Itsenäinen Suomi, unelmasta todellisuuteen by Hjelt, Edv. (Edvard)

ITSENÄINEN SUOMI

Unelmasta todellisuuteen

Kirj.

EDV. HJELT

Helsingissä, Tietosanakirja Oy, 1921.

Kauan on itsenäisyys-aate Suomen kansan sydämessä asunut, ensin epämääräisenä unelmana, sitten sortovuosien katkerain kamppailujen tavoittamattomana toivontähtenä, kunnes se muuttui veristen taistelujen kautta saavutetuksi todellisuudeksi.

Tässä kirjassaan on Edvard Hjelt kuvannut tuon kansamme elinaatteen kehitystä unelmasta todellisuuteen. Hän on samalla kuvannut oman elämänsä johtavan aatteen kehitystä. Suomen itsenäisyys oli hänen nuoruutensa unelma. Tämän toiveen sitkeään puolustukseen vihki hän miehuutensa voimat ja hehkuvalla innolla ja alttiudella uhrasi hän viimeiset vuotensa taistelussa päämäärän lopulliseen saavuttamiseen. Uskollisena ja horjumatta kantoi hän kansansa itsenäisyys-aatetta läpi elämän, läpi vaarojen ja vaikeuksien voiton valtavaan hetkeen asti. Se oli hänen kutsumuksensa, hänen suurin elämäntehtävänsä.

Menneisyyden kokemukset ovat tulevaisuuden tienviittoja. Kohdalle, johon hänen oman elämänsä kulku päättyi, on Edvard Hjelt tällä viimeisellä teoksellaan pystyttänyt tienviitan itsenäisen Suomen tulevaisuuden kantajille.

Painoonsaattajan alkusanat.

Aiheen tämän nyt julkisuuteen saatetun teoksen kirjoittamiseen tekijä sai siten, että Tietosanakirjan toimituksessa oli jo kevättalvella 1919 keskusteltu tällaisen kirjan tarpeellisuudesta ja loppupuolella vuotta käännyttiin asiassa Edvard Hjelt'in puoleen. Hän lupautuikin valmistamaan käsikirjoituksen aiheesta, joka häntä aivan ilmeisesti viehätti.

Edvard Hjelt'in tunnontarkkuus vaati häntä huolella viimeistelemään kirjalliset työnsä, ennenkuin hän ne luovutti painattajan käsiin. Tästä on tämänkin teoksen selvästi puhtaaksikirjoitettu ja kuten näyttää kauttaaltaan tarkistettu käsikirjoitus todistuksena. Suomenkielinen laitos ei kuitenkaan kirjoittajan kuoleman takia voi esiintyä hänen lopullisesti hyväksymässään muodossa. Tuntien tekijän tarkkuuden tyylillisissä seikoissa painoonsaattaja syvästi valittaa, ettei hänen enää ollut suotu keskustella tekijän kanssa eräistä tarkistusta vaativista ja ehkä alkuperäistä ajatusta paremmin vastaavista sanontatavoista, jotka, samoin kuin monet muutkin kohdat, olisivat kenties saaneet selvemmän ja paremman ilmaisun, jos kirjoittaja itse olisi saanut suorittaa kirjansa korjausluvun ja sen lopullisesti painettavaksi hyväksynyt.

Sisällys:

Johdanto. Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja germaaniseen kulttuuriin. Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä. Perustuslakitaistelun enteitä. Valtiokaappaus. Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta. Lyhyt rauhankausi. "Finis Finlandiae". Suomi ja maailmansota. Venäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa. Suomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi. Vapaussota. Sodan jälkeen.

Johdanto.

Itsenäinen Suomi vapaana valtakuntana syntyi maailmansodan suurten tapahtumain kypsyttämänä hedelmänä. Maamme itsenäisyyttä ei luotu diplomaattien neuvottelupöydän ääressä, vaan taistelukentällä; sen sai aikaan osaksi keskusvaltojen voitto siitä suurvallasta, joka piti Suomea valtansa alla, osaksi vapaustaistelu maan omalla tantereella. Mutta tämä oli vain lopputapahtuma siinä pitkässä, useimmiten hiljaisessa taistelussa, jota Suomen kansa oli käynyt kansallisen olemassaolonsa säilyttämiseksi ja mahdollisimman suuren vapauden saavuttamiseksi maallensa. Itsenäisyyspyrkimyksillä on syvät juuret menneisyydessä, joskaan ajatus nähdä Suomi riippumattomana valtakuntana ei kansallemme ja sen johtaville henkilöille varhaisempien kehityskausien kuluessa ole esiintynyt selvästi käsitettynä ja saavutettavissa olevana päämääränä. Missään tapauksessa tämä uusi täysivaltainen valtio pohjoisessa Euroopassa ei esiinny tilapäisenä, politiikan keinotekoisena tuotteena, vaan pitkän historiallisen kehityksen tuloksena.

Tunnettu suomalainen isänmaanystävä A.I. Arwidsson on eräässä poliittisista kirjoitelmistaan vuonna 1841 lausunut: "Päivä on kenties koittava -- -- -- jolloin _voidaan viitata riippumattomaan Suomen kansaan_, mutta siihen on pyrittävä hitaasti ja rauhallisesti, jos mieli rakennuksen tulla pysyväiseksi eikä babelintorniksi tai kaatua myrskyissä ja koitua tuhansien onnettomuudeksi. Ilolla ja eloisin toivein me odotamme tätä aikaa, mutta siihen saakka tulee jokaisen isänmaanystävän elämänsä tunnussanaksi ottaa sääntö: ole _uskollinen ja valpas_." Suomen kansa on kulkenut tätä tietä hitaasti ja kauan, uskollisena velvoituksilleen ja historiallisille tehtävilleen. Sodilla on myös sen historiassa ollut suuri osansa, mutta kapinat ja valtiolliset seikkailut eivät ole olleet viittomassa sen tietä itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen.

Emämaastaan Ruotsista, jonka turvissa Suomi oli kypsynyt poliittiseksi kokonaisuudeksi, se väkivalloin temmattiin Venäjän yhteyteen. Se temmattiin irti länsimaista, joihin se poliittisesti ja henkisesti kuului, ja yhdistettiin itäiseen naapuriinsa, joka vuosisadat oli ollut sen vihollinen. Se toi mukanaan perintönä Ruotsin yhteydestä tämän maan yhteiskuntalaitoksen ja oikeusjärjestyksen sekä länsimaiselle pohjalle rakentuneen henkisen viljelyksen. Tämän kallisarvoisen perinnön, jota ilman sisäinen valtiollinen itsenäisyys ei olisi Suomelle ollut mahdollinen, uusi hallitsija piti kunniassa ja vakuutti maalle järkähtämättömäksi oikeudeksi. Sen valtiollisen erikoisaseman ja autonomian, jonka Suomi Venäjän yhteyteen tullessaan oli saavuttanut, seuraavat hallitsijat vahvistivat. Tämän länsimaisen perinnön hoivaajana ja kunniassapidettyjen oikeuksien turvissa kansallinen kulttuurityö, maan henkinen ja taloudellinen vaurastuttaminen tuli suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpien tehtävien ja pyrintöjen esineeksi, samalla kuin Suomi rehellisesti -- joskaan ei suorastansa myötämielellä -- täytti valtiollisen asemansa edellyttämät ulkonaiset velvollisuudet Venäjän valtakuntaa kohtaan. Tällöin kehittyivät omat valtioelämän elimet ja muodot, samalla kuin kansa perehtyi perustuslaillisen valtiojärjestyksen ja oman valtionhallinnon tehtäviin ja hoitoon.

Kun viime vuosisadan lopulla alkoi se venäläinen väkivaltapolitiikka, joka valtakunnanetujen varjolla tarkoitti maan sisäisen itsehallinnon hävittämistä ja sen venäläistyttämistä, syttyi pitkä, katkeruudeltaan yhä yltyvä perustuslakitaistelu, jossa Suomi aseena väkivaltaa vastaan käytti oikeudestaan kiinnipitämistä ja uskollisuutta valalla vahvistettua lakia kohtaan. Epätasainen taistelu pienen kansan ja suurvallan välillä, taistelu oikeuden ja ulkonaisen mahdin välillä, olisi kai vienyt väkivallan näennäiseen voittoon, jolleivät suuret maailmantapahtumat olisi tulleet syrjässä asuvalle kansallemme avuksi ja vääntäneet asetta mahtavan vihollisemme kädestä. Sitkeä taistelu kansamme oikeudesta elää omaa elämäänsä omien lakien turvissa ynnä kestetyt kärsimykset ja uhraukset eivät olleet turhia. Ne olivat osoittaneet kansamme tahdon olla vapaa kansa. Ne olivat herättäneet Euroopan huomion Suomea kohtaan ja ne olivat vahvistaneet ja koonneet omat siveelliset voimamme, samalla kun maamme osaksi tullut loukkaus ja väkivalta oli vapauttanut sen valtiollisista ja siveellisistä velvoituksista Venäjää kohtaan. Kun oikea hetki oli tullut, saattoi Suomen kansa, itse rikkomatta uskollisuuttaan, ottaa askeleen, joka oli koko sen henkisen ja valtiollisen kehityksen historiallinen päämaali -- Suomen täydellinen itsenäisyys vapaana täysivaltaisena valtiona. Viimeinen jännitetty voimanponnistus verisessä vapaussodassa, suunnattuna samalla sisäistä, valtiolle ja sivistykselle vihamielistä vihollista vastaan, sinetöi vihdoin tämän Suomen uuden aseman, jota ei nyt enää ilman ulkonaista asevoimaa ja ilman aseellista vastarintaa voida järkyttää.

Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja germaaniseen kulttuuriin.

Enemmän kuin 600 vuoden ajan Suomi tai suuret osat siitä kuului maakuntana Ruotsiin, mutta se ei kuitenkaan koskaan muuttunut ruotsalaiseksi maanääreksi, vaan muodosti omalaatuisen alueen Ruotsin valtakunnassa. Pohjanlahti ulottui vyönä valtakunnan molempien osien väliin. Varsinaisen Ruotsin ja Suomen välinen yhteys ja yhteenkuuluvaisuuden tunne ei voinut tulla yhtä voimakkaaksi kuin Skandinavian niemimaalla sijaitsevien Ruotsin maakuntien keskeinen. Tähän ei kuitenkaan vaikuttanut vain maantieteellinen asema, vaan vielä enemmän kansallisuuden ja kielen eroavaisuudet. Suomi oli suurimmaksi osaksi suomalaisten heimojen asuttama ja nämä kuuluivat toiseen rotuun kuin skandinavialaiset kansat, niiden kielellä ei ollut mitään sukulaisuusyhteyttä Skandinavian maissa puhuttujen kielten kanssa. Vain saaristossa ja länsi- ja etelärannikolla väestö oli alkuperältään ja kieleltään ruotsalaista.

Ruotsin vallan aikana laskettiin vapaan germaanisen yhteiskuntajärjestyksen perustus ja se on sitten läpitunkenut Suomen kansan, kannattanut ja koossapitänyt sitä ja tehnyt sen länsimaisen sivistyksen etuvartioksi itää vastaan. Ruotsalainen valloitus alkoi Eerik Pyhän ristiretkellä Suomeen 1154; pakanalliset suomalaiset heimot omaksuivat kristinuskon, aluksi enemmän muodollisesti katolisuuden ulkonaiset menot ja tavat, siirtyäkseen sitten uskonpuhdistuksen jälkeen kokonaisena kansana luterilaisen opin uudistavaan ja syventävään katsomukseen. Maamme uskonpuhdistajan Mikael Agricolan toimesta käännettiin suuria pyhän raamatun osia Suomen siihen saakka kirjallisesti vielä kokonaan viljelemättömään kansankieleen. Uusi testamentti ilmestyi 1548. Vanhoja germaaniseen oikeuskäsitykseen perustuvia Ruotsin lakeja sovellettiin muuttamattomina myöskin Suomessa ja ne loivat maahan lujan oikeusjärjestyksen. Myöskin hallinnossa noudatettiin samoja perusteita kuin emämaassa ja ne antoivat yhteiskuntarakennukselle sisäistä lujuutta. Lain edessä olivat kaikki, niin talonpoika kuin herra, yhdenveroiset, joskin todellisuudessa yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti mahtava ruotsalainen ja ruotsalais-suomalainen aateli usein väärinkäytti valtaansa toisia yhteiskuntaluokkia vastaan. Mutta orjuudessa suomalainen talonpoika ei koskaan ollut, yhtä vähän kuin ruotsalainenkaan. Vapauden ja riippumattomuuden tunne on tämän asiaintilan vuoksi Suomen talonpoikaissäädyssä aina ollut voimakas. Se purkautui joskus esiin väkivaltaisin ilmauksin, kuten siinä kansannousussa, joka sai nuijasodan (1596-97) nimen ja jonka aiheutti se seikka, että läntisen Suomen ja Pohjanmaan rahvas ylenmäärin jätettiin sotilaalliselle mielivallalle alttiiksi, kansannousussa, jolla oli erikoinen isänmaallinen värityksensä, mutta joka ei suorastaan ollut suunnattu Ruotsin valtaa vastaan.

Poliittisessa suhteessa Suomen asukkailla oli sama oikeus kuin valtakunnan muilla alamaisilla. Ruotsin valtiopäiville Suomi lähetti omat edustajansa. Mutta maamme Ruotsin valtakunnassa nauttiman erikoisaseman ilmauksena voidaan pitää sitä, että Suomi vuonna 1581 sai "suuriruhtinaskunnan" nimityksen. Tämä tapahtui Juhana III:n hallitessa, joka oli lyhyen aikaa Suomen herttuana hallinnut maata ja asunut täällä sekä tällöin unelmissaan suunnitellut erikoista "suomalaista valtakuntaa". Myöhemmin maan hallintoa aika ajoin hoiti erityinen kenraalikuvernööri. Virallisissa asiakirjoissa käytettiin usein nimitystä "Ruotsi ja Suomi" tai puhuttiin "Ruotsin ja Suomen kansasta". Suomen eri maakunnat muodostivat yhdessä "valtakunnanosan" tai "valtakunnanpuoliskon" Ruotsin valtakunnassa. Tässä suhteessa valaiseva tapaus on, että kuningas Kustaa II Aadolf, tehtyään pitkähkön matkan Suomessa vuonna 1614, päätti kutsua Suomen maasäädyt maapäiville Helsinkiin tammikuussa 1616. Kuningas avasi itse maapäivät ja vaati niiltä lausuntoa keinoista valtakunnan suojelemiseksi ja pyysi niiden suostumusta uusiin verorasituksiin sotatarkoituksia varten. Suomella ei ollut mitään oikeudellista erikoisasemaa Ruotsin valtakunnassa, mutta se oli kuitenkin kokonaisuus sinänsä "Suomen kansakunnan" alueena.

