Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta by Juva, Valter

Proofreaders Europe.

VALKOINEN KAMEELI JA MUITA KERTOMUKSIA ITÄMAILTA

Kirjoittanut Heikki Kenttä [Valter Juva]

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1916.

Nämä kertomukset eivät ole minun sommittelemiani, minun tekaisemiani. Kertojani oli omituinen erakko, joka oli anastanut haltuunsa kalastajasaunan ja asettunut sinne viikkokausiksi asumaan. Kalastusretkeni olivat usein sattuneet sinnepäin, ja kun saaren läheisyydessä sai suuria lahnoja ja siikoja, aloin kadehtia miehen omistusoikeutta ainoaan näillä vesillä olevaan yömajaan.

Kysyin häneltä, oliko hänen mielestään _jus primae occupationis_ kaikissa olosuhteissa loukkaamattoman luja.

Hän käänsi varraspuikkoa, jossa hänellä oli siika paistumassa, otti piippunysän hampaistaan ja osoitti katonrajassa olevaan makuulavaan:

»Onhan tuolla tilaa kahdellekin.»

Aloin viihtyä tässä kalastajasaunassa. Minusta itsestäni oli tulla omituinen erakko. Ymmärsin niin hyvin Antoniukset, Pachomiukset -- ja mitä kaikkia heitä lienee ollut! Saada laiskoitella, päästä kokonaan pois sivistyksestä ja erilleen kaikista naisväen viettelyistä! -- Elimme todellisina kalansyöjinä, ichtyofageina.

Kumppanini näkyi matkustelleen -- ties missä kaikissa maissa? Mikä hän muuten oli miehiään, en osaa lainkaan arvostella. Emme katsoneet tarpeelliseksi toisillemme mainita nimiämme.

Viivyin toista viikkoa saarella, kunnes olin saanut tuoreenkalan kauhun. Hän jäi sinne yhä edelleen.

Parina päivänä kun yhtä mittaa aamusta iltaan satoi kaatamalla, ja meidän oli pakko pysyä saunassa, hän vilkastui. Hän näkyi oikein nauttivan sateesta, joka oli seinänä vastassamme.

Ja nyt hän kertoi minulle eräitä outoja kokemuksiaan, toimiaan ja kuulemiaan itämailta. En tiennyt mitä minun piti ajatella. Kun kertomukset näkyivät kohdistuvan jo vuoden 1910 aikoihin, oli minun vaikea ilman muuta väittää häntä valehtelijaksi. -- Hänen puheensa oli tyyntä ja asiallista, sivistyneen miehen puhetta. Hän ei laajemmin perustellut juteltavaansa; hän puhui kuin aivan tunnetuista seikoista, tai tavallisista, jokapäiväisistä tapahtumista. Välisti hän näkyi ikäänkuin johdonmukaisesti salaavan itse pääasiaa.

Osaan yleensä kertomuksesta ja kertojasta päättää, missä totuus loppuu ja valhe alkaa. Ääni saa siinä uuden sävyn, kieli äkkiä livahtaa, samalla tavalla kuin jalka pehmeässä savessa, -- kertomus ikäänkuin tapailee uutta ponnahduspohjaa -- ja kertojan katse harhailee hetkisen.

Tässä ei mitään sellaista! Hän puhui pitkin matkaa yhtä maltillisen seikkaperäisesti; sanojaan hän ei koskaan hapuillut. -- Me katsoimme toisiamme koko ajan silmästä silmään.

Höystettyjä tosiasioita tai puolitekoisia valheita hän tuskin lienee kertonut.

Minun täytyy luulla: -- joko piti hän minua tylsämielisenä ja syötti minulle alusta loppuun pelkkää pajunköyttä, tai olivat hänen kertomuksensa selostuksineen, kaikkein oudoimmissakin kohdissaan, silkkaa totta.

_Heikki Kenttä._

VALKOINEN KAMEELI

Erämaan hienonhieno pöly täytti ilman, joka värjyi ruskeankeltaisena auterena yli kaliifien kaupungin.

Liukaskielisen ja valehtelevan dragomaanin saattamana olin useita tunteja kierrellyt vanhan Kairon sokkeloisia katuja, joilla aina on sama tarumainen viehätyksensä. On todella ihmeellistä syventyä noihin ikivanhoihin, puolihämyisiin basaarikortteleihin. Ne ovat vielä muuttumattomina -- samanlaisina kuin tuhat vuotta sitten. Täällä aukeaa vielä eteemme »Tuhannen ja yhden yön» kirjava maailma, sen vilkas vilinä ja omaperäinen erikoisuus, sen salakähmäisyys ja häikäisevä, satumainen rikkaus. Täällä vielä tänä päivänä voisi iltaisin hiipiä seikkailuillaan kaliifi Harun er-Raschid, mukanaan suurvisiiri Giaffar tai ylieunukki Mansur, tuntematta hämmästystä tai pettymystä mielessään. Sitä ase- ja jalokivikauppain loistoa, sitä ylellisyystavarain komeutta, sitä kulta-ja hopeakirjokankaiden kuhinaa!

Hohoi -- niin, niin! -- Tiiviisti sulkeutuva nahkainen kuresuukukkaroni kahta kultaista puntaa köykäisempänä ja pää täynnä itämaista romantiikkaa istun illan suussa väsyneenä hotellin parvekkeella.

Tuolla erämaan laidassa pyramiidien harjat leikkaavat särmikkäästi taivaanrantaa. Mielikuvitus lähtee uusille retkeilyille.

Viisituhatta vuotta tuolla katselee yli näiden seutujen. Seutuja, joihin maailman vanhin sivistys ensin löi leimansa, missä Mooses teki ihmeitä, missä Pythagoras ja Platon oppivat metafysiikkansa, missä idän mystiikka iäti on taittunut lännen realismia vastaan, aina hedelmöittäen, koskaan kukistumatta ja iäti pysyen pohjaltaan ominaisesti itämaisena.

Palaan kirjavaan nykyisyyteen. Edessäni aukeaa leveä puistikkokatu, joka voisi olla kotoisin uudenaikaisimmasta Nizzasta. Hymyilen hotellin fetsipäistä ovenvartiaa, joka mäjähyttäen ilmassa pitkää sirkuspiiskaansa karkoittaa tungeskelevia dragomaaneja loitommas.

Aurinko jo laskee. Taivas muuttuu loistavan ruskeaksi. Tulipunaisina hohtavat pyramiidien särmät ja moskeain minareettien sadat suikot. Päivä peittyy, tähdet alkavat kuultaa esiin, ja jokaisesta minareetista kajahtaa muezzinin sointuva huuto.

Tätä silmänräpäystä on sadoissatuhansissa kodeissa jännityksellä odotettu. Kuparikattilain kannet nyt lennätetään syrjään, sillä tänään on pitkä paastonaika -- Ramadân -- päättynyt.

Koko yön mittaan kuuluu kaupungilta katkeamatonta kohinaa, ikäänkuin Niilin virta olisi koskeksi paisunut. Muhammedilainen maailma nyt juhlii. Melua oudoksuen mölisevät tuhannet kameelit kamalasti ja korvia tärisyttävästi.

Kiertelehdin vuoteellani. On tukahduttavan kuuma ja mahdotonta nukkua. -- Varjele, sitä mölyä -- --

* * * * *

Heräsin lyhyeen koputukseen. Kaksoishuoneistomme ovesta astui sisään tilapäinen matkakumppanini, rotevaraajainen hra Hans Breitmann.

Hän puhui katkonaiseen tapaansa, sanoja kiireissään töykkien:

»Näin valkoisen kameelin. -- Basaarissa. -- Seurasin majapaikkaan. -- Hagenbeck! -- Jumbo! -- _Famos: Dschemel libna!_

Unenpöpperössä painuivat viimeiset sanat mieleeni, ja ajatus alkoi niitä sulatella. Dschemel libna, Dschemel libna, -- valkoinen kuormakameeli? -- Kuormakameeli -- eihän toki! -- »Sanokaa ihminen, _Hegîn libna!_» -- Hyppäsin pystyyn. -- Ah, joko on aamu? Olenko todella nukkunut? -- »Anteeksi!»

Jatkoin harkitusti ja kohteliaasti:

»Jos kameeli oli valkoinen, niin se tietysti oli ratsukameeli ja nähtävästi hyvinkin jalorotuinen. Luulen, että on sanottava, Syriassa Delûl libna, mutta täällä Egyptissä Hegîn libna.»

Osaan, totta puhuen, ainoastaan muutamia harvoja sanoja itämaisten kielten renkutusta, mutta on suloista oikaista etevämpäänsä.

Hans Breitmannin, tämän maailmankuulun maapallonkiertäjän, tuttavaksi olin päätynyt laivassa, joka toi meidät Beirutista Aleksandriaan. Kuten kaikki ihmiset tietävät, toimii Breitmann pääasiallisesti eläin- ja kasvitieteellisten tarhain hankkijana. Hän on käynyt kaikkialla, tuntee kaikki maailman sopukat perinpohjin ja läpikotaisin. Hän puhuu kaikkia kieliä -- vaikka kaikkia kyllä yhtä virheellisesti -- ja on puolittain unhottanut omaa äidinkieltään, saksaa. Hän tietää kasvien ja eläinten elinehdot ja elintavat ja osaa matkia kaikkia luonnonääniä. Suuressa, salamyhkäisessä aarniometsässä ei ole mitään salaisuuksia Hans Breitmannille. Sivistysmaailman keskuudessa hän ei viihdy. Hän on todella _ganz ein Naturalist_ -- kokonaan naturalisti --, puheenparsi, jota Breitmann itse näkyy suuresti rakastavan.

Laiva »Kosseir», johon Beirutissa olin joutunut, oli vanha, hidaskulkuinen koljo, joka kuljetti rahtia ja siinä ohella myöskin matkustajia. Se käydä jyskytti, vaivojaan voihkien ja hikoillen.

Pitkällinen matka Välimerellä olisi tässä »hikiliikkujassa» varmaankin voinut käydä sangen yksitoikkoiseksi, jollei laivassa olisi ollut mukana kolmetoista arabialaista rotuhevosta, joista matkustajille oli alituista silmäniloa. Ihmeen siroja, älykkäitä, nuoria tenavoita! Ne olivat sijoitetut etukannelle hellekatoksen alla erityisiin lautakomeroihin, ja oli hauska katsoa, miten niitä ruokittiin ja millä hellyydellä niitä hoidettiin. Siinä puuhaili kaksi beduinipoikaa sekä leveäharteinen, verevä herrasmies.

Kapteeni tiesi kertoa, että hevoset olivat erityisesti valikoiden ostetut Syrian eteläisten hieta-aavikkojen ranteilta ja olivat nyt matkalla Espanjaan don José d'Avilan hevossiittolaan Andalusiassa, Matkustajaluettelossa näin Hans Breitmannin nimen, piirrettynä pitkillä, jäykillä kirjaimilla, jotka vähin muistuttivat ruhtinas Bismarckin käsialaa.

Nimen tunsin kertomuksista varsin hyvin. Vaikka olimme ensi luokan matkustajina ainoat, oli minun kuitenkin aluksi vaikea päästä tämän herran tuttavuuteen.

Loppupuoli matkaa tuli olemaan erinomaisen hauska. Oh, kuinka Breitmann osasi kertoa. Puhe oli nopeata -- tosin hiukan katkonaista ja sekakielistä! Sanat eivät tahtoneet ennättää muodostua rinnatuksin mielikuvituksen lennon kanssa. Mutta sitä tietojen, havaintojen ja kokemusten moninaisuutta!

Breitmann oli neljän maanosan tropiikeissa koonnut toista tuhatta harvinaista, loistavan komeaa orkidealajia; oli pyydystellyt paratiisilintuja Uudessa Guineassa, eläviä gorilloja Kongossa Aruvimi-joen pimeissä aarniometsissä, orankiapinoita Borneossa, missä muuten oli joutunut tekemisiin »ihmispäänmetsästäjäin», noiden vimmattujen dajakkilaisten uskonkiihkoilijain kanssa.

»_Gut!_ Yksi _Teufel_ sai _also_ luopua nahkaisesta häntävyöstään. -- Näkisittepäs! -- Sirosti koristeltu viisihaarainen huiska! -- _Ach_, se on arvokas! -- Yhden _Naturalistin_ pään arvoinen!»

Sisä-Aasian ylängöillä hän oli ottanut kiinni arkoja kulaaneja, kiukkuisia grizzlykarhuja Kalliovuorilla, ja oli La Platan savannien kuloheinistä kopannut puupihteihinsä piskuisen pieniä, punaisia myrkkykäärmeitä. -- Ne olivat _wunderschön_! -- Brasilian aarniometsissä -- niin, sinne hänen täytyy lähteä ensi tingassa taas, vuodeksi tai pariksi. Siellä löytynee vielä muun muassa yksi tuntematon kolibrilaji. -- Hän näkee! -- Matkii! -- _Also_: lintu on verkossa!

Juan Fernandezin saarilla Breitmann oli elänyt kolmatta kuukautta Robinson Crusoen elämää ja näiden saarten ruohoisista merenlahdelmista korjannut mukaansa viimeiset dugongit. -- Ne ovat nyt Hagenbeckin eläintarhassa Hampurissa. -- Hagenbeck on suuri mies. -- _Ganz ein Naturalist._

Hans Breitmann itse oli varmaankin laatuaan erinomainen henkilö. Hän oli intohimoinen luonnontutkija ja kokoilija. Ja niin tarumaisia kuin hänen mehevät kertomuksensa useimmiten olivatkin, ne epäilemättä olivat katsottavat sanan mukaan tosiksi.

Rahoja hänellä tuntui olevan matkoihinsa yllin kyllin. Hänen syvissä housuntaskuissaan kultarahat helisivät kahmaloittain irrallaan. Ja nähtävästi hänellä oli avoin valta vetää vekseleitä Hagenbeckin nimeen Englannin pankin ja Crédit Lyonnais'n kaikissa haarakonttoreissa pitkin maailmaa.

Kun Marseille-Barcelonan laiva oli lähtevä Aleksandriasta vasta kolmantena päivänä tähän kaupunkiin saavuttuamme, niin Breitmann päätti välillä pistäytyä Kairossa. Hän toivoi siellä mahdollisesti tapaavansa vanhoja tuttujaan sisä-Arabiasta, näin Ramadânin päättymisjuhlan aikana.

Minun matkani lähin määrä oli Ateena -- pöllöjen kaupunki -- mutta tulin sattumalta tehneeksi Breitmannille vielä seuraa, vaikka olin jo aikaisemmin nähnyt Kairon. Ja tällä tavoin sommistui niin, että Hans Breitmannin kanssa väittelin kello 5 aamulla valkoisen kameelin arabialaisesta nimestä eräässä Kairon hotellissa. --

»Te olette aivan oikeassa», sanoi ystäväni. -- »Luonnollisesti: Hegîn libna!»

Mutta hänen kerrottavansa tarkempi selostus oli lyhyesti seuraava.

Breitmann, jonka aivokoppa muuten oli patentin ansaitseva kompassi, oli eilen kuljeskellut itsekseen vähää ennen auringonlaskua ruoka-, hedelmä- ja vihannestavarain basaareissa, näiden korttelien ahtaimmissa ja haisevimmissa perukoissa. Silloin hän tupsahtaa käsiksi valkoiseen kameeliin. Vaikka kameeli makaa ja märehtii, hän heti näkee, mikä on lajiaan.

-- Kantaisä tuo, jonka selässä profeetta pakeni Medinaan! Näitä harvinaisia, erinomaisen jaloja rotueläimiä ei ollut aikaisemmin nähnyt, -- mutta _juuri siitä syystä_ ei epäilystäkään! -- Hän osasi erottaa valkoisen kameelin valkoisesta.

Breitmannin hedelmällisissä aivoissa oli tuuma heti kypsynyt. Elukka oli toimitettava Hagenbeckin eläintarhaan Hampuriin. -- »_Colossal succès, furore!_ -- Valkoinen elefantti, Jumbo, -- _nix_, humbug -- luonnon oikku! Valkoinen korppi! -- Tämä _etwas anders_!»

Mitäkö olisi valmis maksamaan? -- Enemmän taikka vähemmän: -- kolmesataa, neljäsataa puntaa, -- mistäpä sen tietää?

Vanha, harmaa sheikki, kameelin omistaja, oli vihreässä turbaanissaan istunut korumatolla liikkumattomana elukan pään alla. Breitmann oli lähennellyt ja tervehtinyt kaikkien sääntöjen mukaan -- toinen ei ollut räpäyttänyt silmääkään. Breitmann pistää Adenin murretta, Maskatin, Kuweitin, -- puhuu sisä-arabiaa, Syrian arabiaa. -- Ei mitään! -- Nimittelee eräitä sheikkituttujaan sama tulos! -- Yhtä hyvin olisi voinut saada elonmerkkiä huopasäkistä.

»_Ach, venwünschter Bube!_» oli Breitmann tuuminut ja ryhtynyt tekemään samoin kuin kerran Borneossa, kun vahti vanhaa orankiurosta. Vajaassa tunnissa hän oli saanut otukset yön ajaksi kierretyiksi niiden omaan majapaikkaan.

Nyt oli asia kokonaisuudessaan minulla selvillä. Breitmannin tuli olla varhain liikkeellä, jottei valkoinen kameeli saisi tilaisuutta murtautua saarroksesta. Ja pyysin päästä mukaan tälle pyyntiretkelle. Juttuhan tuntui mielenkiintoiselta.

Mutta en vielä tuntenut ystäväni neuvokasten aivojen monipuolista yhdistelykykyä.

»Tehän olette Donovan Pashan tuttu?»

Koetin turhaan muistella, missä tilaisuudessa ylpeydenhenki oli vietellyt minua kehuskelemaan Breitmannille, että olin tavannut tämän vaikutusvaltaisen englantilaisen diplomaatin.

Viisi kuukautta sitten kävin Kairossa. Seisoimme muinaismuistomuseon edustalla, kolme englantilaista ja minä. Siinä oli majuri Parker ja hänen setänsä, Gilbert Parker, tunnettu novellinkirjoittaja ja Egyptin olojen etevä tuntija. -- Kolmannen nimeä en muistakaan.

Pieni, hinterä, pedanttisen näköinen, jo vanhahko herra astui ohitsemme.

-- Ah, Dick Donovan!

Tämä siis oli tuo mainio Donovan Pasha, joka teeskenneltyyn viattomuuteen kätki salamannopeat päätöksensä ja nerokkaat, pitkälle tähtäävät toimenpiteensä. Hän jo nuorella iällä piti melkein huomaamattomilla shakkiliikkeillään koossa Ismail kediivin hajoavaa valtaa, rauhoitti väestöä, ehkäisi nylkemiset ja paransi maataviljeleväin fellahien tilaa, poisti ranskalaisten vaikutusvallan Niilinlaaksosta ja suunnitteli Sudanin yhdistämistä takaisin Egyptiin. Englantilaisten itsensä käytyä ohjaksiin ja hallitessa Egyptiä muka kenraalikonsulinviraston kautta, oli Donovan Pasha, kenraalikonsulin yksityissihteerinä, se mies, jolla itse asiassa oli Egyptin hallituksen kaikki hienoimmatkin langat käsissään.

No niin -- mr Donovan pysähtyi hetkeksi meidän eteemme, puheli muutamia sanoja ja jatkoi matkaansa. Sillä välin nuorempi mr Parker oli tehnyt pienen kädeneleen sekä lausunut nimeni. Kypärähatut päässä olimme tehneet toisillemme lyhyen, määräkkään kumarruksen. Siinä kaikki.

Selitin asianlaidan vilpittömästi Breitmannille.

»The honorable Parker? -- Erinomaista! Muuta ei lainkaan tarvita. -- Ettekö voisi purra hävyltä päätä poikki ja esittää minua mr Donovanille?»

»Paljonkohan tuosta itse asiassa pahenisinkaan, vaikkapa puraisisin» -- --

»_Well!_ Ja nyt valkoista kameeliani katsomaan.»

Tarkoitus oli, ettemme saattaisi otuksia varuilleen, josta syystä minä, jota sheikki ei vielä ollut nähnyt, astuisin yksin majapaikan pihaan punainen Bædeker kourassa. Olisin katusokkeloihin eksynyt matkailija ja kyselisin tietä Sitadelliin. Kääntyisin ainoastaan palvelijain puoleen, joille luonnollisesti antaisin bakshiishia. Jos majapaikassa asiat olivat hyvin, kiirehtisimme oikopäätä Donovan Pashan luokse. Päivä alkaa kello 5, joten 7:n ajoissa emme ole sopimattoman varhaisia. Jos kameelinkauppa on lainkaan tehtävissä, niin mr Donovan oli ainoa, joka voi saada sen syntymään.

-- Ohoh! Kaikissa näissä ollaan!

Ovela suunnitelma tuotti todella kunniaa ystävälleni, jollei juuri minulle. Mr Donovanin kyvystä järjestää asioita ja tulla toimeen itämaiden eri kansallisuuksien ja kansankerrosten kanssa, ylhäisimmästä alhaisimpaan saakka, kerrottiin aivan ihmeellisiä seikkoja. Hän tunsi alkuasukasten tavat, sisimmät näkökannat ja mielipiteet, heidän taipumuksensa ja monimutkaisen psykologiansa. Hän osasi pienimmästä vihjeestä arvostella, mitä erikoistuumaa joku määrätty henkilö näennäisessä passiivisuudessaan määrättynä hetkenä hautoi päässään. Yhdellä ainoalla katseella nuo harmaat, läpitunkevat silmät olivat paljastaneet miehensä. Jos silloin asia koski jotakin valtiollista tai hallinnollista kysymystä, niin paljastusta seurasi toiminta yhtä nopea kuin ajatuksen välähdys. Mr Donovan tajusi kaiken tuon salaperäisen, käsittämättömän, jota voitaisiin sanoa itämaan kansojen sieluksi, ja jota muuten eurooppalaiset eivät ikinä opi täysin ymmärtämään. Hän oli tuo yksi poikkeus, joka oli tarpeen, jotta tämä yleinen sääntö saisi vahvistuksensa.

Tuo pieni, hiljainen, laupiaan näköinen mies olikin tunnettu aina Berberistä ja Dongolasta Niilin suistoon saakka sekä Libyaa ja Arabiaa myöten.

Hänen lahjomattomuutensa sekä seikka, että hän Egyptissä oli pysynyt köyhänä, puolustaessaan sorrettujen fellahien etuja ja pitäessään egyptinsyntyisiä kuvernöörejä peukalonsa ulottuvilla, oli tuottanut hänelle kunnianimen _Ledschâm Pasha_ »Marhaminta-Pasha». Olihan hänellä tämän ohella joukko muitakin nimityksiä, joista »Tirkistävä silmä» ja »Valkoinen hyeena» eivät olleet kaikkein kauneimpia.

Viimemainittu nimi kuitenkin kilpistyi syrjään tästä oikeamielisestä ja uskomattoman rohkeasta miehestä. Mr Donovan nautti itse asiassa jonkinlaista suosiota muslimien keskuudessa. Hän oli ainoa englantilainen, jota syntyperäiset egyptiläiset kunnioittivat. Pelkäsivät, mutta kunnioittivat samalla. Likaiseen pyhiinvaeltajan pukuun puettuna mr Donovan oli tainnut kerran tehdä hengenvaarallisen pyhiinvaellusretken itse Mekkaan. Hän oli jalan astunut koko matkan dervishien seurassa ja esiintynyt uskonkiihkoisena muslimina, joutumatta ilmi. Tältä kannalta katsoen hän siis olisi ollut oikeutettu kiertämään päähänsä vihreän turbaanin. Mitä kaikkea muhammedilaisen maailman salaisimmista harrastuksista ja toiveista mr Donovan tällä matkalla oli saanut onkeensa, on tietymätöntä. Varmaa on, että hänen syvä asiantuntemuksensa oli saattamaisillaan hänen nimensä miltei legendansepitysten alaiseksi Egyptissä ja Arabiassa. Hän oli muka kristitty, jolle profeetta oli osoittanut erityistä suopeuttaan, lahjoittanut kaukonäön ja tietäjänsilmän.

Tämä kaikki muistui mieleeni, kävellessäni Breitmannin johdattamana kautta Kairon ahtaiden syrjäkatujen. Hetkeäkään empimättä, tai olematta epätietoisena tiestä, hän vei minua mitä eriskummallisimpia sokkeloita ja solia pitkin lähes tunnin ajan.

Pimeässä, likaisessa perukassa hän vihdoin pysähtyi. Portin ovensäppi avattiin avainreiässä olevan puunappulan avulla, ja Breitmann osoitti minut sisään.

Näin pienen, ahtaan etupihan, jonka toiseen ylänurkkaan oli luotu kasaan kameelinlantaa miehen korkeudelta. Peräpihan portti oli auki, ja siellä makasi kuin makasikin valkoinen kameelimme ynnä lisäksi seitsemän kuormakameelia, joita parhaillaan ruokittiin. Kivipeitteisen pihan perällä, kurjan ja rappeutuneen huoneen edustalla, istui komeiden mattojen ja punaisten patjain päällä vanha harmaapäinen sheikkimme jalat ristissä allaan. Puolipiirissä hänen sivullaan istui neljä muuta arvokkaan näköistä henkilöä vihreissä turbaaneissa tai punaiset fetsit päässä.

Olisin voinut lyödä vaikka vetoa: sheikki itse ja nuo kaksi ovat puhdasverisiä arabialaisia, tuo nuori, kelmeä mies syntyperäinen egyptiläinen ja tuo hienosti puettu pulskanlihava herra, joka istuu sheikin vasemmalla puolella ja pitää rukousnauhaa kädessään, on turkkilainen upseeri.

Älysin olevani ikävällä tavalla näiden arvohenkilöjen huomion esineenä. Kahden ja puolen shillingin bakshiish nuorelle, vetreälle beduinille, ja asiani olikin jo toimitettu.

En kyllä lainkaan pysähtynyt, kulkiessani valkoisen kameelin ohi, mutta sen kuva painui siinä samassa erottumattomasti mieleeni.

Todellakin jalo eläin! Puhdas, läikkyväkarvainen. Kyttyrä tavattoman korkea ja äkkijyrkkä, jäsenet paljaita teräsjäntereitä. Pitkä kaula kohollaan etusojossa ja pieni, ylen hienopiirteinen pää ikäänkuin hiukan takaheitossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä lerpallaan se siinä pysyi liikkumattomana, hievahtamattakaan. Elukassa oli ilmeisesti ylimyksellistä verta, ja se tunsi arvonsa. Se tahtoi ylläpitää ikivanhoja itämaisen ylhäisön perintätapoja. Koko ryhdissä ja etenkin alahuulen lerpassa ilmeni halveksimista, sanomatonta ylenkatsetta minua, eurooppalaista kohtaan. Olin täydellisesti pelkkää ilmaa sen silmissä.

Miten turhanpäiväiseltä todella mahdoinkaan siinä näyttää valkoisessa, tiukkaan napitetussa khakipuvussani ja pitkissä, soukissa kotelohousuissani. Ei tyyntä arvokkuutta puvussa eikä eleissä. Uuden maailman hätiköivät plebeijit, mitä te tunkeilette? Pysykää täältä loitolla!

Puolihäpeissäni elukan mykästä ylenkatseesta astuin jälleen kujalle.

»_All right?_»

»Tallella on kameeli. Mutta alan uskoa, että kameelinkauppa kyllä jää tekemättä. Jos sheikki vielä voinee kauppaan suostua, niin kameeli itse ei suostu. Se välittää viis Donovan Pashasta ja Hagenbeckista ja kaikista länsimaista.»

»_Well!_ Sepä nähdään.»

Ja nyt lähdimme oikaisemaan poikittain läpi basaarien, kunnes eräällä leveämmällä kadulla tapasimme eurooppalaiset ajoneuvot ja dragomaanin, joka tiesi Donovan Pashan asunnon.

Omaatuntoani painosti raskas möhkäle huonosti harkittuja lupauksia. -- Mitähän tästä tulleekaan?

Turhaan koin lohduttaa itseäni sillä, että mr Donovanin omituisia puolia oli myös hänen tavattoman suuri avuliaisuutensa. Missä itämaisia oloja tuntemattomat henkilöt taitamattomuudessaan olivat joutuneet selkkauksiin alkuasukasten kanssa, siinä mr Donovan aina koetti järjestää juttua. Hiukan satiirisena pikkulasten tuhmuuksista, ironisesti hymyillen hän ryhtyi asiaan ja käänsi vanhan, vakaan taaton tavoin kaikki parhain päin, kuin mikäkin _deus ex machina_.

* * * * *

Vastaanottomme Donovan Pashan kodissa oli koko joukkoa lievemmin masentava, kuin mitä osasin toivoakaan. Olin sopertaen maininnut tuttavuuteni Egyptin olojen tuntijan, mr Parkerin kanssa ja esittänyt ystäväni.

»Mr Breitmann -- tunnen nimeltä. Hyvä ystäväni, mr Kipling, on teistä puhunut. Hän on luotettava, totuutta rakastava mies. -- Mr Parkerista en voi niinkään... Merkillistä kyllä, maailma ei ole vielä häntä höyhentänyt.»

Oli ilmeistä, että Donovan Pasha teki meistä pientä pilaa.

Mutta saksalainen ystäväni oli jutussaan tuskin päässyt alkuun, kun mr Donovan jo kääntyi tarkkaavaksi. Hän pyysi meitä kohteliaasti istumaan, istahti itse ja siveli ohimoitaan hienolla, naisekkaalla kädellään.

»Tiedän, että Seid Omar on eilen nähty kaupungissa, vaikka hän pääsi asiamiehiltämme välttymään. Likaisessa syrjähökkelissä siis pitää majaa henkilö, joka on senussilaisten johtomiehiä ja jonka vaikutusvalta ulottuu yli koko Arabian. -- Hän tietysti ei istunut siellä yksin?»

Ja kääntyen minun puoleeni hän pyysi mahdollisimman seikkaperäisiä tietoja niiden henkilöjen ulkomuodosta, jotka olin nähnyt valkoisen kameelin omistajan seurassa.

»Oivallista! Teillä on tarkka havaintokyky. Saan vakuuttaa kiitollisuuteni herroille. Ja nyt olen kokonaan teidän käytettävänänne. -- Mr Breitmannin asiaa tahdon varsin mielelläni välittää, mutta --»

»Jätän tässä avoimen shekin teidän käytettäväksenne ja täytettäväksenne», ehätti saksalainen.

Mr Donovan tarkasti paperia ja sulki sen huolellisesti lompakkoonsa. -- »En luule tätä tarvittavan. Tulette nähtävästi saamaan sen koskemattomana takaisin. -- Aioin sanoa: kauppa ei ole onnistuva.»

Hieno hymy huulillaan hän lisäsi: »Tiedättekö, mitä valkoista kameelia te oikeastaan tahdotte ostaa?»

»_Ein Exemplar_ niitä kameeleja, joiden kantaisä auttoi Muhammedia pakoon Mekasta Medinaan. -- Hedschra 622.»

»Oikein! Mutta käykäämme hiukan pitemmälle taaksepäin ajassa. Tällä kameelilla on merkillinen sukujuuri. Kaikissa kansainvaelluksissa ja uskonnollisissa liikkeissä Eufrat-Tigris-virran ja Niilinlaakson välillä, historian hämärimmiltä ajoilta alkaen, on valkoisella kameelillamme ollut erityinen tehtävänsä. Valkoisella kameelilla ratsastaen ensimmäinen seemiläinen valloittajakuningas, Sargon I, otti haltuunsa sumerilaisten perinnön ikivanhassa Sinearissa, tuhannen vuotta ennen kuin nuo pyramiidit tuolla rakennettiin. -- Jos arabialaisten muisto yksityiskohdissa pettää ja he tässä mainitsevat kantapatriarkkaa Semiä, niin tämä ei muuta pääasiaa. -- Valkoisen kameelin selässä Abraham, enemmän kuin puolitoistatuhatta vuotta myöhemmin, siirtyi Kanaanin maahan. Kun patriarkka sittemmin vanhoilla päivillään, vähää ennen kuolemaansa, kävi viimeisen kerran tervehtimässä Petrean erämaan Firanin keitaaseen karkoitettua orjavaimoaan Hagaria ja poikaansa Ismaelia, niin silloin hän näille jätti imettävän valkoisen kameelin varsoineen. -- Nyt ehkä näette! --

»Valkoinen kameeli oli sillä hyksoskuninkaalla, joka valloitti Egyptin, muinaisten faraoiden valtakunnan, minkä johdosta Israelin lapset sittemmin saivat tilaa Gosenissa. -- Tällä välin Ismaelista oli tullut suuren kansakunnan isä. Kansa levisi kautta Ruwalân erämaan ja halki laajan Arabian. Koreischilaisten ensimmäinen heimopäällikkö sai yht'aikaa hoitoonsa Kaaban mustan kiven ja valkoisen kameelin, tuhannen vuotta ennen Muhammedia!

