, tervehti hän Suomen uudestaan herännyttä perustuslaillista elämää pitkällä runolla, verraten valtiopäiviä Kalevalan Sampoon. Samoin myös harjoitteli hän viimeisiin asti suorasanaista kirjallista tointa. Hänen suomentamansa on saksalaisen Zschokke'n kirja _Viinamyrkystä surullinen tarina_, joka ilmestyi Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1844. Tekeillä oli hänellä muun muassa kertomus miehestä, joka Kaarle herttuan vihaa paeten v. 1599 muutti yhteen Saimaan saareen ja siellä eli yksinään kuuluisan Robinson'in tavalla. Niin-ikään alkoi hän kirjoittaa Juvan pitäjän kertomusta, jota varten oli tarkoin kerännyt lisiä kaikista hänelle käsiin sattuvista painetuista lähteistä.

Poppius'en viimeisiä toimia vielä oli runoteostensa parsiminen ja korjaileminen. Koko joukko niistä löytyy parannetussa muodossa puhtaaksikirjoitettuna hänen paperiensa joukossa. Nähtävästi aikoi hän, uuteen toivoon kiihtyneenä suomalaisuuden voimallisemmasta edistymisestä elämänsä loppuvuosina, painattaa kaikki runoteoksensa yhteen vihkoon. Sen hankkeen, niinkuin useammat yllämainitut, keskeytti häneltä kuolema; mutta sittemmin on Savo-Karjalainen Osakunta, joka ylpeydellä lukee tämänkin raatajan suomalaisuuden uutismaalla omaksensa, täyttänyt vainajan tahdon julkaisemalla hänen kootut runoelmansa _Koitar_ nimisen albumin ensimmäisessä osassa 1870.

Jo Arvidsson suuresti kiittää Poppius'en ensimmäisiä julkaisuja. "Nämät runoelmat todistavat", hän lausuu niitä esittäessään lehtensä lukijoille, "että muinainen suomalainen henki vielä voi herätä ja, kumminkin yhdessä miehessä, jo on herännyt, ja että neron voima saattaa sulattaa sen yhteen uudempain taiteenmuotojen kanssa". Näissä sanoissa on paljon totta. Poppius'en runoiluun näkyy kansanrunoutemme syvästi vaikuttaneen. Mieluimmin hän käytti vanhaa suomalaista runomittaa ja käytti sitä suurella taidolla, joka osoittaa, että se oli hänelle lapsuudesta hyvin tuttua. Hänen runoelmistaan enimmät ovat aivan kuin Kantelettaren runoja; ne ovat koruttomia, mutta tuntehikkaita, ja niissä on sama suloisesti tuoksuva henki, esim. _Poika ja tyttö, Epäilys, Jos ma laulaja olisin_; joukossa on kuitenkin joku kuivakiskoisempikin, Juteinin runojen tapainen. Toisinaan hän koettaa kansallista runomittaamme vielä kehittää, osaksi samaan malliin kuin Juhana Cajanus, esim. _Kukkaisten taivas_; tai muulla tavalla, niinkuin esim. runossa _Rakkautta kaipaava_. Poppius'en runoelmissa joskus ilmaantuva epäselvyys ja hämäryys lienee Ruotsin n.k. fosforistisen suunnan vaikuttama. Aiheensa hän valitsi, paitsi luonnosta ja elämästä, myös klassillisesta tarumaailmasta, esim. _Laurin saalis_ ja _Punnittu Amor_. Myöhemmällä ijällä tuli lisäksi kansallinen aines, niinkuin runossa _Laulun huomen_, joka ilmestyi v. 1845, heti Snellman'in herätyksen jälkeen, samoin v. 1861 painetussa, terävässä pilkkalaulussa _Valistuksen vaikutus_ sekä mainitussa valtiopäivä-tervehdyksessä.

Saman-aikuisia lyyrillisiä runoilijoita mainittakoon vielä veljekset _Ticklén_, Pyhäjoen Pyhäjärven kappalaisen pojat. Vanhempi veljeksistä, _Pietari Ticklén_, oli syntynyt 1792, tuli Turun yliopistoon 1811, vihittiin papiksi 1815 ja seppelöittiin maisteriksi 1823, oli enimmän ajan opettajana Oulussa, kunnes v. 1829 pääsi Teuvan pitäjän kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1838. Hänen lyyrillisiä runoelmiansa löytyy Oulun Viikkosanomien parissa ensimmäisessä vuosikerrassa.

Nuorempi veli _Eero Ticklén_ oli syntynyt 1794, tuli ylioppilaaksi 1815, vihittiin papiksi 1817 ja kuoli kappalaisena Kärsämäellä 1827. Ainoa hänen sepittämänsä runo on _Neidon valitus_, joka on painettuna vanhemman Sakari Topelius'en julkaisemien vanhojen runojen ja nykyisempien laulujen joukossa. Tälle on tullut se kunnia osaksi, että Runeberg sen käänsi ruotsiksi, luullen sitä kansanlauluksi, niinkuin hän itse tunnustaa Helsingfors Morgonblad'issa 1832. "Minulla on tätä ihanaa runokappaletta ruotsiksi kääntäessäni ollut sama tunne, kuin sillä, joka yrittää kukkaiskasvia kiskoa irti ja siirtää yhdestä maaperästä toiseen. Joka hetki olen pelännyt vahingoittavani sen hentoja juuria --käyttääkseni vertausta -- ja hienoja lehtiä, ja toivotonna epäillyt, olenko sitä voinut varjella niin, ett'ei siinä olisi liiaksi oman käteni hävittävää jälkeä".

Bellman'in lauluja suomensi, paitsi Gottlund'ia myös _Juhana Fredrik Granlund_. Hän oli syntynyt aviottomana lapsena 8 p. Maalisk. 1809 Porin kaupungissa, josta kuitenkin äitinsä kanssa pian muutti Vesilähteen asumaan. Pari vuotta käytyänsä täällä olevaa Ahlman'in koulua, lähetettiin hän puotipojaksi Turkuun. Siinä virassa löysi hän, vaikka oli tehtävissään varsin ahkera, yhtähyvin myös aikaa kirjojen lukemisen, jopa pienien laulujen sepittämiseen, josta kumppanien kesken sai liikanimen "piispa". V. 1842 pääsi hän tehtaanhoitajaksi Porin seuduille. Mutta pian kyllästyi hän päällikkyyden moniin harmeihin ja palasi rauhallisempaan, jos kohta alhaisempaan kirjanpitäjän virkaan. Tällä kertaa otti hän paikan Frenckell'in kirjapainossa. Säästäväisyydellään kokosi hän vähäisen summan, jolla v. 1850 osti neljänneksen Lillja'n kirjapainosta, ja v. 1856 tuli hän, niin-ikään kaupan kautta, koko Frenckell'in kirjapainon isännäksi.

V. 1837 oli Granlund painattanut _Muutamia käännöksiä C.M. Bellman'in lauluista_, jotka ovat Gottlund'in suomennoksia verrattomasti etevämmät. Sittemmin julkaisi hän myös omia runoelmia, enimmäkseen leikillisiä Bellman'in tapaan, esim. _Punssipullon kuolemasta_, mutta myöskin totisempia, esim. tuon kauniin _Kevälaulun_ ("Touon aika lähenee") 1845. Edelliset ovat laatuansa paraita, mitä suomenkielellä on kirjoitettu. Nämät runoelmat ovat osaksi koottuina hänen painattamassaan _Vähäsessä laulukirjassa_, jota on ilmestynyt useita painoksia vuodesta 1856. V. 1848 julkaisi Granlund Suomen oloihin sovittamalla mukailemansa näytelmän, nimellä _Sisaren sukkeluus_. V. 1849 hän suomensi Hallstén'in _Lyhyen Suomen historian ja maantieteen_, joka painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella ja oli ensimmäisiä suomenkielisiä koulukirjoja. Paitsi näitä on hän osaksi itse kirjoittanut, osaksi suomentanut koko joukon pieniä rahvaankirjasia. Myöskin sanomalehtiä on hän ajoittain toimittanut, nimittäin _Tähteä_ 1864-67 ja _Kristillisiä sanomia_ 1869. Granlund kuoli 14 p. Jouluk. 1874 naimatonna, suvutonna, joten hänen säästämänsä varat joutuivat valtion omaksi; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle oli hän tosin aikonut lahjoittaa omaisuutensa, mutta ei tullut ajoissa testamenttiaan kirjoittaneeksi.

Vanhan klassillisen runouden suomentajana kilpaili menestyksellä Gottlund'in kanssa _Eerik Aleksanteri Ingman_. Hän oli maamittarin poika, syntynyt Lohtajalla 14 p. Helmik. 1810, tuli ylioppilaaksi Turkuun vähää ennen paloa, joten alkoi vasta Helsingissä opintonsa, vihittiin maisteriksi 1836, suoritti lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1838. Määrättiin samana vuonna kaupunginlääkäriksi Kristiinaan, mutta palasi v. 1842 jälleen Helsinkiin, apulaisprofessoriksi yliopistoon. V. 1858 hän pääsi varsinaiseksi lääketieteen professoriksi, mutta kuoli muutama kuukausi nimityksen jälkeen 14 p. Toukok. 1858.

Ensimmäisessä yliopistollisessa väitöskirjassaan v. 1832 hän jo oli yrittänyt suomennosta Iliaadin ensimmäisestä laulusta, rakentaen siinä värssymitan tavuitten laajuudelle, kreikkalaisen ja roomalaisen runouden tapaan, jota myös piti alkuperäisesti suomalaisena. V. 1834 hän samalla tavalla käänsi koko vihkon Anakreon'in lauluja sekä yhden Sapphon sepittämän. Kirjoittipa hän itsekin pienen alkuperäisen kuusimittaisen idyllin _Elias ja Anna_ (Lönnrot'in Mehiläiseen 1837), joka kuitenkin on runollisessa suhteessa aivan mitätön. Täten antoi hän alun siihen värssynrakennuksen tapaan, joka sitten noin 30 vuotta vallitsi suomalaisessa runoudessa. Tieteellisesti esitti hän ajatuksensa tästä aineesta lyhyesti väitöksessään, laveammin sitten Snellman'in Litteraturblad'issa 1852 kirjoituksessa _Om finsk hexameter_ (Suomalaisesta kuusimitta-runosta).

Sama perisuomalaisuuden harrastus osoittihe siinä hänen mielipiteessään, että vieraskieliset historialliset sekä maantieteelliset nimet pitäisi vääntää suomen kielen omien äännelakien mukaisiksi ja niin esim. kirjoittaa _Pulonja_ (= Boulogne), _Tanssikki_ (= Danzig), _Luorita_ (= Florida), _Keeveli_ (= Gefle), _Ismirna_ (= Smyrna). Tämä kirjoitustapa tuli käytäntöön yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painattamassa yleishistoriassa, mutta hylättiin kuitenkin pian mahdottomuutensa tähden.

Myöskin omassa tieteessään yritti Ingman käyttää rakasta suomenkieltänsä. Hän painatti Suomen lääkäriseuran toimituksiin v. 1849 suomeksi tutkimuksen: _Ovatko taudit itsenäisiä olentoja?_ Tämä kirjoitus, jossa hän vastusti yhtä professori Immanuel Ilmon'in Pohjoismaiden tautihistoriassaan esittämää periajatusta, antoi aiheen ankaraan sanakiistaan, jossa Ilmoni myös moitti sitä, että Ingman tieteellisessä tutkimuksessa, joka ei ollut talonpojille aiottu, oli käyttänyt tuota oppineille ylen tuntematonta suomenkieltä.

Vielä on Ingmanista mainittava, että hän eräällä ulkomaan matkallansa poikkesi Unkariin ja oppi Magyarein kielen, josta on suomeksi kääntänyt Vörösmarty'n kuuluisan herätyslaulun.

Suomenkielisen näytelmärunouden ainoana edustajana tällä ajanlohkolla, joll'emme ota lukuun Juteinin näytelmäntapaisia kertomuksia, on _Jaakko Fredrik Lagervall_. Hän oli kappalaisen poika, syntynyt Kontiolahdella 19 p. Heinäk. 1787. Isänsä virkauraa hän ei kuitenkaan jatkanut, vaan palasi iso-isän kersantti Oxeman'in ammattiin. Hän sai v. 1805 rustmestarin paikan Karjalan jääkäriväessä, jolloin luultavasti samassa muutti perityn sukunimensä siksi komeammaksi, jolla häntä sitten aina on mainittu. V. 1806 hän koroitettiin kersantiksi ja otti semmoisena osaa 1808 vuoden sotaan. Oravaisten tappelun jälkeen hän tuli sairaaksi ja jätettiin erääsen tienviereiseen taloon hoidettavaksi; mutta sieltä läksi väki pian itsekin piiloon salolle ja Lagervall jäi ihan yksikseen autioon tupaan. Hyväksi onneksi korjasivat hänet kuitenkin jäljestä tulleet Venäläiset ja veivät sairashuoneesen. Kun sodan loputtua uusi pestattu Suomen sotaväki asetettiin v. 1812, sai Lagervall luutnantin paikan jääkärirykmentissä ja koroitettiin v. 1817 kapteeniksi. V. 1827 muutettiin Suomen jalkaväen rykmentit tarkk'-ampuja-pataljooniksi, jolloin Lagervall samalla arvolla jatkoi palvelustaan kuudennessa niistä, V. 1830 muutettiin neljä noista pataljoonista meriväeksi ja silloin Lagervall sai eronsa. Hän vuokrasi nyt Koitsanlahden kuninkaankartanon Parikkalassa ja ryhtyi maanviljelykseen. Vanhoilla päivillään sokeaksi tultuaan, meni hän asumaan vävynsä luokse Saimaan kanavan rannalle. Viimein muutti hän syksyllä 1865 Helsinkiin, jossa kuoli 7 p. Marraskuuta.

Nuoruudessaan jo oli Lagervall oppinut useampia vieraita kieliä. Myöhemmin rauhallisessa Parikkalassa oli Lagervall'illa kyllin joutoaikaa hänelle nähtävästi rakasta kaunokirjallisuutta lukemaan, ja sai hän siitä myös yllytystä omiinkin runollisiin kokeihin. V. 1831 ilmaantui _Satu Sallisesta_ ja _Uni_, joista edellinen on eepillinen runo eräästä hänen omakeksimästään muinaisesta Suomen sankarista, jälkimmäinen mukailus muutamasta Oehlenschläger'in runoelmasta. V. 1834 painatti hän _Ruunulinnan_, Suomeen Kurkijoen tienoille sovitetun mukailuksen Shakespeare'n Macbeth'ista. Vuosi 1847 toi neljä pientä, alkuperäistä näytelmää, useimmat vanhain piplian-aineisten mysteerioin tapaisia: _Tuhkapöperön, Kainin, Josephin ja Judithin_. Näiden lisäksi tulee vielä mainita pari pienempää runoa Lönnrot'in Mehiläisessä ja Kanavassa sekä _Jaakot_, v. 1855 ilmestynyt suorasanainen kertomus Stenius-kirkkoherrain toimista Pielisjärven seudun viljelyksen edistämiseksi. Ruotsiksikin on hän kirjoittanut kaksi eepillistä runoelmaa, sangen lavean _Brudskaran_ (Hääjoukko) 1831 ja pienemmän _Blindt allarm, ett studentäfventyr_ (Tyhjää melua, ylioppilaskepponen) 1838, sekä _En Karelsk jägares sorgliga minnen_ 1866 (suorasanaisia muistelmia Karjalan jääkäriväestä Kustaa III:n ja IV:n aikana).[113]

Lagervall'illa ei oikeastaan ollut runoilijan lahjaa, vaikk'ei voi kieltää hänellä löytyneen hiukan kuvitusvoimaa. Hänen runoelmansa ovat kaikki jokseenkin arkipäiväisiä, mikä erittäinkin pistää silmään Ruunulinnassa, jossa on alkuteoksesta ainoasti ulkotapaukset, vaan ei rahtuakaan sen runollisesta hengestä. Suurena haittana oli myös, että hän tässä, niinkuin muissakin näytelmissään, käytti kansamme vanhaa runomittaa, joka kertonsa kautta tulee kovin pitkäveteiseksi. Hänen kokeillaan on kuitenkin se merkitys, että ne ovat ensimmäiset näytelmärunouden yritykset suomenkielellä. Siitä syystä levisi ainakin Ruunulinnan maine ulommaksi oman maan rajoja. Ruotsissa ja Englannissakin kerrottiin kirjallisissa aikakauskirjoissa se ihme, että oli ilmestynyt _Bunulinus, murhekuvaus_, suomenkielinen mukailus Macbeth'ista!

Suorasanaisesta kaunokirjallisuudesta, joka tässä yhteydessä sopinee mainita, ei, paitsi Juteinin teoksia, ole muuta huomattavaa kuin v. 1838 ilmestynyt pieni kertomus kansan elämästä, nimeltä _Haaksirikko, suomalainen perustuskielinen taru_. Juoni on siinä mitä yksinkertaisinta lajia, kuvaus tuntuu sangen vaillinaiselta ja puolinaiselta ja esitystapa paikkapaikoin liiaksi saarnailevalta. Kuitenkin on sillä kunnia olla ensimmäinen alkuperäisen novellin koe suomenkielellä. Sen tekijä _Niilo Aejmelaeus_ oli koulun-opettajan poika Vaasasta, syntynyt v. 1812, tuli ylioppilaaksi 1828, vihittiin papiksi 1835 ja kuoli konsistoorin notaarina Porvoossa 1854.

Niinkuin edellä esitetystä on käynyt selville, ovat uudemman taiderunoutemme kehitykseen vaikuttaneet ensi sijassa vanhat kansanrunot, joihin huomio näinä aikoina yhä enemmän alkaa kääntyä, ja toisessa sijassa viime vuosisadan ruotsalainen (Bellman, Kellgren) sekä muinaisklassillinen runous. Vähemmän on siihen vaikuttanut muiden nykykansain (Shakespeare, Oehlenschläger) sekä Ruotsin uudempi kirjallisuus (Fosforistit, Tegnér). Omassa maassamme kohoavan ruotsinkielisen jättiläisrunoilijan ensimmäisiä kantelenhelähdyksiä oli tällä ajalla vasta vähäinen kaiku _Joutsen_ laulussa päässyt koko Suomen kansan kuuluviin. Tämän Runeberg'in runon suomentaja oli _Kaarle Saxa_, kappalaisen poika Suomussalmelta, syntynyt v. 1796. Tuli yliopistoon 1815, oli vv. 1817-19 opettajana Kajaanin alialkeiskoulussa, pääsi kappalaiseksi syntymäseurakuntaansa 1822, ja kuoli 1849, vuotta ennen Hyrynsalmen kirkkoherraksi nimitettynä. Hänen suomentamiansa runoelmia löytyy useammissa sanomalehdissä sekä oululaisen Frans Iisak Fortell'in v. 1828 julkaisemassa ensimmäisessä osassa _Koottuja suomalaisia lauluja_. Luultavasti on hän myös kirjoittanut sen kertomuksen Suomussalmen kappelista, joka löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä. Paitsi sitä on hän kotipaikoiltaan kokoellut vanhoja runoja, joita jo v. 1823 oli painokuntoisiksi toimittanut nimellä _Muinosia Suomalaisten synty-ja runolauluja_, vaan jotka sitten jätti vanhemman Sakari Topelius'en julkaistavaksi.

7. Vanhain kansanrunoin julkaiseminen.

Olemme nähneet, mitenkä Porthan'in kansalliset harrastukset menivät perinnöksi sille miespolvelle, jonka piti luoda Suomen kansalle uusi kirjakieli ja uusi kirjallisuus. Selvimmin tämä harrastuksen periytyminen on huomattava kansanrunouden alalla. Viimeisenä todistuksena Porthan'in runokeräyksistä on muudan Mäntyharjun rovastille Emanuel Berner'ille osoitettu kirje vuodelta 1801, jossa hän kiittää tämän lähettämistä runoista ja lausuu sen toivomuksen, että saisi käsiinsä myös Aunuksen runoja. Jo seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme Poppius'en, Gottlund'in, Arvidsson'in[114] ja Becker'in keräilemässä vanhoja kansanrunoja. Julkisuuteen heidän kokoelmistaan ei kuitenkaan tullut muuta kuin ne pari pientä vihkosta, jotka Gottlund Upsalassa painatti jaellakseen lukemisiksi Vermlannin Suomalaisille, se vähänen, minkä Schröter käytti ulkomaalaisia varten aijottuun kirjakauppa-uutiseensa, sekä muutamat yksityiset sanomalehdissä julkaistut näytteet.

Kunnia siitä, että on ensimmäisenä ryhtynyt toimittamaan täydellisempää suomalaisten runojen kokoelmaa, niiden oman kauneuden tähden ja oman kansan ihailtavaksi, tulee Sakari Topelius'elle, tunnetun suuren ruotsinkielisen runoilijamme isälle.

_Sakari Topelius vanhempi_, niinkuin häntä eroitukseksi samannimisestä pojastaan on tapana kutsua, oli syntynyt Oulussa 13 p. Marrask. 1781; hänen isänsä oli maassamme aikoinaan hyvin kuuluisa kirkkomaalari Mikael Toppelius. Hän tuli ensin Turun yliopistoon, missä nautti Franzén'in ohjausta v. 1797, oli kaksi vuotta kotiopettajana Muhoksessa, muutti Upsalaan 1799, sai samana vuonna Tukholman lääkintä-ylihallitukselta haavuritieteen oppilaan arvon ja määrättiin v. 1801 alilääkäriksi linjalaivaan, joka muun Ruotsin laivaston kanssa läksi merelle Englantilaisia vastaan. Vv. 1803-04 hän Suomen Talousseuran lähettämänä kävi seitsemän kuukautta kestävällä rokotusmatkalla, joka ulottui Pohjois-Savosta aina Kemijärvelle saakka. Sillä matkallaan joutui hän myös taisteluun toista kansan turmiota, sen taikauskoa vastaan. Kemijärvellä esim. hän sukkelalla tavalla rankaisi ylt'-ympäri kuuluisan velhon Matti Kallahanvaaran. Hän tekeytyi, näet, sairaaksi ja kutsutti luokseen noidan. Tämä hyvin yksitotisesti selitti taudin tulevan siitä, että kolmen kirkon väki kävi Topeliusta kiusaamassa, ja kantoi sitten sairaan, joka oli olevinaan kovin heikko itse käydäkseen, selässään kirkkoon. Siellä useammat pitäjän herrasmiehet, Menninkäisiksi puettuina, välkkyvällä fosforilla voideltuina ja päässä sarvet, hyökkäsivät päälle, ryöstivät Topelius'en parantajansa käsistä ja veivät luukammioon, vaan itse poppamiehelle antoivat aika selkäsaunan, huolimatta hänen manauksistaan. Viimein he katosivat ja noidan täytyi kantaa takaisin kestikievariin parannettavansa, joka pitkin matkaa yhä kallisteli itseään syrjälle, niin että kaasi kantajansa lumeen. Päälle päätteeksi ilmoitettiin koko kepponen parast'-aikaa koossa olevalle käräjäväelle, niin että noidan aivan nolattuna ja pilkan-alaisena oli täytymys muuttaa paikkakunnalta.

Oltuaan virkaatekevänä lääkärinä Uudessa Kaarlepyyssä ja Oulussa, jatkoi Topelius opintojaan Lund'issa ja Köpenhaminassa, harjaantuakseen myös eläinlääkärin virkaan, suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon 1808 ja palveli sodan ajan saaristolaivastossa. Rauhan tultua pääsi hän köyhäin lääkäriksi Tukholmaan. Suoritettuaan Upsalassa vielä lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1811, palasi hän samana vuonna kotimaahansa, jossa sai kaupunginlääkärin viran Uudessa Kaarlepyyssä ja vuotta myöhemmin myös piirilääkärin paikan samoilla seuduin. V. 1820 keväällä ajoi hän eräällä virkamatkalla jäihin, josta johtunut vilustuminen ainaiseksi mursi hänen terveytensä, kunnes kuolema hänet vapautti 23 p. Tammik. 1831.

Isältänsä, jonka perheessä oli vielä suomi puhekielenä, ja joka kirjoitti sujuvasti suomea, välistä runomitallakin, oli Topelius perinyt rakkauden kansansa kieleen. Isäänsä oli hän myös ylioppilaaksi tultuaan seurannut tämän matkustellessa rokottajana Pohjanmaalla ja mahdollisesti jo näillä matkoilla tutustunut suomalaisiin kansanrunoihin, vaikk'ei niitä vielä silloin liene kirjaanpannut. Missä määrin Porthan on häneen persoonallisesti vaikuttanut, on vaikea päättää, koska hän Turussa on luultavasti vaan yhden lukukauden ollut opiskelemassa. Mutta varmaa on, että Porthan'in herättämä harrastus suomenkieleen ja kansanrunouteen ei ole voinut olla häneen, ainakin välillisesti, vaikuttamatta. Ensimmäisen runonkeräyksensä toimitti Topelius mainitulla virkamatkallaan 1803-04, jolloin hänellä toimensa kautta oli hyvä tilaisuus päästä läheiseen yhteyteen kansan kanssa. Myös siltä ajalta, jolloin hän oleskeli vieraalla maalla, löytyy yksi hänen muistiinpanemansa kansanlaulu, kirjoitettu Lund'issa 1808 arvattavasti jonkun suomalaisen sotamiehen sanelun mukaan. Niin-ikään on hän ollessaan lääkärin-apulaisena Oulussa muutamalla toimitusmatkallansa Pulkkilaan v. 1807 saanut tämän seurakunnan kappalaiselta _Jaakko Frosterus'elta_ kymmenkunnan loitsua sisältävän käsikirjoituksen.

Varsinaiseen keräystyöhön ryhtyi hän kuitenkin vasta Suomeen vakinaisesti palattuaan. Asuen ruotsalaisessa piirikunnassa hän ei tosin voinut virkamatkoillaan tässä suhteessa hyötyä, mutta laajan ystävä- ja tuttavapiirinsä avulla sai hän kootuksi suuren joukon runojen käsikirjoituksia, joita oli tallella monessa Pohjanmaan pappisperheessä, muiden muassa Ganander'in ja Lencqvistt'in keräelmiä. Ja kun mainittu tapaturma hänet koko loppu-ijäkseen kahlitsi sairastuoliinsa, niin onnellinen sallimus johti ikäänkuin lohdutukseksi samaan aikaan hänen luokseen kaksi Vienan läänin kulkukauppiasta, jotka avasivat hänen eteensä ennen aavistamattoman runoaarteiston. Tämä tapahtui 10 p. Kesäk. 1820, ja sen jälkeen alkoi hän varta vasten kutsuakin kotiinsa Venäjän-Karjalan laukunkantajia, kustantaen heidän matkansa ja kestiten heitä, että pysyisivät hyvällä päällä; ne eivät kuitenkaan näy kaikki osanneen runoja laulaa. Etevin Topelius'en luona käyneistä rajantakaisista runontaitajista oli Vuokkiniemen pitäjästä Tsenan kylästä Jyrki Kettunen, joka tuli Uuteen Kaarlepyyhyn alussa vuotta 1821. Kettuselta saatu runsas runosaalis, josta enin osa, esim. pitkä runo Lemminkäisestä sekä Luomisruno ynnä Sammon taonta ja ryöstö sisälsi jotain ennen aivan tuntematonta, epäilemättä vahvisti Topelius'en ajatusta runojen julkaisemisesta. Tämä ajatus oli hänellä todistettavasti jo v. 1819 Becker'in käydessä tekemässä luetteloa hänen kokoelmistaan, mutta vasta vuodesta 1822 alkoi hän toimittaa painosta keräilemiänsä _Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_, joita ilmestyi kaikkiansa 5 vihkoa. Apuna toimitustyössä oli hänellä ollut nuorena kuollut veljenpoika _Frans Mikael Toppelius_. Viimeisen vihkon toimittivat v. 1831 hänen kuolemansa jälkeen painoon nuorempi veli _Kustaa Toppelius_[115] ja vastamainittava suomenkielen lehtori yliopistossa _Kaarle Niilo Keckman_.

Niinkuin jo nimestä näkyy, ei Topelius'en kokoelma sisällä yksistään vanhan kansan runoja, vaan myös uudempia, tunnettujen talonpoikaisten runoseppien tekemiä, vieläpä herrasmiestenkin sepittämiä taiderunoja viime vuosisadalta. Kumpaistakin laatua on jokaisessa vihkossa, kuitenkin tarkoin eroitettuna toisistaan. Runoja toimittaissaan teki hän ainoasti pienempiä muutoksia ja tasoitteli vähän oikeinkirjoitusta; mitään yhdenmukaisuutta kielessä hän ei tavoitellut, vaan piti luonnollisena, että runojen kotiperä puheenparresta voitaisiin havaita. Muutaman julkaisemansa runon on hän kahdesta eri toisinnosta pannut kokoon.[116] Paikat, mistä mikin runo on saatu, ilmoittaa Topelius, vaikk'ei aivan tarkoin; nähtävästi hän ei julkaisun tieteelliseen puoleen pannut huomiota ja tapahtui tämä ilmoittaminen vasta toisesta vihkosta alkaen muiden kehoituksesta. Sitä vastoin on hän ensimmäinen, joka on tullut ajatelleeksi, että runomme mahdollisesti eivät olekaan siellä syntyneet, missä ovat näennäisesti täydellisimpänä säilyneet. Toisen vihkon esipuheessa hän lausuu: "Muutamista keksitään myös etelämpi sekä runoin että kansan syntymämaja, koska esimerkiksi Lapin maan rajoilla runo mainittee tammipuusta, joka ei luonnan kasva koko Pohjan maalla".

Suurin merkitys on Topelius'ella kuitenkin sen vaikutuksen kautta, joka hänen julkaisullaan on ollut Lönnrot'iin. Aivan samaan tapaan, näet, Lönnrot julkaisi ensimmäisen matkansa tulokset pienissä vihkosissa, joita ilmestyi kaikkiansa neljä vv. 1829-31, nimellä _Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykysempiä runoja ja lauluja_. Topelius'en keksintö, että runoja löytyi ulkopuolellakin maamme rajoja, etenkin Vienan läänissä, antoi myös aiheen Lönnrot'in matkustuksiin sinne ja Kalevalan paraitten osien kokoonsaamiseen. Vaan ennen kaikkia omisti Lönnrot Topelius'elta hänen kansallisen käsityksensä. "Vähästä arvosta", se oli Topelius'en periajatus, "on se kansa, joka ei kieltänsä rakasta, sillä kieli on se suuri liitto, se vahva sidet, joka tekee kansan kansaksi, valtakunnan vahvaksi; ja suomen kaunista, taipuvaa ja suloista kieltä, kuka maamme mies sitä ei kalliina pitäisi?"

8. Uudemman kansanrunouden edustajat.

Puheenaolevalla ajalla astuu myös suurempi joukko yksityisiä runoniekkoja kansamme syvistä riveistä kirjallisuutemme rintamaan. Heidän edustamaansa uudempaan kansanrunouteen, niinkuin jo on mainittu, ovat vaikuttaneet sekä vanhat kansanrunot että edellisen aikakauden suomenkieliset, herrasmiesten sepittämät tilapää-runot. Tilapäistä laatua, näet, ovat näiden talonpoikaisten runoniekkojen tuotteet suurimmaksi osaksi: häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa syntyneitä hetkellisiä mielijuohteita eli n.k. improvisatsiooneja. Osaksi ne ovat kuitenkin mietiskelemällä kokoonpantuja. Maamiehen työ on sitä laatua, ett'ei se ajatusta estä muilla aloilla liikkumasta. Pitempien mietelmärunojen sepittämiseen menee usein kauan aikaa, välistä vuosikausiakin. Niin esim. mainitaan erään runoniekan tehneen runoa uudesta kirkosta, jota aloitti silloin, kun sen perustuskivi pantiin, ja johon sitten lisäsi yhä uusia säkeitä, sitä myöten kuin kirkko kohosi.

Vanhemman kansanrunouden vapaata mielikuvituksen lentoa näissä runoissa harvoin tapaa; tavallisesti ne liikkuvat arkipäiväisen todellisuuden piirissä. Niiden tehtävä rahvaamme keskuudessa on ollut sama kuin nykyisen sanomakirjallisuuden, ja aineitten valinta on ollut sen mukainen. Mitä merkillistä pitäjällä tapahtui, siitä piti heti tehtämän runo. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja ruukkien rakennukset, järvenlaskut y.m. Runoniekka kuvailee hyvin tarkasti, miten kaikki on tapahtunut, laulaa kirkon penkkinensä, nauloinensa ja ruukin rattainensa, kehrinensä; lopuksi lukee kiitokset työn sekä teettäjille että tekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä tehdyt runot eivät ole juuri muuta kuin värssyyn pantua proosaa, kalunkirjoitusta runoksi. Toisia aiheita runontekoon antavat merkilliset luonnon tapahtumat: valitusrunoja syntyy katovuosina, riemu- ja ylistysvirsiä taas hyvän vuodentulon johdosta. Vielä on runoja rakasten pappien ja muitten suosittujen virkamiesten kuolemasta tai poismuutosta. Vaan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä rajoissa; hän laulaa myös koko kansaa koskevista asioista. Paljon on runoja uusista tärkeistä asioista ja hankkeista, esim. Saimaan kanavasta, kiitoslauluja keisarille, valitusrunoja hänen kuolemastaan, sotalauluja, riemurunoja rauhasta; joskus tapaa historiallisiakin runoja. Kaikista kansallisista aiheista on kuitenkin yksi ollut muita tenhosampi runoniekkoja lauluun nostattamaan: suomenkielen sorrettu tila. Katkerat ja surulliset ovat heidän valituksensa siitä, että kansan kieli on ollut kahleissa pidettynä ja herrojen seuroista ulos suljettuna; korkealle raikkuu heidän riemunsa joka kerta kun joku luonnoton, ikivanha este murtuu; sydämellinen on heidän kiitoksensa kaikille suomenkielen edistäjille ja puolustajille, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kuitenkaan ei voi kieltää, että paraillakin runoniekoilla on halpa käsitys siitä, mitä kieli kansalle on. He eivät paljoa vaadi, he toivovat vaan, että virkamiehet osaisivat kansan kieltä ja antaisivat paperinsa myös suomeksi.

Kertovaisten runojen ohessa, jotka vastaavat uutisosastoa sanomalehdissä, on vielä opettavaisia runoja, joita voisi verrata sanomalehtien pääkirjoituksiin. Runoniekoilla oli enimmiten suurempi oppi kuin muilla talonpojilla. Raamatun, joka niin kauan on ollut Suomen kansan melkein ainoana tiedonlähteenä, he tavallisesti perinpohjin tunsivat. Lisäksi tulivat ne tiedonmuruset, joita he muutamista siihen aikaan ilmestyvistä viikkolehdistä ja muusta vähäisestä kirjallisuudestamme olivat voineet itsellensä koota. Tällä opillansa he toisinaan hieman kopeilivatkin ja mättivät sitä runoihinsa välistä liiaksi. Opettavaisia runoja on kahta laatua. Niitä on semmoisia, joissa runoniekka ilmaisee tietonsa jostakin aineesta, mielellään loitsurunojen tavalla tunkeutuen syvimpiin syihin ja syntyihin. Toisia on, jotka koskettelevat kansan tapoja. Niillä runoniekat ovat paljon hyvää vaikuttaneet. Sekä yksityisten että koko pitäjäin, maakuntain tai säätyin vikoja ja paheita he vetävät yleisön silmien eteen, milloin pauhaten kuten Juutalaisten muinaiset profeetat ja osoittaen Jumalan rangaistuksena yleisiä onnettomuuksia, niinkuin sotia, kulkutauteja, katovuosia y.m., milloin taas nostattaen kaikki pilkan henget liikkeille. Sarvipäitä kokkapuheita, kirvellyttäviä ivauksia, pisteleväisiä valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päälle, sattuen kipeimmille paikoille, arimpiin kohtiin. Moni näistä rangaistusrunoista on uudemman kansanrunoutemme paraita tuotteita. Niitä ovat välistä sepittäneet useammat runoniekat yhdessä, kukin puolestaan lisäten jotakin edellisen jatkoksi.

Sattuupa välistä niinkin, että pilkkaajata toinen virkaveli samoilla aseilla kostaa. Silloin syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa ja ruokottomuudessa, jos kohta ei aina terävyydessä, vetää vertoja Ruotsin kirjallishistoriassa niin mainiolle Kellgren'in taistelulle Thorild'in kanssa. Valheita ja perättömiä syytöksiä vilskuu näissä kiistelyissä yhtähyvin kuin oppineitten kirjallisissa riidoissa. Välistä vastaaja ei puhu ainoastaan omasta puolestansa, vaan puolustaa kokonaista seurakuntaa tai säätyä, jota toinen on soimannut.

Uudemman ja vanhemman kansanrunoutemme välillä on sekin eroitus, että runon tekijä on nimeltänsä tunnettu. Tätä nimen säilymistä on edistänyt se seikka, ett'ei runoja enää ainoastaan muistin säilytettäväksi uskottu, vaan tavallisesti levitettiin myös kirjoitettuina, jopa painettuina. Itse runosepätkin pitivät lukua siitä, että heidän nimensä tulisi kuuluisaksi. Vielä suurempi on eroitus uudempien ja vanhempien runojen arvossa. Harvoin enää ilmautuu mitään syvempää tuntoa, jalompaa intoa, todellisempaa runohenkeä, joka kerrottavansa ikään kuin kirkastaa. Useimmiten runoniekka esittää ainettansa aivan realistisella tavalla, semmoisena kuin sen luonnossa näkee. Vertauksia ja kuvia on vähän ja nekin harvoin uusia, omituisia; enimmät ovat Raamatusta, virsikirjasta tai vanhoista runoista lainattuja. Jos vertaus toisinaan on uusi, niin sitä sitten yhdessä runossa niin monta kertaa jätkytetään, että se käy ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein pitkäveteisiksi.

Tämän luettuaan moni ehkä kummeksinee, kuinka Suomen uudemmasta kansanrunoudesta sen enempää enää viitsii puhua. Toiselle kielelle käännettynä ei se juuri minkään arvoista olisikaan. Mutta suomenkielen runollinen luonne, sen rikkaus kuvailevista lausetavoista, alkusoinnun sekä kerron suloisuus vaikuttavat sen, ett'ei näitä runoja saata aivan halveksittavina pitää. Jos niissä sitä paitsi tapaamme, vaikka kohta ei syvää eikä ylevää, vaan kuitenkin vakavaa ja harrasta rakkautta hyvään ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos tämän tunteen näemme puettuna koristelemattomaan, mutta lapsellisella yksinkertaisuudella viehättävään kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti soivaan runomittaan; jos muiden huonompain joukosta löydämme rihmallisen semmoisia, jotka pitkäpiimäisyyden kuoresta irti perattuina, kiiltävät kalliina runohelminä, -- niin täytynee Runottaren ihanimpiinkin antimiin tottuneen myöntää, että on oikeus puhua Suomen kansan runollisuudesta vielä tällä vuosisadalla. Rahvaallemme, jolle muinaisten runoin muistosta haihduttua ei olisi muuta runollista ravintoa jäänyt kuin virsikirjan pahanpäiväisesti katkotut ja runnellut laulut tai vielä huonommat, sisällyksensäkin puolesta usein kelvottomat arkkiveisut, on näistä runoista ollut suuri hyöty. Niiden ansioksi on luettava, ett'ei kauneuden tunto Suomalaisissa ole peräti turmeltunut; ne ovat heidän mieltänsä ylentäneet, niin ett'eivät he, niinkuin monen muun maan rahvas, ole kokonaan kiintyneet maallisiin, rahallisiin asioitsemisiin. Muistettava on myös opettavaisten ja pilkkarunoin terveellinen vaikutus kansan tapoihin, kun käydään päättämään, onko näistä runoista Suomen rahvaalle ollut etua.

Uudemman kansanrunoutemme yleistä luonnetta tarkasteltuamme, tulisi meidän siis vielä tutustua muutamiin sen etevimpiin edustajiin. Mitä elämäkertoihin tulee, niin ei kuitenkaan saa mitään erinomaista odottaa, sillä heidän elämänsä on tavallisesti kulunut kaikessa hiljaisuudessa kotipellon pientarilla, kotijärven lainehilla.

Tämän ajan talonpoikais-runoilijoista on osaksi edelliseen aikakauteen kuuluvana jo mainittu _Paavo Korhonen_ eli _Vihta-Paavo_, jonka nimi on ollut laajalti tunnettu sekä talonpojille että herroille. Hänen runonsa ovat levinneet kaikkiin Suomen seutuihin ja yli maan rajainkin samonneet, Inkeriin ja Venäjän Karjalaan saakka. Eivätkä ne ole ainoastaan suusta suuhun kulkeneet; hänen runojansa on myös sanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut painetuksi enemmän kuin minkään muun kansanrunoilijan. Vieläpä on hän ainoa, jonka sepitelmiä on yhteen kerätty ja erinäisenä kirjateoksena julkaistu.

Paavo Korhonen syntyi v. 1775 Vihtajärven talossa Rautalammilla, Hänen laululahjansa tuli ilmi hyvin aikaisin. Ulkonaisena herättimenä hänellä oli eräs nimismies Kokki, niillä tienoilla tunnettu lahjakontti ja rahankiskoja. Tästä hän, näet, laittoi pilkkalaulun, jonka maine heti levisi pitäjälle. Kaikkianne, missä vaan pitoja oli, kutsuttiin häntä sitä laulamaan. Kohta ruvettiin Korhosella muitakin runoja teettämään. Myöhemmin, kun hänen kuuluisuutensa yhä eneni, tuli usein kaukaisista pitäjistä lähettiläitä pyytämään häneltä runoja, etenkin pilkallisia. Vaan eivät Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi huvikseen hän ulkotöillä ollessaan aina sepitteli runoja. Myös on monta semmoista, joita hän pidoissa äkkiä innostuneena laikahti laulamaan. Nämät hupaisen hetken lapset ovat useimmiten sen kanssa kadonneet, kun ei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä lyhyt-ikäisiä ovat monet Korhosen kirjoitetuistakin runoista olleet; sillä hän jakeli niitä kenelle hyvänsä huolimatta siitä, mihin ne joutuivat. Mieleltään muutenkin nöyränä ei Korhonen runoelmistaankaan suurta lukua pitänyt. Hävinneiden runojen lukumäärän voi arvata hänen omasta vastauksestansa, kun häneltä kysyttiin, kuinka monta oli kaikkiansa sepittänyt: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan!"

Isänsä kuoltua olisi Paavon vanhimpana poikana pitänyt ruveta talon isännäksi; mutta sen kunnian ja edesvastauksen heitti hän nuoremmalle veljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi olla toinenkin syy: hän näet tiesi olevansa viinaan menevä ja pelkäsi talon rappiolle joutuvan, jos itse siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin työ oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti, varsinkin oli hän taitava ketunpyytäjä. Kaikki, mitä saaliistaan sai rahaa, antoi hän säännöllisesti äitinsä haltuun, sillä välipuheella että saisi pari ryyppyä päivässä. Äitiänsä hän viimeiseen asti hellyydellä ja rakkaudella kohteli, ja yleensä eli talonväen kanssa sovinnossa; ennen kärsi pientä vääryyttäkin, kuin rupesi riitelemään. Selvällä ymmärryksellään ja etevällä runotaidollaan, johon tuli lisäksi talonpojissa siihen aikaan harvinainen oppi, olisi hän kohonnut vielä suurempaan maineesen ja arvoon, joll'ei olisi antautunut viinan surkeaan orjuuteen. Itse hän sitä karvaalla mielellä ajatteli, vaan ei kyennyt siitä vapautumaan. Kuinka hän siihen oli joutunut juuri runontekonsa kautta, kuvailee hän seuraavin sanoin:

Palkka mullen maksettihin, Vieteltihin viinan kanssa, Pyyettiin putelin kanssa. -- Se oli opista voitto, Että jouvuin juomariksi, Ratkesin kylänratiksi.

Tämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi Herran pöydälle, eikä käynyt enää pyhällä ehtoollisella, sen jälkeen kuin oli ripille päässyt. Kuolema hänet kohtasi syksyllä 1840. Hän oli lähtenyt kalaan, vaan ei ollut tullut takaisin. Useampia päiviä etsittyään löysi hänet veljensä veneestä, jonka tuuli oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut. Kuinka yleisen kaipauksen hän jätti jälkeensä, osoittavat ne runot, joita hänen muistokseen tekivät monet runoniekat, paitsi muita _Fredrik Cygnaeus_ ruotsinkielellä.

Kääntykäämme nyt tarkastelemaan Paavo Korhosen runoja, joita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella Lönnrot toimitti painosta v. 1848. Niistä näemme, että häneltäkin puuttuu ylevämpää runointoa. Mutta terävällä ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi kuvaillen ja aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän runsaista oppivaroistansa osasi runoihin panna säätyveljilleen tuntemattomia ja miellyttäviä tietoja, niin emme voi sitä kummeksia, että nämät häntä niin suuressa arvossa pitivät. Vielä on hänelle ansioksi luettava, että hän runoja tehdessään malttoi mielensä eikä niitä liiaksi venyttänyt. Kertovaisten runojen joukossa on hänellä kaksi 1808 vuoden sodasta, useampia kirkonrakennuksista ynnä muista seurakunnan hankkeista, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta, jossa hän lyhykäisesti esittää uskonpuhdistuksen koko historian. Opettavaisissa runoissaan panee hän useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka kummastuksella ja mielikarvaudella katselee nykyisen maailman menoa. Siten kuvaa esim. runo _Turhuudesta_ elämää kirkkomäellä. Lystillinen monin paikoin on runo _Viinasta_. Moiterunoista mainittakoon runo _Mustilaisista_ ja varsinkin _Herrojen kyytiajosta_. Jos hän näissä säälimättä rankaisi syyllisiä, niin hän toisissa esiintyi aina valmiina puolustamaan säätyänsä ja maamiehiänsä, milloin heitä syyttömästi soimattiin, esim. runossa _Savonmaan herjaamisesta_. Kiitosrunojakin on hän paljon kirjoittanut sekä herrasmiehille että talonpojille, muiden muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näille ovat myös sukua ne valitusrunot, joita hän on kirjoittanut keisari Aleksanteri I:n ynnä muiden kuolemasta. Kalevalan sankareista on kaksi Korhosen sepittämää runoa, nimittäin _Väinämöisen veljenpojasta_ ja _Ilmarisesta_ (hevosen kengittäjänä). Mutta turhaan niistä etsii jälkeäkään Kalevalan ihanteellisesta maailman käsityksestä ja runollisesta esitystavasta. Siinä vaan ovat nämät runot Kalevalalle sukua, että niissä paljon loitsitaan ja kaikki kalut ovat eriskummaisia. Niinpä esim. Väinämöisen veljenpoika kasvattaa oravaa hevoseksi, joka terävin kynsineen hyvin kelpaa liukkaalla jäällä liikkumaan; yhtä ihmeelliset ovat ajoneuvotkin: rahkeet tervaksista, vemmel karhun rintaluista j.n.e. Viimeksi on mainittava, että jo Korhonen kirjoitteli myös uudenmuotoisia lauluja.

Luonnollista oli, että Korhosen esimerkki vaikutti lähinnä hänen omiin pitäjäläisiinsä. Ei voikaan mikään muu pitäjä Suomessa ylpeillä niin monesta tunnetusta runoniekasta kuin Rautalampi, ja pienempiä sanaseppiä on siellä löytynyt milt'ei joka kylässä. Paitsi Paavo Korhosen omaa tytärtä _Anna Reetaa_, joka muun muassa on kirjoittanut isänsä kuolemasta, ovat vielä Ihalainen ja molemmat Lyytiset nimeltänsä tunnetut.

_Juhana Ihalainen_ syntyi v. 1798 erään loisvaimon aviottomana lapsena ja sai jo pienenä poikasena itse elätellä henkeään kerjäämällä pitkin pitäjää. Myöhemmin rupesi hän ensin renginpalvelukseen, jossa oli kuusi vuotta, ja sitten, jouduttuaan kovan taudin alaiseksi, räätälin-ammattiin; mutta yhä jatkuva tauti hänet teki tähänkin työhön kykenemättömäksi, niin että hänen täytyi loppu-ikänsä taas elää ruotivaivaisena toisten armoilla. Puuttuva kasvatus saattoi hänet alussa huonoille teille, varkauteen, josta hänelle tuli raippavitsa-rangaistus. Vaan aikaisin hän näkyy kääntyneen vakaisiin ajatuksiin, niinkuin hänen runonsa näyttävät, jotka kaikki ankarilla, joskus pilkansekaisilla sanoilla moittivat kansassa vallitsevia pahoja tapoja. Hän kuoli v. 1856.

_Pentti Lyytinen_, talollisen poika, oli syntynyt v. 1783. Tuli v. 1813 kotivävyksi Toholahden kestikievariin, jonka sitten peri omaksensa. Paraalla iällänsä oli hän lautakunnan jäsenenä ja kuudennusmiehenä. Juoppouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua näistä luottamusviroista. Paria vuotta ennen kuolemaansa jätti hän kestikievarinkin toimen ottopojalleen. Hän kuoli v. 1871. Lyytinen osasi kirjoittaa, vieläpä hyvin kauniisti n.k. helmikirjoitusta,[117] joten hänen runojansa on säilynyt suuri joukko. Painettuna löytyy moni niistä Viipurin Sanansaattajassa ja Maamiehen Ystävässä sekä Suomettaressa. Luonteeltaan oli Lyytinen hyvin iloinen ja leikillinen, jopa hiukan kevytmielinen. Se ilmautuu myös monessa hänen runossaan, esim. tuossa lystillisessä laulussa _Kestikievarin viran painosta_. Huomattava on. että hän usein, hyljäten vanhan kansallisen runotavan, viljeli uudempia, virsikirjasta mukailtuja värssy mittoja.

Hänen veljensä poika _Opatti Lyytinen_, syntynyt Vesannolla Rautalammin kappeliseurakunnassa 1832, kuuluu oikeastaan vasta seuraavaan aikaan. Tämäkin on kirjoittanut, paitsi runoja, myös lauluja, jotka häneltä jo sujuvat paljoa paremmin kuin miltään vanhemmalta runoniekalta. Hänellä on hellempi tunne ja ylevämpi runo-into kuin aikaisemmilla runolaulajilla. Uudemman taiderunouden vaikutus häneen näkyy selvästi. Hänen nuoruuden kyhäelmiänsä on painettuna Suomettaressa 1855-56 ja Lasten Suomettaressa 1856; niistä mainittakoon _Linnun laulu_ niminen. Myöhemmin näyttää hänen runosuonensa ehtyneen, joku ainoa runopätkä löytyy julkaistuna Kuopiossa ilmestyneessä Savo-lehdessä.[118]

Kun v. 1845 eräs pietarilainen taiteilija oli kutsuttu Helsinkiin Elias Lönnrot'in muotokuvaa maalaamaan, päättivät muutamat kansanrunouden ystävät samalla miehellä kuvauttaa myös joitakuita kansanrunoilijoita. Ylioppilas _Sakari Cajander_, innokas suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuudenkin harrastaja,[119] lähetettiin heti semmoisia hakemaan ja hän toi niitä kolme: _Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan_. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heidät hyvin kohteliaasti vastaan. Heitä vietiin katselemaan kaikkea, mitä vaan erinomaista oli nähtävänä, heitä käytettiin ylioppilaitten kokouksissa ja heille pidettiin suuria juhlapitoja. Joka paikassa he lauloivat runojansa, ja Kymäläinen kanneltakin soitteli. Heidän yhteisestä kuvastansa julkaistiin jo samana vuonna jäljennös mainitussa _Necken_ nimisessä kalenterissa.

_Olli Kymäläinen_, mökkiläisen poika, syntyi Leppävirroilla v. 1790, muutti Heinävedelle 1840. Täällä oli hän kauan aikaa myllärinä Karvion maakartanon tiluksilla, Runontekoon mainitaan hänen ruvenneen 47 vuotiaana, siis vasta muutamia vuosia ennen muuttoansa, ja hänen ensimmäinen runonsa olleen kotipitäjän "Leppävirtain puolustus" Kuopiolaisten moitteita vastaan. Loppu-ijällään hän luopui myllärin ammatista ja rupesi torppariksi. Maanviljelyksen heitti hän kuitenkin kokonaan perheelleen, itse sepitellen kaikellaisia koneita, johon hänellä oli erityinen taipumus. Hän kuoli v. 1855. Kymäläinen on verrattomasti etevin kaikista tämän vuosisadan talonpoikaisista runoilijoistamme; sen myöntänee jokainen nykyisen kansanrunoutemme tuntija, vaikka ei suostuisikaan Runeberg'in ylistyssanoihin tälle runo veljellensä: "jos sinä, Olliseni, kirjoittaa osaisit, niin tulisi sinusta paljoa etevämpi runoseppä, kuin minä olen". Valitettavasti on kirjoitustaidon puute vaikuttanut sen, että useimmat hänen runoistansa ovat jälleen unohtuneet ja kadonneet, Hänen laulutoverinsa Sormunen, joka enimmät kuului osanneen, oli naidessaan kerettiläisvaimon luvannut, ett'ei semmoisiin muka jumalattomiin renkutuksiin enää puuttuisi, ja olikin melkein kaikki unohtanut, kun niitä häneltä tiedusteltiin. Jommoinenkin joukko on niitä kuitenkin saatu kootuksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Runoilu sujui Kymäläiseltä yleensä hyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvailee hän luonnon ihanuutta lämpimällä tunteella. Meille säilyneistä runoista on erittäin kaksi tässä suhteessa huomattavaa: _Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta_ Viipurin Sanansaattajassa 1840 ja _Runo Punkaharjusta_ Necken-kalenterissa 1845. Myös tiedetään Kymäläisellä olleen kauniin äänen ja hänen laulua hartaasti harjoitelleen.

_Pietari Makkonen_ syntyi v. 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä, Hänen nuoruutensa ja yksi osa mies-ikääkin kului köyhyydessä, mutta sitten hän tuli ahkeran työn kautta varakkaaksi. Äidiltä opittuansa lukemaan, ahmaeli hän kaikkia kirjoja, mitä vaan sai käsiinsä. Runoja ja lauluja hän varsinkin luki mielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja tunnon. Myöhemmin myös kynätaitoon harjaannuttuaan, tuli hän halukkaaksi itsekin kirjallisuutta kartuttamaan. Lukiessaan ei hän milloinkaan umpisilmin uskonut, mitä kirjoissa sanottiin, vaan mietiskeli ja tutkiskeli, soveltuiko kirjan-oppi kokemukseen. Minkä tällä tavalla oli todeksi havainnut, sen hän puki runon muotoon muillekin opiksi. Kuitenkin oli hän jo 50 vuoden vanha, kun hän kirjoitti ensimmäisen runonsa. Aihe siihen oli seuraava. Makkosen kotikylään oli tullut juoppo koiransilmä nimeltä Kokki, joka oli siellä alkanut tehdä kolttosiaan. Tästä Makkonen suuttui ja päätti rangaista häntä pilkkarunolla. Vaan ei toinenkaan ääneti ollut, ja siitä syntyi heidän välillänsä julma runokahakka, jossa ei sanoja säästetty. Viimein he sopivat keskenään, eikä Makkonen sen koommin enää kenellekään antanut runojaan Kokista; jälkimmäinen ei ollut yhtä jalomielinen. Makkonen rupesi nyt sepittämään runoja muistakin aineista ja tuli siitä taidostaan sangen kuuluisaksi. Kelvollisuutensa tähden oli hän muutenkin hyvässä arvossa pitäjäläistensä kesken, niin että valittiin kuudennusmieheksi sekä kirkon rakennuskassan hoitajaksi. Hän kuoli v. 1851. Naimisistaan oli hänellä poika _Antti_, joka oli myös perinyt isänsä runolahjasta.

Laadultaan ovat Makkosen runot enimmäkseen opettavaisia; hän niillä tarkoittaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain parannusta. Tämä runolaji on tavallisesti kuivanlaista ja kylmäkiskoista, koska siinä on enemmän älyllä sijaa kuin tunteella. Mutta Makkosen opetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy, kuinka hartaasti hän soisi kansansa edistymistä ja sivistymistä. Niissä myös viehättää elävä kuvaustaito, hilpeä leikillisyys, joka usein vähän pilkaksikin kääntyy. Runossaan _Viinan töistä_, jonka tähden pääsi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi, hän viinaa ikäänkuin ihmistä puhuttelee, moittien sitä kavaluudesta ja konnankujeista; sitten vielä surkuttelee viinapannua, viinan äitiä, joka sikiönsä pahain töiden tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun leiman poskeensa. Kuno _Ukkosesta_, joka pelon-alaisille lapsille selittää tämän ilmiön syntyä, sisältää kauniin luonnonkuvauksen. Semmoisissa runoissa, joissa itse ainekin on runollisempi, esiintyy Makkosen runolahja vielä selvempänä, niin esim. runoissa _Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta_ (Necken-kalenterissa) ja _Ei ou yksin elänyttä_ (vastaus Gottlund'ille), samaten laulussa _Suomen kielestä_ sekä runossa _Punkaharjusta_, jos se nimittäin, niinkuin muutamat arvelevat, olisi hänen eikä Kymäläisen tekemä.

Toisia molempia melkein miespolvea nuorempi on _Antti Puhakka_. Hän oli syntynyt Kontiolahdella 24 p. Huhtik. v. 1816. Isältänsä, jonka kuollessa hän oli ollut vasta 15-16 vuoden vanha, oli hänelle jäänyt perinnöksi korpeen äsken perustettu uudistalo ja useammat ala-ikäiset sisarukset. Miten hänen piti tulla toimeen, miten elättää koko sitä joukkoa? Näissä mietteissä käveli hän synkällä salolla, kolkossa korvessa, ja tuska ahdisti hänen rintaansa. Mutta yht'-äkkiä tuntui, kuin olisi jää hänen sydämmessään puhjennut, ja siitä kumpusi ensimmäinen runo. Hän lauloi kuinka: "Isä heitti itkemähän, äiti tänne ärjymähän -- maalle muulle mustemmalle, -- joss' ennen metsän petoset --karhut kiljui kankahalla -- peurat juoksi poikinensa".

Läksi sinne, läksi tänne, Mustat puut mukana kulki, Hongat huojui kumppalina: Rimmit suuret liikkumatta, Korvet kylmät kuokkimatta.

Se oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, virkistyneenä hän palasi kotiin. Siellä hän tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei mikään este voi tieltä kääntää. Semmoiseksi oli isä, ankara mies, häntä pienestä pitäen kasvattanut. Muutamien vuosien kuluttua oli talo jo hyvässä kunnossa.

Samaa rohkeutta ja jäykkyyttä kuin korpitalon isännäksi ruvetessaan, osoitti Puhakka myöhemminkin monessa tilassa. Siihen aikaan hänen kotiseudullaan jokainen, joka kosia tahtoi, aina pyysi erästä puoliherraa avukseen. Joll'ei tämä ollut matkassa, niin oli muka turha vaiva yrittääkään, se oli yleinen ajatus. Mutta Puhakka, kun läksi taloonsa emäntää pyytämään, otti uhallakin vaan tavallisen talonpojan puhemiehekseen ja asia onnistui kuitenkin aivan hyvin, josta mainitun herrasmiehen arvo ainaiseksi aleni. Muissakin suhteissa hän aina mielellään taisteli joutavia ennakkoluuloja ja taikauskoa vastaan. Niin esim. kerran, sairaana ollessaan, tuotti hän luokseen mainion tietäjän sillä tekosyyllä, että tämä häntä parantaisi; mutta tarkoitus ei ollutkaan mikään muu kuin saada oikein selvää poppamiesten kaikista konsteista, että sitä paremmin voisi niitä pilkata ja tehdä tyhjäksi.

Pienestä pojasta oli Puhakalla ollut erinomainen tiedonhalu. Kirjoittamaan hän oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan silloinen pappi siitä muka joutavasta työstä epäsi. Myöhemmin hän mainitulta ylioppilas Cajander'ilta sai kirjoja, joiden avulla opetteli oikein kirjoittamaan. Muutamista näistä kirjoista sai hän myös ohjeita runonrakennukseen, josta hänelle oli paljon iloa. Mutta sanomattomaksi nousi hänen ihastuksensa, kun hän samalta ylioppilaalta sai Kalevalan ja Kantelettaren. Vanhoihin kansanrunoihin oli hän jo sitä ennen kotitienoillaan tutustunut ja itsestään ruvennut niitä keräilemään. Myöhempinä aikoina hankki hän itselleen vähitellen kokonaisen kirjaston, sitä myöten kuin alkava suomalainen kirjallisuus karttui, eikä pitänyt sitä yksistään omaksi hyödykseen, vaan lainaili ympäri pitäjää, huolimatta siitä että kirjat pahoin kuluivat.

Kirjoitustaitoansa hän rupesi käyttämään myös muuhun paitsi runontekoon. Siihen aikaan juuri Pohjois-Karjalassa ahkerasti ostettiin verotaloja perinnöksi. Puhakka, kun hänkin samaa hankiskeli, paljoksui sen virkamiehen vaatimuksia, joka semmoisia asioita talonpojille tavallisesti toimitteli. Hän yritti itse ja sai nähdä, että maksut olivat monta vertaa vähemmät, kuin mitä asian-ajaja ilmoitti. Se tieto levisi, ja tästä alkaen pyysi moni talonpoika Puhakkaa asiamiehekseen sekä näissä että muissa asioissa.[120]

Sama, silloin harvinaisempi kirjoitustaito ynnä myös hänen terävä älynsä teki, että Puhakalle yhä enemmän uskottiin kunnallisia toimia. Milloin sen maakunnankin hyödyksi oli jotain puuhattavaa, otti hän aina siihen osaa; niinpä on hän esim. Höytiäisen laskemisessa ollut osallisena. Siitä alkaen kuin meillä valtiopäiviä on pidetty eli vuodesta 1863 aina vuoteen 1882, paitsi vuonna 1867, on Puhakka ollut Liperin tuomiokunnan edusmiehenä talonpoikaissäädyssä, jossa hän vilkkaasti ja puheliaasti, välistä runomitallakin, otti osaa keskusteluihin, harrastaen edistystä ja vapautta kaikilla aloilla. Toisellekin puolelle Suomen rajaa on hänen vaikutuksensa ulottunut, sillä Vienan ja Aunuksen läänistä Kontiolahden kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän paljon vahvistaneen kansallisuuden tunnetta. Hän kuoli 30 p. Maalisk. 1893.

Puhakan runoissa ei ilmau varsinaista runo-intoa; hän ei osaa Kymäläisen tavalla kuvailla luonnon ihanuutta, eikä niinkuin Makkonen koristella runojansa kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan semmoisina, kuin ne todellisuudessa ovat, mutta hän ne osaa niin elävästi ja humoristisesti tuoda ilmi, että niitä kyllä huviksensa lukee. Oikea mestari on hän pilkkarunoissa; niiden kautta hän varsinkin on kuuluisaksi tullut ja niiden tähden häntä on kovasti pelättykin. Paha vaan, että suuri osa vitsailee semmoisia kohtia kansan elämässä, ett'ei niitä sovi julkaista. Muutamia vuosisatoja takaperin, Fischart'in ja Rabelais'in aikoina, olisivat ne naurattaneet ylhäisimpiäkin seuroja; mutta nykyinen hienompiaistinen aika ei niitä enää sietäisi. Vaikka painattamattomina, ovat kuitenkin nämätkin, niinkuin muut Puhakan pilkkarunot, osaksi kirjoitettuin kopioin kautta, osaksi suusta suuhun levinneet, ja vaikuttaneet terveellisesti kansan tapoihin. Eikä hän ainoasti talonpoikien pahoja tapoja runoissansa ruoskitse, rohkeneepa hän myös herrojenkin, virkamiesten, vikoihin ryhtyä, jolla myös on paljon hyvää aikaan saanut. Paras kaikista hänen pilkkarunoistaan, jonka kautta hän tuli tunnetuksi ympäri koko Suomen, on _Tuhman Jussin juttureissu_. Se kuvailee kaikkia niitä vastuksia, jotka kohtaavat suomalaista talonpoikaa, kun virkakielenä on sille vieras kieli. Vähemmän onnistuneet kuin vanhan runomitan käyttämisessä, jossa Puhakka on harvinaisen taitava, ovat hänen kokeensa uudemmilla runomitoilla; kuitenkin on hänen laulujensakin joukossa yksi laatuaan aivan verraton, nimittäin tuo syvätunteinen, kaikessa yksinkertaisuudessaan sydämen pohjaa liikuttavainen _Surulaulu 1850 vuoden kiellosta_. Puhakan runoelmia löytyy useita painettuina sanomalehdissä; hänen jälkeensä jääneitä käsikirjoituksiansa on suuri kokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa.

Muita talonpoikaisia runoniekkoja tunnettiin Savon puolella: _Paavo Tuovinen_ Maaningalla, joka 1820 luvulla on kirjoittanut runon _Suomen kielen sorrosta_ ja toisen _Suonen kielen kasvannasta; Taavetti Savolainen_ Kuopiossa, joka muun muassa on sepittänyt sururunon Paavo Korhosen kuolemasta; _Iisakki Pietikäinen_ Pielavedellä ja _Vilho Laitinen_ Suonnejoella. Karjalan puolella esiintyivät: Liperissä _Olli Karjalainen eli Karjaliini_, syntyisin Kerimäeltä, joka on kuvannut oman elämänsä _Kulkurunossa_ ja lähettänyt Lönnrot'ille, paitsi omia, myös vanhan kansan runoja; _Pentti Hirvonen_ Rääkkylässä, joka on kyhännyt kuvauksen _Professori Lönnrotista_ lääkärinä; _Lassi Mähönen_ Tohmajärvellä Värtsilässä, etupäässä laulujen tekijä. Pohjanmaalta olivat _Elias Tuoriniemi_, seppä Pyhäjärvellä, joka eli noin vuoden 1810 vaiheilla ja jolta on painettuna Topelius'en kokoelmassa yksi _Juttu juomareista_, toinen _Suuresta tupakan puutteesta_, kolmas _Kirpusta_ ("tämä on juoru joutavasta, työ on tehty tyhjän eestä"); sekä _Benjamin Seppänen_ ja lukkari _Eerik Bisi_ Suomussalmella, joiden runoja, niinkuin myös edellä mainitun Pietikäisen, löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä.

Huomattava seikka on, että nämät kaikki, samoinkuin Pohjois-Hämeesen kuuluvan Rautalammin runoniekat, ovat _savolaisen asutuksen alueella_ syntyneet ja kasvaneet. Itse he mielellään runoissaan ilmoittautuvat Savolaisiksi ja käyttävät usein runonkerrossa _Savo_ nimitystä vastineena käsitteelle _Suomi_; esim. Korhonen:

Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät,

ja Puhakka:

Päästeä Savon sanoille, Sitehistä Suomen kielen.

Syystä siis sopii uudempaa kansanrunouttamme pitää nimenomaan savolaisena ilmiönä.

Tämäkin kansanrunous on nykyisin jo vanhentunut. Muinainen runomitta ei enää luontevasti ja virheettömästi suju, ja entinen runolaatu on kadottanut yhteiskunnallisen merkityksensä. Mutta onko Suomen kansan runohenki siihen sammuva? En sitä usko! Runollisuus on Suomen rahvaan luonteesen ja mieleen niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä milloinkaan saa kokonaan irroitetuksi. Niinkuin Saimaan umpivedet Suomen sydämessä ovat meren yhteyteen auenneet, niin on Suomen ja erittäin Savon rahvaan tähän asti syrjässä piillyt sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin näköala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia herää hänen mielessään ja hänen sydämensä aallot kohoovat korkeammalle läikkymään. Nämät uudet tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhjenneet; mutta kerran tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, suloisemmin, runsaammin kuin milloinkaan ennen![121]

9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke.

Oli luonnollista, että se kansallinen ja kielellinen uudistus, joka Suomen erottua Ruotsista on kaikilla kirjallisuutemme aloilla havaittavana, ulottui myös hengelliseen kirjallisuuteen. Erittäin kääntyi huomio virsikirjamme moniin ja suuriin puutteihin. Lisäkehoituksen antoi vielä v. 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi vietetty riemujuhla, jossa tilaisuudessa asetettiin komitea myös suomalaisen virsikirjan parantamista varten. Vanhain, pidettäviksi päätettyjen virtten korjaukset toimitti tämä komitea pääasiallisesti itse; mutta sijaan pantavien ja muuten lisättävien aikaansaamiseksi se myös kehoitti muita asiaa harrastavia olemaan avullisina. Se julisti useampana vuonna kaksi palkintoa virsikokoelmista, jotka vähintäin sisältäisivät 20 kelvollista virttä. Näin karttui vuosien kuluessa melkoinen joukko hengellisiä lauluja, joiden tekijöistä tai suomentajista ovat erittäin mainittavat: Ulvilan provasti Pentti Jaakko Ignatius, Pöytyän provasti Kaarle Helenius ja Kalajoen provasti Juhana Frosterus. Myös komitean esimies, arkkipiispa Jaakko Tengström, on itse monta virttä sepittänyt ja toisten tekemiä muodon puolesta silittänyt.

_Pentti Jaakko Ignatius_, virsikirja-komitean jäsen, syntyi v. 1761 Tuusulassa, jossa isä toimitti kirkkoherran virkaa iso-isän puolesta, Tuli ylioppilaaksi 1775 ja vihittiin papiksi 1780. Pääsi kirkkoherraksi Ulvilaan, monessa muussa seurakunnassa sitä ennen palveltuaan, v. 1824 ja kuoli 1827. Oli johtajia siinä liikkeessä, joka Lounais-Suomessa nousi vastustamaan Ruotsinvallan loppuaikoina yleistä uskonnollista välinpitämättömyyttä ja tapojen turmelusta. Hänen kokoelmansa _Uusia suomalaisia kirkkovirsiä_, joka ilmestyi v. 1824, sisältää 230 virttä, niissä 47 alkuperäistä ja muut mukaelmia. Vaikka ne ylipäänsä eivät osoita mitään suurempaa runollista kykyä, on niistä kuitenkin 8 katsottu sen arvoisiksi, että ovat otetut nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi näitä virsiä on Ignatius, joka mainitaan olleen aikansa etevimpiä saarnamiehiä, julkaissut muutamia saarnoja sekä suomen että ruotsin kielellä. Ruotsiksi on hän vielä toimittanut painosta pari taloudellista kirjoitusta, toisen katovuosien kovain seurausten välttämisestä Pohjois-Suomessa, toisen viinan vaikutuksesta kansan työntekoon ja tapoihin.

_Kaarle Helenius_, sanakirjan tekijänä jo aikaisemmin mainittu, syntyi v. 1784 Yläneellä, jossa isä oli kappalaisena; iso-isä oli ollut rusthollarina Kirrin rusthollissa Säkylässä, Tuli ylioppilaaksi 1803, vihittiin papiksi 1808 ja maisteriksi 1810, pääsi jumaluus-opin kandidaatiksi 1812 ja lisensiaatiksi 1818. nimitettiin Pöytyän kirkkoherraksi 1824, jossa virassa kuolikin 1855. V. 1825 määrättynä virsikirja-komitean jäseneksi, ryhtyi hän työhön suurella innolla, jonka vertainen ei kuitenkaan ollut menestys. Alkuperäiset virsikokeensa on hän, paitsi v. 1837 toimittamassaan _Uudessa suomalaisessa virsikirjassa_, julkaissut Turun Viikkosanomissa 1820 luvulla. Paitsi näitä on hän myös toimittanut painosta suomennoksen 1819 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta nimellä _Uudet suomalaiset kirkkovirret_ 1826, joka ei tyydyttänyt aikansakaan vähäisiä runollisia vaatimuksia. Arvoa vailla ovat niin-ikään ne monet maalliset lystilaulut, jotka hän salanimellä _Kaarle Simonanpoika Pöytyällä eli Kirri Simonpoika_ painatti ensin Turun Viikkosanomiin, sitten osaksi eri arkeiksi.

_Juhana Eerikinpoika Frosterus_, syntyi v. 1751 Haukiputailla, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1767, vihittiin papiksi 1771 ja tuli viimein Kalajoelle kirkkoherraksi 1809 ja kuoli Turun hiippakunnan vanhimpana pappina 1838. Lähetti komitealle pari kertaa virsiä ja sai niistä vähäisempiä palkintoja. V. 1826 painatti hän virtensä, 53 luvultaan ja melkein kaikki alkuperäisiä, nimellä _Muutamia kristillisiä virsiä_. Ne ovat kuitenkin jokseenkin laihat ja hengettömät, jonka tähden ei yksikään ole päässyt nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi sitä on Frosterus vielä vanhoilla päivillään julkaissut _Käsikirjan Christillisyyden opisa_ 1829. Nuorempana on hän kääntänyt suomeksi toisen osan August Herman Franke'n matkapostillaa 1780 sekä painattanut _Suru-Runot_ isänsä kuolemasta 1788.

_Jaakko Tengström_, Suomen ensimmäinen arkkipiispa, syntyi 4 p. Jouluk. 1755 Kokkolassa, jossa isä oli apulaispappina ja koulumestarina. Tuli ylioppilaaksi 1771, maisteriksi 1775, pääsi siveys-opin dosentiksi 1778 ja 1780 ylimääräiseksi apulaisprofessoriksi filosofiassa. Siirtyi sitten jumaluus-opilliseen tiedekuntaan, jossa pääsi apulaisprofessoriksi 1783 ja varsinaiseksi 1790. Nimitettiin Turun hiippakunnan piispaksi 1803. Hänen suuria ansioitaan ruotsinkielisenä kaunokirjailijana ja tieteilijänä, kirkon ja valtion miehenä ei tässä ole paikka luetella. Mainittakoon ainoasti hänen kirjoituksensa lapsille, joita yksi kokoelma tuli suomennetuksikin v. 1836 nimellä _Ajanviete lapsille_.[122]

Tengström kuoli kesken suomalaisen virsikirja-komitean työtä 26 p. Jouluk. 1832; mutta komitea saattoi sen valmiiksi ja painatti v. 1836 ehdoituksensa kahtena paksuna nidoksena nimellä _Uusia virsiä, kirkosa ja kotona veisattavia_. Tässä tarjottiin Suomen seurakunnalle kokonaista 752 virttä, Valitettavasti ei ollut työ laisinkaan luonnistunut. Kieli ja runomitta olivat tosin sileät, sujuvat, mutta henkeä ja voimaa puuttui uusilta virsiltä peräti. Niin myös olivat säilytetyt vanhat virret muutetut aivan tuntemattomiksi, mehuttomiksi; niihinkin oli painunut ajan järkiperäisen eli ratsionalistisen maailmankatsannon leima. Sen vuoksi ei voinutkaan olla puhetta ehdoituksen hyväksymisestä kirkolliseksi kirjaksi. Yhtä vähän onnistunut oli se suomennos 1819 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, jonka samana vuonna julkaisi Lemin kirkkoherra _Jaakko Roschier_ (1787-1838) nimellä _Psalmikirja, ruotsista suomeksi käätty_.

Näin jäi virsikirja-asia entiselleen nukkumaan, kunnes v. 1863 toinen suomalaista virsikirjaa varten asetettu komitea kokoontui uutta ehdoitusta valmistamaan. Tämän komitean esimiehenä oli _Elias Lönnrot_.[123]

10. Suorasanainen hengellinen kirjallisuus.

Enin osa suorasanaista kirjallisuutta tälläkin ajanjaksolla on hartauskirjoja, jotka melkein kaikki ovat suomennoksia. Kielen puolesta ne vielä noudattavat vanhaa, ruotsinvoittoista kirjakieltä. Siinä kohden teki kuitenkin pietismi jyrkän käänteen. Nuori, innokas herännyt papisto, joka katkoi kuivettuneen oikeaoppisuuden kahleet, tuli etenkin Pohjanmaalla enimmiten myös kansanmieliseksi. Ja tämä kansallinen mieli vaikutti, että he myös ottivat käyttääkseen puhdasta, mehevää kansankieltä. He eivät näet hyväksyneet tuommoista pahanpäiväistä ruotsinsekaista mongerrusta "shielusta", "ylösrakennuksesta", "ymbärins-käändymisestä" y.m., vaan ammensivat kansanpuheen raikkaasta, runsaasti uhkuvasta lähteestä. Uusi henki ei mahtunut "kalottipäisten kaavapappein" ruostuneihin kaavoihin.

Uskonnollisessa kirjallisuudessa ensimmäinen uutta suuntaa edustava teos on _Kemell'in_ kuuluisa suomennos _Thomas a Kempis'en_ kirjaa _Kristuksen seuraamisesta_ 1836, joka on vaikuttanut syvästi ja laajalti, erittäin ja ensiksi heränneihin hengellisiin kirjailijoihin ja saarnamiehiin. _Klaus Juliana Kemell_ oli syntynyt 5 p. Marrask. 1805 Ylivieskassa, jossa isä oli kirkonpalvelijana. Tuli ylioppilaaksi 1824, vihittiin papiksi 1827, joutui kappalaisen sijaiseksi Alavieskaan, jossa kuoli, ennen kuin vakinaiseen virkaan oli päässyt, 21 p. Tammik. 1833. Kemell oli taitava runojenkin suomentaja. Useampia hänen runollisia käännöksiään löytyy Oulun Viikkosanomain ensimmäisissä vuosikerroissa, niissä tuo mestarillinen mukailus Bellman'ista _Ystävä kullat_. Mainittava on vielä, että hän oli alkanut kerätä aineksia mustalais-kielen sanakirjaan, joka kuitenkin tuli poltetuksi hänen kuolemansa jälkeen.

Toinenkin saman liikkeen herättämä uskonnollinen kirjailija _Antero Wilhelm Ingman_, ennen mainitun Eerik Aleksanteri Ingmanin nuorempi veli, sopinee tässä yhteydessä esittää, vaikka hänen kirjallinen vaikutuksensa varsinaisesti kuuluu myöhempään aikaan. Hän oli syntynyt Lohtajalla 7 p. Heinäk. 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja maisteriksi 1844. Tieteihin oli hänellä harras halu, josta syystä hän mielellään olisi jatkanut jumaluus-opillisia tutkimisiansa ja pyrkinyt yliopiston opettajaksi. Mutta herännäisliikkeeseen liittyneenä ei hänellä ollut mitään toivoa päästä pyrintönsä perille. Vallanpitäjät pitivät, näet, tätä liikettä kirkolle, jopa valtiollekin vaarallisena. Siitä syystä oli esim. etevä ruotsinkielinen hengellinen runoilija _Lauri Jaakko Stenbäck_ tullut estetyksi dosentinpaikkaa yliopistossa saamasta, toisia eteviä herännäispappeja oli lähetetty kauas pohjan perille syrjäisiin toimiin. Myös Ingman läksi, sen jälkeen kuin oli papiksi vihitty, vapaaehtoisesti Pohjanmaalle, apulaiseksi Niilo Kustaa Malmberg'ille Alahärmässä. Hän oli valinnut tämän paikan siitä syystä, että Malmberg oli herännäisliikkeen mahtavimpia johtajia; tämän mestarin huulilta toivoi hän saavansa kuulla jumalallisen totuuden puhtaimmassa muodossaan. Muutamien vuosien kuluttua havaitsi hän kuitenkin kauhuksensa, että johtaja itse oli aivan väärällä tiellä, salaa harjoitti inhoittavinta juoppoutta ja irstaisuutta. Tämä huomio herätti hänessä epäilyksiä koko suuntaa vastaan ja palautti hänet ankarain kirkollismielisten piiriin. Ajan pitkään ei kuitenkaan jäykän oikeauskoisuudenkaan kanta häntä tyydyttänyt; pian hän siitäkin jälleen luopui ja tuli nyt mutkittelemattomaksi, ihmissäädelmistä lukua pitämättömäksi raamattukristityksi.

Ylioppilaana oli Ingman myös hartaasti yhtynyt yliopistossa elpyneesen suomalaisuuden harrastukseen. Väitösnäytteekseen v. 1841 oli hän ottanut suomentaakseen Thukydideen historian ensimmäiset kahdeksan lukua. Herännäisyyden vaikutuksesta sai tämä suomalaisuuden harrastus sitten omituisen suunnan. Häntä rupesi kauhistuttamaan Kalevalan pakanallisuus. Hän tahtoi nyt rakennettavan suomalaisuuden peruskiveksi laskea yksistään Jumalan sanan ja täst'-edes voimansa ainoasti hengelliseen kirjallisuuteen pyhittää. Siinä toimessa ei hän enää huolinut edes Kalevalan kieltäkään jäljitellä, jota tähän saakka oli paraana ohjeena pitänyt, vaan otti uudeksi ojennusnuorakseen Pohjanmaan raikkaan kielen, semmoisena kuin sitä Kemell oli ruvennut käyttämään. Tämän uuden harrastuksen ensimmäisenä hedelmänä ilmestyi Lutherin _Evankeliumi-postilla_ 1848-51, jonka suomentamisessa myös toinen "Pohjanmaan pappi" _Frans Oskar Durchman_[124] oli ollut hänellä apuna.

Päästyään Ylivetelin kappalaiseksi 1855, sai hän kirjallisuutemme hyväksi suorittaa vieläkin tärkeämmän työn; Suomen pipliaseuran kehoituksesta toimitti hän, näet, uuden _Raamatun-suomennoksen_, joka tuli painosta 1859. Siinä työssä on hän liikkunut varsin varovasti, korjaten ainoasti pahimmin loukkaavat kielivirheet; sillä hän ymmärsi, että, vaikka moni sivistyneempi vieläkin katsoi tämän kielenpuhdistuksen riittämättömäksi, suuri osa oppimattomista päin vastoin pelkäsi ja kammosi pienintäkin koskemista tuohon vanhuutensa kautta pyhyyden leiman saaneesen Jumalan sanan ulkomuotoon. Myöhemmissä raamatun-suomennoksissaan, joihin hän ryhtyi, sen jälkeen kun v. 1861 oli pipliakomitean jäseneksi määrätty, on hän tehnyt tehtävänsä perinpohjaisemmin. Näissä käännöksissä, jotka selityksillä varustettuina ja nimellä _Raamatun selityksiä_ julkaistiin 7 vihkona 1868-77, on hän ponnistaen suomenkielen kaikkia voimia koettanut saada niin sanatarkan ja samassa niin mehevän, voimakkaan käännöksen kuin mahdollista. Onpa hän runollisissa osissa, niinkuin esim. profeetain kirjoissa, yrittänyt alkusoinnunkin viljelemisellä enentää runollista vaikutusta, jossa seikassa hän kuitenkin monesti on vähän liikoihin mennyt.