Ruotsin käymiin lukuisiin sotiin ottivat osaa myös suomalaiset joukko-osastot, ei vain valtakunnan puolustukseksi itää vastaan vaan myöskin vieraissa maissa, Saksassa, Itämerenmaakunnissa ja Puolassa, niinpä esim. 30-vuotiseen sotaan ja Kaarle XII:n sotaretkiin. "Saksan tantereet, Tillyn leiri Lechin luona ja Wallensteinin vallitukset Nürnbergin edustalla todistivat sitä luottamusta, mikä Ruotsin voittajakuninkaalla oli suomalaisten soturiensa uhkarohkeuteen." Suomi oli näin omalta osaltaan itse teossa mukana luomassa ja lujittamassa Ruotsin suurvalta-asemaa. Suomalaiset sodankävijät tulivat täten myös henkilökohtaisesti tekemisiin muiden Euroopan maiden kera ja kosketuksiin suurten maailmantapahtumain kanssa, sekin kansankasvatusta, joka ei ollut merkityksetön. Mutta useimmiten taistelu tarkoitti oman maan puolustamista itäistä naapuria Venäjää vastaan, jonka pyrkimys laskea Suomi valtansa alaiseksi pysyi elossa pitkät vuosisadat ja tuli erikoisen voimakkaaksi, sitten kuin Venäjän pääkaupunki Pietari I:n toimesta oli siirretty Suomenlahden rannalle (1703) ja Ruotsin suurvalta-asema oli murtunut. Viiden vuosisadan aikana käytiin kokonaista kaksitoista sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä ja Suomen manner oli näissä sodissa pääasiallisena taistotantereena. Suomi oli Ruotsin verinen kilpi, joskin se myös samalla taisteli oman vapautensa puolesta. Milloin suuremmat, milloin pienemmät osat maata joutuivat tällöin moskovalaisten valloituksille sekä hävitykselle ja tuholle alttiiksi. Raskaimman kohtalon Suomi sai kokea n.s. ison vihan aikana 1710-1721, jolloin maa lyhyen aikaa oli Venäjän vallan alla ja tällöin saatettiin aivan häviön partaalle, mikä kansallinen onnettomuus unhottumattomasti on syöpynyt Suomen kansan muistiin. Kaikki tämä lujitti kansassa sitä tunnetta, että venäläinen oli sen perivihollinen, tunnetta, joka ei koskaan, ei edes ulkonaisen lähentymisen ja myötäkäymisen aikana, ole voinut kokonaan hälvetä. Suomen historiassa esiintyy merkillisenä tosiasiana se seikka, että, kun maan valloitus lännestä käsin, Ruotsista päin, on tapahtunut kohtaamatta mainittavaa vastarintaa, sen asukkaat kaikkina aikoina ja kaikin tavoin ovat koettaneet puolustautua idästä tulevia hyökkäyksiä, moskovalaisten päälletunkeutumista vastaan. Suomen kansalla oli kai aluksi vaistomainen, sittemmin tietoinen tunto siitä, että se vain länsimaiden yhteydessä voi täyttää historiallisen tehtävänsä, samalla kuin vuosisatoja jatkuneisiin otteluihin Venäjää vastaan sisältyi taistelu eurooppalaisen viljelyksen ja aasialaisen barbarian, germaanisen yhteiskuntajärjestyksen ja itämaisen itsevaltiuden välillä.

Huolimatta sodista ja niiden häiritsevistä vaikutuksista rauhan työ jatkui, ja maa kehittyi vähitellen eteenpäin kohti suurempaa hyvinvointia ja kulttuuria. Uusia kaupunkeja, eritoten satamakaupunkeja, perustettiin ja niiden porvarit eivät olleet kauppavaihdossa ainoastansa Ruotsin vaan välittömästi myös Pohjois-Saksan hansakaupunkien kanssa, jotka Suomen kanssa olivat vilkkaassa yhteydessä. Käsityöammatit varttuivat ja myöskin teollisuus heräsi eloon, joskin varsin vaatimattomassa muodossa.

Aivan erikoisen merkityksen Suomen kansalle kansakuntana sai oman yliopiston perustaminen Turkuun, maan silloiseen pääkaupunkiin. Se perustettiin vuonna 1640 kuningatar Kristiinan holhoojahallituksen aikana ja saatiin aikaan lähinnä Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi Pietari Brahen toimesta, joka erikoisesti harrasti Suomen parasta ja vaurastumista. Yliopistosta tuli tärkeä tekijä Suomen kansallisessa elämässä, keskus sille korkeammalle henkiselle viljelykselle, jota ilman Suomen kansa ei olisi voinut kohottautua sivistyskansaksi. Maan virkamiehet oli siihen saakka suureksi osaksi tuotu Ruotsista, eivätkä lähimainkaan aina parhaimmat hakeutuneet tähän etäiseen maankolkkaan. Ne harvat suomalaiset nuorukaiset, jotka olivat antautuneet opin teille, olivat aiemmin hankkineet yliopistokouluutuksensa Ruotsissa tai Saksan korkeakouluissa, kuten Wittenbergissä, Rostockissa, Greifswaldissa. Maan tulevat papit, opettajat, lääkärit ja virkamiehet voitiin nyt kasvattaa omassa maassa, omasta kansanaineksesta, ja täten luotiin kotimainen sivistynyt luokka, samalla kuin maan omat pojat yhä enemmän ja enemmän voivat ottaa hoitoonsa hallinnollisia ja muita yhteiskunnallisia tehtäviä. Kansan pääkieli, suomi, oli vielä liian kehittymätön voidakseen olla korkeamman tiedollisen sivistyksen välineenä. Yliopiston samaten kuin myös vielä harvalukuisten ylempien oppikoulujen opetuskieli oli latinan ohella ruotsi, josta ajanoloon tuli suomalaisen sivistyneen luokan seurustelukieli. Täten muodostui tosin kielellinen kuilu alempien ja ylempien yhteiskuntaluokkien välille, mutta sivistyneellä luokalla oli liian syvät juuret kansassa voidakseen kielenmuutoksen vuoksi tulla sille kokonaan vieraaksi. Hallinto oli kyllä ruotsinkielinen, mutta kotimaiset virkamiehet taisivat myös enemmän tai vähemmän suomenkieltä. Eritoten oli näin laita papiston, joka suomalaisissa seuduissa palveli kansaa sen omalla kielellä ja jolla oli hoidossaan varsinainen kansanopetus. Sen ansioksi on luettava, että lukutaito jo aikaisin tuli yleiseksi. Papiston merkitystä Suomen kulttuuri- ja sivistyselämälle tänä aikana ei voida arvioida kyllin suureksi, ja samalla se välitti siirtymisen suomalaisesta rahvaasta ylempiin yhteiskuntaluokkiin. Kotimainen sivistynyt luokka, joka näin vähitellen syntyi, oli välttämättömänä siltana länsimaisen viljelyksen tunkeutumiselle suomalaisen asutuksen keskuuteen.

1700-luvun myöhemmällä puoliskolla useiden etevien tutkijain ja opettajain toiminta sai tieteellisen elämän Suomen yliopistossa suuresti elpymään. Tällä tutkimuksella oli kansallis-isänmaallinen leima, se kun toiselta puolen suuntautui Suomen luonnon tutkimiseen sekä maan vaurastumisen edistämiseen taloudellis-tuotannollisella alalla, ja toiselta puolen avartamaan tietoja omasta kansasta, sen kielestä, muinaisuudesta ja historiasta. Tämän henkisen viljelyksen alalla heränneen kansallisen suunnan etevin edustaja oli H.G. Porthan (1739-1804), jota on sanottu Suomen historian isäksi. Hän asetti kysymyksen: onko Suomen kansalla omaa historiaa? ja vastasi siihen myöntäen sekä ryhtyi itse tätä historiaa kriitillisesti käsittelemään. Mutta ei ainoastaan historia, myöskin kaikki muut isänmaallisen tiedon alat olivat hänen harrastuksensa ja eteenpäin vievien aloitteidensa esineenä. Hänen oppilaansa jatkoivat hänen työtään, joka muodosti henkisen perustan sille heräävälle tunnolle, että Suomen kansa oli kansallisuus, jolla oli menneisyytensä ja tulevaisuutensa, että se oli jotakin sinänsä ja että Suomi oli varsinainen isänmaa. Voimakas kotiseudun tunne alkoi muodostua tietoiseksi isänmaanrakkaudeksi. Tämä tietoisuus oli aluksi aivan epäpoliittista eikä siihen sisältynyt mitään Ruotsiin kuuluvaisuutta vastaan suunnattua kärkeä.

Politikoimiseen Suomen kansa ei tähän aikaan ollut taipuisa. Mutta valtiollis-separatistisia virtauksia ilmeni kuitenkin Suomessa Ruotsin vallan loppuaikoina. Suomen syrjäinen asema, se jossakin määrin tyly kohtelu joka Ruotsin puolelta oli Suomen osaksi tullut, sekä alituiset sodat Ruotsin poliittisten etujen hyväksi olivat herättäneet Suomessa mielenapeutta. Suurin piirtein katsoen oli Suomen kansa valtakunnalle uskollinen eivätkä sitä elähdyttäneet mitkään kapinalliset taipumukset, mutta aatelissa ja upseeripiireissä tuli, osaksi Ruotsin valtiollisten taistelujen yhteydessä, näkyviin pyrkimyksiä, jotka tähtäsivät Ruotsista vapaan Suomen luomiseen. Erikoinen suomalainen itsenäisyyspuolue muodostui. Tällaisia pyrintöjä ilmeni jo Ruotsille ja Suomelle onnettoman vv:n 1741-1742 sodan aikana ja jälkeen. Tämä oli Venäjän hallituspiireissä tunnettua ja keisarinna Elisabet antoi viimemainittuna vuonna julistuksen, jota levitettiin kaikkialla maassamme. Siinä m.m. lausuttiin, että, jos Suomen väestössä eli toivo "vapauttaa ja irroittaa" Suomen suuriruhtinaskunta Ruotsin vallasta ja tehdä se vapaaksi itsenäiseksi maaksi ja itse sopimuksella määrätä sen hallitusmuoto, keisarinna lupasi myötävaikuttaa, jotta Suomesta tulisi vapaa rajavaltakunta Ruotsin ja Venäjän välille. Mutta venäläisten lupaukset eivät suuresti houkutelleet.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin itsenäisyysliike alkoi ilmetä toimintanakin. Sen varsinainen päähenkilö oli silloin kenraali Y.M. Sprengtporten, joka pyrkimyksissään ei suinkaan ollut vapaa itsekkäistä laskelmista, mutta jota kuitenkin osittain johtivat aatteelliset vaikuttimet ja vakaumus, että Suomi vain erikoisena valtiona voi hankkia itselleen kansallisen tulevaisuuden. Vielä selvempi tähän suuntaan oli toisten tässä liikkeessä osallisten kanta, erikoisesti majuri J.A. Jägerhornin, jolle aatteellis-isänmaalliset vaikuttimet olivat määräävät. Sprengtporten laati täydellisen valtiosääntöehdotuksen vapaata Suomea varten. Hän oli sen ajatellut "Suomen yhdistettyjen maakuntien tasavallaksi", Pohjois-Amerikan vapaavaltiosta tai Alankomaista saadun mallin mukaan. Kansannousulla tai valtiokaappauksella Suomi irroittautuisi Ruotsista ja uusi valtio asettautuisi Venäjän suojeluksen alaiseksi. Separatistinen liike puhkesi Venäjää vastaan 1788 käydyn sodan aikana ilmi n.s. Anjalan liitossa. Tahdottiin käyttää aatelistossa kuningas Kustaa III:ta vastaan vallitsevaa tyytymättömyyttä Venäjän myötävaikutuksella toimeenpantavaa sotilasvallankaappausta varten. Suomalainen edustajakokous oli sen jälkeen kutsuttava koolle hyväksymään ja vahvistamaan otettu askel. Uusi Suomi oli nauttiva Venäjän ystävyyttä ja suojaa. Suunnitelma epäonnistui. Siinä oli enemmän ylimmissä yhteiskuntakerroksissa haudottua poliittista vehkeilyä, kuin yleistä suomalaista itsenäisyyspyrkimystä, mutta siinä ilmeni kuitenkin, joskin ennen aikojaan ja sameana, tunne, joka jo silloin kätkettynä eli suomalaisessa kansansielussa. Suomalainen uskollisuus, vaikka jonkun verran horjutettuna, oli toki liian luja antaakseen venäläisten houkutusten vaikuttaa itseensä, ja suomalainen mielenlaatu oli liiaksi harkitseva, jotta maa olisi antautunut yrityksiin, jotka silloin tuntuivat olevan kevytmielisiä ja vaarallisia seikkailuja. Valtiopäivillä 1789 Suomen talonpojat ilmoittivatkin, ettei heillä ollut mitään osallisuutta näissä valtiollisissa vehkeilyissä. Kuninkaalle annetussa uskollisuusadressissa he lausuivat: "Koko Suomessa ei ole ainoatakaan talonpoikaa, jolla olisi petolliset ajatukset kuningasta ja isänmaata kohtaan; auttakaa meitä meidän salaisia ja julkisia vihollisiamme vastaan, niin me tahdomme kuolemaan saakka puolustaa Teidän Majesteettianne ja valtakuntaa." Tämä oli varmaan yleinen ajatustapa maassa.

Itsenäisyysliikkeet 1700-luvulla olivat kyllä jossakin määrin oireellisia, mutta, kuten jo mainittu, ne eivät olleet Suomen kansassa voimakkaana ja kypsänä esiintyvän, historiallisten olosuhteiden edellyttämän mielialan eivätkä yksityisten vaikutusvaltaisten henkilöiden valtiomiesviisauden ilmaus. Suomen tie todelliseen itsenäisyyteen voi kulkea ainoastaan uskollisuuden, uutteran kansallisen työn ja historiallisen kasvatuksen kautta, ei poliittisen vehkeilyn tietä, kaikkein vähimmin yhdessä perivihollisen, itämaisten traditsionien ja pyrkimysten johtaman vallan kanssa. Vapaaehtoisesti, ilman ulkonaista pakkoa Suomi ei voinut vaihtaa yhteyttään Ruotsin kanssa asemaan, joka toi mukanaan valtiollisen riippuvaisuuden Venäjästä.

Kuningas Kustaa II Aadolfin, Ruotsin suuruuden nousukauden aikana, Suomi oli idässä saanut rajan, joka lähipitäin kävi yhteen nykyisen Suomen ja Venäjän välisen valtiollisen rajalinjan kanssa. Mutta 1700-luvulla käydyt onnettomat sodat olivat johtaneet siihen, että melkoisia osia tästä maamme alueesta Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Turun rauhassa 1743 oli luovutettu Venäjälle. Maa oli siten jaettu Ruotsin ja Venäjän Suomeen. Suurin ja tärkein osa Itä-Suomea, Viipurin lääni aina Kymijokeen saakka oli laskettu Venäjän herruuden alaiseksi. Oliko koko Suomi saava saman kohtalon? Sitä ei toivottu -- siksi oli yhteenkuuluvaisuudentunne Ruotsia ja vastenmielisyys itäistä naapuria kohtaan liian voimakas -- mutta pelättiin väkivallan vievän siihen.

"Ruotsin aika", kuten on nimitetty sitä pitkää ajanjaksoa, minkä Suomi oli yhdistettynä Ruotsiin, oli laskenut perustan maamme valtiolliselle olemassaololle. Se oli antanut maalle ensimäiset ja välttämättömät edellytykset ja mahdollisuudet itsehallintoa varten. Maamme oli saanut lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, länsimainen sivistys oli tänne pysyvästi juurtunut, kotimainen sivistynyt luokka oli muodostunut ja eri kansanainekset olivat sulautuneet yhdeksi kansankokonaisuudeksi. Kansallistietoisuus oli herännyt, joskin se vielä oli heikko ja epävarma. Historia saattoi nyt viedä Suomen ja sen kansan omintakeisena kansakuntana askeleen eteenpäin valtiollisen itsenäisyyden tiellä. Mutta se oli askel tietymättömään. Se, mitä kansa oli perinyt ja oppinut vuosisatoja kestäneen kasvatusajan kuluessa, oli nyt joutuva koetteluun ja vahvistuva tai -- tuhoutuva.

Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä.

Suomen kohtalolle ratkaiseva sota Venäjän ja Ruotsin välillä 1808-1809 oli ruotsalais-suomalaisten aseiden vaihtelevien myötä- ja vastoinkäymisten jälkeen loppunut Venäjän voittoon. Suomalaiset joukot olivat taistelleet uskollisesti ja sankarillisesti maansa -- ja valtakunnan -- puolustamiseksi. Ainoa pimeä pilkku sodan lehdellä oli, mitä Suomeen tulee, Viaporin linnoituksen antautuminen, jossa petoksella oli osansa, saaden virikettä samoista hallituksen vastaisista vehkeilypyrinnöistä, jotka olivat ilmenneet vuoden 1788 salahankkeissa. Mutta Ruotsi oli melkein kokonaan jättänyt Suomen oman onnensa turviin. Sodan parhaillaan riehuessa, jo sen alussa, keisari Aleksanteri I oli antanut manifestin, missä hän julisti Suomen yhdistetyksi Venäjän valtakuntaan ja venäläinen ylipäällikkö oli vaatinut asukkaita tekemään uskollisuuden valan keisarille, käsky, jota osittain noudatettiin, mutta joka monin paikoin, varsinkin rahvaan keskuudessa, kohtasi vastustusta.

Keisarilla oli kuitenkin -- poliittisista järkevyyssyistä ja vapaampien länsimaisten aatteiden koskettamana -- aikomuksena antaa valloitetun maan säilyttää vanha ruotsalainen yhteiskuntajärjestyksensä ja myöntää sille siihen perustuva erikoisasema Venäjän valtakunnassa sekä siten kiinnittää Suomen kansa Venäjään kiitollisuuden ja uskollisuuden tunteilla. Se uskollisuus ja urhoollisuus, jolla Suomen joukot olivat taistelleet maansa puolesta, oli herättänyt jalomielisessä Venäjän hallitsijassa kunnioitusta. Vaikkakin taistelu loppui Suomelle onnettomasti, ei sitä oltu turhaan käyty. Pietariin kutsuttu, eri säätyjen edustajista kokoonpantu suomalainen lähetystö antoi keisarille neuvon kutsua koolle Suomen valtiopäivät, mitä neuvoa hän myös noudatti. Kun ruotsalais-suomalaiset sotajoukot olivat siirtyneet pois maasta ja tämä siis oli heitetty oman onnensa nojaan, ja sodan lopputulos oli ratkaistu, mutta vielä ennenkuin rauhanneuvottelut Ruotsin kanssa olivat alkaneet, kokoontuivat "maan perustuslakien" mukaisesti, s.o. Ruotsin valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti valitut Suomen säätyjen edustajat maaliskuussa 1809 valtiopäiville Porvooseen. Keisari oli itse läsnä ja antoi 29 p:nä maaliskuuta tuomiokirkossa pidetyssä juhlatoimituksessa säädyille allekirjoittamansa vakuutuskirjan, jossa lausuttiin, että, sitten kuin hän oli ottanut haltuunsa Suomen suuriruhtinaskunnan, hän "oli tahtonut vahvistaa ja vakuuttaa maan uskonnon ja perustuslait sekä ne etuudet ja oikeudet, mitkä kukin sääty mainitussa suuriruhtinaanmaassa erittäin ja kaikki sen asukkaat yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka valtiosäännön nojalla ovat nauttineet, luvaten myös pitää kaikki nämä edut ja asetukset vahvoina ja järkähtämättöminä niiden täydellisessä voimassa." Säädyt tekivät samassa juhlallisessa tilaisuudessa uskollisuuden valan ja tervehtivät keisaria maan laillisena hallitsijana, Suomen suuriruhtinaana, samalla valassa velvoittautuen "järkkymättöminä säilyttämään maan perustuslait ja valtiosäännön." Valtiopäiväin lopettajaisiin 17 p:nä heinäkuuta saapui jälleen keisari, joka säädyille pitämässään puheessa julisti "jalon ja rehellisen" Suomen kansan "kansakuntain arvoon kohotetuksi lakiensa turvissa."

Keisarin vahvistaman valtiopäiväin päätöksen mukaisesti tuli maan korkeimmaksi hallitukseksi suomalaisista miehistä kokoonpantu hallituskonselji, jonka ensimäiset jäsenet nimitettiin valtiopäiväin vaalin mukaisesti ja joka joitakin vuosia myöhemmin 1816 sai keisarillisen Suomen senaatin nimen. Perustettiin kenraalikuvernöörinvirka, jonka hoitaja oli konseljin puheenjohtaja. Hallitsijalle tapahtuvaa Suomen asiain esittelemistä varten perustettiin 1811 ministeri-valtiosihteerin virka. Myöskin tämä toimi, samoin kuin yleensä kaikki virat Suomessa oli täytettävä kotimaisilla miehillä. Ainoastaan kenraalikuvernööri, keisarin edustaja Suomessa, voi olla venäläinen mies. Maata hallitsi siis keisari-suuriruhtinas suomalaisten viranomaisten ja suomalaisten miesten avulla. Vuonna 1811 keisari suoritti valtioteon, jonka merkitys maalle oli mitä suurin: hän yhdisti Suomen Venäjään kuuluneen osan (Viipurin läänin) jälleen suuriruhtinaskuntaan, joka nyt taas sai vanhat rajansa. Luonnottomasti toisistaan erotetut Suomen kansan osat liitettiin jälleen yhteen valtiolliseksi ja sivistykselliseksi kokonaisuudeksi.

Porvoon valtiopäivillä Suomi oli laillisten edustajiensa kautta tehnyt liiton tai sitovan sopimuksen Venäjän hallitsijan kanssa maamme yhdistämisestä Venäjään säilyttämällä sisäisen itsenäisyyden, s.o. valtiollisen erikoisaseman Venäjän valtakunnassa sisäisesti vapaana suuriruhtinaskuntana. Rauha Ruotsin ja Venäjän välillä tehtiin vasta saman vuoden syksynä, jolloin Ruotsi luopui vaatimuksistaan Suomen maakuntiin. Suomi oli näin itse ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Se oli vapaaehtoinen teko, joskin suoritettu vallitsevien olosuhteiden painon alla historiallisena välttämättömyytenä. Mitään uskottomuutta tai vallankumouksellista ei tähän tekoon sisältynyt. Tämä sopimus ja maassa voimassa olevien Ruotsin perustuslakien vahvistaminen teki Suomesta autonomisen alueen Venäjän valtakunnassa antaen sille oman valtiosäännön ja oman hallinnon. Venäjän keisari astui Ruotsin kuninkaan sijalle suuriruhtinaskunnan valtiosäännön sitomana hallitsijana. Valtiosäännön sisällys oli lausuttuna perustuslaeissa: Hallitusmuodossa v:lta 1772 ja Yhdistys- ja vakuuskirjassa v:lta 1789. Näin käsitettiin Suomen asema alusta alkaen, joskin sen valtio-oikeudellinen määrittely vasta myöhemmin täsmällistettiin. Suomi oli ei-suvereeni valtio omalaatuisessa reaaliunionissa Venäjän kanssa.

Kansanvapauden näkökannalta mainitut Ruotsin perustuslait, jotka tarkoittivat kuningasvallan vahvistamista, olivat jokseenkin ahtaat, mutta ne muodostivat kuitenkin lujan perustan perustuslaillisiin periaatteisiin pohjaavalle yhteiskuntalaitokselle ja suojan venäläistä autokratiaa vastaan. Osoituksena siitä pyhyydestä, jonka Suomen kansa antoi keisari Aleksanteri I:n ja hänen seuraajiensa vakuutuksille pitää loukkaamattomina voimassa nämä lait, ripustettiin nämä hallitsijavakuutukset kaikkiin maamme kirkkoihin.

Suomi kulki nyt kohti uusia kohtaloita. Se oli saavuttanut sisäisen itsenäisyyden, mutta Venäjän yliherruuden alaisena. Tulisivatko nämä kaksi tekijää, toinen länsimaista perintöä, toinen varttunut itämaisen itsevaltiuden maaperällä, sopimaan keskenään? Tähän kysymykseen aikalaiset vastasivat eri tavoin ajatuksin ja sanoin. Useimmat olivat epäileviä, joskaan he eivät avoimesti lausuneet julki ajatuksiaan, toiset luottivat, vaikka heikosti, tulevaisuuteen. Keisarin persoonallinen rakastettavaisuus ja "armo" sekä hänen viisaat valtiotekonsa antoivat virikettä heikoille toiveille. Hänen matkansa Suomessa 1819 lujitti näitä tunteita. Kansa tervehti lojaalisesti uutta hallitsijaa. Luotettiin keisariin, mutta ei Venäjään. Osoitettiin alamaista iloa ja virallista tyytyväisyyttä uuteen asemaan, mutta ilman vakaumusta. Sydän ei ollut mukana. Jälleenyhdistyminen Ruotsiin ei enää ollut ajateltavissa, varsinkaan ei senjälkeen kun keisari Aleksanteri ja kruununprinssi Kaarle Juhana olivat kohdanneet toisensa Turussa 1812, ja samana vuonna Ruotsin ja Venäjän välillä oli tehty sopimus. Oli pakko suhtautua oloihin sellaisina kuin ne olivat ja koetettava tehdä parasta uudesta asiaintilasta. "Jokaiselle, joka mielensä malttaen katselee päivien kulkua", Arwidsson kirjoitti Åbo Morgonbladiin vuonna 1821, "ja seuraa aikakausien mullistavia vaiheita, on helposti ilmenevä, että uusi aika on koittanut isänmaallemme. Entiset siteet ovat katkotut, toiset olot ovat tulleet sijalle, ja Aura katselee -- -- hämmästyksissään ympärilleen, tottumattomana siihen maailmaan, joka häntä ympäröi. Eivät hänelle sovi vanhat muodot; uusi elämä on sytytettävä uuden päivän koittaessa."

Suomen elämässä koitti rauhan kausi, mutta rauha oli pikemmin unta tai hervottomuutta. Valtiosääntöä ja lakeja pidettiin kunniassa ulkonaisesti, kirjaimellisesti, mutta ei niiden vapaan hengen kannalta katsoen. Hallitus ja virkamiehet hoitivat maan asioita moitteettomasti ja isällisellä mahdikkuudella, talonpoika viljeli maataan ja kansa tyytyi oloonsa. Valtiopäivät eivät kokoontuneet -- perustuslakien mukaisesti oli hallitsijan asia kutsua ne koolle, milloin hän sen hyväksi katsoi -- ja lainsäädäntö sai levätä. Ei mitään uusia veroja (paitsi tullimaksuja) voitu ilman valtiopäivien suostumusta kantaa, jonka vuoksi valtiotaloudella oli suuria vastuksia voitettavana ja taloudellinen elämä oli laimeaa. Politiikka oli pannaan julistettu. Ankara sensuuri valvoi, ettei politiikan ja yleisten valtionasiain harrastus painetun sanan välityksellä voinut saada virikettä. Arkielämä pienine askareineen ja harrastuksineen painoi leimansa koko yhteiskuntaan. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana (1825-1855) valonarkuus kävi vielä suuremmaksi ja virkavaltainen painostus lisääntyi, joskaan maan lakeja ei yleensä rikottu. Helsingistä oli 1819 tullut maan pääkaupunki ja sinne muutettiin Turun kaupungin vuonna 1827 sattuneen palon jälkeen yliopistokin, mikä ei ollut satunnainen vaan tarkoituksellinen maan hallinnollisen ja sivistyksellisen keskuksen siirto itää kohti, lähemmäksi Venäjän pääkaupunkia.

Mutta nämä paikallaanolon, ehkäistyn yhteiskuntakehityksen ja ulkonaisen rauhan vuosikymmenet olivat odotuksen aikaa. Pinnan alla vaikutti hiljaisuudessa kätkettyjä voimia, jotka valmistivat uutta kehitystä. Hallituksessa ja virkamieskunnassa vallitseva virkavaltainen passiivisuus oli samalla yhteiskunnan suojana ulkoapäin tulevia vahingollisia toimenpiteitä vastaan ja säilytti historiallisen perinnön loukkaamattomana vastaisten kehitysmahdollisuuksien varalle.

Uusi sukupolvi varttui ja sen mukana alkoivat raittiimmat tuulet puhaltaa Suomen yhteiskunnan ummehtuneeseen ilmakehään. Valtioelämään ne eivät aluksi päässeet tunkeutumaan, mutta isänmaallinen kulttuurityö, liittyen Porthanin ajan traditsioneihin, alkoi jälleen etenemisensä, luonteeltaan epäpoliittisena, mutta vaikutuksiltaan saavuttaen mitä suurimman kansallis-poliittisen merkityksen. "Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla, siis olkaamme suomalaisia" oli tunnussana. A.I. Arwidsson, Turun yliopiston dosentti -- "ensimäinen fennomaani" -- oli jo aikaisemmin lämpimän isänmaallisesti ja herättävin sanoin kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka välttämätöntä oli uudessa Suomessa luoda henkiseen viljelykseen enemmän kansallista isänmaallisuutta sekä työskennellä suomenkielen viljelemisen ja käytön hyväksi, myöskin julkisessa elämässä. J.L. Runeberg, Suomen kansallisrunoilija, julkaisi 1830-luvulla ensimäiset, herättävät runonsa ja kuvauksensa, jotka loivat runollisen hohteen maamme luontoon ja kansaan. Vuonna 1848 ilmestyi ensimäinen osa hänen runosarjaansa "Vänrikki Stoolin tarinoita", kuvauksia Suomen viime sodasta, jotka valtavasti kohottivat isänmaallista tunnetta, uskoa oman kansan voimaan ja tulevaisuuteen. Ylioppilaiden kevätjuhlassa saman vuoden toukokuussa kaikui ensi kerran Runebergin "Maamme laulu", josta sitten tuli Suomen kansallislaulu. Samaa uomaa noudatti Z. Topeliuksen lyyrillinen runotuotanto, kun taas hänen romaanijaksonsa "Välskärin kertomukset" esitti sarjan kuvia Suomen kansan historiasta, sen taisteluista sodan ja kulttuurin aloilla lähinnä kuluneiden vuosisatojen aikana.