»Profeetan kuoltua valkoinen kameeli kiiti islamin uskon hulmuavan liekin edellä Arabiasta kautta Syrian ja Mesopotamian Indus-virtaan saakka ja kautta Egyptin Atlantin valtameren rannoille.

»Pohjois-Arabian erämaaseudut ja niiden lähimmät ympäristöt ovat seemiläisten kansain kiehuvana pesänä, varhaisimpien kansainvaellusten lähtökohta ja kolmen maailmanuskonnon alkukehto. Vähäinen liikakansoitus, ja kansanvyöry lähtee liikkeelle.

»Milloin tämä on jälleen tapahtuva? Väliajat ovat ennen kestäneet noin 1000--1500 vuotta. Elämme nyt juuri historiallisissa merkkiajoissa.

»Mutta palaan valkoiseen kameeliimme. Kysykääpä senussilaisten salaiselta uskonnolliselta veljeskunnalta, johon kuuluu yhdeksän miljoonaa vannoutunutta jäsentä Faredgan keitaasta Egyptiin ja Sudaniin ynnä Marokkoon asti, Arabiasta Damaskokseen ja Stambuliin sekä Mesopotamiaan ja Intiaan saakka, -- kysykää näiltä eurooppalaisten peloittavimmilta vastustajilta, jotka ovat sitä vaarallisemmat, kun heidän toimensa on näkymätöntä, maanalaista myyräntyötä, -- kysykää heiltä, onko ehkä ennustettu, että islamin maailma juuri näihin aikoihin on yhdistyvä yhdeksi ainoaksi suureksi teokratiaksi. Voisittehan kysymyksellänne kääntyä suorastaan tuttavanne, Seid Omarin puoleen, joka istuu likaisessa majapaikassaan basaarien takana, ja samalla sivumennen tiedustella, liittyykö ennustukseen ehkä myös jokin lausunto, joka koskee valkoista kameelia.

»Mitä arvelette, mr Breitmann? Hyvät toiveet saada ostaa hänen omistamansa eksemplaari -- vai?»

Istuimme hämmästyneinä vaiti.

»Olkaa huoleti, mr Breitmann! Tahdon lojaalisesti toimittaa asianne. Tuloksen olen kuitenkin jo ennakolta sanonut. Mutta en viidestätuhannesta punnasta tahtoisi valkoisen kameelin kaupanhieromisesta luopua. Siitä tulee sukkela leikki, pientä julmaa ivaa, verinen piiskanisku vasten silmiä, isku, jonka läimäys on kuuluva hamaan Marokkoon ja Stambuliin!»

Pikku Donovan Pasha nauroi lyhyesti, mutta sai samalla yskäkohtauksen.

»Niin, juoni on teidän; ainoastaan suunnittelu jää minun vähäpätöiseksi ansiokseni. Herrojen suosiollisella myötävaikutuksella tahdon valmistaa pamahtavan räjähdyksen ystävämme Seid Omarin sekä hänen seurakumppaniensa, Sivahin imamin ja Faredgan suurmestarin iloksi. Tahdonpa silloin nähdä egyptiläistä valtionkavaltajaa ja vehkeilevää nuorturkkilaista asiamiestä silmänvalkuaiseen! Tuota harjaantunutta ateistia, joka keimailee rukousnauhallaan!»

Mr Donovan ei vitkastellut hetkeäkään. Hän antoi muutamia lyhyitä määräyksiä ja käski ajaa parihevoset esiin. Istuutuessamme vaunuihin huomasin Donovan Pashan laskevan istuimelle sivulleen lyhyen kaukoputken. Pieni, vikkelä, kähärätukkainen nuubialaispoika, hullunkurisen näköinen kankeassa liverissään, istahti kyytilaudalle ajomiehen viereen.

Mr Donovanin ohjeet olivat täsmälliset. Osoitettuamme hänet majapaikan edustalle pysymme kokonaan syrjässä puolen tunnin ajan, jonka päättyessä meidän tulee kävellä lähettyvillä. Tarkkaan puolen tunnin kuluttua joko hän itse tulee meidän luoksemme, jossa tapauksessa kameelinkauppa voinee onnistua, taikka -- mikä on luultavinta -- meidät käsketään sisään. Tämä merkitsee, että mitään kauppaa ei synny, mutta saamme sen sijaan nähdä draamallisen kuvaelman.

Mr Donovan hymyili meistä erotessaan: »Huomaan, että teillä on takataskuissanne browningit, kuten tottuneilla matkustajilla ainakin.»

»No, mitä arvelette?» kysyin saksalaiselta ystävältäni poistuessamme majapaikalta, johon Donovan Pasha nuubialaispojan saattamana oli astunut sisään. -- »Lyömmekö vetoa?»

»_Zum Henker_ kaikki vedot! Odotan ainoastaan _das Spektakel_.»

Kelloa totellen olimme täsmällisinä miehinä määräaikana majapaikan edustalla. Ymmärsimme joutuneemme keskelle Englannin salaisinta suurpolitiikkaa.

Pieni nuubialaispoika viittasi meitä naurettavan juhlallisena sisään, jääden itse portin luokse, Ahtaalla kujalla ei näkynyt elävää sielua.

Mitä peräpihaan saapuessamme tapahtui, ei ole helppo selittää. Tapaukset seurasivat toisiaan salaman nopeudella. Asioiden täydellistä tajuamista vaikeutti minulle myöskin seikka, etten ymmärtänyt niitä lyhyitä, teräviä käskysanoja, joita Donovan Pasha siinä lausui arabiankielellä.

Kuinka hyvänsä, kerron itse tapahtumat.

Tuskin olimme lähenemässä, kun Donovan Pasha, joka oli patjalla istunut sheikin ja hänen seuralaistensa puolipiirin toisessa päässä, äkkiä nousi pystyyn. Hän lausui tiukasti muutamia sanoja ja teki suuren kädenliikkeen, osoittaen meitä. Itämaalaiset eivät hevin menetä malttiaan, mutta nyt seurasi sanomaton hämmennys. Kaikki kohosivat seisoalleen, katsoen vuoroin meitä, vuoroin toisiaan.

Puolipiirin toisessa päässä seisova egyptiläinen teki liikkeen Donovan Pashaa kohti ja vetäisi äkkiä revolverin esiin. Mutta mr Donovanin browning oli samassa jo ojennettuna miehen päätä kohti. Kiiltävä teräspiippu oli tuskin kahden käsivarren mitan päässä hänen otsastaan. Revolveri putosi keltaisenkelmeän egyptiläisen kädestä kilahtaen kivettyyn pihamaahan.

Kimakka vihellys viilsi läpi ilman. Englantilainen aliupseeri ja kaksi sotamiestä marssivat pihalle. Aliupseeri kumartui maahan, korjaten revolverin huostaansa. Egyptiläinen otettiin kummankin sotamiehen väliin ja vietiin pois. Aliupseeri seurasi näiden mukana.

Donovan Pasha kääntyi kello kädessä turkkilaisen upseerin puoleen ja lausui hänelle kolme, neljä sanaa. Nuorturkkilaisen ruskeat silmät säkenöivät, mutta sanaakaan sanomatta hän kylmän arvokkaana lähti tiehensä, poistuen kujanteelle.

Suurmestarin ja imamin kävi samoin. Loukattu arvokkuus ja ilmeinen nolous nähtiin heidän kasvoissaan.

Donovan Pasha seisoi vielä kello kädessä. Hän tarkasti minuutin ajan, kuinka sheikki palvelijoineen rupesi tulisella kiireellä laittamaan kameeleja lähtövalmiiksi. Sitten hän tyynesti kävi Breitmannin käsivarteen, ja hitaasti me poistuimme kaikki kolme.

Nuubialainen poika irvisti meitä vastaan, niin että valkoiset hampaat välkkyivät ikenissä. -- Ahaa, sinutko oli pantu viheltämään varattuja sotamiehiä tarpeen tullen sisään!

Kävellessämme ahtaalla kujalla mr Donovan avasi lompakkonsa ja jätti sanaakaan puhumatta Breitmannille hänen shekkinsä takaisin. Olimme äänettöminä hiljaisesti kulkeneet edelleen noin viisi minuuttia ja olimme juuri pääsemässä vanhalle basaaritielle -- Donovan Pasha ja Breitmann yhä vieläkin käsityksin kävellen --, kun kumpikin äkkiä hyppäsi syrjään, painaltuen kadun seinää vasten. Saksalaisen huulilta pääsi leveä kirous.

Korkealla heidän päittensä tasolla kohosi esiin valkoisen kameelin pää ja pitkä, kaareva kaula. Äänettömin, hiihtävin askelin, pehmeillä polkuanturoillaan keveästi hipaisten katukivien leveitä laattoja, se kulki omaa määräkästä kulkuaan eteenpäin, kysymättä mitäkään estettä ja johtaen sheikin pitkää karavaania. Satulansa huipulla Seid Omar istui puettuna pitkäliepeiseen, hulmuavaan pukuun. Hän ei katsahtanutkaan meihin. Muutamassa silmänräpäyksessä karavaani oli meidät sivuuttanut.

Ennätin huomata, miten valkoisen kameelin pää oli ikäänkuin hiukan takakenossa. Alentamatta silmiään, leuka ylhäällä ja alahuuli pitkällä lerpallaan se, syvintä halveksumistaan osoittaen, oli työntänyt meidät syrjään.

Kameeli siinä kyllä mietti omia mietteitään:

»Minä kuulun vanhaan maailmaan. Minä kuljen eteenpäin sitä vauhtia, johon olen tottunut, ja johon muinaiset kuninkaat ja patriarkat olivat tyytyväiset. Silloin oli tilaa maailmassa kyllin. Ei nähty kalpeakasvoisia, tungeskelevia uuden maailman ihmisiä. Jolleivät tahdo tietä antaa, niin minä työnnän ne nurin. Minä en äänelläkään ilmaise lähestymistäni; minä en väistä ketään ihmistä.

»Minun tapani ovat vanhan maailman tapoja. Muinoin oli elämä vakaata, tyyntä, hätäilemätöntä. Ei rautateitä eikä lennätinlankoja suvaittu. Ei äkillisiä kiireitä eikä oikullisia rimpuilemisia. Ennenkuin vielä pyramiideista mitään tiedettiin, oli kerta kaikkiaan määrätty, mikä kuormasälytyksen paino on oleva, ja millä vauhdilla se on vietävä perille. Ja siinä tullaan pysymään. Pois täältä, länsimaiden asukkaat, eilispäivän uutuuksinenne! Itämaat ovat meidän.»

Odottavat vaunut jälleen tavattuamme lähdimme nopeasti ajamaan. Sulttaani Hassanin vanhan moskean edustalla vaunut pysähtyivät. Donovan Pasha otti kaukoputken käteensä ja pyysi meitä itseänsä seuraamaan.

-- Ohoh! Mihinkäs nyt oikein mennään? -- Hän vei meidät tämän moskean korkeimman minareetin ylimmälle parvekkeelle.

-- Hyi -- inhoittava, päätä huimaava, äitelöivä tunne! -- Oli ihan tyyni, ja minareetti oli epäilemättä kokonaan liikkumaton, mutta tuntui aivan siltä, kuin se olisi huojunut edestakaisin, säännöllisesti soutaen, kuin taatelipalmu tuulessa.

Donovan Pasha suuntasi kaukoputkeaan yli kaupungin, vuoroin länteen, vuoroin itään. Hän oli tähän saakka ollut vaiti, mietteissään. Täällä korkealla ilmassa, missä täydellisesti vallitsimme tuon mahdottoman suuren kaupungin näköalan, hän vilkastui.

Hymyillen hän osoitti kiikariaan: »Nuo veitikat sieltä basaarien takaa ymmärtävät varsin hyvin, että 'Valkoinen hyeena' vaanii heidän jokaista askeltaan kaupungin piirin sisällä. Mutta minun täytyy saada tietää, ovatko he täysin masennetut, maahan lyödyt. Eikö heidän ehkä pälkähdä päähän järjestää neuvottelukokousta heti ulkopuolella kaupunkia? Sitä varten on hyvä olemassa tämä 'Tirkistävä silmä'.»

Mr Donovan tähysteli uudestaan länttä kohti. -- »Ahaa!» -- Hän puhdisti huolellisesti kiikarinsa lasia. -- »Aivan oikein! Imamimme ja Faredgan suurmestari lipuvat kauniisti tiehensä. -- Meno yhtämittaista, vauhti rynkäisevä. -- Hm -- luulen, että voimme toivottaa heille onnellista matkaa!

»Ja nyt tarkastakaamme, mitä ystävämme Seid Omar tällä hetkellä tuuminee.» -- Hän kääntyi kiikarillaan itää kohti.

Tässä ei kaukoputki ollut lainkaan tarpeen. Paljain silmin saatoimme selvästi erottaa, kuinka valkoinen kameeli tumman karavaanin etupäässä juuri pääsi ulos kaupungista ja lähti oikaisemaan suoraviivaisesti kohti matalia kunnaita, jotka häämöttivät idässä. Aurinko ei vielä ollut korkeallakaan, ja sen vinot säteet valaisivat koko tämänpuoleisen seudun. Tuntui todella juhlalliselta katsoa valkoisen kameelin kulkua. Neljännestunnin päästä se oli saavuttanut kunnaat, väikkyi vielä hetken punaisenruskeata taivaanrantaa vasten ja samassa jo häipyi silmistämme.

Donovan Pasha laski kiikarinsa kokoon ja virkkoi kuivakiskoisesti: »Luulen, että Englanti taas voi rauhallisesti maata.»

* * * * *

Mr Donovan oli häikäisevän hyvällä tuulella, istuessamme eräässä Kairon komeimmassa hotellissa, mihin hän oli meidät kutsunut erikoisen hienolle lunchille.

Hän vilkkaasti koetti osoittaa, miksi Englannin hallitus oli eduksi Niilinlaaksolle ja sen väestölle. Egypti oli käymässä uutta kulttuurin loistokautta kohti.

En voi kieltää: minulla oli omat ajatukseni tästä nousevasta kulttuurikaudesta. Itämaat pysyvät iäti itämaina. Mutta kysymys ei koskenut minua, muukalaista.

Saimme kuulla, kuinka salaista kiihotusta parhaillaan harjoitetaan Egyptissä englantilaisia vastaan. Nuoregyptiläiset ja nuorturkkilaiset lähentelevät toisiaan. -- Minun tulee huomauttaa, että vuosi oli 1910. -- Äskeisen vallankumouksen jälkeen Turkki jo uneksuu mahtavaa maailmanvaltaa, jossa Stambulin padishah olisi kaikkien oikeauskoisten kaliifina. Mutta lyhyessä ajassa nuorturkkilaiset jo olivat ennättäneet osoittaa, että he eivät kykene hallitsemaan. Valtiollinen turmelus oli pysynyt ennallaan. Itse järjestelmä ei ollut vähääkään muuttunut.

Mitä Egyptiin tuli, niin senussilaisen veljeskunnan salaiset pyrkimykset lisäsivät kiihotusta. Seid Omar ja Faredgan suurmestari tässä keskenään kilpailevat toivotusta vallasta. Epäilemättä kumpikin uneksuu kerran olevansa profeetan jälkeläisenä, uuden teokratian kaliifina. Seid Omar itse tahtoi lukea sukujuurtaan muka suuresta Omarista.

Mr Donovan oli tänään ottanut pelatakseen pientä, huvittavaa uhkapeliä, jonka tuloksena kuitenkin oli, että Abdallah Effendi, nuoregyptiläisten vaikutusvaltaisin mies, nyt oli lukkojen takana.

»Hän oli, toden totta, ampua teidät kuoliaaksi!»

»Ei lainkaan! Hänen ajattelemattomuutensa helpotti asiaa. Mutta hän luuli koko salahankkeen joutuneen ilmi ja menetti kylmän harkintansa. Olisimme tuskin voineet häntä vangitakaan. Mutta nyt hän on lukkojen takana.

»Abdallah Effendin esiintyminen teki minut ilman muuta aseman herraksi. -- Me näimme minareetin parvekkeelta, kuinka senussilaisten johtomiehet lähtivät nöyryytettyinä kukin omille mailleen. -- Kiitos teidän, hyvät herrat, olimme liikkeissämme kyllin nopeat! -- Mitään sopimusta, yhteistä päätöstä, he eivät saaneet tehdyksi. Englannin pantteri on raastanut viritetyt verkot hajalleen.»

Hän kääntyi minun puoleeni. -- »A propos, teillä tulee olemaan laivassa Ateenaan saakka matkakumppanina eräs myrrysmielinen mörökölli. Ystävämme, nuorturkkilainen upseeri, tietysti heti tuntee teidät eikä voi muuta luulla, kuin että hänen askeliaan yhä edelleen vartioidaan aina toiselle puolen Välimerta.» Donovan Pasha nauroi makeasti.

»Entä valkoisen kameelin asia?» Breitmann lausui kysymyksensä hullunkurisen totisena. Äänessä ilmeni leikillistä ja samalla puoliharmistunutta asianymmärrystä.

Mr Donovan sovitti itseään korituolissaan mukavaan asentoon, tuijotti hiottuun chartreuse-lasiinsa ja maisteli huultensa päillä sen vihreänkeltaista, helmeilevää nestettä.

»No niin! -- Ensimmäiset kymmenen minuuttia kuluivat yleisten alkukohteliaisuuksien vaihtoon. Huomasin seurueen silmäyksistä, kuinka sopimattomaan hetkeen olin saapunut, ja että mitään ratkaisevaa päätöstä ei vielä ollut tehty. He odottivat nähtävästi vielä jotakin henkilöä -- epäilemättä Nubar Pashaa, jonka ohitse astuimme vanhalla basaaritiellä, vehkeilijäin kokouspaikkaan mennessämme.

»Ette ehkä havainneet, kuinka palvelijani, pikku nuubialaispoika, sai siinä minulta käskyn ja hetkeksi erosi meistä. Kaksi salapoliisia pantiin silmäänpistävällä tavalla seuraamaan tätä arvokasta herraa. -- Hän on vanha, viekas shakaali ja ymmärsi yskän. --

»Mutta tahdon jatkaa! Parinkymmenen minuutin päästä tiesin varmaan, että kameelinkauppa oli kaikissa tapauksissa kerrassaan mahdoton. Aikani alkoi olla käsissä. Tarjosin kameelista neljätuhatta, viisituhatta, kuusituhatta puntaa.»

Breitmann teki torjuvan, naurettavan kädenliikkeen.

»Sheikkimme, Seid Omar, kävi tarkkaavaksi. -- 'Miksi tahdotte, _sadat el bascha_, saada erämaan sielun?' -- 'Seid Omar, mitäpä minä sillä tekisin? Tahdon ystävyydestä vain vapauttaa teidät _Hegîn libnan_ raskaasta taakasta. Eikö kasvojen suunta ole ihmiselle annettu, jotta näkisimme, kuka vihollisena kääntyy meihin selin? Mutta miksi lähteä hehkumyrskyyn, kun voi rauhassa pysyä majassaan? -- Niinpä sanon: missä lääkitys auttaa, siinä veistä ja poltinrautaa ei tarvita.'

»Hyvät seurakumppanini olivat joutuneet ilmeisen levottomuuden valtaan. Ja nyt paljastin peitetyt heittoveitseni. He saivat kymmenen minuutin ajan kuulla myrkyllisintä ivaa, joka hiuskarvan läheltä hipaisi itse pääasiaa. He olivat täydellisesti vallassani ja tunsivat sen, olivat hämmennyksissään, mutta eivät osanneet arvostella, kuinka paljon tiesin heidän hankkeistaan. Lisäksi heitä alkoi peloittaa Nubar Pashan poissaolo.

»Samassa te jo saavuittekin, hyvät herrat! Silloin sanoin suoraan, että he turhaan odottavat Nubar Pashaa, joka ei pääse tulemaan; että heidän jokaista askeltaan on seurattu, ja että kaikki oli joutunut ilmi. Todistaakseni puheeni kysyin heiltä, tunsivatko he teidät?

»Typerästi kyllä Seid Omar huudahti: '_Bismillah_, ei mikään ole häneltä salattu!'

»Samassa johdatin asian huippukohtaansa, lausuen, että hallituksen nimessä vangitsen Abdallah Effendin. -- Loput te jo tiedättekin.» -- --

Mutta lähtöaikamme oli jo käsissä. Mr Donovan saattoi ystävällisesti meidät vaunuissaan Kairon rautatieasemalle.

Asemasillalla nuorturkkilainen tuttavamme astui meidän ohitsemme, kiukkuisesti meitä silmäillen. Hän nousi erääseen ensi luokan vaunuun. Heti hänen perässään lähti samaan vaunuun kaksi hiukan huolimattomasti puettua herrasmiestä. -- Nähtävästikin englantilaisia salapoliiseja.

Mr Donovanin hyväntahtoisesta huolenpidosta olimme saaneet erityisen vaunun yksinomaisesti käytettäväksemme.

Juna vihelsi. -- »_Au revoir_!»

Breitmann istahti vastapäätä minua ja lausui koomillisen närkästyneenä: »Mitähän sanoisi _das grosse Vaterland_, jos tietäisi, että Hans Breitmann on esiintynyt Englannin valtiollisena asiamiehenä Kairossa? Tämä on _a more curious thing_ -- hullunkurisempi asia -- kuin mainio dajakkilainen häntähuiskani.»

TOTUUS "OMARIN MOSKEAN HÄVÄISTYKSESTÄ"

1.

Olin vuonna 1910 ollut koko kesän itämailla. Enimmän osan tätä aikaa olin viettänyt Jerusalemissa, missä olin ottanut osaa arkeologisiin tutkimustöihin kaupungin läheisyydessä. Asiassa mukana oli eräitä englantilaisia raamatullisen muinaistieteen harrastajia, jotka kuuluivat Englannin ylhäisimpiin piireihin.

Muinaistieteellisissä töissämme meillä oli apuna varsinaisena tieteellisenä ammattimiehenä dominikaanimunkki, korkea-arvoinen isä Justinus, joka asui Jerusalemissa, ja jonka syvää oppia, suurta kokemusta, innokasta ja vaiteliasta asianharrastusta emme koskaan voi kyllin kiittää.

Jerusalemin dominikaaniluostarin jäsenet ovat jo pitemmän aikaa omasta aloitteestaan tehneet erinomaisen arvokasta työtä Palestinan muinaistutkimuksen hyväksi. Heillä on luostarin yhteydessä erityinen arkeologinen oppilaitos, jonka etevimpänä edustajana on juuri isä Justinus.

Lienee syytä erittäin mainita, että olimme diplomaattista tietä saaneet Turkin hallitukselta laajat yksinoikeudet muinaistieteellisiin kaivaustöihin koko sillä alueella, missä tutkimuksia teimme. Tahdon painostaa, että tämä alue oli kokonaan ulkopuolella kaupungin nykyistä piiriä. Työtämme valvoi kaiken aikaa kaksi Turkin hallituksen valtuuttamaa arvohenkilöä.

Jo tämä osoittanee, kuinka vähän seikkailuluontoista tutkimuksissamme oli todellisuudessa, vaikka kyllä maailman sanomalehdistössä sittemmin kerrottiin kaivaustöistämme kaikenlaisia rosvojuttuja.

On luonnollista, että toimemme Jerusalemin pienehkössä ympäristössä herättivät jonkinlaista huomiota muhammedilaisten ja juutalaisten sekä myöskin kristittyjen keskuudessa. Voinhan tunnustaa, että teimme työtämme tässä uskonnollisten kiistain ja kiihkoilijain kaupungissa, paikkakunnallisten olosuhteiden pakosta, jonkinlaisella salaperäisyydellä. Jerusalem on muuten paikka, jossa aina vierailee, paitsi länsimaisia pyhiinvaeltajia, myöskin suuri määrä tavallisia matkailijoita. Näiden joukossa voi olla sanomalehtien kirjeenvaihtajia ja uutisten-haijeja, joille palkkio sanomalehtikirjoituksesta maksetaan jutun outouden ja pöyristyttävyyden mukaan.

Niinpä jo syyspuolella kesää näkyikin toimistamme Jerusalemissa enemmän tai vähemmän repäiseviä kertomuksia amerikkalaisessa ja saksalaisessa sanomalehdistössä. Osoitimme aina nämä tiedot lyhyesti ja jyrkästi perättömiksi.

Varsinainen kiihotus meitä vastaan sekä siitä johtuva katumellakka Jerusalemissa, joka tapahtui turkkilaisia vihaavain arabialaisten keskuudessa, syntyi kuitenkin vasta seuraavan vuoden keväänä. On huomattava, että tästä mellakasta, jolloin suuri osa kaupungin muslimeita oli saatu yllytetyksi äärimmäiseen raivoon, kerrottiin eräässä Parisissa ilmestyvässä ranskalais-juutalaisessa lehdessä jo päivää ennen, kuin se Jerusalemissa tapahtui! -- Silloin minä itse en muuten ollutkaan työpaikalla. -- Englantilaiset ystäväni joutuivat Jerusalemissa hengenvaaraan ja pelastuivat ainoastaan ylimääräisen junan avulla sekä astumalla Jaffan satamassa kiireesti omaan huvialukseensa.

Heti sen jälkeen nostettiin meitä vastaan todellinen vihan myrsky Berlinin saksalais-juutalaisissa sanomalehdissä. Levitetyt rosvojutut sittemmin kulkivat, varustettuina kolminkertaisilla otsikkokirjoituksilla, kautta maailman. Ainoastaan eräät englantilaiset lehdet käsittelivät kysymystä tyynesti ja maltillisesti.

Puhuttiin Omarin moskean häväistyksestä ynnä muuta samantapaista järkevyyttä.

Tosiasia on, että olimme tehneet työtä kokonaan ulkopuolella Jerusalemin kaupunginmuureja, noin kuudensadan metrin päässä Omarin moskeasta. Työalamme oli aivan samoilla seuduin, missä etevä Palestinan tutkija, sir Charles Warren, viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli toiminut arkeologisissa kaivaustöissä. -- Myös on huomattava, että Shiloan kylän beduinit, joita olimme kaivauksissa pitkin matkaa käyttäneet työmiehinämme, pysyivät rauhallisina ja mellakasta täysin erillään.

Itse asiassa koko tämä kiihotus johtui ihan toisenlaisista seikoista. Katumellakan syyt ovat etsittävät hyvinkin syvältä.

Mutta tahdon kertoa nämä asiat hätiköimättä ja oikeassa järjestyksessä.

* * * * *

Jo edellisenä syksynä Lontoossa, kun muinaistieteellistä tutkimustyötämme suunniteltiin, oli osanottajaksi retkikuntaan mitä parhaalta taholta suositeltu itämaisten olojen tuntijaa, sotilaskapteeni Karl Gustaf Nierotia. Hra Nierot oli syntyjään ruotsalainen ja loistavan kasvatuksen saanut, mutta oli nuorena luutnanttina syystä tai toisesta eronnut Ruotsin palveluksesta. Tämän jälkeen hän oli ollut kaksitoista vuotta itämailla eri valtioiden sotilaallisissa ja hallinnollisissa toimissa -- ensin Algerian vieraslegionassa, sittemmin Tunisissa, Italian Punaisenmeren-alueilla ja Turkinmaalla. Tätä nykyä hän asui Lontoossa. Hän ei ollut varakas, mutta näkyi tulevan toimeen itämailla hankkimallaan omaisuudella. Hän osasi arabian ja turkin kieltä sekä hallitsi täydellisesti englannin, ranskan, saksan ja italian kieliä.

Kapteeni Nierotin monipuolinen -- en tahdo sanoa kirjava -- kokemus minua, omasta puolestani, hiukan epäilytti, mutta suositukset näkyivät olevan vakuuttavia. Epäilykseni katsottiin aiheettomiksi. Ehdokkaamme oli tarmokas, taitava ja älykäs mies. Erittäin huomautettiin, mikä etu siitä oli, että hra Nierot saattoi esiintyä tulkkina retkikunnan englantilaisten jäsenten ja minun välilläni kaikissa niissä tapauksissa, joissa verraten vähäinen englannin sanavarastoni tuotti keskusteluillemme haittoja. Työsuunnitelmia koskevat tiedonannot saatoin ajan voittamiseksi kirjoittaa ruotsiksi; kapteeni Nierot kääntää ne siinä samassa englanninkielelle.

Tämä monikykyinen mies otettiin siis retkikunnan palvelukseen.

Kun heti sen jälkeen the honorable George Fairholme, kapteeni Nierot ja minä matkustimme Lontoosta Jerusalemiin tekemään valmistavia silmämääräisiä tarkasteluja vastaisella työpaikallamme, opin lähemmin tuntemaan hra Nierotin. Oivallinen matkaopas ja taitava järjestelijä, mutta hänen esiintymisessään oli jotakin epämiellyttävää. Mr Fairholmea kohtaan hän oli myönteliäs ja melkein liiaksikin puuhaileva, alempia kohtaan ylimielisen töykeä. Kun hän antoi käskyjä, saivat hänen ruskeiksi paahtuneet kasvonsa omituisen kiukkuisen ja röyhkeän ilmeen. Hänen olennossaan oli jotakin entistä onnenonkijaa ja käytöksessään rajua hillittömyyttä. Arvosteluissaan hän saattoi olla suorastaan kyynillinen. Häikäilemätön itsekkyys, rajaton aineellisuus näkyi ilmenevän hänen jokaisesta lausunnostaan. Ei ollut syytä kadehtia niitä itämaisia alkuasukkaita, joita tämä eurooppalaisen sivistyksen edustaja oli aikoinaan pitänyt komennossaan.

Itämaat hän muuten näkyi tuntevan erinomaisen hyvin, mutta hänellä oli omituiset käsitykset korkeamman kansanrodun oikeuksista alempiin nähden sekä yleensä siveellisistä velvoituksista ja niiden perussyistä.

Brindisi--Port Saidin komea matkustajalaiva puski vinhaa vauhtia Välimeren viime taivalta. Aurinko laski lännessä veripunaisena pallona mereen, jonka värit vivahtelivat helakan vihreän, lapis lazulin ja tummanpurppuraisten vivahdusten välillä. Lähin meri oli puhtaasti viininvärinen. Laivan kokkapuolella nousi vastaamme hopeinen puolikuu, islamin maailman tunnuskuva. Hra Nierot ja minä istuimme korituoleissamme kannella, Afrikan lauhkean tuulahduksen henkiessä. Välillämme oli pieni pöytä, johon olimme saaneet pullon oivallista orvieto-viiniä.

Hra Nierot kohotti lasinsa: »Tahdon huomauttaa, että itämailla kristitty ei millään ehdolla saa antautua muhammedilaisten tai juutalaisten naisten kanssa seikkailuihin. Se voi minä hetkenä hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin.» Hän hymyili karkeasti: »Onneksi on aina Levantissa yllin kyllin italialaisia naikkoja!»

En luullut antaneeni aihetta näihin neuvoihin ja isällisiin varoituksiin ja vakuutin tyytyväni viiniin ja lauluun! Laivan musiikkisalista kuului luoksemme ihan selvästi nuoren italialaisen taiteilijattaren laulunsävelet:

»_Ohé mi Carlo, ohé mi Carlo, perch'u distrugger accusi?_»

Hra Nierot oli koko Välimeren-matkan pyörinyt tämän varsin myötämielisin elein liikkuvan, yksinäisen naisen kintereillä.

