Kuninkaan tuomio: Näytelmä 3:ssa näytöksessä lauluineen by Jaatinen, Otto Engb. (Otto Engelbert)

KUNINKAAN TUOMIO

Näytelmä 3:ssa näytöksessä lauluineen

Mukaellut

OTTO WILHO [Otto Engelbrekt Jaatinen]

Aihe otettu P. Thomasson'in kertoelmasta: Prinssi ja porvarityttö

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.

Hämeenlinna O.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino 1908.

Suomalaisen Teatterin ensimälsen regissööörin

Oskari Wilhon

muistolle omistaa mukaelmansa kiitollisuudella

Otto Wilho.

HENKILÖT:

_Kustaa III_, Ruotsin kuningas. _Fredrik_, hänen nuorin poikansa. _Breitfelt_, luutnantti. _Larsson_, hansikkaan tekijä. _Ingrid_, hänen tyttärensä. _Hurtti_, sotavanhus. _Rudolf_, hänen poikansa. _Stål_, korpraali. Sotilaita. Kansaa.

Tapahtuu Porvoossa huhtikuussa v. 1790.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

_Näyttämö_: Larsson'in myymälä. Perä- ja sivuovet. Oikealla akkuna. Vasemmalla etunäyttämöllä pöytä, täynnä nahkoja ja hansikoita. Peräseinällä hylly täynnä valmiita hansikoita ja sen edessä myyntipöytä. Muu huonekalusto yksinkertainen ja ajanmukainen.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

INGRID: Ommellen hansikkaa etunäyttämöllä olevan pöydän ääressä laulaa.

Laulu N:o 1.

Soi riemuisasti laulu, Taas reipas suruton! On murhe multa poissa; Mä itse mursin sen. Nyt lennän tuulen lailla Mä metsän ruusumailla.

Mä illoin kohtaan siellä Ain' oman armaani, Mi kerran vannoi mulle, Ett' hän on omani, Vaikk' taivas koitteleisi Ja hältä toivon veisi.

Kuitenkin, jos mä siellä Kohtaisin kolmannen, Sylissä kultaseni, Mi istuis' laulellen Niin loppuis ilo multa: Mun pettänyt on kulta.

Niin käypi täällä aina, Ett' kuihtuu kukkaset, Ja ruusumailla kasvaa Piikkiset ohdakkeet. Ja ruusu kaunokainen On piikkipensas vainen.

Niin sanotaan laulussa, mutta mitäpä minä siitä välitän! En ole vielä antanut sydäntäni kenellekään. Olen vapaa -- vapaa kuin taivaan lintu. Tosin sanovat kasvinkumppanini, että on niin ihanaa olla rakastettuna ja ett'ei mikään hetki onnellisuudessa voita sitä hetkeä, jolloin rakastaja polvistuneena vannoo uskollisuuttaan. -- Hm, enpä tiedä ovatko he oikeassa, mutta jos kerran sattuisi niin, että minäkin rakastuisin johonkin nuorukaiseen, niin pitäisi hänen olla urhoollinen ja uljas mies, niinkuin kuningas Kustaakin. Siinä on mies, jonka vertaista saa hakea!... Kas niin, nyt tämä ompeleminen taas alkaa väsyttää... Niinpian kuin vaan tulen ajatelleeksikaan kuningasta ja sitä hienoa herrasväkeä, joka nyt on kaupungissa, niin alkaa päätäni huumata. Sellaista komeutta olen harvoin nähnyt... Ei, nyt en ompele enään ainoatakaan pistosta.

Panee työnsä pois ja menee akkunan luo.

Kas kuinka kauniisti kevätaurinko paistaa puhtaaseen lumeen, joka vielä peittää maan ja meren, ja hongat tuolla kaukana kohoavat kuin hopeahapsiset jättiläiset...

Laulaa.

Laulu N:o 2.

Loista, kirkas päivä loista! Kinokset nuo paksut poista! Pohjolaan tuo kevät kukka Laaksoloihin nurmen nukka.

Koita, koita Suomen päivä! Kauvas poista huolten häivä! Valon kun sä kirkkaan tuonet Poistunevat kansan huolet.

Vetäytyy äkkiä pois akkunasta, huudahtaa.

Ah, Luojani!... Sama ylhäinen herra, jonka useita kertoja olen nähnyt kävelevän tästä ohi, meni taas äsken ja iski minulle silmää niin kummallisesti. Mitä hän sillä lie tarkoittanut... (Katsoo ulos). Tuolla hän nyt menee, alinomaa vilkuillen tännepäin.

TOINEN KOHTAUS.

Ingrid, Larsson ja Rudolf oikealta.

LARSSON: Mitä sinä tuommoista turhaa aina loruat. Osaan kyllä antaa arvon hauskalle pilapuheelle, mutta kun se menee liian pitkälle...

RUDOLF: Ei mestari, se onkin täyttä totta, mitä olen puhunut. Jo tänään otan pestin sotaväkeen ja kun rynnäkkö alkaa, menen Armfeltin joukkoihin.

LARSSON: Ah, mutta sehän on pelkkää hullutusta!

RUDOLF: Kuinka? Onko kuninkaan ja isänmaan puolesta taisteleminen teistä hullutusta?

LARSSON: Kuka sitä on sanonut! Päinvastoin on jokaisen velvollisuus uhrata viimeisen veripisaransakin isänmaan puolesta ja kun kuningas Kustaa kulkee etunenässä, niin kukapa ei häntä seuraisi... Mutta sinä, poika raukka, mitä sinä sodassa luulet tekeväsi?

RUDOLF: Mitäkö teen? Jospa tietäisitte kuinka voimakas olen, niin ette noin puhuisi!... Eilenkin kun löin Räätäli-Matin Jaakkoa korvalle, niin paikalla lensi hän seljälleen ja toissapäivänä tein saman tempun eräälle vääräsääriselle talonpojalle.

LARSSON: Ja tuo on mielestäsi oivaa urhoollisuutta! Luulet kai voivasi tehdä samoin silloinkin, kun venäläinen lähestyy. Oh ei, silloin eivät sellaiset temput auta mitään, silloin on olo vähän kuumempaa!

RUDOLF: No, sitä minä en pelkää vaikka lähettäisivät minkälaisen kuulasateen hyvänsä. Muutoin kertovat sotilaat, että kuningas oli kerran taistelun alussa huutanut joukoilleen: "Raukka se, joka ampuu!" Ja sinä päivänä ei suomalaisten pyssyistä pamahtanut ainoatakaan laukausta! He ottivat vaan vihollista korvista kiinni ja pyörähyttivät pari kertaa ympäri, ja sillä lailla oli Armfelt yksinään lopettanut vähintäin parituhatta vihollista. Jos minä nyt saan hengiltä pari sataakin, niin onhan sekin jo kaunis alku...

LARSSON: Sinäkö? Hyvä, jos saat edes yhdenkin... Ei, jää sinä vaan kauniisti kotiin ompelemaan hansikoita!... Se sopii sinulle paljon paremmin.

RUDOLF: Olen tehnyt päätökseni ja sitä en muuta. Jos en sodassa paljoa voikaan toimittaa, niin löydänhän kumminkin kunniakkaan kuoleman kun tämä eläminen on niin raskasta ja ikävää...

LARSSON: No, tuhannen tuhatta! Siltäkö tuntuu? Ja minkätähden, jos saan kysyä?

RUDOLF: Niin, siksi, että ... että... Ah, on kai mestari huomannut, ett'en enään tee työtä yhtä halukkaasti kuin ennen... En tiedä mistä se tulee, mutta...

LARSSON: Ahaa, kyllä tiedän mistä kenkä likistääl No, mutta miksi et ole puhunut itse tytön kanssa?... Hänellä on vapaa tahtonsa olen aina sanonut. Ah, tuollahan hän onkin!... Ingrid!...

INGRID (Säikähtäen). Mitä, isä?

LARSSON: Mitä sinä siellä niin uteliaasti katselet!

INGRID (Hämillään). Olin niin ihastunut tähän kauniiseen kevätpäivään ja päivän hopeaterä lumosi minut kokonaan kirkkaudellaan.

LARSSON: Vai niin, sinä haaveksit tulisia silmiä... Niin, niin, sehän on tyttöjen tapaista! (Rudolf'ille). Kas niin, käytä nyt tilaisuutta ja sano hänelle mitä sinulla on sydämmelläsi! Minä olen kyllä suostumukseni antava jos tyttö myöntyy. (Ääneen). Hyvästi hetkeksi lapsukaiseni. Minulla on vähän asiaa Räätäli-Matille. (Mennessään ovessa itsekseen). Saa nähdä, kuinka hän aluksi suoriutuu tämänlaisista taisteluista! (Ulos peräovesta).

KOLMAS KOHTAUS.

Rudolf, Ingrid.

INGRID (Akkunassa). Kas nyt tulee ylhäinen herra takaisin erään toisen seurassa!

RUDOLF (Itsekseen). Mitä hän niin uteliaasti katselee? (Ääneen). Neiti Ingrid!

INGRID: Vai niin, Rudolf on vielä täällä!

RUDOLF: Niin, asia on nyt niin, että ... että minä aijon mennä sotaan...

INGRID: Kujeiletteko te taas, vai...?

RUDOLF: Se on vakava aikomukseni, neiti Ingrid.