Kansallinen liike ilmeni lisääntyneenä suomenkielen ja suomalaisen kansanaineksen henkisen viljelyksen harrastuksena. Erikoinen seura "Suomalaisen kirjallisuuden seura" perustettiin vuonna 1831 näiden harrastusten edistämistä varten. Elias Lönnrot kokosi Suomen ja Kauko-Karjalan erämaista ennen varsin vähän tunnettuja kansan vanhoja runoja ja lauluja sekä julkaisi (1835) Suomen kansalliseepoksen "Kalevalan". Yhä useampia suomenkielisiä sanomalehtiä alkoi ilmestyä. Virallisella taholla ei oltu nurjamielisiä näitä suomenkielen kohottamista tarkoittavia pyrkimyksiä kohtaan, niissä kun nähtiin keino yhteenkuuluvaisuutta Ruotsiin vireillä pitävän ajatuskannan heikentämiseksi. Suomi otettiin oppiaineeksi oppikouluihin ja erikoinen suomenkielen opettajanvirka perustettiin yliopistoon (1850). Kuinka tärkeätä isänmaan ja yhteiskunnan kannalta -- siinä mielessä missä Arwidsson oli sen käsittänyt -- oli kohottaa ja edistää kansankieltä sekä saada se käytäntöön ylemmässä yhteiskuntaelämässä, sitä ennen muita tehosti filosofi ja sanomalehtimies J.V. Snellman, ajattelun ja toimen patriootti. Mutta kun "fennomanian" vaikutukset alkoivat näkyä kansassa lisääntyvänä kansallistuntona ja varttuvana yleisten asioiden harrastuksena, silloin alkoivat vallitsevan hallitussuunnan miehet käydä levottomiksi yltyvän kansanvaltaisuuden ja sarastavan suomalaisen separatismin johdosta. Kovennettuja sensuurimääräyksiä annettiin ja muiden kuin uskonnollisia ja taloudellisia aloja koskettelevien suomenkielisten julkaisujen painatus kiellettiin. Mutta nämä ja muut ehkäisevät toimenpiteet vain vahvistivat vapaudenkaipuuta ja varmistivat sitä käsitystä, että asema oli kestämätön.

Euroopan vapausliikkeet, jotka vuonna 1848 puhkesivat ilmi, olivat saaneet vastakaikua myöskin Suomen sivistyneessä nuorisossa ja antaneet poliittista väritystä äskenheränneille isänmaallisille pyrkimyksille. Itämaisen sodan puhjettua 1854 heräsi nuoremmissa isänmaanystävissä toivo, että suurempi vapaus koittaisi Suomen kansalle. Toisten toiveet ulottuivat vielä pitemmälle ja saivat itsenäisyydenkaipuun leimahtamaan ilmoille. Voiton langetessa länsivalloille katsottiin meillä olevan mahdollisuuksia saavuttaa Suomen irroittaminen Venäjästä ja sen valtiollinen riippumattomuus unionissa Ruotsin kanssa. Eräs Tukholmassa olevista suomalaisista siirtolaisista, kirjailija E. von Qvanten, ryhtyi julkisesti näitä toiveita tulkitsemaan. Hän vaati Ruotsia ottamaan osaa sotaan, josta palkintona tulisi olemaan Suomen jälleen yhdistäminen Ruotsiin, mikä hänen mielestään vastasi suomalaisten hiljaisuudessa hautomia toiveita. Mutta herännyt suomalainen kansallistunto vaati, että yhtyminen Ruotsiin saisi toisen luonteen kuin aiemmin. Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen kesken oli tehtävä liitto, jossa Suomi olisi itsenäisenä valtiona, mutta saman kuninkaan alainen kuin Ruotsi.

Yleisempää vastakaikua tällaiset kauaskantavat valtiolliset ajatukset eivät Suomessa saaneet osakseen -- vanhemmassa ikäpolvessa lojaalisuudentunne oli vilpitön -- mutta niitä vaalittiin kyllä radikaalisvapaamielisemmissä nuoremmissa akatemisissa piireissä, missä välttämättömyys saada Suomi irroitetuksi Venäjästä oli "poliittinen selviö". Niissä ajateltiin ja uneksittiin, kuten eräässä Ruotsiin lähetetyssä kirjeessä sanotaan, "kuinka nyt vihdoin hetki oli tullut, jolloin heidän rakastettu isänmaansa olisi temmattava irti vihatusta kietovasta Venäjän vallasta ja se nyt vapaana olisi palaava vanhan koetellun, meren tuolla puolen olevan ystävänsä luo, joskaan ei aivan samoin ehdoin ja edellytyksin kuin niiden viimeksi erotessa." Tähän suuntaan käyvät vapaudenkaipuun kannattamat nuorukaishaaveilut antoivat myös leiman siinä tunnetussa tilaisuudessa Helsingissä vuonna 1855 vallinneelle mielialalle, jossa suurehko joukko akateemisen nuorison henkisesti lahjakkaimpia edustajia juhlallisessa toveriseurassa joi maljoja ranskalaisten ja englantilaisten sotapäälliköiden ja valtiomiesten kunniaksi. Tämä kohtaus, tunnettu Töölön-tapahtuman nimellä, herätti aikanaan suurta huomiota ja korkeissa viranomaisissa aivan luonnollista suuttumusta. Mutta rauha teki pian lopun silloin vielä aivan haaveellisista vapauden- ja itsenäisyydentoiveista. Niiden nuorten intoilijain piiriin, jotka tähän aikaan uskalsivat ajatella kauas ja korkealle Suomen vapaudesta, kuului myös sittemmin kuuluisa tiedemies ja napaseutujentutkija A.E. Nordenskiöld. Kaksi vuotta myöhemmin hänen oli pakko, kenraalikuvernööri kreivi Bergin vaatimuksesta, eräässä akateemisessa juhlassa pitämänsä varomattoman hallituksenvastaisen puheen johdosta jättää isänmaansa.

Paljoa lujemmin perustettu kuin nämä valtiolliset unelmat, jotka rauhanteko hälvensi, oli toive ja pyrkimys luoda Suomen vapaus sen voimassaolevan valtiollisen aseman pohjalle, saattaa maa todella osalliseksi niistä perustuslaillisista oikeuksista, jotka se valtiosääntönsä nojalla omisti, sekä niistä muista eduista, "jotka ovat välttämättömät vapauteen kerran tottuneelle kansalle". Keisari Nikolain kuoltua ja Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle saivat tämänsuuntaiset toiveet vauhtia. Vapaamielinen puolue muodostui niiden ensimäiseksi kannattajaksi. Uusi hallitsija oli, kuten edeltäjänsäkin, antanut hallitsijavakuutuksensa Suomen kansalle vahvistaen siten sen valtiojärjestyksen ja lait. Hänestä oli vallalla se käsitys, että häntä elähdyttivät toiset ja vapaamielisemmät mielipiteet kuin hänen isäänsä. Alettiin nyt vapaammin ja julkisemmin tuoda ilmi herääviä kansallis-valtiollisia toiveita, eritoten mitä tuli perustuslaillisen valtiojärjestyksen jälleen elvyttämiseen lähinnä kutsumalla maan säädyt valtiopäiville. Yliopiston 1856 viettämässä kruunausjuhlassa professori F.L. Schauman lausui peittelemättä julki maan toiveet ja tarpeet tässä suhteessa. Myöskin sanomalehdistö alkoi käyttää selvempää kieltä tästä maamme silloisesta elinkysymyksestä puhuessaan. Mutta mitään toimenpiteitä ei kuulunut lähinnä seuraavana aikana ja tyytymättömyys alkoi jälleen kasvaa. Eivät ainoastaan venäläiset vallanpitäjät olleet epäröivällä kannalla, myöskin venäläisen hallitussuunnan alaisena kasvatettu virkavalta pelkäsi vapaiden yhteiskunnallisten voimien osanottoa valtiolliseen elämään. Moni katsoi tämän todistavan, niinkuin eräs Ruotsiin kirjoitettu kirje osoittaa, "kuinka Venäjän politiikka Suomessa yhä vielä pääpiirteiltään oli sama kuin ennen, aina yhtä liukas ja valheellinen, kuinka ne, jotka eivät siihen olleet luottaneet, olivat olleet oikeassa, ja kuinka ne, joissa se oli herättänyt joitakin toiveita, olivat pahasti pettyneet". Mutta, tässä muodossa kansan vapaudenpyrkimys ulkonaisten olojen suosimana sittenkin pääsi toteutumaan.

Keisarin antamalla julistuskirjalla oli tammikuussa 1862 kutsuttu koolle eri säätyjen edustajista vaalin nojalla kokoonpantu valiokunta, jonka tuli korvata säädyt, "siksi kunnes olosuhteet sallisivat niiden koolle kutsumisen". Tämä sisälsi eräänlaisen myönnytyksen maan toiveille, mutta mitään laillista edustajakokousta, jolla olisi perustuslakien edellyttämä päättämisvalta maan asioissa, ei "tammikuunvaliokunnasta" voinut tulla. Sen hyväksyminen suomalaisten taholta olisi voinut aiheuttaa arveluttavia seurauksia maan valtiollisille oikeuksille ja niiden käyttämiselle. Perustuslaillinen kanta, "laillisuuskanta", tuli nyt ensikerran yhteiskunnan mielipiteen taholta esille täysin täsmällisesti ilmilausuttuna niissä vastalauseissa, joissa valiokunnan astuminen valtiopäivien sijalle osoitettiin perustuslainvastaiseksi, sekä samaan suuntaan käyvässä maan etevimpien miesten allekirjoittamassa, hallitsijalle osoitetussa adressissa. Adressia ei kuitenkaan koskaan lähetetty, kun keisari, saatuaan tiedon julistuskirjan Suomessa herättämästä mielialasta, sitä ennen oli antanut selityksen valiokunnan toimivallasta, mikä selitys oli omiansa hälventämään vallitsevan levottomuuden. Sen kanssa yhtäpitävästi valiokunta kokoontuessaan selitti, ettei sillä ollut valtaa astua valtiopäivien sijalle, vaan katsoi tehtävänsä olevan valmistavaa laatua. Tällä voimakkaaseen yhteiskunnan mielipiteeseen perustuvalla kannalla oli toivottu vaikutus. Seuraavaksi vuodeksi, 1863, julkaistiin valtiopäiväkutsumus perustuslaillisessa järjestyksessä, ensi kerran vuoden 1809 jälkeen. Kevättunnelma heräsi maassa, kun valtiopäiväkutsumus julkaistiin. Ihmettelyn ja valoisten toiveiden valtaamana kuunteli senaatintorille Helsingissä kokoontunut yleisö niitä airuiden torventoitotuksia, joilla valtiopäivät syyskuussa 1863 julistettiin alkaneiksi ja jotka näyttivät ennustavan uuden ajan koittoa Suomelle.

Keisari-suuriruhtinas saapui Helsinkiin ja avasi itse valtiopäivät valtaistuinpuheella, jossa hän toi ilmi aikomuksensa "pitää kiinni niistä perustuslaillis-monarkistisista periaatteista, joita kannattaa Suomen kansan vakaumus ja jotka ovat kasvaneet yhteen maan lakien ja laitosten kanssa" sekä laajentaa sitä itseverotuksen oikeutta, mikä säädyillä perustuslakien mukaisesti on, ja antaa niille esitysoikeuden. "Te tunnette", keisari lausui puheensa lopussa, "mielenlaatuni ja miten rakas minulle on niiden kansojen onni ja menestys, jotka ovat uskotut minun huolenpitooni. Ei yksikään minun toimistani ole saattanut häiritä sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan kesken. Minä toivon, että tämä luottamus edelleen niinkuin tähänkin asti pysyy sen hyvän välin takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja uskolliseen kansaan. Se on voimakkaasti edistävä tämän sydämelleni erittäin rakkaan maan menestymistä, ja on antava minulle uutta aihetta kutsua Teitä määräajoin kokoontuville valtiopäiville."

Suomen perustuslaillisen valtiojärjestyksen uudelleen voimaan saattaminen tapahtui, merkillistä kyllä, samaan aikaan kuin Puolan kapina verisesti kukistettiin. Puola menetti viimeiset autonomiansa jäännökset ja Venäjän mahtivalta toteutettiin siellä häikäilemättömästi. Nämä kaksi Venäjään yhdistettyä "valtiota" saivat samanaikuisesti kokea aivan päinvastaisia kohtaloita. Myötätunto Puolan vapaustaistelua ja säälivä osanottavaisuus sen kovaa kohtaloa kohtaan oli tähän aikaan Suomessa voimakas, mutta nämä tunteet tulivat julkisuudessa tuskin näkyviin. Puolan seikkailu näytti lähinnä olevan omansa osoittamaan Suomelle, mitä tietä sen _ei_ pitäisi kulkea päästäkseen päämaaliinsa: mahdollisimman suureen maan ja kansan vapauteen. Rauhallisen politiikan ja kehityksen tie johtikin Suomessa jokseenkin kauas, ennenkuin vastustus tuli liian voimakkaaksi.

Valtiopäivien eloonherättämisellä alkava uusi perustuslaillinen aikakausi osoittautui onnelliseksi Suomen kansalle. Se näytti olevan omiansa lujittamaan maan sisäistä itsenäisyyttä ja suuressa määrin edistämään sen kehitystä. Vuonna 1869 vahvistettiin Suomelle uusi, säätyedustukseen perustuva valtiopäiväjärjestys, uusi "peruuttamaton perustuslaki", joka takasi ja järjesti säätyjen valtuudet sekä osanoton lainsäädäntöön ja valtiontaloudenhoitoon. Valtiopäivät tulivat nyt määräaikaisiksi. Lainsäädäntötyö sai uutta vauhtia tuottaen siunausta yhteiskuntaelämän kaikille aloille. Uusi voima alkoi vaikuttaa Suomen taloudellisessa elämässä. Kulkuneuvot kehittyivät laajalle kautta maan ulottuvan rautatieverkon avulla ja raha-asiat saatettiin hyvään kuntoon. Jo vuonna 1865 oli toteutettu rahanmuutos, jonka kautta metalliraha (hopea) tuli lailliseksi maksuvälineeksi ja Suomi sai oman rahayksikön (markka ja penni). Vuonna 1877 otettiin käytäntöön kultarahakanta. Suomen pankki oli asetettu valtiopäivien valvonnan alaiseksi.

Sivistyksen alalla kehitys edistyi yhtä huomattavin askelin. Jo 1860-luvulla oli maan kansakoululaitos järjestetty uudenaikaisten periaatteiden mukaan ja perustus laskettu vankalle kansansivistykselle. Myöskin ylempi opetus järjestettiin uudelleen ja lukuisia uusia oppikouluja, erikoisesti opetuskieleltään suomenkielisiä perustettiin, minkä johdosta vähitellen alkoi ilmetä suomalaistumista sivistyneiden luokkien keskuudessa. Jo vuonna 1863 suomen kieli oli saanut eräitä virallisen kielen oikeuksia, joita myöhemmin laajennettiin. Suomenkielen taito tuli pakolliseksi kaikille virkamiehille ja molempien kotimaisten kielten, suomen ja ruotsin, käyttö virastokielenä järjestettiin lailla. Suomalainen kirjallisuus yhä laajeni ja saavutti merkitystä. J.V. Snellmanin tarmokkaasti eteenpäin viemää suomalais-kansallista liikettä johtivat yleisisänmaallisessa hengessä pääasiallisesti ruotsinkielisiin sivistyneisiin perheisiin kuuluvat henkilöt.