Muuten minä uskalsin lausua epäilykseni, tokko Nierot, eläessään vuosikausia muhammedilaisten keskuudessa Punaisenmeren rannoilla, oli joka hetki esiintynyt hyveen esikuvana.

»Se on ihan toinen asia! -- Minulla oli siellä muutamia sabeattaria, jokunen sudanitar -- hm -- no niin, mitäpä minä sitä kieltäisin? -- ja kaksi ihmeen siroa abessinilaistyttöä, mutta ne olivat minun omani!»

»Teidän omanne?»

»Niin. Olin suorittanut niistä hinnan.»

»Ja teidän laaja, monivärinen perhekuntanne tätä nykyä --»

»Oh, mikä hätä niillä siellä olisi? -- Ja sitä paitsi, _vive la bagatelle_!»

Miehen kyynillisyys minua tympäisi. Sivumennen sanoen, hän nyt oli naimisissa. Olin kuullut, että hänen rouvansa oli joku ranskatar Parisista.

Miten höllät hänen periaatteensa muissakin suhteissa olivat, huomasi monesta pikkupiirteestä. Kaikki oli luvallista, kunhan järjesti niin, ettei oma nahka joutunut vaaraan. Belgiassa hän oli tuntenut erään kemiallisen tehtaan omistajan, herkkäuskoisen flaamilaisen, jolta Nierotin hyvä ystävä, ovela picardielainen insinööri, oli mainion sukkelalla tavalla viekastellut tietoonsa tehtaan menettelytavat ja tehnyt miehen keppikerjäläiseksi. -- Onnistuneen teon Nierot katsoi itsessään kiitettäväksi. Rohkea rokan syö! Rehellisyys ja kunnia eivät merkitse mitään!

Tällainen henkilö saattoi olla vaarallinen meille. Hän epäilemättäkin oli taitava ja kokenut mies, mutta ei ollut luottamusta herättävä. Nykyisessä arkaluontoisessa asiassamme päätin olla kapteeniin nähden aina varuillani.

Kuitenkin meillä näkyi olevan syytä olla hra Nierotiin varsin tyytyväisiä. Selostukseni pikamatkamme tuloksista hän käänsi taidokkaasti englanninkielelle. -- Kirjoitukseni koski ainoastaan käytännöllisiä asioita ja oli sellaisenaan kokonaan vaaraton. -- Seuraavana keväänä Nierot sai toimeksi lähteä Jerusalemiin ja ostaa haltuumme määrättyjä maakappaleita kaupungin ulkopuolella olevalta asumattomalta vuorelta, joka muinoin oli kuulunut Jerusalemin piiriin. Tämän vaikealuontoisen tehtävän hän suoritti asianymmärryksellä ja diplomaattisella taidolla.

Heti sen jälkeen retkikuntamme saapuikin Jerusalemiin ja kaivaustyömme alkoi. Retkikunnan varsinainen johtaja oli mr Fairholme. Asianharrastajina ja avustajina hänellä oli mukanaan kolme nuorempaa englantilaista ylimystä.

* * * * *

On paljon puhuttu jostakin muinaisjuutalaisesta salakirjoituksesta, johon arkeologiset työmme perustuivat. Tahdon huomauttaa, että mitään salakirjoituksia ei kaivata tietääksemme, että esimerkiksi Daavidin hallitsijasuvun kuningashaudat vielä ensimmäisellä vuosisadalla meidän ajanlaskuamme katsottiin koskemattomiksi. Luettakoon Apostolien tekojen 2. luvun 29. värssy! Josefus, juutalaisten historioitsija, jonka kirjallinen työ alkaa Jerusalemin viime hävityksen jälkeen, kertoo, että ylimmäinen pappi Hyrkanos oli määrätyssä tarkoituksessa käynyt kuningashautojen maanalaisessa sokkelossa. Samoin oli tehty myös Herodes kuninkaan aikana. On huomattava, että juutalaiset hakkasivat hautojaan aina kallioon. Kuningashautoja Titus, hävittäessään Jerusalemin, todistettavasti ei tavannut, ja tämä näkyy käyvän ilmi myös Josefuksen lausunnosta.

Pyhän kaupungin rauniosoran alla on kätkössä epäilemättäkin suunnaton määrä muinaismuistoja ja tuhansien vuosien takaisia historiallisia todistuskappaleita, joiden saattaminen päivänvaloon voisi olla tärkeä tieteelle ja kenties koko kulttuuripohjamme käsittämiselle.

Jos kaivaustöistämme olisimme tehneet lähemmin selkoa Jerusalemissa, niin ne varmaankin olisivat synnyttäneet juutalaisissa kiihkoa ja suoranaista vastustustakin.

Kaksi kertaa Jerusalem on perinpohjin hävitetty, maan tasalle hajoitettu. Nykyinen kaupunki on rakennettu rauniosoran päälle, joka ylängöillä ja vuorten rinteillä muodostaa 9--11 metrin vahvuisen kerrostuman; Josafatin laaksossa sen vahvuus on 11--14 metriä ja Juustontekijän laaksossa 18 metriä.

Juhlallisena ikivanha kaupunki kohoaa vuorillaan sakarapäisten muuriensa ympäröimänä. Yleinen topografia on sama kuin muinoin ja helposti tunnettava. Mutta oh, kuinka itse kaupunki on muuttunut! Meidän päiviemme Jerusalem on noita ahtaita, sokkeloisia, haisevia itämaisia kaupunkeja, joissa pölypilvet ryöppyilevät, likaisuus ja saasta vallitsevat. Pyhistä paikoista miltei ainoa todella varmasti tiettävä on temppelialue. Suunnikkaanmuotoisena, keinotekoisena ylätasona, vahvain muurien saartamana pöytänä, se on vanhalla paikallaan. Huimaavasta korkeudesta sen itäinen reunamuuri syöksyy alas Josafatin laakson rotkelmaan. Mutta Salomon temppelin paikalla, itse Morian-vuoren kantakallion laella, on nyt Kubbet es-Sachra -- Omarin moskea --, jonka huipulta säteilee islamin puolikuu.

2.

Olimme jo useita kuukausia tehneet kaivaustöitä. Koko Jerusalemin kaupungin muinainen alusta, sen kalkkivuoriperusta, näkyy olevan täynnänsä kallioon hakattuja tunneleita. Ne luikertelevat ja suikertelevat ristiin rastiin, ylös ja alas, useimmiten aivan ahtaina käytävinä vuoren syvissä uumenissa. Koko järjestelmä muistuttaisi muurahaiskekoa ja sen käytäviä, jos tunnelit joskus nousisivat kallion pinnalle ja päivänvaloon. Mutta ei! ne pysyvät yhä vuoren sisällä. Yksi ainoa aukko ulkomaailmaan oli koko siinä järjestelmässä, jonka olimme tähän saakka paljastaneet. Tämäkin aukko oli viimeiset vuosituhannet ollut sen 11 metrin vahvuisen sorakerrostuman kätkössä, joka näillä seuduin peittää vuorta ja sen rinteitä yleensä.

Työhön ryhtyessämme olin ensi aluksi määrännyt aukon paikan laajanpuoleisten mittausten avulla. Puhkaisimme tähän suurella vaivalla tilavan, pystysuoran kaivoksen ja tapasimmekin syvällä maan uumenissa luolakäytävän suun.

Entä itse tunnelit? Niiden alkuperäinen tarkoitus näytti usein ihan käsittämättömältä. Itse isä Justinuksen järki oli tässä monta kertaa kokonaan ymmällä. Valaisua kysymykseen ei antanut se seikka, että jokainen tunneli oli tätä nykyä visusti kiinni tukittuna. Kaikki nuo monimutkaiset käytävät olivat keinotekoisesti täytetyt, tiiviisti umpeen ahdetut kivillä ja soralla. Silloin tällöin löydetyistä saviastiain sirpaleista, joskus tavatuista roomalaisista lampuista voitiin päättää, että tunnelit oli tukittu nähtävästi vähää ennen, kuin Titus valloitti Jerusalemin.

Mutta mitä varten? Mitä outoja, erityisesti, salattavia seikkoja liittyi tähän tunnelijärjestelmään?

Työmme edistyi äärettömän hitaasti. Mitä omituisimpia, sekavimpia tunneliryhmiä, silloin tällöin avautuvine syrjäkomeroineen tai holvikammioineen, olimme jo paljastaneet vuoren uumenissa. Milloin olimme tunneleissamme syvällä Josafatin laakson tasalla, milloin olimme joutuneet korkealle kallionpinnan läheisyyteen. Näissä ahtaissa luolakäytävissä ei voitu suurempia työvoimia käyttää, eikä voimakoneita olisi saattanut tänne kuljettaa.

Niinpä oltuamme viidettä kuukautta työssä tunsimme tuskin kymmenettä osaa tutkittavasta alueesta. Sangen arvokkaitakin löytöjä olimme sillä välin tehneet, pääasiallisesti jebusealaiselta, harvemmin heprealaiselta ajalta. Isä Justinus katsoi näillä olevan tavattoman suuren tieteellisen merkityksen. Mutta meidän tuli uurastaa yhä eteenpäin. Ehkä työtämme vielä helpottaa!

* * * * *

Jo ensi kuukauden jälkeen syntyi meille työsuunnitelmaan nähden vaikeasti ratkaistava kysymys. Tahdoin antaa asiasta kirjallisen ehdotuksen perusteluineen, mutta kun tämän yhteydessä olin pakotettu koskettelemaan useita arkaluontoisiakin seikkoja, en mielelläni olisi halunnut jättää kirjoitustani hra Nierotin käsiin. Flaamilainen herkkäuskoisuus ei vaivannut minua. Olinkin jo päättänyt itse kyhätä sen englanninkielelle, kun äkkiä sain sähkösanoman Suomesta.

Hyvä ystäväni Oskar Nevankoski tarjoutui tulemaan Jerusalemiin, töissämme minua tarpeen tullen avustamaan. Kuusi päivää myöhemmin hän jo olikin paikalla. Hän oli kotoa lähtenyt odottamatta Konstantinopolissa sensuroituun sähkösanomaansa vastaustakaan.

Olin kovin iloinen hänen tulostaan. Häneltä ei minulla ollut mitään salattavaa. Hän oli aikaisemmin harjoittanut muinaistieteellisiä opintoja Parisissa ja Berlinissä sekä tehnyt omintakeisia arkeologisia tutkimuksia British Museumissa. Totta puhuen, ilman Nevankosken monipuolisia tuttavuuksia ulkomaiden vaikutusvaltaisissa piireissä koko nykyistä tutkimusmatkaa kenties ei olisi saatu lainkaan toimeen. Oskar Nevankoski hallitsi yleisiä sivistyskieliä ja oli tottunut esiintymään jokaisessa seurassa.

Olin nyt hra Nierotista riippumaton. Mutta pian syntyi juuri tämän johdosta ensimmäinen väittelyni kapteenin kanssa. Hän oli saanut kuulla kirjoitelmastani ja tahtoi tietää, miksen ollut antanut sitä hänelle käännettäväksi.

»Minä kirjoitin sen itse. Olihan minulla aikaa.»

»Sitä tahdotaan pitää minulta salassa.»

»Miksi haluatte nähdä sen? Se on kirjoitettu vain johtaja Fairholmea sekä Lontoossa olevaa johtokuntaa varten.»

»Mutta hra Nevankoski sai sen nähdä.»

»Nyt te puhutte asioita, joita ette tunne.»

Englantilaiset asuivat kaupungin huvila-alueella, Damaskoksen-portin ulkopuolella. Heillä oli siellä vuokrattuna suurehko uudenaikainen talo, jonka olivat sisustaneet puoleksi itämaiseen, puoleksi länsimaiseen tapaan. Komeat persialaiset matot, raskaat oviuutimet ja turkkilaiset divaanit, -- eurooppalaiset työpöydät ja keveät kesätuolit, -- nurkassa juhlallinen rivi vesipiippuja pitkine letkuineen, mutta tupakkapöydällä hienot havannasikarit ja egyptiläiset savukkeet. Ylimystön mukavuudentarvetta ja englantilaista huumoria.

Tänne heidän huvilaansa kertyi kokoelma kaikenlaisia löytöjä, joita olimme vähitellen tehneet. Museonamme oli erityinen suuri sali. Siellä oli mitä erilaisimpia keramiikkitöitä, outoja ruukkuja, vateja, kulhoja ja maljakoita, helyjä, koristeita ja arvoesineitä, 4000--3000 vuoden vanhoja. Seinähyllyillä nähtiin muinaisheprealaiset terafimit, kotijumalain kuvat, sellaisia, joita Rachel oli salaa Labanilta vienyt mukanaan ja kätkenyt satulalaukkuunsa. Ylinnä siinä komeili jykevä, yhdestä ainoasta smaragdinvihreästä malakiittilohkareesta veistetty selkämystuoli, jonka löytö oli saattanut beduini-työmiehemme innostuksiin. »La lila Il Allah», huudettiin, kun sitä köysillä hinattiin tunnelista päivänvaloon.

Kunnon beduinimme eivät osanneet muuta luulla, kuin että nyt oli saatu esiin Salomon valtaistuin. Pian huhu tiesikin kertoa, että me etsimme Salomon aarteita.

Malakiittituolin istuinlaatassa oli kuitenkin arveluttavuuksia herättävä suuri, ympyriäinen reikä, joka auttamattomasti tuomitsi esineen jonkun muinaisajan suurmiehen asunnon aivan erityiseen osastoon. Museossamme tuoli oli, viisaasti kyllä, saanut istuimen verhoksi pitkän, tummanpunaisen korumaton.

Muinaisista jebusealaishaudoista saadut koristeet, kalleudet, metallitaidetyöt ja jalokivet olivat kassakaapissa.

Kaikkia näitä moninaisia esineitä isä Justinus tutki, järjesti ja merkitsi luetteloihin, liittäen niihin seikkaperäisiä tietoja löytöpaikoista ja esineitä ympäröivistä maakerroksista. Lähemmin valaistiin tunneleita ynnä löytöpaikkoja karttapiirroksilla. Työtä tarkistivat Turkin hallituksen valtuusmiehet. Kaikki tapahtui täsmällisesti, avoimesti ja -- tieteellisesti.

Isä Justinus oli erinomaisen miellyttävä, hienosti sivistynyt mies. Kaikesta näki, että hän oli suureen maailmaan tottunut. Jerusalemissa tiedettiin, että hän oli syntynyt eräässä Etelä-Ranskan aatelislinnassa sekä saavuttanut Lyonin yliopistossa lakitieteellisen ja filosofisen tohtorinarvon. Loistava valtiollinen ura, seuraelämän huvit hymyilivät hänen edessään, kun hän äkkiä oli kääntynyt kirkolliselle alalle. Hän oli tehnyt munkkivalan ja sulkeutunut dominikaaniluostariin, jonka veljeskunnan kuuluisuuksia hän nyt oli.

Kuka osaa selittää sielunelämän ongelmia? Vai odottiko häntä kirkollisella alalla kardinaalinhattu?

Isä Justinuksen hienot aatelispiirteet, kauniit, tummat silmät, älykäs keskustelu, syvä asiantuntemus elämän kaikilla aloilla oli sellaista, jota kannatti sekä nähdä että kuulla. Raamatulliseen muinaistieteeseen hän oli erityisesti innostunut.

Kerran jutellessani isä Justinuksen kanssa hän mainitsi, että Jerusalemissa asui eräs juutalaisten oppineimpia miehiä ja Talmudin tuntijoita, rabbi Jonathan ben Jochai. Hänellä oli kyllä myöskin, porvarillinen nimi, mutta hän oli tuolla nimellä laajalti tunnettu. Tämä rabbiini oli tavattoman suuressa maineessa maailman kaikkien juutalaisten keskuudessa.

»Hänenpä puheilleen teidän olisi syytä mennä. Voisitte hienolla tavalla koettaa päästä selville rabbiinin mielipiteistä eräistä seikoista, jotka ovat tutkimustemme yhteydessä. Hän puhuu sujuvasti useita Euroopan kieliä.»

»Minä en ole diplomaatti. -- Ettekö ehkä itse voisi mennä?»

Isä Justinus veti suunsa hiukan ilkeämieliseen hymyyn: »Pelkään, että se herättäisi liian suurta huomiota.» -- Hän oli katolisen kirkon kunnianarvoinen, taisteleva jäsen.

Mr Fairholme saapui samassa ja sai kuulla asian. Hän kääntyi minuun: »Todella, sinne teidän tulisi mennä!»

Minua koko asia ei miellyttänyt laisinkaan. Olisi epäviisasta ryhtyä minkäänlaisiin keskusteluihin rabbiinin kanssa. Vastasin sentähden:

»Kun ajattelen asiaa, en käsitä, että siitä olisi mitään varsinaista hyötyä. -- Luulen, että se monessa suhteessa voisi olla meille vahingoksi.»

Kysymys jäi sikseen sillä kertaa.

Myöskin hra Nierot asui ulkopuolella kaupunkia, Jerusalemin uudella asutusalueella. Hänellä oli nuori rouvansa mukanaan. Rouva Nierot oli varsin sievä, tummatukkainen naisolento, äärettömän avuton ja kaikissa pienimmissäkin seikoissa herroihin turvautuva.

Nevankoski ja minä olimme sijoittuneet kaupungin suureen saksalaiseen hotelliin, joka nyt kesällä oli matkailijoista melkein tyhjänä. Meidän huoneemme olivat rinnatuksin pitkän käytävän perällä. Hotellin seurustelusaliin saapui usein hra Nierot päivän kuulumisia pohtimaan. Joskus hän saattoi tuoda rouvansakin sinne. Herrojen hoitaessa pientä viskylasia, varjeluskeinona ilmastokuumetta vastaan, otti rouva mielellään jonkun lasin burgundinviiniä ja sherbettiä. Nuori rouva siinä imi korren kautta sherbettiään, piti silmäinpeliä ja vilkuili, naiivia viattomuutta teeskennellen, tukkansa alta vaaleaveriseen, pitkään ja solakkaan Nevankoskeen. Rouva Nierotilla oli parisittaren kaikki veikistelykeinot tiedossaan.

Nevankosken diagnoosi oli: »Mistä lienee Nierot senkin tavannut!»

Nuori mr Carew oli enemmän ihastunut rouva Nierotin hienouteen ja maailmannaisen ominaisuuksiin. Hän jumaloi rouva Nierotia. Miten hän olisikaan täällä muistanut englantilaisten ladyjen viehkeyttä? -- Mitä silmä ei nää, se unhoon jää!

Kapteeni oli Jerusalemissa hankkinut itselleen puolirotuisen arabialaisen raudikon, hiukan viallisen jaloistaan, mutta polkuhinnasta saadun. Hän komeili mielellään sen selässä ratsassaappaissa ja ratsupiiska kädessä. Nuori rouva ei antanut rauhaa miehelleen, ennenkuin oli saanut itselleen naissatulan.

Mr Carew heti osti parhaan saatavissa olevan ratsun, damaskolaisen hiirakon, josta maksoi mielettömän hinnan. Hän alkoi nyt opettaa rouva Nierotia ratsastamaan. Kun raudikko oli jaloistaan epäluotettava, täytyi mr Carew'n ratsailta useinkin tukea kirkaisevaa rouvaa.

Kapteeni kehui rouvansa ratsastusharjoituksia niin kauan, että hän alkoi herättää hymyilyä.

Nevankoski, joka oli minulta kuullut kapteeni Nierotin aikaisemmasta mallikodista Punaisenmeren rannoilla, naurahti: »_Nemesis divina!_ -- Muutenhan on ihan selvää, ettei se ole rouva, vaan mr Carew, joka on opetuksenalaisena.»

Äkkiä nämä ratsastusretket tykkönään lakkasivat. -- Olin samaan aikaan kirjoittanut uuden kirjallisen esityksen mr Fairholmelle. Myös tämän laatimisessa olin kokonaan syrjäyttänyt hra Nierotin. Nevankoskelle olin jo aiemmin maininnut, etten katso miestä täysin luotettavaksi.

Hra Nierot rouvineen saapui eräänä iltana jälleen meitä tapaamaan. Burgundinviiniä, sherbettiä sekä varjeluskeinoja kuumetta vastaan saatiin pöydälle. Rouva Nierot oli siinä erityisen veikistelevä ja sai kohteliaan Nevankosken lupautumaan hänen kanssaan ratsastusretkelle seuraavana päivänä.

Ystäväni saikin hotellin välityksellä mukiin menevän ratsun vuokratuksi ja oli kahtena päivänä rouva Nierotin huomaavaisena ritarina. Toisen päivän illalla hän tuli huoneeseeni, löi hansikkaat pöytään ja sanoi: »Nyt se ilo saa päättyä! Arvaas, mitä metkuja hänellä oli?»

»Horjahti kai kainaloosi!»

»Vielä mitä! -- Jospa olisikin! -- Hänellä oli täysi kyselyohjelma meidän töistämme. Kyseli asioita, joita ei olisi voinut mitenkään kysyä ilman Nierotin opastusta.»

»No, ja sinä --?»

»Muistin, että on luvallista olla tuhma, mutta ei yksinkertainen. Olin täysin tietämätön. Hän ahdisti minua -- suorastaan ahdisti. Mutta olin varuillani. Vihdoin hän valitti: 'Mon dieu, te ette ymmärrä minua!' -- Minun johtui mieleeni Mefistofeleen vastaus Martta rouvalle ja sanoin: 'Suruni siitä on syvä!' -- Olimme peräti vaiteliaina saattaessani hänet kotiinsa. -- Mutta arvaas, mitä sitten tein! Minä ratsastin oitis englantilaisten luokse ja sain toimeen yksityispuhelun mr Carew'n kanssa. Kerroin hänelle, kuinka minun oli käynyt. Silloin hän myönsi, että hänenkin oli käynyt samoin.»

»Ja Carew --?»

»Hän on kelpo poika. Murtunein illusionein hän oli vetäytynyt itseensä. -- Muuten pitääkin olla keskinkertainen intelligenssi sillä, joka luulee voivansa lypsää muiden salaisuuksia englantilaisesta gentlemannista.»

Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi: »Nierot rouvineen ovat seikkailijoita! -- Tällaista juonta, mihin liittyy oman vaimon kunnia, en ole romaaneissakaan lukenut. Rouva jotenkin selvästi kaupitteli itseään määrätyillä ehdoilla.»

Tuijotimme ääneti toisiimme.

Mitä oli tehtävä? Ilmoittaa asia mr Fairholmelle? -- Huomasimme, että se oli mahdotonta. Nierotin vaikuttimia emme tunne. Rouvan merkillistä asianharrastusta voi selittää pelkäksi uteliaisuudeksi. Mr Fairholme oli liian tyven gentlemanni voidakseen ottaa huomioon meidän ja mr Carew'n todistamattomia arveluja.

Tässä ylimyksessä oli muuten melkoinen määrä aito englantilaista itsepintaisuutta. Minkä hän oli saanut päähänsä, se oli vasaralla siihen isketty. Niinpä hän useinkin yhä edelleen huomautti, että minun tulisi jollakin verukkeella lähteä haastattelemaan oppinutta rabbi Jonathan ben Jochaita. Kautta rantain voisin ehkä saada vihjotuksi juutalaisten perintätietoja seikoista, jotka kuuluivat tutkimustemme alaan.

»Aivan niin -- ja juutalaiset saisivat vihjotuksi meidän tietojamme.»

Mr Fairholme vain pudisti päätään hymyillen. Ymmärsin, että minun kai ennen tai myöhemmin oli täyttäminen hänen toivomuksensa.

3.

Työmme oli sillä välin käydä jonottanut omaa verkkaista kulkuaan.

Olisi väärin luulla, että jokainen meistä olisi työn aikana alituisesti ja yht'aikaa ollut noissa tukahduttavan kuumissa, ummehtuneissa tunneleissa. Olisimmekin olleet siellä vain toistemme tiellä. Meitä oli siksi monta, että saatoimme toimeenpanna järkevän työnjaon. Tunnelien tyhjentäminen sorasta oli muuten suurimmaksi osaksi pelkkää koneentapaista tointa. Useina päivinä pääsimme ainoastaan muutamia metrejä eteenpäin. Mitään äkkiyllätyksiä ei tarvinnut odottaa, niin kauan kuin tunneli näytti yhä jatkuvan entiseen suuntaansa. Tällaisissa yhtäjaksoisissa käytävissä tai pystysuorissa kaivoissa saattoi korkeintaan tavata tilapäisiä roomalais-aikuisia saviastiain sirpaleita.

Niinpä meillä Jerusalemissa olikin aikaa yleensä liiankin paljon. Nevankoski ja minä käytimme usein joutoaikoja tutustuaksemme Palestinan topografiaan ja muinaistieteellisiin merkillisyyksiin. Muulien selässä ratsastaen teimme pitempiä tai lyhyempiä retkeilyjä eri suuntiin. Näistä yksi retki joutui sittemmin asianhaarain vaikutuksesta niiden seikkojen yhteyteen, jotka johtivat Jerusalemin katumellakkaan.

Olin viime kuukauden ajan tehnyt joutohetkinäni pientä erikoistutkimusta kotona työpöytäni ääressä. Mitä asia koski, en ollut vielä kertonut Nevankoskelle. »Sittenpä saat kuulla!»

Varhain eräänä aamuna herätin hänet. »Hoi, mies, nyt lähdemme Nebo-vuorta katsomaan!»

Saimme pian käsiimme oman kokeneen dragomaanimme; matkaeväät ja telttalaitokset sälytettiin kuormamuulin selkään. Dragomaani oli hankkinut avukseen kaksi Jordanin-takaisia seutuja tuntevaa beduinia, ja muuleilla ratsastaen joukkueemme lähti liikkeelle. Näimme Jerichon, muinaisen palmukaupungin, josta nyt kolmas järjestyksessä on vain viheliäinen kylä, kuljimme Jordanin yli sen historiallisen kahlaamon kohdalta, uimme Jordanissa ja asetuimme yötä viettämään joen itäiselle rannalle. Ginsti- ja orjantappurarisuista laitettiin tuli, ja me istuimme sen ääressä lapsuusajan mietteissä, tähtien tuikkiessa.

Seuraavana aamuna ratsastimme kaakkoa kohti, kautta rantatiheikön, yli harmaan, aavikkomaisen suola- ja kipsipeitteisen maakamaran, yli ruskeankeltaisten kivikkomaiden ja somerikkojen, poikki purouomain ja rotkojen, kunnes saavuimme uuteen rotkelmaan, jonka puoleksi kuivunutta purovartta lähdimme nousemaan. Täällä, Kuolleen meren kattilalaakson alueella, lähes neljäsataa metriä merenpinnan alapuolella, oli ilma lyijynraskas ja äärettömän kuuma.

Pari tuntia vielä ratsastettuamme etumaisena kulkeva beduini huusi: »*Ajûn Mûsâ!*»

Olimme saapuneet Mooseksen lähteille. Polttavan auringonpaahteen rasittamina ja rajattoman janoisina laskeuduimme alas satuloistamme.

»_Shûf ghuzlân, chawâdscha!_ -- Kas, gaselleja, herra! -- huusi beduini innokkaasti.

Vuoren rinnettä kapusi kolme keveäjalkaista elukkaa, vilahtaen jo samassa pois näkyvistä. Vastapäätä meitä, näköjään vain Winchester-pyssyn kantaman päässä, kohosi Nebo-vuoren komea harjanne.

Beduinit kuitenkin vakuuttivat, että jo vuorelle nouseminen vaatisi vähintään kaksi tuntia aikaa. Olimme liian väsyneitä uskaltaaksemme ryhtyä tällaiseen yritykseen. Emme saaneet Nebon huipulta katsella Mooseksen näkemiä maisemia -- Pyhää maata yhdessä silmäyksessä, Hebronista alkaen Galileaan ja Tabor-vuorelle saakka!

Joimme itsemme janottomiksi lähteestä ja katselimme vuorenseinämäin suuria, omituisia luolia mahtavine tippukivi-muodostumineen. Teltta pystytettiin rotkelmaan paikalle, jonka osoitin beduineille, ja söimme vaatimattoman puolipäiväisemme.

»No niin, hyvä veli, nyt jaksamme jutella», lausuin Nevankoskelle. »Kuulehan nyt! Tämän rotkelman nimi on Wadi Ajûn Mûsâ, se on Mooseksen lähteiden laakso. Tuossa on Nebo-vuori; sen läntisin pengermä tuossa -- nykyinen Dschebel Sijâra -- oli muinoin nimeltä Pisga, jonka asemahan on vastapäätä Jerichoa. Mooses haudattiin tähän laaksoon, missä nyt olemme. Hauta on, lähemmin määräten, oleva Bit Peorin vastapäätä. Dschebel Sijâran itäisellä kumpareella on komea kirkkoraunio, mutta sen alta voisi mahdollisesti tavata Bit Peorin rauniot. Me olemme nyt vastapäätä sitä paikkaa. Kas tässä: lue viidennen Mooseksenkirjan 34. luvun 1. ja 6. värssy sekä neljännen Mooseksenkirjan 23. luvun 14. ja 28. värssy.»

»Mutta tässä sanotaan nimenomaan, että itse hauta oli jäänyt kokonaan tuntemattomaksi.»

»Viides Mooseksenkirja sai nykyisen muotonsa aikaisintaan vuonna 621 e. Kr. Noin vuodesta 850 e. Kr. alkaen oli tämä rotkelma Moabin aluetta. Olisiko nyt juutalaisten tullut huutaa verivihollisensa korvaan: 'Nouse ja hävitä Mooseksen, Herran palvelijan, hauta!'

»Lisäksi tahdon mainita, että Talmudin kirjoittajat nimenomaan huomauttavat Mooseksen kuolleen samalla tavalla kuin muut ihmiset. Jos Mooses siis ei ole salaperäisesti kuollut, niin hänet välttämättömästi on juhlallisesti haudattu. Vaikka haudan paikkaa sittemmin tahdottiin salata, niin seikkaperäinen tieto siitä oli säilynyt halki vuosisatojen korkeimman papiston keskuudessa. Kun Raamattu kodifioitiin, se vielä tiedettiin, etevimmät talmudistit sen vielä tiesivät: keisari Hadrianuksen vainon ja verituomioiden aikoihin saakka. -- Tuossa vuoressa on suuri määrä luonnollisia luolia sokkelokäytävineen. Jossakin tuon vuoren salaisessa luolassa on Mooseksen hauta.»

»Mistäs sen niin päätät?»

»Minulla on tässä kolme salakirjoitusta, jotka kolme heprealaista kirjantekijää on kätkenyt heprealaiseen tekstiin aivan eri aikoina. Kirjoitusten avoimista teksteistä käy ilmi, että paikkakunta, mihin salakirjoitus liittyy, on Moabin aluetta.»

Jätin Nevankoskelle paperiliuskaleen: »Tässä on suomalainen käännös salakirjoitusten sisällyksestä. Ne ovat merkillisen yhtäpitäviä. Voithan lukea ääneen ensimmäisen niistä. Minä tahdon sitten selittää kirjoituksen hämärimmät kohdat.»

Nevankoski luki:

_Tunkeudu sisään, ympärileikatun poika! Katso, 70 peitsenmittaa virtailee. Rotkelma ylevän ruumiin läheisyydessä. Ja heruu alas 6 peitsenmittaa eriämiskohdalla. Hakatun kivimöhkäleen perusta revi pois, murskaa! Katso, ylävä paikka: toinen Aj!_

_Toimita pois 2 peitsenmittaa! Hävitä siltä kohtaa! Ja huomaa luolakäytävä! Pyri eteenpäin 10! Tyhjennä! Älyllistä vaivaa: Petollista 8! Ja 20! -- 20 peitsenmittaa nielee alas. Ja tiedoksi: Sisin kohta häilyy vapaasti, suojelee._

_Sisäänkäytävä kohisee._

»Tahdon edeltäkäsin huomauttaa», lausuin, »että kaikki välimerkit ovat minun itseni järjestämät. Ja nyt siis selitys!