INGRID: No, nyt puhutte miehen lailla. Ah, jospa minäkin olisin mies! Kuninkaan tänne tultua on kuin sankarimaisuus olisi oikein hurmannut minut... Kerrotaan, että kuningas, joka muutoin on erittäin kohtelias naisväelle, joskus kohtelee heitä kovakätisesti... Kuulin eilen puhuttavan, että kuningas oli taputtanut erästä hovineitiä poskelle niin varomattomasti, että poski tuli mustelmalle...

RUDOLF: Eihän se ihme olekaan, kun ei kolmeen vuoteen ole talutellut muuta kuin miekkaansa. Mutta onhan prinssi Fredrikillä sitävastoin paljon hienommat kädet ... ja niillä hän taitaa taputella sekä hovineitejä, että porvarityttöjä.

INGRID: Oikeinko totta! Voi etten minä vielä ole nähnyt prinssiä kertaakaan!

RUDOLF: Vai niin, neiti Ingrid haluaisi nähdä prinssin?

INGRID: Niin, jos se vaan olisi mahdollista.

RUDOLF: Niin, niin, te ette ole ainoa, joka sitä haluaa. Samaa haluavat kaikki, Jumala paratkoon ... ja Porvoon urhot eivät myöskään ole muodista paljon jäljellä.

INGRID: Ei suinkaan!... Mutta luulenpa, että Rudolf on tänään huonolla tuulella. Porvoon urhot eivät ole hituistakaan huonommat kuin muutkaan, jos he vaan ovat reippaita ja urhoollisia poikia ja siten kuninkaan rivien kaunistuksena ... ja sen minä vaan sanon, että jos joskus ottaisin miehen itselleni, niin...

RUDOLF: No, millaisen pitäisi hänen olla?... Se ei tosin liikuta minua ... mutta tiedänpä yhden Porvoon urhon, joka on kokonaan ihastunut teihin, neiti Ingrid.

INGRID: No, kuka sitten?

RUDOLF: Sitä en sano.

INGRID: Onko hän sievä poika?

RUDOLF: Niin luulen.

INGRID: Onko hän pitkä ja komea?

RUDOLF: No, ei hän nyt juuri niin erin pitkä ole, mutta, mutta pulska poika hän kyllä on.

INGRID: Missä toimessa hän on?

RUDOLF: Niin, hän on... (itsekseen). Nythän saan tietää missä toimessa minun pitäisi olla. (Laulaa.)

Laulu N:o 3.

RUDOLF:

Jos se poika tulisi ja kysyisi: Hei larilarilari lallallei! "Tahdotteko tulla mun armaakseni? Hei larilari lallei! Mä työtä tehdä voin sen saatte uskoa Meill' aina leipää ois' ei koskaan puutetta Jos vastauksen myöntävän saan?"

INGRID:

Vaikka, vaikka kuinkakin kauniisti Hei larilariri lallallei! Hän multa sydäntäni pyytäisi Hei larilari lallei! Ja vaikka kullasta vois' vuoret tehdä hän Ja taivaan iloksi vois' muuttaa elämän. En hänest' huoli kumminkaan.

RUDOLF:

Jos se poika tulisi ja kysyisi Hei larilariri lallallei Tahdotteko tulla mun armaakseni? Hei larilari lallei! On paljon peltoa ja talo komea, Ei huolta, murhetta ei tuskaa tunneta, Jos vastauksen myöntävän saan.

INGRID:

Vaikka, vaikka kuinkakin kauniisti Hoi larilariri lallallei Hän multa sydäntäni pyytäisi, Hei larilari lallei Ja vaikka meret maat hän pitäis' hallussaan Ja aarteet maailman ois' hällä omanaan, En hänest' huoli kumminkaan.

RUDOLF:

Jos se poika tulisi ja kysyisi: Hei larilariri lallallei Tahdotteko tulla mun armaakseni? Hei larilari lallei Oon uljas sotilas, maan eestä taistelen Nyt lähden kuolemaan, kun saan vain suukkosen Ja vastauksen myöntäväisen.

INGRID:

Niin -- jos se nuorukainen tulisi, Hei larilariri lallallei Mä heti hänet ottaisin omakseni Hei larilari lallei Ken niinkuin Kustaa käy uljaasti taistohon, Hän immen huulilta saa kuuman suutelon ja lemmen liekin ikuisen.

(Rientää vasemmalle).

NELJÄS KOHTAUS.

RUDOLF: Niin, sen tiesin jo edeltäkäsin. Sotaväen tänne tultua ovat tytöt aivan järjiltään. Lyönpä vetoa, että isäukkoni, niin vanha ja rikkiammuttu kuin hän onkin, onnistuisi paremmin lempivehkeissä, kuin konsaan kukaan kaupungin kaunis porvari, etenkin jos hänellä olisi urhoollisuusmitalit rinnassaan... Hm, minun pitää siis tulla sotilaaksi! Rudolf parka! johan sinun aikoja sitten olisi pitänyt tietää, ettei hansikkojen ompeleminen ole mikään miehen toimi... Mutta nyt tuntuu minusta niin vaikealle lähteä ja jättää... Ei, minun täytyy olla mies ja pysyä päätöksessäni. Pois rakkauden mietteet silloin kun lähtee sotimaan isänmaan ja kuninkaan puolesta! (Laulaa).

Laulu N:o 4. (Ilmari Calamnius'en "Nuorukaisen virrestä.")

Mä tunnen leimut lemmen muun Nuo tääll' ei kestää voi, Ne rintahani orpohon Vain hetken hehkut loi. -- Mutt' yks' on täällä morsian, Kun sortuu lemmet maailman, Ja se on -- synnyinmaa!

Hän mulle viittaa uuden tien, Ihanan ihmekkään, Jok, aina suurta suuntaa vie Päämaaliin ylhäisään; Se aina auttaa oikiaan Ja johtaa poikiaan Päin pyhää, korkeaa!

Oi Luoja minus sytytä Isäinmaan rakkaus, Ennenkuin minut kuolohon Vie kurja uupumus: Mun riutaa alle tuskien Ja turhain unelmain!

VIIDES KOHTAUS.

Rudolf, Prinssi Fredrik ja Breitfelt puettuina viittoihin, perältä.

PRINSSI: Luuletteko hänen nyt olevan yksinään?

BREITFELT: Niin toivon. Neljännestuntia sitten läksi mestari Larsson talosta.

RUDOLF: Kaksi vierasta. Ketähän he etsivät?

PRINSSI: Nuori mies!

BREITFELT: Luultavasti ammattioppilas. (Rudolf'ille). Kuules ystäväni!

RUDOLF: Mitä haluatte?

BREITFELT: Me tahtoisimme nähdä hansikoita.

RUDOLF: Vai niin, aivan paikalla.

BREITFELT: Sinäkö aijot meille niitä näyttää?

RUDOLF: No niin. Luuletteko ett'en minä osaa sitä tehdä, vai...

BREITFELT: Ei, me emme luota sinuun. Eikö täällä ole ketään muuta käsillä? Esimerkiksi talon tytär!

RUDOLF: Hänellä ei nyt ole aikaa. Ja voinhan minä yhtähyvin näyttää...

BREITFELT: Mutta kuulitko ett'emme tahdo sitä! Kutsu paikalla tänne neiti Ingrid!

RUDOLF (Itsekseen). Hän tietää tytön nimenkin!... Kummallista! Tässä piilee jotain.

BREITFELT: No tuotko?

RUDOLF: Hansikkoja, paikalla.

BREITFELT: Ei, minä tarkoitan neiti Ingridiä.

RUDOLF: Se on kerrassaan tarpeetonta, kun minäkin...

PRINSSI (Käskevästi). Mutta jos minä käsken sinua...

RUDOLF (Nöyrästi). Vai niin, kyllä menen! (Itsekseen). Ei tässä muu auttane kuin totella. Mutta minä en laske heitä näkyvistäni, senkin vintiöt! (Vasemmalle).

KUUDES KOHTAUS.

Prinssi, Fredrik, Breitfelt.

PRINSSI: Poika ei olisi mielellään laskenut pikku kyyhkyä pesästään.

BREITFELT: Senkin jamakkanenä! En luullut hänen kumminkaan noin tohtivan...

PRINSSI: Viis' siitä!... Olen tullut tänne saadakseni nähdä tuon kauniin lapsen. Ensikerran näin hänet viime sunnuntaina kirkossa, jossa hänen kauniit kasvonsa heti pistivät silmääni. Sattumalta sain tietää, missä hän asui, ja nyt olen joka päivä kävellyt hänen akkunansa ohi.

BREITFELT: Ilman, että hän olisi huomannut teitä.

PRINSSI: Päinvastoin! Meidän silmäyksemme ovat joka kerran yhtyneet toisiinsa.

BREITFELT: Oivallista! Teidän korkeudellenne on onni aina myötäinen... Muutoin olen kuullut puhuttavan, että neiti Ingrid olisi myös viaton kuin taivaan enkeli.

PRINSSI: Sitä hauskempi. Muistakaa, että kovalla ampumisella sortuu vahvinkin linna!... Näytätte olevan vasta-alkaja tällaisessa piiritystieteessä, parhain luutnanttini! Kuitenkin pitää teidän nyt auttaa minua, kävi miten kävi!

BREITFELT: Aivan mielelläni, teidän korkeutenne.

PRINSSI: En tahdo heti tulla tunnetuksi, ymmärrättekö?

BREITFELT: Täydellisesti, teidän korkeutenne, mutta luulenpa, ett'emme nyt onnistu, sillä ukko Larsson vahtii tytärtään kuin lohikäärme aarrettaan.