Luonnollinen seuraus tästä kehityksestä oli, että ruotsinkieleen nähden tapahtui siirtyminen siitä vallitsevasta asemasta, mikä sillä Ruotsin vallan ajoista saakka oli ollut Suomen ylemmässä yhteiskuntaelämässä. Mutta tuomalla uusia voimia kansan suuren enemmistön riveistä tämä seikka antoi suurempaa henkistä voimaa kansakunnalle ja tasoitti vallitsevia kielellis-yhteiskunnallisia epäkohtia. Tämä kehitystyö johti tosin kieliriitaan, joka jakoi kansakunnan kahteen leiriin, mutta riita ei ollut tällä ajankohtaa katkeroittavaa ja lamauttavaa rotutaistelua, vaan sillä oli poliittis-sivistyksellinen leima ja se oli pikemmin omansa kannustamaan voimia kansalliseen työhön ja vahvistamaan niitä idästä tulevia hyökkäyksiä vastaan suunnattavaan puolustukseen. Suomenkielinen väestö -- lukumäärältään aivan ylivoimainen osa kansaa -- tuli suuremmassa määrin osalliseksi länsimaisesta sivistyksestä ja kypsemmäksi olemaan osallisena sosiaalisessa ja valtiollisessa yhteiskuntatyössä, Kielellinen eroavaisuus estyi täten laajenemasta yhteiskunnalliseksi kuiluksi, vaara, minkä Suomi -- päinvastoin kuin Itämerenmaakunnat -- pääasiassa on välttänyt. Itsenäisyyttä kohti kulkevan kehityksen välttämättömänä edellytyksenä oli se sivistyksellinen ja valtiollinen herätys, jonka suomalais-kansallinen liike sai aikaan. Se yhteiskuntaluokkien välinen vastakohtaisuus ja jännitys, joka myöhemmin kehittyi voimakkaaksi, ei suorastansa pohjannut kielieroavaisuuksiin tai kielelliseen sortoon, vaan pääasiassa toisiin sosiaalisiin seikkoihin. Mutta kieliriita, suomalaisen ja ruotsalaisen puolueen välinen taistelu, oli kuitenkin vallitsevana tekijänä kuluneen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien sisäisessä politiikassa.

Maassa vallitseva luottamus maamme valtakunnassa nauttiman autonomisen aseman pysyväisyyteen ja etuihin lujittumistaan lujittui Aleksanteri II:n hallituksen aikana ja ilmeni sekä hallituksessa että kansassa vakaana mielihaluna lojaalisesti täyttää maan velvollisuudet Venäjää ja valtakuntaa kohtaan. Tästä on todistuksena valtiopäivien vuonna 1878 hyväksymä Suomen asevelvollisuuslaki. Asettamalla oman sotaväen (jalkaväkijoukkoja) maamme otti velvollisuudekseen osallisuuden "isänmaan ja valtaistuimen" ja siten myöskin valtakunnan puolustuksessa. Sotilashallinto oli suomalaisissa käsissä, mutta komentoasiat kuuluivat Venäjän sotaministerille. Päällystö oli suomalainen, komennuskielenä oli venäjä, mutta opetuskielenä suomi ja ruotsi. Valtiopäiväin päätös asevelvollisuuden voimaansaattamiseksi ei ollut yksimielinen, mutta suurin piirtein katsoen mieliala Suomessa oli se, että maallamme oli velvollisuuksia valtakuntaa kohtaan sotilaallisella alalla, ja kansan myötätunto uutta sotaväkeä kohtaan näyttäytyi jokseenkin suureksi. Päinvastoin kuin itämaisen sodan aikana, olivat venäläis-turkkilaisessa sodassa 1877-1878 mielet Suomessa selvästi Venäjän puolella. Venäläisten sotavoimien joukossa taisteli tässä sodassa sankarillisesti myöskin värvätty suomalainen joukko-osasto, Suomen kaarti. Venäjän joukkojen upseeristossa oli tähän aikaan ja myöhemminkin melkoinen määrä suomalaisia, jotka olivat saaneet sotilaskoulutuksensa osaksi Suomessa, osaksi Venäjän sotaopistoissa. Kaikki osoitti suurempaa lähentymistä molempien maiden välillä, semminkin kun taloudelliset suhteet niiden kesken olivat käyneet yhä vilkkaammiksi ja kun tällainen lähentyminen näytti perustuvan molemminpuolisiin etuihin. Mitään sisäistä yhteenkuuluvaisuutta ei Suomen ja Venäjän kesken ollut eikä voinut olla olemassa. Sivistys, uskonto, yhteiskuntajärjestys, kieli ja tavat sekä valtiolliset ja kansanihanteet olivat liian erilaiset. Suomen lojaalisuus valtakuntaa kohtaan oli ehdollinen, se voi säilyä vain sillä ehdolla, että maamme erikoisasemaa ja sisäistä itsenäisyyttä ja oikeutta elää omaa kansallista elämäänsä pidettiin kunniassa.

Kansallisen heräämisen ja sittemmin uudistustyön valoisana ja lupaavana aikana ei kyllä Suomen riippumattomuutta haahmottelevia ajatuksia tuotu maassamme julkisesti ilmi, mutta ne siintivät kuitenkin isänmaallisten toiveiden kaukaisena ja epämääräisenä päämaalina. Ne välähtelivät runoilijain isänmaallisista tulevaisuuden unelmista, jo Runebergilla ja Topeliuksella, joille kangasti aika, jolloin Suomen kansaa eivät sitoneet mitkään vieraat kahleet, vaikkei heidän kuviansa ja vertauksiansa silloin ymmärretty niin laajassa mielessä kuin minkä me nyt niihin sovellutamme. "Vapaana kerran kuorestaan sun kukkas aukeaa -- -- -- ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa" sanotaan kaikkien huulilla olleen kansallislaulumme loppusäkeistössä. Kaikki tämä oli siementä, jota kylvettiin kypsyäkseen kerran vakaumukseksi ja teoksi.

Kansantietoisuudessa riippumattomuudenvaatimus ei vielä ollut herännyt, mutta se eli kuitenkin itsetiedottomana kansansielussa. Katseensa kauemmas suuntaaville poliitikoille ja valtiomiehille sitävastoin ei ollut vieras se ajatus, että maamme kerran nähtäisiin vapaana, Venäjästä vapautettuna ja riippumattomana Suomen valtakuntana, joskin tie tähän päämaaliin näytti pitkältä ja epävarmalta. Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä olisi historiallinen väliaste, jonka aikana kansamme valtiollinen kypsyys ja elinvoima saavuttaisivat tarpeellisen jäntevyyden ja lujuuden. Samoin kuin Arwidssonille kangasti myös ajattelijalle ja valtiomiehelle J.V. Snellmanille Suomen kansan kansallisen ja historiallisen kehityksen lopullisena päämaalina täydellinen itsenäisyys. Siinä "Suomen historiassa" (1872), jossa Y.S. Yrjö-Koskinen, suomalaisen kieliryhmän etevin johtaja ja edustaja edellisen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien poliittisessa elämässä, kuvasi Suomen kansan kohtaloita, on johtavana historiallisena ajatuksena Suomen kansan kehitys vapaaksi ja itsenäiseksi sivistyskansaksi, joskin hän poliitikkona katseli Suomen kansaa ja sen tulevaisuutta erityisesti suomalais-kansalliselta näkökannalta, s.o. Suomen kansasta oli tuleva kielellisesti yhtenäinen kansakunta. Puolan kapinan ajalta 1863 on tallella eräs Yrjö-Koskisen kirje, jossa hän selvästi lausuu itsenäisen Suomen valtakunnan ajatuksen. Jäälleenyhdistyminen Ruotsiin hänen mielestään tulisi epäedulliseksi suomalaiselle kansallisuudelle. Venäjä taas oli suomalaisille liian vieras voidakseen voittaa puolelleen mitään puoluetta Suomessa. Riippuvaisuus Venäjästä oli paha, johon meidän toistaiseksi oli alistuttava, mutta, hän sanoo, se aika on tuleva, jolloin tämä riippuvaisuus on lakkaava. Samoin kuin kaikissa suomalaisissa isänmaanystävissä eli myös Yrjö-Koskisessa syvä vastenmielisyys Venäjää kohtaan, joskaan se hänen valtiollisessa toiminnassaan ei suoranaisesti tullut ilmi. Koko "fennomaanista" liikettä kannatti, ainakin sen varhaisemmissa vaiheissa, sisimpänä tulevaisuudenajatus: riippumaton Suomen valtakunta. Ruotsinkielisissä piireissä iti sama "separatistinen" taipumus, joskin jonkun verran toisenlaisena ja ennen kaikkea vähemmin natsionalistisesti sovellettuna, mutta yhtä isänmaallisena. Vastenmielisyys venäläistä iestä ja vaikutusta vastaan oli tällä taholla ehkä vielä voimakkaampi tai ainakin tuli avoimemmin näkyviin, joskin ulkonaista lojaalisuutta noudatettiin. Venäläisellä taholla oltiin vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä halukkaita ruotsalaisista piireistä vainuamaan n.s. suomenmaalaisen separatismin varsinainen ahjo, mikä separatismi näihin aikoihin ei ilmennyt muuna kuin Suomen oikeuden perustuslaillisen kehityksen mahdollisuuksien säilyttämisenä. Venäläiseltä puolelta alettiin jossakin määrin suosia suomalaisuudenliikettä, jolta luultiin voitavan odottaa enemmän myötämieltä venäläisten lähentämisaikeiden hyväksi ja jonka kanssa arveltiin voitavan helpommin tulla toimeen kuin ruotsalaisen puolueen pyrkimysten kanssa. Tämä politiikka, jonka tarkoitusperänä oli suomenkieltä puhuvan väestön myötätunnon saavuttaminen, tuli selvästi näkyviin kreivi Heidenin vuonna 1881 tultua Suomen kenraalikuvernööriksi. Hänen edeltäjänsä, kreivi Adlerberg, ollen esiintymisessään länsimaalaisempi, ei ollut osoittanut mitään tämänsuuntaisia pyrkimyksiä. Yleinen, joskin osittain peitelty Venäjään kohdistuva vastenmielisyys, joka perustuslaillisen kauden aikana jonkun verran lieveni, mutta sitten seuraavana sortosuunnan aikana jälleen yltyi, oli riippumattomuusajatuksen verkalleen ja huomaamatta, mutta varmasti vaikuttavana vipuna.

Selvästi ja rohkeasti julkilausutun ilmaisun Suomen itsenäisyysajatus sai vuonna 1880 Pariisissa julkaistussa kirjasessa "Finlande, indépendante et neutre" (Suomi, riippumattomana ja puolueettomana), jonka tekijä oli eversti E.G.W. von Becker (Becker-Bei). Hän oli aiemmin ollut upseerina Suomen ja Venäjän palveluksessa, mutta sitten toiminut sotilaallisissa tehtävissä eri maissa ja elänyt maanpaossa. Hän osoitti kirjasessaan Suomen aseman tukaluuden Venäjän tsaarin valtikan alaisena ja ennusti sen johtavan maamme venäläistyttämiseen ja sen autonomian tuhoamiseen Venäjän perustuslaillisten ja sen ohella panslavististen virtausten välttämättömänä seurauksena. Suomi oli kypsynyt itsenäisyyteen ja se olisi sopivan ajankohdan ilmaantuessa tehtävä vapaaksi. Suomen vapauttaminen oli Euroopan yhteisetujen piiriin kuuluva kysymys, mutta ulkoapäin tulevaan apuun maamme sen enempää kuin Puolakaan, ei voisi rakentaa. Sen täytyi koota kykynsä voimanponnistukseen ja ankarassa taistelussa kilvoitella itsenäisyytensä ja elämänsä puolesta. Kirjanen päättyi seuraavaan lausuntoon: "Jos meidän toiveemme toteutuvat, muodostaisi riippumaton ja puolueeton Suomi suurvaltain takuulla ylipääsemättömän reunasuojan panslavismin paisunnalle pohjoista kohti ja maa voisi vapaana edetä sillä tiellä, jolla se jo on kulkemassa; jollei näin käy, on perustuslaillisen järjestelmän toteuttaminen (Venäjällä) ja panslavismin valtaanpääsy oleva maallemme sen valtiollisen ja aineellisen perikadon alkuna." Mutta nämä ennustukset ja toiveet, niin kaukonäköisiä kuin ne olivatkin, olivat silloin liian pilventakaisia, jotta ne olisivat voineet vaikuttaa ajatuskantaan ja toimintaan. Aika ei vielä ollut kypsä rohkeille poliittisille pyrkimyksille. Suomen täytyi vielä, käytännöllisesti katsoen, suunnata katseensa Venäjän valtakunnassa nauttimansa sisäisen autonomian säilyttämiseen ja, mikäli mahdollista, sen kehittämiseen ja samalla kansan sivistyksen ja aineellisen hyvinvoinnin vaurastuttamiseen.

Perustuslakitaistelun enteitä.

Suomen yhteiskuntajärjestystä, jonka maamme oli tuonut perintönä mukanaan Ruotsin vallan ajalta, ja sen valtiollista asemaa sisäisesti vapaana maana olivat, suurin piirtein katsoen, sen hallitsijat, Venäjän itsevaltiaat pitäneet kunniassa. Sen vapaa kehitys vuoden 1863 jälkeen Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n hallituskausina oli vähitellen tehnyt Suomen puhtaasti länsimaiseksi, uudenaikaisesti johdetuksi valtioksi Venäjän valtakunnassa. Yhteiskunnallisissa laitoksissaan ja kansanvaltaisessa sivistyksessään se oli pyrkinyt ja jossakin määrin onnistunutkin pysymään Euroopan yleisen kehityksen tasalla. Mutta kaiken tämän ohella itämainen käyräsapeli damokleenmiekkana riippui pienen itseänsä hallitsevan, suuren itämaisen jättiläisen kylkeen kytketyn kansan yllä. Samaan aikaan kuin Suomi eli tätä sisäisen vapauden ja itsehallinnon aikaa, painoi jättiläisen käsi raskaana Venäjän valtakunnan muita rajamaita ja -kansoja. Puolasta ja Liettuasta tehtiin Veikselinmaakunnat, joissa ei ainoastaan pienintäkin itsehallinnon jälkeä tuhottu, vaan myös kotimaisia kieliä sorrettiin ja kaikki kansallisen elämän ilmaukset tukahdutettiin. "Finis Poloniae" oli toteutettu tosiasia. Jonkun verran säälivämmin meneteltiin aluksi Itämerenmaakunnissa, mutta nekin menettivät vähitellen vielä jäljelläolevat poliittiset oikeutensa ja erikoisetunsa sekä joutuivat järjestelmälliselle venäläistyttämiselle alttiiksi, samalla kuin virolaisen ja lättiläisen rahvaan ja ylempien saksaa puhuvien yhteiskuntaluokkien välistä vihamielisyyttä lietsottiin. Sillä aikaa kuin olot tuolla, Suomenlahden eteläpuolella, osoittivat sivistyksellistä ja siveellistä taantumista sekä kansallisen elämän tukahduttamista ja lisääntyvää vapauden puutetta, voi Suomen kansa yhä enemmän vakiintua kansakunnaksi ja kartuttaa henkistä vastustusvoimaansa. Vastenmielisyyden tunteet itäistä naapuria, vanhaa perivihollista kohtaan lauhtuivat kyllä tällöin, mutta tosiseikkoihin, kauttaaltaan vallitsevaan kaikenpuoliseen erilaisuuteen perustuva kuilu molempien maiden -- itämaiden ja länsimaiden -- välillä laajeni. Jokainen muukalainen, joka Venäjältä saapui Suomeen, huomasi sen välittömästi. Mutta suurvenäläisestä, venäläiskiihkoisesta isänmaanystävästä tämä asiaintila tuntui loukkaukselta.

