Runoelmia by Kramsu, Kaarlo

Kaarlo Kramsun

RUNOELMIA.

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström 1887.

SISÄLLYS.

Siv. Nukkuva Suomi................................ 1. Onnensa etsijä............................... 4. Aatteet...................................... 6. Miksi naurat?................................ 8. Onneton...................................... 10. Kosken partaalla............................. 12. Haihtumaton muisto........................... 14. Uusi aika.................................... 16. Lohdutus..................................... 18. Taneli Luukkonen............................. 20. Unelma....................................... 25. Vanha lauluni................................ 28. Wäinämöisen kantele.......................... 30. Ilkka........................................ 33. Hannu Krankka................................ 37. Santavuoren tappelu.......................... 46. Tarina....................................... 51. Jaakkima Berends............................. 55. Huokaavat kentät............................. 61. Huonontunut aika............................. 63. Vanhus....................................... 65. Ystäväni..................................... 67. Esi-isäin ääni............................... 71. Wäinämöinen Tuonelan joella.................. 74. Kuoleva Soturi............................... 77. Hetken onni.................................. 80. Kosken laulu................................. 82. Metsässä..................................... 86. Ensimäinen leivo............................. 88. Vanhat tuttavat.............................. 90. Hullu Sanna.................................. 93. Laulumme..................................... 100. Elias Lönnrot................................ 102. Juhana Vilhelm Snellman...................... 108. Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä... 118. Z. Topeliukselle............................. 126. Hyljätty..................................... 130. Heräämätön................................... 132. Jos ois...................................... 135. Laulu-Hansa.................................. 136. Mustalainen.................................. 139. Juomalaulu................................... 142. Sua lemmin................................... 144. Sanassaan pysyvä............................. 145. Sydämeni..................................... 147. Rauhaton..................................... 149. Koditon vapaus............................... 151. Haudalla..................................... 153. Hajamielisyyttä.............................. 154. Kohtalon iva................................. 157. Ei lauluista apua............................ 159.

Nukkuva Suomi.

Pilvet raskaat, uhkaavaiset Suomen taivaan tummentaa, Mutta Suomen miehet nukkuu unta vielä raskaampaa. Heräämättä vaaran tullen untans nauttivat he vaan Tantereilla, joita isät kostuttivat hurmeellaan.

Monta vaivan, vainon päivää kansa tämä nähnyt on; Nytkö uinaillen se vaipuis taistelutta kuolohon? Nuorna vielä nurkumatta lähtisikö manalaan? Niinkuin vanhus ikäloppu sammuisiko nukkuissaan?

Ei, niin kova kohtalomme tok'ei julma olla saa! Avosilmin kohdatkohon Suomen kansa kuolemaa. Jos ei väisty surman nuoli, sammuttakoon kärki sen Hengen valppaan, elonvoivan, uljaan, itsetietoisen.

Tora, riita mielessänsä Suomen kansa uinailee, Unissansa oman rintans veriin hurja raatelee. Taistelevans luulee eestä elon, voiton loistavan, Vaikka nukkuin suljahtaapi suuhun synkän kuoleman.

Pilvet raskaat, raudankarvat Suomen taivaan tummentaa. Ukon pilvet uhkaavaiset turmiota ennustaa. Nosta ukko raivoon ilmas, pane nuoles satamaan, Ehkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan!

Onnensa etsijä.

On etäällä etsitty onni Ja kaukana toiveiden pää. Sitä kohden mun rientää täytyy, Ei aikani suo levähtää.

Lyhyt aikani tääll' on, sen tiedän, Ja pitkä on matkani tää; Niin kivinen mentävä polku, Ja myrskyinen elämän sää.

Mut kaukana viel' on onni, En suojaa etsiä saa, Ja onneans kohden kaikki Mun kanssani kiiruhtaa.

Mut sinne ei kenkään ehdi, Se riento vain turhaa on; Puol' tiehen päästyä tuskin Jo nukkuvat kuolohon.

Mut kiiruhtaa minun täytyy, En jouda mä lepäämään: Ken lepohon itsensä heittää, On kuollut jo eläissään.

Aatteet.

Eestä aattehitten sotimaan Innokkaana nuorukainen riennä! Aatteen valtaan antau kokonaan, Olit joukoss' suurra taikka piennä.

Rinnassas ain' into palakoon, Älä aineen orjaks koskaan maadu; Aattees voittakoon tai sortukoon, Edestä sen taistele ja kaadu.

Hairahdus voi olla aatteeskin, Elontyösi maailmalle turha: Aatteisin sä luota kuitenkin, Hylkääminen oisi henkes murha.

Turha voi kyll' olla elos työ. Maaksi itse pian kyllä maadut; Muistosikin unhe kohta syö, Peittää kerran voitot täällä saadut.

Aatteen voima, into tulinen Ne tok' yksin ihmiseks sun saapi: Ilman niitä lailla eläimen Ihmismato liikkuu, lahoaapi.

Miksi naurat?

Niin naurat pohjasta sydämen Sä alituisesti aivan, Kuin lapsekkaisesti riemuiten Juur' kesken maallisen vaivan.

Ja ihmetellyt jo kauan oon, Kuink' iloitset noin sä julki, Kun suuttua tulis sun kohtaloon, Mi onnesta pois sun sulki.

Ja onnesta muidenko riemuinnet, Kun huomata toki taidat, Jos vaikka minne sä katsonet, Tiet elon kurjat ja kaidat?

On elo tyhjä ja toivoton, Ja turhat rientomme aivan, Siis miksi, sortama kohtalon, Sä naurat keskellä vaivan?

Niin mietin ennen, nyt tunnen jo: Sä elon kurjuuden tiedät, On itses murtanut kohtalo, Vaan vaivas miehenä siedät.

Mut riemusta et sinä naurakaan, Et kiitä kurjuutta, tuhkaa: Sun naurus äänekäs onkin vaan Niin synkkää pilkkaa ja uhkaa.

Onneton.

Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie; Mut synkempi vielä on eloni tie; Voi yölläkin tuikata tähtönen vielä, Mut tähteä yhtään ei eloni tiellä.

Yön toivona tähtöset kirkkahat on: Ne viittaavat valoon ja aurinkohon. Mut toivot ne seuraa ei eloni myötä: Mä viettänyt ain' olen tähdetönt' yötä.

Oi, yöhöni, Luoja, yks tähtönen luo Ja loistaa sen mieleeni kurjahan suo. Sit' iloiten seuraisin eloni tiellä Ja kuollessain siihen mä katsoisin vielä.

Kosken partaalla.

Illalla kerran mielin murheisin Mä kosken partahalla katselin, Kuink' aallot, yhä uudet, voimakkaina, Toistensa kanssa kilpailivat aina.

Niin voimakkaasti huminansa soi, Kuin vapahitten ääni yksin voi. Riemuiten kulkivat he polkuansa, Ja sanat nää mä kuulin pauhussansa:

"Eteenpäin käyvät lapset Wellamon, Eik' estä heitä käsi kohtalon: Ei kadota se koskaan onneansa, Ken vangita ei anna sieluansa."

"Kuin me, te ihmislapset riemuiten Eteenpäin kulkisitte onnehen, Jos voimanne te kerran tuntisitte Ja kahlehitta käydä tohtisitte."

Haihtumaton muisto.

Muut muistot haihtuu, katoaa, Yks säilyy yksinään: Onk' iloinen vai suruinen, En tiedä itsekään.

Kun riemun päivyt loistettaan Mun elontiellein luo, Kuin varjo aina muassain Käy muiston haamu tuo.

Kun murhe mielen valloittaa Ja silmä kyyneltyy, Ei murhe sitä yksin tee: Se on myös muiston syy.

Se mukanani vaeltaa, Jos minne kulkenen; Sit' aattelen, jos puhelen Tai muita kuuntelen.

Siit' erota en tahdokaan, Se kanssain vanhentuu. Se minun on! Ei niitäkään Siit' tiedä kenkään muu.

Muut muistot haihtuu, katoaa, Yks säilyy yksinään: Onk' iloinen vai suruinen, En tiedä itsekään.

Uusi aika.

Käy myrsky, murtain kaikki voimallansa, Syvästi aika uusi hengähtää; Ja luulot vanhat horjuu juurillansa, Pyhyydet muinaisuuden häviää.

Rajusti aatteet iskee toisihinsa, Ja eestä niiden urhot uhrataan. Ei luota orja enää kahleihinsa: Vapaana riehuin tuntee voimiaan.

Ja kansain parhaat taistelussa kaatuu, Ja uupumus jo voittaa sotijat, Ja aatteet jalot alhaisiksi maatuu: Näytöksen toisen toiset alkavat.

Käy esiin joukko rauhaa suosivainen, Se taistellut ei, vartoi aikaans, vaan: Nyt uupui muut, nyt sill' on valta vainen, Nyt parantaa se tahtoo haavat maan.

Ja la'it uudet laatii pieni henki, Ja yhteiskunta muodostetaan näin Juur' samallainen kuin ol' entinenki, Vaikk' kiilloitettu vähän päältäpäin.