Sitä ennen oli jo Ingman'in alkuperäinen toivo saada kokonaan antautua tieteelliseen työhön toteutunut. Tultuaan jumaluus-opin kandidaatiksi 1860 ja lisensiaatiksi 1861, kutsuttiin hän v. 1862 yliopistoon toimittamaan raamatunselitys-opin professorin virkaa, johon sitten vakinaisesti määrättiin 1864. Molemmat väitöskirjansa on hän kirjoittanut ruotsiksi, jolla kielellä on julkaissut myös suuren joukon muita jumaluus-opillisia tutkimuksia.

Varsinaisten virkaan kuuluvien toimiensa ohella oli hänellä vielä aikaa harrastella suomenkielen lauseopin selvittämistä puheenjohtajana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitieteellisessä osastossa (kts. Kirjallista Kuukauslehteä) sekä kirjoittaa Hämäläistä Osakuntaa varten, jonka inspehtorina hän oli, pari sangen hauskaa esitelmää suomalaisuuden suhteista vuosisatamme ensimmäisinä vuosikymmeninä.[125]

Ingmanilla oli myös professorina tapa pyhäaattoina jatkaa entistä sielunpaimenen-virkaansa ja kodissaan pitää raamatunselityksiä. Tämmöisessä toimessa kohtasi hänet 5 p. Syysk. 1877 kuolema, kadehdittava senkin puolesta, että se tempasi pois hänet pikaisesti, ilman vaivoitta. "Ei ole syytä rukoilla Jumalaa, että Hän varjelisi äkillisestä kuolemasta ylimalkain", oli hän itse kerran lausunut, "vaan ainoasti pahasta äkkikuolemasta, paatuneessa tilassa".

11. Sanomakirjallisuus.

Muussa suorasanaisessa kirjallisuudessa ansaitsee tällä ajalla enimmän huomiotamme sanomakirjallisuus. Uuden käänteen siinä suhteessa sai aikaan ennen jo mainittu _Reinhold von Becker'in_ lehti _Turun Viikkosanomat_ v. 1820. Se oli kokonaan alhaiselle kansalle aiottu, samoin kuin Lizelius'en Tietosanomat; mutta Becker oli sentään tehtävänsä paljoa korkeammalta, jalommalta kannalta käsittänyt. Hän oli ymmärtänyt, ett'ei talonpoikakaan ole luontokappale, jota käy paljaalla appeella tyydyttäminen. Turun Viikkosanomissa tosin myös, niinkuin hyvä olikin, joskus annettiin tarpeellisia neuvoja taloudellisista askareista. Mutta niiden pääsisällys kuitenkin tarkoitti talonpojan hengenviljelystä, ei vaan pellon parannusta. Turun Viikkosanomat tulivat kansalle oikeaksi tietoaarteeksi, jossa nykyajan sivistyksen kaikki alkeet olivat sille tarjona. Kerkeinkin katsahdus ensimmäisten vuosikertain ainehistoon todistaa sen heti. Niissä on kertomuksia luonnontieteiden alalta: _Tulivuorista, Metalleista, Kuinka suoloja saadaan, Kaffe-pavuista, Elefantista, Strutsista eli nälkäkurjesta, Valaskaloista. Kesälinnuista, Valosta ja lämpimästä, Maan liikunnosta ja ääristä, Auringosta ja sen ympäri kulkevista planeetoista_ y.m. On toisia kertomuksia maista ja kansoista, esim. _Mustalaisista, Lappalaisista, Virolaisista, Turkkilaisista_, joiden lisäksi tulee lyhykäinen, vaan täydellinen maantiedon oppi ja Euroopan kartta. On sitten kuvauksia sekä omasta että myös yleisestä historiasta, esim. _Suomalaisten esivanhemmista ja heiän entisistä asuinpaikoistansa, Nuiasoasta, Mahometista ja hänen oppilaisistansa, Lutheruksesta, Kuinka Amerikka löyttiin_ ynnä lyhyt yleinen katsahdus historian merkillisimpiin kansoihin ja erittäin vielä Suomen historia hyvin suppeassa muodossa. Paitsi näitä kaikkia, on selityksiä nykyajan yhteiskunnallisista laitoksista ja keksinnöistä, niinkuin vapautettavasta _Maakaupasta, Säästöbankin perustamisesta Turun kaupunkiin, Bankeista ja paperirahoista, Talonpoikaisten lasten koulitsemisesta, Lancasterin kouluista_ ja _Kansan valistuksesta_ yleiseen. On niin-ikään selityksiä maamme valtiollisesta tilasta, esim. lyhykäinen esitys perustuslakiemme pääpykälistä, _Suomen säädyistä_ etuoikeuksineen, ynnä yleinen katsahdus _Valtakuntain syntyyn_ ja olemukseen. On vihdoin viimein kirjoituksia, jotka koskevat vanhaa runouttamme, esim. _Väinämöisestä, Veisun arvosta_ sekä _Veisujen ja runojen tahtimitoista_. Liioiteltua ei siis liene, jos päätämme, että Suomen talonpoikaisessa kansassa jo siihen aikaan usein tavattava hämmästyttävän avara tieto maailmasta on Becker'in lehdestä saanut alkunsa ja perustuksensa.

Toinen ansiollinen puoli Turun Viikkosanomissa, tässä todellisessa kansanlehdessä, oli sen selvä ja hauska esitystapa ja sujuva, puhdas, perinsuomalainen kieli. Becker itse lehtensä esipuheessa sanoo sitä tarkoittavansa, ett'ei hänen kirjoituksensa "niinkuin herrojen suomea kirjoittaissa tuntusi ruotista käätylle". Ja siinä pyrinnössään hän olikin ihmeteltävään mestariuteen päässyt. Turun Viikkosanomain kieli nytkin vielä sopisi supisuomalaisen ja kansantajuisen kirjoitustavan esikuvaksi, saatikka sitten ilmestymis-aikoinaan, kun suomenkielisissä kirjoissa enimmiten käytettiin mitä kurjinta, iljettävintä soperrusta.

Nämät suuret ansiot eivät jääneetkään palkitsematta. Turun Viikkosanomain ei tarvinnut, niinkuin Suomenkielisten Tietosanomain, valittaa "ulottuvaisien ostajien" puutetta. Tilaajoita ilmaantui kohta noin 2,000:n paikoin. Levisipä tieto tästä uudesta yrityksestä ja sen menestyksestä aina ulkomaille asti. "Missä on etelämaiden kansoissa semmoista nähty", kummasteli muudan saksalainen sanomalehti, "että talonpojat niin suuressa määrin tilaavat sanomalehtiä. Eikä kuitenkaan", lisää lehti viimein sangen naiivisesti, "näy siitä seuraavan mitään kapinaa Suomessa".

On jo ollut puhe siitä metelistä, jonka lehden itäsuomalainen kieliasu sai aikaan. Vuoden perästä Becker, niinkuin on mainittu, antoi sen verran myöten, että lupasi jälleen käyttää kirjoituksissaan d-kirjainta, kuitenkin sillä välttämättömällä ehdolla, että kunkin lukijan sitä piti ääntää oman murteensa mukaisesti: Itä-Suomessa poisheittämällä, Hämeessä r:ksi tai l:ksi vääntämällä. Kolmannen vuoden lopulla hän vastuksista kyllästyneenä viimein heitti koko sanomalehden toimittamisen, jota hänen apumiehensä edellisenä vuonna, maisteri _Kaarle Niilo Keckman_, sitten vielä jonkun aikaa melkein yhtä taitavasti jatkoi. Vaan sen jälkeen joutuivat Turun Viikkosanomat kykenemättömäin käsiin, kituivat kitumistaan niin sisällyksensä suhteen kuin myös tilaajain vähenemisen kautta, kunnes vihdoin kuolivat nälkään 1831 vuoden lopulla.

Sitä ennen oli niille kuitenkin jo syntynyt kumppani, nimittäin _Oulun Viikkosanomat_ vuodesta 1829. Vaikka näin Hyperborealainen syntyään, tämä uusi lehti ei kuitenkaan luonteessaan näyttänyt mitään jälkeä siitä jäykkyydestä ja yksitotisuudesta, josta Pohjan peräläisiä tavallisesti moititaan. Päinvastoin se otti leikinteon päätoimekseen, rupesi Lemminkäiseksi suomenkielisten sanomalehtien joukossa, jättäen vakavan Väinämöisen osan Turkulaiselle. Pääsisällyksenä Oulun Viikkosanomissa, näet, olivat runot, laulut ja kertomukset, joista suuri osa naurettavia. Nekin tarinat, joissa ei aine itsessään pelkkää pilantekoa ollut, kerrottiin niin lystillä tavalla kuin mahdollisesti ja varustettiin useimmiten jollakulla sananlaskulla nimen asemesta. Opettavaista oli verrattain vähemmän, se, mikä oli, talouteen koskevia neuvoja. Toimittajina olivat ensi vuosina koulun-opettajat _Simo Vilho Appelgren_[126] ja _Pietari Ticklén_. Apuna, varsinkin runoin lähettämisellä, olivat papit _Saksa_ ja _Kemell_, vanha kruununvuoti Torniossa _Jaakko Heickell_ (1779-1840) sekä lääkärit _Kustaa Toppelius_ ja _Elias Lönnrot_. V. 1840 Oulun Viikkosanomat, pari kertaa jo aikaisemmin levähdettyään, nukkuivat pois.

Mutta sillä välin oli taas Suomen toisessa päässä syntynyt kolmas sanomalehti: _Sanansaattaja Viipurista_, joka alkoi toimensa v. 1833 entisen saksankielisen viikkolehden jatkona. Tämä näkyi tahtovan yhdistää molempien edellisten virkaveljeinsä tarkoitukset, Se sisälsi näet koko joukon opettavaisia kirjoituksia, etenkin Suomen historiasta, vaan sen ohella myös koetti huvitella tarinoilla ja runoelmilla. Toimittajana ensi vuosina oli kappalainen _Kustaa Vilho Virenius_[127] ja hyvänä apumiehenä, niinkuin tiedämme, _Jaakko Juteini_. Vuonna 1841 Sanansaattajakin, kerta ennen tauottuansa kahdeksi vuodeksi, lakkasi tulemasta.

Toista laatua kuin tähän asti esitetyt kolme kansanlehteä oli _Elias Lönnrot'in Mehiläinen_, joka ilmestyi vv. 1836-37 ja 1839-40. Senkin vaikutus kyllä etupäässä tarkoitti talonpoikaista kansaa, vaan se oli ennen mainittuihin verraten niinkuin nykyaikaan Tanskassa alkunsa saaneet kansan-opistot ovat tavallisten kansakouluin suhteen. Elävän tiedon antaminen omasta maasta ja kansasta, josta yksin isäinmaan-rakkaus voi viritä väkeväksi, kaikki esteet voittavaksi liekiksi, ynnä myös muuten opinhalun herättäminen huvittavilla luennoilla -- se oli Mehiläisessä, samoin kuin näissä kansan-opistoissa, päätarkoituksena, opin alkeitten levittäminen vaan syrjäasiana. Niistä kahdesta arkista, joita Mehiläinen kerran kuukaudessa kanteli siivillään ympäri Suomennientä, toinen aina oli täytetty kansanrunoilla, sekä muinaisilla että myös uudemmilla, ynnä kansan suusta kerätyillä sananlaskuilla ja arvoituksilla. Jokaisen perästä seurasi aina laveat sanain- ja asiainselitykset. Tällä tavalla tahtoi Lönnrot tehdä tunnetuiksi ne esi-isien kalliit aarteet, joiden maine jo silloin oli kohottanut Suomen kansan arvoa koko oppineessa maailmassa, vaan josta meidän omat talonpoikamme eivät vielä tienneet juuri mitään, paitsi noilla Karjalan rajamailla, mistä vanhat runomme olivat löytyneet. Samallainen kansallistunteen herättämisen tarkoitus oli monella muullakin kirjoituksella Mehiläisessä, joissa Lönnrot jakeli syvää tietoansa esi-isiemme muinaisista tavoista ja mietteistä.

Toinen Mehiläisen kuukaus-arkeista sisälsi osan jotakuta yhtenäistä kirjateosta. Tällä tavalla tuli 1836 ja 1837 vuoden vuosikertojen mukana Lönnrot'in suomennos saksalaisen _K.Fr. Becker'in_ maailmanhistorian ensimmäistä osaa nimellä _Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina_; niinikään vv. 1839-40 _Juhana Fredrik Kainosen_ eli _Kajaanin_[128] kirjoittama, itsenäinen ja kieleenkin nähden etevä _Suomen historia_ sekä _Lönnrot'in_ ja Vesilahden kappalaisen _Kustaa Ticklén'in_[129] yhdessä toimittama _Venäjän historia_, eri teoksena julkaistu 1842. Itse pääarkit paitsi sitä vielä sisältävät täydellisen esityksen _luvunlasku-opista_ ja ensimmäisen _suomen kieliopin suomenkielellä_.

Näiden Mehiläisen liitteiden arvo on sitä huomattavampi, jos ottaa lukuun, että puheenaolevalla ajalla ei niitä paitsi ilmestynyt muita oppikirjan tapaisia, kuin Suomussalmen apulaispapin _Juhana Ahlholm'in_[130] suppea _Yhteinen maailman historia_, siitäkin ainoasti edellinen osa 1830, Turun kymnaasin opettajan _Juhana Fredrik Wallin'in_[131] vähäinen _Luvunlasku- eli Räkninki-kirja suomallaiselle talonpojaalle_ 1835 sekä _Elias Lönnrot'in_ omatoimittama _Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_ 1839.

12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Alussa vuotta 1831 käveli pitkin Helsingin katuja syvissä ajatuksissa nuori lääkäri _Martti Juhana Lindfors_.[132] Hänkin oli innokas suomalaisuuden harrastaja ja siinä hän mietiskeli, mitenkä saisi kielemme ja kirjallisuutemme koroitetuksi alhaisesta, arvottomasta tilastaan. Yht'-äkkiä hän kirkaisi riemastuksesta, riensi puolipyörryksissä ilosta samanmielisen toverin luokse ja huusi hänelle vastaan: "nyt sen tiedän!" Tyyntyneellä mielellä hän sitten kertoi keksintönsä, jonka johdosta vielä samana iltana kokoontui joukko nuoria yliopiston opettajia suomenkielen lehtorin _Kaarle Niilo Keckman'n_ kotiin.[133] Siellä 16 p. Helmik. 1831 päätettiin panna Lindfors'in tuuma toimeen ja yhdistyä seuraksi, jonka päätehtävänä olisi suomenkielen tutkiminen ja arvokkaan suomenkielisen kirjallisuuden aikaansaaminen sekä talonpoikia että herrassäätyisiä varten. Se oli _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_ synty.

Tähän seuraan liittyi kaikki, mitä yliopistossamme oli parasta ja nerokkainta. Perustajien joukosta pistävät ensiksi silmään vanhat tuttavamme suomalaisuuden taistelussa: Mnemosynen entinen toimittaja, kaunopuheisuuden ja runouden professori _Juhana Gabriel Linsén_ (Seuran esimies 1833-41), historian apulais-opettaja _Reinhold von Becker_ sekä ylioppilas _Eerik Aleksanteri Ingman_. Sitten astuvat näkyviin maamme etevimmistä miehistä eri aloilla: runoilija _Juliana Ludvig Runeberg_, luonnontutkija _Juhana Jaakko Nervander_, historioitsija _Gabriel Rein_ (Seuran esimies 1841-53, 1863-67) ja kasvatustieteilijä _Aksel Aadolf Laurell_, kaikki neljä siihen aikaan yliopiston dosentteja; filosofiantohtori, viimein kirkollisten ja kouluasiain päällikkö senaatissa _Harald Viktor Furuhjelm_, lain-opin apulais-opettaja _Juhana Jaakko Nordström_ ja jumaluus-opin professori, sittemmin arkkipiispa _Eerik Gabriel Melartin_ (Seuran esimies 1831-33),[134] muita mainitsematta. Vielä herättävät huomiotamme muutamat nimet, jotka myöhemmin esiintyvät suomalaisuuden vastustajina: edellä jo mainittu lääketieteen professori _Immanuel Ilmoni_, jumaluus-opin apulais-opettaja, sittemmin Kuopion piispa _Robert Valentin Frosterus_ ja filosofiantohtori, sittemmin kirkkohistorian professori _Pentti Olavi Lille_.

Perustetun seuran asetuksiin tehtiin pian tarkempia määräyksiä sen toiminnasta. Seuran tehtäväksi tuli niiden mukaan: sekä rahvaalle hyödyllisten että valistuneille lukijoille sopivaisten uusien alkuteosten tai suomennosten toimittaminen (myöhemmin myös koulukirjojen, erittäin sanakirjojen hankkiminen); Suomen historian, kielen ja kirjallisuuden tutkiminen, jota varten erityinen aikakauskirja oli toimeen saatava; vanhain suomenkielisten tai Suomea koskevain kirjateosten ynnä muinaiskalujen kokoileminen, vaan ennen kaikkea suomalaisen kansanrunouden keräyttäminen ja julkaiseminen. Seuran vuosikokous päätettiin pitää _Porthan'in_ kuolinpäivänä, 16 p. Maaliskuuta, ja seuran sinettiin hyväksyttiin kuvattavaksi vanha kantelemme sekä sen ympärille piirrettäväksi sanat: "Pysy Suomessa pyhänä".

Vähän oli Seuralla aluksi varoja, ainoasti se mikä jäsenmaksuista karttui. Siitä syystä oli Seuran täytymys heti ensimmäinen toimituksensa, v. 1834 valmistunut _Kultala_, suomennos _Zschocke'n Ooldmacherdorff_ nimistä oivallista rahvaankirjaa, jättää yksityiselle kirjakauppiaalle kustannettavaksi. Tämän kirjan suomentaja oli usein mainittu lehtori _Kaarle Niilo Keckman_, joka Seuran perustavassa kokouksessa oli valittu sen esimieheksi, vaan siitä kunniapaikasta pian luopunut, vähäistä myöhemmin ottaen työläämmän ja siihen aikaan melkein palkattoman sihteerin toimen vastaan.[135] Keckman oli Franzén'in velipuoli, syntynyt 25 p. Kesäk. 1793 Oulussa, jossa isä eli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1809 ja maisteriksi 1815, pääsi seuraavana vuonna yliopiston kirjastoon amanuenssiksi ja toimitti v. 1821 luettelon siihen asti ilmestyneistä suomenkielisistä painotuotteista nimellä Förteckning å härtills vetterligen tryckta finska skrifter.[136] Julkaistuaan vielä väitöskirjan _De formis conjuyationum in lingua Fennica meditationes_, (Mietteitä verbein taivutusmuodoista suomenkielessä) 1829, nimitettiin hän äsken perustettuun suomen lehtorin virkaan, ensimmäiseksi kielemme vakinaiseksi edustajaksi yliopistossamme. Luennoillaan käänsi hän kuulijainsa huomion etupäässä suomalaiseen kansanrunouteen, esittäen aluksi Kanteletarta, myöhemmin Kalevalaa. Lehtorina hän jatkoi myös kirjallishistoriallisia ja kieliopillisia tutkimuksiansa ja keräili aineksia uutta suomalaista sanakirjaa varten. Mutta kaikki hänen aikeensa keskeytti ennen-aikainen kuolema, joka hänet kohtasi 9 p. Toukok. 1838. Ainoa häneltä siinä virassa valmistunut teos oli mainittu Kultala, joka jäi pysyväiseksi muistoksi hänen etevästä suomenkielen-taidostaan, ja jolla oli aikoinaan suuri merkitys ei ainoastaan hyvänä kansankirjasena, vaan myös sopivana lukukirjana, kun suomi pääsi kouluihin oppiaineeksi 1840 luvulla.

Vähän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla myös työvoimia tarjona. Sillä oli kuitenkin yksi työkyky käytettävänään ja sen ikuiseksi kunniaksi on luettava, että se tätä työntekijäänsä aikanaan ymmärsi kannattaa. Ilman mainitsematta jokainen tietää, että tarkoitan _Elias Lönnrot'ia_. Juuri se seikka, että Lönnrot'in v. 1831 täytyi lakkauttaa _Kanteleen_ vihkojen julkaiseminen, niiden tuottaman rahallisen tappion tähden, näkyy suomalaisuuden ystäville antaneen aihetta huolehtimiseen ja neuvotteluun, jonka tuloksena oli Lindfors'in keksintö. Seuran perustavassa kokouksessa valittiin Lönnrot sihteeriksi, ja on hän kirjoittanut neljä aikaisinta pöytäkirjaa -- suomeksi Seuran nimen-omaisesta päätöksestä, joka ei tahtonut näyttää itse epäilevänsä suomenkielen sopivaisuudesta kirjallisiin toimituksiinsa.[137] Ensimmäisen apurahansa, 100 paperiruplan suuruisen, päätti Seura vielä samana vuonna Kesäkuun kokouksessaan tarjota Lönnrot'ille, joka oli lähtenyt toiselle keräysmatkalleen. Tämä päätös ei kuitenkaan tullut toimeenpannuksi matkan keskeytymisen tähden. Epäilemätöntä on myös, että Seuran olemassa olo ja yhteys Seuran jäsenten kanssa ylläpitivät Lönnrot'in henkisiä harrastuksia Kajaanin syrjäisessä kaupungissa, jossa hän ensi työkseen sai taistella mitä kauheinta aineellista kurjuutta vastaan nälkätalvena 1832-33. Lopulla vuotta 1833 teki Seura viimein päätöksen Lönnrot'in vielä julkaisemattomien runokokoelmien painattamisesta, joita hänen tiedettiin yhä uusilla matkoilla kartuttaneen. Kukaan ei kuitenkaan voinut silloin vielä aavistaa, mikä merkitys niillä oli oleva kansallisessa kirjallisuudessamme.

Kun _Kalevala taikka Vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista_ kahta vuotta myöhemmin 1835 valmistui painosta, valtasi Seuran jäsenet tunne, joka meidän nyky-oloissamme on tuskin mahdollinen täydesti tajuta. Ajatelkaamme köyhää, tuntematonta, korven kasvattamaa poikaa, joka astuu ulos maailmaan, palavana halusta ottamaan osaa ihmiskunnan suureen taisteluun kauniin, hyvän ja jalon edistämiseksi. Kaikki häntä kummastellen katselevat, nauravat hänen tottumatonta liikuntoansa, pilkalla tiedustellen, kuka hän on, että luulee itsensä mahdolliseksi niin monen suurisukuisen ja kokeneen sankarin rinnalla seisomaan, ja millä hän voi todistaa kykenevänsä niin suuriin tehtäviin. Vaan silloin hyvä haltia äkkiä antaa hänelle käteen kalliin, kirkkaasti säkenöivän miekan, isän vanhan perinnön, yht'-aikaa epäämättömän todisteen hänen kuninkaallisesta sukuperästänsä sekä mahtavan aseen vastaisia omia sankaritöitä varten. Ja sen nähtyään pilkka ja nauru vaikenevat, muuttuen kunnioitukseksi, ihastukseksi, ja nuorukainen itse tuntee ujoutensa antavan sijaa toivorikkaalle rohkeudelle.

Kuvailkaamme mielessämme tätä kaikkea ja muistakaamme, mitä meillä omakielistä kirjallisuutta siihen saakka oli ilmestynyt. Olihan suomalainen kirjallisuus, jos hartauskirjat pois luemme, vasta ensimmäisellä idullansa; sekin vähä, mitä löytyi, oli ala-arvoista, melkein kaikki käännöstä. Silloin kuin ajateltiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamista, ei suinkaan rohjettu toivoa, että asian laita niin pian muuttuisi. Vaan nyt tuli heti toisena Seuran toimitusten sarjassa ilmi alkuperäinen teos, joka oli asetettava paraitten rinnalle koko maailman kirjallisuudessa, suuri kansan-eepos, jota ainoasti Kreikkalaisten kertovaiset runoelmat vertailussa voittavat. Eikä siinä kyllin; suomalainen kirjallisuus sai teoksen, joka kielellisessäkin suhteessa soveltui esikuvaksi uudelle, vasta-alkavalle taiderunoudelle. Kieli tässä oli alkuperäistä, rikasta ja sointuvaa, olematta siltä, niinkuin monen muun kansan vanhoissa runotuotteissa, ylen vanhan-aikuista ja vaikeatajuista.

Kalevalan vaikutus ei kuitenkaan tuntunut aivan kohta niin suuressa määrin kuin olisi odottanut. Kansa ei siitä alussa välittänyt ollenkaan, pitäen sitä perin pakanallisena kirjana, eikä sen vaikutus kansaan ole vielä nytkään aivan suuri. Sivistyneihinkin se vaikutti ainoasti osalta, ensiksi vaan siihen pieneen joukkoon, joka suomenkieltä harrasti; enin osa ei, näet, voinut sitä lukea, kun ei sen kieltä ymmärtänyt. Siitä syystä ei Seura uskaltanut ajatella useamman kuin 500 kappaleen painattamista ja tämänkin vähäisen painoksen, jota riitti myödä toistakymmentä vuotta, se katsoi paraaksi painokustannusten hinnasta luovuttaa Kultalan kustantajalle. Vasta sen jälkeen kuin _Mattias Aleksanteri Castrén_ v. 1841 oli julkaissut Seuran palkitseman ruotsinnoksensa, tuli Kalevala yleisemmin tunnetuksi niin omassa maassa kuin myös ulkomailla, jossa siitä kuuluisa saksalainen kielimies ja taruintutkija _Jacob Grimm_ kirjoitti hyvin kiittävän arvostelun v. 1845 ja ranskalainen oppinut _L. Léouzon le Duc_, samana vuonna toimitti suorasanaisen käännöksen omalle kielelleen.

Vähäistä ennen, kuin Kalevala ilmestyi, oli Seura päättänyt lähettää Lönnrot'ille suorittamatta jääneen 100 ruplan asemesta 300 ruplaa paperirahassa hänen keräystyönsä avuksi, ja seuraavana vuonna 1836 varusti se hänet 1,000 ruplalla pitemmälle matkalle, jonka tarkoituksena oli saada kootuksi, paitsi uusia lisiä runoihin, myös sananlaskuja ja arvoituksia ynnä satuja. Etupäässä tämän viimeksimainitun retken tuloksena tulivat sitten painosta Seuran toimitusten kolmas, neljäs ja viides osa, ensimmäiset Seuran omat kustantamat, nimittäin: _Kanteletar taikka Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä_, kolme kirjaa ynnä nuottiliite 1840, _Suomen kansan sanalaskuja_ 1842 ja _Suomen kansan arvoituksia_ 1844. Myös Suomen kansan satujen ja tarinain toimituksen oli Seura v. 1842 tarjonnut Lönnrotille, mutta muiden töittensä tähden oli hänen täytynyt siitä kieltäytyä. Vielä on siitä kannatuksesta, jonka Lönnrot sai Seuran puolelta, mainittava, että se vv. 1839-40 tilasi 100 kappaletta _Mehiläistä_ kirjavarastossaan säilytettäväksi.

Viimeksi on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta puheena olevalla ajalla huomattava _Suomi_-sarjan alkuunpano. Tämänniminen isäinmaallis-tieteellinen aikakauskirja, jommoista jo Seuraa perustettaessa oli ajateltu, saatiin toimeen vasta v. 1841, silloinkin yksityisten kustannuksella ja ruotsinkielisenä. Kolmea vuotta myöhemmin, kun ei yritys kannattanut, Seura otti sen omassa nimessään julkaistavakseen sillä päätöksellä, että siihen otettaisiin myös suomenkielisiä kirjoituksia, jota tilaisuutta kuitenkin aniharva käytti hyväksensä _Suomi_-kirjan koko ensi jakson kuluessa.[138] Niinkuin Seuran pöytäkirjoista ja sen aikakauskirjan ensimmäisistä vuosikerroista näkyy, oli tässäkin yrityksessä sekä alkuun- että toimeenpanijana _Elias Lönnrot_.

13. Elias Lönnrot.

Meidän kansamme on ollut vähän tunnettu, vielä vähemmässä arvossa pidetty. Se on tosin raivannut nämät Pohjan perät ihmis-asunnoiksi; se on huolimatta hallan tiheistä hävityksistä ne yhä uudestaan kyntänyt sekä kylvänyt ja muuttanut kolkon korven viljamaiksi, sivistyksen vainioiksi. Vaan kukas muukalainen sen huomaa, kukas sen muistaa? Ja jos meidän kansamme täältä pois kuolisi, katoaisi, ottaisi toinen, sen sijaan tuleva kansa nämät meidän esi-isäimme työn hedelmät omiksensa, ansioksensa. Niistä, jotka vaivannäöllään ja lujalla kestäväisyydellään ovat nykyisen tilan perustaneet, ei olisi vähän ajan kuluttua tässäkään maassa enää puhetta.

Meidän esi-isämme ovat Ruotsin muinaisen loistavan ja mahtavan vallan rakentamiseen tehokkaasti osaa ottaneet. Runsas kolmas osa Ruotsin sotajoukosta oli kansallisuudeltaan suomalainen, ja voitoista sekä valloituksista Euroopan itäosissa olisi kohtuutta myöten vielä suurempi osa meidän ansioksemme luettava, koska Suomen soturit siellä sangen usein yksin taikka melkein yksin saivat kestää sodan koko kuorman. Mutta kukas sen huomaa, kukas sen muistaa? Ruotsin lippu, jonka alla meidän sankarimme taistelivat, on saanut kaiken kunnian, Ruotsin valta kaiken edun heidän teoistansa. Yhden kerran vaan tekivät Suomen soturit itsensä erikseen tutuiksi; se tapahtui niinä aikoina, jolloin he ihmisen pyhintä aarretta, uskonvapautta, puolustaessaan kolmekymmen-vuotisessa sodassa luiden ytimeen asti tuntuvilla sivalluksillaan iskivät Hakkapeliitain nimen Etelän kansain muistoon. Vaan vuosisatain kuluessa ovat ne arpimerkit menneet umpeen; jopa tahtovat silloin pelastetut Saksan protestantit nyt kieltää Ruotsalaisiltakin kaiken kunnian tästä pelastuksesta. Koko tuo silloin niin tuntuva Ruotsinvalta on nyt luhistunut raunioiksi, Ruotsin maine vaalennut hämäräksi taruksi; Hakkapeliitoista ja niiden urhoteoista ei tiedä enää kukaan.

Mutta meidän aikoinamme on Suomen kansan nimi Kalevalan kautta uudestaan lentänyt ulos maailmalle, paljoa avarammalle kuin koskaan ennen, kirkkaammalla loistolla kuin koskaan ennen. Ja tämä maine ei enää voi kadota, tämä loisto ei enää saata sammua; ne ovat pysyvät samallaisina silloinkin, kun Suomen kansa vaivuttuansa hautaan on muuttunut pelkäksi historialliseksi muistoksi. Tätä mainetta, tätä loistoa ei voi mikään muu kansa, vaikka kuinka voimallinen, milloinkaan meiltä anastaa, sillä Suomen kansa on siihen painanut ijäti kulumattoman omistusleimansa. Mikä ihmeellinen taikavoima on tämän aikaan saanut? Se on se voima, joka kansalla on ilmaistessaan sisimmän, omituisimman henkensä omituisimmalla välikappaleellansa, kielellä. Kansan ahkeruudella ja toimella kokoeltu varallisuus voi hävitä, sen urhoudella rakennettu valta voi raueta, sen viisaudella säädetyt lait ja valtiolaitokset voivat tulla kumotuiksi; mutta mitä se kirjallisuudessa on jaloa ja suurta luonut, se elää vuosisadasta vuosisataan, vuosituhannesta vuosituhanteen, niin kauan kuin ihmiskunta on olemassa.

Ja milloin _Suomen kansaa ja Kalevalaa_ mainitaan, on niihin aina liittyvä myös kolmas nimi, ikimuistettavan _Elias Lönnrot'in_. Tämä on hänen maailmanmaineensa, ainoan suomalaisen miehen, joka sen sanan täydessä merkityksessä ja pysyväisesti on saavuttanut.

Mutta vaikka Lönnrot ei olisikaan Suomen kansan vanhoista runoista saanut Kalevalaa kokoon, jäisi hänelle sittenkin suomalaisen kirjallisuuden historiassa kieltämättä ensimmäinen sija tällä kirjakielemme ja kirjallisuutemme kehittymisen ajalla. Jo kansanrunoutemme kerääjänä sekä suomen ja sen sukukielten tutkijana, suomalaisen sanakirjan tekijänä, nykyisen kirjakielen vakaannuttajana ja uusien sivistyssanojen sepittäjänä, oppikirjain ja opettavaisten sanomalehtien toimittajana ynnä viimein virsiseppänä on Lönnrot raivannut niin suuria aloja kansalliselle viljelyksellemme, että itsekukin näistä aloista yksin riittäisi säilyttämään hänen nimeänsä rakastettuna ja kunnioitettuna Suomalaisten muistissa.

* * * * *

Sukunimen _Lönnrot_ omisti itselleen 1760 luvulla Elias Lönnrot'in iso-isä Matti,[139] luultavasti Sammatin kappelissa olevan _Vahter'-ojan_ mukaan, jonka varrelle hän kuitenkin vasta 1780 luvulla asettui torppariksi. Hän oli ammatiltaan räätäli, mutta sen ohella taitava sorvari ja viulunsoittaja. Myös värssyjä hän osasi panna kokoon ja oli muuten hyvin leikkisä luonteeltaan. Hänen vanhin poikansa Fredrik Juhana, meidän Lönnrot'imme isä, elätti itseään samoin räätälintyöllä ja, milloin se ei häntä huvittanut, kaikellaisilla muilla käsitöillä, joissa oli varsin näppärä. Häneltäkin on säilynyt muutamia huumorillisia laulunsipaleita, ja hänellä sanotaan olleen hyvä lauluääni. Lönnrot'in äiti Ulriika oli myös kotoisin Sammatista ja omaa sukua Vahlberg. Hän oli kätevä ja hyväpäinen nainen, mutta umpimielinen.

Vanhempainsa seitsemästä lapsesta oli _Elias_ keskimmäinen, syntynyt 9 p. Huhtik. 1802. Tämän ristimänimensä sai hän seuraavalla omituisella tavalla. Kun Sammatissa ei ollut omaa pappia, täytyi lapsi viedä Karjalohjalle saakka kastettavaksi ja tämä toimi uskottiin läheisen torpan muorille. Tie oli pitkä ja ilma pyryinen, niin ett'ei muori, jota lapsen itkukin pitkin matkaa oli vaivannut, perille tultuansa enää muistanut vanhempain mukaan antamia nimiä. Ei siis ollut muu neuvoksi kuin yhdessä papin kanssa etsiä almanakasta uutta. Vanhemmat kotona eivät ollenkaan pitäneet pojan nimestä. Äiti oli sanonut suutuksissaan, että: "olisi hänet sitten pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi" ja isä oli leikillisesti lisännyt, että pojasta oli tehty "hulikka" (vrt. Eikka = Elias). He eivät voineet silloin aavistaa, että juuri tämä nimi tulisi enimmin arvossa pidetyksi sekä Sammatin kappelissa että koko Suomen maassa.

Elias Lönnrot'in synnyinpaikka on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla, jonne vanhemmat olivat rakentaneet oman asunnon v. 1800, elettyään sitä ennen hyyryhuoneissa. Täällä vietti Lönnrot lapsuutensa keskellä luonnon ihanuutta, jota hän jo aikaisin oppi ymmärtämään, mutta aineellisessa köyhyydessä ja puutteessa. Petäjäistä ja jäkälää, nykyisin Etelä-Suomessa tuskin muuten kuin kuulon kautta tunnettuja leivän-sijaisia, käytettiin vielä siihen aikaan hänen kotipuolellaan yleisenä ravinnonlisänä. Suomen sodan aikana, jolloin hätä paikkakunnalla oli ylimmillään, täytyi hänen lähteä vielä kerjuulle toisiin pitäjiin, aina Tammelaan ja Turun tienoille asti. Näillä matkoilla kerrotaan hänen joutuneen venäläisten sotamiesten käsiin, jotka pistivät hänet kaivoon, lopettamatta kuitenkaan hänen henkeään.

Elias Lönnrot oli lapsena tavattoman ujo ja hiljainen. Sukulaistensakin luona saattoi hän seisoa iltakauden uuninpatsaasen nojaten virkkamatta sanaakaan, omiin mietteihinsä vaipuneena. Jo aikaisin ilmautui hänessä erinomainen lukuhalu; saadakseen olla rauhassa muilta lapsilta, kiipesi hän usein kirjoineen puihin piiloon. Tämä henkinen ravinto sai hänelle toisinaan korvata ruumiillisen ravinnon puutteen. Kerran nähdessään talon piikojen jauhavan jyviä oli hän tullut äitinsä luo ja ilmoittanut: "äiti, minun on nälkä". Mutta kun äidin oli pakko vastata, ett'ei ollut hänellä mitään antamista, oli poika arvellut: "jaso, minä luen sitten".

Vähän suuremmaksi tultuaan täytyi hänen ottaa neula käteensä ja ruveta auttamaan isää, joka toivoi hänestä taitavaa räätäliä eikä ollut oikein hyvillään pojan yksin-omaisesta taipumuksesta lukemiseen. "Kun et kelpaa räätäliksi, niin ei sinusta tule mitään miestä", oli isän vakaumus. Mutta pian kävi selville, ett'ei tässä ankaruus auttanut; jokaista tilaisuutta käytti Elias jatkaakseen lukujaan jossain piilopaikassa ja iltaisin meni hän usein järvelle soutelemaan, luonnon helmassa uneksiakseen. Vanhimman poikansa Henrik Juhanan neuvosta, joka oli jo aika mies ja räätälin ammatissa hyvin eteväksi oppinut, päätti isä viimein, että Elias oli pantava kouluun, "että edes oppisi ruotsia".

Lähin koulu oli Tammisaaressa, johon mainittu veli läksi häntä viemään v. 1812. Siellä olo ei hänelle kuitenkaan mikään helppo ollut. Ravintona oli hänellä milt'ei yksin-omaan kuivaa ruokaa, jota sai kotoansa, eikä sitäkään aina riittävästi. Hän ei kuitenkaan tahtonut kenellekään ilmaista puutettansa, vaan mieluummin näki nälkää. Kerran sen talon piika, jossa hän asui, oli huomannut, että pojan viimeinen leipä kesti tavattoman kauan, ja ilmoittanut asian emännälleen. Kun tämä sitten oli tiedustellut häneltä syytä siihen, oli poika selittänyt: "jos minä sen alan, niin se loppuu". Toinen vaikeus oli hänellä koulun opetuskielestä, ruotsista, jota hänen oli erinomaisen tukala oppia. Hänen oli pakko lukea ulkoa ruotsinkielinen katkismus ja piplianhistoria sekä vastata kirjan sanojen mukaan, kun ei omin sanoin kyennyt selittämään luetun sisällystä. Ruotsinkielen osaamattomuutensa vuoksi sai hän vielä toisilta koulupojilta pilkkaa kärsiä.

Varojen puutteessa täytyi hänen jo vuoden päästä jättää tämä koulu ja palata kotiin, jossa isän ja veljen johdolla jatkoi räätälin-oppiaan. Mutta kaikki loma-ajat käytti hän lukuihinsa ja etsi sitä varten lymypaikkoja vanhan tapansa mukaan, ett'ei herättäisi toisten huomiota. V. 1815, kaksi vuotta poissa oltuaan, pääsi hän uudelleen kouluun, tällä kertaa Turkuun. Sinne vei hänet sama vanhin veli, jonka ainaiseksi ansioksi on luettava, että hän yleensä tuli opin tielle, ja joka hänelle sitten pitkin matkaa vähistä varoistaan perheellisenä miehenä antoi tuntuvaa apua. Unohtua ei myöskään saa tämän vaimo Stiina Liisa, syntyisin Björklund ruotsinkielisestä Tenholan pitäjästä, joka tosin saattoi torua miestään liiallisesta anteliaisuudesta veljeä kohtaan, vaan tarpeen tullessa itse pani pantiksi oman vihkimäsormuksensa saadakseen irti rahoja Eliaksen lukuihin.

Turussa oli Lönnrot vähällä saada repposet pääsytutkinnossa puutteellisen ruotsinkielen-taitonsa tähden, joka mainitulla väliajalla luonnollisesti ei ollut voinut edistyä. "Saat matkustaa kotiisi samaa tietä, kuin tulitkin veljesi kanssa, joll'et vastaa ruotsiksi", oli koulun rehtori jo uhkaillut, mutta lopulta kuitenkin ottanut hänet vastaan. Tätä koulua käydessään oli Lönnrot'illa yhtäläiset aineelliset vaikeudet voitettavana. Omia koulukirjojakaan ei hänellä ollut, vaan luki hän tovereinsa kirjoista, kun nämät ruokailivat tai muuten eivät niitä tarvinneet, istuen nöyrästi heidän asuntonsa portailla. Siitä huolimatta pääsi hän pian toisten tasalle, jopa edelle, varsinkin latinankielessä.

Mutta tätäkin koulua sai hän käydä ainoasti kolme vuotta. Hänen täytyi jälleen jäädä kotiin ja ryhtyä neulaan käsiksi, elättääkseen itseään. Rakkaita opintojaan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokonaan jättää. Opettajaksi hänelle tarjoutui kappalaisen-apulainen Juhana Lönnqvist, joka oli saanut tietää hänen opinhalustaan; tämän johdolla hän muun muassa harjoitteli algebraa. Saman apulaisen kehoituksesta kävi hän sitten vanhalla teinein tavalla keräilemässä apuvaroja sekä omasta että naapuripitäjistä, ja saatuansa sillä tavoin kuusi viljatynnöriä kokoon, läksi hän keväällä 1820 Porvoon kymnaasiin, jonne mainittu opettaja vei hänet omalla hevosellaan. Vaan siellä hän ei ollut opiskellut monta viikkoakaan, kun taas tuli uusi käänne hänen elämänsä uralla.

Koulun rehtorille oli, näet, saapunut Hämeenlinnan apteekkarilta, Lauri Juhana Bjugg'ilta, kirje, jossa tämä tiedusteli, eikö oppilaissa olisi ketään, jota haluttaisi tulla apteekki-oppiin hänen luokseen. Lönnrot oli heti kohta valmis tulemaan, ja apteekkari, joka ei hänestä muuta kuin hyvää saanut kuulla, otti hänet mielellään. Apteekissa oli Lönnrot'illa runsaasti työtä, ja hyvin ahkera hän oli toimessaan. Mutta harvoja lomahetkiään käytti hän vielä ahkerammin tietojensa kartuttamiseen. Hän lueskeli nyt latinaa, kreikkaa, algebraa ja kasvioppia; varmistuakseen ensiksimainitussa kielessä hän luki H. Sjögren'in koko paksun latinais-ruotsalaisen sanakirjan ulkomuistiin. Luonnollista kuitenkin oli, ett'ei tämmöinen omin päin lukeminen ollut koulussa oppimisen veroista, ja hän sen hyvin tunsikin. Siitä syystä hän teki tuttavuutta Hämeenlinnan koulun oppilaitten kanssa ja koetti lukea rinnan heidän kanssaan. Mutta tuskin siitäkään luvusta olisi ollut toivottuja tuloksia, joll'ei koulun rehtori, Henrik Långström, olisi koulupoikien kautta saanut vihiä tuosta merkillisestä apteekkioppilaasta ja ruvennut häntä yksityisesti opettamaan tunnin viikossa.

Lönnrot oli ollut apteekissa jo alun kolmatta vuotta, kun eräänä päivänä piirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, joka oli apteekkarin lanko ja asui saman rakennuksen yläkerrassa, alkoi huvin vuoksi puhutella tämän oppilaita latinaksi. Muut pojat sitä mongersivat aivan pahanpäiväisesti, mutta Lönnrot vastasi lääkärille sujuvalla ja selvällä latinankielellä. Tämä kummastuneena rupesi hänen tietojansa tarkemmin tutkimaan ja huomattuaan, mikä kelpo taimi tässä oli surkastumaisillaan, toimitti hänet yksissä neuvoin Långström'in kanssa vapaaksi apteekki-opista, johon hän oli sitoutunut kuudeksi vuodeksi, sekä auttoi häntä rahalainalla yliopistoon. Matkarahoiksi lainasi hänelle vielä kauppapalvelija Juhana Vilhelm Lucander 40 riksiä sanoilla: "ei sinun huoli pelätä, että minä karhuan; maksa, milloin voit". Tuskin tarvinnee lisätä, että Lönnrot omintakeiseen asemaan päästyänsä tunnollisesti suoritti nämät luottovelat. Omaistensa avusta hän osoitti kiitollisuuttaan kautta koko elämänsä mitä kauneimmalla tavalla.

Yliopiston kirjoihin piirsi Elias Lönnrot nimensä 10 p. Lokak. 1822. Omituiseksi sattumukseksi voi katsoa, että samalla viikolla 5 päivänä myös Runeberg ja Snellman olivat tulleet ylioppilaiksi. Mutta sitä voimaa, joka nämät kolme Suomen suurinta miestä yht'-aikaa on tuonut esiin kansastamme, emme saa pitää pelkkänä sattumuksena; se oli sallimusta. Siinä selvästi näkyy Jumalan kaikkivaltias ja armollinen käsi, joka pienistäkin ja halveksituista kansoista pitää isällistä huolta; siinä ilmoittautuu Hänen tahtonsa, ett'ei tämä vähäinen Suomen kansa ole hukkuva, vaan elävä ja työskentelevä koko ihmiskunnan hyväksi.

Vähällä oli vaan niin käydä, ett'ei Lönnrot'ia olisi otettu vastaan siihen ylioppilas-osakuntaan, mihin hän syntymäpaikan oikeudella pyrki, nimittäin uusmaalaiseen, joka nykyisin viettää vuosijuhlansa hänen syntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä. Syyksi estelemiseen tuotiin esiin se, että hän Turussa koulupoikana ollessaan oli jonkun aikaa toimittanut muutaman osakunnan vahtimestarin eli n.k. kansakuntapojan tehtäviä. Vasta sitten kun osakunnan inspehtori, lääketieteen professori Juhana Agapetus Törngren, oli selittänyt mitenkä vähän arvossa pidettyjä toimia nekin olivat, joilla apostolit aikoinaan olivat henkeään elättäneet, päätettiin suostua Lönnrot'in pyyntöön.

Nyt ei hänen opintojensa jatkumiselle ollut muuta estettä, kuin ainainen varojen puute. Tällä kertaa kuitenkin suosi onni Lönnrot'ia. Professori Törngren, joka oli mieltynyt nuorukaiseen, hankki hänelle kesällä 1823 kotiopettajan paikan Eurassa ja uskoi hänelle sitten samallaisen tehtävän pitemmäksi aikaa omassa kodissaan. Paitsi toimeentulon puolesta huoletonta oloa, kesäisin Laukon kartanossa Vesilahdella ja talvisin ensin Turussa, sitten Helsingissä, tuotti jokapäiväinen seurustelu hienosti sivistyneessä perheessä arvaamattoman edun Lönnrot'in henkiselle kehitykselle. V. 1827 hän suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon, ottamatta osaa samana vuonna vietettyihin maisterinvihkijäisiin, ja rupesi sen jälkeen lukemaan lääketiedettä; sille uralle nähtävästi apteekissa olo, Sabelli'n ja Törngren'in tuttavuus ynnä kuuluisan Israel Hwasser'in luennot olivat saaneet hänet viehättymään. Lääketieteen kandidaatiksi hän pääsi 1830, lisensiaatiksi 1832, määrättiin vielä samana vuonna virkaatekeväksi piirilääkäriksi Kajaaniin, johon seuraavana vuonna vakinaisesti nimitettiin. Mutta tämä kaikki oli hänelle ainoasti leipälukua, hänen varsinaisilla harrastuksillaan oli aikoja sitten aivan toinen suunta.

* * * * *

Niinkuin on mainittu, sai Lönnrot ensimmäisen herätyksensä jo apteekissa ollessaan. Siellä hän lueskeli Becker'in toimittamia Turun Viikkosanomia, joissa suomenkieli virtasi ennen tuntemattomalla puhtaudella, ja lauleskeli Juteinin lauluja, joissa hänen halpana pidetty äidinkielensä osoitti kykenevänsä korkeampainkin tunteitten kannattajaksi. Vaan varsinkin hän ihmettyi ja ihastui Topelius'en painattamista vanhoista suomalaisista runoista, joita ensimmäinen vihko tuli ilmi samana syksynä, jolloin hän pääsi ylioppilaaksi. Näiden vaikutusten johdosta hänkin päätti omistaa elämänsä suomenkielen tutkimiseen ja viljelemiseen sekä yli kaiken kansamme vanhain runoaarteitten kokoilemiseen.

Tilaisuus viimeksimainittuun työhön tarjoutui hänelle pikemmin, kuin oli voinut aavistaakaan. Vesilahdella oli vanhain kansannaisten huulilla säilynyt Laukon kartanoon liittyvä runomittainen tarina Klaus Kurjesta ja Elina rouvasta, joka kaikista yksityisistä kansanrunoistamme on kieltämättä mahtavin ja suurenmoisin. Tämän yhdessä muutamien muitten laulujen kanssa on Lönnrot kirjoittanut muistiin mahdollisesti jo ensimmäistä kesää Laukossa viettäessään, ja kerrotaan hänen saaneen jokaisesta löytämästään uudesta runosta ylimääräisen kupillisen kahvia rouva Törngren'iltä.

Professori Törngren'in perheessä oli hänen myös tilaisuus persoonallisesti tutustua Reinhold von Becker'iin, jonka esimiehyydellä hän sittemmin julkaisi maisteriväitöksensä: _De Väinämöine, priscorum Fennorum numine_ (Väinämöisestä, Muinais-Suomalaisten jumalasta). Aiheen tähän väitökseen antoi hänelle Becker'in v. 1820 Turun Viikkosanomissa julkaisema kirjoitus _Väinämöisestä_, joka suorasanaisen selityksen ohessa sisältää ensimmäisen yrityksen panna kokoon Väinämöistä esittäviä runoja jonkullaiseen historialliseen järjestykseen. Lönnrot'in väitöksestä on valitettavasti säilynyt ainoasti edellinen keväällä 1827 ilmestynyt osa, jälkimmäinen, jo valmiiksi painettu, hävisi Turun palossa.

Tulipalon tuottama vahinko tuli kuitenkin tässä kohden täysin korvatuksi sen kautta, että se esti Lönnrot'ia välittömästi jatkamasta lukujaan yliopistossa, joka oli määrätty siirrettäväksi Helsinkiin. Väliajan hän, näet, päätti käyttää pitempään matkaan, nähdäkseen isänmaataan vähän avarammalta, tutustuaksensa kansankieleen eri paikoissa ja ennen kaikkea kootakseen kansanrunoutta. Aikomus oli hänen matkustaa kautta Hämeen, Savon ja Suomen Karjalan Vienan lääniin asti, jonne Topelius'en keräämät runot olivat hänelle viitanneet tien, ja palata takaisin Pohjanmaan kautta. Tätä tarkoitusta varten oli hän vähistä varoistaan säästänyt 100 ruplaa paperirahaa, ja siksi että ne riittäisivät, oli hän tehnyt päätöksen suorittaa matkansa jalan. Sen mukaisesti oli hän myös pukeutunut, josta syystä hänelle usein sattui hupaisia seikkailuja. Liikkeelle hän läksi kotoansa 29 p. Huhtik. 1828, vaeltain Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin ja Savonlinnan kautta Karjalan puolelle Kesälahdelle, jossa tapasi paraan laulajan koko matkalla, nimittäin Juhana Kainulaisen Humuvaaran kylässä. Mainitun miehen runoista on muudan Lemminkäisen kosintaa ja kuolemaa esittävä, ainoa laatuaan, Kalevalan kokoonpanoon tuntuvasti vaikuttanut. Kesälahdelta Lönnrot kulki Kiteen pitäjän kautta Tohmajärvelle, josta muuttaen alkuperäistä suunnitelmaansa pistäysi Sortavalaa ja Valamoa katsomassa, ja jatkoi sitten matkaansa Ilomantsiin, jossa sai taas runsaasti runoja. Vielä runsaammin hän olisi niitä saanut, joll'ei olisi Sortavalasta palannut aivan samaa tietä, vaan kulkenut Salmin kihlakunnan kautta. Mutta erehdyttävä huomio runojen vähenemisestä Laatokan puolella sekä tieto, ett'ei Aunuksen läänissä juuri ollenkaan osattaisi runoja, vaikuttivat sen, ett'ei hän Sortavalasta enää kääntynyt itäänpäin. Näin ollen mainittu poikkeus sai ainoasti sen aikaan, ett'ei hän ennättänyt pohjoisemmaksi Nurmeksen pitäjää Pielisjärven päässä ja että hänen matkansa alkuperäinen määrä, Vienan Karjala, jäi saavuttamatta. Paluumatka kävi verrattain nopeasti Kuopion, Jyväskylän ja Tampereen kautta Laukkoon, jonne hän saapui 4 päivänä Syyskuuta. Rautalammilla, jossa tutustui Paavo Korhoseen ja Pentti Lyytiseen, hän kuitenkin viipyi jonkun aikaa.

Tämän viidettä kuukautta kestäneen matkan saaliita rupesi Lönnrot julkaisemaan _Kantele-nimisissä_ vihkosissa, niinkuin on mainittu, pääasiallisesti noudattaen Topelius'en julkaisutapaa. Mutta hän menetteli vielä paljoa vapaammin yhdistellessään runojen toisintoja ja tasoitellessaan niiden kieltä. Jo paluumatkallaan, kertoo hän itse eräässä kirjeessä,[140] oli hän kestikievareissa ja muissa levähdyspaikoissa järjestellyt runsaita runokokoelmiaan, voidakseen ne Helsinkiin saavuttuansa jättää painoon; mutta muut puuhat ja niiden lisäksi _näiden runojen uudestaan toimittaminen_, joka etenkin oikeinkirjoitukseen nähden oli tuntunut hänestä tarpeelliselta, olivat viivyttäneet painatusta. Seuraavana vuonna 1829, arvostellessaan Topelius'en siihen asti ilmestyneitä vihkosia Helsingfors Tidningar'eissa, Lönnrot muun muassa lausuu: "Näitä kansan runoja tulee meidän pitää pyhänä perintönä, jonka yhdessä kanteleen kanssa olemme saaneet esi-isiltämme; siltä kannalta katsoen tulee meidän, mikäli mahdollista, laittaa ne yleistajuisiksi, koko kansan luettaviksi". Ja _Kanteleen_ ensi osan esipuheessa hän selittää: "Aikomukseni näiden suomalaisten runoin julkaisemisella on kahtalainen: ensiksi soisin, että yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta, kuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään, ei enää kuin tähän asti on tapahtumia, heittäisi niitä, tai vaihettaisi Ruotille murtaviin lauluin; toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempaimme menneistä ajoista, joidenka muisto aina on meille rakas ja huvittava, samalla tavalla kuin miehelle lapsuutensa muistot ovat rakkaat ja ihanat". Näistä lausunnoista voi selvästi huomata sisimmän syyn Lönnrot'in vapaampaan menettelyyn. Mitä hän julkaisi ei ollut aijottu koskemattomaksi muinaismuistoksi yksistään oppineitten ihailua varten, vaan _ensisijassa kansankirjaksi_ ja perustukseksi kansalliselle tulevaisuudelle.

_Kanteleen_ ensimmäiset kaksi vihkoa ilmestyivät v. 1829, kolmas 1830 ja neljäs 1831, kaikki hänen omalla kustannuksellaan aikana, jolloin hänellä oli kiireisiä lukuja ja karttuvia velkoja. Viidennen, valmiiksi toimitetun, vaan painamatta jääneen Kanteleen-osan esipuheessa, joka on kirjoitettu 20 p. Huhtik. 1831, hän lausuu ikään kuin puolustautuakseen: "Moni ehkä päättää minun sopimattomasti käyttäivän ja muistamata omaa parastani, kun sillä lailla kulutan aikani ja vähät varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden präntättämisessä; muutamat ovat sitä edessänikin soimanneet. Saattaa niin olla muka; -- toisinansa olen itekkin miettinyt luopua työstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja kulutus. -- -- Mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuakin palajamme usein, mihen luonto vaatii".

Samassa esipuheessa ilmoittaa hän lujan päätöksensä uudelleen koettaa päästä venäjänkarjalaisten laukkukauppiasten kotimaahan, joiden lauluun itsekin oli sillä välin kerran Laukossa saanut tutustua. Lopulla Toukokuuta v. 1831 läksi Lönnrot Helsingistä Rautalammin, Pielaveden ja Iisalmen kautta Kajaanin kihlakuntaan. Pitkin koko matkaa vaivasi häntä kova vilutauti, niin ett'ei voinut kirjoittaa enempää kuin muutaman rivin kerrallaan. Lisäksi heikonsi hänen voimiaan soveliaan ravinnon puute sydänmaissa, joissa hän vaelsi. Kulkiessaan Kuhmoniemen kirkolta Suomussalmen puolelle ei hän kolmeen päivään saanut syödä muuta kuin pettuleipää maidon kanssa. Kaikesta huolimatta oli hän kuitenkin jo ehtinyt lähelle Kuusamon pitäjää ja oli juuri astumaisillaan yli rajan, kuin hänelle tuli odottamaton este. Hänet saavutti, näet, lääkintöhallituksen käsky tulla viipymättä takaisin Helsinkiin vastustamaan sillä välin maahamme ilmautunutta koleeraruttoa. Lönnrot totteli ja palasi Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui 22 p. Elokuuta.

Määrättynä koleeralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen ja koleerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan sekä Sääksmäen alueilla, ryhtyi Lönnrot pelottomasti taistelemaan tautia vastaan, joka viimein häneen itseensäkin tarttui ja piti pari päivää elämän ja kuoleman vaiheilla, Keskipalkoilla Lokakuuta kirjoittaa hän, että rutto oli lakannut, ja 20 p. Marraskuuta tapaamme hänet taas muistiinpanemassa runoja Sääksmäellä kuuluisassa Ritvalan kylässä, jossa jo Gottlund seitsemän vuotta aikaisemmin oli käynyt.

Matkaa Venäjän Karjalaan ei hän myöskään heittänyt mielestään. Lääketieteelliset tutkinnot suoritettuaan ja julkaistuaan tohtorinväitöksensä _Om Finnarnes magiska medicin_ (Suomalaisten parantamisista loitsimisen kautta) läksi hän 13 p. Heinäk. 1832 Laukosta Tampereen, Jyväskylän ja Kuopion kautta Nurmekseen, josta meni yli rajan Repolan puolelle ja pitkin rajaa pohjoiseen päin Akonlahteen asti. Edemmäksi hän ei tällä kertaa ajan vähyyden tähden ennättänyt, vaan sai kiiruhtaa Kuhmoniemen, Kajaanin ja Kuopion kautta Helsinkiin, jossa hänen kolmas matkansa päättyi 17 p. Syyskuuta.

Piirilääkärin viran Kajaanissa, syrjäisimmän koko maassamme, oli Lönnrot ottanut vastaan siinä toivossa, että sieltä käsin olisi paraiten tilaisuudessa jatkamaan matkustuksiansa Vienan lääniin. Alussa kuitenkin, niinkuin on mainittu, oli hänellä työtä yli inhimillisten voimien niiden kulkutautien ehkäisemisessä, joita näillä seuduin vallitseva hirveä nälänhätä oli synnyttänyt. Siinä taistelussa myös hänen oma terveytensä murtui. Viisi viikkoa hän sai maata heikkona sairaana, ja yleisesti oli jo levinnyt huhu hänen kuolemastansa. Ikään kuin muistoksi tästä kovan kokemuksen ajasta hän sitten seuraavana vuonna julkaisi _Gustava Schartau'n Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina_ suomennettuina ja lisättyinä 1834.

Mutta vielä samana vuonna, 8 p. Syysk. 1833, oli hän lähtenyt neljännelle matkalleen, jonka suuntasi Kajaanista Suomussalmen kautta Vuokkiniemeen Vienan läänissä, käyden tämän pitäjän pohjoisimmassa kylässä Vuonnisessa asti. Viimeksimainitussa paikassa tapasi hän etevän runolaulajan Ontrei Malisen ja toisen nimeltä Vaassila Kieleväisen. Tämä jälkimmäinen osasi kertoa, vaikk'ei itse runoja enää tarkoin muistanut, Väinämöisestä ja muista tarullisista henkilöistä yhtä ja toista semmoista, jota ei Lönnrot ennestään tiennyt; kun taas sattui, että hän oli unohtanut jotain, joka Lönnrot'ille oli tunnettua, niin tämä häntä siitä muistutteli ja sai häneltä siten kaikki Väinämöisen urostyöt yhdessä järjestyksessä. Takaisin Kajaaniin palasi Lönnrot 24 p. Syyskuuta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa varten oli Lönnrot jo keväällä 1833 ruvennut puuhaamaan ennen julkaisemattomain runokokoelmiensa valmistamista painokuntoon. Hän siitä kirjoitteli Seuran sihteerille, Keckman'ille, pyytäen häntä lähettämään ne kokoelmat ensimmäiseltä matkalta, jotka oli jättänyt hänen huostaansa; vaatimattomasti lisäten, että olisi pitänyt parempana päin vastoin toimittaa uudet keräyksensä Helsinkiin ja pyytää häntä niitä korjailemaan, joll'ei olisi pelännyt toisen olevan vaikeata ottaa selkoa sekavista käsikirjoituksista. Alkuansa oli Lönnrot ajatellut ainoasti Kanteleen tapaista julkaisua ja sitä varten tiedustellut, haluaisiko Seura saada runot julkaistuiksi pienemmissä vihkosissa vai kaikki yhdessä koossa, siten kuitenkin että vanhat runot järjestettäisiin eri jaksoon ja nykyisemmät taas erikseen. Mutta työn kuluessa selvisi hänelle uuden julkaisutavan mahdollisuus. Keckman'ille hän siitä kirjoittaa 17 p. Elokuuta: "Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäisi uudestansa kaikki Suomen runot, jotka sen arvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin että mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eri paikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja _lectiones variantes_ (erilaiset lukutavat) pantaisi ala kuhunkiin paikkaan taikka loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava, vaikka se kyllä tarvitsisi parempatakin _auctoria_, vaan luulisin tuon käyvän joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä niitä vähä korjaisit ja parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin erehtynyt. Lemminkäisen runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja siitä tuli noin kaksi täysinäistä arkkia, jotka (Eerik Aleksanteri) Ingman täällä ollessaan kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä mukaan toisiakin runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää". Saman kirjeen konseptista, joka on päivätty 25 p. Heinäkuuta, käy selville, mitenkä Lönnrot oli saanut tämän ajatuksen. "Jo entisiäki (Kanteleen) osia toimittaissa näytti minusta parahaksi lyödä yhteen niitä sipaleita, jotka kattoin olevan yhestä. Sillä laadulla tulivat moniahat jotenki pitkäksi, n.k. Käärmeen, Raudan ja Tulen synnyt, joita eri paikoista ainaki saadan eri sanoilla. Samalla tavalla olen aikonut tehdä nytki niiden runosipaletten kanssa, jotka nähtävästi ovat yhestä aineesta". Niinkuin saman runon eri toisinnot, olivat Lönnrot'in mielestä samaan henkilönimeen liittyvät runot yhteen kuuluvia ja siis yhdistettäviä. Mitenkä hän tämän käsityksen oli perinyt Becker'iltä, on jo huomautettu. Että hän valitsi Lemminkäis-runot ensimmäiseksi kokeeksi, osoittaa taas Topelius'en vaikutusta, jonka julkaisemien runojen joukossa Jyrki Kettusen Lemminkäisestä on ensimmäisiä ja pisimpiä. Tähän hän, näet, yhdisti ennenmainitun Juhana Kainulaisen runon, molempia vielä toisinnoilla täydentäen. Lönnrot'in _Lemminkäinen_, joka on 825 säkeen pituinen, sisältää niin muodoin kaksi osaa:

L. 1. Oluen synty ja kutsut pitoihin sekä Lemminkäisen retki Päivölään ynnä pako Saareen.

L. 2. Lemminkäisen kosinta Hiidestä eli Vuoresta ja hänen surmansa.

Molempia osia eroittaa viiva toisistaan eikä niillä näin järjestettyinä ole muuta yhteistä kuin henkilönnimi.

Samaan tapaan aikoi Lönnrot myös Väinämöisestä, Ilmarisesta ja mahdollisesti vielä Kaukomielestä, jota kuitenkin epäili Lemminkäisen toisintonimeksi, panna kokoon runojakson, itsekustakin erikseen. Ajatus suuremmasta kokonaisuudesta heräsi hänessä vasta sen jälkeen, kuin Syyskuussa oli käynyt Vienan läänin runoalueen pohjoisessa päässä, jonne kansanrunomme etelästä päin kulkeutuessaan ja kaiken aikaa kehittyessään olivat viimeiseksi joutuneet. Vaan tämä ajatus selvisi hänessä vähitellen, ikäänkuin itsestään. Matkalta palattuaan oli hän ensiksi ryhtynyt järjestämään runoja Väinämöisestä, yhdistäen niihin kuitenkin myös semmoisia, jotka yhtä paljon tai enemmän Ilmarista kuvailevat. Lönnrot'in _Väinämöinen_ on 1,720 säkeen pituinen runo ja sisältää seuraavat kansanrunot.

V. 1. Väinämöinen pyytää ongella Vellamon neitoa.

V. 2. Väinämöinen takoo itselleen kultaneidon.

V. 3. Väinämöisen alta ampuu Lappalainen hevosen, niin että hän suistuu mereen, ja vesilintu laskee hänen polvelleen munat, joista muodostuu maailma.

V. 4. Väinämöinen ajelehtii Pohjolaan ja lupaa päänsä päästimeksi lähettää Ilmarisen, joka takoo Sammon.

V. 5. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät Sampoa ryöstämään Pohjolasta.

V. 6. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät kilvan kosimaan Pohjolan neitoa; Ilmarisen viedessä morsian valittaa niinkuin Kojosen pojan runossa.

V. 7. Väinämöinen voittaa kilpalaulussa Joukahaisen, joka lunnaiksi lupaa hänelle sisarensa.

V. 8. Väinämöinen kosii ilman vempelellä istuvaa kaunista Katrinatarta ja tämän vaatimuksesta venettä veistäessään saa polveensa haavan.

V. 9. Väinämöinen käy Tuonelassa ja Vipusen vatsassa kolmea veneen veistossa uupunutta sanaa hakemassa.

V. 10. Väinämöisen lähtiessä vesille, tarttuu vene hauin hartioille, jonka luista tehdyllä kantelella Väinämöinen sitten soittelee.

Väinämöisen kokoonpanossa on huomattava kaksi pääosaa: vienanpuolinen Sampojakso (3-5) liitteineen (1-2, 6-7) ja se suomenpuolinen runojakso, jota jo Becker oli kokoonpanossaan käyttänyt (8, 10) ja jonka sisään Lönnrot vielä sovitti Tuonelassa ja Vipusessa käynnin vienanpuolisen laulutavan perustuksella. Näitä osia ei toisiinsa liitä mikään muu kuin säe:

Sisar nuoren Joukahaisen,

joka on sovitettu ensimmäisen osan lopusta, Kilpalaulannosta, toisen osan alkuun, Ilman immen kosintaan, kertona säkeelle:

Neito kaunis Katrinatar.

Ilman sisällistä yhteyttä ovat myös Sampojakson liitteet keskustansa ympärille järjestettyjä. Ainoana läpikäyvänä lankana on Väinämöisen osallisuus kaikkiin perätysten kerrottuihin tapauksiin.

Samaan aikaan kuin _Väinämöinen_, valmistui Lönnrot'ilta Vuokkiniemen häärunoista järjestetty kokoelma _Naimakansan virsiä_, jonka 499 säkeesen sisältyy:

N. 1. Alkuvirsi.

N. 2. Vävyn virsi.

N. 3. Kutsujen virsi.

N. 4. Lähtövirsi.

N. 5. Tulovirsi.

Kun Lönnrot sitten rupesi yhdistelemään kaikkia yllämainittuja erikoisrunoelmia: Lemminkäistä, Väinämöistä ja Naimakansan virsiä, yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi, niin oli hänellä yhä tarkoituksena tehdä siitä "runokokousta Väinämöisestä" ja hän olisi mielellään pysyttänyt tällekin kokoonpanolleen nimen "Väinämöinen", joll'ei olisi pelännyt sekaannusta erään samannimisen ruotsinkielisen näytelmärunon johdosta.[141] Tämä _Runokokous Väinämöisestä_ sisältää kaikkiaan 5,052 säettä ja on jaettu 16 "laulantoon" seuraavalla tavalla.

RV. 1. (= V. 3). Väinämöisen ammunta ja maailman luominen.

RV. 2. (= V. 4). Väinämöisen ensimmäinen käynti Pohjolassa.

RV. 3. (= V. 8). Ilman vempelellä istuvan Pohjan immen kosinta ja Väinämöisen polven haava.

RV. 4. (= V. V. 4). Sammon taonta.

RV. 5. (= L. 2). Lemminkäisen kosinta ja surma.

RV. 6. (= V. 9). Tuonelassa ja Vipusessa käynti.

RV. 7. (= V. 6). Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta. (= N. 1). Alkuvirsi häissä.

RV. 8. -- -- Iso härkä. (= L. 1). Oluen synty ja kutsut pitoihin. (= N. 2-5). Häävirsiä. (= V. 6). Morsiamen valitus matkalla (Kojosen pojan runoa). (= N. 5). Tulovirsi häissä.

RV. 9. (= L. 1). Lemminkäisen toinen käynti Pohjolassa ja pako Saareen.

RV. 10. -- -- Kullervon kosto Ilmarisen emännälle. (= V. 2). Ilmarisen kultaneidon-taonta. -- -- Ilmarisen toinen kosinta Pohjolasta.

RV. 11. (= V. 5). Sammon röstöön lähtö. (= V. 10). Laivaretki ja kalanluisen kantelen synty.

RV. 12. (= V. 5). Sammon ryöstö. -- -- Sampsa Pellervoisen kylvö ja iso tammi.

RV. 13. -- -- Auringon ja kuun päästö.

RV. 14. -- -- Koivuisen kantelen synty.

RV. 15. (= V. 7). Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta. (= V. 1). Vellamon neidon onginta.

RV. 16. -- -- Väinämöisen tuomio ja poislähtö.

Runokokousta Väinämöisestä kokoonpannessaan ilmoittaa Lönnrot noudattaneensa sekä sitä järjestystä, jossa oli kuullut Väinämöisen toimista laulettavan ja suorasanaisesti kerrottavan, että sitä, jota luuli "itse laulantoaineitten luonnon seuruutensa vaativan" s.t.s. ajallista järjestystä. Aluksi hän näkyy irroittaneen _Väinämöisen_ molemmat jaksot toisistaan, muuttaneen Joukahaisen sisareksi nimittämänsä ilman immen Pohjan immeksi ja lomittain sisätysten sovittaneen edellisen jakson keskus-osan (3-5) sekä koko jälkimmäisen jakson (8-10), jonka osista enimmät tavataan Vienan puolella myös Sampojakson yhteydessä (niin muodoin: V. 3-4. 8. 4. 9. 5. 10. 5). Sitten hän lienee siirtänyt Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnan (6) Sammon-ryöstön (5) edelle, koska tämän tapauksen jälkeen kosiminen Pohjolasta ei enää voi tulla kysymykseen, sekä Tuonelassa ja Vipusessa käynnin (9) jälkeen, koska Väinämöisellä pitää olla vene kosimaan lähtiessään. Niin-ikään on hän _Lemminkäisen_ onnettomasta kosintaretkestä Hiiteen eli Vuoreen (L. 2) tehnyt Pohjolan retken, jonka tietysti on täytynyt tapahtua ennen Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosintaa (V. 6) sekä edellisen valmistusta tähän kosintaan (V. 9). Sitä vastoin tuli Lemminkäisen retken Päivölään (L. 1) Pohjolaan siirrettynä luonnollisesti seurata Kilpakosintaa (V. 6), jota taas saattoi hyvin lopettaa Ilmarisen ja Pohjan neidon hääpidoissa lauletuiksi sovitetuilla _Naimakansan virsillä_ (N. 1-5). Aiheeksi välin rikkoutumiseen Pohjolan kanssa tarjoutui ihan itsestänsä runo Kullervon kostosta Ilmarisen emännälle, joka kansan runoissakin on joskus Sampo-jaksoon liittynyt, ja tämän jälkeen seuraamaan soveltui paraiten Kultaneidon taonta (V. 2), palautettuna alkuperäisemmälle Ilmarisen nimelle. Ainoasti paremman paikan puutteessa on Lönnrot asettanut Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannon (V. 7) loppupuolelle aivan erikseen, yhdistäen siihen Vellamon neidon onginnan (V. 1).[142] Yhdistyssiteeksi näiden välille on hän lyyrillisistä runoista sommitellut parinkymmenen säkeen pituisen kertomuksen Joukahaisen sisaresta, joka sitä suree, että on luvattu ikäkululle miehelle, ja sanoo mieluummin menevänsä sisareksi Siikasille, veikoksi veden kaloille. Viimeiseksi on Lönnrot asettanut runon Väinämöisen tuomiosta ja poislähdöstä, jossa hänen käsityksensä mukaan oli kuvattuna pakanuuden väistyminen kristin-opin tieltä.[143]

Runokokouksensa Väinämöisestä, joka valmistui ennen Joulua v. 1833, lähetti Lönnrot seuraavan vuoden alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle tarkastettavaksi. Kuitenkin pyysi hän, että sen painattaminen kaikissa tapauksissa jätettäisiin kevääsen. Siksi hän vielä toivoi saavansa uusia runoja muutamilta eteviltä laulajilta, joista oli syksyllä kuullut puhuttavan, vaan joita ei silloin ollut tavannut kotona tai voinut käydä tapailemassa.

Eikä Lönnrot tässä toivossaan pettynyt. Viidennelle matkalleen hän läksi Kajaanista 13 p. Huhtik. 1834 Suomussalmen kautta, jonne myös palasi 28 p. samaa kuuta, käytyään rajan takana useissa Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjien kylissä. Sillä matkalla yhdytti hän muiden muassa Vienan läänin kuuluisimman laulajan 80-vuotiaan Arhippa Perttusen, jonka runot olivat hyvässä järjestyksessä ja erittäin täydellisiä, niin että niitä riitti useammaksi päiväksi kirjoittaa.

Runokokoukseen lisättäviksi keräytyneet uudet ainekset olivat runsaammat, kuin mitä Lönnrot osasi arvatakaan. Kun hän lopulla kevättä saapui Helsinkiin, sijoittaakseen niitä paikoillensa, luuli hän jo Juhannukseksi valmistuvansa. Mutta siihen työhön meni koko kesä, jonka kuluessa hänen täytyi palata Kajaaniin, ja meni osa syksyäkin. Uuden käsikirjoituksen sai Lönnrot loppuun kirjoittaneeksi 11 p. Marraskuuta Kuhmoniemellä. Viimeistely ja puhtaaksikirjoitus vaativat vielä nekin aikansa, niin että hän saattoi esipuheensa allekirjoittaa vasta 28 p. Helmik. 1835.

Hyvin käsittäen, että jo _Runokokous Väinämöisestä_ oli jotakin muuta kuin yhden ainoan sankarin elämäkerta, oli Lönnrot, paitsi nimiä _Väinämöinen_ ja _Väinämöisen Kantele_, sille ehdoittanut nimeksi _Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen_, taikka _Suomen Mythologia vanhoilla runoilla toimitettu_ tahi myös _Väinölä ja Pohjola_, "nimittäin paikoista, joissa kirjassa mainitut enimmät asiat tapahtuivat". Kahdesta jälkimmäisestä ehdoituksesta on johtunut teoksen lopullinen nimitys: _Kalevala_ -- käsikirjoituksen ensi vihkon kannella vielä _Väinölä -- taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista_.

Tämä n.k. _Vanha Kalevala_ sisältää 32 "runoa" ja 12,078 säettä. Se on siis enemmän kuin kaksin verroin lisätty laitos Runokokousta Väinämöisestä. Runojen järjestys on siinä muuttamatta säilytetty. Lisäyksistä on heti ensimmäisessä runossa huomattava kertomus Väinämöisen syntymisestä, jolla Kalevala alkaa yhtä sopivasti, kuin se päättyy hänen poislähtöönsä. Sampo-retken jälkitapauksista ovat uusia Tautien synty ja parantaminen sekä Karhuntappo, jotka ovat asetetut kahden puolen Auringon ja Kuun päästöä, niin että jälkimmäinen Kantelen soitto seuraa vasta karhun peijaisissa syntynyttä iloa. Lähesviimeisessä runossa on ballaadi Anni tytöstä, "aino" neidosta, sovitettu Joukahaisen sisaren nimelle, kuitenkin niin että Runokokouksen välikertomuksesta on säilytetty ajatus mereen hukuttautumisesta.[144]

Lisäksi on mainittava, että Vanhassa Kalevalassa on runsaasti ja pitkiä otteita loitsurunoista, joita Runokokouksessa on ainoasti vähässä määrin ja hyvin säästeliäästi käytetty.

Mikä oikeus oli Lönnrot'illa kansanrunojemme yhteen liittämiseen, on usein kysytty. Onko kansallamme missään muinaisuudessa ollut Kalevalan-tapaista kokonaisrunoelmaa, josta nykyiset kansanrunot olisivat aikojen kuluessa hajaantuneita ja pirstaantuneita osia? Siihen kysymykseen täytyy ehdottomasti kieltämällä vastata. Mutta jos kohta Kalevalaa ei ennen Lönnrott'ia ollut olemassa, oli se kuitenkin syntymässä kansanrunojemme vuosisatoja kestäneen vaelluksen ja kehityksen tuloksena. Lönnrot on tässä kohden ainoasti jatkanut ja täydentänyt runolaulajain työtä.

Runolaulajain tavalla on Lönnrot menetellyt kaikessa muussakin suhteessa. Samoin kuin jokainen runolaulaja sovittelee muualta kuulemansa runot oman murteensa mukaisiksi, on hän tasoitellut kansanrunojen kieltä sekä sananmuotojen että sanavaraston puolesta. Ja niinkuin runolaulaja vapaasti vaihtelee säkeitä kaikkien laulamiensa eri runojen välillä, muutellen niitä yhdestä kertovaisesta runosta toiseen, tunnelmarunosta kertomarunoon, kertomarunosta loitsurunoon ja päinvastoin, ei Lönnrotkaan ole rajoittanut työtänsä siihen, että olisi liittänyt ainoasti saman runon toisintoja yhteen, vaan vallan eriaineisiakin runoja on hän käyttänyt mielinmäärin toistensa täytteeksi. Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut, löydämme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme semmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin lukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka paikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös samassa säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta. Lönnrot, näet, koetti aivan runolaulajan tavoin oppia kaikki sekä omat että muiden keräelmät ulkomuistilta, joten hänen tiedossaan oleva säevarasto sulautui paljoa täydellisemmin, kuin jos hän olisi yksinomaan kirjallisia muistiinpanoja käyttänyt. Hän oli vielä siinä suhteessa runolaulajain kannalla, ett'ei ollut omantakeinen runoilija. Samoin kuin ne sepustukset, joita nämät ovat joskus itsenäisesti yrittäneet, ovat Lönnrotinkin harvat omat runokokeet peräti ala-arvoisia. Hänen runollinen kykynsä, niinkuin myös runolaulajain, rajoittuu etupäässä runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri tässä kokoonpanossa on hän osoittanut niin syvää käsitystä ja hienoa aistia, ett'emme voi olla tänä päivänä ihmettelemättä, mitenkä hän on voinut saada jotain niin runollista aikaan. Minkä ihmettelyn Kalevala heti ilmestyessään herätti, on edellä mainittu.

* * * * *

Lönnrot, niinkuin Ilmarinen Sampoa takoessaan, ei kuitenkaan vielä, vaikka kaikki muu maailma ihastui, tyytynyt tähänkään ahjonsa muodostamaan, vaan jatkoi yhä matkustuksiaan, lisään kultia ja hopeita kootakseen. Hän oli tuskin saanut Kalevalan käsikirjoituksen päätetyksi, kun Huhtikuussa 1835 taas suoriusi viisi viikkoa kestävälle keräysretkelle Venäjän-Karjalaan, kiertäen Repolan, Rukajärven, Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen pitäjissä. Sillä matkalla hän tapasi Arhippa Perttusen sisaren, joka oli naitu Latvajärveltä Kellovaaran kylään, itäisimpään Vienan läänin laulupaikoista. Runoja hän sai muutenkin runsaasti, "kokonaisen paperikirjan" täyteen, myös paljon Kalevalaan kuuluvia. Mutta hän näki paremmaksi tällä kertaa olla viivyttämättä sen painatusta ja vasta vuosien päästä yht'aikaa lisätä, mitä sillä välin olisi uutta keräytynyt.

Samana vuonna teki hän vielä kaksi retkeä, toisen vähää ennen Juhannusta Tornion kautta Aavasaksalle ja siitä viisi peninkulmaa pohjoiseen ensimmäisille lappalaisasutuksille, toisen Elokuun lopulla Suomussalmen kautta rajan takana olevaan Lapukan kylään.