Mainittujen valtakunnanosien sorto ja venäläistyttäminen ei ollut yksinomaan Venäjän hallituksen työtä. Sen takana oli yllyttävä kansalliskiihkoinen mielipide. Sen henkinen johtaja 1860-luvulla oli Katkov Moskovassa ja sen tärkein puhetorvi sanomalehti Moskovskija Vjedomosti, myöskin Suomen, sen erikoisaseman ja sen kansallis-länsimaisen kehityksen vannoutunut vihollinen. Uusia sanomalehtiä, jotka noudattivat samaa äänilajia, tuli lisää, kuten Novoje Vremja Pietarissa. Niiden päämaalina oli Suomen itsehallinnon horjuttaminen, tuhoaminen ja sen kansallisuuden asteittainen hävittäminen. Maa muutettava virkavallan sortamaksi venäläiseksi maakunnaksi. Tähän ne pyrkivät osaksi järkyttämällä luottamusta Suomen lojaalisuuteen ja kiinnittämällä huomiota siihen vaaraan, minkä ei-venäläisen valtion olemassaolo Venäjän pääkaupungin edustalla muodosti, osaksi väittämällä, että Suomen valtiollisen erikoisaseman historiallinen perustus on väärä ja autonomian vaatimus epäoikeutettu. Tähän nähden vallitseva käsitys oli, niin sanottiin, suomalaisten poliitikkojen petoksen ja vääristelyjen synnyttämä. Porvoon valtiopäivillä ei oltu muka tehty mitään sopimusta tai välipuhetta. Se mitä siellä oli tapahtunut, oli keisarillisen armon osoitus, mikä ei voinut olla Venäjää ja sen itsevaltiaita sitova. Mitään valtiosääntöä ei ollut Suomelle taattu, mutta joskin niin olisi tapahtunut, olisi tämä ollut vastoin Venäjän etuja ja lupaus olisi siis mitätön. Tämä, eri muunnelmin, oli hyökkäyksen sävy. Niihin vastasi Suomen sanomalehdistö, jonka esitykset vääristellyssä muodossa tulivat venäläisen yleisön silmien eteen. Tämä 1870- ja 1880-lukujen sanomalehtisota Suomen ja Venäjän välillä oli etuvartio-ottelua, jota seurasi sittemmin Suomen ja Venäjän välillä puhjennut perustuslakitaistelu. Sen merkitys ja voima kasvoi, kun venäläiset ylemmän arvoasteen oikeusoppineet ja valtiolliset kirjailijat, kuten Ordin y.m., astuivat taistelukentälle venäläisen natsionalismin liittolaisina. Suomen taholta ei jääty vastausta vaille. Selkeästi todistavissa seikkaperäisissä, L. Mechelinin, R. Hermansonin ja J.R. Danielsonin kirjoittamissa esityksissä paljastettiin tarkoituksellisten venäläisten lausuntojen kieroudet ja löyhyys, ja selvitettiin Suomen autonomian oikeudelliset perusteet. Poliittinen kieltämisen ja tuhoamisen halu oli kuitenkin liian voimakas antaakseen objektiivisten näkökohtien ja asiallisten syiden vaikuttaa itseensä. Valtaa ja rahaa himoitseva venäläinen virkamiehistö toivoi Suomesta muodostuvan uuden rajamaan, jota saisi vapaasti nylkeä, ja kiihoitti tässä tarkoituksessa panslavistisia pyrkimyksiä. Yhä laajemmalle ja voimakkaammin levisi Venäjällä se "todellisten venäläisten" valtiollinen uskonkappale, jonka mukaan Suomen sisäinen itsenäisyys ja kansallinen elämä oli epämuodostuma Venäjän valtakunnanruumiissa ja sisälsi pyhään Venäjään kohdistuvan loukkauksen, joka oli poistettava. Tämä mielipide sai myös tsaarin neuvonantajien ja ministerien kannatusta ja lopuksi hallitsija itse, jonka pyhiin lupauksiin Suomessa oli luotettu, kallisti sille korvansa.

Mutta yhä ilmeisemmäksi kävi, ettei Suomen sulattaminen Venäjään ollut maatamme vastaan suunnatun politiikan varsinainen päämäärä. Vaadittu Suomen uusi "valloittaminen" oli vain oleva väliasema suurvenäläisen laajentumishalun tiellä länttä kohti, kohti Skandinaviaa, kohti avointa, jäistä vapaata merta. Sisäisesti itsenäinen, länsimainen Suomi oli se muuri, joka ensiksi oli murrettava, ennenkuin tie siitä edelleen oli vapaa. Tämä teki Suomen tulevaisuuden vielä synkemmäksi, mutta siitä sen taistelu oikeudesta elää omaa elämäänsä myös sai paljon suuremman historiallisen ja sivistyksellisen merkityksen.

Keisari Aleksanteri III oli valtaistuimelle noustessaan vuonna 1881 antanut hallitsijavakuutuksen Suomen kansalle, aivan samansisältöisen kuin edelliset hallitsijat. Samalla hän antoi käskykirjeen, jossa hän selitti syvällä tyydytyksellä vakuuttaneensa Suomen suuriruhtinaskunnalle sen oikeudet, koska hän "armollisesti oli pitänyt mielessään ne moninaiset todisteet järkähtämättömästä uskollisuudesta ja kiitollisuudesta hallitsijaansa ja hyväntekijäänsä kohtaan, joita tämän maan asukkaat olivat osoittaneet." Hän jatkoikin aluksi sitä luottamuksen ja laillisuuden politiikkaa, jota hänen isänsä ja edeltäjänsä oli noudattanut. Suoranaisesti ilmaisi tätä m.m. se valtiopäivien toimivallan laajennus, mikä sisältyi esitysoikeuden (paitsi perustuslakikysymyksissä) myöntämiseen. Venäläinen taantumus, panslavismin verhoon pukeutuneena, sai kuitenkin yhä suurempaa valtaa ja keisarikin joutui sen ja sen etevimmän edustajan, pyhän synodin yli prokuraattorin Pobedonostsevin vaikutusvallan alaiseksi. Samassa määrin heikkeni hänen alkuaan epäilemättä vilpitön aikomuksensa ja halunsa pysyttää Suomen suuriruhtinaskunta koskemattomana valalla vahvistettujen lakiensa ja yhteiskuntajärjestyksensä turvissa.

Venäläisen sanomalehtitaistelun Suomea vastaan ollessa kiivaimmillaan liikkui maassamme levottomuutta herättäviä huhuja Venäjän hallituspiireissä tekeillä olevista suunnitelmista, jotka tarkoittivat Suomen valtion laitosten asteittaista saattamista Venäjän vastaavien laitosten mukaisiksi. Nämä huhut vahvistuivat, kun vuoden 1890 alussa saatiin tietää, että Venäjän hallituksen aloitteesta oli asetettu kolme komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Heiden, valmistelemaan kysymystä Suomen raha-, tulli- ja postilaitosten yhdenmukaistuttamisesta keisarikunnan vastaavien laitosten kanssa. Jo kesäkuussa samana vuonna annettiin julistuskirja Suomen postilaitoksesta, jonka johto asetettiin Venäjän posti- ja lennätinlaitoksen ylihallituksen alaiseksi. Tämä oli ensimäinen merkitsevämpi lainvastainen puuttuminen Suomen itsehallintoon ja valtiosääntöön, se kun asetti suomalaisen hallinnonalan venäläisten virkamiesten määräysoikeuden alaiseksi. Tätä toimenpidettä oli ilmeisesti joudutettu ennenkuin valtiopäivät kokoontuivat, jotta niiden vastalauseet eivät saisi vaikuttaa kysymyksen ratkaisuun. Maan prokuraattori, von Weissenberg, pani vastalauseensa lainvastaista toimenpidettä vastaan ja erosi, kun vastalausetta ei otettu huomioon. Samalla perustuslaillisen politiikan ensimäinen mies, L. Mechelin, luopui kotimaisen hallituksen jäsenyydestä. Suomen raha- ja tullilaitosta vastaan tehdyt suunnitelmat eivät käytännöllisten vaikeuksien vuoksi johtaneet mihinkään tulokseen, mutta toinen vakava isku Suomen oikeusjärjestykseen tehtiin äskenmainittuna vuonna. Valtiopäivät olivat hyväksyneet uuden Suomen rikoslain ja hallitsija oli sen vahvistanut astuvaksi voimaan vuoden 1891 alusta. Venäjän sanomalehdissä käytiin lain kimppuun, koska sen katsottiin sisältävän määräyksiä, mitkä eivät kaikissa suhteissa olleet yhtäpitäviä Venäjän etujen kanssa. Näistä hyökkäyksistä oli seurauksena, että jo vahvistettu ja siis pätevä laki peruutettiin toistaiseksi, kunnes valtiopäivät ehtisivät sen tarkistaa äskenmainitussa suhteessa. Muutamat tuomarit eivät kuitenkaan katsoneet voivansa ottaa huomioon laitonta peruutusta ja sovelluttivat uutta rikoslakia, jonka johdosta heitä kohtaan ryhdyttiin rankaisutoimenpiteisiin. Tämä oli ensi alku sille laillisuudenpuolustukselle, jota sittemmin nimitettiin passiiviseksi vastarinnaksi.

Kun valtiopäivät vuonna 1891 kokoontuivat, julkilausuivat säätyjen puhemiehet sen huolestumisen, minkä molemmat äskenmainitut lainvastaiset toimenpiteet maassa olivat herättäneet. Keisari vastasi käskykirjeellä, missä hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut aikomuksena syrjäyttää suuriruhtinaskunnan perustuslakeja. Joskin ne hyvänsuovat sanat, joilla hän tämän lausui, jossakin määrin vaikuttivat rauhoittavasti, paljasti käskykirje muutoin sen, että yhdenmukaisuussuunnitelmat olivat saavuttaneet Venäjän hallituksen ja hallitsijan periaatteellisen hyväksymisen. Siinä nimittäin sanottiin seuraavaa: "Muutamien Suomen asetusten ja yleisten valtakunnanlakien välillä vallitseva yhdenmukaisuuden puute, samoin kuin riittämätön täsmällisyys suuriruhtinaskunnan suhdetta keisarikuntaan koskevassa lainsäädännössä aiheuttaa valitettavasti nurjaa käsitystä niiden toimenpiteiden todellisesta merkityksestä, joihin ryhdytään kaikille Venäjän valtakunnan osille yhteisten tarkoitusperien saavuttamiseksi." Lausuma, jonka keisarin neuvonantajat olivat panneet hänen suuhunsa, oli diplomaattisen varovainen, kauas tähtäävien yhteensulattamisaikeiden verho. Samana vuonna ammuttiin uusi aukko Suomen autonomiaa suojelevaan perustuslakimuuriin. Kesällä 1891 annetulla määräyksellä säädettiin -- suorastaan perustuslain vastaisesti -- että Pietarissa olevan ministeri-valtiosihteerin viraston ja kenraalikuvernöörinkanslian virkoihin voitaisiin nimittää myöskin venäläisiä virkamiehiä. Saman vuoden joulukuussa määrättiin, että virkoja Suomessa täytettäessä etusija olisi annettava sellaisille hakijoille, jotka osasivat venäjänkieltä, ylennysperuste, mikä oli Suomen laeille ja tarpeille kokonaan outo.

Suomen perustuslakien kodifioiminen oli kauan ollut huomion esineenä ja siitä oli useita eri kertoja neuvoteltu Suomen hallituksessa ja erinäisissä toimikunnissa. Se otettiin venäläiseltä taholta uudelleen esille vuonna 1891 ja erikoinen venäläis-suomalainen sekakomissioni asetettiin kysymystä pohtimaan. Asiankäsittelyissä ilmeni, ettei venäläisellä taholla pyritty sen vähempään kuin Suomen sisäisen itsenäisyyden täydelliseen kumoamiseen. Kenraalikuvernööri Heiden oli antanut tehdä ehdotuksen muka hallitusmuodoksi, jolla oli seuraava kuvaava otsake: "Ohjesääntö Suomen suuriruhtinaskunnan läänien hallintoa varten", jonka mukaan maamme vain muodosti ryhmän Venäjän valtakunnanlainsäädännön alaisia kuvernementteja, joilla oli oleva erityinen hallintonsa, ehdotus, joka sai osakseen komissionin venäläisten jäsenten kannatuksen. Suomen edustajat olivat tehneet vastaehdotuksen, joka perustui siihen autonomiaan, mikä maallamme oli ollut aina siitä saakka kuin se oli ollut Venäjään yhdistetty ja jonka valtakunnan hallitsijat olivat vahvistaneet. Yksimielisyyttä ei saavutettu. Sen jälkeen kuin Suomen senaatti oli antanut asiasta lausuntonsa ja ehdottomasti torjunut venäläisen ehdotuksen, asetettiin uusi komissioni, mutta tulos oli sama. Mielipiteet olivat liian vastakkaiset voidakseen yhtyä. Venäläiset jäsenet olivat ehdottaneet, että Venäjän valtakunnanneuvosto olisi lakiasäätävänä elimenä sellaisissa asioissa, jotka olivat yhteisiä Suomelle ja Venäjälle. Kysymys oli vielä ratkaisematta, kun Aleksanteri III vuonna 1894 kuoli.

Uusi Suomelle vihamielinen venäläis-suomalaisen hallituspolitiikan suunta ilmeni selvästi keisarivainajan hallituskauden lopulla. Hallitsijanvaihdos antoi toiveita valoisammista ajoista. Suomessa uutta, kaksikymmentäkuusi vuotiasta hallitsijaa yleisesti tervehdittiin vilpittömin luottamuksen tuntein. Heti valtaistuimelle noustuaan hän oli antanut Suomen kansalle hallitsijavakuutuksensa, pyhän lupauksensa säilyttää sen valtiosäännön ja lait loukkaamattomina. Maa saattoi taas hengittää keveämmin.

Valtiokaappaus.

Neljä vuotta kului ilman jatkuvia hyökkäyksiä Suomen valtiosäännönmukaista asemaa vastaan. Suomen kansan vanha välitön luottamus hallitsijaan ja usko keisarinsanan pyhyyteen näytti jälleen pääsevän oikeuksiinsa ja hämmensi katseelta todellisuuden. Vehkeilyjä maamme autonomiaa vastaan harjoitettiin kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa ja niiden lähimpänä tarkoituksena oli saada nuori heikko hallitsija mullistavien suunnitelmien puolelle. Keisari oli joutunut suurvenäläisten piirien ja ensi sijassa isänsä onnettoman neuvonantajan, Pobedonostsevin, vaikutusvallan alaiseksi ja taipui lopulta heidän hankkeisiinsa. Vuonna 1898 suunnitelma oli kypsä toimeenpantavaksi. Keisarin oma henkilökohtainen kanta kävi ilmi m.m. niistä reunamuistutuksista, joilla hän mainittuna vuonna varusti erään senaatin alistuksen. Sanat "Suomen autonomia" varusti hän kysymysmerkillä ja muutaman viittauksen kohdalle Suomen vanhoihin, hänen itsensä samoin kuin hänen edeltäjiensä vahvistamiin perustuslakeihin merkitsi hän: "olisi jo aika suomalaisten alkaa unhottaa sellaiset vanhentuneet lait."

Lähtökohdaksi hyökkäyksille Suomen autonomiaa vastaan otettiin tällä kertaa sotilaskysymys, joka tähän näytti soveliaimmalta ja kiitollisimmalta. Suomen asevelvollisuuslaki vuodelta 1878 oli osoittautunut kaikin puolin tyydyttäväksi, mutta sen erikoisaseman vuoksi, minkä se soi Suomen sotaväelle, oli se venäläistyttämispolitiikan kannattajien silmätikkuna. Valtakunnan sotalaitoksen yhdenmukaisuuden vaatimuksia voitiin lisäksi tukea muilla kuin puhtaasti poliittisilla syillä. Venäläis-suomalaiset sekakomiteat olivat turhaan käsitelleet Suomen sotalaitoksen järjestelykysymystä. Venäjän taholta oli vaadittu Venäjän sotilaslainsäädännön ulottamista Suomeen, mitä suomalaiset komiteanjäsenet jyrkästi olivat vastustaneet. Uusi sotaministeri Kuropatkin, Suomen autonomian jyrkkä vastustaja, oli tämän johdosta salassa antanut laatia ehdotuksen, joka oli sopusoinnussa Venäjän natsionalistien vaatimusten kanssa ja tarkoitti Suomen erikoisen sotalaitoksen lakkauttamista. Heinäkuussa 1898 keisari odottamatta kutsui koolle ylimääräiset valtiopäivät tammikuun 19 p:ksi 1899 käsittelemään kysymystä Suomen sotaväen yhdenmukaistuttamisesta Venäjän sotalaitoksen kanssa.