Ja jälleen syntyy järjestys niin uhkee, Ja kahleet uudet ihmishenki saa, -- Ja jälleen myrsky uusi raivoon puhkee Ja maahan kaikki murtaa, musertaa!

Lohdutus.

Murhe musta, haikea Mieltäin ahdistaapi; Elää on niin vaikea, Oikein harmittaapi.

Mut en toki huolissain Itke enkä huokaa. Lohdutus on tiedossain: Pullo tänne tuokaa!

Kyllä sitä soimaamaan Vaivaa moni suuta; Minä sitä kiitän vaan, Enkä taida muuta.

Pullon suusta voiteen saan, Jot' ei tuhmat siedä: Mailma muuttaa muotoaan, Huolista en tiedä.

Kohta sielt' on vuotanut Eloon kirkastusta, Valkoiseksi muuttunut Murheenikin musta.

Taneli Luukkonen.

Näin Luukkonen rohkea lausui: "Nyt teille mä tarjoan, Te korpien väijyvät sissit, Urotyön niin loistavan".

"Teit' ajohon otuksen kutsun Niin uljahan, voimakkaan, Ett'ei sen vertaista nähty Ole saloilla Suomenmaan."

"Sen otuksen pyytää mä tahdon; Mua siinä te auttakaa! Kuningas siit' teitä kiittää Ja Ruotsin ja Suomen maa."

"Nyt Venäjän mahtava Tsaari Lähitienoilla majailee, Hän, jonka rautainen koura Sulo maatamme runtelee."

"Nyt kuivata voimme kaikki Verikyyneleet Suomenmaan. Ken sortoa enään pelkäis, Otus semmoinen saaliinaan?"

Ja riemuiten sissit huusi: "Sua seuraamme, Luukkonen!" Mut Långström, iloinen veikko, Hän huudahti nauraen:

"Mä leikissä myös olen myötä, Mut sitä te muistakaat: Nuo otukset suuret ne potkii, Ja koivet on voimakkaat."

Jo nukkui levossa Tsaari, Mut äkkiä heräjää, Kun ulkona huudot kaikuu Ja asehet helähtää.

Nuo metsien hurjat sissit Ovat tulleet peitossa yön Nyt Tsaarin he vangita tahtoo, Nyt alkavat verityön.

Mut Tsaarin vartijamiehet On uljaat taistelemaan. Ei kuolemata he kammo, Ei väisty he paikaltaan.

Ja vihdoin kun taistelu lakkas, Ja vastus voitettu on, Niin nähtihin, että Tsaari Pois päässyt on pakohon.

Ja Luukkonen kuolleita katsoi, Veriuhreja urhotyön: "En teidän tähden mä tänne Ole rientänyt halki yön".

"Otus oiva täällä on nähty. Sitä pyytää mä halusin. Mut kurjien orjain ruumiit, Mitä niistä mä huolisin?"

Mut Långström, iloinen veikko, Hän naurahti, lausuen: "Ei saalista aina saada, Vaikk' ollaan jäljillä sen".

"Vaan siitä sä ylpeillä taidat, Ett' ajettu milloinkaan Niin jaloa otust' ei ennen Ole saloilla Suomenmaan."

"Enk' usko, ett' edes vasta Niin uljahan otuksen Käy kimppuhun talonpoika, Kuin käynyt on Luukkonen!"

Unelma.

Näin unta, että kuoltuain Mä nukuin tyynnä haudassain, Kun haudan aukeevan mä luulin Ja äänen korvissani kuulin:

"Vuossadat nukkunut jo oot, Nyt kuolon sumut poistukoot. Käy kulkemaan taas elon tiellä Ja kansaasi sä etsi siellä."

Mä nousin, lähdin kulkemaan Ja hyvin tunsin oman maan: Se nousnehelle nurmen alta Viel' entist' tuntui kauniimmalta.

Mut kuinka kuljin etsien, Kansaani löytänyt mä en: Mun maassain ventovieras kansa Iloiten nautti onneansa.

Se lauloi kielin vierahin: "On Suomi maista ihanin". Mut murhe sydämeni täytti, Ja vieraalta mun maani näytti.

Ja silloin lausuin huokaten: "Pois hautaani käyn jällehen. Ken yksinään jäi kansastansa, Hän asuu parhain haudassansa".

Mut kun näin mielein vaikeroi. Mun korvissani laulu soi: Se lauloi kansast' entisestä, Sen taistelusta viimeisestä,

Ja kertoi, kuink' eest' isäinmaan Se tyynnä kulki kuolemaan, Ja kuinka vielä kuoltuansa Jäi kaikumahan kunniansa.

Ja laulu lakkas. Siitä sain Niin oudon tunnon rintahain: Mun mielein muuttui iloiseksi, Mut itsein toivoin kuolleheksi.

Ja vihdoin lausuin miettien: "Voin käydä hautaan jällehen. Mun kansain kuoli kunnialla, Nyt tyynnä nukun nurmen alla".

Vanha lauluni.

Mä lauloin kerran laulusen, Ei suuri ollut arvo sen; Mut sydämestäni laulu kulki, Sisimmät tunteeni saattain julki.

On mennyt aikaa -- hiukka vaan Taas käteeni tuon laulun saan. Mut outo on se! Nuo sanat miksi On kaikki käyneet niin vierahiksi?

Kyll' lauluni on entinen, Ei muuttuneet oo sanat sen; Mut sydän muutti kai sisimpänsä: Ei tunne entistä itseänsä.

Wäinämöisen kantele.

Wäinö mielin murheisin Maan hylkäs isiensä, Niin kanteleensa kuitenkin Hän jätti jälkehensä. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Tää kantele, niin kerrotaan, Jäi onnen tuottajaksi: Kun soipi se, se soitollaan Saa Suomen onnelaksi. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Kun kuuluu ääni kanteleen, Niin yhtyy Suomen kansa, Mi sortuneena hajalleen On surrut onneansa. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Tuo soiton ääni tenhoinen On ääni Jumalitten: Se kutsuu veljet veljien Sylihin surevitten. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Heit' usko, tavat vieroita Ei enää toisistansa! Oi, miks' ei sulo kannelta Jo kuule Suomen kansa? Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Ei löytynyt lie soittajaa; Se syynä olla voisko? Vai turhaa utu-unelmaa Tää tarina vaan oisko? Ei sittemmin oo ainakaan Tuo kannel soinut milloinkaan.

Ilkka.

Viel' elää Ilkan työt, kenties Kauanki, kansan suussa. Hän eli niinkuin Suomen mies Ja kuoli -- hirsipuussa.

Ol' Ilkka talonpoika vaan, Siis suur' ei suvultansa; Mut jaloin poika Suomenmaan Hän oli aikanansa.

Hänt' ajan hurjan myrskyihin Vei oikku onnetarten; Hän sopi niihin kuitenkin Kuin tehty niitä varten.

Se aik' ol' ajoist' ankarin Ja itkun aika varmaan, Kun käsissä Klaus Flemingin Ol' ohjat maamme armaan.

Kyll' itki moni huokaillen, Ett' oikeus on pilkka; Mut itkiessä toisien, Niin itkenyt ei Ilkka.

Vaan koska kansa valittaa, Hän neuvon sille antaa: "Niin kauan huolta nähdä saa, Kun tahtoo sitä kantaa."

"Ken vaivojansa vaikertaa, On vaivojensa vanki, Ei oikeutta maassa saa Ken itse sit' ei hanki."

"Siis vapauteen taistellen Ken miehen mieltä kantaa: Tie suorin kulkee onnehen Lähellä kuolon rantaa!"

Ja vasamata nopsempaan, Jonk' ilmaan viskas jousi, Nää sanat lensi halki maan. Ja Suomen kansa nousi.

Nyt liekki sodan verisen Levisi pitkin maata: Ei Suomi sotaa Ilkkaisen Unohtaa koskaan saata.

Jo kohtas kosto sortajat Kädellä ankaralla, Siks kunnes juonet kavalat Löi Ilkan Nokialla.

Tuo teot suuret kunniaa: Tok' viedä voivat muuhun, Ja Ilkan tietä suorimpaa Ne veivät hirsipuuhun.

Mut varmaan Ilkan neuvo tää Viel' elää kansan suussa: Kauniimpi orjan elämää On kuolo hirsipuussa.

Hannu Krankka.

Läks joukko reipas, nuori Lakeilta Limingan, Sotahan itsens suori Uhaksi sortajan.

Käy Hannu Krankka heitä, Mies uljas, johtamaan; Vienassa surman teitä Jo oppi astumaan.

Levinnyt kaikkialla On tieto kamalin: "On lyöty Nokialla Jo joukko Ilkankin."

Mut suremaan ken jouti, Kun tullut tieto on, Ett' tulossa on vouti Jo Abram Melchersson!

Hän luulee voivans, houkko, Lannistaa Pohjanmaan, Ja sotilaita joukko Häll' onpi seurassaan.

Mut Krankka tämän kuullen Näin mietti mielessään: Sit' ennen, niin mä luulen, Viel' leikki leikitään.