»Tämän rotkelman muinaisesta päälähteestä, siitä mistä puro sai alkunsa enemmän kuin 3000 vuotta sitten, on mitattava pitkin purovartta pitkin rotkelmaa -- 70 peitsenmittaa. Nykyisestä päälähteestä lukien on meidän telttamme nyt juuri jotenkin sanotun matkan päässä. -- Tein pieniä askelmittauksia, ennenkuin määräsin teltan pystytettäväksi. Askelmitoistani olen kerran saanut palkinnon: leveämahaisen metsästyspullon! -- Jos lähde ei vuosituhansien kuluessa olisi siirtynyt paikaltaan, niin me nyt istuisimme juuri sillä kohdalla. --

»No niin! Tuosta vuorenseinämästä, joka on heti meidän vastassamme, herui muinoin alas 6 peitsenmitan korkeudelta, silloisesta laaksonpohjasta lukien, pieni vesiouru, joka tuli vuoren sisällä olevasta luolakäytävästä. Sen yhteydessä oli toinen, luultavasti isompi luolakäytävä, jossa myös oli vettä. Näiden molempien käytäväin kautta vietiin Mooseksen ruumis 2 + 10 + 8 + 20 = 40 peitsenmittaa eteenpäin ja haudattiin vuoren uumeniin. -- Toisista salakirjoituksista käy ilmi, että ruumis haudattiin erityiseen 'kuivaan' luolaan, jonka pituus on 10 peitsenmittaa. Sisäiset mitat ovat siis yhteensä 50 peitsenmittaa. Ulkonaiset mitat olivat 70 + 6 = 76 peitsenmittaa. -- Luolakäytäväin sisäisistä asioista lähemmin vasta.

»Sen jälkeen kuin ruumis nyt oli haudattu, tukittiin itse ulkoaukon käytävänsuu 2 peitsenmitan vahvuisella kivi- ja soratäytteellä. Päälle päätteeksi hakattiin ja sijoitettiin paikalleen suuri kivimöhkäle, joka täydellisesti sulki ja kätki ulkoaukon laakson puolelta.

»Kun nyt tämä kivimöhkäle 'revitään pois' ja 'murskataan' sekä 'toimitetaan pois' 2 peitsenmitan vahva kivi- ja soratäyte, niin tämän taakse pysähtyneet vedet ryöppyävät esiin! 'Sisäänkäytävä kohisee', kunnes liikavesi on juossut alas laaksoon ja vesi jälleen on alkanut 'herua' vain pienenä ouruna.

»Otahan nyt tästä tämä kiikari! Minä olen puolen tuntia tarkastellut vuorenseinämää joka suuntaan, laajalti ja pitkälti, näkemättä mitään erikoisesti epäilyttävää. Koetahan katsoa sinäkin!»

Ystäväni, joka jo oli innostunut asiaan, antoi vähän ajan perästä kiikarin tyytymättömänä minulle takaisin.

»Ei, en näe mitään! Ei tainnut ollakaan niin helppoa.»

»Teoriassa asia on helppo, toimeenpanossa vaikea. Kaikki riippuu tietysti siitä, missä määrin Mooseksen lähteet ovat aikojen kuluessa muutelleet paikkojaan. Myöskin laaksonpohja voi nyt olla paljoa korkeammalla kuin ennen. Pölisevät tuulet ovat tänne vuosituhansien kuluessa saapuneet erämaasta. -- Emme tällä kertaa voi tehdä enempää. Mutta olemmehan tehneet koko joukon jo näinkin! Tiedämme laakson oikeaksi ja tiedämme, että tuolla vuoren seinämällä on sellaiset ominaisuudet, että salakirjoituksen tiedonannot näkyvät soveltuvan siihen mainion hyvin. Vastainen, tarkka, järjestelmällinen tutkimus, vaikkapa kilometrimääräin mitalta pitkin rotkelman vartta, voisi mahdollisesti johtaa parempiin tuloksiin.

»Mitä muuten niin sanottuun salakirjoitukseen tulee, niin merkillinen seikka antaa tukea luulolleni, että tässä todellinen salakirjoitus on olemassa, ja että olen ratkaissut sen oikein.

»Tässä puhutaan '_toisesta_ Ajsta', joka on jollakin ylävällä paikalla. Lähellä Betheliä on Benjaminin alueella eräs vanhastaan tunnettu Aj. Mutta Jeremia puhuu 46. luvun 3. värssyssä eräästä Ajsta Jordanin-takaisen Hesbonin yhteydessä. Tämän johdosta on jo Nägelsbach arvellut Jordanin takanakin olleen Aj nimisen paikan. Nyt tämä _a priori_-päätelmä saa vahvistuksensa juuri salakirjoituksesta. Hesbon on Mooseksen lähteiltä vain 7 kilometrin päässä. -- Mutta mikä on tämä toinen Aj? -- Emme tiedä! Mahdollisesti se voisi olla Bit Peorin toisintonimi.

»Mutta jatkakaamme lukemista! Lue nyt toinen salakirjoitus!»

Nevankoski luki:

_Ja laaksorotkelman vesijuoksu! Katso Aj! Ja melkoinen luola. Etsi 76 peitsenmittaa! Etene luolakäytävään, tyhjennä ristelmän vedentulva! 6: huomaa aukon kynnys!_

_Ja mene sisään! Hävitä, etsi! Pyri sisimpään paikkaan, etäällä olevaan: 40 peitsenmittaa. Ja katso, mene sisään ikäänkuin kuivaan paikkaan! Ja häilyvä kaltevuus. Ja itke (se: vainajaa) perille tulleena: 10!_

_Ilman kiinteää tukea sisin kohta. Painuu alas 6 ja häilyy ilmassa. Katso, pane säppiin, -- no niin!_

»Minäkin sanon: no niin! Kun tämä verrataan edelliseen, käy selville, että ulkonaiset mitat tässä ovat 76 peitsenmittaa, josta 6 peitsenmittaa osoittaa pystysuoraa matkaa aukon 'kynnykselle'. Sisäinen mitta on 40 peitsenmittaa, johon tulee lisää itse 'kuivan' hautaluolan pituus 10; yhteensä siis 50 peitsenmittaa.

»Huomaa vielä! Jo edellinen salakirjoitus näkyi viittaavan johonkin salaperäiseen vaaraan. Kulkija 'niellään alas' viime 20 peitsenmitan matkalla. Tässä toisessa kirjoituksessa on asia täysin selvästi sanottu. Viime matkan 'kaltevuudessa' oli muinoin keikkuvia porraslaattoja, todellisia salaluukkuja. Näitä näkyi olleen 6 kappaletta.»

»Olisivatko harhailevat paimenheimot osanneet sellaisia laittaa?» kysyi Nevankoski epäilevästi.

»Israelin heimot tulivat Egyptistä. Egyptiläiset käyttivät salaluukkuja. -- Ilmeisestikin viime matkan välillä oli parvekeporras, joka oli tehty sisäisen vuorenrepeämän seinämäin väliin. -- Luultavasti Mooses itse oli jo edeltäkäsin antanut varata tämän lepokammionsa. -- Mooseksen johtamat heimot asuivat lähes vuoden näillä seuduin.

»Ja nyt, ole hyvä ja lue hät'hätää vielä viimeinen salakirjoitus!»

Ystäväni luki:

_Ja uksi: veden reunaa 76 peitsenmittaa. Ja Aj! Herran talletuspaikka vedessä 18. Ja Ajn lähellä. Niinpä käy käsiksi turvapaikkaan, tunkeudu sisään! Sisäänkäytävässä temppuja todellakin! 20 peitsenmittaa sisin kohta._

_No niin! 76 peitsenmittaa: hae esiin olopaikka! 20 peitsenmittaa häilyvää kaltevuutta. No niin! 10 peitsenmittaa, ja itke (se: vainajaa)! Käänny Herran puoleen!_

»Ulkonainen mitta on tässä 76 peitsenmittaa, sisäinen 18 + 20 + 10 = 48 peitsenmittaa. 'Esiin haettavalla' kohdalla on jätetty pois mittailmoitus, 2 peitsenmittaa. Salaluukkuja sisältävän portaan pituus on tässä, samoin kuin ensimmäisessä kirjoituksessa, 20 peitsenmittaa.

»Tämän salakirjoituksen päämerkitys on siinä, että tässä puhutaan '_Herran talletuspaikasta_'. Kun viidennen Mooseksenkirjan 34. luvun 6. värssyn mukaan 'Jumala itse hautasi Mooseksen', niin tuolla lauselmalla on sattuvin sanoin annettu tietää, että tässä selitetty salainen kätköpaikka todella on Mooseksen hautakammio!»

Olimme jo viipyneet Mooseksen haudan laaksossa melkein liiankin kauan. Dragomaanimme selitti, että jos haluamme ennen pimeän tuloa päästä juhtain juottopaikoille Jordanin rannalle, niin meidän on oitis lähdettävä.

Ratsastaessamme takaisin ystäväni oli ääneti. Vasta leiriydyttyämme viime-öiselle paikalle ja katsellessamme, kuinka loimuavat tähdet välkkyilivät syvällä Jordanin vesissä, hän kääntyi minun puoleeni.

»Kuules, hyvä veli, tämänpäiväinen asia on sinun neljäs muinaistieteellinen suunnitelmasi.»

»Niin, siinä voisi olla meidän neljäs työalamme. Tämä on kuitenkin vähemmän tärkeä kuin muut.»

»Sittenhän sinulla on vielä resepti viidentenä juttuna.»

»Reseptin luultavasti jonakin päivänä jätän tiedemiesten kokeilujen alaiseksi. Kenties sillä ei ole mitään merkitystä. Itämaiset kansat olivat kokemusperäisissä tieteissä kovin epäkriitillisiä.»

»Asiasta toiseen: Mooseksen ruumis oli kai balsamoitu?»

»Luultavastikin! Balsamoimiseen tarvittavat ainekset saatiin heti Kuolleen meren rannoilta. -- Ajateltakoon, että Mooseksen hauta joskus läheisemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa löydettäisiin. Siitä olisi oikeastaan vain kaksi ehdonalaista tieteellistä voittoa saavutettavissa.

»Ensiksikin tämän löydön kautta tulisi todistetuksi, että Mooses todella on ollut historiallinen henkilö. Mutta tätä epäilevät ainoastaan eräät ranskalaisen raamatunkritiikin löyhäperäiset edustajat. Sanoohan Maurice Vernes, että 'Mooses syntyi aikoina, jolloin heprealaisissa kirjailijoissa oli niin valtava luomiskyky, että he pystyivät antamaan neronluomalleen sellaisen todellisuuden leiman, jotta kokonainen jälkimaailma on siihen uskonut, kun itse asiassa Mooses ei ole muuta kuin verrattoman runoilun tuote.' -- Mutta tämä on tyhjää puhetta ja pelkkää sanahelinää.

»Toiseksi tämän löydön kautta mahdollisesti tulisi ratkaistuksi kysymys, missä määrin heprealaiset ovat olleet osallisina kirjainkirjoituksen keksimisessä.»

»Mutta sehän on foinikkialainen keksintö», väitti ystäväni.

»Varhaisin näihin saakka tavattu muinaisheprealainen kirjainkirjoitus on se, jonka Moabin kuningas hakkautti muistokiveen noin vuonna 850 e. Kr. Moabin asukkaat eivät koskaan olleet foinikkialaisten suoranaisen vaikutuksen alaisina, mutta olivat jo ammoisista ajoista saakka olleet Israelin ja Juudan kansan kanssa läheisissä tekemisissä. Foinikkialaisia kirjainkirjoituksia ei ole löydetty aikaisempia kuin noin vuodelta 1000 e. Kr. Mehän itse olemme Jerusalemissa löytäneet keramiikkityön, johon piirretty ammatillinen nimikirjoitus on luultavasti yhtä vanha tai vanhempi!»

4.

Olimme jo päässeet lokakuun loppuun. Piakkoin oli sadekausi alkava. Työ oli silloin keskeytettävä seuraavaan kevääseen saakka.

Olin päättänyt jo viikon päästä matkustaa kotiin. Mitään tärkeämpiä tapahtumia ei työssämme ollut pitempään aikaan odotettavissa. Sitä paitsi Oskar Nevankoski oli suostunut jäämään Jerusalemiin minua edustamaan.

Mr Fairholme hyväksyi ehdotukseni, luvattuani laatia ennen lähtöäni kirjallisen työsuunnitelman lähintä kuukautta varten. Mutta samalla hän huomautti, että minun nyt lopultakin tulisi käydä haastattelemassa oppinutta rabbi Jonathan ben Jochaita. Isä Justinus kannatti häntä tarmokkaasti, ja ennenkuin tiesinkään, olin saanut häneltä rabbiinin osoitteen, kirjoitettuna irtireväistylle muistikirjan lehdelle.

Nierot, joka oli saapuvilla, katseli paperilippua hetkisen ja antoi sen minulle kohta takaisin.

Lähteminen rabbiinin luokse ei miellyttänyt minua lainkaan. Haastattelu oli epäviisasta. Mr Fairholmella ei ollut töittemme tähänastisiin kokemuksiin nähden syytä levottomuuteen. Hänen kiihkeä kärkkäilemisensä ei ollut miksikään hyödyksi.

Tultuani hotelliin menin suoraan Nevankosken huoneeseen. »Nyt minulla on pari ikävää asiaa kerrottavana. Tulen mr Fairholmen luota. Siellä oli myös isä Justinus ja Nierot.

»Mr Fairholme pyysi kirjallista esitystä ennen lähtöäni. Se lähetetään sittemmin Lontooseen. Se tulee siis olemaan sisällykseltään verraten seikkaperäinen. Nierot käytti tilaisuutta hyväkseen ja lupasi kääntää sen muutamassa tunnissa. Hän leikillisesti valitti, että olin syrjäyttänyt hänet aikaisemmin, vaikka hän oli retkikunnan virallinen kielenkääntäjä.

»Mr Fairholme lausui: 'Tietysti te voitte kääntää sen.' Hän huomautti minulle: 'Olisikin hyvä, jos saisin kirjoituksen joitakuita päiviä ennen lähtöänne.'»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Nevankoski.

»Me laitamme sen yhdessä, sinä ja minä! Vaikka kirjoittaisin sen kuinka ylimalkaisesti hyvänsä, jäisi siihen kuitenkin yhtä ja toista sellaista, jota en soisi Nierotin karvaisiin käsiin. -- Mutta et ole kaikkein pahinta vielä kuullut. Mr Fairholme vaatii nyt lopultakin minua diplomaattiselle vierailulle rabbi Jonathanin luokse.»

Kun en asiasta nähtävästi voinut päästä erillenikään, päätin heti lähteä rabbiinin puheille. Mutta sitä varten oli mietittävä joku keskusteluohjelma. Tuli koettaa ottaa selkoa, olinko käsittänyt oikein eräitä Talmudin viittauksia; oliko totta, että juutalaisilta hävisi keisari Hadrianuksen vainojen ja rabbiinien joukkomurhain aikana kokonaisia ryhmiä ikivanhoja perintätietoja, jotka olivat olleet vain ani harvain, erityisesti valittujen ankarasti velvoittavana omaisuutena? Olivatko juutalaiset tietoisia tästä asianhaarasta; oliko esi-isäin näitä seikkoja koskevain lausuntojen ja hämmentyneiden kertomusten ohella myöskin säilynyt muistotietoja siitä, millä tavoin kadotettu olisi takaisin voitettavissa, joshan vain avain voitaisiin löytää?

»Mitä arvelet?» kysyin ystävältäni. »Mitä asioita minä koskettelisin?»

»Jos puhuisit reseptistä», hän ehdotti.

»Ei, se on liian yksityisluontoista.»

»Entä juttu numero _kaksi_?»

»Älä nyt ole ihan villissä! Sehän on puhdas korollaario nykyisistä puuhistamme. Isä ja poika! Poika ja isä!»

»Mainitsit kesällä jotakin Lausumattomasta Nimestä.»

»Siinä todella hyvä lähtökohta!»

»En kesällä kiinnittänyt asiaan suurempaa huomiota. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan?»

»Lausumaton Nimi on ilmaus eräästä panteistisesta, maailmankatsomuksesta, ja sellaisena sen täytyi juutalaisissa pysyä syvänä salaisuutena. Mutta liian kuiva ja persoonaton panteismi toi mukanaan myöskin mietiskelevää allegorista tulkintaa, salaisuus taas mystiikkaa. Lausumattoman Nimen yhteydessä tehdyt varhaisimmat reunamuistutukset juutalaisten maailmansynnyn-oppiin osoittavat suurenmoista filosofiaa. Jollen tietäisi, että Spinozalla tämä nimi ei ollut tiedossa, niin luulisin, että hän siitä ynnä mainituista reunamuistutuksista olisi saanut panteisminsa, vastaanottanut sen valmiina! Mutta Spinozan aivoissa ehkä oli joku atavistinen poimu, hänen aivokuoressaan eräitä atavistisia molekyyliryhmiä.»

»Ihmeellistä, kuinka paljon länsimainen kulttuurimme on kaikilla aloilla velkaa juutalaisille!» huudahti ystäväni.

»Kuulehan vielä! Vilkasilmeisemmän ja sydämellisemmän allegorisen tulkinnan tuloksena oli juutalaisen Philo Aleksandrialaisen filosofia sekä Egyptissä syntynyt uusplatonisuus, joka on vaikuttanut kristinuskon dogmaattiseen rakenteeseen. Mystiikka taas saattoi gnostikot jumalallisten voimain oppiin. On mahdollista, että Lausumaton Nimi ja siihen liittyvä metafysiikka johtaa alkujuurensa Egyptistä. Mutta silloin joutuisimme tätä tietä vielä Pythagoraan kosmogonisiin mietelmiin ja Platonin aatemaailmaan.

»Kuinka hyvänsä, juutalaiset mystikot väittivät, että Lausumaton Nimi oli kaiverrettuna Mooseksen rintakilpeen. -- Kun lähden rabbi Jonathanin luokse, niin tästäpä minä saankin aihetta viitata samalla myöskin Mooseksen hautaa koskeviin seikkoihin. Siitä ei ole suurempaa vaaraa. Tämä kysymys jää kokonaan syrjään nykyisestä asiastamme.»

»Mutta miksi nimi oli 'lausumaton'!» kysyi ystäväni.

»Koska sitä ei _saanut_ lausua, eikä _voinut_ lausua. Sen muoto on perin vanhentunut; nimen loppupuolella on omituinen ääntiöiden ja puoliääntiöiden yhtymä. -- Kaikki tämän nimen käännösyritykset ovat muuten kovin uskallettuja. Luulen, että sen merkitys on '_Maailmankaikkeuden Vaittolija_'. -- Nimeä ei koskaan lausuttu julki. Olikin jäänyt unhoon, miten se oikeastaan oli äännettävä. Mutta Lausumatonta Nimeä käyttivät hyväkseen muutamat -- ani harvat -- valitut tiedonsaaneet. Nimi tuotti jumalallista luomisvoimaa. Tarvitsi vain kirjoittaa nimi papyrokselle, tai vaikkapa maantien multaan, taikka asettaa sen kirjaimia eri tarkoituksia varten eri yhdistelmiin. Silloin saattoi luoda -- saada tyhjästä syntymään -- mitä ikinä halusi.

»Tämän seikan Talmud tietää varsin hyvin. Niinpä rabbi Oshaja ja rabbi Chaneana kerran matkoillaan loivat itselleen vasikan, jonka sittemmin söivät suuhunsa. --

»Mutta kyllin näistä! Minun täytyy kiirehtiä. Menemme ensin alas ruokasaliin ja syömme hät'hätää lunchimme. Tänään on se päivä jälleen, jolloin heillä taas on ruokalistassa hapanta-lihaa, maukasta ja tuoksuvaa. -- Luulen melkein, että minun pitäisi luoda itselleni vasikka syötäväksi!»

Rabbi Jonathan ben Jochai asui Jerusalemin juutalaisköyhälistön korttelissa, kaupungin ahtaimmassa, likaisimmassa ja sokkeloisimmassa osassa. Täällä minulla ei olisi ollut suurta hyötyä pelkästä kirjoitetusta osoitteesta. Hotellin tallirenki komennettiin näyttämään tietä.

Ystäväni Nevankoski vaati välttämättömästi päästäkseen matkalle mukaan. Hän tahtoi jäädä portille odottamaan, ja jos luulee syytä olevan, hän lyö säpäleiksi portit ja ovet.

»Älä nyt turhia! Rabbiini on sivistynyt mies.»

»Mutta ennen kaikkea itämaalainen. Heissä aina syvimmin piilee hurjaa intohimoa. Katsos tätä pientä naarmunjälkeä oikeassa ohimossani. Olin kahdeksanvuotias koulupoika-nulikka ja kävelin kadunsyrjää. Toista puolta katua tuli juutalaisäijä vastaan. Kouraisin takinlievettä ja muodostin siitä 'siankorvan', jota näyttelin äijälle. Hän kahmasi irtonaisen katukiven, ja viskasi sen tappamisen aikeella päätäni kohti. En ole ikinä nähnyt niin julmistunutta muotoa. Jos hän olisi osannut hiukan paremmin, niin kalloni olisi murskautunut kuin munankuori.»

»Pilkatessasi Mooseksen lakia pilkkasit Jumalaa. Äijän suoranainen velvollisuus oli kivittää sinut kuoliaaksi. -- Mutta leikki sikseen! -- Minä tulen puhumaan siellä vain vakavista, kulttuurihistoriallisista asioista.»

»Tulet puhumaan seikoista, joita sinulla ei ole _oikeus_ tietää», väitti ystäväni.

Hymähdin, ja Nevankoski tuli myötä.

Kuljimme yleistä basaarikatua, läpi kansanjoukkojen kirjavan vilinän, sivu vihannes- ja lihatavarain haisevan kulmauksen, josta Nevankoski ei koskaan voinut kulkea puoleksi juoksematta ja pitelemättä nenäliinaansa painettuna sieraimiaan ja suutansa vasten. Oppaamme johtamina poikkesimme pian sen jälkeen ahtaille, monimutkaisille kujanteille. Ryysyiset, pitkäpartaiset, käyränenäiset ukot istuivat solien sivustoihin nojautuneina, likaiset, karkeaihoiset, puolisokeat akat ojensivat käsiään, ropoa anoen. Pienet, puolialastomat lapset ryömivät päivänpaahteessa kiehkura liikkumattomia kärpäsiä silmäluomiensa ympärillä; varttuneemmat, jo kynnelle kykenevät tenavat, tummaihoiset ja kiharatukkaiset, patikoivat puettuina lyhyeen paitaan, käsi ojossa meidän perässämme, huutaen: bakshiish! bakshiish!

Tiemme kulki solasta solaan, harppasimme yli inhoittavan, vereksen raavaanvuodan, joka oli kadulle pingoitettu levälleen päivänpaisteeseen kuivamaan ja kärpäslaumojen puhdistettavaksi. Kuuma, saastainen tuuli löyhkäsi vastaamme joka komerosta.

Tulimme umpikujan suuhun. Oppaamme viittasi sen viime perukkaan. »Tuossa asuu se juutalaiskoira!» Hän sylkäisi ja meni kiireesti tiehensä.

»Ei näy asuvan ylenmäärin komeasti», tuumasi Nevankoski pysähtyessämme rappeutuneen muurinseinämän luokse, jossa nähtiin soukka, matala lautaportti. Siitä ei voinut kumartumatta kulkea.

En ymmärtänyt, miten pääsisin suljetusta portista sisään, mutta koetellessani sitä nytkyttää huomasin, että se ei ollutkaan lukossa.

»Älä viivy kauan!» huusi ystäväni jälkeeni.

5.

Rabbiinin asunnossa oli kaksi ahdasta pihaa. Etumaista reunusti ryhmä irtonaisista mukulakivistä latomalla rakennettuja, matalia koppeja, jotka olivat seipäillä, risuilla ja savella peitetyt. Oli vaikea tietää, olivatko nämä karsinoita ja aasein-talleja vai todella aiotut ihmisten majoiksi. Peräpihasta tuli nuori, kelmeä, suurisilmäinen juutalaisvaimo rintalapsi sylissä. Nähtävästi rabbiini harjoitti armeliaisuutta tähän aikaan päivää. Nainen ryömi sisään yhden koppelin oviaukosta. -- Varmaan kaukaa tulleita matkustajia!

Toisen pihamaan perällä oli yksinkertainen rakennuskuutio, jonka avoimesta ovesta tuli pihalle saakka vastaani kaunis, tummatukkainen, puoleksi itämaiseen tapaan, melkein hienostikin puettu nuorukainen. Juutalaiseksi saattoi häntä tuskin muusta tuntea kuin korvien sivulla riippuvista kähäristä.

Olin päättänyt käyttää saksankieltä, puhellessani rabbiinin kanssa, mutta varmuuden vuoksi koetin nyt pistää jiddishiä. Jätin korttini ja kysyin, voiko rabbi ottaa minut vastaan.

Varsin lyhyen ajan kuluttua sain astua sisään. Rakennuksessa oli yksi ainoa suurempi huone, jonka permanto oli hienon, tiiviiksi tallautuneen hiekan peittämä. Ikkunain asemesta oli kummassakin sivustaseinässä kaksi pitkää ja kapeaa rinnakkaisaukkoa. Seinämuurien komeroissa näin muutamia kaappeja. Myös peräseinällä näkyi olevan kaappi. Avoimen oven puolella ja toisella sivustalla oli pitkät seinäpenkit, toisella sivustalla ahtaiden ikkuna-aukkojen alla suurempi pöytä ynnä muutamia jakkaratuoleja, joiden istuimina oli kaislakudos.

Näinkö vaatimattomasti asui kuuluisa juutalainen oppinut?

Pöydän ääressä rabbiini itse istui yksinkertaisella jakkaratuolilla. Hän työnsi syrjään pitkän, mustakantisen tilikirjan ja otti minut vastaan hiukan häiriytyneen näköisenä.

Tervehtiessäni lausuin hartaan haluni saada puhutella kuuluisaa kirjanoppinutta ja Talmudin tuntijaa, mainiten samalla muinaisajan kulttuurihistoriaa koskevia harrastuksiani. Hän osoitti minut jakkaratuolille istumaan.

Olin mielessäni kuvitellut rabbiinia harmaapartaiseksi, kurttujen uurtamaksi vanhukseksi. Hän oli vasta noin neljänkymmenenviiden-vuotias. Hiukan laihat ja kalpeat, mutta pehmeän täysiparran peittämät, liikkuvat, moni-ilmeiset kasvot eivät suinkaan olleet epämiellyttävät. Korkea nenä oli kapea ja tylppäpäinen, suuret, ruskeat silmät puoleksi silmäluomien verhoamat. Rabbiinilla oli yllään hieno, pitkä kauhtana, jota kallisarvoiset turkikset reunustivat. Päässä hänellä oli matala samettilakki.

Vastaanotto ei ollut näyttänyt kovinkaan lupaavalta, mutta pian olimme joutuneet muinaisaikaan. Viitatessani juutalaisten ajanlaskuun sain tilaisuuden osoittaa, kuinka juutalaiset itse olivat unhottaneet, että kaikki raamatulliset ajantiedot tarkoittivat kuuvuosia, joihin luettiin 12 kuunkierrosta eli 354,33 vuorokautta.

Jatkoin rohkeasti: »Juutalaisilta näkyy hävinneen suuri määrä sellaisia tietoja, jotka ennen Rooman-aikuista maanpakolaisuutta ja orjuutta olivat olleet ylimmäisen papin ja muutamien erikoisesti eteväin rabbien salaisena yksityistietona. Sanoohan Talmud, että rabbi Akiba oli viimeinen, joka oli käynyt syvimmän tiedon paratiisissa.»

»Niin, keisari Hadrianuksen hallitus oli meille ankara koettelemuksen aika, seurauksiltaan vaikeampi», -- hän katkaisi äkkiä puheensa ja katsoi minuun tutkivasti.

»Mutta eikö ole omituista, että esimerkiksi Lausumaton Nimi on joutunut tietymättömiin, vaikka Shabbathin 1:nen liittokirja babylonilaista Talmudia nimenomaan neuvoo, millä tavoin se on saatava tietoon. Onhan tämän liittokirjan mukaan selvää, että Lausumaton Nimi sisältyy salakirjoituksena _Luomisen Peruskirjan_ 2. luvun 1--3. värssyihin. Sanotaanhan siinä, että näissä värssyissä 'kirjoitus katsoo sillä tavoin lukijaan, kuin jos hän olisi ollut Jumalan kanssa osallisena luomistyössä'.»

»Niin kyllä, aivan oikein, mutta av--». Hän nousi istualtaan. »Minun on pyytäminen anteeksi, että otin teidät vastaan täällä. Olen tapani mukaan ollut täällä erästen hoidokkieni ja tarvitsevain tavattavissa, mutta kenties saan pyytää teitä vieraakseni sisään.»

Rabbiini avasi peräseinällä olevan yksinkertaisen oven, jota olin luullut kaapiksi, ja vei minut vain muutaman askelen pituisen, pimeän käytävän kautta suureen, komeasti sisustettuun huoneeseen. Olin nähtävästi nyt joutunut ihan toisen tontin alueelle. Hän osoitti minut istumaan matalalle seinäsohvalle, jonka yli laskeutui sohvantakaista seinää verhostava persialainen matto, joka pehmeästi poimuillen ulottui jalkain alle sekä edelleen kauas lattialle. Nostaen sirotekoista tupakkapöytää lähemmäksi hän istahti pienelle purppurapeitteiselle patjakolle vastapäätä minua.

Sytyttäessämme sikarimme hän lausui:

»Teidän harkintapäätelmänne ovat varsin mielenkiintoisia.»

Huomasin, että hän oli saanut aikaa varustautumaan äkkiyllätyksiä vastaan, ja päätin aloittaa uudesta päästä:

»Muuten hyvinkin apokryfisellä Mooseksen rintakilven jäljennöksellä on joka tapauksessa se etu, että siihen piirretyt ensimmäisen rivin merkit ovat epäilemättäkin alkujaan osoittaneet Lausumattomaan Nimeen kuuluvat kirjaimet. Kaksi merkkiä niistä on vielä jotenkin selvää -- joko ne sitten ovat oikeat tai virheelliset! -- Muut ovat kovin epämääräisiä tai ilmeisestikin virheellisiä. Kuinka hyvänsä, tästä käy joka tapauksessa ilmi, että Nimeen sisältyy _kuusi kirjainta_. Ja tästähän tutkija voi saada ainakin jonkinlaista johtoa.»

»Sen avulla ei päästä pitkälle.»

»Ei tietenkään pelkkäin yhteensovittelujen avulla. Heprean kirjaimiston 22 kirjainta 6 kirjaimen kombinatsioneissa antaa suunnattoman monta mahdollisuutta. Noista epämääräisistä merkeistä voi olla apua ainoastaan saatuja tuloksia tarkistettaessa. -- Mutta luotettavin keinohan olisi, että tutkimus koettaisi ottaa selkoa Mooseksen haudasta. Kun talmudistit suorin sanoin puhuvat Mooseksen inhimillisestä kuolemasta, niin tästä käy jotenkin selvästi ilmi, että hänen hautaansa koskevat yksityiskohdat olivat muinoin -- myös nekin -- määrättyjen, valittujen henkilöiden salaistietona. Lisäksi käy tästä ilmi, että Mooseksen hauta oli talmudistien aikana -- ja lienee siis yhä vieläkin -- koskematon. Mutta mikä on olemassa, voitaneen löytää!»

On mahdotonta kuvailla rabbi Jonathan ben Jochain liikkuvain kasvojen erilaisia ilmeitä puhellessani näistä -- epäilemättäkin luvattomista -- asioista yksinkertaisen luottavasti ja avomielisesti.

»Mihin tahdotte tulla!» hän lausui hengähtäen.

En antanut hänelle malttumisen tilaisuutta, vaan kiristin silmukkaa kiinteämmälle.

