Unikko ja ohdake by Kara, Jalmari

UNIKKO JA OHDAKE

Kirj.

Jalmari Kara

Helsingissä; Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.

Oy Weilin & Göös, Helsinki.

SISÄLLYS:

I.

Kulku-Kalle. Tuulasvalkea.

II.

Kultainen hämähäkki. Upoksissa. Isä Giuseppe.

III.

Kostaja. Ristilyönti. Lauri Kesto.

I.

KULKU-KALLE.

Notkon yksinäinen torppa oli syvällä korvessa, sen tien varrella, jota kyläläiset kulkivat kaupunkiin. Kylään oli noin neljän kilometrin matka ja kaupunkiin lähes kaksi penikulmaa.

Oli myöhäinen helmikuun ilta. Ulkona oli kova pakkanen ja tuuli ajeli tuiskulunta hankiin hukkuneiden aitojen yli. Notkon tuvassa paistoi emäntä leipiä. Tytär kutoi kangasta, vanha ruotuvaari kurisutteli penkillä piippunysäänsä ja renki loikoi sängyssä juritellen hiljaa jotakin rekilaulua. Vaivainen kattolamppu tuikutti kangaspuiden lähellä ja hiillos hehkui paadella, leivinuunin edessä.

Etehisessä kuului joku tömistelevän lunta jaloistaan. Ovi aukeni naristen, kylmä ilmavirta syöksyi tupaan ja tulija astui sisään pysähtyen kynnyksen luo. Hämärässä ei saattanut erottaa muuta kuin hänen pitkän vartalonsa ääriviivat.

-- Hyvää iltaa, toivotti hän hiljaa.

-- Iltaa, iltaa, emäntä uunin vierestä vastasi, -- vieras käy peremmälle, tässä sopisi käsiä lämmitellä.

Tulija astui uunin luo. Hän oli nuori, tummaverinen ja laihakas mies. Yllään oli hänellä ohut, kulunut takki, ja kun ei hänellä ollut kintaita olivat hänen kätensä sinertävät ja kylmästä kankeat. Mitään virkkamatta ojensi hän kätensä hiillosta kohden ja hieroi niitä.

-- Mistäs kaukaa vieras tulee? kysyi emäntä.

-- Kaupungista... Olisi kylään aikomus.

-- Vai kylään. Ei lie vieras tämän paikan ihmisiä, kun ei tunneta?

-- Ei.

Ja vieras jatkoi hetken kuluttua:

-- Sehän minä olen se Kulku-Kalle, jos emäntä on sattunut kuulemaan.

-- Kyllä on kuultu. Vai se.

Senjälkeen vallitsi tuvassa äänettömyys. Päre, jonka emäntä oli uuniin kurkistettuaan pistänyt muurinrakoon, risahteli hiljaa palaessaan karstalle. Kangaspuut kolahtelivat tahdikkaasti; silloin tällöin köhähti vaari penkillä. Vieras lämmitti käsiään sivulleen katsahtamatta.

-- Näinköhän tässä saisi yötä olla? kysyi hän vihdoin kääntyen emäntään päin.

Emännän katse oli epäilevä ja terävä.

-- No ilkeäähän ihmistä on tuollaiseen jumalanilmaankin ajaa, mutta kyllähän tässä on kovin huonoa tilaa. Meillä on tuo vaarikin, ja miehet ovat ahtaneet kiukaan niin puita täyteen, ettei sinnekään sovi.

Vieraalle oli emännän epäluulo tuttua, ja hänellä olisi ollut vastaus valmiina. Olisihan hän voinut sanoa, että kulkija tyytyi mielihyvällä viettämään penkilläkin yönsä, tai muuta semmoista. Mutta emännän puhuessa olivat hänen silmänsä osuneet kangasta kutovaan tyttöön. Heidän katseensa olivat kohdanneet, ja tytön silmien kirkkaus oli saanut lämpimän laineen vierimään läpi hänen ruumiinsa. Hän muisti ennestään nuo viattomat kasvot, joiden hipiä oli harvinaisen hieno ja ilme avuton kuin lapsen. Ja emännän sanat olivat jo unehtuneet kun hän jälleen kääntyi hiillosta kohti.

Syntyi äänettömyys. Emäntä riensi tuvasta. Ja tuijottaessaan hiilien värinään muisteli vieras sitä heikkoa punaa, joka äsken oli sävähtänyt tytön kasvoille ja joka ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta. Ja yhtäkkiä ei hänen mielensä enää tehnytkään jäädä torppaan yöksi. Mitäpä hän vasten emännän tahtoa pyrkisi, vielähän kyläänkin ehtisi. Hän kumartui ja kääri toisen housunlahkeensa yläpuolelle polvea. Polvessa oli veres haava, jonka siteenä oli vain mitätön tilkku ja joka ei näyttänyt ollenkaan hyvältä kylmettymisen takia.

-- Sattuisikohan olemaan jotakin kankaanpalaa? On polveni hiukan huonossa tupussa, kysyi vieras hiljaa.

Tyttö katsahti kangaspuilta.

-- Hyvänen aika! Mikäs polveen on sattunut?

-- Kirves luiskahti.

-- Ohhoh!... Kyllä sidettä saa.

Tyttö nouti liinaisia tilkkuja.

-- Tässä olisi.

Ja hän kumartui alas ja ojensi jo kätensä auttaakseen, kun sormus välähti hänen silmiinsä. Säpsähtäen veti hän kätensä takasin ja tunsi punastuvansa. Se suututti häntä. Häpesikö hän sormustaan, häpesikö näyttää sitä tuollaiselle? Ja melkein vihaisena vilkasi hän kulkijan kasvoihin, joilla hänen mielestään kiiti tuskin huomattava häivähdys.

-- Kiitoksia, neiti. Kyllä minä itse saan, sanoi vieras ja sitoi huolellisesti haavansa.

Tyttö riensi omettaan puhutellakseen äitiään, sillä eihän mitenkään voinut ajaa haavottunutta ihmistä tuollaiseen yöhön. Ja hän saikin äitinsä myöntymään, mutta kun he palasivat tupaan, ei vierasta siellä enää ollut. Vaari tiesi hänen heti tytön jälkeen lähteneen.

Jollain tavoin pettyneenä tyttö istahti penkille ja katseli jääkukkia, joita pakkanen oli ruutuun muodostanut. Kulkija viipyi vielä hänen mielessään, ja hän antoi kuvitelmien syntyä ja raueta. Hän muisti viimekesäisen, leppeän illan kylän keinulla, missä hän Kulku-Kallen oli tavannut. Hän oli silloin ollut herramaisemmin puettuna, eikä ollut näyttänyt ensinkään hullummalta. Kun toiset olivat laulaneet, oli Kalle vaan äänettömänä keinuttanut ja ollut kuin nukuksissa. Kalle oli istunut häntä vastapäätä, ja kun hänen puolensa joskus oli noussut hyvin korkealle, oli Kalle alhaalta selkäkenosiltaan heittänyt katseen, joka oli ollut niin uneksiva ja epämääräinen, että oudot tunnot olivat läikähtäneet mielessä; ei edes kärkevää sanaa ollut voinut heittää tuolle totiselle nukkujalle.

Kun sitten oli lähdetty pois, ei hän saattanut muistaa nähneensä Kallea. Mutta veräjän luona, josta metsä alkoi, oli Kalle seisonut aitaa vasten liikkumattomana ja yksinään.

-- Eikö matka tunnu pitkältä yksin kulkea? oli Kalle kysynyt.

-- Tokko tuo kahden lyhenisi, oli hän vastannut.

-- Ei edes taida pelottaa, että pahat ihmiset ahdistaisivat?

-- Eivät nuo ennen ole ahdistelleet, elleivät nyt, oli hän tylysti vastannut.

Kalle oli nostanut hattuaan ja jäänyt paikalleen. Mutta hän, muistelija, oli jatkanut matkaansa kiirein askelin, apein mielin, ja, ikäänkuin toisen toivomuksesta, peläten.

Kulkijapoika näki kulkeissansa kukkivan orvokkikukan. Katsella saa, mutt' ei omistaa se on kulkijapojan lupa.

Niin oli hän kuullut Kallen kauempana laulavan ja ihmetellyt, miksi hän keinulla oli koko ajan vaiennut, vaikka osasi laulaa. Koko kotimatkan oli Kalle ollut hänen mielessään.

Sittemmin oli hän kysellyt, mikä mies se semmoinen oikeastaan oli ollut, mutta kukaan ei ollut tiennyt juuri enempää kuin nimen. Kuului joskus kouluja käyneen, pystyvän moneen työhön ja oleskelevan talvisin kaupungeissa, kesäisin maalla.

Myöhemmin oli kaikki unohtunut. Ja uutena vuotena oli hän mennyt kihloihin Ylätalon rikkaan pojan kanssa. Mutta nyt oli hän jälleen nähnyt saman katseen... Olikohan Kalle huomannut hänen sormuksensa? Kenties. Mutta eipä ollut mitään virkkanut siitä... "Neiti näkyy kihloissa olevan, ei kai pahaksi pantane, jos kulkijakin onnittelee", niin olisi kai moni hänen sijassaan sanonut... Tai ehkei huomannutkaan?... Mutta, hyvänen aika, mitäs hän nyt sitä pohtii... Mokoma kulkija, vaikka varas olisi. Jumala ties, minne nytkin oli lähtenyt...

Tuvassa oli yhä hiljaista. Ainoastaan nukahtanut renki kuorsasi, ja vaari kurisutti piippuaan. Emäntä otti rieskansa uunista, koputteli kypsyyttä, taittoi palan, maistoi ja antoi vaarillekin.

-- Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, sanoi vaari, joka ei osannut ääntää s-kirjainta.

Kun kukaan ei vastannut, uudisti vaari kovalla äänellä:

-- Hyviä riehkojahaa emäntä on haannu, kun minä hanon.

* * * * *

Oli kaunis kesäkuun sunnuntai kun Jaakko Ylätalo pahatuulisena asteli kotiveräjältä Koivumäelle päin. Kevyt tuuli lehautti hänen sieramiinsa kukkien tuoksua, auringon kimallus hyppelehti pienten ristiaaltojen harjoilla, ja ruispelto lainehti kuin kellanvihreä järvi. Mutta Jaakko ei huomannut ympärillään olevaa kauneutta. Sitä paitsi pohti hän alituisesti samaa asiaa, vaikka hän olikin täysin selvillä siitä.

Se oli siis totta! Kyläeukot olivat perältäkin oikeassa juorutessaan Notkon Helmistä ja Kulku-Kallesta. Ja kuitenkin oli Helmi Jaakon morsian.

Kulku-Kalle oli koko kevättalven oleskellut kylässä, ja viimeiset pari viikkoa oli hän ollut Ylätalossa, Jaakon kotona, töissä. Siis rakastaja sulhasen renkinä. Mutta vasta muutamia päiviä sitten oli Jaakon korviin osunut se huhu, että Kalle teki öisiä retkiä Notkon torpalle. Jaakko ei ollut ensinkään uskonut juttuun. Tunsihan hän Helmin, hän, joka itse oli toisinaan pyrkinyt tytön aittaan, mutta aina saanut semmoisen katseen, että oli muistanut. Ja ämmähupakot saattoivat uskoa, että joku kulkijapahanen oli tehnyt sen, mikä hänelle oli ollut mahdotonta. Tuo juorupuhe oli kuitenkin vienyt hänen iloisuutensa, ja kun hän oli tarkemmin ajatellut, oli hän huomannut, miten omituinen Helmi oli hänelle ollut viimeaikoina... Jaakko oli salavihkaa tarkastellut Kallea ja toisinaan keihästänyt häneen katseensa nähdäkseen hänen sydämeensä. Mutta Kallen kasvoilla oli ollut hänelle ominainen ikävystynyt ilme, ja rauhallisena oli hän juritellut laulujaan. Hän oli ollut iloinen, jos toiset olivat iloisia olleet, vastannut, jos oli kysytty ja kysynyt, kun itse oli tietoja tarvinnut. Ja Jaakon mielessä oli herännyt salainen kateus, jolle hän oli ylimielisesti hymyillyt, mutta jonka olemassaoloa hän ei ollut saattanut kieltää. Parina iltana, Kallen lähtiessä kylälle, oli Jaakon mieli tehnyt seurata jälkiä, mutta hän oli kuitenkin hävennyt alentua sellaiseen ja oli ennemmin uskonut kaikki valeeksi. Olihan Kalle kevättalvesta saakka oleksinut näillä tienoin, eikä siis mitenkään ollut mahdollista, että suhde näin kauan oli pysynyt salassa... Tai ehkei se muille salainen ollutkaan kuin yksin sulhaselle?... Ja Jaakko oli alkanut epäillä Helmiä ja raivonnut omassa itsessään kuin mielipuoli. Mutta Kallea kohtaan oli hän pakottanut itsensä entistä ystävällisemmäksi.

Mutta nyt oli kaikki selvinnyt:

Illalla olivat he Kallen kanssa laskeneet verkot, ja kun Jaakko aamulla oli kavunnut tallin parveen herättääkseen Kallen mukaansa niitä nostamaan, oli omituinen tapaus sattunut. Kun hän nimittäin oli nyhkässyt Kallea, oli tämä käännähtänyt heinissä ja kärsimättömän näköisenä nurissut: Helmi sinä... älä viitsi... älä vielä aja pois. Senjälkeen oli hän jälleen nukahtanut. Nuo sanat olivat naulanneet Jaakon liikkumattomaksi kuin patsaan. Hän muisti nytkin elävästi tuon hetken. Hän oli kuullut hevosen pärskinän ja unisen jalkain muuton tallista ja pääskysten visertelyn katolta, hän oli nähnyt pitkän, kultaisen juovan heinillä, jonka seinänraosta pujahtanut päivänsäde oli heittänyt, mutta hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin seisahtuneet. Ja kun hän hiukan oli tointunut, oli hänen mielensä tehnyt syöksyä nukkujan päälle, mutta häneltä oli puuttunut voimaa ja hän oli kiiruhtanut ulos ja itkenyt ja kiroillut haikean kiukun vallassa. Hän oli nostanut yksin verkot, ja kun hän oli palannut kotiin, oli Kulku-Kalle seisonut veräjällä paperossi hampaissa. Hän oli rientänyt tervehtimättä ja raivon vallassa Kallen ohi ja tuntenut tämän terävän katseen niskassaan.

Näitä miettien tuli Jaakko Koivumäelle. Alempana, suurten puiden siimeksessä, tukkipojat pelasivat hoitoa. Kuului sekavia ääniä ja pelaajien sanoja: "Kerta kiinni! Lappu lisää! Vielä ukko pokalle! Kaksi siliätä ponssaria. Heivaa itsellesi. Korpi rojahti" j.n.e. Jaakko tuli heidän luokseen, istahti välinpitämättömänä joukkoon ja liittyi peliin. Hän pelasi uhkarohkeasti, voitti väliin, mutta menetti taas tuossa tuokiossa voittonsa.

Hetken kuluttua saapui Kulku-Kallekin paikalle, ja Jaakon tuli paha olla. Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei saanut sitä tehdyksi, ja ilkeän tunteen valtaamana pelasi hän yhä hurjemmin. Mutta kun Kulku-Kallelle sattui työ, pani Jaakko ainoastaan pieniä summia kiinni ja hävisi tahallaan, huulilla halveksiva hymy.

-- Taitavat pelata porukassa saman talon miehet, huomautti muuan tukkilainen.

-- Ei ensinkään. Mutta isännän ei sovi pelata renkinsä rahoja, vastasi Jaakko pilkallisesti.

Tuskin huomattava värihäivähdys kulki Kallen kasvojen yli ja hän päätti näyttää, ettei raha hänellekään sukua ollut, kuten tukkipojat sanovat. Ja kun sitten Jaakko oli työmiehenä kerännyt suuren summan eteensä, pani Kalle kaikki kiinni, aikoen menettää tahallaan. Sattumalta sai hän kaksikymmentä yksi, siis voiton pelin. Ensin aikoi hän vielä ottaa kortin, "kääntää metsään" itsensä, mutta nopeasti hän muutti mieltään ja pisti hymyillen rahat taskuunsa. Kun hän vielä toisen kerran oli sillätavoin vienyt Jaakon edestä suuren summan, nousi Jaakko kiukusta kalpeana ja kiroillen, sillä rahattomana oli hänen erottava pelistä.

-- Kyllä minulla on lainata, huomautti Kalle ystävällisesti ja hiljaa.

Jaakko kiristi hampaitaan eikä vastannut.

Jaakko teki lähtöä ja houkutteli kaikin voimin pois koiraansa, joka makasi Kulku-Kallen jaloissa. Mutta Vahti nosti vain päätään, eikä noussut. Jaakko kutsui sitä yhä vihaisemmin ja kävi kiukkuisena sitä niskaan kiinni. Se oli Vahdin mielestä kuitenkin liikaa, ja raivokkaasti karkasi se isäntänsä käteen.

-- Saatana, sähisi Jaakko yli äyräittensä suuttuneena. Hän tarttui koiran alaleukaan ja nykäsi toisella kädellään yläleuasta. Leukaluut vääntyivät sijoiltaan. Koira kiemurteli maassa tuskissaan, ja vihlova ulina tulvi sen kurkusta.

Syntyi hiljaisuus, ja kauhu vaelsi raakojen miesten parvessa. Kulku-Kalle nauroi sydämensä pohjasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu.

Vihdoin voimakas tukkijunni potkasi raudotetulla korollaan eläimen pään mäsäksi. Jaakko meni jo kauempana.

* * * * *

Paria päivää myöhemmin astuskeli Kulku-Kalle verkalleen kaupunkiin päin. Hän teki muuttoa muille seuduille, sillä täällä alkoi maa jo polttaa jalkojen alla. Hän oli osannut lähteä Ylätalosta ennenkuin hänet oli siihen suorastaan pakotettu, ja nyt kulki hän hitaasti metsätietä, uudet vaatteet päällä, herramaisen näköisenä.

Joelta, metsäntakaa, kuului tukkipoikain laulu:

Hyvä olen korttia pelaamaan, hyvä tappelemaan ja juomaan. Hyvä olen likkoja riiaamaan, mutta huono heitä kotia tuomaan.

Ja tän kylän ämmät, nappulanännät kupparit ja noidat...

Kalle saattoi erottaa sanat ja hän hymähti itsekseen. Sillä lailla, juuri sillä lailla. Ämmien hampaissa hänkin oli ollut...

Tuuli suhisi puissa ja taivas vetäytyi pilveen. Jokunen pikkulintu tirskahteli lepissä, joiden lehdet himmeästi kiilsivät. Kalle koetti olla mitään ajattelematta. Olihan hän tehnyt päätöksensä, mitä siis maksoi vaivaa miettiä...

Sen pienen torpan hiilloksessa ma käsiäni lämmittelin... Siitä asti ne torpan tyttöä sanovat mun heilakseni.

Se pääsi häneltä kuin vahingossa, ja häntä suututti, että oli laulanut sitä. Sillä sanat olivat tehdyt kuin häntä varten, ja koko kevään oli tämä ollut hänen mielilaulunsa. Mutta nyt täytyi sen unohtua, sillä hänen tarinansa oli lopussa.

Kuitenkaan ei hän voinut estää menneiden tapahtumain johtumista mieleensä. Hän muisti pyryisen illan Notkon torpassa ja vielä toisenkin talvi-illan, jolloin hän oli tuonut Helmiä reessään palatessaan kaupungilta heinän myynniltä. Silloin olivat he istuneet äänettöminä, hän edessä ja Helmi taampana, ja oli ollut niin hiljaista, että palokären kirkuna oli miltei pelästyttänyt... Sitten, vappuna, oli kaikki tapahtunut...

Nyt oli heidän onnensa tullut ilmi ja Kalle huomasi parhaaksi peräytyä. Mitäpä hän täällä enää, rikkomassa kihlattujen väliä, sitä ei hän tahtonut. Eipä hän tavotellut sitä, mikä ei ollut häntä varten. Olihan elämä tämän kevään hemmotellut häntä, ja hän tyytyi niin vähään ja osasi väistyä...

Vieläköhän poikkean sisään, ajatteli Kalle lähetessään Notkon torppaa. Eikö olisi viisainta vetäytyä pois sanaa sanomatta? Siten herättäisi vihan tytön sydämessä ja kaikki kävisi helpommin.

Kuitenkin poikkesi hän sisään.

-- Saisikohan jotakin juotavaa, pyrkii jano tulemaan kävellessä? sanoi hän tervehdittyään.

-- Laskepas Helmi kaljaa. -- Kaupunkiinkos matka pitää, kun on niin uusissaan? kysyi emäntä.

-- Sinnehän sitä nyt ensin ja sitten edemmäs.

Kaljatuoppi Helmin kädessä vavahti. Hän antoi sen Kallelle ja kiiruhti ulos.

-- Taitaa olla mielessä muutto koko kylästä?

-- Sepä se. Johan nyt on aikakin.

Kalle kiitti emäntää ja jätti hyvästit.

Mutta portailla, seinään nojaten, seisoi Helmi silmissä kyynelsumu. Kalle pysähtyi hänen eteensä, tahtoi sanoa jotakin, mutta kurkkua kuivasi, eikä sanoja löytynyt. Hän tuijotti hetken, astui pari askelta, katsoi vielä kerran taakseen ja silmiin kohosi sameus, joka himmensi ympäristön. Sitten painoi hän hatun syvemmälle päähänsä ja riensi pois kiirein askelin...

Tuuli alkoi puhaltaa kovemmin ja taivas synkkeni yhä. Tunnelmat vaihtuivat hänen mielessään nopeasti, mutta hänen oli mahdotonta ajatella. Kun hän oli päässyt Pitkäjärven kohdalle oli tullut niin hämärä kuin syksyllä. Häntä väsytti. Hän heittäysi rantakalliolle pitkäkseen kalliokielojen sekaan. Tuulessa maksaruohot värähtelivät. Kellokukat ja koiranputket huojuivat kovasti sivummalla, ja aallot pauhasivat kallion juurella. Kulku-Kalle makasi pää käsien varassa ja vihelsi voimainsa takaa. Hänen katseensa oli tähdätty kauas Pitkäjärven ulapalle, mistä hämäränkin läpi vilahteli aaltojen valkeat kuohut.

TUULASVALKEA.

Sirkka hiipii pimeän tullen kotikoivikon läpi Kaunisniemen rantakalliolle. Hän melkein taistelee tuota hiipimistään vastaan, sillä onhan se aivan turhaa, ja hän varoo synnyttämästä ääntä, vaikkei mitään pelkäämistä ole. Sydän sylkyttää ja hengitys tihenee, ja kun hän pääsee perille, istahtaa hän kalliolle aivan veden lähelle, katselee, kuuntelee. On pimeä elokuun yö, eikä hiiskahdustakaan kuulu. Yllä on syvä, sininen taivas ja taivaalla jokunen tähti, jokunen kirkas tähti, joka värähdellen heiastuu järven tyynestä syvyydestä.

Tuulasvalkeaako hän taas on tullut katsomaan? Sitäkö hän odottaa joka hetki, koska niin tuijottaa Viuhan rantaan, Viulu-Vallun kotirantaan? Ei, ei ollenkaan. Luontoa hän vaan tahtoo ihailla, mitäpä hän Vallusta. Ja hän kääntää silmänsä toiselle suunnalle ja unohtuu ajatuksiinsa.

Kyllähän hän on huomannut Viulu-Vallun lähentelyt. Senhän on paljastanut moni epämääräinen liike, joka on ikäänkuin jäänyt kesken, ja moni syrjäkatse Vallun syvistä silmistä, joissa hehkuu alituisesti kuin kuume. Ja kyllähän hän Vallun arastelun saattaa ymmärtää. Valluhan asuu isänsä kanssa pienessä mökkipahasessa ja soittelee kylällä, mutta Sirkka on rikkaan Kaunisniemen ainoa tytär... Kun se Vallu on sellainen juoppo ja renttu, sen paitakin on usein likainen ja takki rikki, mutta vartalo sillä on kuin ruhtinaalla. On kai siksi joutunut hunningolle kun jo nuorena äitinsä menetti. Töihin ei siitä liioin ole, mutta soittaa se osaa ja ivata ja suurennella. Liekö aivan viisaskaan, kun öisinkin kulkee metsissä tai järvellä ja yhtäkkiä yltyy laulamaan kuin pasuuna?...

Vastarannalla välähtää ja sitten taas sammuu... Vallu on siis kuitenkin lähtenyt... Hetkeen ei näy mitään, Sirkan sydän vain lyö kiihkeämmin...

Vähitellen alkaa tuli pilkottaa. Se suurenee, mutta kaislat estävät sen selvästi näkymästä. Se kasvaa hitaasti, muuttuen sipulin muotoiseksi ja alkaa liikkua... Heikko kolahdus kuuluu yli veden, airon kolahdus varmaankin.

Tuulasvalkea, Vallun tuulastuli! Venettä ei näy, eikä miestä. Vain suuri, tulinen sipuli liikkuu hitaasti eteenpäin, ja vedessä kuultaa sen kuva. Kaikki on tyyntä ja juhlallista. Ei ääntäkään. Tuulasvalkea kulkee...

Eipä Vallu välitä siitä, että tuulastus on kiellettyä. Hänelle ei kukaan lakia lue, kun hänellä on niin terävä kieli. Eikä kukaan haluakaan, hänhän soittaa.

Sirkka on levoton ja häntä lämmittää. Tätä kai hän onkin tullut katsomaan, aivan kuten toissa iltanakin, myöhäiseen yöhön. Mutta silloin kulki Vallu aivan hänen ohitseen, hiljaa meloen, sillä kallion kohdalla on syvää, eikä siinä voi tuulastaa. Eikä hän huomannut. Ja miten olisikaan, sillä eihän hän voinut nähdä pimeään. Pian katosi kären -- taa...

Sirkka vaipuu niin ajatuksiinsa, ettei huomaakaan, ennenkuin tuulasmies on aivan lähellä. Nyt saattaa jo erottaa aluksen ja miehen. Tervasten ritinä kuuluu ja vesi väreilee läpikuultavana veneen ympärillä. Sirkka aikoo ensin poistua, mutta jää kuitenkin. Näkeeköhän nyt, vai meneekö taas ohi?... Ei huomaa... Ohi meloo... Oksa risahtaa Sirkan alla...

Veneessäolija varjostaa kädellä silmiään ja katsoo rannalle. Vene lipuu hiljalleen. Kuuluu, miten vesi tippuu kohollaan olevasta melasta... Sitten vetäsee hän pari kertaa rantaa kohti... Kokka iskee kallioon, suu hymyssä hyppää hän maalle ja vene ponnahtaa kauas järvelle. Hän nostaa hattuaan.

On niin hiljaista, vene vain kulkee edemmäs. Sirkan rintaa ahdistaa ja hän on neuvoton. Mitä hän sanoisi?

-- Hyvänen aika, veneenne! Veneenne menee. Näettekö?

-- Ei hätää.

Kas niin, siinä se nyt taas oli, tuo kerskaileva äänensävy. Ei hätää. Ei hätää, vaikka vene menee. Mitäs hyppäsikään.

-- Tyyntä yötäkö neiti katselee?

Ei vastausta.

-- Taidan häiritä.

-- Ei, ette häiritse... Niin.

Kestää kotvan äänettömyyttä.

-- Mitenkä nyt pääsette kotiin? Jäitte veneestänne.

-- Eihän kotini kaukana ole.

Sitten syntyy jälleen pitkä vaitiolo. Sirkka tuntee itsensä niin avuttomaksi. Hyvä isä. Mitä se katsoo, eikä puhu mitään.

-- Hyvää yötä... Täytyy mennä, on jo myöhäinen.

Ei vastausta.

-- Niin... Mitä katsotte?... Hyvästi.

-- Joko menette? sanoo Viulu-Vallu vaivoin. Hän tuijottaa.

-- Joko menette? toistaa hän matalin, kähein äänin. Hän astuu askeleen lähemmäs ja katsoo palavilla silmillään.

Sirkkaa uuvuttaa omituisesti ja silmät väistyvät. Hän tuskin tietää mitä ympärillä tapahtuu, povi vain nousee ja laskee... Sitten, kuin kuumeessa, tuntee hän Vallun polttavien käsien tarttuvan ranteisiinsa ja pitkät suortuvat lehahtavat hänen poskelleen...

Tätä tapausta muistelee Sirkka nojatessaan päätään suurta Pirunkiveä vastaan, joka on heidän yhtymäpaikkansa. Se sijaitsee lähellä Kaunisniemen taloa, sen tien varrella, jota Vallu kulkee kylään.

On kuutamo, syyskuun kuutamo. Puut seisovat liikkumattomina, sillä on niin tyyni. Ei edes kellastunut lehti liikahda. Suuren kiven halkeamassa, lähellä Sirkan päätä kallioimarteet painuvat kiinni toisiinsa. Alempaa, suosta, nousee kylmää huurua, joka selvästi näkyy kuutamossa, ja puiden välistä, kaukaa, pilkottaa mitättömän vähäsen järveä.

Sirkan ei ole kylmä, eikä hän välitä kuutamosta, mutta hän säpsähtää ja kääntyy katsomaan kun kiven lähellä hiljaa kahahtaa. Ei mitään! Siunatkoon kuinka sydän jyskii, mutta ei mitään! Koiranputki vaan, joka tullessa on taipunut ja takertunut heiniin, on taistellut itsensä vapaaksi ja kimmahtanut pystyyn. Se keinuu vielä edestakasin.

