Elias Lönnrot by Kallio, O. A. (Oskar Albin)

ELIAS LÖNNROT

Kirj.

O. A. KALLIO

Helsingissä, Kansanvalistusseura, 1909.

SISÄLLYS:

Alkusananen. I. Nuoruus ja oppivuodet. II. Miehuus ja vaellusvuodet. III. Professorina ja vanhuksena.

Alkusananen.

Tämä Lönnrotin elämäkerta perustuu pääasiallisesti seuraaviin lähteihin: _A.R. Niemi_, Elias Lönnrotin lapsuus (Valvoja 1895), Elias Lönnrot Kajaanissa (Virittäjä 1897), Kalevalan kokoonpano I (1898); _E. Nervander_, Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa (1893); _Aug. Ahlqvist_, Elias Lönnrot, elämäkerrallisia piirteitä (1884); _J. Krohn_, Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet (1897); _K. Krohn_, Kalevalan esityöt (Valvoja 1896), Zur Kalevalafrage (Finnisch-Ugrische Forschungen I, 3. 1901); _E. N. Setälä_, Elias Lönnrot ja suomenmielisyys (Valvoja 1897); Kalevala II, Selityksiä (1895); Suomal. kirj. seuran Lönnrotin elämäkertaa varten keräyttämät tiedot; arkkipiispa _G. Johanssonin_ muistelmat "Kansan Ystävässä" vv. 1896-99; _Lönnrotin_ omat matkakertomukset, kirjeet ja kirjalliset julkaisut; lisäksi monet juhlajulkaisut, sanomalehdet y.m. Lönnrotia ja hänen työnsä eri puolia esittävät puheet, muistelmat ja kirjoitukset.

Professori K. Krohnille ja tohtori A.R. Niemelle, jotka neuvoillaan ja tiedonannoillaan ovat työtäni edistäneet, lausun täten sulimmat kiitokseni.

Helsingissä, maaliskuussa 1902.

_O. A. K._

Tähän toiseen painokseen on tehty melkoisesti vähäisiä korjauksia, tasoituksia, poistoja ja lisäyksiä, ja samalla otettu huomioon ne pienet muistutukset, joita ensi painoksen suhteen ovat tehneet Lönnrotin ja hänen elämäntyönsä varsinaiset erikoistutkijat ja -tuntijat, prof. K. Krohn ja toht. A.R. Niemi.

Savonlinnassa, huhtikuussa 1909.

_O. A. K._

I.

Nuoruus ja oppivuodet.

Läntisellä Uudellamaalla on kaunis Karjalohjan pitäjä, jota Suomen luonto on suosinut runsailla antimilla. Mairehet maisemat, viljavat vainiot, kukoistavat kylät viehättävät siellä kulkijan silmää. Noin peninkulman verran Karjalohjan kirkolta pohjoiseen päin sijaitsee pieni ja syrjäinen Sammatin kappeli. Täällä on seutu jo paljoa jylhempää: jynkät vuoret, sankat salot, mahtavat havumetsät ja piilossa pilkistelevät metsäjärvet ympäröivät karuja viljamaita ja harvoja kyliä. Sittenkin vähäpätöisen Sammatin nimi on jokaiselle suomalaiselle tuttu ja rakas. Miksi niin? Siksi, että täällä, syrjässä maailman valtateistä ja elämän pauhinasta, syntyi ja kasvoi, täällä vietti vanhuutensa rauhalliset päivät Suomen kansan suuri oppi-isä _Elias Lönnrot_.

Kun kansojen vaiheissa joku tärkeä käännekohta on tapahtuva, silloin huolenpitävä kaitselmus herättää niiden henkisiksi johtajiksi miehiä, jotka luovat kansansa elämälle uudet muodot. Suomea kansa varsinkin on saanut siinä suhteessa nauttia kaitselmuksen hellää huolenpitoa, kun hetki löi, jona Suomen kansa piilostaan oli nouseva kansakuntain joukkoon, ilmestyi sen henkisiksi johtajiksi yht'aikaa miehiä, jotka kukin alallaan saivat ikimuistettavia aikaan. Kaikki tunnemme, mikä merkitys Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin elämäntyöllä on ollut ja vieläkin on Suomen kansan kansallisessa uudestisyntymisessä. Sellaista henkistä voimaa, minkä nämä kolme miestä saman hengen pakoittamina samalla kertaa käyttivät kansansa hyödyksi, tuskin monen muun maan historia voi osoittaa. Lönnrot uupumattomalla ahkeruudella kokosi korpien kätköistä päivän valoon Suomen kansan runsaat henkiset aarteet; Snellman väkevin sanoin selvitti kansalleen, että tämä kansa ansaitsi ja sen tuli elää omaa kansallista elämäänsä; ja Runeberg runouden tenhovoimalla lietsoi kansansa rintaan voimakasta isänmaan-rakkautta. Näiden kolmen suurmiehen elämäntyö kuuluu erottamattomasti yhteen, vaikkapa kulkikin niin erilaisia ratoja.

Kaitselmuksen johto näkyy siinäkin, että nuo henkiset suurmiehemme olivat peräisin köyhistä kodeista ja vailla ylhäisen suvun tai mainehikkaan nimen loistoa omin voimin, synnynnäisen henkisen aateluutensa avulla, raivasivat itselleen kunniakkaan sijan maansa aikakirjoihin. Korkeat eivät olleet ne kodit, joista Runeberg ja Snellman lähtivät elämäntaisteluun; matalin kaikista oli se halpa maja, josta Elias Lönnrot astui vaivalloisille vaelluksilleen pelastamaan talteen kansansa suurta henkistä perintöä.

Kukapa suomalainen ei tuntisi Paikkarin torpan nimeä? Sammatin vähäisestä kirkonaukeamasta pistäytyy kaita kylätie syvemmälle sydänmaahan. Noin puolen peninkulman päässä kirkolta luoteesen on täällä pieni Haarjärven kylä ja kylän lähellä, vähäisen, vuorien ympäröimän Valkjärven rannalla, on matala Paikkarin torppa, Elias Lönnrotin ikimuistettava syntymäkoti.

Tässä halvassa majassa syntyi Kalevalan kokoonpanija, Kantelettaren, Sananlaskujen, Arvoitusten ja Loitsurunojen järjestäjä, Suomen kirjakielen uudistaja, Virsikirjan sepittäjä, Sanakirjan luoja, koko kansansa henkinen esikuva ja opettaja 9 p. huhtikuuta 1802 -- samana päivänä, jona 245 vuotta aikaisemmin suomalaisen kirjallisuuden isä, piispa Mikael Agricola, nukkui kuolon uneen. Omituinen kaitselmuksen viittaus oli siinäkin huomattavissa, sillä mitä itäisen Uudenmaan matalasta majasta kotoisin oleva Agricola väsymättömänä alotti, sen työn vasta Lönnrotin uutteruus saattoi perille.

Lönnrotin suku on Karjalohjalta kotoisin. Sen vanhin tunnettu esi-isä oli sotamies _Eerik Losteen_, syntynyt v. 1717 ja muun muassa käynyt Pommerin sodassa. Hänen pojillansa oli luontainen taipumus käsitöihin, ja heistä tulikin eri ammattien harjoittajia. Matti-niminen poika valitsi räätälin ammatin. Hän oli Elias Lönnrotin iso-isä, syntynyt v. 1740. Jo 1760-luvulla hän rupesi käyttämään liikanimeä "_Lönnrot_", joka kuuluu olevan ruotsiksi muodostettu Sammatissa olevan Vahter-ojan mukaan, minkä varrelle Matti 1780-luvulla asettui torppariksi. Matti Lönnrot eli "mustapää Matti", kuten seurakuntalaiset häntä hänen sysimustan tukkansa vuoksi nimittivät, oli monitaitoinen mies: räätäli, sorvari, viulunsoittaja, värsynsepittäjä, ja muuten sangen leikkisä luonteeltaan. Avioliitossaan Pohjan pitäjästä kotoisin olevan Anna Leena Tolpon kanssa hänellä oli useita lapsia, joihin isän leikillisyys ja kätevyys näkyvät menneen perinnöksi.

Eräskin heistä, Kustaa Henrik, joka myös oli ammatiltaan räätäli, harrasteli muun muassa lentotaitoakin, jossa pääsi niin pitkälle, että kerran, päättäessään lentää navetan katolta läheiseen torppaan, putosi siipineen lantakasaan. Matin vanhin poika, Fredrik Juhana Lönnrot, rupesi myös räätäliksi. Hän se on Elias Lönnrotin isä. Hän oli syntynyt v. 1765 ja oli paitsi taitava räätäli sangen näppärä muissakin pikkuaskareissa: teki mertoja, tupakkakukkaroita, puukonpäitä, silmälasinsankoja y.m.s. Luonteeltaan hän oli leikkisä, mutta samalla rohkea ja tulinen. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja tarpeen vaatiessa hän pystyi sepittämään tilapäisiä, sukkelia runojakin. Jopa hänen leikillisyytensä monesti muuttui vallattomuudeksi ja koirankujeiksi; varsinkin nuorempana, jolloin hän oli hyvin altis väkeville juomille, hän usein meni kujeissaan liiallisuuksiin ja hurjuuksiin. Silloin hän pani koko kylän pelkäämään, sillä hän oli voimakas mies, joka "yhdeksän miestä loukkoon lykkäsi", kuten hän itse vanhana kehuskeli.

Tämä monipuolinen mies oli naimisissa sammattilaisen ratsutilallisen tyttären Ulrika Vahlbergin kanssa, joka oli syntynyt v. 1773 ja jo nuorena jäänyt isästä orvoksi. Hän kuuluu olleen siisti, taitava, hyväpäinen ja avulias nainen, mutta samalla umpimielinen. Nuori pariskunta asui aluksi vaimon varattomassa kodissa, mutta muutti jo v. 1797 asumaan vuokralle Luskalan kylään. Kun perhe lisääntyi, alkoi mieli tehdä "omaa tupaa, omaa lupaa". Valkjärven rannalta löytyi sovelias paikka, ja sinne rakensi räätäli Fredrik Juhana Lönnrot itselleen noin vuoden 1800 paikoilla pienen uutistorpan, Paikkarin torpan. Ensimäinen lapsi, joka räätäliperheelle syntyi tässä omassa kodissa, oli juuri Elias, järjestyksessä neljäs siskosarjassa. Häntä vanhempia oli jo kolme poikaa, ja kolme lasta seurasi vielä hänen jälkeensä.

Köyhä oli Elias Lönnrotin syntymäkoti. Torpan rakennuksia oli aluksi vain tupa, missä oli kolme pientä ikkunaa, kolme seiniin kiinnitettyä sänkyä, iso uuni, pöytä, penkki ja muutamia tuoleja. Talousrakennuksia ei ollut monta; talli, riihi, jopa saunakin puuttuivat. Köyhä räätäliperhe ei voinut hankkia itselleen muuta kuin välttämättömimmät huoneet ja huonekalut. Vasta paljoa myöhemmin rakennettiin torppaan eteinen ja kammari.

Neljännelle pojalleen vanhemmat tahtoivat antaa pari yhtä helähtävää nimeä kuin edellisilläkin veljeksillä oli. Kun Sammatilla ei ollut omaa pappia, täytyi nuori miehenalku lähettää Karjalohjalle ristittäväksi. Kahden päivän vanhana, huhtikuun 11 p:nä, hän suoriusi tälle tärkeälle matkalleen naapuritorpan muorin hoteissa. Muori koki kyllä pitää mielessään lapselle annettavia komeita nimiä, mutta matkan pituus, pyryilma ja ristittävän alituinen itku hämmensivät eukon siihen määrään, ettei hän perille päästyänsä muistanutkaan kotoa annettuja nimiä. Pastori Procopaeus sai siis almanakasta etsiä pojalle soveliaan nimen, ja hengellisenä miehenä hän kai katsoi lähellä olevan Elias-nimen paraimmaksi. Pojasta tehtiin siis Elias, mutta vanhemmat eivät ensinkään kuulu olleen tyytyväisiä tuohon profeetalliseen nimeen. Äiti kuuluu tiuskaisseen: "Olisi hänet sitten pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi", johon isä oli piloillaan lisännyt, että pojasta oli tehty "Hulikka" (Sammatissa Elias = Eikka). Ei kukaan silloin osannut aavistaa, että juuri tuo nimi oli kerran kohoava Suomen kunnioitetuimmaksi nimeksi.

Nuoren Lönnrotin lapsuus oli täynnä kieltäymystä, kärsimystä ja puutetta. Torppa oli köyhä; pieni peltotilkku ja yksi lehmä eivät kyenneet antamaan perheelle tarpeellista elatusta, varsinkin kun isän epäsäännöllinen elämä monesti haittasi hänen räätälintyötänsä. Nälkä oli mökissä sangen tuttu vieras ja pettu ynnä jäkälä tavallisia ravinnon lisiä. Mieron tyly tie oli joskus lapsilla edessä, ja Suomen sodan aikana täytyi pienen Eliaankin lähteä kerjuulle. Hän kävi aina Tammelassa ja Turun puolella asti ja joutui kerran matkallaan venäläisten sotamiesten käsiin, jotka kujeillen kastoivat häntä kaivossa.

Kodin köyhyyttä korvasi tavallaan torppaa ympäröivä ihana luonto, joka kauneuksilleen syvälle juurtui nuoren poikasen sydämeen. Kodista peräisin on Lönnrotin herkkä luonnontaju ja halu viihtyä rauhaisan luonnon vapaassa helmassa. Hänen oman luonteensa sopusuhtaiseen kehitykseen on kotiseudun kauneus epäilemättä paljon vaikuttanut. Itse torppa sijaitsi vuorien ympäröimän soman Valkjärven rantatöyräällä, ja torpan edustalla kohosi järvestä pienoinen saari. Lähellä oli Isomäen vuori, jolle näkyi eri haaroilta 6 järveä, jylhiä kukkuloita, hymyileviä laaksoja ja sankkoja saloja. Torpan vieressä oli iso mänty, jonka oksille pojat kilpaa kiipeilivät, ja tupaa varjosivat korkeat koivut, joiden ystävällinen humina viihdytteli köyhien lapsien mieltä. Kaikki oli täällä niin rauhallista ja suloista, ja nuori Elias viihtyi erinomaisesti koskemattoman luonnon siimeksessä.

Mutta lapsuuden iloisia leikkejä häiritsi usein nälkä. Kesäisin Elias istui ongella ja paistoi saaliinsa suolaamatta. Lähitaloista hän joskus rohkeni käydä pyytämässä itselleen "vähän piimää" ruoan jatkoksi. Pyytäessään hän ujoisesti katseli kattoon. Kahdeksanvuotiaana hän ensi kerran eräältä sukulaiseltaan sai marjatuokkosensa vastikkeeksi kahvia, mutta ei aluksi tohtinut sitä juoda, kun pelkäsi kahvin käyvän päähän. Uuninpatsaasen nojaten hän sukulaispaikoissaan saattoi ääneti seisoa tuntikausia nälkäänsä valittamatta, niin että ihmiset arvelivat häntä hieman höperöksi. Samaa muka todisti sekin, että Elias hajamielisyydessään usein yritti avata ovea saranapuolelta ja lukusijoilla penkillä istuen itsekseen ääneen lukea höpötti ulkoa katkismusta.

Hänellä oli näet aivan tavaton lukuhalu, joka ei tietänyt mistään esteistä. Omin päinsä hän, tarkaten lähinnä vanhemman veljensä lukua, oppi kirjaimet ja tavaamisen taidon jo viiden vuoden vanhana. Sen huomattuaan vanhemmat panivat pojan oppimaan ruotsia erään toisella puolen Valkjärveä asuvan rakuunaneukon luo, mutta sieltä Elias kohta karkasi, kosk'ei tahtonut maata eukon kanssa samassa sängyssä. Kinkerillä hän oli pian ensimäinen, ja noin seitsemän vuoden iässä hän jo osasi koko Svebiliuksen katkismuksen ulkoa. Leikit jäivät nyt syrjäseikaksi, ja poika käytti enimmän aikansa lukemiseen, harjoitellen kuitenkin sen ohessa terveellistä urheilua, varsinkin uintia ja mäenlaskua. Ollaksensa rauhassa toisilta pojilta Elias usein kiipesi kirjoineen puiden oksille. Naapuritorpan vaimo kuuluu aamuisin herättäneen lapsiansa sanomalla: "Nouskaa jo ylös! Lönnrotin Elias on jo aikaa istunut puun oksalla lukemassa." Lukua Elias lienee käyttänyt nälänkin rohtona. Kerran hän näet, nähdessään talon piikojen jauhavan jyvää, kuuluu sanoneen äidillensä: "Äiti, minun on nälkä." Kun äiti vastasi ettei hänellä ollut ruokaa antaa, arveli poika tyynesti: "Jaahah, minä luen sitten." -- Kerran Elias kiipesi isolle kivelle ja sieltä keppi kädessä saarnasi muille lapsille. Ihmiset silloin arvelivat, että "kyllä tuosta pojasta kerran pappi tulee."

Mutta sellainen ei ollut ollenkaan isän mielipide, hän kun tahtoi pojasta kunnollista räätäliä, kuten oli koko suku. Ei siis muuta kuin neula käteen ja isälle apuriksi. "Kun et kelpaa räätäliksi, niin ei sinusta tule mitään miestä", oli ankaran isän ajatus. Ainoasti lomahetkiksi Elias rohkeni vetäytyä johonkin piilopaikkaan lukua harjoittamaan. Kirjoja tosin ei ollut monta: aapinen, katkismus, virsikirja ynnä joku muu hengellinen kirja, mutta Elias luki ne sitä tarkempaan. Salassa hän hartaasti hautoi mielessään kouluun pääsöä, ja vihdoin isä ja vanhin veli Henrik Juhana, joka oli etevä räätäli hänkin, tajusivat, minne luonto vastustamattomasti veti Eliasta. "Ei sen työnteosta jälkeä tule, sen täytyy antaa lukea", arveli veli, ja lopulta isäkin suostui lähettämään pojan kouluun edes ruotsia oppimaan. Perhe oli näet supisuomalaista kuten muutkin paikkakunnan asukkaat, mutta ruotsin taito ei näy perheen jäsenille olleen aivan tuntematon. Eräs herrassäätyyn naitu täti lienee myös vaikuttanut nuoren Lönnrotin kouluun pääsön hyväksi.

Niinpä sitten v. 1812 vanhin veli, joka täst'edes oli hänelle hyvänä tukena, lähti viemään iloista veikkoansa Tammisaaren pedagogiaan. Sisäänpääsötutkinto sujui mainiosti, mutta ruotsalainen opetuskieli se teki tulokkaalle kovaa tenää. Sama on ollut niin monen muun rahvaanlapsen kokemus yrittäessä opintielle. Huolimatta kielitaitoisten toveriensa pilkasta Elias ahkeruudella koki parantaa niukkaa ruotsin taitoaan, joskin vieras kieli tuntui hänestä alussa kovin vaikealta.

Ensin hän asui erään Karjalohjalta kotoisin olevan kirjansitojan Ättmanin luona ja sai täällä mielin määrin lukea sidottavina olevia kirjoja -- omia hänen tietysti ei kannattanut pitää. Kevätlukukaudeksi hän sai asunnon erään vanhan aatelisneidin Greeta Kostjernan luona, jonka veli, kornetti arvoltaan, hallitsi Paikkarin virkataloa Sammatissa. Asunto tosin ei ollut kehuttava, sillä ikkunat olivat kovin lähellä maaperää, mutta siitä poika vähät huoli. Pahemmin oli ravinnon laita. Hänellä oli näet omat eväänsä, jotka eivät olleet liioin runsaita. Hyväpä kun leipäkin olisi riittänyt, mutta sen pahempi sekin sattui joskus loppumaan. Elias ei ujoudeltaan saanut valitetuksi kenellekään hätäänsä, vaan mieluummin paastosi. Kerran sitten talon piika huomasi, että koulupojan viimeinen leipä pysyi eheänä ylen kauan. Hän ilmoitti sen ihmeen emännällekin, ja tämän tiedustellessa syytä asiaan Elias tyynesti vastasi: "Jos minä alotan sen, niin se loppuu." -- Vähän ruoan jatkoa hän sai kokoon laulamalla muiden poikain kera ihmisten ovilla latinalaisia joululauluja. Armeliaat ihmiset antoivat laulajille rahaa, kynttilöitä, ruokaa y.m. Myöskin edellä mainittu vanhin veli Henrik Juhana antoi hänelle koulunkäynnin avuksi rahaa ja ruokaa niin paljon kuin itseltään liikeni. Henrik Juhana oli Eliasta yhdeksän vuotta vanhempi ja oli perinyt sukunsa kaikki hyvät avut. Hän oli ei ainoasti erinomaisen taitava ja paljon käytetty räätäli, vaan myös sangen näppärä muissakin käsitöissä. Suvun leikillinen luonnekin oli häneen periytynyt, ja seurakuntalaisten kesken hän nautti suurta arvoa. Ilman häntä Elias tuskin olisi koskaan joutunut opinteille, ja myöhemminkin hän oli nuoremman veljensä tukena ja turvana, pitäen tätä luonansa asumassa, milloin ikävät kotiolot karkoittivat pojan kotoa pois.

Mutta kouluilo loppui hyvin lyhyeen. Oltuaan yhden lukuvuoden Tammisaaressa koululaisen täytyi varojen puutteessa palata kotiin auttamaan isää ja veljeä neulatyössä. Lukemista hän ei silti jättänyt, vaan käytti siihen edelleen joutohetket, hakien rauhallisia piilopaikkoja mielityönsä harjoittamiseksi. Kerrotaan hänen jolloinkulloin Hosjan niityn ladossa lueskelleen pari viikkoa paljaalla leivällä. Mutta samalla hän edistyi nopeasti räätälinammatissakin ja pystyi käyttämään neulaa ja saksia kilpaa mestarinsa kanssa.

Kaksi vuotta räätälinoppilaana oltuaan Elias onneksi uudelleen pääsi kouluun. Tällä kertaa aina avulias vanhin veli Henrik Juhana vei opinhaluisen veikkonsa Turun katedraalikouluun. Mutta vanha Auran kaupunki oli vähällä palauttaa kotiin tuon suomalaisen sammattilaispojan. Elias oli näet jo ennättänyt isosti unhottaa Tammisaaresta saamansa niukan ruotsin taidon, ja koulun ankara rehtori uhkaili ensi alussa lähettää ujon kouluun pyrkijän samaa tietä takaisin, jollei tämä vastaisi ruotsiksi. Pojan avonainen katse ja harras halu taivutti rehtorin vihdoin ottamaan halvan suomalaistulokkaan kouluun, ja Elias oli ylen iloinen. Majan hän sai tuttavan kisällin välityksellä eräässä nahkurinverstaassa, josta kisällit ja oppipojat hänelle luovuttivat yhden nurkan. Asunto oli kehno, mutta Elias ei nurissut. Ja koululaisten kesken hän pian alkoi käydä miehestä, kun kunnialla kesti koululaisen miehuuden koetuksen: piti irvistelemättä vanhaa tupakkamälliä määrätyn ajan poskessaan. Tällainen koe kuului sen ajan kouluelämän hyviin tapoihin ja suoritettiin vanhempien toverien valvonnan alla jossakin piilopaikassa. Muutenkin Elias pian perehtyi koulun komentoon ja osoitti itsenäistä, miehuullista luonnetta. Kerrankin hän valitsi selkäsaunan pöydän alle häpeämään menemisen asemesta, mutta säästyi onneksi kummastakin. Lukujansa hän hoiti miehen tavoin, joskin omien kirjain puute oli suurena vastuksena. Lukemalla avuliasten toverien kirjoja näiden lomahetkinä ja ruoka-aikoina -- useinkin toverien portailla istuen -- hän hyvän muistinsa avulla pysyi läksyissä mukana, vieläpä kohosi luokan ensimäisten joukkoon. Varsinkin latinan kielessä hän sivuutti toverinsa.

Todella tarvittiin suurta tahdonlujuutta, jos mieli edistyä nuoren Lönnrotin olosuhteissa. Asunto oli kehno, koulukirjat puuttuivat, mutta pahinta oli ravinnon laita. Sen muodosti nytkin pääasiallisesti vain leipä, sillä kodin antimet olivat niukat. Tekemällä pieniä palveluksia hän armeliailta ihmisiltä sai joskus herkukseen soppaa ja lämmintä ruokaa. Mutta hän oli tyytyväinen, kun sai nyt esteettömästi jatkaa koulunkäyntiänsä lähes kolme vuotta. Loma-ajoilla hän tietysti oli kotona, räätälöitsi ja harrasti nuoruuden raikkaita huvituksia. Turun ja Sammatin välisen, lähes kymmenpeninkulmaisen matkan hän suoritti jalkapatikassa, harjautuen siten sangen kestäväksi kävelijäksi. Joskus setä, Kustaa Henrik, kyyditsi hänet hevosellaan Turkuun, ja joskus hän pääsi kulkemaan jonkun sammattilaisen isännän tai koulutoverinsa seurassa. Nopeasti Elias kuuluu siten suorittaneen matkansa: lähdettyään varhain aamulla Turusta hän illaksi kerkesi kylpemään Sammattiin. Tuollaisen taipaleen patikoiminen varsinkin tyhjin vatsoin on sangen epämieluinen tehtävä. Niinpä Eliaskin kerran, lähdettyään Turusta rahatonna, eväätönnä, saapui aivan näännyksissä Sammattiin. Vielä vanhanakin hän liikutuksella muisteli erästä kotikylänsä emäntää, joka kirnutessaan silloin suurella voileivällä virvoitti nälkäistä ja uupunutta matkalaista.

Nahkurinverstaasta Lönnrot kouluaikansa loppupuolella muutti asumaan erään vahtimestari Engblomin luo, jonka poika oli hänen koulutoverinsa. Täällä oli pojilla yhteinen kammari. Asunto oli siis tavallaan parantunut, mutta elanto oli yhtä tukalaa kuin ennenkin. Hankkiakseen leivän jatkoa hän lienee jonkun aikaa kouluaikansa lopulla ollut erään ylioppilasosakunnan vahtimestarina eli n.s. "kansakuntapoikana", mikä toimi ei suinkaan ollut kadehdittavaa laatua, katsoen sen ajan vallattomiin ylioppilastapoihin. Vihdoin kaikki keinot tekivät tenän, ja lähes kolmen vuoden koulunkäynnin jälkeen Lönnrotin täytyi palata neulan ja saksien ääreen. Vanhin veli oli tällä välin päässyt omintakeiseksi mieheksi, ja nuorempi rupesi hänelle nyt apulaiseksi. Räätälintyön lomassa hän toimitteli monia muitakin talousaskareita ja saavutti siten sen rakkauden maalaiselämään, joka hänessä pysyi vireillä koko elinajan.

Mutta samalla hän harrasti opintojansakin ja onnistui saamaan itselleen hyvän ja avuliaan opettajan Sammatin kappalaisenapulaisesta, Juhana Lönnqvististä, joka, kuultuaan nuoren räätälin lukuhalusta, otti ohjatakseen tämän opinnoita. Lönnqvist oli varsinkin etevä matemaatikko ja opetti Lönnrotille muun muassa algebraa. Hänpä se myös keksi keinon saada hyväpäisen oppilaansa vielä kolmannen kerran opintielle, joka jo kahdesti oli puutteen tähden keskeytynyt. Hän näet kehoitti Eliasta koettamaan vanhaa teinien keinoa: laulamaan itselleen kokoon varoja. Tosin Lönnrot ei ollut mikään loistava laulaja, mutta kannattihan ainakin koettaa. Opittuaan virsiä taitavalta isältään laulamaan muutamia tuttuja virsiä, hän otti pussin selkäänsä, sauvan käteensä, tervasi varmuuden vuoksi jalkapohjansa ja alotti teinivaelluksensa. Kyllähän toimi tuntui vastahakoiselta ujosta ja arasta nuorukaisesta, mutta into antoi rohkeutta. Matka alkoikin hyvillä enteillä, sillä jo ensimäisestä laulupaikasta lohkesi muonaa yli odotuksen: neljä vakkaa jyviä, lihaa, juusto ja leipä. Hyvin kävi edelleenkin, vaikkapa Elias laulaessaan kainosti katselikin seiniin eikä ihmisiin. Joku kumppani hänellä myös lienee ollut kerallaan, niin ettei vaellus aivan ikävältä tuntunut. Muuten supistuivat Lönnrotin kiertomatkat vain Sammattiin ja sen lähimpiin suomenkielisiin naapuripitäjiin. Niiden tuloksena oli 6 tynnyriä viljaa -- pääoma, jolla jo saattoi ajatella kouluun lähtöä.

Niinpä Lönnrot, vietettyään syksyn 1819 valmistuksissa, talvella 1820 Lönnqvistin kehoituksesta ja laulamalla kootuista jyvistä tehdyt leivät eväänä lähti Porvoon lukioon. Lönnqvist itse omalla hevosellaan kyyditsi oppilaansa perille ja hankki tälle asunnon erääsen käsityöläisperheesen. Lukioon päästäkseen Lönnrotin täytyi lukea lisää yksi kirja Euklideen geometriaa, mutta siitä hän suoriusi muutamassa päivässä, ja 20 p. maalisk. 1820 toivorikas "Elias Lönroth" kirjoitettiin lukiolaiseksi Porvoon kymnaasin alemmalle luokalle.

Mutta lukiolaisena olo ei kestänyt kauan. Lönnrot näki eväidensä hupenevan päivä päivältä; hänen täytyi keksiä jokin muu eteenpäin pääsemisen keino. Tällä kertaa onni olikin suopeampi. Hämeenlinnan apteekkari L.J. Bjugg näet tarvitsi oppilasta apteekkiinsa ja tiedusteli kymnaasin rehtorilta, eikö lukiolaisten joukossa olisi halukasta tulijaa. Vähävarainen Lönnrot olikin heti valmis luopumaan lukion penkiltä, ja jo 9 p. huhtik. 1820 hän lähti kymnaasista uuteen toimeensa.

Hämeenlinnan apteekissa nuorella Lönnrotilla oli aluksi paljon työtä, sillä ala oli hänelle aivan outo, ja musikaalinen proviisori antoi enimmät tehtävät uuden oppilaan huostaan. Kuitenkin tämä kohta perehtyi uuteenkin ammattiinsa ja jatkoi sen ohella opinnoitansakin. Öisin ja lomahetkin hän opiskeli latinaa, kreikkaa, algebraa ja kasvioppia, lukipa koko Sjögrenin paksun latinalais-ruotsalaisen sanakirjankin ulkomuistiin. Tehden tuttavuutta Hämeenlinnan koulupoikien kanssa hän luki yhdessä heidän rinnallaan ja m.m. kirjoitti Dahlin kreikkalaiseen lukemistoon käännöksen, joka kauan aikaa pysyi koululaisten hyvänä apuneuvona. Pysyäkseen öisin valveilla hän kuuluu sitoneen nuoralla jalkansa siten, että jalkaa rupesi puristamaan, jos sen omistaja sattui nukahtamaan. Myös jalkaan kiinnitetyllä tiukukellolla hän lienee pitänyt itseään hereillä. Lönnrot ei lukenut ainoasti koulukirjoja, vaan myös aikansa niukkaa suomalaista kirjallisuutta, Reinhold v. Beckerin etevästi toimittamia "Turun Viikko-Sanomia" ja J. Juteinin herättäviä lauluja ja kirjoituksia, jotka jo tällöin virittivät hänessä harrastusta Suomen kansan muinaisuuden ja kielen tutkimiseen ja tuntemiseen.

Sanoma näin monipuolisesta rohtojen tekijästä ehti koulurehtori Henrik Långströmin kuuluville, joka itsekkin oli Karjalohjalta kotoisin. Hän huomasi Lönnrotin lahjat ja ryhtyi häntä opettamaan yksityisesti tunnin viikossa. Siten Lönnrotin opinnot saivat varman johdon, jota vailla ne, hajanaisina ja omavaraisina ollen, tuskin olisivat vieneet toivotuille perille. Näin kului Lönnrotin aika rohtojen teossa ja opinnoissa, kunnes sattuma tuli hänelle avuksi. Eräänä päivänä näet piirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, apteekkarin lanko ja talon yläkerran asuja, piloillaan alkoi puhutella apteekin oppilaita latinaksi. Muiden oppilasten vastaukset olivat kehnoja, mutta Lönnrot puhui latinaa niin sulavasti, että ystävällisen piirilääkärin huomio heti kiintyi tähän kyvykkääsen nuorukaiseen. Yhdessä Långströmin kanssa hän ryhtyi pitämään huolta Lönnrotin opinnoista, jotka nyt vihdoin rohkenivat tähdätä yliopistoa kohti. Lönnrot oli sitoutunut olemaan Bjuggilla kuusi vuotta, mutta Sabelli ja Långström välittivät hänet vapaaksi apteekista, ja kesän v. 1822 Lönnrot vietti kotonaan lukemalla etupäässä Homerosta ja Virgiliusta ylioppilastutkintoon valmistuaksensa. Rehtori Långström antoi hänelle sitten syksyllä päästötodistuksen yliopistoon. Sabelli auttoi rahalainalla, ja eräs tuttava kauppapalvelija Juhana Vilhelm Lucander antoi hänelle matkarahoiksi 40 riksiä sanoen: "Ei sinun tarvitse pelätä että niinä karhuan, maksa milloin voit." Ja tietysti Lönnrot myöhemmin tunnollisesti suorittikin nämä lukuvelat. -- Näin evästettynä Lönnrot vihdoin lähti toivojensa päämaalia yliopistoa kohti, suoritti Turussa ylioppilastutkinnon ja lokakuun 10 p. 1822 piirsi nimensä yliopiston nimikirjaan, mihin Runeberg oli kirjoittanut nimensä saman kuun 3:tena ja Snellman 5:tenä päivänä. -- Kolme köyhää nuorukaista siinä yht'aikaa pyrki tieteen kotiin, ja nämä kolme ne sitten kohosivat kansansa henkisiksi pylväiksi. Kaitselmuksen ohjaus siinäkin oli näkyvissä.

* * * * *

Elias Lönnrot oli siis vihdoin, terästettyään tarmoansa puutteen, kokemuksen ja ahkeran työn kovassa koulussa, päässyt tiedon lähteille, jonne hänen janoova henkensä oli jo lapsesta saakka hartaasti halannut. Hän oli nyt ylioppilas, mitä hän joku vuosi sitten tuskin oli uskaltanut unelmoidakaan. Tieteen avara maailma oli hänelle avoinna. Mutta yhäti sattui esteitä hänen tielleen. Kun Lönnrot hyvänä uusmaalaisena pyrki jäseneksi uusmaalaiseen ylioppilasosakuntaan -- siihen osakuntaan, joka nykyään viettää vuosijuhlansa hänen syntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä -- niin eräs vanhempi pikkusieluinen uusmaalainen, päälle päätteeksi teologi, vastusteli Lönnrotin jäseneksi ottamista, koska muka "kansakunnalle" -- kuten osakuntia siihen aikaan kutsuttiin -- olisi alentavaa ottaa jäseneksi henkilöä, joka aikoinaan oli ollut toisen kansakunnan juoksupoikana. Silloin osakunnan arvoisa inspehtori, professori Törngren, huomautti osakunnalle, kuinka halpoja nekin toimet olivat olleet, joita pyhät apostolit aikoinaan olivat harjoittaneet. Vastustelija sai pitkän nenän, ja Lönnrot otettiin muitta mutkitta osakunnan yhteyteen.

Mutta pahempiakin vastuksia oli nuorella ylioppilaalla edessä. Varattomana hänen täytyi kohta ajatella jotakin toimeentulon keinoa, joka samalla sallisi opintojen jatkamisen. Tavallisin keino siihen aikaan oli kotiopettajan työläs toimi, ja siihen Lönnrotkin pyrki turvautumaan. Sama oli Runebergin ja Snellmaninkin laita. Osakunnan inspehtori oli tällaisessa asiassa paras välittäjä, ja niinpä Lönnrot, huolehtien toimeentulostansa, kääntyi vasta mainitun professori Törngrenin puoleen. Juhana Agapetus Törngren oli etevä kirurgi, lääketieteen professori, hienosti sivistynyt ja suuressa arvossa pidetty mies. Hän aluksi joutui hieman ymmälle nuoren ylioppilaan pyynnöstä, sillä Lönnrotin ylioppilastutkinnossa saavuttamat arvosanat eivät olleet juuri loistavia, mikä tietysti oli ollut luonnollinen seuraus usein keskeytyneistä ja hajanaisista luvuista. Siihen aikaan näet pantiin korkeihin arvolauseihin suuri arvo, eikä inspehtori itsekkään ollut aivan etuluuloton siinä suhteessa. Sentähden Lönnrotin pyyntö saada inspehtorin välityksellä kotiopettajan paikka aluksi tuntui Törngrenistä vaikealta täyttää. Mutta nuoren ylioppilaan suora ja avonainen olemus sekä rehellinen pyrkimys kohta voitti inspehtorin epäilykset; hän toimitti Lönnrotin kesällä 1823 kotiopettajaksi Euraan ja myöhemmin samana vuonna otti hänet omaan kotiinsa samanlaiseen toimeen.