PRINSSI: Äh! eihän koskaan löydä sopivampaa tilaisuutta... Rakkauden jumalatar on aina ollut uskollinen liittolaiseni ja luulen, ettei hän nytkään minua petä. Jos tämä ryntäys onnistuu, saatte kapteenin arvon.

BREITFELT: Teidän korkeutenne on liian armollinen.

PRINSSI: Toimeen siis!... Minun täytyy saada tyttö mukaani tavalla millä hyvänsä. Sanon teille suoraan, rakas Breitfeltini, että olen kokonaan kyllästynyt hovin vetelyksiin ja ikävöin ruusuja, jotka tuoksuvat raittiisti, kuin kevään ensi vuokot... Mutta hiljaa! Joku tulee!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Edelliset, Rudolf ja Ingrid vasemmalta.

PRINSSI (Itsekseen). Se on hän!

INGRID (Säpsähtäen). Voi Luojani!

PRINSSI (Itsekseen). Hän punastui!

INGRID (Itsekseen). Sama ylhäinen herra, jonka niin usein olen nähnyt kävelevän akkunamme ohi!

BREITFELT: Pyytäisimme saada nähdä hansikkoja.

INGRID: Vai niin, aivan paikalla! Olkaa hyvä! (Näyttää hansikkoja).

RUDOLF (Itsekseen). Enpä vaan käsitä, miksikä en minä olisi yhtähyvin voinut näyttää niitä heille.

PRINSSI (Tarkastelee hansikoita). Nämä ovat liian paksusta nahasta.

INGRID: Niin, me emme ole pitkään aikaan tehneet muita kuin sotilashansikoita.

PRINSSI: Minun ja toverini pitäisi huomenna mennä vahtiin kuninkaan luo ja me tarvitseisimme vähän hienompia hansikoita.

BREITFELT: Niin, jos mahdollista valkeassa nahassa.

PRINSSI (Breitfelt'ille). Koettakaa saada poika ulos!

BREITFELT: Eikö neidillä olisi jossain varastossa sellaisia.

INGRID: On todellakin ... nyt muistan! Onhan meillä ullakolla pari kimpullista vähän hienompia hansikoita.

BREITFELT: Ehkä tuo nuorukainen noutaa ne!

INGRID: Kyllä, jos herrat odottavat hetkisen. Ole hyvä Rudolf ja tuo ullakosta pari hansikkakimppua!

RUDOLF: Minäkö?

INGRID: Niin juuri.

RUDOLF: Ja jättäisin teidät tänne... Ei, se ei tule kysymykseenkään!...

INGRID: Hyi häpeä, Rudolf, miksi et tee mitä pyydän?

RUDOLF: Elkää niin puhuko, neiti Ingrid. Teidän tähtenne menen vaikka kuolemaan, mutta...

PRINSSI (Käskevästi). Hävytön! Menetkö -- ja heti!

RUDOLF (Masentuneena). No niin, minä menen... (Itsekseen). Taas tuo ärjyy. He tahtovat saada minut pois, saadakseen sitten pelata tytön kanssa miten haluavat sen ymmärrän... Oh, odottakaahan! (Oikealle).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Prinssi Fredrik, Breitfelt, Ingrid.

BREITFELT (Prinssille). Hän on poissa!

PRINSSI (Breitfelt'ille). Jamakkanenä!

INGRID: Jos teidän armonne, eli kuinka saan sanoa...

PRINSSI: Kutsukaa meitä miten tahdotte. Me molemmat olemme upseereja kuninkaan henkivartioväessä.

INGRID: Jos teidän armonne sallii minun ottaa mitan kädestänne, nähdäkseni kuinka suuret hansikkaat pitää olla.

PRINSSI: Aivan mielelläni, kaunis lapseni! (Ojentaa Ingrid'ille kätensä).

INGRID (Tarttuu siihen). Hyvä isä! Kuinka pienet ja hienot kädet.

PRINSSI: Pidättekö te niistä?

INGRID: Jos kaikilla kuninkaan upseereilla on näin hienot kädet, niin eipä taida olla niinkään vaarallista joutua heidän kanssaan tekemisiin...

PRINSSI: Ja kuitenkin ovat nämä kädet lähettäneet jo monta vihollista manalaan.

INGRID: Pitäkää kätenne asemillaan! Enhän minä muutoin voi ottaa mittaa... Ai, miksi puristatte niin...

PRINSSI: Anteeksi!... Korjaan heti vikani. (Suutelee Ingrid'in kättä.)

INGRID: Hyi, tuollaista minä en suvaitse!

PRINSSI: Kerran vielä.

INGRID: Ei, sanon minä!

PRINSSI: Minä rukoilen...

INGRID: Päästäkää! (Irroittaa kätensä).

PRINSSI: Kas niin, nyt olen varmaan suututtanut teidät?

INGRID: No, melkeinpä!...

PRINSSI: Oletteko siis vihainen minulle?

INGRID: Sitä en ole sanonut. Vaan ei kukaan ota tuolla lailla mittaa!

PRINSSI: Mutta annattehan anteeksi sotilaan seurustelutaidon puutteen? Kyllä minä luullakseni sen pian opin. Annattehan anteeksi, eikö niin?

INGRID (Ujosti). Sen olen jo tehnyt...

PRINSSI: Oi, älkää kääntäkö kauniita silmiänne pois minusta!

INGRID: Eivät minun silmäni ole kauniit!

PRINSSI: Oh, ne ovat lumoavat!

INGRID: Ei, sitä en usko, sillä te vaan imartelette. Sanokaas: onko kaikkien kuninkaan sotilaitten tapana puhua tuolla lailla?

PRINSSI: Löytyyhän poikkeuksiakin.

INGRID: Niin, teidän toverinne esimerkiksi. Tuolla hän vaan seisoo, eikä puhu sanaakaan. Näyttää aivan siltä, kuin hän vahtisi ovea.

PRINSSI: Oh, hän on kyllä koko hulivili, kun siksi rupeaa... Uskotteko, minä olen aivan ihastunut teihin?

INGRID: Minuunko? Te ... kuninkaan upseeri?

PRINSSI: Niin, sydämmeni sykkii yksin teille. Vai ettekö te kenties pidä sotilaista?

INGRID: Kyllä, minä ihailen urhoollisuutta.

PRINSSI: Mitähän sanoisittekaan, jos minä jonakin kauniina päivänä tulisin pyytämään teitä vaimokseni?

INGRID: Ohoh, se kävisi liian joutuin!

PRINSSI: No, saisinko rukkaset?

INGRID: Oh, miksi juuri niin?...

PRINSSI: Te siis rakastatte minua?

INGRID: Sitä en ole sanonut!

PRINSSI (Tulisesti). Oi, silmäsi ovat sen tuhat kertaa minulle sanoneet ... kallis impeni ... sinä rakastat minua!...

BREITFELT: Joku tulee! Kuulen askeleita!

INGRID: Se on varmaan isäni.

PRINSSI: Hyvästi, kaunis ruususeni!... Tilaan sinulta parin hansikkaita, ja niiden pitää olla hienot, valkeasta nahasta... Hyvästi! Huomenna tulen itse noutamaan hansikkaat.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Edelliset, Larsson ja Hurtti perältä.

LARSSON: Huomenna sanoi hän ottavansa pestin sotaväkeen...

HURTTI (Pieni, valkeahiuksinen ja pitkäpartainen ukko. Käyttää keppiä liikkuessaan. Vaikkakin vasen jalkansa on puujalka, on hän kumminkin kepeä ja reipas liikkeissään). Se reipas poika ... missä hän on? Tahtoisin syleillä häntä? Jollei vasen sääreni vain olisi näin kankea, niin paikalla lähtisin hänen kanssaan tappotantereelle.

PRINSSI (Peittäen viittaan kasvonsa, Breitfelt'ille). Lähtekäämme. (Hiljaa Ingrid'ille). Hyvästi kaunis lapseni! Huomenna näemme taas toisemme. (Menevät).

KYMMENES KOHTAUS.

Ingrid, Larsson, Hurtti.

LARSSON: Ketäs herroja ne olivat?

INGRID: Upseereja kuninkaan henkivartioväestä. Toinen heistä tilasi parin valkeita hansikoita, joilla voi mennä kuninkaan luo.

HURTTI: Kuninkaan upseereja! Tuli ja leimaus! Sen sinun olisi pitänyt ennen sanoa, että vanha Hurtti olisi saanut tehdä kunniaa Ruotsin urhoille! Niissä pojissa on ruutia, sanon minä. Muistan vieläkin, kun kerran taistelussa sain tehtäväkseni ottaa parin toverini kanssa erään kasakkajoukon vangiksi... Se ei taida onnistua, sanoin minä... Kyllä, sanoi kuningas, jos sinä vaan et pelkää. Minäkö pelkäisin, teidän majesteettinne, sanoin, se ei tule koskaan kysymykseenkään!... Ja sitten ojensin kiväärini ja viidessä minuutissa ampua paukuttelin ainakin viisisataa miestä kuoliaaksi! muut antautuivat vangiksi. Mutta kun meidän piti viedä heidät leiriin, niin emme jaksaneet kantaa kaikkia yht'aikaa. Silloin tuli pari kuninkaan upseereja avuksemme ja saadaksemme roistot paremmin kuljetetuksi, sidoimme pari hevosta hännistä yhteen, heitimme ne olkapäillemme ratsastajineen päivineen ja siten kannoimme koko joukon leiriin...

LARSSON: Sepä oli saakelin sukkela temppu! Ja nyt jaksat tuskin suoralla kädellä nostaa puutuoliakaan.