»Hyvin tunnetussa kohdassa Mishnaa sanotaan, että '_Luomisen Peruskirjaa_ ja _Taivaanvaunun Kirjaa_ ei saa selittää kenellekään; niinpä syntyköön viisas, joka itsestään oppii ne tajuamaan'. Tällä tietysti on lausuttu, että mainitut kirjat sisältävät salakirjoituksia. Mutta siinä tapauksessa niiden joukossa täytyy olla myöskin lähempiä tietoja Mooseksen haudasta. -- Vai eikö perintätiedot muka kertoisi, että näissä kirjoissa on salakirjoituksia, joiden avain on joutunut kateisiin?»

»Oletteko keksinyt avaimen?» hän äkkiä lausui, hypähtäen pystyyn.

»Puhun ainoastaan -- mietelmistäni. Te itse sanoitte niitä harkintapäätelmiksi.»

Rabbi Jonathan ben Jochai tuli aivan lähelleni ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi:

»Oletteko te -- ei, ettehän te ole --?»

Ymmärsin hänen tarkoituksensa: »Ei, olen kyllä kristitty.»

Silmänräpäykseksi rabbiinin kasvot ihan vääntyivät. Silmät avautuivat äkkiä -- iskivät tulta! Mieleeni johtui väkisinkin Nevankosken äskeinen kertomus. Samassa rabbiini jo oli täysin hillinnyt kasvojensa lihakset; raskaat silmäluomet pitkine ripsineen peittivät jälleen silmiä.

Ihan muuttuneella, mielistelevän liehakkaalla äänellä hän virkkoi: »Ah, olen ollut kovin epäkohtelias isäntä! -- Olen niin hajamielinen! -- Tuhannen kertaa anteeksi! -- Olkaa hyvä, odottakaa hetkinen!» Hän lähti äänettömin askelin ja pujahti kirjokuteisen, raskaan oviverhon taakse.

Aivoni toimivat korkeanpaineen alaisina. Ei johtunut mieleenikään katsella ympärilleni, tarkastaakseni komeasti sisustettua, puolihämyistä itämaista huonetta. Tästä väliajasta muistan ainoastaan, että sisään eksynyt moskiittisääski koko ajan kiersi itsepintaisesti minun ympärilläni, synnyttäen siivillään piinallista, viuhuvaa ääntä.

Rabbiini viipyi poissa mielestäni loppumattoman pitkiä minuutteja. Palatessaan hän kevyesti pyysi anteeksi, istahti ja otti keskustelun johdon käsiinsä. Hän puhui Talmudin suurista ansioista ja sen monipuolisuudesta. Se on mikrokosmos, joka käsittää kaikki taivaan ja maan välillä. Talmud itse kehoittaa lukijaansa tutkimaan, ennen kaikkea tutkimaan.

Mielestäni hänen puheessaan oli jotakin väkinäistä, kiihtynyttä ja asiaankuulumatonta. Pari kertaa hänen katseensa vilahti oveen päin.

Sisään astui nuori, suloinen impi, virvokkeita tuoden. Hän oli puettuna valkoiseen, melkein harsonhienoon musliinipukuun. Vyötäisiä kiersi karmosiinipunainen, keveäpoimuinen silkkivyö, jonka tupsukas pää riippui alas vasemmalta puolen. Jalassa hänellä oli turkooseilla koristetut sahviaanitohvelit. Rabbiini antoi hänelle ystävällisellä äänellä -- selvällä saksankielellä -- lyhyen ohjeen. Tyttö laski pyöreän hopeatarjottimen seetripuiselle, helmiäisellä silatulle, pienelle pöydälle, jonka hän sulavin liikkein toi meidän väliimme. Tarjottimella oli vesisifoni, pullo viskyä ja kreikkalaista santorini-viiniä, korkea venetsialainen kristallilasi sekä omituinen, kiiltävä fajanssimalja, joka oli sijoitettu kultaiseen jalustaan. Tämä oli nähtävästi rabbiinin mielimalja.

Keskustelu oli hetkeksi itsestään katkennut. Olin noussut ja tehnyt neidolle kumarrukseni. Hän oli todella viehättävän ihana. Kun juutalaistyttö -- viidentoista-, seitsemäntoista-vuotias -- on kaunis, niin hänen vertaansa saa hakea!

Minusta oli, kuin tytön paljaassa käsivarressa sametinhieno hipiä olisi vavahtanut hänen sijoitellessaan pöytää paikoilleen. Hänen kasvoissaan näin omituisen, tuskallisen ilmeen. Tyttö taantui poistuakseen ja kiinnitti ääneti minuun pitkän katseen, luoden sen äkkiä tarjoilupöytään. Samassa luulin nähneeni pienen, melkein huomaamattoman kädeneleen. Hän poistui keveästi kuin hengetär, mutta ovella hän vielä kääntyi päin, tarttui toisella kädellään oviverhoon ja kallistui eteenpäin. Jälleen hän kiinnitti katseensa minuun ja laski sormen huulilleen.

Sillä välin kaikui korviini rabbiinin ääni kuin jostakin kaukaa: »Niin, Talmud kehoittaa meitä tutkimaan, ennen kaikkea tutkimaan!»

Hän nousi ja sanoi kohteliaasti: »Mutta hiukan virvokkeita! Olkaa hyvä!»

Minäkin nousin. Kohteliaimmin lausuin, että hän oli nähnyt aivan liian suurta vaivaa; minä olinkin jo liian kauan kuluttanut hänen kallisarvoista aikaansa ja pyysin nyt saada häntä kiittää. Mietelmäni, joista olin saanut kunnian puhua hänen kanssaan, olivat aloittelijan vaatimattomia hypoteeseja ja mielijohteita.

Lisäsin, katsoen häneen viattomasti: »Minulla ei, ikävä kyllä, ole mukanani mitään kirjoitelmia, kun tulin tallettaneeksi kotimaassani, ennen lähtöäni, esityksen näistä jotenkin tilapäisistä arveluistani kolmen henkilön nimeen, kolmeen pankkiin.»

Rabbiini ei näkynyt huomaavankaan viimeistä viittaustani, vaan lausui mitä ystävällisimmällä äänellä, kuinka miellyttävä tuttavuuteni oli hänelle ollut, ja kysyi sitten: -- »Joko olette kauankin ollut Jerusalemissa?»

Kiersin hänen kysymystään ja sanoin matkustavani ensi laivassa Jaffasta.

Rabbiini olisi välttämättömästi tahtonut saattaa minua toista tietä ulos, mutta väitin voivani eksyä oudoilla kaduilla ja lähdin samaa tietä kuin olin tullutkin.

Ulkopuolella porttia seisoi ystäväni. »Olipa hyvä, että palasit.» Hän katsoi kelloaan. »Jos olisit vielä kolme minuuttia viipynyt, niin olisin murtautunut sisään.»

»Hyvä ettet murtautunut», naurahdin.

»No, kuinka kävi?»

»Erinomaisesti. Siellä oli ihmeen kaunis juutalaistyttö.»

»Älä hiidessä! Vai kaunis tyttö? -- Etkö siis rabbiinia tavannutkaan?»

»Milloin Nevankoskea ovat juutalaisäijät alkaneet huvittaa enemmän kuin juutalaistytöt? -- Mutta näinhän toki rabbiinin myöskin.»

»No niin --?»

»Kaikki hyvin, -- kaikki niinkuin arvelin olevan!»

Lähdimme astumaan pois, ja mainitsin siinä sivumennen, että rabbiini oli tarjonnut minulle virvokkeita, joita en kuitenkaan ottanut vastaan.

»Siinä teit oikein.»

»Minulla on todella syytä luulla, että hän tahtoi nukuttaa minut, tutkiakseen papereitani. Olisin kai sittemmin löytänyt itseni puti puhtaana joltakin ihan oudolta kujalta. Vastaisten varalta annoin hänen ymmärtää, että kaikki paperini ovat kotimaassani ja sillä tavoin talletetut, että tulevat kuolemani jälkeen käytettäviksi.»

»Olitpa viisas! -- Entä se kaunis juutalaistyttö?»

»Enpä kerrokaan», ilkuin. -- »Se on oma salaisuuteni!»

Olimme joutuneet sille kohtaa, missä oli tehtävä harppaus yli tuoreen raavaanvuodan. Pakostakin siinä pysähtyessäni tulin sattumalta katsoneeksi taakseni. Jatkaessamme matkaa kuiskasin Nevankoskelle:

»Älä vilkaise taaksesi ennen kuin tuossa kulmauksessa! Meitä seurataan. Nuori mies, joka kulkee perässämme, on rabbiinin poika.»

Vielä Jaffankadun käänteessä saimme nähdä, että hän vakoili meitä. Saavuttuamme hotelliin kiirehdimme seurustelusalin ikkunaan. Aivan oikein! Nuorukainen, jonka olin nähnyt rabbiinin luona, puhutteli hotellin ovenvartiaa.

Saksalaisen hotellin järjestystä! Englantilaisessa tuollainen urkinta olisi mahdoton! Valitimme asiasta hotellin omistajalle. Toimeenpantu tutkimus toi ilmi, että eräs juutalainen herra oli seikkaperäisesti tiedustellut asioitamme ja muun muassa saanut kuulla meidän toimivan yhdessä »englantilaisten aarteenkaivajain» kanssa.

Kylläkin kaunista!

Haastattelun tuloksista Mr Fairholme oli suuresti hyvillään. Urkkimisjuttuun hän ei pannut mitään merkitystä. Olimmehan äskettäin osoittaneet perättömäksi erään reportteri-haijin sanomalehtikyhäyksen toimistamme. Malakiittituolin löytöön hupeneva, vaatimaton totuus oli jo tunnettu Jerusalemissa.

6.

Lähtiessäni samana iltana Nevankosken kanssa hotellin ruokasaliin huomasin, että huone vastapäätä meitä oli saanut asukkaan. Ruokasalissa näimmekin hänet sittemmin. Hotelli oli näihin aikoihin melkein tyhjä, ja sen vuoksi uudet tulokkaat pistivät heti silmään. Nevankoski lausui yksikantaisesti: »Kauppamatkustaja!» -- Rodultaan hän oli juutalainen.

Varhain seuraavana aamuna lähdimme työmaalle, jossa viivyimme päivällisaikaan saakka. Aloin huoneessani muuttaa vaatteitani. Ottaessani esiin kauluksen laatikosta huomasin, että siinä olevat tavarat olivat mullin mallin. Säilykön kaikissa laatikoissa sama epäjärjestys. Äkkiä johtui mieleeni, että ovi, tullessani huoneeseen, oli ollut lukitsematta. Tarkastin kirstujani, matkalaukkujani, kirjoituspöydän laatikoita. Täydellinen sekasorto vallitsi kaikkialla. Itse kirjahyllyllä olevat kirjanikin olivat vaihdelleet paikkoja.

Menin Nevankosken luokse ja ilmoitin havaintoni.

»Älä toki! Minä tässä juuri ihmettelin, että olin aamulla jättänyt oveni auki.»

»Tarkastahan laukkujasi ja laatikoitasi!»

Sama asia täälläkin. Kaikki säilypaikat olivat tyhjennetyt ja sitten kiireisesti jälleen täyteen sullotut. Lukittu matkalaukku oli leikattu auki.

Soitimme hotellinpalvelijaa. Hän vakuutti, ettei kukaan ihminen koko päivänä ollut liikkunut koko tässä osassa hotellia.

»Mutta vastapäätä meitä asuu joku matkustaja», huomautin.

»Hän lähti pois jo aamupäivällä. Oli saanut muualla asunnon.»

Hotellin isäntä oli onneton. Vieras oli kirjoittanut matkustajakirjaan: Blumenthal, asioitsija, Smyrna.

Lähdimme huoneeseeni pitämään sotaneuvottelua.

»Ensimmäinen seuraus käynnistäni rabbiinin luona», sanoin. »Luulin jo johtaneeni hänet harhaan, mutta hänellä oli omat laskelmansa.»

»Onko sinulta mitään tärkeitä papereita kadonnut?»

»Enpä luulisi. Kaikki paperinihan ovat sinetöityinä hotellin kassakaapissa. -- Mutta annahan olla!»

Kaappasin ikkunalta Bædekerini. Tänne olivat viime matkaltamme vielä jääneet Mooseksen hautaa koskevat salakirjoitukset.

Olipa onni! -- Tallella olivat. -- Näyttelin Nevankoskelle paperiliuskaleita: »Nämä käännökset tässä eivät ole niinkään vaarallisia. Ehkä joskus vielä julkaisenkin ne. Sen sijaan nämä paperit, joihin olen kirjoittanut kokoonsaamani heprealaiset tekstit ja joissa on osoituksia avoimiin teksteihin, -- jos ne olisivat joutuneet rabbiinin käsiin, niin se olisi ollut auttamaton onnettomuus. Mutta Bædeker oli liian avoimesti esillä; mies ei osannut sitä epäilläkään. Jos hän olisi pistänyt sen kauniisti taskuunsa, niin rabbiini olisi saanut avaimen, jota etsii. Nyt hän ei saanut mitään.»

Huomasimme, että meidän tuli viipymättä ilmoittaa asia englantilaisille. Rabbiini tiesi, että kuuluimme samaan retkikuntaan, ja mr Fairholmen tuli saattaa kaivaustöitä koskevat paperit ja asiakirjat turviin.

Mr Fairholme ei ottanut asiaa täysin vakavalta kannalta, mutta lupasi kuitenkin tästedes säilyttää kaikki paperinsa kassakaapissa.

Illaksi englantilaiset olivat kutsutut Jerusalemin kuvernöörin luo vieraisille.

Aikaisin seuraavana aamuna mr Fairholme odotti minua hotellin seurustelusalissa. Englantilaisten luona oli eilen illalla tehty samanlainen asunnontutkimus kuin meilläkin. Herrojen ollessa kotoa poissa olivat palvelijat pistäytyneet kaupunginpuistossa kuulemassa turkkilaista musiikkia -- ja nähtävästi myös saamassa englantilaista viskyä. Asunto oli jäänyt kylmille.

»Otettiinko mitään asiakirjoja?»

»Ei mitään otettu. Asiakirjoja eivät saaneet. Olin noudattanut teidän neuvoanne. Ymmärrän, että tämän kaiken takana lienee rabbi Jonathan. Luulen voivani myöntää, että tein virheen pyytäessäni teitä menemään rabbiinia haastattelemaan.»

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja sanoin, että minulla on sydämelläni vielä toinen asia. Osoitin, millä perusteella mr Carew, Nevankoski ja minä emme katsoneet hra Nierotia täysin luotettavaksi. Siitäpä syystä en myöskään tahtoisi nyt antaa kirjoitettavaa tiedonantoa ja työsuunnitelmaa hänen käännettäväkseen.

Lausuessani tämän tiesin varsin hyvin puuttuvani asiaan, josta varjo helposti saattoi langeta minuun itseeni. Englantilainen gentlemanni, personoitu suoruus ja rehellisyys, ei voi käsittääkään epärehellisyyttä toisessa. Sellaisesta hän ei siedä puhuttavankaan. Luottamustaan henkilölle, jota joku hyvä ystävä on hänelle suositellut, hän ei lakkaa antamasta ilman täysipätöisiä, vastaansanomattomia väliintulleita syitä.

Kapteeni Nierotin oli työn aikana onnistunut päästä mr Fairholmen erityiseen suosioon. Täytyi myöntää, että hän oli taitava, toimelias ja nerokas mies. Ei koskaan työ sujunut paremmin, kuin milloin Nierot oli tunnelissa. Jos pystysuoraa tunnelia tuli tyhjentää alhaalta ylöspäin, tai puhkeava vesisuoni uhkasi meidät hukuttaa, niin Nierot aina keksi keinoja. Hän oli neuvokas ja nopeapäätöksinen ja osasi panna vauhtia beduineihimme -- senkin nahjuksiin! Hän tiesi, mitä he tarvitsivat: tarmokasta, kovakouraista herraa. Hänessä oli lannistumatonta voimaa, joka herätti beduineissa kunnioitusta. Lisäksi hän osasi heidän kieltään. Kapteeni Nierot oli usein ollut meille työpaikalla verrattomaksi avuksi.

Mr Fairholme vastasikin minulle: »Luulen huomanneeni, että teidän ja mr Nierotin välit eivät aina ole olleet kaikkein parhaat. -- Mr Carew'n suhde häneen, se on hiukan yksityisluontoinen.» Hän hymyili tarkoittavasti: »Ehkä nimitämme sitä -- perhejutuksi.»

Hymyilin takaisin: »Kuinka hyvänsä, luulen vastaavani nuhteluunne parhaiten sanoilla: _dixi et salvavi animam_.»

Latina on sivistyneen englantilaisen vahva puoli ja shibboleth. Hän kääntyikin heti ystävälliseksi:

»Mitä kirjoituksenne käännökseen tulee, niin siinä luonnollisesti teette, niinkuin itse katsotte hyväksi.»

Asia oli sitä myöten selvä. Saatoin selkkauksia pelkäämättä laatia kirjoitukseni. Jos Nierot haluaisikin, niin hän tuskin saa tilaisuutta vahingoittaa meitä. Mutta kirjoitustyöhön, joka muuten oli ottava pari päivää aikaa, en tahtonut oikein päästä käsiksi.

Useat oudot seikat, melkein epätodellisilta näyttävät hankkeet ja niiden tuottama jännitys, tunnelma, että koko toimemme oli joutumaisillaan vaaranalaiseksi, vastavaikutus pitkällisestä olostani itämaan ilmastossa, olivat saattaneet minut pois tasapainosta. Tunsin itseni repaleiseksi, mieleni kuumeen raastamaksi. Olisin tahtonut kostaa rabbiinille -- tavalla, jota hän ei ollut uneksinutkaan! -- Tekikö ilmastokuume minussa tuloaan?

Kaikessa tuossa puolittain mielikuvituksellisessa ilmakehässä, joka näytti ympäröivän minua, ilmestyi eteeni ainoana selväpiirteisenä, täysin todellisena kuvana mustakutrinen tyttö punaisessa silkkivyössä, sulavaliikkeinen olento, joka ääneti kiinnitti katseensa minuun. Hän valtasi ajatukseni kokonaan. Tässäkin ilmestyksessä oli oikeastaan yksi seikka, joka kiusoitti mieltäni ja lopulta tuntui minusta tärkeältä maailmanongelmalta: -- olivatko hänen silmänsä ruskeat vai mustat?

Puolen päivää olin istunut kirjoitellen ja pois pyyhkien, saamatta mitään kunnollista aikaan.

»Hyvä mies, ota kiniiniä ja pane maata!» sanoi ystäväni huolestuneena.

»Olen ottanut jo kolme täyttä määrää -- korvani humisevat. Ei -- Stanleyn parannuskeino: _Go on!_ -- mars eteenpäin! -- Lähden ulos.»

Viskasin kynän luotani ja menin kävelylle.

Tunsin itseni heti virkeämmäksi. Oli äskettäin sataa ropsahdellut muutaman minuutin ajan -- ensi kerran kuukausimääriin -- ja ilma oli puhdasta. Iänikuinen pöly oli hävinnyt. Astelin ajatuksissani, ilman mitään määrää. Kuinka olikaan, tapasin itseni niillä kujilla ja solilla, jotka johtivat rabbiinin asunnolle. Hymähdin, mutta jatkoin tietäni tiukasti eteenpäin viime kujansuuhun saakka. Tästä palasin takaisin, etsiäkseni sitä kujaa, joka johtaisi rabbiinin toiselle ovelle. Olisin tahtonut tavata, puhutella juutalaistyttöä. Kiittää neitoa!

Olin kyllä jo ennen hänen ilmaantumistaan päättänyt olla ottamatta vastaan rabbiinin kestityksiä -- vastauksenikin olin jo muodostanut valmiiksi --, mutta olisin tahtonut kiittää neitoa!

Eikö raitis ilma saata häntä kävelylle? -- Turhaa vaivaa! Kävelin kuitenkin vielä pitkän aikaa edestakaisin basaarien ja Omarin moskean välistä pääkatua.

Huomasin silloin hra Nierotin, joka poikkesi juutalaiskortteliin. Mieleeni johtui, että hän oli katsellut rabbiinin osoitetta, jonka isä Justinus oli minulle kirjoittanut. Lähdin seuraamaan häntä. Ei epäilystäkään, hän oli menossa rabbiinin luokse! -- Hänellähän oli opaskin mukanaan! -- Näin omin silmin, kun Nierot pää kumarassa pujahti sisään rabbi Jonathanin matalasta oviaukosta.

Kuinka tämä oli ymmärrettävä? Nierot tiesi, että rabbiini oli meidän julkivihollisemme.

Ei kannattanut jäädä odottamaan hänen paluutaan. Niin sukkelaneuvoinen mies kuin Nierot ei jäisi todennäköistä vastausta velkaa. Palasin takaisin kaupungille ja lähdin Jaffanportista kävelemään asemalle päin.

Täällä oli hauskaa ja väljää. Montefioren edustalla olevan sivukäytävän luona -- mutta siinähän neitoni olikin! Hän oli puettuna vilppaaseen musliinipukuun, hienon eurooppalaisnaisen puvun kuosiin.

»Pyydän anteeksi; mutta katson oikeudekseni saada kiittää neitiä!»

»Minä olin silloin niin peloissani --»

»Emme puhu niistä! Ei rabbiini liene isänne?»

»Hän on setäni. Minä olen syntynyt Frankfurtissa. Näin, että hän pani jotakin pulloihin, ja minä olin niin peloissani. -- Hän itse ei juo -- ei viiniäkään -- näin temppelinvihkiäisjuhlan edellä.»

»Jätetään ne, mutta arvatkaas, mitä varten olen hakenut teitä kaksi tuntia -- siitä asti kuin ilma muuttui näin raittiiksi? Tahdoin saada nähdä, olivatko teidän silmänne ruskeat vai mustat!»

Hän oli kehittynyt nainen, vaikka iältään ja kokemukseltaan vielä melkein lapsi. Hänen käsivartensa sujahtivat alas, ja hän hymyili veikistellen:

»No, ja kummatko ne nyt olivat?»

»Mustat, yömustat, säihkyvät ja hurmaavat!»

Luontainen naisellinen mielistelyhalu oli voittanut hänet. Mutta sitten hän lausui melkein valittaen: »Minä en saa kauan keskustella teidän kanssanne! Minä olen kihloissa --»

»Kihloissa? Ja niin nuori!»

»Niin, serkkuni kanssa! Me olemme olleet kihloissa jo lapsuudestani asti. Olen nyt äitini kanssa täällä ensi kerran näkemässä sulhoni. Kuukauden päästä, kun hän täyttää kaksikymmentä vuotta, menemme naimisiin.»

Hän lisäsi rikkiviisaan naiivisti: »Setä sanoo kirjoitetun, että kuka ikinä on naimatta, täytettyään kaksikymmentä vuotta, hän tekee syntiä joka päivä ja joka hetki Herran edessä.»

Nyt vasta hänen puhuessaan sain nähdä, kuinka viehättävä hän todella oli. Kaikissa hänen liikkeissään oli luonnollista suloa, koko hänen olennossaan puhtaan sydämen viatonta kainoutta.

»Ja te tulette onnelliseksi?» kysyin.

»Olen aina tottunut ajattelemaan Michaa tulevaksi miehekseni.»

»Ja voitte ilomielin jättää suuren, kauniin Frankfurtin?»

»Minne hän menee, sinne menen minäkin, missä hän on, siellä olen minäkin. -- Se on meidän kansan tapa.»

»Ja äitinne jää Frankfurtiin --»

Hänen kasvoihinsa tuli kaihoisa ilme, ja ääni värähti, kun hän lausui:

»Äideille on sanottu: 'Sinun poikasi ja tyttäresi joutuvat naimisiin vieraille maille, ja murhetta tuntematta sinun pitää eroaman heistä, tietäessäsi, että he ovat siveät ja onnelliset.' -- Mutta nythän minä en joudu naimisiin vieraille maille, vaan -- Jerusalemiin!»

Olin mykkänä pyhän edessä.

»Ei, nyt minun täytyy lähteä», hän äkkiä sanoi.

»Mutta sitä ennen pyydän saada tietää teidän nimenne!»

»Rachel Baumgarten.» -- Hän lausui nimensä hyvin itsetietoisesti.

»Rachel Baumgarten, hyvästi -- iäksi!»

Suutelin hänen kättään.

Olin nähnyt tässä tytössä, joka äsken oli immeksi puhjennut, verrattoman siveellisen ryhdin, kaikki voittavan perhesiteiden pyhänä pitämisen ja esi-isäin perintätapojen kunnioituksen. Näistä seikoistako johtuikin koko hänen maattoman, pakolaisena elävän kansansa murtumaton elinvoima?

Saapuessani hotelliin oli minussa täysin kehittynyt kuume.

7.

Ystäväni läksytti järkevää miestä, joka ilmastokuume ruumiissaan oli viipynyt ulkona niin kauan, että kostea ilma oli alkanut muuttua viileäksi.

Me olimme muuten kumpikin -- sekä Nevankoski että minä -- näinä kuukausina jo harjaantuneet kokeneiksi puoskareiksi. Hän kääri minut vahvoihin huopakääreihin ja alkoi häärätä kemiallisine aineksineen.

Aamulla tunsin itseni varsin ripeäksi. Kertyneet häijyt ainekset olivat uhkuneet ulos minusta. Kuumetta seurannut hikoilu oli vaikuttanut puhdistavasti, kuin ukkosenilma luonnossa.

»No kuinkas, mies, sinun nyt on?» kysyi Nevankoski astuen huoneeseen.

»Ei hätää mitään! -- Minun täytyykin tästä ryhtyä työhön, jos mieli ennättää laivaan.»

»Tiedätkös, sinä hourailit kaiken yötä. Vasta aamupuolella pääsit uneen kiinni.»

»Vai niin?»

»Puhelit myrkyistä ja juutalaistytöistä.»

»Sepä se! En muista niistä mitään. Mutta vähää ennen kuin heräsin, olin varastanut meidän omasta museostamme muinaisheprealaisen kotijumalan kuvan ja piilottanut sen erään mustasilmäisen Rachelin satulalaukkuun.»

Hiukan myöhemmin hra Nierot tuli huoneeseen ja kyseli käsikirjoitusta. En -- ikävä kyllä -- ollut päässyt vielä alkuunkaan!

Hän istahti pakinoimaan ja jutteli varsin hauskasti Suezin kanavasta, jonka kautta oli kulkenut monta kertaa. Myös hän oli nähnyt Petrean niemimaan vuoriseudut. Punaiseltamereltä voi kaukoputkella ihan selvästi nähdä Sinai-vuoren huipun. Keskustelu sai nyt muinaistieteellisen käänteen; siinä oli Serbâl-vuori, Mooses, tabernaakkeli ja Aaronin ylimmäispapillinen puku.

»Tuota noin -- mikä olikaan se nimi, jonka kerran mainitsitte olleen piirrettynä Mooseksen rintakilpeen?» Hän otti paperiliuskaleen pöydältä ja siirsi sen likemmäksi minua.

Vai siinä pitkän puheen lyhyt lopputulos? Katsoin hra Nierotiin tiukasti:

»Mooseksen rintakilpi on apokryfinen, enkä ole koskaan puhunut teille siitä! Mutta ymmärrän, että teille on siitä puhunut rabbi Jonathan, jonka luona olitte eilen illalla kello 5.»

»Nyt muistan!» hän lausui huolettomasti. -- »Isä Justinus siitä mainitsi jotakin. Niin, voin ilahduttaa isä Justinusta tiedolla, että hän on nähtävästi tulkinnut oikein keramiikkilöydössämme olevan nimikirjoituksen. Kas tässä!»

Hän otti lompakostaan paperilipun. »Vein nimikirjoituksen jäljennöksen neljä päivää sitten rabbi Jonathanin arvosteltavaksi. Kävin eilen sitä perimässä takaisin.»

Hän oli todella liukas kuin ankerias. Oli ottanut edeltäkäsin kaikki lukuun. Meidän nujerrettavaksemme hän oli liian ovela.

Hra Nierotin lähdettyä Nevankoski oli kiihdyksissään: »Mistäs tiesit hänen käyneen rabbiinin luona? Nyt ainakin mr Fairholmen täytyy uskoa.»

»Seurasin eilen hänen jälkiään juutalaiskorttelissa. Mies oli taivuksissa kuin vemmel, kontatessaan rabbiinin portista sisään. Mutta huomaa, kuinka viisas hän on: Minähän itse kävin rabbiinin luona kolme päivää sitten. Nierotin kyselyasia on itsessään luvallinen, ja hän väittää käyneensä rabbiinin luona jo päivää ennen minua.»

»Mutta hän kävi siellä vielä eilen -- kaikkien murtojen jälkeen.»

»Aivan oikein -- saamassa vastausta aikaisempaan kyselyynsä. Lisäksi hän voi puolustautua tähän tapaan: 'Itämainen diplomatia on toinen kuin länsimainen! On edullista mennä muka tietämättömänä vihollisen leiriin. Muistan kerran Tunisissa vuonna 1898 --'»

»Entä Mooseksen rintakilpi?»

»Sen kyseleminen todistaa meille, että Nierot on kavaltaja. Mutta mr Fairholmen silmissä rintakilvellä on yhtä vähän merkitystä kuin Aaronin ylimmäispapillisella puvulla. Muuten Nierot itse ei voi ymmärtää rintakilven merkitystä. Ja sen rabbiini hyvin tietää. Siitäpä syystä hän saattoikin uskoa tämän urkkimistoimen Nierotin huostaan.

»Rabbiini on kuin kiljuva jalopeura ja hakee kadotettua avainta. Hän on ostanut Nierotin. Kapteeni lähti eilen rabbiinin luokse varta vasten tarjoamaan hänelle kirjoitettavasta tiedonannosta jäljennöksen. -- Mutta hän myi karhuntaljan, ennenkuin karhu oli kaadettu!»

Ryhdyimme nyt yhteisesti työhön. Sitä myöten kuin sain ruotsinkielistä kirjoitusta valmiiksi, jätin sen eri osat Nevankosken käännettäväksi englanninkielelle. Minun kirjoitukseni oli oleva alkuperäinen asiakirja, johon oheen liittyi käännös. Jo seuraavan päivän iltapuolella olin saanut työni valmiiksi. Ystävälläni oli vielä jäljellä viime osan käännöstyö. Sillä välin hra Nierot oli kahdesti käynyt kyselemässä käsikirjoitusta. Lopulta näin, että hän ymmärsi, missä vika oli.

»Nyt hän lähtee rabbiinille ilmoittamaan, että kirjoitelma livahtaa hänen käsistään», sanoin Nevankoskelle. »Saamme nähdä, mitä ikävyyksiä rabbi Jonathan ben Jochai nyt valmistaa meille. Luulen vähitellen tuntevani miehen.»

Kun vähää ennen päivänlaskua olin kaupungilla kävelemässä, luulin huomaavani, että kaksi likaisesti puettua syrialaista vakoili minun jälkiäni. Syrialaisissa voitiin tavata kaupungin pahimmat kansanainekset. Ollakseni asiasta varma lähdin kautta basaarien astumaan Damaskoksen-porttia kohti ja sukelsin kansanvilinään. Ennenkuin pääsin kaupunginmuurin luokse, käännyin äkkiä takaisin. -- Mieheni olivat ihan tupsahtaa käsiksi minuun. En ollut millänikään, tein basaarissa pienen ostoksen ja palasin, milloin kiirehtien, milloin hitaasti käyden, takaisin hotelliin. Koko ajan miehet pysyivät kintereilläni kuin kaksi varjoa. Ilmeisestikin oli aikomus rosvota minulta käsikirjoitus viedessäni sen englantilaisten huvilaan.

Kerroin asian Nevankoskelle.

»Älä hätäile! Parin tunnin päästä on käännös valmiina. Silloin onkin jo pimeä kuin säkissä. Minä lähden viemään paperit. Minua eivät tunne. Pukeudun tummaan pukuun. Kukaan ei minua pimeässä näe. Mr Fairholme odottaa käsikirjoitusta vielä tänä iltana.»