Se oli nuorelle ylioppilaalle vihdoin onnen päivä-paistetta pitkällisten kieltäymysten jälkeen. Hän joutui nyt koko ylioppilasajaksensa varakkaan, sivistyneen ja kunnioitetun perheen yhteyteen, mikä seikka tietysti oli erittäin suuriarvoinen hänen vastaiselle kehitykselleen. Siihen saakka häntä kohtaan oikullinen onnetar hymyili vihdoin suloisesti kovia kokeneelle nuorukaisparalle. Ainakin leipähuolet olivat vihdoin lopussa.

Professori Törngren oli v. 1817 ostanut kuuluisan Kurki-suvun vanhan sukukartanon, Vesilahden Laukon, ja perhe vietti kesälomat, ehkäpä joulutkin rauhallisessa Laukossa. Törngrenin rouva Eeva Agata, Laitilan kirkkoherran Helsingbergin tytär, oli toimelias ja kelpo nainen, joka piti taloudessaan hyvää komentoa. Sivistynyt ja kaikkea hyvää harrastava hän oli kuten miehensäkin, joskin toisinaan kuuluu olleen hieman kiivas ja oikullinen, mihin alituisesta päänkivusta johtunut hermostuminen lienee ollut syynä. Perheen muut jäsenet olivat 11-vuotias poika Juhana, 9-vuotias tytär Eeva ja holhokki, rouvan sukulainen orpopoika Kaarle Vilhelm.

Se oli juuri tämä 6-vuotias orpo Kaarle Vilhelm, joka tuli Törngrenin perheessä nuoren Lönnrotin ainoaksi oppilaaksi. Myöhemmin hän Kaarle Vilhelm Törnegrenin nimellä tuli tunnetuksi kyvykkäänä yliopiston opettajana ja kirjallisesti sivistyneenä miehenä.

Hänen kasvatuksensa oli kokonaan laiminlyöty, niin ettei hän vielä edes osannut selvästi lukea sisältä -- seikka, joka siihen aikaan oli jotenkin tavatonta herrassäädyn lapsiin nähden. Professori Törngreniä rupesi pojan kasvatus huolettamaan, ja niinpä hän otti Lönnrotin pienen Kaarle Vilhelmin opettajaksi.

Alussa Lönnrotin ujo ja kömpelö olemus ei liene oikein miellyttänyt Törngrenin perhettä, mutta kohtapa hän tyynellä, avomielisellä käytöksellään voitti puolelleen kaikkien suosion ja tuli aivan kuin perheen jäseneksi. Talvet vietettiin Turussa, kesät kauniissa Laukossa, ja Lönnrot sai mielin määrin ohjailla kasvattinsa kehitystä. Aluksi nuori oppilas ei näyttänyt juuri opinhaluiselta eikä lahjakkaalta, sillä hän oli hidas ja umpimielinen. Opettajan ensi tehtävä oli siis harrastuksen ja toiminta-halun herättäminen. Kun hän itse oli luonteeltaan iloisa sekä samalla kokemuksestaan hyvin tunsi lasten luonteen ja taipumukset, niin hän ensin koetti kääntää oppilaansa harrastusta leikkeihin ja lasten askareihin. Mutta siinä hän ei onnistunut. Silloin hän, opittuaan tarkemmin tuntemaan pojan luonteen, rupesi elähyttämään tämän mielikuvitusta, ja se koe onnistui paremmin. Niinpä hän kerran juhlallisesti nimitti seitsenvuotiaan oppilaansa lähellä Laukkoa olevan Sammassaaren itsevaltiaaksi kuninkaaksi. Mutta nuoren kuninkaan mieli teki niin kovasti Lönnrotin taidokkaasti valmistamaa jousta, että hän ilomielin vaihtoi osan kuningaskuntaansa jouseen. Asiasta laadittiin virallisesti oikein kirjallinen kontrahti, joka vieläkin on tallella. Siinä "Kaarle Vilhelm, Sammassaaren kuningas", 15 p. syysk. 1824 luovuttaa osan valtakuntaansa, Kertunsaaren, ylioppilas Elias Lönnrotille ja tämän jälkeläisille liipasimella varustettua jousta ynnä siihen kuuluvaa 2 nuolta vastaan. Lönnrot sai tuttavilta tovereilta tämän kuninkaallisen teon johdosta nimen "Kertunsaaren herttua", mutta arvonimi ei ollut sen kantajalle mieleen ja pianpa se unohtuikin.

Alkuun päästyä pieni kuningas nopeasti kehittyi taidoissa ja tiedoissa ja kiintyi lujasti opettajaansa, jolle pojan edistys tietysti oli suurena ilon ja tyytyväisyyden aiheena. Noin viisi vuotta Lönnrot opetti "Sammassaaren kuningasta" aina Turun paloon ja yliopiston Helsinkiin muuttoon saakka. Silloin Kaarle Vilhelm sai toisen opettajan, kun Lönnrot, tultuaan filos. kandidaatiksi, lähti runonkeruumatkoilleen ja ryhtyi harjoittamaan ahkeria lääketieteellisiä opinnoita. Jo parin vuoden päästä, v. 1830, Lönnrotin entinen oppilas suoritti ylioppilastutkinnon ainoasti 13 1/2 vuoden iässä.

Kotiopettajan toimensa ohella Lönnrot itse opiskeli filosofian kandidaattitutkintoa varten. Jo koulupoikana ollessaan hän oli sanonut eräälle sammattilaiselle isännälle, joka Turkuun mennessä otti hänet rattaillensa ja käski messuamaan, ettei hänestä pappia tulisi. Eikä hän yliopistossa kääntynytkään hengelliselle alalle, kuten rahvaan lapset siihen aikaan tavallisesti tekivät. Muuten tiedot Lönnrotin yliopistollisista luvuista ja suhteista ovat varsin niukat. Pieni yliopistollinen stipendi hänellä näkyy olleen vv. 1823-26, ja tietysti hän säännöllisesti hoiti lukujaan ja tutkintojaan. Että se väkevä kansallinen herätyshuuto, jonka A.I. Arvidsson y.m. 1820-vuoden tienoilla kohottivat suomalaisen kansallisuuden puolesta, löysi herkkää vastakaikua Lönnrotin supisuomalaisessa sydämessä, on varmaa. Yliopistossa opiskeli tähän aikaan suuri joukko eteviä nuorukaisia, joista sitten tuli maansa merkkimiehiä, ja epäilemättä Lönnrotkin intomielin seurasi mukana niissä ihanteellisissa pyrinnöissä, joita tuo valiojoukko unelmoi. Tosin ankara ja taantumusmielinen virkavalta pian tukahutti Arvidssonin herättämät kansallissuomalaiset harrastukset, mutta aate jäi sittenkin kytemään nuoriin mieliin, leimahtaaksensa soveliaan ajan tultua uuteen liekkiin. Ja tieteellisessä muodossa Suomen kansan ja kielen tutkimus pysyi yhä vireillä perintönä Henrik Gabriel Porthanin ajoilta. Porthanin kuoltua v. 1804 oman maan ja kansan muinaisuuden harrastus kyllä hetkeksi laimeni, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä, kun muutenkin ennätettiin hieman tottua Suomen uuteen valtiolliseen asemaan, se jälleen sai uutta vauhtia. Varsinkin Suomen runsas kansanrunous alkoi vetää yhä useamman nuoren ja innokkaan asianharrastajan huomion puoleensa. Sehän oli rauhoitettu ala, jolla ei ollut mitään tekemistä valtiollisten asiain kanssa.

Suomen kansanrunouden olemassaolo oli aavistettu jo Mikael Agricolan ajoista saakka, ja joskus seuraavina aikoina joku oppinut sattumalta siihen viittasi tai julkaisi siitä pieniä sipaleita. Mutta runojen runsautta ei kukaan arvannut eikä aika kohtakaan ollut kypsynyt varsinaiselle kansanrunouden harrastukselle. Tosin jo innokas suomalaisuuden ystävä Daniel Juslenius 18:nnen vuosisadan alussa loi yleisempää huomiota Suomen kansan henkisiin aarteihin. Mutta vasta monipuolinen Porthan se sitten, Jusleniuksen esimerkkiä seuraten, otti kansanrunouden tutkimuksen yhdeksi päätyökseen ja saattoi sen arvoon. Muualla maailmassa oli näet mainitun vuosisadan jälkipuoliskolla yleisön huomio kääntynyt varsinaiseen kansanrunouteen, sittenkun Englannin ja Skotlannin rikasta kansanrunoutta oli saatettu julkisuuteen, ja jonkinmoinen yhteishengen vaikutus tunkeutui syrjäiseen Pohjolaankin. Jo v. 1766 Porthan alkoi julkaista suurta teostansa "Suomalaisesta runoudesta" (De poesi fennica), ja siinä hän ensi kerran otti Suomen kansan- ja taiderunouden perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän itse hankki ja keräili ahkerasti kansanrunoja, pääasiassa loitsuja, ja hänen harrastuksensa vaikutti muihinkin. Niinpä hänen oppilaansa Kr. E. Lencqvist, isänsä ja Porthanin aineksia hyväkseen käyttäen, julkaisi v. 1782 latinaksi kirjansa "Vanhain suomalaisten taikauskosta", ja hänen harras ystävänsä Kr. Ganander v. 1789 painatti ruotsiksi tunnetun "Suomalaisen jumalaistarustonsa" (Mythologia fennica). Kaikilla näillä teoksilla oli suuri merkitys myöhemmän ajan kansanrunouden harrastuksiin nähden. Kukaan "Porthanin ajan" miehistä ei kuitenkaan vielä aavistanut runojen runsautta, sillä he eivät tienneet lähteä etsimään niitä noilta itä-Suomen ja Venäjän Karjalan runsailta runo-alueilta. Porthanin mukana meni hänen aikansakin hautaan, mutta siemen oli jo kylvetty seuraavia aikoja varten.

Niinpä sitten 19:nnen vuosisadan toisella vuosikymmenellä heräsikin, kuten jo mainittiin, kansanrunouden harrastus jälleen virkeämpään eloon yhdessä suomalaisuuden harrastuksien kanssa. Jälleen alettiin kerätä kansanrunoja. Tutustuessaan saksalaisen kansanrunouden harrastajan J.G. Herderin kirjoituksiin ja ulkomaisiin kansanrunouden julkaisuihin nuori Antti Juhana Sjögren jo ylioppilaskokelaana innostui koko sydämellään asiaan ja sai tämän nuoruudenintonsa tarttumaan tovereihinsa, juvalaisiin Abraham Poppiukseen ja Kaarle Aksel Gottlundiin, jotka sitten ahkerasti keräsivät kansanrunoutta kotipaikoiltaan 1815-vuoden vaiheilla. Samoin nuori maisteri A.I. Arvidssonkin ruotsalaisten kansanlaulujen herättämänä alkoi harrastella runonkeräystä, kävipä itse kesällä 1819 Pohjois-Savossa varsinaisella runonkeräysmatkalla. Samana vuonna apulaisprof. Reinh. v. Becker kielentutkimusmatkallaan keräili Pohjois-Suomesta kansanrunoja; jopa muutamat muutkin säätyhenkilöt huvikseen kotipaikoillaan uurastelivat runonkeräystä. Ja intomielinen Gottlund, joka Keski-Savosta ja sitten Vermlannin savolaisilta kokosi itselleen runsaamman määrän runoja kuin kukaan muu ennen Lönnrotia, lausui jo v. 1817 aavistavat sanansa Suomen vanhain kansanrunojen yhteenkutomisesta. Opiskellessaan Poppiuksen, Arvidssonin y.m. suomalaisten kera Upsalan yliopistossa hän näet muka asiantuntijana sai arvosteltavakseen saksalaisen Fr. Rühsin teoksen "Finnland und seine Bewohner" (Suomi ja sen asukkaat). Pitkässä arvostelussaan hän muun muassa lausui: "Arvostelija menee niin pitkälle väitteessään, että jos tahdottaisiin koota vanhat kansanlaulut ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus, syntyköön siitä sitten eepos, draama tahi mikä muu hyvänsä, siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tai Niebelungenlied; ja ylistettynä voisi suomalainen kansallisuus oman omituisuutensa loistossa ja kunniassa, itsenäisyytensä tunnossa ja oman kehityksensä kunnian koristamana herättää nykyajan ja tulevaisuuden ihmettelyä."

Jopa virisi muukalaisissakin harrastus Suomen kansanrunoihin. Niinpä saksalainen, Upsalassa oleskeleva lakitiet. tohtori H.R. v. Schröter julkaisi v. 1819 Poppiuksen y.m. Upsalassa opiskelevain suomalaisten avulla kokoelman suomalaisia kansanrunoja saksaksi käännettyinä ("Finnische Runen") ja teki niitä siten ensinnä tutuiksi suurelle maailmalle. Ja kuuluisa tanskalainen kielentutkija Rasmus Rask v. 1818 Turussa käydessään innokkaasti kehoitteli suomalaisia suomenkielen tutkimiseen ja suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseen. Tästä sai kotimainenkin kansanrunouden harrastus yhä suurempaa vauhtia. Yhä useampi mies keräilee huvikseen runoja eri osissa Suomea, ja nuori uuttera Sjögren joutui tieteellisillä tutkimusmatkoillaan v. 1825 jo Vienan läänin parhaille runoalueille saakka. Mutta kansanrunouden keräys oli hänelle kuten muillekin ainoasti sivutyönä, ja hän kaivoi kootun leiviskänsä maahan -- jätti runonsa hautumaan arkkunsa pohjalle. Niin olivat useimmat muutkin tehneet; ainoasti Gottlund oli v. 1818 Ruotsissa julaissut painosta muutamia Suomen kansanrunouden näytteitä. Tämä ensimäinen runonkerääjäin polvi ei vielä täysin käsittänyt tuota kansallista tehtävää, jonka vasta Elias Lönnrot otti varsinaiseksi elämäntyökseen.

Olipa kuitenkin yksi mies, joka kaukana ja erillään muista ei kaivanut leiviskäänsä maahan. Se oli Uuden Kaarlepyyn piirilääkäri Sakari Topelius vankempi, suuren runoilijan isä. Hän oli isältänsä, tunnetulta kirkkomaalaajalta Mikael Toppeliukselta, perinyt rakkauden suomenkieleen ja harrasti huviksensa virkamatkoillaan runojen keräystä. Kun hän v. 1820 sattuneen tapaturman vuoksi ei enää päässyt kotoansa liikkumaan, hankki hän runoja sukulaisten ja tuttavien välityksellä. Onnellinen sattuma johdatti hänen luokseen pari vienankarjalaista tukkukauppiasta, jotka levittivät hänen eteensä ennen aavistamattoman komeain kertomarunojen maailman. Siitä lähtien hän tuotatti noita rajantakaisia laukunkantajia luokseen runoja laulamaan, ja pianpa nämä runontaitajat itsekkin osasivat Topeliuksen vuoteen ääreen. Hänessä syntyi myös ajatus julaista kokoomiansa runoja, ja v. 1822 hän alkoikin toimittaa painosta vihkosia "Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä lauluja". Tätä aikanaan arvokasta julkaisua ilmestyi seuraavien vuosien kuluessa yhteensä viisi vihkoa, viimeinen vasta v. 1831, jolloin Topelius jo oli muuttanut manan majoille.

Hiukan aikaisemmin jo etevä ja innokas suomenkielen tutkija ja tuntija, edellä mainittu v. Becker, toimittamissaan "Turun Viikko-Sanomissa" julkaisi tuntemiensa kansanrunojen perustuksella esityksen Väinämöisestä, koettaen laatia hänen elämänvaiheistaan yhtäjaksoisen kuvauksen. Tämä tapahtui v. 1820. Harrastuksen voikin sanoa tällöin jo yleisesti levinneeksi. Mutta vielä ei kukaan ottanut keräystyötä varsinaiseksi elintehtäväkseen. Niinpä jäikin tämä toimi vihdoin Lönnrotille, joka juuri samoihin aikoihin tuli ylioppilaaksi ja joutui noihin kansanrunoutta ja muinaistutkimusta harrastaviin piireihin. Hänen herkkä mielensä pian lämpeni tälle kansalliselle asialle, ja ulkonaiset seikat erityisesti kiinnittivät hänen huomiotansa kansanrunoihin ja suomalaisuuden harrastuksiin.

Törngrenin perheessä hän näet tutustui läheltä aikansa oppineihin ja kansallisten rientojen ystäviin. Olihan v. Becker perheen sukulainen, ja häneltä Lönnrot etusijassa sai vaikutelmia, jotka kävivät hedelmiä kantaviksi. Jo apteekissa ollessaan hän, kuten muistamme, oli mielihyvällä lukenut Beckerin etevää lehteä "Turun Viikko-Sanomia", jossa suomenkieli savolaisen Beckerin kynästä pulppusi ennen tuntemattomassa tuoreudessaan ja epäilemättä suuresti viehätti Uudenmaan kieliköyhässä seudussa syntynyttä nuorukaista. Nyt hän ylioppilaana Beckerin johdolla uudelleen syventyi tutkimaan suomenkieltä ja kansanrunoutta koskevia julkaisuja ja kirjoitelmia, jotka herättävästi vaikuttivat hänen alttiisen mieleensä. Porthanin ja hänen aikalaistensa alkama kansallinen työ alkoi vähitellen selvitä nuorelle Lönnrotille ja kiihoittaa hänen tiedonhaluansa. Lisäksi tulivat Topeliuksen arvokkaat kansanrunojulkaisut, jotka tietysti yhä enemmän virittivät Lönnrotin harrastusta. Ne todistivat mahtavia runoaarteita vielä olevan salassa maailmalta kaukana Venäjän Karjalassa ja osoittivat runojen suuren kansallisen merkityksen. Topeliuksen työ siinä suhteessa tulikin Lönnrotin elintehtävän lähimmäksi edeltäjäksi ja esikuvaksi, joskin Porthan, Ganander ja Becker olivat hänelle tärkeitä tienviittojia.

Vieläpä Lönnrotin oleskelu Laukon kartanossa muutenkin viehätti häntä kansansa muinaisuuden tutkimiseen. Laukko oli vanha tarurikas paikka, ja Vesilahden rahvaan huulilla eli tällöin vielä ihana kansanruno "Elinan surmasta", jonka surkeat tapahtumat on sijoitettu juuri Laukkoon ja sen ympäristöön. Lönnrotiin vaikutti tuo muhkea ballaadi niin tehoisasti, että hän rupesi keräämään Vesilahdelta rahvaan muitakin vanhoja muistoja ja runoja. Kerrotaanpa että rouva Törngren, jolla oli avoin ja harras mieli kaikkia hyvin pyrintöjä kohtaan, muka kiihoitti Lönnrotin keräysintoa palkitsemalla hänet jokaisesta uudesta runosta ylimääräisellä aamupäiväkahvilla. Lönnrotin mielijuomia oli näet väkevä ja hyvä kahvi, jota hän voi juoda koska tahansa ja monta kuppia peräkkäin.

Siten Lönnrot eri tahoilta sai herättäviä vaikutelmia, jotka vähitellen valmistelivat häntä hänen vastaiseen elämäntyöhönsä. Samalla hän, asuen hienosti sivistyneessä ja arvokkaassa perheessä, laajensi elämänsä näköpiiriä ja ihmistuntemustaan. Törngrenin kodissa seurustelivat maansa ja aikansa etevimmät miehet, viipyen kesäisin ajoin usein viikkokausia vierasvaraisessa Laukossa, ja Lönnrot oli siten tilaisuudessa tekemään hyviä tuttavuuksia sekä lisäämään elämänkokemustaan. Perheen nuorten jäsenten ympärille taasen keräytyi, varsinkin vanhimman pojan päästyä ylioppilaaksi, iloinen piiri nuoria tovereita, ja Lönnrot, vaikkapa ei ollutkaan erittäin notkea seuramies, sillä hänen käytöksensä pysyi läpi iän ujona ja vaatimattomana, mielellään viihtyi nuorten vilkkaassa joukossa. Hänkin tunsi Törngrenin perheessä alati olevansa kuin kotonaan, ja häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin. Huolimatta hieman karheasta ja kömpelöstä ulkokuorestaan -- "kumartamaan minä en opi koskaan", hän sanoi vielä vanhoilla päivillään, -- hän oli mieluinen vieras talon nuoren tyttären ympärille kokoontuvien iloisten neitostenkin piirissä, jotka kuitenkin arvelivat, ettei Lönnrot ollut lemmennuolien ammuttavissa.

Näin kuluivat Lönnrotin päivät kotiopettajana opetuksen, omien lukujen, suomenkielen ja muinaisuuden harrastusten, sivistävän seurustelun ja nuoruuden huvitusten välillä. Kotimökistä saatu luonnonrakkaus veti häntä Laukossakin vastustamattomasti luonnon helmaan. Kesällä hän samosi metsissä, souteli Laukkoa ympäröivillä vesillä ja tutustui rahvaan tapoihin ja elämään. Uinti oli hänen mieliurheilujaan. Talvisin hän hiihteli ja laski mäkeä, tekipä itse itselleen suksiakin. Tuo terveellinen urheilu ja ajan säännöllinen jakaminen henkisen ja ruumiillisen työn välillä karkaisi hänen ruumistansa ja laski pohjan sille rautaiselle terveydelle, joka seurasi häntä kuolinvuoteelle saakka. Huilua puhaltamalla ja kanteletta soittamalla hän viihdytteli mieltänsä päivätyön päätettyänsä, vaikkapa ei ollutkaan erityisesti musiikkimies. Lieneepä hän ennättänyt ulottaa harrastustansa ympäristön rahvaankin henkiselle kohottamiselle. Ainakin kerrotaan hänen opettaneen, mahdollisesti kumminkin vasta myöhempien Laukossa oleskelujensa aikana, Laukon alustalaisten lapsille kirjoitustaitoa. Samalla hän opetti niille hiihtoakin. Kansanomaisella ja kaikille yhtä ystävällisellä käytöksellään hän täydellisesti voitti seudun rahvaan suosion. -- Laukossa olo oli suloisimpia aikoja Lönnrotin elämässä, ja lapsellisella kunnioituksella hän kiintyi sen hyviin asujamiin. "Hyvä talo", "hyvä Laukko" olivat ne nimitykset, joita hän myöhemmin käytti Laukosta puhuessaan. Ja ahkera kirjeenvaihto Laukon herrasväen kanssa sekä jatkuva vierailu Törngrenin kodissa vielä kauan jälkeenpäinkin kiinnittivät Lönnrotia tuohon "hyvään taloon". Itse hän eräässä kirjeessään v:lta 1836 sanoo Laukossa olostaan, että se "aika mielestäni aina tuntuu kalleimmalta kaikista menneistä". Eikä ihmettä, sillä Laukossa hän oli tavannut herttaisen kodin ja saanut niiden monipuolisten herätysten siemenet, jotka sitten versoivat Suomen kansalle reheväksi viljaksi.

Hänen opetustoimensa Törngrenin perheessä läheni loppuansa, samalla kun hän valmistui suorittamaan filosofian kandidaattitutkintoa, johon siihen aikaan kuului kokonaista 12 ainetta. Tärkein opinnäyte tutkintoa varten oli n.s. "maisteriväitöksen" kirjoittaminen ja puolustaminen. Tässä tuli Laukon sukulainen, usein mainittu historian apulaisprofessori v. Becker, Lönnrotille ohjaajaksi. Hänen edellä kosketeltu esityksensä Väinämöisestä Turun Viikko-Sanomissa v. 1820 oli jäänyt kesken syystä, että kaikki lukijat eivät olleet ymmärtäneet runoja. Nyt Becker, huomatessaan Lönnrotin taipumukset, kehoitti nuorta kokelasta kirjoittamaan maisteriväitöksensä samasta aineesta ja jätti muistiinpanonsa ja keräelmänsä Lönnrotin käytettäviksi. Tämä kävikin aineesen käsiksi nähtävästi syksyllä 1826, sillä 14 p. helmik. 1827 tarkastettiin Beckerin esimiehyydellä ensi osa Lönnrotin väitöstä De Väinämöine, priscorum fennorum numine (Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalasta). Kirjanen oli vain pieni, 16 nelitaitteista sivua sisältävä tutkimuskoe, jonka toinen, jo valmiiksi painettu osa hukkui Turun palossa seuraavana syksynä. Beckerin esimerkkiä noudattaen Lönnrot väitöksessään pykälä pykälältä kuvasi Väinämöisen vaiheita tuntemiensa tarujen ja kansanrunojen perustuksella ja lausui asiassa omia mietteitään. Tietysti kuvaus oli vielä hyvin vaillinainen, kun Lönnrotin täytyi nojautua yksistään silloin tunnettuihin taruihin ja runoihin, mutta tämä seikkapa se lienee kiihoittanut hänen haluansa itse ottamaan lähempää selkoa tuosta kansanrunojen suuresta pääsankarista. Joka tapauksessa hänen pienellä väitöskirjallaan on varsin tärkeä merkitys hänen vastaiselle työlleen. Se on ensimäinen rengas siinä suunnitelmien sarjassa, joka vihdoin vei Kalevalan suurenmoiseen kokoonpanoon. Väitöskirjaa laatiessaan Lönnrot näet perinpohjin tutustui silloin tiettyihin runovaroihin ja entisiin kansanrunouden tutkimuksiin. Samalla hän jo tällöin pani alulle sen menettelytavan, jota hän sitten Kalevalan kokoonpanossa käytti, s.o. kokosi yhdestä pääsankarista kaikki saatavilla olevat tiedot ja sovitteli ne yhtenäiseksi kuvaukseksi. Myös rupesi hän Beckerin tavoin katsomaan vanhoja runoja historiallis-kansatieteellisiksi todistuskappaleiksi, joilla oli suurin arvonsa Suomen kansan muinaisuuden valaisijana.

Väitöksen julaistuansa Lönnrot valmistautui lopulliseen tutkintoonsa, vaikkapa hän koskaan ei ollutkaan mikään loistava tutkintomies. Samana keväänä hän mitenkuten läpäisi nuo 12 ainetta, toiset paremmin, toiset huonommin, ja vihdoin 11 p. kesäk. 1827 suoritti julkisen filosofian kandidaattitutkinnon. Varattomuutensa vuoksi hän ei ottanut osaa samaan aikaan vietettyihin kalleihin maisterinvihkiäisiin, joissa m.m. Runeberg saavutti akateemisen laakerin. Lönnrot ei koskaan välittänyt hienoista arvonimistä, ja tällä kertaa hänellä kai jo oli mielessään tärkeämpikin asia, mihin voisi käyttää vähäiset, kotiopettajan toimesta karttuneet säästönsä.

Tähän oikeastaan voimme lopettaa Lönnrotin elämän ensimäisen jakson. Se oli ollut kovaa taistelua tiedonhalun ja puutteen välillä, kunnes onnetar vihdoin ohjasi hänen askeleensa Törngrenin ystävälliseen perheesen, ja varsinainen puute siten poistui kauaksi. Sama on ollut monen muunkin matalasta majasta opin teille pyrkineen nuorukaisen elämäntarina, mutta ani harvan niin liikuttava kuin Lönnrotin. Koko ajanjakso oli ollut hänelle juurikuin kovia oppivuosia, jotka monipuolisesti valmistivat tehtäväänsä Suomen suurta kansanrunojen kerääjää ja järjestäjää sekä suomalaisen kirjallisuuden ja kielen mahtavaa edistäjää. Nyt alkavat hänen vaellustensa ja suurtöittensä vuodet, jolloin hän uupumattomana risteili läpi itäisen ja pohjoisen Suomen ja kaukana sen rajojen ulkopuolellakin, vetäen esiin vuosisatojen kätköistä kansansa kunniaksi ja koko maailman ihailtaviksi ennen aavistamattomia runoaarteita. Tosin hän kandidaattitutkinnon suoritettuansa ryhtyi erikoisalanaan harjoittamaan lääketieteellisiä lukuja, mutta lääkärintoimi on kuitenkin ainoasti sivuasiana hänen elämässään, joka etusijassa omistihe ja keskittihe vallan toisenlaisille harrastuksille.

Mikä Lönnrotin sai kääntymään lääkäriksi, ei ole oikein selvillä. Mutta epäilemättä hänen olonsa apteekissa, ystävällisen auttajansa Sabellin kehoitus ja esimerkki sekä oleskelu Törngrenin perheessä, jonka isäntä ja parhaat tuttavat olivat eteviä lääkäreitä, saivat Lönnrotin valitsemaan tuon hänen luontaisille harrastuksillensa niin vieraan uran. Ja onneksipa se olikin hänen päätehtävälleen, kuten kohta tulemme näkemään. Lääkärin virka syrjäisessä seudussa näet tuotti hänelle murheettoman leivän, mutta samalla jätti riittävästi aikaa mieliharrastusten harjoittamiseen ja vei hänet lähelle parhaita runopaikkoja. Kaikki Lönnrotin elämässä on juurikuin kaitselmuksen edeltäkäsin valmiiksi miettimää johdatusta.

II.

Miehuus ja vaellusvuodet.

Lönnrotin lääketieteelliset opinnot keskeytti kohta Turun kamala tulipalo, joka syyskuussa 1827 tuhosi Auran vanhan kaupungin. Yliopisto suljettiin talveksi ja siirrettiin seuraavana vuonna maan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. Täten syntynyttä väliaikaa nuori maisteri päätti käyttää hyödykseen tutustumalla maahansa ja kansaansa sekä kokoamalla kansanrunoutta. Into ei sallinut hänen istua toimetonna ja odotella yliopiston avausta. Topelius oli jo viitannut selvän tien Vienan läänin runsaille runomaille, joilta hän oli parhaat laulunsa saanut, ja siitäpä Lönnrotinkin mieli hehkui tunkeutua itse tuonne runojen pesäpaikoille. Suunnitelmansa oli vaeltaa Hämeen, Savon ja Suomen Karjalan kautta Vienan Karjalaan ja sieltä Pohjanmaan kautta takaisin. Matkaa varten hän oli vähistä varoistansa säästänyt 100 seteliruplaa ja päättänyt suorittaa matkansa jalan. -- Huhtikuussa 1828 Lönnrot vietti pari viikkoa kotonansa Sammatissa vanhempainsa ja sukulaistensa parissa. Ylioppilasaikanansakin Lönnrot tietysti oli usein käynyt tervehtimässä kotolaisiansa. Näiden oloissa oli tapahtunut se muutos, että hänen auttajansa ja vanhin veljensä, usein mainittu Henrik Juhana, oli v. 1825 isältään ostanut Paikkarin torpan ja rakentanut siihen tuvan lisäksi kammarin. Hän oli v. 1819 nainut Tenholasta kotoisin olevan Stiina Liisa Björklundin, joka miehensä kanssa oli kokenut pitää huolta nuoremman veljen tarpeista tämän pyrkiessä eteenpäin lukutiellä. Kuuluupa hän kerran panttauttaneen vihkisormuksensakin saadakseen irti lukurahoja. Lönnrot puolestaan muisti sittemmin kylläkin palkita veljensä perheen hyvänteot, kuten myöhemmin saamme nähdä.

Täällä Paikkarissa, kotoistensa rakkaassa piirissä, nuori maisteri valmistihe ensimäiselle vaellusretkelleen. Kotiseudun kauneus ja lapsuuden muistot täyttivät hänen mielensä kultaisilla kuvilla. Täällä hän oli metsissä ollut paimenessa, marjassa ja ansoja virittämässä; täällä hän oli ruuhessaan istunut ongella päiväkaudet; täällä laskenut jyrkkiä mäkiä kilpaa hilpeäin toverien kanssa. Matkalle lähdettyänsä hän kirjoittaakin noiden suloisten muistojen vallassa: "Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaasen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat, kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kaihoilta. -- Suo anteeksi että näin kauan sinua viivyttelen, mutta en saata toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen kulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi, jokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, jota niin hyvin ymmärrän." -- Siinä soi väkevin sävelin Lönnrotin rakkaus kotiseutuansa ja luontoa kohtaan, rakkaus, joka häntä ei koskaan jättänyt.

Huhtikuun 29 p:nä Lönnrot lähti Paikkarista liikkeelle Hämeenlinnaa kohti. Saadakseen lähemmin tutustua kansaan ja sen oloihin Lönnrot pukeutui hyvin yksinkertaisesti ja oli olevinaan talollisen poika, joka meni Karjalaan sukulaisiinsa. Outo ei osannut erottaa nuorta maisteria tavallisesta talonpojasta tai kuljeksivasta kisällistä, niin koruton oli hänen ulkonainen asunsa. Lönnrot oli tähän aikaan pitkä, hoikka ja luiseva nuorimies, jonka karheita ja päivän paahtamia kasvoja suuret eloisat silmät kaunistivat. Talonpoikaiset vaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu rinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa -- sellainen oli sen miehen vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa hengenaarteita. Jo aivan alkumatkalla hän halvan ulkoasunsa vuoksi joutui hupaisiin seikkailuihin, joista hänen vaellusretkensä ovat niin rikkaat. Erään majatalon väki piti tuvan rahilla nukkuvaa Lönnrotia jonakin maankiertäjänä kisällinä; ja kun hän eräässä toisessa kievarissa lähellä Hämeenlinnaa pyysi hevosta kyytiin, "saapuakseen Hämeenlinnaan matkustajana eikä kisällinä", sekä hidastelevalle isännälle pyyntönsä tueksi juhlallisesti luetteli kaikki akateemiset arvonimensä, arveli isäntä vain: "Sanokaa tuolle meidän Kransille (koiralle) sellaisia." Hevosetta Lönnrotin täytyi lähteä tallustelemaan eteenpäin, ja renkipoika vielä ivallisesti kysyi että "käydenkös se magisteri lähtee?" Maisteria kyllä pojan hävytön kysymys harmitti, mutta pian hänen lämmin mielensä luonnon helmassa ilostui. Ja kun hän ei enää sinä iltana luullut ennättävänsä oikeaan aikaan Hämeenlinnaan, poikkesi hän tieltä havumetsään ja nukahti jonkun tunnin raikkaalla kuusenhavuvuoteella. Aamuyöstä hän kuitenkin jatkoi matkaa kaupunkiin, meni vanhaan tuttuun apteekkiin ja laskeusi maata herättämättä ketään oppilasten huoneesen sohvankannelle, jonka asetti vuoteekseen tuolien varaan. Siinä on jo muutamia kuvaavia piirteitä Lönnrotin retkistä.

Hämeenlinnasta Lönnrot jalkaisin, ystävien rattailla ja venekyydissä vaelsi Hollolan ja Heinolan kautta Mikkeliin, tutustuen etupäässä kansan kieleen, tapoihin ja elinkeinoihin, sillä nuo seudut olivat runoköyhiä. Tultuaan Savon puolelle hän ihastui suuresti Savon murteesen, arvellen sen muita sulavammaksi. Mikkelistä itäänpäin alkoi jo runojakin ilmestyä, ja ystävällinen rahvas täällä miellytti Lönnrotia paljoa enemmän kuin Hämeessä. Kerimäeltä Karjalaan päin kasvoi vähitellen runosaalis, joskin Lönnrotin keräystyötä osaltaan haittasivat hänen vierailunsa pappiloissa y.m. herraspaikoissa. Sitäpaitsi hän piti liikaa kiirettä poikkeamatta juuri ollenkaan syrjään valtateiltä. Kesälahdella hän tapasi matkansa parhaan runonlaulajan, kuudennusmies Juhana Kainulaisen, jolta hän kolmatta päivää sai kirjoittaa runoja, m.m. erään Lemminkäisen kosintaa ja kuolemaa esittävän eepillisen runon. Huilunsoitollaan Lönnrot kokosi rahvasta ympärilleen kuin ennen Väinämöinen, luki kuulijoille ennen painettuja tai kerättyjä runoja ja sai siten nämä itsekkin laulamaan julki salatut tietonsa. Karjalaiset olivat hyvin avosydämistä ja vieraanvaraista väkeä, ja vaatimaton Lönnrot viihtyi erinomaisesti heidän seurassaan. Olo Kainulaisen rehdissä talossa jätti hänelle hauskat muistot; emäntä m.m. Lönnrotin tietämättä pesetti hänen liinavaatteensa, jotka hän saunasta tultuaan oli heittänyt kangaspuille kuivamaan. Kiteellä Lönnrot joutui erään talonpoikaispohatan häihin ja tutustui siten karjalaisten vanhoihin ja mutkallisiin häätapoihin, joista antoi kertomuksen. Tohmajärveltä hän aikoi kääntyä Vienan lääniin, mutta viehättyi ensin poikkeamaan Sortavalassa ja Valamossa. Luostari kaikkine kullasta kimaltelevine kirkkoineen teki Lönnrotiin ikävän vaikutuksen, ja hengenvaaralla hän tiheässä sumussa rantalaisten veneessä palasi sieltä Sortavalaan. Pälkjärvellä hän taas nukkui yhden yön laukku päänalusena metsässä havuvuoteella, josta lehmät aamusella pöyhivät hänet hereille. Aikomuksensa oli yhä samota Venäjän Karjalaan, mutta saavuttuaan Pielisjärven itäpuolitse Nurmekseen hän kai kesän ja rahojen vähyyden vuoksi kääntyi kotimatkalle eikä osunut ohjaamaan askeleitansa edes runorikkaasen Salmin kihlakuntaan, kun oli huomaavinaan runojen Sortavalan puolella vähenevän. Kotimatkan hän suoritti nopeasti Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta, saapuen tuttuun Laukkoon syyskuun alussa. Rautalammilla hän kävi tunnettujen kansanrunoilijain Paavo Korhosen eli Vihta-Paavon ja Pentti Lyytisen pakeilla.