Niin, ei se Vallu ollut. Johan nyt! Ei kai tulekaan!... Mutta mitä sitten on semmoinen! Ilo tekee sen hulluksi, eikä se silloin välitä mistään. Silloin ensikerrallakin hyppäsi poislähtiessään yhtäkkiä veteen, jotta oli säikäyttää. Tietenkin sen veneensä perään. Sitten ui pimeässä, ja kun pääsi lähemmäs, niin riittyvien tervasten kajastuksessa märkä pää kiilsi kuin saukon. Ja hyvä Jumala, kuinka se hiljaa ja sihisten nauroi päästyään veneeseen. Kättään vielä heilutti, valon lähellä, että näkyi... Entäs ne jälkipuheet! Oli muka iskenyt suureen haukeen, joka oli kaatanut veneen, ja siksi jäänyt saaliitta. Oli vielä varottanut, ettei semmoiseen pitäisi iskeä, sitä ei kuitenkaan saisi, vaan kastaisi ainoastaan kyntensä.

Mutta onnellinen on Sirkka ollut näinä parina viikkona, joiden kuluessa he ovat salaisesti tavanneet toisiaan. Vallun kuumeiset silmät ovat lämmittäneet häntä. Mutta miksei Vallu osaa paremmin salata heidän suhdettaan?

Toissailtanakin, tanssiaisissa... No, itse kai siitä nyt on saanut olla nyrpeillään... Kuinka sen viulu silloin soi, aivankuin satakieli. Ja tummain kulmainsa alta se tähtäsi koko ajan Sirkkaa. Sitten, yhtäkkiä, heitti viulunsa jollekin pahaiselle kitkuttajalle, ja yltyi tanssimaan. Tanssitti, pöhkö, miltei yksinomaan Sirkkaa. Tietysti Sirkka siitä oli punasissaan, sillä toiset tytöt ilmankin pistelivät. Ja entäpä, jos hän olisi lähtenyt Vallun kanssa kotiin? Tuskin olisi silmiään auki saanut pilkalta! Mutta siitä juuri Vallu suutahti. Taisi tulla joku ilkeä sana heitetyksi, kun niin nolostui. Mutta olisihan sen pitänyt käsittää, että toisten tähden...

Sirkka kuuntelee... Aivan oikein, askeleita kuuluu tieltä, Vallu tulee. Vallu on ymmärtänyt ja tullut, sillä tiistai on heidän vakituinen kohtauspäivänsä.

Sirkka tekee levottomia liikkeitä. Häntä ahdistaa, eikä hän uskalla kurkistaa kiventakaa... Sitten alkavat askeleet kuulua yhä etäämpää... Hyvä Jumala, Vallu ei tulekaan!... Hän menee ohi.

Ja vaikka ma olen vain pikkunen poika, ei tarvitse irvistellä...

Vallun ääni se on, heleä ja kuuluva. Mutta Sirkan tarkka korva huomaa, että Vallu on humalassa.

Sirkka puree huultaan. Vai niin... Sitten haikea tunto pyrkii tuomaan kyyneleet silmiin. Voi, että hän Vallun suututtikaan.

Mutta niin vähästä ei Vallun olisi tarvinnut sydäntyä. Ja Sirkka nakkaa päänsä pystyyn. Vallu! Juoppo-Vallu! Pyh! Saadaanpas nähdä.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina, keinulla, Sirkka kosti.

Oli näet tapa semmoinen, että sinä syyskuun sunnuntaina, joka sattui täydenkuun aikaan, mentiin viimeisen kerran keinulle, iloittiin ja laulettiin, ja sitten pojat kantoivat keinun talvikorjuun. Miehissä oli nytkin tultu.

Sirkka on parhaalla tuulellaan. Hän hymyilee Vallulle niin, että valkeat hampaat välkkyvät, ja jos kuka laulaa, niin ainakin Sirkka puolestaan. Vallun rintaa lämmittää.

Tuli palaa keinukunnaalla, ja ne pojista, jotka eivät mahdu keinuun, pelaavat raminaa nuotion valossa.

-- Hei, uusia keinuttajia, vanhat väsyvät!... Vallukin siellä pelaa koko illan, vaikka laulajaa tarvitaan.

Se on Sirkan ääni ja Vallu kavahtaa pystyyn. Tietenkin hän on valmis.

-- Alota nyt Vallu, sinähän ne kaiken maailman veisut osaat, sanoo joku.

Ja Vallu alottaa:

Tässä on manu, joka maata ei tallaa ja astele santaaleissa...

-- Ei sitä, ei sitä, se on niin hurja. Ja Vallu alottaa uuden laulun.

Kylläpä Sirkka katsoo häneen lumoavasti. Vallun veri kiihtyy. Hän heittää, että luvipuut ryskyvät: joku tyttö kirahtaa hiljaa. Eihän Vallu tiedä, että kaikki on Sirkan juonia, kostoa. Ja kun hän sen ymmärtää on jo liian myöhäistä. Sillä Sirkka nousee pois keinusta päänkipua valittaen, juttelee jotakin Kaltulan Eetulle, joka seisoo keinun vieressä nytepuuhun nojaten, lähtee kävelemään Eetun kanssa ja sille tielleen jää. Kyllä Vallu tietää, että Eetu on ennenkin Sirkkaa tähtäillyt ja Sirkalle etuillut. Mutta jos Sirkka luulee, ettei Vallu huomannut sitä välkähtävää, kiehtovaa ja häijyä syrjäsilmäystä, minkä hän lähtiessään heitti, niin hän erehtyy. Vallu näki sen kyllä ja ymmärsi kohta. Vai niin, ajatteli hän, mitenkäs muuten, kulmainsa alta vielä vilkasi seurasinko mukana... Ja hän heittää yhä hurjemmin.

Sirkan käy kuitenkin vaikeaksi kestää tekonsa seurauksia. Päiviä kuluu, yksi toisensa jälkeen, mutta Vallua ei näy eikä kuulu. Missään ei enää kajahtele hänen äänensä. Että kuitenkin tuli Vallua loukattua, Sirkka ajattelee. Sen kasvoillakin kulki silloin niin outo häivähdys. Mutta mitä sitten on semmoinen.

Tulee kylmä. Lehdet yhä kellastuvat, putoilevat ja lentelevät kahisten ympäri. Ei edes ketään kyläläisiä käy... Iltasin tuli loistaa Viuhan mökistä.

Sitten tulee pimeä ja kuu katoaa. Sirkka pitää varalta. Nyt kai Vallu lähtee tuulaalle jonakin tyynenä iltana.

Ja kerran Vallu lähteekin. Hänen tuulasvalkeansa syttyy, kasvaa ja lähtee lipumaan. Sirkka tarkkaa sen liikkeitä jännittyneempänä kuin milloinkaan. On niin tyyni, niin ahdistavan tyyni, mutta veri hyrskyää Sirkan suonissa. Tulinen sipuli hitaasti lähenee.

Nyt saattaa hän jo nähdä Vallun, kun se kumarassa tähystelee ympärilleen veteen. Tavan takaa lykkää hän ahraimen varrella venettä eteenpäin. Tuli valasee osan lepikkoa ja muutamia rantakiviä... Nyt iskee ja näkyy saaneen jotakin... Ruohisto loppuu. Hän istuutuu ja alkaa meloa kalliorannan ohi.

Huomaakohan?... Ei edes katso. Ohi meloo... Sirkka taittaa oksan...

Veneessäolijan hartiat vavahtavat, mutta hän ei käännä päätään. Supistaa vain huulensa tiukemmalle ja meloo kiivaammin. Oksa katkesi, ajattelee hän.

-- Vallu, kuuluu rannalta hiljaa.

Vallu lakkaa melomasta.

Pitkään aikaan ei kuulu muuta kuin veden tipahtelu. Sitten painaa Vallu melan jälleen veteen.

-- Vallu, kuuluu rannalta vielä kerran, hiljemmin.

Veneessäolija ei katso sivulleen. Tervakset sihisevät hänen korvansa lähellä. Hän alkaa voimakkaasti meloa eteenpäin...

Rannalla, aivan kallion partaalla seisoo Sirkka kädet ojennettuna Vallua kohti. Hänen huulensa liikahtelevat, mutta sanoja ei synny. Heikko kajastus valasee hänen kelmeät kasvonsa.

II.

KULTAINEN HÄMÄHÄKKI.

Eräänä iltana, pienen tuttavapiirin kuunnellessa, kertoi pankinjohtaja Lindell seuraavan tarinan.

Muutamana kesäiltana, noin kymmenisen vuotta sitten, kyyrötin jotenkin tyytymättömänä kyytimiehen rattailla, matkalla Kiviniemen kartanoon kotiopettajaksi. Vaikka ilma oli ihana ja luonto ympärilläni henki kesää, ei nyreä mielialani ottanut paetakseen. Ajattelin tulevaa oppilastani, herra Brummerin nuorta tytärtä, joka minun oli valmistettava ylioppilastutkintoon. Ja kun ennestään tiesin, kuinka vieraita matematikka ja naisen pää tavallisesti ovat toisilleen, olin epätietoinen, miten suhtautuisin tuohon hienoon ja hemmoteltuun tyttöön, joka varmaankin loukkaantuisi pienimmästäkin huomautuksesta. Tajusin hyvin kotiopettajan kiusallisen aseman tuollaisten tyttöjen suhteen. Jos he läpäsivät tutkinnosta, oli se kokonaan heidän omaa ansiotaan; elleivät he tulleet hyväksytyiksi, oli se yksinomaan kotiopettajan vika. Sitäpaitsi en ollenkaan tuntenut herra Brummeria, tai oikeammin sanoen en tiennyt, ettei häntä voi oppia tuntemaan. Olin vain kuullut hänestä huhuja, jotka eivät minua suinkaan lohduttaneet, vaikka niiden salaperäisyys kiihottikin uteliaisuuttani.

Perilletultuani olivat sekä itse herra Brummer että myöskin hänen tyttärensä minua vastaanottamassa kuin hyvinkin ylhäistä vierasta. Ja aivan niinkuin olin olettanutkin oli vanha herra hyvin ystävällinen ja hymyilevä, mutta ei kuitenkaan niin kohtelias kuin vastenmielisille vieraille tavallisesti ollaan. Minulle oli varattu kodikas kamari, ja palvelijat tottelivat minua yhtä nopeasti kuin isäntäväkeäkin.

Talossa oli kaikki aistikasta ja tarkasti valikoitua. Pyrkimys yksinkertaisuuteen, jonka kuitenkin kallisarvoisuus väärensi, oli huomattavissa talon isännässä, tuo hienostuneiden sairaus, jota nousukkaissa vastaa arvottomien helyjen himo. Herra Brummer itse oli noin viisikymmenvuotias leskimies, jonka kasvot olivat miellyttävät ja alituisesti läpitunkemattoman hymyn peittämät. Hän puhui aina ystävällisesti, mutta oli niitä henkilöitä, jotka eivät sanoillaan ollenkaan ilmase itseään. Astrid neiti oli kahdeksantoistavuotias, kaunis ja vilkas, eikä hän ensinkään kohdellut minua ylimielisesti.

Yleensä sain olla hyvin vapaasti. Herra Brummer kehotti minua mielin määrin käyttämään suurta kirjastoaan. Itse oleskeli hän melkein aina työhuoneessaan, joka oli kirjaston takana.

Olin tavattomasti hämmästynyt siitä terävyydestä ja aivan erinomaisesta edistyksestä, jota Astrid osotti opinnoissaan. Matematikan oppiminen oli hänelle leikkiä. Ainoa, mikä minua alussa huolestutti oli se, ettei hän mitenkään suostunut määrätunneilla opetettavakseni. Kävelyretkillä, päivällispöydässä, milloin missäkin hän kyseli minulta, teki toisinaan monta tuntia peräkkäin työtä, eikä sitten vähiin aikoihin tahtonut kuullakaan lukemisesta. Hänen rohkea ja rasavilli luonteensa tenhosi minut. Ja kahden viikon kuluttua en ollut ehtinyt opettaa hänelle ainoastaan melkoista määrää matematikkaa, vaan myöskin suutelojen salaisuuden.

On selvää, etten näihin aikoihin suuriakaan välittänyt vanhasta herrasta. Tapasin hänet ainoastaan ruokapöydässä tai kirjastossa, ja toisinaan lasketteli hän minulle kevyttä, henkevää pilaa. Sattui kuitenkin tapaus, joka sai minut lähemmin tarkastelemaan häntä.

Kun eräänä päivänä tulin kirjastosta, näin ruokasalin avonaisesta ovesta herra Brummerin polvillaan lattialla ja hänen vieressään hätääntyneen näköisen palvelijan. Vanha herra kuuli askeleeni, katsahti minuun ja sanoi iloisin äänin.

-- Herra Lindell, tulkaahan toki katsomaan, kuinka ihmeellisesti malja voi särkyä. Lasinpalaset ovat pelkkiä matemattisia kuvioita. Tuossa on kartioidi, jota jokainen tyttö varmaankin pitäisi sydämenkuvana, tuossa astroidi, tuossa pallokolmioita, suorakaiteita, mitä tahansa. Luulenpa todellakin, että ainoastaan kolmesataa vuotta vanha malja voi särkyä näin säännöllisesti.

Olin ihmeissäni. Tuo malja oli hienon hieno kiinalainen taideteos, jonka reunoissa oli ollut himmeitä, suuria ja hyvin kallisarvoisia helmiä. Se oli kulkenut perintönä suvussa yli kolmesataa vuotta, ja sitä säilytettiin tarkemmin kuin mitään muuta koko talossa. Olin nähnyt sen tätä ennen ainoastaan kerran, juhannuksena, jolloin vanha herra oli siitä kertonut. Ja nyt oli se sirpaleina, jotka tosiaankin olivat ihmeen säännöllisiä ja suuria, ja helmet olivat vierineet ympäri lattian. En kuitenkaan paljoakaan kiinnittänyt huomiotani herra Brummerin lausuntoon palasten muodosta, vaan ihmettelin sitä tyyneyttä, sitä hilpeätä uteliaisuutta, minkä vallassa hän näytti siruja tutkivan, ikäänkuin vahinko olisi ollut aivan mitätön. Palvelija seisoi hänen vieressään kasvot valjuina, silmissä tuskan ilme.

-- Mikä suunnaton vahinko, sammalsin ymmällä. Herra Brummer ei näyttänyt sitä ollenkaan kuulevan, vaan jatkoi äänettömänä tarkastelujaan.

-- Suokaa... suokaa anteeksi herra... se putosi vahingossa, änkötti palvelija vapisevin äänin.

-- Tietysti, ystäväni, olisi julkeata otaksua, että heititte sen tahallanne, vastasi hänen isäntänsä.

Tuskallinen ilme palvelijan kasvoilla kävi selvemmäksi.

-- No, älkää nyt olko noin lohduton. Maljakin oli vain katoavainen kappale, jatkoi vanha herra hetken kuluttua. Sitten hän kumartui ja otti helmen lattialta.

-- Kas tässä, pitäkää tämä tapauksen muistona. Se on paljoa kauniimpi kuin kyyneleenne ja ennen kaikkea pysyvämpi.

Palvelija kalpeni, kumarsi ja poistui. Seuraavana päivänä en häntä enää nähnyt talossa.

Tämän tapahtuman jälkeen aloin katsella vanhaa herraa paljoa suuremmalla mielenkiinnolla. Hänessä oli jotain erikoista. Vaikka vaalea täysiparta ja tuuheat viikset salasivat ilmeen hänen suunsa ympärillä, osottivat huulet voimaa ja tarmoa. Hänen harmaitten silmiensä katse oli kylmä ja kirkas, mutta kuitenkin niin verhottu, ettei voinut nähdä syvemmälle, ja hänen korkealla otsallaan näytti silloin tällöin vaeltavan heikko varjo. Yleensä sain sen käsityksen, että hänessä piili jotakin salaperäistä, jonka hän taitavasti peitti teennäisellä iloisuudellaan.

Mutta vielä enemmän hämmästytti hän minua erään toisen kerran. Silloin istuin kirjastossa selaillen jotakin kirjaa. Herra Brummer oli työhuoneessaan, sillä kuulin hänen yskivän. Syvennyin lukemaan muuatta novellia, enkä voi tarkkaan sanoa, miten kauan aikaa kului, kun Astrid tuli huoneeseen.

-- Onko isäni työhuoneessaan, herra Lindell? kysyi tyttö iskien veitikkamaisesti silmää.

-- On kyllä, neiti, vastasin arvokkaasti.

Kun Astrid katsoi ovesta oli huone kuitenkin tyhjä.

-- Valehtelit veitikka, sanoi Astrid heristäen sormeaan.

-- Tein paljoa pahemman synnin, minä erehdyin, vastasin hieman kummastellen.

Notkeasti hiipi tyttö polvilleni ja kiersi kätensä kaulaani.

Kesken kuhertelujemme aukeni kuitenkin työhuoneen ovi ja herra Brummer tuli näkyviin. Ketterästi, mutta kovasti punehtuen hypähti Astrid sylistäni. Vanha herra ei ollut meitä huomaavinaankaan, vaan meni ulos suoraan eteensä tuijottaen, ikäänkuin syvissä mietteissä.

Mitenkä nyt saattoi olla mahdollista, että herra Brummer ei ollut huoneessaan ja kuitenkin tuli sieltä? Huoneeseen ei johtanut muita ovia, eikä siellä myöskään ollut sellaisia esineitä, joiden takana hän sattumalta olisi voinut olla. Ellei tehnyt sitä hullunkurista oletusta, että hän oli kulkenut läpi ikkunan, näytti asia yliluonnolliselta.

Olipa arvotuksen laita miten tahansa, se näytti kuitenkin varmalta, että hän oli huomannut meidän kuhertelumme, enkä saata kieltää, että salaa kunnioitin ylhäistä miestä, joka noin täydellisesti hillitsi itsensä, nähdessään kotiopettajan suutelevan tytärtään.

Mahdollisesti olisi hän sittenkin saattanut olla niin ajatuksiinsa vajonneena, että kaikki olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Ettei asianlaita kuitenkaan niin ollut, se selvisi minulle seuraavana päivänä. Kun nimittäin söimme päivällistä, kysyi herra Brummer ilman muuta.

-- No, Astrid, mitenkä nyt on sinun matematikkasi laita? Alkaako se luistaa?

-- Mainiosti isä! Luulen täysin osaavani kurssin, vieläpä paljon sen ylikin.

-- Todellako! No sepä hauskaa. Suonet kuitenkin anteeksi, jos suhtaudun hiukan epäilevästi sanoihisi.

-- Tahdotko kuulustella, isä?

-- Tietysti, miksikä ei! Mutta mitä minä sinulta nyt kysyisin?... No mitenkä sinä esimerkiksi algebran avulla näyttäisit toteen, että neljä on yhtäsuuri kuin viisi.

-- Pelkkää koulupoikasofismia isä! Osaan sen loistavasti. Se perustuu yksinkertaisesti siihen, että sekä negativiset että positiviset luvut neliöön korotettuina antavat tulemaksi positiviluvun.

-- Sinä saat minut todellakin hämmästymään. En enää tunne mitään halua jatkaa kyselyä, sanoi vanha herra kulmakarvojaan kohottaen, ja ystävällisesti minulle kumartaen lisäsi hän: Minä kiitän teitä, herra Lindell.

-- Olipa se minulle iloinen yllätys, jatkoi hän hetken kuluttua, mutta tahdon maksaa sen heti takasin. Me lähdemme huomenna Norjaan.

-- Norjaan! huudahti Astrid hämmästyneenä, ja ilokseni huomasin hänen kasvoillaan salattua tyytymättömyyttä.

-- Niin, juuri Norjaan, sinnehän sinä aina olet halunnut. Saat panna kirjat mukaasi ja kerrata siellä ominpäin mitä nyt olet oppinut. Toivoakseni läpäset tutkinnosta.

-- Mutta jo huomenna, enhän minä edes ehdi järjestää tavaroitani.

-- No milloinkas ennen sinä rakas lapsi olet itse järjestänyt tavarasi? huomautti herra Brummer naurahtaen.

Astrid puri huultaan. Sitten taputti hän hyvin luonnollisesti käsiään ja huudahti.

-- Miten hauskaa, miten hauskaa!

Vielä samana päivänä minä matkustin runsaine palkkoineni.

Jos herra Brummerin tarkotuksena oli ollut vierottaa meidät toisistamme, niin ei hän ollenkaan onnistunut. Astrid ei minua unohtanut. Syksyllä tuli hän Helsinkiin, käveli usein kanssani, suoritti ylioppilastutkinnon ja lupasi naida minut. Koetin hillitä häntä, sillä epäilin, tokko hänen isänsä antaisi suostumustaan. Mutta aivan kuin samaa seikkaa peläten hän hermostuneesti kiiruhti asiaa. Tiesin, että Astrid oli rikas. Sitäpaitsi todellakin rakastin häntä, ja vaikka hän nyt onkin vaimoni, niin rakastan häntä vieläkin. Minulla ei siis ollut suurtakaan voimaa vastustaa, ja niin tapahtui, että eräänä syyspäivänä yhdessä riensimme herra Brummerin puheille. Sanomattakin on selvää, että olin kuin tulisilla hiilillä.

Hän otti minut vastaan erittäin ystävällisesti. Mutta hän huomasi jotakin kasvojeni ilmeestä, sillä hän sanoi.

-- Onko loukkaavaa kysyä, tarkottaako käyntinne mitään muuta kuin pelkkää vierailua?

Huomattuani, että hän oli nähnyt lävitseni, minä ajattelin, että kaikki kiertotiet olivat tässä turhia. Katsoin häneen avoimesti ja sanoin suoraan:

-- Tulin pyytämään tyttärenne kättä, herra Brummer.

Täysin ei hän voinut salata hämmästystään. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja otsa rypistyi. Astrid oli hiipinyt viereeni.

-- Vai niin. Te aijotte avioliittoon.

-- Se olisi vakava aikomukseni.

-- Vai niin, vai niin. Te olette jo ehtinyt saada vakavan yhteiskunnallisen aseman. Mikä taas olikaan toimenne?

Ymmärsin hänen ivansa. Olisin voinut vastata, että minulla jo oli melkoisen edullinen toimi pankissa, mutta tiesin, ettei se olisi hänelle mitään merkinnyt. Hänen ivaamisensa tyynnytti minua, tulin hurjan rohkeaksi ja päätin käyttää hänen aseitaan.

-- Ei kerrassaan mikään.

-- Mutta täytyy kai teillä olla jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia, ennenkuin otatte näin vakavan askeleen?

-- Tulevaisuus-suunnitelmani on hyvin varma. Teorettiset tutkimukset ovat vieneet hyviin tuloksiin, ainoastaan käytännöllisessä toteuttamisessa saattaa esiintyä vaikeuksia.

-- Onko epäkohteliasta udella teorettisia tuloksianne?

-- Ei vähintäkään. Olen saanut selville, etteivät huhut suuresta omaisuudestanne ole perättömiä.

-- Ja käytännöllinen toteuttaminen?

-- Avioliitto tyttärenne kanssa.

Vanha herra oli erittäin hämmästynyt hävyttömyydestäni, mutta minä huomasin, ettei hän ollut suuttunut, sillä salattu naurun väre liikahti hänen huulillaan.

-- Vai niin, vai niin, vai sitä laatua te olette, sanoi hän hiljemmin. Ja jos jälestäpäin olen monasti ihmetellyt tyhmää rohkeuttani, niin olen sitä vielä useammin siunannut.

-- No mitäs sinä tästä sanot, Astrid? kysyi vanha herra hetken kuluttua tyttäreltään. Tämä vieras herra on ottanut elämäntyökseen tutkia omaisuuteni suuruutta. Vaivansa palkkioksi tahtoo hän sen itselleen, aikoen käyttää sinua välikappaleenaan. Se miellyttää sinua suuresti, vai kuinka?

Vasta kun katsoin Astridiin, minä ymmärsin, että tässä tapahtui jotakin hyvin vakavaa. Astrid ei niinkään vähästä hämmästynyt, mutta nyt oli hän aivan kalpea. Hän seisoi tuolin vieressä, nosti värähtelevän kätensä sen selustalle, ja hänen silmissään oli tuskallinen kuulto. Himmeä aurinko valasi hänen kasvonsa. Hänen huulensa liikahtelivat, ja kuin kaikki voimansa ponnistaen hän vaivoin, tuskin kuuluvasti kuiskasi:

-- Isä.

Tuo sana ja tyttären ulkomuoto näyttivät vaikuttavan herra Brummeriin kuin ilmestys. Hän tuijotti Astridiin, nopeasti puna kohosi hänen otsalleen, ja hänen kätensä tekivät tahdottomia eleitä.

-- Olkaa... hän tukahtunein äänin sanoi, viitaten kädellään.

Mutta tavattoman pian hän tointui ja hymyili väkinäisesti.

-- Olkaa sitten yhdessä, en tahdo olla teille esteenä.

Ja kun yhä seisoimme äänettöminä hänen edessään, sanoi hän kärsimättömästi, mutta hyvin sydämellisesti:

-- Niin, minä siunaan teitä. Olkaa onnelliset.

Ymmärsimme, että hän tahtoi olla yksin. Mutta kun liikutettuna tartuin hänen käteensä kiittääkseni häntä, oli käsi kylmä ja värähteli heikosti.

Sain kokonaiseksi vuodeksi virkavapautta. Teimme lyhyen häämatkan, ja palasimme Kiviniemen kartanoon.

Olin otaksunut, että herra Brummer, annettuaan minulle näin vastenmielisesti tyttärensä, yleensä olisi kylmä minulle. Mutta erehdyin, sillä välimme näytti käyvän yhä sydämellisemmäksi. Ainakin rupesin minä hänestä tavattomasti pitämään. Olin hänelle huomaavainen, mutta en äitelän kohtelias, annoin arvoa hänen mielipiteilleen, ja jos väitin häntä vastaan, tein sen mahdollisimman johdonmukaisesti ja kiihtymättä. Toisinaan hän ihmeekseni antoi minulle perää ja aina aivan yhtäkkiä. "Olet oikeassa, sinä olet aivan oikeassa", sanoi hän silloin, katsoen minuun kirkkain silmin. Sellaisesta olin tietysti hyvin iloinen. Yleensä koetin välttää liikapuhumista ja tehdä säännöllisesti enemmän kuin lupasin, sillä se tuntui miellyttävän häntä.

Vähitellen näytti se salaperäinen kehä, joka mielestäni oli häntä ympäröinyt, hälvenevän, eikä hänessä ollut mitään niin omituista. Tosin oli hän paljon yksin. Mutta useat leskimiehethän rakastavat yksinäisyyttä. Enemmän huomiotani kiinnitti se surumielinen ilme, joka oli hänen kasvoillaan hänen ollessaan ajatuksissaan ja tietämättään, että häntä tarkastelin. Hänen silmänsä olivat silloin sameat, ja toisinaan hän mumisi jotakin itsekseen. Tuon surullisuutensa hän erittäin taitavasti salasi meidän seurassamme.

Sitten sattui jälleen tapaus, samallainen kuin kerran ennenkin, joka jälleen herätti uteliaisuuteni. Ollessani kirjastossa näin appeni menevän huoneeseensa. Kun häntä hetken päästä haettiin, ei häntä sieltä löytynyt. Ja kuitenkin hän jonkun ajan kuluttua tuli sieltä.

Huoneesta täytyi siis salaoven johtaa jonnekin, missä appeni silloin tällöin kävi, muuta ei voinut olettaa. Mutta missä oli tuo salaovi? Kun tutkin huonetta, en löytänyt mitään erikoista. Kalustona oli vain muutamia tuoleja, kirjotus- ja tupakkapöydät. Seinällä oli pieni kirjahylly, jonka taakse ei mitään voinut olla kätkettynä, suuri Napoleon I muotokuva ja muutamia maisemia. Seinäpapereissa ja permannossa ei näkynyt mitään jälkiä. Ainoa, mihin saattoi tarttua, oli kullattu hämähäkki muurissa. Muuri oli nimittäin tehty taidokkaasti koristetuista kaakeleista, mutta keskelle oli asetettu yksi sileä kaakeli, ja sen päällä oli noin kämmenen kokoinen kullattu ristihämähäkki, joka todella oli mainiosti muovaeltu. Se oli kiinnitetty jalkojensa päistä, nauloilla, joiden kannat olivat karneolia, ja juuri tuo omituinen kiinnitys veti huomioni puoleensa. Jos salaovea yleensä oli olemassa, niin tässä oli sen lukko. Rupesin vääntämään hämähäkkiä suuntaan ja toiseen, painoin karneolikannoista kaikilla mahdollisilla tavoilla, muistellen salapoliisiromaanien opetuksia, mutta ponnisteluni oli aivan hyödytöntä.

Minussa heräsi nyt tutkimishalu, jota en ollenkaan voi puolustaa, mutta joka oli häikäilemätön ja kiihkeä kuin naisen uteliaisuus.

Kultainen hämähäkki alkoi alituisesti pyöriä päässäni, ja lakkaamatta minä koetin saada sen salaisuutta esiin. Vaimolleni en mitään puhunut. Mutta usein, kun appeni jo oli mennyt nukkumaan, minä hiivin hänen huoneeseensa suotta vaivaamaan päätäni.

Uskottakoonpa minua tai ei, en kuitenkaan voi olla mainitsematta, kuinka ristiriitaisia tunteita monasti liikkui mielessäni istuessani appeni kirjotuspöydän ääressä. Vaikka laatikot eivät olleet lukossa, tuntui minusta rikolliselta avata niitä ja tutkia niiden sisältöä. Sisäinen, siveellinen ääni kielsi minua, ja kesti kauan, ennenkuin sain vakuutetuksi itselleni, kuinka samaa omatunto ja pelkuruus ovat. Mutta kun vihdoinkin uteliaisuuteni oli kasvanut turhia ennakkoluulojani voimakkaammaksi, kävin appeni papereihin käsiksi kiihkeydellä, joka sai minut unohtamaan kaikki epäilyt.