HURTTI: Ettäkö en jaksa? Antakaa tänne, niin saatte nähdä!... Nostan vaikka tusinan. Enhän muutoin olisi ollut Lappeenkaan taistelussa. Siellä sain kuulan pahalaisen jalkaani ja senjälkeen piti minun jäädä kotiin vanhoiksi päivikseni. Mutta kyllä silloin tappelinkin. En ehtinyt hikeä päästäni pyyhkiä. Vihollisia otin käsivarsista kiinni, heilahutin pari kertaa ympäri ja heitin menemään joen törmää alas, kuin keilapalikoita... Se oli hyvin tehty, sanoi kuningas minulle taistelun päätyttyä, siitä saat korpraalin arvon. Kiitos kunniasta, teidän majesteettinne, sanoin minä. Ja sitten löi kuningas minulle kättä, että kuului neljän peninkulman päähän...

LARSSON: Älähän nyt omiasi pistele...

HURTTI: Tuli ja leimaus! Etkö usko minua? Olisittepa nähneet minut siihen aikaan! Silloin oli voimaa käsivarsissani ja terästä mielessäni. Kerran sotamiehenä koettivat panna minut arestiin. Korpraali tuli ja tarttui niskaani. Silloin annoin hänelle korvapuustin, niin että meni nenälleen. Saat mennä, sanoi översti, nyt tiedän mihin suomalainen nyrkki kelpaa!

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Edelliset, Rudolf, oikealta.

RUDOLF: Tässä ovat hansikkaat!... Kylläpä niitä sai hakea. Vai niin, he ovat jo menneet.

INGRID: Niin, mutta tulevat huomenna takaisin.

RUDOLF: Hm! hm!... Odottakaahan. Sormenpäitäni niin kutkuttaa.

HURTTI: Ja miksikä, poikani?

RUDOLF: Vai niin, sinä olet täällä, isä! Niin, minä olen suuttunut koko maailmaan... Löytyy ihmisiä, jotka päältä nähden ovat kyllä komeita ja hienoja, mutta joiden sydän on täynnä kavaluutta ja petosta...

LARSSON: Mitä saakelia sinä nyt lörpöttelet? (Hiljaa). Oletko jo puhunut tytön kanssa?

RUDOLF: Olen, mutta hän ei sanonut huolivansa minusta.

LARSSON: Vai niin ... hm!... Sille en mahda mitään. Hänellä on vapaa tahtonsa, olen aina sanonut.

HURTTI: Mikä sinulla on, Rudolf? Oletko joutunut tekemisiin jonkun salaväijyjän kanssa?

INGRID (Akkunan luona itsekseen). Mikähän tuon uljaan upseerin nimi lienee?...

RUDOLF (Vilkaisten Ingrid'iin). Niin, te arvasitte oikein, isä. Mutta tiedän myös nyt olla varuillani. Tänään otan pestin sotaväkeen.

HURTTI: Tuli ja leimaus! Eläköön! ... se on oikein! Edes mars! Ampukaa! ... kas se on elämäni, se! Sinä teet oikein, poikani! Jumala sinua siunatkoon! Jospa olisit nähnyt minut esimerkiksi Lappeen taistelussa. Voidakseni paremmin seurata vihollista otin saappaat ja juoksin sukkasillani ja kun kuulamme olivat lopussa asetimme kiväärimme niin, että vihollisen kuulat lensivät pyssyn piippuihimme ja sillätavoin saimme ampua vihollista hänen omilla kuulillaan... Kerran sanoi Levenhaupt minulle: Kuules Hurtti, sanoi, osaatko ampua tykillä yhtähyvin kuin kiväärilläkin!... Jumala varjelkoon kenraalia! sanoin minä, ammun vaikka kärpäsen viidensadan sylen päästä... Tuumasta toimeen. Kenraali pani kärpäsen viidensadan sylen päähän. Minä ammuin, ja tykinluoti lensi suoraan kärpäsen mahan läpi...

LARSSON: Silloin mahtoi kärpäset olla jokseenkin suuria, luulen ma.

HURTTI: Noo ... eipä juuri ... olivathan kuin konsakin ylipäänsä... Mutta kuulehan, veli, nyt sinun pitää tarjota minulle jotain virvoittavaa! Kurkkuni tuntuu niin kuivalta kuin pistin rauhan aikana.

LARSSON: Tule huoneeseeni ottamaan lasillinen viiniä!

HURTTI: Lempo soikoon! Se joltakin maistuu, se vahvistaa ruumista ja sielua.

(Menevät).

TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Larsson, Ingrid.

LARSSON (Ommellen myyntipöydän ääressä). Kummallista on tämä sentään minusta. Olen aina luullut, että sinä pidät Rudolf'ista, ja nyt... No, no, sinulla on vapaa tahtosi, olen aina sanonut. Mutta sanos minulle, kuka se oikeastaan on, jolle olet antanut etusijan, jos hän joskus sattuisi tulemaan tänne.

INGRID (Ommellen toisen pöydän ääressä). En ole antanut sitä kenellekään, rakas isäni!

LARSSON: Lörpötystä! Täytät kohta kaksikymmentä vuotta ja olet sen lisäksi reipas ja iloinen tyttö... Tahdot kai uskotella minulle, ettei rakkauden tauti sinuun ollenkaan pysty?... Ei, tyttöseni, se ei ole totta!... Sinä olet varmaan ihastunut johonkin nuoreen sotilaaseen, joita nyt on niin kosolta hyvässä kaupungissamme. Eikö niin... Sinä et virka mitään... Niin, niin, vaitiolo puhuu jo jotakin...

INGRID: Muuta en voi teille vastata, kuin että sydämmeni on vapaa. Ihailen kyllä sekä Kustaa kuningasta itseään, että hänen sotilaitaan, mutta etusijaa en ole antanut heistä kenellekään.

LARSSON: No mutta Herran nimessä, miksi sitten et voi vähääkään pitää Rudolf'ista? Hän rakastaa sinua kumminkin sydämmestään. Ja kun hän sitäpaitsi on kunnon poika, niin en voi ymmärtää miksikä... Ei, se on totta, ei mitään pakkoa naima-asioissa.

INGRID: Puhukaamme ennemmin jostain muusta! Luulen että Rudolf ajattelee ainakin kaksi kertaa päänsä ympäri, ennenkuin menee sotaväkeen.

LARSSON: Niin, niin, ei kukaan tiedä, mihin jäniksen jäljet vievät. Rudolf'in tapaista ei ole paljon ajatella asioita... Mutta tapahtukoon tahtosi, lapseni! Tunteesi tulevat kyllä aikanaan itsestään ilmi, sillä rakkaus on siinä kohden yskän tapaista, sitä ei voida salata.

INGRID: No, nyt ovat hansikkaat valmiit, jotka upseeri eilen tilasi.

LARSSON (Panee pois työnsä). Sinulta alkaa työ joutua nopeammin kuin minulta itseltäni... Niin, nuoret edistyvät, vanhemmat tulevat kykenemättömiksi!... (Nousee). Näytähän!... Hyvää työtä! Aivan kuin itse olisin ne ommellut. Kyllä näillä vaan sopii mennä vaikka minkälaisiin paaliin. Emme me käsityöläiset ole niinkään hyödyttömiä, kuin luullaan, sillä jos esimerkiksi kaikki ihmiset menisivät sotilaiksi, niin miten sitten elettäisiin, kuka työt tekisi. Niin, niin, sotakunnia on vaihtelevainen, mutta työn kunnia säteilee yhtä kirkkaasti kaikkina aikoina.

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset, Rudolf perältä sotilaspuvussa.

RUDOLF: Hyvää päivää, mestari!

INGRID: Rudolf!

LARSSON: Sotilaspuvussa. Vai niin, se on siis tehty?

RUDOLF: Niin, tänään minut kirjoitettiin rykmenttiin ja nyt tulen sanomaan teille hyvästi!

LARSSON: Ohoh! Niin kiire ei sinulla toki mahtane olla!...

INGRID: Jopa nyt peräti! Olen aivan hölmönä. En luullut Rudolf'in todenteolla aikovan...

LARSSON: Mutta kuules, junkkari! Oletko tarkoin miettinyt, minkä tärkeän askeleen olet ottanut?... Jättää ammatti, joka hyvästi elättää harjoittajansa ja johon sinä kykenet ... se on suurinta kevytmielisyyttä! Luuletko nyt olevasi ensimmäisiä urhoja sotaväessä? Eipä luullakseni monikaan vihollinen sinun edessäsi pakene.

RUDOLF: Eihän isäukkokaan ole niin suuri, ja kuitenkin on hän tehnyt paljon urotöitä. Minä ammun ja pistän kuoliaaksi kaikki mitä tielleni sattuu ja sitten itseni lopuksi! ... ja kun minua ei kukaan kaipaakaan, niin...

INGRID: No, entäs minä, Rudolf?

RUDOLF: Neiti Ingrid?!

INGRID: Salli minun puristaa kättäsi.

RUDOLF (Hurjana ilosta). Hurraa!... Hiiteen nämä ryysyt!... Minä jään kotiin ompelemaan hansikoita -- se on paljon parempi! (Äkkiä totisena). Mutta, hitto vieköön ... se ei käy päinsä!... Pestiä ei voi peruuttaa... Äh, nyt olen tehnyt tuhmasti.

LARSSON: He, he, he, niin, niin ... niin käy aina, kun ollaan liian ahneita puurokupin ympärillä... Ja sinun pitäisi nyt mennä taistelemaan isänmaan puolesta, he, he, he!...