Joskin Lönnrotin matkan alkuperäinen päämaali, Vienan Karjala, jäi saavuttamatta, voi hän silti olla tyytyväinen retkensä tuloksiin. Matkalla hänen näköpiirinsä oli laventunut, henkensä virkistynyt; hän oli oppinut tuntemaan itäsuomalaisen kansan rikasta kieltä ja alkuperäisiä oloja ja paras kaikesta -- runoja oli karttunut runsaasti, yhteensä noin 300 numeroa loitsuja, häävirsiä, lyyrillisiä runoja ja uudempia lauluja. Vanhoja eepillisiä runoja oli sen sijaan niukalti. -- Helsinkiin saavuttuansa Lönnrot ryhtyi runojensa julkaisupuuhiin lisätäkseen arvokkaalla tavalla köyhää suomalaista kirjallisuutta. Jo matkalla ollessaan hän lepopaikoissa oli järjestellyt keräyksiään painoa varten, ja Helsingissä hän jatkoi tätä työtä. Tässä oli lähinnä Topeliuksen esimerkki hänellä silmäin edessä. Mutta Lönnrot menetteli koko joukon vapaammin: hän tasoitteli runojen kieltä ja oikeinkirjoitusta sekä yhdisteli eri toisintoja pitemmiksi runoiksi. Hänen tarkoituksensa näet oli toimittaa runot mahdollisimman yleistajuisina ja lukukelpoisina julkisuuteen. Täten hän vähitellen johtui sille tielle, joka vihdoin vei Kalevalan kokoonpanoon. Marraskuun lopulla hän julkaisi tilausilmoituksen, jossa hän sanoo runot arvokkaiksi sentähden, että ne antoivat tietoja vanhan kansan oloista, olivat puhdasta kieltä ja muuten somia laadultaan. Painatustyö kuitenkin viipyi, ja vasta kesällä 1829 ilmestyi ensi vihko nimellä "Kantele taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja". Toinen vihko ilmestyi vielä samana vuonna. Ensi vihon esipuheessa hän ilmoittaa julkaisullaan tarkoittavansa sitä, että kansa oppisi antamaan arvoa vanhoille runoillensa ja että runoista olisi etua suomenkielelle ja kansan muinaisuuden tuntemiselle. Samoin hän toisen vihon esipuheessa lausuu runoista: "Net ehkä parahiten selittävät, minkälainen elämän muoto ja minlaiset tavat vanhana aikana Karjalan ja Savon mailla olivat." -- Lönnrot ei siis pannut pääpainoa julkaisun tieteelliselle puolelle, vaan ensi sijassa tahtoi toimittaa arvokkaita ja herättäviä kansankirjoja, joiden pohjalle sitten voitaisiin rakentaa uutta kansallista sivistystä.

"Kanteleen" kolmas vihko ilmestyi painosta v. 1830 ja neljäs v. 1831. Mutta yleisön harrastus oli vielä perin laimea, ja köyhä Lönnrot, joka kesken kiireellisiä lukujaan oli itse kustantanut julkaisunsa, kärsi tappiota. Hänen täytyi keskeyttää työnsä ja jättää viides jo valmiiksi toimitettu osa painamatta. Mutta se oli suureksi onneksi suomalaiselle kirjallisuudelle. Jotkut innokkaat suomenkielen ystävät johtuivat näet silloin miettimään keinoa, jonka avulla kansallista kirjallisuutta voitaisiin edistää. Ja keino keksittiinkin. Helmikuun 16 p. 1831 kokoontui 12 nuorta yliopiston jäsentä yliopiston suomenkielen lehtorin Kaarle Niklas Keckmanin luo, ja he päättivät perustaa seuran, joka ottaisi tehtäväkseen suomenkielisen kirjallisuuden viljelemisen, koska asia muka oli "ainakin keveämpi toimitettaa monelta kuin viideltä", kuten Lönnrotin laatima suomenkielinen pöytäkirja lausuu. Se oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vaatimaton synty -- seuran, joka sitten mitä mahtavimmin on työskennellyt suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Lönnrotista tuli seuran ensimäinen sihteeri ja pian sen uutterin työntekijä. Hänen ja kirjallisuuden seuran työ liittyivät siitä lähtien toisiinsa. Hän kokosi ja järjesti arvokkaat kansalliskirjallisuutemme kulmakivet -- seura kustansi ne julkisuuteen.

Jo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot yhä oli halunnut Venäjän Karjalaan, jonne hän ensi matkallansa ei ollut ehtinyt. Siellä hänelle yhä kajasti eepillisten runojen oikea kultamaa. Ja vaikka lääketieteelliset luvut vaativat aikaa, ei into antanut hänen kauemmin pysyä alallaan. Runonkeruu oli tullut hänelle toiseksi luonnoksi. Kanteleen viidennen osan valmiiksi kirjoitetussa esipuheessa (20 p:ltä huhtik. 1831) hän ilmoittaa lujan aikomuksensa olevan seuraavana kesänä samota tuonne Topeliuksen viittomille runomaille ja lisää: "Moni ehkä päättää minun sopimattomasti käyttäivän ja muistamata omaa parastani, kuin sillä lailla kulutan aikani ja vähät varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden präntättämisessä; muutamat ovat sitä edessänikin soimanneet. Saattaa niin olla muka; toisinansa olen itekkin miettinyt luopua työstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja kulutus. Niin se kyllä on kuin onkin, mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuammekin palajamme usein, mihen luonto vaatii."

Lönnrot otti siis taas laukun selkäänsä, matkasauvan käteensä ja lähti liikkeelle Helsingistä lopulla toukokuuta 1831. Samalla hän erosi Suomalaisen kirjallisuuden seuran sihteerin toimesta, johon astui Lönnrotin harras ystävä, lehtori Keckman. Seura puolestaan päätti antaa Lönnrotille matkarahoiksi 100 seteliruplaa, jotka Lönnrotin matkan keskeytymisen vuoksi jäivät sillä kertaa antamatta. Lönnrot samosi nyt pohjois-Hämeen ja pohjois-Savon kautta Kajaanin kihlakuntaan, missä vallitsi ankara katovuosi, niin että Lönnrotin täytyi kerran elää kolme päivää pelkällä maidolla ja pettuleivällä. Myös vaikea vilutauti jo alkumatkasta haittasi hänen runonkeräystään. Runojen saalis olikin niukka, sillä matka kävi runoköyhien seutujen kautta nopeasti suoraan Vienan lääniä kohti. Kuitenkin hän tutustui tälläkin matkallaan eri seutujen rahvaan kieleen ja tapoihin, kulkiessaan heidän kyydissään ja maatessaan heidän pirteissään. Jo oli hän Kuhmon ja Kiannan sydänmaiden läpi samonnut kaukaiseen Kuusamoon, aikoen juuri astua rajan ylitse, kun hänet täällä saavutti lääkintöhallituksen käsky viipymättä palata Helsinkiin taistelemaan Suomeen saapunutta aasialaista koleraa vastaan, joka juuri teki tuhoisaa surmaretkeänsä läpi Europan. Lönnrot totteli käskyä ja palasi nopeasti Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui jo 22 p. elokuuta. Vienan Karjalan runomaat jäivät siis nytkin käymättä, niin katkeralta kuin se lie innokkaasta runonkerääjästä tuntunutkin.

Lönnrot määrättiin heti koleralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen ja kolerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan ja Sääksmäen alueille. Hän ryhtyi pelottomasti taisteluun ruttoa vastaan, joka vihdoin tarttui häneenkin ja piti häntä pari päivää elämän ja kuoleman vaiheilla. Hauskana kaskuna kerrotaan, kuinka kerran, Lönnrotin ollessa avojaloin ja paitahihasillaan toimessaan, itse Suomen ankara kenraalikuvernööri, kreivi Zakrevski, tuli tarkastamaan sairashuonetta. Salatakseen pukunsa vajanaisuutta Lönnrot silloin kiireesti pistihe tyhjään sairassänkyyn ja veti peiton leukaa myöten yllensä. Zakrevski kulkee ohi, luulee Lönnrotia joksikin potilaaksi ja sanoo seuralaiselleen: "Katsos, kuinka tuo tuossa on musta; se kai jo kohta kuolee." Lönnrotia, joka todella oli hyvin tummahko iholtaan -- olihan hän mustapään Matin jälkeläinen -- mahtoi Zakrevskin johtopäätös varmaan makeasti naurattaa.

Koleralääkärinä ollessaan Lönnrot siinä sivussa harrasti runonkeräystäkin ja m.m. marraskuussa samana vuonna kirjoitti muistoon Sääksmäellä merkilliset Ritvalan Helkavirret, jotka Gottlundkin jo 7 vuotta aikaisemmin oli kirjaan pannut. Samalla hän lukujensa ohella Runebergin lehdessä "Helsingfors Morgonbladissa" julkaisi yhtä ja toista kansanrunoutta koskevaa, antaen m.m. kuvauksen sen ajan talonpoikaisista runoniekoista, Ritvalan helkajuhlista ja runonkeruumatkoistaan. Ahkerat opinnot veivät kuitenkin niin tarkoin Lönnrotin ajan, ettei hän joutanut toimittamaan uusia runojulkaisuja. Jo v. 1830 hän oli tullut lääketieteen kandidaatiksi, toukokuussa 1832 hän suoritti lääketieteen lisensiaattitutkinnon, ja seuraavassa kesäkuussa hän saavutti lääketieteen ja kirurgian tohtorinarvon, puolustettuansa suosijansa prof. Törngrenin esimiehyydellä väitöskirjan Om Finnarnes magiska medicin (Suomalaisten loitsulääkityksestä). Näemme kuinka Lönnrot väitöskirjassaankin koetti sovittaa yhteen lääketieteellisiä opinnoitaan ja kansanrunouden harrastuksiaan.

Näin oli Lönnrot päättänyt yliopistolliset opintonsa. Hän oli Helsingissä ollessaan ahkerasti seurustellut Törngrenin perheessä ja viettänyt joutoaikojaan rakkaassa Laukossa, joka oli muuttunut hänen toiseksi kodikseen. Laukossa elettiin entiseen tapaan, ja varsinkin isännän syntymä- ja nimipäivä, Agapetuksen päivä 18 p. elokuuta, muodostui juhlahetkeksi, jolloin tuttavat lukuisasti saapuivat Laukkoon. Lönnrot oli tietysti ensimäinen mies vieraiden parvessa, jotka enimmälti olivat lääkäreitä, eikä suinkaan säästänyt iloansa iloisten joukossa. Kuuluupa hän sukkelan professori Ilmonin kanssa yhtenä juhlanumerona esittäneen tanssi-ilveilyjäkin, niin kehno tanssija kuin hän olikin. -- Lönnrot tavallisesti kauimmin viipyi vieraana ja eli kuin kotonansa. Hyvänä räätälinä hän kerran leikkasi itselleen päällystakin, jonka pitäjän räätäli sitten ompeli. Takin kuosi miellytti niin kartanon renkejä, että he yksi toisensa jälkeen alkoivat sarkapakka kainalossa vaeltaa Lönnrotin kammariin pyytämään, että tohtori leikkaisi heillekin yhtä somia päällystakkeja. Ystävällinen tohtori täyttikin renkien pyynnön, mutta kun hän piloillaan kysyi, pitikö hänen myös ommella takit, arvelivat rengit, että "kyllä räätäli ne sentään ompelee paremmin kuin tohtori". -- Kerran Törngrenin perhe oli heinäniityllä, ja professori ehdotteli että seurue ruumiinsa terveydeksi kuokkisi niityn runsasta palkintoa vastaan. Muut kuokkijat, ollen nuoria ja työhön tottumattomia, ansaitsivat vain mitättömän summan, mutta vahva ja kestävä Lönnrot ansaitsi koko 200 taaleria, jotka isäntä, huolimatta pehtorin nurisemisesta, empimättä maksoi tuolle tohtorin arvoiselle kuokkijalle. "Hyvä Laukko" pysyi yhä Lönnrotin mieluisimpana olinpaikkana.

Helsingissä ollessaan Lönnrotkin osaltaan lienee kai kuulunut siihen pieneen piiriin, joka 1830-luvun alussa "lauantaiseuran" nimellä tuli tunnetuksi, tai ainakin hän oli sitä lähellä, sillä olihan hän useiden seuran varsinaisten jäsenten tuttava. Seuran kokouksiin hän tuskin lienee ennättänyt ottaa osaa. Valtiolliset olot olivat entistä kireämmät, ankara virkavalta rasitti painajaisen tavoin, ja nuoret, innokkaat isänmaan ystävät huolekkaasti keskustelivat kansallisesta tulevaisuudesta. Lauantaiseuran sieluna oli Runeberg, ja sen muista jäsenistä olivat huomattavimmat voimakas Snellman, sukkela ja nerokas Nervander ja itsetietoinen Cygnaeus. Suomen parhaat nuoret kyvyt olivat tässä piirissä edustettuina, ja usein sen intomieliset jäsenet läpi yön istuivat yhdessä pohtimassa kansallisia ja kirjallisia kysymyksiä. Siinä oli koossa intoisaa nuoruutta, rikkaita toiveita, hehkuvaa halua ja henkistä pyrkimystä. Siinä kypsyivät Suomen vastaiset suurmiehet elintehtäviinsä. -- Muuten Lönnrotin lääkäriksi lukemisen ajoilta ei ole paljon tietoja. Hän ei ollut mikään julkisuuden mies, vaan pysyi vaatimattomasti syrjässä, sillä hänen aikansa kyllä kului tyyten ahkerissa opinnoissa ja mieli työn harrastuksissa. Pian hän jättikin Helsingin pariksi vuosikymmeneksi.

Runot ne yhä edelleen paloivat Lönnrotin mielessä, ja Vienan lääni kajasti hänelle tarujen ihmemaana. Outo olisi luullut nuoren tohtorin nyt hetimmiten pyrkivän vakavan leivän ääreen, mutta toisaalle kävi Lönnrotin ajatus. Jo 13 p. heinäk. 1832 hän sonnustihe kolmannelle runonkeruumatkalleen, joka Laukosta kävi Tampereen, Jyväskylän, Kuopion ja Nurmeksen kautta suoraan Venäjän puolelle. Matkalla Lönnrotille sattui useita hupaisia seikkailuja. Niinpä hänen kerran oppaansa kanssa täytyi omatekoisella lauttapahasella kulkea erään Venäjän rajalla olevan järvien salmen yli, toisen kerran kirveen puutteessa uida erään joen poikki, viskattuaan ensin vaatteensa ja tavaransa yli. Rämpiessään erään suon poikki hän joka askeleella vajosi polvia myöten vetelään. Repolan kirkonkylässä mahtava talonpoika Törhöinen piti häntä tiukalla passista, kun koleran pelosta epäili Lönnrotia kaivojen myrkyttäjäksi y.m. seikkailuja. Repolasta Lönnrot suuntasi matkansa varsinaiseen Vienan lääniin ja saapui Akonlahteen saakka, mikä on Repolan ja Vuokkiniemen rajakyliä. Mutta täältä runolan kynnykseltä nähtävästi ajan vähyys taaskin pakoitti hänet palausmatkalle, joka kävi nopeasti Sotkamon, Kajaanin, Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin, minne Lönnrot saapui syyskuun 17 p:nä. Valtainen kierros oli taaskin tehty, runoja oli karttunut runsaasti, joukossa kertovaisiakin, ja samalla Lönnrot oli perinpohjin tutustunut Karjalan rahvaan yhteiskunnallisiin, uskonnollisiin, kansa- ja kielitieteellisiin oloihin, joista hän vuoden 1833 Helsingfors Morgonbladissa julkaisi huvittavia kuvauksia.

Vienan lääni oli jäänyt nytkin käymättä, ja hämärältä näytti, tokko Lönnrot, jota lääkärin toimi tästälähin oli velvoittava toisaalle, enää koskaan saisi tilaisuutta mielituumansa toteuttamiseen. Mutta suopea onnetar oli jo ottanut ohjatakseen Lönnrotin askelia Suomen kansanrunouden ja kirjallisuuden hyväksi. Kohta Helsinkiin tultuansa Lönnrot määrättiin virkaatekeväksi piirilääkäriksi Ouluun, sillä kolera ja ankara kato oli tehnyt suuria hävityksiä pohjois-Suomessa ja lääkäreitä tarvittiin paljon. Lönnrotin aika kului tarkoin virkatehtäviin, mutta matkoillaan hän silti ennätti tutustua Oulun puolen kansaan ja kieleen, hankkipa haltuunsa muiden kokoomia kansanrunojakin. Tukala lääkärin toimi Oulussa olisi ehkä ajan pitkään laimentanut hänen kansanrunous-harrastuksiaan, mutta sattuma avasi hänelle siinä suhteessa edullisemman toimialan. Jo edellisenä vuonna hän oli halunnut pyrkiä piirilääkäriksi Kajaaniin, voidaksensa siellä rauhassa harjoitella suomenkielen tutkimuksia ja ollaksensa lähellä runorunsasta Venäjän Karjalaa. Nyt tulikin Kajaanin piirilääkärin virka tohtori Samuel Roosin poissiirtymisen kautta avoimeksi, ja Lönnrot heti mielissään haki sitä. Jo saman vuoden lopulla hän määrättiin ensin virkaatekeväksi ja sitten seuraavana vuonna 1833 vakinaiseksi piirilääkäriksi Kajaanin laajaan ja harvasti asuttuun piiriin. Hän oli nyt päässyt omintakeiselle pohjalle.

On todella ihmeteltävä nuoren lääkärin intoa pyrkimään tuonne Suomen syrjäisimpään sopukkaan, kun parempiakin lääkärinpaikkoja olisi kai ollut saatavissa. Mutta kunnon Lönnrot ei koskaan ajatellut omaa etuaan ja mukavuuttaan -- hänelle oli hyvä asia kaikki kaikessa. Iloisin mielin ja rinta täynnä kauniita toiveita hän alussa vuotta 1833 muutti ränstyneesen ja vähäpätöiseen Kajaaniin, joka pariksi vuosikymmeneksi, hänen miehuutensa kukoistusajaksi, oli tuleva hänen vakinaiseksi olinpaikakseen.

Kajaani oli tähän aikaan oikeastaan kurja kylänrähjä, joka kulki kaupungin nimellä. Sananlaskuna olikin: "Kajaanissa on kaksi katua; toista kulkevat siat sateella, toista porvarit poudalla." Nämä olivat valtakatuja; lisäksi oli neljä poikkikatua, kaikki samoinkuin pihamaatkin sateella kukkuroillaan lokaa ja saviliejua, niin ettei tahtonut yli päästä. Tori oli kivien, kantojen ja pensaiden peitossa, yhtä liejuinen kuin kadutkin. Talot taas olivat kehnoja matalia pirtinrähjiä; mistä puoli tuohi- tai turvekattoa kateessa, missä seinä uhkasi pelottavasti joka hetki kaatua ohikulkijan päälle, missä ikkuna särkynyt tai päreillä ja rievuilla tukittu, missä vielä sisäänlämpiävä kiuas ja lasien sijassa alkuperäiset luukkuikkunat. Kesäisin tepastelivat lampaat, vuohet ja siat ruohoisilla kaduilla, ja lehmien kellot kilkattivat iltaisin lehmisavulla itse raatihuoneen lähettyvillä. Harvalukuinen väestö -- v. 1835 vain 394 henkeä -- eli maanviljelyksellä, karjanhoidolla ja kalastuksella. Hyvä tulolähde oli läpikulkevasta tervasta, jota korven kultaa siihen aikaan runsaasti valmistettiin Kajaanin vesistöjen varsilla. Talvisin suuret markkinat antoivat moneksi päiväksi eloa kaupungille, johon silloin kokoontui kansaa laajalti Suomesta ja Venäjän puolelta. -- Elintavat olivat yksinkertaisia. Mainittakoon niiden kuvaukseksi eräs hupainen tarina. Kun eräs arvoisa Kajaanin kauppias toi kotiinsa oululaista nuorikkoansa, tapasivat he lähellä Kajaania kovin halpaan ulkoasuun puetun miehen lantakuormaa ajamassa. Nuorikko tiedusteli kuorman kuljettajaa mieheltään ja, saatuaan kuulla sen olevan kaupungin hyvinarvoisan raatimiehen, oli pelosta vähällä pyörähtää takaisin Ouluun, arvellen että jos raatimies jo oli tuon näköinen, niin mitä sitten muut asukkaat. -- Kajaanin rouvat itse leipoivat, kehräsivät, kutoivat, parsivat ja pesivät, ja neidit seurasivat äitiensä esimerkkiä. Täällä "luonnon helmassa" saattoi kajaanilainen, kylvettyään naapurinsa saunassa, arastelematta kulkea roikkia alasti kotiinsa kadunkin poikki ja torin laitaa pitkin.

Tällaiseen vähäpätöiseen maakylään Lönnrot nyt joutui ja koteutui sinne pian erinomaisen hyvin. Yksinkertaiset rauhalliset olot miellyttivätkin häntä paljoa enemmän kuin suuren maailman melu ja hienostuneet seurapiirit. Kajaanissa oli olo vapaata ja vaatimatonta. Herrasperheitä oli vähän: pappeja, kaupungin ja kruunun virkailijoita, yhteensä noin puolikymmentä perhettä. Hajallaan ympäristössä asui myös muutamia säätyläisiä. Täällä erämaan yksinäisyydessä ja elämän arkipäiväisyydessä olivat virka- ja herrasmiehetkin siihen määrin tympeytyneet ja tylsistyneet, ett'eivät vähääkään välittäneet henkisistä harrastuksista. Ryypiskely ja korttipeli oli heidän parhaita ajanvietteitään elämän yksitoikkoisuudessa. Varsinkin pitkän pimeinä talvi-iltoina saattoi varmasti tavata tutun peliseuran koossa totilasien ääressä. Seuraelämän ylläpitämiseksi muodostettiin Lönnrotin Kajaaniin tultua oikein erityinen seuraklubi, jonka jäsenten luona vuorotellen iltaa vietettiin. Joskus pidettiin Kajaanissa tai ympäristön herraspaikoissa vaatimattomia kemuja ja tanssiaisia, joissa kieleltään sukkela, joskin käytökseltään kankea Lönnrotkin pyöräytteli Kajaanin ujoja kaunottaria. Myöhemmin (1839) Lönnrot kuvaa Kajaanin seuraelämää näin: "Tosiaan on täälläkin seurapiiri, jonka olemassaolon huomaa paraiten niissä tanssi-assembleoissa, joita tähän asti on pantu toimeen tavallisesti pari kertaa vuodessa. Kaukaisemmat vieraat tulevat 10 peninkulman ja usein pitemmänkin matkan päästä. Mutta silloin tanssitaankin niin kauan, kunnes seuraava päivä vaikenee -- seikka, joka muutamille hyvästikin korvannee pitkän matkan. Ylimääräistä tanssia on välistä nimipäivillä, joita ei koskaan unhoteta, vaan joihin usein tulee yhtä kaukaisia vieraita onnea toivottamaan.

"Joulunaika on sitäpaitsi täällä niinkuin muuallakin tanssien aika. Muuten ei liian ahkerasti käydä kylässä, mutta kuitenkin usein kyllä, niin että maallakin voi odottaa vieraita parin kolmen viikon perästä, kaupungissa vähän useammin. Virvokkeita tarjotaan kahvia ja teetä ja herroille joku lasi totia. Naiset saavat sitä paitsi usein pienen lasin viiniä. Illalliseksi ei kukaan mielellään jää, vaan eroaa seura klo 9 tai 10, jolloin jokainen menee kotiinsa. Pääseikka, joka tekee nämät pienet vierailut ja pidot hauskoiksi, on se, että kaikkialla saattaa olla kuin kotonaan, ja tieto siitä, ettei sen, jonka luo on kokoonnuttu, tarvitse suuria kustannuksia surra." --

Lönnrot asuskeli alussa hyyryllä eri paikoissa ja eli niin yksinkertaisesti ja kajaanilaisittain, että kaikki ihmettelivät. Pian hän sai hauskoja ja hartaita tuttavia paikkakunnan vähälukuisista herrasmiehistä, joille Lönnrotin rehti, avoin, leikillinen ja mukautuva olemus oli sangen tervetullut lisäys erämaan yksitoikkoisuudessa. Tosin Lönnrot ei ollut harras lasinkallistaja eikä peluri; vaan hyvässä seurassa hän kyllä otti pari lasia totia, lasketteli kokkapuheita ja pössytteli uskollista piippunysäänsä, joka harvoin jouti pois hänen hampaistaan. Hän oli näet yhtä kiihkoisa tupakan polttaja kuin kahvin juojakin, ja poltti aina hyvää tupakkaa. Muuten kerrotaan hauskana muistelona, kuinka Lönnrot Kajaaniin muuttaessaan jonakin iltana tuli erääsen kestikievariin ja vilua karkoittaakseen otti pari kovaa "knorria". Majatalon väki silloin Lönnrotin suureksi hauskuudeksi arveli, että entinen piirilääkäri oli ollut jo tavallinen juoppo, mutta uusi taisi tulla vielä veikeämpi. -- "Kohtuus kaikessa" oli Lönnrotin kultainen sääntö, ja niinpä hän, nähtyään juoppouden rehoittavan kukkuroillaan Kajaanissa, kohta ryhtyi täällä raittiusharrastuksiin, ollen tienraivaajia siinäkin suhteessa. Hän näet puuhasi Kajaaniin jonkinlaisen raittius- tai pikemmin kohtuusseuran, jolle hän valmisti pitkän sääntöehdotuksen maaliskuussa 1834. Seuraan yhtyikin aluksi puolitusinaa jäseniä, joukossa sangen innokkaitakin viininjumalan palvelijoita, joiden vuoksi kai Lönnrot varovaisesti muodosti seuransa juuri kohtuuden seuraksi. Lönnrot näkyy olleen seuran johtomies, mutta jäsenten vähyyden ja Lönnrotin töiden sekä matkojen tähden seura kohta hiljaisesti lienee nukkunut rauhaan. Vasta professoriksi tultuaan Lönnrot jälleen hartaasti ajoi raittiusasiaa, asettuen yleensä kohtuuden kannalle, joskaan ei vastustanut ehdotonta raittiuttakaan.

Lönnrotin toiveet saada Kajaanin rauhassa mielin määrin tutkia suomenkieltä ja koota kansanrunoutta aluksi pahasti pettivät. Maakunnassa oli näet monta kesää peräkkäin vallinnut ankara kato ja nälänhätä, joiden synnyttämät taudit, varsinkin puna- ja lavantauti, syksyllä 1832 ja talvella 1833 kaatoivat kansaa kuin niittomies heinää. Monesta talosta kuoli väki milt'ei sukupuuttoon. Kajaaniin laitettiin tilapäisiä sairashuoneita, joissa vastatulleella piirilääkärillä oli ankara työ edessä. Hän teki minkä voi, mutta kulkutauti raivosi aikansa. Helsingissä olevat ystävät lähettivät nälkää kärsiville hätäapua -- muun muassa Runeberg määräsi uudesta runokokoelmasta saamansa tulot tähän tarkoitukseen -- ja Lönnrot muodosti komitean, joka jakoi apua hädänalaisille. Liialliset ponnistukset kävivät yli Lönnrotinkin rautaisten voimien, taudin kova koura tarttui häneenkin ja piti häntä viisi viikkoa sairas-vuoteella. Joskus hän makasi milt'ei tunnotonna. Etelä-Suomeen levisi jo huhu Lönnrotin poismenosta, synnyttäen ystävien piirissä katkeria kaipauksen tunteita. Eräs naisrunoilija m.m. sepitti surulaulunkin Lönnrotin, "Suomen runojoutsenen", varhaisesta kuolemasta, pannen laulussaan erityistä painoa Lönnrotin runolahjoihin. Hän vertaa Lönnrotia pohjolan vaahteraan (lönn = vaahtera) ja jatkaa (O. Mannisen suomennos):

Soittons' itse Väinö vihannille Ojens' oksilles, Suloks Suomen maille mairehille Sääsi säveles.

Eipä maassa matalassa täällä Virtes viihtynyt -- Laulun iki-isä ilman päällä Kuuntelee sua nyt.

Onneksi ystävien murhe oli ennenaikainen; Lönnrotin terästynyt ruumis voitti taudin vallan. Jo maaliskuun lopulla hän oli entisellään, ja samalla kulkutauditkin vähitellen herkesivät raivoamasta. Kesällä 1833 hyvä vuosi paranteli tautien ja kadon iskemiä haavoja. Nuorelle lääkärille jäi nyt riittävästi joutoaikaa, sillä seudun rahvas oli vanhaa tervaskantosukua, joka ei vähiä vaivoja lääkärille valitellut. Loitsut, sauna, tupakka ja viina olivat heillä vielä tehokkaita parannuskeinoja. Lönnrot puolestaan ei tungetellut liioin parannuksille, osaksi siitä syystä, ettei tahtonut herättää vanhoillisen rahvaan vastarintaa, osaksi sentähden, että piti itseään huononpuoleisena lääkärinä. Mutta sitä hän ei suinkaan ollut; päinvastoin kaikki yksimielisesti kiittivät hänen lääkärintaitoaan. Tosin hän ei liene ryhtynyt lääkäriksi minkään sisällisen kutsumuksen vetämänä, mutta tunnollisena kaikessa hän kyllä koetti hartaasti perehtyä tieteesensä ja seurasi vilkkaasti aikansa lääkeopillista kirjallisuutta, kuten hänen kirjevaihtonsa hänen hartaan ystävänsä ja helsinkiläisen asiamiehensä, lääkintähallituksen kamreerin F.J. Rabben kanssa selvästi osoittaa. Hän oli saanut nauttia suurisuuntaisen Israel Hvasserin innostavaa opetusta ja Laukossa liikkunut etevien lääkärien piirissä. Toimensa hän hoiti virkamiehen tunnollisella säntillisyydellä, joskaan ei ammattialallaan saanut aikaan mitään loistavia ja tiedettä mullistavia tuloksia. -- Yhteinen kansa piti paljon Lönnrotista lääkärinä, sillä hän oli kansanomainen ja ystävällinen käytökseltään sekä hellästi ja huolellisesti hoiti sairaitansa. Toinen syy rahvaan suosioon oli "Lentruutin", kuten häntä rahvaan kielellä kutsuttiin, ylen halpa taksa. Köyhille hän kirjoitti reseptejä tavallisesti ilmaiseksi ja otti varakkaammiltakin vain 5 tai 10 kopekkaa. Vuosittain karttui reseptejä noin 700:n tai 1000:n paikoille, ja tuottivat ne, kuten Lönnrot piloillaan arveli, ankarimmallekin polttajalle tupakka-rahat, riittivätpä parhaassa tapauksessa nuuskaankin. Seudun rahvas oli vielä hyvin taikauskoista ja luotti enemmän tietäjiinsä kuin lääkäriin, mutta maltillisella ja soveliaalla käytöksellään Lönnrot hiljakseen koki poistaa rahvaan etuluuloja ja saada sen rohtoja käyttämään. Lönnrot menetteli luonnonlääkärin tapaan ja opasti rahvasta omin neuvoin valmistamaan rohtoja kasveista ja käsittelemään helpompia parannustoimia. Kun ihmiset kysyivät, olivatko hänen määräämänsä voiteet jo "katsotut", vastasi Lönnrot sukkelasti "katsovansa" niitä isomman joukon yhdellä kertaa. Hänen määräyksensä olivat yksinkertaisia ja helppoja rahvaan noudattaa. "Kajaanin tohtori" tuli pian huutoon, ja koko pohjois-Suomesta sekä Venäjän Karjalasta vaelsi väkeä parannuksille hänen luokseen. Varsinkin haavalääkärinä hän saavutti tunnustusta. Virka- ja runonkeruumatkoillaan hänellä aina oli muassaan pieni lääkärikirja, mistä haki neuvoja ja varmuuden vuoksi osoitti epäilevälle rahvaalle, että kirjassa oli aivan sama resepti, jonka hänkin määräsi.

* * * * *

Olemme hiukan viivähtäneet kuvatessamme Lönnrotia lääkärinä; käännymme nyt seuraamaan häntä Kalevalan kokoonpanossa.

Suomen kielen ja runouden harrastus paloi nuoren lääkärin mielessä keskellä kiireimpiä lääkärintehtäviäkin. Jo helmikuussa 1833 hän kirjoitti siitä hyvälle ystävälleen, usein mainitulle lehtori Keckmanille: "Ja valitettava asia oli se, etten saata ja ennätä ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka'ulla, jotka jo ovat täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän asti ennättänyt kysyäkkään." Maaliskuun lopulla taudista toivuttuansa hän taas kirjoittaa Keckmanille m.m. seuraavaa: "Muutoin oli täällä paljon Archangelin miehiä markkinoilla, ja muutamien runoniekkain nimet olin jo ennen saanut tietä heidän täällä kulkevilta maanmiehiltänsä... Kuin vaan olisi aikaa, kyllä täällä Suomen kielen puolesta olisi paljon tehtävätä. Venäläisiä, jolla nimellä täällä kuttumme Suomalaisia rajan takaa, kulkee yhä lakkaamata. Niiltä saisi hyvästi selityksiä oudoista suomalaisista sanoista, joita runoissa löydämme; jota työtä usein on ollut mielessäni koettaa." -- Näin hehkui Lönnrotissa yhä harras halu omistautua suomen kielen ja kansanrunouden palvelukseen, ja pianpa hän sai ulkoakin kehoitusta. Suomalaisen kirjallisuuden seura näet pyysi häntä seuran kustannuksella julkaisemaan kaikki hänen kokoomansa, painamista ansaitsevat runot. Keväällä 1833 Lönnrot lupasikin pyyntöön suostua ja, jos mahdollista, itse saapua syksyllä Helsinkiin niitä painosta toimittamaan, lisäten samalla, että hänelle oli Kajaanissa karttunut "kaunis vihko runoja Väinämöisestä, Lemminkäisestä ja muista aineista". Kun lääkärintyö tautien lakattua väheni, rupesi Lönnrot kohta kesäkuussa Kajaanissa järjestämään runokokoelmiansa ja pyysi Keckmanin lähettämään Helsingistä hänen siellä olevat runovaransa. Vaatimattomasti hän samalla lausui, että hän oikeastaan olisi pitänyt parempana päinvastoin toimittaa uudet kokoelmansa Helsinkiin Keckmanin korjattaviksi ja järjestettäviksi, joll'ei olisi pelännyt muille vaikeaksi ottaa selvää hänen sekavista käsikirjoituksistaan. Nytkin oli aikomus julaista runot erinäisissä "Kanteleen" tapaisissa vihoissa, joita Lönnrot arveli karttuvan noin kolmisen vihkoa, mutta Keckman matkustikin kesäksi Ruotsiin, ennenkuin ennätti kehoittaa Lönnrotia julkaisutyöhön. Myöntyväisyydestään tunnettu Lönnrot olisi epäilemättä julaissut runot ystävänsä neuvon mukaan, mutta nyt hän kesän joutilaana aikana rupesi itse tuumimaan aivan uutta julkaisutapaa, joka sitten vähitellen askel askeleelta johti Kalevalan kokoonpanoon.

Jo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot oli menetellyt jotenkin vapaasti runojen painokuntoon saattamisessa, muovannut lopullisen runon kokoon useasta toisinnosta.

Nyt hänelle oli karttunut joukko eepillisiä runoja, ja niitä tarkastellessaan hän kohta johtui ajattelemaan samansuuntaista menettelyä. Kaikki samaa henkilöä tai tapausta koskevat toisinnot oli koottava yhteen ja niistä muodostettava pitkä, yhtenäinen kokonaisruno. Siten ei näet menisi toisintoja hukkaan. Tässä hänellä nähtävästi oli Beckerin ennen mainittu esitys Väinämöisestä ensimäisenä esikuvana; siinähän näet oli ensi kerran yritetty laatia yhtäjaksoinen kertomus yhdestä kansan-runoston pääsankarista. Hänen oma väitöskirjansa Väinämöisestä oli ollut toinen yritys samaan suuntaan. Ja koska hänellä jo Topeliuksen julkaisusta sekä sitten omista keräyksistään oli hallussa laajahkoja Lemminkäisrunoja, sovitteli hän kesän kuluessa ne ensin yhtenäiseksi runoelmaksi. Heinäkuun lopulla hän jo kirjoittaa tästä uudesta merkillisestä tuumastaan Keckmanille seuraavasti: "Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäsi uudestansa kaikki Suomen Runot, jotka sen arvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin että, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eripaikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja lectiones variantes (toisinnot) pantaisi ala kuhunkin paikkaan taikka loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava, vaikka se kyllä tarvitsisi parempatakin auctoria (tekijää), vaan luulisin tuon käyvän joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä niitä vähä korjaisit ja parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin erehtynyt. Lemminkäisen runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja siitä tuli noin kaksi täysinäistä arkkia, jotka (E.A.) Ingman täällä ollessansa kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä mukaan toisiaki runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää. Jos tämä työ ei käy laatuun, niin heitetään se sitte ja präntätään mitä vielä on pränttäämättä, erittäin." -- "Lyömällä yhteen" kaikki hallussaan olevat Lemminkäisrunot hän oli saanut kokoon 825 säkeen pituisen runoelman tästä kansanrunoston kolmannesta pääsankarista, "ilman sanaakaan omia panematta". -- Se oli ensi askel eepillisten kansanrunojen kokoonpanoa kohti. Tämä ensimäinen pikkueepoksen koe, jonka seuraajiksi Lönnrot ajatteli Väinämöisestä ja Ilmarisesta sommitella toisia samanlaisia, jäi painamatta, kun Lönnrotin runolliset näköalat kohta sen jälkeen suuresti laajenivat.