Laatikoissa ei kuitenkaan ollut mitään salaisuuksia, mutta jonkinlaisen osviitan arvotuksen ratkasuun luulin kerran löytäväni. Selaillessani vanhaa taskukirjaa, joka oli täynnä kaikellaisia pikkuasioita, huomasin nimittäin eräällä lehdellä hämähäkin kuvan, joka täydellisesti muistutti muurissaolevaa. Uteliaana tutkin piirustusta ja huomasin, että jalkojen päissä, karneolikantojen paikalla, oli pieniä kirjaimia. Lukien myötäpäivää ja alhaalta alottaen, olivat nuo kehässä olevat kirjaimet seuraavat: _aran. diad._ Tässä oli siis salainen vihjaus, miten karneolikantoja oli painettava. Tein monta päivää työtä ja panin monta suunnitelmaa kasaan, koettaen noudattaa Poen ja Doylen esimerkkejä. Oliko ensin painettava niitä kantoja, joissa oli a, sitten niitä, joissa oli d j.n.e. kirjainjärjestyksen mukaan? Muodostivatko nuo kirjaimet jonkun salaperäisen sanan, ymmärrettävän käsitteen? Mitä merkitsivät pisteet n:n ja d:n perässä, pisteet, jotka olivat hämähäkin keskiviivaan nähden symmetrisessä asennossa? Mahdollisuuksien määrä oli rajaton, mutta kun ei yksikään niistä vienyt mihinkään tulokseen, jätän ne selostamatta.

Vihdoin pälkähti päähäni onnellinen ajatus: ehkeivät nuo karneolikannat kuuluneetkaan mihinkään salaiseen lukkoon? Taskuveitselläni koetin varovasti irrottaa yhtä, ja aivan helposti se lähtikin eroon. Naula nousi sen mukaan ja kaakelissa näkyi pieni tyhjä reikä. Kas siinä ponnistelujeni tulos! -- Mutta miten siis oli selitettävä herra Brummerin ajottainen katoaminen? Mitä merkitsivät kirjaimet? Mistä oli löydettävissä se koneisto, jonka lukkona ne olivat? Oliko sitä olemassakaan? Minua suututti ja nauratti, ja minä kävelin ympäri huonetta sadatellen omaa hulluuttani.

En tiedä mitenkä huomioni kiintyi Napoleon-taulun alasyrjän renkaihin, joiden varassa taulu lepäsi. Ne olivat tavallista vahvemmat ja niiden läpi tunkihe kaksi tukevaa, nikkelöityä naulaa, joiden käret olivat alaspäin taivutetut. Nyt huomasin että renkaitten yläpuolet (eivätkä, kuten tavallista, alapuolet) nojasivat nauloja vasten. Tietysti taulun täytyi painaa, ja niinollen olisi naulojen pitänyt ehkästä sen putoamista, mutta nyt näyttivät ne estävän sen kohoamista ylöspäin. Jos Newton oli ihmetellyt omenan putoamista maahan, niin paljoa suurempi syy oli minulla kummastella, huomatessani taulun pyrkivän ilmaan, ikäänkuin ei se ollenkaan olisi ollut painolain alainen.

Ryhdyin tutkimaan asiaa lähemmin, nykäsin innoissani renkaat pois nauloista ja -- olin vähällä ääneen kirahtaa. Sillä hitaasti ja äänettömästi kohosi taulu ylös, ja samalla avautui osa seinästä sisäänpäin niin että saatoin nähdä alaspäin johtavien kiertoportaitten alun. Auennut ovi oli hyvin monimutkainen ja seurasi niin tarkkaan seinäpaperin suurten kukkakiehkuroitten viivoja, että oli tosiaan ollut vaikea mitään huomata. Taulun taas oli kohottanut raskas paino, joka nerokkaiden vipulaitteiden avulla samalla oli vääntänyt salaoven auki.

Jännityksen vallassa kulin portaita alas. Ne eivät vieneetkään syvälle, ja ne päättyivät pieneen oveen, joka ihmeekseni ei ollut lukossa. Tulin pimeään huoneeseen, joka tuntui minusta ahtaalta, ja raapastuani tulta huomasinkin, että se oli etehisen tapainen tyhjä komero, jonka peräseinällä oli toinen ovi. Kun koetin, avautui tämäkin ovi. Minä astuin sisään ja jäin hämmästyksestä sanattomana tuijottamaan eteeni.

Huone, johon olin tullut, oli pienen pyhätön kaltainen. Sen seinät olivat vaaleanvihreätä, kuulakkaa marmoria ja aivan paljaat. Ainoastaan ovella oli kellertävät verhot paksusta sametista ja peräseinällä, niinikään samettiverhon peitossa, suuri taulu. Sen vieressä, korkeilla alabasterijalustoilla paloi kretalaisia lamppuja, kolme kuvan kummallakin puolella. Niiden valo, jonka vihertävät suojukset tekivät aavemaiseksi, tunkeusi tasaisena huoneen jokaiseen sopukkaan. Taulun alla, suunnattoman, soikean maljan tapaisessa astiassa, joka oli tehty opalinkarvaisesta lasista, uiskenteli vahasta muovaeltuja lummekukkia. Tämän takaa kumartuivat ihanien lootusten hennot varret veden yli, kuin paremmin nähdäkseen kuvansa. Lattialla oli pehmeä, heikosti punertava matto, mutta ei yhtään istuinta.

Kun vedin samettiverhon taulun edestä, näin mestarikäden tekemän naisen muotokuvan. Nainen oli seisovassa asennossa, käsi tuolin selustalla, ja aurinko kultasi hänen kasvojaan. Punaiset huulet hymyilivät raukeasti, ja vaikka silmien katse oli kirkas, näytti niiden syvyydessä väreilevän uneksumus. Tuo nainen oli Astridin äiti.

Noin kaunis oli siis herra Brummerin nuorena manalle mennyt puoliso ollut. Tarkastelin kuvaa kauan, ja se alkoi tuntua minusta ihmeen tutulta, ikäänkuin olisin nähnyt sen ennen. Mitään tämäntapaista valokuvaa ei kuitenkaan ollut olemassa. Sitten muistin: Astrid oli seisonut juuri tuossa asennossa silloin kuin pyysin herra Brummerilta hänen kättään. Aurinko oli valassut hänenkin kasvonsa, vaikka niiden ilme oli ollut toinen. Ja minä aloin käsittää, miksi appeni oli joutunut niin tasapainostaan pois.

Taulun alla, ohuella nefrittilaatalla, jota kullatut tukimet kannattivat, oli yksinkertainen mahonkilaatikko. Kun avasin sen, osui ensiksi silmääni neulaankiinnitetty, kultainen ristihämähäkki, joka oli pistetty pieneen samettikorokkeeseen. Pohjalla oli kellastunut, apelleni osotettu kirje.

Sanotaan olevan helpompaa toistamiseen voittaa himo, jonka ennen on kukistanut. Minä puolestani tiedän, kuinka paljon helpompaa on toistamiseen antautua alttiiksi kiusaukselle, jota kerran ei ole voinut vastustaa. Kuitenkin myönnän, että hetken seisoin epäröiden kirje kädessä, enkä niinkään ripeästi vetänyt ulos kellastunutta paperia, vaikka kuori olikin ennestään auki. Olenko teostani myöhemmin tuntenut omantunnon vaivoja, se ei kuulu tähän, mutta tuskin koskaan olen ollut jännittyneempi, kuin lukiessani seuraavia rivejä.

Rakas Harald!

Tuntuu niin tuskalliselta ja samalla niin lohduttavalta kirjottaa sinulle näitä rivejä, näitä elämäni viimeisiä sanoja, jotka lähes vuoden ovat odottaneet huulillani, eikä minulla kuitenkaan ole ollut voimaa lausua niitä. Minä lepään vuoteellani, sydämeni sykkii kuumeesta kiihottuneena ja käteni vavahtelee, mutta minun on niin hyvä, kun saan sinulle puhua, että unohdan tautini.

Kuinka raskaita sanoja minun täytyy kirjottaa. Tahtoisin nyt, hyvästi jättäessäni, muistella vain niitä aikoja, jolloin sinun suuri, salattu rakkautesi täytti minut, kantoi minua siivillään, oli koko elämäni sisältönä, minun kaikkenani. Tahtoisin muistella onnemme autuaita hetkiä, kiittää sinua jokaisesta erikseen ja kiittää jumalaa, joka on antanut niiden ihanina mielessäni säilyä. Mutta minun täytyy puhdistautua, minun täytyy osottaa, kuinka täydellisesti sinä erehdyit.

Harald, minä olen viaton, usko minua. Minä vannon sen seisoessani kuoleman kynnyksellä, minä vannon sen kuoleman kylmän henkäyksen leyhyessä kasvoillani. Harald, sinun täytyy minun valani uskoa!

Saatan niin hyvin kuvitella, mitenkä kaikki tapahtui. Sinä olit mennyt puistoon, polttaaksesi rauhassa paperossin. Sinä kulit ajatuksiisi vajonneena hiekkakäytävää lehtimajan kohdalle saakka. Sinä kuulit kiihkeää keskustelua, katsahdit ja näit majassa vaimosi, jonka edessä nuori mies oli polvillaan. Sait piston sydämeesi, mutta voimalla, joka sinulle on niin ominainen, sinä käänsit katseesi pois ja jatkoit matkaasi niinkuin et mitään olisi huomannut. Ah, Harald, luuletko, etten nähnyt miten hartiasi värähtelivät!

Tuska täytti sydämeni, sillä tajusin, kuinka syvästi olin sinua haavottanut. Ja kuitenkin, tuo nuori mies, joka oli edessäni polvillaan, oli veljeni. Hän oli veljeni, Harald, hän oli veljeni, usko se sana!

Sinä olit tavannut minut hienossa perheessä, ja vähätpä sinua liikutti, olinko perheen tytär vai kasvatti ja minkälaiset oikeat vanhempani olivat. Sinä rakastit vain minua, ulkonaisista olosuhteista et välittänyt. Mutta minä en voinut unohtaa köyhiä vanhempiani, sillä minä rakastin heitä ja olisin tahtonut, että sinäkin olisit heitä rakastanut. Se oli kuitenkin luonteellesi vastaista. Et saattanut sietää lähelläsi kurjuuden varjoakaan. Kun puhuin heistä, olit kärsimätön, ja kun sanoin, että he tarvitsivat apua, vastasit hämmästyneenä: "Mutta rakkaani, koko omaisuutenihan on sinun, anna heille vaikka puolet siitä". Harald, en kärsinyt paljon tästä, sillä minä näin, kuinka suuresti sinä rakastit minua, kuinka suhdattomasti enemmän kuin tahdoit näyttää.

Sinä iltana oli veljeni epätoivoisena tullut luokseni. Hän oli joutunut harhateille, ja hurjistelu oli johtanut hänet kassavaillinkiin. Ja kun olin hänelle kylmä ja kova, lankesi hän polvilleen eteeni. Harald, Harald, jos silloin näit silmissäni kyyneleitä, olivat ne säälin synnyttämiä. Olihan hän kuitenkin veljeni...

Sinä viivyit kauan puistossa. Voitko kuvitella, mitkä tunteet liikkuivat sielussani, mitkä jäätävät aavistukset, vaikka olin viaton. Sillä minä tunsin sinut jo silloin ja minä rakastin sinua.

Illallispöydässä olit sinä parhaimmalla tuulellasi. Sinä laskettelit leikkiä ja olit iloinen, eikä epäilyksen varjoakaan ollut kasvoillasi. Voitko ajatella, kuinka jokainen sanasi pisti, jokainen hymysi raateli ja naurusi ääni vihloi. Harald, jos koskaan sinun suunnaton voimasi on kauhistuttanut minua, niin tapahtui se silloin. Sillä minä ymmärsin, että onneni oli hukassa.

Minun olisi pitänyt langeta polvilleni sinun jalkoihisi, minä tiedän sen, minun olisi pitänyt kaiken pyhän kautta vannoa sinulle viattomuuteni, minä tiedän sen. Mutta jo silloin tiesin, mihin se olisi johtanut. Sinä olisit katsonut minuun hämmästystä teeskennellen, nostanut minut maasta, lohduttanut minua. Sinä olisit sanonut, ettet milloinkaan ole mitään epäillyt, ettei semmoinen ajatus voisi olla edes mahdollinen sinulle. Ja sinun äänessäsi, sen pohjalla ja salattuna, olisi ollut se jää, joka on sinun voimasi ja virheesi, ja joka on niin syvällä, niin syvällä, ettei sitä outo huomaakaan, mutta joka siitä syystä ei koskaan sula. Harald, sinun täytyy myöntää, että olen oikeassa, ja minä rukoilen sinua, älä ole katkera itsellesi.

Harald, Harald, minä tunnustan syyllisyyteni ja minä tunnen sen. Sillä minun olisi pitänyt ainakin koettaa. Minun olisi pitänyt suudella sinun polviasi maassa viruen, itkeä kyyneleeni kuiviin ja puhua ääneni sorruksiin. Mutta en voinut. Minussakin oli ylpeyttä. Ah, kenties olisikin toisin, jos sen olisin tehnyt, kenties olisi kaikki onnellista, valoisaa, autuasta, kuten ensi aikoina.

En koskaan enää saanut olla sylissäsi, Harald. Sinä puuhailit alinomaa töissäsi, kyselit, oliko minun ikävä, vaikka hyvin tiesit, etten tahtonut sitä myöntää. Sinä rupesit matkustelemaan, ja kun palasit kotiin, olit aina iloinen ja ystävällinen -- minä kiitän sinua jo siitäkin -- mutta vieras minulle.

Viettäessäni yksinäisiä iltojani Astridin vuoteen ääressä, olin monasti luvannut itselleni koettaa, mutta minulla ei ollut koskaan kylliksi voimaa. Sinä osasit tukehuttaa yritykset alkuunsa. Ah, muistatko, kerran, kun palasit matkalta ja kylmin huulin suutelit minua otsalle, tartuin minä kiihkeästi käsivarteesi, mutta minä huomasin, että sinä vavahdit.

En tahdo kuvailla sinulle kärsimyksiäni, sillä tiedän, kuinka syvästi sinä itse olet kärsinyt. Minä tiedän senkin, että sinä vielä minua rakastat, ja olen siitä onnellinen. Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa sinulle, sillä sinä et ole rikkonut, vaan erehtynyt. Jos yksinäisyydessäni olen välistä soimannut sinua siitä, että saatoit olla niin kova, sinä, jolla kuitenkin oli kultaisen hämähäkin tarina omallatunnollasi, niin anna se anteeksi. Älä syytä minua äläkä itseäsi, kohtalon käsi on levännyt harteillamme.

Nyt minun on hyvä olla. Kuumehoureissa olen usein käsivarsillasi ja saan katsoa silmiesi syvyyteen. Minä kulen kanssasi onnen mailla, missä leppeät tuulet leyhyvät ja ihanat kukat uneksivat. Enkä minä enää tahtoisikaan terveeksi tulla.

Harald, minä suutelen sinua ja siunaan sinua! Ole hyvä Astridille, ole hyvä hänelle.

Edit.

Myönnän, että liikutus kohotti silmiini sumun, joka hetkeksi himmensi ympäristön. Näin mielikuvituksessani appeni, joka vakavin kasvoin astui tuon kuvan eteen ja taivutti päänsä, mielessä hartaus ja suru, jota hän ei voinut koskaan ilmasta. Ja minussa heräsi myötätunto tuota yksinäistä miestä kohtaan, jonka sydämessä alituisesti kaihersi sama raskas tunto, kuten aihe taiteilijan mielessä, kuitenkin sillä erotuksella, ettei hän voinut siitä milloinkaan vapautua.

Sitten ikäänkuin heräsin, ja ahdistava tunne valtasi minut. Olin kuin temppelin häpäsijä. Hiipiessäni pois sylkytti sydämeni levottomasti ja varoin synnyttämästä pienintäkään ääntä. Ja kun vihdoin seisoin appeni työhuoneessa tarkastellen, oliko salaovi paikoillaan, niin hiki kihoili ruumiistani.

Olin siis päässyt suuren salaisuuden perille. Mutta mikä oli kultaisen hämähäkin tarina, josta Edit rouvakin oli maininnut? Salaperäisillä kirjaimilla oli siis sittenkin joku merkitys. Vaivasin jälleen päätäni monet päivät. Muodostin kirjaimista nimiä: Diana Ard y.m. Ne eivät kuitenkaan mihinkään johtaneet, ja pisteet n:n ja d:n perässä jäivät vaille selitystä. Vai oliko hämähäkki jonkinlainen symboli? Oliko siitä mitään tarinoita tai runoja, jotka olisivat voineet antaa jotakin vihjausta? Selailin monellaisia teoksia. Meyerin tietosanakirja ei minua auttanut. Ja vasta suuresta saksalaisesta eläinopista löysin arvotuksen ratkasun. Luin nimittäin: Kreuzspinne (Araneus diademathus o. Epeira diadema) j.n.e. Aran. diad., lyhennys latinalaisesta nimestä, siinä olivat kirjaimet semmoisenaan, siinä piirteitten salaisuus. Myönnän melkoisesti pettyneeni. Nähtävästi oli appeni piirtäessään hämähäkin kuvaa muistanut sen latinalaisen nimen ja jonkinlaisesta päähänpistosta kirjottanut sen niinkuin oli kirjottanut.

Minulla ei siis salaisuutta selvitellessäni ollut enää muita keinoja kuin varovainen kyseleminen apeltani ja vaimoltani. Tällaiselle urkkimiselle on kuitenkin ominaista, että ainoastaan se, jolta kysytään, saa tietää jotakin. Sitäpaitsi ei vaimollani näyttänyt todellakaan olevan mitään vihiä asiasta. Ja kun kerran, ollessani appeni työhuoneessa, sivumennen viittasin muurin hämähäkkiin, sanoi herra Brummer hyvin tyynesti.

-- Se ei tunnu miellyttävän sinua. Parasta olisikin otattaa se pois. Se pistää liiaksi silmään ja on sentähden ruma.

Milloinkaan ei hän puhunut asiasta enempää.

Myöhemminkin olen käynyt appeni pyhätössä, sillä en ole jaksanut kiusausta vastustaa. Mutta kultaisen hämähäkin tarina on ja pysyy salaisuutena. Se on niitä arvotuksia, joihin jokainen ratkasu luo lisää hämäryyttä.

Kun herra Lindell oli lopettanut, sanoi maisteri Vehka ottaessaan tulta sikariinsa.

-- Tämä tarina on sinun monimutkaisimpia valheitasi, Lindell.

UPOKSISSA.

Ellei nuori pappi olisi ollut niin mietteissään astuessaan ulos huoneestaan, ei hän varmaankaan olisi lähtenyt kävelemään, vaan olisi pysytellyt puiston varjossa. Heinäkuun päivä oli nimittäin hyvin kuuma ja tyyni. Mutta nuori pappi oli vastikään tutkinut Jobin kirjaa, ja hänen hurskas mielensä viipyi vielä tuon pyhän miehen vaiheissa. Senvuoksi kulki hän mitään huomaamatta rantaniitylle, missä heinäväki hikisenä ahersi.

Tultuaan rannalle otti hän nenäliinan taskustaan ja pyyhki hiestynyttä otsaansa. Vesi loisti himmeänä. Sen pinnasta kuvastui niemen sivulla kasvava leppätiheikkö. Ja kun hauki ryösähti kaukana kaislikossa, saattoi hän kuulla sen. Menen uimaan, mutisi hän ja riisuutui, Aurinko paahtoi suloisesti hänen ruumistaan, ja kun hän heittäysi veteen oli se niin lämmintä, ettei se karkottanut hänen uneksivaa mielentilaansa. Ajatuksiinsa vaipuneena hän uikin suoraan eteenpäin, ja kuin taustana hänen sisäisille näkemyksilleen kuvastui tyyni ulappa, jonka pinnalla kalat parveilivat, etäinen metsä ja kuulakka taivas.

Yhtäkkiä tunsi hän kuitenkin omituisen voimattomuuden herpasevan jäseniään. Hän ei enää voinut tehdä pienintäkään liikettä. Hätä vääristi hänen kasvonsa, ja hän päästi valittavan avunhuudon. Sitten ei hän enää saattanut huutaakaan. Hän tunsi painuvansa syvyyteen ja tuskaisena hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. Tuosta rukouksesta hän tunsi saavansa lohtua. Tyynenä, melkein ihmetellen, tarkasteli hän omaa kuvaansa, joka näkyi vedenpinnan yläpuolella. Aurinko ei enää häikässyt hänen silmiään, vaan himmeni himmenemistään sen mukaan kuin hän vajosi. Sitten tuli kylmää ja pimeää, ja hänen rintaansa pusersi. Vielä kerran hätä hänet valtasi, ja sulkien silmänsä hän rukoili: Herra, auta minua, minä hukun. -- -- --

Kuin etäinen kirkonkellojen soitto alkoi kuulua hänen ympäriltään. Se lähestyi ja eteni vuoroin, kasvoi valtavaksi, keinui ja kumisi, taas hiljeni, riutui ja riutui... Sitten alkoi vesi liikehtiä hänen ympärillään. Hän tuijotti sinnepäin ja alkoi vähitellen erottaa jotakin harmaata, joka kulki häntä kohden. Yhä selvemmin rupesivat rajaviivat näkymään, kammottava hirviö sukelsi esiin, ja kauhukseen tunsi hän sen suunnattomaksi mustekalaksi. Se oli jo aivan lähellä. Sen suurissa, ulospullistuneissa silmissä oli saaliinhimoinen hehku, ja sen pitkät raajat, jotka olivat säteettäisesti suhdattoman pään ympärillä, liikkuivat notkeasti kuin käärmeet ja lumoavasti kuin tanssijattaren kädet. Peto pysähtyi hänen viereensä. Sen silmien hehku muuttui yhä himokkaammaksi. Ahdistavan hitaasti ojensi se raajansa. Ne koskettivat kylminä rintaa, kaulaa, päätä. Ne pusertuivat yhä kireämmälle, vastustamattoman voimakkaina. Ja nuori pappi tunsi tuhonsa tulleen, hän pyörtyi...

Nuori pappi heräsi ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hänen edessään oli aro. Moniväriset kaktukset kukkivat hiekassa. Tuuli liikutteli hiljaa akasioiden pitkiä lehtiä ja suurten palmujen viuhkoja. Etäämpänä kohosi vuoria, ja hän saattoi kuulla korkeiden seetripuiden huminan.

Mutta arolla, kankaasta tehdyssä majassa, näki hän Jobin kolmen ystävänsä kanssa. Jobin ruumis oli visvaisten paiseiden peittämä, hän oli pukeutunut säkkiin ja istuutunut tuhkaan, ja kärsimys kuvastui hänen kasvoiltaan. Ja hänen kolme ystäväänsä olivat revässeet vaatteensa ja panneet tomua päänsä päälle. Ja Job sanoi:

-- Olkoon kirottu se päivä, jona synnyin, ja se yö, joka sanoi: mies on siinnyt. Pimeys ja kuolon varjo sen peittäköön, olkoon ukkospilvi sen ohimoilla ja musta sumu verhotkoon sen kauhuillaan. Sen hämärän tähdet olkoot pimeät, älköönkä se nähkö aamuruskon silmänripsiä.

-- Miksen tukehtunut äitini kohdussa, miksen kuolleena syntynyt? Mullassa minä nyt makaisin, eikä minulla olisi tuskaa, lepäisin ja minulla olisi rauha.

-- Jos minun surkeuteni punnittaisiin ja minun kärsimykseni voitaisi yhdellä haavaa vaa'alle laskea, olisi se raskaampi kuin meren hieta ja kultasanta kuningasten kammioissa. Sillä minä olen lyöty niinkuin teuras, kovat kuukaudet ovat osakseni tulleet ja murheen yöt ovat minulle jaetut.

Nuori pappi ei voinut kyllikseen kuunnella Jobin vuolasta sanatulvaa, joka tuntui lähtevän sydämen syvyydestä ja jossa oli keinuva, valittava rytmi. Hän kuuli myös ystävien lohdutuksen, ja tajusi, että se vain tuskastutti Jobia. Ja hän tunsi iloa kun Job heille vastasi:

-- Vaietkaa, vaietkaa, ette kuitenkaan taida minua lohduttaa, sillä viisautta ei ole teille annettu. Ihmiset löytävät hopean lähteet ja vasken valavat he mielensä mukaan. Vuoret väistyvät heidän kättensä tieltä ja virrat pysähtyvät juoksemasta. Mutta missä on viisauden sija ja mistä taito löydetään? Syvyys sanoo: ei se ole minussa, ja meri sanoo: minä en sitä kätke. Sillä Herra on yksin viisas, ja hänen väkevyytensä on suurempi kuin jylinä pilvissä. Hän antaa tuulelle painonsa ja vedelle mittansa, sateelle määränsä ja salamalle sen leimauksen tien.

Mutta Jobin tuska kasvoi, ja Saatana kuiskutteli hänen korvaansa. Hänessä heräsi uhma. Ja kauhukseen kuuli nuori pappi Jobin herjaavan Jumalaa.

Sitten aurinko laski. Aron hieta punersi. Etäinen seetripuumetsä synkkeni, ja kaktusten varjot pitenivät. Suuret, moniväriset perhot istuivat liikkumattomina akasioiden lehdillä. Ja kun iltatuuli hiljaa huojutteli palmujen raskaita lehtiä, niin Herran ääni kuului niiden suhinassa.

Nuori pappi vapisi kuullessaan Jumalan ihmeellisiä sanoja, ja kun hän katsoi Jobiin, oli tämä vaipunut polvilleen ja peittänyt säkillä kasvonsa.

-- Herra, minä olen halpa. En taida sinulle vastata. Minä panen käteni suuni päälle, kuuli hän Jobin nöyrtyneenä sanovan.

Sitten Jumala jälleen puhui, mutta hänen äänensä oli lempeä ja viehättävä kuin symbalin helinä. Hän antoi Jobille anteeksi ja teki hänet heti terveeksi. Mutta kun hän lupasi Jobille jälleen suuren omaisuuden, niin Job kohotti hitaasti päänsä.

-- Herra, sinun henkesi hyväilee minua kuin lauhkea tuuli, joka on seetripihkan tuoksun kyllästämä, se virvottaa minua enemmän kuin balsami ja se on minulle suloisempi kuin myrha ja kalliit voiteet. Se huuhtelee minun syntini niinkuin vuorilta juokseva vesi minun jalkojeni tomun, ja se puhdistaa minun sieluni safiria kirkkaammaksi. Kuitenkin, Herra, anna minun jäädä yksinäiseksi ja köyhäksi, että minä lähempänä sinua olisin. Anna minun olla hylättynä ja unhotettuna, että minun huuleni olisivat otolliset sinua ylistämään.

Kun Job sen sanoi, värisi hänen äänensä kuin hiljaisen laulun sävel. Hänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot, niin ettei nuori pappi voinut katsoa häneen. Nuori pappi kääntyi sentähden syrjin ja huomasi, sivummalla suuren palmun luona Kristuksen ja Abrahamin ja vähän etäämpänä Luciferin. Lucifer oli kuitenkin kätkenyt kasvot käsiinsä, ja hänen hartiansa värähtelivät. Hän lähti hiljaa astumaan. Ja hänen silmästään putosi aron hiekkaan kyynel, joka oli kalliimpi kuin yksikään jalokivi. Kun nuori pappi katsoi Kristukseen, seurasi tämä Luciferin kulkua niin syväkuultoisin silmin, että nuori pappi tajusi, miten väärin todellakin oli kirjotettu: vihaa vihollistasi. -- -- --

Sitten tuli pimeä. Etäinen symbalin soitto alkoi kuulua. Se pani lämpimän ilman aron pinnalla väräjämään. Sävelet olivat hiljaisia, hartaita. Ne saapuivat niin riutuvina korvaan, että kaikki tuntui unennäöltä. Mutta vähitellen soitto vahvistui. Se sisälsi enemmän maallista, enemmän intohimoa. Voimakkaat basunat yhtyivät symbalien helinään. Soinnut tulvivat kuin myrsky. Sitten jälleen kaikki häipyi, heikkeni. Vain tähtien kimallus tummalla taivaalla selveni...

Mitä?... Eikö enkeli liihotellut tuossa ja lähestynyt häntä?... Niin, nuori, yliluonnollisen ihana nainen lähestyi vihertävään harsoon verhottuna. Hänen ihonsa punersi kuin vaalea ruusu. Hänen silmänsä olivat syvät kuin meri ja kuvastivat koko hänen sielunsa. Ne loistivat kuin kaksi säröistä helmeä hajanaisten hiusten varjosta. Hänen puoliavointen huultensa hymy oli purppurainen, ihana. Mutta oliko se enkelin? Siinä oli jotakin salaperäistä, viekottelevaa. Oliko se enkelin?...

Nuori pappi tunsi tulivirran syöksyvän suoniinsa. Hän loi silmänsä alas, sillä hänen sydämensä oli puhdas. Kuitenkin tunsi hän naisen läsnäolon. Hän tunsi sen ihon tuoksusta, joka huumasi, ja hengityksen lemusta, joka oli raikas kuin suopursujen. Sitten laskeutui käsi hänen olalleen. Hän tunsi tuskaa ja onnea, ja hän vapisi. Hän kääntyi pois ja lausui: Mene pois minun tyköäni, sillä sinussa asuu synti.

Käsi poistui vavahtaen hänen olaitaan. Ja kun nuori pappi nosti silmänsä, olivat naisen kasvot vakavat ja surulliset. Silloin häpeäntapainen tunne valtasi nuoren papin. Hän katui mitä oli sanonut. Ja vihdoin paisui hänen katumuksensa niin voimakkaaksi, että hän nopeasti tarttui naisen käteen. Veri soi hänen korvissaan. Hän luuli vaipuvansa uneen. Hänen silmänsä hämärtyivät ja hänen ympärillään kohisi...