Vaan lähteissänsä vielä Käy luo hän tietäjän: "Kuink', ukko, sodan tiellä Sä näät mun kestävän?"

Ja vanhus kohoaapi Ja häneen katsahtaa: "Verissäns valittaapi Koht' armas Suomenmaa."

"Ja vainon valta vankka Se maassa vallitsee; Mut sua, Hannu Krankka, Ain' onnes suojelee."

"Vaan mieleesi sä paina Tää neuvo totinen: Sä karhu tapa aina, Ennenkuin nyljet sen."

Ja joukko reipas lähti Lakeilta Limingan, Ja joutuisasti ehti Se luoksi Kokkolan.

Nyt siellä Hannu Krankka Tarkastaa joukkoaan: Iin väki tuima, vankka Ei väisty milloinkaan.

Ja Kemin kookas kansa, Nuo urhot rotevat, Ylpeillen voimistansa, Ain' itseens luottavat.

Mut miehet reippaat, sorjat Ja liukkaat Limingan, On taistelussa norjat Ja uljaat ainian.

Vaan odotus ei työnä Heill' ole kauankaan. Jo vouti talviyönä Myös rientää Kokkolaan.

Ja Krankan joukkokunta Nyt verileikin saa, Ja hurmevirrat lunta Lämpöiset sulattaa.

Ei Nuijajoukko taivu, Saa vouti tappion: Ken verihins ei vaivu, Hän pyrkii pakohon.

Pakohon hevosensa Myös vouti käännättää, Kun hänen rinnallensa Jo Krankka ennättää.

Ei vastustus nyt auta, Hän Krankan vanki on: "Nyt ilkitöistäs hauta Sun perii kunnoton."

"Mut ennen kuin mä sulle Kaikk' kostan konnantyös, Sä turkkis anna mulle, Se hyv' on talviyöss'."

Hän turkin hältä riisti Ja yllens puki sen. Se oli pulska, siisti, Mut turmiollinen.

Sill' urhot innossansa Jo vainoo uhriaan: "Tuoll' on hän, turkistansa Hän kyllä tunnetaan."

Ja käsivarret tuimat Aseita heiluttaa, Ja sivallukset huimat Miest' uhkaa uhkeaa.

Rajusti Krankka torjui Nuo iskut päältähän, Ja Nuijajoukko horjui, Kun jälleen iski hän.

Ei iskut häntä yllä, Ja miehet huutamaan: "Hän Krankka on, hän kyllä Kädestä tunnetaan."

Ja melske huima herkes, Ja kukin ä'issään, Niin nopeaan kuin kerkes. Taas voudin etsintään.

Mut hänt' ei löytynynnä, On turhaa kaikki työ: On vouti lymynnynnä, Ja suojanans on yö.

Ja Krankka hymyhuulin Näin lausui huo'aten: "Mä neuvon viisaan kuulin, Mut ymmärtänyt en."

"Jos muistanut mä oisin Tuon neuvon mielevän, Niin nähnyt oisin toisin Tään leikin päättyvän."

"Ei voitto loistossansa Niin uljas, verinen, Ois ollut lopussansa Niin hullunkurinen."

"Siis sanaa taidokasta Kaikk' urhot muistakoot: "Sä karhu nylje vasta, Kun tappanut sen oot."

Santavuoren tappelu.

Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo! Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo. Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen Taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.

Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen, Illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen. Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan, Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.

Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain: Sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain. Huudot kuullen, kuoleva nous talonpoika istumaan, Kuolon kalme kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.

"Riemuitkaatte", niin hän huusi, "rikoksista riemuitkaa: Murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa! Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö, Riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö."

"Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on, Urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon; Mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään: Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään."

"Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn Kova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön; Mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa: Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa."

"Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauan viipyiskin, Kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin. Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie; Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie."

"Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat, Nythän valta teidän onpi, nyt te ootte voittajat. Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö, Mutta seuraukset senki poistava on kansan työ."

Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu, Kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu. Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö, Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.

Tarina.

Nyt taru aioista muinaisista On vilpas, eloisa muistossain: Sen sain kai kansani jutelmista, Tai lienen kuullut sen unissain.

Se haamun nostaapi valoisalle, Jonk' unhe peitti jo vaipallaan. Kenties lie jäänyt sen vaipan alle, Mä luulen, parhaimmat Suomenmaan.

Jo heräs Suomi ja ääntä kuuli, Jot' omat kuusensa huminoi, Ja Nuijataistelun vilpas tuuli Pois sumut Suomesta synkät loi.

Mut urhoin miekat kun aikaa öistä Valaisi hetkeksi hehkullaan, Niin sankareista ja urhotöistä Nous laulu innokas kaikumaan.

Se lauloi, kuinka nyt aamuhetki Jo koittaa Suomelle suloinen: "Pois poistakaamme nyt viimeisetki Me jäljet yöllisen orjuuden".

"Kuin koirat herrainsa eestä, ennen Me käytiin taistoon ja kuolemaan. Nyt, eestä kansamme kuoloon mennen, Nyt ihmisinä me taistellaan."

"Ne tahrat, joita vuossadat tuotti, Nyt hurmevirroilla huuhdotaan; Maa, jota vapaiden hurme juotti, Ei kanna orjia milloinkaan."

Tuo laulu taistohon miekat nosti Ja kutsui voittoon ja kuolemaan, Ja urhot uljahat sorron kosti Ja kuoli, laulu se huulillaan.

Ken laulun lauloi? Vuossatain hanki Sen hautaan peitti jo veriseen, Ja laulun uljaan ja laulajanki On saanut unhola uhrikseen.

Mut taru kertoo, -- ken siihen luottaa? Tuo laulu kuollut ei vieläkään: Se aikaa rinnoissa kansan vuottaa, Jolloin taas virkoisi elämään.

Ja kerran koittaapi uusi huomen, Ja loppuu velttouden pitkä yö, Ja sykkää uljaasti sydän Suomen, Ja suurten toimien hetki lyö.

Ja silloin laulu, jonk' unhe peitti, Sydänten kätköstä kuohahtaa, Kuin virta uljas, mi jäänsä heitti Ja paisuin riehuu ja aaltoaa.

Ja laulu intohon mielet nostaa Ja kutsuu voittoon ja kuolemaan, Ja urhot uljahat sorron kostaa Ja voittaa, laulu se huulillaan.

Jaakkima Berends.

Berends herra hovissansa Mies ol' aimo aikanaan, Kauas kaikui kunniansa Yli suuren Suomenmaan.

Jalo oli herran henki, Suuria se mietti vaan: Rovon rosvos viimeisenki Köyhältä hän miekallaan.

Naapurina Peipon maata Talonpoika omistaa. Koskaan tavata et saata Talonpoikaa parempaa.

Naapurihin Berends kerran Hovistansa ratsastaa. Uljas oli ryhti herran, Uljaast' orhi korskuaa.

Joutuisasti hepo juoksi, Kohta kulunut on tie: Peippolahan, talon luoksi, Ratsu isäntänsä vie,

Katsojalle kaunoisasti Viljapellot vihannoi. Talonpoika taitavasti Raataa siellä, minkä voi.

Mutkat halpaa halvemmiksi Herran jalo mieli ties. Asiansa ajoi siksi Suoraan Berends, niinkuin mies.

"Maistasi", hän ärjyy, "näistä Luovu, minulle ne suo. Tieltä voimakkaamman väistä, Tapa viisahan on tuo."

Talonpoika joutuisasti, Herran eessä paljain päin, Kumartaapi maahan asti, Vastaa herralle nyt näin:

"Vieroittaa te ette saata Talonpoikaa tavastaan: Ei hän tahdo toisen maata Eikä luovu omastaan."

Berends herra aikanansa Aina oli aimo mies. Työnsä kerran alkamansa Myöskin lopettaa hän ties.

Maaksi Peippolan ens yönä Tuli tuima tasoittaa. Muu ei isännällä työnä: Vaivojaan vaan valittaa.

"Mut ei hädäst' itku päästä", Niin hän miettii vihdoinkin; "Itse auttaa itsens hä'ästä, Se lie keino viisahin."

Aika riensi. Riemahdellen Piti Berends pitojaan. Vieraista yks ilkkuellen Silloin alkoi kertomaan:

"Hyöty suuri rovioista Olevan ei näytäkään: Peippola nous raunioista Ehompana entistään."

Hovistansa vielä kerran Berends herra ratsastaa. Tulta iski silmä herran, Tulta orhi korskuaa.

Joutuisasti hepo juoksi, Kohta kulunut on tie. Ratsu talon uuden luoksi Isäntänsä tuiman vie.

Talonpoika pellollansa Työssä on kuin ennenkin, Hälle herra ratsultansa Ärjyy äänin vihaisin:

"Julkeutt' en vielä moista Nähnyt ole milloinkaan! Kuinka taloa teet toista? Teetkö senkin palamaan?"

Talonpoika joutuisasti, Herran eessä paljain päin, Kumartaapi maahan asti, Vastaa herralle nyt näin:

"Se on talonpojan työksi Aina tullut Suomenmaass': Minkä herra maahan syöksi, Rakens' talonpoika taas."