Syksyn kuluessa Lönnrot aikoi edelleen järjestellä kokoelmiaan painokuntoisiksi, mutta ensin hän laajan virkamatkansa yhteydessä toimitti neljännen runonkeräysmatkansa, käyden vihdoinkin Vienan läänin runorunsailla mailla, joiden kynnykselle hän omin ehdoin oli asettunut. Tämä matka muodostuikin ehkä tärkeimmäksi kaikista Kalevalan syntyyn katsoen. Lönnrot lähti matkalle Kajaanista 9 p. syysk. 1833 ja kulki vesiteitä, koskia ja järviä ylös Ristijärven ja Hyrynsalmen kautta Suomussalmelle. Sieltä hän painui itää kohti Kiannan kylien kautta rajalle, kooten kinkeripaikoissa rahvaalta runoja ja sananlaskuja. Hänen yöpyessään erääsen rajataloon oli pirtti väkeä niin täynnä, että Lönnrotin täytyi paneutua, laukku päänalusena, penkille maata. Yöllä tuli hänelle ankara jano, mutta ei voinut sitä sammuttaa, kun penkin ja pöydän välillä makasi ihmisiä lattialla niin tiheässä, ettei ollut yrittämistäkään ylitse maitokiulun luo. Matka kävi yhä edelleen etupäässä vesitse ja jalkaisin Venäjän puolelle Vuokkiniemen laulurikkaasen, partasuiden urhojen pitäjään, johon Lönnrotin mieli Topeliuksen runojen ja ilmoitusten johdosta jo niin kauan oli halunnut. Tämän pitäjän Lönnrot vaelsi halki etelästä pohjoiseen ja päinvastoin, etupäässä lukuisia järviä myöten. Vuonnisen kylässä, Vuokkiniemen pohjoisosassa, hän tapasi kaksi varsin etevää ja kuuluisaa runonlaulajaa. Toinen oli Ontrei Malinen, joka Lönnrotille lauloi sangen täydellisiä eepillisiä runoja, toinen vanha Vaassila Kieleväinen, joka hänelle "osaksi lauloi ja osaksi muuten kertoi Väinämöisestä" ja siten suuresti vakaannutti Lönnrotin käsitystä Väinämöis-runojen yhtenäisyydestä. Molemmilla näillä runonlaulajilla on siten arvokas sijansa Kalevalan syntymistyössä. Täällä Vuonnisessa Lönnrot m.m. yhdytti erään isännän, joka 5 tai 6 vuotta aikaisemmin laukkumatkalla ollessaan oli hänelle Laukossa laulanut koko yön runoja. Se oli molemmille mieluinen yhtymys. Matkallaan Lönnrot hätätilassa paranteli sairaitakin, joskin yleensä kulki tuntemattomana, peläten akkain muuten tuppaavan laumoittain parannuksille. Vienan Karjalan vierasvaraisen rahvaan suosion hän saavutti täydellisesti vaatimattomuudellaan ja rahvaanomaisella olennollaan. Vuokkiniemen kylässä hän pani muistiin useita kauniita häärunoja ja palasi eteläistä tietä Akonlahden, Kuhmoniemen ja Sotkamon kautta Kajaaniin, jonne saapui 28 p. syyskuuta.

Matkan tulokset olivat erinomaisen runsaat ja tärkeät. Lönnrot oli tällä kertaa vihdoin saanut komeita ja eheitä eepillisiä runoja, jollaisia hänellä ei ennestään ollut. Tosin paras laulaja, Arhippa Perttunen, oli jäänyt laulattamatta, kun ei sattunut kotosalle, mutta Ontrein ja Vaassilan runot ja selvitykset olivat nekin jo oivana tienviittana. Tämä rehevä runorunsaus vaikutti niin Lönnrotin herkkään mieleen että hän katui, ettei jo ennen ylioppilasaikanaan ollut asettunut asumaan kesiksi noille seuduille, joissa pienet lapsetkin runoja osasivat.

Kotiuduttuansa Lönnrot ryhtyi järjestämään keräelmiään lähettääkseen ne Kirjallisuuden seuralle painettaviksi. Tällä kertaa hän Vaassilan esityksen pohjalle ensin sovitteli ja järjesti yhteen jaksoon kaikki Väinämöistä koskevat runot, joihin viime matkallaan oli saanut niin runsaita lisiä, ja sai siten kokoon Väinämöisestä 1,721 säkeen pituisen runoelman, jossa jo esiintyivät useimmat Kalevalan päätaruista, tosin vielä hyvin lyhyessä muodossa.

Toisen kokoelman Lönnrot sommitteli matkalla saamistaan häävirsistä, saaden niistä 499 säkeen pituisen runoelman "Naimakansan virsiä". Siihen hän kokosi nuo vanhankansan häissä lauletut virret, jotka nyt tapaamme paljoa täydellisempinä Kalevalassa Pohjolan häiden kuvauksessa.

Suoritettuaan nämä valmistavat työt Lönnrot ryhtyi valamaan kaikkia tuntemiaan eepillisiä runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, muodostamaan todellista kansalliseeposta. Tämä yhteenkutomisen ajatus, joka jo Beckerin Väinämöisen johdosta oli hämärästi kajastellut hänen mielessään, oli hänessä lopullisesti vakaantunut vasta viimeisen runonkeräysmatkan jälkeen, jolla hän oli saanut useita yhtenäisyyttä kohti viittaavia runoja ja selvityksiä. Hänessä heräsi nyt halu koettaa suomalaisista kansanrunoista muodostaa yhtenäinen kokous, "joka vastaisi puolta Homerosta" tai islantilaisten Edda-runoelmaa, kuten hän itse asiasta kirjoittaa. Vieraatkin esikuvat siis osaltaan näkyvät kiihottaneen Lönnrotia hänen muodostamis- ja järjestämistyössään. Hän tahtoi Suomen kansalle saada aikaan jotakin samanarvoista kuin kreikkalaisilla ja islantilaisilla oli, antaa Suomen kansan muinaisuuden astua elävänä esiin mahtavassa kansallisrunoelmassa, jonka kokoonpano kansan omien runojen perustuksella oli kiitollinen, joskin vastuunalainen tehtävä.

Loppuvuoden 1833 hän kokonaan käytti tähän järjestely- ja sovittelutyöhön, jonka tuloksena oli 16-lauluinen "Runokokous Väinämöisestä", sisältävä 5,052 säettä, siis melkoisen suuri eepos. Työssä Lönnrot ilmoittaa noudattaneensa sekä kansanrunojen ja osittain myös saduntapaisten suorasanaisten selvitysten johtoa että myös tapausten ajallista järjestystä, mikäli sitä voi runoista huomata. Kuitenkin hän tällä kertaa jo menetteli jotenkin suurella vapaudella sovitellessaan yhteen eri runoja ja niiden lukuisia toisintoja. Hänen silmämääränään oli kokonaisuuden puitteissa antaa täydellinen kansanomainen runokuvaus Suomen kansan muinaisista oloista nykykansan katseltavaksi. Mutta samalla hän luontaisen kauneudenaistinsa ja herkän runollisen vaistonsa ohjaamana koetti laatia kuvauksensa niin eheäksi ja "juoksevaksi" kuin mahdollista, sovitella kunkin erikoispiirteen siihen kohtaan, mihin se hänen mielestään parhaiten soveltui. Täten hänen työnsä samalla sai jossakin määrin taiteellisuuden ja itsenäisen luomisen leiman, vaikkapa hän ei juuri tuntenutkaan kaunotieteen sääntöjä. Jo "Kanteletta" toimittaessaan hän oli noudattanut samantapaista menettelyä, kutomalla runoja useista toisinnoista yhteen. Nyt hän otti täyden askeleen ja koetti kutoa kaikki eepilliset runot yhtenäiseksi kokoelmaksi. Samalla hän jo varovasti sopiviin kohtiin punoi lisiä loitsuista ja lyyrillisistä runoista. -- Kirjeissään Keckmanille hän monesti pyytää tätä pistäymään Kajaanissa neuvottelemassa runoista, kosk'ei luullut ominpäin osaavansa niistä kelvollista saada. Ja Kirj. seuran esimiehelle prof. Linsénille hän kirjoittaa: "En kuitenkaan tiedä, onko runokatkelmien järjestäminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi yhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä. Senpävuoksi olenkin aikonut Kirj. seuralle jättää käsikirjoitukseni pelkkänä ehdotuksena, siellä tarkastettavaksi." -- Lönnrot aina vaatimattomasti arvosteli vähäksi oman kykynsä. Muuten hän runojen järjestämisen ohella harrasti suomen tutkimista, esitteli Keckmanille oikeinkirjoitusseikkoja ja runojen outojen sanain selityksiä ja koetti taivuttaa suomenkieltä runokäännöksiin (Hauta Perhossa, Odysseia VI) y.m. Hän oli kokonaan antautunut mielityöhönsä.

"Runokokous Väinämöisestä" on Kalevala pienoiskoossa, sillä runojen järjestys ja tapausten keskinäinen yhteys säilyi seuraavissa kokoonpanoissa pääasiassa juuri "Runokokouksen" pohjalla. Kaikki Kalevalan sankarit esiintyvät jo töineen, toimineen ja kosiopuuhineen tässä kokoonpanossa; sittemmin lisäksi tulleet piirteet ovat vain edellisen täydennystä. Lukuisat kosimisrunot tarjosivat Lönnrotille oivan keskustan, jonka ympärille hänen oli helppo sovitella eri uroita koskevia seikkoja. Pohjola ja sen ihana impi tulevat jo tällöin pääsankarien toimien keskukseksi; Vienan läänin eepilliset runot olivat Lönnrotille siinä suhteessa hyvänä osviittana.

Tämän ensimäisen yhtenäiseepoksen Lönnrot alussa vuotta 1834 lähetti Suomalaisen kirjallisuuden seuralle Helsinkiin tarkastamista ja painoon toimittamista varten. Kuitenkin hän pyysi pidättämään painatusta vielä seuraavaan kevääsen, koska hän aikoi keväämmällä pistäytyä uudella ruuonkeräysmatkalla Vuokkiniemen puolella ja laulattaa siellä syksyllä laulattamatta jääneitä runontaitajia. Huhtikuun keskipaikoilla (13 p.) uupumaton runonkerääjä taas lähti Kajaanista taivaltamaan Suomussalmen kautta Vuokkiniemelle, missä hän nyt kierteli tarkemmin kuin ensi kerralla. Kulkien talosta taloon, jalan, hiihtäen tai hevosella, hän keräsi runoja, auttoi sairaita, suorittipa kerran vaikean leikkauksenkin, ottamalla eräältä kasvavalta tytöltä pois pilautuneen silmän, Leikkaus onnistui huolimatta huonoista apuneuvoista, ja tytön äiti kiitti polvillaan Lönnrotia kuin jumalaa. Sellainen jumaloiminen ei suinkaan ollut vaatimattoman lääkärin ja runonkerääjän mieleen. -- Tällä matkalla hän kävi entistä idempänä, Uhtuen suuressa ja vauraassa kyläkunnassa asti. Vuokkiniemen Tsenaniemessä hän yhdytti etevän runonlaulajan _Jyrki Kettusen_, joka jo Topeliukselle aikoinaan oli laulanut 3 päivää, m.m. muhkean Lemminkäisaiheisen runon. Latvajärven kylässä hän vihdoin tapasi kuuluisimman kaikista runonlaulajista, vanhan patriarkaalisen _Arhippa Perttusen_, joka kolmatta päivää lauloi Lönnrotille eheästi ja täydellisesti "noita syntyjä syviä, joit'ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot". Arhippan mahtavasta laulannasta Lönnrot antaa seuraavan mieltäkiinnittävän kuvauksen: "Ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin, hän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä väliin huomattavia aukkoja, ja useimmat semmoisia, joita en ollut saanut muilta; epäilenpä, tokko niitä enää muualta kävisikään saaminen. Suuresti olin senvuoksi mielissäni, kun olin päättänyt käydä hänen luonansa. Kuka tietää, olisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssansa melkoinen osa ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan. Ukko oikein innostui, kun välistä sattui haastelemaan lapsuutensa ajasta ja jo aikoja sitten kuolleesta isästänsä, jolta hän oli runonsa perinyt. 'Kun silloin -- hän sanoi -- Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla! Meillä oli apumiehenä eräs lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean vieressä, eikä koskaan kahdesti samaa runoa. Pienenä poikana minä vaan siinä istuin ja kuuntelin ja opin siten parhaat lauluni. Mutta paljon olen niistä jo unhottanut. Pojistani ei yksikään tule laulajaksi minun kuoltuani, niinkuin minä isäni jälkeen. Vanhoja lauluja ei rakasteta enää niinkuin minun lapsuudessani, jolloin näillä oli etusija, joko sitten tehtiin työtä tai vietettiin joutohetkiä kylässä. Sen sijaan nuoriso nyt laskettelee omia rivoja laulujaan, joilla en tahtoisi huulianikaan tahrata. Jospa silloin joku, kuten te nyt, olisi runoja etsinyt, ei hän kahdessa viikossakaan olisi kerinnyt kirjoittamaan muistiin edes sitä, mitä isäni yksinänsä osasi.' -- Näitä haastellessaan ukko mielenliikutuksesta oli puhjeta kyyneliin; minunkin oli vaikea heltymättä kuunnella hänen kertomuksiaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten tuommoisissa tiloissa on tavallista, suuri osa ukon jakamasta kiitoksesta perustui yksinomaan hänen mielikuvitukseensa." -- Siinä on eloisa kuvaus tuosta häviävien kansanrunojen vanhasta, harmaaparrasta patriarkasta, jolla oli "suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa", ja joka itse osasi korkealle arvata kansanrunojen merkityksen. Tuntuupa kuin näkisimme edessämme vanhan runonlaulajan haltioissaan laulavan nuorelle, intomieliselle lääkärille mahtavia tietojaan, äänen liikutuksesta vavistessa.

Tältä viidenneltä matkalta Lönnrot palasi Kajaaniin Suomussalmen kautta 28 p. huhtikuuta ja lähti kevään lopulla Helsinkiin täydentämään retkensä runsailla tuloksilla "Runokokousta Väinämöisestä". Runosaalis täytti 2 kirjaa paperia. Aluksi hän luuli voivansa suorittaa täydennystyön parissa viikossa ja arveli ainakin juhannukseksi valmistuvansa. Mutta runsasten runovarojen sijoittaminen oikeille paikoillensa vei aikaa arvaamattomasti. Koko alkukesän hän aherteli runojen kimpussa, ja palattuansa loppukesällä virkaansa Kajaaniin hän vielä koko syksyn muovaili ja valoi yhteen vastaan hangoittelevia runoja, ennenkuin niistä sukeusi uuden runo-kokouksen käsikirjoitus. Virkamatkoillaankin hän lääkärintoimensa lomassa valmisteli kokoonpanoansa, pistäysipä syksyllä vielä rajan takana Repolassa "lisännyksiä saamassa". Vihdoin hän sai työnsä valmiiksi Kuhmoniemellä 11 p. marraskuuta. Viimeistelyyn ja puhtaaksikirjoitukseen kului vielä useita viikkoja, sillä Lönnrot oli sangen huolellinen käsialassaan ja silittelyssään. Vasta 28 p. helmik. 1835 hän Kajaanissa allekirjoitti uuden runokokouslaitoksensa esipuheen, ja silloin oli "Kalevala" koossa.

Tämä laajennettu laitos ei enää kantanut nimeä "Runokokous Väinämöisestä", sillä Lönnrot oli kyllä huomannut sen kertovan paljon muistakin sankareista. Soveliaan nimen antaminen oli pulmallinen juttu, joka monesti lienee pannut Lönnrotin aprikoimaan, miksi ihmelapsi oli ristittävä. Hänellä olikin varalla monta nimiehdotusta, joista lopullisesti hyväksyttiin "_Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista_".

Tämä laitos oli tuo n.s. "Vanha Kalevala". Sen 32 runoa sisältävät 12,078 säettä -- siis kaksin verroin sen runkona olleen "Runokokouksen Väinämöisestä". Runokokouksen runoihin tässä on tehty runsaita lisäyksiä, kutomalla joukkoon uusia seikkoja ja piirteitä sekä käyttämällä paljon loitsurunojen apua. Monen kehitysasteen läpi oli siis eepillisten kansanrunojen yhteenvalaminen Lönnrotin käsissä kulkenut: väitöskirja Väinämöisestä -- Lemminkäinen -- Väinämöinen -- Naimakansan virsiä -- Runokokous Väinämöisestä -- Vanha Kalevala, ennenkuin Suomen kansalliseepos ensimäisessä painetussa muodossaan oli koossa. Se ajatus, joka oli välähtänyt Lönnrotin päässä hänen ylioppilaana lukiessaan Gananderin Mythologiaa, Beckerin kirjoitusta Väinämöisestä ja Topeliuksen runojulkaisuja, oli sitten eepillisten runojen karttuessa hänessä lopullisesti vakaantunut ja nyt vihdoin toteutettu: Suomen vanhat eepilliset kansanrunot oli sulatettu yhtenäiseksi runosarjaksi antamaan selvän kuvan esivanhempien elosta ja olosta -- kuvauksen, joka Lönnrotin luontaisen ja herkän kauneudenaistin vaikutuksesta samalla sai taiteellisen muodon, Lönnrotin sitä varsinaisesti tarkoittamattakaan. -- Vanhan Kalevalan laaja esipuhe kyllin osoittaa, kuinka vähäksi ja puutteelliseksi Lönnrot arvosteli oman työnsä. Runoja järjestäessään hän sanoo noudattaneensa parhaimpien laulajain antamaa osviittaa ja itse runojen keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta ja lisää: "Ei niistä suinkaan ole Greekalaisten ja Roomalaisten rinnalle, vaan hyvä jos ees näyttävät, etteivät esivanhempamme mielellisissäkään yrityksissä olleet älyttömät -- ja sen he kuitenkin näyttänevät." Omasta hartaasta sisällisestä halustaan hän "kenenkään toisen vaatimatta" sanoo runoja keränneensä ja järjestäneensä. Mutta järjestämistyönsä onnistumista hän oli joskus epäillyt siihen määrin, että toisinaan oli aikonut "kaikki tukkunaan tuleen nakata". -- Me puolestamme emme voi kyllin ihmetellä "itse runotyössä kehnon" Lönnrotin taitoa valaa kansanrunojen hajanaisista pirstoista kokoon eheä ja niin peräti kansanomainen sankarirunoelma kuin Kalevala on.

Kalevala, suomalaisen kirjallisuuden mahtavin kulmakivi, oli siis valmis. Kansa, joka siihen saakka oli elänyt unhotettuna piilossaan, sai yht'äkkiä sellaisen kansallisaarteen, jollaista vain harvoilla kansoilla on. Oikein ymmärtääksemme asian suuren merkityksen tulee meidän muistaa sitä alhaista tilaa, jossa suomalainen kirjallisuus silloin oli. Raamattu, katkismus, virsikirja, pari postillaa ynnä muutamat muut hengelliset kirjat, kaikki kankeaa, ruotsinvoittoista kieltä, muodostivat kirjallisuuden pääosan. Kaunokirjallisuus oli vielä aivan kapalossaan, sen harvat harjoittajat keskinkertaisia tai keskinkertaista alempia kykyjä. Suomalaisia sanomalehtiä oli tuskin olemassa, suomen kirjakieli surkean köyhää, virheellistä ja vähän viljeltyä; kaikkialla ammotti pimeys, josta tuskin rohjettiin toivoa aamun koskaan koittavan. Silloin välähti kuin väkevä salama yöhön Kalevala ja ennusti kaunista päivää. Suomen halveksittu kieli ja kirjallisuus olivat Lönnrotin pajasta saaneet mahtavan kulmakiven, jonka perustalle omavarainen kansallinen sivistys voitiin luoda. Kalevalassa kumpusi sointuisa suomenkieli alkuperäisessä rehevyydessään, ja kansallisteoksena Kalevala oli maailmankirjallisuuden korkeimpia tuotteita. Suomelle oli uusi sampo syntynyt.

Ilolla otti Suomal. kirj. seura vastaan Lönnrotin kalliin lahjan ja julkaisi sen syksyllä samana vuonna 1835 painosta kahdessa osassa. Seuran puheenjohtaja prof. J.G. Linsén lausui tästä merkkitapauksesta seuraavassa vuosikokouksessa kauas kantavin sanoin: "Näiden eepillisten runojen omistajana on Suomi kohoavalla itsetunnolla oppiva ymmärtämään muinaisuutensa ja samalla myöskin tulevaisen hengenkehityksensä, ja voi itsellensä sanoa: minullakin on historia! -- Tulevaisuus, eikä toivoakseni kovin kaukainen, on ratkaiseva, mikä huomio on annettava näille runoille, ja minkä oikeuden kuolemattomaan nimeen on saavuttanut se mies, jonka vaivaa ja tietoa meidän on kiittäminen niiden kokoamisesta ja järjestämisestä." Ja samaan aikaan Runeberg, tutustuttuaan muutamaan Kalevalan runon ruotsinnokseen, sen runollisten kauneuksien hurmaamana ihastuksissaan ennusti, että Kalevala oli menestyksellä kilpaileva Homeroksen kuolemattomien laulujen kanssa. -- Tosin Kalevalan ilmestyminen ei heti vaikuttanut niin valtavasti kuin olisi odottanut: varsinainen kansa piti sitä joutavana ja pakanallisena kirjana, ja sivistynyt sääty ei yleensä osannut lukea suomea eikä siis voinut nauttia Kalevalan kauneuksista. Vasta sitten kun _M.A. Castrén_ v. 1841 oli ruotsintanut Kalevalan, alkoi oman maan yleisön huomio kääntyä tähän merkkiteokseen, ja kansallinen innostus yleni. Samalla Kalevala arvostelujen ja käännösten kautta alkoi ulkomaillakin herättää huomiota ja kantaa Suomen ja Lönnrotin nimeä kunnioituksella kauas suureen maailmaan.

* * * * *

Olisipa luullut Lönnrotin hieman levähtävän saatuaan samponsa valmiiksi. Siltä ainakin näytti, sillä samaan aikaan hän oli ajatellut omaakin tilaansa.

Alussa vuotta 1835 hän näet oli pois muuttavalta postimestari Montgomerylta ostanut itselleen kaupunkitalon 1,000 ruplalla ja hankkinut samalla neljänneksen matkan päässä kaupungista itään pienen maatilan, Polvilan, myytyänsä entisen liian etäällä kaupungista olleen maatalonsa. Lönnrot näet mieluummin halusi asua maalla kuin puolimädäntyneessä likaisessa kaupungissa. Hän kutsui köyhät vanhempansa Sammatista Polvilaan ja asetti oman talouden. Kuvaavaa epäkäytännölliselle Lönnrotille ovat hänen muuttohommansa. "Jumala varjelkoon ketään ihmistä muuttamasta, paljo siitä on huolta, erittäin tällaisessa kaupungissa", hän kirjoittaa Keckmanille. Polvilaan hän hankki Sammatista palvelijat, kutsui luokseen sukulaisiansa ja koetti asettua oikein mukavasti. Polvila on kauniilla paikalla vesien varrella, ja Lönnrot vietti osan päiväänsä lääkärintehtävissä kaupungissa, osan Polvilassa. Ensimäinen lisärakennus, jonka hän laittoi rappeutuneesen Polvilaan, oli sauna, Lönnrot kun oli innokas kylpijä ja ankara löylyn ottaja.

Mutta nämä kaikki olivat vain arkihuolia. Uusille runoretkille paloi uutteran kerääjän mieli. Kaikki kansan henkiset aarteet oli tarkoin koottava talteen pahojen päivien varaksi. Suuri kansallinen tehtävä yhä enemmän selvisi Lönnrotille. Lähettäessään Kalevalan käsikirjoituksen Helsinkiin hänellä jo oli mielessä monta uutta työtä: Paavo Korhosen runojen painoon toimittaminen, kansan ballaadien, lyyrillisten laulujen, sananlaskujen ja loitsurunojen järjestäminen, suomalaisen lääkärikirjan ja suomen kieliopin tekeminen. Samalla hän suunnitteli suurta kieli- ja kansatieteellistä tutkimusretkeä, joka käsittäisi koko suomenkielen alueen. Maaliskuun alussa hän kysyi asiassa Keckmanin mielipidettä, arvellen että yliopisto saattaisi kyllä hänellekin antaa pienen matkarahan suomenkielen tutkimisen hyväksi, olihan "se ennen kaikenlaisiinkin rahoja työnnellyt, kun e.m. Taurian matkallenki niillen, jotka sieltä 15 eli 10 tuhat Ruplan verolta heiniä ja kärpäsiä keräsivät". Pian Lönnrot luopui koko matkarahahommasta, kun pelkäsi joutuvansa liian suureen edesvastuusen. Suotuaan itselleen nelisen viikkoa lepoa, kun alipuoli ruumista pelkästä istumisesta oli kipeytynyt, hän omin varoin huhtikuun alussa 1835 lähti uudelle runonmatkalle Venäjän Karjalaan. Viisi viikkoa hän nyt yhtä painoa huonossa kevätkelissä kierteli Repolan, Rukajärven, Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen läpi, tehden noin 80 peninkulmaa pitkän vaelluksen ja saaden runoja "kokonaisen paperikirjan täyteen". Paras laulaja tällä matkalla oli Uhtuessa eräs Jamala-niminen mies, joka 5 ruplasta lauloi Lönnrotille 20 pitkää ja muutamia lyhyitä runoja. -- Juhannuksen tienoissa hän Tornion ja Aavasaksan kautta teki pienen virkistysmatkan Lapin rajoille ja elokuussa virkamatkallaan vielä pistäysi runojen tähden Vuokkiniemen Lapukassa. Saamiaan runoja hän ei enää tahtonut sijoittaa painovalmiisen Kalevalaan, vaan katsoi parhaaksi vasta vuosien päästä sovittaa samalla kertaa paikoilleen kaikki lisäksi tulleet runot.

Yht'aikaa kansanrunojen keräämisen ja järjestämisen kanssa Lönnrot suoranaisestikin uurasti suomenkielisen rahvaan henkistä kohottamista. Jo v. 1834 hän kesken kiireitään toimitti suomeksi rahvasta varten vastaisten katovuosien varalle _Gustava Schartaun Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina_, ja saatuaan Kalevalan valmiiksi hän päätti ruveta toimittamaan kansalle helppotajuista, herättävää kuukauslehteä. Suomeksi oli siihen aikaan olemassa, vain pari kituvaa sanomalehteä, "Oulun Viikko-sanomat" ja "Sanansaattaja Viipurista", mutta Lönnrot ei arkaillut edeltäjien huonoa kohtaloa. Huolimatta paljoista töistään -- lääkärikirja hänellä oli paruillaan tekeillä -- Lönnrot rohkeasti ryhtyi Oulussa vuoden alusta julkaisemaan Mehiläinen nimistä kuukaus-lehteä, ollen siten uranaukaisija suomalaisen aikakaus-kirjallisuudenkin alalla. Paljon tarvittiin uhrautuvaisuutta tässäkin työssä, kun toimittaja asui Kajaanissa ja posti vain kerran viikossa kulki Oulun ja Kajaanin väliä. Mutta työ ei Lönnrotia pelottanut. Hän koki tehdä lehtensä niin helppotajuiseksi ja monipuoliseksi kuin suinkin, käsitellen siinä etusijassa Suomen kansanrunoutta, kansatiedettä ja kieltä koskevia kysymyksiä. Rahvas oli Mehiläisen avulla herätettävä tuntemaan itsensä ja maansa. Ja niin vilkkaasti on Mehiläinen toimitettu, että sitä vieläkin huvikseen lukee. Lönnrotin hellää huolenpitoa lehdestään todistaa sekin seikka, että hän jo Oulussa leikkautti auki Mehiläisen arkit, koska muka talonpojilla oli tylsät sakset ja veitset. Lehti ilmestyi kuukausittain 2-arkkisena, ja toinen arkki sisälsi pelkästään historiallista lukemista, joksi Lönnrot suomensi ensi osan K.F. Beckerin saksalaista yleishistoriaa, antaen siten ensimäisen yleishistorian esityksen suomenkielellä. Mehiläisessään Lönnrot samalla alkoi laskea perustusta uudelle yhteiselle kirjakielelle, käyttäen eri murteista oppimaansa rikasta kielivarastoaan kirjoitustensa apuna. Tämän uuden kirjoitustavan Lönnrot tiesi kyllä aluksi nostavan riitoja, mutta arveli rohkeana, että "riidastahan se sopukin syntyy".

Kauan hän ei joutanut Mehiläistään toimittamaan, sillä mieli hehkui yhä uusille, entisiä laajemmille retkille. Kirjallisuuden seura, joka Lönnrotilta oli saanut Kalevalan, päätti antaa ahkeralle työmiehelleen 1,000 seteli-ruplaa matkarahoiksi, ja Lönnrot, joka aluksi ei tahtonut kuluttaa seuran vähiä varoja, vihdoin suostui ottamaan tarjouksen vastaan. Lääkintähallituksen ystävällisellä välityksellä hän sai kokonaisen vuoden virkavapautta, alkaen 1 p:stä syyskuuta 1836. Näin hän oli vapaa mies uusille vaelluksille. Matkansa hän suunnitteli kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen.

Jätettyään lähimmän huolenpidon Mehiläisestä toisiin käsiin Lönnrot syyskuun keskivaiheilla 1836 Kajaanista lähti pohjoiselle retkellensä. Matka kävi tuttuja latuja Suomussalmen ja Vuokkiniemen kautta Uhtueen, jossa Lönnrot matkatoverinsa, ylioppilas J.F. Cajanin kanssa viipyi lähes kolme viikkoa kooten runoja, sananlaskuja, arvoituksia ja satuja. Cajan, jonka asiana oli koota sanaselityksiä Kalevalaan, kääntyi Uhtuesta kotia, mutta Lönnrot jatkoi marraskuun lopulla matkaansa pohjoista kohti Pistojärven, Tuoppajärven ja Pääjärven seuduille. Hän oli luullut saavansa runoja sitä runsaammin kuta pohjoisemmaksi kulkisi, mutta nuo pohjoiset seudut olivatkin sangen runoköyhiä. Jouluksi Lönnrot palasi Kuusamon kirkolle ja lähti joulujen jälkeen uudelleen rajan taakse, kulkien jälleen Pääjärvelle ja sieltä Vienanmeren rannalla olevain Kieretin ja Kannanlahden kauppalain kautta ylös Kuolaan Jäämeren rannalle. Täytyy todella ihmetellä Lönnrotin tarmoa vaeltaa noissa melkein tiettömissä ja asujamettomissa erämaissa jalkaisin, suksilla, hevosilla ja poroilla. Keli oli kurja, asutus harva, köyhyys suuri, runoja vähän, vaarojakin tarjona, mutta retkeilijän mieli ei lannistunut. Kuolassa Lönnrot viipyi kolmatta viikkoa ja oli omien sanojensa mukaan milt'ei puolikuollut pelkästä ikävästä. Kaupungissa ei ollut suomalaisia, sillä suomalainen asutus loppui paljoa alempana kuin Lönnrot oli luullut, jo Pääjärven pohjoispuolella. Hänen täytyi solkata siellä venättä, saksaa ja latinaa. -- Kuolasta Lönnrot maaliskuun alussa pyörsi paluumatkalle pitkin Jäämeren rannikkoa lappalaiskylien kautta ja saapui erään suomalaisen nimismiehen Ekdahlin kanssa tämän virkataloon Suomen Lappiin. Nimismiehen luona hän vietti viikon verran. Talossa oli maa lattiana, laatikko kirjoitus- ja ruokapöytänä ja köyhyys sellainen, että pari päivää täytyi olla suolatta. "Mutta -- kirjoittaa Lönnrot -- monesta paremmin varustetusta talosta olen vähemmällä kaipauksella eronnut kuin tästä. Heidän tyytyväisyytensä oli todella kadehdittava, ja jonkunlaisen tarttumisen kautta siirtyi sama tyytyväisyys minuunkin." Vasta toukokuussa Lönnrot palasi Sodankylän, Kuolajärven ja Kuusamon kautta kotiinsa Kajaaniin, oltuaan retkillänsä 8 kuukautta ja kierrettyään satoja peninkulmia harvaan asutuissa seuduissa. Yksin poromatkaa oli ollut 130 peninkulmaa.

Mutta pitkää lepoa tämä väsymätön vaeltaja ei suonut itselleen. Jo kesäkuun alussa 1837 hän lähti eteläiselle matkalleen, suunnaten kulkunsa Vuokkiniemen ja Repolan kautta Pielisjärvelle ja sieltä Joensuun lähipitäjäin kautta Sortavalaan, jonne saapui elokuun lopulla. Parikkalan kautta, jossa viipyi tunnetun näytelmäinkyhääjän ja suomalaisuuden harrastajan, majuri J. Fr. Lagervallin luona viikon päivät ja teetti itselleen uudet saappaat, hän sitten samosi Saimaan eteläisiin rantapitäjiin ja kääntyi vihdoin Lappeenrannan seuduilta Savonlinnan ja Nurmeksen kautta kotimatkalle, saapuen Kajaaniin lähes 6 kuukautta kestäneeltä retkeltään marraskuun loppupuolella. Toista vuotta hän siten oli samoillut läpi Suomen ja Vienan Karjalat, Kuolat ja Lapit, osan Savoakin, ja runoja oli karttunut runsaasti, varsinkin lyyrillisiä. Lisäksi oli kertynyt tuhansittain sananlaskuja, toista tuhatta arvoitusta, noin 80 satua, lauluja, sanavaroja y.m. Runorikkaat itäinen ja eteläinen Suomen Karjala jäivät häneltä tällöinkin käymättä ja kokematta, kun ei aavistanut siellä olevan runoja ja aikakin lienee tehnyt tiukkaa.

"Mehiläinen" oli sillä välin hyvin hoitanut itseänsä, mutta lehden tulevaisuus näytti synkältä. Lönnrotilla oli suuret runojen järjestämistyöt edessä, jotka pariksi vuodeksi tarkoin veisivät hänen aikansa. Pitkin vuotta hän oli tiedustellut lehdelleen toimittajaa, löytämättä ketään halukasta. Tilaajia oli jo alusta alkaen ollut niukalti, mutta Lönnrot olikin jo alkaessaan päättänyt panna 200 ruplaa omistaan painokustannuksiin, vaikkapa hänellä itsellään vielä oli velkoja noin 3,500 ruplaa, jotka laskettuaan hän sanoo viettäneensä sangen unettoman yön. V. 1837 oli tilaajia noin 150, tuloja tilausmaksuista 450 ruplaa, menoja, toimittajan vaivoista puhumattakaan, 800 ruplaa. Lönnrot päätti sittenkin tappiostaan masentumatta omin voimin jatkaa lehteä ja pyysi helsinkiläisiä tuttaviaan hankkimaan tilaajia. Kirjallisuuden seura lupasi ottaa 100 kappaletta Mehiläistä. Mutta silloin Mehiläisen siivet paloivat. Oulun maaherra torui lehden painajaa Barckia siitä, ettei vapaakappaleita ollut lähetetty korkeille viranomaisille, ja tuskaantunut Barck kieltäytyi enää painamasta mitään lehteä. Hyväntahtoinen Lönnrotkin harmistui ja lopetti koko Mehiläisen, niin että Suomeen vuodeksi 1838 jäi vain yksi suomenkielinen lehti, sekin hengellinen. Mutta jo vuoden päästä Lönnrot herätti Mehiläisen henkiin, painattaen sitä nyt Helsingissä vv. 1839-40. Historiallisena lukemisena seurasi tällöin yllämainitun J.F. Kajaanin (Cajan) kirjoittama Suomen historia ja Lönnrotin yhdessä Vesilahden kappalaisen Kustaa Ticklénin kanssa toimittama Venäjän historia. Kannatuksen puutteessa -- 1840 mainitaan lehdellä olleen 119 tilaajaa -- Mehiläinen nytkin pysyi hengissä vain puolitoista vuotta, mutta sen herättävä vaikutus ei jäänyt hedelmittä.