Seuraavana vuonna Lönnrot valmistautui pitkälle keräysmatkalle, jota varten haki ja sai kokonaisen vuoden virkavapauden. Hän jätti Kajaanin 16 p. Syysk. 1836 ja sai Suomussalmella matkatoverikseen ennenmainitun _Juhana Fredrik Kajaanin_, joka kuitenkin jo Uhtuesta kääntyi takaisin. Kulkunsa hän suunnitti Pistojärven, Tuoppajärven ja Pääjärven ympärillä oleviin kyliin siinä toivossa, että saisi runoja yhä runsaammin, mitä pohjoisemmaksi pääsisi. Mutta todellisuus ei tällä kertaa vastannut hänen toiveitaan. Jo Pistojärvellä loppuivat runot, eikä niitä löytynyt, vaikka hän, vietettyään Kuusamossa Joulun, jatkoi matkaansa Kieretin ja Kantalahden kautta aina Kuolaan saakka. Sieltä hän palasi Paatsjoen, Inarin, Sodankylän, Kuolajärven, Kuusamon sekä Suomussalmen kautta ja saapui kotiinsa Toukokuussa 1837. Tämä retki oli Lönnrot'in vaivaloisimpia sekä harvan asutuksen ja ruuan puutteen että huonojen kulkuneuvojen tähden. Lisäksi sai hän kärsiä asukasten epäluuloisuutta ja oli kerran vaarassa tulla ryöstetyksi. Vaan kaikista vastuksista huolimatta Lönnrot läksi jo alussa Kesäkuuta uudelleen liikkeille, kulki taas Suomussalmen kautta Vuokkiniemen puolelle, mutta kääntyi sieltä etelään päin Kontokin, Luvajärven ja Repolan kautta takaisin rajan yli Pielisjärvelle. Suomen puolella hän sitten kierteli Joensuun, Sortavalan, Kurkijoen ja Ruokolahden kautta Lappeenrantaan sekä palasi Savonlinnan, Kontiolahden ja Nurmeksen tietä Kajaaniin, jonne saapui 20 p. Marrask. 1837. Pitkin matkaa sai hän runsaasti runoja. Vaan monin verroin runsaammin hän olisi saanut, jos olisi osannut poiketa vielä vähäistä etelämmäksi Käkisalmen tienoille ja Inkerinmaalle.

Suureksi osaksi 1836-37 vuoden matkalla kerätyistä lyyrillisistä ja ballaadi-runoista alkoi Lönnrot nyt panna kokoon _Kanteletarta_. Muutamassa kirjeessä 22 päivältä Toukokuuta 1838 hän ilmoittaa niitä jo puolen vuotta joka päivä järjestelleensä ja muovaelleensa, johon työhön arvelee pari kuukautta lisäksi tarvitsevansa. Mitenkä häneltä siihen kului pari vuottakin, käy selville Kantelettaren ensi kirjan esipuheesta, joka on allekirjoitettu hänen syntymäpäivänänsä, 9 p. Huhtik. 1840. "Sitte siltä matkalta kotiuttua olemma pian heittämättömällä työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjaelleet, sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä kertaa uudestaan puhtaaksi kirjotelleet. -- --Mainittuun niin usiasti uudistettuun puhtaaksi kirjottamiseen on, paitsi muuta, seki syynä ollut, että, kun työmme alla aina tulimma vaillinaisia paikkoja yhdessä eli toisessa kohtaa havatsemaan, syksyillä 1838 ja 1839 niiden tähden uudelleen läksimmä (Suomen) Karjalaan, josta myös kummallakin kertaa saimma paljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen koottuhin". Edellisellä kerralla tiedetään Lönnrot'in keränneen runoja erittäin Ilomantsissa, jälkimmäisellä Pielisjärven ympäristössä. Kantelettaren valmistumista viivyttivät vielä _Mehiläisen_ toimittaminen ja ennenmainitun lääkärikirjan painatus.

Samaan aikaan oli Lönnrot valmistellut myös _loitsurunojen_ julkaisua. Vaan kun muilta, yhä karttuvilta töiltänsä ei nähnyt voivansa sitä loppuun saattaa, jätti hän järjestämänsä kokoelman v. 1846 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haltuun, toiste tulevaisuudessa julkaistavaksi. Ainoa, minkä hän tähän aikaan loitsujen ja taikojen alalta painatti, oli jatkettu ja täydennetty laitos hänen väitöstänsä _Om Finnarnes magiska medicin_ Suomen lääkäriseuran toimitusten ensi osassa 1842.

Paitsi runoja, oli Lönnrot mainitulla matkallansa kerännyt suuret määrät Suomen kansan sananlaskuja sekä arvoituksia ennen koottujen lisäksi, ja niitäkin vähitellen valmistanut painokuntoisiksi. _Sananlaskujen_ laitoksen alkulauseen hän allekirjoitti 23 p. Lokak. 1841 sekä _arvoitusten_ 13 p. Jouluk. 1843; painosta ne tulivat, niinkuin tiedämme, vv. 1842 ja 1844. Molemmat ovat pelkästään aakkoselliseen järjestykseen toimitettuja kokoelmia. Edellinen sisältää 7077, jälkimmäinen 1679 kappaletta toisintoineen ynnä 135 Viron kansan arvoitusta.

Monilla matkustuksillansa halki Suomen oli Lönnrot'illa ollut tilaisuutta tutustua maamme eri murteihin ja hankkia itselleen yleinen suomenkielen tuntemisen taito, jonka vertaista ei kenelläkään hänen aikalaisellaan ollut. Vähitellen hänen huomionsa oli yhä enemmän kiintynyt kielemme tutkimiseen. Vuoden 1836-37 matkalla oli hänellä jo nimenomaisena määränä koota myös aineksia uuteen suomen kielioppiin sekä sanakirjaan. Samalla matkalla oli hän joutunut lapinkielen piiriin ja sillä aloittanut tutkimuksensa suomen sukukielten alalla.

Näiden kielellisten kokoelmain ja tutkimusten avulla, se oli Lönnrot'in ajatus, oli riidan-alainen kirjakielemme perinpohjin selvitettävä, ennen kuin se jälleen vakaantuisi; jollei siitä tullut kerrallaan hyvä, saattoi se joutua vielä kerran käymiseen ja kuohuksiin. Niiden sekä kansanrunoudenjulkaisujensa kautta saikin hän aikaan kirjakielemme uudistuksen. Sillä mikään kirjailija-nero hän ei ollut tämän sanan korkeammassa merkityksessä. Hänen oma kirjoitustapansa oli alussa kovin kokoonsullottua ja kankeata[145] sekä osaksi vielä murteellista; myöhemmin, Kantelettaren esipuheesta alkaen, esiintyy se luonnollisempana ja yksinkertaisempana, vaan aina kuitenkin vähän jäykänpuolisena. Tässä on aivan sama ilmiö kuin Kalevalan yhteenliittämisessä, jonka hän, olematta itse luova runoilija, on suorittanut niin, että sitä tuskin olisi voinut taitavammin, kauniimmin, jalommin kokoonpanna. Kumpaisessakin työssä vaikutti hänessä sama luonnonvaiston kaltainen kansanhenki, joka ylimalkain on luonut kansan kielen ja runouden.

Niin pian kuin oli saanut Kantelettaren käsistänsä, oli Lönnrot jo lähtenyt uudelle, yksin-omaan kielelliselle tutkimusretkelle 16 p. Tammik. 1841. Ilomantsin, Impilahden ja Salmin pitäjien halki oli hän saapunut Aunuksen lääniin, jossa aikoi tutkia n.k. Liygin kieltä, ja Tulemajärven, Veskelyksen sekä Säämjärven kautta päässyt Petroskoille asti, kun hänet rajalla tarkastamatta jääneen passin tähden pakoitettiin samaa tietä kotiin palajamaan. Vasta Lokakuussa pääsi hän jälleen liikkeelle ja kääntyi sillä kertaa Kajaanista pohjoiseen päin: ensin Oulun kautta Kemiin, jossa sai Castrénin matkatoverikseen, sieltä Rovaniemelle, Kemijärvelle ja Kuolajärvelle sekä Inarin kautta Karasjoelle Norjan puolelle. Täällä hän opiskeli Norjan lappia kuuluisan lähetyssaarnaajan _Nils Vibe Stockfleth'in_ johdolla, joka vuoden alussa oli hänen vieraanaan Kajaanissa oleskellut ja häntä seurannut matkalla Ilomantsiin. Sitten hän siirtyi Kuolaan, tarkemmin tutustuakseen myös Venäjän lappiin, ja joutui Kemin kautta viimein Arkangeliin, jossa aikoi ruveta tutkimaan samojeedinkieltä. Vaan huomattuaan, ett'ei siitä kielestä ollut suoranaista apua suomenkielen selvitykselle, jätti hän tämän tutkimuksen Castrén'ille ja palasi itse Kargopol'in sekä Lotinapellon kautta Suomeen, matkan varrella ottaen selkoa ennen tutkimattomasta vepsänkielestä. Kajaaniin hän saapui ummelleen vuoden kuluttua eli keskivaiheilla Lokakuuta 1842.

Perehtyäkseen vielä vironkieleen, matkusti Lönnrot kesällä 1844 Viron-ja Liivinmaalle. Enimmän osan aikaa hän oleskeli Tarton kaupungissa, jossa tutki viroa tunnetun lääkärin ja kielimiehen _Friedrich Robert Fählmann'in_ avulla. Siellä hän myös otti osaa oppineen virolaisen seuran, _die Gelehrte Ehstnische Gesellschaft'in_, kokouksiin ja keskusteli seuran jäsenten kanssa muun muassa suomen- ja vironkielen oikeinkirjoituksesta. Varsinaisena työnään hänellä oli mainitun seuran virolaisten sanakokoelmien kopioiminen; viron sanastosta hän, näet, toivoi saavansa suomenkieleen alkuperäisiä sanoja ruotsinkielestä lainattujen sijaan. Tämän työn ääressä istui hän uutterasti useita kuukausia aamusta aikaisin myöhään iltaan. Välillä hän matkusteli maaseudulla seitsemän viikon ajan Tarton-puolista kielimurretta tutkimassa. Mutta täällä kansan sorron-alaisen tilan näkeminen vaikutti häneen niin tuskallisesti, että se retki oli hänelle kaikista raskaimpia. Tunteensa valtaamana ei hän koko matkallansa ollut voinut käydä ainoassakaan aateliskartanossa. Itse Tartossa oli hänen samasta syystä vaikea viihtyä. Joll'ei hänellä olisi ollut niin paljon kiireistä työtä, on hän itse lausunut, ett'ei ollut oikein aikaa siihen ajatukseen antautua, niin olisi hän pelkästä mielipahasta sairastunut. Kotimatkalle hän kiiruhti Joulukuussa Pietarin ja Räävelin kautta, viipyen kuitenkin muutamia päiviä Kattilan seurakunnassa Länsi-Inkerissä, jossa muutamalta vanhalta akalta sai muistiinpannuksi vatjankielisiä häärunoja.

Tähän loppuivat Lönnrot'in tieteelliset matkat. Hänen oli tosin vähän aikomus sen kirjeenvaihdon johdosta, johon v. 1845 oli joutunut _Jacob Grimm'in_ kanssa, käväistä Saksanmaalla, tarjotakseen apuaan niille oppineille, jotka halusivat tutustua Suomen kieleen ja kansanrunouteen. Mutta hän luopui pian siitä aikeestansa, koska tunsi, että velvollisuus häntä vaati käyttämään aikaansa työhön, josta oli enemmän suoranaista hyötyä.

Lönnrot oli v. 1844 saanut virkavapautta, jota hänelle sitäkin ennen oli useat kerrat myönnetty, kokonaiseksi viideksi vuodeksi ja oli päättänyt nämät vuodet käyttää pääasiallisesti suomalaisen sanakirjan toimittamiseen. Myös suomen kieliopin kokoonpanemista oli hän ajatellut ja muutamia sitä koskevia kirjoituksia julkaissut _Mehiläisessä_ sekä _Suomi_-kirjassa, (_Bidrag till finska språkets grammatik_ 1841-42 ja _Muukalaisuudesta Suomessa_ 1844). Mutta nähdessään, ett'ei hänelle mitenkään riittänyt aikaa kaikkia kieliopillisia keräelmiänsä täydellisesti järjestämään, hän tavallisella vaatimattomalla alttiudellaan antoi muistiinpanonsa Kuopion kymnaasin rehtorin _Fabian Collan'in_[146] käytettäväksi tämän ruotsinkielellä julkaisemaan suomen muoto-oppiin, _Finsk språklära I. Formläran_, joka tuli painosta v. 1847.

Uutta sanakirjaa piti Lönnrot tarpeellisena etenkin siihen runsaasen sanavarastoon nähden, jolla vanhat kansanrunot olivat rikastuttaneet kirjakieltämme. Siinä suhteessa oli jo Keckman tehnyt valmistavaa työtä poimimalla outoja sanoja Lönnrot'in Kanteleesta sekä Kalevalasta. Kun Keckman'in kuoltua ei ollut ketään työn jatkajaa, täytyi Lönnrot'in sekin taakka ottaa omille hartioilleen. Vaan ryhtyessään sanakirjan toimittamiseen, huomasi hän välttämättömäksi vielä tarkemmin keräyttää runoseutujen sanastoa. Koska ei itse enää katsonut voivansa panna aikaa matkustuksiin, lähetti hän Kesäkuussa 1845 nuoren ylioppilaan _Taneli Europaeus'en_ keräystyöhön, antaen hänelle matka-apua omista varoistaan 200 paperiruplaa ja pyytäen lisää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta.

Mutta tämän matkan tulos oli aivan toinen, kuin sen tarkoitus. Suunnatessaan askeleitaan idemmäksi niitä seutuja, joissa Lönnrot oli käynyt. Ilomantsin kautta Salmin kihlakuntaan ja Aunuksen lääniin, oli Europaeus joutunut uusille, ennen tuntemattomille runolähteille ja sanojen etsimisen sijaan kokonaan viehättynyt runojen keräykseen, jonka piti olla hänellä ainoasti sivutyönä. Muitten muassa oli hän Ilomantsissa Mekrijärven kylässä kohdannut laulajavanhuksen Simana Sissosen, joka runotaidossa veti vertoja Vienan läänin paraimmille. Tuskin oli Lönnrot saanut Europaeus'en tuomat runot käsiinsä ja niitä sovitellut paikoillensa välilehtiseen Vanhan Kalevalan kappaleesensa, kun hän näki, että siitä täytyi tehdä aivan uusi laitos.

Lönnrot ei kuitenkaan ruvennut Kalevalaa uudestaan kokoonpanemaan, ennenkuin talvella 1847. Silloin oli jo vanha painos loppuun myöty, ja kiirettä lisäsivät synkät enteet suomalaista kirjallisuutta pian kohtaavasta iskusta. Eräälle ystävälle, joka oli varoittanut häntä sen johdosta, että hän oli auttanut Snellman'ia perustamalla uuden aikakauskirjan, _Litteraturblad'in_, lakkautetun _Saima-lehden_ sijalle, Lönnrot vastaa ruotsinkielisessä kirjeessä 13 p. Helmik. 1847: "Varoitukseesi voi olla hyvinkin syytä, mutta toiselta puolen pitää myös paikkansa, että se ystävyys, jonka tähden ei uskalleta mitään uhrata, on vähän tai tyhjän arvoinen. Jos vielä Litteraturblad'in täytyy lakata ja minultakin kielletään kirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella sillä, että semmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten kirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni työtä, niin kauan kuin on päivä, ett'ei yö tulisi, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan laitosta".

Alkuansa oli Lönnrot ajatellut tämänkin työn suorittavansa noin puolessa vuodessa. Mutta pian hän tuli kokemaan, että se vaati paljoa enemmän aikaa. Näinä vuosina oli _Europaeus_ väsymättä jatkanut keräyksiään, ulotuttaen matkustuksensa pohjoisimmista Vienan läänin runopaikoista Inkerin laulurikkaille maille, jopa Tverin Karjalaan asti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläinä olivat myös ylioppilaat _August Ahlqvist, Sakari Sirelius ja Fredrik Polén_ liikkuneet Suomen Karjalassa sekä maisteri _Henrik August Reinholm_[147] Käkisalmen ja Pietarin välisellä Karjalan kannaksella. Lisäksi tulivat _Arvidsson'in_ Seuralle vv. 1837-38 lahjoittamat savolaiset kokoelmat sekä ne vienanpuoliset runot, joita _Sjögren_ jo v. 1825 ja _Castrén_ v. 1839 olivat matkoillansa muistiin panneet. Lönnrot'in käytettävänä olivat siis monin verroin runsaammat ainekset kuin Vanhaa Kalevalaa kokoonpannessa. Silloin hän sanoo olleen vaikean saada runoja edes 200 säkeen pituisiksi, nyt oli päinvastoin varominen, ett'eivät ne venyisi liian pitkiksi.

Työtä hidastutti sekin, ett'ei Lönnrot saanut tähän panna kaikkea aikaansa. Häntä oli, näet, pyydetty toimittamaan suomalaista osastoa _Otto Meurman'in_ venäläis-ruotsalais-suomalaiseen sanakirjaan[148] ja se vei puolet hänen ajastansa. Paitsi sitä oli hänellä painatettavana _Ruotsin, suomen ja saksan tulkki_ 1847 sekä _Paavo Korhosen viisikymmentä runoa ja kuusi laulua_ 1848. Saadakseen rauhemmassa työskennellä, siirtyi Lönnrot lopulla vuotta 1848 Kajaanista Vesilahdelle tuttuun Laukon kartanoon, jossa hän usein ennenkin oli häiritsemättömän tyyssijan löytänyt. Siellä valmistui viimein uusi Kalevalan laitos Tammikuussa 1849; esipuheen Lönnrot allekirjoitti nimipäivänään 17 p. Huhtik. 1849.[149]

Uusi Kalevala sisältää kaikkiansa 50 runoa ja 22,795 säettä. Se on siis melkein kahta vertaa Vanhaa Kalevalaa suurempi. Se on myös runollisessa suhteessa koko joukon edellistä etevämpi. Lisäksi on tullut useita ennen tuntemattomia kertomarunoja, niinkuin Väinämöisen ohrankylvö, Ahdin ja Kyllikin valat, Kalervon ja Untamon veljesriita sekä Kullervon kosto Untamolle, jotka kaikki Europaeus'en oli onnistunut matkoillansa löytää. Erittäin runsaasti on Lönnrot siroitellut mietelmiä ja kuvaelmia lyyrillisistä runoista, jotka tuntuvasti lisäävät Uuden Kalevalan kauneutta. Vielä on hän perinpohjin parantanut kaikki runomitan, alkusoinnun tai kerron puolesta puutteelliset säkeet, sen kautta kuitenkin poiketen yhä kauemmaksi kansanlaulusta, jota Vanha Kalevala on paljoa lähempänä.

Runojen keskenäiseen järjestykseen on Lönnrot tehnyt ainoasti muutamia muutoksia, jotka runoelman kokonaisuudelle ovat silminnähtäväksi eduksi. Luonnottominta vanhassa laitoksessa oli se, ett'ei ainoastaan Väinämöinen, vaan myös häntä kauan kadehtinut Lappalainen ilmestyy ennen maailman luomista. Saatuansa toisintoja, jossa tämän Lappalaisen asemella esiintyy Joukahainen, samoin kuin joskus Joukahaisen sijalla Lappalainen, Lönnrot päätti eroittaa Väinämöisen ammunnan Maailman luomisesta ja asettaa sen Kilpalaulannan jälkeen, jonka irrallisesta asemastaan runoelman lopusta kaikkine liitteineen siirsi alkupuolelle runoelmaa. Vielä tulivat tähän yhteyteen vedetyiksi Sampsa Pellervoisen kylvö ja Ison tammen runo, jonka oksista noita, kansanrunoissa toisinaan Lappalaiseksi nimitetty, valmistaa nuolia; ensin koetteeksi Kilpalaulannan ja Väinämöisen ammunnan väliin, sitten sopivammin Kilpalaulannan edelle Maailman luomista välittömästi seuraaviksi tapauksiksi. Viimeinen korjaus, johon Lönnrot kauan epäiltyään ryhtyi, oli _Väinämöisen_ vaihtaminen _Vein emoiseen_. Huomattavia muutoksia on vielä Sampo-retken jälkitapauksissa. Koivuisen kantelen synnyn, joka Runokokouksessa seuraa Auringon ja Kuun päästöä ja Vanhassa Kalevalassa Karhuntappoa, on Lönnrot, yritettyään sitä sijoittaa Tautien parantamisen jälkeen, viimein asettanut arvokkaimpaan paikkaansa, Sammon ryöstön, Kalevalan päätapauksen, välittömään yhteyteen. Mahtavamman vaikutuksen on hän saanut aikaan myös sillä, että on Karhuntapon siirtänyt Auringon ja Kuun päästön edelle, joten tämä jää Väinämöisen sankariteoista viimeiseksi.

1849 vuoden Kalevala tuli pikemmin ja yleisemmin tunnetuksi sekä kotimaassa että ulkomailla kuin 1835 vuoden Kalevala. Jo v. 1852 julkaisi siitä saksankielisen runomitallisen käännöksen Pietarin akatemian jäsen _Anton Schiefner_ helsinkiläisen kirjanpainajan kustannuksella. Tämä käännös on tosin kuivakiskoinen ja runoton, mutta sillä on kuitenkin se ansio, että on suuresti lisännyt meidän kirjallisuutemme ulkomaisten ystäväin lukua. Sittemmin on Kalevalasta ilmestynyt täydellisiä ja osittaisia käännöksiä, selontekoja ynnä tutkimuksia useimmilla Euroopan sivistyskielillä. Pohjois-Amerikallakin on oma englanninkielinen käännöksensä, jota on ilmestynyt vuodesta 1888 monta painosta. Vaan siellä on Kalevalalla aivan erityinen merkityksensä. Se on ollut todistettavasti mallina Yhdysvaltain kansallisrunoilijalla Longfellow'illa, kun hän v. 1855 Intiaanein suorasanaisista tarinoista pani kokoon kertomarunonsa _The song of Hiawatha_, jonka runomittakin on Kalevalan.[150]

* * * * *

Lönnrot'in aavistus "yön tulosta, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä" toteutui ennemmin, kuin hän itsekään osasi arvata. Jatkaakseen kesken jäänyttä sanakirjatyötä, oli hän pyytänyt pitennettyä virkavapautta taikka myös eroa virastansa eläkkeen kanssa ja saanut siihen anomukseensa myöntävän puoltolauseen sekä lääkintähallitukselta että senaatilta. Mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä vastaus, nähtävästi silloisen kenraalikuvernöörin Menshikov'in esityksestä, joka kammosi kaikkea toiminnanvapautta varsinkin näinä rauhattomina kansankapinain aikoina. Vuotta myöhemmin, 8 p. Huhtik. 1850, julistettiin yleinen kielto painattaa uusia suomenkielisiä kirjoja muita kuin semmoisia, jotka tarkoittavat uskonnollista mielen ylennystä tai taloudellista hyötyä.

Vaan Lönnrot näki tehdä työtä pimeimmissäkin oloissa. Niin kytkettynä kuin oli käytännölliseen virkaansa, jonka toimet olivat entisestään melkoisesti lisääntyneet, riitti hänelle aina aikaa henkisiin harrastuksiinsa. Silloinkin, kun suomalaisen kirjallisuuden piiri oli ahtaimmilleen rajoitettu, löysi hän siitä kyllin alaa hyödylliselle vaikutukselle. Paitsi uutta lisättyä _arvoitusten_ laitosta, jota mainittu kielto ei koskenut, sai hän v. 1851 painatetuksi suomennoksen saksankielistä G.H. von Schubert'in lastenkertomusta _Merenvirta_.[151] Rohkenipa hän v. 1852 ruveta jälleen sanomalehteä julkaisemaan, nimittäin _Oulun Viikkosanomia_, jolle sen kustantajan oli ollut mahdoton koko Oulusta löytää halukasta toimittajaa. Kaksi vuotta hän sitä toimitti mitä tukalimman painotarkastuksen alaisena. Mitään semmoista, joka tarkoitti määrättyä paikkakuntaa tahi henkilöä, ei ollut lupa painattaa. Niin esim. ei saanut kirjoittaa maakunnan vuodentulosta, sillä se olisi voinut poiketa läänin kuvernöörin annettavasta virallisesta kertomuksesta. Samasta syystä sana _lautamies_, joka muka osoitti erityistä virkaluokkaa, oli vaihdettava sanaan _rikas mies!_ Mutta Lönnrot ei ollut niitä, jotka vastuksiaan vaikeroivat tai niillä puolusteleivat. "Kaukana meistä olkoon", hän lausuu lukijoilleen ensimmäisen toimitusvuoden lopulla, "näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikkosanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan niin kauvan, kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi muihin aineisiin sekautua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämät sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan". Suurimman elämäntyönsä suoritti Lönnrot epäilemättä Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan; kukaties vielä vähäistä suurempana esiintyy hänen persoonallisuutensa siinä vaatimattomuudessa, jolla hän heti sen jälkeen tyytyi kirjoittamaan kansalleen elämän mitä jokapäiväisimmistä asioista.

Kauan ei kuitenkaan kestänyt, ennenkuin Lönnrot'ille aukeni uusi, entistä laajempi vaikutus-ala. V. 1850 oli yliopistoomme perustettu Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virka, ja sitä olisi Lönnrot jo silloin voinut hakea, joll'ei olisi ollut aivan vasten hänen luontoaan kilpailla toisen siihen kykenevän kanssa. Sittenkin, kun virka Castrén'in äkillisen kuoleman kautta oli joutunut uudelleen haettavaksi, ja vaikk'ei ollut ketään muuta mahdollista viran täyttäjää, Lönnrot epäili kauan, kunnes yliopiston opettajain ja oppilaitten hartaat pyynnöt saivat hänet taivutetuksi. Väitöksensä hän kirjoitti vepsänkielestä, _Om det nordtschudiska språket_, 1853 ja tuli samana vuonna virkaan nimitetyksi.

Tämä väitöskirja sekä seuraavana vuonna Suomen tiedeseuran toimituksiin painettu tutkimus Inarin lapin murteesta, _Ueber den Enare-lappischen Dialekt_, ovat melkein ainoat puhtaasti tieteelliset julkaisut hänen professori-ajaltaan. Käytännölliset kansamme sivistystarpeet vaativat silloinkin hänen koko huomiotansa. Kun vapauttaja-keisarin Aleksanteri II:n astuessa hallitus-istuimelle myös suomenkieli pääsi vapaaksi kahleistansa, ja sitä yhä enemmän ruvettiin viljelemään sekä opillisilla että yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla aloilla, tarvittiin tietysti ääretön joukko uusia sanoja uusille käsitteille. Ja kukapas siihen työhön olisi ollut tottuneempi ja taitavampi kuin Lönnrot. Jo lääkärikirjaa toimittaessaan oli hänellä suomalaisista oppisanoista ollut omien sanojensa mukaan "tuskin arvattava työ". Uusien sepitettävien sanojen vuoksi oli hän myös pitänyt velvollisuutenaan ottaa osaa mainittuun Meurman'in sanakirja-työhön. Yliopistollisilla luennoillaan oli hän ruvennut kääntelemään kaiken-aineisia kirjoja suomeksi, sillä lailla neuvoen oppilaitaan, miten kieltämme oli taivutettava tieteellisiin aineihin. Ihmeteltävää oli silloisille kuulijoille, kuinka selviksi, sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät mestarin käsissä, ja varsinkin, kuinka hän suomenkielen omista varoista keksi sadottain sanoja, joita useimpain nykyisten sivistyskielten on täytynyt lainata. Arvaamattoman suuri osa nyt käytännössä olevista oppisanoista on lähtenyt hänen pajastansa; perinpohjainen kielivarastomme tunteminen sekä herkkä kieliaisti tekivät hänestä niin verrattoman sanasepän, että harva hänen ehdoituksistaan on tainnut tulla hylätyksi. Erittäin on kasviopillinen sanasto v. 1860 painetussa _Suomen kasvistossa_ kokonaan hänen luomansa. Suuresti rikastunut on myös lakitieteellinen sanastomme _Kauppakaaren ja maakaaren_ suomennoksen sekä _J.Ph. Palmén'in lainopillisen käsikirjan_ käännöksen kautta, jotka ilmestyivät: edellinen 1857 vuoden Suomi-kirjassa, jälkimmäinen valtiopäivä-vuonna 1863.

Paitsi mainittuja teoksia, julkaisi Lönnrot tällä ajalla pari kansankirjasta Raittiuden ystäväin toimituksissa, nimittäin: _Kolme päivää Sairion kylässä_, enimmäksi osaksi mukaelmaa, 1854 ja _Wilhelmi Linter'in historian_, jonka alkuteos on kreivi Manteuffel'in vironkielellä kirjoittama. Vielä painatti hän nälkävuonna 1857, sen johdosta että hallitus oli lähettänyt hänet hädän-alaisille seuduille opettamaan jäkäläleivän tekotapaa, lehtisen nimellä _Neuvoja erästen jäkäläin käyttämisestä ruuaksi_.[152]

V. 1862 otti Lönnrot täysin palvelleena eron professorinvirastaan ja vetäytyi maalle asumaan kotikappeliinsa Sammattiin. Siellä ryhtyi hän jälleen jatkamaan ja loppuun saattamaan kesken jäänyttä sanakirja-työtänsä, jonka tuloksia _Kustaa Eerik Eurén_ oli sillä välin saanut käyttää v. 1860 ilmestyneesen sanakirjaansa. Lönnrot'in oma suuri _Suomalais-ruotsalainen sanakirja_ valmistui painosta 14:nä vihkona vv. 1866-80. Se sisältää kaikkiansa noin 160,000 sanaa. Renvall'in sanakirjaan verraten, jossa on sanoja ainoasti 22,000, on se siis koko jättiläinen. Mutta ainesten tieteellisessä käsittelemisessä ei Lönnrot'in työtä voi asettaa Renvall'in rinnallekaan. Sanakirjansa ruotsinkielisessä jälkipuheessa Lönnrot itse lausuu, ett'ei hän sitä pidä minään kriitillisesti toimitettuna suomenkielen sanakirjana, vaan pikemmin aakkosellisesti järjestettynä aineskokoelmana, joka käsittää kaikki sitä toimittaessa saatavilla olleet suomalaiset sanat. Tämä aineskokoelma, hän lisää, jääköön tieteellisesti seulottavaksi toiselle sanakirja-sepälle, joka ei ainoastaan voimiltansa ole nuorempi, vaan joka myös laveammalta tuntee suomen sukukieliä ja jolla on käytettävänä nykyaikaisen tutkimuksen runsaat apuneuvot. Tiettävästi vaikutti Lönnrot'in työtapaan se huoli, ett'ei ennättäisi eläissään saada täysin pohdituiksi aineskokoelmiansa, jotka sillä välin olivat alituisessa vaarassa jonkun tapaturman kautta joutua häviöön.

Sillä Lönnrot'in ei ollut Sammatissakaan suotu käyttää aikaansa yksin-omaan sanakirjan toimittamiseen. Ei ainoastaan taudinkohtauksissa, vaan kaikissa muissakin asioissa kysyttiin alituisesti hänen apuansa ja neuvoansa. Silloisen pappien puutteen aikana katsoi hän velvollisuudekseen pitää huolta myös jumalansanan julistamisesta Sammatin kirkossa. Hänen perustamiansa ovat kunnan kansakoulu, lukutupa ja lainakirjasto.[153]

Sitä paitsi oli hänellä yksin ajoin suoritettavana toinen suuri ja tärkeä työ. V. 1863 oli hän kutsuttu suomalaisen virsikirja-komitean jäseneksi ja valittu sen esimieheksi. Siihenkin tehtävään hän oli monessa suhteessa hyvin valmistautunut. Luovaa runolahjaa, niinkuin on mainittu, ei hänellä tosin laisinkaan ollut. Sitä vastoin oli hän osoittautunut taitavaksi runoelmain suomentajaksi. _Suomi_-kirjassa 1845 on nimellä _Kokeita suomalaisessa laulannossa_ muutamia hänen kääntämiänsä lyyrillisiä lauluja, etupäässä Runeberg'in. Samassa aikakauskirjassa 1855 on kappale Odysseiasta, _Odysseen vastaan-otto Faiakilaisten saarella_; monta katkelmaa Iliaadista on hän myös sovittanut suomentamiinsa _Muistelmiin ihmiskunnan elosta_, jotka ilmestyivät _Mehiläisen_ liitteenä. Runomitta-oppi oli hänellä aina ollut erityisenä mieliaineena. Vanhaa kansallista mittaa oli hän laveasti selitellyt esipuheissa Kalevalan molempiin laitoksiin ja kuusimitan rakennuksen suomenkielellä yhteydessä Odysseiasta käännetyn otteen kanssa. Lisäksi tuli se kokemus ja taito, jonka hän oli saavuttanut Kalevalan sekä Kantelettaren runoja kokoonpannessaan, hänelle avuksi laitellessaan vanhoja, usein kansan-omaisia arkkiveisujamme kelvollisiksi kirkkovirsiksi.

Virsikirja-komitean ensimmäinen ehdoitus vanhan virsikirjan uudistamiseksi valmistui v. 1867. Seuraavana vuonna ilmestyi vihko lisäysvirsiä niitä tilaisuuksia varten, joiden tarpeeksi ei vanhassa virsikirjassa ollut virsiä ollenkaan taikka ei riittäväiseen määrään. V. 1871 painatti komitea toisen ehdoituksensa, jossa oli noudattanut edellisestä tulleita muistutuksia. Koko toimessa oli Lönnrot ollut ei ainoastaan nimellisenä, vaan myös todellisena johtajana ja ahkerimpana työmiehenä. Hän oli kohta ottanut neljänneksen vanhan virsikirjan numeroista osakseen ja sitä paitsi painattanut aika ajoin pienempiä lisävihkoja, joten enin osa uusista virsistä on lähtenyt hänen kynästään. Näitä erikoisjulkaisuja lueteltakoon: _Vanhoja ja uusia virsiä_ 1865, _86 virttä erinäisiä tiloja varten_ 1867 ja _10 virttä erinäisiä tiloja varten_ 1868, _50 virttä vanhoista arkkivirsistä_ 1869 ja _25 virttä enimmäksi osaksi vanhoista arkkivirsistä_ 1870 sekä _26 haluttua virttä_ 1870 ynnä _Muutoksen-ehdotuksia uuteen suomalaiseen virsikirjaan_ 1870; myöhemmin ilmestynyt on _43 virttä saksalaisesta virsiaarteesta_ 1874. Komitean erottua toimitti Lönnrot v. 1872 ihan yksin oman ehdoituksen, nimellä _Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi_, jossa vanhat virret, monelta haaralta tulleitten pyyntöin aiheesta, olivat korjatut enemmän entisen mukaisiksi, niin paljon kuin oli mahdollista sanoja ylenmäärin katkomatta tai kieltä muulla tavalla sortamatta. Sitäkin hän yhä paranteli, niin että v. 1883 saattoi julkaista uuden _Väliaikaisen suomalaisen virsikirjan_, johon vielä _Viimeiset korjaukset_ tekijän kuoleman jälkeen seuraavana vuonna tulivat painosta. Kaikilla Lönnrot'in virsillä on se ansio, että ovat kansantajuisia ja yksinkertaisia; toisinaan kuitenkin ovat liiaksikin arkipäiväisiä. Omatekoisia niiden joukossa luonnollisesti ei ole monta, vaan ovat enimmät joko käännöksiä vieraskielisistä virsistä tai mukailuja arkkiveisuista.

Samana vuonna, jolloin sanakirja valmistui, 1880 sai Lönnrot käsistänsä vielä kolmannen kirjallisen työn, joka vuosikymmeniä sitten oli jäänyt häneltä kesken, nimittäin _Suomen kansan muinaisien loitsurunojen_ laitoksen. Viimeisinä ikävuosinaan toimitteli hän myös uutta Kantelettaren laitosta, mutta ennätti siitä saada ainoasti kolmannen kirjan eli n.k. _virsilaulut_ suoritetuksi, niin että siinä Kantelettaren painoksessa, joka ilmestyi v. 1887, molemmat edelliset osat täytyi entisellään säilyttää.

Jos näitä Lönnrot'in myöhempiä kansanrunojen julkaisuja käy arvosteleminen, niin kiitos niistä ei voi olla yhtä suuri kuin aikaisemmista Kalevalan ja Kantelettaren kokoonpanoista. Oli luonnollista, että Lönnrot'illa loitsulukuja Kalevalaan sovitellessaan täytyi olla valta valita säkeitä tarpeen mukaan eri toisinnoista. Vaan loitsurunoilla yksinään ei ole sitä kaunokirjallista merkitystä, joka oikeuttaisi niin vapaan menettelyn, että sen vuoksi kaikki tieteellinen arvo julkaisulta täytyy kieltää. Ja tämä menettely tekee vielä oudomman vaikutuksen, kun samasta loitsusta on painettu välistä toistakymmentä "toisintoa", joista tuskin yhtäkään on semmoisenaan kansan suusta kirjaanpantu. Uuden Kantelettaren vanhasta laitoksesta poikkeavat runot ovat yleensä liian pitkiksi venytetyt sekä ventovierailla aineksilla sekoitetut. Sama vika haittaa myös lisäksi tulleita runoja, joista suurin osa on saatu inkeriläisistä kokoelmista; niissä usein alku ja loppu kuuluvat kokonaan eri runoihin, jotka kansanlaulussa aivan satunnaisesti ovat yhtyneet. Mutta siitä ajasta, jolloin Lönnrot itse keräsi runoja ja kansanlauluun välittömästi tutustui, olikin jo kulunut melkein puoli vuosisataa.

19 p. Maalisk. 1884 pääsi Lönnrot suoraan työstänsä vanhurskaan lepoon, ainoasti pari viikkoa sairasvuoteella maattuaan. Koko myöhemmällä ijällään oli hän ainoasti kerran ollut kolmeksi viikoksi toimettomuuteen tuomittuna v. 1870, jolloin rappusista horjahtaissaan oli taittanut jalkansa. Tämä pitkä ikä ja erinomainen terveys selittää osaksi, mitenkä hänen oli mahdollista saada eläissään niin paljon aikaan. Mutta sitä Jumalan lahjaa Lönnrot ymmärsi myös hoitaa ja hyvin käyttää. Ruumiin liikuntoa ja voimistelua ei hän koskaan laiminlyönyt. Alinomaiset tutkimus- ja virkamatkansa suoritti hän suureksi osaksi jalan. Vielä v. 1869 arveli hän jaksavansa astua ympäri Suomen kahteen kertaan. Viimeisinäkin vuosina hän virkistyksekseen hiihteli ja souteli. Sitä vastoin ei hän harrastanut urheiluna metsästystä, eikä onkimista, jota piti eläinrääkkäyksenä. Hänen elintapansa olivat sekä ruuan että vaatetuksen puolesta tavattoman yksinkertaiset ja kohtuulliset. Erittäin sopii tässä huomauttaa, että hän jo v. 1834 solmi raittiusliiton tapaisen Kajaanissa sekä että hän professorina, niinkuin on mainittu, otti innolla osaa v. 1853 perustetun Raittiuden ystäväin seuran toimintaan.

Työ ja taasen työ oli Lönnrot'in koko elämän sisällys. Aamun aikaisina hetkinä osasi hän tehdä työtä yhtä hyvin kuin illan hämyisillä puhteilla; eikä ollut niin pientä loma-aikaa kotona, vierailla tai matkalla ollessa, jota hän ei olisi tiennyt jollakin tavalla hyödyllisesti käyttää. Hänen työntekoansa joudutti vielä tarkka järjestyksen-aisti sekä harvinainen kyky koota kulloinkin voimansa määrättyyn tehtävään. Siihen, mikä oli sivulla hänen varsinaisesta työstään, ei hän kajonnut. Esim. maanviljelykseen, vaikka hänellä oli sekä Kajaanissa asuessaan Polvilan maatila että myöhemmällä ijällä pari tilusta Sammatissa, ei hän itse mitenkään puuttunut. Hetken puuhissa, maailman häärinässä ei hän koskaan kuluttanut aikaansa.

Mutta ennen kaikkea teki hänen elämäntyönsä niin suureksi ja siunatuksi se nöyrä, rauhaisa, jumalinen mieliala, joka hänen sydämessään vallitsi. Hän oli vaatimaton aina ujouteen asti; omia ansioitaan ei hän minäkään pitänyt. Vaan siitä syystä ei hän mitään vaikeuksiakaan tuntenut, eikä hän milloinkaan, niin vähäiseksi kuin arvostelikin oman kykynsä, epäillyt tehtävänsä mahdollisuutta. Mihinkään mieskohtaisiin riitoihin ei Lönnrot sekaantunut; kenestäkään hän ei puhunut, ei edes uskonut pahaa. Hänen viimeiset sanansa olivat: "en luule, että minulla tässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä"; johon hän vielä lisäsi: "toivonpa Vapahtajani kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa". Perustuksena Lönnrot'in koko luonteessa oli lempeys ja hyväntahtoisuus, jonka pinnalla viaton iloisuus ja leikillisyys väreili. Hän oli -- tätä vertauskuvaa on eräs Uudenmaan talonpoika hänestä puhuessaan somasti käyttänyt -- niinkuin päivänpaiste, sen jälkeen kuin on hiukan sataa ripoitellut.

Valtiollisiinkaan taisteluihimme ei Lönnrot ylimalkain ole ottanut osaa; hän on aina tyytynyt hiljaisen työntekijän kutsumukseensa. Tähän hiljaisuuteen ei kuitenkaan ollut syynä väliäpitämättömyys kansamme elinkysymyksistä, sillä kukaan ei ole suomalaisuuden asiaa edistänyt enemmän kuin Lönnrot. Siihen ei myöskään ollut vaikuttimena pelkurimaisuus, sillä tarpeen vaatiessa hän kyllä rohkeni totuuden ja oman kansan puolesta astua esiin. Sen ovat kyllin todistaneet hänen innokkaat puheensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä, hänen ankarat sanansa Porthan'in patsaan paljastajaisissa ja varsinkin hänen luja käytöksensä siinä komiteassa, jonka tuli antaa lausunto suomenkielen käyttämisestä virkakielenä. Mutta luonnonmukaista oli, että varsinainen johtaja siinä taistelussa, jonka tuli saattaa kansastaan vieraantunut sivistynyt sääty takaisin kansallisuutensa tuntoon ja käsitykseen, ei voinut lähteä suomenkielisen rahvaan keskuudesta, vaan oli nouseva ruotsalaistuneen säätyluokkamme omista riveistä. Siitä syystä tarvittiin kansallisessa uudistustyössämme Elias Lönnrot'in rinnalla vielä _Juhana Vilhelm Snellman_.[154]

14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan.

Elias Lönnrot'in elämäkerta on vienyt meidät kauas yli puheenaolevan aikakauden rajojen. Mutta ennen kuin sen jätämme, on meidän vielä luotava lyhyt yleiskatsaus suomalaisen kirjallisuuden asemaan maassamme. Sen varsinaisena tukena oli tälläkin ajalla kansallinen kirkkomme. Erittäin vaikutti suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseksi mainittu herännäisliike, joka kansanvaltaisen suuntansa kautta raivasi sille tietä sivistyneihinkin koteihin. Pietisti-perheissä, jotka pitivät kaikki hartaushetkensä yhdessä palvelijainsa ja alustalaistensa kanssa, tuli suomenkieli heidän uskontonsa kieleksi ja sitä tietä jälleen omaiseksi.

Vaan muissakin kuin hengellisissä piireissä oli, kirjallisten harrastusten levitessä, suomalainen kirjallisuus saanut edustajia. Niinpä olemme nähneet edelläesitetyn ajanjakson kirjailijain joukossa lääkäreitä, lakimiehiä, sotilaita ja asioitsijoita. Sen kautta kehittyi myös kirjallisuutemme entistä monipuolisemmaksi. Kuitenkaan ei sen vielä voi sanoa kohonneen yläpuolelle n.k. rahvaankirjallisuutta, muutamia ainokaisia teoksia lukuun ottamatta.

Kirjallisuus sanan korkeammassa merkityksessä oli vielä kauttaaltansa vieraskielistä, ja oli siinä ruotsinkielellä ehdoton etusija nyt lukumääräänkin nähden. Yliopiston tieteellisistä opinnäytteistä ilmestyi tosin yhä suurin osa latinaksi, mutta senkin piirin uhkasi ruotsi pian ja varmasti valloittaa. Ruotsinkielisenä esiintyy meillä jo enimmiten, niinkuin olemme nähneet, suomalainen kielitiede, ja sama oli laita myös Suomen historian tutkimuksen. Viimeksimainitulla alalla ilmestyi tähän aikaan arvokkaita aineskokoelmia sekä erikoistutkimuksia, etupäässä 1808-09 vuoden sodasta. Ensimmäinen kokonais-esitys historiastamme löytyy saksalaisen professorin _Friedrich Rühs'in_ ennen mainitussa teoksessa _Finnland und seine Bewohner_, joka oli painettu Leipzig'issä 1809 ja kahden -- Ruotsinmaalla julkaistun -- käännöksen kautta oli tullut Suomessakin tunnetuksi. Toisen näistä ruotsinnoksista, melkoisesti lisätyn ja parannetun, oli _Arvidsson_ toimittanut 1827 ja siitä tehnyt vielä yhteenvedon Suomen kouluja varten, joka painettiin Turussa 1832.

Ruotsinkielinen kaunokirjallisuus maassamme oli tämän vuosisadan alussa verrattomasti heikompi kuin edellisellä. Franzén'in jätettyä Suomen, oli laulu täällä milt'ei laannut. Runollista tuotantoa edustivat ikään kuin viran puolesta latinan ja kreikan kielten opettajat yliopistossa, _Juhana Gabriel Linsén_ ja _Aksel Gabriel Sjöström_, jotka uutterasti kääntelivät ruotsiksi klassillista runoutta sekä sepittelivät tilapäisiä runoelmia, varsinkin maisterivihkiäisiin. Suomessa oli myös _Arvidsson_ ruotsalaisilta Fosforisteilta oppimaansa tapaan kirjoitellut runoja; vaan koottuina hän julkaisi ne vasta Ruotsiin siirryttyään nimellä _Ungdoms rimfrost af Sonen i Örnskog_[155] (Nuoruuden huudetta, ilmituonut Kotkanmetsän poika) 1832.

Mutta v. 1830 lähetettiin Franzén'ille täältä arvosteltavaksi vaatimattomasti painettu vihkonen pieniä runoelmia, jonka johdosta vanhus vastaukseksi kirjoitti seuraavat profeetalliset sanat: "Kauniin lahjanne käsiin saatuani en tärkeiltä virkatoimilta ole joutanut muuta kuin siellä täällä ihailemaan jotakuta kevään kukkaista taikka kuuntelemaan jotakuta leivon liverrystä. Siitä kuitenkin jo näin, että tosirunoilija on ilmestynyt entisessä kotimaassani. Vaan kun sitten olin saanut kaikki tyystin lukeneeksi, varsinkin molemmat viimeiset osastot kirjan lopussa, niin näin, että suuri runoilija on syntymäisillään Suomessa". Vihkosen tekijä, josta sittemmin tuli ei ainoasti Suomen, vaan kaikkein pohjoismaiden suurin runoilija, oli -- kuka meistä ei häntä tuntisi -- _Juhana Ludvig Runeberg_. Kohta tämän ensimmäisen vihkosen perästä v. 1832 ilmestyi hänen kansallinen kertomarunonsa _Elgskyttarne_ (Hirvenhiihtäjät) ja sitä seurasivat: toinen vihko pienempiä runoja 1833, _Hanna_ 1836, _Julqvällen_ (Joulun-aatto) ja _Nadeschda_ 1841, kolmas runovihko 1843 ja _Kung Fjalar_ (Fjalar kuningas) 1844. Runeberg'in jäljissä astui pian useita muitakin isänmaallisia runoilijoita esiin: _Fredrik Cygnaeus_, jonka teoksia tältä ajalta ovat _Jääkynttilät_ (suomalainen nimi!) 1837 ja _Höstispiggarne_ (syksyiset jääkynttilät) 1841 ynnä ylevä maisterivihkiäis-runo vuodelta 1840; _Lauri Stenbäck_, jonka puhdassävelinen runokokoelma tuli painosta 1840; sekä nuori _Sakari Topelius_, joka promotsiooni-runoilijana v. 1844 ensimmäisen lehvän omaankin, kuihtumattomaan seppeleesensä sitoi.

Omituista oli, että kansallisuuden aate meillä herätti eleille vieraskielisen kirjallisuuden. Mutta silloisissa oloissamme se oli välttämätöntä. Ylemmät säätyluokkamme olivat puheenaolleen ajanjakson kuluessa yhä vaan täydellisemmin ruotsalaistuneet. Jos tähän aikaan olisi syntynyt joku suuri suomenkielinen runoilija, niin hänellä ei olisi ollut sivistynyttä lukijakuntaa. Kalevalan vastaanotto on siinä suhteessa hyvin opettavainen. Ainoasti ruotsinkielisellä runoudella oli tie avoinna säätyläistemme sydämiin, ja että se vaikutusvaltaansa käytti niissä sytyttääkseen rakkautta omaan kansaan ja tämän kieleen, on sen ainaiseksi ansioksi ja kulumattomaksi kunniaksi luettava. Yhtä suuri kuin Lönnrot'in ja Snellman'in on kieltämättä myös Runeberg'in kansallinen merkitys.

B. Uuden Suomen aika vuodesta 1844.

l. Toinen kansallinen heräys.

1840 luvun alkupuolella näytti jo siltä kuin äsken elpynyt suomalainen kirjallisuus jälleen uneen nukahtaisi. Vv. 1842-43 ei ilmestynyt enää ainoatakaan suomenkielistä sanomalehteä koko maassamme. "Vartija, mitä kuluu yö?" kirjoittaa _Fredrik Cygnaeus_ huolestuneena Helsingfors Tidningar'eissa 1842 suomalaisen raamatunkäännöksen riemujuhlan johdosta. "Kansalta, jonka esi-isät jo kaksi vuosisataa takaperin ovat saaneet aikaan tällaisen jättiläisteoksen, on oikeutettu vaatimaan joltisenkin suuria satoja kotimaisen kirjallisuuden vainiolla. -- -- Puhutaan tosin Kalevalasta, Kantelettaresta, seitsemästätuhannesta sananlaskusta -- ja kukapa ei mielellään ottaisi niitä yhä uudelleen puheiksi. Mutta mistä tulee niiden ihmeellinen, jääkiteentapainen kimallus, joka keskellä hyistä luontoa lumoaa henkiset silmämme? Menneitten vuosisatojen tuulahdukset ovat keskellä oppimattoman kansan jäämerta kasanneet nämät hengentuotteiden lasikirkkaat, pilvenkorkuiset vuoret. Ja yksi ainoa mies on nöyrällä, hartaalla, hiljaisella, kestävällä voimallaan saattanut ne päivänvaloon sekä nykyisyyden että tulevaisuuden ihmeteltäviksi. Hän tosin olisi oikeutettu, jos tahtoisi, ylpeilemään siitä, mitä yksin on saanut aikaan. Vaan voimmekohan me muut hyvällä omallatunnolla anastaa saman oikeuden?" Yhtä epäileväisiä ajatuksia oli hän jo kahta vuotta aikaisemmin yliopiston 200-vuotisjuhlassa ilmi tuonut. "Kun riemumaistereina seisotte tällä samalla paikalla", lausuu hän tervehdyksessänsä nuorille seppelöittäville, "silloin tiedätte, oliko se loisto-aika, jolloin Franzén'in viimeiset laulut helähtivät, jolloin Hirvenhiihtäjät ja Hanna, Kalevala ja Kanteletar ilmestyivät, ruusuisen aamun koitetta vai iltatähden väräjämistä yön pimetessä".

Vielä epätoivoisempana kuvailee saman yliopistollisen ilonvieton aikana kansamme tulevaisuutta Cygnaeus'elle yksityisessä kirjeessä _Juhana Vilhelm Snellman_. "Pyydän sinua todistamaan minulle seuraavat väitteeni valheeksi:

1) Onneton isänmaamme on vuosisatoja kestäneen epäitsenäisen asemansa kautta joutunut siihen tilaan, että siellä _ei löydy mitään isänmaallista harrastusta_; sillä:

2) Sivistynyt (ruotsalainen) osa kansaa ei sivistymättömän (suomalaisen) henkisestä tai aineellisesta edistymisestä pidä _rahtuakaan_ huolta. Vilkaise ympärillesi ja katso: liikuttaako yhtäkään hallituksen jäsentä jonkun maaseudun kurja aineellinen tila, tai onko yksikään yliopiston mies hetkisenkään vaivannut päätään suomenkielisen rahvaan sivistystarpeen tähden? En puhukaan niistä lukemattomista, joilla ei ole omastatunnosta haittaa, kun on valittavana toisella puolen isänmaa ja toisella palkat, kunniamerkit y.m.

3) Kansan suuri joukko on pitkällisen sorron vaikutuksesta kääntynyt yhä sisäänpäin; se saattaa ehkä moittia nimismiestä tai pappia, -- mutta maaherra on sille jo pikku jumala ja senaattori jotakin verratonta. Ajatustakaan mistään mahdollisesti paremmasta tilasta, kunnan, pitäjän, läänin, maan asiain harrastusta, sillä lienee tuskin koskaan ollut, muussa muodossa kuin villikansoilla, nimittäin julkisodassa.

4) Tätä suurta joukkoa on mahdoton kohottaa, niin kauan kuin lainkäyttö-ja opetuskielenä on ruotsi, jonka vuoksi ei sivistyneissä voikaan löytyä isänmaan-harrastajia; sillä niitä voi nousta ainoasti _kansakunnasta_, eikä välinpitämättömästä vieraasta rodusta. Mikä henki tässä vallitsee, ilmenee peittelemättä siinä perinjuurisessa ylenkatseessa, jolla ruotsalainen rannikkoasukas kohtelee suomea puhuvaa, ett'ei _yksikään_ sivistyneistämme 1809 vuoden jälkeen ole tehnyt _ainoatakaan_ yritystä vierittääkseen tuota kauheata taakkaa kansan niskoilta, siinä on todistusta tarpeeksi _heidän_ isänmaallisuudestaan.

5) Tahdon kuitenkin olla inhimillinen ja olettaa, että ne harvat, jotka yleensä mitään ovat ajatelleet, ovat luulleet voivansa muodostaa ylimysluokan, joka kykenisi vastustamaan liiaksi vahingollista vaikutusta idästä päin. Mutta siitä on muodostunut virkamies-ylimystö, joka _sekä matelee että sortaa kansaa_. Saman hyvän aikomuksen mielelläni edellytän niilläkin olleen, jotka ovat harrastaneet ruotsin-tai saksankieltä. Mutta toivon, että he ottavat huomatakseen erehdyksensä. Sillä keinotekoinen yhdysside ei kestä, vaikka sillä olisi sivistyksenkin jalo väripaine, kun ei siinä ole yhtään kansallisuuden säijettä.

6) Ei _tätä nykyä_ enää ole korjattavissa, mitä on laiminlyöty. Hallitus maassamme ei sitä suvaitse. Sivistyneet eivät sitä käsitä, ja jos he sen käsittäisivätkin, on työskenteleminen siihen suuntaan vastoin _heidän_ etujaan. -- _Suomalainen kansakunta_ on siis hautaansa laskettu. Sen näet jo Suomalaisen kasvoista ja kuulet hänen lauluistaan, että hän tietää herenneensä elämästä. -- Kaikki nämät väitteeni perustuvat seuraavaan selviöön: _Suomi ei saavuta mitään väkivallalla; sivistyksen voima on sen ainoana pelastuksena_.

7) Kaatua kansakunnan mukana, olkoon menneeksi; mutta sen kera kuoleminen orjan olkivuoteella ei käy laatuun ihmiselle. Siis -- --

8) Jos tahdot sovittaa loppupäätöstä jollain tavoin allekirjoittaneesen, niin on hän vastaava: minä olen tehnyt velvollisuuteni, jos huudan julki kaikkiin maailman ääriin, mitä tässä olen sinulle kuiskaillut, ja todistan sen maamme historialla jälkeen vuoden 1809. -- Siitä seuraa myös, että mainittu mies saa panna nahkansa ja sydämensäkin alttiiksi tämän surkeuden näkemiselle ja joksikuksi ajaksi palata siihen kurjuuden kotiin, joka on myös hänen omansa".

Palattuaan ulkomailta, josta oli yllämainitun kirjeen lähettänyt, takaisin kotimaahansa v. 1842, Snellman jäi tänne, niinkuin tiedämme, ei ainoastaan "joksikuksi ajaksi", vaan koko elämäkseen. Siitä huolimatta että hänellä oli tarjona kunniakas tiedemiehen asema Ruotsissa, tyytyi hän, kun ei voinut saada sijaa omassa yliopistossamme, vähäiseen alkeiskoulun rehtorinvirkaan Kuopiossa. Täältä Suomen sydämestä alkoi hän v. 1844 antaa ulos _Saima_-lehteänsä, jonka äänessä ei suinkaan enää tuntunut epäilyksen värinää. Sen äänen voima oli samallainen kuin Saimaan tyynien vesien, jotka viimein pyrkiessään ulos maailmalle kuohuvana Imatran koskena ryöpsähtävät, särkien tieltänsä kovimmatkin esteet. Ja se ääni kajahti ympäri Suomen maata ikään kuin tuomiopäivän pasuuna, joka herätti kuolleen Suomen kansan unestansa.

Ilman armotta hävitti Snellman sen suloisen unelman, että täällä muka oli kaikki, niinkuin piti olla, että meidän maamme oli erinomaisen onnellinen maa ja meidän kansamme erittäin kelpo kansa, jota virttä sen ajan sanomalehdet alati lauloivat. Säälimättä hän näytti, kuinka Suomen kansa oli jäänyt takapajulle joka alalla, sekä valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä että kirjallisissa riennoissa ynnä elinkeinoissakin. Ja kaiken tämän katumus- ja parannussaarnan läpi kaikui aina yksi ja sama sävel: meidän kurjuuteemme on syynä se, että meillä ei ole kansallishenkeä, ja kansallishenkeä ei voi olla olemassa, missä kansan oma kieli ei ole sen sivistyskielenä.

Heti lehtensä ensi numerossa Snellman koskettaa tätä kipeän arinta kohtaa. Suomella, hän lausuu, ei ole kansallista kirjallisuutta. Suomeksi tosin löytyy joku määrä uskonnollista hartauskirjallisuutta sekä rikas kansanrunous, mutta niistä eivät kansan n.k. sivistyneet vähääkään välitä. Sen vuoksi on heidän koko sivistyksensä pelkkää lainatavaraa, pintapuolista läksynlukua, ilman mehua ja ydintä. Sillä sivistys, joka ei ole kansallinen, ei saata olla tosi, inhimillinen sivistys; se on ainoasti ulkonainen käytöstapa, apinan ja koiran kasvatukseen verrattava. Semmoisella sivistyksellä ei ole mitään merkitystä kansakunnan elämässä, ei mitään omantakeistakaan elämää eikä voimaa kehittyä. Myöhemmin hän vielä kirjoittaa: Se, mikä nykyään omistaa itselleen nimen "kansan sivistys", on haluton, voimaton ja kaikkeen toimintaan kykenemätön kerjäläinen, joka elää valhe-elämäänsä, ei oman työnsä ja ansionsa nojassa, vaan niillä muruilla, jotka rikkaitten pöydältä putoilevat. Ja tämän johdosta hän tekee kysymyksen: "voiko kansan sivistys aleta sen kautta, että sen oma kieli otetaan sivistyskieleksi?"

Snellman'in tarkoitusperä oli sama kuin aikaisempain Fennomaanein: suomenkielen koroittaminen luonnolliseen asemaansa virastoissa, kouluissa sekä kirjallisuudessa. Kuitenkin näemme suuren eroituksen hänen ja esim. Arvidsson'in vaatimusten välillä. Snellman oli kauttaaltansa käytännöllinen mies, joka ei tavoitellut enempää, kuin mitä oli mahdollista kunakin hetkenä toteuttaa. Virka- ja oikeuskielestä ei hänellä _Saima_-lehdessä ole vielä mitään ehdoitusta. Mitä kouluihin tulee, ehdoitti hän ainoasti, että ala-alkeiskouluissa piti helpoitukseksi umpisuomalaisille lapsille opetettaman edes muutamia aineita suomeksi. Vaatimustensa pääpainon hän pani suomenkieliseen kirjallisuuteen. Uutta polvea tarvitaan, sitä hän teroitti mieleen, jolla paitsi rakkautta Suomalaisen nimeen ja suomenkieleen on myös taito tätä kieltä käyttää. Ja se on kasvatettava etupäässä kirjallisuuden avulla, koska ei ole toivoa kaukaan aikaan saada korkeampaa kouluopetusta suomeksi. Tähän kirjallisuuteen nähden Snellman ei tinkinyt rahtuakaan. Ankarasti hän tuomitsi sitä tapaa, että kotimaisistakin aineista kirjoitettiin ruotsiksi. On jo aika, hän huudahti, lopettaa tyhjät puheet ja kirjoitukset "suomenkielestä" ja ryhtyä pontevaan työhön "suomenkielellä"; sitä tehtävää ei saa jättää vasta tulevalle sukupolvelle. Te nuoret miehet, jokainen ruotsin sana teiltä on tästä lähtein verrattavasti pois hukattua Suomen ja teidän omalle nimellenne kunniaa tuottamatta; ainoasti äidinkieli voi antaa teidän kirjoituksillenne ja nimellenne sijaa maailmassa! Kirjallisuudella, jota rahvaskin voi lukea, hän vielä huomautti, on sekin suuri etu, että siitä voi olla suoranaista hyötyä. Muutamat ovat puhuneet muka ylenmääräisestä uhrautumisesta; mutta tässä ei ole kysymys intoilijan alttiiksiantaumuksesta, vaan välttämättömästä täytymyksestä. Sillä joko ollaan vieraan sivistysmuodon ja kielen orjia ja siinä tapauksessa on tämä ijes päältä pois luotava, taikka omistetaan tämä sivistys ja kieli ja silloin on luovuttava omasta kansallisuudesta.

Ihmeyttävää on nähdä, kuinka yleinen Snellman'in aikaansaama kansallinen heräys oli. Etenkin se ilmeni yliopistossa, jossa kaiken aikaa heikko liekki oli kytenyt. Vv. 1832-1837, vielä yliopiston dosenttina ollessaan, oli _Juhana Ludvig Runeberg_ toimittanut kirjallisuuslehteä _Helsingfors Morgonblad'ia_, joka sen-aikuisessa nuorisossa oli pitänyt vireillä isänmaallista mieltä. Erittäin mainitaan hänen kuvauksensa maisemista sekä kansan luonteesta ja elämästä Saarijärvellä, joka ilmestyi lehden ensimmäisessä vuosikerrassa, yksin ajoin kuin hänen saman-aineinen runoelmansa _Hirvenhiihtäjät_, herättäneen ihailevaa rakkautta omaan maahan ja kansaan laajoissa ylioppilaspiireissä. Myöhemmissä vuosikerroissa on käännöksiä Kalevalasta, joiden kautta halu itse alkuteokseenkin tutustumaan tuli yleisemmäksi. Vielä löytyy tässä lehdessä painettuna ruotsinkielinen mukaelma Paavo Korhosen valitusrunoa suomenkielen sorretusta tilasta.[156] V. 1832 olivat myös ilmestyneet ja suurta huomiota herättäneet ensimmäiset maisteriväitökset suomenkielellä, _Eerik Aleksanteri Ingman'in ja Volmari Styrbjörn Schildt'in eli Kilpisen_. 1834 vuoden alussa oli äsken perustettu savokarjalainen ylioppilas-osakunta innostuksella ottanut suomen viralliseksi kieleksi uuteen nimikirjaansa, ja samana vuonna vietetyssä kevätjuhlassa olivat useat tämän sekä toisten osakuntain jäsenet Lönnrot'in esityksestä lupautuneet suorittamaan suomenkielessä tutkinnon ennen yliopistosta eroamistansa, vaikka sitten aniharva tämän lupauksensa täytti. V. 1840 oli _Mattias Aleksanteri Castrén_ päässyt yliopiston dosentiksi ja ryhtynyt luennoillaan selittämään Kalevalaa. Ne hän oli tavallisesti aloittanut isänmaallisilla puheilla. Me olemme olleet ylenkatsottu sukukunta, se oli hänen ajatustensa ponsi, meistä on sanottu, ett'emme kykene mihinkään korkeampaan sivistykseen, ett'ei meillä ole mitään taipumusta tieteellisyyteen eikä yhteiskunnalliseen järjestykseen. Myös Ruotsalaiset, jotka ovat osoittaneet meille hyväntahtoisuutta, ovat aina koettaneet saada meidät siihen vakaumukseen, että olemme ainoasti heidän kauttansa se, mitä olemme, ja että ilman heitä emme mitään olisi. Siten on heidän onnistunut meissä itsessämmekin ylläpitää epäilystä omaan voimaamme ja oman kansallisuutemme halveksimista. Nyt vasta me huomaamme, että meissä on sisällinen voima, joka pyrkii esiin. Ja kun me sen kerran käsitämme, niin miksi emme kaikin voimin koettaisi päästä irti siitä henkisestä holhoustilasta, jossa Ruotsalaiset niin kauan ovat meitä pitäneet? --_Antero Vilhelm Ingman_ kertoo[157] siitä vaikutuksesta, joka näillä Castrén'in luennoilla oli hänen kuulijoihinsa: "Me hänen silloiset äkkinäiset oppilaisensa emme vielä tajunneet tuota opettajamme syvemmän tieteellisyyden korkiaa lentoa. Mutta rakkauden suomenkieleen sai hän kuitenkin meihin istutetuksi, niin että me solmesimme keskenämme ikuisen sovinnon, aina vaikuttamaan suomalaisuuden alalla".

Vaan nyt tämä kansallinen liekki kiihtyy ilmivalkeaksi. "Me olemme ruotsinkieleen kiintyneet, mutta meidän on uhrautuminen kansamme tähden", tulee yleiseksi tunnussanaksi. Ruotsinkieliset sanomalehdet alkavat panna ohjelmaansa "suomalaisia tarkoitusperiä" (_finska syften_) ja käsittelevät yhä useammin kansallisia kysymyksiä. Myös uusia kirjoja ilmestyy, joissa esitetään kotimaisia aineita sekä ylistellään suomenkieltä ja suomalaista kansallisuutta. V. 1845 nuorempi _Sakari Topelius_ alkoi toimittaa kuvallista teosta _Finland framstäldt i teckningar_ (Suomi kuvissa esitettynä). Samana vuonna olivat nuoret maisterit _Herman Kellgren, Robert Tengström ja Kaarle Tigerstedt_[158] ruvenneet toimittamaan isänmaallista albumia, _Fosterländskt album_, joka sisälsi yksin-omaan kirjoituksia Suomen kielen, kirjallisuuden ja historian alalta ynnä käännöksiä suomensukuisten kansojen runoudesta.[159] Sitä paitsi julkaisi _Tengström_ erityisen valikoiman suomalaisia kansanlauluja ruotsalaisessa käännöksessä nimellä _Finsk anthologi_. Mainittuna vuonna tuli vielä painosta pohjalaisen ylioppilas-osakunnan albumin _Joukahaisen_ toinen osa, joka runsaan isänmaallisen sisällyksensä kautta huomattavasti erosi ensimmäisestä v. 1843 ilmestyneestä osasta.[160] Seuraavana vuonna 1846 painattivat Haminan kadettikoulun oppilaat, _Fredrik Cygnaeus'en_ vaikutuksesta kansallisiin harrastuksiin innostuneina, albuminsa _Finska kadetten_, jonka koko myöntihinnan he lahjoittivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näihin aikoihin ilmestyi myös ennen puheena ollut _Fredrik Berndtson'in_ runokalenteri _Necken_, todisteena siitä, miten maahamme ylioppilaana siirtynyt Ruotsalainenkin saattoi käsittää suomalaisuuden aatteen.[161]

Kun ennen mainitut kolme talonpoikaista runoniekkaa v. 1845 kutsuttiin Helsinkiin, pääsi heidän mukanaan suomenkieli pääkaupunkiimme vierailemaan. Eikä se enää ainoasti vieraana esiintynyt. Isännän virkaa se jo sinä vuonna toimitti savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlassa. Suomenkieltä ruvettiin nyt yliopistossamme ahkerasti opiskelemaan. Matkoiltansa äsken palannut Castrén oli saanut lukuisasti kuulijoita. Naisetkin Helsingissä, samoin Porvoossa ja Kuopiossa, olivat innolla ruvenneet lukemaan suomea. Vieläpä koulunuorisoon tarttui tämä innostus. Ylioppilas Sakari Cajander'ille, joka oli tarjoutunut antamaan yksityisiä tunteja suomenkielessä, ilmoittautui Helsingin lyseen oppilaita niin suuri joukko, ett'ei hän voinut kaikkia ottaa vastaan. Samat pojat olivat keskenään päättäneet lähteä sisämaahan kolmeksi vuodeksi oppimaan suomea, voidakseen palattuansa Lönnrot'in ja Castrén'in jäljissä astua esiin kansallisuuden pyhän asian puoltajina. Eikä siinä kyllin, vaan Maaliskuussa 1846 karkasi kolme miehen-alkua, joista vanhin oli 14 ja nuorin 11 vuotias, todellakin tämmöisessä aikomuksessa ja saatiin kiinni vasta tuolla puolen Porvoon!

Suomenkielen harrastaminen oli sanalla sanoen tullut muotiasiaksi. Kaikellaisiin sokerileivoksiin pantiin nyt suomenkieliset värssyt, kirjoille ja musiikkikappaleille annettiin suomenkieliset nimet. Oikein luonteen-osoittavaa silloiselle suomi-innostukselle on v. 1845 painosta tullut _Kukku-polka_ jossa ihana kansanlaulumme oli väännetty tanssisävelmäksi ja käki maalattu kansilehteen. Tuo juuri ulkoa tuotu muotitanssi piti sävelmänsä kautta saatettaman isänmaalliseksi, mutta kiireissä ei muistettu oikein ottaa selvää siitä, mitä sana "kukkuu" kansanlaulussamme oikeastaan merkitsee!

Kuitenkin tehtiin myös vakavampia yrityksiä suomenkielen kohottamiseksi. Kuopiossa ja Viipurissa saatiin yksityisten lahjoitusten kautta perustetuksi suomenkielinen osasto ala-alkeiskouluihin. Useita koulukirjojakin tähän aikaan suomennettiin, niinkuin: Borenius'en _Luvunlaskun oppikirja_ 1844; Platon'n _Geografia eli maan-opas_ 1844; Winge'n _Yhteinen historia_ 1845 ja Bredow'in samanniminen teos 1847; Heikel'in _Mittauden oppikirja_ ja Euklideen _Neljä ensimmäistä kirjaa ynnä viidennen määritykset_, molemmat 1847; Eklöf'in _Kolmiomitanto_ 1848; sekä ennen mainittu Hallstén'in _Lyhy Suomen historia ja maantiede_ 1849. Puolet mainituista kirjoista painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksiin. Näiden ohessa ruvettiin koulunkäynyttä nuorisoa varten julkaisemaan kaunokirjallisia käännöksiä. Tässä suhteessa huomattavin yritys on kirjasarja _Annikka taikka suomennoksia ulkomaalaisten kauniista kirjallisuudesta_. Sen ensimmäisenä kolmena osana ilmestyivät: Almqvist'in ja Oehlenschläger'in jutelmat _Kappeli_ ja _Eräkäs_, August Ahlqvist'in ja Paavo Tikkasen suomentamina v. 1846 sekä v. 1848 Stagnelius'en näytelmäruno _Martyrat_, jonka suomentaja oli _Kaarle Martti Kiljander_.[162] Myös kansankirjasia toimitettiin näihin aikoihin ahkerasti. Niistä mainittakoon: _Samuli Roos'in_[163] suomennos Ule'n luonnontieteellistä kirjaa _Mintähden ja sentähden_ 1845 ja samana vuonna ilmestynyt _Antero Varelius'en_ teos _Enon opetuksia luonnon asioista_: kolme vihkoa _Lukemisia Suomen kansan hyödyksi, savokarjalaisten oppivaisten toimittamia_, 1845-47, jotka muun muassa sisältävät esityksen maamme sisällisestä tilasta ja hallinnosta ynnä suomennoksen tärkeimmistä perustuslaeistamme; vielä kaksi suomennosta Trapp'in lainopillista käsikirjaa 1847 ja 1849; lopuksi sentapaiset kirjat kuin _Genoveva_ ja _Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet_, molemmat vuodelta 1847. Suomenkielinen sanomalehdistökin heräsi jälleen eloon _Maamiehen ystävän_ kautta, jonka Snellman pani alkuun 1844, ja lähinnä seuraavista vuosista toi jokainen lisäksi uuden sanansaattajan: 1845 Hannikaisen _Kanavan_, 1846 Gottlund'in _Suomalaisen_ ja viimein vuosi 1847 _Suomettaren_. Uusi _Suomalaisen Kirjallisuuden Seura_ perustettiin entisen avuksi _Viipurissa_ 1845 ja alkoi toimintansa seuraavan vuoden alusta.

Tämä suomalaisen kansallisuuden toinen heräys sai huomiota osakseen myös ulkomailla. Saksalaisessa aikakauskirjassa _Das Ausland_ (Ulkomaa) löytyy v. 1845 seuraava lausunto _Joukahaisen_ toisen vihkon johdosta, joka sisälsi suomenkielisiäkin kirjoituksia: "Suomessa ei enää tyydytä vanhojen suomenkielisten runojen keräämiseen kirjastojen pölystä tai kansan muistista, vaan nyt toimitetaan myös uusia alkuperäisiä kirjateoksia ja aikakauskirjoja suomenkielellä. Ilmiö on outo, omituinen ja ainoa laatuaan; sillä ketä ne ovat, jotka seisovat tämän tyhjästä luodun kirjallisuuden kätkyen ääressä? Ovatko ne Suomalaisia, jotka Ruotsin vallan alta irti päästyänsä nyt pystyttävät oman maan ja oman kirjallisuuden lippua? Eivät suinkaan, enemmin ne ovat Suomen Ruotsalaisia, entisten siirtolaisten jälkeläisiä, jotka aivan merkillisellä tavalla harrastavat ei ainoastaan Suomen vanhaa runoutta, vaan todella uutta Suomea, ja ihmeellisellä innolla koettavat kohottaa Suomalaisten kieltä kirjataidon ja kirjallisuuden kieleksi. -- -- Olkoon vaikutin mikä hyvänsä", lopettaa arvostelija, "tämä pyrintö itsessään on todistus varsin suuremmoisesta inhimillisestä sivistyksestä, ja tämä uhrautuminen sekä se uupumaton ponnistus, jolla päämäärää kohti pyritään, ansaitsevat kaikkea kiitostamme".

Ruotsissakin uudet suomalaisuuden pyrinnöt luonnollisesti tulivat tunnetuiksi, mutta siellä ne enimmäkseen herättivät närkästystä ja vihastusta. Omassakaan maassa eivät ne suinkaan jääneet vastustusta vaille. Jo v. 1844 esiintyi Åbo Tidningar'eissa "eräs Suomalainen" (_en Finne_),[164] joka asettui jyrkästi Snellman'in vaatimuksia vastaan. Suomenkielen kohottaminen sivistyksemme kannattajaksi, se oli hänen ajatuksensa juoksu, oli mahdoton, tarpeeton, kohtuuton, vieläpä vahingollinen. Se ei ollut mahdollinen siihen nähden, että suomalainen kansallisuus on aina ollut toisen kansallisuuden alainen; kun sen kehityksestä Ruotsin vallan aikana ei ole ollut kysymystäkään, niin vielä vähemmän siitä voi olla puhetta monin verroin mahtavamman naapurin valtikan alla, Eikä se ollut tarpeellinen, koska muuallakin on tultu toimeen, vaikka sivistyskieli on ollut toinen kuin kansan käyttämä, niinkuin esim. Irlannissa, jossa englannin kieli on ollut vallitsevana, ja samoin Pohjois-Amerikassa, jossa Irokeesien ynnä muiden Intiaani-heimojen kielet ovat saaneet pysyä alkuperäisellä asteellaan. Ei se myöskään ollut kohtuullinen, sen kautta näet ruotsinkielinen rahvas ja ruotsinkieleen vanhastaan tottunut herrassääty kadottaisivat tiedolla ja taidolla saavuttamansa etuoikeutetun aseman suomenkielisen väestön rinnalla, joka saisi lahjan ilman mitään ansiotansa. Siitä olisi vielä vahinkoakin, sillä sivistys maassamme oli jo niin pitkälle ehtinyt, että viljelemättömän suomenkielen kehittäminen sen tasalle vaatisi seisausta olojemme edistyksessä; yksityisiltäkin sivistyneiltä veisi suomenkieleen perehtyminen niin paljon aikaa, ett'eivät kerkiäisi hankkimaan itselleen tarpeeksi muita hyödyllisempiä tietoja, Mainittuna vuonna puolusti sama lähettäjä yhä mietteitään nimellä "maltillinen Suomalainen" (_sansad Finne_) ja häntä avusti vielä Morgonbladet'issa muuan "rehellinen Suomalainen" (_redlig Finne_) ja seuraavana vuonna taas Åbo Tidningar'eissa nimimerkki _Suomalainen_, joka ilmoitti puhuvansa useiden vakavain maamiesten puolesta. Näitä kirjoittajia ja heidän hengenheimolaisiansa kutsuttiin siihen aikaan yhteisellä nimellä _Irokeesi-ystäviksi_, koska tämän Intiaani-heimon kohtalon olivat asettaneet ikään kuin esikuvaksi Suomen kansan tulevaisuudelle. Toiselta puolen tuli nimitys _Fennomaani_ eli suomikiihkoinen, joka edellisellä ajanjaksolla vielä verrattain harvoin esiintyy, nyt yleisesti käytetyksi tunnussanaksi.

Eikä mainittu vastarinta rajoittunut pelkkiin sanoihin, se muuttui pian ankaraksi vainoksi, ankarimmaksi mitä suomalaisuus koskaan on saanut kokea. Jo v. 1846 lakkautettiin _Saima_-lehti muka yleiselle järjestykselle vaarallisena ja seuraavana vuonna kiellettiin _Kanavakin_, joka suomenkielellä oli uskaltanut yhteiskunnallisiin kysymyksiin kajota, enää ilmestymästä. 1848-49 vuosien kapinat Euroopassa antoivat kiitollisen aiheen muutamille _Suomen_ miehille tehdä suomalaisuuden harrastajat valtiollisestikin epäluulon alaisiksi. Siten saatiin aikaan 1850 vuoden kielto, jonka tarkoituksena oli yhdellä iskulla tehdä loppu kaikista yrityksistä suomenkielen kohottamiseksi yläpuolelle rahvaankirjallisuuden ahtainta piiriä. Vuotta myöhemmin, kun yliopiston rehtori ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies _Gabriel Rein_ kävi kenraalikuvernööri Menshikov'in puheilla Pietarissa saadakseen aikaan edes jotain lievennystä tähän kieltoon, kävi selville, että hänelle oli esitetty suomikiihkoisia laillisen hallituksen vihollisiksi, joiden oli muka aikomus perustaa suuri itsenäinen valtakunta kaikkien Venäjällä asuvain suomensukuisten kansojen avulla. Rein'in huomautettua, mitenkä mokoma ajatus oli sula hulluus ja mahdottomuus, oli ruhtinas ainoasti arvellut: "onhan maailmassa niin monta mieletöntä!"

Niistä kirjallisista yrityksistä, jotka mainittu asetus ehkäisi, mainittakoon v. 1850 tilattavaksi tarjottu jatko _Annikka_-sarjaa sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1853 suomennuttama koulukirja Cornelius Nepos'en _Jalojen sankarien elämäkertoja_. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhteyteen v. 1849 perustettu _Suomalaisen romaani-eli kauniskirjallisuuden yhdyskunta_ ei saanut säännöilleen vahvistusta, ja Seuran omat säännöt täytyi muuttaa mitä ahtaimpien määräysten mukaan.

Onneksi ei tämä asetus kaikessa ankaruudessaan kauan kestänyt. Ensimmäisenä sen osoitti mahdottomaksi nuori ylioppilas _Yrjö Koskinen_. Hän oli v. 1851 tarjonnut _Suomi_-kirjaan painettavaksi _Kertomuksen Hämeenkyrön pitäjästä_, joka oli etevästi esitetty ja otettiin siitä syystä mielihyvällä vastaan. Mutta asetukseen nähden kehoitettiin tekijää kääntämään sitä ruotsiksi. Hän pysyi kuitenkin jäykkänä päätöksessään, että sen piti tulla painetuksi suomenkielellä taikka saisi se jäädä julkaisematta. Kirjoitus lähetettiin silloin tekijän tietämättä korkeimpaan paikkaan Pietariin tarkastettavaksi, josta sille saatiin erityinen painolupa.

Itämainen sota saattoi jo asetuksen unohduksiin, kun oli Suomenkin kansalle yhteinen valtiollinen vaara selvitettävä. Tuli sitten hallitsijanmuutos, jonka ensimmäisiä seurauksia oli kiellon vaikutuksen lakkauttaminen. Siten pääsi _Annikan_ neljäs osa, joka sisälsi _Kiljander'in_ suomennoksen Nicander'in murhenäytelmää _Taikamiekka_, ilmestymään v. 1855 ja seuraavana vuonna tuli myös mainittu Cornelius Nepos'en lukukirja painosta. Viimein kumottiin koko asetus ainaiseksi Snellman'in esityksestä v. 1860.