Huokaavat kentät.

Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet, Joita isät ennen ovat hurmeellansa kastelleet, Eikö idä hurmekylvö, verilaiho nousekaan? Turhaanko he henkens heitti parhaat miehet Suomenmaan?

Oi, te Suomen sadat kentät, sadat tappotantereet, Joita verivirrat ennen lämpöiset on huuhtoneet, Voisko lämmittää ne vielä verta polven nykyisen? Voisko sulattaa ne jäätä tyhjäin, kylmäin sydänten?

Näin mä usein kysellynnä teilt' oon yli kaiken maan, Mutta vastaukseks aina huokauksen vaan mä saan. Huokaus se povistanne syvä, synkkä kohoaa; Mutta usvat teidät peittää, ne sen äänen haihduttaa.

Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet, Huokailkaatte siksi, kunnes usvat kaikk' on selvinneet; Huokailkaatte siksi, kunnes Suomen sydän sykähtää, Kunnes veri kuohahtaapi, sulaa vuosisatain jää!

Huonontunut aika.

Tuo lintu lauleli lehdikossa Mun ennen lapsena ollessain, Ja maaten oikona nurmikossa Mä rinnoin kuuntelin riemukkain.

Se laulu huoleni kaikki poisti Ja mielen vaivutti unelmiin. Silmälle sielun ne hohtain loisti Ja viittas aikoihin lumooviin.

Oon jälleen täällä ja nurmikossa Veltosti taasen mä oikoilen, Ja lintu laulaapi lehdikossa Juur' yhdellainen kuin entinen.

Mut linnun laulu ei huolta poista, Vaan siitä melkein se yltyykin. Ja unelmissa ei mailma loista, Vaikk' kuinka lintunen laulaiskin.

Voi, kuinka kurjaksi kaikki muuttuu, Ja parahimmatki turmeltuu! Kyll' aikaans' syystäkin nyt jo suuttuu, Kun linnun laulukin huonontuu!

Vanhus.

Lepoa vanhus itsellesi suo. Mit' auttaa sua raataminen tuo?"

"Jo raskaaksi sinulle käypi työ; Ei kädessäsi kirves puuta syö".

"Teit työtä nuorna; nyt jo vanha oot: Nyt vuorostansa nuoret raatakoot".

Vakaasti vanhus silmäs puhujaa: "Ei tehtäväänsä kesken jättää saa".

"Mä raadoin ennen käsin voimakkain; Nyt heikontunut lienen voimiltain".

"Mut miksi työstä kesken luopuisin? Työalan määräs Luoja kullekin".

"Ken jättäis työnsä Luojan säätämän? Työaika onpi aika elämän".

"Sentähden raadan; raadan täällä vaan Siks, kunnes kutsun Luojaltani saan".

Ystäväni.

Yks ystävä on mullakin Jo ollut aikaa sitten, Vaikk' ei hän enää vaella Joukossa elävitten.

Hän kuoli, -- siit' on kauan jo! Ja paljon itkin silloin; Mut usein vielä luonani Hän käy, kuin ennen, illoin.

Käy hämärissä luokseni Ja viereen' istahtaapi. Hän vaiti on, mut kysyen Hän minuun katsahtaapi.

Ja elämäni taistelut Mä kaikki kerron hälle, Ja tarkkaan kuollut kuuntelee Ja hymyy elämälle.

Hän riemuilleni riemuitsee, Ilosta silmät loistaa: Ja usein huolet synkätkin Katseensa hellä poistaa.

Hän toiveistani innostuu Juur' entisellä lailla, Ja punan luulen näkeväin Kasvoilla kalvakkailla.

Mut väliin katseen moittivan Hän heittää, ulos mennen: "En tuota sinust' uskonut Ois eläessäin ennen".

Oi veikko, nuorna kuolit jo; Et elämää sä tunne: Sen virta miestä kuljettaa, Ei tietää voi hän, kunne.

Hän tuli luoksein äskettäin; Mun mielen' murhe täytti. Hän sijan sai ja istahti Ja vartovalta näytti.

Mut vaipuneena huolihin Mä painoin alas pääni; Mut silloin hiljaan, vakaasti Soi ystäväni ääni:

"Kuollutta toiset tuomitsee: Ol' oikeaa tai väärää; Ken elääpi, hän kohtalons Rohkeesti itse määrää".

"Kuoltuas suruhaamuna Sä kummitella koita; _Nyt_ uljaana käy taisteluun Ja taistelussa voita".

Esi-isäin ääni.

Ei koskaan maailmoita Isämme voittaneet, Ei töitä mainioita He muistoks jättäneet.

Ei laulujensa laine Oo kauas vierinyt, Ei Suomen suvun maine Oo niissä levinnyt.

Ei suuriin muisteloihin Työt isäin syytä suo; Mut töihin mainioihin Tok' kutsuu meitä nuo.

Näin ääni haudoistansa Soi yli Suomenmaan: "Nyt työhön uusi kansa, Vie Suomi kunniaan!"

"Niin synkän varjon heitti Sun maalles valta yön: Se pimeyteen peitti Sun isiesi työn".

"Ja pimeästä yöstä Nous joukko peikkojen; Ne tahtoi kansas syöstä Joukosta kansojen".

"Ei Suomi vaikeroinut, Se taistellut vaan on, Ja murtaa sitä voinut Ei käsi kohtalon".

"Nyt poistunut on taika, Mi meit' on sitonut: On mennyt öinen aika, On aamu alkanut".

"Nyt näyttää voimiansa Saa kansa Suomenmaan: Siis työhön uusi kansa, Vie Suomi kunniaan!"

Wäinämöinen Tuonelan joella.

Tuonetar.

Miksi huudat, Wäinämöinen, venhettä sä multa? Ei oo vielä katkennunna elon lanka sulta. Ei se ihmishenki täällä tunne ilomieltä, Joka kuolon kutsumatta tulee tänne sieltä.

Wäinämöinen.

Tietoja mä etsinyt oon elävitten mailla, Monta niitä saanut oon, mut monta viel' oon vailla. Tiedot kaikkein syvimmät ne kuolo meiltä salaa, Siksi sinne kuolon maille mieleni nyt halaa.

Tuonetar.

Kyllä tääll' on tietoja, mut ei ne sua auta: Yksi tie vaan tänne on, sen nimi onpi hauta. Henget tänne saapuvat, mut eivät ruumihinne, Ja ken tänne kerran saa ei palaa enää sinne.

Wäinämöinen.

Läpi vaarain suurimpain ja läpi kuolojenki Tiedon ikilähtehelle rientää ihmishenki. Tie kun yksi suljetaan, se toisen kohta raivaa, Ei se kammo kuolemata eikä karta vaivaa.

Tuonetar.

Venheeni mä sulle tuon. Tok' itseäsi säästä! Luoja lakins rikkojaa ei kostamatta päästä. Kuolon salaisuuden Luoja ihmisiltä sulki: Uskallatko koettaa sä saattaa sitä julki?

Wäinämöinen.

Rohkeutta rinnassani sanasi ei kaada: Kaikki pitää uskaltaa, jos suurta tahtoo saada. Tieteelle mun sydämeni rinnassani sykkää. Sille uhraan elämäni: Venhe ulos lykkää!

Kuoleva Soturi.

Ken kentällä tappelu-tanterehen Niin katkeraan huokaten nääntyy? Siell' lepääpi soturi urhoollinen, Mut virtana veri jo vuotaapi sen, Ja silmänsä pohjoseen kääntyy.

On vieras se kansa, on vieras se maa, Jonk' eestä hän henkensä heittää; Ei silmäystä säälin hän keltäkään saa. Hän tuskaa nyt tunteepi katkerimpaa, Ei murhettans taida hän peittää.

"Miks onneni", huokaa hän, "maaltani pois Mun viskas ja tänne soi kuolla? Siell' ystävä varmaankin kuollessain ois, Jok' kyyneleet pyhkis ja lohtua tois; Vaan hylkynä täällä saan kuolla".

Mut virtana rinnasta vuotavat vaan Nuo lähtehet punaisen tummat, Jo aatoksens rupeevat harhailemaan, Käy mielensä murheinen hourailemaan, Ja kuvat nyt syntyy niin kummat:

Hän lapsi viel' onpi. On tuttu se tie, Jot' iloiten kotiinsa lentää. Mut missä nyt äitinsä lempeä lie? Hän poissa on. Riemun pois kaipaus vie, Ja kyyneleet silmihin entää.

Ken tuleepi? Äitikö olla se vois? Hän surrako lapsensa sallis? Ei, kyyneleet pyhkii hän silmistä pois Ja kuiskaapi: "aika jo levätä ois, Käy nukkumaan lapseni kallis".

Ja vuoteelle äiti jo lapsensa tuo, Ja katsellen lastansa sorjaa Hän rukoillen kääntyypi Luojansa luo. -- Sill' aikaa vaan vuotaapi hurmehen vuo, Ja uhrinsa kuolema korjaa.