Rauhallisessa Polvilassaan Lönnrot alussa vuotta 1838 ryhtyi järjestämään Suomen kansan lyyrillisiä runoja. Hän istui työssä aamusta iltaan, minkä suinkin lääkärintehtäviltä jouti, ja harjoitti samalla ruumiinsa terveydeksi mieliurheilujaan. Runoissa hänellä oli paljon työtä, niitä kun oli niin runsaasti. Keväällä 1838 hän kirjoittaa puuhastaan: "Puolen vuotta olen nyt melkein joka päivä järjestänyt ja muovaillut niitä, koettanut usein kyllä monesta toisinnosta valita paraan päärunoksi, uudestaan kirjoittanut puhtaaksi, mitä jo kolme, neljä kertaa ennen on puhtaaksikirjoitettu. Vielä kulunee pari kuukautta samaan työhön eli niin pitkä aika, että vihdoin väsyn siihen, mitä ei vielä ole tapahtunut, kun joka päivä olen luullut keksiväni niissä uusia kauneuksia ja siitä iloinnut." -- Mutta työhön kului vielä pari vuottakin, ja sen kestäessä hän v. 1839 painatti jo alussa vuotta 1836 valmistuneen Suomalaisen talonpojan koti-lääkärin, joka sitten saavutti rahvaan kesken niin suuren suosion, että siitä myöhemmin tuli ulos uusia painoksia. Lääketieteellisten oppisanojen sepittämisessä oli Lönnrotilla ollut "tuskin arvattava työ", eikä ihmekkään, sillä ensi kertaa siinä suomea käytettiin lääketieteen alalla. Samalla Mehiläisen uudistettu toimitus y.m. huolet viivyttivät laulurunojen järjestämistä. Lääkärintoimi vei myös aikaa, sillä lääkäriä oli ruvettu kysymään yhä enemmän, varsinkin kun herrasperheiden luku oli vuosikymmenen kuluessa paljon kasvanut. Lönnrot puolestaan vastahakoisesti uhrasi aikansa lääkärintoimeen, johon hänellä ei ollut sisällistä kutsumusta, ja toivoi usein olevansa siitä vapaa. Perhesurutkin samensivat hänen mieltänsä. Vanhemmat näet eivät hyvin sopineet yhteen, isä kun oli riitaisa luonteeltaan, ja pari Lönnrotin veljeä, joita hän koetti pitää taloudessaan Polvilassa, elivät epäsäännöllisesti. Pahin suru kohtasi häntä helluntaina v. 1839. Hänen palatessaan veljenpoikansa Kallen, ylioppilas Krankin ja parin palvelijansa kanssa Kajaanista kirkosta Polvilaan, kallistui Sipisen virtaa noustessa Lönnrotin ohjaama vene, sai vettä sisälle ja meni kumoon, niin että väki joutui veteen. Veljenpoika ja palvelustyttö hukkuivat virran pyörteihin, ja ainoasti oivallisen uimataitonsa avulla Lönnrot itse pelastui samoinkuin mainittu ylioppilas ja renki, jotka olivat pysytelleet veneen varassa. Kerrotaan Lönnrotin uidessaan nakanneen suuhun unehtuneen piippunsa virtaan sanoen: "Mene sinäkin sinne, meni sinne paljon kalliimpaakin." Onneksi Kantelettaren runot, joita Lönnrot tavallisesti kuljetti mukanaan kaupungissa, niitä sielläkin virkatyön lomassa järjestellen, olivat jääneet kotiin ja siten pelastuneet. -- Hukkunut veljenpoika oli tuon usein mainitun auttajaveljen Henrik Juhanan toivorikas vanhin poika, jota Lönnrot oli kouluttanut, ja joka oli juuri ylioppilaaksi pääsemässä. Tapaus koski Lönnrotiin kovasti; jopa hän eräänä epätoivon hetkenä lausui pelkäävänsä, että itse paholainen se viekoitteli häntä tutkimaan suomea voidakseen iloita huonosta virkamiehestä. Jollei hänellä olisi ollut vanhempansa hoidettavinaan, hän muka jo monasti olisi eronnut virastaan tyytyen pieneen eläkkeesen, saadaksensa paholaiselta rauhassa harjoittaa mielitöitään. Hukkuneen sijaan hän otti kouluttaakseen veljensä nuoremman pojan ja kustansikin tämän papiksi saakka. Muistakin läheisistä sukulaisistaan hän koki pitää hyvää huolta, toimittaen heille oppi- ja työpaikkoja.

Nämä moninaiset puuhat ja huolet viivyttivät laulu-runokokoelman valmistumista, mutta hiljakseen se kuitenkin järjestyi. Sitä varten Lönnrot teki syksyillä 1838 ja 1839 pari lyhyttä matkaakin Suomen Karjalaan, kooten runoja Ilomantsin ja Pielisjärven seuduilta. Työnsä lopettamista varten hän saapui Laukkoon jouluksi 1839 ja vietti kevättalven 1840 Helsingissä. Seuraavana kesänä yliopisto vietti 200-vuotisen olemassaolonsa suurta muistojuhlaa, ja sen kunniaksi ilmestyi vihdoin painosta Suomal. kirj. seuran kustannuksella "_Kanteletar_, elikkä Suomen Kansan Vanhoja Lauluja ja Virsiä", tuo Suomen kansan vanhain lyyrillisten laulujen, ballaadien ja legendain suuriarvoinen ja runsassisällyksinen kokoelma. Muistojuhlaan valmistui painosta vain Kantelettaren ensimäinen kirja, mutta toinen ja kolmas seurasivat kohta perästä. Kansalliskirjallisuutemme oli Lönnrotin kädestä saanut toisen mahtavan kulmakiven, aarteen, jossa Suomen kansan rikas ja syvällinen henkinen elämä, sen ilot ja surut, sen toiveet ja pettymykset, kuvastuivat niin yksinkertaisen kauneissa ja tunteellisissa lauluissa. -- Kanteletar sisältää puoliseitsemättä sataa eri runoa, joista suurin osa on lyyrillisiä kansanlauluja ja loput (60) "virsilauluja", s.o. historiallisia runoja, ballaadeja ja legendoja. Esipuheesen hän on sen lisäksi näytteinä sovittanut yli parikymmentä uudemman ajan kansanlaulua. Vieläpä hän on liittänyt kokoelmaan viidettäkymmentä laulujen ja runojen sävelmää l. "laulantoa", joita hän runoja kerätessään huilunsa avulla oli mitenkuten pannut muistoon. Syystäpä hän antoikin kokoelmalle Kantelettaren, kanteleen impyen nimen.

Kantelettaren laveassa esipuheessa, joka on päivätty Helsingissä 9 p. huhtik. 1840 -- siis järjestäjän syntymäpäivänä -- Lönnrot laajalti selittelee Suomen kansan laulurunojen omituista luonnetta ja monia kauneuksia, sanoen niistä m.m. sattuvasti: "Kansanrunoja ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus; ne siemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. -- Ei yksikään kukka ole arempi vierasta koskemista suhteen kun kansanlaulut." Sentähden hän olikin visusti varonut niihin mitään lisäksi panemasta. Laulut hän oli saanut vanhoilta vaimoihmisiltä etupäässä Suomen Karjalasta. Vaatimattomasti hän puhuu omasta työstään seuraavasti: "Sitte siltä matkalta (1836-37) kotiuttua olemma pian heittämättömällä työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjailleet, sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä kertaa uudestaan puhtaaksi kirjotelleet, vaikkemme sittekään mielemme mukaan ole kaikkia paikkoja oikein suunnallensa saaneet." Sovitelkoot toiset vast'edes paremmin. -- Se mies ei koskaan kehunut työtänsä, vaan piti rehellisesti itseänsä puutteellisena. Meille Kanteletar Kalevalan rinnalla tarjoo loppumatonta hengennautintoa, ja runoudellemme siinä on iäti ehtymätön lähde.

Yliopiston loistavassa riemujuhlassa Lönnrotkin oli läsnä ja herätti suuresti ulkomaalaisten vierasten huomiota. Etevä ja suomalaisille ystävällinen venäläinen oppinut Jaakko Grot, joka tähän aikaan siirtyi Helsingin yliopistoon venäjänkielen professoriksi, tutustui tällöin Lönnrotiin. Kirjeissään Pietarin yliopiston rehtorille Pletneville hän antaa elävän kuvan yksinkertaisesta runonkerääjästä. Koska hänen puolueeton kuvauksensa esittää meille Lönnrotin paraassa miehuuden iässä ja toimessa, otamme siitä tähän otteita. Grot kirjoittaa Fr. Cygnaeuksen vieneen hänet Lönnrotin luo ja jatkaa: "Ystävällisesti hän otti minut vastaan. Minä huomasin hänet keski-ikäiseksi, vilkassilmäiseksi mieheksi, jolla oli ystävällinen hymy huulillaan, kasvot päivänpaisteesta ruskettuneet ja liikkeet kömpelöt. Hän oli puettu yksinkertaiseen pitkään tummansiniseen verkatakkiin, mutta hänen käytöksensä ja puheensa olivat niin suorat ja yksinkertaiset, että heti sydämestäni miellyin häneen. Hän nähtävästi ei aavistanutkaan itsellään olevan mitään ansiota, vaan pitää jokaista muuta itseään etevämpänä... Meidän tullessamme hän istui pöydän ääressä, joka oli täynnä tiheään kirjoitettuja vihkoja; yhteen hän kirjoitteli paraikaa puhtaaksi kansan keskuudesta keräämiään lyyrillisiä lauluja, joita hän on jo painattanut yhden osan, joka on melkoinen kirja... Yht'äkkiä huomasin seinällä pienen harpun, tai kuten sitä suomalaiset nimittävät, kanteleen, tavallisesta maalaamattomasta puusta. Kun aloin puhua siitä, niin Lönnrot heti otti sen seinältä alas, laski sen polvilleen ja rupesi sen vaskikielillä soittamaan kaikenlaisia suomalaisia säveleitä. Sitten hän toi viereisestä huoneesta suuria vihkokimppuja, jotka sisälsivät kansanlauluja... Vai semmoinen se teidän Lönnrotinne on, sanoin Cygnaeukselle astuessamme portaita alas. -- Niin, hän on oikea suomalainen, tämä vastasi, sekä ruumiiltaan että sielultaan. Onpa hauska nähdä kuinka hän kokonaan on antautunut lempitoimeensa eikä missään suhteessa ole luonnettaan muuttanut. -- Ja todella -- lisää Grot -- sekä käytökseltään että liikkeiltään hän on oikea suomalainen: puhuessaan hän usein nyökäyttelee päätään ja ojentelee kättään, niinkuin olette nähnyt niiden kunnon suomalaisten tekevän, joita kenties olette tavannut Viipurin läänin majataloissa." -- Niin lämpimästi vaikutti Lönnrotin myötätuntoinen olemus heti ensi kohtauksessa aivan ventovieraasenkin henkilöön.

Koko kesän 1840 Lönnrot nautti Laukon vieraanvaraisuutta, mutta syksyn tullen hänen täytyi palata Kajaaniin virkansa toimiin. Helsingistä hän oli saanut mukaansa uuden lavean työn entisten keskeneräisten lisäksi. Kirjallisuuden seura hommasi näet suurta suomalaista sanakirjaa, koska uusia sanavaroja oli kansanrunojen mukana karttunut viljalti. Työ oli ollut lehtori Keckmanin huolena, ja hänelle oli Lönnrot tuon tuostakin Kajaanista ja matkoiltaan lähettänyt lukuisia sanaselityksiä ja kielellisiä huomautuksia. Mutta uutteran Keckmanin aikaiseen kuoltua v. 1838 työ oli jäänyt kesken. Kukapa ottaisi sitä jatkaakseen? Kukas muu kuin väsymätön Lönnrot, joka tietysti parhaiten hallitsi suomenkielen sanavaroja. Hänhän oli Suomea ja Venäjän Karjalaa risteillessään tutustunut suomen kaikkiin murteihin. Sananlaskut ja arvoitukset ensin järjestettyään hän päätti sitten ottaa sanakirjatyönkin niskoilleen. Ja kohta kotiin päästyänsä hän pani alkuun uuden merkillisen yrityksen. Syyskuun 11 p. 1840 yhtyivät näet virkamatkoillaan piiriensä rajalla Iisalmessa Kajaanin, Oulun ja Raahen piirilääkärit, Lönnrot, Asp ja Ticklén, ja päättivät kansallisen viljelyksen edistämiseksi perustaa aikakauskirjan nimeltä Suomi. Tämä arvokas julkaisu alkoi ilmestyä v. 1841 ja, jouduttuansa kolmen vuoden kuluttua Suomal. kirj. seuran omaksi, on jatkunut nykyaikaan saakka. Sen monet kymmenet nidokset sisältävät tärkeitä kirjoituksia etupäässä Suomen historian, kansatieteen, kansanrunouden ja kielitieteen alalta. Aluksi kirjoitukset enimmäkseen olivat ruotsinkielisiä, mutta v:sta 1863 alkaen yksistään suomeksi. Lönnrot se tässäkin oli innokkain asianharrastaja, ja julkaisun ensimäisissä vuosikerroissa hän painatti useita ansiokkaita kirjoituksia Suomen kansanrunouden ja kielentutkimuksen alalta, selvitellen varsinkin suomen kieliopin sääntöjä.

Kielentutkimus se näet nyt, varsinaisten runonkeräysmatkojen päätyttyä ja sanakirjatyön johdosta, yhä voimakkaammin alkoi vaatia monipuolisen Lönnrotin huomiota. Tammikuussa 1841 hän lähtikin suurelle kielitieteelliselle tutkimusmatkalle ja vaelti Kajaanista ensin Suomen Karjalaan ja sieltä Laatokan koillispuolitse rajan yli Aunukseen, tutkiakseen siellä Aunuksen Karjalan kieltä. Maaliskuussa hän saapui suuren Äänisjärven länsirannalla olevaan Petroskoin kaupunkiin, mutta täältä hänen oli passirettelöjen vuoksi saman kuun lopulla käännyttävä takaisin rajalle tarkastuttamaan passiansa, joka menomatkalla rajavartioissa oli jätetty tarkastamatta. Petroskoin poliisimestari ja kuvernööri eivät passia hyväksyneet. Kuvernöörinrouva puolestaan tekeytyi kipeäksi, kai koetellakseen Lönnrotin lääkärintaloa, ja Lönnrot, joka kyllä hoksasi juonen, kirjoitti hänelle rohdoksi hiostavaa teetä. Palattuaan 9 peninkulman matkan rajalle Lönnrot sai täällä kuulla, että passi muka olikin ensin tarkastutettava joko Pietarissa tai mahdollisesti Rajajoella. Silloin hän harmistui koko matkaan ja sen rettelöihin ja palasi Sortavalan, Käkisalmen ja Viipurin seutujen kautta, murteita tutkien, Helsinkiin. Aunuksen murteesen hän oli rajan ja Petroskoin väliä edestakaisin kulkiessaan ehtinyt melkoisesti tutustua. -- Matkatoverina hänellä alussa oli ollut tunnettu norjalainen kielentutkija ja lappalaisten pappi Nils Stockfleth, joka edellisen joulukuun alusta saakka oli ollut Lönnrotin vieraana Polvilassa suomea oppimassa. Kun Lönnrot viipyi Ilomantsissa hoitamassa erästä sairasta, kääntyi Stockfleth jo helmikuussa takaisin seuraamatta Lönnrotia Aunukseen. Päiväkirjassaan Stockfleth kuvailee matkaa ja Lönnrotia, lausuen muun muassa: "Rakkaus ihmisiin, kielitieteesen ja -- teehen, kas siinä ne kolme osaa, joista Lönnrot on kokoonpantu."

Loppukesällä Lönnrot jälleen oleskeli muutamia viikkoja Laukossa ja lähti syksyllä uudelleen liikkeelle. Matkatoverikseen hän tällä kertaa oli hankkinut nuoren suomenkielen tutkijan M.A. Castrénin. Matka kävi lokakuun lopulla Kajaanista Oulun kautta Kemiin, jossa Castrén odotti. Täältä ystävykset marraskuun keskipalkoilla samosivat Kuolajärvelle, josta kulku käännettiin Inariin. Retki oli kauhean työläs huonon kelin vuoksi; majaa pidettiin milloin kurjissa korpituvissa, milloin metsissä nuotiolla. Itse jouluaatto vietettiin kehnossa salokodassa Sompion tunturin juurella. Inariin saavuttiin kolmantena joulupäivänä, ja Karasjoelle Norjan Lappiin pastori Stockflethin luo retkeilijät saapuivat tammikuun alussa 1842. Täällä he viipyivät pari viikkoa opiskellen lapinkieltä. Pohjolan pitkä yö oli parhaillaan, ja vasta 18 p. tammik. pilkisti aurinko ensi kerran näkyviin, "ja se oli meistä niin ihmeellisen komea, ettemme pitkään aikaan voineet kääntää silmiämme siitä", kirjoittaa Lönnrot. Helmikuun lopulla tutkijat painuivat Venäjän Lappiin, saapuen vihdoin Kuolan kautta Kemin kaupunkiin Vienanmeren rannalle. Täällä täytyi heidän odottaa meren aukeamista, ja vasta 19 p. toukok. he pääsivät lähtemään meren yli Arkangeliin. Matkalla poikettiin viikkokaudeksi kuuluisaan Vienanmeren saarella olevaan Solovetskoin luostariin, missä m.m. tapasivat Tverin-karjalaisen munkin, joka heille antoi tietoja tuosta kauas sisä-Venäjälle singonneesta karjalaisryhmästä. Toukokuun lopulla matkatoverit saapuivat Arkangeliin, viipyen siellä useita viikkoja. Castrén kertoo, kuinka heidän eräänä aamuna piti lähteä kunniatervehdykselle kuvernöörin luo. Mennessään he torilla näkivät kirjavasun, jota iso koira vartioi. Kirjat olivat vanhoja ja myötäviä, ja kirjoille kärkäs Lönnrot ei malttanut olla niihin kurkistamatta. Silloinpa koira tarrasi kiinni hänen pohkeesensa ja repäisi Lönnrotin mustiin juhlahousuihin suuren reiän. Vierailu jäi sillä kertaa tekemättä, kun Lönnrotin täytyi lähteä asuntoonsa housujaan korjaamaan. Räätälintaito hänellä vielä oli tallella, ja housuista tulikin ylen eheät. Lönnrot itse ei virka tästä mitään; päinvastoin hän mainitsee, ettei hän ollut yrittänytkään kunniaterveisille, vaikkapa häntä siihen kehoitettiin. Muuten Arkangel ei ollenkaan miellyttänyt Lönnrotia, sillä venäläisten kalliit taksat, muodot ja mutkallisuudet olivat hänestä ikävystyttäviä. Poliisivirastokin kerran pidätti hänen passiaan ja papereitaan 5 päivää, kunnes uusi Vienan Kemistä tullut poliisimestari, jonka pienen, kuumalla vedellä itsensä polttaneen tytön Lönnrot siellä oli parantanut, kohteliaasti toimitti hänelle paperit takaisin. Samalla Lönnrot -- juuri vähää ennen lähtöänsä -- oikeutettiin harjoittamaan Arkangelissa lääkärintointa, mistä oli seuraus, että hänen isäntänsä heti korotti hintansa.

Matkatoverien aikomus oli Arkangelissa akateemikko A.J. Sjögrenin kehoituksesta oppia samojeedien kieltä, mutta kun opettaja, arkkimandritta Venjamin, teki vaikeuksia ja Lönnrot huomasi siitä kielestä olevan perin vähän hyötyä suomen tutkimiselle, jätti hän koko samojeedien kielen Castrénin huoleksi, joka sitä varten juuri täällä ollessaan sai Suomen valtiolta 1,000 hopearuplaa matkarahoiksi. Castrén lähti aluksi Venäjän lappalaisten maahan, ja Lönnrot taas suoriusi heinäkuun alussa Arkangelista seikkailurikkaalle matkalleen Äänisjärven etelä- ja lounaispuolella asuvien tshuudien eli vepsäläisten luo, joiden kieltä tutkimaan Sjögren oli häntä kehoitellut. Kävisi pitkäksi seurata Lönnrotia tällä retkellä, milloin juopon laivurin aluksessa pyhiinvaeltajien parissa, milloin kyytihevosilla juhannusjuhlista humaltuneiden kylien läpi, milloin jalkapatikassa, pari sotamiestä kantajina. Onegan, Kargopolin ja Vyitegran kaupunkien kautta Lönnrot vihdoin, koettuansa monta hupia ja vastusta, saapui Lotinapeltoon ja sieltä vepsäläisten kyliin, joissa viipyi muutamia viikkoja kieltä tutkien. Suomeen Lönnrot, kun ei saanut pyytämäänsä virkaloman pitennystä, palasi Karjalan kautta syksyllä 1842 ja saapui suoraan Kajaaniin lokakuun keskivaiheilla, oltuaan vaivalloisilla matkoilla yhtämittaa vuoden ajan.

Matkoistaan hän julkaisi huvittavia kuvauksia sekä "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1842 että Snellmanin "Saimassa" v. 1845-46. Johdannoksi Lönnrotin matkakirjoihin Snellman "Saimassa" lausuu seuraavat huomattavat sanat: "Näiden kertomusten yksinkertainen ja suopean iloinen henki tekee niiden lukemisen huvittavaksi. Mutta oli vielä toinenkin syy niiden julkaisemiseen. Tulevaisuus, jos nimittäin Suomen kielellä ja kansalla on tulevaisuutta, on vielä halukkaammin kuin nykyaika hakeva jokaista muistoa siitä miehestä, joka aina on pidettävä Suomen kirjallisuuden perustajana, ja niistä matkoista, joilla hän on koettanut perikadosta pelastaa tämän kirjallisuuden esikoiset, Suomen kirjakielen vastaisen päälähteen. Nämä muistelmatkin kootaan silloin ja julaistaan muodossa, jota Lönnrotin oma vaatimattomuus ei katsonut niiden ansaitsevan, mutta jonka soveliaisuudesta jälkimaailman kiitollisuus päättäköön." -- Oikein ennusti Snellman tässä asiassa, sillä Lönnrotin hupaisat matkakertomukset ja -kirjeet -- nimellä "Elias Lönnrotin matkat" -- ilmestyivät v. 1902 kahtena vankkana nidoksena Suomal. kirj. seuran toimesta hänen syntymänsä satavuotismuistoksi.

Kotiuduttuaan Lönnrot ryhtyi toimittamaan painoon arvoituksia. Sananlaskujen kokoelma hänellä oli painovalmis jo ennen viimeistä matkaa, sillä sen alkulause on allekirjoitettu Kajaanissa 23 p. lokak. 1841. Paitsi omia keräämiään oli Lönnrotilla käytettävänään muidenkin antamia pieniä sananlasku- ja arvoitus-kokoelmia. V. 1842 ilmestyi sitten Suomal. kirj. seuran toimesta _Suomen Kansan Sananlaskuja_, paksu, 7,077 aakkoselliseen järjestykseen pantua sananlaskua sisältävä nidos, joka tutustuttaa meidät esivanhempiemme sattuviin, elämänkokemuksesta opittuihin mietelmiin ja neuvoihin. Arvoitukset Lönnrot sai järjestykseen joulukuussa 1843, ja seuraavana vuonna 1844 ilmestyi Suomen Kansan Arvoituksia, sisältäen 1,679 arvoitusta toisintoineen ynnä 135 virolaista arvoitusta. Sananlaskut ja Arvoitukset osaltaan täydensivät Kalevalan ja Kantelettaren kirjallisuudellemme laskemaa vankkaa pohjaa.

Näiden töiden ohella hän teki paljon muutakin, kuten hänen kirjeestään alkuvuodelta 1843 käy ilmi: "Paitsi sanakirjatyötä, joka ei tahdo edistyä, on minulla puolivalmiina 1:o Suomen kielioppi; 2:o suomalainen lukukirja, joka sisältää tarinoita, satuja, kappaleita Suomen historiasta, maantiedosta, mytologiasta, valittuja sananlaskuja, arvoituksia ja lyyrillisiä lauluja y.m.; 3:o suomalainen laskuoppi." Näille paljoille hommille lääkärin lisääntyneet tehtävät ja lääketieteessä ajan tasalla pysyminen olivat ylen suurena kiusana. Jo v. 1839 hän oli myönyt kaupunkitalonsa, ja kohtapa hän möi Polvilankin, pidättäen siihen vanhemmilleen pienen asunnon y.m. eläkettä. Lönnrot ei ollenkaan joutanut puuttumaan talouden hoitoon, joka muiden käsissä meni miten sattui. Virkansa vuoksi hänen täytyi muuttaa vakinaisesti asumaan hyyrylle kaupunkiin, mutta osan päivästä hän edelleenkin vietti Polvilassa kirjallisissa töissään. Tuon tuostakin hän aikoi ottaa eronsa lääkärinvirasta ja antautua kokonaan suomenkielen harrastuksiin. Alussa vuotta 1843 hän jo tähtäili lehtorinvirkaa Kuopion uudessa lukiossa tai Utsjoen kirkkoherran paikkaa, päästäksensä vapaaksi "Aesculapiuksen (lääkejumalan) sauvan alta"; jokainen uusi potilas muka oli hänelle vastenmielinen vieras. Myös Viipurin lukion matematiikan lehtorinvirka oli hänellä mielessä. Lääkintähallitus tosin oli hänelle usein auliisti myöntänyt virkavapautta töitä ja matkoja varten, mutta ujosta Lönnrotista tuntui vaikealta sitäkin alituisesti anoa, koska hän itsekkin kyllä pystyi virkaansa hoitamaan. Silloin hänen hyvä ystävänsä, ennen mainittu lääkintähallituksen kamreeri Rabbe, keksi sukkelan keinon. Nimettömällä sanomalehtikirjoituksella hän käänsi kansakunnan ja hallituksen huomion Lönnrotin suureen työhön: Lönnrot sai 1843-vuoden lopussa pyytämättään virkavapautta koko viideksi vuodeksi, ja valtio kustansi hänelle sijaisenkin. Se oli suurenmoinen suosionosoitus.

Päästyään siten virkahuolista vapaaksi Lönnrot sanakirjan ja kielitutkimuksien vuoksi kesäkuun lopulla 1844 matkusti meren yli Viron ja Liivinmaalle vironkieltä oppimaan. Ennen matkaansa hän ilokseen tapasi Porvoossa Castrénin, josta oli eronnut Arkangelissa v. 1842, häntä sen koommin näkemättä. Runebergin vieraina ystävykset nyt viettivät yhden iloisen päivän. Vironmatkallaan Lönnrot enimmän osan aikaansa oleskeli Tartossa vironkieltä oppimassa ja kopioimassa uutterasti Oppineen Virolaisen Seuran virolaisia sanakokoelmia, joilla toivoi rikastuttavansa suomenkin sanavaroja. Noin 7 viikkoa hän kierteli maaseudullakin viron murteita tutkimassa. Rahvaan sorronalaisen tilan näkeminen täällä koski häneen niin kovasti, ettei hän voinut vierailla yhdessäkään aateliskartanossa, ja Tartossa oli olo samasta syystä sangen työlästä. Itse hän sanoo että, jollei hänellä olisi ollut niin paljon työtä, hän pelkästä mielipahasta olisi sairastunut. Joulukuussa hän, aluksi jalkapatikassa, lähti kotimatkalle Räävelin, Narvan ja Pietarin kautta, viipyen jonkun aikaa Kattilan pitäjän vieraanvaraisessa pappilassa länsi-Inkerissä. Täällä hän kirjoitti muistoon vatjalaisia häärunoja. Viivyttyään pari viikkoa Pietarissa hän vuoden 1845 alussa matkusti rantatietä Helsinkiin ja sieltä helmikuussa Kajaaniin.

Tämä oli viimeinen Lönnrotin monista runonkeruu- ja kielentutkimus-matkoista; nuoremmat miehet täst'edes lähtivät astumaan hänen viittomiansa taipaleita. Lönnrot jos kukaan oli luonnon puolesta ollut varustettu vaivalloisia runoretkiä varten. Hänen karaistunut ruumiinsa kesti helposti matkan vaivat. Kävelijänä hänellä tuskin lienee vertaistaan, niin helposti hän jalan katkaisi pitkiä taipaleita. Hiihtäjänä hän oli yhtä etevä. Ahkera uimari, ankara kylpijä, joka Polvilan saunasta paiskausi suoraan järveen tai piehtaroi lumessa, vahva soutaja, oivallinen mäenlaskija -- kas siinä "taiteen" haaroja, joissa kaikissa hän oli mestari. Lisäksi hänen kansanomainen ja vaatimaton olemuksensa avasi hänelle helposti rahvaan sydämet. Hän tyytyi kaikkeen, eli maassa maan tavalla. Halpa ja koruton ulkoasu johti hänet usein, kuten olemme nähneet, hupaisiin seikkailuihin, joista kaikkialla tiedetään kertoa. Milloin joku virkaintoinen nimismies tapaa kisällimäisen kulkijan maantien ohessa laukkuaan katselemassa tai vaatteitaan paikkaamassa tai pesemässä, vaatii hänet kirjattomana rattailleen ja kuljettaa pappilaan, jossa rovasti syleilee kisälliä Lönnrotina, ja nimismies luikkii nolona tiehensä. Milloin Lönnrot nöyrästi kantaa pappilan rouvalle puita kyökkiin ja saa ruokaa palkakseen, kunnes rovasti tulee paikalle ja tuntee Lönnrotin, joka herttaisesti nauraa erehdykselle. Milloin Lönnrot yht'äkkiä katoaa kemuista ja löydetään vihdoin laulattamassa talon kana- tai saunamuoria. Kerran hän tulee asioissaan Oulun lääninkansliaan ja pyytää saada tavata kuvernööriä. Kanslistit katsoa murjottavat äkäisesti tuohon halvan näköiseen ukkoon, kunnes kuvernööri tulee ja syleilee lämpimästi Lönnrotia. Kerran Venäjän puolen talonpojat, luullen häntä noidaksi, eivät anna hänelle ruokaa; Lönnrot silloin uhkaa heitä auringon pimennyksellä, joka kohta alkaakin, ja talonpojat hätäpäissään koettavat parhaansa Lönnrotia palvellessaan. Nämä moninaiset jutut ne elävästi kuvailevat Lönnrotin leikillistä ja korutonta olemusta. Runoja saadakseen hän tavallisesti lukemalla entisiä runoja innostutti kuulijat laulamaan julki tietonsa tai rahalla palkitsi laulajoita, käyttipä vaikeimmissa tapauksissa apuna ryyppyäkin. Hänen lääkärintaitonsa myös lähensi häntä rahvaasen, joka pian laajalti Suomessa ja rajan takana tunsi "Kajaanin tohtorin" ja hänen runorakkautensa.

Mutta kauas ulkomaillekin oli Kalevala jo kantanut Lönnrotin nimen. Niinpä kuuluisa saksalainen tiedemies J. Grimm v. 1845 kehoitti Lönnrotia tulemaan Saksaan tekemään siellä tutuksi suomalaista tiedettä, mutta vaatimattomasti hän päätti pysyä kotona, koska katsoi velvollisuudekseen käyttää aikansa ja voimansa tehtäviin, joista olisi isänmaalle suoranaisempaa hyötyä.

Virosta palattuaan Lönnrot ryhtyi uutterasti sanakirjatyöhön ja pistäysi kevättalvella Laukossa neuvottelemassa äidillisen ystävänsä rouva Törngrenin kanssa siitä, pitäisikö hänen hakea pois Kajaanista Kuopioon, mihin silloin olisi ollut tilaisuutta. Kotimatkallaan hän viipyi Kuopiossa viikon päivät vakaasti harkiten muuttoansa. Kuitenkin hän vanhempiensa iällisyyden vuoksi ja peläten Kuopion seuraelämää sekä kallista elantoa päätti jäädä Kajaaniin. Kuopiosta hän vei mukanaan Kajaaniin nuoren ylioppilaan _Taneli Europaeuksen_ auttajakseen sanakirjan teossa. Mutta Europaeuksen apu saikin aivan toisen merkityksen.

Lönnrot näet huomasi tarpeelliseksi sanakirjaa varten vielä tyystemmin keräyttää runoseutujen sanavarat ja lähetti nyt omalla kustannuksellaan Europaeuksen kesäkuussa 1845 sanoja keräämään. Nuori kerääjä oli mestarinsa vertainen innossa ja kestävyydessä. Koko kesän ja myöhään syksyyn hän -- joskus paljain jaloin -- ristiin rastiin samoili Suomen Karjalassa ja Aunuksessa, missä aivan uusi ja rikas runoalue, jota Lönnrot itse ei ollut huomannut, avautui hänen eteensä. Sanojen etsintä jäi sivuseikaksi; hän viehtyi kokonaan runoja keräämään. Ilomantsissa hän laulatti Arhippan vertaista runontaitajaa, vanhaa Simana Sissosta, joka yksinään lauloi noin 60 runoa. Marraskuussa hän lähti uudestaan liikkeelle, kierteli talven pohjoisessa Venäjän Karjalassa, kesän 1846 jälleen Suomen Karjalassa ja Aunuksessa ja toi matkoiltaan noin 1,000 runoa käsittävän saaliin. Suomalaisen kirjallisuuden seura, joka oli kustantanut Europaeuksen matkat, lähetti liikkeelle muitakin nuoria runonkerääjiä, jotka kokosivat runsaasti kansan tietovaroja itä-Suomesta, Karjalan kannakselta ja varsinkin Inkeristä, mistä Europaeus v. 1847 muun muassa korjasi talteen ihanat Kullervorunot.

Lönnrot sillä välin istui rauhassa sanakirjansa ääressä, joskin kohta huomasi, että entiset käyttämättömät ja varsinkin uusien kerääjien perin runsaat runosaaliit, joiden lisäksi tulivat Seuran haltuun joutuneet Arvidssonin, Sjögrenin ja Castrénin paljoa aikaisemmat runonkeräykset, aiheuttaisivat tekemään Kalevalasta aivan uuden laitoksen. Loitsurunot, joita hän myös oli järjestellyt, hän nyt ajan puutteen vuoksi jätti Kirjallisuuden seuran huostaan odottamaan vastaista painoon valmistamista. Runsaat kieliopilliset keräelmänsä hän samasta syystä auliisti antoi Kuopion lukion rehtorin Fabian Collanin käytettäväksi tämän ruotsiksi kirjoittamaan suomenkielen muoto-oppiin, joka ilmestyi v. 1847.

Kesällä 1846 Lönnrot hyvän ystävänsä, ennen mainitun venäjänkielen professorin Jaakko Grotin kanssa teki kauan aiotun virkistysmatkan Aavasaksalle. Ystävykset yhtyivät Kuopiossa, missä viettivät muutamia hauskoja päiviä Snellmanin y.m. seurassa. Matka kävi sitten Iisalmen, Kajaanin, Oulun ja Tornion kautta Aavasaksalle sydänyön aurinkoa katsomaan. Paluumatkalla Grot viipyi Kajaanissa Lönnrotin vieraana 10 päivää, ja kohtelias Lönnrot saattoi vierastansa Iisalmelle saakka, antaen hänelle muistoksi tuppiveitsen. Matka jätti Grotille erittäin hauskat muistot, ja kirjeissään ennen mainitulle Pletneville hän mielihyvällä kuvailee Lönnrotia seuraavasti: "Koska sinä niin vähän tunnet Lönnrotia, et voi arvata, minkälainen ihminen hän oikeastaan on: hänessä on sellainen herttainen hyväntahtoisuus, suoruus ja teeskentelemättömyys, että kaikki, jotka hänet tuntevat, rakastavat häntä sydämestään... Muistatkohan sinä oikein hänen omituista muotoansa, rumaa, mutta miellyttävää, kun siihen tottuu? Minä oikein ihailen häntä, etenkin kun hän puhuu ja ojentelee käsiään ja nyykäyttää päätään edestakaisin. Kertoessaan jotain naurettavaa hän itse usein purskahtaa nauruun. Hänen pukunsa on yhtä omituinen kuin koko hänen olentonsakin. Päässä hänellä on viheliäinen topattu verkalakki, jossa on lippu ja samettinen reunus. Palttoo, harmaanruskea väriltään, on tehty kotitekoisesta villakankaasta; siinä on musta samettikaulus ja samanlaiset käänteet; uutena se on maksanut 16 rpl. 50 kop. paperirahaa ja tehty se on Kajaanissa. Hän ei pukeudu näin ainoastaan matkaa varten, vaan sentähden, ettei ole tottunut hienoihin vaatteihin ja koska hänen täytyy olla säästäväinen." -- Ja Aavasaksalta palattuaan Grot kirjoittaa Lönnrotista m.m.: "Häneltä voin oppia olemaan ilman mukavuuksia ja nautintoja. Jos niitä tarjotaan, ei hän niitä hylkää, vaan jollei niitä ole, on se hänelle yhdentekevää. Ei hän pelkää kuumuutta eikä kylmää, ei tule kärsimättömäksi eikä harmistu, vaikka tapahtuukin pieniä vastoinkäymisiä matkalla, vaan hän on kaikkeen ja kaikkiin tyytyväinen. Kuitenkin hänen terveytensä ei ole niin vahva kuin voisi luulla. Totta on että hän on siitä liian välinpitämätön; välinpitämättömyys omasta itsestään on huomattava kaikissa hänen toimissaan. Näitä hyveitä ei voi olla olemassa ilman syvää uskonnollista perustusta, ja minulla onkin ollut tilaisuutta tulla vakuutetuksi siitä, että tämmöinen perustus on hänessä suuresti kehittynyt." -- "Ilja Ivanovitshia (Lönnrotia) naiset kaikkialla suuresti rakastavat ja hän osaakin heitä huvittaa", lisää Grot kertomuksensa lopuksi; he näet Iisalmen pappilassa viettivät pari hauskaa päivää nuorten neitojen seurassa.