Aleksanteri II:n valta-istuimelle nousu loi Suomeenkin keväisen ajan. Uusi elämä virkosi, uudet toiveet elpyivät. Ensimmäisenä esiintyi nytkin _Yrjö Koskinen_, joka siihen aikaan oli apulais-opettajana syrjäisessä Pietarsaaren kaupungissa. Heti keväällä 1855 hän Suomettaressa lausui julki ajatuksensa _Suomalaisista kouluista_, vaatien korkeampia suomalaisia oppilaitoksia perustettavaksi, alussa edes yhden yli-alkeiskoulun, joka keskelle maata sijoitettuna kyllä saisi kaikilta tahoilta oppilaita sekä talonpoikais-lapsia että herrassäätyisiäkin. 1857 vuoden alussa hän jälleen kirjoitti sen johdosta, että oli puhe uuden oppikoulun perustamisesta Jyväskylään: _Tarvitaanko Jyväskylässä yli-alkeiskoulua ja mimmoista?_ siihen päättävästi vastaten: _Suomenkielinen yli-alkeiskoulu Jyväskylään taikka ei ollenkaan koulua_. Ja jo seuraavana vuonna 1858 tuli tämä hänen ehdoituksensa toteutetuksi.[165]

V. 1857 oli myös _Kaarlo Ferdinand Forsström_ esiintynyt Suomettaressa vaatien, että tuomareille ensialuksi myönnettäisiin lupa kirjoittaa pöytäkirjansa suomeksi ja että vastaisuutta varten kaikki tuomareiksi pyrkijät velvoitettaisiin, ennen yliopistosta pääsöänsä, suorittamaan kirjallinen tutkinto suomenkielessä. Suullinen tutkinto yliopistossa oli jo edellisenä vuonna 1851 vuoden asetuksen mukaan astunut voimaan niiden suhteen, jotka aikoivat hakea tuomarin virkaa paikkakunnassa, missä kansa suurimmaksi osaksi oli suomenkielistä. Ja samana vuonna 1857 oli hallitus ruvennut antamaan ulos virallista lehteänsä suomeksi, nimellä _Julkiset Sanomat_. Vuodesta 1860 alettiin niin-ikään _Asetuskokousta_ suomenkielellä toimittaa. V. 1862 kutsuttiin kokoon komitea, jonka tuli antaa lausunto suomenkielen käyttämisestä laki- ja virkakielenä. 1 p. Elok. 1863 sai Snellman viimein aikaan keisarillisen lupauksen kieliasetukseksi, joka tarkemmin määrättiin v. 1865.

Tähän aikaan alkoi suomenkieli yliopistossakin saada vakavaa jalansijaa. Ensimmäiset suomenkieliset tohtoriväitökset, _Fredrik Polén'in_ ja _Yrjö Koskisen_ ilmestyivät v. 1858. V. 1862 solmittiin maisteri _Frans Vilhelm Rothsten'in_ luona[166] Länsisuomalaisten piirissä liitto, jonka jäsenet sitoutuivat puhumaan suomea sekä keskenään että kaikissa muissa sopivissa tiloissa. Tämä _Suomen ystäväin_ liitto laajennettiin vielä samana vuonna yli koko maan ulottuvaksi seuraksi, jolla on ollut noin 600 jäsentä.

Siihen aikaan alettiin myös muutamissa sivistyneissä perheissä käyttää kotikielenä yksin-omaan suomea. Niiden perustajat -- se on muistettava -- olivat milt'ei kaikki ruotsin- tai saksan-, jopa venäjänkielisistä kodeista lähteneet ja useat heistä olivat vasta täysi-ikäisinä oppineet ensimmäiset suomenkielen alkeet. Mutta ei ollut enää syytä epäillä eikä aikaa epäröidä. Nyt, jos milloinkaan, oli kansallinen uudistus meillä viimeinkin toteutettava.

Tästä lähtien ei, niinkuin tähän asti, voi kaikkia ansiokkaita kirjateoksia luetella, vaan on täytymys sekä rajoittaa että valikoida. Mutta samalla on se nautinto, että saa esittää yhä enemmän todellista kirjallisuutta, eikä vaan semmoista, jolla yksistään tutkijan silmissä on jotakin arvoa.

2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus.

Molempien niiden ajanlohkojen vaiheella, joita Snellman'in esiintyminen eroittaa, seisoo Castrén. Hän on liiaksi nuori edelliseen luettavaksi ja taas liiaksi lyhyt-ikäinen jälkimmäiseen oikein soveltuakseen. Epäillä vielä sopii, kuuluuko hän kumpaiseenkaan, kun ei ole rivilläkään rikastuttanut suomenkielistä kirjallisuutta eikä edes varsinaisesti suomenkielen tutkijana työskennellyt. Mutta sittenkin on kielemme ja kirjallisuutemme historiassa suorastaan mahdoton mennä hänen ohitsensa, siksi läheisessä suhteessa niihin on hänen koko elämäntyönsä,

_Mattias Aleksanteri Castrén_ syntyi 2 p. Jouluk. 1813 Kemin pitäjän kappelissa Tervolassa, jossa isä oli pappina, ja muutti jo pienenä poikana vanhempainsa mukana Rovaniemelle. Täällä hän aikaisin tottui pohjoisen ilman-alan omituisia vaivoja kestämään; täällä oppi hän myös taitavaksi koskenlaskijaksi, tarkaksi pyssymieheksi ja käteväksi puukonkäyttäjäksi, jotka taidot kaikki sitten olivat hänelle sangen hyödylliset, Hengenherätystä taas tuossa köyhässä sydänmaassa mahtoivat erään sedän ja erään enon kasvi- ja kielitieteelliset harrastukset antaa. Isän kuoltua v. 1825 jäi perhe suureen varattomuuteen; yksi enoista kuitenkin auttoi anteliaasti, niin että lasten opetus kävi mahdolliseksi. Oulun triviaali-koulun läpikäytyään pääsi Castrén ylioppilaaksi 1830 ja maisteriksi 1836.

Juuri siihen aikaan olivat Lönnrot'in löytämät vanhat kansanrunot taas herättäneet vilkkaampaa suomalaisuuden harrastusta. Ensi alussa kääntyi tämä harrastus enemmän näin saatuin runollisten, tarullisten ja kielellisten aarteitten tutkimiseen kuin oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden viljelemiseen. Tästä sai Castrén'inkin elämäntyö suuntansa määräyksen. Kerätäkseen kielellisiä ja jumalaistarullisia selityksiä Kalevalaan itse runojen löytöpaikoilta, matkusti hän v. 1839 Suomen ja Venäjän Karjalassa. Matkan tulokseksi sopii lukea mainittu Kalevalan ruotsinnos vuodelta 1841, joka on uskollisella ja samalla runollisella tavalla suoritettu. Rinnatusten Kalevalan-tutkimusten kanssa oli Castrén tehnyt myös vertailevia kielitieteellisiä. Y. 1838 oli hän matkustellut Suomen Lapissa, jatkaen lapinkielen oppimista kansan suusta, jonka jo ennen oli alkanut vähistä sen-aikuisista lappalaisista kirjoista. Samoin oli hän tutkinut viron, vieläpä hiukan turkinkin kieltä. Hänen ensimmäinen kielitieteellinen julkaisunsa oli väitöskirja: _De affinitate declinationum in lingua fennica, esthonica et lapponica_, (Nominein taivutuksen yhtäläisyydestä suomen, viron ja lapin kielissä), jolla hän v. 1839 pääsi dosentiksi suomalaisissa ja muinais-pohjoismaisissa kielissä. Tämä paikka oli kuitenkin palkaton, eikä siitä ollut edes toivoa päästä mihinkään vakinaisempaan toimeen, kun avoimena ollut suomenkielen lehtorinkin virka -- Castrén'in hakemus asiamiehen huolimattomuuden kautta myöhästyi -- oli tullut täytetyksi. Itse oli Castrén niin varaton, että tähän-astisillekin tieteellisille matkoilleen vaan oli päässyt, ensin mainitulle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, toiselle erään ystävän avulla. Sitä enemmän on ihmeteltävä rohkeus, jolla hän jatkoi tieteellistä uraansa.

Ainoa tuki, joka tätä rohkeutta kannatti, oli toivo päästä osalliseksi Pietarin akatemian hankkimaan retkeen Siperian tutkimiseksi. Vaan sekin toivo oli varsin häilyväinen; sillä vaikka Sjögren oli siihen Castrén'ia v. 1838 ehdoittanut, oli koko hanke silloin tullut epämääräiseen tulevaisuuteen lykätyksi. Mutta 1842 vuoden alussa tämä toivo viimein sai vakaan, todellisen muodon; akatemia päätti lähettää kielitieteellisen tutkijan Siperiaan ja uskoi tämän tehtävän Castrén'ille. Hän oli parast'-aikaa Lönnrot'in seurassa ja kustannuksella Suomen Lapissa, josta he pitkittivät matkansa Venäjän Lapin ja Karjalan kautta Arkangel'iin saakka. Täällä sai Castrén taas toisen ilahduttavan sanoman, että hänelle oli Suomen valtiovaroista määrätty 1000 hopearuplaa Euroopan Samojeedein tutkimista varten. Näin saattoi hän siis tieteen hyväksi käyttää sen väliajankin, joka vielä oli kuluva, ennen kuin akatemian kustantama, vuodeksi 1843 määrätty retki oli alkava. Marraskuussa 1842 läksi hän nyt Arkangel'ista itäänpäin ja tuli vasta Marraskuussa 1843 Obdorsk'in kaupunkiin Siperiassa. Koko tämän vuoden oli hän oleskellut Samojeedein sekä näiden keskellä kulkevain Syrjäänein seurassa, tutkiskellen kumpaisenkin kansan kieltä, vanhoja tapoja sekä taruja. Tultuansa näin viimein toiveittensa luvattuun maahan, täytyi hänen vaan valitettavasti kohta jälleen siitä poislähteä. Matka Arkangel'ista Obdorsk'iin on ollut vaivaloisin kaikista hänen retkistään. Ajellessaan tundralla sai hän välistä läpikastuneena lumituiskusta istua tuntikausia Pohjan jäisessä myrskyssä. Asua tuli majoissa, joissa lattialla oli rakojen kautta sisään tuiskunneita lumikinoksia ja joissa piti kirjoitella susiturkki päällä, taikkapa teltoissa, joissa epäilytti: "pitikö koko aika pitää sateesta läpikastunut puoli liossa, vai kääntää toinen kuivaksi jäänyt ylös vuorostaan osaansa saamaan". Tästä kaikesta oli Castrén'in terveys kokonaan murtunut. Lääkärin käskystä täytyi hänen mennä takaisin kotimaahan, jossa hän sitten viimeisti matkalla jo kyhäilemänsä _Syrjäänin kieliopin alkeet_ 1844 ja Helsingissä sotamiehenä olevan Tsheremissin avulla valmisti vielä _Tsheremissin kieliopin alkeet_ 1845, molemmat latinan kielellä. Syrjäänin kielen alalta hän julkaisi myös tohtoriväitöksensä _De nominum declinationibus in lingua syrjaena_ 1844.

Jälleen vahvistuneella terveydellä läksi Castrén lopulla Helmikuilta 1845 suurelle Siperian-retkellensä, jolta vasta palasi ummelleen neljän vuoden päästä. Ensimmäisen vuoden tutki hän Ostjakkeja ja Samojeedeja Irtish- sekä Ob-jokien latvapuolella, ja muutti sitten v. 1846 Jenisei-joelle, jonka suun läheisyydessä, Turuhansk'issa, kolkoimmalla pohjan perällä hän vietti enimmän osan sitä vuotta. Näin perin pohjin tutkittuansa sen puolen Samojeedeja, palautui hän taas jokea myöten etelään, matkalla ottaen selvää ennen aivan tuntemattomien, n.k. Jenisein Ostjakkein kielestä. Keväästä 1847 syksyyn 1848 oleskeli hän Jenisein latvoilla sekä Sajan'in vuoristossa, jopa käväisi pikimmältään myös Kiinan rajankin takana. Tarkoituksena oli hänellä muutamien siellä ennen olleitten, vaan nyt jo tatarilaistuneitten Samojeedi- ja Ostjakki-heimojen etsiminen. Täällä tutustui hän samassa Tatarien, sitten Baikal-järven takana käydessään vielä Tungusien ja Burjatienkin (Mongolien) kieleen. Yllä kerrottuin laveain tutkimusten suureet saaliit olivat kuitenkin kalliilla hinnalla maksetut. Tälläkin matkalla oli Castrén saanut kokea sanomatonta vaivaa ja puutetta, erittäin Jenisein suulla. Sen kautta oli hänen terveytensä enimmästi ollut niin huono, että hän ajottain tuskin pysyi koossa. Olipa kerran verenkohtaus Baikal-järven aroilla v. 1848 jo melkein äkkiä lopettaa hänen elämänsä. Ihmeellistä on, kuinka hän näin heikkona kuitenkin sai niin äärettömän paljon työtä valmiiksi.

Matkansa loppuaikoina oli Castrén huolissaan siitä, mitenkä voisi toimeentulonsa laittaa semmoiselle kannalle, että saisi aikaa kokoelmiensa tieteelliseen järjestämiseen ja toimittamiseen. Joku häntä kehoitti kirkkoherran virkaa hakemaan, mutta Castrén tulisella kiivaudella kielsi. "Ennemmin", kirjoitti hän vastaukseksi, "asuisin ruotivaivaisena jossain yliskammarissa, kuin 30 hopeapenningin edestä uhraisin tieteeni; ihmisen elämä on niin lyhyt, ett'ei tarkimmallakaan yhdenmukaisuudella voi saada paljoa aikaan". Pietarin akatemia kuitenkin osaksi huojensi tämän huolen sillä, että otti hänet ylimääräiseksi apulaiseksi 600 ruplan palkalla. Tarjottiin hänelle vakinaistakin virkaa paljoa suuremmilla eduilla, vaan koska sitten olisi täytynyt jättää oma maa, ei hän siihen suostunut.

Vasta v. 1851 Maaliskuun 14 päivänä saattoi viimein kotimaa tarjota jalolle pojalleen sopivan turvallisen paikan. Silloin Castrén vastaanotti uuden, yliopistoomme perustetun Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin viran, jonka valtakirjan kansleri ja perintöruhtinas, sittemmin keisari Aleksanteri II, omin käsin toi hänelle. Nyt koitti Castrén'ille häiritsemätön onnen aika. Vapautettuna toimeentulon huolista taisi hän täydellä voimallaan ryhtyä tärkeihin töihinsä. Saksankielinen _Ostjakin kieliopin koe_ oli häneltä valmistunut v. 1849; professorin virkaa varten oli hän kirjoittanut väitöksen _De affixis personalibus linguarum altaicarum_ (Altailaisten kielten persoonallisista liitteistä); nyt hän pani enimmän aikansa samojeedin kielioppiin, johon hän viiden vaivaloisen vuoden kuluessa oli kerännyt aineksia ja jota hän aikoi elämänsä päätyöksi. Sen ohessa piti hän luennoita Suomen suvun sukulaissuhteista sekä jumalaistarustosta. Iloon mielenmukaisesta, hyvin edistyvästä työstä liittyi onni saada oma koti perustetuksi. Mutta tämä kirkas hetki Castrén'in elämässä oli liian lyhyt-aikainen. Tundrilta saatu keuhkotauti oli kyllä täällä kotona näennäisesti poistunut, mutta se teki salaisesti työtään, siksi kun 7 p. Toukok. 1852 sai tehtävänsä täytetyksi.

Surun ja kaipauksen katkeruutta lievitti kuitenkin osaksi se havainto, että vainajan vaivannäkö, vaikka hän kesken työnsä suoritusta poistemmattiin, ei ollut turha. Hänen kokoelmansa huomattiin jo alkuaan olevan niin hyvässä järjestyksessä, että niistä toinenkin voi arvokkaita teoksia kokoon panna. Näin saatiin ennen mainitun Pietarin akatemikon _Anton Schiefner'in_ jalomielisellä avulla Castrén'in kuoleman jälkeen painosta: _Samojeedin kielioppi_ ynnä _Sanaluetteloita_ 1854-55, _Tungusin kielen peruspiirteet_ 1856, _Burjatein sekä Koibalein ja Karagassein (tatarilaistuneitten Samojeedein) ynnä Jenisein-Ostjakkien ja Kottein kielten kielioppien kokeita_ 1857-58, kaikki saksankielellä. Toisten ystäväin toimesta taas ilmestyivät ruotsiksi nimellä _Nordiska resor och forskningar_ (samaan aikaan tai myöhemmin myös saksalaisessa käännöksessä): Castrén'in _Matkakertomukset_ kahdessa osassa 1852 ja 1855, _Suomalaisen mythologian luennot_ 1853, _Kansatieteelliset luennot Altain kansoista _ 1857 sekä kaikellaiset pienemmät kirjoitukset kahtena nidoksena 1858 ja 1870.

Castrén avasi tieteelle ihan uuden, äärettömän avaran ja tärkeän työalan. Hän perusti koko ural-altailaisen sukukunnan vertailevan kielitieteen. Ennen häntä oli tähän kuuluvain kansain heimolaisuudesta keskenään ollut ainoasti hämärä aavistus; hän sen todisti ja järjesti nämät kansat sen mukaan. Selvitettyään suomalais-ugrilaisten kansojen keskenäistä yhteyttä, hän osoitti Suomen suvun kaukaisempaa heimolaisuutta Samojeedein, Turkkilaisten, Mongolein ja Tungusein kanssa. Tähän kieliheimolaisuuteen hän myös perusti ajatuksen Suomen suvun lähdöstä Altai-vuorilta. Siellä hän oli löytänyt niin hyvin Turkkilaisten ja Samojeedein kuin myös Ostjakkein viimeiset jäljet. Ja koska Ostjakit epäilemättä ovat Suomen sukua, päätti hän siitä, että Altai on myös "Suomen kansan alkukehto". Itse hän katsoi tämän havainnon sangen tärkeäksi kansallisessakin suhteessa, ei vaan tieteellisessä. "Melkein koko Suomen suku", sanoi hän, "on viime aikoihin asti seisonut huomaamatta jätettynä ja hyljättynä maailman historiassa. Tuntematta sen muinaisia oloja, on pidetty sen hajanaisia haaroja hyödyttöminä oksina ihmiskunnan sukupuussa. Mutta kun kerran sukulaisuus suomen ja samojeedin kielten välillä on toteen näytetty, mikä valo sen kautta koittaa Suomalaisten muinais-ajalle, laajoille sukulaissuhteille ja maailmanhistorialliselle arvolle!" Mitenkä näitä Castrén'in päätelmiä tulevaisuudessa muodosteltaneenkin, varmaa ainakin on, että hänen suurten tutkimustensa jalot ilmituotteet ovat Lönnrot'in Kalevalan rinnalla tuntuvasti kohottaneet kansallistunnetta omassa maassamme, samassa kuin ne ovat tehneet Suomen kansan nimen enemmän tunnetuksi ja kunnioitetuksi ulkomailla.

* * * * *

Eikä siinä kyllin. Castrén'in innostava esimerkki on myös epäilemättä osaltansa vaikuttanut siihen vilkastuvaan harrastukseen, joka on nähtävänä suoranaisesti suomenkielen alalla. Yhä useampia kielioppeja ja erikoistutkimuksia ilmestyy, joita kaikkia on enää mahdoton ottaa huomioon. Esitettäköön tässä ainoasti ne kielemme harrastajat ja tutkijat, jotka vielä Castrén'in eläissä kirjoittivat suomeksi. Lönnrot'ia lukuun-ottamatta, ei niitä ole kuin kolme, nimittäin: _Volmari Styrbjörn Schildt eli Kilpinen, Henrik Konstantin Corander ja Kustaa Eerik Eurén_.

_Volmari Styrbjörn Schildt eli Volmari Kilpinen_, joksi hän itseään kirjoituksissaan nimitti, oli syntynyt Laukaalla 31 p. Heinäk. 1810; hänen isänsä oli kapteeni Uudenmaan rykmentissä. Hän pääsi ylioppilaaksi 1825, suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon 1833 ja seppelöittiin maisteriksi 1836, tuli lääketieteen lisensiaatiksi 1838 ja tohtoriksi 1840. Määrättiin piirilääkäriksi Jyväskylään 1839, jossa virassa pysyi vuoteen 1889, ja kuoli 8 p. Toukok. 1893. Arvidsson'in kirjoituksista kiihtyneenä harrasteli Kilpinen kaiken ikänsä suomenkielen edistymistä. Maisteriväitöksekseen hän suomensi ensimmäiset kaksi lukua _Xenophon'in Anabasis'ta_ 1832; samoin myöhemmin neljä ensimmäistä kirjaa ynnä osan viidettä _Euklideen alkeista mittaustieteessä_ 1847. Siihen aikaan vielä suurta korkeampaan sivistykseen kuuluvien sanojen puutetta yritti hän auttaa sepittämillänsä uusilla, joista koko joukko löytyy hänen kirjoituksessaan _Muutama sana suomenkielen rikastuttamisesta_, Suomi-Kirjassa 1844. Mutta tässä sepittämisessä ei hän onnistunut yhtä hyvin kuin Lönnrot, josta syystä useimmat hänen ehdoittamistaan sanoista ovat jääneet käyttämättä. Kuitenkin on hän, niinkuin kerran leikillä kehui, muun muassa suomalaisen _tieteen ja taiteen_ isä. Vielä huonompi menestys oli toisella hänen mielituumallaan, että nimittäin suomalaisessa kirjoituksessa ruvettaisiin pitennysmerkkinä kaksoisvokaalien asemesta käyttämään hänen keksimiänsä "venykkeitä". Hänen kirjoituksiansa siitä aineesta on _Suomi_-kirjassa 1856: _Sananen suomenkielen ulkomuodosta ja venytysmerkistä_, samoin toisen jakson ensi osassa: _Sanapuvullinen kysymys_; Kirjallisessa Kuukauslehdessä ynnä muissa aikakautisissa julkaisuissa sekä erityisessä kirjasessa, joka ilmestyi nimellä: _Nītæ næitæ, nītelmiæ, væitelmiæ, vestelmiæ, sotielmia, sovinto, Jyvæskylæssæ, Keski-Somen kirjapainiossa_ 1889. Käytännöllisesti on hän koettanut edistää sitä muutosta kirjojen palkitsemisella, jotka tämmöisellä tavalla painettiin, niinkuin _Kiljander'in_ ensimmäinen _Nadeschdan_ suomennos vuodelta 1860, _J. Sārisen_ kääntämä kaksi-osainen Leo'n _Kristillinen uskonnon ja kirkon historia eli tosine_ 1862-63 y.m. Paitsi jo mainittuja kirjoituksia on _Suomi_ kirjassa vielä pari Schildt'in tutkimusta _Suomalaisista sukunimistä_ 1857 ja 1859. Vielä on hän toimittanut _Kansan Lehteä_ Jyväskylässä vv. 1868-70.

Vaivaloiset virkatoimet estivät Schild'iä mielensä mukaan jatkamasta kirjallisia pyrintöjänsä. Mutta sen sijaan hän käytännöllisillä aloilla pontevasti toimi suomalaisuuden hyväksi. Hän oli paikkakuntalaistensa etupäässä siinä hankkeessa, jolla saatiin aikaan suomenkielinen oppilaitos Jyväskylään. Hän oli myös ensimmäinen maamme lääkäreistä, joka käytti virkakirjoituksissaan suomenkieltä. Hänen lukuisista ja suurista lahjoituksistaan paikkakuntansa henkisten rientojen kannattamiseksi mainittakoon ainoasti 40,000 markan suuruinen pohjarahasto suomenkielisen yliopiston perustamiseksi Jyväskylään.

_Henrik Konstantin Corander_ oli syntynyt 21 p. Syysk. 1814 Mikkelissä, jossa isä oli nimismiehenä. Tuli ylioppilaaksi 1833 ja maisteriksi 1836 sekä vihittiin papiksi 1837. Oli vuodesta 1843 opettajana, enimmäkseen Viipurissa. Suoritti filosofian tohtoritutkinnon 1857 ja nimitettiin suomenkielen dosentiksi yliopistoon 1860, mutta pysyi kouluvirassaan vuoteen 1867, jolloin pääsi kirkkoherraksi Antreaan. Kuoli 16 p. Tammik. 1878. Hänen toimittamansa on ensimmäinen _Suomalajnen kjelioppi koulujen tarpe'eksi_, vuodelta 1845; niin myös ensimmäinen suomenkielinen dosenttiväitös: _Suomalaisten nimukka- ja lausukka- (eli tehdikkö-) sanojen jakauntumisesta taivutuksen suhteen_ 1859. Sitä paitsi on hän julkaissut latinankielisen tohtoriväitöksen suomenkielen alalta 1853 ja ruotsinkielisen oppikirjan suomenkielessä 1866.[167]

_Kustaa Eerik Eurén_ syntyi 24 p. Syysk. 1818 Porin kaupungissa, jossa isä kuului alhaisempaan porvariväkeen. Turun kymnaasiin tultuaan täytyi hänen jo vuoden kuluttua erota varattomuutensa tähden. Hän sai sitten kirjanpitäjän paikan Leineperin rautatehtaassa Ulvilassa. Käytännöllisten töittensä tähden ei hän kuitenkaan kokonaan jättänyt tieteellisiä opintojaan. Päivän oltuansa tehtaan palveluksessa pani hän puolet yöstä lukuihinsa. Tällä rautaisella ahkeruudella onnistui hänen v. 1841 päästä yliopistoon, jossa suoritti maisteritutkinnon 1844. Sen jälkeen antautui hän koulun palvelukseen, toimittaen ensi alussa kymnaasin-apulaisen virkaa Turussa. V. 1852 määrättiin hän raamatun alkukielten lehtoriksi ja v. 1857, jolloin Hämeenlinnan kymnaasi perustettiin, muutettiin hän sinne historian lehtoriksi. Samassa uskottiin hänelle tuon uuden opiston ensimmäiset järjestämistoimet sekä vv. 1857-63 sen johto rehtorina. Hämeenlinnassa hän kuoli 13 p. Helmik. 1872.

Kymnaasin apulaisena suomea opettaessaan oli Eurén saanut kokea soveliaan kieliopin ja sanakirjan puutetta, ja koko innollaan ryhtynyt tämän puutteen täyttämiseen. V. 1846 tuli painosta _Grunddragen till finsk formlära_ (Suomenkielen muoto-opin pääpiirteet), jossa hän koulunuorison hyödyksi käytti Lönnrot'in ja Castrén'in tutkimuksia. Tätä lyhyytensä vuoksi vaikealukuista kirjasta seurasi v. 1849 lavea _Finsk språklära_ (Suomen kielioppi) sekä sitten v. 1851 _Finsk språklära i sammandrag_, alemmille kouluille aiottu lyhennys. V. 1852 täytti suomenkielistenkin kouluin tarpeen _Suomalainen kielioppi Suomalaisille_.[168] Viimeksi ilmaantui v. 1860 _Suomalais-ruotsalainen sanakirja_, sekin, niinkuin on mainittu, pääasiallisesti Lönnrot'in runsaitten kokoelmain ja tutkimusten avulla. Kaikki nämät teokset ovat erinomaisessa määrässä helpoittaneet ja jouduttaneet kansankielen tuntemisen leviämistä ylhäisempiin säätyihimme, jota paitsi kieliopit ovat suomenkielen muoto-opille antaneet lopullisen vakavuuden. Vielä on Eurén toimittanut osaksi suomentamalla, osaksi itse sepittämällä toista sataa kansankirjasta. Hänen aikaisemmista suomennoksistaan mainittakoon: Beecher-Stowe'n _Setä Tuomon tupa_ 1856, _Suomalaisia Uuteloita_ 1858 sekä Goldsmith'in _Maapapin Wakefjeldissa elämä_ 1859; alkuperäisistä kirjoituksista ovat huomattavat useain Suomen historiassa merkillisten miesten elämäkerrat, viisi vihkosta vuodelta 1858. Myös on hän toimittanut moniaita sanomalehtiä, nimittäin _Talousseuran Sanomia_ 1851-53, _Sanomia Turusta_ 1854 sekä perustamaansa _Hämäläistä_ 1857-71.

3. Maamiehen ystävä ja Kanava.

Sitä periaatettansa, että oli kirjoitettava suomenkielellä, eikä ainoastaan suomenkielestä, koetti Snellman itsekin toteuttaa ryhtyessään rinnan _Saima_-lehden kera toimittamaan _Maamiehen ystävää_. Tämän tarkoitus oli rahvaanlehden ja sen mukainen oli myös sen sisällys. Se kertoili _Uusilaatuisesta navetanrakennuksesta, Erinäisten riistain kasvannosta ja elatus-aineesta ynnä Kylmänneistä potaatista_, huomautti että: _Jo nyt pitää ruveta eläville havuja syöttämään_, ja selitteli, varoittaakseen kotiviinan poltosta: _Mitä siitä rankista karjalle hyvää on?_ Sitten se osoitti: _Kuinka viisas mies lapsensa kasvattaa_, sekä kyseli: _Osaattakko, pojat, lukuja laskea?_ tai _Olettako, miehet, urkuja kuulleet?_ Vielä se opetti, että: _Ei mene aurinko mihinkään ja Jos aurinko seisoo, kyllä kuu juoksee_; puhuipa joskus myös _Ulkomaan asioista ja Kuopion pitäjän miehistä_. Niinkuin muutamista näistä päällekirjoituksista voi arvata, osasi Snellman pukea jokapäiväisimmät aineet huvittavaiseen muotoon ja siten pitää vireillä lukuhalua ja tiedonharrastusta. Vaan päämääränä tätäkin lehteä toimittaessaan oli hänellä kansallistunteen herättäminen. Heti ensimmäisessä numerossa hän oli esittänyt: _Mitkä Suomalaiset ovat?_ ja seuraavassa ottanut puheeksi _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_, sitten kertonut: _Mikä tieto vanhoilla Suomalaisilla oli Jumalasta ynnä Kristin-opin levittämisestä Suomenmaassa_ sekä lopuksi tehnyt selkoa _Kalevalasta_.

Vuosineljänneksen kuluttua näki Snellman kuitenkin mahdottomaksi työlään kouluvirkansa ohella pitää huolta kahdesta sanomalehdestä, jotka kumpaisenkin oli melkein yksin täyttänyt ja paraasta päästä alkuperäisillä kirjoituksilla. Siitä syystä täytyi hänen jättää suomenkielisen lehden toimittaminen sen 15:stä numerosta alkaen toisiin käsiin, voidakseen kokonaan antautua elämänsä päätehtävään: sivistyneen säädyn palauttamiseen oman kansallisuutensa tuntoon. _Maamiehen ystävä_ eli vielä toistakymmentä vuotta, aina vuoteen 1855.

Snellman'in elämäkerta on niin tunnettu ja suuremmalta osalta jo niin täydellisesti esitetty valtioneuvos _Th. Rein'in_ etevässä kuvauksessa, että tässä riittänee muutamain rajaviivain piirtäminen.

_Juhana Vilhelm Snellman_, suomalaisen merikapteenin poika, oli syntynyt Tukholmassa 12 p. Toukok. 1806. Muutti seitsenvuotisena vanhempainsa mukana Kokkolaan, josta v. 1816 lähetettiin Oulun triviaalikouluun. Tuli ylioppilaaksi 1822 sekä perinpohjaisten opintojen jälkeen maisteriksi 1832 ja dosentiksi filosofiassa 1835. Jatkoi tutkimuksiansa Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa vv. 1839-42, julkaisten useita huomiota herättäneitä tieteellisiä ja kaunokirjallisia teoksia, joista mainittakoon Saksassa painettu tutkimus persoonallisuuden aatteesta _Versuch einer speculativen Entwickelung der Idée der Persönlichkeit_ 1841 ja Ruotsissa ilmestynyt valtio-oppi, _Läran om staten_, 1842. Samaan aikaan hän kotimaassa antoi ulos aikakauskirjaa _Spanska Flugan_ (Espanjan kärpänen, eräänlaisen laastarin nimitys) 1839-41. Rehtorina Kuopiossa vv. 1843-49 hän toimitteli, paitsi valtiollista _Saima_-lehteä 1844-46, kirjallisia kuukauslehtiä _Kallavesi_ 1846 ja _Litteraturblad för allmän medborgelig bildning_ 1847-49. Turhaan haettuaan avonaiseksi tullutta filosofian professorin virkaa yliopistossamme 1848 ja estettynä saamasta yksityisillä varoilla pääkaupunkiin perustettavan kauppakoulun johtajan paikkaa, jonka toiveessa oli jättänyt kouluvirkansa Kuopiossa, työskenteli hän jonkun aikaa konttoristina Borgström'in kauppahuoneen palveluksessa ja elätteli muuten satunnaisilla töillä perhettänsä Helsingissä. V. 1855 Aleksanteri II:n noustua valta-istuimelle koitti hänellekin toinen aika. Hän ryhtyi heti _Litteraturblad'ia_, jota väliajalla oli hoitanut _Sven Gabriel Elmgren_,[169] jälleen itse toimittamaan. Seuraavana vuonna hän nimitettiin "siveys-opin ja tieteiden järjestelmän" professoriksi ja v. 1863 hän kutsuttiin raha-asiain toimiston päälliköksi kotimaiseen hallitukseemme. Hänen muistoansa senaattorina on aina säilyttävä, paitsi 1863 vuoden kieliasetusta, rahanmuutos vuodelta 1865 sekä sankarimainen taistelu Suomen kansan hengissä pitämiseksi nälkätalvena 1867-68. Snellman erosi senaatista 1868, mutta otti senkin jälkeen innokkaasti osaa valtiolliseen elämäämme. Aateloituna v. 1866 oli hän läsnä kaikilla sitä seuraavilla valtiopäivillä. Litteraturblad'insa oli hän lopettanut 1863, vaan kirjoitteli vielä 1870 luvulla ahkerasti suomenmieliseen _Morgonbladet_-lehteen. Muista sen-aikuisista kirjoituksista huomattakoon _Finska studenten_ (Suomen ylioppilas) 1875. Myös on mainittava, että hän johti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimia sen esimiehenä vv. 1870-74. Snellman kuoli 4 p. Heinäk. 1881 Kirkkonummella.

* * * * *

Snellman'in vaikutus suomenkielisen sanomakirjallisuuden alalla ei rajoittunut yksistään _Maamiehen ystävän_ perustamiseen, vaan sai tämä, niinkuin on mainittu, pian seuraajia, jotka astuivat siitä vielä askelen eteenpäin. Ensimmäinen Snellman'in esimerkistä alkunsa saanut uusi yritys oli Pietari Hannikaisen _Kanava_, joka syntyi Viipurissa 1845. Jo tilaus-ilmoituksessaan se lupasi tuoda huvittavaa ja hyödyttävää lukemista kaikille säädyille. Se ei siis aikonut tyydyttää ainoasti talonpoikaisen kansan tarpeita, vaan pyrki sovittamaan sisällyksensä myös sivistyneelle lukijakunnalle kelpaavaksi. Ja tämän aikomuksensa se pani täytäntöön sangen suurella taidolla. Huvittavainen osa sisälsi runoelmia, novelleja ja näytelmiä, sekä omia että suomennettuja. Samaan kaunokirjalliseen osastoon voimme vielä lukea arvostelut uusista kirjoista, sekä koti- että ulkomaisista, ynnä arvostelut Viipurin saksan- ja ruotsinkielisistä teaatterinäytännöistä.[170] Hyödyttävässä osastossa on selvästi havaittavana _Saima_-lehden vaikutus. Sillä Kanava tarkastelee milloin tätä, milloin tuota laitosta ja olojen kohtaa maassamme, rohkeasti osoittaen, mitä oli väärää ja vaillinaista, sekä ehdoitellen parannuskeinoja. Tämäntapaiset kirjoitukset, joista mainittakoon: _Vankihuoneitten laitoksista, Hollikyydin järjestämisestä, Tilojen osituksesta, Elinkeinojen vapaudesta, Kansakouluista, Estääkkö mikä suomenkielistä kirjotuksia ottamasta oikeuksiin? ja Suomenkielen käyttämisestä_, koskivat usein kipeästi asian-omaisiin virkamiehiin, joita tietysti enimmin suututti se, että heidän toimensa täten joutuivat ennen kuulumattomalla tavalla itse kansan arvosteltaviksi. Seurauksena oli, että noita tunnettuja variksenjalkoja -- -- -- alkoi yhä tiheämmin näkyä lehden palstoilla, kunnes se 1847 vuoden lopulla kokonaan kiellettiin ilmestymästä,

_Pietari Hannikainen_ oli syntynyt 24 p. Elok. 1813 Säämingin pitäjässä, jossa isä oli lautamiehenä. Kävi Savonlinnan piirikoulua, joka siihen aikaan oli saksankielinen, ja tuli v. 1833 yliopistoon, mutta erosi siitä jälleen jo v. 1835 ja rupesi maamittarin-apulaiseksi. Tällä virkatiellä sai hän v. 1857 kommissiooni-maamittarin paikan Viipurissa ja v. 1866 samallaisen Uudellamaalla.

Hannikaisen olo yliopistossa sattui samaan aikaan, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisen jälkeen alkoi ilmautua muutamia, jos kohta vähäisiä suomalaisuuden oireita, Hän oli niitä, jotka kevätjuhlassa 1834 päättivät suorittaa vapaehtoisen tutkinnon suomenkielessä; hän oli myös niitä harvoja, jotka siitä päätöksestä tekivät totta. Pysyväisempiä hedelmiä rupesi tämä hänessä itänyt innostus kuitenkin vasta vuosikymmentä myöhemmin tuottamaan. Että se tapahtui Snellman'in vaikutuksesta, osoittaa jo hänen ensimmäisten runokokeittensa ilmestyminen _Saima_-lehden palstoilla 1844.

Sanomalehden toimittajaksi, joksi hän Snellman'in esikuvaa noudattaen itse seuraavana vuonna rupesi, oli Hannikainen monin puolin erittäin sopiva: hänellä oli kaunokirjallisuuteen taipumusta; hänellä oli sujuva, selvä, kepeä kirjoitustapa, vaikka kieli ei ollut kyllin huolellisesti karsittua; hän oli kansan keskuudessa kasvanut, joten tunsi sen tarpeet ja puutteet perinpohjin. Ja ennen kaikkea oli hänellä tähän toimeen uupumaton harrastus. Kun _Kanava_ kiellettiin ilmestymästä, julkaisi hän viatonta maanviljelyslehteä _Lukemisia maamiehille_ vv. 1849-50; yhteiskunnalliset kirjoituksensa lähetti hän Suomettareen. V. 1856 pani hän alkuun Viipurissa lastenlehden, nimeltä _Aamurusko_, joka kuitenkin pian muuttui valtiolliseksi ja jatkui 1858 vuoden loppuun asti. Vv. 1861-62 toimitti hän niin-ikään Viipurissa ilmestyvää _Otavaa_. V. 1864, _Suomettaren_ tultua jokapäiväiseksi, kutsuttiin hän sen päätoimittajaksi ja oli vielä seuraavana vuonna toimituksen jäsenenä.

Näissä sanomalehdissä löytyvät myös kaikki Hannikaisen kaunokirjalliset teokset. Kanavassa jo tapaamme _Silmänkääntäjän_, sangen lystikkään ilveilyksen kahdessa näytöksessä, joka sitten myös painettiin erikseen v. 1847 ja samana vuonna esitettiin Kuopiossa seuranäytelmänä, antaen näin ensimmäisen alun draamalliselle taiteelle suomenkielellä.

Tämän näytelmän juonessa, lausuu Snellman arvostelussaan,[171] vallitsee satunnaisuus, jota päähenkilö taitavasti käyttää hyväksensä. Aluksi Jussi Oluvisella ei ole muuta tuumaa kuin ruveta herraksi, jonka vuoksi hän lähtee vaan matkalle, ilman mitään ennakolta mietittyä suunnitelmaa. Vasta Hölmölän kestikievarin nöyrä käytös ja puhe saattavat hänet esiintymään silmänkääntäjänä. Siten juoni, jos kohta se on peräti yksinkertainen, tulee täyteen uusia, arvaamattomia seikkailuja. Ja vaikka sen kehitys on satunnaisuuden vallassa, niin seuraa kuitenkin kaikki kestikievarin ja Oluvisen omasta luonteesta varsin johdonmukaisesti. Nämät luonteet, niinkuin myös sivuhenkilöjen, ovat aivan tosiperäisiä, ja koko kuvauksen perustuksena on se historiallinen totuus, että meillä ulkomaalainen on merkinnyt yhtä kuin herra, Suomalainen samaa kuin talonpoika.

Silmänkääntäjällä on todellisen komedian ansiot siinäkin, että se on täydesti tasapuolinen. Se ruoskii toiselta puolen talonpojan herrastelemisen halua ja herkkäuskoisuutta, mutta toiselta puolen myös herrassäätyä näyttämällä, kuinka talonpoikakin, kun vaan on kyllin rohkea ja hävytön, on jo täysi herra. Hienointa siinä on, että Oluvinen tämän hyvin tietää ja vielä itseksensä nauraa sille vähäiselle taidolle, jota tähän tarvitaan. Yksityisistä koomillisista kohtauksista mainittakoon se, jossa kestikievari piiallensa osoittaa raamattua tuntevansa, sekä se, että silmänkääntäjän kummallisia eläviä ei tunneta tavallisiksi kotieläimiksi, vaikka niitä nimen-omaan näiden näköisiksi sanotaan. Liiaksi kouriin tuntuva burleski eli ilvehtivä aines kuitenkin vaikuttaa, ettei Silmänkääntäjä enää oikein sovellu nykyisen teaatterimme näyttämölle.

Niin-ikään Kanavassa julkaistuna oli _Antonius Putronius_, Suomen oloihin hyvin sukkelasti sovitettu mukailus Holberg'in näytelmästä Erasmus Montanus. Myöhemmin suomensi Hannikainen _Näytelmistöä_ varten Schiller'in huvinäytelmät _Selima_ (Turandot) ja _Liukaskielinen_ (Parasit) 1861 sekä ranskankielestä _Pietar Patelin'in_ 1864. Toisia suomennoksia on ollut Suomalaisen Teaatterin käytettävänä, vaikka eivät ole painosta ilmestyneet, esim. laulunäytelmä _Preciosa_; julkaisematta jääneet ovat myös alkuperäiset: _Lapsuuden ystävät_ ja _Neitsyt Siiri_ (Brahe).

Ensimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli _Serkukset, jutelma Ulla tädiltä_ 1848; alkuluonnos siihen oli, näet, erään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan _Talvikukkasia_ nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla päivillään julkaisi hän kaksi vihkoa _Jutelmia läheltä ja kaukaa_ 1882-84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys, sujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti, eikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta luonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä hän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä panee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen kertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota nimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä ovat aiheeltansa historiallisia, esim. _Salojärven kukkanen_ (Nuijasodan ajoilta), _Torkel ja Viipurin linna_ sekä _Ukon kertomus_. Toiset ovat kansan-elämästä otetut, niinkuin _Kruunutilalainen_. Enimmät kuitenkin liikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. _Punainen lähde_ ja _Pitäjän pappi_.

Hannikaisen runokokeet eivät ole erittäin huomattavia. Ne ovat enimmäkseen suomennoksia ja saksalaisen koulukasvatuksen vaikutuksesta suureksi osaksi valitut Schiller'in ja Göthe'n pienistä runoelmista.

Paitsi kaunokirjallista on Hannikainen julkaissut yhtä ja toista muutakin kansantajuiseen kirjallisuuteen kuuluvaa. Sitä lajia on esim. _Pitäjäänkirjasto_ 1869. Hannikaisen suomennoksista mainittakoon vielä _Viron satuja_ 1847 ja samana vuonna ilmestynyt _Asian-ajaja_, ensimmäinen lainopillinen käsikirja suomenkielellä.

V. 1879 otti Hannikainen eron virastansa ja asettui maatilalleen Parikkalaan, jossa vielä elää ijäkkäimpänä suomalaisuuden kunniavanhuksista.

4. August Ahlqvist.

Pikemmin kuin mitä Snellman saattoi toivoakaan, ilmautui myös ensimmäinen sitä uutta polvea, joka oli oppinut suomenkieltä rakastamaan ja jolla alkoi olla taitoa sitä käyttää. Jo _Saima_-lehden ensimmäisessä vuosikerrassa ilmestyy muutaman suomenkielisen runon alla ja seuraavassa vielä useammin nimimerkki _A. O...n_ tai _A. Oksanen_, joka nykyään on meille kaikille tunnettu August Ahlqvist'in runoilijanimenä.

_August Engelbrekt Ahlqvist_ oli syntynyt 7 p. Elok. 1826 Kuopiossa ja tullut, tässä kaupungissa saatuansa opin alkeet, ylioppilaaksi 1844. Ensimmäiset kaksi vuotta oli hän kuitenkin vähävaraisuuden vuoksi poissa yliopistosta kotipaikoillansa. Tämän ajan käytti hän toimittaakseen painosta ensimmäisen maantieteen oppikirjan Suomalaisia varten, _Geografia eli maan-opas_, jonka oli jo koulupoikana suomentanut, v. 1844 ja seuraavana vuonna vielä toisen kääntämänsä koulukirjan _Yhteinen historia lyhykäisesti Suomen kansalle_. Hänen samoihin aikoihin _Saima_-lehdessä julkaisemansa runokokeet olivat enimmäkseen suomennoksia Runeberg'in idylleistä ja epigrammeista; nämät ilmestyivät v. 1845 myös yhteen kerättyinä nimellä _Runoelmia Runeberg'ilta_.

Pääkaupunkiin vihdoin päästyänsä otti Ahlqvist luonteelleen ominaisella innolla ja voimalla osaa kaikkiin yliopisto-nuorison kansallisiin harrastuksiin. Savokarjalaisen osakunnan v. 1846 julkaisemaan toiseen vihkoon _Lukemisia Suomen kansan hyödyksi_ saatiin häneltä suomennokset Runeberg'in _Pilven veikkoa_ sekä Almqvist'in novellia _Putkinotkon uudispaikka_ (Grimstahamns nybygge). Toisen Almqvist'in novelleista _Kappelin_ hän oli suomentanut samana vuonna aloitettuun _Annikka_-sarjaan. Sitä paitsi oli hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläänä kesällä 1846 käynyt Suomen Pohjois-Karjalassa keräilemässä runoja Lönnrot'in uutta Kalevalan laitosta varten. Seuraavana vuonna Ahlqvist antoi Suomettareen, jonka perustajia hän oli, paitsi runoelmia, sekä alkuperäisiä että suomennettuja, tuon ihmeen kauniin ja syväaatteisen _Sadun_ Suometar-neidosta ja tämän sisaruksista. Mainittuna vuonna hän myös matkusteli Itä-Pohjanmaalla sekä Vienan läänissä näiden maakuntain kielimurteita tutkimassa.

Mutta varsinaisesti kielitieteen alalle antautui Ahlqvist vasta filosofian kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa v. 1853. Käytyänsä kesällä 1854 yhdessä _Kaarlo Slöör'in_ kanssa runonkeruulla Käkisalmen puolella sekä Pohjois-Inkerissä, oli hän ruvennut tutkimaan Länsi-Inkerissä asuvain Vatjalaisten kieltä, josta tuloksena oli Suomen Tiedeseuran toimituksissa seuraavana vuonna ruotsiksi ilmestynyt _Vatjan kielioppi_. Nähtävästi oli Lönnrot, jolta hän oli saanut apua ja neuvoa jo ensimmäisissä kirjallisissa yrityksissään, vaikuttanut tähän hänen harrastustensa suuntaan. Osaltansa lienee siihen myös vaikuttanut Castrén'in kuolema ja hänen töittensä keskeytyminen. Ahlqvist katsoi häpeäksi Suomen kansalle, jos tämä perintö jäisi vieraille, ja päätti siitä syystä uhrata kaikki voimansa suomen sukukielten tutkimiseen. Oli kuitenkin yksi, joka ei voinut hyväksyä tätä hänen päätöstänsä, ja se oli Snellman. Arvostellessaan mainittua vatjan kielioppia Litteraturblad'issaan 1856 Snellman surumielin lausuu: "Yhä enemmän kasvaa uusien kielioppien luku suomen sukukielten alalla; myös Ahlqvist on nyt lopullisesti tullut kieliopin-tekijäksi. Arvostelija ei voi sitä asiata auttaa; haikealla tunteella täytyy hänen nähdä niin monen voimat kuluvan suomen kielioppiin ja kielentutkimukseen. Tuntuu siltä, kuin ahkeroittaisiin saadakseen ajoissa hautapatsasta valmiiksi sille kielelle, joka sen alle on haudattava. -- -- Ahlqvist on sekä suomennoksissaan että omissa vähäisissä kyhäyksissään osoittautunut, kirjoituslaatuun ja kieleen nähden, paraita toiveita antavaksi suomalaiseksi proosakirjoittajaksi. Hän on myös antanut hyviä lupauksia uuden-aikaisesta suomenkielisestä runoudesta, ja hänen kaunis _Savolaisen laulunsa_ on varmaankin kauan kaikuva. Hän on kenties vielä joskus hetkeksi palaava näihin nuoruutensa harjoituksiin; mutta hänen koko elämänsä ponnistus on nyt kuitenkin kääntynyt aivan toiseen suuntaan, ja se työala, jonka hän on valinnut, Venäjällä asuvain suomalais-heimojen kielten tutkiminen, vaatii kyllä useamman kuin yhden miehen koko voiman".

Snellman'in ennustus kävi jossakin määrin toteen, sillä tieteen palvelus tuli tästä lähtien Ahlqvist'in varsinaiseksi työksi, ja ainoasti lomahetkiä saattoi hän enää omistaa Runottarelleen. Sitä kielellistä tutkimusmatkaa, jonka hän oli aloittanut Inkerissä, kesti melkein yhtämittaa lähes viisi vuotta. Syksyllä 1854 oli hän oleskellut Tarton kaupungissa, opiskellen vironkieltä ja tutkiskellen virolaista kirjallisuutta. Muistona siitä ajasta on hänen kirjoituksensa _Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta_ 1855 vuoden _Suomi_-kirjassa. Keväällä 1855 hän läksi Aunukseen Vepsäläisten kieltä tutkimaan, josta tehdyt muistiinpanot, _Anteckningar i nordtschudiskan_, sitten painettiin Suomen Tiedeseuran toimituksiin 1859. Kotimaassa vähän käytyänsä, meni hän alussa vuotta 1856 uudelleen matkoille. Kazan'in kaupungissa sekä sen ympäristöillä hän tämän vuoden opiskeli Tatarien, Tshuvasshien ynnä myös vähän Tsheremissien kieltä. Seuraavan vuoden alusta hän siirtyi Simbirsk'in lääniin Mordvalaisten keskuuteen, mutta palasi loppupuolella vuotta takaisin Kazan'iin. Täältä hän matkusti keväällä 1858 vielä edemmäksi Siperian puolelle ja kävi ensin Voguuleja, sitten Castrén'ilta tutkimatta jääneitä Pohjois-Ostjakkeja, ja kotimatkallansa viimein Permiläisiäkin tervehtimässä.

Matkoilta palattuansa suoritti Ahlqvist filosofian lisensiaatti-tutkinnon 1859, jota varten jo v. 1854 oli julkaissut väitöksen suomenkielen tutkimuksen historiasta ennen Porthan'ia, _Bidrag till finska språkforskningens historia före Porthan_. Seuraavana vuonna tuli hän suomalaisten kielten dosentiksi yliopistoon. Dosenttiväitöksen aineena oli hänellä moksha-mordvan verbioppi, _Läran om verbet i mordvinskan mokscha-dialekt_; koko tämän murteen kielioppi tuli painosta saksankielisenä Pietarissa 1861 ja sai seuraavana vuonna tiedeakatemialta palkinnon. Hedelmänä hänen matkoiltansa on myös kirjoitus _Venäläisiä sanoja suomenkielessä_ 1857 vuoden Suomi-kirjassa. Käytyänsä vielä kielitieteellisellä opintomatkalla Tanskassa, Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa vv. 1861-62 Ahlqvist painatti Suomi-kirjaan ruotsinkielisen kirjoituksen _Unkarinkielen sukulaisuudesta suomenkielen kanssa_ 1863. Samana vuonna hän nimitettiin Lönnrot'in jälkeen professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa.

Epäilemätöntä on, että Ahlqvist sillä ajalla, jonka nämät kieliopilliset työt kuluttivat häneltä, olisi voinut paljoa suuremmassa määrin suoranaisesti hyödyttää kirjallisuuttamme. Mutta yksin noista matkustuksista Venäjälläkin on karttunut kirjallisuudellemme huvittavaiset matkakertomukset, jotka ensin eri kirjeinä ihastuttivat Suomettaren lukijoita huumorillisilla kuvauksillaan meille oudoista oloista ja sitten v. 1859 ilmestyivät uudestaan painosta eri kirjana nimellä _Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858_. Paitsi sitä ei runouskaan jäänyt Ahlqvist'ilta aivan unohduksiin. Professoriväitöksen aineena oli hänellä _Suomalainen runous-oppi_, tosin etupäässä _kielelliseltä kannalta_, ja yhä välistä oli häneltä saatu edes suomennoksia vieraitten kielten paraista runoteoksista. 1856 vuoden Suomi-kirja sisältää kauniin käännöksen Runeberg'in runoelmaa _Döbeln Juuttaassa_, ja juhlassa, jota v. 1859 täällä vietettiin suuren saksalaisen runoilijan Schiller'in muistoksi, luki Ahlqvist suomentamansa _Laulun kellosta_.. Seuraavana vuonna 1860 painatti hän kaikki sepittämänsä omat runoelmat ynnä muutamat käännökset yhteen kirjaksi nimellä _Säkeniä_. Ja kun tähän aikaan oli ruvettu Helsingissä harrastamaan näytelmäin esittämistä suomenkielellä, yhtyi Ahlqvist siihen harrastukseen siten, että suomensi mainittuna vuonna Benedix'in ilveilyksen _Riita-asia_ (vapaasti mukailemalla) ja Molière'n komedian _Väkinäinen naiminen_ ynnä v. 1863 Näytelmistöä varten Schiller'in tragedian _Kavaluus ja rakkaus_. Työläässä professorinvirassaankin, johon ensi vuosina 1863-65 liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin toimi ja loppu-aikoina 1884-87 yliopiston rehtorin tehtävät, Ahlqvist aina löysi aikaa kaunokirjalliseen tuotantoon. Jo v. 1863 tuli uusi lisätty painos _Säkenien_ ensimmäistä "parvea" ja toinen parvi seurasi 1868. Sen jälkeen ilmestyi molemmista vähennetty ja enennetty laitos 1874 sekä neljäs enennetty painos 1881; niissä on uudestaan painettuna myös hänen promotsiooni-runonsa, ensimmäinen suomenkielinen, vuodelta 1869.[172] Kutsuttuna 1863 vuoden virsikirja-komitean jäseneksi Ahlqvist julkaisi _Virren-ehdotuksia taikka 76 virttä_, osiksi entisistä korjailtuna, osiksi vast'uudesta suomennettuina, 1866. Vielä toimitti hän painosta _Valittuja Suomen kansan sananlaskuja_ selityksillä nuorisoa varten 1869 sekä _Uuden suomalaisen lukemiston_ 1873.[173]

Myös tieteellisen tutkimuksensa Ahlqvist tästä lähtien suuntasi siten, että siitä olisi mahdollisimman suuri hyöty kirjakielellemme. Sensuuntainen teos on _Suomen kielen rakennus, vertaavia kieliopillisia tutkimuksia_, jossa Ahlqvistin laajat tiedot sukukielissä ovat käytetyt suomenkielen hyväksi. Siitä valmistui kuitenkin ainoasti ensimmäinen osa, _Nominien synty ja taivutus_, v. 1877. Samassa tarkoituksessa toimitti hän _Kieletärtä_ eli "tutkimuksia, arvosteluja ja muistutuksia Suomen kirjallisuuden ja kielitieteen alalta", kaikkiaan seitsemän vihkoa, vv. 1871-75 sekä perusti v. 1876 yliopistonuorison keskuudessa _Kotikielen seuran_. Tämän nuorison suomenkielen opintojen edistämiseksi oli hän v. 1869 painattanut _Suomalaisen murteiskirjan tahi lukemisia viron, karjalan, vatjan, vepsän ja liivin kielillä_.

Vasta vv. 1877 ja 1880 katsoi Ahlqvist voivansa lähteä uusille tutkimusmatkoille Ostjakkein ja Voguulein keskuuteen. Eikä hän näiden matkojen kielitieteellisistä tuloksista ennättänyt eläissään julkaista muuta kuin ensimmäisen osan teostansa _Ueber die Sprache der Nord-Ostjaken_ (Pohjois-Ostjakkein kielestä) 1880. Saadakseen kokonaan antautua monien edellisiltäkin matkoilta suorittamatta jääneiden kokoelmainsa toimittamiseen, oli hän täysinpalvelleena ottanut eron yliopistosta 1888 ja juuri saanut voguulilaisen sanakirjansa painokuntoiseksi,[174] kun kuolema hänen työnsä keskeytti 20 p. Marrask. 1889.

Ahlqvist on kirjallisuutemme historiassa pääasiallisesti runoilijana arvosteltava. Hänen ensimmäiset runokokeensa ovat Snellman'in herättämän innostuksen vaikutuksesta syntyneet. Niissä ilmaantuu syvä isänmaallinen tunnelma. Yleisimmin tunnettu on _Savolaisen laulu_, jäljennös Runeberg'in Maamme-laulua; mutta runollisessa suhteessa etevämpiä ovat useat muut, niinkuin _Tuopa tuopi tuiman tunnon, Silloin saisi Tuoni tulla_ ja _Miksikä aina suret?_ Ihmeellistä vaan on, että näissä on niin epätoivoinen mieliala, joka myös hänen suorasanaisessa _Sadussansa_ ilmenee.[175] Ahlqvist ei nähtävästi tohtinut vielä toivoa menestystä suomalaisuuden pyrinnöille. Rohkeammaksi koroittuu hänen äänensä vasta runossa _Suomen valta_ (Nouse, riennä Suomen kieli!), joka on kirjoitettu 1860, samana vuonna kuin Säkenien ensimmäinen parvi ilmestyi. Tässä Säkenien osassa on myös joukko lempilauluja, jotka eivät kuitenkaan vedä vertoja hänen isänmaallisille runoilleen. Sitä vastoin on hänen kaikkein paraita tuotteitansa ballaadi _Koskenlaskijan morsiamet_. Säkenien toisessa parvessa olisi odottanut tapaavansa jo enemmän voitonriemua suomalaisuuden edistymisestä. Mutta senkaltaisia runoja ei ole monta, oikeastaan ei muuta kuin runo _Porthan'in kuvapatsaan paljastettua_, sekin laimea ja kuiva. Isänmaallisia runoja on vielä _Unelmia_, vaikk'ei se ole entisten vertainen, ja _Kun 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos_, joka myös on varsin kaunis. Hyvin tuntuvasti vaikutti Ahlqvist'in runouteen hänen ja muitten suomenmielisten välillä yhteen aikaan vallinnut eripuraisuus. Runosta _Päivä koittaa!_ näkee hänen arvelleen toisten olevan väärällä tiellä, panevan liian äkisti pois vanhan; samaan suuntaan käyvät runot _Valtiollista_ ja _Meidän vieraissa-käynnit_. Monesti puhkeaa esiin syvä persoonallinen katkeruus, esim. _Lapsuuteni paikoilta_ ja _Eräsnä katkerana hetkenä_; usein myös tyytymättömyys omaan itseensä ja ankara sisällinen taistelu, niinkuin runoissa _Kynälampi_ ja _Sydämeni asukkaat_, Siihen liittyy vielä välistä epäilys omasta työstä ja sen merkityksestä: _Eräänä syntymäpäivänäni, Mun kesäni_. Joskus tämä mielen rauhattomuus antaa sijaa hurjalle nautinnonhalulle, _Kerran viinikellarissa_; mutta toisena hetkenä se pakoittaa runoilijaa hakemaan lohdutusta ja apua ylhäältä: _Nosta silmäsi!_ Tältä ajalta ei ole hänellä lempilauluja, mutta sen sijaan liikuttavia kuvauksia perhe-elämän iloista ja suruista.

Niinkuin kaikesta näkyy, on Ahlqvist puhtaasti lyyrillinen, subjektiivinen runoilijaluonne. Hän on niitä runoilijoita, lausuu eräs arvostelija,[176] jotka ovat "niin täydellisesti yhdistäneet runollisuutensa kehkiämisen heidän oman sielunsa historiaan, että kirjansa ovat heidän sydämmensä kohtausten tarkkoja peilikuvia. Tunnollisuutensa (tunteellisuutensa) on hänen kuvaus-aistiansa rikkaampi, soinnullisuus on hänen runoudessaan muodostustaitoa etevämpi. -- Hänen runollinen näkyalansa ei ole juuri avarampia; ihmishengen ja ulkomaailman korkeimpia kysymyksiä hän karttaa, mutta sydämmen sisälliseen maailmaan hän on kokonaan kotiutunut. Sukkeluuttakin puuttuu häneltä kokonaan. -- Säästäväisesti, melkein liiankin säästäväisesti hän käyttää loistavia kuvia ja mietelmiä".

Vertauskuvien käyttämisessä on Ahlqvist silminnähtävästi seurannut Suomen kansanrunoutta. Sen sekä Runeberg'in runouden vaikuttamaa on myös hänen selvä, yksinkertainen esitystapansa. Kieli on hänellä niin runollista ja sointuvaa, että hän siinä kauan on pysynyt esikuvana. Samaa kielitaitoa on hän osoittanut monessa runokäännöksessään, erittäin _Laulussa kellosta_, jossa hän on alkuteoksen vaikeita ja vaihtelevia runomittoja mestarillisesti jäljitellyt. Virsien suomentajana ja sepittäjänä sitä vastoin ei hän ole mitään erinomaista saanut aikaan.

Moni suuri runoilija ei ole ollut yhtä etevä proosakirjailijana; niin on myös Ahlqvistin laita. Hänen _Satunsa_ on tosin hyvin kaunis ja kirjoitustavan puolesta muita parempi. Mutta hänen suorasanaiset käännöksensä eivät ole vapaat ruotsalaisuuksista eivätkä vailla jonkinlaista kankeutta. Samat puutteet haittaavat myös _Muistelmia matkoilta Venäjällä_, jotka kuitenkin sisällyksensä puolesta ovat hyvin hupaisat lukea. Niissä Ahlqvist antaa havainnollisia kuvauksia elämästä Venäjällä, vaikka suomensukuisista kansoista, oikeista tutkimuksen esineistä, sen sijaan varsin vähän tietoja, paljoa vähemmän kuin Castrén matkakertomuksissaan. Enemmän kansatieteellistä ainesta sisältää hänen myöhemmiltä matkoiltansa kirjoitettu kertomus _Unter Wogulen und Ostjaken_ (Voguulein ja Ostjakkein keskuudessa) 1883, mutta vahingoksi nuorelle suomalaiselle kirjallisuudellemme se, samoin kuin hänen hauska tutkimuksensa länsisuomalaisten kielten sivistyssanoista _De vestfinska språkens kultur ord_ 1871 ja siitä uudistettu laitos _Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen_ 1875, ei ole suomeksi ilmestynyt.[177]

5. Suomettaren miehet.

Syksyllä 1846 järjestettiin savokarjalaisen ylioppilasosakunnan keskuudessa kuraattorin _Sakari Joakim Cleve'n_[178] esimiehyydellä erityinen suomalainen "osake" eli osasto, jonka tarkoituksena oli koota "kaikki suomen kirjoittamista ja puhuntaa halustavat ja rakastavat" yhteisiin keskusteluihin "äitinkielellä". Tämän suomalaisseuran pöytäkirjoissa, joita toimitti ylioppilas _Fredrik Polén_, esiintyy ikäänkuin yrityksen hyvänä haltijana usein _Suometar_,[179], milloin riemuitsevana jäsenten lukuisasti ollessa koolla, milloin vähälukuisille näyttäytyen "epäilevän, sulhoansa odottavan morsiaisen tapaan toivon lempiöillä kyynälillä silmissänsä".

Seuraavan vuoden alussa, 12 p. Tammik. 1847, perustivat kolme seuran innokkaimmista jäsenistä, ylioppilaat _August Ahlqvist, Taneli Europaeus ja Paavo Tikkanen_, yhdessä länsisuomalaisen kandidaatin _Antero Varelius'en_ kanssa, suomenkielisen viikkolehden ja antoivat sille yhteisen lemmittynsä, _Suomettaren_, nimen. Sangen uskallettua tosin oli, varsinkin siihen aikaan, jolloin ei vielä ollut tavallista nähdä naisia kaikissa viroissa, että tämmöisen nuoren neitosen annettiin ryhtyä toimiin, joissa niinkuin näimme, eivät miehisemmätkään voimat aina kestäneet. Mutta kenties luotettiin juuri Suomettaren nais-etuuksiin, arveltiin, että ankarimmissakin herroissa toki löytyisi sen verta kohteliaisuutta, ett'eivät heti kohta panisi tukkoa suun eteen, jos tyttölapsen kieli joskus liikkuisikin vähän liian vapaasti.

Kuinka paljon perää tässä toivossa oli, näytti kyllä pian kokemus. Mutta toisessa tuumassaan Suomettaren miehet eivät erehtyneet. Tähän asti, niinkuin olemme nähneet, suomenkielisiä lehtiä oli lentänyt milloin mistäkin Suomen sopukasta; vaan pääkaupungissa ei ollut suomalaisuudella vielä yhtään jalansijaa. Suometar vasta otti Helsingin asuntopaikakseen. Sydän, se ikäänkuin naisen pettämättömällä luonnollisella aistilla päätti, on ensin valloitettava; kyllä kaikki muu sitten saadaan samassa.

Tässä maamme henkisessä sydänpaikassa Suometar alkoi tärkeän, monivaiheisen elämänretkensä. Alussa se ei huolinut paljon muusta kuin tieteistä ja taiteista. Paitsi että päälehdenkin sisällys melkein kokonaan tätä laatua oli, seurasi sitä vielä kerran kuukaudessa lisälehti, joka pelkkää kaunokirjallisuutta, vieraista kielistä suomennettuja novelleja, sisälsi. Eikä se ollut kumma, kun muistamme, että Suomettaren ensimmäiset toimittajat olivat kaikki nuoria yliopistolaisia.

Mutta tuli sitten toinen vuosi, tuo usein mainittu 1848, jolloin ei Suometar-neitokaan valtiollisesta riehunnasta säilynyt. Se lykkäsi tieteet ja taiteet loukkoon ja alkoi pitää pitkiä saarnoja vallankumouksista ja tasavalloista, Kossuth'ista, Cavaignac'ista, Lamartine'sta ynnä muista kansanvillitsijöistä ja kapinannostajista. Eikä siinä kyllin, se oli ruvennut, Kanavan varoittavasta esimerkistä huolimatta, omassakin maassa kaikellaisia parannuksia vaatimaan, ennen kaikkea sitä, että suomenkieli oli koroitettava luonnolliseen asemaansa meidän maassamme.

Kaksi vuotta ja vähän päälle kesti tätä puuskaa Suomettaren päässä. Sitten se äkkipäätä -- 17:nnessä numerossaan 1850 -- jätti sekä estetiikat että politiikat ja alkoi siitä lähtien syöttää lukijoillensa pelkkää Piplian historiaa, ynnä joskus vaihetukseksi vähän neuvoja maanviljelyksestä. Ja 26:nteen numeroonsa se viimein jätti kaikki puheensa kesken. Me jo tiedämme, mikä kova pakko oli tähän vaikenemiseen syynä.

Sitä ihmeellisempää on, että Suometar heti seuraavan vuoden alussa rohkeni jälleen koroittaa ääntänsä, toimittaakseen Suomen kansalle tietoja edes "luvallisista aineista". Hyväksi onneksi näitten luvallisten aineitten raja vähitellen taas väljeni. Tästä nyt alkava vuosikymmen oli Suomettaren paraan kukoistuksen ja kunnian aika. Maisteri _Fredrik Polén_, joka Toukokuussa 1851[180] oli ruvennut lehden toimitukseen yhdessä dosentti _Herman Kellgren'in_ kanssa ja 1853 vuoden alusta ottanut koko toimituksen huolekseen, oli keksinyt kaksi sangen tehokasta keinoa lukijapiirinsä laajentamiseksi. Hän rupesi, näet, antamaan tilaajain kerääjille joka 11:nnen kappaleen lahjaksi, ja hän kehoitti talonpoikiakin lähettämään lehteen kertomuksia oman pitäjänsä asioista. Minkä suotu etu edellisissä, sen kunnianhalu jälkimmäisissä vaikutti; pitihän toki saada naapuritkin lukemaan, mitä meidän talon mies oli kirjoitellut. Paitsi sitä vaikutti, ilman kehoituksittakin, uteliaisuus näkemään, mitä kuulumisia omasta pitäjästä "aviisissa" oli. Tuli sitten vielä samaan aikaan Itämaan sota lisäksi, jonka tapaukset niin likeltä meitäkin koskivat, ja olivat joka miehelle haluttavat tietää. V. 1851 oli Suometar uudelleen alkanut 91:llä, sano yhdeksälläkymmenellä yhdellä tilaajalla! V. 1854 niitä oli jo 2000, seuraavana vuonna 4100 ja v. 1856 viimein 4600.

Täydesti Suometar tätä menestystä ansaitsikin. Se leikkipuhe, jota sen monien talonpoikaisten kirjeenvaihtajien johdosta silloin laskettiin, että Suometar on sanomalehti, jota koko Suomen kansa toimittaa koko Suomen kansalle, sisälsi kalliin totuuden. Sillä nuot maalaisten kirjelähetykset, vaikka monesti vähäpätöiset ja mitättömät, kuitenkin melkein jokainen toivat kortensa lisäksi siihen täydelliseen ja tarkkaan tietoon omasta maasta ja kansasta, niiden tarpeista ja mielipiteistä, jota paitsi paraiten ajatellut parannustuumat ovat paljaita pilvilinnoja. Ja näiden "lähetettyjen" kirjoitusten rinnalla tuli Suomettarelle runsaasti toisellaisiakin, jotka sisälsivät tiedolla ja taidolla sepitettyjä kyhäyksiä mitä erilaisimmista aineista. Kaikki ne nimet, joita nyt ylpeydellä luettelemme suomalaisuuden etutaistelijain niminä, loistavat tällä vuosikymmenellä Suomettaren palstojen koristuksena. Enimmän sijan täyttävät tietysti päätoimittajain omat kirjoitukset, Polén'in sekä Tikkasen, joka v. 1856 oli palannut toimitukseen.

_Polén'in_ sujuva kynä esitti helppotajuisella tavalla niitä monellaisia aineita, joista sanomalehden pitää puhua; _Tikkanen_ kirjeissään Jukka Lintuselle levitteli tietoja erittäin valtiollisista asioista. Näiden rinnalla nähtiin vielä _Ahlqvist'in_ huvittavia matkakertomuksia ja ihania runoelmia: _Forsström_ pöytäkirjain ja muiden virallisten kirjoitusten kaavoilla valmisteli kansan kieltä viralliseksi kieleksi; _Antti Manninen_ sekä entinen Kanavan toimittaja _Hannikainen_, jotka talonpoikaisen kansamme oloja tunsivat tarkemmin kuin "herrat Helsingissä", osoittelivat parannusta vaativia kohtia meidän yhteiskunnassamme. _Yrjö Koskinen_ viimein alkoi jo silloin näyttää sitä taitonsa ihmeteltävää monipuolisuutta, joka Suomen kansalle kaikissa sen riennoissa on niin tukevana ja ankarana apuna ollut. Välistä toi hän historiallisissa kertomuksissa esi-isiemme teot ja tilan ikään kuin silmien eteen; välistä ryhtyi hän nykyis-ajan polttavimpiin kysymyksiin käsiksi, niinkuin vaivaishoitoon ja kansakouluun. Erään kerran hän Gyldén'in korkokartan avulla loitsi ylös ammoisten aikojen peiton alta elävän kuvan Suomenmaasta siltä ajalta, kun tämä vielä oli Suomensaarena; toisen kerran taas hän vei mukanaan ulos maailman äärettömään avaruuteen katsomaan niitä ihmeitä, joita se sisältää. Mutta loistavin oli aina hänen neronsa, vaikuttavin hänen äänensä, kun tuli puheiksi Suomen kansan kipein tarve, korkeamman opetuksen ja virallisen hallinnon saaminen omakieliseksi. Hänen kirjoitustensa kautta Suometar oli luonteensa uudestaan muuttanut, oli pukenut sotahaarniskan päälleen ja tullut siksi suomalaisuuden Orleans'in neitsyeeksi, joka rohkeasti, riemullisesti johti meitä voitolle.

Ulkomuodoltaankin oli Suometar nyt uljaampi, kuin koska se ensi kerran uskalsi astua yleisön silmien eteen. Se oli vähitellen kasvanut milt'ei kahta vertaa kookkaammaksi. V. 1863 se jälleen pieneni, vaan alkoi sen sijaan ilmautua kahdesti viikossa, ja vuosina 1864-65 se jo ilmestyi jokaisena arkipäivänä, maailman suurten lehtien tavalla. Näinä vuosina se oli ensin _Tikkasen ja Hannikaisen_, sitten jälleen _Polén'in_ johdon alla.

Mutta pian sai Suometar kokea, ett'eivät sen voimat vielä kestäneet niin raskaan taakan kantamista. Sitä myöten kuin se suureni, oli sen myös täytynyt kallistua. Ja tämä viimeinen suurennus ja kallistus olivat olleet niin äkilliset, ett'eivät lehden ystävät ja kannattajat jaksaneet sen mukana seurata. V. 1866 täytyi Suomettaren siitä syystä kokonaan lakata ilmestymästä, eikä sen seuraavina kamalina katovuosina ollut yrittämistäkään uudelleen esiintyä. Vasta v. 1869 uskalsi sen tytär _Uusi Suometar_ lähteä emonsa jälkiä astumaan.[181]

Suomettaren miehet, niinkuin heidän elämäkerroistansa selviää, olivat mitä erilaisimpia luonteiltaan, taipumuksiltaan ja lahjoiltaan. Mutta yhtäläinen heissä kaikissa oli rakkaus Suomen kansaan sekä alttius sen palvelukseen, ja juuri tämä rakkaus on säilyttänyt niin pienten kuin suurten nimet historiamme lehdillä. Kadehdittava oli todella tämä aika, jolloin hyvä tahto ja oikea harrastus riitti vähäkykyisemmänkin työntekijän muistoa ikuistuttamaan.

Suomettaren perustajain elämäkerroista on _Ahlqvist'in_ edellä esitetty.

_Taavetti Emanuel Taneli Europaeus_ oli syntynyt 1 p. Jouluk. 1820 Savitaipaleella, jossa isä[182] oli kirkkoherrana. Heti ylioppilaaksi tultuaan 1844, jota ylemmäksi oppiarvossa ei koskaan pyrkinyt, antautui hän innostuksella kansallisen tieteen palvelukseen. Hänen runonkeräys-matkansa vv. 1845-48 ja niiden suuremmoiset tulokset ovat jo tulleet puheeksi Lönnrot'in uuden Kalevalan-laitoksen yhteydessä. Itse on hän julkaissut ainoasti _Pieni Runoseppä_ nimisen "kokouksen paraimmista Inkerinmaan puolelta kerätyistä runolauluista ynnä johdatuksia runon tekoon" 1847. Sitä paitsi on hän painattanut v. 1854 paraista Kalevalan ja Kantelettaren ynnä muutamista muista ennen julkaistuista runolauluista kokoonpannun kirjan nimellä _Karjalan kevätkäköinen_. Vielä on hän näinä vuosina toimittanut _Ruotsalais-suomalaisen sanakirjan_, joka ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella kahdessa osassa 1852-53, sekä suomentanut Heikel'in _Mittauden oppikirjan_ 1847. Jo viimeksi mainittuna vuonna oli hän Castrén'in kehoituksesta ruvennut tutkimaan Suomen suvun entisillä ja nykyisillä asuinmailla löytyviä hautakumpuja ja paikannimiä. Niiden kaivamiseen ja kokoonpoimimiseen hän tästälähin, myöhemmin myös suomalais-ugrilaisten lukusanojen vertailemiseen indoeurooppalaisten ynnä muiden maailman kielten kanssa, kulutti enimmän osan jäljellä olevaa elämäänsä. Kuinka paljon hän tällä on tiedettä hyödyttänyt, on yhä sangen epätietoista, osaksi suurestikin epäiltävää. Huomata kuitenkin sopii hänen pääteoksensa _Tietoja suomalais-ungarilaisten kansain muinaisista olopaikoista_, joka julkaistiin Suomi-kirjassa 1868 ja 1870. Vieläkin haaveellisemmat kuin Europaeus'en tieteelliset kirjoitukset, olivat hänen valtiollis-yhteiskunnalliset sepustuksensa. Niistä mainittakoon: _Kirjoituksia Suomen kansan tärkeimmistä asioista suurimmaksi osaksi syrjäsensuureista paenneita I. Onko Suomen kansa voimihinsa päästettävä vain eikö?_ 1862 sekä hänen omaperustamansa _Kansakunnan lehti_, jota ilmestyi ainoastaan 4 numeroa lopulla vuotta 1863 ja yhtä monta seuraavan vuoden alussa.

15 p. Lokak. 1884 sammui Ohtan sairashuoneella liki Pietaria Europaeus'en monen puutteen alainen elämä, Halpa oli ollut se kuori, joka tämän hengen peitti, ja heikkona myös hengen valo sen sisällä liekehtinyt. Mutta se henki oli kuitenkin väsymättömimmän, alttiiksiantauvimman, itsensä kokonaan unohtavan työntekijän -- voisipa sanoa -- perikuvallisen työntekijän, joka ei koskaan palkkaa kysynyt, ei edes arvoa tai mainetta tavoitellut, vaan jonka ainoana haluna ja pyrintönä oli itse työ tieteen hyväksi ynnä isänmaan kunniaksi. Ja hänen nuoruutensa työ, jonka hän juuri näillä ominaisuuksilla sai suoritetuksi, on hänet jälkimaailman muistossa säilyttävä, niin kauan kuin Uutta Kalevalaa luetaan ja ihastellaan.

_Antero Varelius_, talollisen poika, on syntynyt 14 p. Heinäk. 1821 Varilan kylässä Tyrväällä. Nimensä Varelius sai hän tämän kotikylän mukaan, tullessaan Porin kouluun 1837. Ylioppilaaksi hän tuli 1843 ja maisteriksi 1847, vihittiin seuraavana vuonna papiksi ja pääsi, oltuaan apulaisena ja kappalaisena useassa paikassa, kirkkoherraksi Loimaalle 1869, jossa vielä elää ja ottaa osaa nykyajan harrastuksiin, niinkuin viimeksi hänen suuri lahjoituksensa Huittisten kansan-opistolle todistaa.

Toinen kansallinen heräys oli syvästi vaikuttanut juuri silloin ylioppilaaksi tulleesen Varelius'een ja saattanut häntä ryhtymään isänmaallisiin toimiin niin hyvin kaunokirjallisella kuin tieteellisellä alalla. Jo v. 1845 oli hän julkaissut ensi osan _Enon opetuksia luonnon asioista_ ja v. 1846 toimittanut painosta Sääksmäen _Ritvalan Helkavirret_, selityksillä varustettuina. Suomettaren ensimmäiseen vuosikertaan hän antoi muun muassa pari suomennettua novellia: Mosen'in _Ismaelin_ ja Oehlenschläger'in _Luostariveljekset_, jotka molemmat myös erikseen samana vuonna ilmestyivät. Seuraavana vuonna hän painatti omatekoisen huvinäytelmän _Vekkulit ja Kekkulit_. V. 1847 oli hän Pietarin akatemian antamalla apurahalla matkustellut omassa maassa kansatieteellisillä tutkimuksilla, joiden tulokset ilmestyivät, paitsi saksaksi akatemian toimituksissa, myös ruotsiksi 1847 vuoden Suomi-kirjassa nimellä _Bidrag till Finlands kännedom i ethnografiskt hänseende_ (Lisiä Suomen tuntemiseen kansatieteelliseltä kannalta). Vielä julkaisi hän 1854 vuoden Suomi-kirjassa lavean _Kertomuksen Tyrvään pitäjästä_ sekä v. 1856 toisen osan _Enon opetuksia_. Myös on hän ollut apulaisena Europaeus'en ruotsalais-suomalaisen sekä Lönnrot'in ison suomalais-ruotsalaisen sanakirjan toimittamisessa. Papiksi tultuansa on hän sitä paitsi suomentanut joukon hengellisiä kirjasia, sekä kirkkolakikomitean valvonnan alla pannut kokoon uuden kirkkolaki-ehdoituksen. V. 1868 hän kansantajuisessa kirjasessa selitti _Mikä mies oli Agricola?_

_Paavo Tikkanen_ syntyi Iisalmella 2 p. Maalisk. 1823. Hänen isänsä Antti Tikkanen oli varakas ja itsenäinen talonpoika, seudullaan kuulu "prokuraattorin" nimellä, koska oli niitä harvoja, jotka jo silloin uskalsivat ponnistella virkavaltaa vastaan. Äiti oli Kiuruveden vanhaa, mahtavaa Remes-sukua, joka Porthan'in ajoilta on meille tunnettu. Poika osoitti niin suurta lukuhalua, että päätettiin laittaa hänet opin tielle. Koska Savossa ei vielä ollut kymnaasia, täytyi hänet käyttää Porvoossa asti, josta hän v. 1841 pääsi yliopistoon. V. 1847 seppelöittiin hän maisteriksi ja sai 1860 tohtorin arvon. Nuorena ylioppilaana jo oli hän alkanut harrastaa suomenkielisen kirjallisuuden kartuttamista. Savokarjalaisten toimittamissa _Lukemisissa Suomen kansan hyödyksi_ on hänen suomennoksiansa Runeberg'in _Hauta Perhossa_ sekä Oersted'in selitys ukkosesta; jota paitsi hän itse on siihen kirjoittanut johdatuksen yleiseen maantietoon ynnä Suomen maantiedon. Näinä aikoina, niinkuin on mainittu, hän myös suomensi Oehlenschläger'in _Eräkäs_ nimisen jutelman Annikassa 1846. Vielä samana vuonna antoi hän omia suomalaisia runojansa Berndtson'in toimittamaan ruotsinkieliseen _Necken_-kalenteriin sekä painatti Suomenmaan kartan, ensimmäisen, jossa nimet olivat suomalaiset. Vuosi 1847 tuli vihdoin hänen elämänsuunnallensa ratkaisevaksi. Suomettarelle, jonka toimitukseen hän nuorukaisen innostuksella oli antautunut, sai hän antaa suurimman osan elämäänsä. Jo vuoden kuluttua lehden perustamisesta oli hän jäänyt melkein yksin siitä huolta pitämään, siksi kuin sen täytyi lakata 1850. Vuodesta 1853 oli hän jälleen alkanut avustaa Polén'in toimittamaa Suometarta ja v. 1856. astunut hänen rinnalleen sekä seuraavana vuonna hänen sijalleen toimittajaksi. Vv. 1857-59, 1861-63 oli lehden toimituksen taakka taas yksin-omaan hänen hartioillaan. V. 1860 hän sitä kantoi yhdessä _Ahlqvist'in_ ja v. 1864 _Hannikaisen_ kanssa. Viimeiseen asti pysyi hän vanhalle Suomettarelle uskollisena apumiehenä. Uuteenkin Suomettareen otti hän sen ensimmäisenä vuonna osaa.