»Tänä iltana ei kumpikaan mene mihinkään», sanoin vakavasti. »Seuraus voisi olla tikarinisku selkään. Käsikirjoitus jääköön huomiseksi.»

Nevankoski vain hymyili. Kun paperit olivat valmiit ja allekirjoitetut, oli minun mahdotonta pidättää häntä. Mustiin puettuna hän pujahti hotellin takaovesta pihalle ja kadulle.

Tilapäinen päähänpisto saattoi minut lainkaan päästämään ystäväni tälle retkelle. Minun oli äkkiä johtunut mieleeni, että se kenties ei olekaan rabbiini, vaan rabbiinin poika, joka oli palkannut syrialaiset minua vainoamaan. Mustasukkainen sulho oli ehkä nähnyt minun puhuttelevan Rachel Baumgartenia! -- Ja suutelevan hänen kättään! -- Kuinka hra Nierot olikaan kerran sanonut? -- Naisseikkailut voivat itämailla milloin hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin!

Kaksinkertaista hairahdustani sain syvästi katua. Viidentoista minuutin päästä ystäväni tuli takaisin, kelmeänä ja hengästyneenä. Hän ontui pahoin, ja vasemmasta kädestä oli sormi katkennut.

Kaksi roistoa oli alkanut häntä seurata. Lopulta ystäväni oli juossut henkensä edestä kautta pilkkopimeiden katujen. -- Kylläpä hän nyt kaipasi revolveriaan, jonka olivat häneltä kesällä takavarikoineet tullissa! -- Eräässä kadunkäänteessä hän oli kyykistynyt maahan heti kulmauksen taakse, mutta oli joutunut siinä rakennuskivien roukkioon. Ahdistajat olivat jo samassa kiitäneet sivutse. Silloin hän oli puikkinut samaa tietä takaisin, poikennut uudelle syrjäkadulle ja vihdoin suurella vaivalla päässyt hotellin turviin.

Lääkäri saatiin taloon. Vioittunut sormi lastoitettiin, nyrjähtänyt jalka, joka tällä välin oli ennättänyt rumasti ajettua, sai siteen ja jääpussin. »Kolmen viikon kuluttua voitte päästä jalkeille.»

Siinä oltiin! Minä olin ankarissa tunnonvaivoissa ja kysyin lääkäriltä, eikö Nevankoski voisi koettaa matkustaa minun kanssani kotiin. Kulkisimme mahdollisimman mukavasti, lyhyintä tietä.

Lääkäri ravisti päätään: »Hän saisi silloin ontua elämänsä loppuun saakka.»

Aamulla englantilaiset, joille olin kirjoittanut selostuksen tapahtumasta, tulivat miehissä hotelliin vastaanottamaan niin merkillisen arvon saanutta asiakirjaa. Mr Fairholme oli alkanut katsoa seikkaa vakavammalta kannalta ja ilmoitti aikovansa varmemmaksi vakuudeksi tallettaa kaikki retkikuntaa koskevat asiapaperit englantilaiseen konsulinvirastoon.

Otin hänet syrjään ja kysyin, eikö ollut syytä epäillä hra Nierotin antaneen rabbiinille tiedon käsikirjoituksen olemassaolosta.

Mr Fairholme pudisti päätään miettivästi: »Rabbi Jonathanin osallisuus tähän lienee selvä, vaikkemme voi sitä laillisesti todistaa. Mitä mr Nierotiin tulee, pelkään, että into on johtanut teidät harhaan. Hän näytti minulle toissa päivänä rabbi Jonathanilta saamansa tulkinnan saviastiamme kirjoituksen sisällyksestä. Siinä samassa hän mainitsi nauraen, että te sen johdosta olitte tehnyt jonkinlaisen viittauksen hänen tuttavuuksistaan. Mielestäni mr Nierot on tässä asiassa täysin puhdistanut itsensä.»

Mies oli todellakin perehtynyt sekä itämaiseen että länsimaiseen diplomatiaan!

Kun olin päättänyt pysyä koko päivän kotona hotellissa ja olin huomisaamuna matkustava junassa Jerusalemista, jätin nyt retkikunnan englantilaiset jäsenet hyvästi.

Hra Nierot, jolle olin lähettänyt kirjalliset jäähyväiset, koska en tahtonut jättää sairasta ystävääni viime päivänä yksin, tuli illalla huoneeseeni. Hän oli puettuna ratsastuspukuun.

Hän tahtoi hyväksyä selitykseni, että minun oli täytynyt ajan voittamiseksi laatia kirjoitukseni yhdessä hra Nevankosken kanssa, mutta mitä hän ei voinut hyväksyä, oli seikka, että hän kuului retkikuntaan yksinkertaisena palkattuna jäsenenä.

»Minun työstäni on ollut retkikunnalle suurempaa hyötyä kuin kenenkään muun», hän rehenteli. »Minä järjestin maa-alueiden ostot. Kaivaustöissä on aina, milloin vaikeuksia on ollut voitettavana, minun taitooni turvauduttu. Vaadin osallisuutta yhtiön kaikkiin taloudellisiin etuihin.»

»Luulen, että mr Fairholme on antanut arvoa teidän työllenne», lausuin. »Minä en voi tehdä asiassa mitään. Teidän tulee kääntyä mr Fairholmen puoleen ja pyytää, että hän esittää asianne Lontoossa olevalle johtokunnalle.»

»Nyt te ette tiedä mitä puhutte», hän kivahti. »Olenko minä kuka hyvänsä? Minulle ovat kaikki ovet avoimet! Mikä estäisi minua menemästä vaikkapa jo viikon päästä Rothschildien puheille? Luuletteko, ettei tämä asia herättäisi heidän mielenkiintoaan?» -- Hän tuskin osasi hillitä itseään.

Vastasin tyynesti: »Tuota puhetta nimitetään kaikilla Euroopan kielillä kiristämisyritykseksi. Ehdotan vieläkin, että käännytte mr Fairholmen puoleen, mutta en neuvoisi teitä käyttämään hänen luonaan samanlaista kieltä, ainakaan vierastenmiesten läsnäollessa.»

Hän lähti kiukkuisena, kopauttaen piiskallaan ratsassaappaansa vartta.

Kuultuaan Nierotin uhittelun Nevankoski makasi pitkän aikaa ääneti. Vihdoin hän lausui harkittuun tapaansa:

»Nyt vasta ymmärrän Nierotin laskelmat, joista aina oli jäänyt minulle jotakin epäselvää. Ymmärsin kyllä, että hän alusta pitäen oli aikonut kavaltaa meidät, mutta en tiennyt, että hänen tarkoituksensa oli kääntyä juutalaisten rahamiesten puoleen. Voidakseen aikeitaan toteuttaa hänen täytyi koota mahdollisimman paljon tietoja hankkeistamme sekä ennen kaikkea kirjallisia todistuskappaleita. Näissä toimissaan hän käytti rouvansakin apua!

»Mutta Nierot ei ole mikään tuhma mies. Hän tajuaa, että raharuhtinasten pakeille ei pääse ilman kaikkein parhaita, ensiluokkaisia suosituksia. Isä Justinuksen puheista hänelle selvisi rabbi Jonathan ben Jochain syvä oppi, tavattoman suuri maine ja vaikutusvalta juutalaisissa piireissä. Siinä mies, joka osaa arvostella toimiamme ja niiden merkitystä, eritoten juutalaisten harrastuksien kannalta katsoen, ja jonka lausunnolla on pontta ja kantavuutta! Toimeenpannut asunnontutkimukset osoittivat hänelle, missä määrin asiamme kiinnitti rabbiinin mieltä. Hän lähti nyt rabbiinin puheille ja lupasi hankkia hänelle jäljennöksen kirjoitettavasta tiedonannosta, sillä ehdolla, että hän saa rabbiinilta suosituskirjeen Rothschildeille. -- Lupaamaansa asiakirjaa hän ei tosin saanut käsiinsä, mutta rabbiini summasi yhteen omat arvelunsa sekä Nierotin suulliset selitykset ja antoi kuin antoikin Nierotille suosituksensa. Hänellä on nyt rabbiinin suosituskirje lompakossaan. Muuten hän ei olisi ollut niin koppava ja röyhkeä.»

»Olet kyllä oikeassa», myönsin. »Me olemme heti ensi päivästä alkaen tehneet sarjan auttamattomia virheitä. Mutta pelkät suusanalliset selitykset eivät riittäne raharuhtinaissa. Niin kauan kuin Nierot ei voi esittää toimistamme pienintäkään asiallista todistuskappaletta, käynee hänelle vaikeaksi tuottaa meille vahinkoa.

»Mutta tahtonet ehkä sanoa», arvelin, »että minun itseni olisi tullut tässä asiassa kääntyä, alusta pitäen, juuri juutalaisten puoleen -- Muistathan, mitä lausuin sinulle jo toista vuotta sitten: Jos asia on meille rahakysymys, niin menkäämme juutalaisten puheille! Jos se on puhdas tieteellinen kysymys, niin pysykäämme heistä kokonaan erillämme. -- Juutalaiset ehkä kyllä voisivat tehdä hypoteesieni johdosta kaivauksia, mutta missään tapauksessa ei kukaan sivullinen saisi koskaan tietää kaivausten tuloksia. Juutalaisten käsissä koko se tuhatvuotinen tieteellinen aineisto, mikä mahdollisesti voinee olla tavattavissa Jerusalemin-alaisissa vuorten uumenissa, tulisi iät päivät pysymään heidän omana yksityisenä salaisuutenaan, johon länsimainen tutkimus ei lainkaan pääsisi käsiksi. Mahdollisia löytöjänsä salaamaan heitä kehoittaisi jo yleensäkin kansallisen eristäymisen periaate, mutta erittäin tässä tapauksessa pakottamalla pakottaisivat laki ja profeetat sekä Talmud. -- Mikä merkitys muuten tällaisella oletetulla aineistolla voisi olla länsimaisen kulttuurimme puhdistamiseksi monesta ikivanhasta itämaisesta harhaluulosta, olisi luonnollisesti turhaa ruveta näillä tiedoin arvioimaan! -- Kuinka hyvänsä, tässä suhteessa en tunnusta mitään virhettä tapahtuneeksi! Emmehän kumpikaan ole ryhtynyt näihin asioihin rikastuaksemme.»

Varhain seuraavana aamuna jätin murheisena hyvästi vuoteeseen kytketyn ystäväni, josta minulla näinä kuukausina oli ollut arvaamattoman paljon apua, ja matkustin junassa Jaffaan sekä edelleen kautta Levantin kotia Suomeen.

Kolme viikkoa myöhemmin keskeytettiin retkikunnan syksyiset kaivaustyöt. Nevankoski ynnä retkikunnan muut jäsenet jättivät Jerusalemin.

8.

Kuinka asiat sittemmin kehittyivät edelleen, voin aivan lyhyesti kertoa. Niiden johtuessa huippuunsa olinkin kaukana tapausten keskustasta.

Oli määrä, että kaivaustyöhön jälleen ryhdyttäisiin aikaisin keväällä. Jollei mitään erityisempää sattuisi väliin, niin minun oli tarkoitus saapua Jerusalemiin vasta kuukautta myöhemmin.

Retkikunnan varustautuessa matkaan lähetin Lontooseen asianmukaisen työsuunnitelman sekä liitteenä käännöksen eräistä varsin tärkeistä muinaisheprealaisista kirjoitelmista. Kuten ennenkin, olivat tiedonantoni kaksikieliset, kirjoitetut ruotsiksi ja englanniksi. Viimemainittua tekstiä laadittaessa oli Nevankoski minua avustanut. Olimme mahdollisimman tarkasti koettaneet kääntää englanninkielelle heprealaisen kirjoituskokoelman, jonka esitystapa ja tyyli oli vaikeatajuista, kuten itämaisten tekstien ylimalkaan. Olinkin varustanut nämä kirjoitelmat seikkaperäisillä selittävillä muistutuksilla.

Kaikki nämä asiakirjat olin erityisistä syistä, mr Fairholmen pyynnöstä, antanut asianmukaisen julkisen notarion todistaa minun kirjoittamikseni ja allekirjoittamikseni.

Lähetystäni seurasi kirje, jossa vakavasti esitin hra Nierotia vapautettavaksi retkikunnan palveluksesta.

Viikon päästä sain mr Fairholmelta hämmästyttävän kirjeen. Kun hänestä heprealaisessa kirjoituskokoelmassa oli eräitä hämäriä kohtia, ja hän halusi verrata englanninkielistä käännöstä ruotsinkieliseen, niin hän -- koskapa ei voinut muidenkaan puoleen kääntyä -- oli mennyt asiassa hra Nierotin luokse. Tämä olikin osoittanut eräitä virheellisyyksiä englantilaisessa tekstissä ja luvannut ottaa sitä heti parannellakseen. Hän sai asiakirjat huostaansa. Jo kahden tunnin kuluttua hän toi ne lievästi korjattuina takaisin.

Nyt mr Fairholmea oli eräs seikka alkanut epäilyttää. Asiakirjat osoittivat, että niistä oli otettu kopiopainimella jäljennös. Hän tahtoi siis tietää, oliko jäljentäminen mahdollisesti tapahtunut jo ennen, kuin olin lähettänyt asiakirjat hänelle Lontooseen.

Harmistuneena sähkötin vastauksen:

_Nierot ottanut jäljennöksen. Heti erotettava._

Retkikunta matkusti heti tämän jälkeen Jerusalemiin -- ilman Nierotia. Eron saatuaan hän kuului äkkiä muuttaneen Ranskaan.

Jerusalemista alkukevään kuluessa minulle saapuneet tiedot kaivaustöiden edistymisestä olivat varsin tyydyttäviä. Tunnelisokkeloiden käytävät olivat yhä edelleen kivillä ja soralla täytetyt, mutta eräistä syrjäkomeroista oli tavattu runsaita heprealaisia muinaismuistoesineitä. Jebusealaisten tunnelialue oli vähitellen sivuutettu. Seuraavat tiedonannot olivat yhtä ilahduttavia. Ylenmäärin arvokkaita muinaismuistolöytöjä oli tehty. Mielenkiintoisia seikkoja oli sattunut väliin, ja viimeisessä kirjeessä sanottiin, että minun tuli ensi sähkösanomalta olla valmis matkustamaan Jerusalemiin.

Tässä kirjeessä mainittiin sivumennen, että eräs ranskalainen mies, hra Mouche, oli saapunut kaupunkiin sekä esiintynyt mahtipontisen itsevaltaisena ja uhkaavana englantilaisten edessä, vaatien kaivaustöitä viipymättä lakkautettaviksi. -- Hotellissa hän oli maininnut olevansa muka parisilaisen pankkiirin, parooni Emile Rothschildin asiamiehiä.

Englantilaiset eivät tietysti olleet välittäneet hänestä vähääkään. He olivat lyhyesti viitanneet hra Mouche'ille Turkin hallitukselta saamiinsa erioikeuksiin, joiden nojalla tekivät muinaistieteellisiä kaivaustöitään hallituksen suojeluksen alaisina.

Kun hra Mouche oli tahtonut pyrkiä työmaalle, niin siellä oleva vakinainen sotilasvartio oli karkoittanut hänet ilman muuta.

Olin kotona jo järjestänyt kaikki asiat, lähteäkseni matkaan minä päivänä hyvänsä, kun odottamani sähkösanoma saapui.

Avasin sen jännityksellä. -- En ymmärtänyt mitä luin! En käsittänyt lainkaan sen sisällystä:

_Työ keskeytetty. Älkää lähtekö matkaan. Lähemmin kirjeellisesti._

_Fairholme._

Sähkösanoma oli lähetetty Port Saidista ja oli kaapeliteitse kulkenut Lontooseen, josta se oli tullut Suomeen.

Ennenkuin mr Fairholmen kirjeen olin ehtinyt saada, tunsin täydellisesti koko jutun. Kaikki saatavissa olevat sanomalehdet kertoivat ankarasta katumellakasta Jerusalemissa, jonka muhammedilainen väestö oli kiihtynyt hurjaan raivoon. Lehdet tiesivät kertoa englantilaisista aarteenkaivajista, Omarin moskean häväistyksestä ynnä aarteenkaivajain ja rosvojen häpeällisestä paosta.

Alkuperäiset mellakantekijät olivat jo aikoja sitten menneet kotiin nukkumaan, mutta sanomalehtikirjoitusten tulva oli ehtymätön. Syytökset, puheet aarteiden ryöstöistä, seikkailijoista, epätieteellisistä penkomisista ja humbuugista jatkuivat yhä edelleen. Mahtava hyökyaallokko läikkyi edestakaisin kolmen, neljän kuukauden ajan maailman sanomalehdistössä.

Minä tiesin heti ensi päivästä, että Omarin moskean häväistyksestä ei voinut olla puhettakaan; tajusin selvästi, mikä taitavasti toimeenpantu kiihotus oli saattanut muhammedilaiset liikkeelle, kiihotus, joka oli peräisin kokonaan ulkopuolelta islamia; ymmärsin ilman muuta, mitkä salaiset voimat olivat aiheuttaneet nämä repäisevät sanomalehtikirjoitukset, joita sittemmin maailman sanomalehdistössä niin uutterasti vatkailtiin.

Mr Fairholmelta sain perätyksin kaksi kirjettä, joissa tehtiin selkoa mellakasta. Jerusalemin kuvernööri oli jo edellisenä iltana antanut retkikunnan jäsenille viittauksen olemaan varuillaan. Jo sitä ennen olivat englantilaiset, kiihtymyksen ensi oireiden johdosta, pitäneet neuvoa Turkin hallituksen tarkastusmiesten kanssa sekä lähettäneet kymmenen jykevää laatikkoa Jaffaan, jossa ne viranomaisten tarkan valvonnan alla sijoitettiin englantilaisten huvialukseen.

Sivumennen mainittakoon, että kun tästä asiasta myöhemmin tehtiin välikysymys Turkin parlamentissa, niin asianomainen ministeri vastineessaan katsoi hyväksi ilmoittaa lyhyesti ja kuivasti, että laatikot olivat sisältäneet »työkaluja, savikokkareita ja kiviä».

Aamuna, jolloin Jerusalemin mellakka puhkesi ilmi, olivat arabialaiset kaikista muhammedilaiskortteleista lähteneet liikkeelle. Koko mahdottoman laaja temppelialue, jonka keskellä Kubbet es-Sachra -- Omarin moskea -- väikkyy kuin kultaisella kuvulla katettu kahdeksantahkoinen safiiri, kertyi täyteen kirjavaa, hälisevää kansaa. Pian hurjistuneet huudot soivat: »_Kubbet es-Sachra_ on häväisty! _La illa Il Allah!_ Kuolema englantilaisille! Kuolema kristityille!»

Raivoissaan arabialaiset vyöryen tunkeutuivat moskeasta johtavalle pääkadulle, täyttäen sen kokonaan.

Tällä välin kuvernööri oli lähettänyt pikalähetit rautatieasemalle sekä englantilaisten luokse. Retkikunnan jäsenten tuli heti astua ylimääräiseen junaan, joka oli odottava heitä ulkopuolella kaupunkia kilometrin päässä asemalta.

Kuvernööri itse lähti yksin, ilman saattuetta, ilman sotilaskomennuskunnan suojelusta kapinoitsevia vastaan. Pashan loistavaan pukuun puettuna, valkoisella ratsullaan istuen, mahtavana, pyylevänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas ja käsi käskevästi oikaistuna, hän oli askelittain kohoavan kadun päässä korkealla nähtävänä meluavan kansan edessä, vaatien kuuliaisuutta.

Kuvernööri tahtoi tietää, mitä mellakoitiin -- mistä tyytymättömyys -- mikä oli valitusten aiheena?

Tunnettuun turkkilaiseen tapaan hän siinä käytti vanhaa, hyvää viivyttelytaktiikkaa. Hän tahtoi, mieliä rauhoittaessaan, ennen kaikkea voittaa aikaa. -- Puolessa tunnissa oli päästy niin pitkälle, että kuvernööri saattoi vakuuttaa tahtovansa tarkoin tutkia valituksenalaista asiaa, -- ja englantilaiset olivatkin jo ennättäneet junassa pelastua.

Kansanvyöryä kuvernööri ei tosin voinut kauemmin hillitä, mutta ilman verenvuodatusta oli mellakalta taittunut kärki. Se ei enää kohdistunut kristittyihin yleensä, vaan yksinomaan englantilaisen retkikunnan jäseniin, joiden asuntoa kohti hurjasti huutavat joukot painuivat. Kun huomattiin englantilaisten päässeen pakoon, niin raivostunut kansa särki huvilarakennuksen ovet ja ikkunat sekä löi säpäleiksi ja raastoi rikki koko sen kallisarvoisen kalustuksen.

Sillä välin Jerusalemin kaupunki ja sen ympäristö oli miehitetty turkkilaisilla sotilasvartiostoilla, joiden onnistui pidättää reuhaajat enemmistä hurjuuksista.

Mellakan salaiset toimeenpanijat olivat heti sähköttäneet Jaffaan, yrittäen nostattaa myös sikäläisen muhammedilaisen väestön englantilaisiamme vastaan. Mutta ennenkuin kansa oli alkanut tungeksia satamassa ja ehtinyt käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys, niin retkikunnan jäsenet jo istuivat purressa, jota huvialuksen merimiehet vinhasti soutivat ulommas. Kolme laukausta, jotka ammuttiin heidän jälkeensä vanhanaikaisista pitkäpiippuisista tuliluikuista, eivät enää tuottaneet vahinkoa, ja huvialuksessa oli jo höyry täydessä paineessaan.

Tämä oli Jerusalemin katumellakka. Englantilaisten seikkailijain ja rosvojen häpeällisen paon teki mahdolliseksi oman henkensä uhalla paikkakunnan korkein turkkilainen käskynhaltija. Moninaisilla sineteillä varustetut -- »työkaluilla, savikokkareilla ja kivillä» täytetyt laatikot ovat vielä tänä päivänä avaamattomina Maltassa.

Mitä sanomalehtisyytöksiin tulee, supistui meidän vastineemme pääasiallisesti siihen, että lyhyesti osoitimme, että mikään häväistys ei ollut kohdannut Omarin moskeaa. Asianhaarat näkyivät vaativan meitä olemaan tarkemmin selostamatta muinaistieteellisiä tutkimuksiamme, -- ja tämä oli myös isä Justinuksen empimätön mielipide. Syytökset epätieteellisyydestä ja humbuugista jaksoimme helposti kestää, kun hän sen jaksoi. Kuitenkin julkaisimme laajahkon arkeologisen teoksen, joka käsitti kaivaustöitämme jebusealaisalueella ja sen tunneleissa tekemiämme löytöjä, mikäli ne koskivat muinaisia keramiikkitöitä.

Sanomalehdistön melusta oli kuitenkin ollut tärkeä seuraus. Muhammedilaisten uskonkiihko pysyi yhä edelleen voimassa Jerusalemissa. Heidän vihamielisyytensä kaikkia eurooppalaisia kohtaan jatkui pitkiä aikoja eteenpäin. Syksyllä eräs hurjistunut dervishi koetti surmata ylhäisen englantilaisen ladyn Omarin moskeassa.

Toista vuotta kesti, ennenkuin jälleen saatoimme yrittää jatkaa kesken jääneitä muinaistieteellisiä tutkimuksiamme.

Tällä välin Turkin entinen ministeristö oli kukistunut. On epätietoista, mitä päteviä taivutuskeinoja lienee käytetty uutta ministeristöä kohtaan, mutta varmaa on, että tämä oli ottanut kiertääkseen niitä myönnytyksiä, jotka me jo olimme hallitukselta itseltään saaneet täydellä yksinoikeudella kymmeneksi vuodeksi. Niinpä sattuikin, että jälleen ryhtyessämme kaivaustöihin oli meille likimpään naapuristoon ilmestynyt kilpailija -- parooni Emile Rothschild.

Hänen miehensä avasivat kaksi pystysuoraa kaivosta varsin lyhyen matkan päähän meidän kaivauksistamme. Kuten muinoin Ilvolan taustan eläjät, parooni Rothschildin sekä englantilaisten ylimysten retkikunnat keittivät jauhopuuroaan eri padoissa, mutta samalla tulella! --

Tämä työ kuitenkin pian keskeytyi kummaltakin. Balkanin sota tuli väliin, ja vähän myöhemmin sodan ukkonen jyrisi yli Euroopan. Tutkimusten jatkaminen jäi tulevaisuuden varaan.

Viimeksi tavatessani Nevankosken tuli puheeksi parooni Rothschildin pohjattomat pääomat ja ne edut, jotka hänellä näiden johdosta oli meihin nähden. Tulin siinä lausuneeksi: »Voisin vielä sulattaa sen, että nykyiset kaivaustyömme keskeytyisivät vaikkapa miespolvien ajaksi, kunhan tietäisin, että meidän tarkoittamamme vuori kerran on tuleva perinpohjin tutkituksi, ja että tutkimusten kaikki tulokset vastaisuudessa todella joutuvat vapaasti tieteen käytettäviksi.

»Mutta se vaara, jota alusta alkaen olen pelännyt, on nyt edessä. Jos juutalainen retkikunta tekee täällä menestyksellisiä kaivaustöitä, niin heti sen jälkeen koko vuoremme piiri joutuu ainaisiksi ajoiksi kaikilta arkeologeilta eristetyksi alueeksi. Juutalaiset pitäisivät kaivaustöittensä todelliset tulokset länsimaiselta tieteeltä iäti salassa. Seikat, joiden merkitys voisi olla arvaamattoman suuri koko maailmankatsomuksemme muodostumiselle, jäisivät hermeettisesti suljetun vuoren kätköön. -- Pahin, mikä olisi voinut tapahtua, on nyt tapahtumaisillaan.»

Nevankoski virkkoi: »Emme hätäile! Parooni Rothschild on kuin muurahainen, joka koettaa pistää tuntosarviaan granaattiomenan kovaan kuoreen, silloin kuin me olemme itse granaattiomenan sisällä. Ja vaikka hän räjähdyttäisi kahtia vuoret ja laaksot Öljyvuoresta hamaan Azaliin, niin että toinen puoli vuorta lähtisi kulkemaan pohjoiseen ja toinen etelään, voimme kuitenkin aina järjestää niin, että olemme kaivaustöissämme hänestä kukonaskelta edellä.»

KARMEL-VUOREN PROFEETTA

Pienehkössä, mutta mukavassa ja siistissä »Bianca» laivassa, joka kulki Levantin satamain välillä Port Saidista pitkin rannikkoa Beirutiin, Smyrnaan ja Konstantinopoliin, olin ateriain ajaksi saanut istuinpaikan, yhdessä englantilaisen lääkärin, mr Brookin kanssa, norjalais-amerikkalaisen monimiljoonikon ja hänen perheensä pöytään.

Laivamatkoilla tuttavuuksien teko käy kuin itsestään, ja H. N. Norman Esq., toiminimeä Skram & Norman, Boston, ei ollut niitä miehiä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle. H. N. Norman Esq:llä oli kaksi omaa valtameren laivalinjaa, joissa hänellä oli osakkeiden enemmistö. Hän oli sekä Skram että Norman. Hän oli mies, jonka jokaista liikettä pidettiin silmällä Wall Streetillä. Hän katsoi kunniakseen, että oli _a selvmade man_, oman tarmonsa tekemä mies.

Hänen puolisonsa, mrs Norman, syntyjään amerikkalainen, oli hiljainen, hyväntahtoinen ihminen, joka näkyi elävän kokonaan tyttärensä hyväksi.

Miss Gundy Norman -- hän oli kaikkien matkustajain ja koko laivapäällystön ihailun esineenä. Tyytymättömänä päänahkoihin, joita oli koonnut vyöhönsä Bostonissa, New Yorkissa ja Washingtonissa, hän nyt oli lähtenyt eräretkelle vanhaan maailmaan.

Viimemainitun seikan H. N. Norman Esq. kuiski äänekkäällä tavallaan korvaani baaripöydän ääressä, tilatessaan kahta cocktailia.

Päästäkseen Parisiin ja Lontooseen oli miss Gundy uskotellut isälleen, että tätä vaivasi koti-ikävä, halu saada jälleen nähdä viidenkolmatta vuoden perästä vanhaa Norjaa. Norja oli tyttärellä verukkeena. Vain Ranska ja Englanti olivat hänellä mielessä. Ja sen oli isä oitis ymmärtänyt. -- Mitäpä miss Gundy välittäisi syrjäisestä Norjasta? Hän oli syntynyt Bostonissa aikoina, jolloin toiminimi Skram & Norman ensin alkoi saada tuulta purjeisiinsa.

»Älykäs tyttö, mutta vietävän kunnianhimoinen! Tuskin tyytynee vähempään kuin duke'iin tai countiin -- herttuaan tai kreiviin! -- No niin, siihen rahat kyllä riittävät!»

Totta puhuen, heti samalla kuin Norja tuli puheeksi, oli mr Normanissa herännyt vastustamaton halu käväistä entisessä kotimaassaan. -- Hänen isänsä oli ollut vanhan, puolilahon parkkilaivan omistaja Bergenissä. Laivan haaksirikon ja heti sen jälkeen tapahtuneen liikkeen vararikon johdosta oli poika lähtenyt Amerikkaan. -- Kaikki nuoruudentunnelmat olivat jälleen kohisseet täysi-ikäisen miehen mielessä. Muistiin oli palautunut kaikki tuo vanha, sen sydämellinen yksinkertaisuus, syntymäkoti ja lapsuudenajan uskonnollinen elämä. -- Isäukko oli ollut Sanaa rakastava mies, joka kurissa ja Herran nuhteessa oli kasvattanut lapsiaan. Kotona luettiin vain Hans Nielsen Haugen hengellisiä kirjoja. Mr Norman osasi vielä tänä päivänä kannesta kanteen ulkoa »_H. N. Hauges testament til sine venner_.

Kertoessaan näitä miljoonamies oli alkanut käyttää omaa äidinkieltään. Hän piteli minua takinnapista kiinni ja lausui ilonsa siitä, että suomalaisena ymmärsin norjankieltä. Hänellä itsellään oli serkkuja Suomessa.

»Jobbaavat tukkiasioilla ja kultalöytöjen valtauksilla Suomen Lapissa. -- Loistavia prospekteja! -- Olisivat tyrkyttäneet osakkeitaan minullekin Amerikkaan, mutta olin liian vanha repo mennäkseni satimeen.»

No niin, kun H. N. Norman Esq. oli suostunut matkustamaan Eurooppaan, oli hän päättänyt, että jos hän kerran riistää itsensä irti kaikista suurista liikeasioistaan Bostonissa ja New Yorkin pörssissä sekä lähtee näyttelemään tytärtään herttuoille ja kreiveille, niin hän samalla matkalla tahtoo nähdä, paitsi Norjaa, myöskin kaikki ne Raamatun pyhät paikat, joista oli lapsena haaveksinut.

Hän oli siis esittänyt perheelleen matkasuunnitelman, mihin ensi aluksi kuului Egypti ja Niilinvirta -- jonka Mooses oli muuttanut vereksi --; Jerusalem ja Betlehem ynnä Jordani -- jonka rannalla Johannes Kastaja oli saarnannut; Efesos, Tessalonika ja Korintti -- joissa apostoli Paavali oli perustanut seurakuntia --, sekä vihdoin Rooma -- marttyyrien pyhä Rooma ja paavilaisten turmelema Rooma. Heti hänen puolisonsa olikin innostunut matkaan. Ja kerran ihmeeksi tytär oli antanut vanhempainsa määrätä, vaikka miss Gundyssä kyllä oli temperamenttia -- olipa, peijakas vieköön!

Tässä miljoonamiehessä ja nousukkaassa ilmeni omituinen luonteen kahtiajako. Liikemies ja pörssihuijari, joka amerikkalaisilla keinoilla oli hankkinut itselleen suunnattoman omaisuuden, oli toiselta puolen naiivin avomielinen ja herkkätunteinen, lapsellisen yksinkertainen tietämättömässä typeryydessään. Lapseen juurrutettu uskonnollisuus ja entisen satamakeinottelijan kiroilemistavat viihtyivät sulassa sovussa rinnatuksin hänessä. Ristiriitaisuudet yhdisti persoonallinen itseluottamus, tieto, että hän ymmärsi kaikki asiat paremmin kuin muut ja oli täysipätöinen kaikkialla. Rikastuessaan Amerikassa hän oli pysynyt luonteeltaan aito norjalaisena, mahtailevana suupalttina. -- Hän oli todellakin merkillinen tuttavuus!