RUDOLF: Vaiti, mestari!... Koska kohtaloni nyt kerran on ratkaistu, niin näytän myös mihin kelpaan. Nyt kun tiedän, että neiti Ingrid vuodattaa muistolleni kaipauksen kyyneleen, nyt en pelkää mitään vaaroja. Mihin sotalippu minua kutsuneekin, seuraan sitä, varmana siitä, että nuori vereni ei ole turhaan vuotava, vaan että sydämmeni kuihtuu isänmaan ja kuninkaan tähden... Eläköön isänmaa, eläköön kuningas!... Hyvästi!

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset, Hurtti.

HURTTI (Tulee). Seis!... Tuli ja leimaus! Juoksethan nurin vanhan isäsi!... Odota nyt kauniisti, niin saat kuulla hauskoja uutisia... Jumalan rauhaa, veli! Samoin, neiti Ingrid!... Herranen aika! kuinka hän näyttää tänään sievältä!... Mutta Rudolf ei liioin ole mikään raukka... (Menee Ingrid'in luo ja taputtaa häntä poskelle). Tuommoinen herttainen olento; niin älä käännä päätäsi pois!... (Toisille). Muistanpa, kun kuningas kerran nukkui päivällisuntaan kanuunakärryissä, piti minun mennä ilmoittamaan hänelle eräs kreivinna Köningsmark vai Kröningsmarsh, eli mikä hänen nimensä lie ollut, joka tahtoi puhutella kuningasta. "Miltä hän näyttää?" kysyi Kustaa, "onko hän kaunis?"... "No, niinkuin kirkkoenkeli", sanoin minä. "aja hänet hiiteen!" sanoi kuningas. "Miksikä?" kysyin minä. "En minä nyt jouda rakastamaan muuta kuin miekkaani!" sanoi kuningas ja potkasi maahan niin lujasti, että eräs rumpali alkoi päristää hätärumpua, sillä hän luuli vihollisen alkavan ampua.

INGRID: No, mitä sanoi kreivinna siihen?

HURTTI: Suuttui ja meni tiehensä. Ja mitäpä siitä. Jospa hän olisi ollut edes prinsessa tai ruhtinatar... Mutta vain tavallinen kreivinna, jollaisia kasvaa joka puussa Saksassa ja Ranskassa niitä löytää joka pusikosta, puhumattakaan Preussia, jossa niitä saa poimia maasta, kuin meillä nauriita.

RUDOLF: Olipa tuo tosiaankin hauska uutinen. Luulin teillä toki olevan parempaakin.

HURTTI: Niin, mitä oikeastaan läksit. Hurtti: Niin, tosiaankin. Olin aivan unohtaa asian... Niin, tulen nyt kutsumaan teitä kestiin, se tahtoo sanoa sinua veli Larsson, ja sinä poikani saat tulla myös mukaan. Olen saanut tehtäväkseni kutsua kaikki tuttavani luokseni juomaan kuninkaan maljan ja siitä ei kukaan mahtane kieltäytyä.

LARSSON ja RUDOLF: Ei, ei!

LARSSON: Mutta keneltä sinä olet saanut juomia, et suinkaan...

HURTTI: Eräältä sotatoverilta, luutnantti Breitfelt'iltä. Tänään on hänen syntymäpäivänsä ja sen hän tahtoo viettää toimeenpanemalla juomingit kuninkaan terveydeksi... Minusta on se erittäin kaunista -- vai kuinka? Hän on erittäin käskenyt kutsumaan teitä molempia.

LARSSON: Miten, hitto vie, hän meidät tuntee?

HURTTI: Eikö hän nyt tuntisi vanhan sotatoverinsa tuttavia? Hän tietää luonnollisesti, että minulla on poika joka aikoo sotamieheksi... Ja sinua sitten, kauniin Ingrid'in isää, -- luuletko ett'eivät upseerit sinua tunne?... Kyllä maar, paremmin kuin luuletkaan!... Hehehe!... Eivät he kaikki rakasta ainoastaan miekkaansa...

INGRID: Mitä te taas? Vanha kujeilija! Olisiko joku upseeri...

RUDOLF: Upseeri!... Mitä jos Breitfelt olisi ollut toinen niistä, jotka eilen kävivät täällä!

LARSSON: Niin, tosiaankin, mitä sinä oikein sanoit?

INGRID: Selittäkää paremmin!

HURTTI: Selittäkää! Ei minulla ole mitään selittämistä... Ja enhän minä ole mitään sanonutkaan. Tiedän vaan, että luutnantti Breitfelt on minulle lähettänyt juomia ja käskenyt minut tuttavineni pitämään hauskaa, ja siinä kyllin... Tosiaankin, olinpa unohtaa koko asian. No, vieläkö te lähdette juomaan kuninkaan maljan?

LARSSON ja RUDOLF: Tietysti! Mielellämme!

RUDOLF: Ja sen maljan kunniaksi tahdon laulaa erään laulun. Kuulkaahan! (Laulaa).

Laulu N:o 5.

Nouse, joukko urhomainen, Saapunut on surman yö! Rauhan rikkoi vainolainen Nyt jo koston hetki lyö. Eteen eestä synnyinmaamme, Voitto ompi sankarimme, Onni siitä kotimaan, Eteen uljahasti vaan! Taisto riehuen jo ryskää Tykit paukkuu, kalpa välkkyy, Rivit horjuu, pakoon kääntyy Meille voiton lippu liehuu.

HURTTI (Laulun jälkeen). Sillä lailla! Hurraa! Edes mars! (Nilkuttaa marssin tahdissa Larsson'in ja Rudolf'in jälessä, rallattaen marssin säveltä). Taramtramtram j.n.e.

NELJÄS KOHTAUS.

INGRID: Rudolf on reipas ja iloinen poika ja kun oikein ajattelen niin luulenpa... Ei, en ymmärrä mitään; mutta upseeri, joka eilen kävi tilaamassa hansikkoja, puhui niin kummallisesti. Jotain viehättävää oli hänen äänessään... Kas niin, nyt alkaa sydämmeni taas sykkiä entistään nopeammin!... Minusta on aivan kuin olisin tehnyt jotain pahaa. En tiedä mistä se tulee, mutta minun täytyy koettaa rauhoittua ... menempä lukemaan rauhassa pientä rukouskirjaani... Isänikin aina rauhoituksekseen lukee raamattuaan. (Menee oikealle ja laulaa).

Laulu N:o 6.

Se lempi oli kuohuva Kuin virta vaahtopäinen Se lempi oli unelma Unelma kevähäinen.

VIIDES KOHTAUS.

Prinssi Fredrik ja Breitfelt perältä. Sitten Rudolf.

BREITFELT (Kurkistaa ovesta). Ilma on selkeä teidän korkeutenne (Molemmat astuvat sisään).

PRINSSI: No vihdoinkin!

BREITFELT: Larsson ja pojanjunkkari juovat paraillaan kuninkaan maljoja. Talossa ei ole muita kotona kuin kaunis Ingrid... Kenttä on siis avoinna teidän korkeudellenne.

PRINSSI: Teidän kekseliäisyyttänne ei voida tarpeeksi palkita, vaan olen kuitenkin täyttävä mitä olen luvannut. Mutta missähän tyttö on, kun ei häntä näy täällä.

BREITFELT: Varmaan tuolla huoneessa. Vakoilkaamme huvin vuoksi avaimen reiästä!

PRINSSI: Taas erinomainen tuuma. Alanpa oikein kunnioittaa teidän kekseliäisyyttänne.

RUDOLF (Äkkiä perältä). Niin, minä en pettynytkään. Molemmat konnat ovat jo täällä. Näin heidät kadulla ja arvasin heti minne he aikoivat... Tuolla he varmaan eivät minua näe. (Juoksee vasemmalle ja katsoo alinomaa näyttämölle oven raosta).

PRINSSI (Katseltuaan avaimen reiästä). Luulen hänen lukevan. Olisiko hän kenties jumalinen... Tekeepä mieleni mennä yhdistämään lämpimät rukoukseni hänen kanssaan.

BBREITFELT: Anteeksi! Mutta sellaisesta pilasta voisi hän suuttua... Eikö olisi parempi ensiksi koputtaa ovelle?

PRINSSI: Saadaksemme hänet sitten siepata kynnykseltä syliimme ... taasen olette te oikeassa. No, tuumasta toimeen! Mutta ajakaa te nyt vaunut vähän likemmäksi ja kun olen saanut tytön kanssani ulos, rupeatte te kuskiksi ja ajatte nopeasti kaupungin ulkopuolelle. Siellä suuntaamme tarkemmin matkamme ... ymmärrättekö?

BREITFELT: Kaikki tulee oikein tehdyksi. (Menee perältä).

RUDOLF (Itsekseen). Ahaa, kyllä ymmärrän. He aikovat ryöstää Ingrid'in, mutta sen tulen minä estämään.

KUUDES KOHTAUS.

Prinssi Fredrik, Rudolf piilossa. Sitten Ingrid.

PRINSSI: Kas niin, ruususeni, nyt saamme olla hetkisen kahden kesken. (Koputtaa ovelle).

INGRID (Tulee). Kuka se on? (Tuntee upseerin). Ah, Luojani! Upseeri!

PRINSSI: No, no, älkää peljästykö, kaunis neito!... Lupasinhan tulla takaisin.

INGRID: Niin, se oli totta, se. Te tulitte noutamaan hansikoita...