Hänen sepittämistään kirjoista mainittakoon vielä: _Suomen suuriruhtinanmaan nykynen tilasto_ 1848 ja samana vuonna rahvaallemme kehoittavaksi esimerkiksi lentokirjana levitetty _Pitäjänkoulu Lajusissa Lihvinmaalla_, sekä tohtoriväitöksenä julkaistu _Väkiluvun ja asukasvaiheiden suhteita Suomessa_ 1859. Myös kokoili hän ahkerasti lisiä Suomen ja etenkin syntymämaakuntansa Savon historiaan. Sen ohessa oli hänellä asioitsijatoimiakin. Yhdessä Kellgren'in kanssa perusti hän v. 1849 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon sekä vähää myöhemmin kirjakaupan. Mutta v. 1858 sattunut tulipalo, joka hänen koko omaisuutensa hävitti, teki lopun noista ulkonaisista toimista. Kirjallisetkin keskeytyivät v. 1870, jolloin hän tuli mielisairaaksi. Siinä tilassa hän kuoli 7 p. Marrask. 1873.

Tikkasella on se ansio, että hän oli aikansa mies. Koska oppineemmat, nerollisemmat miehet eivät muuten kuin lyhyemmiksi ajoiksi tai satunnaisilla avuilla ryhtyneet siihen tärkeään tehtävään, joka Suomettarella oli, niin on hän Suomen kansalta saava ainaisen kiitoksen siitä, ett'ei ruvennut liian tarkasti ja pelkurimaisesti punnitsemaan vaarojansa ja vastuksiansa, eikä myös kykyänsä ja lahjojansa, vaan kävi uljaasti kiinni työhön siinä toivossa, että rehellinen mies on tehnyt velvollisuutensa, kun on tehnyt voimiansa myöten.

Vielä paremmin soveltuu toiseen Suomettaren päätoimittajista, _Rietrikki Polén'iin_, se kiitos, että on käyttänyt hänelle uskotun leiviskän paljoa hyödyllisemmin kuin moni muu suuremmalla luonnonlahjalla varustettu. _Fredrik Polén_, samannimisen kappalaisen poika, syntyi Pieksämäellä 23 p. Huhtik. 1823. Polén'in suku on saanut alkunsa Isonvihan aikana Suomeen tulleesta krakovalaisesta suutarista, joka nai talontyttären Kiuruveden kappelista. Heidän jälkeisensä saivat alkuperäisen kansallisuutensa tähden nimen _Puolakka_, joka Polén'in isän tullessa Oulun kouluun latinoittiin _Polenius'eksi_ ja yliopiston rehtorin kautta siitä lyhennettiin nykyiseen muotoonsa. Polén'in äiti oli Paavo Tikkasen äidin sisar, joten siis molemmat Suomettaren voimaansaattajat olivat serkuksia.

Polén tuli Porvoon kymnaasiin 1839 ja ylioppilaaksi 1845, vihittiin maisteriksi 1850, luki jumaluus-oppia 1852-56, mutta kääntyi sitten jälleen filosofisten tieteiden uralle ja pääsi v. 1860 tohtoriksi, julkaistuaan väitöskirjan _Johdanto Suomen kirjallishistoriaan_ 1858. Elettyänsä muutamia vuosia Helsingissä kirjallisella työllä sekä kirjapainon johtamisella, täytyi hänen sen jälkeen kuin onneton takaus oli hänet vararikkoon vienyt, antautua opettajantoimeen, jota jo ennenkin oli joskus väliaikaisesti harjoittanut. V. 1868 hän pääsi suomenkielen lehtoriksi Viipuriin, josta muutti historian ja maantieteen sekä suomenkielen kolleegaksi Kuopioon 1874 ja viimein uskonnon ja suomenkielen lehtoriksi Mikkeliin 1877. Hän kuoli 24 p. Jouluk. 1885.

Polén oli tullut yliopistoon kansallistunteen voimallisimman herätyksen hetkellä; täydellä innolla liittyi hänkin niiden joukkoon, jotka rupesivat suomalaista kirjallisuutta viljelemään. Annettuansa vv. 1847-49 runoelmia sekä suorasanaisia kirjoituksia _Suomettareen_, tuli hän v. 1851 siihen toimittajaksi, ja vv. 1853-55 oli koko toimitus hänen huolenaan. Näinä vuosina juuri, niinkuin on mainittu, osaksi helpontuneitten valtiollisten olojen, osaksi Itämaan sodan herättämän lukuhalun vaikutuksesta, mutta sangen suureksi osaksi myös Polén'in käytännöllisen taidon kautta, karttui lehden tilaajamäärä hämmästyttävällä tavalla ja itse lehti varttui suomalaisuuden mahtavimmaksi äänenkannattajaksi, liittyen ratkeamattomaan yhteyteen sen avulla herätetyn suomalaisen talonpoikaisen rahvaan hartaimpain pyrintöin ja toiveitten kanssa, Myöhemminkin oli Polén vielä vv. 1865-66[183] Suomettaren toimittajana. V. 1856 toimitti hän myös, paitsi Suometarta yhdessä Tikkasen kanssa, sen lisälehtenä ilmestyvää _Lasten Suometarta_; vv. 1859-63 kirjallista kuukauslehteä nimeltä _Mehiläinen_ ja vv. 1860-62 lastenlehteä _Varpusta_; sitten Viipurissa _Suomen-lehteä_ 1872-74, Kuopiossa _Suomen Kirkkosanomia_ 1877 ja Mikkelissä _Pellervoa_ 1881-84. Apuna on hän niin-ikään ollut _Pietarin Sunnuntailehdessä_ 1871-72. Muutamat mainituissa lehdissä olleet pitemmät kirjoitukset ovat erikseenkin tulleet painetuiksi, jota paitsi Polén on Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta kokoonpannut ja suurimmaksi osaksi itse kirjoittanut _Kirjallinen aarreaitta_ nimisen teoksen. Samassa seurassa oli hän monta vuotta esimiehenä. Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella oli hän aivan nuorena ylioppilaana v. 1847 käynyt keräilemässä vanhoja runoja ja satuja Savossa ja Suomen Karjalassa.

Polén'in toveri Suomettaren toimituksessa vv. 1851-1852 _Abraham Herman August Kellgren_ oli syntynyt 21 p. Tammik. 1822 Kuopiossa, jossa isä oli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1838 ja maisteriksi 1844. Savokarjalaisen osakunnan kuraattorina 1844-46 toimitti hän painetuksi ensimmäisen vihkon _Lukemisia Suomen kansan hyödyksi_, johon ajatuskin lienee häneltä lähtenyt. Samaan aikaan otti hän osaa _Fosterländskt album'in_ toimittamiseen sekä oli avullisena Robert Tengström'in suomalaisen anthologian julkaisemisessa. Lisäksi toimi hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä 1845-46. Jo v. 1843 oli hän oleskellut Berliinissä vertailevaa kielitutkimusta oppimassa kuuluisan Bopp'in johdolla ja vv. 1846-48 kävi hän näitä opintojansa jatkamassa Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Ulkomailla hän julkaisi eräässä kielentutkijain kokouksensa pitämänsä esitelmän _Die Grundzüge der finnischen Sprache mit besonderer Rücksicht auf den ural-altaischen Sprachstamm_ (Suomen kielen peruspiirteet ottamalla erittäin huomioon ural-altailaisen kielikunnan) 1847. Hänen varsinainen tutkimus-alansa oli kuitenkin sanskriitti, jossa hän pääsi dosentiksi 1849. Sittemmin tutki hän vielä muita itämaisia kieliä hakeakseen Wallin'in kuoltua avoimeksi jäänyttä itämaiden kirjallisuuden professorin virkaa. Sen hän saikin v. 1854, mutta kuoli pian sen jälkeen, 26 p. Syysk. 1856.

Kellgren oli yliopistomme kyvykkäimpiä opettajia ja oli sekä tieteellisten teostensa että etevän persoonallisuutensa kautta tullut hyvin tunnetuksi ulkomaillakin. Hartaana Suomen kielen ja kirjallisuuden ystävänä olisi hän, jos olisi saanut elää, epäilemättä vielä paljon niiden hyväksi vaikuttanut.

Pietari Hannikaisen jälkeen, jonka elämäkerta myös on edellä esitetty, vanhin eloon jääneistä Suomettaren miehistä on _Kaarlo Ferdinand Forsström_. Hän on syntynyt 8 p. Elok. 1817 Mäntyharjulla, jossa isä oli nimismiehenä. Tuli ylioppilaaksi 1836 ja suoritti tuomaritutkinnon 1840. Pääsi v. 1850 virkaatoimittavaksi tuomariksi Ala-Karjalan tuomiokuntaan ja nimitettiin samaan virkaan vakinaisesti 1859. Siirtyi v. 1864 Mäntyharjun tuomiokuntaan, jossa vielä toimii, asuen Ristiinan pitäjässä.

Keväällä 1856 pitäessään keräjiä Tohmajärvellä Forsström kirjoitti ensimmäiset pohjakirjat ja vähäisemmissä asioissa pöytäkirjatkin suomeksi. Syksyllä samana vuonna hän teki jo laveammassa rikosjutussa kertomuksen suomen kielellä, liittäen kuitenkin ruotsinkielisen käännöksen hovioikeuden varalle. Tämä kertomus ilmestyi seuraavana vuonna painostakin nimellä _Viina ja murha eli ensimäiset kihlakunnan oikeuden protokollat suomeksi_. Vielä on Forsström julkaissut suomeksi _Kirjoituksia lakiasioista_, kolme vihkoa, 1862-63, (neljännen ruotsiksi lakisanain suomentamisesta 1864), sekä v. 1883 vihkosen _Käräjäasioita_.[184]

Että vähemmälläkin opilla ja lyhyemmälläkin ijällä voi jättää pysyväisen muiston jälkeensä, siitä on todisteena toinen Suomettaren kirjeenvaihtaja _Antti Manninen_. Tämä merkillinen mies oli syntynyt 30 p. Kesäk. 1831 Mikkelin pitäjässä, jossa isä oli kirkonmiehenä. Jo aikaisin osoitti hän erityistä halua hankkia itsellensä tietoja sekä jakaa näitä muillekin. Mikäli vaan varat myönsivät, osti hän itsellensä kirjoja, joita ahkerasti lueskeli ja joiden avulla opetteli pyhä-iltoina luokseen kokoontunutta kylän nuorisoa. Jo Suomettaren ensi vuosina oli Manninen siihen alkanut kirjoitella ja siten tullut Paavo Tikkaselle tuttavaksi. Luultavasti tämän välityksellä hän oli saanut usealta kustantajalta suomenkielisiä kirjoja myötäväksi ja sai siinä sivussa tietysti myös omaa lukuhaluaan tyydytetyksi. Erittäin harrasti hän maanviljelystä koskevaa kirjallisuutta ja oli tätä tarkoitusta varten oppinut ruotsiakin. Mutta hän ei tyytynyt ainoastaan lukemiseen, vaan teki myös kokeita, joiden tuloksia sitten julkaisi. Ensimmäisenä ilmestyi v. 1856 hänen käsikirjansa maatalouden hoitajille _Taito ja toimi_. Seuraavan vuoden alussa saatuaan kehoituksen valmistautumaan opettajaksi johonkin niistä maanviljelyskouluista, joita siihen aikaan maahamme perustettiin, ja saatuaan matka-apua, hän läksi Ultunan maanviljelys-opistoon Ruotsiin. Sieltä palattuansa hän jonkun aikaa Helsingissä kuunteli yliopistollisia luentoja, erittäin kemiallisia. Käytyään vielä Mustialassa, hän saman vuoden lopulla tuli Jouhkolan maanviljelyskoulun johtajaksi Tohmajärvelle ja siirtyi sieltä v. 1860 Leväisten opistoon liki Kuopiota. Mainittuna vuonna hän julkaisi kukaties paraan teoksensa _Mietteitä katovuosista Suomessa_, joka sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon; sitä ennen oli hän painattanut _Lyhykäisen maanviljelys-opin kysymyksissä ja vastauksissa_ 1858. V. 1861 perustettiin Mannisen toimesta Kuopion maanviljelysseura, jonka sihteeriksi hän valittiin. Tähän aikaan kutsuttiin hän myös jäseneksi siihen komiteaan, jonka tuli antaa lausunto maamme kansakoulu-laitoksen järjestämisestä. Samana vuonna pani hän yhdessä toisten kanssa alulle kirjapainon ja _Tapio_-nimisen lehden, jonka päätoimittajana hän oli. Vv. 1862-66 antoi hän vielä ulos useita maataloutta koskevia kirjoituksia, sekä omatekoisia että suomennoksia. Epäilemättä olisi hän yhä suuressa määrin rikastuttanut käytännöllistä kirjallisuuttamme, joll'ei kuolema olisi katkaissut hänen elämänlankaansa 20 p. Lokak. 1866.

Etevin kaikista Suomettaren avustajista on kieltämättä _Yrjö Koskinen_. Ei tarvitse muuta kuin lukea hänen ensimmäisiä lentoisia kirjoituksiaan kansallisuus-kysymyksessä, huomatakseen, että Suomen kansan asiaa oli ryhtynyt ajamaan harvinainen johtajakyky.

_Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen_, triviaalikoulun kolleegan Yrjö Jaakko Forsman'in poika, syntyi Vaasan kaupungissa 10 p. Jouluk. 1830. Vaikka kasvaneena ruotsinkielisessä perheessä ja muuten umpiruotsalaisissa oloissa, oli hän jo kouluaikana nuoruutensa koko innolla antaunut suomalaisen kansallis-aatteen omaksi. Saima-lehdestä kajahtanut herätyshuuto oli myös maamme ruotsinkielisten paikkakuntain herrassäädyssä sattunut sydämeen. Suomen kielen luonnoton asema Suomen kansan omassa maassa oli usein ollut puheen-aineena vanhempain kodissa, ja sen kautta oli nuorukaisessa kehittynyt vakaumukseksi, että suomenkielellä tuli olla sama asema Suomessa, kuin ruotsinkielellä Ruotsissa, ranskankielellä Ranskassa, ja että olevaisille oloille oli annettava ainoasti väliaikainen oikeus; jota mielipidettä hän sitten miehenä onkin järkähtämättömällä johdonmukaisuudella ja vakavuudella pyytänyt sekä sanoissa että teoissa toteuttaa. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1847 rupesi hän suurella hartaudella oppimaan suomea, käyttäen siihen varsinkin loma-aikoja, jolloin oleskeli Hämeenkyrössä, missä isä vuodesta 1845 eli kirkkoherrana. Tällä ajalla hän jo kirjoitti, ikään kuin kielen ja historian tutkimuksen harjoitukseksi ennen mainitun _Kertomuksen Hämeenkyrön pitäjästä_, jonka sai suomeksi julkaistuksi v. 1852, lujuudellaan voittaen ne esteet, mitkä syntyivät 1850 vuoden asetuksesta. Saavutettuaan maisterin arvon 1853, muutti hän Turkuun, missä oli virkaa toimittavana koulun-opettajana ja samassa myös aloitti sanomakirjallisen toimensa Åbo Tidningar lehden apumiehenä. Seuraavana vuonna sai hän apulaisviran Vaasan kymnaasissa, joka siihen aikaan oli kaupungin palon vuoksi Pietarsaareen muutettuna. Tämän opiston runsasvarainen kirjasto antoi hänelle tilaisuutta historiallisten tutkimusten jatkamiseen ja saattoi häntä miettimään Nuijasodan historian kirjoittamista. Valmistautuneena siihen työhön vielä arkistointutkimisen kautta Ruotsissa, painatti hän v. 1857 ensimmäisen osan teostansa _Nuijasota, sen syyt ja tapaukset_. Toinen osa tuli täydellisesti ilmi v. 1859;[185] mutta sen kaksi ensimmäistä lukua hän jo edellisenä vuonna julkaisi väitöskirjan muodossa. V. 1860 hän vihittiin tohtoriksi ja läksi sitten yliopistolta saadulla apurahalla tieteelliselle matkalle Ruotsiin, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Miltä olo ja elo noissa nykyajan sivistyksen pesäpaikoissa näyttivät Suomalaisen silmissä, sen hän kuvasi elävästi ja omituisesti kirjeissänsä, joita julkaisi Polén'in _Mehiläisessä_. Tätä aikakauskirjaa hän muutenkin kaiken aikaa kannatti kirjoituksilla isänmaallisista kysymyksistä. Sillä välin oli historian professorin paikka yliopistossamme tullut avoimeksi, jota hän myös haki. Vastoin ystäväinsä ja suosijainsa neuvoa hän kirjoitti tämänkin väitöskirjansa, _Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta_ 1862, suomenkielellä, joka, niinkuin arvattava oli, saattoi useat konsistoorin jäsenet ankaraan vihastukseen, vaan ei kuitenkaan estänyt häntä pääsemästä ensimmäisenä ehdolle. Hän määrättiin sitten v. 1863 yleisen historian professoriksi, jonka viran v. 1876 vaihtoi Suomen ja pohjoismaiden historian professorin virkaan.

Helsinkiin siirryttyänsä on Yrjö-Koskinen ollut suomalaisen puolueen yleisesti tunnustettuna johtajana. Pääkaupungin suomenkielinen sanomakirjallisuus on suureksi osaksi hänestä saanut alkunsa sekä vahvan, tehokkaan tukensa: _Helsingin Uutiset_, jota hän yhdessä veljensä _Jaakko Forsman'in_ ja _Agathon Meurman'in_ kanssa toimitti valtiopäivien aikana 1863, _Kirjallinen Kuukauslehti_ 1866-80 sekä _Uusi Suometar_. Jokaisessa tärkeämmässä asiassa, joka on koskenut Suomen kansan valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia etuja, on näin Yrjö-Koskisen ääni kuulunut, aina puolustaen kansamme oikeutta kansalliseen itsenäiseen päätösvaltaan ja erittäin suomenkielisen enemmistön oikeutta täysivaltaisesti osaa ottamaan isänmaan asioihin.

Hänen yhteiskunnallinen toimintansa ei ole kuitenkaan yksistään sanomakirjallisuuden alaan rajoittunut. Porvoon hiippakunnan koulun-opettajain edusmiehenä on hän esiintynyt pappissäädyssä 1872, 1877 ja 1882 vuosien valtiopäivillä. V. 1877 valitsi hänet talonpoikaissääty pankki-valtuusmiehekseen. V. 1882 hän nimitettiin senaattoriksi. Aateloituna v. 1884 hän otti viralliseksikin kirjailijanimensä _Yrjö-Koskinen_, ensimmäisen suomenkielisen nykyisessä ritarihuoneessamme, ja piirsi vaakunaansa sanat: "vakaa, valpas, vilpitön", jotka ovat olleet hänen koko elämänsä ohjeena.

Tieteelliselläkin alalla on Yrjö-Koskinen toiminut harvinaisella tuotteliaisuudella ja monipuolisuudella. Suomalaisessa kirjallisuudessa tulee hänen teoksillansa olemaan aina pysyväinen arvo; samaten kuin hänen selvä kirjoitustapansa, johon Ranskan klassillinen koulu johonkin määrään on vaikuttanut, melkoisesti on muodostanut suomalaista suorasanaista kirjoituslaatua. Paitsi yllä jo esiin tuotuja teoksia mainittakoon tässä ainoasti seuraavat Suomen historiaa koskevat: _Oppikirja Suomen kansan historiassa_ 1869-73 (uusi painos 1881-82); _Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keskiajalla_ 1862; _Lähteitä Isonvihan historiaan_ 1865; _Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen itsenäisyydestä_ 1870; _Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta_ 1875; _Tutkimus maan-omistusseikoista Suomenmaassa keskiaikana_ 1881; niin myös suuri joukko yksityistutkimuksia ja elämäkertoja Suomi-kirjassa, Historiallisessa Arkistossa y.m. Yleistä historiaa koskevista teoksista huomattakoon: _Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_ (Vanha ja erittäin Keski-aika) 4 osaa, 1864-67; _Sur l'antiquité des Lives en Livonie_ (Liiviläisten entisyydestä Liivinmaalla) 1867; sekä _Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa_ 1879, joka viimeksimainittu on filosofinen katsaus ihmiskunnan valtiolliseen kehitykseen, nojautuva laveitten tutkimusten kautta saavutettuun itsenäiseen käsitykseen. Suomenkielen opettajana Pietarsaaressa ollessaan pani hän kokoon pari oppikirjaa: _Läseöfningar i finska språket_ (Lukuharjoituksia suomenkielessä) 1855 ja _Finska språkets satslära_ (Suomenkielen lauseoppi) 1860.

Myöskin runoutta ja kaunokirjallisuutta on Yrjö-Koskinen nuorempana harjoittanut. Runoelma _Österbotten_ Åbo Tidningar lehdessä 1854, ainoa minkä hän ruotsiksi on painattanut, veti jo aikaisin huomiota puoleensa. Hänen suomalaisista runokokeistansa on yksi, _Suomen salossa_, oikein tullut yleiseksi kansanlauluksi. _Mansikoita ja Mustikoita_ kalenterin ensimmäisessä vihkossa 1859 löytyy hänen sepittämänsä historiallinen novelli _Pohjan piltti_, jonka tapaukset liikkuvat Pohjanmaan asuttamisen ajoilla. Tähän kirjallisuuden haaraan saattaa myös lukea kirjan _Opiksi ja huviksi, lukemisia Suomen perheille_ 1863. Viimeksi mainittakoon, että Yrjö-Koskinen on ollut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä vv. 1874-92 ja siinä asemassa tarmokkaasti toiminut suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi.

* * * * *

Niiden miesten joukosta, jotka antoivat apuansa Suomettarelle ja olivat läheisessä yhteydessä sen toimittajien kanssa, sopii tässä yhteydessä vielä muutamia esittää, nimittäin: _Eero Rudbeck eli Salmelainen, Oskar Blomstedt, Edvin Avellan ja Agathon Meurman_.

_Eero Rudbeck eli Salmelainen_ oli syntynyt 17 p. Huhtik. 1830 Iisalmessa, jossa isä oli henkikirjurina. Kävi koulua Kuopiossa ja oli Snellman'in paraita oppilaita. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja maisteriksi 1857, pääsi kymnaasin-apulaiseksi Kuopioon 1858 ja kuoli 29 p. Kesäk. 1867. Hän oli suurella innolla ryhtynyt suorasanaisen kansanrunoutemme, kokoonsovittamiseen ja painokuntoiseksi valmistamiseen. Hänen työnsä kautta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella ilmestyi _Suomen kansan satuja ja tarinoita_ neljä vihkoa vuosina 1852, 1854, 1863 ja 1866. Itsekin hän kävi ylioppilas Albin Rothman'in kanssa v. 1850 Seuran antamalla matkarahalla keräämässä kansansatuja Pohjois-Hämeessä. Myös rupesi hän vertailemaan niitä samallaisiin tuotteihin muissa kansoissa ja ylipäänsä tutkimaan kansantarinan luonnetta. Tätä ainetta koskee eräs hänen kirjoituksensa Litteraturblad'issa 1854 sekä hänen väitöskirjansa _Om Finnarnes folkdikt i obunden form_ (Suomalaisten kansanrunoudesta suorasanaisessa muodossa) 1857. Kansamme muinaisuutta koskeva tutkimus on vielä _Vähäinen kertoelma muinois-suomalaisten pyhistä menoista_ Suomi-kirjassa 1852. Itä-Suomen ja Venäjän Karjalan kansansatujen sujuvaa, kaunista, runollista kieltä, johonka hän oli niin hyvin perehtynyt, hän myös käytti useissa pienissä suomennoksissaan ja mukailuksissaan, joista mainittakoon lukemisto _Pääskyisen pakinat_ 1857 sekä lehdet _Lukemisia kansalle_ 1855-56.

_Lukemista nuorisolle_ 1856 (lakkasi 18:een n:oon) ja _Lasten Suometar_ 1857 (alkukuukaudet, sitten se jäi Kaarlo Slöör'in toimitettavaksi). Sekä esitystavan että kielen puolesta ovat Salmelaisen kirjoitukset nytkin vielä esikuviksi kelpaavia mestariteoksia. Sen kautta ne ovatkin, yhdessä itse kansantarinain kanssa, suuresti olleet apuna uudemman suomalaisen proosakielen muodostumiseen. Varsinaisesti luovaa henkeä ei Salmelaisella kuitenkaan ollut. Yhteen aikaan toivottiin hänestä opettajaa yliopistoomme; mutta vastoinkäyminen tohtoriväitöksessä masensi arkatuntoisen miehen mielen siihen määrään, että hän murtui.

_Oskar August Frithiof Blomstedt_ oli syntynyt Huhtik. 5 p. 1833 Kurun kappelissa, jossa isä oli lukkarina. Tuli ylioppilaaksi 1853 ja maisteriksi 1860. Määrättiin Kokkolan uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi ja järjestäjäksi 1861 sekä latinan lehtoriksi Ouluun 1864. Kävi 1865-66 kasvatus-opillisella ja kielitieteellisellä matkalla Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa. Pääsi filosofian tohtoriksi sekä dosentiksi suomen ja unkarin kielissä 1869. Määrättiin samana vuonna Helsingin kansakoulujen tarkastajaksi. Kuoli 18 p. Helmik. 1871.

Blomstedt'in väitöskirjat tohtorin ja dosentin arvoa varten vuodelta 1869, _Suomen verbien -vi eli -pi päätteestä tutkimus_ ja _Halotti Beszéd ynnä sen johdosta vertailevia tutkimuksia unkarin, suomen ja lapin kielissä_, ovat ensimmäiset suomenkieliset suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalla.[186] Latinankielen lehtorin virkaa varten oli hän julkaissut v. 1863 _Mietteitä latinan-opetuksesta alkeis-opistossamme, H.G. Porthan'in opetustavan johdolla_, ja mainitussa virassa oli hän toimittanut suomeksi _Romalaista kirjallisuutta_, nimittäin Tacitus'en _Germanian_, Sallustius'en _Jugurthan_ ja Cicero'n _Puheita_, 1865-66. Nuorempana oli hän harrastanut myös Suomen historiaa, julkaisten useita tutkimuksia Suomen sodasta: _Vältvääpeli Roth'in urotyöt Ruovedellä_ 1857 vuoden Suomi-kirjassa. _Kuvaelmia 1808 vuoden sodasta Suomessa_ 1858 sekä _Kapina Kauhajoella_ 1862. Samoihin aikoihin oli hän ollut apumiehenä Suomettaressa 1855-60.

_Edvin Avellan_ syntyi Ahlaisten kappelissa 1 p. Toukok. 1830. Hänen isänsä oli opettaja ja maanviljelijä _Kustaa Aadolf Avellan_, joka on tunnettu suomenkielen, etenkin sen oikeakielisyys-seikkojen tutkijana, ja joka on muun muassa julkaissut kolme pitempää lauseopillista kirjoitusta ruotsiksi _Suomi_-kirjassa 1849, 1850 ja 1853. Poika tuli ylioppilaaksi 1848 ja pääsi suoritettuaan Turussa opinnäytteen kouluvirkoja varten kolleegaksi Hämeenlinnaan 1855. Täällä alkoi hän vuodesta 1859 opettaa kaikkia aineitansa suomeksi, eikä sitä häneltä kielletty, koska suomenkielisten lasten opettaminen siten hyvin menestyi. V. 1862 siirtyi hän Poriin, mutta otti jo v. 1865 heikontuneen terveytensä tähden eron opettajantoimesta ja rupesi maanviljelijäksi. Siitä asti on hän innolla ottanut osaa kotipuolensa aineellisiin ja henkisiin yrityksiin, muun muassa Porin suomenkielisen opiston perustamiseen. Kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1877 on hän ollut Ali-Satakunnan sekä, sen tultua jaetuksi, Ulvilan tuomiokunnan edusmiehenä talonpoikaissäädyssä. Sanomalehtiin on hän ahkerasti kirjoitellut vuodesta 1856 alkaen. Sitä paitsi on hän sekä suomentanut että itse pannut kokoon useita maataloutta koskevia kirjoja. Myös muutamia kaunokirjallisia teoksia on hän 1870-luvulla suomentanut, joista mainittakoon: _Fredrik Berndtson'in_ runomitallinen näytelmä _Elämän taistelusta_ 1873, Runeberg'in _Runoelmia_ 1874 ja Schiller'in _Orleansin neitsyt_ 1875.

_Agathon Meurman_ syntyi Liuksialan kartanossa Kangasalla 9 p. Lokak. 1826. Isä oli palvellut luutnanttina suomalaisessa tykistössä, äiti oli Aadolf Iivar Arvidsson'in sisar. Meurman tuli ylioppilaaksi 1844, meni 1847 vuodeksi Mustialan maanviljelys-opistoon ja osti 1849 kanssaperillisiltään isänsä kartanon. On ollut vuodesta 1872 valtiopäivillä tuomiokuntansa edusmiehenä talonpoikaissäädyssä sekä tämän säädyn valitsemana pankki-valtuusmiehenä vuodesta 1882, jolloin muutti Helsinkiin asumaan. Hänen julkaisujaan mainittakoon: sanakirjallisia _Ranskalais-suomalainen sanakirja_ 1877, _Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten_ 1883-90 ja _Venäläis-suomalainen sanakirja_ 1895; kansantajuisia, historiallisia ja yhteiskunnallisia _Veroista Suomessa_ 1878, _Maatilojen yleiset rasitukset Suomessa_ 1880, _Isänmaan puolustuksesta_ 1882, _Suomi ennen ja nyt_ 1890. _Nälkävuodet 1860-luvulla_ 1892, _Kuinka suomenkieli pääsi viralliseksi_ ja _Ehtoollispakko ja eriuskolaislaki_ 1893 sekä _Juha Pynninen ja kansakirjastot_ 1895; suomennoksia neljä vihkoa _J.V. Snellman'in Kirjoituksia aikakauskirjallisuuden alalla_ 1879-83, johon hän on myös liittänyt Snellman'in elämäkerran. Mutta suurimman elämäntyönsä on Meurman suorittanut sanomakirjallisuuden alalla. Hänen ensimmäinen suomenkielinen kirjoituksensa _Mustialan vuositutkio_ löytyy Suomettaressa 1848. Varsinaisesti alkoi hän suomeksi kirjoitella kuitenkin vasta v. 1863, jolloin oli osallisena _Helsingin Uutisten_ toimituksessa. Sen jälkeen hän lähetteli kirjoituksiansa _Kirjalliseen Kuukauslehteen_, jonka toimitukseen hän kuului vv. 1869-72, sekä _Uuteen Suomettareen_, jonka ahkerimpia avun-antajia hän näihin asti on ollut. Hänen kirjailijatoimestaan ruotsinkielellä, on paitsi esitystä kansakoulumme järjestämisestä _Om finska folkskolans organisation_, joka sai Suomen Talousseuran palkinnon 1856 ja seuraavana vuonna erikseen painettiin, mainittava kansallismielisten _Morgonbladet_ ja _Finland_ lehtien avustaminen sekä jälkimmäisen toimittaminen vv. 1886-88. Meurman'in artikkelit sisältävät aina huomiota nostavia, omaperäisiä, kokemukseen perustettuja arveluita päivän kysymyksissä, suuresti eroavaisia sanomalehdissä tavallisista kammari-viisastelemisista. Lisäksi ne ovat höystetyt mitä lystimmällä leikillisyydellä ja sukkeluudella, joka tekee, että aineesta vähemmin huolivakin niitä kirjallisina tuotteina huviksensa lukee. Vaan ennen kaikkea niissä viehättää se miehuullinen, maailmaa pelkäämätön suoruus, jolla ne totuutta, olkoonpa monesti subjektiiviselta kannalta, lausuvat ilmi, sekä se puhdas, lämmin ja syvä henki, joka niistä aina huokuu. Se, mikä Meurman'in yhteiskunnallisissa kirjoituksissa ikään kuin kirpelöi, ei ole pelkästään tuota klassillista attikalaista suolaa, vaan maan suolaa sanan kristillisessä merkityksessä.

6. Kirjallinen Kuukauslehti.

Samana vuonna, jolloin vanha Suometar lakkasi, ja ennen kuin Uusi Suometar saatiin toimeen, perustettiin pääkaupungissamme toinen suomalaisuuden enimmin vaikuttaneista äänenkannattajista _Kirjallinen Kuukauslehti_ 1866. "Me olemme katsoneet tarpeelliseksi", selittävät sen perustajat alkulauseessa, "että tavallisten sanomalehtien rinnalla löytyy lehti semmoinen, joka voipi tarkastaa valtiolliset ja yhteiskunnalliset asiat enemmin yleiseltä kannalta kuin tavalliselle sanomalehdelle on mahdollinen, sen kun enemmin täytyy olla päivän vaihtelevain mielipiteiden äänenkannattajana. Sen ohessa olemme katsoneet ihan tärkeäksi yleiselle sivistykselle maassamme, että niin paljon kuin mahdollista seurataan nykyajan rientoja ja harrastuksia tiedetten, taidetten ja yhteis-elämän alalla. -- Kirjallisuutemme edistykselle luulemme varsinkin tänkaltaisen lehden tarpeelliseksi, jopa välttämättömäksi. Semminkin tarvitsee alkava suomenkielinen kirjallisuus virkistyäksensä valvomista ja huomiota. -- Toimitus, joka katsoo oman kansallisen kielemme pikaisen koroittamisen maamme sivistys- ja virkakieleksi kansamme hengen-asiaksi, ei ole voinut olla kahden vaiheella, millä kielellä tämmöinen aikakauskirja olisi toimitettava. Meidän vakuutuksemme tässä kohden on saanut vahvistusta hartaasta halustamme liittää tämä yritys niihin kansallisiin harrastuksiin, jotka ovat meidän aikamme kunnia ja kansamme tulevaisuuden toivo. Olemme myöskin luulleet suomenkielisen aikakauskirjan varsinkin tällä ajalla tarpeelliseksi. Viimeinen armollinen asetus suomenkielen käyttämisestä maamme virkakunnissa ja oikeustoissa sekä muutkin asianhaarat ovat tehneet suomenkielen tarkan tuntemisen ja osaamisen yhä tarpeellisemmaksi, jopa ihan välttämättömäksi maamme sivistyneille. Niille perhekunnille ja yksityisille, jotka eivät kokonaan tahdo ummistaa korviansa ja silmiänsä ajan ja kansan vaatimuksilta, tulee sentähden sopiva suomenkielinen lukemisto ihan erinomaiseksi tarpeeksi. -- Tällä ei suinkaan ole sanottu että Kirjallinen Kuukauslehti olisi yksin-omaisesti aiottu niille säädyille, jotka etenkin ovat ottaneet sivistyneen nimeä kantaaksensa, vaan luulemme lehtemme kelpaavan jokaisen sivistyneen ja sivistystä harrastavan luettavaksi, kuulukoon hän mihin säätyyn ja kansalaisluokkaan tahansa. Kaikki koetukset säätyluokkain nojassa rakentaa rajaa muka sivistyneiden ja sivistymättömäin välillä, pidämme haitallisina ja vahingollisina. Harras toivomme on sitä vastoin, että kansallinen yhteys ja yleinen sivistys piankin on tasoittava sen juovan, joka vielä meidän maassa löytyy eri kansalaisluokkain ja säätyin välillä. Kirjallinen Kuukauslehti on pitävä suurimpana kunnianansa, jos se sivistyksen välikappaleena voipi siinä kohden jotain vaikuttaa".

Yritys, niinkuin siinä myös huomautetaan, ei ollut suomenkielelläkään aivan uusi, vaan oli sen lähinnä edeltäjänä _Polén'in_ mainittu vv. 1859-63 ilmestynyt _Mehiläinen_, joka vuorostansa katsoi olevansa jatkona _Lönnrot'in_ aikaisemmalle samannimiselle kuukauslehdelle. Kirjallisen Kuukauslehden päämerkitys on siinä, että siitä tuli yliopiston suomenmielisten pysyväinen äänenkannattaja. Semmoisena se vaikutti viisitoista vuotta lukijainsa sivistysmäärää kohottaen ja kielemme yleistä kehitystä edistäen sekä totuttaen, joka ei ollut vähimmän tärkeätä, kirjoittajiansa käyttämään suomenkieltä tieteellisissä aineissaan. Moniaat, jotka ruotsinkielellä olivat alkaneet kirjallisen toimintansa, käyttivät siitä lähtien julkaisuissaan yksin-omaan suomea. Toiset, jotka varsinaisia tieteellisiä tutkimuksiansa yhä muilla kielillä harjoittivat, tottuivat ainakin yleistajuiset kirjoituksensa suomeksi toimittamaan. Ne, jotka eivät suomea vielä kyllin osanneet, lähettivät aluksi artikkelinsa ruotsinkielisinä Kirjalliselle Kuukauslehdelle suomennettaviksi. Samasta harrastuksesta johtuu myös, että kirjallisuudessamme löytyy useita teoksia, jotka ovat alkuansa ruotsiksi kirjoitetut, vaan yksistään tai ensiksi suomenkielisessä käännöksessä ilmestyneet. Mitä työtä, vaivaa ja uhrautumista tämä kaikki on kysynyt ja vaatinut, tuskin voi aavistaakaan nykyisin nouseva kirjailijapolvi, jolla on kodista ja koulusta lähtien suomenkieli ollut omana sekä valmiina joka alalla käytettäväksi.

Kirjallisen Kuukauslehden perustajat olivat nuoret maisterit _Kaarlo Bergbom, Juhana Viktor Calamnius, Jaakko Forsman ja Frithiof Perander_. Edelliset kaksi pysyivät toimituksessa aina vuoteen 1875. Viimeksimainitun sijalle astui jo v. 1868 maisteri _Bernhard Fredrik Godenhjelm_, joka sitten aikakauskirjan koko olemassa oloajan piti huolta sen kielellisestä asusta, eikä ainoastaan kirjoitusten korjailijana, vaan hyvin usein myös, niinkuin on huomautettu, ruotsiksi kirjoitettujen suomentajana. V. 1869, Jaakko Forsmanin siirtyessä Uuteen Suomettareen aputoimittajaksi, ryhtyi hänen vanhempi veljensä _Yrjö Koskinen_, joka oli ollut johtavana henkenä jo lehteä perustettaessa, itse toimitukseen ynnä hänen kanssaan _Agathon Meurman_, pysyen molemmat siinä vuoteen 1872.[187] Vuodesta 1876 otti Yrjö Koskinen yksin omassa nimessään julkaistakseen Kirjallista Kuukauslehteä, jonka viimeinen vuosikerta tuli ulos 1880. Lehden vaikutus ei kuitenkaan siihen päättynyt, sillä heti seuraavan vuoden alusta ilmestyi sen jatkona nuoremman yliopiston opettajain polven näihin asti toimittama _Valvoja_.[188]

_Juhana Viktor Calamnius_ oli syntynyt 18 p. Toukok. 1838 Kruununkylässä, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1857, filosofian kandidaatiksi 1862 ja lisensiaatiksi 1866. Suoritettuaan vielä teologian kandidaatti-tutkinnon 1876, nimitettiin notaariksi Kuopion tuomiokapituliin ja viimein tuomioprovastiksi 1885, jossa virassa kuoli 26 p. Kesäk. 1891. Oli pari kertaa valtiopäivilläkin hiippakuntansa edustajana. Hänen ensimmäinen julkaisunsa vuodelta 1864. _Taivalkoski_-niminen novelli, on ruotsinkielinen, samoin myös hänen seuraavana vuonna painettu väitöskirjansa _Aristoteleen kauneuden-opista_. Mutta Kirjallisen Kuukauslehden ilmestyttyä on hänen kirjallinen toimensa, samoin kuin _Bergbom'in_, jonka elämäkerta tulee myöhemmin esitettäväksi, ollut yksin-omaan suomenkielinen. Huomattavin hänen kirjoituksistaan on _Kynäkuvia muinais-ajan sadustosta, kirjeitä Suleimalle_, vuosikerroissa 1866-68, 70-71; myös eri kirjana ilmestynyt v. 1875 nimellä _Kreikkalaisia satuja_. Muista teoksista mainittakoon: _Muinaistiedustuksia Pohjanperiltä_, Suomi-kirjassa 1868; _Metelinkirkon haltia_, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamassa _Novellikirjastossa_ 1870; sekä suomennokset _Aristoteleen Runous-oppi_ 1873 ja _Platon'in Faidoni_ 1882.

_Jaakko Oskar Forsman_, Yrjö-Koskisen nuorempi veli, syntyi Vähänkyrön pappilassa 30 p. Heinäk. 1839. Tuli ylioppilaaksi 1857, filosofian kandidaatiksi 1862 sekä lakitieteen kandidaatiksi 1868 ja tohtoriksi 1874. On ollut vuodesta 1869 ylimääräisenä suomenkielen ja 1879 vakinaisena rikoslain-opin ja oikeushistorian professorina lain-opillisessa tiedekunnassa. On vuodesta 1882 istunut valtiopäivillä Kuopion hiippakunnan valitsemana jäsenenä pappissäädyssä. Hänen ensimmäiset julkaisunsa ovat _Kettu Repolainen_, suomennos saksalaista _Reineke Fuchs_ tarinaa, joka ilmestyi kalenterissa _Mansikoita ja Mustikoita_ 1859, ja _Tietoja maailman kansoista, heidän tavoista, uskonnoista ja vaiheista_, mukaelma saksasta, 1860. V. 1863 alkoi hän vaikutuksensa sanomalehti-alalla _Helsingin Uutisten_ vastaavana toimittajana. V. 1865 oli hän osallisena vanhan _Suomettaren_ ja vv. 1866-68 _Kirjallisen Kuukauslehden_ sekä vv. 1869-78 _Uuden Suomettaren_ toimituksessa. Hänen lakitieteellisistä julkaisuistaan mainittakoon ainoastaan tohtoriväitös _Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa_, joka on ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja tällä alalla.[189]

_Juhana Julius Frithiof Perander_ oli syntynyt 15 p. Marrask. 1838 Lestijärvellä, jossa isä oli pitäjän-apulaisena. Tuli ylioppilaaksi 1858, vihittiin maisteriksi 1864 ja tohtoriksi 1879. Nimitettiin filosofian dosentiksi 1870 sekä viimein vakinaiseksi kasvatus-opin professoriksi 1884. Kuoli 28 p. Jouluk. 1885. Hänen suomenkielisistä kirjoituksistaan ovat mainittavimmat hämäläis-osakunnan albumissa _Kaikuja Hämeestä_ ilmestyneet kaunotieteelliset Kalevalan tutkimukset: _Tragillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa_ 1872; _Kalevalan Aino-runosta_ 1874; _Sisar Kalevalassa_ 1886.

_Bernhard Fredrik Godenhjelm_ maalaustaiteilijan Berndt Abraham Godenhjelm'in poika, on syntynyt Pietarin kaupungissa 7 p. Maalisk. 1840. Muutti seitsenvuotisena vanhempainsa mukana Helsinkiin, mutta vietti kesät, niinkuin ennenkin, Kymin pitäjässä, jossa myös oppi suomenkielen. Tuli ylioppilaaksi 1858 ja maisteriksi 1864, nimitettiin saksankielen lehtoriksi yliopistoon 1866. On yhdessä puolisonsa _Iida Gustaavan_ kanssa, joka on syntyisin _Lindroos_, omistanut elämänsä v. 1869 perustetulle Helsingin suomalaiselle tyttökoululle ynnä siihen v. 1881 liitetylle jatko-opistolle. Hänen kirjallisesta toimestaan, joka on ollut kauttaaltansa suomenkielinen, huomattakoon: _Saksalais-suomalainen sanakirja_, ensimmäinen täydellisempi uudemmista sivistyskielistä suomeksi, 1873; _Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa_ 1884; _Runous ja runouden muodot I._ 1885.[190] Runoelmiakin on hän kirjoitellut, niiden joukossa useita kertovaisia, esim. _Kaupin linna_ ja _Gezelius_, sekä ottanut osaa Vänrikki Stoolin tarinain suomentamiseen.

* * * * *

Kirjallisen Kuukauslehden apumiehistä riittänee esittää muutamat etevimmät, nimittäin: _Otto Donner, Kaarlo Ferdinand Ignatius, Thiodolf Rein, Juhana Reinhold Aspelin_ ja nuorena kuollut _Kaarle Alfred Castrén_.

_Otto Donner_ on syntynyt 15 p. Jouluk. 1835 Kokkolassa, jossa isä oli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1857, vihittiin maisteriksi ja tohtoriksi 1864 ja kävi sitten useammat kerrat ulkomailla opintojansa jatkamassa. Hänellä oli erittäin tarkoituksena sanskriitin-kielen oppiminen sekä siihen perustuvaan, uuteen vertailevaan kielitieteesen tutustuminen. Tässä aineessa hän tuli dosentiksi 1870 ja ylimääräiseksi professoriksi 1875. Intiaan päin oli jo viitannut hänen tohtoriväitöksensä _Indernas föreställningar om verldsskapelsen, jemförda med Finnarnes_ (Intialaisten käsitykset maailman luomisesta verrattuina Suomalaisten taruihin) 1863. Mutta siinä oli samassa ilmaantunut myös toinen edellisen rinnalla ja yhteydessä käyvä harrastus, nimittäin vanhain kansanrunojemme tutkimiseen. V. 1866 hän ryhtyi Kalevalan toisintojen järjestämiseen painoa varten. Tämä yritys jäi tosin häneltä kesken, mutta se antoi kuitenkin aiheen siihen uuteen runonkeräykseen, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1870-luvun alkupuolella pani toimeen, lähettäessään muiden muassa _Aksel Borenius'en_[191] Venäjän Karjalaan Lönnrot'in keräyksiä uudistamaan ja täydentämään, ja jota on jatkettu aivan viime aikoihin asti. V. 1871 painatti Donner Tiedeseuran toimituksiin lavean saksankielisen selityksen Sammon merkityksestä _Der Mythus von Sampo_. Kalevala veti luonnollisesti jo aikaisin hänen huomionsa myös likisukuisiin Viron runoihin ja Suomi-kirjassa vuonna 1866 julkaisi hän kirjoituksen: _Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna_. Myöhemmin laajenivat nämät tutkimukset vielä enemmän. Käytyään v. 1874 Ruotsin Lapissa, hän painatti kokoelman _Lappalaisia lauluja_ Suomi-kirjaan 1876, jossa hän niitä samassa vertasi muidenkin heimokansain runoihin ja niin koetti ottaa selvää koko Suomen suvun runouden synnystä.

Vähitellen oli Donner kuitenkin yhä enemmän omistanut aikansa suomalaisen kielikunnan kielten vertailevaan tutkimukseen. V. 1872 oli häneltä ilmaantunut katsahdus tähän-astisiin töihin mainitulla alalla: _Öfversikt af den finsk-ugriska språkforskningens historia_. Vv. 1874, 1877 ja 1888 tuli painosta kolme osaa _Vertailevaa suomalais-ugrilaisten kielten sanakirjaa_ saksaksi, muita pienempiä teoksia mainitsematta. V. 1883 sai hän aikaan Suomalais-ugrilaisen Seuran perustamisen.[192]

Vaikka pääasiallisesti tiedemies, on Donner harjoittanut myös muita kirjallisuuden haaroja. Nuoruudessaan on hän julkaissut ruotsinkielisen runovihkon _Dikter_ 1863 sekä jonkun ainoan suomenkielisenkin runoelman. Vielä on hän esiintynyt etevänä valtiollisena kirjailijana. Hän toimitti _Helsingfors Tidningar'ia_ vv. 1864 ja 1866 ja auttoi erittäin _Morgonblad'ia_, myöhemmin myös _Finland'ia_, kirjoituksillaan. Tässä osoitettu taito teki, että hän on ollut valittuna edusmieheksi kaikille valtiopäiville vuodesta 1877 sekä pappissäädyn puolesta pankki-valtuusmieheksi vuodesta 1885.

_Kaarlo Eemil Ferdinand Ignatius_ on syntynyt 27 p. Lokak. 1837 Porissa, jossa isä oli apulaispappina. Tuli ylioppilaaksi 1855, vihittiin maisteriksi 1860 ja tohtoriksi 1864. Määrättiin dosentiksi pohjoismaiden historiassa ja Suomen tilastotieteessä 1865, pääsi samana vuonna Gabriel Rein'in väliaikaisesti järjestämään tilastolliseen toimistoon tämän apulaiseksi sekä vakinaisesti perustetun viraston päälliköksi 1870. Oltuaan porvarissäätyyn valittuna 1877, 1882 ja 1885 vuosien valtiopäivillä, nimitettiin senaattoriksi viimeksimainittuna vuonna.

Ignatius'en aikaisemmat historialliset teokset, joista mainittakoon _Finlands historia under Karl X Gustafs regering_ (Suomen historia Kaarle X:n Kustaan hallitus-aikana) 1865, ovat kaikki ruotsiksi kirjoitetut. Hänen myöhemmistä julkaisuistaan ovat suomeksi ilmestyneet m.m. _Tilastollinen käsikirja Suomenmaalle_ 1872 ja _Suomen maantiede kansalaisille I_. 1880-90, osaksi yht'-aikaa ruotsinkielisen alkuteoksen kanssa, osaksi ennen sitä. Suomenkielisiä ovat myös useat hänen tiedon-annoistaan _Historiallisessa Arkistossa_, samoin lukuisat kirjoituksensa Polén'in Mehiläisessä, Kirjallisessa Kuukauslehdessä sekä Uudessa Suomettaressa, jonka paraita apumiehiä hän alusta pitäen ja kauan on ollut.

_Kaarle Gabriel Thiodolf Rein_, usein mainitun Gabriel Rein'in poika, on syntynyt 28 p. Helmik. 1838. Tuli ylioppilaaksi 1853, vihittiin maisteriksi 1860 ja tohtoriksi 1869. Nimitettiin filosofian dosentiksi 1863 ja professoriksi 1869. Oli yliopiston rehtorina vuodesta 1887 vuoteen 1896, jolloin määrättiin virkaa toimittavaksi yliopiston sijaiskansleriksi. On esiintynyt aatelissäädyssä melkein kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1872. Hänen pääteoksensa ruotsinkielellä on _Försök till en framställning af psykologin_ (Sielutieteen esityksen koe), josta kaksi osaa on valmistunut 1876-91.[193] Sekä ruotsiksi että suomeksi on ilmestynyt _Oppikirja muodollisessa logiikassa_ 1882 ja yksistään suomenkielellä _Sielutieteen oppikirja_ 1884 (toinen painos 1896).

_Juhana Reinhold Aspelin_ on syntynyt 1 p. Elok. 1842 Messukylässä, jossa isä oli apulaispappina. Tuli ylioppilaaksi 1862, suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon 1866 sekä lisensiaatti-tutkinnon 1876. Nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi pohjoismaiden muinaistieteessä 1878 ja valtioarkeoloogiksi 1885. Matkusteli vv. 1868-69 muinaistieteellisillä tutkimuksilla kotimaassa, osaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osaksi valtion antamilla apurahoilla. Jatkoi näitä tutkimuksia Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen keskuudessa vv. 1871-74 sekä kävi vielä vv. 1887-89 Siperiassa sikäläisistä kalliokirjoituksista selkoa ottamassa. Sai perustetuksi Suomen Muinaismuisto-yhdistyksen 1870. Erityiseksi ansioksi on Aspelin'ille luettava, että hän tätä meillä uutta tutkimus-alaa on alusta pitäen suomenkielellä viljellyt. Hänen lukuisista muinaistieteellisistä julkaisuistaan mainittakoon: _Kertomus Maalahden pitäjästä_ Suomi-kirjassa 1866, _Korsholman linna ja lääni keskiajalla_ 1869, _Kokoilemia muinaistutkinnon alalta I_. Suomi-kirjassa 1871, _Savonlinna 1475-1875_ ja _Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita_ tohtoriväitös 1875, _Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta_, suuri kuvateos suomalaisen ja ranskalaisen selityksen kanssa, 5 osaa 1877-1884, _Kaarina Maununtyttären muisto_ ja _Suomen asukkaat pakanuuden aikana_ 1885.

_Kaarle Alfred Castrén_ oli syntynyt 26 p. Marrask. 1845 Sotkamossa, jossa isä oli pitäjänkirjurina; äiti oli omaa sukua Cajan, historioitsija Kajaanin sisar. Jo koulupoikana matkusti hän yksityisellä apurahalla kesällä 1864 halki eteläisen Pohjanmaan, pohjoisen Hämeen sekä Savon, pannen muistiin kansan suusta taruja Suomen viime sodasta. Nämät aineksensa hän sitten painatti nimellä _Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta_ seuraavana vuonna 1865, jolloin myös pääsi yliopistoon. Ylioppilaana hän julkaisi, paitsi arvokkaita kirjoituksia Kirjallisessa Kuukauslehdessä, niinkuin _Suomalaisuus 1738 vuoden valtiopäivillä_ 1872, eri teoksena v. 1867 _Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650-1750_. Hän oli, huolimatta varattomuuden tuottamista vaikeuksista, saanut suorittaneeksi filosofian kandidaatti-tutkinnon 1871 ja oli juuri aikeissa toimittaa laveaa yleistajuista teosta _Suomen sota vv. 1808-1809_, kun keuhkotauti teki lopun hänen elämästänsä 22 p. Huhtik. 1873 suureksi vahingoksi Suomen historian tutkimukselle.

7. Lyyrillisiä runoilijoita.

August Ahlqvist'in rinnalla ja jäljissä ilmestyi pian joukko pienempiä laulajia tervehtimään uuden kansallisen kevään tuloa. Niiden parvet taajenivat, niiden äänet voimistuivat, sillä ikään kuin ilmassa tuntui, että nyt oli suomenkielen lauluaika.

Hyvin merkillistä on, että suurin osa tämän ajan lauluniekoista on kotoisin "Vanhasta Suomesta". Näyttää siltä kuin tämän saksalaistuneen osan maatamme vasta yhteinen herännyt suomalaisuuden aate olisi muuhun Suomeen henkisesti yhdistänyt ja äkkiä purkanut esiin siinä kauan pidätetyt tunteet. Paitsi Pietari Hannikaista,[194] on meille täältä tullut _Konstantin Schröder, Pietari Mansikka, Antti Räty, Kaarlo Slöör, Aleksanteri Rahkonen, Olli Berg eli Vuorinen ja Arvi Genetz eli Jännes_.

Vanhin mainituista runoilijoista ja osaksi edelliseen ajanlohkoon luettava on _Konstantin Schröder_. Hän oli syntynyt 29 p. Kesäk. 1808 Uukuniemellä, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1826, vihittiin papiksi 1834 ja nimitettiin v. 1837 kirkkoherraksi Valkeasaareen Inkerinmaalle, jossa virassa kuoli 9 p. Elok. 1868. Myös oli hän Suomen Julkisten Sanomain ensimmäinen toimittaja vv. 1857-58. Schröder'in runoelmia ja suorasanaisia kirjaelmia löytyy jo Sanansaattajassa ja Mehiläisessä, sittemmin Maamiehen Ystävässä, Kanavassa ja Suomettaressa, toisinaan salanimellä _Lieto_. Hänen sievänlaisista tunnelmarunoistaan mainittakoon esim. _Vait!_

_Pietari Mansikka_, talollisen poika Kelkkalan kylästä Viipurin pitäjästä, oli syntynyt 29 p. Heinäk. 1825. Hänessä heräsi jo pienenä lapsena halu päästä kouluun, mutta vanhempain varat eivät siihen riittäneet. Kuitenkin sai hän vanhemmalta veljeltään Juhanilta, joka oli muutaman vuoden käynyt Viipurin sen-aikuista piirikoulua, opetusta kirjoituksessa, luvunlaskussa sekä maantieteen ja historian alkeissa. Hänen mainitaan olleen näissä opinnoissaan niin uutteran, että äiti rupesi pahoittelemaan kynttiläin haaskausta, joiden luuli turhaan palavan. Talonpoikaiseen elämään tyytymättömänä läksi hän 19-vuotiaana Käkisalmeen siltavoudiksi, mutta luopui pian tästä toimesta ja rupesi seuraamaan tuomaria puhtaaksikirjoittajana, paremmin perehtyäkseen ruotsinkieleen, jota oli jotenkuten oppinut. Käkisalmessa olonsa aikana oli hän myös lukenut ahkerasti kaikellaisia kirjoja. V. 1848 hän muutti takaisin Viipuriin, jossa pääsi palovartio-korpraaliksi, mutta otti kivulloisuuden tähden siitäkin virasta eron 1857. Palkinnoksi toimestaan sai hän, paitsi vähäistä eläkettä, kaupungin maistraatilta ravintolaoikeuden, jonka kuitenkin antoi arennille, itse työskennellen puhtaaksikirjoittajana ja asian-ajajana. Hän kuoli 20 p. Maalisk. 1871.

Vähäisiä värssyjä sepitteli Mansikka jo lapsena ja sitten taas Käkisalmeen jouduttuaan, jossa rakkaus taisi panna hänen runolähteensä pulppuamaan. Mutta näitä runojansa hän ei minkään arvoisina pitänyt, vaan sanoo ne "metsässä käydessään etulatinkina ampuneensa jänisten jälkeen ja pyitten perään". Kolmannen kerran heräsi hänen runo-intonsa 1856, jolloin _Corander-Veljesten_ toimittama _Sananlennätin_ rupesi Viipurissa ilmestymään. Siihen lehteen hän lähetti runon uudelle vuodelle ja sai toimitukselta kehoituksen enemmän tuomaan, jota sitten usein noudattikin.

Mansikka on yleensä enemmän älyllä, kuin tunteella ja mielikuvituksella sepittänyt runojansa; harvoin niissä ilmautuu oikeata runo-intoa. Paljon näkyy hänen luontoperäistä runokirjaansa haitanneen Juteinin runoelmien lukeminen, joiden arkipäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausetapaa hän liian usein on mukaillut. Mansikka on runomuotoon pannut monta ainetta piplianhistoriasta, samaten katkismuksenkin. Monta laulua ja runoa on hän myös tehnyt tärkeistä tapauksista, esim. 1854-55 vuoden sodasta. Kaikki nämät ovat tietysti runollisesti vähäpätöisiä. Löytyypä kuitenkin joitakuita runoja, joissa lämpimämpi tunne puhkeaa ilmi ja vilkkaampi mielikuvitus esiintyy. Paraita ovat hänen vertausrunonsa, joissa on usein syvä ajatus, esim. _Oravan valitus_.

Paitsi runoja on Mansikka vielä kirjoittanut suoranaisen kertoelman, jopa yrittänyt näytelmänkin tekoon.

_Antti Räty_, suutarin poika, syntyi Kuokkaniemen kylässä Sortavalan pitäjässä 22 p. Elok. 1825. Vanhempain muutettua Pietariin, sai poika siellä opetuksensa, arvattavasti suomalaisen seurakunnan kansakoulussa. Mielellään olisi hän mennyt edemmäksikin opin teille, mutta varattomuus -- vanhempain kuolo jätti hänet aikaisin orvoksi -- tuli ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Hän palasi siis Sortavalaan ja oli tunnetulla lahkon perustajalla, kirkkoherra Renqvist'illä, apuna tämän hengellisiä kirjoituksia suomentaessa. Paitsi sitä alkoi hän jo siellä kääntää muitakin kirjoja ja sepittää runoelmia, joita lähetteli Gottlund'in _Suomi_-lehteen 1847. Seuraavana vuonna hän muutti Viipuriin. Siellä oli, näet, Kanavan toimittaja Hannikainen saanut toimeen sen, että monet kaupunkilaiset, kieltäen pois uudenvuodentoivotuksilla-käynnit luonansa, maksoivat pieniä apurahoja suomalaisen kansakoulun ylläpitämiseksi. Tähän kouluun otettiin Räty Hannikaisen kehoituksesta opettajaksi. Syksyllä erosi hän kuitenkin jälleen toimestaan ja lienee jo silloin tullut Helsinkiin. Jonkun ajan kuluttua hän sitten muutti Nurmijärvelle, jossa elätti itseään yksityisellä kansan lasten opettamisella. Pitkä ikä ei ollutkaan hänelle suotu, onneton taipumus väkeviin turmeli hänen ruumiinsa voimat niin, että hän kuoli jo 15 p. Marrask. 1852.

Noiden muutamien työvuosiensa kuluessa oli hän kuitenkin ehtinyt saada aikaan sangen paljon. Pietarista saadun saksankielen taitonsa avulla hän oli ahkerasti suomennellut senkielistä rahvaankirjallisuutta. Erittäin on hänen kauttansa koko joukko taitavan kirjailijan Kristof von Schmidt'in kertomuksia tullut Suomen kansan luettavaksi: ennen mainittu _Genoveva_ 1847; _Pyhän Eustakiuksen merkilliset elämänvaiheet_ Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1848; _Uusi Genoveva tahi Roosa Tannenpurista_ 1851; _Josafat_ sekä _Joulun-aatto_ 1853. Hänen kääntämänsä on vielä Aleksanteri Dumas'in _Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta_, minkä ilmestyminen v. 1849 oli auttavana aiheena niille, jotka saivat aikaan 1850 vuoden kiellon. Enimmän osan hänen Suomi-lehteen lähettämistään lauluista, joiden joukossa kuitenkin on paljon suomennoksia, ynnä 1850 vuoden Suomettaressa ilmestyneet painatti Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vihkoksi, nimellä _Lauluja Suomen neitoisille_ 1850. Alkuperäisiä runoja sisältää myös _Pieni Kanteletar_ 1853, ainoasti suomennettuja sitä vastoin samana vuonna ilmestynyt kokoelma _Hengellisiä virsiä_. Ylimalkain oli Rätyn runolahja sangen mitätön, jos kohta onkin joukossa yksi ja toinen sievänlainen runo. Kieli on hänellä sujuva, selvä, runollinen ja ylipäätään puhdas. Suureksi osaksi tästä syystä, vaikka tietysti myös alkuteosten kansantajuisuuden vuoksi, ovat hänen suomennoksensa olleet erittäin rakkaat kansalle ja tulleet yhä uudestaan painetuiksi.

_Kaarlo Aleksanteri Slöör_ on syntynyt 18 p. Tammik. 1833 Viipurissa, jossa isä oli seppänä. Tuli ylioppilaaksi 1851 ja maisteriksi 1857. Seuraavana vuonna hän muutti Pietariin, siellä olevan suomalaisen seurakunnan kansakouluin kaitsijaksi, mutta palasi Suomeen syksyllä 1865, kun hänelle _Suomalaisen Virallisen Lehden_ toimitus uskottiin. Tämän viran ohessa sai hän 1874 paikan kenraalikuvernöörin kansliassa.

Virkatöittensä loma-aikoina on Slöör harrastanut suomalaista kirjallisuutta. Hän oli ensimmäinen, joka _Macbeth'in_ suomentamisella Kirjallisuuden Seuran toimittamaa Näytelmistöä varten 1864 aloitti Shakespeare'n saattamista suomalaiseen muotoon. Samassa Näytelmistössä oli jo aikaisemmin v. 1861 julkaistuna hänen käännöksensä Scribe'n huvinäytelmää _Ensimäinen rakkaus_. Slöör on myös ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain käännöksessä sekä yleishistoriallisessa teoksessa _Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_ (enin osa viidettä vihkoa 1866). Aikaisemmin ylioppilaana, hän suomenteli ja sepitteli alkuperäisiäkin lyyrillisiä runoelmia, joita salanimellä _Santala_ julkaisi _Mansikoita ja Mustikoita_ nimisessä kalenterissa 1860-61. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkarahalla kävi hän v. 1854, niinkuin on mainittu, yhdessä Ahlqvist'in kanssa runoja keräämässä. Vv. 1868-70 hän toimi Seuran sihteerinä.

_Aleksanteri Rahkonen_, myllärin poika, oli syntynyt 26 p. Kesäk. 1841 Ykspään herraskartanon maalla Viipurin pitäjässä. Muutamia vuosia myöhemmin muuttivat vanhemmat Viipurin kaupunkiin, jossa heillä oli pieni talo. Isän kuoltua äiti meni toisiin naimisiin vaskiseppä Elias Meurosen kanssa, joka koulutti poikapuolensa kaupungin ruotsalaisessa kymnaasissa. V. 1862 ylioppilaaksi päästyänsä Rahkonen teki kirjallisella kyvyllänsä nimensä sangen pian tunnetuksi Helsingin suomalaisissa piireissä. Hän otti hartaalla innolla ja suurella menestyksellä osaa suomalaisten kansantajuisten luentojen pitämiseen Helsingissä, joita v. 1863 alkuun pantiin; näitä luentojaan, samoin kuin runoelmiaan ynnä muita kirjoituksiaan, antoi hän kuvalehteen _Maiden ja Merien takaa_. Runoelmansa hän keräsi kahdeksi pieneksi vihkoksi, jotka julkaisi nimellä _Sääskiä_ vv. 1865-67. Nämät Sääskien "parvet" sisältävät enimmäkseen suomennoksia, joilla hänen tarkoituksensa oli poistaa suomalaisten laulujen puutetta, ja ovat ne muodon puolesta hyvin sujuvia ja sointurikkaita, esim. _Kevätlaulu_ ("Niitty jälleen vihannoipi"). Hänen omat runokokeensa ovat vähemmin onnistuneita; mainittakoon kuitenkin _Käen kukunta_ ja _Imatralla_. Vielä kysyttiin hänen taitoansa Vänrikki Stoolin tarinain edellisen osan suomentamisessa, jossa hänelle uskottiin erittäin huumorillisten kappaleiden kääntäminen. V. 1868 hän suomalaisella runomitalla mukaili pienen näytelmän, jolle pani nimeksi _Kukka kultain kuusistossa_. Kaiken tämän kautta nousseet tulevaisuuden toiveet eivät kuitenkaan täydesti toteutuneet; epäsäännöllinen elämä keskeytti luvut yliopistossa ja mursi hänen voimansa. Hän jätti Helsingin 1869 ja asui sitten enimmiten Viipurin kaupungissa tai sen seuduilla. Jonkun aikaa oli hän kansakoulun-opettajana Viipurin ulkosatamassa Uuraassa, toisen lyhyen ajan Pietarin kaupungin suomalaisessa seurakunnassa. Kirjallista työtä hän sielläkin vielä yhä jatkoi: kirjoitti v. 1869 _Laukkuryssä_ nimisen näytelmän tanskalaisen aiheen mukaan ja rupesi tutkimaan Viipurin läänin, erittäin Vuoksen seutuin, luontoa ja kansaa. Hedelmänä tästä oli hyvin hauska ja ainerikas käsikirja Imatran-kävijöitä varten, joka kuitenkin tuli ilmi ainoasti saksalaisessa käännöksessä 1874. Toinen samaa ainetta koskeva laajempi teos, _Kertomus Antrean pitäjästä_, ei tullut painetuksi puutteellisen aineenjärjestyksen tähden, mutta sisältää paljon tärkeätä. Kansantapoja erittäin kuvaavat luvut siitä ovat julkaistut Suomen Kuvalehdessä 1874. Seuraavassa vuosikerrassa on niin-ikään samallaisia kuvaelmia Suistamolta. Nämät työt, vaikka tosin jo miehistyneemmän hengen lapsia, olivat yhtähyvin vaan suitsuvan lampun viimeisiä liekehtimisiä. Hivuttavainen rintatauti teki lakkaamatta turmiollista työtänsä ja lopetti Rahkosen elämän 1 p. Toukok. 1877.

_Olli Berg eli Vuorinen_, talollisen poika, syntyi 29 p. Helmik. 1842 Uukuniemellä. Ikävöi jo aikaisin opin uralle ja pääsi vihdoin v. 1860 Maaskolan maanviljelys-kouluun likellä Viipuria. Sen oppimäärän suoritettuaan jäi vielä vuodeksi samaan kouluun aliopettajaksi. Sitten oli vv. 1864-68 maanviljelyksen hoitajana ja käsitöiden opettajana Siitosen kansakoulussa Kymölässä. Opetuksen näkeminen siellä sytytti häneen halun päästä itsekin samalle alalle työskentelemään. Täysi-ikäisenä, naineena miehenä hän meni Jyväskylän seminaariin 1868, tuli sieltä 1872 Rantasalmelle kansakoulun opettajaksi ja sai seuraavana vuonna samallaisen viran Haminan kaupungin ylemmässä kansakoulussa poikia varten. Ensimmäiset runoelmansa Vuorinen painatti Viipurissa ilmestyvään Otava-lehteen 1862-63, sitten samaten Ilmariseen, Pääskyseen, Suomen Kuvalehteen ja Jyväskylän seminaarilaisten albumeihin. Myös on hän antanut osaksi alkuperäistä, osaksi suomennettua tekstiä useihin laulukokoelmiin. Koottuina on hänen runoelmiansa kahdessa vihkossa, nimeltä _Sepitelmiä_ 1875 ja _Kotikuusen kuuluvilta pieniä pakinoita_ 1881. Suomentanut on hän vielä Sankey'n _Lauluja Karitsan kiitokseksi_, 8 vihkoa, 1876-81.[195]

Olli Vuorisen _Sepitelmissä_, lausuu eräs arvostelija,[196] ansaitsee etenkin ulkomuoto kiitosta. Hänen suurta taitoaan runojen muodostamisessa osoittaa sekin seikka, että hän menestyksellä on viljellyt vaikeimpia runomittoja. Erittäin onnistunut on hän loppusointujen keksimisessä, Kaikissa hänen runoissaan vallitsee raikas, luonnollinen henki; kivulloinen hentomielisyys on hänelle aivan vierasta, Paraimmat ovat ne kappaleet, joissa ilmaantuu jotain leikillistä; sellaisia ovat esim. _Kova pää, Lumisilla ollessa, Luistinretki_. Muutamat hänen epigrammeistaan, joilla on yhteisenä nimenä _Niitä näitä, runon päitä_, ovat niin-ikään hyvin luonnistuneet. Toisinaan kuitenkin runoilijan leikillisyys yltyy katkeraksi ivaksi; syvää ironiaa, oikein sydäntä vihlaisevaa, sisältää kappale _Juokaa miehet, juokaa!_ Sitä vastoin ne kertovaiset runot, joita hän myös on yrittänyt kirjoittamaan, eivät ole onnistuneita.

Viimeinen mainituista Vanhan Suomen edustajista, _Arvi Oskar Kustaa Genetz eli Jännes_, on syntynyt 1 p. Heinäk. 1848 Impilahdella, jossa isä oli kruununvoutina. Tuli ylioppilaaksi 1866, filosofian kandidaatiksi 1871 ja lisensiaatiksi 1877, jona vuonna myös nimitettiin suomenkielen dosentiksi. Määrättiin kohta sen jälkeen normaalilyseen lehtoriksi Hämeenlinnaan, josta koulun mukana siirtyi Helsinkiin 1887. Nimitettiin professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa 1891 ja suomalais-ugrilaisessa kielitieteessä 1893. Valittiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimieheksi 1892.

Oli jo v. 1867 mainitun seuran kustannuksella käynyt Suojärven murretta tutkimassa; vv. 1871 ja 1872 niin-ikään Aunuksen ja Vienan lääneissä Venäjän Karjalan kielimurteihin tutustumassa sekä runoja keräämässä. V. 1876 hän Turjan niemellä tiedusteli Venäjän Lappalaisten kieltä ja kansatieteellisiä oloja, Vv. 1887 ja 1889 hän matkusteli Venäjällä Permin, Vjatkan ja Samaran kuvernementeissa sikäläisiä suomen sukukieliä tutkien. Näiden matkojen tuloksista mainittakoon: _Kertomus Suojärven pitäjäästä_ Suomi-kirjassa 1870 ja _Kuvaelmia kansan elämästä Salmin kihlakunnassa_ samana vuonna ilmestyneessä _Koitar_-albumissa; _Vepsän pohjoiset etujoukot_ Kielettäressä 1872; _Matkamuistelmia Venäjän Lapista_ Suomen Kuvalehdessä 1877-79; _Tutkimus Venäjän Karjalan kielestä_ 1881 ja _Aunuksen kielestä_ 1884, molemmat Suomi-kirjassa.[197]

Genetz on paitsi suomen kielioppia, josta ensimmäinen kouluja varten aiottu laitos ilmestyi v. 1881, tutkinut myös runomitan käytäntöä suomenkielellä. Erittäin on hän kuusimitta-runolle keksinyt sääntöjä, jotka ynnä Runeberg'in _Hirvenhiihtäjäin_ neljännestä laulusta tekemänsä suomennoksen painatti Koittareen jo v. 1873. Kokonaisuudessaan julkaisi hän etevän käännöstyönsä 1884. Omiakin runoelmia on hän antanut ylioppilas-albumeihin, Suomen Kuvalehteen, Kirjalliseen Kuukauslehteen y.m. Niiden joukossa on erittäin huomattava tulinen _Herää Suomi_, johon nuorempi veli _Eemil Genetz_ on sepittänyt yhtä mahtavan sävelmän.[198]

* * * * *

Edellä esitettyjen runoilijain aikalaisista muussa Suomessa ansaitsevat huomiotamme, paitsi Pohjanmaalaista _Juhana Bäckvall'ia_, joka oikeastaan kuuluu vanhempaan sukupolveen, _Paavo Cajander_ ja _Juhana Henrik Erkko_. Nämät kaksi nimeä, yhdessä näytelmänkirjoittajina vasta mainittavain _Aleksis Kiven_ ja _Antti Tuokon_ kanssa, jotka lyyrillisiäkin runoja ovat sepittäneet, edustavat Hämäläisten runoutta mitä arvokkaimmalla tavalla.

_Juhana Bäckvall_ oli syntynyt 28 p. Kesäk. 1817 Haapajärvellä, missä hänen isänsä Heikki Herranen oli talollisena, Tuli ylioppilaaksi 1839, vihittiin papiksi 1842 ja tuli, oltuaan apulaisviroissa pohjoisimmalla Pohjanmaalla, kappalaiseksi Oulunsaloon 1855 ja Oulun kaupunkiin 1856, siirtyi sitten kirkkoherraksi Kesälahdelle 1865, Koivistolle 1870 ja v. 1876 taas Ouluun, jossa kuoli 21 p. Jouluk. 1883. Bäckvall ilmautui ensin kirjallisuuden alalle siten, että antoi pienempiä runoelmia sekä suorasanaisia kirjoituksia Lönnrot'in Mehiläiseen. Samaten autteli hän sittemmin Maamiehen Ystävän toimitusta. Viimein otti hän itse toimittaakseen _Oulun Viikkosanomia_, jota työtä jatkoi vv. 1854-65. Hänen alkaessaan nämät Lönnrot'in lähinnä edellisinä vuosina julkaisemat sanomat olivat yksistään opettavainen rahvaanlehti, vaan muuttuivat sitten vähitellen valtiollisiksi. Paitsi sitä on Bäckvall suomentanut Holberg'in komedian _Ei ole aikaa_ Näytelmistöä varten 1867 sekä laittanut v. 1860 Topelius'en _Luonnonkirjan_, myöhemmin v. 1876 myös _Maamme-kirjan_, ensimmäisen suomalaisen painoksen.

_Paavo Eemil Cajander_ syntyi 24 p. Jouluk. 1846 Hämeenlinnassa, jossa isä eli nahkurina. Tuli ylioppilaaksi 1863 ja maisteriksi 1873. Nimitettiin suomenkielen lehtoriksi yliopistoon 1890. Ahkerana ja taitavana suomentajana ei hänellä ole vertaistansa kirjallisuudessamme! Vaikeimpainkin runoteosten käännöksissä on hän yhdistänyt tarkan uskollisuuden ja ytimekkään lyhyyden suuren runollisen kauneuden kanssa. Hänen suomennoksiansa lueteltakoon: Björnstierne Björnson'in novelli _Kalatyttö_ 1869; mukailtu laulunäytelmä _Yökausi Lahdella_ 1870; Ludwig'in romaani _Taivaan ja maan välillä_ 1875; _Josef Julius Wecksell'in_ etevä, kotimainen murhenäytelmä _Daniel Hjorth_ 1877; Runeberg'in _Hanna_ 1880 ja _Joulu-ilta_ 1881 sekä vuodesta 1879 ilmestyneet mestarilliset _Shakespearen dramojen_ suomennokset, jotka täydelleen vetävät vertoja Hagberg'in mainioille ruotsinnoksille. Myös on Cajander ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisessa.[199]

Cajander'in omia lyyrillisiä runoelmia valitettavasti ei vielä ole koottu, vaan ovat ne hajallansa ylioppilas-albumeissa: _Kaikuja Hämeestä_ sekä Snellman'in ja Lönnrot'in muistoksi julkaistuissa, Kansanvalistus-seuran kalentereissa, Suomen Kuvalehdessä y.m..[200] Hän ei ole myöskään ollut siinä suhteessa erittäin tuottelias, mutta mitä hän on julkaissut, on ollut sekä muodon että sisällyksen puolesta eheintä ja parasta, Luonteeltansa ovat hänen runonsa enimmäkseen objektiivisia, usein ballaadintapaisia, esim. _Vapautettu kuningatar_ ja _Runolaulaja_.

_Juhana Henrik Erkko_ syntyi 16 p. Tammik. 1849 Orimattilan kirkonkylässä Eerakkalan talossa, jonka mukaan hän muodosti nimensä; vanhemmat olivat sukunimeä vailla. Ensin pitäjän kiertokoulussa oltuaan ja sitten vuoden aikaa Jyväskylässä yksityis-opetusta saatuaan, kävi hän kansakoulu-seminaarin läpi 1867-72. Opettajauransa hän alkoi Rokkalan yksityisessä kansakoulussa Johanneksen pitäjässä. 1874 vuoden alusta otettiin hänet Vilken alkeiskoulun johtajaksi Viipuriin. Koulun lakattua 1893 sai hän valtiolta vähäisen, 800 markan eläkkeen.

Erkon lyyrillisiä runoja on monta eri aikoina ilmestynyttä kokoelmaa: _Runoelmia_ kolme vihkoa 1870, 1872 ja 1876, _Paimenet_ 1878, _Valikoima runoelmia_ 1881, _Uusia runoelmia_ 1885 ja _Havaittuani_ 1886. Myös on hän kirjoittanut suorasanaisia kertomuksia: _Kotoisia tarinoita_ kaksi nidosta 1881 ja 1883, sekä näytelmiä: _Kokkimajuri_ ja _Sotaiset veljekset_, jotka ilmestyivät Viipurin Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1873. Vielä on hän toimittanut Viipurissa sanomalehteä _Ilmarista_ vv. 1875-76 ja _Ilmiö_ nimistä yleistajuista aikakauslehteä 1881.[201]

Kaikista lyyrillisistä runoilijoistamme on Erkko ollut ainoa oikein tuottelias. Muut ovat enimmäkseen vaan nuoruutensa kevät-aikana laulaneet ja sitten vaienneet, mutta hän on kaiken ikänsä runoillut, ja se jo osoittaa todellista luonnonlahjaa. Sitä paitsi on hän kohta alusta kohonnut, ikään kuin Minerva Jupiter'in päästä, ihan täydellisenä sillä alalla, jolla on pysynytkin etevimpänä, pienoiskuvissaan luonnon ja ihmissydämen elämästä. Näitä on heti hänen ensimmäisen runovihkonsa ilmestyttyä verrattu Runeberg'in idylleihin ja epigrammeihin. Sukulaisuus niiden välillä on tosiaan niin suuri, että voisi luulla Runeberg'in esikuvain häneen vaikuttaneen; niitä hän ei kuitenkaan silloin vielä tuntenut muuten kuin huononpuolisista suomennoksista.

Paraat Erkon runoelmista löytyvät koottuina erinäisiksi jaksoiksi nimellä _Paimenelta_ (ensimmäisessä ja toisessa vihkossa), _Paimenet_ (eri vihkona) ja _Kesäpoimintoja_ (Valikoimassa). Nämät sisältävät osaksi erittäin somia "genre"- eli laatukuvia paimenten elämästä. Niissä viehättää meitä raikas luonnollisuus, jota ei mikään teeskennelty sentimentaalisuus häiritse. Niissä on jotakin paratiisin alkuperäisestä ilosta ja kainostelemattomuudesta. Paimenpoikaset ja -tyttöset leikkivät vapaasti keskenänsä tuntematta minkäänlaista ujostelemista, ja rakkaus syntyy heidän tietämättänsä. Esimerkkeinä mainittakoon: _Paimenen laulu, Iltalaulu ja Kesä-aika_. Näiden kaltaisia runoja, joita voisi nimittää pastoraaleiksi, ei kuitenkaan ole suurin osa. Enimmät ovat ihan subjektiivista laatua, lyhyitä lyyrillisiä tunteen kajahduksia taikka mietelmiä. Luonteeltansa ne ovat yleensä leikillisiä ja muodoltansa usein epigrammeja, joissa loppu on tavallisesti hyvin näppärä.

Juuri samallaisia runoja löytyy muuten ulkopuolellakin mainittuja jaksoja, siinä määrin samallaisia, että on vaikea käsittää, miksi runoilija ne on eroittanut paimenlauluista. Niissä on monta aivan yhtä kaunista ja täydellistä. Useat näistä runoista ovat hyvin läheistä sukua vanhoille kansanrunoille, ovat ikään kuin kaikuja Kantelettaresta, esim. _Siksi itken_ ynnä _Kodista ja kotiin_.