Miten kummallista! Vettä hänen ympärillään! Vettä joka puolella, kirkasta, läpinäkyvää vettä, joka ei estänyt häntä liikkumasta ja jota hän saattoi hengittää. Hänen jaloissaan oli ahvenruohoa, leviä ja simpukoita. Ihmeissään katsoi hän naiseen, jonka käsi oli jäänyt hänen käteensä. Tämä hymyili. Silloin kaikki unohtui. Hän näki vain silmät, joiden uneksumus vangitsi hänet. Hän tunsi suuren heikkouden hiipivän sieluunsa ja autuuden, jonka tuolle heikkoudelle antautuminen tuotti. Hän näki naisen poven aaltoilevan, ja väristen hän kurkotti huulillaan... suuteli, suuteli kuin unikuvaa, ilmestystä... Kaukana, läpinäkyvän veden takana, kantele hiljaa soi...

Vedenneito, Vedenneito, kuiskasi nuori pappi, ja he lähtivät käsi kädessä astumaan. Totisesti Vedenneito, Ahdin ja Vellamon tytär.

He tulivat Ahdin linnaan, jota ympäröi punaiset korallimuurit. Sen portti oli kullasta, nefritistä ja norsunluusta. Vedenneito painoi suurta, kahdeksankulmaista topasia, jolloin sointuva helinä kuului. Se syntyi siitä, että hohtavat helmet tipahtelivat ohueksitahkottuun agaattimaljaan. Portti aukeni.

Ahdin seitsentorninen, sinertävistä simpukankuorista tehty linna oli heidän edessään. Sitä ympäröi suuri puisto, jossa kasvoi tarumaisia puita ja suurilehtisiä pensaita. Nurmikentillä oli meriruusuja ryhmittäin. Siellä oli asteria muistuttavia segartia-lajeja. Keskellä isoa soikiota oli satainen joukko keltaisia actinolobeja. Ja puiston läpi, ristiin rastiin, kulki käytäviä, joiden hieta oli kultajauhoa ja karneolin muruja.

He nousivat leveitä marmoriportaita pylvähikköön, missä outoja köynnöksiä kierteli, ja astuivat suureen, hämärään saliin. Ilma oli kukkien tuoksun kyllästämä. Korkealla valtaistuimella istui Ahti puolisonsa vieressä. Hänen hiuksensa olivat vihreät kuin meriruoho ja hänen kasvonsa valkeat kuin vaha. Ja kun hän puhui, oli hänen äänensä kuin suurten aaltojen kohina.

Hän puhui tyttärelleen, ja tämä vastasi kielellä, jota nuori pappi ei ollenkaan ymmärtänyt. Mutta sanojen sisällöstä ei ollutkaan väliä, sillä Vedenneidon ääni oli kuin kanteleen helinä. Ja Ahti astui alas valtaistuimeltaan. Hän loi vieraaseen silmänsä, joiden pohjaton syvyys tenhosi ja hirvitti. Hän nosti kätensä ja laski sen nuoren papin hiuksille...

Silloin vieraan silmissä himmeni. Ahdin kosketus oli kuin kostean tuulen hyväily, mutta se lumosi. Ympäristön ääriviivat hukkuivat. Kuului vain huminaa, tuudittavaa, aaltoilevaa huminaa... -- -- --

Ah! Eivätkö urkujen matalat sävelet värisseet?... Ne paisuivat yhä voimakkaammiksi, lähenivät. Usva hälveni hitaasti ja valkeat holvikaaret sukelsivat näkyviin...

Nuori pappi huomasi olevansa kirkossa, juhlallisessa Herran temppelissä, missä virret humisivat urkujen hopeoiduista pilleistä... Kirkko oli autio. Ainoastaan muutamia, mustiin kaapuihin puettuja munkkeja rukoili pyhäinkuvien eteen polvistuneina. Alttarilla vakava isä suitsutti pyhää savua, ja ilma oli myrhan kyllästämä.

Urut humisivat ja munkit viipyivät polvistuneina. Pyhä hartaus täytti nuoren papin mielen. Tuntui kuin olisi hänen sielunsa sulautunut urkujen kohuun ja hän itse tullut säveleksi ja sävelenä soinut omaa tunnettaan...

Korkeassa, hämärässä katossa oli kultasiipisten enkelien kuvia. Seiniin oli maalattu pyhimyslegendoja, ja alttaritauluna oli mainio kuva Kristuksen kirkastumisesta. Seinien syvennyksissä oli lukuisia pyhäinkuvia, ja katosta riippui lamppu, jossa säteili tuhansia jalokiviä. Ja kaiken verhosi hämy, jonka sylissä urkujen humina vavahteli.

Mutta mitä? Eikö veistos nurkan varjossa ollut antikkinen Venuspatsas ihanine, alastomine muotoineen? Totisesti! Nuori pappi hämmästyi nähdessään tuollaisen kuvan kirkossa. Hänen katseensa kiintyi siihen kuin lumottuna. Virren sävel hukkui hänen korvistaan. Hän ei enää nähnyt mitään muuta, eikä mistään muusta välittänyt. Veistos näytti muuttuvan. Se muistutti Vedenneitoa. Sen piirteet kävivät epäselviksi, se alkoi elää, se hymyili...

Munkit nousivat. Pyhä viha valtasi heidät, kun he huomasivat vieraan ihailevan patsasta, joka oli koettelemukseksi ja lihan kuoletukseksi kirkkoon tuotu. He piirittivät hänet kehään. Hurskas isä ojensi kätensä ja lausui vavahtelevin äänin.

-- Ole kirottu sinä, joka Herran huoneessa annat synnilliselle himolle vallan!

Nuori pappi kuuli nuo sanat kuin unessa. Hän loi hetkeksi raukeat silmänsä pyhään isään ja alkoi sitten jälleen katsella veistosta, jonka hymy tenhosi hänet. Raivo yltyi munkeissa ja he olivat hyökätä hänen päälleen. Mutta äkkiä kirkossa häivähti valo. Marmorinen Maria Magdaleena astui ulos syvennyksestään. Hän ojensi kätensä kuin siunatakseen nuorta pappia ja hänen kasvoillaan oli kirkkaus. Silloin munkit polvistuivat, suutelivat tomua ja löivät rintoihinsa.

Yhä tuijotti nuori pappi veistosta. Kas! Se liikkui, se astui ulommas. Sen ruumiin ympärille ilmaantui kuin tyhjästä muodostuen vihreä harso. Sen silmien kuulto syveni, tuli sielukkaaksi.

-- Vedenneito, Vedenneito, sammalsi nuori pappi polttavin huulin.

Hetkiä kului ja hämärä tummeni. Veistos yhä elävöityi. Se astui alas, ja sen hymy oli viaton ja vetävä. Nuori pappi tuskin saattoi hengittää. Hän näki tuon ihanan olennon avaavan käsivartensa kuin syliinsä janoten. Hänen ruumistaan poltti tuskallisessa onnessa. Hän vapisi.

-- Synti, sinä olet lumonnut minut, sinä olet autuutta suloisempi, kuiskasi hän. Sitten heittäysi hän Vedenneiton syliin...

Mutta kuva hupeni olemattomiin. Maa väistyi hänen altaan. Hän putosi, vaipui huimaavaa vauhtia, yhä ja yhä. Ensin tämä kauhistutti häntä. Mutta vähitellen hän tottui siihen. Hänen oli suloista, viileää, rauhaisaa... -- -- --

Hän heräsi, tuntien viiltävää kipua. Hän lepäsi rannalla, ja suuri ihmisjoukko ympäröi häntä. Toiset hieroivat häntä, toiset liikuttelivat hänen käsiään edestakasin. Vaivoin ja sekavasti tajusi hän, että hänet oli pelastettu. Mutta hengittäminen tuotti hänelle niin suurta tuskaa, että hän heikoin äänin vaikersi:

-- Miksi, miksi te minut nostitte?

ISÄ GIUSEPPE.

Kun luostarin raskas rautaportti kääntyi naristen saranoillaan, niin isä Giuseppe heräsi unestaan. Hän kääntyi toiselle kylelleen, kohotti päänsä käden varaan ja jäi puolittain uteliaana, puolittain tyytymättömänä kuuntelemaan hillittyä melua, joka omituisesti muistutti suurten kaupunkien alituista hälinää, vaikka sen kaiku nyt kimposikin luostarin pyhistä muureista. Hän saattoi erottaa tuskallisia avunhuutoja Jumalalle, kauhua ilmasevia sanoja ja pyhän vihan purkauksia. Ja kun hän nousi olkivuoteeltaan, mennen pienen akkunan luo, näki hän kuutamossa joukon veljiä, jotka kantoivat verhottua olentoa tilapäisesti tehdyillä paareilla.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni ja vakavat munkin kasvot ilmestyivät pimeydestä kuun valojuovaan.

-- Jumalalle kunnia, isä Giuseppe! lausui tulija matalalla äänellä, tehden ristinmerkin. Olemme pelastaneet naisen ryövärien käsistä. Hän on kuitenkin haavottunut ja pahasti kylmettynyt. Hän tarvitsee sinun apuasi.

Nopeasti heitti isä Giuseppe kaapunsa ympärilleen ja astui sanaakaan vastaamatta pimeään porraskäytävään, joka ontosti kumisi hänen askeltensa alla.

-- Minne olette hänet panneet? kysyi hän hiljaa, laskeutuessaan alas.

-- Hän on siinä kammiossa, missä veli Ugon autuas sielu kuukausi sitten jätti maallisen asuntonsa. -- -- --

Nuori tyttö, melkein lapsi vielä, lepäsi taintuneena karkealla vuoteella lukuisten veljien ympäröimänä. Isä Giuseppe kumartui hänen ylitsensä. Tytön kasvot olivat kalpeat kuin jasmini, silmät olivat ummessa, ja silkkisten ripsien juovat kaareutuivat hienojen kulmakarvain alla kuin tumman nauhan laskokset. Isä Giuseppe pyysi veljiä poistumaan. Sitten tutki hän haavan, joka oli neidon olkapäässä, ja sitoi sen huolellisesti.

Haava ei ollut vaarallinen, mutta vilustumisesta saattoi aiheutua kuolettava tauti. Isä Giuseppe sekotti voimakkaan juoman ja kaatoi sen tytön kalpeiden huulien välistä hänen suuhunsa. Senjälkeen pyhä isä kohoutui kumartuneesta asennostaan, ikäänkuin aikeessa poistua. Mutta hän jäikin pitkäksi aikaa tuijottamaan sairasta, ja hänen tummat silmänsä synkkenivät miettiviksi.

Milloinkaan ei hän ollut nähnyt näin ihanaa naista, ei edes nuoruutensa kauneudenjanoisina aikoina... Hän vilkasi vielä kerran hätäisesti vuoteelle, astui sitten ulos, ja annettuaan veljille muutamia määräyksiä hän poistui omaan kammioonsa.

Hänen unensa oli kuitenkin häiriintynyt, ja hän jäikin ajatuksiinsa vajonneena seisomaan akkunan ääreen, jonka läpi kuu loisti. Oranssipuiden varjot lepäsivät ruohokentällä toistensa sylissä, ja hän saattoi erottaa suurten orkideain värähdykset smaragdinvärisessä heinikossa. Pieni joki virtasi kuin elohopea kiemurtelevassa uomassaan. Se sukelsi sivummaila tumman olivimetsän varjoon ja synkkeni siellä himmeäksi kuin ametisti. Polvekkeen kohdalla, missä lehvien lomitse siivilöityneet kuun säteet saivat varjon kalpenemaan, välähteli se väriltään vaihtelevana kuten opali. Sen yllä keinui kevyt sumupilvi, hitaasti, elävän olennon kaltaisena. Se näytti suunnattomalta mateliaalta, jonka ruumis oli utumaisen keveä ja jonka täydellisyyden vain mielikuvitus saattoi käsittää. Isä Giuseppe luuli akkunankin läpi tuntevansa liljojen lumoavaa tuoksua, ja se tuntui hänestä sitä suloisemmalta, mitä täydellisemmin hän käsitti luulonsa valheellisuuden. Luostarin muurikivet loistivat ihmeellisinä ja seljapensaan lehdet heijastivat kuun säteitä.

Monivärisen, taiteellisesti kudotun nauhan kaltaisena alkoivat hänen menneet vaiheensa kulkea hänen silmiensä ohi, ja hän tarkasti tuota kuvasarjaa uneksivana, mitään etsimättä. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja perinpohjaisen sivistyksen. Mikään nautinto ei hänelle ollut tuntematon, eikä mitään niin erikoista ollut olemassa, ettei hän hienolla vaistollaan olisi tajunnut sen kauneusarvoja. Jo aivan nuorena oli hänen lukeneisuutensa ollut suuri, yhtä määrätön kuin se estettinen epäily, joka jo varhain oli herännyt hänen sielussaan. Tuon epäilyn syyksi oli hän laskenut tunteittensa viileyden, sen seikan, ettei hän milloinkaan ollut kokenut rakkautta koko sen hehkuvassa intohimoisuudessa, vaan oli hekumoinut sen viileässä, älyllisessä varjossa. Moni nainen oli levännyt hänen sylissään, ja monelle aaltoilevalle povelle oli hän hetkeksi nojannut nuoren päänsä, mutta se ei ollut voinut järkyttää häntä tasapainosta, ja syvimmällä hänessä oli piileskellyt myrkyllinen ironia. Tämä hänen kykenemättömyytensä antautumaan oli tuottanut hänelle tuskaa, josta hän kuitenkin oli enemmän nauttinut kuin tuntenut vakavaa huolta. Se oli ajanut hänet nautinnon hurjaan kuohuun, se oli herättänyt hänessä tiedon janon ja pakottanut hänet syventymään suurten kirjailijain luomiin.

Oliko rakkauden kaikkivaltaavaa tunnetta olemassakaan? Eikö Platon erehtynyt, luullessaan sitä eteriseksi sopusoinnuksi sielujen välillä. Platonhan oli vain teorettiko, joka kylmän järjen avulla koetti paljastaa tunteen mystillisyyttä? Eikö Sophokles iskenyt harhaan kuvatessaan sen traagillisuutta, ja voiko Euripides vastata sanoistaan? Ei, pikemmin oli rakkaus kangastus, joka katosi, jos astui sitä askeleen lähemmäksi tai koetti katsoa sitä kaukoputkella. Se oli kukka, joka surkastui ja kuoli, jos koetti sitä tutkia. Vai sisälsikö rakkaus todellakin maailman arvotuksen?

Kuitenkin, miten hyödytöntä oli koettaakaan sitä tutkia. Kuka voi arvostella, mikä on oikeaa, mikä väärää? Kuka voi vetää rajan sofistien viisastelujen ja todellisen filosofian välille? Itse oli hän nuoruudestaan saakka suhtautunut epäilevästi kaikkeen ehdottomasti varmaan. Hän oli löytänyt salaisia johtolankoja Sokrateen ja Aristoteleen filosofiasta epicurealaisten ja Aleksandrialaisen koulun tenhoaviin oppeihin. Hän oli huomannut yhteyden Arkimedeen viisauden ja kaldealaisten poppamiesten taikatemppujen välillä. Ja pyhän Augustinuksen teokset saattoivat johtaa uudenaikaisten jumalankieltäjien kirjotuksiin, samoin kuin niiden alkuperänä voi pitää gnostikkojen teorioja.

Hänen epäilyksen rikkiraastama henkensä oli turhaan etsinyt itselleen tukipistettä. Vihdoin antautui hän lääkäriksi. Mutta se ei riittänyt. Hän puuhaili alkemistien parissa, luki Homeroon lauluja ja historiankirjottajien teoksia, joiden kauhun kuvaukset tyydyttivät häntä ja tuottivat hänelle nautintoa, vaikkei hän olisikaan kestänyt niitä todellisuuden räikeässä valossa.

Sitten heittäysi hän kokonaan hekkuman pyörteisiin. Nautinnot kävivät hänelle jokapäiväisiksi, hän janosi yhä salaperäisempää, erikoisempaa, luonnottomampaa. Hänen himonsa muuttui sairaalloiseksi näläksi, jonka innoton voimattomuus tuotti hänelle esteettistä nautintoa heikon tuskan muodossa. Itsetietoisesti meni hän liiallisuuksiin, unohtaen rajat. Sillä ymmärtäessään senkautta varmasti joutuvansa turmioon, keksi hän samalla tuossa asteettaisessa alenemisessaan uuden nautinnon, jonka salainen tenho kasvoi, senmukaan kuin hänen perikatonsa läheni. Kuitenkin oli tuo perikato vielä siksi etäinen, ettei todellisuus saattanut riistää nautinnon runollisuutta. Päivä päivältä hänen jäsenensä veltostuivat ja tarmonsa heikkeni, mutta mielikuvitus herkistyi yhä ja verhosi hänen silmänsä värikkäillä, lumoavilla valheillaan.

Mutta sitten sattui hänen elämänsä salatuin tapaus. Nytkin pani muisto siitä kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa. Ja kun hän vaistomaisesti vilkasi käteensä, saattoi hän kuun valossa erottaa sormessaan särmikkään arven, jälen haavasta, jonka hänen sormuksensa himmeänpunainen korundi oli tuona kauheana hetkenä painanut.

Tuo tapaus oli kokonaan muuttanut hänet ja tuonut hänet katuvaisena luostarin muurien suojaan. Ja se oli tehnyt hyvää hänelle. Päivä päivältä oli hänen elinvoimansa kasvanut. Jumalassa oli hän luullut löytäneensä vastauksen epäileviin kysymyksiinsä. Ja kun hän oli ruoskinut itseään, olivat tuskan puristamat kyyneleet tuottaneet hänelle yhtä suloista nautintoa, kuin hän ennen oli tuntenut painaessaan kasvonsa kasteiseen jasmini-kimppuun. Hänen työkykynsä oli palannut. Omituinen, kirkas rauha asui hänessä, ja jokaisessa kauneusväristyksessä, joka liikkui hänen sielussaan, luuli hän tuntevansa Jumalan. Mutta kaikkein syvimmällä hänessä piili vieläkin epäilyä, joka toisinaan pyrki esiin ja sai hänet kauhusta vapisemaan. Nautinnonhimon hienot juuret olivat jääneet hänen sydämeensä versomaan. Ja nytkin, muistaessaan kaunista haavottunutta, pulpahti kiellettyjä ajatuksia hänen aivoihinsa. Huomatessaan sen hän melkein huudahti tuskasta. Samalla hän kuitenkin tajusi tuon tuskan salaperäisen tenhon. Mutta hän tahtoi karkottaa synnillisyyden sydämestään. Hän tarttui ruoskaansa, joutui epätoivon valtaan ja sammalsi hiljaa:

-- Domine, non sum dignus.

* * * * *

Ryövärit olivat surmanneet tytön vanhemmat, mutta neidon olivat he sitoneet ja heittäneet puolialastomana virumaan jäätävän kylmän, maanalaisen luolan kostealle kivilattialle. Yöllä olivat he kuitenkin aikoneet kulettaa hänet pois, mutta luostarin pyhät veljet olivat pelastaneet hänet. Vaikka oli sydänkesä, oli hän ollut vilusta jäykkä ja tainnoksissa. Hän sairastui vaarallisesti, ja kun hän tarvitsi huolellista hoitoa, kannettiin hänet huoneeseen, joka oli isä Giuseppen kammion vieressä.

Oli varhainen aamu. Isä Giuseppe avasi hiljaa tytön kammion oven. Hän tahtoi panna uutta voidetta haavaan, ennenkuin hän meni luostarin kirkkoon pitämään aamurukousta. Aurinko kultasi neidon kuumeenpunaamaa poskea, ja kiihkeästi liikehtivä ohimosuoni kuvastui hienon ihon alta kuin näkymättömän esineen varjo. Ihanat huulet olivat puoliavoinna ja tummat hiukset aaltoilivat hajanaisina karkealla päänalusella. Pyhä isä katseli kauan hoidokkiaan. Sitten laski hän kätensä nukkuvan otsalle ja sanoi matalalla äänellä:

-- Älä säikähdä, lapseni, minä se olen.

Tyttö avasi silmänsä, ja harhaileva katse kiintyi tuskallisena pyhän isän piirteihin. Mutta tunnettuaan hoitajansa sulki neito jälleen silmänsä, ja heikko valo levisi hänen kasvoilleen.

Isä Giuseppe avasi varovasti paidan ja paljasti haavottuneen olkapään, jolloin osa neidon hienohipiäistä rintaa tuli näkyviin. Isä riemuitsi siitä, ettei hänen kätensä ollenkaan värähtänyt, eikä sydän lyönyt kiihkeämmin. Tyynenä irrotti hän siteen ja toimitti tehtävänsä. Ja vaikka hän saattoi nähdä tytön povella pienen luomen, joka loisti kuin keltaviinipisara alabasterilaatalla, ei hän tuntenut synnillistä himoa katsoa syvemmälle. Hänen lihallisuutensa oli todellakin kuollut. Hän saattoi tyynesti ihailla tytön kauneutta, lähestyä häntä puhtain mielin kuin enkeliä ja kiittää Jumalaa, joka oli sallinut hänen nähdä näin ihanaa ja joka ilmasi ikäänkuin osan itseään tässä ihmeellisessä luomassaan.

Mutta yhtäkkiä epäily valtasi hänet. Eikö hän salaperäisellä tavalla nauttinut siitä, että hän noin saattoi pidättäytyä, ja eikö tuo nautinto ollut synnillinen? Jos hän olisi antanut tytön ruumiin paljastua, koettamatta sitä mikäli mahdollista estää, niin eikö hän olisi ihaillut sitä luonnollisesti, kuten ihmeellistä kukkaa? Nyt oli hän jättänyt sen verhotuksi, tehnyt tuon nautinnon epämääräiseksi ja sillätavoin kohottanut sen viehätysvoimaa. Hänellä oli kuin aarre, jonka suunnattomuuden hän voi aavistaa, mutta hän lisäsi sen tuottamaa iloa sillä, ettei kaivanut sitä esiin ja arvioinut sitä.

Siis vieläkin oli hänessä nuoruutensa päivien hioutunutta nälkää, vaikka hän oli koettanut pettää itseään uskomalla toisin. Koko kahdeksan vuoden ajan, jonka hän oli luostarissa ollut, oli se piillyt hänen sydämensä sopukoissa. Ja nyt oli se pulpahtanut esille, muodostaen huutavan ristiriidan hänen todellakin vilpittömän jumalan-kaipuunsa kanssa. Mutta alussa ei tuo ristiriitakaan herättänyt hänessä epätoivoa, vaan sensijaan uteliaisuutta. Se oli kuin ihanan jargonin muotoon puettu arvotus, jonka ratkasusta ei ollut toivoakaan ja joka juuri siitä syystä viehätti. Sitä ei voinut selittää kuin valheellisilla aforismeillä, joiden kaksimielisyys antoi sille eloa ja väriä poistamatta sen salaperäisyyttä.

Eikö messun salamyhkäinen humina, ainoa mikä enää muistutti entistä kreikkalaista kuorolaulua, eikö juuri se, eikä katumus, ollut vietellyt häntä luostariin? Hän oli kaivannut yksinäisyyttä siksi, ettei hänellä kaikkeen kyllästyneenä enää ollut muuta mahdollisuutta. Hänen sairaalloinen vaistonsa oli nopeasti tajunnut, mikä tenho askettisuudessa saattoi piillä. Väärällä, luonnottomalla tavalla oli hän nauttinut siitä, että oli voinut olla niin moitteettoman ankara itseään kohtaan, noudattaa kaikkia pyhiä määräyksiä ja herättää luostarin yksinkertaisissa veljissä luottamusta ja kunnioitusta itseään kohtaan. Se ei ollut antautuvaa hurskautta, vaikka hän niin oli itselleen vakuuttanut. Ja kun epäily oli kohonnut kätköstänsä, oli hän ruoskaniskuilla tukahuttanut sen ja tuskalla huumannut ajatuksensa kuin pikarinkallistaja viinillä.

Hänessä oli siis vielä samaa kuin ennenkin. Sisäisiin, sielullisiin ilmiöihin oli hänen turmeluksensa ennenkin perustunut. Pieni, aivan vähäpätöinen seikka oli valheellisen, mutta terävän logikan jokapuolelta valasemana tuottanut hänelle nautintoa. Tuosta nautinnosta oli samainen logikka voinut johtaa uuden, uudesta yhä uuden, ja siten kulkea kuin kiertoportaita alaspäin, yhä syvemmälle, kunnes se vihdoin toisia teitä oli palannut alkukohtaansa. Ja kun hän sitten oli tarkastellut tuota ketjua, niin sen renkaitten löyhä yhteys oli hurmannut häntä. Siten oli hänen sielunsa rikkirepeytynyt ja juuri sen perusteella saattoi hänestä sanoa, että hän oli henkisesti joutunut harhaan. Kuinka toisin olikaan niiden laita, joiden ruumiin alhaiset ja raa'at nautinnot olivat turmelleet. Tietysti heistäkin saattoi henkisessä merkityksessä sanoa samaa, mutta oleellinen erotus oli kuitenkin havaittavissa. Sillä heidän sielunsa ikäänkuin nukkui, heidän henkiset voimansa olivat mitättömät ja täytyi etsiä voimakkaita sensationivaikutuksia, ennenkuin ne hetkeksi heräsivät. Mutta älykäs, ruumiillisesti terve harhaanjoutunut, mikä traagillisuus siinä piili. Sellainen henkilö huomasi itse oman perikatonsa, mutta hän saattoi sitäkin katsella välinpitämättömänä, kauempaa, ikäänkuin näytelmää.

Isä Giuseppe siveli kädellään otsaansa, ja hiljaa hiipi tuska hänen sydämeensä. Eikö hän siis voinut löytää mitään tietä vilpittömyyteen? Eikö hänen harhaanjohdettu logikkansa kykenisi enää milloinkaan selviytymään omista umpisokkeloistaan, seuraisiko se entistä synnillistä rataansa? Tulisiko jokainen harras pyrkimys olemaan valhetta ja itsepetosta?

Hänen sielunsa hätä kasvoi. Vielä kerran katsoi hän pitkään nukkuvaan neitoon ja peittäen kädellä kasvonsa hän riensi ulos. Hän astui poikki pihamaan, jonka nurmikolla lauha tuuli lennätteli orjanruusun punaisia terälehtiä, ja avasi kirkon oven. Ketään ei ollut vielä saapunut. Auringon säteet tulvivat sisään ristikkoakkunasta valaisten suuren ristiinnaulitun-kuvan kasvoja. Ylhäällä holvissa tyhjyys humisi. Ja isä Giuseppe heittäytyi polvilleen kuvan eteen, risti kätensä ja toisti yhä uudelleen:

-- Ecce Agnus Dei, qui tollit peccata mundi!

* * * * *

Siis tuo ihana lapsi oli hänen, täydellisesti. Tytön jokainen ajatus oli hänelle omistettu, jokainen solu värähteli hänelle. Neito oli hänelle antautunut. Siis sittenkin oli hän löytänyt rakkauden ja saanut kokea, mitä on olla rakastettu ja itse rakastaa. Hän ajatteli sitä maatessaan tytön vieressä. Ja tyttö lepäsi sanattomana kielletyssä onnessaan.

Isä Giuseppe voi todentaa itselleen kaksi seikkaa: Ensinnäkin, että tyttö oli kuolemaan tuomittu kalvavan sairautensa vuoksi, hänen hetkellinen toipumisensa oli vain merkki siitä. Toiseksi, että hän miltei heti oli ymmärtänyt tytön salatun tunteen, vaikkei hän ollut uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli nähnyt sen heräävän ja tehnyt kaikkensa kehittääkseen sitä ja saadakseen sen voimakkaaksi. Hän oli lumonnut tytön sanoillaan, avartanut hänen mielikuvituksensa piiriä ja kietonut vakavien sanojensa ympärille värikästä valheellisuutta, jolla hän oli vallottanut sairaan herkän mielen. Ja tätä tehdessään oli hän uskotellut itselleen vetävänsä tyttöä lähemmäksi Jumalaa, sillä Jumala oli ollut hänen puheittensa keskuksena. Vaikka hän oli huomannut ihanan ja tuskallisen tunteen versovan sydämessään ei hän ollut tahtonut eikä uskaltanut sitä tunnustaa itselleen. Hän oli löytänyt yhä uusia keinoja pettääkseen itseään, ja ennentuntematon huume oli tehnyt hänen elämänsä unen kaltaiseksi.

Sitten oli tytön tunne yhtäkkiä puhennut täyteen voimaansa. Isä Giuseppen terävä silmä oli sen heti huomannut, ja hänen vuosia nukkunut aistillisuutensa oli herännyt kiihkeämpänä kuin konsanaan. Mutta hän oli ruoskinut itseään kuolettaakseen lihallisuutensa, hän, joka hyvin tiesi mitä se vaikutti. Hän oli taistelemalla kiihottanut itsensä äärimmilleen, kunnes jännitys oli nyt lauennut ja kaikki nautittu pohjaan saakka.

Mikä tenho piilikään siinä, että hänen rakastettunsa oli kuoleman oma! Hänen rikollisessa lemmessään oli salaperäinen kauneus, joka valtasi hänet kauttaaltaan. Koskaan ennen ei hän ollut aavistanut, mitä oli painaa huulensa huulille, jotka tauti oli kalvettanut vaaleanpunaisten ruusujen värisiksi, ja hekkumoida valkeiden käsivarsien syleilyssä, joiden suonissa kuume tykähteli. Hänen onnensa oli täydellinen. Eivät kuoleman kauhut olisi voineet häntä pelottaa. Sillä hän tiesi miten lyhyt hänen onnensa tulisi olemaan.