Hetken onni.

Kun tappelu tauonnut on, sotilas, Unohdat sä vaaran ja vaivan. Et muistele veristä kuolematas, Mi läsnä voi olla jo aivan. Ei! riemuiten täysistä maljoista juot Ja kernaasti riemuita muidenkin suot. Lyhyt onnen hetki. Sä nautit sen, Vaikk' kerta oisi se viimeinen!

On taistelu ihmisten elämäkin, Siis kaikki me myös sotilaita. Meit' ahdisti vaarat ja vastuksetkin, Ja vastakin niin lie laita. Mut onnetar herttainen ollut nyt on: Siis taistelu mielistä haihtukohon, Ja juodaan riemuin nyt joka mies Ja huomenna -- kuollahan kenties!

Kosken laulu.

Istui kosken partahalla Päiväkaudet poikanen, Katsoi kosken aaltoloita, Laulua sen kuunnellen.

Lauloi koski voimakkaasti Ikivanhaa lauluaan. Haaveet kummat kuulijalle Mieleen nosti kuohustaan.

Viekotellen, hurmaavasti Kosken huima laulu soi. Vaivoin poika kotiin mennä, Erota sen luota voi.

"Mitä koski lauleleepi, Kertoo aalto vaahtopää? Laulun sanat kuulen, mutta Niit' en taida käsittää".

"Kosken huminasta soivat Sanat kauniit, kamalat; Selittää kun niitä koitan, Toisiinsa ne haihtuvat".

"Kyllä kerran kosken kumman Laulun täysin ymmärrän: Kyllä mieltä ikä antaa, Silloin sanat selitän".

Näin hän mietti. Vuodet vieri; Mieheks varttui poikanen. Harhailtuans maailmalla, Joutui kotiin lapsuuden.

Lauloi koski voimakkaasti Ikivanhaa lauluaan. Kaukaa laulun kuuli, tunsi Kumman tunnon rinnassaan.

Mielt' ol' ikä antanunna, Nyt hän laulun käsittää. Näin ne laulaa kosken aallot, Matkamiestä tervehtää:

"Kaukaa turhaan ihmislapsi Rauhaa etsii, anelee; Vaikka koski vieressänsä Rauhan hälle tarjoilee".

"Täällä haihtuu elon tuskat Reunains yli yltyneet: Tänne riennä, hautaa tänne Elos toiveet pettyneet!"

Metsässä.

On metsä kaunis ja vihanta. Me istumme nurmikolla, Ja vieno metsän on humina, Ja hyv' on kaikkien olla.

Niin vienosti metsä humisee, Mä tunnen hyvin sen kieltä: Se muistoja mulle kertoilee, Jotk' ihastuttavat mieltä.

Oi, kerro, metsä, oi kerro taas Noist' ajoista hälvenneistä! Ei ymmärrä muut sun huminaas, Siis mitä huolimme heistä!

Ensimäinen leivo.

Jo soi sun äänesi, leivonen. Vaikk' kylmä ilma on vallan. Sä laulat kevättä toivoen Taas jälkeen yöllisen hallan. Vaikk' yöt on kylmät ja synkeät, Ja lumen peitossa maamme, Iloiten ilmassa viserrät: "Kevähän kohta me saamme!"

On uskos suuri, sä pienoinen! Oi, jospa keskellä jäiden Vois tuloa toivoa riemuiten Keväisten lämpöisten säiden; Unohtain kauhua tyhjyyden Ja hallojen turmioita, Haaveilla paistetta päivyen Ja niittyjä vihannoita!

Vanhat tuttavat.

Nyt jälkehen kymmenen vuoden Taas terve, sä veikkonen! Nyt illan vietämme juoden Ja muinaista muistellen.

Ei hetken huolet nyt paina! Olot mieless' on entiset: Me ystävät olimme aina; Ilot, murheetkin yhteiset!

Mut siit' on jo kymmenen vuotta, Ja aika on oikkuinen. Nuo vuodet, ne kulu ei suotta! Kai huomannut lienet sä sen?

Ei ehjänä aika päästä: Sen virta kaikk' kuluttaa. Ei sydäntä nuorta se säästä, Vaan muuttaa ja muodostaa.

Niin, päivien tullen ja mennen, Myös oomme me muuttuneet; Me toisemme tunsimme ennen, Vaan nyt oomme vieraantuneet.

Ei eroa ystävyys siedä, Se kuolo on kukkasen tään: Et minusta mitään sä tiedä, Mä sinusta en mitäkään!

Mut mitäpä huolimme siitä, Kun muistot vaan elelee! Jos muistot ei viikoiksi riitä, Kai illaks ne riittänee.

Siis iltamme nyt kulutamme, Kuin ystävät rakkahat, Ja olemme uskovinamme, Ett' oomme me tuttavat!

Hullu Sanna.

Tuoll' luona jylhäin petäjäin On mökki matalainen, Siell' asui vielä äskettäin Kyyryinen vanha nainen. Hänt' etäiset ja tuttavat "Hulluksi Sannaks" sanoivat.

Näin kylän vanhat hänest' ties: Ei nuorna vertaistansa, Ja häneen rakastuikin mies Ja Sanna häneen kanssa, Ja Sanna nautti onneaan Ja naureli ja tanssi vaan.

Mut kohta onni tummentui, Sen köyhyys ensin peitti. Mies hiukeni ja sairastui Ja pian henkens heitti. Ja muisto Sannall' onnestaan On poika, vuoden vanha vaan.

Ja pojan tähden pienokkaan Hän kyyneleensä nieli, Ja työhön ryhtyi ahkeraan, Vaikk' karvas oli mieli. Mut poika kasvoi, voimistui, Ja äidin mieli rauhoittui.

Ja vuodet vieri, haluaa Merille poika päästä; Mut äiti pyytää, varoittaa Ja kyyneleit' ei säästä, Vaan suostuu vihdoin kuitenkin, Ja poika laivall' lähtikin.

Nyt Sanna, kaiho mielessään, Kotona töitäns jatkaa, Ja peloin miettii yksinään Tuon rakkaan lapsen matkaa. Ja aika kuluu, kuluu vaan, Ei mitään kuule lapsestaan.

Nyt usein kesken kiiruunkin Riens rannan äyrähille Ja katsoi silmin vetisin Laineille läikkyville. Ne kuohuilee, ne vaahtoaa, Mut tietoja ei niiltä saa.

Vaan vihdoin tiedot saapuvat, Joist' tyyntyne ei mieli: "Sun poikas aallot ahnahat Tuoll' ulapalla nieli. Jo vuotta toista ollut on Hän hotehissa Vellamon"

Se isku sattui sydämeen, Rajusti Sanna parkas, Ja kavahtaen seisalleen Hän rantaan meren karkas. Siell' aallot tuimat kuohuilee, Hän kysyin niitä katselee.

Mut vihdoin huus hän raivossaan: "Ei Luoja sitä sallis! Ja valhetta en uskokaan, Eloss' on poika kallis! Ja kohta, kohta saapuu hän Luo äitins hellän, itkevän".

Ja siitä päivin järkeään Ei Sanna enää saanut, Yks miete vaan ol' mielessään, Ja hokemast' ei laannut: "Jo kohta, kohta saapuu hän Luo äitins hellän, itkevän!"

Ja vuodet pitkät vietti hän Näin synkkää eloansa Rannalla meren hyrskyvän, Höpisten lausettansa. Ei muuta enää sanokaan, Nuo sanat vaan on huulillaan.

Mut kerran rantaan mökkisen Venheessä vieras sousi, Mies pitkä, tumma, partainen, Ja siinä maalle nousi, Ja huusi: "äiti, tunnethan Sä poikas ainoon, armahan!"

Mut Sanna nauroi ilkkuen: "En usko kavaloita! Mä poikani kai tuntenen, Mua pettää älä koita. Hän on niin hieno, valkoinen, Ei musta noin, ei karvainen!"

He kahden sitten elelee Mökissä matalassa, Mut äiti yhä käyskelee Rannassa katsomassa, Ett' eikö saavu poikanen Tuo hieno, punaposkinen.

Ja vuodet vieri, vanhuuttaan Jo kuoloon Sanna vaipuu Ja höpis vielä kuollessaan, Äänessä toivo, kaipuu: "Jo kohta, kohta saapuu hän Luo äitins hellän, itkevän!"

Mut pappi lausui, manalaan Menneeksi Sannan kuullen: "Näin moni vartoo onneaan, Sen etähällä luullen, Ja tiedä viel' ei kuollessaan, Kuink' eli likell' onneaan."

Laulumme.

Miks moitit, Suomi, että laulajoillas On heikko ääni, heikko kuntokin, Ja että Wäinön kannel vainioillas Ei enää kaiu sulo sävelin?

Ken vapaaks syntyi, kituu kahleissansa Ja intons sumeassa surkastuu; Ei voimakkaana virtaa laulantansa, Vaan vienoks valitukseks muodostuu.

Mutta jos Suomi kerran rohkeasti Sä astut vapauden taistohon Ja murrat kahleet, joihin viekkahasti Sun voimas, onnes kiedottuina on.