V. 1881 julkaisemansa _Valikoiman runoelmia_ on Erkko jakanut kolmeen sarjaan, pannen jaon perustukseksi niiden ilmestymisen ajan. Nämät sarjat kuvastavat hänen kehitystänsä runoilijana. Ensimmäisen sarjan runoissa (1868-72) tapaamme harvoin syvempiä aatteita ja tunteita, ne ovat vielä ikään kuin itsetajuttoman luonnon ääniä. Mutta viattomassa hilpeydessään ja erinäisessä suloudessaan ne voittavat kaikki myöhemmät Erkon Runottaren tuotteet. Kuitenkin löytyy jo niiden joukossa myös mietelmärunoja, jotka usein aivan liian abstraktisesti ilmi lausuvat yleisesti tunnettuja ajatuksia ja siitä syystä tuntuvat arkipäiväisiltä ja kuivahkoilta, niinkuin _Ihmis-onni_.

Toisenkaan sarjan runoissa (1872-78) ei tunne ole erittäin syvä eikä voimakas. Niissä on mietiskely enemmän kuin tunne-elämä edistynyt. Rakkauskin, jota ne jo useasti esittävät, on pelkkää toivotun rakkauden haaveilua, ja sen esine vaihtuu alin-omaa. Eikä niissä juuri voi huomata mitään sisällistä sydämen taistelua; joskus kuitenkin saa jonkun aavistuksen siitä, mitä myöhemmissä runoissa oli puhkeava ilmi, esim. _Tomussa_.

Kumpaisessakin sarjassa Erkko aniharvoin uskaltautuu ulos varsinaisesta alastaan, ja silloin hän onnistuu ainoasti kuvauksissaan kansan-elämästä, jotka ovat erinomaisen pirteitä ja huvittavia. Sellainen on runo _Kamppiaiset_, ja samanvertaisia ovat useat muut, esim. _Hevospaimenet yömajalla, Paimenet tulilla ja Perheen jouluhartaus_. Joskus, niinkuin vihkossa _Paimenet_, on hän koettanut yhdistää näitä kuvaelmiaan suuremmaksi kokonaisuudeksi; kuitenkin on side niiden välillä jäänyt kovin hölläksi.

Erkko on myös sepitellyt ballaadirunoja, vaan ylimalkain huonolla menestyksellä. Hänellä ei ole kylliksi kuvausvoimaa esittääkseen sitä, mitä ei omin silmin ole nähnyt. Tätä puutetta on hän koettanut korvata pöyhkeällä, luonnottomalla kirjoitustavalla ja eriskummaisilla tapauksilla, niinkuin runoissa _Vangittu äiti, Vyyhtynyt ja Loisen poika_. Myöhemmin on hän kuitenkin parempia ballaadeja julkaissut, esim. _Äiti_ Uusissa runoelmissa.

Heikonpuoliset ovat niin-ikään Erkon enimmät isänmaalliset laulut. Niissä puuttuu pontta, ja useat ovatkin pelkkiä luettelorunoja. Yhtä vähän onnistuneina voi pitää hänen allegoorisia runoelmiansa, joissa hän luonnontapahtumia käyttää vertauskuvina ihmis-elämälle, kts. _Maapallo_. Tämän kaltaiset ovat kylmiä, teeskenneltyjä ja hämäriä. Jonkinlainen epäselvyys on usein muutenkin haittana Erkon aikaisemmissa runoelmissa.

Kolmannen sarjan runoissa (1878-81) tuntuu siltä, kuin runoilijan mieli syventyisi, ajatus laajentuisi. Hänen esitystapansa on tullut vähän enemmän objektiiviseksi, niinkuin voi huomata runosta _Leppärukki_. Nyt tapaa joskus, vaikka harvoin, myös onnistuneita isänmaallisia lauluja, tosin hyvin subjektiivisessa muodossa, esim. _Nöyristy, ihminen!_ Usein tulee näkyviin syvä jumalinen tunnelma, esim. _Korkein, Rukous, Matkamies, Tuoni ja elämä_. Vaan välistä pistää jo epäilys esiin, niinkuin runossa _Puhdas tosi_. Näiden rinnalla näkee kyllä vielä joskus leikillisiä, esim. _Nuori vieras ja Tuettu pää_, mutta verrattain harvoin. Ylimalkain on tämän sarjan runoissa yksivakainen henki päässyt vallalle. Naiivisuus eli luontoperäisyys on niistä milt'ei kokonaan haihtunut. _Kesäpoimintoja_ ei siinä suhteessa voi asettaa edellisten paimenlaulujen rinnalle, vaikka niidenkin joukossa on muutamia erittäin kauniita, esim. _Ruusun luonne, Kalastaja, Kaksi kosijaa_.

Vielä enemmän käy sama kehityksen suunta selville Erkon _Uusissa runoelmissa_. Niissä löytää enää aniharvoin lystillisiä, niinkuin _Häiriö_. Entisen iloisuuden sijaan on niihin painunut surunvoittoinen mieliala, joka ilmenee milloin kadonneen viattomuuden kaipauksena, esim. _Utelias kuu_ ja _Miks' eletään_, milloin yleisenä maailmankaihona, esim. _Epäsointua ja Risumummo_. Vuotta ennen kuin tämä runovihko ilmestyi, 1884, oli Erkko päässyt valtion varoilla matkustamaan Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan. Ulkomailla päivättyjä runoja onkin hänellä suuri joukko, mutta niitä voisi yhtä hyvin luulla kotona kirjoitetuiksi. Hänen subjektiivinen luonteensa ilmenee jälleen siinä, ett'eivät ulkonaiset seikat ole voineet häneen vaikuttaa. Useassa runoelmassa tulee vaan näkyviin hänen koti-ikävänsä. Tosin täytyy myöntää, että hänen runoilunsa on tullut monipuolisemmaksi, mutta varsinaista edistystä ei siinä sittenkään voi huomata.

Viimeksi mainitussa kokoelmassa _Havaittuani_ tuntuu siltä, kuin Erkko tuomitsisi koko aikaisemman runoilunsa ja luulisi vihdoin löytäneensä oikean runolaatunsa. Vihkon nimikin viittaa siihen, että hän olisi havainnut entisen ajatuskantansa, varsinkin uskonnon asioissa, vääräksi ja pyrkisi siitä vapautumaan. Toinen puoli vihkon runoja esiintyy "virsinä". Ne kyllä ovat uskonnollista lajia, mutta eroavat monessa suhteessa siitä, mitä meillä on kristillisissä virsissämme. Vaikka niissäkin on monesti hyvin runollinen henki, ja vaikka ne ilmaisevat tulista taistelua ja syvää ajatusta, haittaa niitä yksi vika, joka johtuu siitä, että runoilija on joutunut aivan uuteen ajatuspiiriin: ne ovat nimittäin hämäriä.

Erkon suorasanaisista kertomuksista vielä puhuakseni, ovat ensimmäiset, joissa hän kuvaa kansan-elämää, paraiten onnistuneita. Etevin niistä on _Salapolttaja_. Lausetavassa huomaa selvästi Aleksis Kiven vaikutusta, erittäin mitä takaheiton käyttämiseen tulee. Erkon myöhemmät novellit ovat keskinkertaisia, ja vielä vähemmän onnistuneita ovat hänen suorasanaiset näytelmänkokeensa.[202]

* * * * *

Nuoremmista runoilijoistamme[203] mainittakoon tässä ainoasti _Uno von Schrove, Pietari Juhani Hannikainen ja Kaarlo Kramsu_.

_Uno Otto Gabriel von Schrove_, nimismiehen poika, oli syntynyt Joutsassa 28 p. Tammik. 1853. Tuli ylioppilaaksi Jyväskylän suomenkielisestä alkeis-opistosta 1872 ja suoritti opettajakandidaatti-tutkinnon 1881. Määrättiin v. 1885 suomenkielen kolleegaksi Porvoosen ja kuoli ulkomailla Görbersdorf'in parannuslaitoksessa rintatautisia varten 2 p. Lokak. 1886. Hänen runoelmiansa, joista etenkin ballaadintapaiset, esim. _Morsian_, ovat huomattavat, löytyy albumissa _Kaikuja Hämeestä_, Kirjallisessa Kuukauslehdessä sekä Suomen Kuvalehdessä, jonka aputoimittajia hän oli.

_Pietari Juhani Hannikainen_ syntyi 23 p. Jouluk. 1854 Nurmeksessa, jossa isä oli lukkarina, Tuli ylioppilaaksi Jyväskylän suomenkielisestä alkeis-opistosta 1875 ja vihittiin maisteriksi 1882. Määrättiin laulun ja soitannon lehtoriksi Jyväskylän seminaariin 1893. Hänen runoelmissaan, jotka ovat ilmestyneet _Koitar_-albumissa, Suomen Kuvalehdessä y.m., ilmaantuu vieno, hellä tunteellisuus. Muodoltaan ne ovat erittäin sointuisia ja laulukkaita, esim. _Lauluun pyyntö_. Suomalaista soitannollista kuukauslehteä _Säveleitä_ on Hannikainen toimittanut vv. 1887-90.

_Kaarlo Robert Kramsu_ oli merimiehen poika Oulusta, syntynyt 22 p. Jouluk. 1855. Tuli ylioppilaaksi 1874, oli useassa paikassa sanomalehden toimittaja ja kuoli mielisairaana Niuvanniemen parantolassa lähellä Kuopiota 26 p. Elok. 1895. On julkaissut kaksi vihkoa _Runoelmia_ 1878 ja 1887. Niistä ovat varsinkin hänen isänmaalliset, Vänrikki Stoolin tarinain tapaiset kertovaiset runonsa huomattavat, niinkuin _Hannu Krankka_ ja _Taneli Luukkonen_.

* * * * *

Ihmeellistä kyllä ei meillä kukaan ole koettanut suurempaa eepillistä runoelmaa suomeksi kokoonpanna, Sen suuntainen yritys on tosin _Thure Juhana Dahlberg'in_ v. 1862 julkaisema kokoelma _Runoja Herkules uroosta_, joka on Kalevalan jälkeen laajin teos Suomen vanhalla mitalla; mutta runollisessa katsannossa ei sillä ole mitään merkitystä. Sama Dahlberg on suomentanut Björnstierne Björnson'in novellin _Iloinen poika_ 1862 sekä Kneisel'in näytelmän _Viuluniekka_ Näytelmistössä 1863, molemmat erittäin sujuvalla ja luontevalla kielellä. Hän oli syntynyt 23 p. Maalisk. 1836 Pielavedellä, jossa isä oli siltavoutina, tullut ylioppilaaksi 1861, suorittanut kameraali- ja tuomarintutkinnon 1865 ja kuollut 4 p. Toukok. 1870, ennen kuin vielä oli vakinaiseen virkaan päässyt.

Eepillinen on myös _Malakias Costiander'in_ klassilliseen kuusimittaan puettu runoelma _Jaako, Kyröskosken poltissa kerran_ 1848. Se on kuvauksessaan varsin vilkas ja onnistunut, mutta aineeltansa aivan vähäpätöinen. Costiander oli syntynyt 11 p. Jouluk. 1815 Kostulan kylässä Hämeenkyrössä, jossa isä oli lautamiehenä. Sen-aikuisen kirkkoherran toimesta hän pääsi Porin kouluun, josta Turun kymnaasin kautta tuli yliopistoon keväällä 1839. Hänen oli aikomus lukea papiksi, mutta siitä tuumasta täytyi hänen kohta luopua ruumiinvian tähden. Vielä samana syksynä otti hän vastaan koulumestarin viran Nurmijärvellä, jossa pysyi kuolemaansa saakka 1 p. Marrask. 1870. Mainitun runoelmansa oli hän sepittänyt kansantarinan perustuksella vielä kymnaasissa ollessaan. Sittemmin osoitti hän harrastustaan eepilliseen runoiluun suomentamalla Runeberg'in _Hirven-ampujat_, joka painettiin 1855 vuoden Suomi-kirjaan. Samoin alkoi hän suomentaa Virgilius'en _Aeneidia_, josta ensimmäinen runomus ilmestyi 1858 vuoden Suomi-kirjassa. Nämät käännökset todistavat myös runollista kykyä, vaikka jyrkimmästi laajuudelle perustettu mitta tekee niiden nauttimisen mahdottomaksi. Myöhempinä aikoina suomensi hän vielä Auerbach'in novellin _Juoseppi lumessa_ 1863 sekä useita pieniä hengellisiä lastenkirjoja. Kirjallisuuteemme on hän viimein vaikuttanut sillä, että oli Aleksis Kiven ensimmäinen opettaja ja sitten jokapäiväinen seurakumppali lukukausien väliaikoina, jolloin hänen runollinen harrastuksensa epäilemättä viritti nuoren runoilijan intoa.

8. Aleksis Kivi.

Merkillistä on myös, että suorasanainen kertovainen kirjallisuus niin kauan pysyi köyhänä. Ja vielä merkillisempää on, että draamallinen kirjallisuus meillä ehti sen edelle. Tällä alalla, näet, astui esiin Aleksis Kivi, ensimmäinen ja kieltämättä etevin kirjailijanero suomenkielellä.

_Aleksis Kivi_, räätälin poika, oikealta nimeltänsä _Stenvall_, oli syntynyt 10 p. Lokak. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä. Hänen iso-isänsä oli ollut merimiehenä ja iso-äitinsä sen ajan asunut Helsingissä, josta toivat ruotsinkielen taidon mukanaan. Hänen isänsä oli kaupungissa vähän kouluakin käynyt ja saanut siellä oppia pikkusen kirjoitusta ja luvunlaskua, mutta oli viinaan menevä. Äiti oli jumalinen ja ymmärtäväinen ihminen, jolta poika sai hyvät tietonsa Raamatusta ja omisti katsantokantansa maailman asioista. Neljästä veljeksestä oli Aleksis nuorin, ainoa sisar oli kuitenkin häntä vielä nuorempi. Jo aikaisin ilmaantui hänen lahjakkaisuutensa taipumuksena ja haluna maalaamiseen. Hänen ensimmäinen taulunsa kuvasi taivasta ja helvettiä; se oli tekaistu tuvan seinälle tervalla, sillä vasta vähää myöhemmin hankkivat vanhemmat hänelle oikean värilaatikon. Isä toivoi pojastansa räätäliä, mutta tämä piti parempana kulkea pyssyineen metsässä, josta hän jo kaksitoista-vuotiaana toi kotiin ensimmäisen saaliinsa, ison teeren. Hänen ensi askeleitansa opin tiellä ohjasi, paitsi oma isä, Nurmijärven silloinen kiertokoulun-opettaja, mainittu Malakias Costiander; luultavaa on, että hänen kehitykseensä on myös vaikuttanut toinen pitäjässä samaan aikaan oleskeleva kirjailija Räty.

Seitsentoistavuotiaana pääsi Aleksis Helsinkiin kouluun, mutta siihen loppuikin onnellinen aika hänen elämässään. Kun vanhemmilta puuttui tarpeellisia varoja, sai hän usein kärsiä sekä nälkää että kylmää. Huonon toimeentulon murtamalla terveydellä pääsi hän viimein 1857 yksityistä tietä ylioppilaaksi: Koulun ja yliopiston loma-ajat vietti hän kotonaan, kuluttaen aikaansa metsästykseen ja kalastukseen sekä kirjoittelemiseen. Erittäin suurella mielihyvällä hän kuunteli kansantarinoita; varsinkin oli hän mieltynyt muutamaan vanhaan ukkoon, joka oli mainio satujen kertoja. Pyyntiretkillään tutustui hän myös perinpohjin kotiseutunsa luontoon.

Aivan vähäpätöinen tapaus sai Kiven koettamaan kykyänsä kirjallisella alalla. Eräänä päivänä näki hän maitoa kantavan tytön kaatuvan mäessä ja särkevän ruukkunsa, ja siitä hän heti tekaisi pienen hauskan tarinan. Tämä on kuitenkin hävinnyt, samoin kuin muutkin kouluajan ja ensimmäisten ylioppilasvuosien kirjalliset tuotteet. Sen vaan tiedämme, että ne luultavasti kaikki olivat ruotsiksi kirjoitetut; niin esim. _Brölloppsresan_ (Häämatka), jonka pohjalla hän sittemmin pani kokoon _Nummisuutarinsa_. Erään ranskalaisesta aiheesta kirjoittamansa näytelmän oli hän vienyt nähtäväksi Fredrik Oygnaeus'elle, joka siitä lähtien rupesi häntä suosimaan ja puoltamaan.

Ylioppilaana ajatteli Kivi kandidaatti-lukujakin, mutta häneltä puuttui tarpeellista kestävyyttä, jonka tähden tuon tutkinnon suorittamisesta ei koskaan mitään tullut. Sen sijaan luki hän ahkerasti Kalevalaa, Homerosta, Shakespearen draamoja ja Don Quixote'a, jotka kirjat Raamatun ohella ovat häneen tuntuvasti vaikuttaneet. Lähimpänä aiheena Kiven esiintymiseen julkisuudessa oli se, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle oli jätetty 150 ruplaa palkintona annettavaksi paraimmasta suomenkielisestä näytelmäkappaleesta. Kivi kirjoitti silloin runomitalla ensimmäisen _Kullervon_ luonnoksensa, josta tutkijakunta, sen puutteellisuuksista huolimatta, katsoi voivansa myöntää tekijälle palkinnon, koska hänellä oli "toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa". Neljää vuotta myöhemmin kirjoitti hän, tehtyjen muistutusten johdosta, näytelmänsä uudestaan, tällä kertaa suorasanaisena, jossa muodossa se myös painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran _Näytelmistöön_ 1864.

Tämän väliajan oli Kivi elänyt mitä suurimmassa puutteessa ja kurjuudessa. Viimein eräs lämminsydäminen nainen, neiti Lotta Lönnqvist, joka oli huomannut hänen luonnonlahjansa, rupesi häntä auttamaan, vuokraten hänelle huoneen Siuntiossa, lähellä omaa asuntoaan ja antaen hänelle ruokaa kotonaan. Siellä hän eli kokonaista seitsemän vuotta ja siellä hän kirjoitti melkein kaikki, mitä on saanut luoduksi. Lopulla vuotta 1864 valmistui häneltä uusi kappale _Nummisuutarit_, joka saatiin painetuksi erään hänelle ennen tuntemattoman, meille hyvin tunnetun näytelmätaiteemme edistäjän avulla. Tästä huvinäytelmästä sai tekijä seuraavana vuonna valtion määräämän palkinnon, 2500 markkaa, jotka kuitenkin kohta menivät velkojen maksuun. Lähinnä seuraavina vuosina ilmestyivät: toinen vähäisempi komedia _Kihlaus_ Kirjallisessa Kuukauslehdessä ja _Kanervala_, kokoelma runoelmia, 1866 sekä v. 1867 murhenäytelmä _Karkurit_ Näytelmistössä ynnä yksinäytöksinen _Yö ja Päivä_. V. 1869 oli hänen aikomuksensa, jollakin tavoin turvatakseen tulevaisuuttaan, mennä oppiin Uudenmaan läänin maanviljelysneuvojan luokse, joka oli myös luvannut ottaa hänet vastaan. V. 1870 piti hänen sinne lähteä Siuntiosta. Mutta tämänkin tuuman teki hänen kivulloisuutensa tyhjäksi. Jo jonkun aikaa oli häntä vaivannut suuri hermojen kiihtymys, joka pakoitti hänet melkein kokonaan lakkauttamaan työskentelemisen. Vielä kuitenkin sai hän valmiiksi _Lea_ näytelmänsä, joka painettiin Viipurin Kirjallisuuden Seuran julkaisemaan sarjaan _Näytelmiä_ 1869. Mutta kun se samana vuonna Helsingissä esitettiin, ei tekijä sisällisen levottomuutensa vuoksi voinut tulla itse näytäntöä katsomaan. Se olikin hänen viimeinen omintakeinen teoksensa; seuraavana vuonna 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamaan _Novellikirjastoon_ painettu romaani _Seitsemän veljestä_ oli häneltä aikaisemmin valmistunut. Myöhempään _Margareta_ nimiseen näytelmäänsä, joka ilmestyi v. 1871, on hänelle maisteri _Eemil Nervander_[204] juonen osoittanut. Hänen tautinsa yhä yltyessä ja pahetessa, oli hänet kevättalvella 1870 tuotu sairashuoneesen Helsinkiin. Siellä hänen järkensä valo viimein kokonaan sammui; mielipuolena vietiin hänet takaisin kotiseudulleen Tuusulassa asuvan veljensä luo, joka häntä hoiti, saaden Nurmijärven pitäjältä viisi tynnyriä jyviä vuodessa elatuksen avuksi. Täällä kuolema vihdoin teki lopun onnettoman runoilijan kärsimyksistä vuoden viimeisenä päivänä 1872.

Aleksis Kiven _Valitut teokset_, joiden joukossa kaksi ennen julkaisematonta: _Koti ja kahleet_, idyllinen kertoelma, sekä näytelmä _Leo ja Liina_, ilmestyivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta kahtena nidoksena 1877-1878.[205] Niihin liitetyn tekijän elämäkerran on kirjoittanut _Eliel Aspelin_.[206]

_Kullervo_ on, niinkuin näimme, Aleksis Kiven ensimmäinen julkisuuteen tullut teos. Että nuori kirjailija, joka tunsi tavallista suurempaa voimaa itsessään, ryhtyi tähän kansalliseen aineesen, ei ole ihmeteltävää. Aineen syvä traagillisuus ikään kuin houkuttelee pukemaan sitä draaman muotoon. Mutta toiselta puolen on se melkein mahdoton näyttämöllä esitettäväksi. On aivan kuin tahtoisi esim. noiden klassillisten jättiläisten, Titaanien, taistelua Jumalia vastaan, heidän astimiksensa vuoria päällekkäin latoen, näytellä nykyisessä teaatterissamme, taikka pukea Vanhan Testamentin aikuinen Goljath Uudenmaan pataljoonan univormuun hihoineen, jotka eivät ulotu edes kyynäspäihin, ja lakkineen, joka törröttää korkealla kiharametsän päällä, niinkuin variksenpesä hongan latvassa.

Kullervo-näytelmässä tietysti ei voi olla puhetta kapalojen repäisemisestä muuten kuin sivumennen, eikä ollenkaan suunnattoman aidan panosta. Kasken kaataminen on sopinut mainita, vaan ei puitten sortuminen yhdellä vihellyksellä. Karhujen ja susien kotiin tuonti on yhtä vähän ollut säilytettävissä, kuin sekään runon piirre, että Kullervo yksin suorittaa kostotyönsä.

Pahempi on, että useat lisääntulleet seikat eivät ole yhtään sen ajan mukaisia, jota on ollut tarkoitus kuvata. Niinpä esim. Kimmo keskustellessaan Kullervon kanssa näytelmän alussa rupeaa pilkkaamaan uskoa Tuonelaan. Luonnotonta on niin-ikään, että Kullervon vanhemmat häntä heti ensi hetkestä kammovat Ilmarisen emännän tapon tähden, joka heidän kannaltaan ei olisi pitänyt olla mikään rikos. Sekin, että äidin haamu pyytää Sinipiikaa lepyttämään Ukkoa, on outoa vanhaan suomalaiseen uskontoon nähden.

Jos tätä näytelmää vielä vertaa kansanrunoon, niin siinä usein kaipaa runon herttaista sydämellisyyttä ja hellää tunteellisuutta, joka erittäin äidin rakkauden kuvaamisessa ilmenee. Kalevalan rinnalla tuntuu Kiven teos yleensä proosalliselta, johon myös sen suorasanainen puku osaltansa vaikuttaa; runomuoto, taitavasti käytettynä, olisi sille epäilemättä sittenkin ollut edullisempi.

Kullervon kohtalon traagillisena perisyynä ei näytelmässä esiinny sukukosto, jonka vasta Perander on kansanrunossa keksinyt, vaan on siinä seurattu aikaisempaa Cygnaeus'en käsitystä. Tämän mukaisesti on Kiven Kullervo ylös- ja ulospäin suuriin tekoihin ja maineesen palava sankarihenki, joka onnettomuudekseen on orjan halpoihin arkitöihin tuomittuna, Ainoasti harvoin, aivan alussa on kysymys vanhempain kohtelun kostamisesta. Tämä käsityksen suunta on tietysti myös mahdollinen, ja täytyy tunnustaa, että Kivi on sen taitavasti perille vienyt. Tavallansa sen kautta poistuu tuo heikko kohta Kalevalassa, että Kullervo sittenkin panee täytäntöön kostotuumansa, vaikk'eivät hänen vanhempansa olekaan surmatut, eikä siis sukuoikeuden kannalta katsoen enää ole kostoon syytä. Hyvin nerokas keksintö on Kullervon otsaan poltettu orjanmerkki, jota hänen on erinomaisen vaikea kärsiä. Joka kerta kuin sitä hänelle muistutetaan tai häntä vaan orjaksi nimitetään, leimahtaa hän ilmituleen. Kuinka syvästi hän tuntee tilansa, kuvaa paraiten hänen kamalanrunollinen vertauksensa vangista vuoressa.

On teräsvuori, joka tuhansia penikulmia korkeuteen kohoaa, tuhansia tunkee syvyyteen ja sama on sen leveys ja pituus. Keskellä tätä vuorta, sen sydämessä löytyy komero, niin pieni, että vanki, joka siellä nääntyy, tuskin kymeröissä mahtuu siinä istumaan, eikä läpeä niin suurta, että hyttynen hengittää taitaisi, juokse tästä ulos raikkaasen ilmaan. Tähän kuumaan ahtauteen vanki ainiaksi tuomittiin, sillä kuolla ei hän saa, vaan tukahtua ikuisesti täytyy, ja ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus. Niin hän kauas kätketyssä kammiossaan asua saa vuosituhansien kuluessa; mutta tämä on tuska!

Näytelmän alussa Kullervon sydän ei kuitenkaan ole vielä niin suljettu ja kovettunut kuin myöhemmin. Hän rukoilee takaisin entistä aikaa, jolloin kaikki oli vielä tapahtumatta. Silloin olisi hän kutsunut Väinämöisen kanteleineen lauhduttamaan veljesten vainoa ikisovinnoksi. Silloin olisi hänen itsensäkin kelvannut miehistyä isän ortten alla ja Metsolan linnoissa piehtaroida, kirkas keihäs kädessä. Näin metsän pedot hävitettyään, olisi hän viimein sukupuuttoon lopettanut ylpeän Pohjolan suvun ja vapauttanut Kalevan kansan sen veron-alaisuudesta. Se olisi ollut laillista sotaa, hänen mielensä mukaista sankarityötä! Mutta samassa saa hän tietää, että on myöty pilkkahinnasta Ilmariselle.

Heikko on Kullervon yksinpuhelu paimenessa ynnä se kohta, jossa hänen veitsensä katkeaa. Hänen toivottaissaan voivansa loitsia metsän pedot karjan kimppuun, ilmestyy Ajatar luvaten toteuttaa hänen toiveensa. Toiselta puolen tulee Sinipiika hänelle ilmoittamaan, että hänen vanhempansa ovatkin elossa; mutta tämä sanoma saapuu liian myöhään. Kullervon mielessä on nyt ainoasti kosto. Kuitenkaan ei ole alkuansa hänen aikomuksensa surmata Ilmarisen emäntää, vaan ainoasti hävittää hänen omaisuuttansa. Sitten vasta, kun emäntä sättii häntä orjaksi, hän työntää veitsellänsä tämän rintaan.

Tietämättänsä osuu Kullervo vanhempainsa asunnolle. Tässä kohden on kansanrunon esitys ristiriitainen eikä Kivikään ole sitä parantanut. Kuvaelman alussa Kalervo kertoo paenneensa tappelusta, heti kun näki pienen poikansa kaatuvan: mutta selittämätöntä on, mitenkä hän huomaamatta on voinut päästä pakoon. Vanhemmat eivät ensi hetkessä tunne Kullervoa, kun hän heiltä anoo pisaran kylmää vettä, ilmoittaen itsensä murhamieheksi. Erinomaisen voimallisesti on kuvattuna hänen tuskansa tehdystä työstä. Hän muistelee, kuinka kaunis murhattu emäntä oli. Ja hänestä tuntuu aika, joka siitä oli kulunut, niin ijankaikkisen pitkältä,

_Kullervo_: Yöseen metsiä kulkenut olen, väsyneenä seison tässä nyt ja odotan päivän nousua, mutta kauan viipyy kelmeä koi, joka meille aamusta tiedon antaa. Toki luulen, että tuolla idässä, toisella puolella kunnasta tuossa, hän jo pyristelee siipiänsä.

_Kalervo_: Nouseva kuu se on, nyt on meillä puoliyö!

Omaisten kammo Kullervon murhan johdosta on jo mainittu. Lopulta kuitenkin kaikki heltyvät ja hän saa jäädä vanhempainsa luoksi. Hän ei kuitenkaan menesty kodin pienissä askareissa, vaan karkaa metsälle karhukeihäs kädessä. Erittäin mahtavasti purkautuu täällä hänen mielensä:

Hävitys ja kuolema! Oi, olis tämä keihäs Ukon vasama ja minä pitkäisenä pilven partaalla istuisin, niin tietäisinpä työni. Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin, jyristäen kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki vaipuisivat viimein. Näin lakeutta tekisin ja ilman herrana valta-istuimellani istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri. Mutta miksi tämä? Mitä kaikesta tästä? Ei autuutta jumalien, ei kirottuin öitä Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä, vaan kaikesta loppu! Mitättömyys paras ja kaikki antaisin, jos saisin tyhjyyden.

Kohtaus sisaren kanssa ei ole onnistunut. Mutta sen jälkeen seuraava monoloogi on vaikuttava.

Sydän kivestä ja koura rautainen, ne täällä ovat parhaat edut. Nyt vasta oikean olentoni käsittänyt olen, ja jos viaton hiilillä mun edessäni korventuis, niin enpä tuosta suuresti huolisi, vaan haukotellen kekäleitä hänen ympärilleen kohentelisin.

Epätoivoissaan hän tulee välinpitämättömäksi kaikesta, ja tehty rikoskin tuntuu hänestä jokapäiväiseltä, mitättömältä. Kotiin palatessaan on hän jo täydesti paatunut ja puhuu hirvittävällä raakuudella, ei laisinkaan siihen suuntaan kuin Kalevalassa. Ensin käyttää hän vaan himmeitä sanoja, mutta kun isä, vihastuksissaan hävitetystä veneestä, kutsuu häntä merkityksi juhdaksi, niin hän peittelemättä ilmoittaa asian, josta äiti paikalla pyörtyy. Kullervo itse päättää olevan ajan "alas Tuonen uumentoihin mennä niin kuin nuoli. Kosk'ei menty tästä korkeuteen päin, niin alas mustaan syvyyteen, että silmät tulta lyö!" Mutta silloin hänelle johtuu mieleen että hänen oli vielä kostamatta Untamolle.

Kun hän sitten kostonsa täytettyään vuoren harjulta katselee Untolan paloa, tuntee hän ikään kuin katumusta; on sen punerruksessa näkevinänsä Untolaisten verta, jota itse on vuodattanut. Samassa hän muiston silmällä näkee kuoleman saaliin isänsä kodissa ja tuntee senkin työkseen; myös Ilmarisen emännän surma kuvautuu nyt hänen eteensä. Kuitenkin hän palaa kotiinsa, jonka tietysti tapaa autiona, Ainoasti Kimmo on siellä elossa, hänkin mielipuolena. Kullervon kehottaessa Kimmoa kanssansa yhdessä iloisesti elämää jatkamaan, tämä ei häntä tunne, vaan kysyy orjanmerkkiä hänen otsallaan. Silloin Kullervo tekee päätöksen lopettaa omankin elämänsä. Hän menee metsään, jossa joutuu sisarensa turmion paikalle, ja on juuri täyttämäisillään aikomuksensa, kun Kalevalaiset saapuvat. Ilmarinen tahtoo heti hyökätä hänen päälleen, mutta pidätetään. Kullervo hänelle paljastaa rintansa ja käskee iskemään. Väinämöiseltä sitten tiedustelee oloa Tuonelassa, kääntää viimein toisten huomion nousevan päivän kajastukseen ja sillä aikaa lävistää itsensä miekalla. Tämä loppukohtaus ei ole oikein tyydyttävä.

Pääansiona tässä näytelmässä on Kullervon luonteen kuvaus, vaikk'ei se vedäkään vertoja kuvaukselle Kalevalassa. Mestarillisella tempulla, joka todistaa Shakespeare'n vaikutusta, on hän tehnyt tämän luonteen suuruuden ja jylhyyden vielä tuntuvammaksi, sen kautta että on rinnalle asettanut kaksi muuta ihan erilaista luonnetta. Toinen on Kimmo, joka on joutunut orjaksi yht'-aikaa Kullervon kanssa, mutta jokapäiväisellä luonteellaan käsittää sen välttämättömäksi sallimukseksi ja tyytyy siihen siivosti. Vasta sitten kuin Kalervon suku todella on kuollut sisaren turmeluksen seurauksista, hän kadottaa järkensä, mutta pysyy siinäkin tilassa passiivisena. Toisena, koomillisena vastakohtana Kullervolle on linnunpyytäjä Nyyrikki, joka aina mielistelee läsnäolijaa ja puhuu pahaa poissaolevasta sekä on valmis tekemään kaikki kurjan henkensä ja nahkansa säilyttämiseksi.

Paitsi tätä taipumusta koomillisuuteen, on Kivi Kullervossaan osoittanut myös taitoa esittää talonpoikaista elämää, joka ei siinä kappaleessa kuitenkaan ole aina paikallansa. Mutta oikeaan elementtiinsä pääsi hänen kuvaamiskykynsä _Nummisuutareissa_.

Koomillisuuden perustus on yleensä siinä, että joku toiminta tai olokohta ei ole tarkoituksensa mukainen, jolloin sitä perikuvaansa verrataan. Tässä näytelmässä on pääjuonena se, että Nummisuutari ja hänen vaimonsa kaikin mokomin tahtovat naittaa pois poikaansa ennen kasvattitytärtä Jaanaa, saadakseen itse korjata korpraalin testamentissa luvatut viisisataa riksiä. Siinä on jo rahanhimo avioliiton oikean vaikuttimen, rakkauden, vastakohtana. Mutta yhä koomillisemmaksi tulee juoni sen kautta, että Topias ja hänen poikansa yksinkertaisuudessaan eivät ole tarkoin perustaneet asiaa, vaan ovat ottaneet leikin todeksi ja luulleet saaneensa morsiamen ja hänen kasvatus-isänsä suostumuksen. Kun Esko suurten ja tärkeitten valmistusten jälkeen saapuu aiotun morsiamen taloon, viettää tämä parast'-aikaa häitänsä toisen kanssa. Tapaus voisi saada traagillisenkin käänteen, jos olisi todellinen rakkaus kysymyksessä, mutta Esko tyytyy kohtaloonsa hyvin helposti, josta näkee, ett'ei tämä ollut syvälle koskenut, ja se saa aikaan koomillisen vaikutuksen. Perheen rahan-ahneus tulee muuten vielä rangaistuksi sillä, että juuri hääretki ja sen varustukset tuovat mukanansa melkoista rahavahinkoa (Eskon temmellykset hääpaikalla ja Iivarin rentusteleminen kaupungissa). Mutta Jaanan hyvyyden kautta taittuu tältäkin vahingolta koskeva kärki. Oikea koomillisuus esiintyy myös monessa muussa pikkuseikassa, esim. klarinetin soittajan asettamisessa tielle odotettua hääjoukkoa vastaan sekä siinä ilossa, joka syntyy, kun "mustalaiskuorma" soittajan kera saapuu, ja joka yhä yltyy, kun Iivari ja Sakeri ilmoittavat tuovansa oikean "rahakuorman"; sitä täydellisempi on pettymys, kun suuren palkinnon toivossa kiinni otettu luultu varas osoittautuu Jaanan isäksi, joka pienellä kepposella on toimittanut itselleen maksuttoman kyydin.

Kappaleen pääansio ei kuitenkaan ole itse juonessa, niinkuin ranskalaisten huvinäytelmäin, sillä se on kaikissa tapauksissa jokseenkin mutkaton ja yksinkertainen. Se on n.k. luonne-komedia, jonka esteetikot syystä asettavat kaikkein korkeimmalle asteelle. Useat henkilöt ovat siinä täydesti koomillisia. Vanha _Topias_ on tavallansa jumalinen mies, jolla on yhtenään raamatunlauseita ja puheenparsia maailman turmeluksesta suussa; mutta siitä huolimatta on hän kovin ahnas rahalle ja viinaan taipuva. Kun kanttori häntä kehoittaa uhraamaan kysymyksessä olevan perinnön onneksi köyhälle tytölle, eikä sitä vääryydellä puoleensa kietomaan, hän siihen vastaa kiertelemällä, että se on hänen vaimonsa Martan asia. Tai kun kanttori häntä varoittaa väkijuomista, joihin ihmissuku on eksynyt luonnon tieltä, Topias kyllä myöntää, että

Ihminen on poiskadonnut lammas. Mutta yksi naukki, hyvä kanttori, ei tee pahaa, vaan antaapa meille uusia voimia.

Myös _Esko_ käyttää, samaten kuin hänen isänsä, mielellään Raamatun vertauskuvia, ja on hänen uskonnollisuutensa totisempaa laatua. Mutta hän on heikko luonne, joka antaa toisten vaikuttaa itseensä. Hän ei ole ijässään väkeviä maistanut eikä huonoilla teillä kulkenut, niinkuin itse kehuu, ja on kaikin puolin hiljainen ja siivo mies. Morsiamen näkeminen häätalossa tosin hänen sydäntänsä karvastelee, mutta hän päättää olla asiasta mitään hiiskumatta. Teemun soimauksetkaan eivät saa häntä vielä ärsytetyksi. Vasta Mikko Vilkastuksen ehdoittama paininlyönti, jossa hän joutuu alle kynsin, saa hänen luontonsa liikkeelle, vaan sittenkään se ei kuohahda yli reunojensa, ennen kuin tämä panee hänet uskomaan, että toinen oli epärehellisellä tempulla vienyt voiton. Heidän huonosti toimitetulta asialta kotiin palatessaan ja kaikki myötäannetut rahat kulutettuaan koettaa Mikko vielä viekoitella Eskoa valehtelemaan. Mutta siihen on hän taipumaton. Helpompi on hänet saada juotetuksi humalaan, jossa tilassa hän on vähällä kuristaa vastaan tulevan klarinetinsoittajan. Vaan hänessä on silloinkin se kunniantunto, ett'ei suostu lähtemään odotettavaa rangaistusta pakoon. Varsinaisesti koomillinen on vastakohta hänen yksinkertaisuutensa ja kuvitellun älykkäisyytensä välillä; isäkin pitää häntä yhtä viisaana kuin mitä itse mielestään on, vaan äiti tietää asian laidan.

_Topias_: Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti vähän haastelemmekin esikuvain ja tunnusmerkkein kautta; emme ole niin tyhmiä.

_Esko_: Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira, mutta viisaus ei ole kaikille annettu.

Eskon itsepäisyys tulee oikein näkyviin kun hän välttämättä tahtoo pistää omankin puumerkkinsä naimakirjaan. Toiselta puolen on hän valmis matkimaan, mitä muut hänelle päähän pistävät.

_Topias_: Noh, minä en ole se, joka pistää jotain hampaan koloon ja kävelee kuin lautapää härkä. Mutta pyydä myös anteeksi kanttorilta.

_Esko_: Antakaat minulle anteeksi, kanttori, älkäät pistäkö mitään hampaanne koloon ja älkäät kävelkö kuin lautapää härkä!

-- -- -- -- --

_Sepeteus_: Vastaa minua, poika! Mikä on häitten tarkoitus?

_Esko_: Sillä on monta tarkoitusta.

_Sepeteus_: Sen päätarkoitus.

_Mikko_ (erittäin Eskolle): Että mies tulee vaimonsa pääksi.

_Esko_: Että mies tulee vaimonsa pääksi.

_Sepeteus_: Mutta sen taivaallinen, sen juhlallinen tarkoitus?

_Mikko_ (erittäin Eskolle): Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet.

_Esko_: Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet aidanseipäissä.

Sekä isässä että molemmissa pojissa on vielä koomillista kauhea emännän pampun pelko; sillä vaikka kaikki ovat vahvoja miehiä, on talossa täysi akkavalta.

Kovasti koomillinen on niin-ikään kanttori _Sepeteus_. Hän on kunnian-arvoinen kelpo mies, täynnä moraalia ja viisautta. Mutta tämän viisautensa tuo hän monesti esille liiaksi juhlallisella tavalla, joten tulee naurettavaksi. Hän osoittaa alin-omaa oppiansa Raamatun ja historian esimerkeillä, toisinaan luonnontieteissäkin filosofeeraamalla.

Uusia voimia! Kuinka lyhytmielisesti haasteltu! Uusia voimia! -- Mutta eihän tule minun toki kovin tätä ihmetellä; sillä näinhän haastelevat kaikki muutkin, muistamatta joka mullerruksen ruumiissamme, veressämme ikivoimaa kuluttavan, ja että tämä kulutus on palkitsematon. Mahdamme alati mieleemme painaa tämän: jo äidinkohdussa on jokaiselle annettu ikivoimasta vissi määrä, ja tämän varan käytöksen mukaan ikämme mitta myös asettuu, ja koska se tyhjennetty on, kätkee elämän lanka. Tämä on totuus, jonka havaitsen luonnossa ja johon vahvistuksen kirjoissa löydän.

Tämä luonteiden todenmukaisuus ja tosikoomillisuus tekevät Nummisuutarit ikuiseksi tuoreeksi näytelmäksi, niin että sitä voi väsymättä vaikka kuinka monta kertaa nähdä esitettävän, jota vastoin koomillinen juoni yksin pian kadottaa viehätyksensä, kun on kerran tullut tutuksi. Perinsuomalaista pitkämielisyyttä siinä edustavat, Eskon ohella, vielä häätalon isäntä Karri ja sulhasmies Jaakko. Edellisessä on myös suomalaisen taipumus filosofeeraamiseen kuvattuna. Paitsi sitä on tämä näytelmä täynnä lystillisiä kansan suusta otettuja puheenparsia, sanansutkauksia ja pieniä juttuja, joista mainittakoon kertomus kymnasistin saarnasta. Monestakin sen sukkeluuksista on tullut n.k. "lentävä sana" jokapäiväiseen puhekieleemme.

_Kihlaus_ on asetettava Nummisuutarien rinnalle täysiarvoisena, vaikka pienoisena kuvauksena. Siinä on perusjuonena räätäli Aapelin yritys saada kaunis Herrojen-Eeva omakseen, joka hänelle hyvin huonosti onnistuu. Tämä tulee koomilliseksi sen kautta, että Eevan kirje on ensin herättänyt hänessä koko tuuman, ja että hän vasta pitkien arvelujen jälkeen, kaiken yön pasteerailtuansa, on rohjennut tehdä päätöksensä, sekä että tytön äkäisen luonteen tähden asian myttyyn meneminen on hänelle oikeastaan onneksi. Aapeli on perin rehellinen ja siveä, mutta heikko, epä-itsenäinen luonne, sekä suuri pelkuri, joka suostuu kaikkeen, mitä Eeva sanoo, arvellen että tämä ehkä vaan hänen luontoansa koettelee. Eenokki on vähän kanttori Sepeteuksen kaltainen. Hänkin on usein juhlallinen puheessaan ja viljelee mielellään raamatunlauseita; esim. puhuessaan pahaa Eevasta, hän kohta muistaa vertauksen raiskasta toisen silmässä ja malasta omassa. Peräti koomillinen on hänen saarnaa matkiva kihlajaispuheensa.

Kiven edellämainituissa teoksissa, varsinkin Kullervossa ja Nummisuutareissa, haittaa toiminnan edistymistä vielä liikanainen venytteleminen. Vuoropuhelut ovat tarpeettoman laveita ja väliseikkoja on paljon. Myös kieli on yleensä alhaista laatua ja usein raaka. _Karkureissa_ ovat nämät viat suurimmaksi osaksi vältetyt. Dialoogit ovat siinä suppeammat ja vähemmän on tarpeettomia sivukohtauksia. Kieli miellyttää jaloudellaan ja ylhäisyydellään. Itse juonessa, joka perustuu kahden vanhan ylimyksen keskenäiseen vihaan ja heidän lastensa väliseen rakkauteen, on jännittävä voima. Kuitenkaan ei tämä näytelmä kiinnitä mieltämme samassa määrin kuin esim. Nummisuutarit. Siinä on, näet, esitettynä kirjalijalle aivan vieras maailma, jota hän ainoasti kirjoista lukemalla on tullut tuntemaan. Hän on koettanut kuvata hienojen aatelisherrojen elämää, mutta näiden tapoihin viittaavaa ei siinä ole muuta kuin vieraskieliset hyväily- ja kiroussanat: _mon cher, mordieu, Donnerwetter_. Niidenkin suhteen mainitut herrat usein unohtavat asemansa, turvautuen supisuomalaisiin haukkumasanoihin, niinkuin: "sä sitkeä ja uppiniskainen kami!" Perin talonpoikamaiselta tuntuu myös puhemiehen käyttäminen. Kuvauksessa on vielä se puute, ett'ei siinä ole vähääkään ajallista tai paikallista väritystä, vaikka ilmoitetaan tapauksen olevan Suomessa. Sitä paitsi on juonessa useita luonnottomia ja mahdottomia kohtia. Niin on esim. tehtävä kirjallinen naimasopimus, jommoista ei meillä ole tapana. Yhtä outoa on valeparran ja -puvun käyttäminen, ja kummaa, että molemmat pojat niissä niin kauan voivat pysyä tuntemattomina, usein sattuvista rooli-hairahduksista huolimatta. Myrkkypullo. jonka Elma tyhjentää, ja joka sisältääkin unijuomaa, muistuttaa niin-ikään pikemmin etelämaalaisia oloja.

Eivät luonteetkaan tässä näytelmässä ole niin elävästi kuvatut kuin edellisissä. Ainoasti molempain isäin sekä varsinkin vanhan Martti pehtorin kuvausta sopii pitää onnistuneena. Mutta toiselta puolen ei voi kieltää, että Karkurit sisältävät yksityisiä, hyvinkin kauniita kohtia, joiden vertaisia runoilija ei sitä ennen ollut luonut, erittäin missä Elman ja Tykon rakkautta esitetään. Olkoon näytteenä kappale Elman hyvästijättö-puheesta elämälle.

Käs' kädessä ma Kalman herran kanssa Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno On kätensä kuin nurmell' illan kaste; Ja rientääkseni luokses, ylkäni, Mun sieluni nyt siipens' kohottaa Ja kiitää läpi auerten ja sumuin Päin korkeuden sinilakehen. Jos siellä löydyt, kaunokiharainen, Niin kohta syleilemme, hymyillen Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut Maan murheisella kamaralla vielä, Niin autuasna korkeudessa Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron. Ja silloin pilvipeitteen pimeän Mun asuntoni ympärille kierrän Ja hämäryydess' uneksuen varron, Siks' kuin hän ovelleni kolkuttaa, Siks' kuin hääpäiväni on valjennut. Sa päivä, riennä, viivy; viivy, riennä!

_Yö ja päivä_ on verrattain vähempiarvoinen kappale. Vastakohdat ovat siinä samat kuin Karkureissa: vanhempain keskenäinen vihamielisyys ja lasten välinen rakkaus, joista kuitenkin kehkeytyy onnellinen sovinto. Erittäin kauniisti kuvattuna on näkönsä jälleen saaneen tytön ihastus hänelle auenneesen Jumalan luontoon.

Kertomus _Seitsemän veljestä_ sitä vastoin on nerollisin Kiven teosten joukossa ja ylimalkain tähän-astisessa suomenkielisessä kirjallisuudessa, huolimatta kaikista sen puutteista ja vaillinaisuuksista. Totta on, että se on hieman pitkäveteinen, niin että ainakin alkupuoli tuntuu raskaalta lukea. Moni on luultavasti jättänyt kesken lukemisen, mutta se on ollut suuri vahinko. Sillä tämä teos ei ole tavallista kevyttä kaunokirjallisuutta. Se ei kohta ensi lukemisella huvita, mutta kuta useamman kerran sen käy läpi, hitaasti ja tutkimalla lukien, sitä enemmän siihen ihastuu ja kiintyy. Pitkäveteinen se on varsinkin alin-omaisten keskuspuheittensa kautta, joita olisi pitänyt ja voinut vetää kokoon, niillä tarkoitettua luonnekuvausta miedommaksi tekemättä. Kaikkein enimmän luultavasti häiritsee lukijaa se, että nämät puheet esiintyvät paljaaltansa puhujan nimen jälkeen, ilman yhdistäviä lausetapoja "hän sanoi" tai "sanoi hän". Näin ne tekevät sen vaikutuksen, kuin olisivat suunnitellut näytelmää varten, vaikka toiselta puolen niiden eepillinen laveus on aivan epädraamallinen. Seitsemää veljestä on myös moitittu siitä, ett'ei kertomuksessa löydy oikeata perusjuonta, ett'ei ole keskenäistä yhteyttä kuvausten välillä, jotka muka ainoasti perätysten seuraavat toisiaan. Perusjuoni on kuitenkin mielestäni hyvin selvä: tuon luonteeltaan väkivaltaisen ja voimallisen sekä kotikasvatuksen vaillinaisuuden kautta raa'aksi jääneen veljesjoukon kasvattaminen elämän kovassa koulussa kunnollisiksi ihmisiksi. Ja tämä perusjuoni on aivan johdonmukaisesti läpi saatettu.

Nuoruutensa ajan Jukolan veljekset kuluttavat hurjissa leikeissä ja metsänkäynnillä, johon heillä näkyy olleen peritty taipumus; isäkin oli laiminlyönyt maanviljelyksen tilallaan metsästyksen tähden. Vanhempain kuoltua on heidän ottaminen talo haltuunsa; sen johdosta he arvelevat, että olisi emäntäkin tarpeen, ja menevät viisi veljestä yhtäaikaa samaa tyttöä kosimaan, vaan saavat myös yhteiset rukkaset. Sitten he joutuvat aapiskouluun lukkarin luokse, joka vuorotellen kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa heitä luettaa, käyttäen opetuksen välikappaleina tukistamista, häpeänurkkaan panemista ja eväitten piiloittamista. Tästä tuskaantuneina veljekset karkaavat ja lähettävät, tavatessaan matkalla Kuppari-Kaisan, hänen mukanansa uhkauksia sekä lukkarille että provastille, joka oli heitä vaatinut lukemaan. Kun lisäksi ovat joutuneet toistamiseen tappeluun naapureinsa Toukolaisten kanssa, päättävät he jättää kotitalonsa arennille ja muuttaa takamaille asumaan. Tässä suhteessa he hyvin muistuttavat Cooper'in amerikkalaisia squattereja, jotka eivät voi kärsiä mitään naapureita.

_Juhani_: Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme, vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma, paitsi Impivaara ja sen ympäristö? Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme iankaikkinen.

_Timo_: Ja liha-aittamme.

Veljekset asuvat savupirtissä, jota käyttävät sekä asuintupana että saunana; siellä on myös sija heidän mukanaan kuljettamillansa elukoilla: kahdella koiralla, kissalla, kukolla sekä hevosella, jolla on tuvassa oma hinkalonsa. Niinkuin villit, elävät he metsästyksestä ja osoittavat myös luonteissansa suurta villiyttä. Kun he ovat saaneet suden kuoppaan, vaan Timo ymmärtämättömyydessään sen päästänyt pois, niin he hänelle siitä äkeissään kauheasti kiroilevat ja uhkailevat. Samoin Joulun-aattona pehuilla istuessaan he yltyvät keskenänsä tappeluun, jonka johdosta talokin syttyy palamaan. Erittäin mahtavasti on siinä tilaisuudessa kuvattuna myös heidän hurja pakonsa halki korven talviyössä ilkialastomina ja susien takaa-ajamina. Hauskoja kuvauksia entisestä metsästäjäin-elämästä Suomessa on muuten useita. Paitsi Taula-Matin tarinoita, joiden säännöllisenä päätöslauseena on: "ja sitten me ryypättiin", mainittakoon esim. kertomus veljesten sorsanpyynnistä ja karhunjahdista. Kerran on heidän täytymys henkensä pelastamiseksi ampua kuolijaaksi neljättäkymmentä muutaman kartanonherran härkää, jotka ovat heitä ahdistaneet Hiidenkivelle ja pitäneet piiritettyinä kolme päivää. Tämä seikkailu tulee heille tietysti kalliiksi, mutta kääntyy samalla heidän onnekseen, sillä se pakoittaa heitä maatyöhön, suuren kasken ajoon, vahingon korvaamiseksi. Mutta toiselta puolen oman viljan saanti viekoittaa heitä itse valmistamaan viinaa, jonka nautintoon sitten hillittömästi antautuvat, kunnes sen seuraukset heitä säikyttävät. Syttyy vielä uusi tappelu heidän ja Toukolan miesten välillä, jossa muutamat näistä kaatuvat. He ovat jo epätoivoisina menossa sotaväkeen, kun vastaan tuleva nimismies heille ilmoittaa, ett'ei ketään ollut kuollut, samalla tuoden provastilta tervehdyksen sekä anteeksiannon. Tämä nimismies on erittäin patriarkkaalinen ukko, oikea kansan isä, jonka ystävällisyys yhdessä provastin hyvyyden kanssa vaikuttaa veljeksissä täydellisen mielenmuutoksen. He huomaavat, että jos muut ovat olleet pahoja heitä kohtaan, niin ovat he myös antaneet siihen aihetta. Tehdäkseen vuorostansa provastille mieliksi, he lähettävät nuorimman ja terävimmän joukostaan, Eeron, jahtivoudin luokse koulutettavaksi ja oppivat sitten hänen johdollansa lukemaan kahden talven kuluessa. Metsänriistan väheneminen pakoittaa heitä sill'aikaa vakinaisesti maanviljelykseen turvautumaan ja hallan hävitys suon raivaamiseen niityksi. Tässä kohden on kertomus pienoiskuva Suomen maanviljelyksen historiasta. Sitä myöten kuin veljesten toimeentulo paranee, edistyy myös heidän asumuksensa. Pirttiin laitetaan uloslämpiävä uuni, pannaan uusi lattia yli koko huoneen alan ja laitetaan oikeat ikkunat; lisäksi rakennetaan erikoinen sauna. Samassa muuttuvat heidän elintapansakin. Ennen jos olivat jonkun aikaa ankarammalla työllä vaivautuneet, he nukkuivat sen jälkeen kolmekin vuorokautta yhteen menoon; mutta tästä lähtien pitävät ainoasti pyhänä lepopäivää. Viimein he palaavat isänsä taloon Jukolaan, jossa viettävät ihanaa sovintojuhlaa kaikkien entisten vihollistensa kanssa. Vanhin veljeksistä, Juhani, saa omakseen ennen kosimansa Venlan. Toisetkin veljet, paitsi Simeonia, menevät naimisiin, ja kertomus päättyy heidän erilaisten kotiensa kuvaamiseen.

Moitittu on Seitsemää veljestä vielä siitä, että se sisältää paljon raakuuksia. Totta onkin, että niitä on paksulta varsinkin alussa, mutta kertomuksen edistyessä tämä meitä loukkaava ominaisuus yhä vähenee. Taiteilija on ensin ikään kuin leveämmällä ja karkeammalla pensselillä vetänyt, jättäen jälkeensä useita törkeitäkin löntteröitä, mutta vähitellen ruvennut kuvaamaan yhä hienommilla ja vienommilla piirteillä. Kuvaustapa siten kehittyy sisällyksen mukaisesti ja on täydesti realistinen. Jos vertaa tätä teosta esim. Hirvenhiihtäjiin, niin täytyy myöntää, että Runeberg'in kuvaus, samalla kuin se on realistinen, on enemmän idealistinen, ja että siinä hienommalla huumorilla ja suuremmalla taiteellisuudella on lievennetty loukkaavia piirteitä; mutta toiselta puolen on tässä enemmän alkuperäistä voimaa. Runeberg on taiderunoilija, Kivi luonnonrunoilija; edellisellä on korkeamman sivistyksen kautta jalostunut kuvaus-aisti, jälkimmäisessä puhkee ilmi luova kyky semmoisenaan. Kiven oppi ja sivistys, niinkuin olemme nähneet, oli hyvin vaillinainen ja sitä paitsi oli hän luonteeltaankin realistisempi kuin Runeberg. Yksi seikka on lisäksi vaikuttanut erilaisuuteen, nimittäin kuvattava kansan-aines. Pohjois-Hämeen Savolaisten luonne on tiettävästi paljoa hienostuneempi ja runollisempi kuin Uudellamaalla asuvain Hämäläisten, jotka ovat yleensä kovasti proosallisia.

Onpa sitäkin väitetty, että tässä kerrotut tapaukset, niin realistisesti esitetyiltä kuin tuntuvatkin, ovat paikan ja ajan puolesta aivan mahdottomat. Kuitenkin todistavat Wetterhoff'in ynnä muiden metsästyskertomukset, niin myös Heinäkankaan karhuntapot, Hämeen ja Uudenmaan välillä olleen laajoja erämaita. Nurmijärven rosvojen tunnettu elämä, joka tämän vuosisadan alkupuolella pani mielet liikkeelle Hankoniemestä Porvoosen asti, sekä vielä nykyisin paikoittain kansassa tavattava suuri raakuus poistavat viimeisetkin epäilykset kuvauksen todenmukaisuudesta.

Useitten veljesten luonteet ovat selvin piirtein esitetyt. _Juhani_ on tuittupäinen, tulinen ja innokas. _Aapo_ on hiljainen, haaveksivainen ja runollinen; hän on satujen ja kertomusten osaaja, joita on toisinaan liiankin runsaasti tapausten juoksun tiellä, sekä alituinen neuvon-antaja, samoin kuin vanha Nestor Homeeron Iliaadissa. _Simeoni_ edustaa jumalisuutta; hän käyttää raamatunlauseita ja hurskaita mietelmiä puheensa höysteenä. _Eero_ on parantumaton pilkkakirves. Muitten veljesten luonteet ovat vähemmän esiin astuvia. Lopussa ovat myös heidän vaimonsa kuvattuina, ja on huomattava, että niiden joukossa on useita "morakoita". Idealistinen on ainoasti Eeron kainon ja hiljaisen vaimon kuvaus.

Nämät eri luonteet ilmoittautuvat enimmiten keskenäisissä puheluissa, joissa myös moni yleinen piirre kuvattavan kansan luonteessa tulee näkyviin; niinkuin sen taikauskoisuus, omituinen käsitys luonnon-ilmiöistä, esim. ukkosesta, sekä taipumus filosofiseen mietiskelyyn. Kuitenkin, kuten on huomautettu, haittaa keskusteluja se vika, että ne ovat liiaksi pitkäveteisiä, usein väsyttäväisiä. Sitä vastoin ovat kertovaiset osat kaikki ytimekkäästi esitettyjä ja niin elävästi, kuin tapahtuisivat aivan silmien edessä. Välistä ne ovat mahtavan voimakkaita, toisinaan ihastuttavan suloisia, erittäin loppupuolella teosta. Onnistuneimpia ovat: Aapon kuvaus hyvästä emännästä; Juhanin perin koomillinen kertomus kaupungin keikarista ja koketista; yksisilmäinen yöllinen peikko; ensimmäinen Joulu-ilta Impivaaralla; ilveksenhiihto ja yöleiri karhun tapettua; kotiintulijaisissa tanssi, jota ei kukaan rohkene pitkään aikaan ensimmäisenä aloittaa; pyhä-ilta Eeron kodissa; sekä useat viehättävät luonnonkuvaukset.

_Lea_ näytelmässä on jälleen aine, jota kuvailija ei ole omin silmin nähnyt. Vaan tämä on kuitenkin hänelle lapsuudesta asti aivan tuttu äidin kertomusten ja oman lukemisen kautta. Sen vuoksi ovat siinä henkilöjen luonteet yhtä hyvin onnistuneet kuin kansan-elämästä otetuissa kappaleissa.

Raamatussa mainittu publikaani _Sakeus_ esiintyy heti näytelmän alussa maalliseen tavaraan kiintyneenä, mutta vielä herkkänä omantunnon äänelle. Siitä seuraa ristiriita hänen luonteessaan. Tyytyväisyydellä ja ilolla hän lukee rahojansa, vaan muistaa samassa, että ne ovat suureksi osaksi vääryydellä saatuja; kuitenkin lohduttaa hän itseään sillä, ett'eivät muutkaan ennen häntä siinä virassa ole toisin menetelleet. Vielä silloin kun tyttärensä kehoituksesta päättää mennä Jeesusta kuulemaan, on hän horjuvalla kannalla: lähtiessään käskee hän Lean pitämään tarkkaa huolta rahalippaasta, samoin Joaan vartioitsemaan puutarhaa, ja aikoo yhdellä tiellä kiristää vuokramaksut toisesta talostaan. Vasta palattuansa on hän kokonaan muuttunut. -- _Joas_ on ulkokullattu fariseus, jossa myös on suuri rahanhimo. Oikean mielensä hän ilmaisee heti ensimmäisessä yksinpuheessaan. Pian se myös pistää esiin, kun hän vaatii myötäjäisiä enemmän, kuin Sakeus tahtoo antaa; vaikka hän juuri vähäistä ennen on vakuuttanut, ett'ei huoli muusta kuin itse tytöstä. Erittäin kuvaavat ovat hänen rukouksensa, joissa hän ylistää omaa itseänsä sekä pyytää rangaistusta ja kadotusta vihamiehillensä. -- _Lea_ on mitä suloisin haaveksivan ja itsensä uhraavan naisen perikuva, hyvin Elman kuvan kaltainen, vaan siitä vielä kirkastettu. Tämä luonne on jotain ihan toista kuin Kiven kuvaamain kansannaisten. Se osoittaa, että hän oli oppinut käsittämään sivistyneitäkin naisia, vaikka hänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta seurustella heidän kanssaan. Useimmat niistä kohtauksista, joissa Lean alttiiksi-antautuvaisuus tai rakkaus ilmenee, esim. hänen herätessään Aramin suudelmasta ja käskiessään Aramia lähtemään, vaan samalla häntä pidätellessään, ovat ihaninta runoutta, mitä ajatella voi. Joskus on Lean lempeys hyvin taitavasti, välistä vähän pistelijäästikin asetettu vastakohdaksi Joaan ilkeydelle.

_Joas_: Mikä hulluus!

_Lea_: Viisaus taivaallinen!

_Joas_: Lea, Lea, sinä olet soaistu.

_Lea_: Nähtyäni maailman valkeuden.

Mestarillista on se, että Jeesusta ei ole tuotu näyttämölle, joka ei olisi ollut sopivaakaan, vaan kuitenkin annettu hänen henkensä vaikuttaa koko ajan, aivan kuin hän itse olisi läsnä. Lean sydän ensiksi muuttuu; valtaava on hänen kuvauksensa siitä vaikutuksesta jonka Jeesuksen persoonallisuus on häneen tehnyt. Sitten kääntyvät Sakeus ja Rubens, viimein Lean kautta myös saduseus Aram. Joaan kirous ja toisten siunaukset lopettavat näytelmän. Jeesuksen saarnan sydämiä puhdistava ja rakkautta sytyttävä voima ilmenee läpitse kappaleen mitä suloisimmalla tavalla. Tämä antaa koko kuvaukselle loistavan ja ikään kuin kirkastavan yleisvalaistuksen. Kirjoitustapa on hyvin toisellainen kuin muissa Kiven teoksissa: kauttaaltansa hieno, idealistinen, täynnä vienointa tuoksua ja itämaalaisista vertauksista uhkuva. Joskus vaan tavataan joku ainoa Nurmijärven raaoista puheenparsista, esim. kun Joas vaatii Aramia heitettäväksi ulos, niin "että koivet ryskää".

Kiven viimeisessä näytelmässä, _Margaretassa_, niinkuin jo on mainittu, ei ole juoni hänen oma keksimänsä. Esityksessä ilmaantuu kivulloista sentimentaalisuutta.

Kiven lyyrilliset runoelmat ovat milt'ei kaikki kertovaisia, Niissä on hienoja ajatuksia, syviä tunnelmia ja kauniita kuvauksia. Kuitenkin haittaa niitä runoilijan taipumus kuvata ylen laajasti. Mutta enimmän häiritsee niiden nauttimista peräti huolimaton runopuku. Riimistä Kivi joko ei ollenkaan pidä lukua taikka, kun joskus yrittää, käyttää sitä takaperoisesti. Esimerkkinä mainittakoon: _Keinu_, jossa kuitenkin riimin puutteen korvaa antiikkiseen tapaan vaihteleva runomitta, ja _Metsämiehen laulu_, joka on muuten miellyttävä, vaan siinä suhteessa vaillinainen, että viidestä värssyn säkeestä ainoasti ensimmäinen ja kolmas ovat loppusointuisia. Muun kankeuden lisäksi tulee armoton sanojen katkominen vanhan virsikirjan tapaan, jota tekijä vielä puolustaa sillä, että se muka oli myös tulevaisuuden suomea. Kiven _Valituissa teoksissa_ on näitä runoja siitä syystä täytynyt, jos kohta suurimmalla varovaisuudella, kielen puolesta korjata, ett'ei niiden sisällinen kauneus kokonaan peittyisi muodollisten epämukaisuuksien alle.

Niin suuri kuin Kiven vaikutus on ollut kirjallisuutemme kehitykseen, ei hänellä kuitenkaan ole ollut suoranaisia seuraajia. Nykyinen realistinen kirjallisuutemme ei ole ottanut vaikutusta Kivestä, vaan ulkomaisista kirjailijoista. Kiven voisi sanoa edustavan tulevaisuuden realismia. Sillä vaikka hänkin peittelemättä kuvaa oloja ja ihmisiä semmoisenaan, näkyy kuitenkin kaikissa hänen teoksissaan, mutta etenkin Seitsemässä veljeksessä, ett'ei raakuus ja pahuus ole maailman periaate, vaan sivistys ja siveys.

Se realismi, joka nykyisin on vallalla, on kahta lajia. Toinen ei tahdo muuta kuin leikellä yhteiskunnan mätähaavoja fysioloogin tieteellisellä harrastuksella. Toinen, pohjoismainen realismi tahtoo käytännöllisen lääkärin tavoin paljastaa nämät haavat siinä tarkoituksessa, että ne parannettaisiin. Tämä jälkimmäinen suunta kirjallisuudessa on ajan hengen vaatima ja sillä on suuri, vaikka ainoasti ohimeneväinen tehtävä. Se on moraalisesti tärkeä, mutta ei ajan pitkään voi tyydyttää. Se on, näet, liiaksi yksipuolinen ja hylkää kaiken runouden, mikä sotii sen tarkoitusta vastaan. Se on toisessakin suhteessa yksipuolinen, nimittäin pessimistinen. Se tahtoo maalata maailman niin mustaksi, ett'ei siihen jää mitään muuta kuin mustaa. Näin se joutuu päinvastaiseen liiallisuuteen kuin tuo idealismi, joka kuvaa kaikki ruusunkarvaiseksi. Aleksis Kiven realismissa sitä vastoin on pahaa ja hyvää rinnakkain sekä niiden suhteen uskoa siveellisyyden voimaan ja sivistyksen voittoon.

9. Näytelmänkirjoittajia.

Aleksis Kiven aikalaisista ovat näytelmänkirjoittajina huomattavat _Kaarlo Bergbom_ja _Antti Tuokko_ sekä myöhemmistä[207] _Evald Ferdinand Jahnsson_ ja _Minna Canth_.

_Kaarlo Juhana Bergbom_, hovioikeuden-assessorin poika, syntyi Viipurissa 2 p. Lokak. 1843. Tuli yliopistoon 1859, vihittiin filosofian maisteriksi 1864 ja tohtoriksi 1869. Nuorena jo lähetettynä kouluun Helsinkiin, jonne myöhemmin myös koko perhe muutti isän senaattoriksi nimityksen johdosta, ei hän silloin vielä perin ruotsalaisessa pääkaupungissamme voinut oppia suomenkieltä. Sitä varten kävi hän kaksi erää Saarijärvellä, viettäen siellä ensin ylioppilaana yhden kesän ja sitten sinä vuonna, jona maisteriksi vihittiin, koko vuoden. Täten hankki hän itselleen hyvän käytännöllisen taidon suomenkielessä, jota pian myös kirjallisuutemme hyväksi käytti. Hänen tohtoriväitöksensä _Om det historiska dramat i Tyskland_ (historiallisesta draamasta Saksassa) ja hänen ensimmäinen suuri murhenäytelmänsä _Pombal och jesuiterna_ (Pombal ja jesuiitat), joka esitettiin ruotsalaisessa teaatterissa 1865, vaan ei ole tullut painosta julkaistuksi, olivat vielä ruotsiksi kirjoitetut. Mutta v. 1866 perustettuaan yhdessä mainittuin samanmielisten promotsiooni-tovereinsa kanssa _Kirjallisen Kuukauslehden_, on hän yksin-omaan suomenkielin esiintynyt. Paitsi eteviä arvosteluita ja kirjallisia katsauksia, on hän tässä aikakauskirjassa julkaissut muutamia pienempiä novelleja: _Julian_ 1867, _Aarnihauta_ 1868, _Sydämmiä ihmistelmeessä_ 1869, sekä syvästi liikuttavan kaksinäytöksisen murhenäytelmän _Paola Moroni_ 1870.

Epäilemättä olisi Bergbom kirjallisuuttamme rikastuttanut vielä monin verroin useammalla teoksella, joll'ei hänen koko voimaansa ja kaikkea aikaansa olisi vaatinut toinen suuri isänmaallinen työ, nimittäin suomalaisen teaatterin perustaminen ja johtaminen.

Niinkuin on mainittu, astui suomenkieli ensi kerran näyttämölle v. 1847, jolloin Hannikaisen _Silmänkääntäjä_ Kuopiossa kaupungin nuorten herrojen ja neitien toimesta näytettiin. Sitä samaa nähtiin sitten muuallakin joskus harvoin, seuraavina vuosina. Helsingissä ei yritetty suomenkielistä seuranäytelmää ennen kuin v. 1858. Täällä panivat yrityksen alkuun ylioppilaat, jotka yhteen aikaan olivat muodostaneet oikean "draamallisen yhtiön" sekä ruotsalaisten että suomalaisten kappaleiden näyttelemistä varten. Myöhemmin jatkoi näitä yrityksiä "Suomalainen seura", joka muun muassa rohkeni v. 1865 murhenäytelmäänkin, Schiller'in _Syyn sovitukseen_, ryhtyä. Siihen aikaan perustettiin tohtori _Oskar Toppelius'en_ johdolla Helsingissä teaatterikoulu, jossa kasvatettavain näyttelijäin piti esitellä niin hyvin suomen- kuin ruotsinkielisiäkin näytelmiä. Muutamien vuosien kuluttua kuitenkin tämä hanke raukesi ilman sanottavia seurauksia. Paremmin menestyi sitä vastoin pyrintö saada näytelmäkirjallisuutta aikaan suomenkielellä. Osaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osaksi yksityisten toimesta ilmestyi 1860 luvun alkupuoliskolla koko joukko näytelmäsuomennoksia, joista useimmat ovat edellä mainitut, ja niinkuin jo tiedämme ilmaantuivat tällä vuosikymmenellä melkein kaikki _Aleksis Kiven_ alkuperäiset näytelmät, jotka ikäänkuin ennakoitsevat suomalaista teaatteria.[208]

Tämmöinen oli suomalaisen draamallisen taiteen laita, kun Bergbom asiaan käsiksi ryhtyi. Seuranäytelmillä oli totutettu yleisöä teaatterissa suomeakin kuulemaan; näytelmäkirjallisuuden alkuunpanemisella oli vastaiselle suomalaiselle teaatterille käyttövaroja valmistettu. Mutta kumpikaan keino ei vielä voinut luoda suomalaista teaatteria toivosta todellisuuteen. Siihen tarvittiin varsinaisia näyttelijöitä, todellisia taideniekkoja. Sen käsitti jokainen suomalaisen teaatterin harrastaja, mutta yksin Bergbom uskalsi semmoisia siihen hankkia.

Hänen onnistui saada Helsingin ruotsalaisen teaatterin etevin naisnäyttelijä mieltymään ja innostumaan tähän tuumaan. Rouva _Hedvig Charlotta Raa_,[209] -- ikuisesti pysyvä Suomen kansan kiitollisessa muistossa -- teki mahdottomat mahdolliseksi: hän, Ruotsinmaalla syntynyt, oppi meidän kielemme, jota moni omassa maassa sanoi mahdottomaksi oppia, ja 10 p. Toukok. 1869 näyteltiin Kiven _Lea_ ihastuneelle yleisölle.

Seuraavinakin vuosina jatkoi Bergbom näitä kokeitansa joka talvi. Kuinka väsymätöntä intoa, kuinka järkähtämätöntä lujuutta ne vaativat, kun ei ollut ainoasti tuhansia luonnollisia vaikeuksia, vaan vielä kaikellaisia kansallisuutemme asian vihollisten juonia voitettavana, sitä on nykyisen sukupolven vaikea mielessään kuvaillakaan. Ja kuitenkin, mitä oli oikeastaan näillä ponnistuksilla, näillä vaivoilla aikaan saatu? Ainoasti se, että Helsingissä jonkun kerran vuodessa sai ihaella todellista draamallista taidetta suomenkielellä. Mutta milloin ja kuinka kauan edelleen sitä saataisiin nauttia, oli perin epätietoista, vallan sattumuksen nojassa. Eikä ollut draamallinen nautinto vielä oikein täydellinen, sillä sivuhenkilöin puolesta olivat ja pysyivät nämätkin yritykset ainoasti seuranäytelminä. Viimeinen askel oli vielä astumatta, suomalainen teaatteri täyteen elämään ilmestymättä.

Uskalsipa Bergbom vihdoin tuoda esiin sen rohkean ehdoituksen, että varsinainen suomalainen näyttelijäjoukko perustettaisiin. 22 p. Toukok. 1872 yhtyi joukko suomalaisen teaatterin harrastajia, niissä myös paljon edusmiehiä par'-aikaa koossa olevilta valtiopäiviltä, asiasta keskustelemaan. Taiteellisesti tyydyttävän suomenkielisen näyttämön mahdollisuuteen tällä hetkellä lienee juuri harva läsnäolevista itsepäällään uskonut aivan lujasti. Mutta Bergbom'iin kaikki luottivat, ja koska hän asian mahdolliseksi uskoi, niin uskoivat kaikki muutkin hänen uskoonsa, ja melkoinen takaussumma suomalaiselle teaatterille kirjoitettiin kokoon. Vielä samana vuonna 13 päivänä Lokakuuta alkoi tämä kansallinen taidelaitos toimensa Porissa, ja on siitä alkain edistynyt yli kaikkien, tahtoisinpa sanoa, yli alkuunpanijankin toiveiden. Mutta meillä ei olekaan toista kansallista laitosta, joka olisi saanut siinä määrin taitoa, intoa ja rakkautta osakseen, kuin suomalainen teaatteri johtajaltaan Kaarlo Bergbom'ilta[210] ynnä hänen sisareltaan _Emilie Bergbom'ilta_, joka on hänen uskollinen auttajansa kaiken aikaa ollut.

_Antti Törneroos eli Tuokko_, talollisen poika, syntyi 3 p. Maalisk. 1835 Iitin pitäjässä. Tuokko, jota hän kirjailijanimenään piti, oli suvun alkuperäinen nimi, vaikka Hämeen tavan mukaan pois käytännöstä jäänyt. Ensimmäinen tietty esi-isä Tuokon Antti oli viime vuosisadalla tullut Mäntyharjusta Iittiin ja tuonut mukanaan kanteleen, jota talossa kauan aikaa muistona ukosta tallennettiin. Nuori Antti sai ruotsalaisen nimensä Loviisan kouluun tullessaan. Ylioppilaaksi hän pääsi 1858 ja maisteriksi 1864. Samana vuonna tuli hän opettajaksi juuri silloin perustettuun Helsingin ala-alkeiskoulun suomalaiseen osastoon. Kun tämä v. 1871 jälleen lakkautettiin, asettui Tuokko Vihdin pitäjään ja toimi yksin-omaan kirjallisella alalla. Vv. 1878-82 hän oli Jyväskylässä _Päijänne_-lehden toimittajana. Viimeiset ajat hän asui vuoroin maaseudulla, vuoroin Helsingissä, jossa kuoli 8 p. Helmik. 1896.

Tuokon pääteos on _Saul_, murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä, joka ilmestyi v. 1868. Sen ohella on hän julkaissut joukon lyyrillisiä runoja, joista mainittakoon _Birger Jarl'in linna_. Ne ovat kaikki hajallansa kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita, Maiden ja Merien takaa lehdessä, Suomettaressa, hämäläis-osakunnan albumeissa j.n.e. Näissä samoissa on myös sangen suuri joukko suomennoksia vieraskielisestä lyyrillisestä runoudesta; niin-ikään Annikan viidennessä osassa 1872, jossa paitsi Franzén'in _Selma-lauluja_ y.m. on Runeberg'in _Hauta Perhossa_ ja Tegnér'in _Aksel_. Vielä on mainittava, että Tuokko on ollut etevimpiä osan-ottajia _Vänrikki Stoolin tarinain_ suomennostyössä. Kokonaan kirjallisuuden palvelukseen antauduttuaan on hän suomalaista teaatteria varten suomentanut paljon näytelmiä sekä ooperanlibrettoja, joista jälkimmäiset enimmäksi osaksi ovat painetut, niinkuin myös Runeberg'in perhenäytelmä _En voi_ 1880. Julkaisematta sitä vastoin ovat vielä kaikki muut näytelmäsuomennokset, joista mainittakoon: Schiller'in _Maria Stuart_ ja _Wallenstein_ sekä Topelius'en _Regina von Emmeritz_.[211] V. 1859 Tuokko kävi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran antamalla apurahalla Länsi-Inkerissä runoja keräämässä, josta matkasta kirjoitti kertomuksen Suomi-kirjaan 1860.

_Saul_ näytelmän aine, lausuu _Fr. Cygnaeus_[212] laveassa ja seikkaperäisessä arvostelussaan, on hyvin valittu, koska se, paitsi että on syvästi traagillinen, on tuttu koko Suomen kansalle. Toiselta puolen on tapaus tarpeeksi kaukana meistä sekä ajan että paikan suhteen, joten mielikuvituksella on valta sitä jossakin määrin vapaasti esitellä, todellisuuden vaatimuksineen heti päälle tunkeumatta. -- Tuokolla vaan valitettavasti ei ollut ollenkaan draamallisuuteen taipumusta runoilijaluonteessaan. Siitä syystä hän ei ole osannut antaa tälle näytelmälleen lyhyyttä ja ytimekkäisyyttä, joka olisi pannut siihen voimaa ja pitänyt sen koossa. Äärettömän pitkät ja ikävystyttävät ovat siinä monoloogit, erittäin Doeg'in, ja dialoogit eli vuoropuhelut ovat monesti vaan useain yksinpuheitten jaksona. Lisäksi ovat henkilöjen luonteet heikosti ja epäselvästi kuvatut. Saul on väliin julma, väliin jalo; eikä hänellä ole sitä sankarisuuruutta, joka nämät molemmat vastakkaiset ominaisuudet yhdistäisi kokonaisluonteeksi. Tuntuu aivan siltä, kuin runoilija olisi pelännyt hänen joutuvan liian syylliseksi ja sen vuoksi antanut hänen toimintansa kokonaan riippua Doeg'in neuvoista. Ei edes Doeg ole luonnistunut, hän on yksin-omaan ilkeä. Onnistuneita ovat tässä näytelmässä ainoasti lyyrilliset kohdat. Viehättävästi on kuvattuna David'in ja Mikal'in rakkaus, samoin David'in ja Jonathan'in ystävyys. Tässäkin, niinkuin kaikissa Tuokon runoelmissa, on erinomaisen kaunis, runollinen ja sujuva kieli sekä hyvin täydellinen riimi. Ainoasti lauserakennusta vastaan sopii muistuttaa, että se on toisinaan vähän hämärä.

_Evald Ferdinand Jahnsson_, laivurin poika, syntyi Kivimaan kappelissa 22 p. Syysk. 1844. Käytyään koulua Turussa tuli ylioppilaaksi 1864 ja maisteriksi 1869. Suoritti jumaluus-opillisen tutkinnon 1885. Eli väliaikaisena koulun-opettajana ja pappina eri paikoissa, viimeksi vuodesta 1887 vakinaisena kolleegana Turussa, jossa kuoli 7 p. Syysk. 1895.

Jahnsson on kirjoittanut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsiksi: _Korpens berättelser_ (Korpin kertomuksia), 3 vihkoa, 1873-81, historiallisen novellin _Rådmannens dotter_ 1878; että suomenkielellä, jolla hän julkaisi ensimmäisen kertomuksensa _Herra Niilo_ 1870; sitten näytelmät _Lalli_ 1873, _Bartholdus Simonis_ 1881, _Raatimiehen tytär_ 1882 ja viimein romaanit _Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa, kertomus Tuomas piispan ajoilta_ ynnä _Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta_, molemmat 1884. Hänen kirjailijatoimensa on siitä merkillinen, että hän on valinnut aineensa oman maamme historiasta. Jossain määrin on hän myös osannut saada kuvauksiinsa tarpeellista ajan ja paikan väritystä, ainakin mitä ulkonaisiin seikkoihin tulee. Näytelmissä on dialoogi vilkas ja moni kohta hyvin keksitty, esim. se että Lallin vaimo on kristitty; samoin Lallin viipyminen kuolevan vaimonsa luona viimeisen taistelun kestäessä, jonka vuoksi häntä luullaan petturiksi ja Suomalaiset pakenevat. Toisia luonnottomia kohtia kuitenkin löytyy; niitä on esim. Kertun kuolema tarkoituksetta ulos ovesta viskatun miekan kautta. Mutta luonteet eivät ole kyllin selvästi ja eheästi kuvatut, ne usein ikään kuin heiluvat sinne tänne. Lalli esiintyy vuorotellen urhoollisena ja heikkona, voimallisena ja velttona, jalona ja julmana.[213] -- Bartholdus'essa ja Annassa samoin vaihtelee rakkaus ja viha monta kertaa, eikä ilmaudu, että olisi edellisestä tunnelmasta seuraavalla kerralla mitään jäljellä. Toimintakin on hajanaista; se ei johdu henkilöitten luonteesta, vaan seuraavat tapaukset toisiansa usein hyvin satunnaisesti. Ei yksikään hänen näytelmistänsä ole oikein menestynyt näyttämöllä, paraiten kuitenkin Bartholdus Simonis. Myös hänen romaaneissaan voi huomata samat ansiot ja virheet. Kekseliäisyyttä tapausten sovittamisessa häneltä ei puutu, ja kertomustapa on hänellä sujuva. Mutta luonteet ovat aivan yleisin piirtein kuvattuja, niissä ei ole mitään yksilöllistä omituisuutta. Tapauksissa taas on paljon luonnotonta, tekemällä tehtyä.