Valtiopäiväkutsun aikaansaama levottomuus yhä yltyi, kun pian senjälkeen maan kenraalikuvernööriksi nimitettiin kenraali N. Bobrikov. Nimitys ei tapahtunut lainmukaisesti Suomen ministerivaltiosihteerin, vaan Venäjän sotaministerin esityksestä, tämäkin levottomuutta herättävä enne. Entisestä toiminnastaan Bobrikov oli tunnettu innokkaaksi venäläistyttämispolitiikan puoltajaksi ja sen lisäksi häikäilemättömäksi ja voimakkaaksi henkilöksi, valmiiksi mihin väkivallantoimiin tahansa. Hänestä oli -- se oivallettiin -- tuleva niiden Suomea vastaan tähdättyjen suunnitelmien toteuttaja, joiden määränä oli maan venäläistyttäminen, ja sen autonomian tuhoaminen. Hän oli havaittu sopivaksi olemaan "Suomen pyövelinä", ja hän oli tähän tehtävään suostunut. Astuessaan virkaansa uusi kenraalikuvernööri piti lokakuun 12 p:nä 1898 maan hallinnon ylimmille edustajille puheen, missä hän kosketteli niitä perusteita, joita hän aikoi sovelluttaa korkeassa hallintovirassaan, lausuen tällöin m.m.:

"Hallitsijamme tuntee Suomen kansan uskollisuuden, mutta H. Majesteettinsa tietää myös, että maassa valitettavasti on levinnyt väärä tulkinta niistä perusteista, joihin Suomen asema keisarikuntaan nähden nojaa. Tällaisten tulkintojen vahingollisen vaikutuksen alaisina monet suomenmaalaiset eivät ole osoittaneet tarpeellista myötämieltä niitä toimenpiteitä kohtaan, joihin on ryhdytty niiden siteiden lujittamiseksi, mitkä yhdistävät maan muihin Venäjän vallan osiin. -- -- -- Venäjän silmänkantamattomalla alueella on kaikille, jotka ovat tsaarin mahtavan valtikan alaisia, olemassa vain yksi alamaisuudensuhde ja sama rakkaus isänmaahan." Se käsitys, että Suomi oli erikoinen valtiollinen alue valtakunnassa, oli siis harhaluulo, joka oli pois juuritettava, ja Suomen kansa oli pakolla opetettava rakastamaan suurta yhteistä isänmaata, Venäjää. Omaa isänmaata ei Suomen kansa saisi omistaa eikä rakastaa. Puheessa tuotiin myös kaunistelematta ilmi Venäjällä kyhätty valheolettamus, että täällä olivat vastakkain vakaa ja Venäjälle uskollinen Suomen kansa, jossa ei vallinnut vastustuksenhenkeä venäläistyttämistä vastaan, ja yksityiset ilkeämieliset separatistit, jotka villitsivät kansaa, valheolettamus, jota tahallisesti käytettiin väkivaltapyrkimysten verhona.

Senaatti oli sotilasasiaesityksestä antamassaan lausunnossa ehdottanut siitä poistettavaksi ne määräykset, jotka törkeästi loukkasivat Suomen oikeutta ja erikoisasemaa. Tähän ei korkeimmassa paikassa kuitenkaan pantu mitään huomiota. Ehdotuksessa vältettiin sanoja "Suomi" ja "isänmaa" ja niiden sijasta käytettiin kaikenlaisia muita sanontatapoja kuten "suomalaiset läänit" j.n.e. Ehdotuksen 18 §:ssä sanottiin: "Keisarillisen valtaistuimen ja Venäjän valtakunnan puolustus on Venäjän jokaisen alamaisen pyhä velvollisuus, ja näin ollen on suomalaisten läänien, samoin kuin Venäjän muiden kuvernementtien miespuolinen väestö säätyyn katsomatta asevelvollinen." Tämän ehdotuksen mukaan oli suomalaiset joukot kokonaan alistettava Venäjän sotilasviranomaisten alaisiksi, palvelusaika oli oleva sama kuin Venäjällä, suomalaisia asevelvollisia voitaisiin komentaa venäläisiin joukkoihin ja päinvastoin venäläisiä suomalaisiin. Upseereiksi suomalaisiin joukkoihin voitaisiin määrätä myöskin venäläisiä ja suomalaisia joukkoja oli lupa sijoittaa maan ulkopuolelle rauhanaikanakin. Kuten jo näistä esimerkeistä näkyy, oli ehdotuksen tarkoitus saada poistetuksi kaikki ero suomalaisen ja venäläisen asevelvollisen väliltä sekä lakkautetuksi koko sotaväen olemassaolo suomalaisena laitoksena. Tämä lausuttiinkin julki riittävän selvästi valtiopäiväin avajaisissa luetussa valtaistuinpuheessa. Siinä sanottiin: "erottamattomasti keisarikuntaan yhdistettynä ja sen turvassa ja suojassa ollen ei Suomelle ole tarpeen Venäjän armeijasta erillään oleva sotaväki." Maan erikoisten paikallisten olojen vuoksi oli ehdotus kuitenkin annettava valtiopäiville valmistelevasti harkittavaksi. Valtiopäivät eivät siis saisi asiasta päättää, s.o. hyväksyä tai hyljätä esitystä, vaan niiden oli ainoastaan annettava lausunto. Vastauspuheissaan säätyjen puhemiehet eivät laiminlyöneet tuoda esiin sitä levottomuutta, mihin ehdotuksen, niin hyvin sisällyksensä kuin muotonsa puolesta, täytyi antaa aihetta. Valtiopäivät ryhtyivät kuitenkin esitystä käsittelemään lainmukaisessa järjestyksessä.

Senaatin yksimielinen torjuva kanta, koko maan suhtautuminen sotilasasiaehdotukseen ja vihdoin se tapa, millä valtiopäivät olivat ryhtyneet ehdotuksen käsittelyyn, antoivat asianomaisille Venäjällä selvän käsityksen siitä, ettei päämaalia voitu saavuttaa pelkästään tätä "parlamentaarista" tietä. Tehokkaampaa keinoa oli käytettävä ja niin valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa se valtiokaappausteko, joka on tunnettu helmikuunjulistuskirjan nimellä ja jonka keisari allekirjoitti 15 p. helmikuuta 1899. Sillä ei ollut kumouksellisen asiakirjan ulkonaista leimaa, vaan sen tarkoituksena oli muka, kuten sanat kuuluivat, vain "voimassa olevien asetuksien täydentämiseksi" noudatettavaksi säätää vankka ja järkähtämätön järjestys yleisten valtakunnanlakien valmistamista ja antamista varten. Julistuskirjaan liittyivät sitä varten vahvistetut perussäännökset. Näiden mukaisesti olisivat niin hyvin keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset "valtakunnanlait" kuin myös ne yksinomaan suomalaiset lait, jotka koskevat valtakunnanetuja, riistettävä Suomen lakiasäätävien laitosten ratkaisu- ja päätösvallan alta. Venäläisten viranomaisten tuli olla aloitteen tekijöinä ja ehdotusten harkitsijoina ja lopullisen ratkaisun säätäisi hallitsija. Säädyillä olisi vain oikeus antaa lausuntonsa sellaisista lakiehdotuksista. Hallitsijalla olisi oikeus määrätä, mitkä asiat kuuluisivat uuden lainsäädäntöjärjestelmän piiriin. Se venäläinen kiila, joka näin oli lyötävä Suomen itsehallintoon, oli liian karkeatekoinen ja syvälle tunkeva, jotta Suomen valtiosääntö olisi sitä kestänyt menemättä pian kokonaan pirstaleiksi, samalla kuin Venäjän valtiovalta olisi saanut ratkaisuvallan Suomen omissa asioissa.

Julistuskirja tuli täydellisenä yllätyksenä niin hyvin Suomen hallitukselle kuin kansalle. Sen sisällys ja tarkoitusperä oli selvä jokaiselle ajattelevalle kansalaiselle. Ensimäinen julistuskirjan herättämien mieliharmin ja suuttumuksen tunteiden vaistomainen ilmaus oli vaatimus, että senaatin oli kieltäydyttävä noudattamasta käskyä sen ja siihen liittyvien perussäännösten julkaisemisesta, siten alusta alkaen osoittaakseen ne laittomiksi ja mahdottomiksi hyväksyä Suomessa noudatettaviksi. Mutta senaatin keskuudessa oli eri mieliä olemassa tällaisen kieltäytymisen mahdollisuudesta ja soveliaisuudesta. Äänet hallituksen istunnossa lankesivat tasan ja julistuskirja julkaistiin 18 p:nä helmikuuta. Sitä päivää muistettiin kauan Suomen "pimeänä päivänä". Tämä erimielisyys hallituksen keskuudessa oli sen poliittisen hajaannuksen ensi ilmaus, joka sitten pysyi koko perustuslakitaistelun ajan. Senaatissa ilmennyt mielipiteiden eroavaisuus koski olennaisesti menettelytapaa; itse asiaan nähden, s.o. julistuskirjan ja säädösten laittomuudesta ja vallankumouksellisesta luonteesta, olivat kaikki samaa mieltä. Senaatti tekikin heti julkaisemisen jälkeen keisarille alamaisen esityksen, missä kysymyksessä olevan valtioteon oikeudenvastaisuus selvin sanoin tuotiin julki, mutta tämä esitys ei saanut mitään aikaan. Myöskin valtiopäivät panivat vastalauseensa, mutta sitä valtiopäivien puhemiesten muodostamaa lähetystöä, jonka oli esitettävä tämä vastalause hallitsijalle, ei otettu vastaan. Tahdottiin täten osoittaa, että Suomella oli edessään lopullisesti päätetty teko, jonka peruuttaminen ei voinut tulla kysymykseen. Ja kenraalikuvernööri oli valheellisesti antanut tiedoittaa, että "kaikki järkevät ihmiset Suomessa olivat julistuskirjaan tyytyväiset."

Mutta vielä ei ollut kokonaan sammunut usko siihen, että hallitsija oli halukas kuuntelemaan Suomen kansan ääntä ja voisi suostua tyydyttämään sen oikeudenmukaiset vaatimukset. Kansa tahtoi itse turvautua keinoon "käydä kuninkaissa". Kansalaisadressi laadittiin ja allekirjoituksia koottiin kaikkialta maasta, myös kaukaisimmista ja pohjoisimmista seuduista. Yksimielisesti ja isänmaallista intoa hehkuen kansa kokoontui esittämään huolensa sen itsehallintoa ja kansallista olemassaoloa uhkaavan vaaran edessä. Kahdessa viikossa oli tämän n.k. "suuren adressin" alla viidensadankahdenkymmenenviidentuhannen täysikasvuisen Suomen miehen ja naisen omakätinen allekirjoitus maan väkiluvun ollessa alle kolmen miljoonan. Ja tämä tulos saavutettiin vuodenaikana, jolloin liikennesuhteet harvaan asutussa maassa olivat hankalimmillaan. Selvempää kansan ajatusten ja tunteiden ilmausta ei voitu vaatia.

Adressi loppui sanoihin: "-- Emme voi sydämistämme karkoittaa luottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki, että meidän armollinen hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut, että vallan tulee kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä pyhä kuin suuremman, sen isänmaanrakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan edessä velvollisuus, josta se ei koskaan saa luopua."

Edustajia kaikista maan kunnista, luvultaan viisisataa, kokoontui maaliskuun 13 p:nä Helsinkiin, missä suoritettiin kunnianosoitus keisari Aleksanteri II:n patsaan luona suurella senaatintorilla. Useihin tuhansiin nouseva kansanjoukko veisasi siellä Lutherin virren "Jumala ompi linnamme". Lähetystö matkusti maaliskuun 15 p:nä Pietariin päästäkseen hallitsijan puheille ja ojentaakseen hänelle adressin. Mutta sitä ei otettu vastaan. Keisari antoi vastata Suomen ministerivaltiosihteerin välityksellä: "Ilmoittakaa viidensadanmiehenlähetystölle, etten tietenkään ota heitä vastaan, vaikka en kuitenkaan ole heille vihoissani." "Palatkoot he rauhassa", kuuluivat loppusanat hallitsijan tervehdyksessä. Nuo viisisataa eivät olleet poliitikkoja, vaan kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajia, suurimmalta osalta talonpoikia. Ne edustivat parasta, terveintä Suomen kansan ydintä. Keisarin kieltäytyminen ottamasta vastaan heitä, kuulemasta kansanääntä, ja tylysti torjuvan vastauksen muoto haihdutti unelmat ja tuntui loukkaukselta. Siinä puheessa, jossa, lähetystön kuultua keisarillisen vastauksen, puheenjohtaja, konsuli E. Wolff, ministerivaltiosihteerille tulkitsi sen tunteet, lausuttiin: "Me aiomme noudattaa H. Majesteettinsa käskyä palata rauhassa koteihimme, mutta me palaamme toisina kuin tulimme." Kansan kunnioitus hallitsijaa kohtaan oli järkytetty, eikä se palannut enään koskaan vanhassa, avoimen luottamuksellisessa muodossa. Vuonna 1899 tapahtui käänne Suomen kansan alamaisissa tunteissa. Lojaalisuuden järkkyminen valmisti maaperän todella separatistiselle ajatustavalle laajoissa piireissä meidän maassamme. Samana vuonna oli vesi maan suurimmissa sisävesistöissä tavattoman korkealla. Se jätti rantakallioihin selvän kauan näkyvän viirun. Tämä rantaviiva sai kansan suussa "valarikonviivan" nimityksen.