Ulkonaiset syyt viimein pakoittivat Lönnrotin jättämään sikseen sanakirjan työlään teon ja ryhtymään todenteolla Kalevalaan. Sen vanha painos -- 500 kappaletta -- oli vihdoin loppuun myöty. Ankarat vallanpitäjät koettivat paraillaan kaikin keinoin kahlehtia Snellmanin väkevästi virittävää uutta kansallista suomalaisuuden liikettä. "Saima" lehti oli lakkautettu ja Snellmanin suu siten tukittu. Silloin tuli Lönnrot avuksi. Hän tosin aina kammosi kaikkea valtiollista esiintymistä, mutta tässä asiassa hän ei tahtonut pysyä toimetonna. Hän oli Snellmanin hartaimpia ystäviä ja usein läpimatkoillaan viipynyt tämän vieraana Kuopiossa. Niinpä hän Snellmanin pyynnöstä anoi itselleen oikeuden vuoden 1847 alusta julaista Kuopiossa "Litteraturblad" nimistä kirjallista lehteä. Valtiollisesti viattomalta Lönnrotilta sellaista oikeutta ei tietysti voitu kieltää, vaikkapa tiedettiinkin, että varsinaiseksi toimittajaksi tulisi Snellman. Hyvä Lönnrot otti kolmanneksella vastatakseen mahdollisesta tappiostakin. Lehti tuli Snellmanin uudeksi puhetorveksi, jossa ulosantajakin julkaisi useita kirjoituksia suomen kielen ja runouden alalta. Kun Rabbe varoitti Lönnrotia sekautumasta Snellmanin asiaan, vastasi Lönnrot alussa vuotta 1847: "Varoitukseesi voi kyllä olla syytä, mutta toiselta puolen pitää myös paikkansa, että se ystävyys, jonka tähden ei uskalleta mitään uhrata, on vähän tai tyhjän arvoinen. Jos vielä Litteraturbladin täytyy lakata ja minultakin kielletään kirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella itseäni sillä, että semmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten kirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni työtä, niin kauan kuin on päivä, ettei yö tulisi, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan laitosta."

Uusin runsain runovaroin Lönnrot innolla kävi työhön käsiksi ja arveli aluksi voivansa suorittaa sen puolessa vuodessa. Mutta runoja karttui yhä lisää varsinkin väsymättömän Europaeuksen toimesta, ja pian huomasi Lönnrot työn vievän kosolti aikaa. Hän alotti tehtävänsä Laukossa talvella 1847 ja siirtyi kesäksi Kajaaniin, koska hänen sijaisensa tohtori Lindh halusi hieman virkalomaa. Kuitenkaan hän nytkään ei saanut käyttää Kalevalaan kaikkea aikaansa, sillä samalla hän toimitti painoon erään pienen ruotsalais-suomalais-saksalaisen tulkkikirjan ja Paavo Korhosen runot sekä otti pitääkseen huolta O. Meurmanin venäläis-ruotsalais-suomalaisen sanakirjan suomalaisesta osastosta. -- August Ahlqvist kävi tällöin nuorena ylioppilaana Kajaanissa, ja häneltä on säilynyt kuvaus, joka valaisee Lönnrotia ja hänen työtänsä. Ahlqvist kertoo Lönnrotin asuvan kaupungin kappalaisen luona pienessä huoneessa, jonka kalustona oli pari pöytää, kaksi kirjakaappia ja jokunen tuoli. "Hänen huoneensa ei suinkaan näyttänyt, että Suomen isoin mies siinä asusi." Huoneen koristeena oli kaksi suurta ja siroa, Lönnrotin omatekoista kanteletta, toinen 32-, toinen 36-kielinen. Myömästänsä Polvilasta hän oli vanhemmilleen varannut asunnoksi yhden tupahuoneen, joka paperiseinillä oli jaettu 3:een osaan: yksi osa vanhempien asuntona, toinen "salin asemesta" ja kolmas Lönnrotin työhuoneena. Hän näet joka päivä kävi Polvilassa, oli ilma millainen hyvänsä. Edellä puolisen hän kaupungissa valmisteli sanakirjaa ja jälkeen puolisen Polvilassa Kalevalaa. "Kalevalan teentä käypi näin: hänellä on taulu edessä, jossa on Kalevalan runot ja niiden sisällystä jälekkäin järjestettynä. Lukiessansa kerääjän kirjasta niin ison palasen kuin näkee yhteen kuuluvan, ja jos ei muista, mihin kohtaan se kuuluu, katsahtaa tauluunsa, etsii siitä runojen aineistosta ja löytää sen aineen, johon edessänsä olevat sanat käyvät. Taulussa on sivujenkin numero ylhäällä, ja tämän numeron jälkeen aukaisee nyt paperilla välistetyn Kalevalan, löytää etsittävän paikan ja kirjoittaa sen vastapäätä paperille kysymyksessä olevat säkeet. Kuta pitempi ja selvempi runo on, sen paremmin juoksee tämä työ, kuta lyhyempi, sitä usiammin tulee taulusta ja kirjasta hakemaan. Itse sanoi kerkiävänsä noin kuusi lehteä päivässä. Vaan toiselle olisi paljon vaikeampi tämä työ, sillä L. muistaa melkein joka sanan Kalevalasta ulkoa, eikä niin muodoin tarvitse niin yhä katsoa tauluunsa, menee vaan suoraan Kalevalaan. -- Hänen ahkeruutensa on niin suuri, että matkoillensakin ei koskaan lähde erinäisettä työttä, ja ystäviensä seuraankin ottaa työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on iloinen. -- Hänen luonnossansa on hyväntahtoinen nauru peräseinä." -- Lopussa vuotta 1847 Lönnrot oli jo sijoittanut kaikki uudet toisinnot Vanhan Kalevalan välilehtiin ja voi ryhtyä uuden tekstin kirjoittamiseen. Vallankumous alkoi riehua Keski-Europassa, mutta tyynenä istui Lönnrot Kajaanissa Kalevalan ääressä ja kirjoitti: "Luulenpa melkein, että vaikka koko maailma sortuisi ja menisi nurin, se ei kuuluisi tänne... Täällä elämme kuin linnun pojat rauhassa vähän maailman melskeistä huolimatta jopa tietämättäkin." -- Lönnrotilla oli runoissa tarpeeksi työtä joutaakseen sellaisia ajattelemaan. Vanhaa Kalevalaa toimittaessa hän sanoo olleen vaikeaa saada runot edes 200 säkeen pituisiksi; nyt oli muka päin vastoin varottava, ett'eivät paisuisi ylen laveiksi.

Lopulla vuotta 1848 Lönnrot jälleen siirtyi Kajaanista Laukkoon työtänsä viimeistelemään. Tammikuussa 1849 hän täällä sai sen päätökseen ja allekirjoitti esipuheen nimipäivänään, 17 p. huhtikuuta. Samana vuonna ilmestyi painosta Kalevalan uusi laitos täyteläisenä ja kauniina. Kirjallisuutemme mahtava kantakivi oli Lönnrotin taitavissa käsissä saanut entistä ehomman muodon.

Tämä Uusi Kalevala sisältää 50 runoa, yhteensä 22,795 säettä. Näin laajaksi ja mahtavaksi runosarjaksi oli Vanha Kalevala paisunut niiden runsasten keräysten kautta, joita varsinkin uupumaton Europaeus oli toimittanut. Itse kokoonpanossa Lönnrot piti Vanhaa Kalevalaa runkona, kutoen vain sen runoihin runsaita lisiä ja muuttaen runojen ja tapausten järjestystä luonnollisemmaksi ja taiteellisemmaksi. Tärkeimmät lisäykset liittyivät Lemminkäis- ja Kullervotaruihin. Varsinkin jälkimäinen ihana episodi, koko vuosisadan kansanrunouden kirkkain helmi, josta vanhassa laitoksessa oli ollut vain yksi runo, suuresti korotti Uuden Kalevalan kirjallista arvoa. Muuten Lönnrot nyt menetteli vielä vapaammin ja itsetietoisemmin kuin edellisillä kerroilla. Hän käytti nyt apunaan sangen viljalti lyyrillisiä runoja ja loitsuja, ammentaen niistä mielin määrin ihania mietelmiä, sananlaskuja ja tunnelmakuvia sekä mahtavia tenhosanoja sopivien kohtien kaunistukseksi. Samalla hän paransi runomitan säännölliseksi, opittuaan tarkoin sen lait, ja korjasi kaikki alkusoinnun, kerron ja kielen puolesta virheelliset säkeet. Tämän ulkonaisen silittelyn johdosta nykyinen Kalevala tosin muodollisesti poikkeaa paljoa kauemmas alkuperäisestä kansanrunosta kuin edelliset laitokset. Mutta Lönnrotin tarkoitus ei koskaan ollutkaan laatia mitään tieteellisen tarkkaa kansanrunojen kokoelmaa, vaan _todellinen kansalliskirja_, jota kaikki voisivat mielihyvällä lukea.

Uuden Kalevalan laajassa esipuheessa Lönnrot perin pohjin tekee selkoa runoista ja menettelystään. Historiallis-kansatieteellinen tarkoitusperä hänellä nytkin oli mielessä, sillä hän m.m. sanoo: "Hyvin muistaen, että ne (runot) tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa niin hyvästi kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyttäneet." Runojen yhteen valamisessa hän sanoo menetelleensä jotenkin mielivaltaisesti, koska paraimmistakin laulajoista siinä suhteessa oli ollut vähän apua. Aineen sisällinen laatu ja paraimpien laulupaikkojen runot ne etusijassa olivat olleet hänelle määrääviä. Kalevalan yhtenäiseksi koossa-pitäjäksi eli eepilliseksi siteeksi hän katsoi runojen kertomusta siitä, "kuinka Kalevala vähitellen vauristui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle".

Tässä on meidän nyt lyhyesti kajottava erääsen seikkaan, jota Lönnrotin elämäkerrassa ei käy sivuuttaminen. Se on kansanrunon ja Lönnrotin työn keskinäinen suhde. Onko Kalevala Suomen kansan vai Lönnrotin tekoa, on kysymys, josta on paljon väitelty. Tavallaan on Lönnrot itse rehellisesti siihen vastannut, jättämällä kaikki Kalevalaa koskevat kirjalliset perunsa jälkimaailman käsiin. Niiden avulla voimme aivan sana sanalta seurata hänen menettelyään Kalevalan kokoonpanossa. Ei mikään muu kansalliseepos tarjoa sellaisia todistuskappaleita. -- Lukija kyllä lienee jo edellisestä tarpeeksi selvästi huomannut, ettei kansa koskaan ole laulanut Kalevalaa juuri sellaisena, kuin sen nyt painettuna tapaamme. Moisen lavean kokonaisrunoelman tekoon ei mikään kansa itsessään ole pystynyt. Kalevala nykyisessä muodossaan on Lönnrotin itsetietoisen työn tulos, mutta tulos, jota kansanruno oli jo suuresti valmistellut. Aivan samoin kuin kansanrunot Lönnrotin käsissä kävivät niin monen kehitysasteen läpi, ennenkuin niistä sukeusi Suuri Kalevala, aivan samoin oli kansanruno jo itsessään, vuosisatoja kestäneen vaelluksensa aikana, yhä kehittynyt ja täydellistynyt. Kalevala oli jo syntymässä varsinaisessa kansanrunossa. Me voimme nykyisen tutkimuksen apuneuvoilla saada selville, kuinka vähäiset, alkuaan virolais-inkeriläiset runot, kulkiessaan kansan suussa eteenpäin itä-Suomen läpi Venäjän Karjalaan, matkalla saamistaan lisäpiirteistä yhä muuntuivat ja lavenivat. Samantapainen on ollut länsi-Suomesta itää kohti vaeltaneiden runojen ja loitsujen kehityskulku. Sekä Suomen että varsinkin Venäjän Karjalassa nuo molemmat runovirrat yhtyivät ja alkoivat kansan suussa ryhmittyä jonkun niissä mainitun mahtavan henkilön tai merkillisen tapauksen ympärille. Kalevalan pääsankarit, samporetki ja Pohjola muodostuvat keskuksiksi, joihin yhä useampi, alkujaan aivan vierasperäinenkin runo tai piirre liittyy. Voisimme ehkä sanoa, että kansa tavallansa jo itse, joskin sangen itsetiedottomasti, parhaillaan juurikuin sommitteli Kalevalaa, kun Lönnrot saapui, keräsi oikealla hetkellä nuo tarjona olevat rakennusainekset ja päätti luomistyön paljoa nopeammin ja paremmin kuin kansa koskaan olisi kyennyt tekemään. Lönnrot on tässä vain jatkanut ja täydentänyt noiden monien kansanlaulajain työtä, ollut heistä kaikista viimeinen, oppinein ja mahtavin runonlaulaja. Ja sellaisena hän itse pitikin itseään. Eräässä kirjoituksessaan hän huomauttaa, että juuri varsinaisten kansanlaulajain oma esimerkki aiheutti hänen menettelytapansa: "Vihdoin, kun ei kukaan yksityinen runonlaulaja runotiedossa enää vetänyt minulle vertoja, arvelin minä itselläni olevan saman oikeuden, jonka luullakseni useimmat runonlaulajat ottavat itselleen, nimittäin saada järjestää runot sen mukaan kuin ne parhaiten sopivat toistensa kanssa yhteen, tai käyttääkseni kansanrunon sanoja:

Itse loime loitsijaksi Laikahtime laulajaksi,

s.o. minä pidin itseäni yhtä hyvänä runonlaulajana kuin hekin."

Tätä oikeuttaan käyttäen Lönnrot muodosti kansanrunot Kalevalaksi, tasoitteli niiden murteellista kieltä lähemmäksi kirjakieltä, yhdisti ja erotti, hioi ja silitteli kaikkea, valliten mielin määrin hallussaan olevia runo-varoja. Niin tekivät varsinaiset kansanlaulajatkin, joskin tietysti satunnaisemmin ja vähemmässä määrässä. "Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut, tapaamme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme semmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin lukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka paikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös samassa säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta" (K. Krohn). -- Kalevala on siis pohjaltaan ja yksityiskohdiltaan kansanrunoa, joskin niin sanoaksemme Lönnrotin kokonaisuudeksi jalostamassa muodossa. Jokainen lukija itse tuntee, kuinka peräti kansanomainen on se käsitys ja henki, joka Kalevalassa vallitsee. Se epäilemättä johtuu siitä, että Lönnrot todellakin koko olemukseltaan seisoi kansaa ja runonlaulajia niin lähellä. Onneksi hän ei ollut luova taide-runoilija eikä edes varsinainen tiedemies tai kaunotieteen tuntija, sillä silloin Kalevalan kokoonpano tuskin olisi tullut yhtä luonteva ja kansanomainen. Rahvaan keskuudesta nousseena hän oli mahdollisimman lähellä varsinaisia kansanlaulajia, jotka nekään eivät suinkaan olleet mitään runoilijoita. Heidän taitonsa supistui etupäässä runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri tässä työssä Lönnrotin luontainen kauneudentaju ja terve runollinen vaisto ohjasivat häntä niin hyvin, ettei Kalevalassa juuri missään tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät. Seppo Ilmarisen tavoin hän sammon aineksista takoi Suomelle iäti ihmeteltävän sammon.

Uusi Kalevala saavutti paljoa suuremman merkityksen kuin vanha, joka kohta kokonaan unohtui. Kotimaiset oppineet kilvan kiittelivät Uuden Kalevalan suuria ansioita, ja useat ulkomaiden tiedemiehet pelkkien käännöstenkin perustuksella asettivat sen maailman parhainten kansalliseeposten rinnalle, jopa muutamissa suhteissa ylikin. Monet heistä ovat Kalevalan vuoksi vartavasten oppineet kalevalaisten kielenkin. Vieraskielisten käännösten ja ulkomaisten ihailijain luku on lisääntynyt vuosi vuodelta, ja onpa Kalevala todistettavasti vaikuttanut ulkomaiseen runouteenkin (esim. virolaisten "Kalevipoegiin" ja Yhdysvaltain kansallisrunoilijan Longfellowin "Hiawatha"-eepokseen). Vasta Kalevalan avulla on Suomen kansa tullut kautta maailman tunnetuksi ja kunnioitetuksi.

Ja meille suomalaisille on Kalevalassa mitä mahtavin henkisyyden lähde, josta nuori kansallissivistyksemme imee yhä uusia voimia. Kalevalasta ovat taiteilijamme ammentaneet innostusta ja aiheita taideluomiinsa; Kalevalasta ovat kirjailijamme saaneet valmiita aiheita, muotoja ja esikuvia; Kalevala on synnyttänyt vallan erityisen tärkeän tieteenhaarankin, kansanrunouden tutkimuksen, jolla yliopistossamme on jo vakinainen edustuksensa; -- Kalevala on tavallaan tullut siksi kantakiveksi, jolle koko omaperäinen henkinen viljelyksemme nojautuu. Vaikka Suomen suku joskus katoaisikin kansojen joukosta, jäisi Kalevala jälelle todistamaan kansansa nimeä ja henkistä kuntoa.

* * * * *

Vaatimattomana kuten tavallista Lönnrot taas vetäytyi syrjäiseen Kajaaniin. Hänellä oli alkuvuodesta 1849 ollut pitennettyä virkavapautta, ja samalla hän monia keskeneräisiä töitänsä varten oli anonut joko uutta virkavapautta tai myös virkaeroa ja eläkettä. Huolimatta sekä lääkintähallituksen että senaatin suosituksista evättiin korkeimmassa paikassa Lönnrotin anomus, nähtävästi virkavaltaisen kenraalikuvernööri Menshikovin vaikutuksesta. Lönnrot siis ryhtyi jälleen työlääsen virkaansa, katsahti hieman omaakin yksinäistä elämäänsä ja meni ystävien aavistamatta yhtäkkiä naimisiin.

Kalevalan kokoonpanija oli tähän aikaan jo 47-vuotias vakava vanhapoika, joka paljoilta töiltään ei kai ollut ennen joutanut lemmenasioita ajattelemaan. Tosinhan kerrotaan että Lönnrot jo nuorempanakin olisi muka joskus ollut lemmentuumissa, mutta lienevät tällaiset tarinat kovin hataraa alkuperää. Huvittavia sen sijaan ovat ne tiedot, jotka perustuvat hänen omiin runomittaisiin kirjeihinsä pastori Kaarle Heickellille Tornioon v. 1835 ja samanaikaisiin runopukuisiin päiväkirjamuistiinpanoihin. Niinpä hän kirjoittaa päiväkirjaansa 31 p. tammik. 1835 m.m. että "jopa taisin rakastua" ja jatkaa 1 p. helmikuuta leikillisesti: "Mull' on kolme morsianta, Neljä neittä tieossani, Vielä viieski varalla, Joita alan ahkerasti, Kosjotuumilla kohata, Toista toisensa perähän." Pitkistä runokirjeistä käy selville, että se neiti, joka oli saanut Lönnrotin noin lemmentuumiin, oli Torniosta pastori Heickellin serkku. Hän oli viettänyt joulut sukulaisissaan Kajaanissa ja silloin kai saanut Lönnrotin sydämen tavallista lämpimämmin sykkimään. Asia kumminkin pysähtyi alkuunsa, vaikkapa Heickell kyllä antoi hyviä toiveita. Runonkeräykset ja monet muut harrastukset kai valtasivat kokonaan Lönnrotin mielen.

Mutta 14 vuotta myöhemmin, kun Lönnrot jo oli päätyönsä suorittanut, hänen tielleen osui neiti Maria Piponius, oululaisen värjärimestarin tytär, ja tällä kertaa tuli asiasta tosi. Neiti Piponius oli syntynyt v. 1823, saanut varsin yksinkertaisen kasvatuksen, ollut nuorena erään sukulaisensa laivassa merilläkin ja vihdoin joutunut taloudenhoitajattareksi kauppias Snellmanin sahalle Kajaaniin. Hän oli koruton, toimelias ja hyvä tyttö ja kuului heränneihin, joita siihen aikaan oli paljon Kajaanin maassa. Lönnrotin tutustuminen neiti Piponiukseen ja kosinta on muuten verhottu tarinain hämärään, mikä sekin kuvaa Lönnrotin omituista ja leikillisen hiljaista luonnetta. Kerrotaan että neiti Piponius paljosta leipomisesta oli saanut silmänsä kipeiksi; Lönnrot kävi hänellä lääkärinä ja rakastui potilaasensa. Kajaanilaiset alkoivat ihmetellä Lönnrotin tiheitä sahalla käyntejä, joiden tekosyynä oli uimahuoneen avaimen hakeminen, vaan itse asiassa kosimishommat. Nähtävästi äidillisen ystävän, Laukon rouvan, samanaikuinen kuolema lienee jouduttanut Lönnrotin päätöstä perustaa oma koti. Itse kosinnasta on monta juttua. Mikä kertoo Lönnrotin jättäneen sormuksensa -- hallitsijan lahjoittaman jalokivisormuksen -- johonkin piilopaikkaan ja kirjeellisesti kehoittaneen neiti Piponiusta ottamaan sen; mikä taas juttelee Lönnrotin panneen sormuksensa lautasen alle, josta tyttö sen löysi; mikä sanoo, että Lönnrot, ihastuneena neiti Piponiuksen keittämään ja tarjoamaan hyvään kahviin, laski sormuksensa kahvitarjottimelle. Oli miten oli, mutta hyvä siitä kohta tuli, vaikkapa tyttö aluksi lieneekin tiedustellut luotettavilta rouvilta, sopisiko hänen mennä Lönnrotille vaimoksi. Juhannuksena 1849 Lönnrotia kuulutettiin Oulussa, minne morsian jo edeltäkäsin lähti häitä valmistamaan. Sulhasmieskin kohta sonnusti itsensä häämatkalle, mutta niin salaperäisesti, että hänen matkatoverinsa vasta Oulussa, häihin kutsun saatuaan, tuli tietämään, millä asioilla Lönnrot liikkui. -- Vielä yksi hullunkurinen ja Lönnrotia kuvaava juttu. Kun sulhanen perin yksinkertaisessa asussa ilmestyi häähuoneesen, luulivat morsiamen sisaret -- morsian itse tahallaan ei näet ollut kotona eikä ollut kotiväelleen tarkemmin kuvaillut sulhastansa -- vanhahkoa ylkämiestä postiljooniksi ja tiedustelivat hänen asiaansa. "Olisi minulla vähän asiaa", tuumi Lönnrot. -- "Mitä sitten?" -- "Minulla pitäisi olla morsian tässä talossa." -- "Teillä? Kuka te sitten olette?" -- "Nimeni on Lönnrot." -- Nyt valkeni asia, ja sulhasmies käskettiin kohteliaasti sisään. Toinen epäluotettava tarina juttelee, että sulhasmies avojaloin astui häähuoneen kyökkiin ja rupesi siellä panemaan lapikkaita jalkaansa. "Mikä mies sinä olet, joka tulet tänne kenkimään?" tiuskaisi piika ja lisäsi: "Odota ukko parka, täällä tulee häät ja sinäkin saat silloin osasi." Ja osansa ukko saikin, sillä jo 13 p. heinäkuuta pidettiin yksinkertaiset häät. Kun kansa vaati sulhasta näyttäytymään hääpuvussa, naurahti Lönnrot ja sanoi: "He nähnevät, että minulla on valkoiset hansikkaatkin." Sellaisia hän näet ei muulloin pitänyt. Häävieraiden pyynnöstä hän otti kanteleen ja sen säestyksellä lauloi morsiamelleen pienen kansanlaulun ("Raita se kasvoi rannalla") niin tunteellisesti, että morsian ja vieraat suuresti ihastuivat.

Heti häiden jälkeen Lönnrot nuorikkoineen palasi Kajaaniin, missä ihmiset aluksi pudistelivat päätään kuuluisan tohtorinsa muka liian ala-arvoiselle naimiselle. Lönnrotista ihmisten arvostelu oli yhdentekevää. Asuttuaan aluksi sahalla hän syksyllä 1849 osti takaisin vanhan ränsistyneen kaupunkitalonsa ja päätti rakentaa sen kokonaan uudestaan. Hän oli jo v. 1843 päässyt velattomaksi mieheksi, olipa karttunut hiukan säästöjäkin. Ystäväänsä neuvosta hän ennen joulua piti suuret "hirsi-talkoot" rakennuspuita saadakseen. Hirsiä karttuikin tarpeeksi, ja seuraavana talvena hän rakennutti talonsa hyvään kuntoon, muuttaen oman katon alle syksyllä 1850. Oli hänellä sitä paitsi pieni maapalanenkin, Hauhola, josta Lönnrotin kerrotaan rouvineen omin käsin vetäneen koivuja istutettaviksi kaupunkitalon puutarhaan. Rouva oli olemukseltaan yhtä koruton ja ujoinen kuin itse Lönnrot: teki ahkerasti käsitöitä, kulki kotikutoisissa vaatteissa huivi päässä ja puuhaili taloustoimissa. Lönnrotkin piti rouvansa kutomia ja omia leikkaamiaan vaatteita. Kerrotaanpa hänen joskus leikelleen housuja ja liivejä tuttavilleenkin. Alati kytevä piippunysä hampaissa, kotikutoiset yllään, lapikkaat jalassa tai joskus avojaloinkin Lönnrot kesäisin käveli Kajaanin vaatimattomia katuja, puhutteli ystävällisesti talonpoikia ja oli kuin isä köyhimmällekin. Talvella hän hiihteli, hiihdättipä rouvaansakin. Seuramiehenä hän oli hupaisa sekä kylässä että kotona, mutta tällöinkin hän aina ajatteli työtänsä ja usein poistui hetkeksi sen ääreen. Jo aikaisemmin hän lähelle Kajaania oli pannut kuntoon terveysvesilähteen, josta seudun säätyläiset yhteen aikaan lukuisasti kävivät "brunnia" juomassa.

Lönnrotin rouva oli "heränneitä", kun sen sijaan Lönnrot, joka virkamatkoillaan oli paljon joutunut tekemisiin näiden kanssa ja vapaalla arvostelullaan herättänyt heissä katkeruuttakin, ei pitänyt pietistien yksipuolisesta uskonintoilusta. Lönnrotin oma uskonnollisuus oli pohjaltaan tervettä ja raikasta, niinkuin koko hänen luonteensa. Kovien perhesurujen johdosta se sitten vähitellen syventyi ja kehittyi siksi lapselliseksi luottamukseksi Korkeimman isälliseen huolenpitoon, joka ei häntä jättänyt koettelemustenkaan hetkinä.

Ensimäinen suuri perhesuru oli hänen esikoisensa, v. 1850 Eliaan päivänä syntyneen poikansa Eliaan varhainen kuolema, ainoasti toisella ikävuodella ollessa.

Jo 1840-luvulla oli yleisön puolesta monasti lausuttu äänekäs toivomus, että Lönnrotin samoinkuin Snellmaninkin oikea paikka olisi yliopiston nuorison opettajana. Ne toivomukset olivat silloin kaikuneet kuuroille korville. Mutta v. 1850 perustettiin vihdoin yliopistoon suomenkielen professorinvirka, ja ystävät kehoittivat Lönnrotia, suomenkielen parasta tuntijaa, hakemaan virkaa. Lönnrot päinvastoin kohta kehoitti etevää tiedemiestä M.A. Castrénia pyrkimään virkaan, johon tämä ja moni muukin muka oli paljoa pätevämpi kuin hän itse. Castrén saikin viran suureksi iloksi Lönnrotille, joka sai jäädä Kajaanin rauhaan työskentelemään suomenkielen hyväksi. Hänellä oli paitsi sanakirjaa ollut mielessään muitakin puuhia: suomalaisen mytologian tekeminen, suomen sukukielten vertaileva kielioppi y.m. Siinä sivussa hän ennätti toimittaa "Arvoituksista" uuden laitoksen v. 1851 ja suomennoksen eräästä saksalaisesta lastenkertomuksesta Merenvirta. Näiden kirjallisten töidensä ja rasittavien virkatehtäviensä lisäksi hän otti hartioilleen uuden työlään taakan.

V. 1850 -- siis samaan aikaan suomenkielen professorinviran perustamisen kanssa -- oli näet annettu tuo surkea asetus, joka kielsi suomeksi painamasta muuta kuin uskonnollista mielenylennystä tai taloudellista hyötyä koskevaa kirjallisuutta. Suomalaisuuden ystävät hetkeksi vallan herposivat tuon virkavaltaisen ja valonaran kiellon johdosta. Lönnrot se nytkin säilytti malttinsa. Sana "talous" oli hänen mielestään niin laaja käsite, että sen piirissä kyllä saattoi kirjoittaa kansalle monista opettavista asioista. Ja niinpä hän keskellä ankarinta sensuuripakkoa v. 1852 otti Oulussa toimittaakseen pientä suomenkielistä sanomalehteä, Oulun Viikko-Sanomia, jolle lehden kustantaja ei koko Oulusta löytänyt halukasta toimittajaa. "Oulun Viikko-Sanomain tarkoitus on ollut yhteisen kansan parannus", kirjoittaa lehti itse, ja niinpä siinä olikin monipuolisia kirjoituksia kaikilta talouden ja hyödyllisen tiedon aloilta, kaikki sujuvassa ja helppotajuisessa muodossa. Vaikka aineet olivat vallan luvallista laatua, oli sensuuri sittenkin ankara ja mielivaltainen, lehdessä ei saanut puhua mitään sellaista, joka tarkoitti määrättyä henkilöä tai paikkakuntaa. Olipa oltava vaiti maakunnan vuoden-tulostakin, koska kuvernöörin asia oli antaa siitä kertomus. Sana "lautamies", joka muka tarkoitti vissiä virkasäätyä, oli vaihdettava sanaan "rikas mies" y.m.s. Leikillisesti Lönnrot myöhemmin nuoremmalle sanoma-lehtimiespolvelle kertoikin saaneensa 100 ruplaa kirjoittamisestaan, kun sensori sai 200 ruplaa pyyhkimisestään. Mutta tyynin mielin hän kirjoitti ensimäisen vuoden lopussa lukijoilleen: "Kaukana meistä olkoon näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi muihin aineisiin sekaantua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämä sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan."

Lehti ennättikin Lönnrotin hoidossa vain parin vuoden vanhaksi, sillä sen uuttera ja sävyisä toimittaja vaadittiin vihdoin arvokkaammalle sijalle. Castrén, jonka terveyden vaivalloiset vaellukset Siperian erämaissa olivat murtaneet, kuoli kansansa suruksi jo v. 1852, ja kaikkien silmät kääntyivät taas Lönnrotin puoleen. Mutta yhä epäili Lönnrot ja arveli olevan pätevämpiäkin miehiä Castrénin jälkeläiseksi. "Minä voin liian hyvin täällä -- hän kirjoittaa Rabbelle -- toivoakseni mitään parempaa toisessa paikassa. Crede mihi, bene qvi latuit, bene vixit etc. (usko minua: ken on hyvin pysynyt syrjässä, on hyvin elänyt) on paras elämänohje, jonka tunnen ja jota suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä olen koettanut noudattaa." Silloin koko maa miehissä vaatii Lönnrotia professoriksi; ylioppilaat lähettivät hänelle yhteisen adressin, ja tuttavat koettivat häntä taivuttaa muuttamaan mielensä. Eräs heistä kirjoitti sukkelasti: "Luovu sinä vaan lääkärin virasta; sinun vertaisiasi tohtoreita kyllä saa tusinoittain, mutta ei sinun vertaistasi suomenkielen tuntijaa." Mutta vasta kun Lönnrot sai tiedon, että R. v. Becker ei hakenut, hän vihdoin haki virkaa ja väitteli sitä varten ruotsiksi Vepsän kielestä kirjoittamallaan väitöskirjalla toukokuussa 1853. Seuraavassa lokakuussa hän sitten nimitettiin suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi ja muutti Helsinkiin alussa vuotta 1854. Hänen isänsä oli kuollut Polvilassa jo 1851, mutta äiti seurasi poikaansa ja pääsi taas asumaan tuttuun Sammattiin, jossa hänkin jo jonkun vuoden päästä erosi elävien ilmoilta. -- Kajaanilaiset ystävät antoivat Lönnrotille muistolahjaksi muhkean turkin; ja kaihomielin hän jätti tuon pienen, rakkaaksi käyneen kaupungin, jossa oli viettänyt ikänsä parhaat vuodet ja suorittanut elämänsä muistettavimmat suurtyöt.

Seuraava aika, professorina ja vanhuksena, on Kajaanin aikaan ja silloin tehtyihin töihin verrattuna oikeastaan vain jälkikajastusta, mutta senkin kestäessä Lönnrot vielä entisellä uutteruudella suoritti tehtäviä, jotka riittäisivät useankin tavallisen ihmisen osalle ja jo yksinään takaisivat Lönnrotille mainehikkaan nimen ja jälkipolvien kunnioituksen.

III.

Professorina ja vanhuksena.

Lönnrot oli siis vihdoin joutunut itse nuorisolle opettamaan sitä ainetta, jolle hän elämänsä parhaat vuodet oli omistanut. Ylioppilaat ottivat hänet riemulla vastaan ja panivat toimeen erityisen juhlan uuden, kunnioitetun opettajansa tervetuliaisiksi. Kun vaatimaton juhlavieras astui saliin ja näki edessään häntä hurraahuudoilla tervehtivän ylioppilasjoukon, tahtoi hän ujosti pujahtaa sivukammariin. Silloin kymmeniä vankkoja käsivarsia kävi ukkoon käsiksi, ja korkealla laulavan sekä hurraavan joukon olkapäillä sai Lönnrot vastustelemisistaan huolimatta vaeltaa salin ympäri. -- Kohta sen jälkeen talvella ylioppilaat kävivät laulutervehdyksellä Lönnrotin luona. Professori oli juuri hiihtämään lähdössä, kuunteli tarkkaavasti laulua, kiitti ylioppilaita muka ansaitsemattomasta kunnioituksesta, nousi suksilleen ja sanoi, että jos joku halusi nähdä hiihdettävän, niin nyt sen näki. Samassa hän alkoi suksineen liukua alas Vladimirinkadun mäkeä, jonka varrella hän asui.

Professorinvirkansa Lönnrot otti pääasiassa käytännölliseltä kannalta, ja siihen hänellä olikin täysi oikeus. Juuri käytännöllinen tarve se etupäässä olikin pakottanut hallituksen perustamaan yliopistoon opettajanpaikan kansan omassa kielessä, kun virkamiehet, vieläpä papitkin, perin vaillinaisesti osasivat suomea -- tosinhan sitä siihen aikaan ei paljoa vaadittukaan. Ja kielemme kaipasikin kipeästi käytännöllistä muokkaajaa ja viljelijää. Suomen kirjakieli ennen Lönnrotia oli näet ollut perin köyhää, virheellistä ja ruotsinvoittoista; murteiden harrastajat taas 1800-luvun alkupuolella olivat jo silpomaisillaan sen moneksi eri kirjakieleksi. Silloin tuli Lönnrot oikealla hetkellä, yhdisti itseensä suomen kaikkien kielimurteiden tarkan tuntemisen ja toi esiin kansanrunoista ennen aavistamattomat runsaat kielelliset aarteet. Hän ryhtyi luomaan Suomelle _uutta yleistä kirjakieltä_, sulattaen siihen suomen eri murteiden parhaat ominaisuudet. Kansanrunojen kerääminen ja julkaiseminen ja varsinkin Kalevalan kokoonpano tosin ovat hänen elämänsä tärkeimmät työt, mutta melkein yhtä korkealle on arvattava hänen käytännöllinen työnsä suomen kirjakielen uudistajana ja viljelijänä. Hän valoi yhteen länsi- ja itäsuomen murteet, liittäen taitavin käsin vanhan kirjakielen jo kieliopillisesti vakaantuneesen ja säännölliseen länsisuomalaiseen asuun itäsuomen runsaita ja meheviä sanavaroja, taivutusmuotoja ja puheenparsia. Siten muodostui meille, eri murteista yhtyen, uusi yleinen kirjakieli, jolla monen muun kansan kirjakielen rinnalla on se verraton etu, että kaikki suomalaiset sitä yhtä helposti ja yleisesti ymmärtävät.