_Minna Canth_, omaa sukua _Johnsson_, syntyi Tampereella 19 p. Maalisk. 1844. Isä oli silloin työmiehenä pumpulitehtaassa, mutta siirtyi sitten kauppiaaksi Kuopioon, jossa tytär kävi läpi ruotsalaisen tyttökoulun. V. 1863 tuli Minna Johnsson ensimmäisten oppilaiksi pyrkijäin joukossa Jyväskylän seminaariin. Siellä hän v. 1865 meni naimisiin seminaarinlehtorin Juhana Ferdinand Canth'in kanssa. V. 1879 kuoli mies ja jätti jälkeensä seitsemän ala-ikäistä lasta, joiden toimeentuloa turvatakseen rouva Canth seuraavana vuonna muutti Kuopioon, ruvetakseen kauppaliikettä pitämään. Täällä hän kuoli 12 p. Toukok. 1897.

Miehensä eläissä jo oli hän osoittanut kirjallista harrastusta. Lehtori Canth'in toimittaessa _Keski-Suomea_ 1874-75 ja _Päijännettä_ 1878 oli puolisonsa hänellä tässä työssä avullisena. Rouva kirjoitti Päijänne-lehteen muun muassa muutamia pieniä jutelmia kansan-elämästä, joista kolme painettiin uudestaan kokoelmaan _Novelleja ja kertomuksia_ 1878. Ne eivät vielä herättäneet minkäänlaista huomiota, vaikka yksi niistä _Ensimmäiset markkinat_, oli hyvinkin onnistunut. Yleisemmin huomatuksi ja tunnetuksi tuli Minna Canth vasta _Murtovarkaus_ nimisen näytelmänsä kautta, joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta sai Kristiinan kauppiaan Vilhelm Parmasen lahjoittaman palkinnon 1881 ja ilmestyi painosta 1883. Tämän jälkeen on hän julkaissut näytelmät _Roinilan talossa_ (Suomalaisen teaatterin palkitsema 1883) ja _Työmiehen vaimo_ 1885.[214]

Molemmat ensiksi mainitut näytelmät liikkuvat, samoin kuin Aleksis Kiven Nummisuutarit ja Kihlaus, kansan-elämän pohjalla, Kuitenkin on heidän välillänsä suuri erilaisuus huomattava. Minna Canth'illa on enemmän kirjallista sivistystä, hän on myös epäilemättä saanut enemmän tutustua teaatterin vaatimuksiin. Juoni on hänellä kekseliäämmin sommiteltu ja mutkikkaammin kokoonpantu. Toiminta on nopeammin edistyvä ja dialoogi vilkkaampi; ei ole liikanaisia välitapauksia, eivätkä puheet ole pitkäveteisiä. Kiven näytelmissä tavattavat eepilliset ainekset eivät siis tässä ole haitaksi. Mutta toiselta puolen kaipaa Kiven henkilöjen täyttä, kaikenpuolista reaalisuutta ja elävyyttä. Minna Canthin näytelmät eivät näet ole, niinkuin Kiven, etupäässä luonteenkuvauksia, vaan on niissä juoni pääasiana. Yhtä hyvin on myös Minna Canth edes muutamia luonteita erinomaisen mestarillisesti kuvannut. Murtovarkaudessa on Hoppulainen iloisen ja hyväntahtoisen, mutta heikon, huomispäivästä huolimattoman velikullan kuva, täydesti savolainen tyyppi, leikkipuheineen, sananlaskuineen ja runoineen. Hän ei tosityöhön kykene:

Milloin laiska työn tekee? Talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.

Kuitenkaan ei hänelle voi olla hymyilemättä, ei häneen voi olla mieltymättä. -- Roinilan talossa on Sillankorvan Anna oikea juoruakan perikuva, joka hirveästi hätiköi päästäksensä kertomaan ja tekee kaikki siinä toivossa, että saisi kupillisen kahvia tai viinaryypyn palkaksensa. Hyvin kuvattu on myös jumalinen, tämän maailman menoon tyytymätön Leena. -- Muissakin henkilöissä löytää usein sattuvia piirteitä, semmoisia ovat noita Murtovarkaudessa sekä Roinilan talossa pohjalainen Mauno ja leikkisä Elli. Mutta monesti myös tapaa talonpojille aivan sopimatonta sentimentaalisuutta, joka lisäksi vielä pilaa luonteenkuvausta: Murtovarkaudessa Helenan ja Niilon, Roinilan talossa Annan. Jälkimmäisessä on Olli liian yksipuolisesti paha,

Juoni _Murtovarkaudessa_ on ylimalkain taitavasti keksitty. Vanhat isännät päättävät lastensa, Niilon ja Loviisan, naimisesta. Loviisa on siihen hyvinkin taipuvainen, eikä Niilokaan heikkoudessaan pane vastaan. Kohtaus lapsuutensa ystävän Helenan kanssa, joka on palannut kaupungista monivuotisen palveluksen jälkeen, tekee kuitenkin Niilolle asian aivan mahdottomaksi. Loukkaantunut Loviisa kääntyy noidan puoleen. Tämä toimittaa murtovarkauden ja jättää Helenan huivin, jonka on hänen kodistaan salaa vienyt, varkauspaikalle. Helena, joka vähäistä ennen on sitonut saman huivin isänsä haavoittuneen käden ympäri, tämän lähtiessä ulos yöllä noidan viinankeitosta huolta pitämään, luulee sen tähden isäänsä varkauteen syypääksi ja ottaa rikoksen päälleen, kun häntä siitä syytetään. Noita koettaa vielä enemmän hyötyä rahat takaisin toimittamalla, mutta Hoppulainen sattuu näkemään, kun hän ne sitä varten kätkee, ja tekee hänelle kepposen, joka saattaa hänet vahingossa itse ilmaisemaan tekonsa. Sivutapauksista, jotka näytelmän kehitykselle ovat tärkeitä, mainittakoon pojan parantaminen lehmän asemesta toisessa näytöksessä, joka erehdys noidassa kypsyttää päätöksen ryhtyä johonkin erinomaiseen tekoon maineensa ylläpitämiseksi. Milt'ei tarpeeton sitä vastoin on koko neljäs näytös, niinkuin eräs arvostelija[215] on huomauttanut. Muutamia mahdottomiakin tapauksia löytyy tässä näytelmässä: ainoasti puoli tuntia varkauden jälkeen jo tuodaan vanginkuljettaja Helenaa kiinni ottamaan; Helena vankikammiossaan aukaisee ikkunan ja puhelee sen kautta Hoppulaisen kanssa; Niilo pääsee Helenan luokse vankihuoneesen; tuskin on asia ilmi tullut, niin Helena jo on irti. Luonnoton on myös noidan pöydällä musta kirja.

_Roinilan talossa_ syttyy satunnainen riita talon tyttären Annan ja renkimiehen Maunon välillä, joka molemminpuolisen ylpeyden kautta kiihtyy, niin että vihassa eroavat toisistansa. Olli, joka on hankkinut itselleen talon salaamalla nuoren tytön hyväksi tehdyn testamentin ja suostuttanut Roinilan isännän lupaamaan hänelle tyttärensä, saa aikaan, että Mauno tulee talosta pois ajetuksi. Talon poika Eero, joka on Maunon ystävä, juoksee hänen perässään, pyytääkseen häntä palaamaan. Kiihdyksissään on Mauno juonut päihinsä ja joutunut tappeluun, jonka Olli on pannut toimeen. Eeroa, joka on ollut muassa, ei kuulu useaan päivään takaisin. Olli tuo Sannan, joka kertoo kosken sillalla kuulemansa sanat ja näyttää rannalta löytämänsä Eeron lakin. Tämän johdosta ajetaan Maunoa takaa ja otetaan hänet viimein kiinni. Itse hän luulee tappelusta syytteesen joutuneensa, muut kuvittelevat murhasta olevan kysymyksen. Kaikki selviää, kun Eero tulee elävänä kotiin ja tuo vielä kaivatun testamentin mukanaan, jonka olemassa olosta oli saanut tietoa juuri mainitun tappelun aikana.

Sekä Murtovarkaudessa että Roinilan talossa vilisee kansan sukkeluuksia, pistopuheita ja sananparsia, joita on hyvin osattu sekaan panna. Ne ovat yhtä sattuvia kuin Kiven näytelmissä, mutta hienompia, joka on osaksi tekijän, osaksi myös kuvattavan Savon kansan ansioksi luettava.

_Työmiehen vaimossa_ on Minna Canth astunut jättiläisaskelen eteenpäin. Aine on siinä paljoa suuremmoisempi, taistelu syvemmin traagillinen. Se kuuluu ennen mainittuun pohjoismaiseen realistiseen suuntaan, joka tarkoittaa aikakauden heikkouksien ja vikojen parannusta. Tämmöinen tarkoituskappale saattaa olla ikävä ja, vaikka hetkeksi mieltä kiinnittäisi, pian vanheta, mutta semmoisestakin voi oikea nero luoda mestariteoksen. Kerrassaan mahtava, masentava on tämän kappaleen vaikutus näyteltäissä. Arvostelijat ovat tosin väittäneet, ett'eivät eri kohtaukset siinä ole sidotut yhteen samalla välttämättömällä syyn ja seurauksen täytymyksellä kuin esim. Ibsenin draamoissa, mutta kyllä ne seuraavat kuitenkin johdonmukaisesti ja luontevasti toisiansa. Toiminta on ylimalkain hyvin järjestetty. Kohta ensimmäisessä näytöksessä astuu esiin sulhasen kevytmielisyys ja halpamaisuus; selvästi tulevat näkyviin paheen siemenet, joista ei voi koitua muuta kuin pahoja hedelmiä. Toisen ja seuraavain näytösten aikana ne ilmaantuvat aina voimakkaammassa muodossa; vaikutus ja jännitys yhä kiihtyvät, siksi kuin viimeisen leiväntoivon vienti miehen kautta ynnä siitä seuraava epäluulo ja uhka herrasväen puolelta tekevät onnettoman Johannan mielipuoleksi ja tuottavat hänelle kuoleman. Useissa paikoin on pikkuseikoilla erinomaisesti enennetty vaikutusta, esim. morsiamen uloshuutamisella ja hurraamisella juuri tuskan hetkenä; niin myös Topon humalaisilla renkutuksilla samassa kuin Johanna tulee hulluksi.

Kuvaus on yhtä voimallinen, kuin valitettavasti tosi. Naisen sortuminen tapahtuu osaksi puutteellisten lakien, osaksi väärien tapojen ja kansankäsitteiden vaikutuksesta, joihin hän itse ottaa osaa. Miehen ja naisen siveellisyydestä vallitsevat eri käsitteet ovat elävästi esitetyt. Riston selittäessä luvalliseksi huviksi narrata tyttöjä --jotka syyttäkööt itseänsä, jos heidän hullusti käy -- muut tytöt vaan nauravat. Syystä kuitenkin on työväen elämässä viina suuremman sijan saanut. Mies ottaa vaimonsa säästöt ja juo ne suuhunsa, vieläpä anastaa tilatun kankaankin. Jumalinen Leena Kaisa kyllä ei hyväksy Riston juoppoutta, mutta arvelee Johannan olevan siihen syypään. Samoin häissä ei kukaan moiti Ristoa, mutta kun Johanna tahtoo purkaa, käyvät kaikki hänen kimppuunsa. Muutamia luonnottomuuksia tässäkin näytelmässä tapaa: Johanna menee heti tainnoksiin saatuansa selville sulhasensa petoksen toista vastaan; Risto on kohta valmis kosimaan toista, vaikka vaimon ruumis on vielä talossa; luonnoton on myös kosto revolverilla.

Luonteen kuvauksista on _Johannan_ erittäin onnistunut. Hän on lempeä ja alttiiksiantava, mutta samalla heikko luonne. Hänen syyllisyytensä on siinä, että viehättyy menemään uljaalle ja reippaalle Ristolle, vaikka ei voi olla aivan tietämättä tämän taipumuksesta kevytmielisyyteen. Juoppo ei Risto kuitenkaan ennestään taida olla, siksi tulee hän vasta sitten, kun saa niin paljon Johannan säästämiä rahoja käsiinsä. --_Homsantuu_, mustalais-tyttö, on tulinen ja tarmokas luonteeltansa. Hänessä, joka on sortoon ja ylenkatseesen tottunut, ei petos tee masentavaa vaikutusta, se häntä ainoasti kiihoittaa; mutta lopulta se vie hänetkin turmioon. Mestarillista on näiden molempain naisluonteiden asettaminen vierekkäin; Homsantuussa on vaan liikanainen hellyys Ristoa kohtaan. -- _Risto_ ei oikeastaan ole paha luonteeltaan, vaikka kevytmielinen ja itsekäs. Mutta viinanhimo ja väärään tapaan perustuva usko, että hänellä on oikeus ottaa vaimoltansa kaikki, tekee hänestä hirmuvaltiaan. Kuitenkin on hän melkein liian kurjaksi tehty. -- _Toppo_ on täydellinen ajattelemattoman juopottelijan tyyppi. Hän ei kykene auttamaan edes silloin, kun Johanna tulee mielenvikaan. Yleensä tuntuu tässä siltä, kuin Minna Canth'in olisi vaikea miehissä uskoa ja löytää mitään hyvää.

10. Novellin- ja romaaninkirjoittajia. Loppukatsahdus.

Aleksis Kiven aikalaisista ovat alkuperäisten kertomusten kirjoittajina esiintyneet _Kaarle Jaakko Gummerus_ ja _Theodolinda Hahnsson_, joille _Pietari Hannikaisen_ rinnalla tulee tienraivaajain kunnia erittäin novellikirjallisuutemme alalla.

_Kaarle Jaakko Gummerus_ on syntynyt 13 p. Huhtik. 1840 Kokkolassa, jossa isä oli pappina. Tuli ylioppilaaksi 1861 ja maisteriksi 1869. Pääsi suomen ja ruotsin lehtoriksi Jyväskylän alkeis-opistoon 1875. On nimimerkillä _--l--b--s_ kirjoittanut sangen suuren joukon novelleja, jotka ovat julkaistuina Suomettaressa 1862-66, kuvalehdessä Maiden ja Merien takaa, Uuden Suomettaren alku-vuosikerroissa sekä myöhemmin hänen omissa toimittamissaan sanomalehdissä. Erikseen ovat painetut seuraavat kertomukset: _Veljekset_ 1862, _Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia_ 1868, _Ylhäiset ja alhaiset_ romaani 1870, _Peritäänkö vihakin?_ 1877; useampia on myös tullut ilmi yhteisellä nimellä _Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita_, 3 nidosta, 1863-73. Suomentanut on Gummerus, paitsi muuta, pari tanskalaisen Holberg'in näytelmää _Jeppe Niilonpoika_ ja _Don Ranudo di Colibrados eli Köyhyys ja Ylpeys_ Näytelmistöä varten 1863 ja 1867. Vielä suurempi merkitys kuin alkuperäisen kertomakirjallisuutemme alalla on hänellä ollut opettavaisten rahvaanlehtien toimittajana. Jo nuorena ylioppilaana oli hän yhdessä August Hagman'in kanssa v. 1863 pannut alkuun _Luonnotar_ nimisen kuukauslehden, joka ei kuitenkaan vuotta kauemmin elänyt. Kymmenen vuotta myöhemmin 1873 ryhtyi hän yksinään toimittamaan _Kyläkirjastoa_, parina ensimmäisenä vuonna Helsingissä ja sitten Jyväskylässä. Sen yhteydessä on hän vuodesta 1878 julkaissut _Kyläkirjaston Kuvalehteä_ sekä vuodesta 1881 tämän lisänä vielä _Lasten Kuvalehteä_.

Gummerus'esta lausuu muudan arvostelija Kirjallisessa Kuukauslehdessä:[216] "Hän osaa kertoella sujuvasti ja taitavasti, hän keksii pian vaihtelevaisia juonia, hän taitaa yhtä hyvin esitellä huvittavia kuin liikuttavia tapauksia. Kuitenkin eräs huolettomuus ja pintapuolisuus estää näitä avuja lukijaan täydellisesti vaikuttamasta. Usein, kun mielihyvällä seuraamme jotain jännittävää seikkaa, tämä yht'äkkiä katkaistaan jokapäiväisimmällä käänteellä, ja usein, kun jonkun päähenkilön mieliluonne lupaa meille viehättävän kehityksen, hän yht'-äkkiä muuttuu tavallisimmaksi romanisankariksi. Kuitenkaan emme saa vähäpätöisiksi arvostella semmoisia kansantajuisia romanikirjailijoita, kuin _--l--b--s_ on, vaikka kenties heidän ansionsa runollisuuden korkeampien vaatimusten mukaan ei liene erittäin huomattava. He tarjoovat jokapäiväistä kirjallista leipää suurelle ihmisluokalle, joka tuskin, paitsi virsikirjaansa, lukee muita kirjoja kuin romaneja, ja vaikuttavat siis mahtavasti yleisön sivistykseen sekä siveyden että runollisuuden puolesta".

_Sofia Theodolinda Hahnsson_, kappalaisen tytär, omaa sukua _Liman_, syntyi 1 p. Helmik. 1838 Kiikan kappelissa Tyrvään pitäjää. Muutti v. 1848 Pälkäneelle, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi. Sieltä hän v. 1864 meni naimisiin maisteri _Juhana Adrian Hahnsson'in_ kanssa. Kokkolasta, missä hänen miehensä oli suomenkielen kolleegana, siirtyivät he v. 1871 Hämeenlinnaan.[217] Theodolinda Hahnsson on ollut uuttera kirjailija. Hän on kirjoittanut novellit: _Haapakallio_ 1869, _Kaksoisveljekset_ 1870, _Kuuselan kukka_ 1872, _Muistoja Naantalista_ 1874 ja _Mäkelän Liisu_ 1880 sekä näytelmät: _Ainoa hetki_ 1873, _Savon jääkäri_ ja _Viinantehtailija_, molemmat 1877. Myös on hän toimittanut vihkon _Pikku kertoelmia_ 1878, enimmäkseen mukaelmia ynnä kokoelman entisiä julkaisujaan nimellä _Kotikuusen kuiskeina_ 1884.[218]

Theodolinda Hahnsson'in teoksissa on ansiona sujuva kieli, soma ja miellyttävä esitystapa, lämmin ja teeskentelemätön tunne sekä puhdas isänmaallinen ja siveellinen henki. Siitä syystä ne ovatkin olleet hyvin suosittuja, niin että useammista on jo ilmestynyt toinen painos. Yhtähyvin ei niillä suurempaa taiteellista arvoa ole. Henkilöjen luonteet ovat kovin ihanteellisia; niitä on koetettu kuvata niin herttaisen suloisiksi ideaali-ihmisiksi, että niitä on vaikea toisistansa eroittaa. Satunnaiset kohdat vaikuttavat myös liian paljon tapausten kehkiämiseen. Enimmän tuntuvat nämät puutteet tietysti näytelmissä.

* * * * *

Täyteen taiteellisuuteen pääsi novellikirjallisuutemme, joka enemmän kuin mikään muu kirjallinen ala on riippuvainen jokapäiväisen puhekielen kehityksestä, vasta sitten kohoomaan, kun suomenkielisissä oppikouluissa kasvatettu uusi polvi valmistui sitä viljelemään. Eikä kirjailijanimien _Samuli S(uomalaise)n, Juho Reijosen, Juhani Ahon ja Teuvo Pakkalan_ lukijakuntana ole enää ainoastaan oppimaton suomalainen rahvas tai harvalukuinen suomalaisuuden harrastajain joukko, vaan taajat suomenkielisten sivistyneitten ja sivistyvien rivit, niin voipa sanoa koko Suomen kirjallinen yleisö, sillä ruotsinkielisellekin nämät nimet sekä alkuteosten että käännösten kautta ovat hyvin tunnetuiksi tulleet.

_Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen_, juvelisepän poika, syntyi Pietarissa 8 p. Helmik. 1850. Suomalaisen seurakunnan koulun läpikäytyänsä lähetettiin hänet koulunjohtajan Kaarlo Slöör'in toimesta, joka pojan hyvät lahjat huomasi, Jyväskylän suomalaiseen alkeis-opistoon. Ylioppilaaksi tuli hän v. 1868, maisteriksi 1873 ja määrättiin matematiikan lehtoriksi uuteen Kymölän seminaariin 1880.

Suomalainen on ollut erittäin ahkera ja tuottelias kirjailija. Alkuperäisiä on seuraavat teokset: _Novelleja_ kaksi sarjaa 1876 ja 1885; lasten kirjat _Lauri ja Aina_ 1875, _Pikku joululahja_ (yhdessä Suonion kanssa) 1878 ja _Lapsuuden ajoilta_ 1881; molemmat ensimmäiset vihkot _Venäjää_ Kansanvalistus-seuran toimittamissa Maantieteellisissä kuvaelmissa 1878. Lukuisista suomennoksista, joissa harva vetää vertoja Suomalaiselle, mainittakoon: Vernen _Matkustus maan ympäri 80:ssä päivässä_ ja Sandeaun _Lokkiluoto_ 1874, Hevésyn _Räätälinkisälli Andreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet neljässä maailman-osassa_ 1875, Auerbach'in _Avojalka_ 1876, Pushkin'in _Kapteenin tytär_ 1876, Gogol'in _Taras Bulba_ 1878 ja _Kuolleet sielut_ 1882, Topelius'en _Nuoruuden unelmia_ 1879, Turgenjev'in _Metsämiehen muistelmia_ 1881 ynnä _Kuningas Lear arolla_ 1886. Vielä on Suomalainen ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisessa, julkaissut _Suomalaisia oikeakielisyys-keskusteluja ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille_ kaksi vihkoa 1885-86, toimittanut kaikellaisia luonnontieteellisiä ja käytännöllisiä kirjoja suomeksi sekä perustanut Sortavalassa oman lehden, nimellä _Laatokka_, v. 1882, itse toimittaen sitä vuoteen 1884.

Suomalaisen ensimmäiset Novellit ovat enemmän kaikua luetuista ulkomaisista kirjoista kuin alkuperäisiä sanan täydessä merkityksessä. Ne ovat näppärästi keksittyjä ja sukkelasti kokoonpantuja sekä sujuvasti esitettyjä, mutta ovat tekemällä tehtyjä, eivätkä siitä syystä tunnu luonnollisilta. Poikkeuksena on kuitenkin syvätunteinen _Halla-aamu_ niminen kertomus, joka perustuu kertojan omaan elämänkokemukseen. --Jälkimmäisessä novellisarjassa on suuri edistys huomattava. Siinä on todellisia kuvauksia elämästä, joita on esitetty joko leikillisessä muodossa, esim. _Kalalta_, taikka liikuttavalla tavalla, esim. _Piispan Ellu_. Tässä viimeksimainitussa on hiihtoretki suden jäljissä erinomaisen taitavasti kuvattu. Siinä myös ilmenee Suomalaisen kristillinen käsityskanta, että pahankin Jumala voi kääntää hyväksi.

_Juho Reijonen_, maakauppiaan poika, syntyi Nurmeksessa 27 p. Huhtik. 1855. Tuli ylioppilaaksi Kuopion suomalaisesta lyseestä 1872 ja vihittiin papiksi 1881. Pääsi kappalaiseksi Virolahdelle 1890. Julkaisi ensimmäiset kertomuksensa _Koitar_-albumissa 1880. Erikseen on ilmestynyt _Vaihdokas_, kuvaus vanhan kansan elämästä, 1884[219] sekä _Kertoelmia_, kolmessa vihkossa, 1884-85.[220] Näissä hänen pienissä kertomuksissaan ilmaantuu hieno, runollinen tunne.

_Juhani Aho_, kappalaisen poika, oikealta nimeltänsä _Brofeldt_, syntyi Lapinlahdella 11 p. Syysk. 1861 ja tuli ylioppilaaksi 1880 Kuopion suomenkielisestä lyseestä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli _Sipolan Aapon kosioretki_, Helppohintaisessa novelli- ja romanijaksossa 1883 (samana vuonna ollut Uudessa Suomettaressa). Seuraavat kertomukset: _Siihen aikaan kun isä lampun osti_ ja _Kello_, ilmestyivät Kansanvalistus-seuran kalentereissa 1884-85. Itsenäisinä teoksina tulivat v. 1884 vielä painosta _Rautatie, Kievarin pihalla ynnä Muudan markkinamies_ sekä v. 1885 _Papin tytär_.[221]

Juhani Aho kuuluu niihin nykyajan realistisiin kirjailijoihin, jotka tahtovat niin perin tyystin ja tarkkaan kuvata todellisuutta, niinkuin se maailmassa on ja ilmautuu, kaikkine pienine haaroineen ja vielä pienempine haarukoineen. Tällä kertomistavalla on suuret vaaransa jos etunsakin. Se vetää tapausten ja henkilön kuvaukset olemattomasta pilvimaailmasta alas tähän todelliseen, joka, jos kohta monta kertaa matoinen, kuitenkin monta vertaa enemmän vetää puoleensa myötätuntoisuutemme, koska se on omanäkemämme, omakokemamme. Kaikki siinä tuntuu meistä niin tutulta, niin kodikkaalta ja sen kautta niin hauskalta. Mutta toiselta puolen voi kertomus välistä niin kokonaan vaipua pienoisuuksiin, että itse pääasia jääpi peittoon. Voipi toisinaan noiden pikkuseikkain kuvaaminen niinkin tulla pääasiaksi, ett'ei kertoja huomaa jättäneensä ytimen, aatteen paikan tyhjäksi. Edellisestä hairauksesta huomaa Juhani Ahon kertomuksissa joskus jälkiä. Hyvin harvoin hän kuitenkin on pitkäveteinen, ja ajatuksensa hän aina pitää koossa. Hänen kertomuksensa, niin pienet kuin suuret, ovat kaikki täydellisiä yhtenäiskuvia. Erityisseikat, ainakin tärkeimmät, ovat ikäänkuin jäsenet elävässä ruumiissa, joita ei saisi silpoa pois sen kokonaisuutta vahingoittamatta, ja joilla on kullakin tehtävänsä sisällä vallitsevan hengen tarkoitusten täyttämisessä.

_Rautatie_ on paraana esimerkkinä semmoisesta kirjasta, jossa on kovasti vähän kerrottuna, vaan jota ei kuitenkaan voi olla mielenkiinnolla loppuun lukematta. Kertomuksen läpikäyvänä aatteena on tuon oudon ihmeen, rautatien, vaikutus takasalolaisen mieleen; sitä vaikutusta edistävät ja enentävät kaikki kerrotut pikkuseikat, siksi kuin viimein ei mieli enää voi malttaa, täytyy mennä tätä kummaa katsomaan ja koettamaan. Tuo yhä suureneva vaikutus on suurimpia ansioita tässä kuvauksessa ja se se luopikin koko joukon tapauksia -- vaikka semmoisia oikeastaan ei ole olemassa; sillä ne ovat sisällisiä, mielessä kehittyviä, eivätkä ulkonaisia, silmin nähtäviä. Huomatkaamme, kuinka ensimmäinen sanoma rautatiestä tulee Matille pehtorilta: se ei vaikuta muuta kuin suuttumusta, huulten kokoonpuristusta; luonteeltaan luulokas Suomalainen pelkää itseään narrattavan. Mutta kun provasti ja hänen pruustinnansa asian todeksi vakuuttavat, silloin ei auta tietysti enää epäileminen; täytyy, kuin täytyykin, uskoa. Ei kuitenkaan vielä sillä ole herännyt uteliaisuus tuota laitosta omin silmin näkemään: "tiedänhän minä, minkälainen se on, kun provasti on selittänyt". Matkalla Matti tapaa miehen, joka on ollut sen rautatien teossa, vaan se on taas muka narrailemista, kun ei, näet, se mies ollut seppä. Matti päättää olla ajattelematta koko asiaa, kun ei siitä kuitenkaan tahdo oikein selvää saada. Mutta ihmeen vetovoima on liian suuri, se tunkeutuu väkisenkin ajatuksiin. Taas tulee ihminen vastaan, joka puhuu rautatiestä ja kysyy, onko Matti sitä jo nähnyt. Ukko parka joutuu pahaan pulaan: ei huolisi valehdella, eikä kehtaisi tunnustaa, ett'ei tunne, minkä jo kaikki muut näkyvät tuntevan. Hän pelastaa itsensä nyt tuommoisilla epämääräisillä vastauksilla, jommoisia kansassamme usein kuulee: "liehän tuota jo jotain nähnyt". Yksinpä tiellä sitten sattuvat tähdenlennotkin vaikuttavat samaan suuntaan. Eihän niitä ennen tullut näin paljon kerrassaan; mahtaa olla maailman lopun enteitä samoin kuin tuo rautatiekin. Kotona tekisi tietysti mieli kohta kertomaan uutista akalle, mutta toiselta puolen estää se pelko, että jos hän sen ajaa valheeksi. Käydään saunassa, syödään illallista, eikä Matti vielä puhu mitään, vaikka kielen kantaa hirveästi kutittelee. Yöllä ei hän saa unta levottomuudeltaan. Seuraavana päivänä viimeinkin puhkeaa, ja aivan oikein arvattu: Liisa ei usko mitään, sanoo ukon tulleen narratuksi. Mutta yhtähyvin hänessäkin tuo kerran kylvetty siemen itää. Hän vuorostaan ei saa unta; seuraavana aamuna hän keksii asian päästäksensä käymään oikein peräämässä tuota uutista.

Yhteistä tälle ja pienemmille Juhani Ahon kertomuksille on myös herttainen, leikkisä mieliala, joka tekee vähäistä pilaa kuvattavien henkilöjen pienistä heikkouksista, niitä pahoin ivailematta. Niinpä on laita jutussa oppipojasta, joka ylpeilee uudesta kellostansa; niin lystissä kertomuksessa vanhanpojan Sipolan Aapon myöhäisestä kosioretkestä; niin tarinassa kestikievarista, joka mahtavaa nimismiestä kyllä kumartelee, vaan muille matkalaisille on röyhkeä; niin myös mainiossa kuvaelmassa isän lampunostosta. Mestarillisesti on viimeksimainitussa saatettu silmiemme eteen tuo pikkuinen turhamaisuus, että piti sanottaman: tässä talossa oli ensimmäinen lamppu pappilan ja kauppamiehen jälkeen; sitten samasta ylpeydestä tuleva isännän suuttumus Pekka-ukolle, joka vielä päreen itselleen sytytti, vaikka lamppu jo katosta paistoi; viimein Pekan välinpitämätön vanhoillisuus, joka on niin hidas uutta hyvääkin älyämään ja omistamaan. Tässä kertomuksessa, samoin kuin Rautatiessä on vielä se erinäinen ansio, että uuden ja vanhan ajan yhteentörmäys tekee ne tavallaan historiallisiksi. Kuvattu yksityinen tapaus saa sen kautta syvemmän merkityksen koko kansassa tapahtuneen tapainmuutoksen osoitteena.

Aivan toista luonnetta kuin ylempänä mainitut on _Munaan markkinamies_. Tässä emme tapaa samaa kevyttä huumoria; tässä on edessämme synkästi surullinen ja syvästi liikuttava murhenäytelmä. Pääpersoonana on luontonsa vaatimuksesta korkealle yrittävä, mutta ympäristönsä tylyyden ja kylmäkiskoisuuden kautta aina alaspainettu ja viimein sorrettu henki. Hyvälahjainen, tietoja janoova poika jääpi ilman opitta, siitä syystä että on syntynyt avion ulkopuolella. Sattumalta hänelle käteen joutunut Kanteletar kehittää hänessä kumminkin yhden luonnonlahjan, taipumuksen runoiluun. Mutta mitä hän siinä suhteessa saa kaunista aikaan, siitä ei huolita kuitenkaan. Ikäväksi sanovat hänen ensimmäisiä yrityksiänsä paimenkumppanit, sopimattomiksi hänen virsiänsä hurskas Johanna. Oma vaimo ei edes huomaakaan, että on jotakin hänen kuultensa laulettu. Yksistänsä ilkeät pilkkarunot ja rivot laulut löytävät aina illastelevan yleisön. Melkein jokapaikassa häntä muutenkin kohdellaan tylysti tai niinkuin outoa ihmettä. Kerran vaan hän tulee lempeään, ystävälliseen piiriin, mutta siitäkin onneton rakkaus hänet jälleen ulos survaisee. Ei ole kumma, jos semmoisissa oloissa sydämen paremmat tunteet kuivuvat pois, ja hänestä tulee roisto sekä renttu. Tässä surullisessa elämäkerrassa on paljon Kullervon kohtalon sukuista, ja Sampan lähtö isän kodista pilkka- ja kostolaulua kajahutellen, niin että kaikki kansa kummastuen katsoo hänen jälkeensä, muistuttaa mieleemme Kullervon riemusoitannan Ilmarisen emännän tapon jälkeen.

Huomattavaa edistys-askelta Juhani Ahon kirjailijauralla edustaa _Papin tytär_, ei ainoastaan kertomistavan vilkkauteen ja ytimekkäisyyteen nähden, vaan myös siihen katsoen, että tässä on suunniteltuna suurempi kokonaisteos. Kuitenkin ilmautuu kertomuksessa vielä jonkunmoinen kokoonpanon heikkous, joka osoittautuu siinä, ett'ei periaate aina ole oikein yhdenmukainen, eikä päähenkilön luonne aivan selvä. Periaatteena siinä näkyy olevan ihmisen luonnollisen vapaudentunnon ponnistaminen masentavaa, väärin ymmärrettyä kasvatusta sekä tavallisen elämän kahlehtivaa vaikutusta vastaan ja sen lopullinen sortuminen, kun on havainnut taistelun mahdottomaksi. Suurella taidolla on kuvattu, kuinka vanhemmat kumpikin tavallaan koettavat kukistaa tyttäressä havaittua taipumusta ruveta aitumukseksi tytöille tavallisesti sallittuja ahtaita rajoja vastaan. Isä vaan käsittää ulkopinnan; hän pilkkaa puuhunkiipeämistä, kun katsoo semmoiset mieliteot tyttölapselle sopimattomiksi. Äiti, joka tyttäressä näkee oman nuoruutensa uudestaan haudasta nousevan, tunkeutuu syvemmälle itse sieluun. Hän arvaa nuo oudot ulkonaiset ilmiöt levottoman, ulos ja ylös pyrkivän hengen osoitteeksi. Hän ei oikein tiedä mitä tehdä -- hänen oman kasvatuksensa aikaansaama perinjuurinen itsenäisyyden puute on mestarillisesti kuvattu -- muisto muinaisista omista haluista ja ikävöimisistä tahtoisi häntä myöntyväisyyteen taivuttaa, ja hän antaakin jonkun ajan asiain mennä menoansa. Mutta sitten häntä kuitenkin taas peloittaa.

Joka sillä lailla lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy -- -- -- Ehkä olisi parempi tukehuttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty -- ett'ei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi -- -- -- Olihan hänenkin täytynyt silloin ja täytynyt aina jälkeenpäin.

Ja niin hän aina kielii isälle, joka koettaa poistaa kaikki ankaruudella ja ivalla. Tuota haaveksimista ja ikävöimistä tavallisuuden rajain ulkopuolelle ei kuitenkaan saa tukehtumaan tytössä; ainoasti rakkaus vanhempiin saadaan kylmenemään ja lapsen iloinen sydän umpeen sulkeutumaan. Semmoisena hän tulee kouluun, jonne isä hänet lähettää hienoja kohteliaisuuden tapoja oppimaan. Lähtöhetkellä äiti mielessään surkuttelee tyttöstänsä, kun ajattelee, kuinka tämä kuvailemisissaan kouluelämästä ja suuremmasta maailmasta on pettyvä. Sillä siellä kukistaminen vasta alkaa: "vaikka parastahan lieneekin, että se tapahtuu ajemmalla". Ja sitä kukistamista jatkuu koulussa vielä armottomammin kuin kodissa, mutta se tapahtuu tavalla, joka ei ole oikein edellä kerrotun kanssa yhteydessä. Koulussa tosin Ellin toiveet ja tunteet tulevat usealla tavalla armottomasti loukatuiksi; mutta aniharvoin se tapahtuu luonnollisen hilpeyden tai haaveksivaisuuden tähden, useimmiten on syynä hänen maalaispukunsa ja hänen taitamattomuutensa kaupungin lasten huvituksissa, tanssissa sekä kiistelemisessä. Vastakohta ei ole tässä Ellin oman luonteen ja tavallisen, arkipäiväisen elämän, vaan kömpelyydessään sisällisesti kelvollisen moukkamaisuuden ja ulkoasussaan hienomman, mutta samassa turhamaisen seuraelämän välillä. Sen vuoksi kouluajan kuvaus, niin taitava ja hauska kuin se onkin, tuntuu hiukan vieraalta tässä yhteydessä.

Ellin luonne ei myöskään tule oikein selville. Perusteena nähtävästi pitää olla tavallisuudesta ulos pyrkivä henki. Lapsuuden aikana onkin aivan luonnollista, että se näyttäytyy paljaana tyhjänä haaveksimisena. Mutta ihme on, ett'ei kouluajalla, jolloin koulukirjain ohessa kaikellaista muuta kirjallisuutta sanotaan olevan tarjona, luultavasti myös, vaikk'ei siitä puhuta, kehittymisen tilaisuutta muulla tavalla, se sittenkään saa mitään sisällystä. Tosin mainitaan sivumennen Ellin mieltyneen lukemiseen, niin että mielellään vielä olisi jatkanut lukujansa, mutta siitä ei sitten kotona tulekaan enää puhetta, ei edes hänen toiveissaan ja ikävöimisissään. Hän vaan haaveksii yhä eteenpäin ilman mitään tarkoitusta. Silloinkin kun ylioppilas herättää kaikellaisia ajatuksia, ei niillä ole sen enempää sisällystä. Pois --ulos -- noista ahtaista ummehtuneista oloista! Siinä on kaikki. Mihin --mitä varten -- mitä tekemään? siihen emme saa mitään vastausta, Tämä kaiken todellisen sisällyksen puute suuresti vähentää meidän mieltymystämme Elliin ja hänen kohtalonsa surkuttelemista. Mitä elämistä ansaitsevaa hänessä oikeastaan kukistetaan? Onhan jokseenkin yhdentekevää, onko tyhjä olemassa vai ei. Ja paitsi sitä: kukistetaanko häntä oikein täydellä todella? Ainakaan kotiintulon jälkeen ei kukaan häntä enää kukista. Äiti tosin ilmoittaa oman mielipiteensä, että runoelmain lukeminen on syntiä, vaan ei nimen-omaan kiellä sitä; isä päinvastoin siihen kehoittaa. Tyttö noudattaakin aivan omaa tahtoansa. Tulee sitten apulaisen kosinta, jota isä suosii ja josta äitikin arvelee, että siihen on paras suostua, koska ei tytöt tavallisesti kuitenkaan saa sitä, jota tahtoisivat; mutta ei kumpikaan vähääkään pakoita. Kihlaus tulee toimeen tytön oman vapaehtoisen myöntymisen kautta, kun hän kuulee, että ylioppilas, johon hän on mieltynyt, on häntä muistamatta lähtenyt pitkille matkoille. Voisi arvella, että Ellin tahto edellisen kautta jo on niin kukistettu, ett'ei hänellä ole mitään voimaa vastustaa. Edellinen kehitys koulussa ja kotiintulon jälkeen ei kuitenkaan anna siihen arveluun mitään syytä. Tekijä tahtoo nähtävästi tehdä hänestä jonkunlaisen ahtaitten olojen marttyyrin, mutta siksi on Elli liian pehmeröinen; hän ei murru, hän vaan omaa kehnouttansa vaipuu maan tasalle, johon hän täydellisesti kuuluukin. Äiti sitä vastoin on todella semmoinen marttyyri: häneltä on kielletty kaikki luonnollinen ilo, kaikki maallinen hengenkehitys, kaikki oma tahto. Siksi hän on tullut niin murtuneeksi, itselöttömäksi raukaksi. Vaan tyttären olot ovat suurimmaksi osaksi olleet toiset.

Markkinamiehessä ja Papin tyttäressä ei Juhani Aho vielä esiinny aivan täydellisenä taiteilijana, mutta kuitenkin kirjailijana, joka on mestariksi kehittymäisillään. Näissä teoksissa myös ilmenee hänen taipumuksensa pessimismiin, joka katselee maailmaa sen synkältä puolelta.

_Teuvo Oskar Pakkala_, kultasepän poika, isän nimeltä Frosterus, syntyi Oulussa 9 p. Lokak. 1862, tuli ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta alkeis-opistosta 1882. On kirjoittanut kertomukset _Lapsuuteni muistoja_ 1885 ja _Oulua soutamassa_ 1886.[222]

Lopuksi on vielä puheiksi otettava eräs suorasanaisten kirjailijain luokka, joka on uusi ja meille omituinen, nimittäin kansankirjailijain s.o. kirjailijain, jotka kuvaavat talonpoikaisen kansan elämää itse siihen kuuluvina. Tällä ilmiöllä, joka muualla on ollut aivan satunnaista laatua, on meidän kirjallisuudessamme suuri ja pysyväinen merkitys. Yhdessä vanhain kansanrunoilijain ja uudempain talonpoikaisten runoniekkain kanssa nykyiset kansankirjailijat edustavat sitä henkistä voimaa, joka kansamme "syvistä riveistä" on eri aikoina pyrkinyt esille. Ja tuskinpa mikään muu kansa on siinä määrin itse välittömästi luonut kirjallisuutensa kuin Suomen kansa.

Mitenkä outo tämä uusi kirjallinen ilmiö kuitenkin alussa myös meikäläisille oli, näkyy parista arvostelusta, jotka ensimmäinen ja etevin kansankirjailijamme, _Pietari Päivärinta_, sai osakseen, kun hänen perhe-elämällinen kertomuksensa _Elämäni_ julkaistiin Kansanvalistus-seuran toimituksissa 1877. Toinen arvostelijoista, Östra Finland'in toimittaja lehtori _Vilhelm Gabriel Lagus_ tutkistelee siinä uskossa, että tämä Päivärinta on sama kuin Kansanvalistus-seuran silloinen sihteeri _Jaakko Päivärinta_ (alkuperäiseltä nimeltä _Svan_), hyvin tarkoin, missä määrin oppineen maisterin on onnistunut asettua "vanhan talonpojan kannalle", tullen siihen päätökseen, että kertomukselta puuttuu luonnollisuutta ja henkilönmukaisuutta! Toinen, professori _Yrjö Koskinen_ arvostelee teosta Kirjallisessa Kuukauslehdessä[223] yleensä hyvin edullisesti, mutta johtuu lopussa siihen ennustukseen, ett'ei tekijä, joka vaan tilapäisesti, niinkuin kertomus osoittaa, oli kirjantekoon ryhtynyt, enää tulisi yrittelemään mitään senkaltaista. Vieläpä lisää: "tuskin saamme sitä vahinkonakaan pitää; sillä arvattavasti se ei kahdesti onnistuisi!" Mutta tokko taisi kukaan siihen aikaan arvata, että Pietari Päivärinnasta tulisi niin tuottelias kirjailija, kuin hän sitten on ollut, ja että hän saisi niin lukuisia seuraajia, kuin hänen jälkeensä on tullut.[224]

_Pietari Päivärinta_, huonemiehen poika, syntyi Ylivieskassa 18 p. Syysk. 1827. Oli ankaran kasvatuksen alaisena pietistisessä kodissaan ja sai jo aikaisin omalla työllään ansaita leipänsä. Meni naimisiin 22 vuotisena tyhjin käsin, eläen ensin vieraan huoneen nurkassa ja ostaen sitten velaksi osan Ylikorpi-nimisestä uudistalosta, jossa vähitellen vaurastui. Ahkeran työnteon ohella opetteli lukkariksi; äidiltänsä hän oli perinyt kauniin lauluäänen, isä oli aikoinaan hänelle kustantanut opettajan vielä harvinaisessa kirjoitustaidossa. Pääsi lukkarinsijaiseksi Alavieskaan 1856 ja vakinaiseksi lukkariksi Oulunsaloon 1861 sekä kotipitäjäänsä Ylivieskaan 1868. On sittemmin ollut monessa luottamustoimessa m.m. edusmiehenä kaikissa kirkolliskokouksissa vuodesta 1876 ja valtiopäivillä vuodesta 1882 vuoteen 1891.

Päivärinnassa kyti jo varhain vastustamaton lukuhalu, jota hän koetti tyydyttää hankkimalla itselleen niitä vähiä kirjateoksia ja aikakautisia julkaisuja, joita siihen aikaan suomeksi ilmestyi. Alavieskassa ollessaan hän ensiksi rupesi kirjoittelemaan sanomalehtiin. Oulunsalossa kesäkyntöä tehdessään heräsi hänessä ajatus yrittää panna kokoon kansan muistelmia eräästä Isonvihan aikuisesta tositapauksesta nimellä _Seurakunnan-kosto_, joka painettiin Oulussa 1867. Varsinaisen kirjailijauransa aloitti hän kuitenkin vasta v. 1876. Silloin oli hän taittuneen jalan tähden vuoteen-omana ryhtynyt kyhäämään kertomusta _Elämäni_, ottaakseen osaa Kansanvalistus-seuran julistamaan palkintokilpailuun paraimmasta talonpoikaisen kansan kotielämää kuvaavasta teoksesta. Tällä hän ei tosin saavuttanut täyttä palkintoa, mutta sai kuitenkin vähemmän palkkion sekä lisäksi tekijänpalkan, kun se seuraavana vuonna painettiin.

Sen jälkeen on Päivärinta julkaissut: _Elämän havainnoita_, ensin Suomen Kuvalehdessä 1879-80, sitten eri sarjana viisi vihkoa, vv. 1880-84;[225] historiallisen jutelman _Pentti ja Inka_ Kansanvalistus-seuran kalenterissa 1882; kuvaelmat kansan-elämästä _Naimisen juoruja_ 1882, _Tintta-Jaakko_ ja _Torpanpoika_ 1883, _Kylään tullessa_ 1884 sekä _Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia_ 1885.[226]

Pietari Päivärinta on, niinkuin sanottu, itse kansan mies; mitä hän kansan elämästä tuo esiin, sen on hän omin silmin nähnyt ja kuullut. Milloin hän tämän rajan yli menee, niinkuin jutelmassa _Pentti ja Inka_, ei hänen enää onnistu kuvaileminen. Enimmiten hän kertoo matkoilla tavanneensa lukijalle esitettävät henkilöt. Tekijän oma persoona tulee siten alati näkyviin, josta on kertomukselle sekä etua että haittaa. Päivärinnan tapa kuvata on yksinkertainen, luonnollinen, vaatimaton. Juoni ei ole mutkikas eikä erittäin kekseliäs, mutta sen sijaan on hänellä tarkka silmä ja terävä huomio sekä kyky luoda hyvin esiin pääkohdat. Kieli on raikasta ja mehevää; lauserakennuksessa on vieno sointu.

Päivärinta on syvästi perehtynyt kansan oloihin ja käsitystapoihin. Me näemme silmiemme edessä Pohjolan kansan pinnaltaan karkeana, vaan sisällisesti jalona. Me näemme sen taistelun kovaa ja antimistaan niukkaa luontoa vastaan; etenkin kiinnittävät huomiotamme uudistalollisen ponnistukset oman huoneen saamiseksi ja omantakeisen toimeentulon hankkimiseksi. Me näemme vielä sen raakuuden ja taikauskoisuuden rehoittavana, mutta myös siinä heräävän pyrkimyksen sivistykseen ja valistukseen ja lopuksi kansallisen hengen valveutumisen. Päivärinnan teosten saattaa siis yleensä sanoa kuvastavan Suomen kansan sisällistä kehitystä tällä vuosisadalla. Samoin kuin Kiven Seitsemällä veljeksellä, on niillä, paitsi kaunokirjallista merkitystä, lisäksi tämä sivistyshistoriallinen arvo.

Enin osa Päivärinnan kertomuksia on pieniä, tilapäisiä situatsiooni-kuvia, joissa ulkopiirteet ovat hyvin selviä, keskustelut ja niissä ilmenevät luonteet omituisia. Varsinkin on kansannaisen sieluelämä syvällä ja hienolla käsityksellä kuvattuna, esim. _Vaimoni_, jonka vertaista tuskin uskoisi siinä säädyssä löytyvän. Pitemmissä kertomuksissa pistävät viat ja vaillinaisuudet enemmän silmään. Niissä haittaavat toiminnan yhtäjaksoisuutta monet ja laveat sivutapahtumat ja syrjämietteet ynnä yleensä esteettisen suhtaisuuden puute.

Päivärinta on kansamme kaikista tunnetuin ja suosituin kaunokirjailija. Hänen kirjallisen toimensa vaikutus maassamme kohoovaan valistukseen ei ole siitä syystä vähäksi arvattava. Myös ulkopuolella maamme rajoja on se ensinnä kääntänyt huomion suomalaisen proosakirjallisuuden, samoin kuin aikoinaan Kalevala runoutemme, olemassa oloon.

* * * * *

Viimeisinä vuosikymmeninä on suomenkielinen kirjallisuutemme alkanut varttua siksi, mitä omantakeinen kansalliskirjallisuus muissa maissa on. Myös suhteellisesti -- maassamme ilmestyvään ruotsinkieliseen verraten, latinankielisestä ei ole enää puhettakaan -- on se kasvanut ja yhä kasvamassa. Eikä toisin voi olla; sillä se, mikä niin aavistamattoman korkealle kohotti ruotsinkielisen kirjallisuuden vuosisatamme keskivaiheilla -- mainittakoon ainoasti Runeberg'in _Fänrik Ståls sägner_ (Vänrikki Stoolin tarinat) 1848 ja 1860 sekä Topelius'en _Fältskärns berättelser_ (Välskärin kertomukset) 1853-67 -- oli suomalaisen kansallisuuden aate. Mutta kun mainittu kirjallisuus isänmaallisuuden elähyttämänä aikansa on vaikuttanut maamme sivistyneihin, luoden heihin suomenmielisyyttä, on aivan luonnollista, että tämä aate ulkomuotonsa, kielensäkin puolesta suomalaistuu. Mitä uusiin kirjallisiin tuotteihin tulee, on painopiste jo siirtynyt suomalaiselle puolelle.

Nimien luettelo.

Teetetty käytännöllistä tarvetta varten. Sisältää milt'ei yksin omaan kotimaisia nimiä. Niistäkin on joitakuita tarpeettomia karsittu, sekä yleensä ainoasti asiallisempiin kohtiin viitattu.

A.

Aboicus, kts. Tammelinus. Achrenius, Abraham 69, 132-4. Achrenius, Antti 134. Achrenius, Henrik 150. Achrenius, Simo 130-2. Aejmelaeus, Niilo 242. Agricola, Mikael 20-1, 25-6, 28-38, 39, 53. Ahlholm, Juhana 278. Ahlqvist, August Engelbrekt 311, 315-6, 342, 366-74, 375, 378, 383. Ahlqvist, Fredrik Juhana 210. Aho, Juhani 462-8. Akiander, Mattias 358. Almberg, Antti Fredrik 379. Aminoff, Torsten Kustaa 393. Appelgren, Simo Vilho 276. Arckenholz, Juhana 78. Arvidsson, Aadolf Iivar 186, 190, 235, 237, 244, 316, 328. Aschan, Pekka 358. Aschelinus, Anterus 137. Asp, Kaarle Henrik 108. Aspegren, Anterus 93. Aspelin, Eliel 426. Aspelin, Juhana Reinhold 405. Avellan, Edvin 394-5. Avellan, Kustaa Aadolf 394.

B.

Becker, Reinhold von 194-5, 196, 247, 273-5, 280, 295. Berg, Olli 412-3. Bergbom, Fredrik 183. Bergbom, Kaarlo Juhana 373, 398, 445-8, 458. Bergh, Samuli Kustaa 234. Berndtson, Fredrik 231, 341, 395. Berner, Emanuel 244 (vrt. Viite n:o 182.) Bisi, Eerik 265. Bjelke, Tuure Pietarinpoika 22, 55. Björkqvist, Antti 157. Blom, Eerik Juhana 447. Blomstedt, August Frithiof Oskar 393-4. Borenius, Aksel August 403. Borenius, Aleksanteri Ferdinand 342. Borg, Kaarle Kustaa 283. Brahe, Pietari 162, 167-8. Brakel, G. A. 303, 305. Brenner, Elias 80, 135. Brofeldt, kts. Aho. Buraeus, Andreas 24. Budde, Jöns 27. Bång, Pietari 96. Bäckvall, Juhana 414-5.

C.

Cajan kts. Kajaani. Cajander, Paavo Eemil 399, 415. Cajander, Sakari 258, 262, 341. Cajanus, Eerik 77, 96, 126-8. Cajanus, Juhana 128, 248. Calamnius, Gabriel Gabrielinpoika 148. Calamnius, Gabriel Joosepinpoika 141-3, 148. Calamnius, Juhana Viktor 400, 452. Calonius, Mattias 170. Cannelin, Kustaa 171, 358. Canth, Minna 452-7. Carlbohm, Juhana Arvid 171. Carstenius, Henrik 146. Castrén, Kaarle Alfred 405-6. Castrén, Mattias Aleksanteri 202, 285, 312, 316, 339, 349-55. Cederberg, Juhana Antero 28, 42, 52, 137. Choraeus, Mikael 72. Chrons, Eerik Antero 244. Churberg, Valdemar 348. Cleve, Sakari Joakim 374-5. Collan, Fabian 313, 340. Collin, Fredrik 78. Corander, Aksel Gabriel 12-3, 357. Corander, Henrik Konstantin 356-7. Costiander, Malakias 421-2. Creutz, Kustaa Filip 72. Crugerus, Henrik 75. Cygnaeus, Fredrik 255, 329, 333-4, 341, 424, 427, 450.

D.

Dahlberg, Thure Juhana 421. Danielson, Juhana Richard 399. Donner, Otto 77, 402-4. Durchman, Frans Oskar 271.

E.

Eerikinpoika, Juhana 154. Ehrström, Eerik Kustaa 186-9. Eklöf, Juhana Henrik 342. Elimaeus, Olavi 46. Elmgren, Sven Gabriel 52, 361. Emlekyl, kts. Nervander. Enlund, Juhana 450. Erkko, Juhana Henrik 416-20. Ervast, Iisak 157. Escholin, Israel 143. Eurén, Kustaa Eerik 322, 357-9. Europaeus, Pietari Aadolf 380. Europaeus, Taavetti Emanuel Taneli 314-7, 375, 380-1.

F.

Favorinus, Gregorius 53, 75. Finno, kts. Suomalainen. Fleming, Klaus Hermanninpoika 59. Floman, Vilhelm 358. Florinus, Henrik 71, 98. Fogel, Martin 81. Forseen, Samuli 169-170. Forsius, Sigfrid Aronus 59. Forsman, August Valdemar 113, 117. Forsman, Jaakko Oskar 390, 398-9, 400-1. Forsström, Kaarlo Ferdinand 347, 386-7. Fortell, Frans Iisak 243. Franzén, Frans Mikael 72, 110-1, 152, 179, 206, 245, 329, 447, 449. Frese, Jaakko 72. Frosterus, Abraham 134. Frosterus, Jaakko 134. Frosterus, Juhana Abrahaminpoika 150-2. Frosterus, Juhana Eerikinpoika 268.

G.

Gadd, Pietari 106-7. Ganander, Kristfrid 113-9. Geitlin, Juhana Gabriel 358. Genetz, Arvi Oskar Kustaa 413-4. Gezelius, Juhana vanhempi 126, 157. Gezelius, Juhana nuorempi 87, 89, 126. Giers, Kaarle Robert 106-7. Godenhjelm, Bernhard Fredrik 398-9, 401-2, 412, 426. Gottlund, Kaarle Aksel 108, 195, 217-34, 298. Granlund, Juhana Fredrik 238-9. Grotenfelt, Kustaa 56, 58, 60, 70, 129, 130, 148, 258. Gummerus, Kaarle Jaakko 458-9.

H.

Hagman, August 458. Hahnsson, Juhana Adrian 459. Hahnsson, Sofia Theodolinda 459-60. Hallenius, Gregorius 96. Hallenius, Mattias 80, 96. Hallsten, Aleksanteri Kustaa Julius 239, 342. Hannikainen, Pietari 362-6, 378, 383, 408-9. Hannikainen, Pietari Juhani 420-1. Hausen, Reinhold 27. Hedman, Klaus 94. Heickell, Jaakko 276. Heikel, Henrik 342. Heikel, Iivar August 100. Helenius, Kaarle 198, 267-8. Helsingius, Markus 52. Hemminki 27, 46-9. Hertzberg, Rafael 97. Hirvonen, Pentti 264. Hjelt, August 93, 103, 105. Hoffman, Henrik 53. Hoppius, Juhana Henrik 136. Hordell, Pärttyli 126. Hultin, Tekla 112.

I.

Idman, Niilo 72, 79. Ignatius, Kaarlo Ferdinand 404. Ignatius, Pentti Jaakko 267. Ihalainen, Juhana 256. Ikalensis, Abraham 156. Ilmoni, Immanuel 240, 281. Ingenpoika, Hannu 60-1. Ingman, Antero Vilhelm 270-3, 279, 339. Ingman, Eerik Aleksanteri 239-40, 280, 300, 338.

J.

Jaakonpoika, Henrik 164. Jahnsson, Aadolf Valdemar 348. Jahnsson, Evald Ferdinand 451-2. Junnila, Juhana Juhananpoika 154. Juslenius, Taneli 73, 77-81, 83-100, 121-2, 168. Justander, Eerik 146-7, 166-7. Juteini, Jaakko 108, 174, 182, 185, 190, 193, 198, 202-17, 218, 277. Juusten, Paavali 27, 39-41, 59, 102. Juvelius, Eerik 171. Jännes, kts. Genetz.

K.

Kajaani, Juhana Fredrik 277, 309. Kallio, kts. Bergh. Kallio, Aukusti Herman 459. Karjalainen, Olli 264. Keckman, Kaarle Niilo 247, 275, 279, 281-3. Keiser, Henrik 70. Kellgren, Abraham Herman August 340, 377, 383, 386. Kemell, Klaus Juhana 270, 276. Kiljander, Kaarle Martti 342-3, 347, 356. Kilpinen, kts. Schildt. Kivi, Aleksis 422-445. Kollanius, Abraham 163-6. Koplijni, Jöran 116. Korhonen, Anna Reeta 256. Korhonen, Paavo 155, 216, 253-6, 265, 296, 316, 338. Kramsu, Kaarlo Robert 421. Kreunpoika, Antti 154. Kroell, Samuli 60. Krohn, Julius Leopold Fredrik 1-15. Kukkonen. Alpertti 257. Kurikka, Matti 445. Kurki eli Kurck, Juhana 22, 161, 163-5. Kymäläinen, Olli 258-9, 261.

L.

Lagervall, Jaakko Fredrik 195, 240-2. Lagus, Elias 198. Lagus, Wilhelm Gabriel 58, 161. Laitinen, Vilho 264. Lauraeus, Gabriel 134. Leinberg, Kaarle Gabriel 31, 60, 75. Lencqvist, Eerik 104. Lencqvist, Kristian Eerik 104. Lilius, Aukusti 371. Lilius, Henrik 147. Lillienstedt, Juhana 66-7, 72. Lind, Abraham 117. Lindfors, Juhana Martti 279, 280, 283. Linsén, Juhana Gabriel 183, 280, 328. Lithovius, Iisak 157. Lithovius, Sakari 138-9. Livon, Antreas 154. Lizelius, Antti 158-9. Lyytinen, Opatti 257. Lyytinen, Pentti 257, 296. Löfgren, Niilo Viktor Alfred 379. Lönnrot, Elias 107, 115, 195, 216, 229, 231, 249, 258, 264, 269, 276-9, 283-5, 286-327, 343, 375.

M.

Makkonen, Pietari 258, 259-61. Malmberg, kts. Mela. Manninen, Antti 378, 387-8. Mansikka, Pietari 407-8. Martinius, Mattias 76, 121. Martti, herra 55-6, 58. Maxenius, Gabriel 96. Mela, Aukusti Juhana 399. Melander, Kurt Reinhold 52, 163. Melartin, Eerik Gabriel 280. Melartopaeus, Pietari 47, 52. Mennander, Kaarlo Fredrik 103. Meurman, Agathon 316, 390, 395-6, 399. Meurman, Otto 316. Moller, Arvid 80. Mollerus, Kaarle Fredrik 147-8. Munster, Sebastian 25. Murman, Juhana Vilhelm 358. Myréen, Taneli 185. Mähönen, Lassi 264.

N.

Nervander, Eemil Fredrik 379, 425. Nervander, Juhana Jaakko 280, 425. Niemi, August Robert 107, 141, 248, 327. Nordström, Juhana Jaakko 59, 280. Nylander, Abraham 385.

O.

Oksanen, kts. Ahlqvist. Oppman, Romulus Mauno 358.

P.

Paasonen, Heikki 459. Pachalenius, Antti 146, 165. Pakkala, Teuvo Oskar 489. Paleen, Eerik Juhana 170. Palmén, Ernst Kustaa 399. Palmén, Juhana Philip 321. Paulinus, kts. Lillienstedt. Pazelius, Mattias 157. Perander, Juhana Julius Frithiof 398, 401, 427. Petraeus, Aeschillus 44, 53, 74-6, 121, 168. Pietikäinen, Iisakki 264-5. Pipping, Fredrik Vilhelm 282. Pohto, Matti 282. Polén, Fredrik 315, 348, 375, 377-9, 384-5, 398. Polon, Eerik Juhana 171. Poppius, Abraham 220, 234-7. Porthan, Henrik Gabriel 71, 99, 100-13, 114-6, 122-5, 179, 281. Procopaeus, Kristian 156. Puhakka, Antti 258, 261-5. Päivärinta, Pietari 469-72. Pärttylinpoika, Kristian 52.

R.

Raa, Hedvig Charlotta 447. Ragvaldinpoika, Tuomas 153. Rahkonen, Aleksanteri 410-1. Rajalenius, Tuomas 84, 156. Rask, Erasmus 183, 197-200. Raumannus, Jaakko 157. Raumannus, Joonas Mattiaanpoika 125. Reijonen, Juho 462. Rein, Gabriel 100, 191-2, 198, 280, 346. Rein, Kaarle 144. Rein, Kaarle Gabriel Thiodolf 338, 360, 399, 404-5. Reinholm, Henrik August 315. Remes, Matti 154. Remes, Simo 154. Renqvist, Henrik 408. Renvall, Kustaa 116, 191, 193, 196, 198, 322. Rindell, Edvard 377. Roos, Samuli 343. Roschier, Jaakko 269. Rosenbom, Fredrik Juhana 105. Rothman, Albin 392. Rothovius, Iisak 53, 65. Rothsten, Frans Vilhelm 348. Rudbeck, Eero 392-3. Rudbeck, Olavi vanhempi 80. Rudbeck, Olavi nuorempi 78, 81. Rühs, Friedrich 220-1, 328. Runeberg, Juhana Ludvig 238, 243, 259, 280, 293, 323, 329, 338, 340, 343, 367, 370, 372-3, 383, 395, 413-5, 422, 447, 449, 473. Räty, Antti, 408-9.

S.

Saarinen, J. 356. Salamnius, Mattias 128-130. Salmelainen, kts. Rudbeck. Salonius, Yrjö 170. Santala, kts. Slöör. Sarelius, Johannes 110. Savolainen, Taavetti 264. Saxa, Kaarle 243, 276. Schiefner, Anton 318, 353. Schildt, Volmari Styrbjörn 339, 355. Schroderus, Eerik 61. Schrove, Uno Otto Gabriel von 420. Schröder, Konstantin 407. Schröter, H. R. von 235. Seppänen, Benjamin 265. Setälä, Eemil Nestor 33, 39, 46, 75, 80-1, 96, 100, 148, 399, 400. Sigfridinpoika, Johannes 59. Simonanpoika, Kaarle, kts. Helenius. Simonpoika, Kirri, kts. Helenius. Simontytär, Maria 126. Sirelius, Sakari 315. Sjögren, Juhana Antti 197, 199-202. Sjöström, Aksel Gabriel 328. Slöör, Kaarlo Aleksanteri 7, 10, 367, 393, 410, 461. Snellman, Juhana Vilhelm 192, 293, 327, 334-8, 343, 347-8, 359-62, 364, 368, 395, 480 Sorolainen, Eerik Eerikinpoika 50-4. Speitz, Hartikka 161-3. Stenbäck, Lauri Jaakko 271, 329, 341. Stenbäck, Tuomas 157. Stenvall, kts. Kivi. Stiernhjelm, Georg 81. Stiernkors, Maunu 25. Stodius, Martti 53, 75. Strahlenberg, Philip Johann von 81. Stråhlman, Juhana 197. Sundergelt, Olavi 75. Suomalainen, Jaakko 22, 42-5, 53. Suomalainen, Kaarle Kustaa Samuli 399, 460-2. Suomalainen, Olavi Yrjönpoika 60. Suonio, kts, Krohn. Svenonius, Enevald 77. Szinnyei, Joszef 379.

T.

Tammelin, Lauri 158. Tammelinus, Gabriel 98, 156. Tammelinus, Lauri Pietarinpoika 98, 137, 144, 156. Tandefelt, Otto 268. Tapaninpoika, Mikael 33. Tarvanen, kts. Tandefelt. Teitti, Gregorius 52. Tengström, Jaakko 110, 268-9. Tengström, Juhana Jaakko 189. Tengström, Juhana Robert 340. Thuronius, Antti 66. Ticklén, Eero 238. Ticklén, Kustaa 278. Ticklén, Pietari 237, 276. Tigerstedt, Kaarle Konstantin 340. Tikkanen, Paavo 340, 342, 375, 378, 382-4, 387. Tolpo, Niilo Maunu 344. Topelius, Sakari vanhempi 105, 243, 245-9, 297, 301. Topelius, Sakari nuorempi 329, 340, 415, 450, 461, 473. Toppelius, Frans Mikael 247. Toppelius, Kustaa 247, 276. Toppelius, Oskar 446. Trapp, Robert 343. Tröster, J. 81. Tudeer, Eemil Oskar 399. Tuderus, Gabriel 96, 135. Tulindberg, Eerik 112. Tuokko, kts. Törneroos. Tuomaanpoika, Ljungi 56-8. Tuomaanpoika, Valentinus 60. Tuoriniemi, Elias 265. Tuovinen, Paavo 264. Törneroos, Antti 449-51.

V.

Vallenius, Iivar 185. Vallin, Juhana Fredrik 278. Vanaeus, Juhana 93. Varelius, Antero 343, 375, 381-2. Vasenius, Kustaa Valfrid 60, 135. Vasström, Niilo 72. Vechter, Esaias 173. Vecksell, Josef Julius 415. Vegelius, Juhana 157. Velin, Juhana 81. Vernan, Kaarle Kustaa 148-150. Vesth, Mattias Johannis 39. Vexionius, Mikael 48, 66. Vhaël, Pärttyli 81-3, 94-5, 139 Vichman, Yrjö 394. Vidman, Jaakko Mardell 143. Virenius, Vilho Kustaa 276. Vuorinen, kts. Berg. Väänänen, Heikki 155. Väänänen, Pietari 154-5.

Y.

Yrjänänpoika, Tuomas 46. Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari 14, 60, 233, 346-8, 378 ,388-92, 399, 470.

Z.

Zidén, Jaakko 144.

Viiteselitykset:

[1] Nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi suomen kielessä ja kirjallisuudessa v. 1885. Hoiti vv. 1884-8 varsinaisen professorin virkaa vielä seitsemän lukukautta.

[2] Kolmas painos: _Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat_ ilmestyi 1882.

[3] Seitsemäs v. 1895.

[4] Kansantajuisiin kirjoituksiin on lisättävä _Suomen suku_ 1887.

[5] Mainittava on myös historiallinen monografia _Maksimilian Aukusti Myhrberg'istä_, joka ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 1875 ja eri kirjana 1881 (Mainioita miehiä n:o 2).

[6] Lisättävä: _Lappalaisia tekstejä sanakirjan kanssa_ 1885.

[7] Oli silloin jo valmiiksi painettu, mutta tuli kirjakauppaan vasta 1883.

[8] Myöhemmin myös Die Gelehrte ehstnische Gesellschaft'in kutsumana.

[9] Uusi suomalaisen virsikirjan ehdoitus hyväksyttiin kuitenkin 1886:n vuoden kirkolliskokouksessa vähäisillä muutoksilla.

[10] Vuoteen 1883.

[11] Myöhemmissä painoksissa on painovirheitten luku suuresti lisääntynyt.

[12] Kts _R. Hausen_. Bidrag till Finlands Historia I. s. 70 ja 117. Viimeksimainitulla sivulla tavataan myös verbinmuoto: _ymberi käypi_.

[13] Painetuksi ne tulivat vasta lopulla 16:tta vuosisataa (1582) nimellä: _Piae Cantiones ecclesiasticae & scholasticae veterum episcoporum in inclyto regno Sueciae passim usurpatae_; toisessa (1625 vuoden) painoksessa on _passim_ sanan sijalla: _praesertim Magno Ducatu Finlandiae_.

[14] Toinen _Manuale Aboense_, ilman painopaikkaa vuodelta 1522, on kirkkoherra _J.A. Cederbergin_ toimesta tullut uudestaan painetuksi v. 1891.

[15] Täydellisen kopion siitä on julkaissut professori K.G. Leinberg v. 1884.

[16] Vrt. muistutusta Juusten'in katkismukseen.

[17] Suomenkielisinä mainittakoon _Satehixi peijuen sappi, Poudixi Cuum kehä_ ja _Pyhe Clemet Taluen too, Petarin Stoli Keueen szoo, Vrbanus Kesen ensin alka, Sykysyn Bertholmeus palka_, joista edellinen (päällekirjoituksella _Judicium finnonum_) on nähtävästi kansanomainen sananlasku.

[18] Uudestaan painettuna ne löytyvät _E.N. Setälän_ ja _K.B. Wiklund'in_ julkaisemassa ensimmäisessä osassa Suomen kielen muistomerkkejä.

[19] Samallaisia t-päätteisiä monikon akkusatiivin muotoja tavataan kuitenkin myös _West'illä_ ja _Finnolla_, josta voisi päättää, että niitä Lounais-Suomessakin siihen aikaan käytettiin.

[20] Kts. _E.N. Setälän_ esipuhetta ennenmainittuun kokoelmaan Suomen kielen muistomerkkejä I.

[21] "Suomenkieleen tulkittu" tai "suomenkielen tulkitus". Jälkimmäisessä tapauksessa sana "uudistettu" selvästi tarkoittaisi käännöstyötä ja viittaisi aikaisempaan (Agricolan?) suomennokseen. Kirjan nimi ei ole alkuperäisessä oikeinkirjoituksessaan säilynyt.

[22] Löytäjä oli kirjoittaja itse. Sittemmin on löytynyt Suomalaisen alkuperäinen (?) käsikirjoitus, joka talletetaan yliopistomme kirjastossa. Se on virsien puolesta täydellinen, mutta esipuhetta vailla. Upsalan kappaleen on uudestaan painattanut _J.A. Cederberg_ v. 1893.

[23] Muita suomen lounaismurteen omituisuuksia Suomalaisen kirjoissa mainittakoon esim. illatiivimuodot _laupiutten, wärytten_ ja kielteinen taivutus verbein imperatiivissa _älkän rijdelkän, älkän olcon_.

[24] Ensimmäistä painosta on kauan pidetty kadonneena, kunnes sen _E. N. Setälä_ löysi Upsalan kirjastossa v. 1893. Samalla matkallaan tapasi hän Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa kolmannenkin, tähän asti kateissa olleen virsikirjan-laitoksen, joka ilmestyi v. 1621 _Wiburin Pispan M. Olonin Elimaeuxen tiedhost ia soosiost_. Sama Elimaeus on myös julkaissut suomalaisen evankeliumi- ja epistola-kirjan v. 1618. Niinkuin hänen nimensä osoittaa, oli hän luultavasti Elimäen pitäjästä itäiseltä Uudeltamaalta kotoisin ja siis syntyänsä suomalainen. V. 1609 tiedetään hänen tulleen Tukholmaan koulun-rehtoriksi, v. 1612 päässeen kirkkoherraksi saman kaupungin Isoonkirkkoon sekä nimitetyn v. 1618 Viipurin piispaksi, jossa virassa hän kuoli v. 1629. Hänen painattamansa kirjat ovat kielen puolesta huomattavat, sillä tahtoen suomea kirjoitettavaksi tavalla, _ioca ey ainoastans lässä Turkua asuillen, mutta mös Hämäläisillen, Savolaisillen, Carijalaisillen, ia Pohialaisillen yhteinen ia hyvin ymmärdettävä ombi_, on hän kieleensä ottanut joitakuita itäsuomalaisuuksia. Hänen apumiehensäkin julkaisutyössä, _Tuomas Yrjänänpoika_, Tukholman seurakunnan kappalainen, oli itäsuomalainen (Suomal. Kirjall. Seuran Keskustelemukset 7/11 1894).

[25] _Pietari Henrikinpoika Melartopaeus_ oli syntynyt Turussa, eli kirkkoherrana Kemiössä vv. 1558-85, toimitti sitten koulunrehtorin virkaa Strengnäs'issä Ruotsinmaalla. Määrättiin piispa Erik Sorolaisen pyynnöstä tuomioprovastiksi Turkuun v. 1594, vaan muutti v. 1605 jälleen Ruotsiin, jossa hänelle tuli superintendentin paikka tarjoksi Mariestad'issa. Siellä hän kuolikin v. 1610.

[26] Erityisyytenä Hemmingin kielessä on myös potentsiaalin käyttäminen, jota aikaisempain kirjailijain kielessä aniharvoin tapaa. Tämä verbin-muoto ilmaantuu sekä aktiivisena että passiivisena, vieläpä konditsionaali- ja optatiivi-muotoihin yhdistyneenä, esim. _lieneis, cantaneos, älvös hyljäne_.

[27] Kts. Historiallinen Arkisto X. s. 118 (_K.E. Melander_) ja XII. s. 32 (_S.G. Elmgren_) sekä Finland 1889 n:o 254 (_J.A. Cederberg_).

[28] Vrt. suomenkielisten sanojen ja lauseitten kirjoittamista keskiaikaisissa asiakirjoissa sekä herra Martin ja Ljungi Tuomaanpojan heti alempana mainittavissa lainsuomennoksissa.

[29] Edellinen on kuitenkin 1685 vuoden Raamatun painoksesta melkein kokonaan hävinnyt, säilyen ainoasti kahden u:n välissä esim. _sugun_. -- Eroitus vanhan ja uuden oikeinkirjoituksen välillä on vielä siinä, että kahdella kirjaimella merkittyjä pitkiä vokaaleja esiintyy enimmäkseen ainoasti sanan ensitavuussa; etempänä kuitenkin yleisesti nominien illatiivi-sijassa. Tässä kohden on Agricola paljoa vapaammalla kannalla. Syy on nähtävästi kielellinen, valtaan päässeen lounaismurteen vaikuttama.

[30] Kielellisen näytteen herra Martin maanlain-suomennoksesta on tohtori _K. Grotenfelt_ julkaissut Virittäjässä (II. s. 21) v. 1886.

[31] Ruotsinkielellä, jolla esipuhe on kirjoitettu: _hauer ingen wissheet med sig, ty hon är af allahanda finsko saman hemtat_.

[32] _K. Grotenfelt'in_ huomauttama edellämainitussa julkaisussa.

[33] Samaa todistaa eräässä Kaarle IX:n aikuisessa lakiehdoituksessa oleva määräys Suomessa asuvain aatelisten suomenkielen taidosta. _Och äger en Frälsisman thesse tungemål medh rätta kunna skrifwa och lääsa: Swenska och Finska, ther i han fadder är, Latin och Tydska_ (aatelismiehen tulee oikein osata lukea ja kirjoittaa seuraavia kieliä: ruotsia ja suomea, missä hän on syntynyt, latinaa ja saksaa). Huomattava on, että tämän lain-ehdoituksen toimittamiseen otti osaa kolme suomalaista aatelismiestä. Toisessa ehdoituksessa Ruotsin valtakunnan laiksi, joka samaan aikaan oli tekeillä, vaan jonka valmistamisessa yksin-omaan ruotsalaiset miehet olivat osallisena, ei tavata vastaavaa määräystä (_J.J. Nordström_, Handlingar rörande Sveriges historia II. 1. s. 46; vrt. Uusi Suometar 25/2 1894).

[34] Tekijän elämästä tiedetään, että hän v. 1580 kirjoittautui oppilaaksi Braunsberg'in Jesuiitta-kolleegioon ja sieltä lähetettiin Vilnan akatemiaan v. 1587, josta myöhemmin pääsi kaunopuhujaksi Puolan kuninkaan hoviin. Paitsi mainittua suomenkielistä runoa on hänen opintoajaltaan myös muutamia latinan- ja kreikankielisiä säilynyt (_K.G. Leinberg_, Historiallinen Arkisto XI. s. 177).

[35] _Grotenfelt_, Historiallinen Arkisto XII, s. 2-7.

[36] _V. Vasenius_, Historiallinen Arkisto IX, s. 290.

[37] _Yrjö Koskinen_, Historiallinen Arkisto I. s. 94.

[38] Samaa todistavat ne lentokirjaset, joita oli liikkeillä Turun piispan vaalissa v. 1756 ja joissa yhtä ehdokkaista nimen-omaan sillä puolustettiin, että hän oli Suomalainen. Ne näkyvät herättäneen Ruotsin hallituksenkin huomiota, koska niiden johdosta tuli sekä tuomiokapitulille että yliopistolle kuninkaallinen kirje, jossa käsketään poistamaan kaikki kansallisen tyytymättömyyden syyt ja samalla ankarasti kielletään tekemästä eroitusta ruotsalaisen ja suomalaisen kansallisuuden välillä. Mainituissa käskykirjeissä lausutaan myös ilmi se huoli, että nämät aatteet juurtuisivat yliopiston nuorisoon, jossa oli oireita siihen suuntaan näkynyt, ja että ne nuorten virkamiesten mukana kulkeutuisivat maaseuduille sekä siellä yhä laajemmalle leviäisivät ja menisivät perintönä lapsillekin. (_A.H. Snellman_, Pohjalaisen osakunnan historia II. s. 202-9).

[39] Kts. _K. Grotenfelt_, Historiallinen Arkisto XII. s. 9.

[40] Åbo Tidningar 1793, n:o 13. Turun porvariston silloisia sekakielisiä oloja hyvin kuvaavat ovat pari vv. 1732 ja 1735 painettua _Eskola Gubbens Wisor_ (Eskolan ukon laulua), uudestaan julkaistut v. 1865.

[41] Suomeksi keskellä kieliopin latinaista esipuhetta!

[42] Tätä kielioppia on kauan pidetty kaikista ensimmäisenä. Parista aikaisemmasta yrityksestä on kuitenkin meillä nykyisin vähän tietoa. V. 1580 mainitaan erään jesuiitaksi kääntyneen suomalaisen papin _Olavi Sundergelfin_ saaneen toimeksi kirjoittaa suomen kieliopin, jonka avulla katolinen katkismus oli sitten suomennettava (_K.G. Leinberg_, Historiallinen Arkisto XI. s. 174). Toinen maine suomen kieliopista löytyy kuuluisan filosoofin _G.W. Leibniz'in_ jälkeenjääneiden muistoonpanojen joukossa. Sen tekijäksi ilmoitetaan _Henrik Crugerus_ Turusta, jonka nimisiä henkilöitä tunnetaan parikin: toinen v. 1591 Turun tuomiokirkkoon haudattu _Henrik Juhananpoika Crugerus_ ja toinen Naantalin kappalaisena vv. 1643-52 esiintyvä _Henrik Crugerus_. (_E.N. Setälä_, Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiaan, _Suomi_-kirjassa III, 5. s. 238-9.)

[43] Ensimmäinen, joka yliopistossamme on vertaillut suomenkielen sanoja heprean- ja kreikankielisiin, oli ruotsalainen professori _Enevald Svenonius_ vv. 1658-62 ilmestyneessä väitöskirja-sarjassa _Gymnasium capiendae rationis humanae_ (Ihmisjärjen vangitsemisen harjoitusta). Kts. _O. Donner, Öfversikt af den Finsk-Ugriska språkforskningens historia_ s. 74 ja 82.

[44] Kts. _E.N. Setälä, Lisiä, Suomi_ III. 5. s. 259-271.

[45] Nimellä: _Kort Beskrifning öfwer Est- och Lifland, jemte undersökning om Dessa Länders Inbyggares, i synnerhet det Estniska och Finska Folkslagets Ursprung_.