Perhe tuli nyt Jerusalemista ja oli laivaan astunut Jaffan satamassa, josta tohtori Brook ja minäkin olimme tulleet laivaan. Mr Brook oli aikaisemmin ollut Intiassa, tutkimassa koleraa ja paiseruttoa, ja oli viimeksi käynyt Jerusalemissa pitaalitaudin ilmiöitä tarkastamassa. Hän oli vakaa tiedemies, käsityskannaltaan materialisti. Puhuessaan hän ei katsonut tarpeelliseksi säästää kuulijaa, vaan käytti sulaa laiskuuttaan jyrkkiä, vähemmän valittuja sanoja.

Laivan tupakkasalissa mr Norman tiedusteli meiltä lähemmin »Jerusalemin hengellisiä virtauksia» -- kuten hänen sanansa kuuluivat. -- Hän näkyi tällä haavaa olevan kokonaan uskonnollisiin seikkoihin kiintynyt. Nykyajan Palestina ei ollut tuottanut hänelle mielenpettymystä.

Mr Brook painoi peukalollaan Virginia-tupakkaa puiseen piippunysäänsä ja lausui:

»Länsimailla uskonto on ihmisten ulkonaisena pukuna. Toisin itämailla! Intiassa, Persiassa, Arabiassa, Syriassa ja Palestinassa uskonnollinen mieli ja uskonto on itse elämään liittynyt. Jerusalem on kolmen maailmanuskonnon yhtymäpaikka. Kaikki uskonnot ja uskonlahkot ovat siellä julkitaistelussa keskenään.

»Jerusalemin asukkaat ovat uskontonsa mukaan luokitetut. Siellä ei ole arabialaisia, syrialaisia, kreikkalaisia, italialaisia, saksalaisia, englantilaisia, vaan muslimeita, kreikan- ja roomankatolisia, armenialaisen ja koptilaisen kirkon tunnustajia, protestantteja, reformeerattuja ynnä lisäksi lukemattomia kristittyjä lahkolaisia. Vain juutalainen on aina juutalainen. Kastettunakin hän on vain kääntynyt juutalainen. Sen sijaan kastettua arabialaista katsotaan kristityksi.

»Yhteiskunnallisen aseman Jerusalemissa määrää papillinen arvo. Ylimandriitti on Jumalan asettama ruhtinas, likainen munkki taivaallinen kenraalikonsuli. Tiedemiehellä ei Jerusalemissa ole mitään arvoa. -- Sitä paitsihan on aina syytä epäillä hänen kuuluvan paholaisen joukkioihin!

»Entä Jerusalemin uskonnolliset kiistat? -- Islamin maailmassa on seitsemänkymmentäkaksi uskonlahkoa. Kristittyjen lahkot noussevat satamäärään. -- No niin, menkäähän pääsiäisyönä Pyhän Haudan kirkkoon! Siellä itse pääpyhäkössä rooman- ja kreikankatoliset, armenialaiset ja koptilaiset tappelevat keskenään. Lyövät nyrkeillään, repivät ja kynsivät silmät päästä toisiltaan. -- Turkkilaiset ovat lopen harmittomia filosofeja. He pitävät mellakkain varalta pyhäkön eteisessä vakinaisen muhammedilaisen sotilasvartioston. Siellä se istuu yötä päivää tupakoiden ja kahvia juoden.»

Kun näin miss Gundy Normanin kävelevän kannella, jätin herrat jatkamaan juttujaan ja lyöttäydyin hänen seuraansa. Hän oli häikäisevä nuori nainen, tuhatilmeinen impi, huvitteluhaluinen ja intomielinen, äkkipikainen ja oikullinen, puoleensa vetävä ja luotaan torjuva. Muodoltaan ja ryhdiltään kuin Artemis-Diana, viinellä ja jousella varustettuna! Mielihyvällä olisin tälle metsästäjättärelle luovuttanut päänahkani -- minkä verran sitä lienee minulla enää jäljellä! -- Sanoinkin sen hänelle, nostaen lakkiani.

Miss Norman purskahti nauruun ja vakuutti ilkamoiden, että sileät päänahkat ovatkin tätä nykyä Amerikassa hänen ystävättäriensä parissa suuremmassa arvossa kuin muut.

»Toden totta! Vain sileistä päänahkoista välitetään.»

»Mutta isänne puheen mukaan teidän voitonmerkkivalikoimanne on jo niin monipuolinen, että olettekin kyllästynyt entisiin eräretkiinne. Te olette nyt teroittanut tomahawkinne Euroopan herttuoita ja kreivejä varten.»

»Vannotteko silmäänne? Niinkö hän sanoi? No mutta! -- Oh, onpa hän vaatimaton kunnianhimossaan. -- Minä tahdon _vallita_! En suostu olemaan kenenkään liitteenä! -- Kyllä minä hänelle vielä näytän. -- Isä on hyvä isäukko, mutta kyllä minä hänelle vielä näytän.»

Mr Norman ja tohtori Brook olivat tulleet kannelle istumaan, ja nyt tytär avasi isänsä nähden kokonaisen ilotulituksen patterin minua, poloista vastaan.

Ah, ne ovat vaarallisia, amerikkalaiset naiset! Voi meitä, Aatamin lapsia!

Laiva läheni Haifaa, jonka yläpuolella kohoaa korkeana karjunselän muotoisena harjanteena Karmel-vuori, syöksyen kärsällään päistikkaa Välimereen.

Miljoonamies rohkaisi luontoaan ja tuli meidän väliimme. Hän tahtoi kysellä, oliko tämä paikka raamatunhistoriallisesti merkillinen. -- Tytär loi minuun ilkkuvan katseen, ikäänkuin lausuakseen: »Enkö osaakin kostaa?»

Selitin mr Normanille, että edessämme oli Karmel-vuori, jossa profeetta Elia taisteli Baalin pappeja vastaan. Sen huipulta voi nähdä koko Galilean kunnaineen ja laaksoineen.

Osasin lisätä: »Kapteeni sanoi laivan viipyvän neljä tuntia Haifassa.»

»Elian vuori! Alttari polttouhrirovioineen!» huudahti norjalainen innoissaan. »Ja Galilea!»

Miss Gundyn pää oli juonikkaan veitikkamaisesti kallellaan. Jättäen isänsä käsivarren hän lausui minulle: »Ja teistä me saamme hyvän oppaan ylös vuorelle. Jos minä väsyn, niin saan tukea teistä.»

Isä kääntyi nopeasti mr Brookin puoleen: »Tottahan te tulette mukaan?»

»Ei kiitoksia! Kuumassa ilmastossa en liiku askeltakaan klo 12:n ja 5:n välillä.»

H. N. Norman Esq. alistui voimattomana ja nöyrästi tyttärensä tahdon alle, kuten nähtävästi tuhat kertaa aikaisemmin.

Pieni Haifa satamineen on itämaan ani harvoja siistejä kaupunkeja. Täällä on vuoren alla heti niemen kainalossa saksalainen siirtokunta huvilarakennuksineen, puutarhoineen ja viinimäkineen. Toiselle puolen kaupunkia sionistit, joiden tarkoituksena on vähitellen kansoittaa Palestina juutalaisilla uutisasukkailla, ovat perustaneet oman siirtolansa vuorenrinteen lappeelle, lähelle komeaa palmupuistikkoa.

Mr Normania ja hänen tytärtään ohjasin läpi Haifan katujen. Nousimme erästä vuorelle johtavaa tietä ja olimme pian keskellä viiniviljelyksiä, joiden köynnökset jo olivat rypäleistään riistetyt, mutta joiden lehviköt säleistöjen kannattamina hohtivat mehevän vihreinä, kellervinä ja hehkuvan punaisina värilautumina.

Itämaita olin aina ennen luullut väikkyvän ulkoilman, loistavain värien, kirjavain pukujen ja silmänilojen maaksi. Kaikkea tuota näin vasta täällä ensi kerran. Sinisenä kyllä taivas aina kaartuu yli näiden seutujen. Mutta kaikkialla muualla olin nähnyt martoaan myöten raastettuja maita, harmaita, puuttomia vuoria tai ruskeankeltaisia kivikkoerämaita, pukujen likaa, saastaa ja räikeää kurjuutta.

»Katsokaas tuonne! Katsokaas!» huudahti miss Norman. Pysähdyimme puolivälissä rinnettä.

Karmel-vuori kohosi vihreänä vastassamme. Keskellä viinimäkiä nähtiin aprikoosi- ja granaattiomenapuistikkoja. Ylempänä versoivat manteli- ja luumulehviköt villeinä; tummat myrttiviidakot muodostivat syviä tiheikköjä. Harjanteita reunustivat äreät, itsepäiset tammet, ja vuorenhuippua kruunasivat juhlalliset pinjat.

»Ei -- tuonne! Katsokaa tuonne!»

Pengermällä heti vasemmalla meistä, keskellä luonnon ihanuutta ja yltäkylläisyyttä, seisoi, istui tai lepäili juhlapukuinen kansa, tarkkaavasti kuunnellen pitkään, valkoiseen viittaan puettua miestä, joka näkyi puhuvan tai saarnaavan heille. Hänen liikkeensä olivat tyvenet ja hillityt; puhe oli mukaansa tempaava, ääni kantava ja pehmeän soinnukas. Hän puhui jotakin paikalliskieltä, nähtävästi syriaa, jota en ymmärtänyt, vaikka saatoimme selvästi erottaa yksityisiä sanojakin. Kuulijoina oli miehiä, naisia ja lapsia -- syrialaisia, arabialaisia, joitakuita turkkilaisia, vieläpä eurooppalaisiakin. Heidän pukunsa olivat hohtavan puhtaat; läsnäolijat näkyivät suosivan iloisia värejä. Huomasin, että turkkilaiset ja arabialaiset naiset esiintyivät hunnuttomina.

»Mikä siellä on? Kuka hän on?»

»Nähtävästi '_Karmel-vuoren profeetta_'», vastasin. »Uskontofilosofi, joka opettaa kansaa. Hän asuu täällä Elian vuoren rinteellä.»

Karmel-vuoren uskontofilosofista olin aikaisemmin kuullut Jerusalemissa paljonkin puhuttavan. Syntyjään hän kuului olevan itämaan muinaisia hellenistejä, joihin oli sekaantunut syrialais-aramealaista ja mahdollisesti myöskin persialaista verta. Merkillisintä oli, että hän itse luki polveutuvansa kirkkoisä Origeneen lähimmästä suvusta. Hänen muinaiset esi-isänsä olivat muuten olleet läheisessä yhteydessä myöskin juutalaisen essealais-veljeskunnan kanssa ja olivat myöhemmin kuuluneet monoteleettein kristilliseen uskonlahkoon. Libanonin ja Hermon-vuoren seuduilla nämä alkuperäiset hellenistit olivat aikakausien kitistessä saranoillaan pysyneet verraten puhdasverisinä sekä säilyttäneet sukunsa ikivanhoja katsantokantoja ja uskonnollisia käsityksiä.

Jo pari miespolvea sitten oli Persiassa syntynyt eräs uskonnollinen liike, joka on tunnettu Bahaismina ja johon kuuluu kolme miljoonaa tunnustajaa kaikkialla itämailla Välimeren rantoja myöten. Tämän liikkeen nykyinen johtaja, vanha, harmaapäinen Abdul Baha, joka on toiminut myöskin Palestinassa, on alkujaan ollut Karmel-vuoren profeetan opettajana ja näkeekin hänessä bahaismin kehittäjän ja täydentäjän.

Karmel-vuoren profeetan käytännöllinen siveysoppi lienee pääasiassa sama kuin bahaistisen liikkeen. Kuitenkin hän näkyy omaperäisesti muodostaneen maailmankatsomuksensa, sulattaen siihen länsimaisia käsityskantoja. Hän on eurooppalaiseen tieteeseen tutustunut, lukee ja puhuu englanninkieltä.

Jerusalemissa kuulin, että tämä filosofi vaeltaa opettaen Samariassa, Galileassa ja pohjoisella rannikkoalueella Libanonia, Hermon-vuorta ja Jordanin-takaisia seutuja myöten. Hänen oppilaansa kulkevat laajalti itämailla, Persiassa saakka. Kaikkialla bahaismi sulautuu tähän uuteen liikkeeseen. Uskontofilosofin saapumisesta Jerusalemiin oli paljon puhuttu. Toistaiseksi hän näkyy vältelleen tätä uskonnollisten kiistain pesäpaikkaa.

Muuten hän oli aikaisemmin kärsinyt vainoa turkkilaisten viranomaisten puolelta, vieläpä istunut kuusi vuotta vangittuna Akkossa. Mutta mikään ei ole häntä lannistanut. Opettajana hän on innokkaampi kuin koskaan ennen, ja on vielä parhaissa miehuutensa voimissa.

Selitin lyhyesti näitä seikkoja mr Normanille ja hänen tyttärelleen.

»Onko hän kristitty?» kysyi mr Norman.

»Hän on kastettu maroniitti ja siis kristitty. Ajattelijana hän on dogmiton. Mutta siveysoppi, jota hän opettaa, on täysin kristillistä. Uskonnollisten eripuraisuuksien raastamilla itämailla hän julistaa rakkauden Jumalaa, kaikkien ihmisten veljeyttä, rauhaa ja suvaitsevaisuutta. Naista hän tahtoo kohottaa alennustilastaan. Aviollista puhtautta, naisen täydellistä tasa-arvoa miehen rinnalla --»

»Niinkö? -- Mutta silloinhan --.» Miss Norman katkaisi äkkiä puheensa. Hän katseli vilkkaalla asianharrastuksella filosofia ja opettajaa, jonka lämpimästi vakuuttava ääni kuului meidän luoksemme.

Myös mr Normanin mieli oli kiintynyt. Jatkaessamme matkaa vuorenhuipulle päin hän pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi:

»Ymmärtääkseni hänen uskonnossaan ei kuitenkaan ole mitään uutta.»

»Eipä tietenkään», vastasin, »mutta meidän aikana se voisi länsimaillakin vaikuttaa uutena. Luullakseni hän muuten esiintyykin vain siveydenopettajana. Keskeistä hänen ajattelussaan kuuluu olevan ihmisen suhde Jumalaan, joka hänestä ei ole mikään epämääräinen abstraktsioni, kuten niin usein länsimaisessa filosofiassa. Hänen siveysoppinsa perustelu lienee laatuaan aivan erikoinen. Näistä seikoista en ole kuitenkaan onnistunut saamaan selväpiirteistä esitystä.»

»Mikä hänen nimensä on?» kysyi miss Norman.

»Itämaiseen tapaan hän on omaksunut ajattelijanimen Pandoros, mutta on yleisemmin tunnettu 'Karmel-vuoren profeettana'. Hänen vaikutuksensa näillä seuduin kuuluu olevan varsin suuri. Monet itämaan naiset näkevät hänessä henkisen ja siveellisen pelastajansa. Kaikkialla, missä hänen oppiaan on levitetty, riistävät muhammedilaiset naiset hunnut kasvoiltaan. Hän opettaa ehdotonta yksiavioisuutta, sopusointuista, luonnonmukaista eloa, puhtautta, viatonta elämäniloa. Mitään askeettisuutta ei ole hänen opissaan.»

»Eikö hän ole saarnannut Euroopassa?» kysyi miss Norman innokkaasti.

»Kuulin mainittavan, että hän on aikonut pitää esitelmiä Lontoossa.»

»Ja Bostonissa? New Yorkissa? Washingtonissa? -- Oi, meidän maassa hän herättäisi myrskyisää riemastusta! Saapuisimme kaikki häntä kuulemaan.» Miss Normanin suuret, ilmeikkäät silmät säteilivät.

Hehkuvassa päivänpaahteessa olimme nousseet Karmel-vuoren harjanteelle. Tapasimme kunnaan, mistä oli avoin näköala kahden puolen. Vasemmalla kädellä levisi allamme aava, välkkyvä meri. En koskaan ollut nähnyt Välimerta niin tummansinisenä kuin täältä ylhäältä, kuudenkymmenen asteen näkökulmasta katsottuna.

Toisella puolen aukenivat eteemme vihanta Esdralonin laakso ja Galilean maisemain loivat kunnaat valkoisine kylineen ja kaupunkeineen ynnä Taborin komea kukkula päivänsäteiden helossa. Kauempana hälvenivät Genetsaret-järveä ympäröivät vuoret vaaleaan sinipunervaan. Autereinen ilma saattoi kaikki ääriviivat pehmeän utuisiksi ja loi maisemat salaperäisen tenhoisaan valaistukseen.

Osoitin seuralaisilleni: Kaana -- Nain -- Natsaret -- Tabor-vuori!

Mr Norman oli ääneti. Miljoonamies tarvitsi tavantakaa nenäliinaansa. Miss Normanin silmäripsissä näin kyynelen kiiltävän. -- Oliko tämä näennäisesti niin ilkamoiva, tyhjänpäiväisiä huvituksia ja kevyitä voittoja tavoitteleva, itsekäs nuori tyttö syvällisempi luonne, kuin olin osannut arvostellakaan?

Sanaakaan puhumatta palasimme verkalleen vuorenrinnettä alas.

Eräässä kulmauksessa, saavuttuamme keskelle viiniviljelysten pengermiä, tapahtui meille äkkiyllätys. Jäimme tiepuoleen seisomaan.

Syrjäpolkua tullen astui ohitsemme luontevan arvokkaana ja plastillisen tyynin elein Karmel-vuoren profeetta. Hänen sivullaan kulki nuori eurooppalainen, valkoinen kypärähattu päässä. Lähinnä seurasivat muutamat nuoret miehet valkoisiin viittoihin puettuina ja heidän jäljessään pitkänä jonona juhlapukuinen kansa, hilpeästi hälisten.

Filosofin profiili oli säännöllinen; pää kohosi pystyyn suorakaiteen asennossa, ja kaula muodosti keveän kaaren harteiden viivaan nähden. Koko hänen olennossaan oli jotakin helleeniläistä, sopusuhtaista ja miehekästä. Seemiläistä vinokulmaisuutta ja kiihkojen tuottamaa velttoutta ei ollut hänen piirteissään. Huoliteltu, pehmeä parta oli tummahko, hiukan ruskeaan vivahtava, helakka iho päivänpaahtama.

»Ah, näittekö?» huudahti miss Norman. »Näittekö?» Hän lähti kiireesti seuraamaan saattuetta, kiskoen väsynyttä ja hengästynyttä isäänsä perässään.

Kansanjoukolla oli sama matka kuin meilläkin. Filosofi saattueineen pysähtyi laivalaiturille. Huomasimme pian, että yhdyskunta oli jättämässä hyvästit eurooppalaiselle herralle, joka oli kävellyt Karmel-vuoren profeetan rinnalla.

Odottaessamme purtta, joka oli vievä meidät hiukan ulompana ankkuroituun laivaamme, sain tilaisuuden lähemmin tarkastella matkaan lähtevää. Hienopiirteinen, uljas nuori mies, germaanilaista tyyppiä. Hänen älykkäissä kasvoissaan ilmeni hengen terveys ja tasapaino. Kaikki eleet osoittivat, että hän oli hienosti sivistynyt.

Kysyin miss Gundyltä, mitä hän arveli: »Eivätkö tuollaiset Schillerin-kiharat ole kurssissa Bostonissa?»

Neidin katseet, jotka olivat olleet profeettaan kiintyneinä, nyt saivat toisen suunnan. -- Näinkö oikein? Säpsähtikö miss Gundy? -- Huulet avautuivat, ja helakka väri kohosi hänen poskilleen. Hänen silmänsä eivät enää erinneet nuoresta eurooppalaisesta.

Veneeseemme tuli Haifasta eräs herra, joka kohteliaasti pyysi esittää itsensä. Nimikortissa oli tohtori Levi Moritz, Wien. Hän oli juutalainen ja mainitsi olleensa Haifassa järjestämässä sionistien siirtokunnan asioita. Karmel-vuoren profeetan kanssa vilkkaasti keskusteleva eurooppalainen jäi vielä laiturille seisomaan. Nähtävästi hän tahtoi tulla laivaan vasta viime tingassa.

Kysyin tohtori Moritzilta, tiesikö hän, kuka tämä herra oli?

»Berliniläinen tohtori ja ylimääräinen professori, Paul von Felseneck. -- Fysiikka ja kokeellinen sielutiede. -- Mutta nyt on miehestä tullut narri. Puolen vuotta hän on maannut Haifassa ja juossut erään hurmahengen perässä. Aikoo kirjoittaa muka filosofista teosta.» Hra Moritz äyhkäsi ylenkatseellisesti.

»Hän on siis Karmel-vuoren profeetan oppilas?» tiedusti miss Norman heräten ajatuksistaan.

»Mokomakin profeetta -- mutta se sikseen! -- Luulen, neiti, että teidän kielellänne voisimme sanoa: 'opetuslapsi'!» Hra Moritzin lauseessa piili kaksinkertaista ironiaa. Juutalaisena hän vihasi uskontofilosofia, joka esiintyi heidän oman siirtokuntansa alueella.

»von Felseneck? Vanhaa aatelia -- vai?» tokaisi miljoonamies väliin. »Mahdollisesti count?»

»Kreivi ei kylläkään. -- Parooni kuitenkin. Vanhaa soturisukua. Hänen isänsä on aatelislinnan omistaja ja kamariherra.»

»Ah, Berlinin hovipiireihin kuuluva! Keisarin tuttu!» -- H. N. Norman Esq. loi tarkoittavan katseen tyttäreensä.

Miss Gundy Norman nykäytti niskaansa harmistuneesti. Tultuamme laivaan hän lähti suoraa päätä kojuunsa.

»Bianca» puhalsi. Viimeinen vene toi aatelisen professorin laivaan. Heti sen jälkeen ankkuri nostettiin ja lähdimme jälleen kyntämään Välimerta.

* * * * *

H. N. Norman Esq. osasi toimia tarmokkaasti ja määräperäisesti. Ilmankos hänestä oli tullutkin mies, jonka jokaista liikettä seurattiin Wall Streetillä! Muutamia kiiltäviä, ensi kerran pyöriviä kultarahoja stewardille, ja paroonin istuinpaikka oli illalliseksi varattu miss Gundyn viereen.

Itse hän otti paroonin hoteisiinsa, kohta kun tämä oli laivaan astunut.

»Filosofi? Kun on oma aatelislinna, niin on oikeutettu noudattamaan vaikka kuinka kalliita mielihaluja!» -- Omia samantapaisia oikeuksiaan H. N. Norman Esq. ei suinkaan kätkenyt lukittuun lippaaseen. Puhuiko hän parooni Felseneckille myöskin kaikkea muuta, mitä hän oli minulle kertonut, en todella tiedä. Tyttären vuoksi toivoin, että hän älyäisi hiukan hillitä avomielisyyttään. Joka tapauksessa huomasin, että hänessä oli sen verran hienotunteisuutta, ettei hän vienyt uskontofilosofin ihailijaa baaripöydän ääreen, cocktailia saamaan.

Minun oli ollut helppo tehdä tuttavuutta professorin kanssa. Hänen puheensa oli asiallista ja vilkasta, usein säkenöivääkin. Ääni oli sointuvan väririkas. Varmaankin hän oli harjaantunut puhuja. Muuten hän esiintyi luontevasti ja teeskentelemättömästi. Hieno, miellyttävä mies.

Hän kertoi fysiologisissa ja sielutieteellisissä kokeiluissaan tehneensä eräitä havaintoja, jotka näkyivät saattavan häntä lähemmäksi materian ja psyken välistä arvoitusta. Lisäksi hän, tutkiessaan katodisäteitä, oli johtunut hämmästyttäviin tuloksiin, mitä materiaan tulee.

»Mitä oikeastaan on materia? Atomitkin purkautuvat. Kemiallisten ilmiöiden alaiset atomit jäävät, hajonneina viimeisiin osiinsa, kemiasta riippumattomiksi! Mutta niin sanottuun sieluunkaan kemialliset toiminnat eivät vaikuta.»

Jo aikaisemmin hän oli vakaantunut siitä, että pelkkä materialismi on väärä maailmankatsomus. Luonnontieteellinen tarmokäsite ei riitä selittämään tietoisuuselämän syntyä. Samoin tarmon pysyväisyyden laki kumoaa ilman muuta kaikki kaksiaiheiset metafysiikat, joiden mukaan vuorovaikutus tapahtuu hengen ja aineen välillä. Taas yksiaiheinen »monismi», josta niin paljon puhutaan, on nykyisessä muodossaan milloin toisnimistä materialismia, milloin on siihen näön vuoksi yhdistetty Spinozan abstraktista panteismiä, ilman että siitä edes pidetään johdonmukaisesti kiinni. Tämä on esimerkiksi Hæckelin monismi.

»Meillähän on vielä Höffdingin yksiaiheinen maailmankatsomus», huomautin. »Hänen identtisyyshypoteesinsa. Materia ja psyke -- aine ja 'sielu' -- ovat kaksi saman olemuksen yht'aikaista ilmenemismuotoa.»

»Aivan oikein, mutta tämä on puhdas harkintapäätelmä, hypoteesi, jonka pätevyyttä ei ole tutkittu. Ellen erehdy, Höffding sanoo, että 'sielu' ja ruumis eivät ole erinäisiä substansseja. Aivoissa ja hermostossa tapahtuu yht'aikaa sekä ulkonainen että sisäinen vaikutelma. Syntyy tietoisuuden ilmiö. Vuorovaikutus, joka tässä esiintyy, tapahtuu alkeispolvissa, jotka kukin erikseen ovat sekä aineellisia että sielullisia. Yksi olemus vaikuttaa kahden ilmenemismuodon alaisena.

»On huomattava, että Höffding ei yritäkään selittää, mikä tämä yksi 'olemus' on, ja mitä hermostossa tapahtuu sen toimiessa, tai mikä välittää jännitysvoiman jatkuvaa siirtymystä hermostossa. Minusta Höffdingin mukaan itse sielullinen yksilöllisyyskin jää yhä edelleen arvoitukseksi.

»Kuinka hyvänsä, hänen hypoteesinsa antaa aihetta sekä fysiologisiin että psykologisiin kokeiluihin.»

Nyt hra Felseneck luuli kokeittensa kautta saaneensa eräitä uusia lähtökohtia. Huimaavia näköaloja oli avautunut! Hänen kykynsä oli kuitenkin pääasiallisesti kokeellinen. Mutta kokeilujen suuntaamiseen jonkin tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin deduktiivista kykyä, taitoa tehdä otaksumisia ja harkintapäätelmiä.

Hän oli silloin lukenut lyhyen selostuksen Karmel-vuorella esiintyvän uskontofilosofin maailmankatsomuksesta. Hän näki siinä eräitä yhtymäkohtia omien herääväin ajatelmiensa kanssa ja päätti lähemmin tutustua tämän uskontofilosofin näkökantoihin. Tätä varten hän oli ollut Haifassa kuusi kuukautta. Hänellä oli siellä ollut kokeitaan varten oma laboratorio. Hra Felseneck oli ahkerasti seurustellut filosofin kanssa ja tehnyt alkutöitä laajempaan tieteelliseen teokseen.

»Deduktiivinen kyky on vanhastaan ollut suuri itämaisissa kansoissa, samoin kuin muinaisissa kreikkalaisissa. Valtavia deduktiivisia neroja olivat esimerkiksi Amos, Jesaia sekä myöhäissyntyinen juutalainen, Spinoza. Hellaassa oli loistava sarja puhtaasti johtoperäisesti mietiskeleviä ajattelijoita.

»Karmel-vuoren filosofissa yhtyy muinaisten helleenien ja itämaalaisten veri. Sukutiedot ja ulkomuoto viittaavat rotusekoitukseen, jossa on lähemmin kreikkalaista kuin itämaista perintöä. -- Välimeren itärannoilla Cæsareasta Antiokiaan asti oli vielä ristiretkien aikana vahva hellenistinen asutus. -- Tämä filosofi on englanninkielen välityksellä hankkinut itselleen laajat tiedot nykyajan länsimaisesta tutkimuksesta. Hän on itsetakeinen ajattelija. Varsin mielenkiintoinen on hänen jumalakäsitteensä ja siveysoppinsa.»

Olimme istuneet korituoleissamme kannella. Välimeren pinta liikkui tuskin huomattavin mainingein; lännestä käyvä lauhkea henkäys toi sen verran vilpoisuutta, että iltapäivän lämpö ei rasittanut. Häikäisevänä helotti lännen taivas, meri kimmelsi, soilui ja siinsi. Laivan pärskyvässä keulavedessä delfiinit kellahtelivat kuppuroiden, ja vanaveden yläpuolella valkoiset lokit parveilivat.

Professorin selostus oli juuri saamaisillaan mielenkiintoisen käänteen, kun mr Norman häikäilemättömään tapaansa keskeytti meidän puhelumme. Hän oli muuttanut pukuaan ja esiintyi kiireestä kantapäähän gentlemannin asussa. Kaulustinneulassa säkenöivä mahdottoman suuri timantti ilmaisi, mikä hän oli miehiään.

»Parooni von Felseneck -- herra parooni! -- Mutta näitä sikareita teidän pitäisi koettaa.» Hän vei professorin puoliväkisin tupakkasaliin.

Jäin kannelle kävelemään. Alkoi olla paras ja miellyttävin aika vuorokautta. -- Mitä miss Norman viipyikään tukahduttavassa kojussaan? -- Hän ilmeisestikin tuntee isänsä liian hyvin eikä tahdo nähdä tämän hienoa seurustelutapaa tai joutua hänen etevän diplomatiansa esineeksi. Miss Gundy ei tiedä, että isä on jo aikaa sitten järjestänyt paroonilleen istumapaikan tyttärensä viereen!

Hra Moritz teki minulle seuraa ja alkoi puhua sionistien asutuspuuhista. Odottaessani miss Normania näyttäyväksi olisin mieluummin kävellyt yksin. Päästäkseni irti tohtorista, jossa ilmeni melkoinen määrä kiihkomielisyyttä, ehdotin, että lähtisimme tupakkasaliin.

Siellä englantilainen lääkäri oli joutunut väittelyyn professorin kanssa. Astuessani sisään kuulin mr Brookin lausuvan:

»Aine ja siihen liittyvä voima on itsessään kaikki kaikessa. Maailma on ikiliikkuja.»

Hra Felseneck vastasi: »Tämä on varsin johdonmukainen näkökanta, mutta sen aluepiiri on suppea. Yli määrättyjen, ahtaiden rajojen se ei ulotu. Kokonaiskäsitystä kaikkeudesta se ei anna.

»Tiedämme, että näkyvä materia ei ole yhtenäinen. Ainemolekyylit jakautuvat atomeihin. Jokaisessa atomissa on tarmo, jonka mekaaninen voima voi muuntua valoksi, lämmöksi, sähköksi, magneettisuudeksi, tai aikaansaada kemiallisia ilmiöitä. Fyysillisen tarmon loppusumma on alati muuttumaton. -- Entä sielulliset tietoisuusilmiöt? Tässä esiintyy tarmoa, joka jää ulkopuolelle muunnosten sarjaa, -- tarmoa, joka ei ole joutunut kirjoihin! -- Mistä tämä uusi, tämä lisä, tämä _plus_?

»Siihen seikkaan teidän materialisminne ei voi antaa mitään vastausta.

»Itse atomit ovat näkymättömät. Me tunnemme ne ainoastaan kemiallisista ominaisuuksistaan. Mutta atomitkin ovat jaolliset. Hittorf, Thomson, Crookes, Perrin, Kauffmann, Lodge ovat saaneet ulottuvilleen vieläkin pienempiä aineosia, joita katodisäteet sinkovat ulos. Näitä on nimitetty elektroneiksi. Lodge lausuu, että elektronit ovat jonkinlaisia eetterin pyörteitä, eetterin staattisia tai hypoteettisia muodostumia.