Niin silloin kanteleelta katoaapi Se este, joka tukehdutti sen, Ja korkealle laulu kohoaapi, Kuin lintu häkistänsä paeten.

Elias Lönnrot.

(Luettu Turun Suomalaisen Seuran surujuhlassa, Lönnrot'in hautauspäivänä, Huhtikuun 3 p:nä 1884).

Surren seisoo Suomen kansa, surusanan saatuaan: Jälleen kaipaapi se yhtä parhaimpia poikiaan. Kaatunut on viimeinenkin jäsen urhojoukon sen, Joka murti Louhen vallan, saattoi sammon Suomehen.

Kansan mielen muistot täyttää, uuteen eloon virkoaa: Haudan luona kuuluvimmin muiston ääni kajahtaa. Muistot kertoo vainajasta, kertoo elon-työstä sen, Mit' ol' ennen Suomen kansa, ja mit' on se jälkehen.

Pois kun lähti Wäinö maasta, hylkäs kansans eksyneen, Jätti soiton jälkehensä, tenhovoiman, kanteleen; Mutta katos mahti maasta, lähtiessä mahtajan, Unhe valtas laulun vallan, vallitessa vierahan.

Piti muinen hengenvoiman Suomen suku suojanaan, Murti juonet sortajitten tenholauluin, soitollaan: Vaan kun haihtui isäin mahti, laulu unohduksihin, Silloin nukkui hengen voima, taukos tarmo tahdonkin.

Mutta raivoon myrsky nousi, tuli aika taistelun: Suomi, unen valtaamana, näytti kuoloon tuomitun. Kansan parhaat sitä huusi, kutsui sotaan nousemaan. Uinaillen se huudot kuuli, mut ei noussut kuitenkaan.

Riensi silloin nuorukainen, maansa lempi syömessään, Kansallensa avun-tuojan, herättäjän etsimään. Virkoomaan hän jälleen tahtoi hengen voiman uupuneen, Tahtoi löytää kansallensa tenholaulun, kanteleen.

Ja hän kulki järvein rannat, samos salot sumeat, Uupumatta etsi vaarat, valottomat notkelmat; Lemmen voima häntä johti erämaiden sydämiin, Sieltä löysi laulun vanhan, kanteleen toi näkyviin.

Laulun toi hän kansallensa, mahti sen on ennallaan: Hengen hehkumaan se saapi, luonnonkin saa taipumaan. Kun sen taika kansaan koski nukkuneesen, murrettuun, Työhön hehkui kansan henki, elon-työhön, taisteluun.

Wäinön äänen Suomi kuuli, tunsi tulen rinnassaan, Tunsi voiman hengessänsä, tunsi tarmon tahdossaan. -- Mut ei murru mielestänsä, vaikka muuta murtuiskin, Nimi sen, ku laulun löysi, nimi Elias Lönnrotin.

Mutta vielä salvat, teljet kansan eessä kohoaa: Uusi sampo, kansan kieli, suljettu on niiden ta'a. Mutta työhön kansa käypi, näkee salvat särkyvän: Työssä siinä, eellä muita, Lönnrot aina nähdähän.

Raivas polun kansallensa, kivet raivas tieltä pois. Kivet raskaat, suuret, joit' ei kaikki urhot siirtää vois. Ikä painoi hartioita, vaan ei jäljelle hän jää: Eestä Suomen, eellä muiden, raatoi vanhus harmaapää.

Työ on tehty, perusteena Vastaisuutemme se on. Työmies laski uupuneena Päänsä iki lepohon. Surren seisoo Suomen kansa, Lailla joukon voitokkaan, Jolta, juuri voittaissansa, Paras urho temmataan.

Kunniata haudallansa! Hänen raivaamans on tie, Jota kulkee Suomen kansa: Uusiin voittoihin se vie. Voitot, joit' ei unhe peitä, Mitkä Suomi saaneekin, Kunnian ne seppeleitä Haudalle on Lönnrot'in.

Juhana Vilhelm Snellman.

(Luettu Oulun Suomalaisen Klubin viettämässä Snellmanin-juhlassa Toukokuun 12 p. 1881).

I.

Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan, Kun uuden ajan henki puhalsi yli maan. Nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän: Ol' outoa niin kaikki silmissä heräävän.

Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat, Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat, Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan, Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.

Nyt muisti, kuinka vieras jo aikaan hämärään Maan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään. Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin Ja Suomen ohjat otti nyt käsin verisin.

Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen, Ja yhä Suomi sortui poluilta isien, Ja hurmevuohon hukkui jo joukko Jumalain, Ei maassa sorretussa soi ääni laulajain.

Ja yhä Suomen peittää verinen vainon-yö, Ja vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö; Sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa: Heit' unissansa Suomi se surren vaikertaa.

Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo, Ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo. Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin, Ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.

Ja äänet hälle kuiskaa: "jo kuole kurja pois! Mit' tehtävätä täällä sinulla enää ois? Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas: Oot myönyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas."

Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan, Mut turhaan elon-voimaa hän etsii unistaan. Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa, Ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.

Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas: Tuon elonsanan lausui mies uljas, tarmokas. Sen minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan, Sen selvästi hän lausui, hän lapsi Suomenmaan:

"Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on: Ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon. Nuo öiset sumut vieraat ne poista mielestäs Ja tulevainen onnes vaan etsi itsestäs."

"Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo: Nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo. Sun kieles vieras sorti: se voimaan nosta taas, Ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas."

Ja pilvet unelmitten jo halkas sana tuo. Ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo. Ja rohkeutta vuosi se kansaan murrettuun: Sen *haudan* partahalta vei *elon*-taisteluun.

Näin *Snellman* kansans nosti, sen taisteluhun vei: Jos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei; Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi, Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.

Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen, Kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten: Ei Wäinön kansa kuollut, eik' ota kuollakseen, Mut uuden ajan *itse* se luopi itselleen.

II.

Me kansa Suomen aamukoin, Sen toiveiden, sen taisteloin Ens innostuksen kansa! Miks mieliämme lämmittää Niin ihanasti päivä tää? Mi taika mukanansa?

Nyt juhlanhetki meillä on, Mi tyynti, saatti lepohon Jo taisteloinkin vimman. Ne mielt' ei häiritä nyt saa: Nyt juhlaa viettää Suomenmaa Poikansa parahimman.

Kuin moni, mielin uljahin, Riens eestä valon rivihin, Löi iskun, -- eikä harhaan! Mut kaatui, eikä nähnytkään, Mi seuraus ol' iskun tään, Mi he'elmä työnsä parhaan.

Soi toisin onni hänellen, Jolleka Suomi riemuiten Nyt kantaa kiitoksensa. Työns' hedelmän hän näkee jo: Työn suuren suuri palkkio Näin tuli osaksensa.

Kun jouten toiset haaveksi, Niin taistoon silloin uskalsi Hän maansa eestä armaan. Ei nähty hänen taantuvan, Vaikk' usein työtäns uhkaavan Hän näki hallan harmaan.

Nyt illall' iän taistelun Hän näkee kauan kaivatun Jo voiton rusoituksen, Ja palkaks töiden suurien Nyt kuulee kansans' sydämen Hartaimman siunauksen.

Ja kiitollisin sydämin, Näin kielin sadoin tuhansin Nyt vannoo Suomen kansa: Ei tekos kuole konsanaan, Sen suojaa kansa Suomenmaan Armainna aarteenansa.

Ei enää uhka myrskyjen, Ei houkutuskaan kultainen Kansaasi harhaan vietä; Mut aina, vakain askelin, Se mielin horjumattomin Käy viittaamatas tietä.

III.

Jo valostaapi päivä Suomenmaata, Ja hälvennyt on Suomen kansan yö; Ei lepoa tää aika meille saata: Nyt alkaa Suomen kansan *päivätyö*. Tuo työ se voimiamme kysyykin: Se vaatii hien, ehkä verenkin. Ei suurta perineet me isiltämme: *Sen suurempi* nyt onpi tehtävämme.

Mut töissä, taisteluissa johtajamme Ain' olkoon puhdas lempi isäinmaan. Kuin tuli riehukoon se rinnoissamme, Sielt' levitköhön yli kaiken maan. Ken esteit' eteen Suomen onnen luo, Sen poroks polttakohon tuli tuo; Se olkoon kammo kansan sortajille Ja tuokoon turman maansa petturille.

Mut lempeänä päivän tulen lailla Se kansan vainiolle paahtakoon Ja oraat, yhä uudet, Suomen mailla Se rehevinä ilmoin nostakoon. Miespolvet vaikka vaihtuu yhtenään, Ain' yltyköhön liekki tulen tään, Niin yö ei enää kansaamme voi niellä, Mut voittain edistyy se valon tiellä.

Ja kerran Suomi onnens suureks luopi, Sen maine lentää yli maailmain; Sen kieli sulo sanans silloin suopi Aatteille neroin suurten, mahtavain. Miss' eestä valon silloin taistellaan, Myös Wäinön kansaa siellä mainitaan. Se valon maille avaroille antaa: Työ *Snellman*'in näin hedelmiä kantaa.