PRINSSI: Hansikoita? ... hansikoita? Niin, nyt muistan... Sen seikan olin aivan unhoittanut.

INGRID: Kuinka? Ettekö te nyt tulleet noutamaan hansikoita, jotka eilen tilasitte? Minkätähden te sitten tulitte?

PRINSSI: Saadakseni vielä kerran nauttia silmiesi syvällisestä loisteesta, suloinen Ingrid ... voidakseni sanoa sinulle, että paljas silmäykseni täyttää sieluni taivaallisella tunteella, jota itse enkelitkin minulta kadehtisivat...

INGRID: Ah, mitä te puhutte mi...

PRINSSI: Oi Ingrid! Sano edes kerran, että rakastat minua! Turhaan koetat enään tunteitasi salata. Silmäyksesi puhuvat kumminkin selvää kieltä.

INGRID: Lopettakaa toki, herra! (Itsekseen). Voi, ettei isä ole kotona!

PRINSSI: Kallis Ingrid! Tunnenhan silmiesi loisteesta, että rakastat minua; oi, sano se minulle! Lupaa olla iloni ja ikuinen ystäväni! Lähde nyt kanssani ja kaikki maallinen ilo odottaa meitä!

INGRID: Teidän kanssanne?... Herran tähden! mitä te ajattelettekaan?...

PRINSSI: Oh, elä teeskentelekään enään!... Sinä olet tuntenut minut -- eikö niin?

INGRID: Minäkö, en suinkaan... Mutta kuka te sitte oikeastaan olette?

PRINSSI: Kuule siis tunnustukseni, kaunis lapseni! Muutama päivä sitten näin sinut ensikerran ja senjälkeen on sydämmeni sykkinyt yksin sinulle, se pyytää vain vastarakkautta ollakseen täydellisesti onnellinen. Oi Ingrid, rakastan sinua enemmän kuin omaa elämääni! Sano ainoastaan sana, niin en ole sinulle kukaan muu kuin prinssi Fredrik, Suomen herttua, mutta sinun palvelijasi, sinun orjasi... (Polvistuu).

INGRID: Voi taivas! Onkohan se mahdollista? Prinssi!

PRINSSI: Niin prinssi, joka tässä jalkojesi juuressa rukoilee... Kulta, rakkaus, huvit odottavat sinua... Lähde kanssani ja tule vaimokseni! (Koettaa syleillä Ingrid'iä).

INGRID: Ei, ei päästäkää! Minä rakastan toista, rakastan Rudolf'ia. Päästäkää muutoin huudan apua!

PRINSSI: Ei kukaan kuule sinua ... kaikki ovat menneet pois. Ensi suutelo rakkautesi vakuutteeksi!

INGRID (Koettaa päästä irti). Ei, ... ja tuhat kertaa ei!... Päästäkää!... Isä! Rudolf!...

RUDOLF (Ryntää prinssin kimppuun). Roisto! (Lyö prinssiä korvalle, sekä kolhii häntä kaikella tavalla. Ankara tappelu syntyy).

PRINSSI: Kuka olet, joka uskallat minua vastustaa?

RUDOLF: Olen viattomuuden suojelija, sinunlaisiasi roistoja vastaan...

INGRID: Taivaan Herra! Kuinkahan tämä päättynee!

PRINSSI: Auttakaa! Auttakaa!

RUDOLF: Huuda vaan niin paljon kuin haluat, mutta selkääsi saat.

PRINSSI: Auttakaa! Auttakaa!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Edelliset, Breitfelt. (Ryntää sisään sotamiehien ja kansan kanssa).

BREITFELT: Mitä! Mitä tämä on!

PRINSSI: Auttakaa! Auttakaa!

BREITFELT: Mitä näen! Prinssi käsikähmässä sotamiehen kanssa!

RUDOLF: Tule tänne, niin saat sinäkin maistaa suomalaista nyrkkiä! (Lyö Breitfelt'iä korvalle, niin että tämä suistuu maahan).

BREITFELT: Tämä on häväistysrikos! Sotilaat! Ottakaa hänet kiinni ja paikalla!

INGRID: Suuri Luoja!

RUDOLF (Antautuu sotilaille). No hyvä! Tässä olen!... Tehkää kanssani mitä tahdotte!

PRINSSI: Viekää pois hänet!... Huomenna hänet ammutaan.

INGRID (Huudahtaa). Ah!

KANSA (Surkuttelee). Rudolf parka! Voi häntä! Ammutaan! j.n.e.

RUDOLF: Hyvästi neiti Ingrid! Kuolen nyt mielelläni, sillä teille uhraan viimeisen veripisaran!

INGRID: Armoa! armoa!

PRINSSI: Pois hänestä! (Sysää Ingrid'in syrjään, joka vaipuu pyörtyneenä erään vaimon syliin. Sotilaat vievät pois Rudolf'in).

KOLMAS NÄYTÖS.

Suuri huone päävahdissa. Ovi perällä ja vasemmalla. Molemmin puolin peräovea seinää vasten kiväärejä, piikkejä j.n.e. Oikealla penkeillä erään pöydän ympärillä istuu muutamia sotilaita pelaten arpapeliä. Toiset puhdistavat aseita, soittimia j.n.e.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Sotilaita. Laulavat.

Laulu N:o 7.

STÅL:

Mitä tekee sotilaamme, kun on sota loppunut Taistelut on tauonneita, rauha maahan saapunut? Mitä toimii kapteenimme, luutnantit ja vänrikit Mitä silloin päristävät sotajoukon rumpalit?

KÖÖRI:

Silloin pyörii pöydillämme vanhat arpanappulat, Rahaa tulvaa, juomaa virtaa, siellä viihtyy sotilaat, Siellä tullaan ystäviksi, velat joutuu unholaan, Viini siellä silloin vuotaa, maljaan surut painetaan.

STÅL:

Mitä tekee sotilaat, kun aika kulkee verkkaan vaan, Kun ei viinitynnyristä tähteenä oo tippaakaan, Ja kun veri, sota, vaara kaikki unhotettu on, Vihollinen ryöstää maata, se on vastustamaton?

KÖÖRI:

Arpanappuloista silloin kuuluu ääni kohtalon: "Ylös pojat, aseisihin, vihollinen maassa on! Ken ei kuule, poies jääköön, heitetty on arpanne, Mainetta jos mieli saada, päätetty on onnenne."

STÅL:

Ken ei kuule j.n.e.

KÖÖRI:

Uni karkoo sotureista, vaara rohkeutta luo, Rivit kasvaa, mieli palaa. Herra heille voiton suo. Vainolainen pakoon lyödään. Ääni kuuluu kuninkaan; "Kiitos teille sortumasta pelastitte synnyinmaan!"

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset, Hurtti perältä.

HURTTI: Oikein pojat!... -- Laulu ilahuttaa mieltä. Saako tulla sisään?

STÅL: Kas Hurtti! Astu sisään vaan, katselemaan poikiamme!

HURTTI: Jumalan rauhaa teille kaikille!... Päivää, Stål! (Tervehtivät).

STÅL: Terve, vanha sotaveikko!... Olipa hauskaa nähdä sinut täällä!... Mutta ymmärrän ... sinä tulet pojan tähden...

HURTTI: Niin, juuri niin... Sen vintiö! se poika! ... mutta ei, kyllä hän sentään on kunnon poika! Ja siksi juuri pidän hänestä niin paljon... Niin, enemmän kuin pitäisikään ... sillä hän on tehnyt suuren rikoksen. Ah, hah, mitenhän hänen käyneekin?...

STÅL: Niin, se oli suuri rikos. Hänet kenties...

HURTTI: Ammutaan kuoliaaksi, niin ... mutta ei tappotantereella, vaan rikollisena karkulaisena... Se on masentavaa!... Jospa hän nyt olisi tässä, niin antaisin hänelle aika selkäsaunan.

STÅL: Ohoo, tuota en usko. Luulenpa sinut paremmin tuntevani.

HURTTI: Niin, sitä en voisi kumminkaan tehdä... Me olemme kokeneet paljon yhdessä. Muistatko, kun kerran olimme paleltua kuoliaaksi? Kuinka me silloin löimme toisiamme korville, siksi kunnes lämpenimme. Eikö se ollut talvella 1756. Ja kuinka me silloin jaoimme ainoan leipämme kuninkaan kanssa ja hän sanoi: "No, ei tämä juuri parasta ole, mutta kyllä se vaan nyt kelpaa!" ... ja silloin maistui rukiinen leipä niin sanomattoman hyvältä...

STÅL: Niin, niin! Sellaista kuningasta ei ole koko maailmassa!... (Pyyhkii kyyneleen silmästään). Jumala suojelkoon häntä!

HURTTI: Se minua vaan harmittaa, ett'en enää saa sotia hänen johdollaan, vaan täytyy täällä kotona vaivaisena rämpiä. Luulin poikani seuraavan isänsä jälkiä, niin, niin hän aikoikin. Mutta sitten tekee hän tuollaisen rettelön, ennenkuin on vielä sotatantereellekaan ehtinyt... Tuli ja leimaus! Jos se ei sydäntäni kaivele!...

STÅL: No, no, kylmäverisyys on paras!... Pojalla mahtoi olla omat syynsä tekoonsa...

HURTTI: No niin, siinä sitä nyt ollaan! Hän oli mustasukkainen ... hän tahtoi kurittaa hävytöntä roistoa, joka oli tunkeutunut vierasten ihmisten huoneisiin vietelläkseen kunniallista neitoa ... ja jos minä olisin ollut Rudolf'in sijassa, niin olisin tehnyt samoin. Prinssillä ei siellä olisi ollut mitään tekemistä!