[46] Suoranaisia vertailuja suomen ja unkarin kielten välillä olivat tehneet jo 1600 luvun jälkimmäisellä puoliskolla saksilainen _J. Tröster_ Siebenbürgen'issä Unkarissa, hampurilainen _Martin Fogel_ ja ruotsalainen _Georg Stiernhielm_: molemmat viimeksimainitut olivat niiden välisen sukulaisuudenkin selville saaneet. Ruotsalaisista olivat vielä 1700 luvun alussa tätä kysymystä käsitelleet nuorempi _Olavi Rudbeck_ sekä _Philip Johann von Strahlenherg_, joka Venäjällä sotavankina ollessaan tutustui useimpiin suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Suomalaisista on ennen Porthan'ia tutkinut unkarinkieltä ainoasti _Juhana Welin_. hänkin Ruotsissa oleskellessaan. Welin oli kirkkoherran poika Lapualta, tuli ylioppilaaksi Turussa 1724 ja määrättiin apulaisprofessoriksi fllosoofiseen tiedekuntaan. Läksi v. 1735 Tukholmaan, jossa oleskeli kaksi vuotta ja kirjoitti lavean vertailun suomen ja unkarin kielten sanastojen välillä kuninkaallisen kirjastonhoitajan _Kustaa Benzelstiernan_ kehoituksesta v. 1736. Jatkoi sitten matkaa ulkomaille, eikä liene sieltä palannut kotimaassa käymään, vaikka v. 1738 määrättiin vakinaiseksi logiikan ja metafysiikan professoriksi Turun yliopistoon. Hänen mainitaan saaneen surmansa Pariisissa muutamassa tulipalossa v. 1744. (Kts. _Setälä_. Lisiä, Suomi III, 5. s. 183, 211, 255-9, 271-6).

[47] Löytyy ruotsinnettuna _Suomi-kirjassa_ I. 1 (1811).

[48] Edempänä teoksessaan hän samalla tavoin liioitellen kiittelee kaikkia oman maan tuotteita, innokkaasti puolustaen kotimaista teollisuuttakin. Niinpä hän esim. kehuu suomalaista liinavaatetta Sleesiassa ja Westphal'issa valmistettua paremmaksi, melkeinpä hollantilaistakin, vaikk'ei sitä tahdo suorastaan väittää, ett'ei herättäisi kateutta!

[49] _A.H. Snellman_. Pohjalaisen osakunnan historia II. s. 197.

[50] Että Juslenius on käyttänyt hiippakuntansakin papiston apua, todistaa eräs jälkikirjoitus Porvoon tuomiokapitulin kiertokirjeesen vuodelta 1736, joka säilytetään Tuusulan kirkon kopiokirjassa (_Aug. Hjelt_, Pari muistoa Suomen kielen tutkimisesta viime vuosisadalla, Virittäjässä II. s. 89).

[51] Kts. Finlands minnesvärda män I. s. 97.

[52] Sen sijalle ja osaksi vielä rinnalle tuli uusi "Kristin-oppi" hyväksytyksi vasta 1893 vuoden kirkolliskokouksessa.

[53] Ainoa tietty kappale tätä arkkia löytyy yliopistomme kirjastossa.

[54] Löytyy vielä laulettuna Inkerissä, jossa tavallisesti alkaa _Anterus ylimön poika, ylimmäisen miehen poika_ (_J.K._, Ennen tuntematon ritariballaadi Suomen keskiajalta, Valvojassa 1885 s. 517). Itä-Suomessakin on siitä katkelmia säilynyt.

[55] Että se olisi ollut toisinto runoa "Suomettaren kosijat" (kts. _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana_ s. 109) on mahdoton olettaa, sen jälkeen mitä tästä runosta on tekijän omissa Kalevalan-tutkimuksissa selville saatu.

[56] Tuderus'en ruotsinkielellä kirjoitettu kertomus Kemin Lappalaisten pakanallisesta epäjumalan-palveluksesta ja niiden käännyttämisestä kristin-uskoon tuli painetuksi vasta v. 1773. Mahdollisesti on Bång Tuderus'elta saanut senkin pitemmän karhurunon, jonka v. 1675 lähetti kirjeessä _Lapponia_ teoksen kuuluisalle tekijälle _J. Scheffer'ille_ Upsalaan (kts. _E.N. Setälä_. Pari suomalaista poimintoa Upsalan yliopiston kirjastosta).

[57] Viimeksimainitun veli _Gregorius Hallenius_ on väitöksessään v. 1741 painattanut katkelman Piispa Henrikin surmarunoa, joka on tältä ajalta säilynyt myös muutamissa käsikirjoituksissa (kts. _E.N. Setälän_ julkaisua _Länsi-Suomi_ sarjassa II).

[58] _J.K_., Ensimmäiset painetut Kalevalan runot. Kirjallinen Kuukauslehti 1870 s. 47.

[59] Kts. Suomen Museo 1894 s. 45.

[60] Kts. _Rafael Hertzberg. Vidskepelsen i Finland på 1600 talet_ (s. 58-68). Välistä ovat kirjurit loitsun sanoja väärentäneetkin siinä hurskaassa luulossa, että niissä pitäisi jotain oikein pahaa piillä; niin on esim. säe _satehet sateleman_ (s. 64), jos tarkastaa pöytäkirjan tekstiä, selvästi päälle kirjoittamalla korjattu synkeämmäksi _sadatet sadaleman_, ikäänkuin olisi puhe "sadatuksesta".

[61] Paitsi _Gabriel Rein'in_ v. 1864 julkaisemaa elämäkertaa, on tässä käytetty _E.N. Setälän_ Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiaan (Suomi III. 5) ja _I.A. Heikel'in_ Filologins studium vid Åbo universitet (Åbo universitets lärdomshistoria 5) ynnä toimittajan omia muistiinpanoja.

[62] Taikka, niinkuin suurempia, vihkottain ilmestyviä teoksiansa, ainoasti väitöstilaisuudessa puolustaa ja painosta kustantaa. Tällä tavoin saatiin siihen aikaan moni tärkeä teos julkaistuksi, joka muuten varojen puutteessa olisi täytynyt jättää painattamatta.

[63] _.A. Hjelt_, Virittäjä II. s. 90. -- Mennander oli syntynyt 1712 Tukholmassa, jossa isä oli suomalaisen seurakunnan pastorina, opiskeli Turussa ja Upsalassa, sai Turun yliopistossa fysiikan professorin viran 1746, siirtyi jumaluus-opilliseen tiedekuntaan 1752, nimitettiin Turun piispaksi ja yliopiston sijaiskansleriksi 1757 sekä Upsalan arkkipiispaksi 1775, jossa virassa kuoli v. 1786. Mennander, joka oli innokas Suomen luonnon ja historian tutkija, on suuressa määrin Porthan'in harrastuksiin vaikuttanut. Myös suomenkieleen hän oli tieteellisesti perehtynyt; kolmannessa, uudelleen korjatussa Raamatun-painoksessa, joka v. 1758 ilmestyi, on hänellä huomattava ansio. Hänen arvokkaat suomalaista kielentutkimusta, Suomen historiaa ja maantiedettä koskevat kokoelmansa joutuivat Turun yliopiston kirjastoon, jonka mukana valitettavasti paloivat v. 1827.

[64] Porvarin poika Turusta, syntynyt v. 1719, tullut ylioppilaaksi 1735, maisteriksi 1745 ja dosentiksi 1746, vihitty papiksi ja määrätty Karjalohjalle samana vuonna, muuttanut Piikkiöön 1748, Taivassaloon 1749, Sauvoon 1754, Turkuun 1756, Karjalohjalle takaisin 1764 ja viimein Orivedelle 1773. jossa kuoli hiippakuntansa vanhimpana pappina 1808.

[65] Molemmat löytyivät hänen jälkeensä jääneestä arvokkaasta käsikirjoitus-kokoelmasta, josta ainakin suuri osa vanhemman _Sakari Topelius'en_ lahjoittamana joutui yliopiston kirjastolle, mutta hävisivät nekin nähtävästi Turun palossa v. 1827. Vanhempi Lencqvist on muuten _Åbo Tidningar_ lehdessä julkaissut suuren joukon kirjoituksia etupäässä Suomen historian, mutta myös kieli- ja kansatieteen sekä maantieteen, tilaston ja taloustieteen alalta. (Kts. _Aug. Hjelt'in_ kirjoittamaa elämäkertaa Historiallisessa Arkistossa IX. s. 35).

[66] _Julius Krohnin jälkeen jääneistä muistoonpanoista_ I. Valvojassa 1890 s. 543. Mainittu _Giers_ oli syntynyt Kokemäellä v. 1741, tuli ylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1769, määrättiin virkaatoimittavaksi kolleegaksi Poriin 1771 ja vakinaiseksi Turkuun v. 1784, jossa virassa kuoli 1791. Ikänsä Länsi-Suomessa eläneenä hän tuskin itse lienee muistiinpannut noita kolmea muutakaan runoa; yhden, järjestyksessä viimeisen, hän ilmoittaakin saaneensa esimieheltänsä professori Gadd'ilta.

[67] Ainoasti pari historiallisen runon katkelmaa on Porthan'in käsialalla säilynyt ynnä yksityisiä säkeitä hänen kieliopillisissa ja sanakirjallisissa muistiinpanoissaan. Aivan äsken on kuitenkin _A.R. Niemen_ onnistunut löytää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa kaksi huomattavaa kopiota Porthan'in aikuisista runokeräelmistä (kts. _Suomi_ III. 14).

[68] Näistä kopioista _Gottlund'in_ tekemä, jota säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa, ulottuu S-kirjaimen alkuun ja sisältää alun toista tuhatta sananlaskua. Toinen, Vaasan hovioikeuden-assessorin _Kaarle Henrik Asp'in_ (1781-1846), oli ollut lainana Lönnrot'illa hänen toimittaessaan painosta Suomen kansan sananlaskuja (vrt. tämän kirjan esipuhetta sekä Asp'in kirjettä Lönnrot'ille 1/XI 1840). Porthan'in kokoelmia on myös _Juteini_ julkaisussaan käyttänyt (kts. mainittua Asp'in kirjettä) sekä _Ganander_ julkaisemattomassa käsikirjoituksessaan (kts. sitä). Sitä paitsi on satoja yksityisiä sananlaskuja Porthan'in ja Ganander'in sanakirjallisissa kokoelmissa, näytteinä sanojen käytännöstä, säilynyt.

[69] Toinen 292 + 22, toinen 583 sananlaskua sisältävä; talletetaan samassa kotelossa kuin yksi irtonainen lehtinen Porthan'in omalla käsialalla kirjoitettuja ruotsinkielisiä sananlaskuja.

[70] Niin myös v. 1769 painetusta tshuvasshin kieliopista, jota kieltä siihen aikaan usein luettiin suomalais-ugrilaisten joukkoon.

[71] Se eli vv. 1771-78 ja 1782-85 ja sitä jatkettiin nimellä _Åbo nya tidningar_ 1789 ja _Åbo tidningar_, Jaakko Tengström'in ja Franzén'in toimittamana, 1791-1809. V. 1803 oli Porthan ryhtynyt uuden kirjallisen lehden hankkeesen, josta hänen kuitenkin täytyi luopua hallituksen epäluulon tähden.

[72] Niistä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura uudestaan painattanut valikoiman, nimellä _Henriä Gabrielis Porthan Opera selecta_ I-V. 1859-73.

[73] Löytyy uudestaan painettuna _Tekla Hultin'in_ v. 1892 julkaisemassa kokoelmassa _Suomalaisuuden herätys_.

[74] Täydellisen elämäkerran, josta tähän on useita lisätietoja ynnä loppukuvaus otettu, on _A.V. Forsman_ julkaissut Joukahaisen X:ssä vihkossa.

[75] Vanhemman _Sakari Topelius'en_ kokoelmassa _Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_ I. s. 47 ja 50.

[76] Painettuna se on ilmestynyt Tallinnassa 1821 eri kirjana sekä _J.H. Rosenplänter'in_ aikakauskirjassa _Beiträge zur Kenntniss der ehstnischen Sprache_ XIV (Pärnussa 1822).

[77] Siitä on säilynyt Mikkelin pormestarin _Julius Nygren'in_ v. 1865 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle lahjoittama kopio, josta voi nähdä Ganander'in omien sananlaskujen, luvultaan noin 1,400, olleen ainoasti sivun toiselle puolikkaalle kirjoitetun ja Porthan'in lisien toiselle palstalle vastaaviin paikkoihin järjestetyn. -- Apumiehenään itse keräystyössä nimittää Ganander kohta mainittavassa Runo-kirjassaan Kruununkylän räätälin _Jöran (Yrjö) Koplijnin_, joka _niinkuin tarkka Suomen kielen ystäwä_ oli lähettänyt hänelle _Suomalaisia Sananlaskuja_.

[78] Muinaiskalut joutuivat kulkupuheen mukaan Englantiin. Ainakin tiedetään hänen nuoremman poikansa Tuomaan isänsä kuoltua lähteneen Ruotsiin ottaen mukaansa kaksi kirstullista jälkeen jääneitä kirjoituksia, siinä toivossa että saisi ne myödyksi ja kustannetuksi, vaan kun tämä toivo petti, ruvenneen merimieheksi ja purjehdittuaan 28 vuotta palanneen Maalahdelle, jossa eli loppuikänsä suuressa kurjuudessa.

[79] Edellinen on _A.V. Forsman'in_ löytämä ja julkaisema; jälkimmäinen hävisi Turun palossa 1827.

[80] Oikeastaan "rythmi" eli värssytahti riimillisissä runoissa.

[81] Porthan'in aikuisessa kirjakielessä (vrt. Muistutusta Raamatun kielestä) tavataan pitkävokaalisia tavuita vielä verrattain harvoin ensi tavuuta etempänä. Sitä paitsi lienee hän huomannut, ett'ei runokielessä yleensä käytetä pitkävokaalista korotonta tavuuta. Eroitusta pitkien ja lyhyitten i-diftongien välillä ei hän tuntenut, jonka vuoksi päättää virheellisiksi joitakuita oikeitakin säkeitä; mutta näkyy semmoista eroitusta kaivanneen, kun lausuu hyväksymisensä murteelliselle kirjoitustavalle: _waiwanen_ (pro: _waiwainen_).

[82] Loitsurunoista lainattuja säkeitä tavataan heti ensimmäisen runon alussa: _Tule töitäs tundemahan, Waiwojas walittamahan_; samoin sivulla 46: _Kiroon kirjawan tywehen, Sala (!) laudan lappehesen, Cus' ei luutoinda lihaa, Suonettoinda pohkiota_.

[83] Tämä n.k. _Pikku Sioni_ on, samoin kuin isän toimittama _Iso Sioni_, tullut kansallemme suosituksi laulukirjaksi niihin liittymäin kansan-omaisten sävelmäin kautta, jotka ovat verrattomat ja vielä odottavat arvonsa mukaista sisällystä.

[84] Tätä painettaissa huomautti t:ri _V. Vasenius_, että sama runo löytyy jo v. 1685 ruotsiksi julkaistuna Tuderus'en nimellä, jonka tiedetään ruotsinkielellä painattaneen vielä yhden runon v. 1697 ja kaksi v. 1702 (kts. _P. Hansell_, Samlade Vitterhetsarbeten XVI. s. 37). Suomalainen on selvästi mukailu ruotsalaisesta. Siitä seuraa kysymys: oliko suomentaja Tuderus itse vai ehkä _Elias Brenner_, jonka kääntämät ainakin lienevät Ovidius'en säkeet nimilehdellä?

[85] Kts. _J.K._, Muutamia Esopin eläinsatuja suomeksi Ison Vihan ajoilta, Kirjall. Kuukausl. 1873. s. 83.

[86] Uudestaan on se julkaistu _J.A. Cederberg'in_ toimesta v. 1891.

[87] Esim. _Itze ilman HERRA JESUS, Aiwan autuas Jumala, Piti Pilweszä Käräjät, Selkiäszä selwät Neuwot_.

[88] _Se on Meidän Herran Jesuxen Christuxen wijmeisest puhest, Ristin päälle rippuesa_. Alkuteoksen on ruotsiksi kirjoittanut Porvoon kirkkoherra _Henrik Carstenius_.

[89] Kts. _K. Grotenfelt'in_ uutta julkaisua käsinkirjoitetun kopion mukaan sekä esipuhetta _Suomi_-kirjassa III. 3. Kappaleen itse kirjaa löysi _E.N. Setälä_ Upsalan kirjastossa (Suomal. Kirjall. Seuran Keskustelemukset 7/11 1894).

[90] Vanhemman _Sakari Topelius'en_ vanhojen runojen ja nykyisempien laulujen kokoelmassa.

[91] Hänen nimensä tavataan sekä näin kirjoitettuna että muodossa _Jonila_, joka lienee ruotsalaisen oikeinkirjoituksen mukaan väännetty.

[92] Vanhemman Sakari Topelius'en kokoelmassa.

[93] Neljäs v. 1896.

[94] Kts. _J.J. Tengström_, Finland och Finska lagöfversättningarna, _Suomi_ II. 2-4, ja _W.G. Lagus_. Om Finska lagöfversättningar, Tiedeseuran _Bidrag'eissa_, uusi sarja 6.

[95] _J.W. Buuth_. Historiallinen Arkisto X. s. 356.

[96] Historiallinen Arkisto XII. s. 392.

[97] Näkyy olleen korkea-arvoinen mies. Asui Akaan pitäjässä ja mainitaan viimeksi v. 1660.

[98] Oli ensin lainlukijana Satakunnassa, viimein alalaamannina Karjalan tuomiokunnassa, kuoli 1670 luvulla. _Cantio Cygnean_ suomentajana edellä mainittu.

[99] _G. Cannelin'in_ vuodelta 1865. Vielä kerran perinpohjin uudistettu suomennos, ilmestyi saman seuran toimesta v. 1896.

[100] Tämänniminen kirjapaino, jonka omistaja Juhana Arvid Carlbohm näkyy olleen, esiintyy ensikerran mainittuna vuonna 22/4 päivätyssä kuninkaallisessa julistuksessa.

[101] Rusthollarin poika Hollolasta, syntynyt 1740, tullut ylioppilaaksi Turkuun 1759, palvellut Tukholman virastoissa ja käytetty muun muassa suomenkielen tulkkina sotaoikeuksissa sekä uusien sota-artikkelein suomentajana, lopulla ikäänsä päässyt raatimieheksi Helsinkiin, jossa kuoli 1821.

[102] Se painettiin mainittuna vuonna Tukholman kuninkaallisessa suomalaisessa kirjapainossa nimellä _En liten Barna-Bok. -- Yxi Pieni Lasten-Kirja_.

[103] Kts. Historiallinen Arkisto VI. s. 217.

[104] Tämä lausunto ei kuitenkaan jäänyt ilman vastalauseita Suomalaisten puolesta, joista pontevimmin esiintyi Turun edusmies, kauppias _Esaias Wechter_. Kts. _K.A. Castrén_, Kirjallinen Kuukauslehti 1872, s. 1.

[105] Nyköping'in provastin _Serenius'en_, joka kuoli piispana Strengnäs'issä 1776 ja oli pappissäädyn etevimpiä jäseniä. Tämä mietintö sisältää muun muassa seuraavat määräykset suomenkielen eduksi: "Kaikkien Suomen virkamiesten, jotka ovat välittömästi tekemisissä alhaisen rahvaan kanssa, niinkuin alituomarein, kruununpalvelijain ja tullivirkamiesten sekä sotaväen alapäällikköjen, tulee olla maassa syntyneitä taikka kumminkin maan kieleen pystyviä, niin ett'eivät tarvitse tulkin apua puhutellessaan talonpoikia ja porvareita. Samoin tulee Turun hovioikeudessa ja yliopiston kaikissa tiedekunnissa 2/3 jäsenistä olla maan omia miehiä sekä alempien virkamiesten ilman poikkeusta, ja niidenkin, jotka ovat Ruotsalaisia syntyperältään, pitää välttämättä osata suomenkieltä. Lisäksi on pidettävä huoli siitä, että kaikissa Tukholman kolleegioissa on ainakin yksi jäsen Suomalainen sekä alemmista virkamiehistä kaksi tai useampia suomenkieltä taitavia". (_E.G. Palmén_, Historiallinen Arkisto VI. s. 164-172).

[106] Kts. _Yrjö Koskinen_, Suomen kansan historia s. 429.

[107] Ensikerran tämä nimi esiintyy Ruotsissa v. 1810 ilmestyneessä aikakauskirjassa _Lyceum_, sen ensimmäisessä vihkossa.

[108] Luonnossa ei tapahdu hyppäyksiä.

[109] Numerossa 71.

[110] Samana vuonna seppelöittiin hän yliopiston riemujuhlassa kunniatohtoriksi fllosoofisessa tiedekunnassa.

[111] 1856 vuoden painoksessa: Saarna sitäkin lyhembi!

[112] Näin Gottlund itse esittää asian Otavassa (s. VII). Kuitenkin mainitsee hän päiväkirjassaan jo 9 päivänä Heinäkuuta panneensa kirjaan loitsurunoja. Epäilemättä oli hän saanut herätystä myös edellisenä lukuvuonna Turun yliopistossa, jossa Porthan'in työn muisto vielä eli ja jossa hänen vanhemmista tovereistaan ainakin Poppius, Sjögren ja Arvidsson suomalaista kansanrunoutta harrastivat. Tämä seikka ei kuitenkaan vähennä mainitun tapauksen merkitystä, sillä Gottlund'in senjälkeisen keräystyön tulokset, kaikkiansa noin 700-800 runoa, olivat moninverroin suuremmat kuin kenenkään muun ennen Lönnrot'ia.

[113] _Suomi_-kirjassa II. 6. s. 255.

[114] _Aadolf Iivar Arvidsson_ oli syntynyt 7 p. Elok. 1791 Padasjoella, jossa isä oli kappalaisena, tuli ylioppilaaksi 1810, vihittiin filosofian maisteriksi ja tohtoriksi 1815 ja nimitettiin yleisen historian dosentiksi 1817. Kirjoitti muistiin muutaman kansanrunon jo koulupoikana 1808 Laukaalla, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi. Suuremman joukon kansanrunoutta hän keräsi kesällä 1819 yhdessä Haapaniemen lehtorin _Eerik Antero Chrons'in_ kanssa Pohjois-Savossa. Samalla matkalla tutki hän suomenkieltä, jota jo lapsuudesta hyvin osasi, ja otti innokkaasti osaa siihen taisteluun, joka syntyi Becker'in Viikkosanomain johdosta, asettuen useimmissa kysymyksissä nykyajan kannalle. Myös vironkieleen hän tähän aikaan tutustui ja julkaisi _Rosenplänterin_ aikakauskirjassa XV kirjoituksen _Ueber die ehstnische Ortographie_. jossa hän osoittaa puutteet Virolaisten vanhassa oikeinkirjoituksessa ja kehoittaa heitä suomenkielistä noudattamaan. Ruotsiin siirtymään pakoitettuna meni hän Tukholman kuninkaallisen kirjaston palvelukseen 1825 ja yleni sen esimieheksi 1843. Kotona käydessään v. 1827 hän vielä jatkoi suomalaisen kansanrunouden keräyksiään. Paljoa enemmän tunnetuksi on hän kuitenkin tullut ruotsalaisten kansanrunojen julkaisijana (_Svenska fornsånger_ 3 osaa 1834-42) sekä ruotsinkielisten Suomen historiaa koskevien tutkimustensa kautta; myös ruotsinkielisenä runoilijana oli hän aikoinaan huomattu. Valtiollisena kirjailijana esiintyi hän pari kertaa Ruotsissakin (_Suomi ja sen tulevaisuus_ 1838 ja _Suomen nykyinen valtiomuoto_ 1841, salanimillä _Pekka Kuoharinen_ ja _Olli Kekäläinen_, molemmat ruotsiksi). Arvidsson kuoli käynnillä kotimaassaan, Viipurissa 21 p. Kesäk. 1858.

[115] _Kustaa Toppelius_ oli syntynyt Oulussa 1786, suoritettuaan opintonsa Upsalassa määrättiin v. 1812 apulaisprofessoriksi Tukholman lääkärinopistoon, josta kuitenkin jo 1815 haki pois kaupunginlääkäriksi Ouluun, ainoasti kotimaahan takaisin päästäkseen; tässä vaatimattomassa virassa hän kuoli 1864. Hänen urhokas osanottonsa Ruotsin sotiin vv. 1808-14 sekä hänen tarmokas yhteiskunnallinen toimintansa, varsinkin Oulun palossa v. 1822 ja 1832-33 vuosien kadon aikana ovat kerrottuna kuvalehdessä _Maiden ja Merien takaa_ 1865. Erittäin vielä harrasteli hän Suomen kielen ja kirjallisuuden kohottamista sen alhaisesta tilasta, järkähtämättömästi uskoen, että ne olivat pääsevät valtiaiksi Suomessa, ja itsekin ottaen osaa työhön tämän asian puolesta. Luultavasti on hän auttanut veljeänsä runojen keräyksessäkin, ja sitä paitsi on hän kirjoittanut suomenkielellä koko joukon omia runoja ja lauluja, joista useimmat ovat tavattavana Oulun Viikkosanomain ensimmäisissä vuosikerroissa; erikseen painettu on runo _Oulun kaupungin palosta_ 1832. -- Myös _vanhempi Sakari Topelius_ on nuoruudessaan sepitellyt runoja sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikk'ei häneltä ole muuta painettu kuin ruotsinnos Juhana Cajanus'en virttä.

[116] Tarkan tutkimuksen Sakari Topelius vanhemman runokeräyksistä on _A.R. Niemi_ julkaissut _Suomi_-kirjassa III. 13.

[117] Ikään kuin pieniä helmiä perätysten pistelemällä.

[118] Eräs vieläkin nuorempi runoniekka Rautalammilla. _Alpertti Kukkonen_, syntynyt v. 1835, on kirjoittanut runon näistä kaikista _Entisistä Rautalammin runoniekoista_. Kts. _K. Grotenfelt'in_ julkaisemaa teosta _18 Runoniekkaa_ 1889, joka on elämäkerrallisilla tiedoilla varustettu ja huolella toimitettu valikoima kansanrunoilijaimme runoja ja lauluja.

[119] _Sakari Cajander_, samannimisen kruununvuodin poika Leppävirroilta, oli syntynyt 6 p. Huhtik. 1818 ja tullut ylioppilaaksi 1843. Opetti ylioppilastovereilleen suomenkieltä sekä piti heille esitelmiä Kalevalasta ja Kantelettaresta. Julkaisi mainittuna vuonna 1845 _Lemminkäinen kokohon haravoitu, joutomiesi Sakari Sakarinpojalta_ I, joka sisältää uudempia kansan runoja ja tarinoita. Toinen v. 1847 ilmestynyt osa kertoo vuoropuhelussa _Mustialasta_ ja maanviljelyksestä, jonka tutkimukseen hän kokonaan antautui. Myös vaatetuksessa ja puheessa hän halusi esiintyä suomalaisena talonpoikana. Sittemmin hän siirtyi Ruotsiin, jossa eli suurimman osan ikäänsä, käyden tutkimusmatkoilla Tanskassa, Englannissa y.m. Ruotsiksi ilmestyivät hänen enimmät julkaisunsa tällä alalla, suomeksi vaan kaksi kirjasta: _Lyhykäisiä osoituksia Suomen maan viljelyksessä_ 1853 ja _Lyhykäisiä osoituksia Suomen emännille lehmäkarjan sekä maidon hoidossa ja juuston teossa_ 1856. Ruotsinkieliset ovat myös hänen valtiolliset kirjoituksensa, joista muudan oli niin arveluttavaa laatua, että se Ruotsissa poltettiin. Keväällä 1895 hän palasi kotimaahansa, jossa oli joskus ennenkin käväissyt, ja oleskeli jonkun aikaa Helsingissä pitääkseen luentoja maanviljelyksestä. Mutta kuolema, joka hänet kohtasi Porvoossa 9 p. Toukok., teki lopun hänen levottomasta elämästään.

[120] Väitteessä, että hän asian-ajajana olisi välistä poikennut oikeuden suoralta tieltä, ei siitäkään syystä saata olla perää, että hänen täytyi olla hyvin varoillaan herrasmiesten suhteen, jotka eivät suopeilla silmillä katselleet, mitenkä kansa heidän ohjistaan irtautui. Tämä oikaisu, josta saa kiittää erästä asiantuntijaa, on toimittajan velvollisuus julkaista, koska mainittu erehdys löytyy kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita ja saattaisi eksyttää vastaisia tutkijoita. Yleisesti tunnettua onkin, että ne, jotka tavalla tai toisella vähempiosaisten aseman parantamista harrastavat, joutuvat epäluulon ja panettelun alaisiksi parempiosaisten kesken, joiden on etuoikeuksistaan vaikea luopua.

[121] Tätä kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita v. 1860 lausuttua ennustusta näkyy tekijä v. 1885 pitämissään luennoissa alkaneen epäillä, koska kirjoittaa: "Olisi ollut tulevaisuuden toivoa, vaan ei ole toteutunut. Kansan runous näkyy hukkuneen yhteiskunnallisiin ja asioitsemispuuhiin". Kuitenkin tekijä jo itse huomauttaa siitä suorasanaisesta runoudesta, jota nykyiset kansankirjailijamme niin etevällä tavalla edustavat, ja viimeisinä aikoina on myös uudempain runomittain käyttämisen taito, mallikelpoisen kirjallisuuden ja kansan-opistojen kautta, silminnähtävästi edistynyt. Vastainen runoutemme ei kuitenkaan enää tule jakautumaan talonpoikaiseen ja herrassäädyn harjoittamaan, vaan on oleva yhtä ja samaa kansallista taiderunoutta.

[122] Sen suomentaja _Otto Tarvanen_ (Tandefelt) on useita muitakin hyödyllisiä ja huvittavaisia kansankirjasia toimittanut. Hän oli kapteenin poika, syntynyt Tarvolassa Saarijärvellä 1811, tuli ylioppilaaksi 1830, eli posti-virkamiehenä ja kuoli Rantasalmella 1860.

[123] Sekään ei saanut työtänsä lopullisesti vahvistetuksi, vaan asetettiin 1876 vuoden kirkolliskokouksessa vielä kolmas komitea, esimiehenä tämän kirjan tekijä. Tämä komitea sai ehdoituksensa vähäisillä muutoksilla hyväksytyksi toisessa kirkolliskokouksessa 1886.

[124] Papin poika, syntynyt Kuivaniemellä 1813, tullut ylioppilaaksi 1831 ja vihitty papiksi 1835. Ollut apulaisena useassa paikassa, vuodesta 1842 Isossakyrössä. Samana vuonna eroitettu kuudeksi kuukaudeksi virastaan luvattomain hartauskokousten pitämisestä. Päässyt kirkkoherraksi Koivulahteen 1858, Iihin 1867 ja viimein v. 1875 Vöyrille, jossa kuoli 1880. On yhdessä Ingmanin kanssa vielä julkaissut _P. Raamatun ja Lutheeruksen oppi_ selitettynä _vastoin sen kavaloita vääräntäjiä näinä aikoina Suomenmaalla_ 1848, ja sitä paitsi yksin suomentanut Lutherin kirjan _Lyhyt tapa tutkia kymmeniä käskyjä, uskoa ja Isä meitää_ 1844.

[125] Painettuina ne löytyvät Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1871 ja albumissa _Kaikuja Hämeestä_ 1872.

[126] _Simo Vilho Appelgren_ oli syntynyt v. 1786 Säräisniemellä, jossa isä oli kappalaisena, tuli ylioppilaaksi 1803 ja maisteriksi 1810, pääsi Ouluun kolleegaksi 1813 ja rehtoriksi 1825, nimitettiin kirkkoherraksi Kokkolaan 1838 ja kuoli 1854.

[127] _Kustaa Vilho Virenius_, papin poika Säkkijärveltä, oli syntynyt 1798, tullut ylioppilaaksi 1815 ja maisteriksi 1819, päässyt Viipuriin vankilansaarnaajaksi 1820 ja kappalaiseksi 1824, sekä v. 1836 kirkkoherraksi Uudellekirkolle, jossa kuoli 1864.

[128] _Juliana Fredrik Kajaani_ oli Sotkamon nimismiehen _Juhana Cajan'in_ poika, syntynyt 1815 ja tullut ylioppilaaksi 1832. Harrasteli luonnontieteitä ja filosofiaa, mutta kääntyi jumalisen äitinsä kuoltua 1837 uskonnolliselle alalle ja vihittiin papiksi 1842. Kauan muuteltuaan pitäjästä pitäjään apulaissaarnaajana, heikkona terveydeltään ja aineellista puutetta kärsien, sai hän viimein v. 1857 kappalaisenpaikan Piippolassa, jossa pysyi kuolemaansa saakka 1887. Ylioppilaana hän Lönnrot'in seurassa v. 1836 matkusti Venäjän-Karjalaan, kooten paitsi runoja melkoisen joukon satujakin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjistä. Suomen historiastaan toimitti hän myöhemmin uuden, lavennetun ja täydennetyn painoksen, josta ensimmäinen _Pakanuuden ja paavin-uskon ajat_ käsittelevä osa ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1846. Valitettavasti hän ei hermosairaudeltaan saanut tätä miellyttävää teostansa jatketuksi. Samasta syystä ei hän vuoden 1863 jälkeen voinut enää virkaansakaan hoitaa.

[129] _Kustaa Ticklén_ oli ennenmainittujen kahden Ticklén'ien veli, syntynyt Pyhäjärvellä 1807, tuli ylioppilaaksi 1825, vihittiin papiksi 1830, oltuaan opettajana Turussa ja Porissa pääsi kappalaiseksi Vesilahdelle 1837, siirtyi sieltä muuanne 1850, mutta palasi v. 1858 sinne takaisin kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1882.

[130] _Juhana Ahlholm_ oli torpparin poika Oulaisista, syntynyt 1802, tuli ylioppilaaksi 1825 ja samana vuonna papiksi, pääsi v. 1840 vakinaiseen kappalaisenvirkaan Lappajärvelle, jossa kuoli 1875.

[131] _Juhana Fredrik Wallin_ oli räätälin poika Turusta, syntynyt 1799, tuli ylioppilaaksi 1819 ja papiksi 1820, pääsi opettajaksi Turun alkeiskouluun 1824 ja kymnaasiin 1830 sekä kirkkoherraksi Kaivolaan 1841 ja kuoli 1850.

[132] _Martti Juhana Lindfors_, Kiteen kirkkoherran poika, oli syntynyt Porvoossa 1800, tullut ylioppilaaksi 1818, maisteriksi 1823 ja suorittanut lääkärintutkintonsa 1825. Vihittiin lääketieteen tohtoriksi 1832, oli vv. 1836-47 piirilääkärinä Kuopiossa, mutta erosi sitten virastansa, harjoittaen yksityistä lääkärin tointa ja käyttäen joskus joutilaat hetkensä suomenkielen opettajana Kuopion kymnaasissa. Otti jälleen vastaan piirilääkärin-viran v. 1860 Pielisjärvellä, mutta erosi siitäkin 1866 vanhuutensa tähden, eläen viimeiset vuotensa Kuopiossa 1869. Otti neuvottelevana jäsenenä hartaasti osaa Snellman'in Saima-lehden toimitukseen. Julkaisi Litteraturblad'issa 1852 sangen nerokkaan vertausjutun _Väinämöinens resa till Antero Vipunen_ (Väinämöisen matka Vipusen luo).

[133] Näin on tämä tapaus kerrottuna _Maiden ja Merien takaa_ lehdessä 1864 s. 12. Vähän toisin sen esittää _A.V. Ingman_ Muistelmissaan (Kirjall. Kuukausl. 1871 s. 219): "Eräänä pyhäaamuna Lokakuulla vuonna 1830 oli kaksi suomalaista maisteria, Elias Lönnrot ja Martti Lindfors, toistensa kanssa Helsingissä vilkkaassa keskustuksessa eräästä vanhasta suomalaisesta kirjasta, jonka uudestaan painamista Lindfors katsoi tarpeelliseksi, ja tästä hetken aikaa tuumailtuansa veikkonsa Lönnrot'in kanssa, joukahti hänen mieleensä kyllä kummallinen ajatus: hän sanoi yht'-äkkiä kiiltävin silmin, katsoen toverinsa totisiin kasvoihin: minäpä keksin keinon; kuuleppas! me asetamme suomalaisen kirjallisuuden seuran Helsingissä ja niin me kyllä saamme suomalaisia kirjoja painetuksi".

[134] _Eerik Gabriel Melartin_ on hartaana suomalaisuuden ystävänä tässä erikseen huomattava. Hän oli kappalaisen poika Kärkölästä, syntynyt 1780, tuli ylioppilaaksi 1797 ja maisteriksi 1802 sekä dosentiksi Kreikan kirjallisuudessa 1804. Muutti seuraavana vuonna Viipuriin saksalaisen lyseen opettajaksi ja määrättiin v. 1810 kaikkien Viipurin läänin oppilaitosten tarkastajaksi, jossa virassa pysyi vuoteen 1814; sitä ennen v. 1812 oli hän saanut jumaluus-opin professorin viran Turussa. Nimitettiin viimein arkkipiispaksi 1833 ja kuoli 1847. Jo 1825 vuoden koulukommissioonissa koetti hän saada suomenkieltä oppiaineeksi alkeiskouluissa ja ehdoitti suomenkielisten oppikirjain toimittamista sitä varten, että vastaisuudessa voitaisiin opetustakin suomeksi toimittaa. Hänen jälkeensä jääneissä papereissa löytyy myös kirjoitus ministerivaltiosihteerille vuodelta 1837, joka sisältää ehdoituksen suomenkielen viralliseksi julistamisesta. Suomenkieli olisi määrättävä käytettäväksi "tuomio-istuimissa, opistoissa, hallinnollisissa virastoissa y.m. maan virallisena kielenä ruotsin asemella, paitsi ruotsalaisissa seurakunnissa, missä itse rahvas käyttää viimeksimainittua kieltä". Kuitenkin olisi asian järjestämistä varten 15 tai 20 vuoden määräaika säädettävä, "jonka kuluttua suomenkieltä on yksin-omaisesti käytettävä kaikissa tiloissa, missä ruotsi nyt on käytännössä". (Kts. Gottlund'in Suomi-lehteä 1846 ja Biografista Nimikirjaa).

[135] Ainoa palkkio, jonka Keckman koko sihteerin-ajallaan sai Seuralta, oli 200 paperiruplaa (= 228-9 Smk.) kerta kaikkiaan.

[136] Tästä sai alkunsa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1857 julkaisema Luettelo suomeksi präntätyittä kirjoista, jolla täydellisyyteen nähden ei ole vertaistansa maailman kirjallisuusluetteloissa. Sen tekijä oli Fredrik Vilhelm Pipping, kauppiaan poika Turusta, syntynyt 1783, tullut ylioppilaaksi 1799 ja maisteriksi 1805. nimitetty seuraavana vuonna Kreikan kirjallisuuden dosentiksi ja v. 1814 professoriksi tieteitten historiassa ynnä yliopiston kirjastonhoitajaksi, jossa virassa pysyi vuoteen 1845, kutsuttu v. mi kirkollis-asiain päälliköksi senaattiin ja sieltä eronnut 3855, kuollut 1868. -- Merkillinen ja muistettava auttaja hänen työssään oli eräs talonpoikainen mies, kirjansitoja ja kulkukauppias Matti Pohto, syntynyt Ylistarossa 1817 ja surmattu kirjainhaku-matkalla Viipurin pitäjässä 1857, samana vuonna jolloin Pipping'in luettelo valmistui.

[137] Lönnrot'in lähdettyä Helsingistä tulivat Seuran ruotsinkieliset keskustelemukset ilman mitään erityistä päätöstä myös samalla kielellä kirjaan pannuiksi. Ruotsinkielisinä pysyivät Seuran pöytäkirjat aina vuoteen 1861. Silloin oli taas yliopistoon palannut Lönnrot esimiehenä ja sihteerinä hänen läheisin nuorempi ystävänsä, ylimääräinen suomenkielen lehtori ja kielenkääntäjä senaatissa _Kaarle Kustaa Borg_.

[138] Viimeinen (20:s) osa tätä jaksoa on vuoden 1860 ja ilmestyi v. 1862. Toinen (1883-87) ja kolmas (vuodesta 1888 vielä jatkuva) ovat yksin-omaan suomenkielisiä.

[139] Hänen isänsä _Eerik Losteen_ oli suomalainen sotamies KarjaIohjan emäseurakunnasta.

[140] 27 päivältä Marrask. 1823 Rantasalmen rovastille _Joakim Aadolf Cleve'lle_; oli yksi niitä harvoja, jotka hänen matkansa merkityksen jo siihen aikaan täysin ymmärsivät.

[141] _G.A. Brakel, Väinämöinen, lyriskt försök i tre akter_, Tukholmassa 1829.

[142] Tosin kansanrunon perustuksella, vaan päinvastaisessa järjestyksessä.

[143] Lönnrot'illa oli se käsitys, että kansanrunon _Marjatta_ (oik. Marjetta eli Marketta) tarkoitti _Neitsyt Maariaa_ ja Metsolan (vasta uudessa Kalevalassa: Karjalan) kuninkaaksi ristitty poika itse Vapahtajaa. Siitä syystä hän jo vanhassa, ja vielä enemmän uudessa, Kalevalan-laitoksessa yhdisti tähän runoon osia Luojan virrestä. Väinämöisen poislähtöön on nimen-omaan Lönnrot'in lisäämää kanteleen jäljelle jättäminen viimeisen kerran laulettua. Samantapainen loppukohtaus löytyy muuten ennenmainitussa (s. 303 Muist.) _Brakel'in_ ruotsinkielisessä laulunäytelmässä, jossa päähenkilö, _Väinämöinen_, kristin-uskon ja ruotsalaisvallan voitolle päästyä, sulkeutuu hautakumpuun, jättäen kuitenkin sen kukkulalle kantelensa heläjämään. Myös Esaias Tegnér'in saman-aikuinen _Frithiofs saga_ (Frithiof'in satu), joka ilmestyi v. 1825, viittaa viimeisessä laulussaan uuden uskon tuloon ja voittoon.

[144] Mainitussa ballaadissa tyttö lopettaa itsensä hirttäymällä aittaansa.

[145] Niinkuin Ahlqvist on osoittanut, koetti Lönnrot jäljitellä klassillisten kielten, kreikan ja latinan, synteettistä (yhdisteellistä) lausetapaa.

[146] _Fabian Collan_ oli syntynyt 1817 Iisalmella, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1834 ja vihittiin maisteriksi 1840, nimitettiin historian dosentiksi 1843, siirtyi saman aineen lehtoriksi Kuopioon 1844 ja palasi v. 1850 yliopistoon filosofian apulaisprofessoriksi, jossa virassa kuoli jo seuraavana vuonna. Oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä vv. 1841-44 ja toimitti samaan aikaan _Helsingfors Morgonblad'ia_, josta tuli innokas suomalaisuuden äänenkannattaja ja tienraivaaja Snellman'in _Saima-lehdelle_. On paitsi lukuisia historiallisia, valtiollisia ja filosofisia kirjoituksia julkaissut pari tutkimusta suomalaisen mythologian alalta, nimittäin: _Väinämöisestä ja Ilmarisesta_ sekä _Bjarmeinmaasta ja Pohjolasta_, molemmat ruotsiksi Helsingfors Morgonblad'issa 1838 ja 1839.

[147] _Henrik August Reinholm_ oli syntynyt 21 p. Maalisk. 1819 Raumalla, jossa isä eli maaviskaalina. Tuli ylioppilaaksi 1837 ja filosofian kandidaatiksi 1844 sekä maisteriksi 1847, vihittiin papiksi 1854 ja saavutti tohtorin-arvon 1857. Palveli Viaporin luterilaisen seurakunnan pappina vuodesta 1856 kuolemaansa asti 15 p. Kesäk. 1883. Oli Suomen monipuolisin muinaismuistojen keräilijä. Runojen kerääjänä oli hän aikanansa ainoa, joka pani myös niiden löytöpaikat tarkoin muistiin; sillä ei ainoastaan Lönnrot ja Europaeus, vaan myös tiedemiehet semmoiset kuin Castrén ja Ahlqvist olivat tämän tärkeän seikan milt'ei kokonaan laiminlyöneet. Tutkijana ei Reinholm ollut yhtä etevä ja vielä lisäksi hitaanlainen valmista aikaan saamaan. Hänen suomenkielisistä julkaisuistaan mainittakoon: _Suomen kansan laulantoja_ I, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama 1849, _Suomalaisia kasvunimejä_ 1850 vuoden _Suomi_-kirjassa, sekä ruotsinkielisistä väitöskirja _Om finska folkens fordna hedniska slägt- och dopnamn_ (Suomalaisten kansojen muinaisista pakanallisista suku- ja ristimänimistä) 1853. Julkaisematta jääneistä kokoelmista, joita on sata paksua kääryä Muinaismuisto-yhdistyksen hallussa, on huomattavin _Ilokas, Suomen kansan ajanviettoja_ vuodelta 1851.

[148] Teos valmistui vasta v. 1851 nuoremman veljen _Agathon Meurman'in_ loppuun saattamana; Lönnrot'in työtä oli jatkanut _Taneli Europaeus_.

[149] Tästä toimitti Lönnrot vielä lyhennetyn laitoksen kouluja varten v. 1862; se ei kuitenkaan ollut onnistunut, eikä sitä liene paljon tarkoitukseensa käytetty.

[150] Semmoisena kuin se Schiefner'in käännöksessä esiintyy, s.o. ilman sananjakoa.

[151] Sitä vastoin ei Lönnrot saanut painolupaa saman tekijän _Puuristi_-nimiselle kertomukselle. Molemmat ilmestyivät näihin aikoihin vironkielellä venäläisissä paino-oloissa!

[152] Täydellisyyden vuoksi sopii mainita toinenkin sen-aikuinen lehtinen, jonka Lönnrot painatti: _Minkätähden kuolee niin paljo lapsia ensimäisellä ikävuodellansa_, 1859.

[153] Viimeksi on hänen testamentti-varoillaan saatu Sammattiin emäntäkoulu.

[154] Tähän Lönnrot'in elämäkertaan, joka suurimmaksi osaksi on uudestaan toimitettu, on käytetty etupäässä maisteri _A.R. Niemen_ kirjoituksia (Johdanto Kalevalan selityksissä 1895, _Elias Lönnrot'in lapsuus_ Valvojassa 1895 ja _Elias Lönnrot Kajaanissa_ Virittäjässä 1897) ynnä julkaisemattomia keräelmiä sekä toimittajan omia tutkimuksia (kts. _Kalevalan esityöt_ Valvojassa 1896).

[155] Tämä salanimi on käännös hänen oikeasta niinestänsä _Ar-vids son_.

[156] Ruotsintaja, niinkuin valtioneuvos _Th. Rein_ on selville saanut, ei ole kukaan muu kuin itse Snellman, jonka suomalaisista harrastuksista se on aikaisin ilmaus.

[157] Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1871, s. 223.

[158] Kaikki kolme olivat olleet Castrén'in ensimmäisiä kuulijoita ja _Ingman'in sekä Fabian Collan'in_ kera muodostaneet mainitun suomalaisuuden liiton. Kellgren'in elämäkerta tulee myöhemmin esitettäväksi. _Juhana Robert Tengström_, joka Ingman'in kertomuksen mukaan oli liiton varsinainen "sielu", oli professori Juliana Jaakko Tengström'in poika sekä Castrén'in, Kellgren'in ja Tikkasen lanko. Hän syntyi Turussa 24 p. Toukok. 1823, tuli ylioppilaaksi 1839 ja seurasi samana kesänä Castrén'ia matkalla Venäjän Karjalaan. Läksi v. 1843 Kellgren'in kera opintomatkalle Saksaan, suoritti yhdessä Kellgren'in ja Tigerstedt'in kanssa filosofian kandidaatti-tutkinnon sekä vihittiin maisteriksi 1844. Filosofian dosentiksi nimitettynä 1846 teki uuden matkan Berliiniin ja Kellgren'in mukana Pariisiin, jossa kuoli lavantautiin 13 p. Marrask. 1847. Hänen kirjoittamansa ovat kuvaukset Kalevalasta _Fosterländskt_-albumiin ensimmäisessä ja _Joukahaisen_ toisessa osassa. -- _Kaarle Konstantin Tigerstedt_, ruukin-omistajan poika Kuopiosta, syntynyt 7 p. Toukok. 1822, nimitettiin historian dosentiksi 1846 ja saman aineen lehtoriksi Turkuun 1859, josta virasta otti eron 1891.

[159] Sen kolmannessa ja viimeisessä, 1847 vuoden vihkossa ilmestyi myös Runeberg'in _Vårt land_ (Maamme-laulu) ensi kertaa julkaistuna.

[160] Tässä kuitenkin ilmestyi _Lauri Jaakko Stenbäck'in_ runo _Mitt finska fosterland_ (Suomalainen isänmaani).

[161] Sen ensimmäisessä vuosikerrassa 1845 on muun muassa painettuna Berndtson'in omakirjoittama näytelmäruno _Fennomanen_.

[162] _Kaarle Martti Kiljander_ oli syntynyt 22 p. Syysk. 1817 Kaavilla, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1838, vihittiin papiksi 1842, määrättiin ensin rukoushuoneen-saarnaajaksi Lapinlahdelle, sitten notaariksi Kuopion tuomiokapituliin ja pääsi viimein kirkkoherraksi Nilsiään 1866. Oli useat kerrat valittuna mainitun tuomiokapitulin assessoriksi ja kuoli tarkastusmatkalla piispaa seuratessaan Muhoksessa 6 p. Syysk. 1879. Kiljander oli käynyt Porvoon kymnaasia ja nauttinut jonkun aikaa Runeberg'in opetusta, joka nähtävästi oli vaikuttanut hänen runollisiin harrastuksiinsa. Ne puhkesivat kuitenkin ilmi vasta Snellman'in herätyksen johdosta. Hänen toimittamansa oli vielä neljäs v. 1855 ilmestynyt _Annikan_ osa, suomennos Nicander'in murhenäytelmää _Taikamiekka_. Myöhemmin ilmestyivät hänen Runeberg'in suomennoksensa: _Nadeschda_ 1860 ja _Fjalar kuningas_ 1876 sekä _Salaminin kuninkaat_ 1880. Viimeksi mainittu, niinkuin myös uusi Nadeschdan suomennos 1879, oli toimitettu painosta hänen kuolemansa jälkeen. Vielä on Kiljander mainittava 1863 vuoden virsikirja-komitean jäsenenä.

[163] _Samuli Roos_ oli talollisen poika Eurajoelta, syntynyt 1 p. Tammik. 1792. Tuli ylioppilaaksi 1811 ja maisteriksi 1819 sekä lääketieteen lisensiaatiksi 1821. Oli piirilääkärinä ensin Kajaanissa 1823-32, siis välittömästi ennen Lönnrot'ia, sitten Ylä-Karjalassa 1832-40. Sen jälkeen eli yksityislääkärinä kotipuolellaan ja kuoli 14 p. Marrask. 1878. Kaiken joutoaikansa Roos pani suomalaisen kirjallisuuden kartuttamiseen. Erittäin toimitteli hän ahkerasti terveys-opillisia ja taloudellisia neuvokirjoja rahvaalle. 1860 vuoden _Suomi_-kirjaan painatti hän suomentamiansa _Phaidron aisopolaisia satuja_. Käsikirjoituksena jäi häneltä suomennos Sjögrenin latinalais-ruotsalaista sanakirjaa sekä saksalais-suomalainen sanakirja.

[164] Mainitaan olleen Tammelan kirkkoherra _Niilo Maunu Tolpo_ (1770-1853).

[165] Pikemmin kuin mitä hän itsekään oli rohjennut toivoa; sillä vielä vähäistä ennen oli tekijä Yrjö Koskisen kanssa keskustellut siitä, tokko edes harmaapäisinä vanhuksina saisivat nähdä yhden suomenkielisen oppikoulun toiminnassa!

[166] _Frans Vilhelm Rothsten_ on syntynyt 14 p. Syysk. 1S33 Porissa, jossa isä eli puuseppänä. Tuli ylioppilaaksi 1851 ja maisteriksi 1857. On ollut ajoittain suomenkielen opettajana parissa Helsingin koulussa, siinä toimessa osoittaen harvinaista taitoa, vaan muuten, virkoihin pyrkimättä, pannut kaiken aikansa kirjallisiin töihin. On sepittänyt tarkan _Latinalais-suomalaisen sanakirjan koulujen tarpeeksi_, joka ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1864 (toinen painos 1883), sekä toimittanut sana- ja asiaselitykset helppohintaiseen Kalevalan-painokseen vuodelta 1870. Näiden hänen työnsä näkyväin hedelmäin ohessa on hän vielä hiljaisuudessa ollut suurena apuna monessa muussa kirjallisessa sekä tieteellisessä yrityksessä. Niin on hän esim. valvonut kielen puhtautta _Valdemar Churberg'in Uudessa romani-jaksossa_ 1874-78 sekä antanut neuvoja ja lisiä _A.V. Jahnsson'in_ v. 1871 ruotsiksi ilmestyneesen suomenkielen lauseoppiin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä vuodesta 1870 on hän tehokkaalla tavalla ottanut osaa myös useimpien Seuran toimituksien, etenkin sanakirjojen ja maanviljelys-oppikirjojen julkaisemiseen.

[167] Ei ole sekoitettava ennen mainittuun veljeensä _Aksel Gabriel Corander'iin_, joka julkaisi ruotsinkielisen suomenkielen lauseopin _Finsk sattslära_ 1861. Hän oli syntynyt Mikkelissä 23 p. Maalisk. 1827, tuli ylioppilaaksi 1845 ja maisteriksi 1850. Oli pari vuotta opettajana Helsingissä ja sitten lehtorina Viipurissa vuoteen 1874. Kuoli 29 p. Syysk. 1877. On vielä painattanut _Kertoelman Suur-Savosta eli Mikkelistä_ 1848, joka on ensimmäinen pitäjänkertomus suomenkielellä. Toimitti Viipurissa _Sananlennätintä_ 1856 yhdessä veljensä kanssa ja yksin 1857-58 sekä _Otavaa_ 1862-63. Oli vv. 1857-75 Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä.

[168] Tässä yhteydessä sopinee mainita, että samana vuonna, 1852, ilmestyi ensimmäinen muun kielen oppikirja suomeksi. Se oli _Juhana Vilhelm Murman'in Harjoittava ruotsinkielen-oppi alkaville_. Murman oli syntynyt 12 p. Tammik. 1830 Haukiputaalla, tullut ylioppilaaksi 1852 ja vihitty papiksi 1857. Oltuaan pappina ja opettajana monessa paikoin Suomessa, siirtyi v. 1868 Inkeriin, jossa kuoli Keltun ja Rääpyvän seurakuntain kirkkoherrana 31 p. Tammik. 1892. On kirjailijana liikkunut hyvin erilaisilla aloilla ja aikoinansa ollut erinomaisen tuottelias. Hänen huomattavin teoksensa on _Setän opetuksia_, ensimmäinen vihko _sielutieteessä_ 1856, toinen _sielunviljelyksestä_ 1860, jotka nekin ovat laatuaan esikoisia kirjallisuudessamme. Yhdessä _Pekka Aschan'in_ kanssa on hän myös toimittanut oppikirjan _Eläintiede suomalaisille alkeiskouluille_ 1866. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläänä on hän ollut kahdella tutkimusmatkalla Pohjanmaalla, v. 1854 kansanrunoja ja v. 1862 historiallisia muistoja keräämässä. Edellisen retken tuloksista on hän julkaissut saman vuoden Suomi-kirjassa ensimmäisen laveamman esityksen Suomalaisten muinaisista taikatavoista ja -tempuista ruotsiksi: _Några upplysningar om Finnarnes fordna vidskepliga bruk och trollkonster_, sekä suomeksi _Kertomuksen jälkimmäisestä tiedustusmatkasta Pohjanperällä_, niin-ikään Suomi-kirjassa 1865. Inkerissä hän on vielä painattanut _Selityksen häätavoista Inkerinmaan Suomalaisissa seurakunnissa_, 1872. Mainitun ruotsin kieliopin jälkeen seurasivat _Juhana Gabriel Geitlin'in_ latinan ja saksan kieliopit 1858 ja 1861, _Kustaa Cannelin'in_ kreikkalainen ja _Vilhelm Flomam'in_ ranskalainen kielioppi 1863, suomennos _Mattias Akianderin_ venäjän kielioppia 1864 sekä viimein _Romulus Maunu Oppman'in_ englannin kielioppi 1867.

[169] _Sven Gabriel Elmgren_, kappalaisen poika Paraisista, oli syntynyt 25 p. Lokak. 1817. Tuli ylioppilaaksi 1836 ja maisteriksi 1840. Suoritti jumaluus-opin kandidaatti-tutkinnon 1844, mutta antautui yliopiston kirjaston palvelukseen, jonka vakinaiseksi amanuenssiksi pääsi 1848 sekä varahoitajaksi 1862 ja jossa palveli vuoteen 1891. Oli vv. 1846-61 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä ja painatti kertomuksen seuran edellisestä vaikutuksesta 1847 vuoden _Suomi_-kirjaan. Antoi _Fosterländskt album'iin_ m.m. tutkimuksen _Mikael Agricolasta_ sekä useita kirjallishistoriallisia elämäkertoja nimikirjaan _Finlands minnesvärda män_ (Suomen muistettavat miehet), joka ilmestyi vv. 1853-57. Hänen muista ruotsinkielisistä julkaisuistaan on mainittavin kaksiosainen väitöskirja _Öfversigt af Finlands litteratur_ (Suomen kirjallisuuden luettelo ja yleiskatsaus) 1861 ja 1865. Kuoli 2 p. Marrask. 1897.

[170] Ilmoituksia otti _Kanava_ vastaan myös ruotsin-, saksan-ja venäjänkielillä. Se oli, näet, samoin kuin _Sanansaattaja Viipurista_, aikoinaan ainoa Viipurissa ilmestyvä sanomalehti. Saksankielinen _Wiburgs Wochenblatt_ oli lakannut 1832; ruotsinkielinen _Wiborgs annonceblad_ oli Sanansaattajan vuosikertojen välillä ja jälkeen ilmestynyt vv. 1837-39, 42-44, ja virkosi vielä _Kanavan_ kuoltua eloon, vaikka ainoasti vuodeksi 1848.

[171] Kts. Litteraturblad 1848 n:o 12.

[172] Myöhemmistä runotuotteista huomattakoon _Sotamarssi_ vuodelta 1889 ja samana vuonna juuri vähää ennen kuolemaa kirjoitettu _Punkaharjun tytön laulu_.

[173] Ensimmäisen _Suomenkielisen lukemiston_ kouluja varten toimitti v. 1850 Vaasan kymnaasin apulainen, sittemmin Ulvilan kirkkoherra _Aukusti Lilius_.

[174] Se painettiin v. 1891 Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksiin, joissa myöhemmin myös Ahlqvist'in voguulilaiset kielinäytteet ynnä kielioppi ilmestyivät 1894.

[175] Ihmeellisintä on että tämä "kansatieteellinen unelma" taisi päästä painotarkastuksen läpi. Tämän seikan selittää ainoasti sen ilmestyminen pienissä kappaleissa 1847 vuoden Suomettaren palstoilla, joten kokonaisuus ei heti tarkastajan silmään pistänyt. Kuinka ahtaat paino-olot muuten siihen aikaan olivat, osoittaa paraiten eräs kohta runossa _Miksikä aina suret!_ 1849 vuoden Suomettaressa, jossa se ensikerran löytyy julkaistuna, on näet _Suomeni_ sanan sijalle täytynyt painattaa _Saimani_!

[176] _K(aarlo) B(erghom)_, Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1869 s. 19.

[177] Ainoasti vähäinen avunlisä tähän teokseen: _Tutkimus sivistyssanoista obilais-ugrilaisten kansojen kielissä_ 1882, on suomenkielellä julkaistu. Sitä vastoin ovat kaikki hänen Kalevalaa koskevat kirjoituksensa: _Tutkimus Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta_ 1886 ja _Kalevalan Karjalaisuus_ 1887, niinkuin myös _Elias Lönnrot, elämäkerrallisia piirteitä_ 1884, kaikki suomeksi kirjoitetut. Ensiksimainittu on suomenkielisenä promotsiooni-kutsumuskirjana ensimmäinen laatuaan. Myös yliopiston rehtorina on Ahlqvist ensimmäisenä käyttänyt suomenkieltä avajaispuheissaan, jotka ilmestyivät painettuina heti hänen kuolemansa jälkeen 1889.

[178] _Sakari Joakim Cleve_ syntyi 3 p. Jouluk. 1820 Rantasalmella, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1838, maisteriksi 1844, filosofian dosentiksi 1848 ja tohtoriksi 1850. Nimitettiin lehtoriksi Kuopion kymnaasiin 1851 sekä v. 1862 kasvatustieteen professoriksi, josta virasta otti eron 1882. On järjestänyt Suomen korkeamman oppikoulun ja sitä varten perustanut Helsinkiin mallikoulun, johon toimitti suomenkielisenkin osaston 1867. Kun tämä päätettiin lakkautettavaksi 1871, oli hän Helsingin suomalaista alkeisopistoa perustamassa, samoin kuin Helsingin suomalaista tyttökoulua 1869. On vielä järjestänyt Helsingin kansakoululaitoksen sekä jäsenenä 1862 vuoden kansakoulu-komiteassa valmistanut sen ehdoituksen, joka pääasiallisesti on perustuksena nyt voimassa olevalle asetukselle. On perustanut Suomen Kasvatustieteellisen yhdistyksen sekä sen aikakauskirjan 1864. On myös ollut v. 1874 perustetun Kansanvalistus-seuran ensimmäinen esimies. Hänen pääteoksensa on _Koulujen kasvatus-oppi_, joka ilmestyi suomalaisessa käännöksessä 1886.

[179] Nimitys on Lönnrot'in keksimä; Kantelettaren runo, jossa se ensiksi esiintyy, on ainoasti vapaa suomennos virolaista _Salme-runoa_.

[180] Siihen asti oli sitä alusta vuotta toimittanut länsisuomalainen maisteri _Edvard Rindell_.

[181] Uudella Suomettarella on tähän saakka ollut ainoasti kaksi päätoimittajaa: _Antti Almberg_ 1869-70, ja _Viktor Löfgren_ Kesäkuusta 1870 alkaen. -- _Antti Fredrik Almberg_, Maskun kirkkoherran poika, syntyi 18 p. Heinäk. 1846, tuli ylioppilaaksi 1863 ja maisteriksi 1869, nimitettiin suomenkielen-kääntäjäksi senaattiin 1876. Käytyään vv. 1874-75 tutkimusmatkalla Unkarissa, on hän tutustuttanut Suomalaisia tämän veljeskansan oloihin useilla teoksilla: _Unkarin maa ja kansa_ 1876, _Unkarin kielen oppikirja_ yhdessä unkarilaisen _Joszef Szinnyei'n_ kanssa 1880, _Unkarin albumi I_ 1881. _Maantieteellisiä kuvaelmia 10-11. Unkari_, 1882-83, sekä suomennoksilla (esim. Jókai'n _Uusi Tilanhaltija_ 1878). On sitä paitsi ylimääräisenä unkarinkielen lehtorina yliopistossa vuodesta 1881 antanut opetusta mainitussa kielessä. -- _Niilo Viktor Alfred Löfgren_, hovioikeudenneuvoksen poika, syntyi Viipurissa 25 p. Marrask. 1843, tuli ylioppilaaksi 1862 ja filosofian kandidaatiksi 1870. Oli v. 1865 apumiehenä _Maiden ja Merien takaa_ lehden toimituksessa. Suomensi 1869-70 kaksi Emlekyl'in (Eemil Nervanderin) novellia: _Honkain tarinat_ ja _Uotilan isäntä_, joiden alkuteokset ovat jääneet julkaisematta. Otti myös osaa Vänrikki Stoolin tarinain suomentamiseen.

[182] _Pietari Aadolf Europaeus_ (1753-1825). Oli kielten ja nähtävästi myös kansanrunojen harrastaja. S. 244 ylhäällä mainittu Porthan'in kiitoskirje on, sen mukaan kuin t:ri _E. Lagus_ on selville saanut, hänelle, eikä Berner'ille kirjoitettu.

[183] Jälkimmäisenä vuonna yhdessä maisteri _Abraham Nylander'in_ kanssa.

[184] Viimeksi hän on v. 1896 painattanut _Mietteitä I. Lainkäyntikielistämme ja II. Lainkäynti-säädäntömme parantamistoimista_.

[185] Toinen uudistettu painos ilmestyi 1877.

[186] V. 1871 ilmestyi vielä _Aminoff'in_ väitös _Etelä-Pohjanmaan kielimurteesta tutkimus_, joka on vertailevaa laatua ja ensimmäisenä edustaa uuden-aikaista murretutkimusta maassamme. Mutta samana vuonna ilmestyi asetus, joka kielsi suomen- ja ruotsinkieltä kielitieteellisissä väitöskirjoissa käyttämästä ja joka oli voimassa vuoteen 1886. -- _Torsten Kustaa Aminoff_ oli syntynyt 11 p. Marrask. 1838 Nilsiässä, jossa isä oli maamittarina. Palveli vv. 1855-61 sotaväessä, viimein vänrikin arvolla, ja suoritti sillä välin ylioppilastutkinnon 1857. Vihittiin maisteriksi 1869 ja nimitettiin historian lehtoriksi Haminan kadettikouluun 1871, jonka jälkeen saavutti vielä tohtorin-arvon 1873. Kuoli Helsingissä 18 p. Elok. 1881. Jo sotamiehenä Virossa majaillessaan oli hän opiskellut vironkieltä, niin että v. 1869 saattoi toimittaa _Virolais-suomalaisen sanakirjan satukokoukseen: Eestirahva ennemuistesed jutud_, jonka Kreutzwald'in teoksen Suomalainen Kirjallisuuden Seura kolmea vuotta aikaisemmin oli painosta kustantanut. Käytyään v. 1871 Ruotsin ja Norjan rajamailla asuvain Suomalaisten luona, julkaisi hän arvokkaan kielitieteellisen tutkimuksen _Tietoja Vermlannin Suomalaisista_ Suomi-kirjassa 1876. Sitä ennen oli hän savokarjalaisen osakunnan albumiin antanut kaksi huomattavaa historiallista kirjoitusta _Savolaisten sija Suomen asutushistoriassa_ 1870 ja _Lyhyt silmäys itäisten suomensukuisten kansain historiaan_ 1873. Kesällä 1878 teki hän Suomen Tiedeseuran kustannuksella matkan _Votjakkein_ luo, jonka tuloksista on suurin osa vasta hänen kuolemansa jälkeen tohtori _Yrjö Wichman'in_ toimesta ilmestynyt.

[187] Heidän sijallaan olivat väliajalla toimittajina maisterit _Paavo Cajander_ 1873-74 ja _Samuli Suomalainen_ 1875, kaunokirjailijoina vasta mainittavat, sekä _Aukusti Juhana Mela_ 1873-75. Viimeksi mainittu syntyi 8 p. Maalisk. 1846 Kuopiossa, jossa isä oli henkikirjurina. Tuli ylioppilaaksi 1865 ja maisteriksi 1873 sekä luonnonhistorian ja maantieteen lehtoriksi suomalaiseen normaalilyseesen 1888. Muutti alkuperäisen nimensä Malmberg Melaksi 1876. On luonnontieteellisen kirjallisuuden ensimmäinen varsinainen sekä etevin edustaja suomenkielellä. Mainittakoon ainoasti: _Suomen eläimistö_ 1872; _Lyhykäinen kasvioppi ja kasvio_ 1877; _Suomen luurankoiset_ 1882; _Zoologia kansalaisille I_, pääasiallisesti Brehm'in mukaan, 1891-96.

[188] Valvojan päätoimittajina ovat olleet: _Juhana Richard Danielson_ 1881-84, _Thiodolf Rein_ 1885-87, _Ernst Kustaa Palmén_ 1888-91, _Oskar Eemil Tudeer_ 1892-96 ja _Eemil Nestor Setälä_ 1897. --_Danielson_, kappalaisen poika, on syntynyt Hauholla 7 p. Toukok. 1853, ylioppilas 1870, yleisen historian dosentti 1878 ja professori 1880, valtiopäivämies. Suomenkielisistä teoksista huomattakoon: _Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan_ 1891; _Suomen sisällinen itsenäisyys_ 1892; _Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen_ 1894; _Suomen sota ja Suomen sotilaat 1808-09_ 1896. -- _Palmén_, professorin poika, on syntynyt Helsingissä 26 p. Marrask. 1849, ylioppilas 1866, pohjoismaiden historian dosentti 1877 ja professori 1884, valtiopäivämies. Teoksista: _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran viisikymmen-vuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys_ 1881; sekä Valvojasta: _Neljä merkkivuotta Suomen oppikoulun historiassa_ ja _Suomen valtiovarojen hoidosta_ 1889, _Taistelu lakiemme puolesta 1840-luvulla_ 1896. -- _Tudeer_, tuomarin poika, on syntynyt Mikkelissä 30 p. Elok. 1850, ylioppilas 1867, kreikan kielen ja kirjallisuuden dosentti 1879 ja ylimääräinen professori 1885. Valvojasta: _Matkamuistelmia Kreikasta_ 1883; _Homeeros ja Kalevala_ 1885; _Runous ja vapaus_ 1888. -- _Setälä_, talollisen poika, on syntynyt Kokemäellä 27 p. Helmik. 1864, ylioppilas 1882, suomalais-ugrilaisen kielitieteen dosentti 1887, Suomen kielen ja kirjallisuuden professori 1893. Teoksia mainittakoon: _Suomen kielen lauseoppi_ 1880; _Lauseopillinen tutkimus Koillis-Satakunnan kansankielestä_ 1883; _Yhteissuomalainen äännehistoria 1-2_, 1890-91; _Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiaan_ 1891; _Oikeakielisyydestä suomenkielen käytäntöön katsoen_ 1894.

[189] Viimeksi on v. 1896 ilmestynyt alkuosa hänen kirjoittamaansa laveata _Suomen lainsäädännön historiaa_.

[190] Lisäksi: _Lyhyt runous-oppi_ ja _Runous-opin pääkohdat_ 1891.

[191] _Aksel August Borenius_ on syntynyt 19 p. Maalisk. 1846 Porvoossa, jossa isä oli kymnaasinlehtorina. Tuli ylioppilaaksi 1863 ja filosofian kandidaatiksi 1871. Kävi vv. 1871, 1872 ja 1877 keräämässä vanhoja runoja ja niiden sävelmiä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella, jonka kirjaston ja arkiston hoitajana myös oli vv. 1876-79, pannen nämät aivan uuteen kuntoon. On m.m. julkaissut: _Selityksiä runonkeräyksistäni ja niiden johdosta muutamia mietteitä Kalevalasta_ Kielettäressä 1872; _Missä Kalevala on syntynyt?_ Suomen Kuvalehdessä 1873; _Suomen keskiaikaisesta runoudesta I. Luojan virsi_ Virittäjässä 1886.

[192] Viime aikoina on hän etenkin edistänyt siperialaisten kalliokirjoitusten kokoilemista, julkaisemista ja tutkimista.

[193] Sekä ennen mainittu _Juhana Vilhelm Snellman'in elämä_, joka on myös suomeksi ilmestynyt 1896.

[194] Myös _Godenhjelm'in_ voi tähän lukea sekä itse kirjan tekijän. Ryhmitys on muuten kokonaan toimittajan.

[195] Myöhemmin on hän julkaissut kokoelman _Raittiusrunoja_ 1889 sekä kertomuksen _Salmelan heinätalkoot_ 1891.

[196] _B. F. G(odenhjelm)_, Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1876 s. 43.

[197] Lisättäköön: _Itätsheremissiläiset kielennäytteet_ saksalaisen käännöksen kera Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksissa 1889 ja _Kuollan Lapin murteiden sanakirja ynnä kielennäytteitä_ Tiedeseuran Bidrag'eissa 1891.

[198] Kokoelman runojansa julkaisi Arvi Jännes nimellä _Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi_ 1889. Promotsiooni-runoilija 1897.

[199] Ilmestyivät 1867-70; yksin on Cajander uudistanut suomennoksen mallikelpoiseksi 1889. On myös uudestaan suomentanut Topelius'en _Maamme-kirjan_ ja _Luonnon-kirjan_ 1886.

[200] Erikseen ovat vielä huomattavat hänen tervehdyssanansa v. 1890 seppelöidyille maistereille.

[201] Myöhemmin ilmestyneitä ovat runokokoelmat: _Kuplia_ 1890 ja _Ajan varrelta_ 1896, eletty kertomus _Uskovainen_ 1890 sekä näytelmät _Tietäjä_ 1887, _Aino_ 1893 ja _Kullervo_ 1895.

[202] Tämä arvostelu tietysti ei koske vuoden 1886 jälkeen ilmestyneitä näytelmärunoja.

[203] Ennen vuotta 1886 esiintyneistä.

[204] _Eemil Fredrik Nervander_, kuuluisan luonnontutkijan ja runoilijan (_Jephtas bok_ 1840) _Juhana Jaakko Nervander'in_ poika, on syntynyt Helsingissä 16 p. Marrask. 1840. Tuli ylioppilaaksi 1858 ja suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon 1869. On salanimellä _Emlekyl_ julkaissut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsin- että suomenkielisiä. Jälkimmäiset, nimittäin ennen mainitut novellit _Honkain tarinat_ 1869 ja _Uotilan isäntä_ 1870 sekä v. 1884 ilmestynyt _Katri, kertomus 17 vuosisadasta_, ynnä suomalaisessa teaatterissa v. 1879 esitetty näytelmä _Pieni Suometar_, ovat kaikki toisten kääntämiä. Nervander on muistettava myös Suomen taidehistoriallisten muinaismuistojen ahkerana keräilijänä ja tutkijana.

[205] Uutta painosta valmistetaan parast'-aikaa. Edellisen oli toimittanut _B.F. Godenhjelm_.

[206] _Eliel Aspelin_, Juhana Reinhold Aspelin'in nuorempi veli, on syntynyt 9 p. Lokak. 1847 Ylivetelissä, jossa isä silloin oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1865, filosofian kandidaatiksi 1871 ja lisensiaatiksi 1878. Nimitettiin estetiikan ja taidehistorian dosentiksi 1880 sekä ylimääräiseksi professoriksi 1892. Julkaisi tutkimuksen Aleksis Kivestä ja hänen teoksistaan jo v. 1872 Kirjallisessa Kuukauslehdessä. On sittemmin esiintynyt etevänä elämäkerran-kirjoittajana: _Johannes Takanen_ 1888, _Verner Holmberg_ 1890, _Elias Brenner_ 1896. Hänen muita julkaisujaan mainittakoon: _Siipialtarit, tutkimus keskiajan taiteen alalla_, väitöskirja 1878; _Kalevalan tutkimuksia I_, 1882; _Suomen taiteen historia pääpiirteissään_ 1891: _Kansa Saksan kertomarunoudessa, 1750-1850_ 1894: sekä salanimellä _Ellei_ suomennetut Dickens'in _Kotisirkka_ Novellikirjastossa 1870 ja Ibsenin näytelmä _Kuninkaan alut_ 1884.

[207] Ennen vuotta 1886 ilmestyneistä. Onnistuneen aiheensa puolesta merkillinen on myös _Matti Kurikan_ v. 1884 painettu _Viimeinen ponnistus_, kuvaus Inkerin kansan elämästä orjuuden lakkauttamisen ajoilta.

[208] _Näytehnistön_ suomentajista mainittakoon vielä _Eerik Juhana Blom_, syntynyt 22 p. Toukok. 1817 Iisalmella, jossa isä oli kappalaisena. Hän tuli ylioppilaaksi 1836 ja maisteriksi 1840, toimitti ensin kouluvirkoja eri paikoissa, vaan sitten vihitti itsensä papiksi ja nimitettiin Heinävedelle 1855 ja Sysmään 1860. Kuoli 20 p. Huhtik. 1887. Blom on tunnettu monista sujuvista suomennoksistaan. Suorasanaisista ovat mainittavat, paitsi Näytelmistöön painetut Lessing'in draamat _Emilia Galotti_ 1861 ja _Minna von Barnhelm_ 1864, Conscience'n novelli _Ravintolan isäntä_ 1863. Runomitalla on hän kääntänyt Tegnér'in _Frithiofin sadun_ 1872 ja Runeberg'in _Hirvenhiihtäjät_ 1876, joista edellinen ei kuitenkaan ole yhtään onnistunut. V. 1873 painatti hän nimellä _Niitä näitä runouden alalta_ vihkosen suomennoksia Runeberg'in, Franzén'in, rouva Lenngren'in y.m. pienistä runoelmista. Omiakin sepitelmiä on hän julkaissut, ensi kerran Saima-lehdessä 1845 ja sittemmin Suomettaressa.

[209] Omaa sukua _Forsman_, kultasepän tytär Tukholmasta, syntynyt 20 p. Marrask. 1838. Meni v. 1866 Helsingissä naimisiin etevän näyttelijän _Frithiof Raa'n_ kanssa, sekä tämän kuoltua norjalaisen kirjailijan _Kristian Winter-Hjelm'in_ kanssa 1874.

[210] Vaikka, niinkuin on mainittu, Bergbom suomalaisen teaatterin johtajana ei ole mitään näytelmää omassa nimessään julkaissut, on hänen kuitenkin siinä asemassa ollut tilaisuus suuressa määrin vaikuttaa uusimman näytelmäkirjallisuutemme kehitykseen. Kuinka suuri osa hänellä on ollut monessa näyttämöllämme esitetyssä ja myöhemmin julkaistussa näytelmässä, on vastainen suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimus selvittävä.

[211] Etevänä runomitallisten näytelmäin suomentajana huomattakoon myös _Juhana Enlund_. Hän syntyi Raumalla 29 p. Kesäk. 1836. Kun Suomen ruotusotaväki v. 1854 asetettiin, meni hän Turun ja Porin läänin pataljoonaan ja palveli siinä, viimeksi vältvääpelin arvolla, siksi kuin Suomen sotaväki v. 1868 hajoitettiin. Sitten tultuaan Helsinkiin, sai hän viran rautatiehallituksen kansliassa, jossa v. 1897 pääsi vakinaiseksi kamreeriksi. Enlund on hienolla runoaistilla ja sujuvalla, kauniilla kielellä suomentanut seuraavat näytelmät: Oehlenschläger'in _Aksel ja Valpuri_ 1873, Lessing'in _Nathan viisas_ 1876, Hertz'in _Kuningas René'n tytär_ 1878 ja Björnson'in suorasanainen _Leonarda_ 1880. Myös on hän sepittänyt sävelmän Yrjö Koskisen runoelmaan _Suomen salossa_.

[212] Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1869 s. 20-22, 306-312.

[213] Kts. _J. W. C(alamnius'e)n_ arvostelua Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1874 s. 52.

[214] Myöhemmin on Minna Canth'ilta vielä ilmestynyt m.m. seuraavat näytelmät: _Kovan onnen lapsia_ 1888, _Papin perhe_ 1891 _Sylvi_ 1893 ja _Anna Liisa_ 1895; kertomukset: _Hanna_ 1886, _Köyhää kansaa_ 1886, _Salakari_ 1887, _Lain mukaan_ ja _Kauppa-Lopo_ 1889, _Novelleja_, kaksi osaa, 1892; aikakauskirja _Vapaita aatteita_ 1889-90.

[215] _V(asenius)_, Valvojassa 1882, s. 139.

[216] _K(aarlo) B(ergbom)_, 1869, s. 101.

[217] _Juliana Adrian Hahnsson_, kauppiaan poika, oli syntynyt Raumalla 4 p. Maalisk. 1834. Tuli ylioppilaaksi 1852 ja maisteriksi 1860. Kuoli 9 p. Toukok. 1888. On julkaissut _Muoto-opillisen selityksen Eurajoen, Lapin, Rauman, Pyhänmaan, Laitilan ja Uudenkirkon pitäjien kielestä_ Suomi-kirjassa 1866-72 sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamaa laveata _Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa_ kaksi vihkoa 1884 ja 1888, jota teosta, vaikka supistetun suunnitelman mukaan ovat jatkaneet: maisteri _Aukusti Herman Kallio_ sekä hänen kuoltuaan tohtori _Heikki Paasonen_. -- Theodolinda Hahnsson meni v. 1896 uusiin naimisiin senaattori Yrjö-Koskisen kanssa.

[218] Myöhemmin ilmestyneitä ovat kertomukset: _Huutolaiset_ 1887, _Joululahjat_ ja _Martta_ 1891, _Kaksi_ 1893, _Marjapojat_ 1894 sekä näytelmä _Sodan uhatessa_ 1888.

[219] Uusi, vähän muutettu laitos 1886.

[220] Myöhemmin vielä: _Uusia kertoelmia_ 1889 ja _Sivuteitä_ 1891.

[221] Myöhemmin ilmestyivät: _Hellmannin herra_ ja _Esimerkin vuoksi_ 1886; _Kuvauksia_ 1889; _Helsinkiin_ 1889; _Yksin_ 1890; _Lastuja_, kolme kokoelmaa, 1891, 1892, 1896; _Papin rouva_ 1893; _Heränneitä_ ja _Maailman murjoma_ 1894; _Panu_ 1897.

[222] Nuori kirjailija, johon tämän kirjan tekijä jo aikaisin kiinnitti huomionsa, on sittemmin kaksiosaisella romaanillansa _Vaaralla_ 1891 ja _Elsa_ 1894 saavuttanut yleisen tunnustuksen. Vielä on hän julkaissut novellikokoelman _Lapsia_ 1895.

[223] 1878, s. 86-87.

[224] Myöhempien kansankirjailijain luetteleminen ei tähän esitykseen enää kuulu. Heidän yhteiseen novellikokoelmaansa _Syvistä riveistä_, joka ilmestyi vv. 1888-90, oli tekijä aikonut kirjoittaa johdannon, mutta sitäkään aijetta ei hänen ollut suotu toteuttaa.

[225] Toiset viisi vv. 1886-89.

[226] Myöhemmin ilmestyivät: _Isäin pahat teot lasten päällä_ 1887; _Jälkipoimintoja_ 1889; _Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista_ 1893 sekä viimeksi _Valitut teokset_, kolme osaa, 1895-96.