Isä Giuseppe tarttui tytön käteen, joka lepäsi peitteen päällä puhdasmuotoisena ja kalpeana kuin niukassa valossa kasvanut lilja. Se oli kuitenkin niin kylmä, että pyhä isä vaistomaisesti katsoi tytön kasvoihin, joita kuu valasi. Tytön kelmeiden huulten ympärillä oli veristä sakkaa, silmät olivat sulkeutuneet ja hiukset valuivat hajanaisina valjulle otsalle. Ensin näyn harvinaisuus hurmasi isä Giuseppeä. Näytti kuin olisi purppurainen viinin vaahto ympäröinyt kukkamaisia huulia, joiden takaa hampaat loistivat kuin valkeat helmet. Kaikki muistutti jotakin pyhimystarua tai balladia, ja tytön kasvojen madonnamainen puhtaus oli omiaan varmentamaan illusionia...

Sitten tuntuivat hänen ajatuksensa ikäänkuin pääsevän valloilleen, ja vasta silloin käsitti hän todellisuuden koko kauheuden. Tyttö oli kuollut. Tuo sairas ruumis oli nyt sieluton ja kylmeni kylmenemistään hirveässä kauneudessaan. Se ei ollut voinut kestää intohimon kuluttavaa myrskyä, vaan oli taittunut kuten kukka rankassa sateessa.

Isä Giuseppen sydämeen patoutui äänetön kauhu. Hän tunsi tuskaa, jonka syvällisyyttä hän ei ollut voinut edes aavistaa, ja käsin rintaansa pusertaen hän syöksyi omaan kammioonsa. Kaamea tunne oli jähmettää hänet, ja hän tuijotti kuin unissakävijä, vieraana itselleen. Hän haki tikarin kätköstään ja vaipui tuolille. Ja tuntematta kipua, leikkasi hän auki molempien ranteittensa valtimot.

Kuu loisti taivaalla kapeana sirppinä ja tähdet värisivät himmeinä. Hän saattoi kuulla, miten seljapensaan lehdet kahisivat, kun tuuli hankasi niitä luostarin seinää vasten. Hän unohti todellisuuden. Yön valtava hiljaisuus lumosi hänet, ja hän saattoi sulautua sen kauneuteen, vaikka hänessä pohjimmalla liikkuivatkin äskeisen tapahtuman kauhut. Hänen kaksinaisuutensa teki hänelle mahdolliseksi hetkeksi yhdistää todellisuuden hirveä armottomuus sopusointuisesti siihen värähtelyyn, minkä kauneus herätti hänen sielussaan. Ja se muodosti harmonian, jota hänen verenvuodosta riutuvat aivonsa eivät enää jaksaneet käsittää mielikuvaksi.

Veri pulppusi hänen ranteistaan purppuraisen nauhan kaltaisena. Se leveni lammikoksi, jonka pinnan kuu sai rubinin tavoin säihkymään ja jonka syvyydestä tähtien kuvat värähtelivät. Vielä kerran tämä kaikki kuitenkin haihtui. Hän muisti tytön kasvot sellaisina kuin oli ne viimeksi nähnyt, hirveinä jäykässä kauneudessaan. Hänen piirteensä vääristyivät ja pää valahti rinnalle. Avuttomana, suuren hädän valtaamana, hän tuskin kuuluvasti huokasi:

-- Domine, Domine, non sum dignus!

III.

KOSTAJA.

Seuraava on jotakuinkin tarkka käännös ruotsinmaalaisen insinöörin, Nyholmin, papereista. Ainoastaan muutamia, syrjäänpoikkeavia seikkoja on jätetty pois. -- -- --

En tiedä, miten alottaisin, miten voisin selvittää tämän hirveän tilan, tämän sairauden, jonka laatua en ymmärrä, tämän kauhun, joka jäätää sydämeni ja ärsyttää heikot hermoni äärimmilleen. Alotanko kuvaamalla, mitenkä tämä mielikuvien tavaton sairaalloisuus, sydämen vaihteleva tykytys ja jäsenien tahdoton liikahtelu on ollut sukuvikana, kulkenut perintönä miehestä mieheen, aiheuttaen hermotauteja, sydänhalvauksia, tehden esi-isäni fantastisiksi uneksijoiksi, joiden elämän utukuvien ääretön herkkyys on vierottanut todellisesta maailmasta, kuten alkoholi pikarinkallistajan. Vai sanonko suoraan, että olen mielipuolisuuden partaalla, hullu, vailla tyyntä järkeä, joka voisi karkottaa sairaan mielikuvitukseni luomat kauhun kuvat.

Mutta minä en voi olla mielipuoli. Se ei mitenkään ole mahdollista. Minun järkeni toimii. Nopeasti ja vaistomaisella terävyydellä se etsii heikkoja, luonnottomia, kenties naurettavia kohtia siitä kauhun tunteiden sarjasta, joka on elämäni sisältönä. Kaiken perustana on vain se, että olen niitä ihmisiä, joiden tunne on järkeä voimakkaampi. Sillä minä saatan hymyillä pelolleni, saatan nauraa sille ja pilkata sitä, ja aivan selvästi käsitän sen aiheettomuuden. Siitä huolimatta minä värisen. Kasvojeni väri kalpenee ja tummenee. Sydämeni sykyttää tahdittomasti, ja minä vapisen tuskan hien kihoillessa otsalleni.

Onko kaiken alku siinä, että menin kihloihin, vai ovatko jo niiltä päivin saakka, jolloin sain isäni kummallisen kirjeen, kuoleman kauhut minua vainonneet, sitä en jaksa ratkasta. Käsitän vain sen, että minun nyt täytyy voida tyyntyä. Minun täytyy koettaa asettua itseni ulkopuolelle, syrjäiseksi henkilöksi, joka ilman liikutusta kertoo sen minkä näkee. Tiedän kyllä, etten onnistu. Sillä minun on niin vaikeata koota ajatuksiani, kääntää pois huomioni käteni värinästä ja käsialani epäsäännöllisistä koukuista, jotka monistavat tuskani, osottaessaan, kuinka loppuunkulunut minä jo olen, kuinka pohjia myöten järkytetty ja valmis kuolemalle.

Olin kahdeksantoistavuotias kun isäni kuoli. Äitiäni en edes muista; olin siksi pieni kun hän hukkui eräällä purjehdusmatkalla. Veljiä ei minulla ole, ei myöskään sisaria.

Jos milloin luen tai kuulen kerrottavan synkistä henkilöistä, tulee isäni kuva aina mieleeni. Muistan hänen syvällevajonneet silmänsä, hänen omituisen tapansa pudistella päätään ajatuksissaan, hänen epäselvän itsekseen puhumisensa. Sillä isäni oli tuntemattoman kärsimyksen kalvama. Vaivoin verhosi hänen tuuhea partansa kalpeiden poskien vaot. Ja minä luulen nyt, tietäessäni hänen elämänsä salaisuuden, että sama kauhistuttavien kuvien sikermä, sama mielikuvien loputon jono, joka nyt tekee minun elämäni sietämättömäksi, on keskeytymättä vaeltanut hänenkin sielussaan. Mutta ennen herätti hänen synkkyytensä minussa kunnioitusta ja antoi rakkaudelleni häneen ikäänkuin syvemmän ja arvokkaamman leiman. Sillä rakastin isääni rajattomasti. Kuitenkaan en saata muistaa, että hän milloinkaan olisi hyväillyt minua, nostanut polvelleen, tai edes silittänyt päätäni. Ja ollessani vasta kahdeksantoista-vuotias, löysi palvelija eräänä aamuna isäni kuolleena, kasvot kauhun vääristäminä. Lääkärin selityksen mukaan oli sydänhalvaus sattunut.

Niiden paperien joukossa, jotka hän jätti jälkeensä, oli minulle osotettu kirje, joka oli sulettu suureen keltaiseen kuoreen. Kun sen aukasin, oli sisällä pienempi, sinetillä varustettu kuori ja sen ympärillä paperi, johon isäni oli kirjottanut:

Poikani! Äitisi muiston kautta ja kaiken kautta, mikä sinulle on pyhää, minä vannotan sinua, säilytä tätä kirjettä kuin henkeäsi. Älä aukase sitä, ennenkuin tapahtuu jotakin sellaista, joko sisäistä tai ulkonaista, että tunnet olevasi oikeutettu, niin, että sinun on pakko avata. Silloin aukase. Ellet koskaan saa ehdotonta varmuutta, ellet koskaan tunne pakkoa, niin minä pyydän sinua: älä ryhdy tekoon. Sillä teko on aina pian suoritettu, mutta katumus on loputon ja laadultaan kauhea.

Sinun tulee pitää huolta siitä, ettei yksikään ihminen saa kirjettä haltuunsa.

Isäsi.

Miten oli nyt isäni kirjotus selitettävissä? Vaikka hän yleensäkin oli omituinen, oli tässä sittenkin jotain, joka viittasi suorastaan mielipuolisuuteen. Ja kun olin huomannut isäni aika-ajoin olevan niin hermostuneen, että hyvin saattoi epäillä hänen järkeään, oletin kirjeen syntyneen jonakin tuollaisena hetkenä.

Kuitenkaan en voinut avata kirjettä. Ja yhtä mahdotonta oli minun unohtaa se. Vähitellen alkoi se vaivata minua. Luin yhä uudestaan nuo muutamat sanat, niin että muistin kunkin paikan paperilla ja käsialan pienimmätkin vivahdukset. Turhaan minä etsin rivien välistä selitystä. Ainoa, mikä olisi voinut vapahtaa minut epätietoisuudesta, oli itse kirje, tuo sinetillä sulettu kirje, joka lahjomattomana säilytti salaisuutensa.

Välistä jouduin jonkinlaisen raivon valtaan. Kiihkeästi halusin avata kirjeen, nähdä mitä se sisälsi. Minä suorastaan himoitsin sitä, tuolla kuluttavalla janolla, joka meissä toisinaan herää kiellettyä kohtaan ja joka lienee perintö Edenin ajoilta asti. Ei ole mitään tuskallisempaa kuin hiipivä, sairas nälkä, himo luvattomaan, joka hetkittäin pulpahtaa esiin, voimakkaana ja hirveänä, ja jota ei voi edes verrata tavalliseen uteliaisuuteen. Tuhannesti kysyin itseltäni, eikö isäni ollutkin tarkottanut juuri tällaista halua, puhuessaan avaamispakosta, jota mahdollisesti kerran tulisin tuntemaan. Siitä olin kuitenkin epätietoinen, ja isäni oli vaatinut ehdotonta varmuutta. Syvä kunnioitus isäni tahtoa kohtaan, olipa tämä miten omituinen tahansa, kunnioitus, joka oli kasvanut piintyneeksi ennakkoluuloksi, jopa suorastaan peloksi, hillitsi minua. Olin varma, että jotakin pahaa tapahtuisi, ellen tottelisi. Voitin itseni. Ja kuta useammin se tapahtui, sitä rauhallisemmaksi tulin. Tunsin jonkunlaista oman voiman tuntoa, kuten ihminen yleensä tuntee taisteltuaan vaikean sisäisen taistelun. Ja tuo tunto rauhotti minua. Tein kaiken voitavani unohtaakseni kirjeen. Sulin sen laatikkoon ja kätkin avaimen toiseen. Ja kuta pitemmälti aikaa kului, sitä harvemmin se johtui mieleeni, kunnes arkielämän huolet tekivät minulle unohduksen kutakuinkin mahdolliseksi.

Kolme vuotta insinööriksituloni jälkeen menin kihloihin. Olin tuntenut morsiameni pienestä pitäen, ja luulen väliämme lujittaneen paljon sen, että molemmat olimme orpoja. Joitakuita vuosia sitten oli hänen äitinsä kuollut ja, mikä pahempi, hänen isänsä oli surmannut itsensä. Tapaus oli salaperäinen ja tapahtunut silloin kun morsiameni oli vielä aivan pieni.

Olin häneen tavattomasti kiintynyt, olen vieläkin, ja uskon hänenkin pitävän minusta. Kun epäilin avioliittomme onnellisuutta sairaalloisuuteni tähden, väitti hän rakastavansa juuri poskieni kalpeutta, jota ei muilla ollut, ja varhaista väsymystäni, jonka olin saanut ilman elämää, perinnöksi. Onnistuttuani hankkimaan itselleni hyvän toimen kaupungin sähkölaitoksen insinöörinä olinkin aikonut piakkoin viettää hääni.

Ja nyt täytyy minun omin silmin katsoa, kuinka onneni raukeaa, kuinka kaikki tulevaisuussuunnitelmat hupenevat olemattomiin ja kuoleman kylmä kehä ympäröi minut. Kaamea aavistus, salaperäinen ja selittämätön, on ottanut tyyssijansa sydämeeni. Kuoleman varjot kulkevat ympärilläni, kuoleman kylmät kädet pusertavat rintaani, joka kauan ei enää nouse ja laske.

Elokuun 16. päivänä viime suvena oli viisi vuotta kulunut morsiameni äidin kuolemasta. Teimme matkan hänen haudalleen, suurelle sukuhaudalle, jonka holvissa hän nukkui miehensä rinnalla. Laskiessamme kukkia kummulle, täytti mielemme harras ja alakuloinen tunto. Äänettömyys, jonka kuolleet vaativat, jonka surulliset menneisyyden muistot aina synnyttävät, oli meidät kauttaaltaan vallannut, tuo pyhä äänettömyys, joka ei puhkea kyyneliin, ei säry kuiskaukseksi, eikä tunnu painostavalta, vaan luonnollisena laskeutuu ihmisen ylitse, kuten lumous. Se oli lahjottanut meille ihmeellisen hetken, seisoessamme siinä kumartunein päin kuolleitten keskellä. Päivä oli kaunis. Leppeä tuuli keinutteli haudan kukkia, jotka ikäänkuin surusta taipuivat lähemmäksi multaa ja jälleen aurinkoa kohden.

Morsiameni ei tahtonut tulla alas holviin, mutta minä tunsin voimakasta halua mennä sisälle. Monasti on nyt mieleeni johtunut, eikö tuo halu jo sinänsä ollut yliluonnollista, salaperäisen hengen kuiskutusta. Sillä se, mitä haudassa tapahtui, on onnettomuuteni varsinaisena alkuna.

Kun haudan vartija avasi oven ja minä astuin pimeään komeroon, jonka ummehtunut ilma lehahti kasvoilleni muistuttaen kuolemasta, niin ahdistus sai sydämeni kiihkeämmin sykkimään. Siinä lepäsivät lahonneissa arkuissaan ne, jotka kerran olivat olleet nuoria, iloinneet päivän säteilystä, lintujen laulusta ja kesän huumaavista tuoksuista. Sydämet, jotka kerran olivat sykkäilleet elämänhalua, onnea ja rakkautta, olivat nyt elottomana tomuna jalkojeni juuressa. Kuinka autio tunto valtaakaan ihmisen, hänen katsellessaan kaiken katoavaisuutta, kaiken turhuutta. Kuinka lohduton on se tuska, se kauhu, joka värisyttää rintaa, kun kumartaa päänsä kaikkivaltiaalle kuolemalle, tyhjyydelle, jonka rautaisten lakien kahleisiin kaiken olevaisen täytyy alistua...

Kehotin vartijaa avaamaan kirstut. Morsiameni äiti oli hirvittävä katsella. Puolimätä liha, jonka välistä luita pilkotti, riippui riekaleina hänen kasvoillaan, kaulallaan. Tukka oli irtaantunut ja silmät olivat poissa koloistaan, jotka hirvittävinä ja mustina, kaiken tyhjyyden vertauskuvana, tuijottivat minuun.

-- Sulkekaa, sulkekaa kansi, sanoin vartijalle tuskan vallassa.

Sitten avattiin morsiameni isän arkku. Ontosti rusahtaen sen lahonnut kansi kääntyi saranoillaan. Paljas luuranko oli hänestä enää jälellä, hirvittävä, kauhuaherättävä luuranko. Tuskin oli kansi kuitenkaan saatu auki, kun tapahtui jotakin ihmeellistä, yliluonnollista, kuten luulin. Sillä yhtäkkiä pääkallo, joka tähän saakka oli kaulanikamien varassa ollut muun luurangon yhteydessä, irtaantui, kääntyi pystyyn, ikäänkuin olisi kuollut kohottanut päätään katsoakseen minuun. Kaulanikama oli katkennut, äänettömästi, kauhistavan hiljaa, ja pääkallon ontot silmäkuopat tuijottivat minuun, kiiluen fosforimaisina kuin villin pedon katse. Ohimossa näkyi selvästi luodin lävistämä reikä, ja minusta näytti, kuin olisi siitä veri virrannut, punaisena vuona, kammottavasti, välkehtien. Kauhistuin. Jalkani tuntuivat juurtuvan maahan. Kylmät väreet puistattivat ruumistani, hampaani kalisivat ja tuskan kylmä hiki kihoili otsalleni. Vihdoin syöksyin ulos tästä ummehtuneesta komerosta, jonne kuolema oli ottanut asuntonsa.

Ulkomuotoni oli niin muuttunut, että morsiameni pelästyi. Kuitenkaan en kertonut hänelle tapahtumaa, sillä en tahtonut tartuttaa häneen suunnatonta kauhuani. Mutta koko kotimatkan olin hermostunut ja hajamielinen.

Tuo tapaus oli ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Näin sen mielikuvituksessani yhtä selvästi, yhtä kauhua herättävänä kuin haudassakin. Näin sen unissani, jos nukuin, se oli ajatusteni keskus, jos jäin yksin, ja kauhu patoutui sydämeni ympärille. Ja kuitenkin saattoi kaikki olla aivan luonnollista. Miksei luu, jonka aika oli syövyttänyt, nikamien välinen mädännyt aines, olisi voinut pettää juuri sinä hetkenä, jolloin arkun kansi vaipui saranojensa varaan, synnyttäen täräyksen. Tietysti kaikki juuri siten oli tapahtunutkin. Mutta minua ei se lohduttanut. Turhaan minä hymyilin ahdistukselleni ja pilkkasin hermojeni heikkoutta. Kauhea kuva ei paennut sielustani. Se oli alituisesti edessäni kuin kuoleman marrastus, se kulutti voimani ja lamautti tarmoni. Pääkallon silmäkuoppien fosforimainen hehku oli minut hypnotisoinut.

Sitten tuli päiviä, joina työ vaati kaiken aikani. Sillätavoin pääsin terveydelleni vaarallisista mielikuvista. Mutta yöni olivat toisinaan rauhattomia, ja tuo kaamea sattuma täytti ne kauhullaan.

Eräänä iltana, kun vihdoinkin olin joutilas ja täydellisesti omissa valloissani, astuin minä jotenkin alakuloisin mielin kamariini, tietämättä mihin ryhtyisin tai minne menisin. Olin tuollaisessa hajamielisessä tilassa, joka on ihmiselle ominainen silloin kuin hänen ajatuksensa ovat vilkkaassa liikkeessä ja sisäänpäin kääntyneet.

Omituisesti pisti sieramiini huoneeni ummehtunut haju. Se oli sama epämiellyttävä löyhkä, joka paremmin kuin mikään muu ilmottaa, että huoneessa on vainaja, joka saa värisemään ja nostaa kylmän ahdistuksen sydämeen. Sitäpaitsi muistutti tuo haju minulle käyntini hautaholvissa. Yhtäkkiä, selvästi ja koko kauheudessaan johtui hirvittävä luuranko mieleeni, ja puistatus kulki läpi ruumiini. Vedin nopeasti venttiilin auki ja heittäysin nojatuoliin. Annoin taas koko kauheiden kuvien sarjan kulkea editseni, tai oikeastaan en antanut, vaan pikemmin olin kykenemätön sitä vastustamaan. Ja samalla kuin tunsin pahoinvoinnin tapaista ahdistusta, jännitti mielikuvieni eloisuus lihakseni ja kohotti veren poskilleni. Olin omituisen tenhostuksen vallassa, joka sai ajatukseni toimimaan kiihkeästi, mutta hermostuneesti.

Yhtäkkiä, ilman minkäänlaista järjellistä johtoa tai syytä, juolahti isäni kirje mieleeni. Se syrjäytti kaikki muut ajatukseni, tavallaan lumosi minut, niin että unissakävijän lailla astuin pöytäni luo ja etsin kirjeen kätköstään. Mitä pitemmän aikaa sitä katselin, sitä rauhallisemmaksi tulin, mutta myöskin ulkopuolelle itseäni, kuin toiseksi henkilöksi, jonka teot ja ajatukset eivät enää olleet minun säädettävissäni. Se varmuus, josta isäni oli puhunut, se eittämätön pakko, jota hän oli vaatinut, ikäänkuin laskeutui ylitseni ja valtasi minut kokonaan. En tuntenut mitään epäilyä enää. Nyt oli hetki koittanut, jolloin kirje oli avattava, jolloin minun täytyi se avata. Ja rauhallisena, ilman kiirettä tai jännitystä minä leikkasin auki syrjän. Se sisälsi monta tiheään täytettyä arkkia. Syvennyin lukemaan...

Kuinka tuskallisia ne hetket olivat, joiden kuluessa kirje puhui minulle. Olin menehtyä ja vapisin. Silloin tällöin nousin ylös. Pusersin käsin ohimoitani tai tukkesin sormin korvani koettaen siten estää kauheiden sanojen soimista korvissani. Sitten istuuduin jälleen ja jatkoin lukemistani, kunnes taas kavahdin pystyyn, kävelin ympäri huonetta kuin peto häkissään yhä uudestaan ja uudestaan sopertaen: mahdotonta, mahdotonta. Sillä isäni oli murhaaja. Isä, jota olin kunnioittanut ja rakastanut kuin epäjumalaa, oli murhaaja, rikollinen, joka oli riistänyt minulta elämänonnen, joka oli surmannut morsiameni isän. Kas siinä salaperäisen itsemurhan selitys, kas siinä isäni synkkyyden syy! Mitkä hornan henget olivatkaan antaneet hänelle sen kavaluuden, sen kammottavan kylmäverisyyden, että hän oli saattanut panna aseen kuolleen käteen sellaiseen asentoon, kuin olisi tämä itse lopettanut päivänsä?

Kuitenkaan en minä ollut isäni tuomari. Olipa hänen tekonsa miten rikollinen tahansa, hänen perussyynsä miten heikot hyvänsä, minun täytyi voida ymmärtää häntä. Tunsinhan hänen luonnottoman äkkipikaisuutensa ja hänen hermostonsa ärtyisyyden. Mutta sittenkin, sittenkin... Tietysti isäni oli yksinäisyydessään kärsinyt suunnattomia tuskia, kantaessaan omallatunnollaan rikosta, josta kellään ei ollut aavistusta. Ja, hyvä Jumala, rikoksensa kauheus silmissään oli hänen täytynyt antautua kuolemalle, ilman lohdutusta, tunnustusta...

Puoliyö oli jo käsillä, mutta yhä istuin kirjeen ääressä masentuneena, sekavin ajatuksin. Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja tuuli tohisi venttiilin aukossa. Pari kertaa olin tuntenut kylmän henkäyksen poskillani, ja kun tuulenpuuska jälleen pani ruumiini värisemään, sulin nopeasti venttiilin. Sitten rupesin uudelleen silmäilemään kirjotusta.

-- Poikani, jos voisin kuvailla sinulle, millä äänellä, miten vihaahehkuvin katsein tuo kuoleva kirosi minut, minut ja minun perilliseni, minun sukuni ja kaiken mitä minulla on, jos tietäisit, mitenkä nuo kauhistavat sanat ovat todella olleetkin kirouksenani, kalvaen minua yöt ja päivät, aina, hetkenkään lepoa suomatta, jos ymmärtäisit, minkäläisen helvetin ne ovat elämästäni tehneet, niin myöntäisit, että rangaistukseni on ollut paljoa kauheampi kuin muutamien vuosien oleskelu vankilassa. Voiko kuolleen kirous vaikuttaa? Voiko hänen viimeinen, hirveä toivomuksensa pakottaa salaperäiset voimat liikkeelle? Vai johtuuko kaikki vain suggestionista?...

Kun olin päässyt tähän, tunsin poskellani voimakkaan henkäyksen, joka ensin tuntui viileältä, sitten niin jäätävältä, että se kirvelti ihoa. Kauhu lamautti jäseneni, ja luulin sydämeni lakkaavan sykkimästä. Käänsin katseeni sinne, mistä henkäys oli tullut. Nurkassa, suuren fiikuksen takana, seisoi luuranko, sellaisena kuin olin sen hautakammiossa nähnyt, käsivarret rinnalla ristissä, silmäkuopat fosforitulta säihkyen ja luodin reikä ohimossa, punaisena kuin tuores veri. Minun täytyy ihmetellä, että heikko sydämeni jaksoi kestää sen hetken. En voinut jäsentä liikauttaa, en huutaa, en hengittää. Mykän, kuvaamattoman ahdistuksen vallassa tuijotin hirviöön...

Koko ilmiö kesti tuskin sekuntia. Kun sen verran toinnuin, että saatoin hengähtää, saatoin ojentaa käteni ilmestystä kohti, oli kaikki jo ohitse, mitään ei enää näkynyt. Ainoastaan huoneeni kalmanhaju oli vieläkin tunkeutuvinaan sieramiini. Kylmän hien peittämänä syöksyin toiseen huoneeseen, missä menin pitkäksi aikaa tainnoksiin...

Saattoiko tuollainen ilmiö olla hallusinatsioni? Saattoiko noin kauhea kuva syntyä hautakammiotapauksen ja isäni kirjeen yhteisvaikutuksesta minun heikkoon hermostooni? Vai oliko kaikki yliluonnollista, salaperäisten voimien aikaansaannosta? Saattoiko kuollut nousta haudastaan katsomaan, minkälaisten tunteiden vallassa hänen murhaajansa poika luki isänsä rikoksesta, poika, joka aikoi naida murhatun tyttären? Hyvä Jumala!

Tulin hermosairaaksi tuon tapauksen johdosta, ja minun täytyi antautua lääkärin hoidettavaksi. Sydänvika, yli rajojen kiihtyneet hermot, äärettömästi herkistynyt mielikuvitus, siinä hänen selityksensä. Uskon kuitenkin hänen olleen taitavan ammatissaan, sillä ne lääkkeet, joita hän minulle määräsi, uuvuttivat minut öisin horrosmaiseen uneen, joka oli virkistävä ja kauhun kuvista vapaa. Raskaat ajatukseni tulivat harvemmin mieleeni ja aloin saada voimia sekä ennen kaikkea kykyä unohtaa. Silti en ollut terve. Aika ajoin tuo ahdistavien tunteiden puserrus kävi entistä selvemmäksi. Se pakotti hetkittäin ajatukseni kiertämään toivotonta kehää, joka ei sisältänyt muuta kuin kauhua. Mutta, kuten sanottu, tuollaiset hetket sattuivat yhä harvemmin, ja kevyen työn avulla onnistui minun yhä enemmän vapautua mielipuolisista ajatuksistani.

Kaikessa, mitä olen kertonut, saattaa paljon olla liiottelua, huolimatta siitä, että kaikin voimin koetan hillitä itseäni. Liiottelu, se on juuri ominaista luonteelleni. Se kuuluu ehdottomasti minun personallisuuteeni. Muuten ei kaikki se, mikä on tapahtunut, olisikaan selitettävissä, enkä nyt tuntisi olevani kuolemaa niin lähellä.

Jonkun viikon kuluttua olin siksi tointunut, että jälleen saatoin ryhtyä insinöörin toimeeni. Minä puuhailin ahkerasti, välttäen kuitenkin liikarasitusta, ja uskottelin itselleni, että sairauteni oli ijäksi mennyttä. Kuitenkin huomasin, että sielussani asui pelko, jota en uskaltanut tunnustaa, aavistuksena ilmenevä tunto, joka oli kammoa jotain yliluonnollista kohtaan. Minä pelkäsin yksinäisyyttä, kuten pelätään kuolemaa, samalla tuntien sen vetävää tenhoa. Minä pelkäsin huonettani, missä kauhea ilmestys oli minut yllättänyt. Ja tuo pelko vei minun voimani. Kuitenkin olisin tahtonut olla huoneessani puoliyön aikaan, nähdäkseni oliko tapahtuma satunnainen, vai oliko hirveä hallusinatsioni alituisesti minua vaanimassa. Minä suorastaan himoitsin sitä, vaikka epämääräinen kauhun tunne osottikin, etteivät voimani siihen riittäneet. Mutta tuo halu kasvoi. Se eneni päivä päivältä, käyden lopulta niin voimakkaaksi, että tajusin tekeväni paraiten antautumalla sille alttiiksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Turhaan minun äärimmilleen jännitetyt korvani kuuntelivat yön ääniä. En kuullut muuta kuin sydämeni rauhattomat lyönnit ja vereni kuumeisen kohinan. Silmiini koski yhtämittainen tuijotus hämärään. Ja aivan väsyneenä riensin viimein pois kamaristani.

Ilmestys oli siis ollut harhakuva, jonka hermojeni satunnainen jännitys oli synnyttänyt. Se ei sisältänyt mitään todellista, se oli ollut vain noita omituisia näkyjä, joita silloin tällöin nähdään ja joista puhutaan kauhun vallassa, sensijaan että niille tulisi nauraa. Kuinka surkuteltavaa onkaan sekottaa todellisuuteen ylikehittyneen mielikuvituksen sairaalloisia kuvia, jotka sotivat järjen loogillista juoksua vastaan.