Tätä suurta kielellistä puhdistus- ja uudistustyötänsä hän, kuten olemme nähneet, oli ahkerasti harjoittanut jo Kajaanissa ollessaan. Hänen monet kirjalliset julkaisunsa ja suomenkieltä koskevat tutkielmansa ja kirjoituksensa osoittavat, kuinka hänen omakin kantansa vasta vähitellen vakaantui. Aluksi hänen kirjoitustapansa oli näet sangen hapuilevaa ja tavoitteli latinan sekä kreikan kielen lauserakennusta. Lukija on kyllä huomannut niistä Lönnrotin suomenkielisten kirjoitusten otteista, joita edellisessä on esiintynyt, kuinka kankealta ja vanhanaikuiselta hänen kirjoitustapansa tuntuu meikäläisistä. Mutta se ei ole ollenkaan ihmeellistä ajan oloihin katsoen. Hiljakseen Lönnrotin kirjoitustapa tuli luonnollisemmaksi ja suomalaisemmaksi ja vakaantui vihdoin siksi yksinkertaiseksi, joskin hieman kankeahkoksi proosaksi, jota hän lopummalla ikäänsä kirjoitti. Hänen muodostelemansa uusi kirjakieli kehittyi näet nopeasti mestarinsa ohitse, joka ei koskaan ollut mikään kielellinen tyylinero, yhtä vähän kuin hän oli omintakeisesti luova runoilija. Nuoremmat, notkeampikynäiset miehet veivät Lönnrotin rakentamaa kirjakieltä nopein askelin muodollista täydellisyyttä kohti, ja mestari itse vaatimattomana vanhoilla päivillään ei mielellään tahtonut kirjoittaakaan suomea, koska hän oli muka jäänyt kielen kehityksessä jälelle.

Kajaanissa alottamaansa kielellistä uudistusta Lönnrot professorina jatkoi. Hän koetti ylioppilaissa etusijassa virittää harrastusta suomenkieleen ja sen oppimiseen. Kieltämme alettiin tähän aikaan yhä enemmän viljellä varsinaisen sivistyselämän eri aloilla, ja ääretön joukko uusia sanoja tarvittiin eri sivistyskäsitteitä ilmaisemaan. Jo Kajaanissa Lönnrot oli ahkeroinut uusien sanojen sepitystä, karsinut kielestä pois rumia muukalaisuuksia ja esimerkillään innostanut muitakin samaan työhön. Lääke- ja kielitieteellisiä, lasku- ja runo-opillisia sekä historiallisia oppisanoja oli hänen pajastaan jo silloin lähtenyt ensimäinen joukko. Professorina ollessaan hän taivutteli nyt kieltä mitä monipuolisinten käsitteiden ilmaisijaksi, veti kansanrunoista esiin runsaasti somia ja sattuvia sanoja sekä sepitti joukoittain yhtä osuvia uusia sanoja noiden uusien käsitteiden tulkiksi. Suomen eri murteiden rikasten sanavarain täydellinen tunteminen ja taipuisa, luonnostaan herkkä kieli-aisti ohjasivat häntä tässä tärkeässä toimessa niin hyvin, että hänen sepittämänsä uudet sanat yleensä käytännössä vakaantuivat paljoa nopeammin ja paremmin kuin muiden samanaikuisten sanaseppäin tekeleet, jotka nekin puolestaan suuresti edistivät yhteistä tulosta. Me, jotka nykypäivinä niin helposti sujuttelemme suomea kaikilla sivistyselämän aloilla, käyttäen valmista ja vakaantunutta sanavarastoa, joka tosin päivä päivältä yhä karttuu ja tarkistuu, emme kyllin osaa ymmärtää niitä vastuksia, joita kirjakielen uudestiluominen luojillensa tuotti.

Tämän vaikean tehtävän Lönnrot toimitti yleensä luennoillaan. Koko virka-aikansa hän ylioppilaille esitti 2 tuntia viikossa Kalevalaa, käänsi tekstin ruotsiksi ja antoi niin laveita sana- ja asiaselityksiä, ettei ennättänyt lukea kuin 10 runoa lukuvuodessa. Toisena kahtena viikkotuntina hän esitti suomen kielioppia tai suomalaista mytologiaa. Ensi vuotenaan hän luennoilla suomensi muutamia epistoliakin alkukielestä. Mutta tärkein tehtävä noina kahtena tuntina oli juuri uusien oppi- ja sivistyssanojen sepittäminen tieteen eri aloilla. Niinpä hän syksyllä 1857 kirjoittaa lukeneensa kasvioppia ja syksyllä 1858 itse suomentaneensa erästä ruotsinkielistä luonnonopillista kirjaa, antaen ylioppilaiden kolmena tuntina suomentaa erästä toista luonnonopillista teosta ja kotityönä harjoittaa suomen kirjoittamista. Eräs luennoilla ollut (J. Krohn) kuvaa niitä näin: "Ihmeteltävää oli kuulla, kuinka selviksi ja sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät mestarin käsissä, ja varsinkin kuinka hän suomenkielen omista varoista keksi tuhansia sanoja, jotka useimpain muitten nykyisien sivistyskielten on täytynyt lainata." -- Varsinkin oivallinen kasviopillinen sanastomme on Lönnrotin luoma. Luonnonihailijana hän koko ikänsä oli harrastellut kasvioppia, ja nyt professorina hän, kääntäessään luennoillaan suomeksi Hartmanin Floraa, sepitti sille täydellisen suomalaisen sanaston, joka _Suomen kasvistossa_ v. 1860 tuli julkisuuteen. Ruotsinvoittoista lakikieltä hän notkeasti taivutti suomalaiseksi kääntämällä suomeksi 1734-vuoden laista _Kauppakaaren ja Maakaaren_ (1857) ja suomentamalla J. Ph. Palménin _Lainopillisen käsikirjan_ (1863). Kieliopillisia oppisanoja hän oli julaissut kirjoituksissaan jo Kajaanissa ollessaan, ja 1857-vuoden "Suomi" kirjassa hän antoi niitä uuden kokoelman. Tieteellisenä tutkimuksena hänen professoriajaltaan mainittakoon hänen saksankielinen esityksensä _Inarin lapin murteesta_ (1854).

Tutkintovaatimuksissaan Lönnrot oli ehkäpä liiaksikin lempeä ja vähän vaativainen. Monta hauskaa muisteloa on säilynyt hänen helposta arvosanojen annostaan. Mutta on huomattava, etteivät silloiset suomenkielen opintojen apuneuvotkaan olleet suuria, eikä sen ajan vaatimuksia siis käy mittaaminen meidän aikamme mitalla. Asian harrastuskin oli silloin jo ansio.

Varsinaisen virkatoimensa ohella hän, kuten tavallista, ennätti harrastaa paljon muutakin hyvää. Jatkona kajaanilaisille raittiusharrastuksilleen hän v. 1853 perustetun Raittiuden Ystäväin Seuran toimituksissa julkaisi käännöksinä ja mukaelmina pari kansankirjasta: _Kolme päivää Sairion kylässä_ (1854) ja _Vilhelmi Linterin historia_ (1856). Näillä käännöksilläkin hän rikastutti kirjakieltä. Ja v. 1857, kun ankara kato kohtasi pohjois-Suomea, hallitus lähetti hänet varta vasten hädänalaisille seuduille kauas Sotkamoon saakka neuvomaan rahvaalle jäkäläleivän tekoa. Sellaiseksi lähettilääksi hän olikin aivan kuin luotu kansanomaisuutensa ja entisen laajan kokemuksensa vuoksi. Jäkäläleipien paistuessa uunissa Lönnrot istui uunin edessä ja valmisteli kasvistoaan; julkaisipa hän pienen kirjasenkin jäkäläin ruoaksi käyttämisestä. Vanha lääkärinharrastuskin hänessä yhä pysyi vireillä, ja sen tuloksena on mainittava hänen kirjoituksensa _Minkätähden kuolee Suomessa niin paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa_ (v. 1859). Siinä hän neuvoi lapsien terveydenhoitoa.

Professoriaikanansa virinneihin valtiollisiin pyrintöihin ja suomalaisuuden vaatimuksiin Lönnrot ei personallisesti puuttunut. Hän oli läpeensä rauhan mies, joka kammosi kaikkea valtiollista taistelua ja puoluepolitiikkaa. Hän työskenteli hiljaisuudessa omalla alallaan, mutta ei silti suinkaan ollut välinpitämätön valtiollisille ja kansallisille uudistusharrastuksille. Mielihyvällä hän näki uuden Suomen nousevan niilläkin aloilla, samoinkuin hän oli sitä valmistanut kirjallisuuden vainiolla. Valtiollinen ja julkinen toiminta ei kuulunut hänelle; olihan hänen harras ystävänsä Snellman ja joukko nuorempia voimia tarmokkaasti taistelemassa sillä alalla.

Kuitenkin Lönnrotin asema suomenkielen professorina ja Suomal. kirj. seuran esimiehenä, joksi hänet oli valittu v. 1854, velvoitti hänet joskus astumaan esille yhteiskunnallisissa asioissa ja kansallisuus- sekä kielikysymyksessä. Vireä kenraalikuvernööri kreivi Berg näkyy joskus tiedustelleen Lönnrotinkin mielipidettä suomenkielen käytäntöä koskevissa asioissa; hänet kutsuttiin v. 1861 jäseneksi kansakoululaitoksen suunnittelu-ehdotusta tarkastavaan komiteaan ja 1862-vuoden kieli-komiteaan. Kun Suomi v. 1860 sai oman rahan ja rahayksiköille tarvittiin sopivat suomalaiset nimitykset, sepitti Lönnrot nuo sattuvat nimitykset "markka" ja "penni".

Kieli- ja kansallisuuskysymyksessä käy Lönnrotin kanta paraiten ilmi niistä jonkinlaisista ohjelmapuheista, joita hän Suomal. kirj. seuran esimiehenä piti seuran vuosikokouksissa vv. 1855-62. Ennen Lönnrotin esimiehyyttä oli seuran virallinen kieli ollut ruotsi, jäsenet kun vielä huonosti taisivat suomea, mutta Lönnrot alkoi seurassa esittää asiat suomeksi, joskin keskustelu edelleen useimmiten kävi ruotsiksi, ja ruotsi pysyi seuran pöytäkirjakielenä vuoteen 1861 saakka. Pari ensimäistä vuosikokouspuhettansa Lönnrotkin piti ruotsiksi, saipa siitä "Suomettarelta" moitelauseenkin, varsinkin kun hämäläisiä talonpoikia kerran oli ollut kokouksessa läsnä. Mutta v:sta 1857 alkaen hän puhui yksinomaan suomeksi. Hänen ensimäinen kielellinen vaatimuksensa oli koulujen opetuskielen suomalaistuttaminen, koska opetuskieli tavallisesti määräsi yksilön koko kirjallisen ja puhekielen. Itse hän ruotsinkielisiä kouluja käyneenä sen muka kipeästi tunsi. Kun v. 1858 avattu Jyväskylän alkeisopisto vastoin toivoa aluksi muodostuikin pääosalta ruotsinkieliseksi, niin Lönnrot, joka ei suinkaan tahtonut ryhtyä "morkkimaan" isällisen esivallan toimia, vuosipuheessaan v. 1859 lausui jo julki ajatuksen yksityisen suomenkielisen opiston perustamisesta -- ajatuksen, joka vasta 1870-luvulla toteutui. Lönnrot ei luullut siihen suuria tarvittavan: "Pääasiana olisi perustajan taito, halu ja hartaus tahtoaksensa jotain Suomen kansan, kielen, kirjallisuuden ja sivistyksen eteen voimainsa mukaan tehdä ja toimittaa. Hän kyllä semmoisessa yrityksessä ei tulisi _ansiovuosia_ kokoamaan, mutta epäilemättä olisi hänelle siitä sen enemmin _ansioa_ karttuva." Samassa puheessa Lönnrot iloitsi siitä, että hallitus oli kuntien pöytäkirjakieleksi suomenkielisissä kunnissa vihdoin määrännyt suomen, ja että yliopistossakin vast'edes saatiin suomeksi suorittaa opinnäytteitä. Siten suomenkieli voitti sijaa tieteen piirissä ja oikeuslaitoksenkin alalla, mihin viittasi sekin seikka, että esivalta jo huolellisesti suomennutti kaikki käskynsä ja asetuksensa. -- Seuraavana vuonna Lönnrot torjuu suomenmielisten päältä syytöksen maan ruotsalaisten sortamisesta ja suomalaistuttamishankkeista ja vakavasti kehoittaa "urheaan työhön" eikä "äänenpitoon" kansan suomenkielisen enemmistön kohottamiseksi oikeudenmukaiseen asemaan. Seuraavassa puheessaan v. 1861 Lönnrot teroitti mieliin, että suomenkielen tuli Suomessa kaikilla yhteiskunta- ja sivistyselämän aloilla vähitellen päästä käytäntöön ruotsin rinnalla siinä suhteessa, joka oli kummankin kielen puhujain lukumäärän välillä. Lönnrot tässä tähtää nähtävästi jotakin kunnallisen pääkielen periaatetta. Viimeisessä vuosipuheessaan v. 1869 Lönnrot lausui kantansa kielikysymyksessä yhä varmemmin ja selvemmin, vaatien suomea välttämättä koulujen ja virkakuntain kieleksi. Kuitenkin Lönnrot aina pysyi kohtuuden ja maltin rajoissa, tahtomatta väkivaltaisia ja katkeruutta synnyttäviä toimenpiteitä. Luonnollinen ja asiallinen sovinnollisuus tässäkin kysymyksessä johtaisi parhaiten perille. Tuomioistuinten pöytäkirjat oli välttämättä saatava suomeksi, koska "tuomari oli yhteisen kansan eikä yhteinen kansa tuomarin tähden."

Samana vuonna hänen kunniakseen pidetyssä erojaisjuhlassa -- hänen erotessaan professorinvirasta -- Lönnrot vakuutti, ettei suomalaiselta puolelta suinkaan ajateltu mitään ruotsinkielen sortoa; Suomessa oli kyllä sopuista sijaa molemmille kielille, kun vain suomenkielen annettaisiin astua luonnollisiin oikeuksiinsa ruotsin rinnalle. Samassa puheessa hän vaatimattomasti kosketteli omiakin toimiaan, sanoen ei ansaitsevansa niiden tähden mitään kiitosta. Hän oli muka vain omiksi huviksensa ruvennut runoja kokoamaan, niiden arvoa ajattelematta. "Olipa kun olisi joku näkymätön haltia mieleni niiden suloisuuteen ja kauneuteen niin kiinnittänyt, etten oikein voinut ilman niittä elää, ja sillenpä, joka niin veti ja johdatti, melkeinpä pakotti, minua työhön, tahtoisin kaiken ansion siitä antaa; itse en ollut muuta kuin käskyläinen toisen työssä."

Edellä kerrottu osoittaa kyllin Lönnrotin kannan kieli- ja kansallisuuskysymyksessä ja todistaa perättömiksi ne ruotsinmielisten väitteet, että Lönnrot muka ei ollut suomenmielinen. Se hän kyllä aivan varmasti oli, mutta hän tahtoi suomalaisuuden asiaa ajettavan rauhan ja sovinnon tietä vastapuolueen itsensä oman ymmärtämyksen ja edun avulla. Kielellistä sortoa hän kaikkialla vieroi; niinpä hän sekä yksityisesti että julkisesti lausui painavia sanoja Suomen lappalaistenkin kansallisten ja kielellisten oikeuksien puolesta, nähtyään Lapin-matkoillaan heidän aineellisesti ja henkisesti alhaisen tilansa. Eikä hän siinäkään näy pysähtyneen pelkkiin sanoihin, vaan suoranaisestikin hän vähin toimi lappalaisten omakielisen uskonnonopetuksen ja kirjatiedon hyväksi. -- Jouduttuaan jäseneksi edellä mainittuun, hallituksen v. 1862 asettamaan kielikomiteaan, jonka tuli pohtia suomenkielen kelpoisuutta virka- ja oikeuskieleksi, Lönnrot tehokkaasti vaati suomenkielen käytäntöön ottamista. Silloin eräs komitean ruotsinmielinen jäsen kuuluu kummissaan sanoneen Lönnrotille: "Me luulimme, ettet edes sinä, veli kulta, vaatisi että suomenkieli niin äkkiä päästettäisiin valtaan." Lönnrot kuuluu siihen vastanneen: "En sitä äkkiä vaadikkaan, vaan en myös salli ettei pääse ikinä." Komitean enemmistö virallisessa lausunnossaan tosin myönsi suomenkielen oikeutetuksi pääsemään tasa-arvoon ruotsin kanssa, mutta lykkäsi tämän tasa-arvoon pääsön epämääräiseen tulevaisuuteen. Silloin Lönnrot parin muun jäsenen kanssa pani siihen vastalauseensa ja vaati kielten tasa-arvon tapahtuvaksi viiden vuoden kuluessa, Omasta puolestaan hän näkyy tahtoneen, että vasta nimitettävät tuomarit velvoitettaisiin heti antamaan suomenkielisiä toimituskirjoja. Komitean työ oli tyhjää kuten oli arvattukin, ja ympäri maata pidettiin pitäjänkokouksia, joissa vaadittiin suomenkielelle sille kuuluvia oikeuksia. Sellaista pitäjänkokousta varten Rantasalmen kirkkoherra, tohtori J.F. Bergh, tiedusteli Lönnrotin mieltä suomalaisessa kansallisuuskysymyksessä. Kirjeessään Berghille Lönnrot vastaa, "että suomi, mitä pikemmin sitä parempi, on asetettava tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa", koska ruotsi ei enää yksinään ollut välttämätön kansallisen olemuksen säilyttämiselle, vaan päinvastoin, suomalaisuuden herättyä itsetajuntaan, ehkäisi sovinnollista yhteistyötä.

Ehkä kaikista pontevimmin Lönnrot lausui painavan sanansa kansallisuuskysymyksessä Porthanin kuvapatsaan paljastajaisissa v. 1864. Silloin hän puhuikin asiassa julkisesti viimeisen kerran. Sivistys on kansallisuuden vahvin tuki, mutta vieraskielinen sivistys on sille turmioksi, arvelee Lönnrot. "Kansallisuuden ja kielen keskinäisestä suhteesta on näinä aikoina mitä milloinki kirjoteltu ja väitelty, mutta luulispa sen asian ilmanki kyllä selväksi, ettei nykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkielettä... Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki haukkumanimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua." -- Nämä voimakkaat sanat kyllin selvästi todistavat, mitä mieltä Lönnrot oli aikansa polttavimmassa pääkysymyksessä.

Yksityisesti hän ei näy mielellään puuttuneen kieliasiaan. Kotioloissaan hän esim. rouvansa kanssa kyllä puhui suomea, mutta lastensa kanssa tavallisesti ruotsia, joskin antoi heille suomenkielisen kasvatuksen. Lönnrotin ruotsi tosin ei ollut mitään erinomaista -- hän näet puhui sitä jotenkin kankeasti ja leveästi -- mutta ruotsiksi saatu koulukasvatus ja seurustelu oli niin juurtunut häneenkin, että hänen oli vaikea luopua totutusta tavasta, varsinkin kun vanhoillaan ei enää luullut osaavansa sujuvasti käyttää suomea. Ystäviensä parissa hän näkyy harvoin kosketelleen kielikysymystä. Kuitenkin hän kuuluu toivoneen, että syntyisi suomalaisia kouluja, "sillä eivät suomalaiset ole niin tyhmiä kuin heitä pidetään; saakoot he kouluja." Ja toisen kerran hän kuuluu arvelleen: "Suomi suomalaisille. Suomalaisuuden asia edistyy, tehkööt mitä tekevät." Ruotsinmielisten jyrkkä ohjelma häntä vanhoilla päivillä miellytti yhtä vähän kuin liberaalien keinotekoinen kohtuus ja vapaamielisyys. Pitkiä valtiollisia ja kielipoliitillisia riitakirjoituksia hän ei viitsinyt lukea; korkeintaan lueskeli Agathon Meurmanin purevia ja nasevia kirjoituksia.

* * * * *

Olemme edellä hiukan kosketelleet Lönnrotin julkista kantaa kieli- ja kansallisuuskysymyksessä. Siinä hän ei esiinny minään johtajana; hänen oikea alansa oli hiljainen työkammio. Uuttera työ pysyi edelleen hänen elämänsä pääsisällyksenä. "Tuli hänen luoksensa milloin hyvänsä, niin hän aina oli täydessä työssä, ja tuskin oli vieras lähtenyt, niin hänen kynänsä jälleen juoksutteli paperia myöten", kirjoittaa eräs hänen hartaista oppilaistaan (J. Krohn). Ja Aug. Schauman, joka tähän aikaan oli Kirjallisuuden seuran rahastonhoitajana ja siis usein tuli tekemisiin Lönnrotin kanssa, kirjoittaa muistelmissaan; "Minun ei tarvitse sanoa, kuinka aina tuntui niin hyvältä ja virkistävältä, kun tuolla hänen pienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautianin talossa Fabianinkadun varrella sai leikkiä laskien tai vakavasti puhellen viettää jonkun tunnin tämän hiljaisen, itsensä uhraavaisen, levollisen ja tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen seurassa, hänen, jossa suomalainen kansallisluonne korkeimmassa puhtaudessaan ja hyveessään ihannekuvana ilmestyi."

Harvoin Lönnrot työkammiostaan lähti pitoihin tai juhlaseuroihin, ja jos niihin joutuikin, hän ujosti vetäytyi johonkin soppeen ja hiipi kohta tiehensä. Itse hän ei koskaan pitänyt mitään virallisia kemuja, mutta tuttavat olivat kyllä aina tervetulleet hänen yksinkertaiseen kotiinsa, kun tyytyivät siihen mitä talossa sattui olemaan saatavilla hyvää tupakkaa ja kahvia, pari lasia totia ja yksinkertainen illallinen. Varsinkin Snellmanin oli tapana usein myöhällä tulla Lönnrotin luo juttelemaan ja jäädä illalliselle. Teatterissa y.m. huvituksissa Lönnrotin perhe tuskin lienee käynyt kertaakaan. Kajaanin yksinkertaiset elämäntavat siirtyivät perheen mukana Helsinkiin: rouva kutoi ja hääri taloustoimissa, palvelijat joutohetkinään kehräsivät keittiössä, ja professori itse kuuluu usein parsineen ja pesseen sukkansa säästääksensä piikojen vaivaa. Lönnrot ei suvainnut tärkkipaitaa vaan piti leveäkauluksista talonpoikaispaitaa, iso musta silkkihuivi kaulan ympäri käärittynä. Juhlatilaisuuksissa pantiin "simsetti" kaulaan. Puheita hän niissä ei ollut kärkäs pitämään, sillä kainoutensa vuoksi hän oli huono puhuja, joka vaivoin sai sanansa esiin, jollei puhe ollut kirjoitettu. Ylioppilaita hän suosi lämpimästi ja puolusti hartaasti oman ylioppilastalon rakentamista. Mielellään hän myös lainasi ylioppilaille rahoja, mutta kyllä nämä puolestaan koettivatkin olla säntillisiä maksussaan. Urheilua hän edelleen harrasti niin rivakasti, että vielä 60 vuoden vanhana kuuluu kepeästi kiivenneen tankoa myöten yliopiston voimistelusalin lakeen saakka.

Kesänsä Lönnrot perheineen vietti rakkaassa Sammatissa, mihin hänen sydämensä lapsuudesta saakka niin lujasti oli kiintynyt. Perhe oli vähitellen lisääntynyt pienillä tyttärillä, joiden iloinen nauru ja leikittely hauskutti isän harvoja joutohetkiä. Aluksi asuttiin Paikkarissa ja sittemmin useita kesiä Leikkilän kylän Mikolassa. Täällä Lönnrot eli kuin todellinen kansan mies konsanaankin, eikä outo osannut häntä professoriksi aavistaa. Hupaisin erehdyksin hänen ulkoasunsa tuotti hänelle vieläkin ja antoi aiheita kaskuihin. Milloin pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä ukon ja pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä kantaa nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten professorina makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden pakeille. Milloin joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko mukanaan, saapuu johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle. Mahtava emäntä tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden soutuäijälle ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen asettavan ukkonsa kunniapaikalle pöydän päähän j.n.e. Tuttavilleen hän Sammatissakin professorina ollessaan ja myöhemminkin leikkeli joskus housuja, teki karhunputkesta sikarinloppeja, lahjoittipa jollekulle omatekoisen kanteleenkin. Ottipa hän vastaan sairaitakin, joskin vastahakoisesti.

Lähestyessään täysinpalvelleen ikää Lönnrot alkoi haluta kokonaan Sammattiin, saadaksensa siellä rauhassa hyvän terveytensä avulla suorittaa loppuun ne tärkeät keskeneräiset työt, joita hän yliopistollisen opetustoimensa vuoksi ei ollut ennättänyt päättää. Varsinkin sanakirjatyön lopettaminen oli pysynyt hänen mielessään. Sen tuloksia hän oli jo auliisti antanut lehtori K.E. Eurénin käytettäväksi, joka v. 1860 julkaisi suomalais-ruotsalaisen sanakirjansa. Lönnrot tosin voimiensa puolesta olisi vielä kauankin kyennyt virkaansa hoitamaan, mutta hän poistui mielellään, valmistaaksensa sijaa nuoremmalle ja tieteellisemmälle kyvylle. Kerrotaan että yliopiston varakansleri parikin kertaa tiedusteli Lönnrotilta, milloin tämä aikoi ottaa eronsa. Kun Lönnrot arveli, ettei hän sitä niin varmaan osannut sanoa, oli varakansleri ohimennen huomauttanut, että Aug. Ahlqvist jo alkoi vanheta hänkin. Lönnrot hakikin täysinpalvelleena heti virkaeron ja sai sen, täyden eläkkeen ynnä kanslianeuvoksen arvon keväällä 1862, jättäen sijansa Ahlqvistille. Ja kaihoisten erojaisjuhlien jälkeen Lönnrot heti siirtyi asumaan rauhalliseen Sammattiin, mieli yhä täynnä työtä ja tarmoa.

* * * * *

Mutta eipä edes Sammatissa Lönnrot saanut rauhassa lopettaa laveaa sanakirjatyötänsä, sillä pian hän kutsuttiin uuteen tärkeään toimeen, joka sitten sangen suuressa määrin anasti hänen aikansa ja huomionsa. Jo v. 1817, uskonpuhdistuksen 300-vuotisen muistojuhlan johdosta, oli asetettu erityinen komitea korjailemaan ajanmukaisempaan asuun vanhaa suomalaista virsikirjaa. Komitean työ jäi keskeneräiseksi, mutta talvella 1863 asetettiin silloisen arkkipiispan Bergenheimin alkuunpanosta uusi virsikirjakomitea, jonka jäseneksi ja puheenjohtajaksi Lönnrot kutsuttiin. Bergenheim itse kävi varta vasten Sammatissa pyytämässä Lönnrotia tähän toimeen, johon Lönnrot jos kukaan oli erittäin sopiva. Hänhän näet perin pohjin tunsi kansanrunouden kaikki ominaisuudet, oli itse paljon tutkinut ja selvitellyt suomalaisen runousopin sääntöjä, jopa harjoitellut varsinaista runotyötäkin, julaisten m.m. jo "Mehiläisen" historiallisessa liitteessä suomennossipaleita "Iliadista", 1845-vuoden "Suomi" kirjassa _Kokeita suomalaisessa laulannossa_, etupäässä Runebergin laulujen käännöksiä, ja 1855-vuoden "Suomessa" _"Odysseian" VI:nnen laulun suomennoksen_. Kajaanissa ollessaan hän kuuluu tuttavilleen kirjoitelleen ruotsinkielisiä tilapäärunojakin. Pitkiä suomenkielisiä, vanhalla runomitalla sepitettyjä runokirjeitä tuttaville häneltä myös on säilynyt. Kalevalan ja Kantelettaren runojen muovailutyö oli myös tietysti kehittänyt hänen runollista aistiaan, ja vaikka luova runolahja häneltä puuttuikin, oli hänellä sittenkin parhaat edellytykset korjailemaan parempaan asuun vanhoja arkkiveisun tapaisia virsiä. Lisäksi hänen vilpitön, yksinkertainen uskonsa, joka vuosien vieriessä yhä syventyi nöyräksi luottamukseksi Jumalaan ja Kristuksen sovituslunastukseen, oli hänelle suureksi avuksi virsiä laitellessa.

Lönnrot viehättyikin kohta koko sydämellään komitean tehtävään ja tuli sen ahkerimmaksi työntekijäksi. Kun komitea, oltuaan kesällä 1863 kuukauden ajan Turussa koolla, hajosi, ja jäsenet ottivat kukin osallensa joukon virsiä, korjaillaksensa ja kääntääksensä niitä, otti Lönnrot yksin omalle osuudelleen neljännen osan. Kotonaan Sammatissa hän sitten innokkaasti paranteli ja suomenteli virsiä, luki tekeleensä jumaliselle vaimolleen tai kävi kylässä lukemassa niitä hurskaille ihmisille. Näiden muistutukset hän mielellään otti varteen. Kanteleen säestyksellä hän itse lauloi uusia virsiänsä perheelleen.

Kun komitea kokoontui Turussa toisen kerran syksyllä 1866, tarkastettiin miehissä parannukset ja käännökset, ja Lönnrot se silloin teki useimmat muistutukset. Komitean työn tuloksena ilmestyi v. 1867 "Uuden suomalaisen virsikirjan" ehdotus, mihin tuli "lisäysvirsiä" v. 1868, tuloksena komitean kolmannesta koossaolosta. Neljännen kerran kokoontui komitea Turussa talvella 1871 ja painatti toisen ehdotuksen uudeksi virsikirjaksi. Tällä ajalla kiihtyi Lönnrotin virrentuottamisinto niin suureksi, että hän itse julkaisi lukuisia omia virsiehdotuksiaan, painattipa v. 1872 aivan oman laitoksen nimellä _Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi_, missä oli 413 mukailtua ja suomennettua virttä. Tätäkin hän yhä paranteli, kunnes G.V. Edlund kustansi siitä v. 1883 uuden, komean ja nuoteilla varustetun painoksen nimellä _Väliaikainen Suomalainen Virsikirja_, mihin oli koottu 500 virttä, joista 136 Lönnrotin omaa käsialaa. Virrenteko oli tullut hänen toiseksi luonnokseen; vielä kuolinvuoteellaan hän korjaili rakkaita virsiään. Omintakeisia virsiä häneltä ei ole monta, mutta hänen korjailemiaan ja mukailemiaan lienee noin 300. Tosin hänen virtensä runolliselta arvoltaan ovat vaatimattomia, jopa arkipäiväisiäkin, mutta sen sijaan ne muodoltaan ovat sujuvia ja virheettömiä sekä hengeltään yksinkertaisen harrasmielisiä ja kansantajuisia. Virsikirjan laatijanakin Lönnrot on tehnyt kansalleen muistettavan palveluksen, vaikkapa nykyinen uusi virsikirja onkin lopullinen tulos vasta toisen myöhemmän komitean työstä.

Ollen virsien teossa tavallansa hengellisellä alalla Lönnrot muutenkin toimitteli papillisia tehtäviä. Sammatissa ei näet vieläkään ollut omaa pappia, vaan kävi emäpitäjän, Karjalohjan, papisto kerran tai pari kertaa kuukaudessa toimittamassa kappelikirkossa jumalanpalvelusta. Tätä epäkohtaa auttaakseen Lönnrot haki tuomiokapitulilta saarnaluvan ja toimitti Sammatissa papittomina pyhinä jumalanpalveluksen. Pari lukenutta rusthollaria, Verlander ja Malmgren, saarnasi toisin vuoroin. Lönnrot luki saarnansa tavallisesti jostakin postillasta ja esiintyi yksinkertaisessa puvussa, joka ei suinkaan papille vivahtanut. Myöhemmin Sammatti etupäässä Lönnrotin toimesta sai oman papin.

Asuttuaan aluksi hyyryllä ennen mainitussa Mikolassa Lönnrot osti itselleen Haarjärven kylästä Nikun talon, jonka taloudenhoidosta hän tosin huoli yhtä vähän kuin ennen Polvilassa, sillä taloudellisesti epäkäytännöllisenä miehenä hän aina kammosi kaikkia sellaisia puuhia. Toimellinen rouva ja vouti saivat niistä huolehtia. Onneksi Lönnrotin hyvä ystävä, lehtori K.G. Borg, otti hoitaakseen hänen raha-asioitaan ja käytännöllisenä miehenä pian saattoi ne kukoistavaan tilaan. Borg olikin Lönnrotille kuin oikea käsi varsinkin sen jälkeen kuin Lönnrotin vaimo v. 1868 kuoli ja jätti miehensä neljän nuoren tyttösen kera katkerasti suremaan. Vanhimman veljen Henrik Juhanan tytär Vilhelmiina Lönnrot oli Lönnrotin tunnollisena taloudenhoitajattarena ja toisena kätenä. Ollen taloudellisesti siten hyvässä hoivassa Lönnrot itse sai rauhassa toimitella kirjallisia töitään.

Kuvauksena Lönnrotin epäkäytännöllisyydestä ja samalla luontaisesta tyyneydestä ja leikillisestä hyväntahtoisuudesta olkoon eräs hänen joulumatkansa v. 1865, josta arkkipiispa G. Johansson "Kansan Ystävässä" on antanut hauskan kertomuksen.

Lönnrot oli ennen joulua saapunut Helsinkiin eläkkeensä nostolle ja jouluostoksille, ja Johanssonin, joka silloin oli ylioppilas, oli määrä Lönnrotin seurassa matkustaa jouluksi kotiinsa. Herra kanslianeuvos puuhasi kaiken päivää kaupungilla, ja vasta iltahämärässä saapuivat hänen ostoksensa, kahteen isoon laatikkoon ja moneen paperikääröön pakattuina, hänen tavalliseen majapaikkaansa lehtori Borgin luo. Käytännöllinen Borg sijoitti nuo paljot tavarat mitenkuten rattaille, ja hämyssä lähtivät sitten Lönnrot ja Johansson ajaa jytyyttämään koleista maantietä Sammattia kohti. Tultiin ensimäiseen majataloon ja päästiin parhaiksi saliin, kun kyytipoika saapui kysymään, mitä hänen tuli tehdä kärryjen korissa oleville tavaroille. "Saat pitää ne", tuumi Lönnrot rauhallisesti. "Mutta niitä on paljon", sanoi kyyditsijä. "Pidä vain kaikki", arveli Lönnrot. Mentiin kuitenkin lähemmin tutkimaan asiaa ja huomattiin, että nuo monet pussit ja tötteröt olivat röykkyisellä tiellä tärisseet rikki; kärryjen pohja oli täynnä sekaisin rusinoita, kahvia, sokeria, ryynejä y.m. Enimmät koottiin mitenkuten takaisin pusseihin, mutta loput Lönnrot jalomielisesti luovutti kyytipojalle. Sitten lähdettiin sisään tutkimaan laatikoita. Sama hävityksen kauhistus niissäkin: kaikki tavarat mullin mallin. Lönnrot vain naureskeli, arvellen rouvan kotona hyväisesti hämmästyvän jouluostokset nähtyään. Matkamiesten selvitellessä pahinta sekamelskaa eräs Tammisaaren kauppias astui kammarista saliin katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Luullen Lönnrotia ylioppilaan kyytimieheksi hän alkoi puhutella ukkoa kuin kyytimiestä ainakin. Lönnrot puolestaan ei pyrkinyt korjaamaan kauppiaan erehdystä. Kauppiaan matkatoveri, eräs raatimies, kurkisti silloin kammarista saliin, tunsi heti Lönnrotin ja sai töintuskin toverinsa vaikenemaan. Kun kauppias seuralaiseltaan sai tietää, että luultu kyytiukko olikin itse kanslianeuvos Lönnrot, hän tuli kohta pyytämään anteeksi ja toimitti pöytään lämmintä juotavaa. Lönnrot naureskeli vain koko asialle ja lasketteli sukkeluuksia. -- Matkaa jatkettiin reellä, sillä lunta oli jo tullut tarpeeksi. Reessä kulku tuntui Lönnrotista niin turvalliselta, että hän muitta mutkitta pimeässä osti kyytimiehen reen kalliista hinnasta. Kun sitten seuraavasta majatalosta päästiin jonkun matkaa, alkoi reki ilkeästi natista ja keikkua, kunnes yhtäkkiä toinen jalas katkesi ja reen laidat pahasti irvistyivät. Johanssonia nauratti, Lönnrot vain lauleskeli, ja varovalla kululla päästiin seuraavaan majataloon. Sinne Lönnrot hylkäsi koko rekensä korjattavaksi. Reki oli näet ikä-kulu ja huono, ja Lönnrot oli suuresti pettynyt sikaa säkissä ostaessaan. Kotona oli talon naisväellä sitten aika puuha selvitellessä sekaantuneita ostoksia, ja rouva oli todella nyreissään. Lönnrotista oli kaikki hupaista ja hullunkurista, mutta reen kohtalosta hän ei hiiskunut mitään.