STÅL: Hiljaa, ukkoseni! Muista kenestä puhut!

HURTTI: Siitä minä viis välitän!... Mutta Kustaa kuningas on jalo herra ja oikeutta rakastava. Minä menen hänen luoksensa ja kysyn josko hän vielä tuntee vanhaa Hurttia. Ja sitten kerron hänelle koko jutun ja sanon, ettei ole oikeuden mukaista ampua sotamiestä kuin mitähän koiraa, kun hän ei ole tehnyt muuta, kuin suojellut armastaan ... ja kun hän sitäpaitsi on ainoa iloni, ja toivoni ja turvani... Niin, tämän kaiken kerron hänelle!... Mitäs pidätte siitä, pojat? Luuletteko, että kuningas päästää minut puheilleen?

SOTILAAT: Kyllä! Päästää!

HURTTI: Ja luuletteko, että hän kuuntelee mitä on sanomista vanhalla sotilaalla, joka uskollisesti on palvellut häntä ja isänmaataan?

SOTILAAT: Kuuntelee!

HURTTI: Hyvä! te tunnette hänet siis yhtähyvin kuin minäkin ... vaikka te kaikki olette kuin vasta munasta päässeitä linnunpoikia.

ERÄS SOTILAISTA: Hm, eipä niinkään. Olemme mekin olleet mukana kuumissakin otteluissa.

TOINEN SOTILAS: Niin, Utilla esimerkiksi!

HURTTI: Vai niin, vai olitte te jo silloin sotaväessä... Hurraa! pojat. Se oli sukkela temppu vihollisille. Se leikki pitäisi vielä uudistaa!... Vaikka ette te kumminkaan ole niin paljon kokeneet kuin minä. Muistan vieläkin, kun meidän Pommerissa kerran piti mennä erään joen yli, joka oli täynnä ajojäitä -- niin ja vihollinen seisoi toisella rannalla. Silloin kutsui päällikkö minut puheilleen ja sanoi: "Kuules Hurtti, sinä joka olet olevinasi niin viisas ja urhoollinen, sanos nyt miten voisimme päästä tämän kirotun joen yli!" sanoi. "Jumala varjelkoon herra päällikkö!" sanoin minä, "se on minusta sangen helppoa. Ja jos päällikkö antaa minulle käytettäväkseni rykmentin niin olen karkoittava vihollisen tuolta." No, hän tietysti antoi minulle yhden rykmentin. Minä marssitin sen eräälle jäälautalle, ja itse uin perässä ja ammuin. Mutta juuri kun olimme tulleet keskelle virtaa lohkesi jäälautta kahtia ja siinä olisi voinut käydä hullusti koko rykmentille, jollen minä olisi molemmin käsivarsin pitänyt palasia koossa, minulla oli näet siihen aikaan hirmuinen käsivoima. Mutta hiki tuli päähäni, vaikka olikin 75 asteen pakkanen...

STÅL: Ei, Hurtti!... Nyt panet omiasi...

ERÄS SOTILAISTA: Niin, hän valehtelee!

HURTTI: Vai niin, vai valehtelen minä! Tahdotte kai todistuksia? Mutta lempo soikoon! Unhotanhan vallan, että minun pitää mennä kuninkaan puheille sen pojan tähden. (Aikoo mennä).

STÅL (Pidättää). Odotahan! Me tahtoisimme todistuksia...

HURTTI: Ei ole aikaa! Kuningas odottaa minua.

STÅL: Mutta sinähän juuri kysyit josko me tahdomme todistuksia.

HURTTI: Toisen kerran sitten! Hyvästi, pojat! Nyt ei ole aikaa. Hyvästi! Edes mars! (Irroittaa itsensä ja marssii ulos perältä).

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset paitsi Hurtti. Sitten Prinssi Fredrik ja Breitfelt.

STÅL: Hän on aina vaan sama Hurtti. Sama nyt kuin ennen taistelutantereellakin. Yhtä iloinen ja lystikäs. Tosin ei hän siitä paljon piittaa puhuuko hän totta tai valetta, mutta siitä viisi! Kumminkaan ei hän koskaan ole pettänyt ketään. Niin hyväsydämminen on ukko pohjaltaan. Ja urhoollinen oli hän sodassa; kun komennettiin hyökkäykseen ryntäsi hän eteenpäin kuin tuulispää... (Prinssi Fredrik ja Breitfelt astuvat sisään perältä. Sotilaat tekevät kunniaa).

PRINSSI: Onko vanki arestihuoneessa?

STÅL: On, teidän korkeutenne!

PRINSSI: Onko hän kovin suruissaan?

STÅL: Ei, päinvastoin on hän tyytyväinen kohtaloonsa.

PRINSSI: Onko hän tänään pyytänyt mitä?

STÅL: On, teidän korkeutenne!

PRINSSI: Mitä sitten?

STÅL: Saada kuolla mitä pikemmin.

PRINSSI: Kuulkaas vaan! Siinäpä on lujaluontoinen sälli... Poistukaa hetkeksi!

STÅL: Käskynne mukaan, teidän korkeutenne! (Stål ja sotilaat menevät).

NELJÄS KOHTAUS.

Prinssi Fredrik, ja Breitfelt.

PRINSSI: Iltapuolella kokoontuu sotaoikeus tuomitsemaan tuon hävyttömän konnan. Mutta kuinka voitte te tänään, parhain luutnanttini?

BREITFELT: Suuri kiitos, teidän korkeutenne kysymyksestä! ... mutta en voi sanoa olevani parhaassa kunnossa, sillä vasenta säärtäni kolottaa vieläkin, se on aivan kuin rikkimuserrettu.

PRINSSI: Niin minunkin koko ruumiini on aivan hellänä, tuon kirotun ottelun jälkeen. Tuon sällin nyrkit olivat lujat kuin rautapihdit. Se minua vaan harmittaa, että aikeemme raukesi näin mitättömiin. Näin huonoissa rakkausseikkailuissa en ennen ole ollut. Mutta syy on teidän. Miksikä ette pitäneet paremmin varaanne, vaan laskitte pojan sisään?

BREITFELT: Anteeksi, teidän korkeutenne! Mutta panenpa pääni pantiksi siitä, että hän läksi talosta isänsä ja Larsson'in kanssa... Kuinka hän sitten voi hyökätä teidän päällenne se on minusta aivan mahdotonta käsittää, etenkin kun minä koko ajan vahdin ovella.

PRINSSI: Niin, se oli ihmeellistä... Mutta en nyt kuitenkaan tuomitse teitä liian ankarasti. Kapteenin arvon saatte ensi ylennyksessä.

BREITFELT: En voi kyllin kiittää teidän korkeuttanne.

PRINSSI: Mutta jos isäni saa tästä vihiä, niin mitä me sitten teemme? Meidän tulee löytää jokin pätevä syy käyntiimme tuossa kirotussa käsityöläistuvassa. Korkea isäni on hyvin arkatuntoinen ja jos hän saa tietää asian oikean laidan, niin silloin käy hullusti.

BREITFELT: Mitä syyn keksimiseen tulee, on se minusta vallan helppoa. Teidän korkeutenne tarkoituksenahan oli (ivallisesti hymyillen) edistää Suomen hansikkateollisuutta.

PRINSSI: Aivan niin!... Mainiota!... Sellainen syyhän on sekä kiitettävä, että pätevä. No niin, siis ainoastaan hanskojen vuoksi kävin tuon kauniin tytön luona, jota, meidän kesken puhuen, yhä vieläkin haaveksin. Mutta hiljaa! Joku tulee!

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset, Kuningas Kustaa perältä karskisti ja reippaasti.

PRINSSI ja BREITFELT: Hänen majesteettinsa!

KUNINGAS (Prinssille). Hyvä, että tapasin sinut, sillä sinua nyt juuri etsin.

PRINSSI: Olen aina valmis korkean isäni palvelukseen.

KUNINGAS: Uskon sen, vaikka välistä kylläkin on vaikea pitää silmällä kaikkia vehkeilijöitä.

PRINSSI: Vehkeilijöitä? Mitä korkea isäni nyt tarkoittaa?

KUNINGAS: Voit rauhoittua. Tällä kertaa tarkoitan rakkaus-vehkeilijöitä. Mitä ensi kerralla on kysymyksessä, sen saa tulevaisuus osoittaa.

PRINSSI: Minä en todellakaan ymmärrä sanaakaan kaikesta tästä.

KUNINGAS: Te olitte eilen olleet erään kunnianarvoisen porvariperheen luona tässä kaupungissa... Erään hansikkaan tekijä Larsson'in...

PRINSSI: Niin ... me olimme... Korkealle isälleni on siis kerrottu siitä?

KUNINGAS: Mitä te teitte siellä?

PRINSSI: Mutta miksi kor...

KUNINGAS: Fredrik! _minä_ kysyn sinulta. Vastaa!

PRINSSI: Hyh, se asia on hyvin yksinkertainen. Minä tahdoin ostaa itselleni oikein hienot hansikkaat.

KUNINGAS: Oliko se ainoa syy käyntiinne?

PRINSSI: Oli niinkin!

KUNINGAS: Se ei ole totta! Sinä tahdot siliä vaan pettää minua.

PRINSSI: Mutta vakuutan, että...