Huomattuani, ettei mikään minua vainonnut, tulin tavattoman iloiseksi, ja elämänhaluni oli voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Johduin toisesta äärimmäisyydestä toiseen. Jos ennen olin kauhistuneena ajatellut näkemyksiäni, niin suhtauduin nyt niihin pilkallisesti. Minä hymyilin lapsellisuudelleni ja ivasin sitä kauhun tunnetta, joka oli järkyttänyt minut kuin naisen. Mutta nyt, ollessani sairaampana kuin milloinkaan, olen vakuutettu, että pilkallisuus oli vain tautini yksi aste, yksi vaarallinen käänne, joka ilmaantui ennen lopullista puuskaa.

Sillä iloisuuteni ei kestänyt kauan. Suhteeni morsiameeni, jolle en ollut tästä kaikesta mitään puhunut, oli nimittäin pingotettu ja luonnoton. Tunsin ahdistusta hänen läheisyydessään ja värisin tarttuessani hänen käteensä. Välillämme oli jotakin, mitä en lainkaan voi selittää. Hakemalla minun täytyi hakea jokapäiväisyyksiä, joista puhuin hänelle, teeskennellen iloisuutta ja onnellisuutta. Mutta hän huomasi sen. Hän sanoi minulle usein, etten vielä ollut entiselläni, ja pyysi minua huolellisesti hoitamaan itseäni. Tämä teki minut alakuloiseksi. Ja tuo alakuloisuus sisälsi niin paljon tyyneyttä, levollisuutta, että syyllä voin sanoa sitä masennukseksi, sielun voimattomuudeksi, joka oli niin täydellinen, ettei ajatus enää edes sairaasti tarrautunut mihinkään, vaan tylsänä ja välinpitämättömänä sivuutti kaiken.

Sillä tavoin kului aika viikko viikolta. Sisäisesti olin jonkun muutoksen alainen, muutoksen, jonka laatua en ymmärrä. Mutta ulkonaisesti ei mitään tapahtunut. Ei mitään, ei mitään tapahtunut, alakuloisuus vaan patoutui entistä ankeampana sydämeeni... Kunnes nyt tiedän olevani kuoleman merkitsemä. Minä tunnen sen niin selvästi, ettei se voi enää minua kauhistuttaa. Minä tiedän sen, voimatta sitä mitenkään selittää. Kuoleman kylmät kädet ovat pusertaneet minut syleilyynsä, josta en pääse, en edes jaksa pyrkiä irti...

Kun eräänä päivänä sähkölaitoksella kuuntelin suurten sähkökoneiden surinaa, jouduin omituisesti ulkopuolelle itseäni, ja aivoni kiihottuivat vilkkaaseen toimintaan. Johduin ajattelemaan, miten ihmeellisen huomion Galileo Ferraris oikeastaan oli tehnyt keksiessään pyörivän magnettisen kentän, tuon näkymättömien voimien salaperäisen liikkeen, jonka vaikutus oli suunnaton ja joka oudolle käsittämättömällä tavalla veti suuria kappaleita hillittömään pyörteeseensä. Mikä oli tuommoisen voimavaikutuksen salaisuus? Eivätkö kaikki magnetismin teoriat olleet vain tehtyjä, enemmän tai vähemmän oikeita? Eikö niiden alla piillyt salaisuus, kammottava, tutkimaton salaisuus, joka oli nöyryyttävä ihmiselle ja pakotti hänet voimattomana taivuttamaan päänsä? Eivätkö kaikki hypotesit olleet paljasta pintaa? Syvemmällä, niiden alla, näkymättömiin kätkeytyneinä, raivosi hirvittäviä voimia, samallaisia kuin ihmisten sielujen syvyyksissä, hornan kaameita henkiä, jotka vainosivat ihmislasten onnea...

Kuta kauemmin kuuntelin surinaa, sitä vieraammaksi tulin itselleni ja sitä kummallisemman tunnon lumoihin. Sitten menin korkeajännityshuoneeseen, pieneen hämärään kammioon, jonka seinillä punaiset salamankuvat muistuttivat sähköisten voimien läsnäolosta, sähkön vihamielisten hengettärien, jotka ovat kuoleman kätyreitä. Kuinka viehättäviä olivat nuo valkeiksi, keltaisiksi ja vihreiksi maalatut kuparikiskot, joissa sähkövirta kulki näkymättömänä ja hirveänä, murhaan valmiina. Kosketus vain, ja nuo piiloutuneet raivottaret syöksyivät esiin ilkamoivina julmuudessaan...

Hommasin jotakin öljykatkasijoitten yli kumartuneena. Silloin ylhäältä, pääni päältä, missä korkeajännityskiskot sijaitsivat, vilahti silmiini kuin heikko, himmeä valo. Kun katseeni oli alaspäin tähdätty, en tietenkään voinut sitä suorastaan nähdä. Se välähti kuin salama, jonka huomaa peitteensä sisälle kääriytyneenäkin. Se oli tuollainen heikko kajastus, jommoisena näkökulmamme ulkopuolella tapahtuva liike kuvastuu silmäämme. Kuitenkin olin huomaavinani nopeasti kulkevan, outoa valoa säihkyvän käden, joka irtonaisena liihotteli ilmassa. Kaikki vereni pakkausi sydämeen, joka oli pakahtua. Nopeasti käänsin pääni ylös. Katseeni luonnottoman pingotuksen vuoksi näyttivät esineet sekavilta ja hämäriltä. Mutta mitään erikoista en huomannut. Sensijaan olin taaskin tuntevinani tuota inhottavaa hajua, joka johtuu kuolleen läsnäolosta. Jouduin taudinomaiseen tilaan, missä aistini toimivat sairaasti. En käsittänyt hetkien todellisuutta enkä pituutta, vaan huumaantuneena, kuin unta nähden tuijotin kiskoihin. Vähitellen alkoivat silmäni haaroa. Näin lukemattoman joukon vihreitä, keltaisia, valkeita kiskoja. Niitä oli kaikkialla ympärilläni, rajaviivoiltaan epäselvinä ja aivan yhdensuuntaisia, matemaattisen yhdensuuntaisina. Sitten, aivan sillä kohdalla, mihin oli pystytetty tikapuut kiskoihin pääsemistä varten, näin keltaisessa kiskossa käden jälen. Voin erottaa ihon uurteet, jotka olivat painuneet maaliin punertavampina kuin muut paikat ja ikäänkuin itsestään loistaen. En enää tiedä lisääntyikö kauhuntunteeni vielä, sillä olin jo irrottuneena tästä maailmasta, kuoleman aavistuksen huumaama ja hulluksi tekemä. En tiennyt missä olin, mitä tapahtui. Tuijotin käden kuvaan kirvelevin silmin, silmin, jotka olivat pullistua ulos päästäni. Ja sormien jälet selvenivät selvenemistään. Ne muuttuivat punaisiksi, levottomasti liikehtiviksi, näyttivät vereltä, jonka himmeä valo hypnotisoi minut. Tunsin voimakasta halua katsoa lähempää noita verisiä kädenjälkiä, joita yhtäkkiä näytti olevan tuhansia, jotka himmenivät ja kirkastuivat vuorottain, väsyneiden silmieni värähtelyjen mukaan. Kuin unissa kävijä nousin tikapuille, ja minussa heräsi halu koskea niihin, koetella oliko niitä olemassa. Tuo himo valtasi minut niin täydellisesti, etten ollenkaan ajatellut hengenvaaraa. Vaikka sekavasti käsitin olevani kuoleman oma, jos koskisin kiskoihin, en kiinnittänyt siihen ollenkaan huomiotani. Näkymätön voima veti kättäni, ehdottomasti, ilman sääliä... Vielä on minulla himmeä muisto siitä, että kompastuin, suistuin alas, sitten on kaikki pimeyden peitossa. Kun tainnoksista heräsin, olin kotona, jonne minut oli tuotu.

Estelyistä huolimatta nousin ylös. Sisäinen kuume, ääretön, kauhunsekainen jännitys oli ruumiillista sairautta paljoa voimakkaampi Ellen olisi kompastunut, ajattelin, ellen sattumalta olisi suistunut maahan, niin olisin nyt hirveän sähköiskun surmaamana. Ja minä värisin tätä ajatellessani. Sielussani vallitsi suunnaton rauhattomuus, joka kidutti minua hellittämättä hetkeksikään. Olinko taas nähnyt harhakuvan? Olinko...

Seuraavana päivänä riensin väkisin sähkölaitokselle. Tunsin olevani jännityksestä kalpea, ja kun pyysin työnjohtajaa mukaani korkeajännityshuoneeseen, huomasin hyvin, kuinka pitkään hän tarkasteli minua.

Ei, harhanäyn lumoissa en ollut. Kiskossa oli selvä kädenjälki, tarkalleen samalla kohdalla. Osotin sitä sormellani.

-- Kuka on kiskoon tarttunut? kysyin vaivoin, hullusti.

Työnjohtaja joutui hetkeksi ymmälle.

-- Ehkä maalari. Kenties maalari on koskenut siihen, kun maalaus vielä on ollut märkä, vastasi hän vihdoin.

Riemu tulvi sydämeeni. Niin, tietysti maalari, maalari, joka oli seisonut tikapuilla ja vihellellen maalannut, iloinen poika. Tietysti, tietysti maalari. Ja hurjan ilon vallassa syöksyin ulos.

Kuitenkin käännyin ja palasin jälleen sähkölaitokselle äkkinäisen päähänpiston ajamana.

-- Antakaa uudelleen maalata kiskot, sanoin työnjohtajalle. Ja kun hän ihmetellen, tarkkaan katsoi minua, lisäsin virallisesti: Ymmärrättekö, uudelleen maalata.

Kävelin kotiin aavistamattoman onnen täyttäessä sydämeni. Tietysti taas olin nähnyt vain unta. Kylläpä hermoni olivat heikot, naisen hermot. Vai maalari, iloinen veitikka. Ha ha haa! Ja minä nauroin ääneen, suu ammollaan pitkän aikaa.

Astuessani portaita ylös, kuului äkkiä hiljainen narahdus. Minä tunsin tuon äänen. Kaiteesta oli pieni rautainen ripa katkennut, ja askeleen täräyksestä sattui sen pää toiseen rautaan, synnyttäen heikon, omituisen kolauksen. Se saattoi yön hiljaisuudessa pelästyttää ja oli minulle usein niin tehnytkin. Mutta nyt oli vielä valvas. Siitä huolimatta säpsähdin hirveästi ja kylmät väreet kulkivat läpi ruumiini. Hyvä tuuleni katosi tuossa tuokiossa. Ilman syytä otti ahdistus sieluni jälleen valtoihinsa. Ja milloinkaan ei se enää hellitä.

Kuumeisena, sekavin ajatuksin heittäysin tuoliini. Kauhea pelko hiipi sydämeeni. Pelkäsin seiniä, jotka näyttivät supistuvan kokoon pusertaakseen minut, muuria, joka näytti kaatuvan päälleni, tuolia, joka tuntui vajoavan maan alle ja palvelustyttöä, joka vuodetta valmistaessaan kietoi lakanan patjan ympärille kuin kääriliinan kuolleen verhoksi. Sitten uusi ajatus välähti mieleeni. Entäpä, jollei kädenjälki katoakaan kiskosta? Entäpä, jollei se katoa, maalaamisesta huolimatta?

Hyvä Jumala...

Sain ankaran kuumeen, hourailin, näin kauheita unia. Ja yhä varmemmaksi alkoi minulle käydä, ettei kädenjälki enää katoaisi. Se pysyisi, merkkinä, jonka kuolema on minulle antanut. Yliluonnollisella voimalla se vaikuttaisi minuun, vetäisi minut turmioon. Tunsin kuoleman hiipivän ympärilläni äänettömänä ja varmana saaliistaan. Sitten toivuin hiukan. Mutta sitä mukaan kuin ruumiillinen terveyteni parani, valtasi minut kiihkeä halu mennä katsomaan, saamaan varmuus. Tähän saakka ei minulla ole ollut voimaa tehdä sitä, eikä ole nytkään. Mutta minä tiedän, että se on jälellä, se on, se on jälellä. Maalaus ei ole voinut sitä peittää, sillä se on kuoleman sinetti.

Olen tänään terve, terveempi pitkästä aikaa, ja heikko toivo pyrkii sydämeeni. Mutta en saa, en saa päästää sitä sisälle, sillä se on vain uusi ansa. Olen ihmeen hyvissä voimissa tänään, ajatukseni ovat selviä, siitä syystä olen arka, enkä uskalla. Mutta joskus, tai ehkä jo huomenna, kun he katselevat minua salavihkaa, väistävät minua, kun ei kuulu ääntä, ei hiiskahdusta, kun tyhjyys ja kammo ovat ainoat seuralaiseni, eikä missään näy inhimillistä katsetta, silloin, silloin, silloin... Sillä se on täytymys.

* * * * *

Eräänä sunnuntai iltana, mennessään panemaan sähkölaitosta käyntiin, löysi koneenkäyttäjä insinööri Nyholmin korkeajännityshuoneesta kuolleena. Hän oli tikapuilla, kokoonkäpristyneenä, käsi suonenvedontapaisesti kiskon ympärillä. Lääkäri todensi, että sähköisku oli vienyt häneltä hengen. Siitä huolimatta väitti koneenkäyttäjä, ettei kiskoissa silloin ollut jännitystä.

RISTILYÖNTI.

Eräänä sateisena lokakuun sunnuntaina heräsi ylioppilas Gunnar Renlund silmät pöhöttyneinä. Puoli viikkoa kestäneiden juominkien jälkeen oli hän vihdoinkin kunnollisesti nukkunut, mutta kohmelo jyskytti hänen päässään. Hän haukotti ja oikoi jäseniään, joita vieläkin väsymys raukasi, ja vilkasi sitten huonetoverinsa vuoteelle, nähdäkseen vieläkö tämä nukkui. Vuode oli kuitenkin tyhjä, ja Mikko oli siis pukeutunut ja poistunut hänen kuulemattaan.

Gunnar jäi hetkeksi katselemaan kauniita käsiään. Hän kohotti ne ylös, jolloin veri niistä kokonaan pakeni ja sinertävät suonet kuulsivat ihon alta. Sitten nousi hän istumaan, vilkasi kelloon, joka jo oli yksi, sylkäsi irvistäen, tuntiessaan, miten arkoina kieli ja huulet olivat, ja joi ahnaasti pari lasia vettä. Kun hän raotti uutimia ja katsoi ulos, näytti harmaa, syksyinen sää vain lisäävän hänen huonoa tuultaan, ja tyytymättömästi murahtaen laski hän verhon jälleen paikoilleen.

Laiskasti astui hän pesukaapin luo, kaatoi vettä vatiin ja tarkasteli mielenkiinnolla väreitä, jotka liikkuivat pinnalla nopeasti heiketen. Sitten pisti hän kätensä veteen, painoi ne vadin pohjaa vasten ja kumartui katsomaan piirteitään, jotka kuvastuivat hämärinä ja epätodellisina sieltä alhaalta. Miten kauniilta näyttivätkään hänen kasvonsa. Hajanaiset kutrit ympäröivät hänen otsaansa paljoa tummempina kuin todellisuudessa, hienot juovat hänen suunsa vaiheilla eivät näkyneet, eikä hänen tavaton kalpeutensa tuntunut epämiellyttävältä vaan pikemmin päinvastoin. Tajutessaan tuon kuvan valheellisuuden, tunsi hän tuskaa ja päästäkseen siitä vapaaksi, heitti hän vettä kasvoilleen ja alkoi peseytyä.

Hän ei ollut vielä ehtinyt pukeutua, kun Mikko astui sisään.

-- Velihän on jo noussut! Hyvää iltapäivää! sanoi tämä huulilla hymy, josta ei tarkoin tiennyt oliko se leikillinen vai ivallinen.

Gunnar murahti hänelle jotain vastaukseksi.

-- Taisi olla eilenkin illalla tunnelma korkealla. Mitenkähän pääsi laita oikeastaan lienee? jatkoi Mikko.

-- Päätäni ei vaivaa mikään. Minä huuhtelin sitä vedellä. Ja päänkipu pelkää vettä aivan kuin maalatut naisetkin.

-- Entäs maalaamattomat?

-- Hekö? He itkevät enemmän kuin Helsingissä sataa, muuta en osaa sanoa. -- Olin maisteri Paatamon nimipäiväkemuissa illalla. Hän on erittäin miellyttävä mies, varsinkin rahojensa vuoksi. Hyödyttääkseen yhteiskuntaa, ei hän milloinkaan ota maksua työstään, mutta ollakseen samalla oikeudenmukainen itselleen, ei hän tee mitään.

Mikko hymähti.

-- Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat hänen sydämensä, niinhän se sinun Wildesi kerran taisi sanoa.

-- Niin, se on aivan totta. Mutta sinä olet liikaa säännöllinen voidaksesi sitä ymmärtää. Siinä on sinun vikasi!

-- Ja sinun väkinäisessä nautintojen etsinnässä, joka on kokonaan luonteellesi vastaista.

Gunnarin silmät välähtivät.

-- Se ei ollenkaan ole luonteelleni vastaista, paljoa ennemmin on sinun säännöllisyytesi itsepetosta. Meissä molemmissa on intohimoja, mutta sensijaan, että minä päästän ne valloilleen puhdistaakseni niitä, painat sinä ne niin ahtaalle sydämeesi, että saatat uskoa niiden kuolleen. Älä ollenkaan koeta kieltää. Sinä janoat nautintoja, joita voi sanoa turmiollisiksi ja sinulla on epäjumalasi: järjestys. Muistahan vaan. Joku aika sitten pudotit mustetta erään kirjan lehdelle, kirjan, jonka ulkoasua olit ihaillut, ja huolimatta melkoisesta rahatappiosta sinä ostit itsellesi uuden. Sellaiselle voi jo pudistaa päätään. Ja ajattelehan elämääsi, jonka olet puristanut kulkemaan säännöllistä, ikävystyttävää uraa, rikollista tyydytystä tuntien. Usko minua, ei mikään lyhennä elämää enemmän kuin säännöllisyys! Laskea ja nousta kuin aalto, kas siinä elämän salaisuus. Sillä, täytyyhän sinun ymmärtää, säännöllinen elämä on kuin... suora viiva ja vaihteleva elämä kuin aaltoviiva; jälkimäinen on paljon kauniimpi ja pitempi.

-- Tietysti, vastasi Mikko naurahtaen. Jos humalainen mittaa lyhtypylväitten väliä askeleillaan, saa hän matkan puolta pitemmäksi.

-- Mutta sinähän olet mainio tänään Mikko, sanoi Gunnar hämmästyneenä. Luulenpa todellakin, etten rohkene väitellä kanssasi, sillä...

-- Sillä pääsi on siinä kunnossa, että teet tunnustuksia, joita normalitilassa visusti välttäisit. Näkeehän sen! Lukuunottamatta kasvojasi, jotka ovat hirveät, on hermostosi ärsytetty, järkesi hidas ja sielusi...

-- Sieluni, Mikko, on rikkaampi entistään, keskeytti Gunnar kiihkeästi. Enkä väitäkään olevani normalitilassa; sehän olisi surkeata. Olenhan sinulle aina sanonut, että tuskin kukaan kulkee elämän läpi ilman keinotekoista huumiota. -- Sinähän se muistaakseni kerran olit ihastunut erääseen Tolstoin kirjaseen, jossa väitetään huumaavien aineiden himon johtuvan elämän ja omantunnon välisestä ristiriidasta. En kiellä sitä ollenkaan, vaikka omatunto onkin mielestäni vain ennakkoluulojen sikermä, johon itsesäilytysvaisto on sekaantunut. Mutta väitän lisäksi, että työ sekä uskonto ovat aivan yhtä hyviä omantunnon sokasijoita kuin alkoholi ja tupakka, ehkäpä vielä vaarallisempiakin. Työ se peittää nykyhetken todellisuuden, pakottamalla ajatukset kulkemaan määrättyä rataa ja johdattamalla ne pois sielun ihmeellisistä liikkeistä. Ja uskonnon perusolemus, loistavan tulevaisuuden toivo, verhoaa niinikään ihmisen sisäisen maailman usviinsa. Ja kun alkoholi pilaa maksan ja rasvottaa sydämen, rumentaa työ tekijänsä kädet, jos se on ruumiillista, ja tärvelee silmät ja hermoston, jos se on henkistä; ja uskonto puolestaan antaa tuon omituisen leiman, joka näyttää olevan lainattu sekä marttyyrilta että narrilta.

-- Jos pääsi on yhtä sekasin kuin käsitteesi, on myöhäistä mennä hakemaan lääkäriä, sanoi Mikko pilkallisena.

-- En ollenkaan sekota käsitteitä, rinnastan niitä vain hieman rohkeasti. Ehken ole mielestäsi kyllin johdonmukainen, mutta muista, mitä Wilde on sanonut: Johdonmukaisuus henkisessä elämässä ja uskollisuus tunne-elämässä on aivan yksinkertaisesti vararikon tunnustus.

-- Aina vain Wilde ja Wilde! Sinä koetat puhua kuin lordi Henry ja elää kuten Dorian Gray. Kummassakin vaivaa sinua puolinaisuus, mikä Wilden mielestä oli maailman suurimpia virheitä. Sinusta on tullut lordi Henry Wottonin varjo ja sinä olet kokonaan hänen vaikutuksensa alainen, hänen, joka sanoi, että kaikki vaikutus on epäsiveellistä.

Vihan puna kohosi Gunnarin otsalle, sillä Mikko oli osunut arkaan kohtaan.

-- Sinulla ei ole mitään oikeutta syytää tuollaisia sanoja. Jos pidän Wildestä kirjailijana, ei minun silti tarvitse olla hänen varjonsa. Tietysti saan lainata hänen lauseitaan ja...

-- Ja ihmisen vaikein taito on täydellisesti olla omaa itseään, niinhän sinä kerran minulle sanoit. Ja astuessaan ovelle Mikko jatkoi.

-- Sinä olet viimeaikoina tullut aivan mahdottomaksi. Isänmaa on sinulle harhakuva, uskonto huumausaine, terveydenhoito hulluttelua j.n.e. Tiedätkö, noine mielipiteinesi olet sinä poroporvarillisin ihminen, mitä pitkiin aikoihin olen tavannut. Ehdottomasti.

Suunnaton kiukku valtasi Gunnarin ja teräviä sanoja oli hänen huulillaan, mutta ovi painui jo kiinni Mikon jälkeen. Poroporvarillinen! Mikko oli sanonut häntä poroporvarilliseksi, Mikko, josta ei muuta määritystä voinut antaakaan! Tuo mies, jonka suurimmaksi paheeksi oli tullut kieltäymys ja jonka viehätysvoiman liikaa terve järki pilasi, oli käyttänyt tuollaista sanaa. Gunnar sytytti paperossin ja kiskoi hermostuneesti savuja. Sitten otti hän hattunsa ja päällystakkinsa ja astui pahatuulisena kadulle.

* * * * *

Gunnar Renlund oli käynyt koulua maaseutukaupungissa, asunut tätinsä luona ankaran valvonnan alaisena ja yleensä ollut vangittu aina ylioppilaaksi tuloonsa saakka. Mutta Helsingissä oli hän päässyt käsiksi moniväriseen elämään, joka kutsui ja houkutteli häntä. Kuinka ihanalta olikaan tuntunut olla oman itsensä herra ja mielin määrin ohjata askeleensa. Hän sen ymmärsi, hän, jolta ankara täti oli kasvatusinnossaan turmellut jokaisen vapaahetken.

Hän oli ruvennut lukemaan estetikkaa vaistomaisesti tuntien, että ainoastaan se saattoi häntä innostaa. Mutta hän olikin erehtynyt suuresti. Sillä varsinkin alussa oli kaikki ollut väritöntä ja kuollutta, luennot olivat nukuttaneet häntä, ja myöhemmin hän olikin väittänyt käyvänsä niillä vain parantaakseen kohmeloa. Mutta vähitellen oli hän tottunut kaikkeen. Hän oli itse valinnut huvittavia tehtäviä itselleen. Hän oli lukenut omituisia teoksia kuudenneltatoista vuosisadalta, tutkinut renessanssitaiteilijain elämää ja Cesare Borgian hirvittävää historiaa. Ja jo silloin oli hän havainnut, että ainoastaan hyvin tavallisuudesta poikkeava, niin, melkeinpä sairaalloinen saattoi häntä kiinnittää.

Niihin aikoihin osui hänen käsiinsä Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Jo tämän kirjan omituinen esipuhe saattoi hänet ihmetyksen valtaan. Ja tuo ihmetys kasvoi sen mukaan kuin hän teosta tutki. Hän joutui kokonaan tekijän säkenöivän neron lumoihin. Tuo merkillinen taideteos, jossa terävä ajatus oli saanut täydellisen muodon, jossa oli väriä ja turhamaista loistetta, salaperäisyyttä ja syvää kauneuden ymmärtämystä, puhalsi häneen uuden hengen ja muutti kauttaaltaan hänen sisäisen maailmansa. Hän eli jonkun aikaa haaveenomaista elämää, kuten uneksija, jonka sisäiset näkemykset verhoavat ympäristönkin kultaiseen usvaan. Salamyhkäinen musiikki värisi hänen sielussaan. Se riisti häneltä jokaisen arvostelevan ajatuksen, tenhosi hänet ja petti häntä kuin silmänkääntäjä katselijoitaan. Hän katseli elämää aivan uudelta kannalta. Kauneus personoitui hänen mielikuvituksessaan ja verhosi alastomuutensa kirjailtuun huntuun. Jokapäiväisyys pakeni sen edestä ja ajatus uskalsi lähestyä sitä vain paradoksin muodossa. Sillä Gunnarille näyttäytyi ensi kertaa dekadenttisen taiteen jumalatar, jonka iho oli kylmä kuin norsunluu ja ihanien huulten hymy kuin jäätynyt, valkea ruusu.

Ensi kertaa näki hän kaikki vaistonsa selkeentyneinä ja sielunsa paljastettuna. Hän huomasi sielunsa olevan sukua Dorian Grayn sielulle. Kuten Dorian Gray oli tuntenut melkein ruumiillista tuskaa ajatellessaan nuoruutensa katoamista, niin hänkin. Hän sadatteli omaa kokemattomuuttaan ja elämän kieroa järjestystä, joka sitoi hänet. Selittämätön nautinnonhimo heräsi hänessä; salaperäinen ääni, joka oli kuin seirenin laulua, kutsui häntä.

Hän tutki nyt tarkkaan kaikki Wilden teokset, johtui hänestä Gautier'hen, Baudelaireen, niin, aina Laurentius Vallan nautintoa ylistävään filosofiaan. Ja mielessään lordi Henryn lause: ruumis tekee kerran syntiä, ja on sitten vapaa siitä, sillä teko on jonkinlainen puhdistus, hän heittäytyi elämän pyörteeseen. Mutta hän tajusi, että kokeilut intohimoilla olivat leikkiä tulen kanssa ja oli siitä syystä varovainen. Lakkaamatta tutkisteli hän itseään. Ja todistaakseen, ettei hänen tahdonvoimansa ollenkaan ollut heikentynyt, pakotti hän itsensä ajottain ankaraan työhön ja menestyi kutakuinkin opinnoissaan. Hän tahtoi taivuttaa intohimonsa valtansa alle, kokea elämän kaikki puolet antamatta sielunsa tahraantua. Ja kuten Dorian Gray aikoinaan tutki Hallwardin maalausta, niin hänkin tarkasteli omaa peilikuvaansa; ja hänen silmänsä synkkenivät huomatessaan juovien suunsa ympärillä syvenevän ja hiustensa harvenevan.

Ajan kuluessa hän osittain vapautui lumouksesta. Hänen synnynnäinen sensationihalunsa ajoi häntä uusille suunnille. Hänen luonteensa perusominaisuuksia oli vastaanottavaisuus ja taipumus uskomaan mahdottomuuksia. Tutkiessaan salattujen tieteiden epävarmoja arvotuksia, ei hän ollenkaan epäillyt Crookesin kokeitten tuloksia, vitalisen voiman lakeja, eikä medioitten yliluonnollisia ominaisuuksia. Paracelsus saattoi hänestä olla täysin oikeassa väittäessään, että rikki, suola ja elohopea olivat kaiken olevaisen perustana. Ja lukiessaan selostuksia Bernardino Telesion filosofiasta, hän hetkittäin luuli, että sielu todellakin oli lämpöaine, joka virtasi hermoja pitkin aivoista.

Kun uskonnollisetkin kysymykset huvittivat häntä, tutustui hän buddhalaisuuteen, kiintyen, luonteensa mukaan, etupäässä niihin tarunomaisiin aineksiin, joita tuon nimen ympärille oli kerääntynyt. Hän luki ihmeellisiä kertomuksia Buddhan kyyneleestä, joka oli kivettynyt maailman kalleimmaksi helmeksi. Häntä huvitti Catulle Mendesin retkikunta, joka lähti sitä etsimään merestä, Ceylonin saarten luota. Jaa haaveellisina hetkinä saattoi hän nähdä tuon helmen, koralliriutan salaisessa kätkössä, sulettuna porfyrirasiaan, jonka hädässä olleet merimiehet olivat uhranneet aalloille. Rasian kansi oli avattuna, ja häikäsevä säihky lähti helmestä, taittuen tuhatvärisiksi säteiksi sinivihreihin aaltoihin...

Mutta hän ehti ottaa myöskin seuraelämään osaa. Taiteilijapiireissä oli hän tunnettu joltisenakin lausujana. Hän oleskeli usein kapakassa ja pelasi innokkaasti biljardia. Että hän tästä huolimatta saattoi harrastaa monia muita asioita, riippui hänen kuumeisesta työinnostaan. Ryhdyttyään johonkin, ponnisteli hän herkeämättä, kunnes oli saanut ainakin pintapuolisen käsityksen tutkittavastaan. Kun hän oli lahjakas, oli se hänelle helppoa, ja usein se riitti hänelle. Tällaisesta kiihotetusta elämästä olivat hänen hermonsa pilaantuneet, tai sitten juuri hänen hermostuneisuutensa pakotti häntä käymään käsiksi milloin mihinkin. Toimettomuus oli hänestä liikaa ikävää ja hengetöntä.