Lönnrotilla oli neljä tytärtä, hiljainen Maria, vilkas Ida, avomielinen Elina ja kaunis Thekla. Joutohetkinään hän mielellään otti osaa lastensa leikkeihin, hankki heille leikkikaluja ja teetti heillä sorapillejä, myllyjä, olkisormuksia y.m. Lapset olivatkin isänsä suvun tapaan käteviä ja askareihin mieltyneitä, rakensivatpa omin kätösin lähelle Nikua pienen majan nimeltä "Kotkanlinna", jossa pitivät talouttaan. Samantapainen, Lönnrotin tyttärien riu'uista rakentama pieni huvimaja, "Alhola", kohosi myöhemmin Lammin talon lähelle. -- Muuten Lönnrot yleensä sangen vähän seurusteli perheensä kanssa; siihen hänellä ei ollut aikaa. "Antaa lasten olla vapaudessaan ja tehdä mitä tahtovat", arveli hän, kun hänelle asiasta huomautettiin. Kuitenkin hän luonteeltaan oli varsin lapsirakas, ja kylän lapset olivat hänen lemmikkejään; niille hän taskuistaan jakeli kaikenlaisia tuomisia ja osteli niiltä paljon marjoja. Hajamielisyydessään hän harvoin tarkalleen muisti tyttäriensä ikää, erehtyipä kerran viikon päivistäkin. Eräälle professorinrouvalle, joka Lönnrotilta kysyi neuvoa lasten kasvatuksen suhteen, hän kuuluu vastanneen, että oman maalaiskodin rakastaminen synnyttää lapsissa myös isänmaan rakkautta.

Maalaiselämä se näet oli Lönnrotista kaikkein suloisinta. Metsän tuore tuoksu häntä suuresti veti puoleensa, ja usein hän tuntimääriä kuljeskeli luonnon helmassa, poimi kukkia ja kuunteli lintujen liverrystä. Päällä hänellä tällöin monesti kuuluu olleen rouvan hameesta tehty yötakki. Huviksensa hän jalkaisin asteli pitkiä taipaleita vierailemaan tuttavien luo ja arveli vielä v. 1869 voivansa hyvin pari kertaa kävellä Suomen ympäri. Hänen omituisia huvituksiaan oli puujaloilla käveleminen, mitä hän harjoitteli vielä vanhoilla päivillään. Hiihto, uinti ja kylpy kuuluivat edelleen hänen terveydenhoitoonsa. Vielä 70-vuotiaana hän ui myöhään syksyllä.

Hänen terveytensä pysyikin ylipäänsä erinomaisena, muutamia satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Professorina ollessaan hän sai jalkaansa ruusun, joka uhkasi käydä hengenvaaralliseksi, kun koko ruumis turposi. Pahemmin sattui hänelle tammikuussa 1870, kun hän matkalla ystäviinsä ja sanakirjatyöapulaisensa, rovasti Antero Vareliuksen luo Loimaalle Nokkalan kestikievarissa reestä portaille noustessaan lankesi ja taittoi toisen säärensä. Jalka oli näet reessä istumisesta "kuollut". Hänen täytyi ensin neljättä viikkoa venyä vuoteen omana mainitussa majatalossa, jossa Perttulan lukkari sitoi aluksi jalan, kunnes toht. Friman sen sitten pani kipsikääreesen. Majatalo ei ollut parhaimpia, ja Lönnrot tahtoi vaatimattomasti maata ovisängyssä, koska peräsänky muka tarvittiin matkustavaisia varten. Kun sanomalehdet moittivat majataloa huonoksi olinpaikaksi, niin Lönnrot kirjoitti ystävälleen, kirjanpainaja J. Fr. Granlundille Turkuun: "Parempaa paikkaa ja hoitoa en kyllä olisi missään voinut saada. Talonväki oli erinomaisen siivoa ja hyväntahtoista, ja vaikka tässä ei ole kuin yksi vierasten tupa, niin reisaavaisista ei kuitenkaan ole mitään rauhattomuutta ollut." Emännän hyvä kahvi se etupäässä kuuluu tehneen olon ukolle siedettäväksi. Vuoteessaan hän ahkerasti korjaili rakkaita virsiään ja piti hyvää tuulta yllä. Myöhemmin hän lausui asiasta: "Kerran vain elämä rupesi kuitenkin tuntumaan minusta kovin ikävältä. Se oli silloin kun olin taittanut jalkani, enkä ollut tilaisuudessa pitkään aikaan työtä tekemään." Työ se näet oli Lönnrotin paras lääke. Kun eräs virsikirjakomitean jäsen, rovasti v. Essen, joka usein työskenteli Lönnrotin kanssa Sammatissa, kerran v. 1865 kehoitti Lönnrotia muiden lailla pitämään kesä-lepoa, vastasi verraton ukko: "Kyllähän olen koettanut sitäkin, mutta ei se maista, sillä _työ on lepoa_."

Kun jalka hieman parani, siirsi Varelius helmikuun puolivälissä Lönnrotin luokseen Loimaan pappilaan, jossa hän sai maata vielä kolmatta kuukautta virsiä korjaillen. Tytär Maria tuli Loimaalle isäänsä vaalimaan yhdessä pappilan herttaisen väen kanssa. Jalasta tulikin sitten niin terve, että Lönnrot piloillaan väitti sen taittumisesta tulleen entistä ehommaksi. Granlundille hän kirjoitti sairasvuoteeltaan: "Minä tähän jalkani taittumisen tapaukseen olen hyvin tyytyväinen ja katson sitä niin kuin muunaki Jumalan hyvänä työnä kohtaani; käyköön kuinka tahansa, niin on aina parasta tyytyä siihen ja kiittää Häntä." Syystäpä sanoikin Varelius: "Suomen kansa ei ollut turhaan käynyt Lönnrotin sairasvuoteella häntä katsomassa ja oppimassa, miten vastoinkäymisessä kärsitään ja tehdään työtä kuten miehelle sopii."

Lönnrotin varsinainen päätyö, jota varten hän juuri oli siirtynyt Sammattiin, oli monesti mainitun sanakirjan valmistaminen. Osan päivästä hän aina varasi tähän tarkoitukseen. Monet apulaiset edistivät työtä poimimalla sanoja ja lähettämällä sanakokoelmia. Mutta Lönnrot itse suoritti lopullisen järjestämisen ja kokoonpanon. Lönnrotin suuri Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja alkoi ilmestyä vihottani Suomal. kirj. seuran kustannuksella v. 1866. Sen ensimäinen osa, kirjaimet A-M, valmistui painosta v. 1874, jolloin käsikirjoitus oli valmis jo T:hen saakka, "niin että tulevana syksynä toivon selviäväni siitä pitkällisestä työstä", kuten Lönnrot kirjeessään Granlundille arveli. Mutta vielä kului kuusi vuotta, ennenkuin toinen osa, kirjaimet N-Ö, oli täysin valmis. Vaan silloin, v. 1880, olikin tehty oikea jättiläistyö. Lönnrotin sanakirja on näet suurimpia lajissaan, sisältäen 2,203 kaksipalstaista, tiheään painettua sivua suurta kokoa ja noin 160,000 sanaa. Ainesten kriitillisen käsittelyn kannalta sanakirja ei siedä arvostelua, mutta Lönnrotin tarkoitus olikin etusijassa antaa täydellinen kokoelma suomenkielen sanavaroista. Itse hän lausuu ensi osan esipuheessa: "Minulla oli edessäni kaksi ehtoa: joko panna suurempaa huolta kritiikkiin, mutta samalla luopua toivosta nähdä työn päättyvän jälellä olevan, jospa pitemmänkin elämäni ja työkykyni aikana, tai myös järjestää käsillä olevat kokoelmat sillä tavoin kuin nyt on tapahtunut, jolloin ehkä voin elää työn valmistumiseen saakka. Minä valitsin jälkimäisen keinon pääasiallisesti pelosta, että nuo kallisarvoiset kokoelmat, ollessaan kauemman aikaa työn alla, voisivat joutua kaikenlaisten onnettomuuksien vaaraan." Ja tavallisella vaatimattomuudellaan hän lisää: "Suurin syy (puutteihin) on minussa itsessäni tai minun kyvyttömyydessäni saada aikaan mitään parempaa." Hän muka olisi mielellään nähnyt, että kyvykkäämmät olisivat tehneet tämänkin suurtyön, mutta kun näillä ei ollut aikaa, jota hänellä sensijaan oli runsaasti, niin oli hän työhön ryhtynyt. Ja teoksen loppulauseessa hän sanoo jättävänsä sanakirjansa, ei kriitillisesti toimitettuna suomenkielen sanakirjana, vaan aakkosellisesti järjestettynä sanakokoelmana nuorempien ja tieteellisempien kykyjen seulottavaksi. "Sekavalla mielihyvällä -- hän kirjoittaa -- näen nyt tämän pitkällisen työn päättyneen. Toiselta puolen en voi muuta kuin kaikesta sielusta ja sydämestä kiittää Jumalaa, joka minulle työssäni on suonut ikää ja terveyttä, mitä 17 vuotta sitten työtä alkaessani jo silloin pitkän ikäni tähden tuskin saatoin toivoakaan. Vähemmän tyytyväinen olen sitävastoin työn suoritukseen, jonka moninaiset puutteet ja vaillinaisuudet minä liioin hyvin tunnen ja tunnustan."

Puutteistaan huolimatta Lönnrotin suuri sanakirja on alati tyhjentymätön aarreaitta ja sanalähde suomenkielen tutkijoille ja käyttäjöille. Se on tavallaan kielemme mahtavin ulkonainen muistomerkki.

Sanakirjatyön ohella Lönnrot vihdoin ryhtyi järjestämään Kajaanissa kesken jääneitä loitsurunoja ja saikin ne valmiiksi v. 1880 yht'aikaa sanakirjan kanssa. _Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja_ on paksu, Kalevalan kokoinen kirja, johon on koottu ne synkät ja mahtavat tenhosanat, ne lujat luottehet, joilla esivanhempamme koettivat vallita luontoa ja varasivat itsensä tauteja, onnettomuuksia y.m. vastaan tai rukoilivat haltioilta menestystä toimillensa. Loitsurunojenkin järjestämisessä Lönnrot noudatti Kalevalassa seuraamaansa menettelyä, sovitellen pitkiä loitsulukuja yhteen monista eri toisinnoista. Mutta siten nuo painetut loitsurunot, joilla ei sellaisinaan ole kirjallista arvoa, vaan jotka ovat oikeastaan puhtaasti tieteellistä tavaraa, menettivät kokonaan tieteellisen merkityksensä.

Viime vuosinaan hän myös toimitteli uutta lavennettua Kantelettaren laitosta, josta ennätti suorittaa valmiiksi vain kolmannen kirjan eli "virsilaulut". Nekin hän lisäili ja sovitteli uusilla aineksilla entistä pitemmiksi, huolimatta ollenkaan siitä, että runoihin siten joutui vallan vieraita aineksia. Yhteen kutominen oli tullut hänelle aivan toiseksi luonnoksi.

Lönnrotin työtarmo vielä vanhoilla päivillä on sitä ihmeteltävämpää, kun hänelle sattui useita katkeria perhesuruja. Hänen hurskas vaimonsa kuoli, kuten mainittiin, jo v. 1868, sairastettuaan kauan aikaa vilustumisesta saatua kurkkutautia, ja kolme tytärtä seurasi äitiään nuorina hautaan: Maria 1874, Elina 1876 ja Thekla 1879. Rinta- ja kurkkutauti heidät riisti pois surevalta isältä. Ainoastaan lähinnä vanhin tytär Ida jäi vanhuksen viime päivien tueksi ja sulostuttajaksi. Lönnrot kantoi kohtalonsa miehekkäällä tyyneydellä ja alistuvaisuudella ja sanoi olevan turvallista tietää, että he olivat menneet pois ennen häntä. Eräälle ystävälleen, joka yht'aikaa oli kadottanut kaksi poikaansa, hän v. 1869 kirjoitti: "Olen kokenut itseki sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta ei auttaneet ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei voineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että hän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta, kun minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä olisi semmoisissa tapauksissa, kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisaasen hallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?" -- Työ oli Lönnrotin paras lohdutus.

Vainajain muisto tuli runsaasti Sammatin hyväksi. Vaimonsa kuoltua Lönnrot näet lahjoitti rahasumman kansakoulun perustamiseksi Sammattiin, Marian muistoksi hän antoi varoja kansakoulurakennuksen laajentamiseksi, Elinan kuoltua rahalahjalla muisti kunnan vaivaisia ja kirkkoa, ja Theklan muistoksi hän lahjoitti Sammatin kirkkoon prof. v. Beckerin maalaaman alttaritaulun. Hänen hyvänteoistaan mainittakoon vielä, että hän kustansi monta Sammatin neitoa seminaariin, oli kuntalaistensa auliina neuvonantajana, sovitti riitoja, puuhasi lainakirjastoa ja lukutupaa valistusta levittämään, neuvoi katovuosina 1867-68 Sammatin emännille jäkäläleivän tekoa, paranteli sairaita, auttoi tarvitsevia j.n.e. Hän oli tavallaan koko Sammatin isä ja patriarkka, jonka puoleen kuka tahansa rohkeni luottamuksella kääntyä.

Vuoden 1874 vaiheilla Lönnrot möi Nikun kansakoulujen ylitarkastajalle Uno Cygnaeukselle, koska läheiset talolliset metsiensä hävityksellä olivat pilanneet näköalan. Hän vetäytyi nyt vielä syvemmälle sydänmaahan ostamaansa yksinäiseen Lammin taloon, kolmisen kilometrin päähän Nikusta. Lammi on mäellä jylhien vaarojen ja metsien keskellä, järviä siellä täällä ympäristössä. Lähin järvi ei oikein näkynyt kartanoon, ennenkuin Lönnrot viime vuosinaan hakkautti metsän läpi näköaukon. Talonsa hän korjautti kuntoon, perusti siihen pienen puutarhan ja asettui oikein mukavasti. Nikun yksinkertainen patriarkaalinen elämä ja talouskomento siirtyi nyt Lammille. Punaiseksi maalatussa päärakennuksessa Lönnrot asui itse perheineen ja palvelijoineen, ja pihalla oli toinen pienempi rakennus vieraita varten. -- Päärakennuksen eteisestä oikealle oli suuri tupa, jossa palvelijat häärivät askareissaan. Sinne Lönnrot usein itsekkin tuli juttelemaan väkensä kanssa kuin isäntämies konsanaan. Sunnuntaisin hän luki tuvassa väelle saarnan ja soitteli kanteleella virsiä. Palvelijoille tilattiin oma sanomalehti ja kansantajuisia kirjoja. Tuvan suuren seinäkellon tuli käydä puolituntia edellä, sillä "illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää" arveli Lönnrot. -- Vasemmalle eteisestä oli perheen ruokasali ja sen takana avara ja valoisa sali, jota kasvit, maalaukset, rintakuvat, piano, kirjahyllyt, sohvat ja tuolit kaunistivat. Uunin reunuksella istui tavallisesti Lönnrotin suuri, valkea ja arvonsa tunteva lemmikkikissa. Salin taakse rakennettiin myöhemmin lisäksi pari pientä kammaria. Eteisestä suoraan olivat Lönnrotin omat huoneet, joissa vallitsi yksinkertaisuus ja hyvä järjestys. Seiniä koristivat suuret kirjahyllyt ja kartat; Runebergin kuva, Porthanin kuvapatsaan jäljennös ja Kajaanista tuotu kantele olivat arvokkaita kaunistuksia. Makuuhuone oli yksinkertainen, sillä Lönnrot makasi tavallisesti sohvalla ja vasta viime vuosinaan hankki itselleen rautasängyn. Usein hän itse sekä teki että korjasi vuoteensa, parsi sukkansa ja pesi nenäliinansa. Kirjoituspulpettinsa hän laittoi mahdollisimman mukavaksi, sillä hän etsi aina itselleen mukavinta työasentoa. Niinpä hän keksi erityisen kirjoituslaudankin, jonka avulla voi kirjoittaa pitkällään. Usein hän kirjoitti seisoalta, kun ei sietänyt istua. Pöydällä oli aina valmiiksi teroitettuna kymmenittäin lyijykyniä. Toisen soman laitoksen avulla hän voi yöllä tulta ottamatta käsin tunnustella, paljonko seinäkello oli. Ankarana tupakkamiehenä hän lisäksi laati erityisen kojeen, joka kannatti kirjoittaessa hänen piippuansa, ja toisen kojeen, jonka avulla sai mukavasti tupakkamassin vastakkaiselta seinältä kulkemaan luokseen sänkyyn, tarvitsematta siitä nousta. Sukunsa kätevyys oli hänessä käynyt perintönä. Lompakkonsa hän valmisti itse paksusta paperista, sitoi kirjoja, joskus suutaroikin j.n.e., puhumattakaan vanhasta räätälintaidosta.

Nikulla ja Lammilla valmistuivat verkalleen Sanakirja ja Loitsurunot ahkeran työn tuloksena. Kuitenkaan Lönnrot ei viettänyt kaikkea aikaansa Sammatissa, vaan asui talvet 1870-luvulla tavallisesti Helsingissä, missä nuorimmat tyttäret kävivät suomalaista tyttökoulua. Vanhemmat tyttäret kävivät Jyväskylän seminaaria. Helsingissäkin ukko istui kuin kontio pesässään käymättä huvituksissa ja puuttumatta ajan kiivaihin puolueriitoihin. Hän rakasti kaikessa malttia ja sävyisyyttä. Kun Ahlqvist "Kielettäressään" ylen ankarasti ja jyrkästi arvosteli suomalaisia kirjailijoita, kehoitti Lönnrot v. 1871 häntä olemaan hellävaraisempi vast'alkavia kynäniekkoja kohtaan, koska "lisäksi on rikkaki rokassa ja hämähäkki taikinassa". Ja juurikuin kaukaisena maininkina kuuluivat ukon työkammioon puolueriitojeu laineet. Esim. Granlundille hän kirjoittaa joulukuussa 1874 Helsingistä: "Täällä ollaan ja eletään tavallisessa melussa, ruotsin- ja suomikiihkoset harkkailevat toisiansa, eikä kaikki suomikiihkosetkaan vedä yhtä köyttä, sittenkun Ahlqvist on erottanut ne kahteen eri leiriin: altfennomanien ja jungfennomanien." Missä sovittajaa ja välittäjää tarvittiin, siellä Lönnrot rauhan miehenä oli valmis astumaan väliin. Suomalaisuuden edistys kuitenkin oli hänelle aina kallis, ja vielä v. 1880 hän kirjoituksillaan pakoitti metsähallituksen käyttämään suomea suomalaisia asianosaisia koskevissa virkatalo-asioissa. Ja v. 1882 hän kirjeessään lehtori Borgille lausuu ilmi ilonsa siitä, että suomalainen puolue yliopiston konsistorissa oli vahvasti kasvamassa.

Vaikka hän itse omasta puolestaan ei koskaan astunut julkisuuteen, täytyi hänen tuon tuostakin tulla esille piilostaan. Niinpä hän yhdessä Snellmanin kanssa oli juhlavieras, kun ylioppilaat syksyllä 1872 panivat toimeen ylioppilasjuhlan muistoksi siitä, että kolme suurmiestämme 50 vuotta aikaisemmin oli tullut ylioppilaiksi. Juhla oli innostuttava, mutta Lönnrot lienee arvellut, että koko kunnia kuului Snellmanille, joka oli saanut niin paljon vainoa kärsiä, kun hän itse sitä vastoin aina oli saanut tehdä työtä rauhassa. Mainittakoon ohimennen, että Lönnrot sepitti suomenkielisen juhlarunon ylioppilastalon vihkiäisiin syksyllä 1870. Vuoden 1876 kirkolliskokouksessa Lönnrot oli maallikkojäsenenä. -- Harvinainen juhlallisuus oli hänelle, kun hänet 1877-vuoden promotsionissa vihittiin maisteriksi ja riemumaisteriksi samalla kertaa, saatuaan jo 1860 kunniatohtorin arvon, mikä häneltä 1840-luvulla oli pidätetty. Hauskuutena mainittakoon, että vanhus niin vähän huoli koko maisterinvihkiäisistä, että hänen täytyi Vareliukselta lainata valkoinen kaulaliina, ja lehtori Borg sai pukea hänen ylleen ritari- y.m. arvomerkit. Kunnon Lönnrot vähän välitti ulkonaisista arvomerkeistä. Niitä hänellä oli paljon -- olipa m.m. preussilaisen "Pour-le-merite" ritarikunnan korkea ritariarvo, jonka vain harvat saavat. Koko ritarimerkkiensä komeutta hän kuuluu säilyttäneen sohvan alla tyhjässä sikarilaatikossa. Kun Borg 1882-vuoden juhlaa varten lähetti hänelle valkoisen kaulaliinan, näytteli Lönnrot sitä tuttavilleen ja sanoi: "Sellaiseksi narriksi Borg tahtoi minut saada." Ja saamastaan komeasta hopeaseppeleestä hän silloin arveli: "Mitähän ihmettä minä nyt tälläkään teen." Yleensä hän varsin vastahakoisesti antoi valokuvata tai maalata itseään ja sanoi rintakuvaansa epäjumalaksi. Helsingin kemut eivät ollenkaan häntä miellyttäneet. Hupaisena muistelona sellaisista jutellaan, kuinka Lönnrot kerran, yrittäessään ruokapöydän ääreen, joutui pöytää piirittävien naisten laahusten keskeen uskaltamatta edes tai taas. Vihdoin hän tuskastuneena arveli ääneensä, että jopa hän johonkin oli joutunut, yritit minneppäin hyvänsä, niin joka taholla oli vaarassa astua naisten pitkille laahuksille. Arvaa sen että ukko heti sai tilaa.

Lammilla Lönnrot vasta tunsi olevansa omassa vapaudessaan. Hän nousi varhain ylös, joi kahvinsa ja oli ennen työhön rupeamista jonkun aikaa ulkona kävelemässä, koska piti silmille vahingollisena heti ylösnoustua ryhtyä kirjoittamaan. Sitten hän istui tai seisoi koko päivän ahkerasti työnsä ääressä, joi iltasella lasin laihaa totia, varsinkin jos joku vieras sattui taloon, ja kävi aikaisin levolle. Kahvinjuontia ja tupakanpolttoa hän koetti vanhoilla päivillään vähentää ja teki pahvista erityisen tupakkamitan, johon sopi yhden päivän tupakat. Saadakseen joskus polttaa enemmän yht'aikaa päätöstään rikkomatta, hän ensin paastosi ja säästi mittatupakoita sellaisen hetken varalle. Joskus tahtoi uni yllättää vanhuksen keskellä työtä, ja silloin ukko lähti ulos, sanoen menevänsä unen kanssa tappelemaan. Öisin hän nukkui erittäin hyvin. Kävely kesällä ja hiihto talvella pysyivät hänen mieliurheilunaan elämän loppuun saakka. Vielä v. 1879 hän kirjoitti veljenpoikansa, pastori Fr. Lönnrotin lähettämistä saappaista, että "kyllä niillä nyt kelpaa talvikaudet hiihdellä." Sitävastoin Lönnrot ei koskaan rakastanut metsästystä eikä onkimista, joita hän piti eläinrääkkäyksenä. Hän helli niin suuresti eläimiä, että kantoi kärpäsetkin huoneestaan elävinä ulos, koska nekin muka tarvitsivat nauttia elämästä. "Elämä on niin hyvä, kun sitä vain voisi oikein käyttää", hän usein lausui. Omasta elämästään ja kokemuksistaan hän kertoi niukalti, arvellen ett'eivät ne ansainneet muistelemista. Vieraille hän kyllä oli erittäin kohtelias isäntä ja puhui, jos tarvittiin, jokaisen kanssa tämän kotimurretta. Vieraita, jopa kaukaisia ulkomaalaisiakin, kävi varsinkin kesäisin Sammatissa.

Taloustoimista hän ei välittänyt Lammillakaan, vaan jätti ne pehtorin huostaan. Pehtori oli liiaksi viinaan menevä, mutta Lönnrot ei suostunut panemaan häntä pois palveluksesta, ennenkuin pehtori kerran "liikutettuna" ollessaan kaatoi isäntänsä kärryineen tiepuoleen, niin että Lönnrot oli vähällä joutua puroon. Muuten Lammilla elettiin vaatimattomasti kuin ainakin pienessä maatalossa. Lönnrot näet oli koko ikänsä hyvin kohtuullinen ruoassa ja juomassa. Mieliruokia olivat: tuhassa tai uunissa paistetut perunat suolaisen voin kanssa, hiilillä paistettu kala, happamet ruiskorput, ruispuuro, lihapullat ja olutjuusto. Mielijuomiin kuuluivat: väkevä kahvi, hyvä tee, kirnupiimä ja katajanmarjoilla höystetty kalja, jota vielä kuolinvuoteellaan halusi. Puku oli omituinen: kesäisin vanhat housut, pitkät valkeat liivit, ruskea italialainen olkihattu, tuohipohjaiset lapikkaat tai virsut jalassa, piippunysä hampaissa. Tavallisesti hän käveli takitta, puhutteli ystävällisesti kaikkia vastaantulijoita eikä sallinut kenenkään olla hänelle hattu kourassa. Yksiä samoja vaatteita hän piti vuosikausia. Kerran tyttäret teettivät hänelle uuden hyvän takin ja kehoittivat vanhusta antamaan ikälopun takkinsa ruotiukolle. Mutta Lönnrot katsoi kovin alentavaksi antaa ruotiukolle kulunutta takkiaan, jota hän itse kyllä voi hyvin pitää, ja ruotiukko sai tuon uuden takin. Ei hän sallinut tyttäriensäkään koreilla. Kun Ida pyysi itselleen uutta leninkiä esiintyäkseen morsiusneitinä Cygnaeuksen hopeahäissä v. 1879, arveli isäukko sen tarpeettomaksi, koska Idalla muka oli kaksi vasta tehtyä kotikutoista leninkiä. Itse häistä hän kuuluu arvelleen: "Luulisipa tuota jo yksilläkin häillä yhdessä pysyvän."

Ja kun saapuivat komeaksi koristettuun Nikuun, ihmetteli Lönnrot suuresti maailman turhuutta. Häistä hän pujahti aivan salaa jo ajoissa tiehensä, ettei muka tuhlaisi kallista aikaansa.

Näin kuluivat suuren vanhuksen päivät Lammin rauhassa elämän ehtoota kohti. Harvoin hän vanhoillaan teki pitkiä matkustuksia. Mutta v. 1881 hän sai mukavan aiheen lähteä katsomaan vanhoja rakkaita Kajaanin seutuja, jonne hän jo usein oli mielinyt entisiä muistoja virkistämään. Silloin näet Suomal. kirj. seura vietti 50-vuotista juhlaansa, ja Lönnrot, joka pelkäsi että häntä juhlassa muka töllisteltäisiin kuin apinaa, päätti lähteä juhlia pakoon kauas Ristijärvelle, missä veljenpoika oli pappina. Vasta toisen viisikymmenikön kuluttua hän lupasi saapua seuran 100-vuotisjuhlaan. Tyttärensä Idan kanssa hän lähti matkalle ja saapui aluksi laivalla Kuopioon. Mutta turhaan hän oli lähtenyt juhlimisia pakoon. Sanoma hänen matkastaan oli kulkenut edellä. Kun laiva lähestyi Kuopion satamaa, huomasi Lönnrot rannan olevan täynnä ihmisiä ja lippuja. Hän heti aavisti pahaa ja alkoi levottomana kävellä kannella edestakaisin. Laiva saapui rantaan, ja Kuopio juhli Lönnrotille, joka melkein suuttuneena kiitti onneaan, kun pääsi eteenpäin. Ristijärvellä hän sitten vietti 3 rauhallista viikkoa, kylpi ahkerasti, lekotteli kelteisillään päivänpaisteessa, käveli avojaloin ja jutteli rahvaan kanssa. Ottipa hän vielä erään sairaankin vastaan. Paluumatkalla hän joutui tahtomattaan juhlittavaksi Kajaanissa, missä oli parhaillaan maanviljelysnäyttely. Mutta moneen kertaan saatiin ukkoa pyytää juhlakentälle, ennenkuin hän saapui sinne pieksulipposet jalassa. Kuinka vaatimattomasti hän arvosteli elämäntyötänsä, osoittaa hänen vastauksensa juhlapuheesen: "Kun tulin piirilääkäriksi tänne laulujen lievemaille -- hän lausui -- sillä ei nämäkään oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä, aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi minua miellyttämään, ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita, sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä. Koska nyt olette minua näillä entisillä olinpaikoillani pyytäneet tänne seuraanne ja omistaneet minulle nämä sanat, niin kiitoksia! Hyvin luultavasti olen viime kertaa näillä tienoin, sillä ikä on eletty ja vanhuus on tavannut." -- Kun ihmiset juhlan jälkeen tahtoivat riemukulussa kantaa vanhuksen laivaan, epäsi hän jyrkästi sellaisen kunnioituksen.

Kajaanista Lönnrot matkusti Ouluun ja sai vielä kerran kokea hupaisen seikkailun, mikä muistutti hänen runomatkojensa aikoja. Eräässä majatalossa vanhus näet pyysi parempia rattaita, mutta sellaisia hänelle ei annettu, koska ne oli varattu odotettavaa suurta herraa varten. Lönnrot lähti siis koluuttamaan eteenpäin huonoilla rattailla. Hetken kuluttua saapui Oulusta päin kievariin eräs sotaherra ja pyysi hänkin parempia rattaita. "Ne ovat tarpeen kanslianeuvos Lönnrotia varten", vastattiin kievarissa. Upseeri selitti, että Lönnrot juuri äsken tuolla tuli hänen vastaansa, ja kievarin väen naamat venähtivät tavallista pitemmiksi. He eivät näet olleet tunteneet yksinkertaista ukkoa. -- Oulussa vanhukselle taas juhlittiin, vaikkapa Lönnrot myöhemmin kiven kovaan väitti oululaisten juhlineen kuvernöörille ja samalla kutsuneen hänetkin juhlaan. Täällä hän sanomalehdistä sai tiedon suuren ystävänsä J.V. Snellmanin kuolemasta. -- Oulusta jatkettiin matkaa meritse etelään päin, ja laivan pysähtyessä Vaasassa ja Turussa oli väki soitolla ja laululla tervehtimässä kunniavanhusta. Tämä juhliminen kyllästytti ukon koko matkaan, ja hän toivoi pikimmittäin pääsevänsä kotiinsa lepoon.

Mutta keväällä 1882 hänen, kuten hän Vareliukselle kirjoittaa, "täytyi väkisinkin mennä näyttelemään itseänsä" Helsinkiin, jossa viipyi kuukauden päivät. Täällä näet vietettiin silloin suuret kansalaisjuhlat hänen täyttäessään 80 vuotta. Lukuisia lähetystöjä kävi häntä onnittelemassa tuoden seppeleitä, albumeja y.m. kunnianosoituksia. Kun kenraalikuvernöörin ajutantti toi perille hänen ylhäisyytensä kunniaterveiset ja vakuutti, että kenraalikuvernööri olisi kernaasti tullut itse, jollei äkillinen pahoinvointi olisi estänyt, tuli Lönnrot sellaisesta kunnioituksesta niin ymmälle, että vain vaivoin saatiin uskomaan korkean valtaherran totta tarkoittaneen. Ruotsalaisessa teatterissa vietetyssä juhlassa Z. Topelius puhui kunniavieraalle yleviä, runollisia sanoja, lausuen m.m.: "Niin kuka kysyi 50 vuotta sitten nuorta tuntematonta tohtoria, joka silloin kuljeksi salomailla köyhissä pirteissä kirjoittamassa muistiin, katoovia lauluja. Nyt ymmärrämme hänen matkojensa tarkoituksen, nyt ei ole sitä koulupoikaa, tuskinpa paimentyttöäkään, joka ei tavailisi hänen nimeään; ei ole mitään niin rakastettua nimeä koko maassamme." -- Pääjuhla pidettiin ylioppilastalolla Eliaan päivänä. Siellä Ahlqvist piti Lönnrotille loistavan juhlapuheensa, missä hän vertasi Lönnrotia suureen Homerokseen ja kuvasi hänet ihmisenäkin, ilman suuria töitänsä, maansa suurimmaksi, hengeltään aatelisimmaksi mieheksi. Lönnrot, jota kova yskä ahdisti, kiitti lyhyesti ylioppilaita ja juhlapuhujaa, joka hänelle oli pitkiä elonpäiviä toivottanut, ja lausui todella haluavansa vielä elää muutamia vuosia, ei suinkaan saadakseen keskentekoisia töitänsä päätökseen, sillä niitä päättämään oli muka monta kykenevämpää kuin hän, vaan voidakseen nähdä ylioppilaat keskenään samanlaisessa sovussa kuin he olivat olleet 60 vuotta sitten hänen ylioppilaaksi tullessaan. Sellainen oli hänen testamenttinsa ylioppilaille. -- Kaikkialla Suomessa tällöin juhlittiin Lönnrotin kunniaksi; juhla-albumeja ja juhlalehtiä ilmestyi monta. Mutta juhlien esine itse oli kovin väsynyt juhliin, lähetystöihin, sähkösanomiin, puheihin ja maljoihin ja kiitti onneaan, kun pääsi takaisin Lammille.

Suuren vanhuksen siunauksellinen elämänpäivä läheni maillensa menoa. Parisen vuotta hän vielä rauhallisessa talossaan työskenteli entisellä innolla, joskaan voimien heiketessä ei enää jaksanut aivan monta tuntia päivässä istua työnsä -- Kantelettaren uuden laitoksen ja virsien -- ääressä. Lopulla vuotta 1883 hän eräällä matkalla vilustui kylmässä huoneessa makaamisesta ja sai vatsaansa vian, joka vihdoin maaliskuussa 1884 laski hänet tautivuoteelle, mistä hän ei enää noussut. Mutta siinäkin hän vielä korjaili rakkaita virsiään. Tuntiessaan loppunsa lähenevän hän käski tyttärensä toimittaa hänet hiljaisuudessa hautaan ja sitten vasta ilmoittaa hänen kuolemastaan Helsinkiin. "Itse olen lääkäri; tahtovat minulle lääkäreitä, mutta en minä enää parane", hän virkkoi. Hartaalla ja lapsellisella luottamuksella Jumalan armoon vanhus levollisesti valmistautui poislähtöön. Hänen viimeisiä sanojaan olivat: "En luule, että minulla tässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä; ja toivonpa Vapahtajani kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa." Maaliskuun 19 p. 1884 Lönnrot rauhallisesti nukkui kuoleman uneen, juuri kun hänelle aiottiin antaa jotakin rohtoa. "Pidäs tuota kättä", hän sanoi pari minuttia ennen lähtöään -- kättä, joka läpi pitkän elämän oli väsymätönnä työskennellyt kansansa hyväksi.

Testamentissaan Lönnrot runsaasti muisti rakasta kotikappeliaan, lahjoittamalla suurehkon pääoman emäntäkoulun perustamiseksi ja ylläpitämiseksi Sammatissa. Hän oli näet huomannut rahvaan lastenkasvatuksen huonoksi ja tahtoi auttaa asiaa emäntäkoululla, jossa nuoret naiset oppisivat huolellisiksi äideiksi ja perheen-emänniksi. Myös kunnan lainakirjastoa hän muisti rahalahjalla.

Lönnrotin toivo hiljaisista hautajaisista ei toteutunut. Yli koko Suomen saapui lähetystöjä ja seppeleitä Sammattiin, jonka pieneen kirkkomaahan suuren vainajan ruumis mieltäylentävillä juhlallisuuksilla kätkettiin 3 p. huhtikuuta. Koko Suomi silloin tunsi kadottaneensa parhaan poikansa; kaukana Kajaanin maan ja Venäjän Karjalan pirteissä oli suru yhtä syvä ja vilpitön kuin ylhäisten korusaleissa. Hänen haudallaan unhottui säätyerotus ja vaikenivat puolueriidat.

Mikä sitten oli se tenhovoima, joka Lönnrotille tuotti kansansa jakamattoman rakkauden ja kunnioituksen? Se oli ei ainoasti hänen ikimuistettavat kansalliset suurtyönsä, vaan myös yhtä paljon hänen jalo ja esikuvallinen elämänsä ja vaelluksensa. Ilman töitänsäkin Lönnrot olisi ollut suuri mies. Hän oli, kuten Ahlqvist sattuvasti sanoo, henkistä aatelissäätyä. Hänessä Suomen kansa aina näkee henkilöityneenä oman itsensä, parhaat ominaisuutensa; hän oli tosisuomalaisuuden puhdas perikuva, kansansa suuri patriarkka. Hän on meille kaikille opettanut, kuinka kohtuullisillakin hengenlahjoilla voi suorittaa suuria, siunauksellisia tekoja, kun vain hänen laillaan osaa uskollisesti keskittää kykynsä ja harrastuksensa ylevään, epäitsekkääsen päämäärään. Suomen kansa on v. 1902 pystyttänyt hänelle pääkaupunkiinsa muhkean muistomerkin; hänen haudallaan Sammatin rauhaisessa kirkkotarhassa kohoaa valtainen graniittipatsas; hänen synnyinmajansa, matala Paikkarin torppa, säilytetään kaikkine muistoineen Suomen kansallisomaisuutena; mutta patsaan, vaskisia ja kivisiä vakavamman, hän itse on esikuvallisella elämällään ja suurilla töillään pystyttänyt itselleen kiitollisen kansansa sydämessä.