Keisari Aleksander III:nen kruunauspäivänä.

(Lausuttu Suomalaisen Teaatterin juhlanäytännössä Toukokuun 27 p. 1883).

Synkän tien ja vaivaloisen Luoja kansallemme soi; Verta uhkui joka askel, uuden tuskan tuntoon loi. Valoon pyrki kansan mieli, pimeähän tiensä vei, Johtajaksens tähden toivoi; tähti loistanunna ei.

Öiset vallat surmaa uhkas, kutsui kansan kuolemaan: Turhalt' taistelu jo näytti, turhalt' toivo Jumalaan. Mut ei uskallusta vienyt uhka vaarain väijyväin: Suomen kansa polun kulki, raivas tiensä eteenpäin.

Kuka kertoa ne voisi epätoivon taistelut, Voitot verta uhkuvaiset, pimeässä voitetut! Voitot loisti maailmalle, kansamme jäi pimeään: Toiset niistä loiston saivat, kansamme ei mitäkään.

Valoon, valoon kansa pyrki, valoa huus' Luojaltaan, Valon tähden uljaast' uhras sydänverens vuotamaan Kuuli Luoja rukoukset, avun antoi armokas: Jalost' täytti Luojan tahdon kuulu, jalo ruhtinas.

*Ensimäinen Aleksander*! kuolla ei voi muistos sun; Kansain joukkoon nostit kansan murtunehen, poljetun. Vuosisatain sumut poistui, pääsi päivä loistamaan Tielle synkän kamalalle, päälle kansan Suomenmaan.

"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan, Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan! Kiitoksensa puhtahimman, tunteet pyhät lahjastas Suomalainen uhraa sulle, *valontuoja ruhtinas*!

Mut ei vielä öiset vallat luopuisi näin saaliistaan: Eloon päässeen kansan syöstä tahtoisi ne kuolemaan, Kahlehtia kansan mielen, ryöstää kansan kielenkin, Kauan taistellehen murtaa vihdoin juonin kavalin.

Vasta noussut päivä poistuu, eksyy Suomi polultaan: *Toinen Aleksander* nousi kansaa vapauttamaan. Juonet katkoi kavalitten, valon kansalle taas toi, Vapahana kiitostansa Suomen kansan kieli soi.

Polun kansallemme raivas, jolle johti eksyneen: Valkeuteen polku viepi, viepi onneen, vapauteen! Kansat monet kiittää töitä jalon ruhtinaamme tään: Hartaammin kuin Suomen kansa kiitä hänt' ei yksikään,

"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan! Surun synkän Suomalaisen rintaan loi sun kuolemas, Kun ei kuolla saanut eestäs, *vapauttajaruhtinas*!

Vapahana valon tielle Suomen kansa käynyt on, Epätoivon vaihtanunna valoisahan toivohon. Entisyys nyt tiellens luopi turhaan tummaa varjoaan: Vaikka suruja se toikin, häpeää ei milloinkaan.

Synkkä polku Suomen kansan; harvoin loisti tähtikään, Avun-huokaukset hukkui epätoivon pimeään. Kova onni kansaa murti, epäilykseen syöksi sen; Mut ei syöstä voinut tieltä oikeuden, totuuden.

Nyt on päivä koittanunna, Suomen kevät alkanut, Suomen kansa herännynnä, valohon jo astunut. Mikä öinen valta voisi nyt sen saada horjumaan Taistelussa eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan?

Kevät luonnossa nyt onpi, kansalla myös kevät on: Kevättoivoin rinnassansa käy se uuteen elohon. Uusi Aleksander nousi! Mikä rinta kylmäks jää Nyt, kun kansa luottain nuorta ruhtinastans tervehtää!

"*Aleksander*", nimi armas, aina sinut kuullessaan, Sydän sykkää Suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan! Luojaltansa Suomi tänään rukoileepi onneas, Siunausta toimillesi, *kevättoivoin ruhtinas*!

Kirkas nyt on toivon taivas; mut sen pilvet peittää vois, Nousta myrskyt riehumahan, rauhan riistää maasta pois. Käyköön niinkin: Suomalainen taisteluhun riehuvaan Riemulla käy eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan.

Z. Topeliukselle.

(Joukahaisessa v. 1883).

Jo aurinkoinen kultiaan Loi maille, maisemille, Ja laulut kohos kaikumaan Sen sulo sätehille.

Ja Suomen kansa havahtuin Nuo laulut kummat kuuli, Ja sydän sykki innostuin, Jonk' kuolleheks jo luuli.

Nyt ikivanhat nietokset Jo sulas laulun valta: Käy esiin hengen aartehet Taas talvipeiton alta.

Ja kansa, tuntein itsensä, Nyt hehkuu taisteloihin; Mut kiitoksensa, lempensä Se kiintää laulajoihin.

Se parhaimpainsa parvehen Sun nimes aina sulkee, Ja laulus, laulu sydämen, Sydämiin aina kulkee.

Se laulu vienon-suruinen On niinkuin luonto Suomen; Mut myöskin lämmin, toiveinen Kuin kansan uusi huomen.

Se lauloi voimaa ihanteen Ja lempee hehkuvinta: Sen laulun tunsi omakseen Jokainen nuori rinta.

Se neuvoi Luojaan luottamaan Ja epätoivon poisti, Se näytti, kuinka onni maan Silmissä lasten loisti.

Ja sydämihin lapsien Myös lietsoit pyhää tulta: He opeit maansa rakkauden Ja aatteet suuret sulta.

Ja aatteet lapsiin tarttuvat Ne lumoin mahdillansa; Mut lapset kerran varttuvat Ja ovat Suomen kansa.

Vaikk' kätkettynä sydämiin, Ei haihdu aatteen taika, Mut kerran kansain näkyviin Sen nostaa uusi aika.

Hyljätty.

Mun Katrini, mun hyljäten, Jo otti toisen kullan, Kai murtuneena vaipunen Nyt alle mustan mullan!

Niin raskas musta multa on, Kun peitteeksi sen saapi; Mut virta kuohuu vallaton Ja luoksens houkuttaapi.

Ja rantahan sen onneton Mä riennän kiihkoisasti: Kai kavaluuttas, uskoton, Sä kadut kuoloos asti.

Mut virran yli vaahtoovan Mä hurjin voimin soudan Ja toisen kullan kauniimman Mä tuolta puolen noudan.

Heräämätön.

Riehui muinen vainon tuuli, Pilvet päivän peittivät; Kuolleeks Suomen moni luuli, Multaa hautaan heittivät Mutta Suomi nukkui vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

Haudan päälle nostettihin Patsas raskas, kivinen; Patsaasehen piirrettihin Nimi vieraskielinen. Mutta Suomi nukkui vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

Omat lapset haudallansa Pilkkailivat äitiään; Vieras mieli rinnoissansa, Vieras myrkky mielessään. Mutta Suomi nukkui vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

Mutta vihdoin päivä valkes, Koitti aamu Suomenkin, Raskas hautapaasi halkes, Loisti säteet hautaankin. Mutta Suomi nukkui vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

Haudan luona, viipyin hetken, Uuden ajan henki huus: "Alkanut jo olen retken, Ala Suomi elo uus!" Mutta Suomi nukkui vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

"Hengen ääni soi vaan kerran: Jok' ei kuule, kuolkohon!" Suomi havahtui sen verran, Että sanat kuullut on: Kylkens sitten käänsi vaan, Uutta aikaa vartoissaan.

Jos ois.

Jos leivon ääni ois kaunis mulla, Niin sulle, kultain, mä laulaisin Ja syämmes hellän niin laulelulla Mä lemmen hehkumin lumoisin.

Ei ääntä leivon oo suotu mulle, Rumemmin äännä ei korppikaan; Tok' laulan, kultain, mä yhä sulle, Kosk' ei oo korvaa sull' ollenkaan.

Laulu-Hansa.

Ukko pieni, käyräselkäinen, Nuorille ja aikaisille tuttu, Laulunsa jo lauloi viimeisen. Lyhyt onpi elämänsä juttu: Pitkä tiensä, ahdas maailmansa, Muust' ei huolinut kuin lauluistansa.

Nuori oli. -- Tuoni isän vei. -- Peri maan ja tuli isännäksi. Teki lauluja, vaan työtä ei. Vietiin maa. Hän mieron tielle läksi. Vanhaks tuli, käyräks varreltansa, Sama vaan ain' oli luonnoltansa.

Kyläst' toiseen, huoletonna vaan Huomisesta, kulki Laulu-Hansa, Lapsiparvi aina seurassaan, Kylän teitä hänen astuissansa. Sitten kuulemahan lauleloita Tulvaamalla tulvas kuulijoita.

Suur' ei ollut mahti laulujen, Pilviin kohonnut ei niiden henki, Vaikka kyllä kultasirusen Joukosta löys joskus rikkojenki. Mutta Hansa lauloi, eikä moista Miettinyt ees kenkään kuulijoista.