* * * * *

Gunnar kulki eteenpäin ilman päämäärää. Paperossi sauhusi hänen hampaissaan, keppi heilahteli sirosti, ja hänen askeleensa olivat lyhyet kuin keikarin.

Että Mikko tosiaan oli voinut sanoa häntä poroporvarilliseksi! Kaksi vuotta oli Mikko asunut hänen kanssaan ja he olivat tunteneet kiintymystä toisiinsa. Heidän luonteensa erilaisuudet yhdistivät heitä. Mikko oli terveen järjen perikuva, säännöllinen lukumies. Gunnar taas oli harhaileva sielu, ulkomuodoltaan miellyttävä, mielipiteiltään uudenaikainen individualisti, epäilijä ja samalla herkkäuskoinen kuin lapsi.

Mutta eikö Mikko ollut oikeassa väittäessään hänen olevan Wilden lumoissa? Gunnarin katse synkkeni. Mitä muuta olivat hänen hajanaiset harrastuksensa kuin jälittelyä! Aivan samoinhan Dorian Gray oli tutkinut monivärisiä kankaita, jalokiviä ja harvinaisia soittimia. Se, mitä hän oli luullut etsivän hengen harhailuksi, olikin vaan toisen, voimakkaamman personallisuuden vaikutusta häneen. Hänen ajatustensa kulku oli todellakin seurannut Wilden viitottamaa suuntaa naurettavana ja turhamaisuuksiin takertuvana. Hän, joka oli tahtonut olla ennakkoluuloton ja täydellisesti omaa itseään, olikin siis vain toisen neron luoma. Kuinka hirveää! Hän oli uusi Dorian Gray, mutta epätäydellinen, vähäpätöinen.

Suuttumus pani Gunnarin veren kuohumaan ja hänen käyntinsä kiihkeni. Sitten, tehden kädellään välinpitämättömän liikkeen, hän naurahti.

-- No, entä sitten? Jos lainaan hänen lauseitaan, niin entä sitten? Ihmisen yksilöllisyys kuvastuukin enemmän siitä, mitä hän lainaa, kuin siitä, mitä hän itse sanoo.

Äkkiä hän jälleen synkkeni. Tuokin lause oli Wilden tyyliin. Hänelle ei enää muu näyttänyt mahdollista olevankaan...

Hän oli ehtinyt Aleksanterin kadulle, ja ikäänkuin pakopaikkaa etsien suuntasi hän askeleensa biljardisalia kohti, jonka pallomainen osotekilpi houkutteli häntä. Mutta nopeasti hän pysähtyi. Mikä ihmeellinen voima veti häntä pelihuoneeseen? Eikö se ollut samaa, mikä oli pakottanut Dorian Grayn huonomaineisiin kapakoihin? Sillä olihan hän monasti vakuuttanut itselleen, että tuo pelipaikka oli ala-arvoinen, inhottava luola.

Hermostuneena Gunnar riensi ylioppilaslukusaliin. Hän ei voinut kuitenkaan keskittää ajatuksiaan mihinkään, vaan selaili vanhaa The Studiota kiinnittämättä ainoaankaan kuvaan huomiotaan. Ilkeät sielunliikkeet ahdistivat häntä, ja veri jyskytti hänen ohimosuonissaan.

Vihdoin hän nousi. Kuinka lapsellinen minä olen, mutisi hän itsekseen. Eihän biljardi nyt muuta ollut kuin ajanvietettä. Sitä paitsi oli huvittavaa tutkia sen uhreja, nuorukaisia, joiden alkavan hermostuksen huomasi, ja vanhoja miehiä, joiden silmät himokkaasti hehkuen seurasivat palloja, joiden jalka kohosi maasta ja ruumis vääntelehti pallojen liikkeiden mukaan. Samalla oli se koetus hänelle itselleen, sillä tyytyväisenä oli hän tarkannut omaa tyyneyttään ja tuntenut epämääräistä kauhua huomatessaan ensi kerran ylähuulensa nytkähtävän jännittävän lyönnin aikana.

Gunnar heitti päällystakin harteilleen ja riensi biljardisaliin, missä suuri joukko hänen tuttaviaan pelasi à la querrea. Gunnar liittyi peliin, mutta hävisi kerta kerralta. Vaikka hän tiesi tyyneyden olevan voittamisen ehtona, ei hän jaksanut pysyä kärsivällisenä, ja kauhukseen hän huomasi, mitenkä ärsyttyneet hermot vavahuttelivat hänen kasvolihaksiaan. Hän oli kyllä sukkela ja teeskenteli välinpitämättömyyttä, mutta siitä huolimatta paisui synkkä tunne hänen sydämessään. Sitä paitsi sattui hän olemaan huonoissa raha-asioissa ja olisi tietenkin kernaasti voittanut.

Kerran pääsi hän niin pitkälle, että jäi kahden erään toverinsa kanssa kiistelemään voitosta. Kummallakin oli yksi risti. Gunnarin vuoro oli lyödä. Vastapelaajan pallo oli sivuvallin keskivaiheilla ja Gunnarin lähellä päävallia, samalla puolen pöytää. Asento oli Gunnarille mieluinen, sillä ristilyönnit olivat hänen erikoisalaansa, mutta siitä huolimatta oli hän levoton. Hänen sydäntään kouristi. Veri pakeni poskilta, mutta hän pakottausi tyyneksi. Hetkeksi terävöityi hänen katseensa ja huulet pusertuivat suppuun. Hän löi...

Hirveä kauhuntunne sai kylmät väreet kulkemaan läpi hänen ruumiinsa, ja hänen kasvonsa olivat liidun karvaiset. Sillä pallon olisi tavallisuuden mukaan pitänyt tulla "yli keskelle", mutta nyt pyöri se huimasti pystyakselinsa ympäri ja läheni kaaren tai paremmin parabelin muotoista rataa kulmapussia. Gunnarin käsi oli lyödessä vavahtanut, keppi luiskahtanut ja sivulyönnin vaikutuksesta oli pallo saanut pyörivän liikkeensä. Jännittyneenä seurasi Gunnar pallon kulkua, ja kun se putosi kulmaan, niin uusi hermopuistatus kiiti läpi hänen ruumiinsa.

Oli vaikeata käsittää miten näin saattoi tapahtua, ja hiukan toinnuttuaan Gunnar väittikin, että lyönti olisi ollut mahdoton itse Jules Adorjanille, niin maailmanmestari kuin tämä olikin. Tuo väite oli viimeinen selvä ajatus, minkä hänen aivonsa jaksoivat synnyttää. Epämääräinen kauhun tunne, jonka syytä hän ei ollenkaan ymmärtänyt, jäi kytemään häneen. Se kasvoi hetki hetkeltä syrjäyttäen kaiken muun. Pelaajat alkoivat liikkua kuin varjot hänen ympärillään. Hän kuuli heidän sanansa, mutta ei jaksanut muodostaa niistä itselleen käsitystä. Hän tuskin huomasi, miten loppu peli kävi ja että hän menetti sen.

* * * * *

Samallaisessa unentapaisessa mielentilassa lähti hän pelihuoneesta. Hänen ympärillään oli kaikki tuttua ja samalla outoa. Uuvuttava tunne, jonkinlainen sielullinen horrostila, teki hänet aivan masentuneeksi.

Bulevardilla, erään porttikäytävän kohdalla, kaksi ihmistä sivuuttivat toisensa. Samalla poikkesi toinen nopeasti porttiholviin.

-- Sepäs leikkasi hyvin keskelle, mutisi Gunnar itsekseen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kiihkeitä tunteita risteili hetken hänen sielussaan. Sitten vaipui hän jälleen velttoon välinpitämättömyyteensä.

Melkein tietämättään saapui hän kotiin; Mikko oli ulkona. Hän vilkasi kelloaan tuskin käsittäen, että se oli jo kahdeksan, ja muistaessaan, ettei hän ollut syönyt mitään koko päivänä, naurahti hän väsyneesti, sillä hänen ei ollut nälkä. Hän heittäysi keinutuoliin, vääntämättä lamppua palamaan, ja tuijotti raukeana pimeään iltaan. Keinutuolin jalakset natisivat ja automobilin törähdys tunkeusi silloin tällöin hänen korviinsa.

Äkkiä tuolinjalas paukahti ja sitten karmivasti ratisi. Hän kimmahti ylös, pakeni väristen huoneen etäisimpään soppeen ja tukkosi sormin korvansa. Pimeys ja äänettömyys rupesivat ahdistamaan häntä. Hän syöksyi pöydän luo ja väänsi valoa.

-- Mutta mikä minun oikeastaan on? kysyi Gunnar itseltään. Tietysti jäi taas pähkinän kuori jalaksen alle. Niitähän se Mikko alinomaa pureksii. Keinuessani on tuoli vähitellen siirtynyt...

Kuitenkin hän yhä vapisi. Hetkiä kului. Sähkölampun valo toisinaan värähti.

-- Minähän olen suorastaan hullu, murahti hän veltosti, koettaen naurahtaa, ja hän istuutui kirjoituspöydän ääreen hajamielisesti leikkien kynällä.

Pöydällä oli paperia, ja Gunnar piirteli sille tarkotuksettomia viivoja. Hajamielisenä tuli hän kirjoittaneeksi nimensä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan piirtää muuta kuin etunimensä alkukirjaimen, kun kauhu viilsi hänen sydäntään ja kynä putosi hänen kädestään. Hänen veltto mielentilansa katosi. Hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja tuijotti kirjainta laajentunein silmin. Sillä kirjain oli muodoton.

Gunnarilla oli nimittäin kaunis pyöreä käsiala, mutta hän käytti kolmiomaista G:tä, omien sanojensa mukaan kunnioituksesta matematikkaa kohtaan sekä myöskin senvuoksi, että kirjaimella oli vastakohdan viehätystä hänen pyöreän kirjotuksensa rinnalla. Se oli kokoonpantu pelkistä suorista viivoista: ensin lyhyt viistoviiva ylös, sitten pitempi alas, sitten vaakasuora sivulle ja vihdoin lyhyt kohtisuora alas. Mutta nyt oli viistosti alas kulkeva viiva hänen kätensä värinän takia tullut kaaren, tai kaarta lähenevän murtoviivan muotoiseksi.

Tuon kirjaimen nähdessään oli Gunnar heti muistanut äskeisen ristilyöntinsä. Kirjain oli selvästi lyönnin viivapiirros. Niinhän pallokin oli kulkenut: ensin viistosti ylös, sitten kaarenmuotoista rataa ja vihdoin pudonnut kulmapussiin, mitä kirjaimessa esitti kohtisuora alas. Ja tuossa yhtäläisyydessä oli jotakin niin salaperäistä ja kauhuaherättävää, että Gunnarin kasvot olivat kalvenneet.

Mitä siis oikeastaan tapahtui? Missä yhteydessä olivat nämä kaksi seikkaa? Mitkä salaperäiset voimat riehuivat hänen ympärillään, pimittivät hänen järkensä ja vihkivät hänen sielunsa kauhulle?

Gunnarin ajatukset kiihtyivät vilkkaaseen toimintaan ja hän alkoi kävellä edestakasin lattialla. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä Dorian Gray. Oliko tuo kirjain merkitsevä samaa hänelle, kuin Hallwardin maalaus Dorianille? Oliko siitä tuleva hänen sielunsa symboli? Oliko hän saanut niin voimakkaita vaikutuksia tuosta kirjasta, että hänen oman sielunsa kehitys muuttui samallaiseksi kuin Dorian Grayn? Kuinka paljon alhaisempi, yksinkertaisempi ja kauhistavampi olikaan kirjain muotokuvaan verrattuna!

Hän pysähtyi, tuijotti, lähti uudelleen liikkeelle. Sitten purskahti hän nauramaan. "Hyvä Jumala, mikä minun oikeastaan tänään on?" kysyi hän pilkallisesti itseltään. "Wildehän on itse sanonut, ettei taide vaikuta tekoihin, vaan ainoastaan tukahuttaa toimintahalun. Sitäpaitsi, enhän minä ole tehnyt rikoksia ja murhia kuten Dorian Gray, mitä siis saattaisi kirjain osottaa minulle? Korkeintaan muistuttaa se minulle, että olen ollut kolmipäiväisissä kemuissa ja että nyt olen hermostunut ja luulohullu. Sattumalta käteni värähti ja kirjain sai omituisen muodon. Ja mokomasta olen minä saada halvauksen. Ha ha ha! tietysti sattumalta."

Hän nauroi ääneen. Sitten tuli jälleen hiljaista, ihmeen hiljaista. Sattumalta, toisti hän vieläkin vakavana, sattumalta. Se sana alkoi soida hänen korvissaan. Oliko se todellakin sattuma? Varmasti, mutta hän tahtoi kuitenkin todistaa sen. Hän syöksyi nopeasti pöydän luo, mutta vitkasteli ennenkuin tarttui kynään. Melkein väkinäisesti kastoi hän sen musteeseen. Sitten rupesi hän kovasti vapisemaan, mustetta tipahti paperille, veri pakkausi sydämeen. Hänen oli mahdotonta yrittääkään.

Tuskaisena alkoi hän jälleen kävellä. Hänen kätensä tekivät liikkeitä, joita hän ei hallinnut, ja hänen ajatuksensa syöksyivät joka suunnalle voimatta mitään selvittää. Hetkiä kului. Hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta, salaperäinen kauhun tunne teki hänet yhä sekavammaksi.

Kun hän kuuli avainta pistettävän oveen, säpsähti hän ensin ja jäi sykkivin sydämin kuuntelemaan. Kuitenkin hän tajusi nopeasti, että Mikko oli tulossa, ja se tuskastutti häntä, sillä hän olisi vielä tahtonut olla yksin. Hän vilkasi kelloaan ja hämmästyi huomattuaan sen olevan jo yli kymmenen. Kaksi tuntia oli hän siis jo ollut kotona.

-- Velihän ei olekaan ulkona, sanoi Mikko sisääntullessaan.

Gunnar ei vastannut hänelle, vaan sytytti paperossin salatakseen ärtyisyytensä.

Mikko istui pöydän ääreen, ja kun hän paperia katsellessaan huomasi Gunnarin omituisen G:n, sanoi hän naurahtaen.

-- Vai niin. Sinähän rupeat muuttamaan kolmiomaista kirjaintasi, vaikka kerran pidit minulle siitä kokonaisen esitelmän. Nyt kaiketi muodostat siitä monikulmion, jonka sivuina on taiteellisen epäsäännöllinen murtoviiva.

Jospa Mikko olisi saattanut aavistaa, kuinka hänen sanansa löivät. Gunnar hapuili vastausta. Kauhistuneena tuijotti hän toverinsa kasvoihin. Ymmärsikö Mikko, aavistiko hän vääristyneen kirjaimen salaisuuden? Ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa sanoi hän väsyneesti:

-- Entä sitten? Yksitoikkoisuus ei minua huvita.

Hänen äänensä oli vähällä pettää, ja sitä salatakseen haukotteli hän laiskasti.

Mikko näytti sittenkin jotain huomaavan, sillä hän katsoi pitkään. Mutta Gunnar ei uskaltanut tarkata hänen ilmettään, vaan tuijotti arkana maahan ja koetti ottaa mahdollisimman veltonnäköisen asennon. Kuitenkin oli hän jännittynyt ja häntä ahdisti.

Mikkokaan ei puhunut enempää, vaan otti laatikostaan paperia ja alkoi kirjottaa kirjettä. Gunnar tarkasteli häntä takaapäin ja seurasi luonnottomalla mielenkiinnolla hänen kätensä liikkeitä. Hänen tarkotuksensa ei kuitenkaan ollut tehdä mitään huomioita, hän vain pakotti täten ajatuksensa kiintymään johonkin ja koetti estää niitä käymästä käsiksi siihen, mitä hän pelkäsi. Jokainen sekunti, hänen siinä istuessaan, oli täynnä vaistomaista itsepetosta.

Hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi senmukaan kuin aikaa kului, ja hän tunsi suurta helpotusta kuullessaan Mikon sanovan.

-- Kirjotin muutaman rivin Anterolle. Panehan sinäkin terveisesi.

Melkein iloisena Gunnar nousi, istuutui Mikon paikalle ja kirjotti joitakuita sanoja. Mutta kun hänen olisi pitänyt piirtää nimensä alle, säikähti hän hirveästi, sillä hän muisti kaiken. Hän ei voinut olla kääntymättä Mikkoon päin, joka istui keinutuolissa kädet niskan takana ristissä. Onneksi jäivät hänen kasvonsa varjoon, joten Mikko ei huomannut hänen kalpeuttaan.

-- Joko on valmis? kysyi Mikko.

Gunnarin valtasi avuton hätä. Sitten välähti nopea ajatus hänen aivoissaan, ja helpotuksesta hengähtäen hän kirjotti sukunimensä.

-- Valmis on, sanoi hän tyynesti, mutta hänen ruumiinsa vapisi.

-- Yhtä hyvin olisit voinut panna etunimesi, tämä vaikuttaa kylmemmin, sanoi Mikko katsahdettuaan hänen kirjotukseensa. -- No, tietenkin tämä on sinua, ja sinä olet tänään tavallista omituisempi, jatkoi hän vielä.

Gunnar tunsi vaipuvansa kuin kokoon. Hän haukotteli ja murisi jotain epäselvää vastaukseksi. Sitten hän riisuutui, heittäysi vuoteelleen ja kääntyi seinään päin. Hetken kuluttua kävi Mikkokin levolle ja väänsi lampun sammuksiin.

Mutta Gunnarin oli mahdotonta nukkua. Sekavia ajatuksia, joita hän ei voinut, eipä edes uskaltanut selvittää itselleen, risteili hänen aivoissaan. Turhaan ummisti hän silmänsä, hengitti säännöllisesti ja luetteli numeroita peräkkäin, saadakseen unta. Hänen sydämensä sykki miltei kuuluvasti. Milloin oli jalka, milloin käsi epämukavasti, ja hänen täytyi muuttaa asentoaan vasten parhainta tahtoaan.

-- Mikä, mikä minun nyt sitten oikeastaan on, hän äänettömästi vaikersi, jaksamatta enää kauemmin ponnistella. Sitten ojensi hän kätensä ja otti pöydältään paperossin. Arasti sytytti hän sen ja veti ahnaasti savuja. Ja häntä miltei kammotti se kajastus, joka hetkeksi valasi huoneen, kun tupakka hänen imiessään syttyi kiihkeämmin palamaan.

Sattumalta, sattumalta, se sana viipyi yhä hänen mielessään. Tietysti nuo omituiset tapahtumat olivat sattumaa, ehkäpä pelkkää harhaluuloa. Hänen kiihottunut mielikuvituksensa oli naurettavista ja aivan tavallisista seikoista luonut kauhun kuvia. Eihän todellisuus mitenkään voinut olla näin luonnoton. Kaiken täytyi johtua hänen hermostonsa satunnaisesta sairaudesta.

Mutta vaikka Gunnar teki itselleen tällaisia vakuutuksia, niin seuraavana hetkenä joku uusi mielikuva täytti hänen sielunsa tuskalla. Hän väsyi ja antautui. Hänen päätään pakotti ja kuume jyskytti hänen ohimoillaan.

Yhtäkkiä sai hän niin voimakkaan päähänpiston, että kaikki muu unohtui. Hiljaa kohosi hän vuoteelleen istumaan ja kuunteli Mikon hengitystä. Ja huomattuaan toverinsa nukkuvan, nousi hän varovaisesti kuin pahantekijä ja väänsi lampun palamaan.

Nyt hän koettaisi. Nyt tahtoi hän palauttaa rauhansa ja todistaa itselleen, että tuo vääristynyt kirjain oli satunnainen, ehdottomasti satunnainen. Vielä kerran vilkasi hän Mikon vuoteelle, sitten hän istuutui ja avasi mustepullon. Häntä vilutti ja äkkiä tunsi hän haluttomuutta. Kynää pitelevä käsi vapisi, häntä raukasi ja hän hengitti raskaasti...

Vuoteellaan Mikko liikahti. Gunnar säpsähti kuin varas, mutta ei kuitenkaan vääntänyt valoa sammuksiin. Hetken kuunteli hän henkeään pidättäen. Jos Mikko nyt heräisi, mitä hän silloin vastaisi, miten selittäisi käytöksensä? Hiljaa hiipi Gunnar toverinsa vuoteen luo. Hänen hampaansa kalisivat, mutta hiki virtasi pitkin hänen ruumistaan. Hän kumartui katsomaan. Heikko hymy näytti väreilevän Mikon huulilla. Gunnar tarkasti sitä kuin mielipuoli, kuvaamattoman kauhun vallassa... Mitä? Eivätkö huulet kaartuneet yhä enemmän ivalliseen hymyyn?... Nyt raottuivat silmät...

Kuin peto, epäinhimillistä raivoa tuntien Gunnar heittäysi toverinsa ylitse, tarttui molemmin käsin häntä kurkkuun ja puserti suonenvedon tapaisesti. Hän oli tukehtua omaan läähätykseensä. Hänen piirteensä olivat hirveät ja hänen kasvojensa väri harmahtava.

Turhaan Mikko taisteli. Luonnottomalla voimalla Gunnarin kädet kuristivat häntä. Vähitellen hänen vastustuksensa heikkeni. Kasvojen väri muuttui sinertäväksi. Silmät pullistuivat ja kääntyivät nurin kuopissaan. Paksuna ja inhottavana kieli pusertui ulos hänen hampaittensa välistä.

LAURI KESTO.

Lauri Kesto kulki kotiin tavattoman uuvuksissa, ja kun hän pääsi perille, riisui hän päällysvaatteensa kuin unessa ja heittäysi keinutuoliin vääntämättä lamppua palamaan. Oli niin hiljaista. Ainoastaan ohirientävän ajurihevosen kaviot kapsahtelivat kadulla ja etäämpänä kuormavankkurit jyrisivät. Katulyhdyn valo virtasi kalpeana huoneeseen saaden lasisen mustetolpon kimmeltämään.

Lauria ahdisti niin orpo mieliala, niin painostava yksinäisyyden tunto, että kurkussa tuntui aivan samallaiselta kuin itkun puhetessa, ja haikea kaiherrus, joka kiersi hänen sydänalaansa, tuotti hänelle miltei ruumiillista tuskaa. Hän kyseli melkein ääneen itseltään, mitä nyt oikeastaan oli tapahtunut, koska se häneen näin syvästi vaikutti, mutta ei saattanut löytää tyydyttävää vastausta. Ja mitään erikoista ei ollutkaan tapahtunut. Hän oli kulkenut kadulla ilman päämäärää. Hänen vastaansa oli tullut ylioppilas Eero Kaski, hänen parhain ystävänsä. He olivat tervehtineet tuttavallisesti, mutta kumpikin oli jatkanut matkaansa. Ja siinä juuri oli koko tapahtuma, siinä, että Eero oli sivuuttanut hänet pysähtymättä. Sellaista ei koskaan ennen ollut sattunut, ei edes kiireessäkään. Aina olivat he vaihtaneet muutaman sanan ja useimmiten, jos aika myötäsi, oli toinen lähtenyt toista saattamaan.

Tietysti tämä oli aivan mitätön tapaus, eikä hänellä ollut ensinkään syytä ottaa sitä näin syvästi. Mutta hän ei voinut sille mitään, että se koski häneen, ja heti kun he olivat ehtineet toistensa ohi, oli hänestä tuntunut, kuin olisi Eero muuttunut kokonaan vieraaksi ja edentynyt yhä kauemmas ja kauemmas. Tuntui kuin olisi sekin heikko side, joka heitä vielä oli yhdistänyt, ja joka viimeaikoina oli käynyt yhä epävarmemmaksi, nyt täydellisesti katkennut, ja hän tajusi, että vasta nyt hän oli jäänyt ypöyksin.

* * * * *

Yksin oli hän oikeastaan aina ollut. Maalaisvanhempiensa ainoana lapsena oli hän jotenkin yksikseen leikkinyt lapsuutensa leikit, ja kouluaikanaan, joka nyt kangasteli hänen mielessään onnellisena ajanjaksona, oli hän ollut syrjäänvetäytynyt ja uuttera. Sentähden olikin hän ylioppilaaksi tullessaan vielä aivan tottumaton kaikkeen ja tavattoman kaino. Helsingin outo elämä saattoi hänet ymmälle ja aiheeton arkuus ja häveliäisyys vaivasivat häntä alinomaa. Jos hänen piti mennä puotiin ostamaan jotakin, tunsi hän ahdistavaa jännitystä, ja vaikka hän vakuutti itselleen, että se oli lapsellista, ei hän voinut estää sydäntään kiihkeästi sykkimästä. Samainen arkuus ja levottomuus kuvastui hänen pälyilevästä katseestaan, hänen epävarmoista, hätäisistä ja ikäänkuin kesken jääneistä liikkeistään ja koko hänen käytöksestään. Se esti häntä ruokapaikassa syömästä kyllikseen ja se teki hänen puheensa katkonaiseksi ja hapuilevaksi, sillä hän luuli aina sanovansa liikaa, jotain tarpeetonta ja noloa.

Tästä kaikesta oli hän itse tietoinen, mutta ei mahtanut sille mitään. Sillä typerä ei hän suinkaan ollut. Hän oli lukemalla koonnut itselleen melkoiset tiedot ja sivistyksen, hänen sydämensä oli perin herkkä ja hyvä, mutta häneltä puuttui ulkonaista tottumusta.

Koettaessaan kasvattaa itseään hän luuli tajuavansa, että ainoastaan vilkas osanotto toverielämään saattoi tarjota hänelle sen avun, jota hän tarvitsi. Ja hän liittyikin iloisten toveriensa seuraan, kulki heidän kanssaan paikasta toiseen, huomaamattomana pujotellen heidän joukossaan ja painaen mieleensä kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Hän joutui kapakoihin, pelihuoneisiin, jos jonnekin, eikä hän koskaan tohtinut vastustaa tovereitaan, päättivätpä he mennä minne tahansa. Mutta ollessaan heidän mukanaan hän pelkäsi ja oli varovainen. Hän ymmärsi hyvin liikkuvansa vaarallisilla poluilla, ja kun ei hän tehnyt sitä etupäässä huvin vuoksi, piti hän hyvää huolta töistään ja oli säntillinen.

Hän tutustui monenmoisiin paikkoihin ja oppi kallistamaan pikaria. Mutta juomapöydässäkään ei hän voinut vapautua luonteestaan. Orpouden tunne piti häntä sellaisissakin tilaisuuksissa kahleissaan, ja eritoten silloin, kun toiset, silmät säihkyvinä ja posket punottavina, olivat pelkkää riemua ja välittömyyttä. Mitä enemmän hän maisteli lasistaan, sitä vaiteliaammaksi saattoi hän tulla, ja tämä tapahtui säännöllisesti silloin kuin joku vieraampi henkilö oli seurassa; läheisimmässä tuttavapiirissä hän toisinaan saattoi jo lämmetä.

Ajan kuluessa hän kuitenkin melko lailla vapautui ja tuli joustavammaksi. Hän oppi kutakuinkin pitämään kasvoillaan tuon välinpitämättömän, tyynen ilmeen, joka elostelijalle on ominainen, ja hänen puhetapaansa tarttui kapakoiden väsynyt kyynillisyys. Mutta toveriensa välittömyys, iloisuus ja huolettomuus ei ollut hänen saavutettavissaan, ja hän kadehti heitä salaisesti. Hän käsitti kyllä, että useimmat kulkivat sitä tietä, joka helposti johti perikatoon, mutta sittenkin oli siinä suruttomuudessa, jossa he tuhlasivat rahansa ja antoivat päivien luistaa, jotakin nuorekasta, eikä huomisen huoli, joka häntä alituisesti painosti, näyttänyt heitä milloinkaan vaivaavan. He kävivät helppohintaisissa tanssiaisissa, elämöivät siellä mielin määrin, valitsivat itselleen tytön, kohtelivat häntä kuin omaansa, rohkeasti ja erikoisella taidolla, solmivat liiton siksi illaksi, ja seuraavana päivänä puhelivat seikkailuistaan nauraen ja toisiaan pistellen. Hän ei tätä voinut, ja jos hän sellaisissa iltamissa tanssikin, ei hän tanssinut sitä varten, että se häntä olisi erikoisesti huvittanut, vaan päästäkseen olemasta nurkassaistujana, jolle toiset virnistelivät. Hän ei voinut ketään valita, noin vaan tehdä liittoa yhdeksi illaksi, ja hän oleskelikin paljoa mieluummin kapakassa kuin tällaisissa äitelissä ja vastenmielisissä huveissa.

Tällä kehityskaudellaan tuli hän tuntemaan Eero Kasken. Heti ensi näkemältä kiintyi hän tähän tanakkaan poikaan, jonka silmistä loisti viisaus ja kasvoista miehekkyys. Eero Kasken korkea otsa, syvä ääni ja salattu nerokkaisuus vallottivat hänet heti alussa, ja hän tunsi, että Eerosta oli tuleva hänen ystävänsä. Ja niin kävikin. Eeroa näytti huvittavan tutkia, minkälainen Lauri Kesto, tuo vaitelias nuorukainen oikeastaan oli, ja samalla otti hän Laurin tavallaan siipiensä suojaan, sillä hänellä oli suuri vaikutusvalta toveripiirissä. Lauri puolestaan ihmetteli Eeron hämmästyttävää käsityskykyä ja elämänväsymystä, ja hän hetkittäin surkutteli, että Eerokin oli heittäytynyt juopoksi ja tuhlasi neronsa. He kiintyivät yhä enemmän toisiinsa ja alkoivat yhä enemmän seurustella toistensa kanssa.