»Omat kokeiluni ovat osoittaneet, että nämä eetterin hypoteettiset muodostumat eivät ole kemiallisten muutosten alaisia.

»Mikä siis on materia itsessään, jos se lopulta välttyy kemialtakin? Elektroneja, jotka sinkoutuvat lukemattomin sarjoin, emme semmoisinaan saa punnituksi.

»Entä mikä on eetteri? On lausuttu: punnitsematonta materiaa, joka ei synnytä kitkaa, joka on kimmoista ja yhtenäistä, joka tunkeutuu kaikkien atomien väliin ja täyttää kaikki avaruudet. Mutta nämä ominaisuudet ovat suoranaisia vastakohtia sen materian ominaisuuksille, jonka otamme kouraamme ja tunnemme kemiasta. Jos minä vielä lisään, että eetteri on kemiatonta, niin voitte itse nähdä, mihin olemme johtumassa. -- Voidaan syystä kysyä: onko eetteri kaikki kaikessa?»

Tohtori Brook kivahti: »Atomit ja elektronit myönnän todellisiksi, mutta kiellän eetterin olemassaolon. Elektronit ovat alkeisia voimakeskustoja?»

Professori hymyili: »Voimakeskustoja tyhjyydessä? -- Valon ja lämmön säteily, sähkön ja magneettisuuden ilmiöt todistavat eetterin olemassaolon positiiviseksi tosiasiaksi. Yhtä hyvällä syyllä voisimme epäillä punnittavan materian olemassaoloa.

»On merkillistä, että niin pian kuin materia ohentuu siinä määrin, ettemme saa sitä punnituksi, se samalla osoittautuu kemiallisista muutoksista vapaaksi. -- Kuinka paljon itse asiassa tunnemme materiasta? Vähimmän osan maailmaa näemme silmillämme. Maailmankaikkeuden täyttävä, yhtenäinen eetteri on kokonaan näkymätön. Itse näkyvästä maailmasta, noista valtavista materian patoutumista, nebuloosoista, lukemattomista auringoista ja aurinkokunnista, on tietomme mitättömän pieni.

»Mikä materia on itsessään, jää arvoitukseksi. -- Elektronit voinemme myöntää voimakeskustoiksi, se on: eetterin voimakeskustoiksi! -- Kuinka hyvänsä, materian saamme varustaa kysymysmerkillä. Yhtä vähän tiedämme, mikä materiassa esiintyvä tarmo on. Vetovoiman ominaisuudet tunnemme, mutta arvoitukseksi jää, mikä se on itsessään.

»Te lausuitte äsken, että maailma on ikiliikkuja, -- Mehän tiedämme, että kaikki on kehityksenalaista. Kehitys käy kaikilla aloilla yksinkertaisesta ja yhtäläisestä yhdistettyä ja monimutkaista kohti. Eläviin olioihin nähden johtaa kehitys yhä korkeampaan itsetietoisuuteen ja yksilöllisyyteen.

»Mikä on syy tähän yleiseen lakiin, jonka päämäärä näyttää tietoiselta?»

Mr Brook naurahti: »Elimellisessä maailmassa kehitys on riippuva olemassaolon taistelusta.»

»Aivan oikein, elimellisessä maailmassa. Mutta tämä taistelu ei ole vaikuttamassa taivaankappaleiden kehitykseen nähden. Olemassaolon taistelu tulee kysymykseen vain ahtaalla erikoisalalla. Se määrää eräänlaisen kehityksen suunnan. Se ei ole itse kehityksen perussyy.

»Materiassa oleva liike tapahtuu pienimmän vastuksen suuntaan, sanoo Spencer. Toisin sanoen, atomit mahdollisimman mukaan välttävät taistelua. Tässä siis jälleen eräs kehityksen kulkulinja! Itse kehityksen perussyytä emme tunne.»

Mr Brook pisti uutta tupakkaa piippuunsa ja lausui halveksivasti: »Onkin hullutusta kysyä muka 'äärimmäisiä syitä'. Riittää, kun toteamme olevan maailman tosiasiat.»

Professori alleviivasi sormellaan lausuttavansa pöydän vihreään verkaan: »Äärimmäinen syy, joka itsessään sisältää kaikki, jää kyllä Suureksi Käsittämättömäksi. Mutta puhuessamme aineesta, voimasta ja ikiliikkujasta olemme äärimmäisestä syystä vielä kaukana. Positiivinen tiede on pysähtynyt varsin hajanaiseen, suppeaan maailmankatsomukseen.

»Kemia jakaantuu elimettömään ja elimelliseen kemiaan. -- Eräänlaisen materian molekyylit ja atomit eivät ole yhtenäisiä ja ovat kemiallisten vaikutusten alaisia. Toisenlainen materia -- eetteri -- on yhtenäinen ja kemiaton.

»Olevassa maailmassa tunnetaan kaksi erisuuntaista kehityslinjaa.

»Näihin tietoihin materialismi tyytyy. Tieteellisen tutkimuksen olemukseen kuuluu kuitenkin pyrkimys päästä kokonaiskäsitykseen, joka itseensä yhdistää kaikki hajalliset tietomme todellisuudesta. Tähän ovat tuhannet järkevät ihmiset kaikkina aikoina pyrkineet; tämä pyrkimys on luopumaton. Tiede tajuaa jättäneensä probleemit ratkaisematta ja jääneensä puolitiehen, kunnes kokonaiskäsitys on saavutettu.

»Materialismi on itse materian alalla pysähtynyt kaksiaiheisuuteen. Iäti selittämättömäksi siltä lisäksi jää itsetietoisuuden synty.»

Hra Felseneck nousi pöydän takaa ja istahti vapaaseen asentoon peräseinän sohvalle.

»No niin, minä tahdon pitää kiinni sielullisesta yksilöllisyydestä. Sielunelämämme on kehityksenalainen, mutta kaikissa vaiheissa pysymme samana, jakaumattomana yksilönä. Tietoisuuden sisällys ei ole liittyneenä fyysillisiin tai kemiallisiin prosesseihin. Niin sanottu 'sielu' on kemiaton eikä siis saata olla kemiallisten vaikutelmain tulos.

»Nyt eräät viime vuosina tekemäni fysiologiset kokeet näkyvät viittaavan siihen, että aivojen ja hermoston salaperäinen toiminta, jännitysvoiman siirtyessä jatkuvasti hermostossa, tapahtuu eetterin värähdyksinä. Syntyy tietoisuuden ilmiö. Mutta mikä siinä tapauksessa on eetterin oma sisin olemus?

»Muistelkaamme, mitä vanhastaan tiedämme eetteristä! Eetteri täyttää kaikki avaruudet; se sulkee itseensä jokaisen atomin, on yhtenäinen ja kemiaton. Vetovoiman kaukovaikutus on eetterin välityksestä riippuva. Eetteri siis esiintyy maailmankaikkeuden rakenteen ylläpitäjänä. -- Valon ja lämmön säteily tapahtuu eetterin värähtelyinä. Eetteri siis tekee elämän mahdolliseksi maailmankaikkeudessa. -- Sähköilmiöt ja yleensä kaiken fyysillisen tarmon aiheuttamat liikkeet esiintyvät eetterin värähtelyinä.

»Voimme mennä pitemmälle! Jaollisen, kemiallisen materian molekyylit ja atomit purkautuvat jakaumattomiksi, kemiattomiksi elektroneiksi. Toistaiseksi olen Lodgen kanssa sitä mieltä, että elektronit ovat eetterin staattisia muodostumia -- tai puhuakseni Kauffmannin sanoin -- voimakeskustoja eetterissä. Jos niin on asianlaita, silloinhan eetteri lienee katsottava koko näkyvän maailman rakentajaksi, itse kaikkeuden _substanssiksi_.

»Mutta jos myöskin sielulliset ilmiöt ovat saman eetterin aikaansaamat, niin on selvää, että tässä substanssissa ei ole ainoastaan _extensio_ -- ulottuvaisuus --, vaan myöskin _cogitatio_ -- tajunta --.»

Professori oli puhuessaan kääntynyt yksinomaan mr Brookin puoleen, mutta me muutkin olimme tarkkaavasti seuranneet hänen esitystään.

Tohtori Moritz nyt iski puheeseen kiinni: »Huomaan, että te tahdotte tulla Spinozan panteismiin. Mooseksen lain tunnustajain jyrkkä yksijumalaisuus ei voi tyytyä persoonattomaan jumalakäsitteeseen. -- Sanotaan, että suku on pahin! No niin, Spinoza muinoin erotettiinkin meidän yhteydestämme. -- Jo Schopenhauer huomauttaa, että panteismin lause: 'Jumala ja maailma ovat yhtä', on vain kohtelias sanontatapa, jolla Herra Jumala pannaan viralta.»

»Spinoza on kaikkien aikain valtavimpia ajattelijoita», lausui hra Felseneck. »Mutta häneltä puuttui nykyajan luonnontieteen saavutukset ja kokeellisen tutkimuksen apuneuvot. Spinoza pysähtyi abstraktiseen ylimalkaisuuteen; hänellä ei ollut tilaisuutta sovelluttaa ajatuksiaan konkreettisiin todellisuusilmiöihin.

»Näyttää todella siltä, kuin eetteri -- josta jo Lorentz sanoo, että se on ominaisuuksiensa puolesta luonnontieteen suurimpia arvoituksia, -- olisi itsessään kaikki kaikessa, ja kuin sen olemuksen ilmenemismuodot olisivat yht'aikaa sekä aineellisia että sielullisia. Kun pidetään kiinni tästä ajatuskannasta, sivuutetaan Spinoza.

»Jos jakaumattomat elektronit ovat voimakeskustoja, joissa on aineellista tarmoa ynnä häipyvän vähäisen psyykillistä tarmoa, voimme sanoa jo edeltäkäsin tuntevamme toisia voimakeskustoja, joissa on psyykillistä tarmoa ynnä häipyvän vähän aineellista tarmoa. Näkyy voitavan olettaa, että kummatkin muodot ilmenevät eetterissä. Edellisistä rakentuvat aineelliset atomit ja koko mekaaninen maailma; jälkimmäiset olisivat -- joko uinuvassa tai toimivassa tilassa olevain -- jakaumattomain itselöllisten olioiden keskiöitä. Leibnizin _monadit_ saisivat uuden kantavuuden. Sielullinen yksilöllisyys saisi selityksensä, ja edessämme olisi -- ei abstraktinen, vaan konkreettinen -- tahtova, ajatteleva, tunteva, persoonallinen Jumala.»

»Jos ymmärrän oikein», lausuin, puuttuen keskusteluun, »olette tässä itse asiassa esittänyt Karmel-vuoren profeetan jumalakäsitteen?»

»Tämä on hänen uskontofilosofiansa perusta. Hänestä Jumala on maailmankaikkeuden täyttävä, persoonallinen olio, jonka ulottuville positiivinen tiede voi päästä, jonka voimme tuntea, joka on meissä ja jossa elämme.»

»Entä Karmel-vuoren profeetan siveysoppi?» kysyin.

»Ennenkuin ryhdymme siihen», lausui professori, »pyydän esittää eräitä fysiologis-psykologisia tosiasioita.

»Yksilöllisessä persoonassa, ihmisessä, jossa on itsenäinen psyykillinen voima, syntyy joka hetki henkisiä vaikuttimia, tahdon, ajatuksen ja tunteen ilmauksia, joiden tehoa voidaan erityisillä apukeinoilla saada mitatuksi. Nyt luulen voivani todistaa, että nämä voimanilmaukset esiintyvät eetterin värähtelyinä. Koska eetteri on kitkatonta, niin täten syntyneet eetterin värähtelyt jatkuvat aivoista ja hermostosta yhä edelleen äärettömiin ja iankaikkisiin. Nämä puolestaan vaikuttavat toisiin yksilöihin ja aikaansaavat heidän hermostossaan ja aivoissaan vastaavia eetterin värähtelyjä. -- Tässä selitys eräisiin sielunelämän ilmiöihin, kuten aavistuksiin, kaukoviesteihin, seikkaan, että samat aatteet eri aikoina uusiutuvat tai että samoja tieteellisiä ja käytännöllisiä keksintöjä useat henkilöt voivat tehdä eri paikoissa samaan aikaan. -- Sivumennen mainittakoon, että kaikki liike koko maailmankaikkeudessa tapahtunee väreilevässä kierrelinjassa, silloinkin kun sen kaari on niin pieni, että se näyttää suoralta linjalta. --

»No niin! Jos eetterin oma olemus on itsetietoinen, niin silloinhan tahtomme, ajatuksemme, tunteemme ilmaukset aiheuttavat vaikutelmia myöskin eetterin tietoisuuteen.

»Palatkaamme nyt Karmel-vuoren filosofiin ja hänen jumalkäsitteeseensä! Samoin kuin kristinuskon mukaan, hänestä elämän korkein voima on rakkaus. Tämän johdosta -- koska Jumala on meissä ja me elämme Jumalassa -- hän päättää, että rakkaus on Jumalan sisin olemus. Edellisestä käy vielä ilmi, että ihmisen kaikki henkiset vaikuttimet aiheuttavat vaikutelmia Jumalan tietoisuuteen.

»Jos tästä pidetään kiinni, on uutta tietä johduttu tuohon, jota ihmishenki juuri kaihoaa: kaikkialla läsnäolevaan Jumalaan, joka on meidän välittömässä yhteydessämme. Ei viileänä, uinuvana oliona, johon Spinoza pääsi ajatuksissaan kohoamaan, vain iäisyyden näkökannalta katsoen, vaan elävänä Jumalana, joka joka hetki tuntee meidän kanssamme.»

Hra Moritz lausui ivallisesti: »Kärsivä Jumala!»

»Myötätuntoinen, rakkauden Jumala!» oikaisi hra Felseneck.

Hra Moritz nousi paikaltaan: »Jumalan kärsimyksistä haetaan yhä edelleen hengellistä ravintoa. -- Pfui!» Hän jätti seuramme mielenosoituksellisella tavalla.

»Entäs kuinka _tämän_ asian laita on?» lausui hra Brook. Hän puhui kiusallisen flegmaattisesti: »Elämän korkein voima on rakkaus -- mutta olemassaolon taistelussa, joka määrää kehityksen kulun, voittaa väkevin!»

»Väkevin on korkeimmin kehittynyt», vastasi professori. »Korkeimmin kehittynyt on rakkaudesta rikkain. -- Olevan maailman kumpaisetkin erisuuntaiset kehityslinjat huomaamme täten lopulta yhtyviksi! Itsekkyyden laki muuttuu vähitellen rakkauden laiksi. Saman lain näemme vallitsevan atomien vaaliheimolaisuudessa.

»Mutta tarkastakaamme muistutusta 'kärsivästä Jumalasta'.

»Jumala tuntee kaikki sisimmät vaikuttimemme itsessään. Tähän seikkaan filosofimme perustaa siveysoppinsa. Meidän kannaltamme katsoen ihmisen henkiset vaikuttimet, mikäli ovat ristiriidassa ikuisen tahdon kanssa, näkyvät tuottavan Jumalalle kärsimystä. Mutta ääretöntä Jumalaa, joka itsessään on rakkaus, ei voida mitata äärellisin mitoin eikä inhimillisen rakkauden vajavuuksien mukaan.

»Siitä huolimatta juuri meidän oman luontomme näkökanta on siveellisen velvoituksemme määrääjänä. Välitön yhteytemme Jumalan kanssa ja rakkauden laki vaativat meiltä -- riippumatta hänen mahdollisesta mielihyvästään tai mielipahastaan -- sitä rakkautta Jumalaan, että koetamme saattaa tahtomme, ajatuksemme, tunteemme sopusointuun ikuisen tahdon kanssa. -- Silloin elämme Jumalassa oikein. -- Meidän tulee pyrkiä tajuamaan Jumalan maailmanajatusta ja toimia sen mukaan. Tämä on hyvä; sen vastakohta on paha.

»Näistä lähtökohdista Karmel-vuoren filosofi kehittää siveysoppiaan edelleen ja johtuu yleiseen ihmisrakkauteen, rauhaan ja suvaitsevaisuuteen. Koko hänen maailmankatsomuksensa on hilpeän valoisa. Itse hän on herttaisimpia ihmisiä. Mitään hempeämielisyyttä tai velttoa lepoa ei ole hänen opissaan.»

Mr Norman, joka oli koko tämän selostuksen ajan istunut nyrpeänä ja ääneti, tunsi nyt olevansa omalla pohjallaan. Hän huudahti ihastuneena: »Nyt vasta alan ymmärtää jotakin kaikesta tästä! Herra parooni onkin täällä puhunut liian kauan pelkkää sekamelskaa. -- Ei mitään vihaa silti! Meidän oman hallitsijahuoneemme prinssi entisessä Norja-Ruotsissa kulki minun nuoruudessani samalla tavoin jaaritellen. -- Teidän viimeiset opetuksenne voin hyvin ymmärtää. Mutta sallikaa minun sanoa: samaa rakkaudenuskontoa opetettiin minulle jo lapsena, kun tuskin olin alkanut jokeltaa ensimmäisiä sanojani.»

Hra Felseneck hymyili: »Karmel-vuoren filosofi pyytääkin vain olla vaatimaton siveydenopettaja ajan ristiriitaisuuksissa. Luonnontieteiden loistavain voittojen jälkeen monen mielestä Jumalalla ei enää ollut tilaa maailmassa. Hän tahtoo, turvautumatta dogmeihin, puhdistaa siveyskäsitteitämme ja luulee voitavan aistiperäistä tietä saattaa Jumala jälleen lähemmäksi meitä.

»Karmel-vuoren filosofin merkitystä on muuten vaikea arvostella, jollei itse ole kuullut hänen opettavan kansaa. Hänen puheessaan on jotakin innostavaa, mieltä jalostavaa. Hän on antautunut kaikkien hyväin tajujemme ja korkeiden aatteittemme -- puhtauden, totuuden, oikeuden, vapauden ja edistyksen palvelukseen. Yksinkertaisin sanoin hän johtaa ajatuksia ylemmäksi maata ja antaa kuulijoilleen yhteenkuuluvaisuuden tunteen rakkauden Jumalan kanssa.»

Mr Norman alkoi innokkaasti tiedustella professorilta elämäntakaisia asioita. Mr Brook oli jo hetken istunut torkuksissa, sammunut piippu kädessä. Ilta oli jo ehtinyt, ja jätin seuran. Astuessani tupakkasalin kynnyksen yli laivankannelle kuulin hra Felseneckin lausuvan:

»Yksilöllisyytemme on jakaumaton. Ruumiimme molekyylien hävitessä ja vaihtuessa elämämme pitkään jää kuitenkin se, mikä meissä on sielullista, pysyväisesti jäljelle.»

* * * * *

Miss Gundy Norman istui korituolissa, jonka hän oli nostanut ihan tupakkasalin oven viereen. Ovi oli ollut auki, ja hän oli nähtävästi kuunnellut keskustelua.

Hän nousi ja sanoi hymyillen: »Omatuntoni on tässä asiassa täysin puhdas. Mr Felseneckin selostus oli laatuaan julkinen esitys. On tapauksia, joissa omaatuntoani ei ole vaivannut, jäädessäni oven taakse kuuntelemaan vaikkapa parhaiden ystävieni salaisuuksia.»

Astuimme peräkannelle, ja miss Norman nojautui yli parraskaiteen, katsoen vaiti illan hämyiseen mereen. Hänen hieno profiilinsa itsepäisine leukoineen kuvastui sähkölampun valaisemana selväpiirteisesti meren tummaa taustaa vastaan. Kasvoissa oli omituinen, kaihoisa, haaveellinen ilme.

Äkkiä hän kääntyi puoleeni ja lausui: »Arvatkaas, mitä minä ajattelen?»

»Te ajattelette Karmel-vuoren profeettaa, johon olette äärettömän ihastunut.»

»Ei, mutta vakavasti! -- Minä en jää tänne laivaan. Aion palata takaisin Haifaan.»

»Te aiotte ruveta Karmel-vuoren profeetan oppilaaksi ja sitten, palattuanne takaisin Amerikkaan -- --. Ymmärrän varsin hyvin teidän kunnianhimoisia ja vallanhimoisia tuumianne! Entä mitä vanhempanne sanovat siitä?»

»Oh, he tietysti tulevat minun kanssani Haifaan. He tekevät, mitä ikinä minä tahdon.»

Ajattelin itsekseni, että sellainen järjestelmä on sangen edullinen miss Gundylle, ja huomautin laivan saapuvan aamulla Beirutiin, josta aina on tilaisuus päästä Haifaan.

»Ei, minä aion heti kohta palata takaisin. Menen sanomaan kapteenille, että hän oitis kääntää laivan.»

Hän lähti nopeasti astumaan komentosillalle johtavia portaita kohti.

»No mutta, miss Norman!» lausuin, kokien häntä pidättää.

Hän pysähtyi ja polki jalkaansa: »Luuletteko, ettei kapteeni tottele? -- Minä ostan laivan. Maksan kaksinkertaisen, nelinkertaisen hinnan!»

»Pelkään, ettei laiva ole kapteenin myytävissä. Laivayhtiö --»

»Oh, minä tiedän paremman keinon», lausui miss Norman. »Minä lahjon koneenkäyttäjän ja kaikki lämmittäjät siellä alhaalla.»

»Mutta, _my dear miss_, ajatelkaa matkustajia, jotka ovat laivassa. Heillä ehkä on kiireisiä asioita. Kaikki tahtovat päästä määräpaikkaansa ajoissa.»

Miss Norman nykäytti niskaansa: »Koneessa männän varsi on vääntynyt -- propellinsiipi on katkennut. -- Mistä minä tiedän? -- Ei auta! Laivan täytyy palata satamaan. -- Minä en voi sille mitään.» Hän levitti viattomasti käsiään ja aikoi jo lähteä laivankannen alle.

»Odottakaahan hetkinen vielä, miss Norman! -- Minulla olisi kenties vieläkin parempi ehdotus. -- Olkaa hyvä ja istukaa tähän, niin neuvottelemme!»

Koetin selittää, että miss Normanilta voi Haifassa kulua viikkokausia, ennenkuin hän saa yleiskatsauksen Karmel-vuoren profeetan opista. Laivassamme on professori Felseneck. Minä voisin esittää professorin neidille. Muutamassa tunnissa hän voi antaa miss Normanille ensimmäisen yleiskatsauksen, josta hänellä sitten on suurta hyötyä saapuessaan Haifaan. Jos neiti nyt matkustaa yhtä perää Beirutiin asti, niin hänelle on siitä selvää ajanvoittoa.

(Jätin, viisaasti kyllä, sanomatta, että jos miss Norman käännyttää laivan ja meidän kaikkien on pakko palata takaisin Haifaan, niin professori olisi yhtä hyvin silloinkin neidin puhuteltavissa muutaman tunnin ajan.)

Miss Gundy harkitsi pää kallellaan syvällistä ehdotustani. Vähän ajan perästä hän sanoi miettivästi: »Asiassa on kyllä perää -- tiedän sen -- mutta sitäpä juuri en halua, en halua -- --»

»Kenties epäilyksenne haihtuvat, jos viittaan siihen, että mr Felseneck tulee joka tapauksessa illallisen aikana teille esitettäväksi. On tapauksia, joissa salaisten tietojen hankkiminen ei vaivaa minunkaan omaatuntoani.»

Miss Gundy oli liian hämmästynyt voidakseen heti vastata. Hän katsoi minuun, kuin tutkiakseen sisimpiä ajatuksiani. Vihdoin hän huokasi: »Ah, minä alan ymmärtää! -- _Well_, ei mikään siis auta! Esittäkää mr Felseneck minulle! Se on kaikin puolin parempi, kuin että -- --»

Professori oli äsken tullut kannelle ja seisoi keskilaivan kaiteeseen nojautuneena. Vein hänet miss Normanin luokse. Esittäessäni heidät lausuin hymyillen: »Miss Norman on suuresti ihastunut Karmel-vuoren filosofin oppiin. Voitte olla varma siitä, että hän aikoo ruveta levittämään sitä Amerikassa. Teidän tulee tietää, että hän aina tahtoo toisella tai toisella tavalla vallita.»

»No, sen minä sanon! Kaikkea tässä kuulee!» ihmetteli miss Norman. »Mutta soisin todella kuulla lähemmin yhtä ja toista Karmel-vuoren filosofista. Tahdon olla tänä iltana teidän harras oppilaanne.»

Laivan yläkannella istuen ajattelin nuorta, ihmeellistä naista, johon tänään olin tutustunut ja joka kaikessa epäjohdonmukaisuudessaan oli niin intomielinen, hetkellisessä huikentelevaisuudessaan niin syvästi tunteikas, yltiöpäisessä oikullisuudessaan niin vastustamaton ja vikoineen niin hurmaava. Hänen temperamenttinsa oli pursuva kuin nuori, kuohuva viini.

Mutta mistä hänen äskeinen rimpuilemisensa?

Ah, nyt alan käsittää tuon omituisen tytön! -- Hän tuntee joutuneensa kohtalonsa eteen. Heti ensi silmäyksellä miehekäs hra Felseneck -- jo Haifan laiturilla -- hänet voitti! Nuori impi tahtoisi hiipiä hänen luokseen, mutta säikkyy itseään ja pyrkii pakoon. -- Pois laivasta! Pois laivasta! -- Sitä suuremmalla syyllä pakoon, kun isä liehittelyllään on saattava hänet huonoon valoon!

Toiselta puolen Karmel-vuoren profeetta teki häneen heti alussa syvän vaikutuksen luonnon ihanuudessa ja Galilean maisemain tenhossa. Hra Felseneckin selostus filosofin opista lisäsi hänen innostustaan. Hän ehkei kaikkea niin ymmärtänyt, mutta tuntee intuitiivisesti, että hra Felseneck on sen omaksunut. Nyt hän tahtoisi tarkemmin tutustua tähän oppiin juuri siitä syystä, että se on hänen ihailemansa miehen maailmankatsomus. Mutta kaikki naiselliset vaistot saattavat miss Gundyn vieromaan häntä itseään. Hän tuntee hra Felseneckissä käskijänsä, joka on vievä häneltä hänen itsevaltaisen tahtonsa, hänen huiman vapaudenhalunsa ja rajattoman itsemääräämisoikeutensa. -- Rakkauden suuri laki on kääntämäisillään miss Gundyn kehityslinjaa.

Entä Karmel-vuoren profeetan maailmankatsomus?

Ihmiselämä on häipyvä kuin yksityisen ihmisen mielikuvituksen tuottama unelma. Maailmat muodostuvat ja hajoavat. -- Mikä on se, joka kaikessa katoavaisuudessa on ikuisesti olevaa? Vai onko kaikki järjetöntä liikettä, tarkoituksetonta vaihtelua? -- Onko siveellinen maailmanjärjestys vain ajatuksen ja mielikuvain houretta?

Karmel-vuoren profeetta on vakuutettu toimivansa ikuisen tahdon palveluksessa. Siitä hänen henkensä voima ja se tavaton vaikutus, mikä hänellä on kuulijoihinsa. Hänen sanansa soidessa läsnäolevat tuntevat itsensä nostetuiksi maan matalasta kamarasta valoisiin piireihin, joissa hänen oma henkensä asuu. Heidät valtaa ilo ja innostus, he tuntevat olevansa muuta kuin maisen elämän lapsia, jotka hetken täällä viipyvät häipyäkseen tyhjiin.

Istuessani yläkannella yksin, Idän tähtitaivaan tuikkiessa, johtui mieleeni, kuinka se ei ole sattuma, joka on tehnyt itämaat yksijumalaisuuden ja niin monen moraalisen uskonnon alkukodiksi.

Lempeä yö on täällä vuorokauden paras aika. Salaperäisen yön äänetön hiljaisuus saattaa ihmisen ajatukset pyhiin aavistuksiin; alati pilvettömän taivaan tähtien säännöllinen siirtyminen yli siintävän laen opettaa häntä tuntemaan luonnon lainalaisuuden. Niinpä jo patriarkka Abraham, heimonsa päämies, istuessaan yksin yöllä telttansa edustalla ja nähdessään oman aluepiirinsä, laajan, yksinäisen aron, ympäriinsä yhtyvän, taivaankannen kupuun, joka kohosi hänen yllään, oli ajatuksissaan johtunut ikuiseen, persoonalliseen tahtoon, joka yksin hallitsee maailmoita.

Kaikkien sivistyskansain yksijumalaiset uskonnot ovat peräisin näiltä seuduin. -- Ihmishengessä on ikuinen kaipuu Jumalan tuntemiseen. Karmel-vuoren profeetan filosofia tahtoo selittää tämän kaipuun syyn.

Itämaiden öinen taivas on ihmeellinen! Kaikkien etäisyyksien mitat muuttuvat sen tenhohämyssä. Kaikki nähdään niin läheiseksi, niin helposti tavattavaksi. -- Katselin suuria, loimottavia tähtiä, jotka näkyivät välkkyvän vain muutaman sylen päässä minusta. Silmäni seurasivat laivan matalan etumaston kulkua läpi tähtiparvien vilinän, ja sydän oikein vavahti, milloin mastonhuippu joutui liian likelle jotakin kirkkaasti säteilevää, suurempaa tähteä. Monta kertaa näytti sulalta ihmeeltä, ettei masto häikäilemättömässä vauhdissaan karistanut tähteä alas tai särkenyt sitä säkeneinä sinkoileviksi sirpaleiksi. --

Laivagongongi soi. Illallispöydässä hra Felseneck aivan oikein istui miss Gundyn vieressä.

Nuori neito oli viehkeän suloinen ja istui enimmäkseen ääneti. Koko hänen raju huimuutensa oli kuin pois puhallettu. Hra Felseneck oli kohteliaan huomaavainen sekä hänelle että hänen äidilleen. Nuoren miehen kasvoissa ja silmäyksissä oli jotakin, joka ennusti syvempää kiintymystä.

Kun seuraavana aamuna saavuttiin Beirutiin, oli miss Norman unhottanut kaikki aikeensa palata Haifaan. Koko päivän hra Felseneck ja miss Norman istuivat kahden kesken, erillään muista. Huomasin kaihomielin, että miss Gundyn kasvoihin oli ilmestynyt uusi, auvoisa ilme. Hän istui niin sanomattoman hiljaisena ja hiltyneenä hra Felseneckin rinnalla. -- Rakkaudessa on kaikki! Itsekkyys ei vallitse maailmaa.

Luonnossa kaksi vastakkaista elementtiä etsii toinen toistansa. -- Kumpikin erikseen on vailla jotakin ja sisältää tuhoisia voimia. Ne ensin näkyvät karttavan toisiaan, mutta jo yhtyvät ja luovat samalla luotaan häijyt, itsekkäät aineksensa. Tuloksena on _maan suola_. -- Siinä rakkauden vaaliheimolaisuus!

H. N. Norman Esq. tuli luokseni, rehennellen ja hykertäen käsiään. Hän vilkaisi nuoriin ja virkkoi:

»No, mitä sanotte? -- Kaikki alkaa käydä hyvin!»

Hän kävi käsivarteeni ja vei minut alas baaripöydän luo: »Nyt tahdon opettaa teille maailman parhaan cocktailin ainekset: maraskino ja crème de menthe! Puoleksi kumpaakin. Siinä vasta resepti!

»Tiedättekös, nyt vasta sain parooni von Felseneckiltä kuulla, että Efesos, mihin me matkustamme, onkin raunioina. Kun Smyrnassa astumme laivasta, niin hän lupasi tulla mukaan ja selittää meille Efeson muinaisjäännöksiä.»

Join maailman parhaan unhotuksen maljan, ajatellen itsekseni, että Efesossa Artemis-Diana, kuten jo ammoisia aikoja sitten, on muuttuva Diana-Afroditeksi.

SISÄLLYS.

Sivu. Valkoinen kameeli............................... 9 Totuus »Omarin moskean häväistyksestä».......... 47 Karmel-vuoren profeetta......................... 145