Ruokaa hälle kyllin tarjottiin, Saipa pirtiss' sitten viettää yötä. Vielä pilkattiin ja soimattiin, Ett' ol' laiska eikä tehnyt työtä. Mutta, kuullen pilkan, katkeruuden, Laulu-Hansa mietti laulun uuden.

Pilkkaa kärsi kyllin eläissään, Vaan kun kuolemastans levis tiedot, Kuulunut ei ivan ääntäkään: Suri silloin lapsiparvet liedot; Aikaisetkin, mielet murenessa, Kyyneltyivät Hansaa muistellessa.

Näinpä puhkes moni lausumaan: "Kullakin on täällä tehtävänsä, Jonka saanut onpi Luojaltaan, Jonka täyttää tulee eläissänsä. Ehkä kulkulaisna laulaissansa Tehtäväns juur' täytti Laulu-Hansa!"

Mustalainen.

Yksin kulku kolkoks käy. Terve matkamiesi! Mustalaisen seura suo hupaa kukatiesi. Kulkenut oon iloiten Halki maitten useitten. Koti kaikkialla Mull' on taivasalla.

Kysyt, enkö kaivannut koskaan kotimaata? Mitä sillä tekisin, arvata en saata. Luona kansain kaikkien Ilon löytää iloinen. Näin jo maata monta, Mut en riemutonta.

"Mik' on minun uskontoin?" Tahdotko sen kuulla? Tuta riemu rinnassain, laulaa sitä suulla. Elämämme meille on Suotu vuoksi nautinnon. Sen, ken sit' ei nauti, Tappakohon tauti.

Sanot, että maailma oma onpi Tuonen, Että elo loppuupi. Kernaasti sen suonen. Kuka täällä viitsiskään Elää, elää yhtenään? Uupuu vihdoin henki Keskell' ilojenki.

"Mutta jälkeen kuoleman?" Kukapa sen tietää? Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää. Kuihtuu kukka, kaatuu puu, Linnun laulu lakastuu: Niin käy elävitten. Mitä tulee sitten?

"Oonko tuskaa tuntenut?" Turhanpäiväisillä Älä mua rasita enää kyselmillä. Sulaa suru suurinkin, Kuivaa kyynel kuuminkin. Omat huoles kanna, Iloita mun anna.

Juomalaulu.

Pois huolemme kaikki jo poistukohon: Vaan riemua varten tää maailma on. Niin paljon, niin paljon on riemuja maan; Ken hullu siis huolista huolisikaan?

Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon Ja juokoon; jo pullomme puolillaan on. Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa, Kun siksi vaan juoda ja riemuita saa.

On joutuva viimeinkin kuoleman yö: Se pullomme kaataa ja pirstoiksi lyö, Se pois meidät kantaapi riemuista maan. Ei peljätä tarvis. Se tulkohon vaan!

Kyll' lienevät kuivia Tuonelan maat, Ja viiniä turhaan ehk' etsiä saat; Mut muistaa jos voinee: nyt riemuisna juo! Ja muistosi sielläkin riemuja luo.

Sua lemmin.

Sua lemmin aina, tyttö mustatukka Ja sinisilmä, naisist' ihanin. Oot elontieni kaunokaisin kukka, Oot sydämeni tunne tulisin.

Sun kammioosi hiljaan, kyyhkysiivin, Mun aatokseni usein kiiruhtaa. Mä itse sinne kerran vielä hiivin, Sua vaimoks pyydän -- jos en muita saa.

Sanassaan pysyvä.

Katri kaunis lausui näin: "Sua en siedä silmissäin. Koskaan luota sinuun en! Kuule sana viimeinen:

"Pihlaja pihalla on; Sulle suon mä suutelon, Mansikoit' kun oksat sen Kantavat, mut ennen en."

"Tyttöin päätöksistä viis!" Mietti Antti, lähti siis Illan tullen Katrin luo: "Totta tyttö muiskun suo!"

Kartanolla Katri on. Mitä toimii vallaton? Mansikoita pihlajaan Tyttö sitoo toimissaan.

Sydämeni.

Mä sydämeni sulle tahtoisin paljastaa, Sä neito ihanainen, sen aarteet osoittaa. Ne aarteet hehkuvaiset on kultaa kalliimmat, Ne sydämeeni lämmön ja valon saattavat.

Ne sydämessäin syntyi, sen omat ovat vaan, Ja synnyinpaikallensa nyt suovat valoaan; Mut sydämeni jos mä nyt voisin paljastaa, Ne ehkä kiillollansa lumoisi maailmaa.

Mut syämmessäin on muuta, mi siell' ei syntynyt: On elonvirta sinne ryönäänsä viskellyt. Sen tumma, häijy varjo nuo aarteet tummentaa; -- On kuvas siellä myöskin ja muuta joutavaa.

Rauhaton.

Hän onnens ja syämmens jätti Tytön haltuhun lemmityn; Mut onni ja morsian petti, Sydän murtui jo hyljätyn.

Pois seurasta vanhain ja nuorten Nyt lähtö on hyljätyn tään. Yli virtain hän rientää ja vuorten, Lepo löydy ei missäkään.

Ei lepoon yö häntä vietä, Ei helle auringonkaan. Hän rientää eellehen tietä, Kuin mieletön raivossaan.

Eikö viihdytä unonen kallis? Eikö rauhoitu onneton? Ei virkansa sitä sallis, Sillä posteljuuni hän on.

Koditon vapaus.

Tänne rientäin joutukaatte Kaikki vapaamieliset; Orjina kyll' olla saatte, Pois nyt orjuus, kahlehet! Missä enää vapautta Löytää joukoss' ihmisten? Sitä vainotaan kuin sutta. Täällä vaan on suoja sen Luona täytten maljojen.

Tuskin enää miestä tapaa, Jok' ei pelkäis varjoaan. Tääll' on mieli, kieli vapaa, Pelkoa ei laisinkaan. Rinnat nousee, kuohuileepi, Aatteet kiitää lentohon; Vapaus vaan vallitseepi. Muuall' on hän koditon: Täällä hänen kotins on.

Kuule ääntä vapahitten, Kuin se miehekkäästi soi! Mutta mik' on kumppanitten? Tuskin seisoa he voi. Viinan orjiks vapaat vääntyy, Sammuu into tulinen: Vapaus selin heihin kääntyy, Eik' ees luona maljojen Viihdy joukoss' ihmisten.

Haudalla.

"Hän kuollut ei, hän nukkuu vaan", Niin lausui pappi puheessaan Haudalla juhlallisna. Tuo kaunist' on, lie tottakin; Mut vainaan tunsin minäkin Ja tiedän: onnellisna Hän eläessään päällä maan, Ei elänyt, -- mut nukkui vaan.

Hajamielisyyttä.

Raskas ilma kammion; Rinta ahdistuupi. Luonnon sulo mielessäin Eloon havahtuupi.

Päivän paiste hempeä, Nurmet kukkivaiset! Rakkaat laululintuset, Kilvan laulavaiset!

Tuuli vieno, lämpöinen Metsän tuoksut kantaa. Meren aallot vaahtopäät Suutelevat rantaa.

Kuinka, kuinka unhoitin Aallot loiskivaiset, Nurmikkoni vihannat, Metsät tuoksuvaiset?

Kuka hullu viihtyä Viitsis kammioissa? Luonnon helmaan kiiruhdan Uimaan nautinnoissa!

Oven auki lennätän Ja ulos hyökkään sitten, -- Lumihankeen kompastun, Mi eess' on portahitten.

Varis vaakkuu sääliään: "Liiaks' lunta täällä. Nälkähän kai näännytään Tällaisella säällä".

Kohtalon iva.

Keinuu venhe pieni aaltoloilla, Nuorukainen siinä haaveilee. Mieli täyttyy kuvill' ihanoilla, Silmät loistaa, huulet hymyilee:

"Viel' oon nuori, outo maailmalle, Mutta voiman tunnen rinnassain. Se mun nostaa kerran korkealle, Vertaiseksi henkein mahtavain."

"Nimetönnä paisun mahtavaksi, Enkä jouda hukkaan joutumaan. Kun on mennyt vuosi taikka kaksi, Nimi uusi loistaa yli maan."

Venhe aaltoloilla keinuileepi, Nuorukainen siinä haaveilee. Myrsky nousee, aallot kuohuileepi, Saalistansa meri ahnailee.

Vuotta kaksi virtaans aika peitti. Kirkkomaahan ruumis kätketään, Ruumis, jonka aallot rantaan heitti. -- Tuntenut ei sitä yksikään.

Ei lauluista apua.

Sulle, Suomi, lempeänsä Laulaa sadat laulajat. Herätellä äänellänsä Onneasi koittavat.

Lapses sulle lauleloilla Uutta aikaa valmistaa: Sävelitten aaltoloilla Onnes linna kohoaa.

Laulurinnat kilvoitellen Toiveitansa helkyttää, Kunnes Suomi tuskitellen Vihdoin heille äännähtää:

"Laulajoista sulosuista Tok' ei hyödy onni maan. Ei se synny lauleluista, Työtä siihen tarvitaan."