Sitten tuli Laurille paljon työtä. Hän jätti miltei kokonaan toverinsa ja ahersi. Eihän heidän elämänsä kuitenkaan ollut häntä varten, eikä heitäkään varten, vaikka he niin luulottelivat, ja eihän hän kuitenkaan voinut vapautua luonteestaan ja iloita siitä, mistä he iloitsivat. Turhaa oli siis koettaakaan, ja tuskin oli mitään syytäkään koettaa. Kuitenkin, yksinäisinä iltoina, kun työ tuli liian raskaaksi, tunsi hän kaihoa, joka kävi vielä lohduttomammaksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä hän kaihosi ja missä hän olisi tahtonut olla. Sellaisina hetkinä hän monasti meni Eeron luokse, kuulemaan hänen kitaransoittoaan, kuten sanoi, mutta oikeastaan vain katsomaan häntä, vain olemaan hänen läheisyydessään ja vasten tahtoaankin kadehtimaan hänen huolettomuuttaan. Eero oli kuitenkin usein poissa kotoa, ja lähtiessään häntä etsimään joutui Lauri taaskin iloisten veikkojen joukkoon.

Mutta varsinaisena ystävänään alkoi Lauri pitää Eeroa vasta erään pienen tapahtuman johdosta, muutamien yksinkertaisten sanojen tähden. Oli näet päätetty miehissä mennä naamiohuveihin, ja Lauri oli tullut Eeroa tapaamaan, oikeastaan aikeessa jäädä pois, mutta tapansa mukaan epätietoisena ja häilyvänä. He istuivat Eeron asunnossa ja Eero näppäili kitaria paksun tupakansavun ympäröimänä. Eero oli totinen, mutta huoleton kuten tavallisesti; Lauria huolestutti tanssiaisiin meno kuin jokin tärkeä työ.

-- Kuule. En minä taida tullakaan sinne maskiksiin. Mitäs minä sieltä... kun olen tämmöinen, sanoi Lauri hiljaa.

-- Mitäs sinä loruat? murahti Eero haukotellen.

-- Olen ihan tosissani. Ikävä minun siellä tulee, kyllähän sinä sen tiedät. Toista on teidän tietysti, te osaatte iloita... Yhtä hauskaahan teillä on ilman minuakin, ellei hauskempaa.

Ja kun ei Eero mitään vastannut, jatkoi hän vielä:

-- Jos sinä tietäisit, kuinka minä väliin teitä kadehdin, teidän levollisuuttanne ja välittömyyttänne. Te olette kaikkialla kuin kotonanne, minä vain joukossanne olen tällainen, arka ja hätikkö... Siksi ei minusta teidän kanssanne olekaan... Eikä minusta ole muuannekaan... eikä tule olemaankaan.

Eero katsoi pitkään, sillä Laurin värähtelevä ääni oli vähällä sortua.

-- Mikäs sinua nyt oikein vaivaa ja mitäs sinä puhut? Sinä kadehdit meitä! Me sinua saisimme kadehtia, sinun tarmoasi, työkykyäsi, sinun kaikkeasi. Jos ei miehellä ole muuta tekemistä kuin surra sitä, ettei vielä ole deekiksellä, niin... Kyllä alamäkeä helppo on laskea, toista on kiivetä ylös, tai edes pysyä paikallaan. -- No, tietysti et sinä meidän joukkoomme oikeastaan kuulukaan, mutta mitä meissä on kadehtimista, sitä en saa päähäni. Katsopas nyt minua esimerkiksi... Taikka mitäs tyhjää. Nyt lähdetään!

Jälestäpäinkään ei Lauri oikein voinut selittää, mikä Eeron sanoissa oli tehnyt hänelle niin sanomattoman hyvää. Sinä iltana oli hänellä ollut hauskaa ja hyvä olla. Ja siitä illasta lähtien oli hän pitänyt Eeroa paraimpana ystävänään.

* * * * *

Vähää myöhemmin tutustui Lauri erääseen nuoreen tyttöön.

Tyttö oli vielä aivan kokematon, eikä erikoisen kaunis, mutta terve kasvojen väri ja silmien avoin ilme kiinnittivät Laurin mieltä. Sitäpaitsi tunsi Lauri ensi kertaa olevansa toista ylempänä. Hänen henkinen tasonsa oli paljoa korkeampi kuin tytön ja hänen maailmantuntemuksensa -- olkoon, että se oli enemmän opittua kuin koettua -- oli verrattomasti laajempi. Hän tunsi ensi kertaa halua puhua toiselle ja avartaa toisen näkemystä, ja tuo nuori tyttö olikin ihmettelevine silmineen kiitollinen kuuntelija.

Mutta Lauri suhtautui kaikkeen kyynillisesti, innottomasti tai arvostelevasti, ja hänen jokaisessa sanassaan oli teeskenneltyä väsymystä. Hän tunsi aivan erikoista halua, tai sitten hän ei muuta voinut, esiintyä kokeneena ja tyyntyneenä, ja hän osotti täten olevansa noita nykyaikaisia nuoria miehiä, jotka ovat väsyneitä ilman elämää ja elähtäneitä ilman kokemuksia. Mitä enemmän hän saattoi tyttöä hämmästyttää, sitä ankarammin pinnisti hän aivojaan keksiäkseen pilkallisia sukkeluuksia ja pistäviä sanaleikkejä. Ja kun he olivat kävelemässä tai istuivat tytön kotona -- tyttö asui naimisissa olevan veljensä luona jonka Lauri myöskin tunsi -- niin aina oli Lauri se, joka näytti kaikki tietävän ja tuntevan.

Aivan toista oli teatterissa tai muissa julkisissa paikoissa. Ihmiset vaivasivat Lauria ja saattoivat hänet hämilleen. Ja vaikka hän käsitti, ettei kukaan häntä tarkastellut, tai edes huomannut, oli hänen paha olla ja hän oli epävarma. Samasta syystä väisti hän kävelymatkoilla vilkasliikkeisiä paikkoja, ja hän kadehti sitä luonnollisuutta ja levollisuutta, jota tyttö kaikissa tilaisuuksissa osotti.

Vasta kun Lauri suuteli tyttöä, huomasi hän esiintymisensä valheellisuuden.

Hän veti melkein leikkien tuon nuoren ruumiin rintaansa vasten, mutta kun hän painoi huulensa tytön täyteläisille huulille, syöksähti kuuma laine hänen suoniinsa ja hän tunsi kauttaaltaan vapisevansa. Syntyi äänettömyys, ja äänettömyyden kestäessä huomasi hän tämän tasapainonsa häiriintymisen olevan niin suuressa ristiriidassa sen kylmyyden kanssa, jota hän aina oli teeskennellyt, että häntä ikäänkuin hävetti ja hänen tuli tukala olla. Vaistomaisesti hän tajusi, että hänen olisi pitänyt suurilla, lämpimillä sanoilla rikkoa tuo äänettömyys, jota ei hän jaksanut kestää, sanoilla, jotka olisivat sekavina tulvineet hänen huuliltaan ja soineet tytön korvissa kuin salaperäinen musiikki. Mutta hän ei uskaltanut purkautua, olla sydämellinen ja välitön. Hän ei sitä voinut, vaikka nuo sanat liikkuivat tuhannesti hänen aivoissaan. Ja kun hän näki, miten raukeana tyttö nojasi häneen päätään ja hiljaa hyväili häntä käsivarsillaan, niin outo tuska täytti hänet. Tyttö oli liian levollinen, hän haaveili, mutta ei rakastanut, hän antautui kauniille unelmalle, mutta hänessä ei ollut intohimoa, sillä sitä ei Lauri saattanut hänessä herättää. Laurin sydäntä kouristi, hän naurahti ja sanoi jotakin, joka rikkoi tunnelman. Tyttö hellitti otteensa ja ikäänkuin heräsi, mutta outo kipu, jonka laatua ei voinut selittää, patoutui Laurin sydämeen.

Sittemmin vaivasi Lauria alituisesti sama kysymys: rakastiko hän tyttöä? Hetkittäin hän uskoi, että hänen tunteensa oli puhdasta, pyyteetöntä lempeä. Mutta miksei siis rakkaus tehnyt häntä onnelliseksi, miksei hän voinut olla avoin, vilpitön, antaa sielunsa sulautua toisen sieluun ja olla omaa itseään? Nyt hän ratsasti ulkoaopituilla lauseilla, elämänkokemuksella, joka oli vain teorettinen ja kyynillisyydellä, joka oli hänen luonteelle itsessään vierasta. Ellei hän niinä hetkinä, jolloin tytön käsivarret olivat hänen kaulallaan, jaksanut kestää hiljaisuuden urkujensoittoa, niin miksei hän sanonut mitä tunsi, päästänyt valloilleen mitä sydän oli tulvillaan, vaan kylmillä huomautuksillaan karkotti tytön unelmat ja tuotti itselleen tuskaa? Mikä outo voima pakotti hänet tekemään itselleen väkivaltaa ja särkemään onnen ensimäiset aavistelut? Hän tajusi kyllä, että tuliset sanat olisivat olleet yhtä valheellisia kuin hänen väkinäiset sukkeluutensakin, mutta hän ymmärsi myöskin, että ne olisivat olleet sopusoinnussa tunnelman kanssa tai ainakin kyenneet tunnelmaa muuttamaan. Ne olisivat puhaltaneet tyttöön intohimoa kuuman tuulen tavoin ja herättäneet hänessä naisen, mutta nyt särki hän joka kerta illusionin. Ja Lauri ymmärsi, ettei hän omistanut tuota tyttöä, joka kuitenkin suuteli häntä viileillä huulillaan. Hän oli vain välikappale, vain se keino, jonka avulla tytölle tuli unelma mahdolliseksi, mutta itse oli hän sulettu pois unelmasta, sillä hän ei ollut sen sisältönä.

Toisinaan teki Lauri väkinäisiä päätöksiä: hän heittäisi kaikki sikseen, pysyisi poissa tytön seurasta, koska ei kuitenkaan voinut tälle enempää olla. Mutta siihenkään ei hänellä ollut voimaa. Hän ainakin uskoi tyttöä rakastavansa, ja ellei hän siis voisi saada suhdetta tasapainoon, niin ei rakkaus häntä varten olisikaan, vaan pysyisi häneltä saavuttamattomissa.

Kerran tapahtui kuitenkin hyvin merkillistä, vaikka se ulkoapäin näyttikin aivan luonnolliselta. Hän oli taaskin tuon nuoren tytön luona, mutta tyttö ei ollut yksinään, vaan muuan hänen tovereistaan, aivan nuori tyttö, oli tullut häntä tapaamaan. Hän istui sohvalla kertoillen yhtä toista teeskennellyllä, pilkallisella tavallaan, ja tytöt kuuntelivat häntä viattoman näköisinä kuin lapset, ja utelias ilme kasvoillaan. Hän käsitti täydellisesti tilanteen vääristellyn luonteen, mutta ei voinut korjata sitä. Hän, jonka kokemus ei niinkään suuresti eronnut tyttöjen kokemuksesta, suhtautui siinä väsyneesti ja kylmästi elämään, puhuen aivan kuin vanhempi veli tai kenties opettaja. Ja tytöt tekeytyivät paljoa lapsellisemmiksi kuin oikeastaan olivat, eivätkä ollenkaan uskaltaneet väittää häntä vastaan ja tuoda esiin omia mielipiteitään.

Sitten tuli seuraan muuan nuori poika, reipas ja terveyttä uhkuva urheilija, joka näytti olevan täynnä elämänhalua ja välittömyyttä. Vaikka hän puhui aivan merkityksettömistä ja jokapäiväisistä seikoista, oli siinä kaikessa niin tarttuvaa hilpeyttä ja luonnollisuutta, että tyttöjen mieliala tuossa tuokiossa muuttui, ja he näyttivät vapautuvan jostakin raskaasta tunnosta, joka oli leiaillut heidän ympärillään. Ilo välkkyi heidän silmissään ja nauru helisi heidän huulillaan. Mutta Lauri tuli harvasanaiseksi ja alkoi yhä tarkemmin kuunnella heitä, olematta itse mukana. Mikä keskusteluhalu tyttöihin olikaan tarttunut! Ennen tuon nuorukaisen tuloa olivat he istuneet miltei äänettöminä ja kuunnelleet, mutta nyt puhelivat he hehkuvin poskin, ja hän jäi yhä enemmän unohduksiin.

Mitä paremmin Lauri tämän tajusi, sitä vaikeampi tuli hänen olla ja sitä äänettömämmäksi hän kävi. Hänestä tuntui kuin edentyisi hän toisista, luisuisi yhä kauemmas ja kauemmas, mistä hän syrjäisenä henkilönä katselisi tätä kaikkea. Hän kuvitteli olevansa vanhus, joka ei enää kuulunut tähän seuraan ja joka pelkällä läsnäolollaankin tuskastutti toisia ja ikäänkuin rajotti heidän mielikuvituksensa rohkeata lentoa. Turhaan selaili hän kuvalehtiä ja tarkasteli valokuvia, ahdistava, orpo tunto kasvoi kasvamistaan senmukaan kuin aikaa kului. Ja vihdoin katsoi hän kelloaan, nousi, sanoi jotakin ja jätti hyvästit. "Kylläpäs sinulla on kiire", kuuli hän kuin jostain kaukaa sanottavan itselleen. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, kuinka sivumennen, noin vaan tavan vuoksi, tuo oli lausuttu.

Tuo kaiherrus jäi pysyväiseksi hänen sydämeensä. Vaikka hän sinä päivänä, jona tämä oli tapahtunut, kaikin keinoin koetti suunnata ajatuksensa muihin asioihin, vakuuttaen itselleen, että nukutun yön jälkeen hänen lapselliset mielikuvansa olivat tipotiessään, niin aavisti hän kuitenkin, että niin ei tulisi käymään. Ja hän olikin oikeassa, sillä tapaus palasi hänen mieleensä yhä uudestaan, ja orpouden tunto kyti yhä edelleen hänessä. Päästäkseen siitä erilleen, koetti hän selvitellä sen laatua. Hän ei voinut myöntää sen olevan mustasukkaisuutta, eikä itsekkyyttä, vaikka hän käsittikin, että häntä oli saattanut katkeroittaa se luonnollisuus ja taito liikkua tyttöjen läheisimmässä harrastuspiirissä, minkä tuo nuorukainen omisti ja mikä häneltä puuttui. Aivan selvästi hän tunsi, että tässä oli lisäksi jotakin muuta, jotakin paljoa vakavampaa ja salaperäisempää, aivan erikoista vanhuuden aavistusta ja yksinäisyyden vakuutusta. Ja haikein mielin hän totesi, kuinka yksinäiseksi hän oli eristetty, kuinka väärin ymmärretyksi hän oli tuomittu ja kuinka kipeästi hän sai maksaa jokaisen kosketuksen toisten ihmisten kanssa, kosketuksen, jota hän kuitenkin hartaasti kaipasi.

Tämän jälkeen oli hänen aivan mahdotonta mennä tyttöä tapaamaan. Ja vaikkei hän löytänytkään perussyitä poisjäämiseensä, niin sisäinen ääni esti häntä menemästä, tinkimätön pakko, joka kuitenkin oli ristiriidassa hänen ihmiskaipuunsa ja elämänjanonsa kanssa. Kirjottakoon, ajatteli hän, kirjottakoon, jos hän kerran rakastaa minua ja oudoksuu pitkää poissaoloani. Minun on yhtä mahdotonta sekä kirjottaa, että mennä hänen luokseen.

Kirjettä ei kuitenkaan kuulunut, ehkäpä senkin tähden, etteivät he ennen olleet toisilleen kirjottaneet, joten tytön oli kiusallista alottaa. Tähän ajatukseen ainakin Lauri tarrautui ja totesi kummakseen, että se lohdutti häntä. Viikkoja vieri, eikä mitään tapahtunut. Ei edes kadullakaan ollut tyttö tullut hänen vastaansa. Lauri olikin hautautunut huoneeseensa kirjojensa ääreen, ja hän näytti jälleen tulleen araksi ja pälyileväksi.

Kun hän vihdoin, vähää ennen joulua, tapasi tytön Aleksanterin kadulla, tuli tuosta kohtauksesta samalla heidän viimeisensä.

-- Etpäs sinä ole käynyt meillä pitkään aikaan. Sinulla on kaiketi ollut paljon työtä? sanoi tyttö hyvin luonnollisesti.

-- On työtäkin ollut, vastasi Lauri ja hänen oli vaikea puhua.

Syntyi hetken kestävä äänettömyys.

-- Tule nyt joskus, kun aikaa riittää.

-- Tietysti. Kyllähän minä tulen... Niin, hyvästi sitten!

Lauri oli kuin huumaantunut. Hän tuskin tiesi, missä kulki, ja hän heräsi vasta sitten kun tyttö oli jo kaukana.

Hänen mielestään ei selvempää hyvästijättöä enää voinut tulla, selvempää todistusta siitä, että ne siteet, jotka olivat yhdistäneet heitä, nyt olivat lauenneet. Hän ei ollut siis mitään merkinnyt tytölle. Koko hänen pitkän poissaolonsa aikana ei tyttö ollut vavissut kuumeisen odotuksen ja epämääräisen pelon vallassa.

Mutta jos hän kerran oli rakastanut ja nyt huomasi pettyneensä, niin miksei hän tuntenut tuskaa? Se hiljainen, kiduttava kipu, joka oli kytenyt hänessä ja nyt käynyt voimakkaammaksi, ei ollut tuskaa, joka olisi saattanut riehua tai puheta kyyneliin. Ei, se oli jotakin muuta, jotakin paljon hämärämpää ja kuluttavampaa, se oli tyyntä kuin kaipaus, mutta syvempää. Tai eikö hän siis ollutkaan rakastanut, koska ero ei enempää järkyttänyt häntä? Oliko hän vain luulotellut ja oliko kaikki ollutkin valheellista? Mahdollisesti. Mutta miksei hän siinä tapauksessa tuntenut vapautusta? Jos hän kerran käsitti, että kaikki yhdyssiteet olivat olleet teennäisiä, niin olisihan hänen elämänvaistonsa, itsenäisyystuntonsa, pyrkimyksensä totuuteen ja totuuden kautta onneen, niin, kaiken, mikä hänessä oli rehellistä, pitänyt herättää hänessä irtipääsemisen iloa. Mutta nyt ahdisti salaperäinen tunne häntä, synkensi hänen sielunsa ja täytti sen kaameilla aavistuksilla.

Tätä tapahtumaa seurasi sarja synkkiä päiviä, jolloin ristiriitaiset ajatukset kiusasivat Lauria. Hän vetäytyi yhä enemmän erilleen tovereistaan, joiden seuraa hänen oli mahdoton sietää, ja ainoa, jonka luona hän vielä kävi ja jolle hän saattoi puhua oli Eero Kaski. Mutta Eerollekaan ei hän voinut tehdä tiliä omasta sisäisestä sairaudestaan. Ei siksi, ettei hänellä olisi ollut rohkeutta, tai ettei hän olisi voinut voittaa ainaista häveliäisyyttään, vaan siksi, ettei hän löytänyt sanoja. Monasti, kun he istuivat ääneti Eeron näppäillessä kitaria, tunsi hän hehkuvaa halua avautua ystävälleen, mutta miten selittää sellaista, jota itsekään ei ymmärtänyt, joka liikkui hänessä itsessäänkin vain hämäränä tuntona? Hän oli siihen kykenemätön, ja huomatessaan tuon kykenemättömyytensä, nousi hänen sieluunsa hätä, hänen vanhuuden tuntonsa muuttui kammottavaksi ja hän luuli kuoleman marrastuksen hiipivän ympärillään.

Vaikka työ oli ainoa keino, millä hän voi rauhottua, tuskastutti sekin häntä ja tuntui turhalta. Mitä varten hän ahersi ja ponnisteli? Eivätkö toiset tehneet työtä saavuttaakseen sen päämäärän, mikä oli heidän onnensa ehtona, mutta mikä oli hänen päämääränsä ja mikä hänen onnensa? Rahaa ei hän halunnut, mitä olisikaan hän sillä tehnyt, kunnian himo ei häntä kannustanut ja avioliittoa ei hän uskaltanut edes ajatellakaan. Eihän rakkaus näyttänyt olevan hänelle mahdollista. Tuskinpa hän koskaan löytäisi ihmistä, joka olisi häntä varten ja jonka edessä hän voisi vilpittömästi olla omaa itseään. Sitäpaitsi ilmasi aavistus hänelle, että hänen avioliitostaan tulisi onneton, että hänessä piili voimia, salaperäisiä ja sairaita, jotka kiduttaisivat kuoliaaksi sekä hänet, että hänen vaimonsa. Elämällä ei siis ollut mitään hänelle antaa, miksi hän siis suotta ahersi? -- Kuitenkaan ei hän voinut jättää työtään, osaksi juuri työn tuottaman rauhan vuoksi, osaksi velvollisuudentuntonsa tähden, joka pakotti häntä kuin piintynyt ennakkoluulo.

* * * * *

Tällaisessa mielentilassa matkusti hän kotiinsa maalle joululoman ajaksi. Mutta sielläkään ei hän virkistynyt. Maalaisten uinuva sieluntila ja miltei eläimellinen terveys muodostivat vain taustan, jota vasten hänen oma rikkinäisyytensä ja sairautensa entistä selvemmin kuvastui. Hän tunsi siellä olevansa vieläkin yksinäisempi, sillä ei ollut ketään, jonka henkinen taso olisi vastannut hänen henkistä tasoaan. Kun hän käveli ulkona, saattoi jonakin kuutamoyönä olla tyyni, niin ahdistavan tyyni, ettei yksikään lehdetön ritva värähtänyt, ja silloin saattoi hänet vallata niin autio ja kaamea mieliala, että hän tunsi suoranaista pelkoa ja kiiruhti kuin outoja voimia paeten huoneeseensa. Siellä sama kysymys, jota hän lakkaamatta oli pohtinut, oli jälleen yhtä arvotuksellisena hänen edessään: mikä häntä kidutti ja mitä hänessä tapahtui?

Eräänä hetkenä oli hänen purkautumishalunsa niin suuri ja hänen ihmisjanonsa niin voimakas, että hän ryhtyi kirjottamaan Eero Kaskelle. Sitä tehdessään koetti hän siirtyä ikäänkuin syrjäiseksi henkilöksi ja tarkastella ulompaa itseään. Hän oli rehellinen, miltei julma, ja vältti ankarasti liiottelua. Ja huomatessaan voivansa jotakuinkin sanoilla ilmasta sen, mitä hänen sielussaan liikkui, kasvoi hänen intonsa ja hän pyrki yhä syvemmälle ja valitsi yhä tarkemmin sanansa. Mitä paremmin hän onnistui, sitä suurempaa tyydytystä hän tunsi ja sitä rauhallisemmaksi hän tuli. Ja kun hän vihdoin, kirjotettuaan monta arkkia, kuumeen punaamin poskin nousi pöytänsä äärestä, heltisi hänen sydämensä ympäriltä ikäänkuin puristava käsi.

Mutta kauan ei hänen vapautumistunteensa kestänyt, sillä jo seuraavana päivänä, kirjeen ollessa matkalla, alkoi hän katua. Mitähän mahtoi Eero hänestä ajatella? Tuskin oli koko kirjeessä mitään sellaista, että toinen saattaisi sitä ymmärtää. Olihan kaikki se, mitä hän oli kirjottanut, hänelle itselleenkin arvotuksellista. Kuitenkaan ei hän katunut sitä, että oli kirjeen kirjottanut, vaan sitä, että oli sen lähettänyt. Kirjottaminen oli tehnyt hänelle hyvää ja tuo tarkka erittely oli rauhottanut häntä. Kynä oli ikäänkuin jarruttanut hänen mielikuvituksensa häilähtelyjä, ja hänen ajatustensa, jotka muulloin liian nopeasti olivat lennelleet sinne tänne, oli täytynyt alistua johdonmukaisiksi ja tulla syvemmiksi. Mutta jokainen sana oli vain häntä itseään varten, eikä kukaan muu voisi häntä ymmärtää. Suotta ja kylliksi ajattelematta oli hän nyt paljastanut itsensä toiselle, ja se lohdutus, joka siitä alussa tuntui tulevan, muuttui nyt tuskaksi.

Kun hän sitten sai Eeron vastauksen, ei se tuottanut hänelle enää suurtakaan pettymystä. Eero oli taitavasti väistänyt pääasian. Hän oli kiireessä, matkavalmistuksia tehdessä, kirjottanut muutaman sanan, kummastellut hiukan Laurin kirjettä ja jättänyt asian perinpohjaisemman käsittelyn heidän ensi tapaamiseensa, väittäen olevansa nyt arkituulella. Eikä Lauri moittinut ollenkaan ystäväänsä. Tietysti oli hänen kirjeensä ollut käsittämätön Eerolle ja hänen oudot tuntonsa olivat mahdollisesti tehneet Eeroon äitelän vaikutuksen. Ja minkäpä Eero hänelle mahtoi? Millä olisi hän voinut auttaa ystäväänsä? Valheellisilla sanoillako ja, hyvä Jumala, säälilläkö? Ei, paraiten oli hän nyt menetellyt, ja kun Lauri koetti asettua ystävänsä tilalle, myönsi hän, ettei toisin olisi juuri voinutkaan vastata.

Siitä huolimatta sai hänen sisäinen kipunsa ikäänkuin uuden sävyn. Se tuli vieläkin tyynemmäksi ja kätkeytyi niin syvälle, että hän oli menehtyä. Ympäristö tuntui avartuvan kuin suunnattomaksi jääkentäksi, jonka keskellä hän seisoi orpona ja unhotettuna, ja häntä kammotti hiljaisuus ja yksinäisyys. Eero tuntui siirtyvän hänestä etäälle, muuttuvan vieraaksi, ja se kirkas kuva, joka hänellä oli Eerosta mielessään, sameni ja sen piirteet jäykistyivät kylmiksi. Häntä kauhistutti oma yksinäisyytensä, sillä yksinäisyys on vaan harvoja varten; niille harvoille on se täydellisin onni.

Kun hän sitten saapui kaupunkiin, muodostui heidän tapaamisensa suunnilleen sellaiseksi kuin Lauri oli odottanutkin. Molemmat olivat he ystävällisiä kuten ennenkin, puhuivat ja olivat puhumatta, miten sattui. Mutta heidän välillään oli jotain pingotettua ja väkinäistä. Eero ei uskaltanut ottaa Laurin kirjettä keskustelun alaiseksi, eikä Laurikaan sitä tahtonut, vaan näytti päinvastoin pelkäävän sitä. Hän koetti siitä syystä olla iloinen ja johtaa keskustelua niin etäälle kuin mahdollista tuosta arasta asiasta, jota molemmat kaihtoivat kuin yhteisestä sopimuksesta. Ja molemmat vaanivat toisiaan päästäkseen selville, oliko toinenkin tietoinen tuosta väistämisestä. Eerollekin antoi Lauri nyt valheellisen kuvan itsestään, ja kun herkkä vaisto ilmasi hänelle, että Eero huomasi tämän, tuli hänen olonsa niin tuskalliseksi, että hän kernaammin halusi olla yksin.

* * * * *

Tuo jäykkyys ei sittemmin koskaan enää kadonnut heidän väliltään. Molemmat huomasivat sen ja molempia näytti se kiusaavan. He tapasivat harvemmin, etääntyivät yhä enemmän toisistaan, kulkien kumpikin omalle taholleen.

Ajan kuluessa Lauri rauhottui ja vapautui. Hän löysi työstä iloa ja hiljaista tyydytystä. Hän lakkasi tavottelemasta sellaista, mikä soti hänen luonnettaan vastaan, ja se varmuus, jota hän turhaan oli ulkoapäin etsinyt, näytti vähitellen kohoavan hänen sielustaan, syvältä hänen sisimmästään. Se erosi melkoisesti siitä, mitä hän ennen oli tavotellut, mutta hän ymmärsi, että se oli hänelle olennaista, hänen oman persoonansa tiivistystä, joka erä erältä varmentui ja selkeni.

Mutta vaikka hän tiesi, että se, mikä tänä iltana oli tapahtunut, oli välttämättömyys, jonka ennemmin tai myöhemmin täytyi toteutua, tuotti tuon viimeisenkin siteen laukeaminen hänelle vanhaa, tuttua tuskaa. Istuessaan siinä pimeän helmassa, hän melkein ihmetteli, että noin kipeä kaiherrus oli saattanut syntyä hänessä mitättömän asian tähden. Hän käsitti kyllä, että tästälähtien tulisi Eero aina hänet sivuuttamaan, mutta hän oli jo ennenkin luullut olevansa niin yksinäinen, ettei mikään ulkonainen sattuma enää voisi häneen koskea. Nyt huomasi hän, että vielä oli ollut yksi rengas, ystävyyden sitkeä silmu, joka oli hiljaa ja hitaasti kulunut ja vasta nyt lopullisesti katkesi.

Nyt vasta oli hän siis ypö-yksin. Mutta hän ei tahtonut valittaa. Hän ymmärsi olevansa luotu työtä varten. Aherrus, mutta ei sen tulos, taistelu, mutta ei voitto, oli oleva hänen elämänsä sisältönä. Kaiho oli hänen tarmonsa salaisuus, tarmo synnytti ponnistelun, ponnistelu uuvutti ja uupumus lahjotti unen. Muu oli vierasta hänelle.

Hän nousi, väänsi lampun palamaan ja alkoi selailla kirjojaan.