KUNINGAS: Kuulkaas te siellä ... luutnantti Breitfelt! Te kai voitte minulle paremmin selittää tämän asian? Tehän olitte olleet prinssin seurassa...

BREITFELT: Niin olin, teidän majesteettinne, mutta minulla ei ole mitään lisättävää siihen, mitä hänen kuninkaallinen korkeutensa on suvainnut lausua. Asia oli aivan niin kuin...

KUNINGAS: Te valehtelette!... Te tiedätte, että valhe on yksi pahimmista vihollisistani ja kumminkin ette häpeä antautua sen palvelukseen... Olisiko tuo varomaton nuorukainen, joka nyt istuu täällä vangittuna, ilman mitään syytä tehnyt rikosta, josta häntä syytetään!... Vai etkö sinä ollut tyytyväinen hansikkoihin?

PRINSSI: Tämä pila louk...

KUNINGAS: Minä tunnen koko seikkailunne. Sen tuntee jo koko seurueesi... Ja kun minä äsken aijoin ratsastaa ulos kaupungista, asettui eräs sotavanhus hattu kädessä tielleni. Minä puhuttelin häntä ja ukko kertoi olevansa tuon onnettoman nuorukaisen isä, sekä miten sinun hansikkaantilauksesi laita oikeastaan oli.

PRINSSI (Itsekseen). Se pirun ukko!

KUNINGAS: Sinä olet sangen arvelluttavalla tavalla rikkonut kunniallisen porvariperheen kotirauhan.

PRINSSI (Itsekseen). Mitenkähän tämä päättynee!

KUNINGAS: Olet koettanut ryöstää Larsson'in tyttären, joka mahtaa olla varsin kunniallinen neito... Sellainen rikos vaatii paljon suuremman rangaistuksen, kuin tuon nuorukaisen.

PRINSSI: Niin, mutta se oli kumminkin rikos, joka vaatii ankaran rangaistuksen ... ja sotaoikeuden...

KUNINGAS: Vaiti!... Sinun tulee muistaa, että minä kuitenkin tuomitsen lopullisesti kaikki ... ja minun tuomioltani te ette jää... Luutnantti Breitfelt! Menkää heti tuomaan tänne häpäisemänne tyttö ja hänen isänsä!... Mars! (Breitfelt kumartaa ja menee). Ja sinulle Fredrik pari sanaa! Kun pyrit mukaani Suomeen, luulin sinulla olevan siihen vakavat syyt. Luulin sinun tahtovan oppia tuntemaan ja rakastamaan tätä maata ja kansaa, jonka tahdot omaksesi... Niin luulin ... tai ainakin toivoin. Mutta miten olenkaan pettynyt toivossani! Minkä tahran olit vähällä nimellesi hankkia. Sinulla ei ole Suomessa enää mitään tekemistä. Tuollaisia herttuoita ei Suomi tarvitse. Huomenna saat lähteä Tukholmaan. Kas niin, nyt tiedät tuomioni. Voit mennä valmistamaan matkaasi. Vie korkealle äidillesi terveiseni ja kerro hänelle tuomioni jos tahdot! Hyvästi! Me näemme toisemme; jollemme ennen niin Tukholmassa. (Prinssi suutelee isänsä ojennettua kättä, menee ulos liikutettuna ja sanaakaan sanomatta).

KUUDES KOHTAUS.

KUNINGAS KUSTAA: Tuomitsinko liian ankarasti!... Oma poikani hän oli!... Ei, oikein olen tehnyt. Kansan kirouksen olisi hän kenties itselleen hankkinut, jos kauvemmin saisi täällä olla. Ja sellaisia herttuoita ei Suomi tarvitse, sanon vielä kerran. Niinkauvan kuin minulle on elinaikaa suotu, tahdon itse huolehtia tästä kansasta, joka kumminkin on tähteni niin paljon uhrannut ja joka on käynyt minulle niin rakkaaksi. Viihdyn niin hyvin täällä, näitten yksinkertaisten, mutta rakkaiden ja urhoollisten sotilaitteni parissa, jotka taas ovat oppineet voittamaan...

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Kuningas Kustaa, Breitfelt, Larsson'in ja Ingrid'in seuraamana.

BREITFELT: Teidän majesteettinne käsky on täytetty.

KUNINGAS: Hyvä. Te jäätte tänne odottamaan enempiä määräyksiä! (Toisille). Tulkaa lähemmäksi, ystäväni, elkää peljätkö kuningastanne.

LARSSON: Teidän majesteettinne on liian armollinen. (Kumartaa).

KUNINGAS: Sinun nimesihän on Larsson ja olet tämän nuoren tytön isä?

LARSSON: Niin, armollinen herra... Olen jo kauvan asunut tässä kaupungissa harjoittaen käsityötä, jolla olen hankkinut vähäisen toimeentuloni... Näin lapseni kasvavan ja varttuvan soreaksi immeksi ja minä iloitsin siitä. Toivoin kerran saavani nähdä hänet alttarin edessä valitsemansa kunniallisen nuorukaisen kanssa... Mutta eilen tuntui minusta siltä kuin koko onnemme olisi kadonnut, sillä eilen tuli eräs ... eräs...

KUNINGAS: No, puhu selvää kieltä, ukkoseni.

LARSSON: En tiedä uskallanko...

KUNINGAS: Eikö Ruotsin kuninkaalle uskalleta puhua suoraan totuutta?!

LARSSON: Jumala siunatkoon teidän majesteettianne!... Eilen mateli käärme huoneeseeni ja koetti erään toverinsa avulla vietellä tytärtäni hyveen tieltä. Mutta sekä onneksi, että onnettomuudeksi sai hän sensijaan hyvän selkäsaunan... Ja sen sanon, että niin prinssi kuin hän olikin, ei hän parempaa ansainnutkaan... Ja sen jälkeen on kaikki käynyt hullusti... Prinssin kylvettäjä, joka aina oli mitä parhain poika ja työmies ... vaikka ei hän sotamieheksi kelpaa ollenkaan ... hän istuu nyt vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan, niinkuin kerrotaan... Mutta tämä tyttöseni on korviaan myöden rakastunut ... ja jos he Rudolf'in tappavat, niin ei tyttökään enään kauvan eläne ... ja se olisi kova isku minulle vanhoilla päivilläni.

INGRID (Rientää kuninkaan eteen ja lankeaa polvilleen). Armoa, suuri kuningas, armoa! Huhu kertoo teidän olevan hyvän ja jalon herran. Olkaa nyt myös jalomielinen minuakin kohtaan, niin olen minä, jos mahdollista vielä hartaammin, kuin tähän saakka rukoileva Jumalalta menestystä teidän majesteettinne toimille!

KUNINGAS: Nouse ylös, lapsukainen! Ei Pohjolan tyttären turhaan tarvitse kuningastaan rukoilla. Luutnantti Breitfelt! Käskekää korpraali Stål tänne!

BREITFELT (Menee ovelle ja viittaa, Stål tulee sisään).

KUNINGAS: Päästäkää vanki irti!

INGRID (Iloissaan). Oi! (Stål menee arestihuoneeseen ja tulee sieltä Rudolf'in kanssa).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset, Stål, Rudolf. Sitten Hurtti, Kansaa ja Sotilaita.

STÅL: Hänen majesteettinsa käskystä olette vapaa.

RUDOLF: Vapaa?... Onkohan se mahdollista?

INGRID: Rudolf!

RUDOLF: Ingrid! (Rientävät toistensa syliin).

INGRID (Lyhyen vaitiolon jälkeen). En ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua ... ja nyt olen sinun ikuisesti.

KUNINGAS: Luutnantti Breitfelt!... Jättäkää miekkanne korpraalille!

BREITFELT: Mutta...

KUNINGAS: Paikalla! (Breitfelt antaa miekkansa Stål'ille). Nyt te astutte kahden kuukauden arestiin palkaksi avuliaisuudestanne. Mars!

BREITFELT (Itsekseen mennessään koppiin). Tämä oli kaunis kapteenin arvo palkakseni. (Stål sulkee oven hänen jälkeensä).

HURTTI (Kiivaasti perältä. Hän jättää oven auki. Kansaa ja sotilaita alkaa virrata sisään). No, vihdoinkin olen täällä!... Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! ... mutta tulen suoraan juoksujalassa Larsson'ilta... Eih, kas tuollahan hän onkin!... Ja tyttö myös ... ja -- tuli ja leimaus! ... mitä näen?... Rudolf! poikani!... Etkö siis enään olekkaan vankilassa?

KUNINGAS: Ei, Hurtti urhoni, minä vapautin hänet sekä sieltä että sotamiehestä.

HURTTI: Hurraa!... Eläköön!... Jumala varjelkoon teidän majesteettianne ... ja antakoon Hänkin rikoksesi sinulle anteeksi, Rudolf. (Syleilee Rudolf'ia).

KUNINGAS: Häiksi lupaan lahjoittaa morsiamelle soveliaat myötäjäiset.

HURTTI (Heiluttaa hattuaan). Jumala varjelkoon kuningasta ja isänmaata! (Rudolf ja Ingrid polvistuvat molemmin puolin kuningasta. Tämä asettaa kätensä siunaten heidän päittensä päälle).

KUNINGAS:

Ain lempi puhdas syömmessänne leimutkoon! Se toisianne lempeästi tuomitkoon! Näin valoisaksi elon taistelonne saatte. Ja lempien päämäärän kirkkaan saavutatte. Ja lempien myös kuuluu iltakellon soitto.

(Riemumarssia hiljaisesti soitettaessa laskee esirippu).