Valtiopäivät olivat kevään kuluessa loppuunsuorittaneet sotilaskysymyksen käsittelyn ja hyljänneet venäläisten ehdotuksen, mutta samalla ilmoittaneet olevansa valmiit lisäämään Suomen sotaväen lukumäärää voimassaolevan asevelvollisuuslain puitteissa. Vastauksessaan säädyt esittivät seikkaperäisen selvityksen Suomea koskevan lainsäädännön oikeusperusteista ja torjuivat näiden kanssa ristiriidassa olevan käsityksen, joka ilmeni helmikuun julistuskirjassa. Vastaus päättyi seuraaviin suorapuheisiin ponsiin:

"että Suomen valtiosäännön mukaan voidaan säätää lakia Suomen kansan noudatettavaksi ainoastaan maamme perustuslakien säätämässä järjestyksessä, joka edellyttää niin hyvin että hallitsijalle ovat siinä avullisina kotimaiset viranomaiset, kuin myöskin että laki semmoisista asioista, jotka eivät ole luettavia niin sanottuihin järjestys- ja talousasioihin, syntyy valtiosäätyjen tieten ja suostumuksella;

"että sitävastoin mainittua armollista julistuskirjaa seuraavissa perussäännöksissä määrätty järjestys semmoisten lakien säätämiselle, jotka ovat aiotut olemaan voimassa myöskin Suomessa, on ristiriidassa Suomen perustuslakien ja sen valtiosäännön kanssa, joka maallamme niiden mukaan on;

"että sanotulla julistuskirjalla ja siihen kuuluvilla perussäännöksillä, jotka ovat syntyneet ilman Suomen valtiosäätyjen suostumusta ja myönnytystä sekä muutenkin muussa kuin maamme perustuslakien määräämässä järjestyksessä, ei sentähden voi Suomessa olla lain pyhyyttä;

"että erittäinkin Suomen asukkaiden asevelvollisuutta koskevan lain antaminen valtakunnan-lakina tahi muuten sen vahvistaminen keisarin ja suuriruhtinaan hyväksymisellä ilman valtiosäätyjen suostumusta ei niinmuodoin voi tapahtua loukkaamatta maamme valtiosääntöä;

"että nyt voimassa olevaa asevelvollisuuslakia, joka on syntynyt maamme valtiosäännön määräämässä järjestyksessä, ei voida muuttaa eikä kumota muulla tavoin kuin keisarin ja suuriruhtinaan sekä valtiosäätyjen yhtäpitävällä päätöksellä; ja

"että jos T.K. Majesteettinne katsoisi erityisen järjestyksen, jossa keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset lait olisivat säädettävät, tarpeen vaatimaksi, valtiosäädyt odottavat, että T.K. Majesteettinne suvaitsisi perustuslainmukaisen käsittelyn noudattamiseksi jättää valtiosäädyille armollisen esityksen, joka sisältäisi ehdotuksen semmoiseksi maamme perustuslakien muutokseksi, joka on siihen tarkoitukseen tarpeellinen; ja vihdoin

"että valtiosäädyt katsovat korkeimpaan maailmanjärjestykseen perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen kansalle järkyttämättömästi säilytettäväksi."

Selvän ja arvokkaan lausunnon säädyt näin olivat yksimielisesti antaneet niistä valtioteoista, jotka tarkoittivat Suomen valtiosäännön kumoamista. Tähän lausuntoon yhtyi kaikin kohdin Suomen senaatti. Mutta mitään muuta seurausta, kuin että sotilaskysymys joksikin aikaa jäi lepäämään, ei tällä kansanedustuksen esiintymisellä ollut. Venäjän hallituksen puolelta aloitetun politiikan muutos näytti aivan mahdottomalta. Valtiokaappaus oli vietävä perille, vaikkei se Suomessa saanut kannatusta miltään taholta.

Myöskin ulkomailla hyökkäykset Suomen valtiosääntöä vastaan ja aikomus lakkauttaa sen autonomia olivat herättäneet huomiota, ensi sijassa oikeusoppineiden piireissä, ja antaneet aihetta sanomalehtikirjoituksiin ja lentokirjasten julkaisemiseen, joissa Suomen kysymystä historiallisesti ja oikeudellisesti valaistiin. Suomen taholta oli ulkomailla pantu käyntiin tähän suuntaan käypä valistustyö. Säätyjen yllämainittu vastaus keisarille oli käännetty saksan, ranskan ja englannin kielille ja tehty ulkomailla tunnetuksi. Voimakkaan ulkomaisen mielipiteen ilmaus Suomen hyväksi oli n.s. eurooppalainen adressi, jonka oli allekirjoittanut tuhatkunta huomattua miestä Euroopan kaikista sivistysmaista. Lähetystön, johon kuului eteviä tieteen edustajia eri maista ja joka kesällä 1899 saapui Pietariin, oli määrä ojentaa se keisari Nikolaille. Mutta ei sitäkään keisari ottanut vastaan, mikä diplomaattinen epäkohteliaisuus herätti oikeutettua suuttumusta. Euroopalla ei muka saanut olla mitään puheenvaltaa "Venäjän sisäisessä" asiassa, sillä sellaisena tahdottiin pitää venäläis-suomalaista ristiriitaa ja Suomen sisäisen itsenäisyyden tuhoamista.

Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta.

Helmikuunjulistuskirja ja Suomen kansan tulokseton vetoaminen hallitsijaan oli lähtökohtana sille Suomessa virinneelle liikkeelle, joka seuraavina vuosina ilmeni yhteiskunnan taholta järjestettynä vastustuksena sitä Venäjän hallituksen suunnitelmallista pyrkimystä vastaan, joka tarkoitti maamme valtiomuodon purkamista ja sen sisäisen autonomian tuhoamista sekä sen muuttamista venäläiseksi maakunnaksi. Tämä perustuslakitaistelu noudatti tosin osittain aikaisempaa todistelutapaa, "paperitaistelun", painetun sanan ja viranomaisten kirjallisten esitysten tietä, mutta otti vähitellen sen ohella yhä enemmän käytäntöön toisiakin puolustuksen ja vastustuksen muotoja.

Syksyllä 1899 nimitettiin Suomen ministeri-valtiosihteeriksi venäläinen mies, tunnettu toimelias ja taitava vallitsevan hallitussuunnan kannattaja, salaneuvos W. von Plehwe, mikä oli rikos sitä perustuslain säädöstä vastaan, että suomalaista virkaa saa hoitaa vain Suomen mies. Suurin piirtein katsoen vallitsi kuitenkin helmikuunjulistuskirjaa lähinnä seuranneena vuonna jonkunlainen tyven Suomea vastaan aletussa politiikassa. Valtiopäivien päättäväinen esiintyminen sotilaskysymyksessä oli todennäköisesti venäläisissä hallituspiireissä herättänyt jonkunlaista epävarmuutta venäläistyttämissuunnitelmien toteuttamismenetelmiin nähden sekä vaatinut olemaan varovainen. Ilma oli kuitenkin raskas ja asianomaiset eivät olleet toimettomia. Pietarissa valmisteltiin hiljaisuudessa uusia iskuja. Kenraalikuvernööri käytti hyväkseen sensuurivaltaansa sanomalehdistöä vastaan ja ensimäiset epämieluisten sanomalehtien lakkautukset toimeenpantiin. Lauma kuljeskelevia rajantakaisia kaupustelijoita lähetettiin pitkin maata alemmassa tilattomassa väestössä valmistamaan maaperää venäläistyttämiselle kaikenlaisilla maanjaon ja näille yhteiskuntaluokille koittavien parempien aikojen uskotteluilla. Nämä lähetit toimivat samalla Venäjän valtiollisen santarmilaitoksen asiamiehinä, joka vastoin lakia, sai valtuuden toimia Suomessa.

Valtiopäivien kokoontuessa vuoden 1900 alussa säädyt lausuivat julki maassa vallitsevan mielialan hallitsijalle osoitetussa anomuksessa, jossa pyydettiin niiden "maan hallinnossa vallitsevien epäsuuntien poistamista", jotka meillä olivat saaneet jalansijaa. Anomus oli arvostelu Suomen kenraalikuvernöörin toiminnasta ja samalla kertaa syytös häntä vastaan, joskin maltillisessa muodossa. "Suomen kansa", sanottiin anomuksessa, "ei pyydä mitään uusia etuja ja erioikeuksia. Mutta se ei voi luopua siitä vaatimuksesta, että maan hallituksen ja hallinnon johtamisessa on noudatettava periaatteita, jotka pitävät yhtä sen kanssa, mitä voimassa oleva oikeusjärjestys ja maan paras vaativat." Säädyt anoivat, että H. Majesteettinsa "suvaitsisi ryhtyä toimenpiteisiin, jotka olisivat omiansa poistamaan mainitut Suomen hallinnon johtamisessa ilmenevät epäsuunnat sekä saattamaan tämän hallinnon maan lakien ja yhteiskuntajärjestyksen kanssa yhtäpitäväksi." Vastaus oli tyly ja epäävä. Hänen Majesteettinsa selitti valtiopäivien menneen yli toimivaltansa ja kenraalikuvernööri sai tunnustuksen toimenpiteistään, jotka "oli havaittu oikeiksi ja vastaavan kaikkein armollisimmin annettuja ohjeita."

Valtiopäivät oli tuskin lopetettu, ennenkuin venäläistyttämispolitiikka ilmeni uusissa perustuslain rikkomuksissa. Kesäkuun 20 p:nä 1900 annettiin julistuskirja venäjänkielen käytäntöönottamisesta eräissä Suomen virastoissa. Suomen ministerivaltiosihteerinviraston ja passitoimiston Pietarissa sekä kenraalikuvernöörin kanslian tuli 1 p:stä lokakuuta käyttää yksinomaan venäjänkieltä ja samoin tuli senaatin alistusten hallitsijalle ja kirjeenvaihdon kenraalikuvernöörin kanssa tapahtua tällä kielellä. Vuotta myöhemmin tulisi asioiden käsittelyn senaatissa (talousosastossa) niin hyvin suullisesti kuin kirjallisesti käydä venäjäksi. Yksityinen asianomistaja voi erityisestä anomuksesta saada päätökset kotimaisilla kielillä. Vuonna 1905 tulisi myöskin keskusvirastojen jo suorittaa kirjeenvaihtonsa ylempien virastojen kanssa venäjänkielellä. Maan omat kielet, suomi ja ruotsi, olivat siis viranomaisten virallisina kielinä vähitellen tungettava syrjään ja korvattava valtakunnankielellä, venäjällä, jota ani harvat henkilöt Suomessa osasivat. Maan lähes kolmesta miljoonasta asukkaasta oli vain 8,000:lla venäjä äidinkielenä. Kenraalikuvernööriä kehotettiin julistuskirjassa ryhtymään toimenpiteisiin virastojen virkamieshenkilökunnan saattamiseksi "sellaiseen kuntoon, mikä on tarpeellinen venäjänkielen menestykselliseksi käytäntöönottamiseksi sanottujen virastojen asiankäsittelyssä ja kirjeenvaihdossa". Oli ilmeistä, mihin mahdottomiin seurauksiin maan sisäisen hallinnon alalla aiottu virastojen venäläistyttäminen oli johtava.

Samaan aikaan oli ilmestynyt kaksi muuta lainvastaista asetusta. Toisen nojalla oli tavanomainen, joskaan ei suorastaan laissa säädetty niin kuitenkin sen edellyttämä kokoontumisvapaus lakkautettava. Ei mitään julkisia kokouksia saisi pitää hankkimatta ennakolta lupaa kenraalikuvernööriltä tai siltä, kenelle hän oli luvanmyöntämisoikeuden antanut, Tämä oikeus antoi kenraalikuvernöörille aseen, jolla hän voisi estää kaikki neuvottelut ja tukahduttaa sellaiset yhteiskunnan puolelta tulevat lausunnot jotka olivat hänelle itselleen ja järjestelmälle epämieluisat. Toinen asetus, joka oli merkitykseltään vähäpätöisempi, mutta joka oli vastoin voimassaolevaa elinkeinolakia, tarkoitti mahdollisuuden avaamista jo mainituille venäläisille kulkukauppiaille yllyttäjinä ja urkkijoina vapaasti liikkua maassa.

Nyt tuskin enää voitiin suomalaisella taholla erehtyä venäläisen politiikan tarkoitusperistä. Suomi oli askel askeleelta tehtävä venäläiseksi maakunnaksi. Oliko Suomen yhteiskunta, tämä varmuus silmiensä edessä, antautuva vastarinnan vai myöntyväisyyden politiikan tielle? Tämä oli johonkin määrin eetillinen, mutta vielä enemmän poliittis-taktillinen isänmaallinen kysymys. Oliko yhteiskunta vastarinnatta -- joskin vastalausein -- taipuva väkivallan edessä vai, osaksi itsesäilytysvaistosta, osaksi selvästi tietoisena siitä, mistä todella oli kysymys, käyttävä kaikki voimansa ja keinonsa vaikeuttaakseen niiden toimenpiteiden toteuttamista, jotka tarkoittivat maan valtiollista ja kansallista tuhoamista? Se kysymys ei ollut uusi, mutta se tuli tällä ajankohdalla polttavaksi. Aktiiviseen vastarintaan puuttui silloin sekä ulkonaisia että sisäisiä edellytyksiä. Pienen ja melkein aseettoman kansan aseellinen vastarinta mahtavaa, hyvin varustettua naapuria vastaan olisi nopeasti tukahdutettu veriin, voitetun saavuttamatta mitään etua. Ainoa seikka, joka olisi saattanut olla aktiivisen menettelyn oikeutuksena, epätoivon tunne, ei vielä ollut olemassa. Paljoa suurempia mahdollisuuksia puolustuksen epäkansallistuttamisen estämiseksi tai hidastuttamiseksi näytti n.s. passiivinen vastarinta tarjoavan, se passiivisen jarrutuksen muoto, joka käytti laillisia, siveellisesti moitteettomia keinoja, kuten kiinnipysymistä voimassaolevassa laissa ja järjestyksessä sekä yksityisten kansalaisten kieltäytymistä myötävaikuttamasta laittomuuden edistämiseen ja noudattamasta laittomia käskyjä. Tähän muotoon pukeutuva vastustus ei ainoastaan ollut eetillisesti oikeutettu, se oli monelle eetillinen velvollisuus ja oli joka tapauksessa omansa siveellisesti vahvistamaan yksityistä ja kansaa, mutta samalla se näytti menettelytavan kannalta olevan tehokkain puolustuskeino. Jos yhteiskunta yksimielisesti, jokaista yksilöä myöten, olisi toiminut sopusoinnussa tämän näkökohdan kanssa, olisivat itse asiassa Suomea vastaan tähdätyt suunnitelmat ainakin aluksi osoittautuneet tehottomiksi. Mutta niin yksimielistä vastarintaa ei ollut odotettavissa. Oli niitä, jotka eivät uskoneet tämän puolustuskeinon tehokkuuteen, mutta sen sijaan edellyttivät, että pakollisella ja näennäisellä myöntyväisyydellä voitiin lieventää toimenpiteitä tai voittaa aikaa, kunnes toiset valtiolliset tuulet alkaisivat puhaltaa. Oli tietenkin myös niitä, jotka liian paljon ajattelivat omia etujaan, liiaksi tuijottivat puolue- ja luokkanäkökohtiin voidakseen selvästi nähdä kokonaisuutta, ja oli lopuksi yksityisiä onnenonkijoita -- joskin verraten harvoja --, halukkaita tarjoamaan palveluksiaan isänmaalle vihamielisten toimenpiteiden toteuttamiseen.

Kotimainen hallitus, senaatti, tietenkin sai ottaa vastaan ensi iskut. Sen kieltäytyminen julkaisemasta laittomia asetuksia Suomen kansan noudatettaviksi olisi ollut passiivisen vastarinnan sovelias alku ja antanut muille virkakunnille ja koko yhteiskunnalle lujemman aseman perustuslakitaistelussa sekä osaltansa edistänyt mahdollisimman yksimielisen puolustuksen aikaansaantia. Helmikuunjulistuskirjaan nähden ei, kuten jo on mainittu, tällaista kieltäytymistä tapahtunut, eikä kielimanifestin ja äskenmainittujen laittomien asetusten käsittelyssä myöskään saavutettu siihen tarpeellista senaatin enemmistöä. Seurauksena tästä oli, että huomattava määrä senaattoreista luopui hallituksesta ja korvattiin henkilöillä, jotka olivat myöntyvämmät venäläisten suunnitelmien toteuttamisessa. Tämä tietenkin vähensi kotimaisen hallituksen isänmaallista luonnetta sekä alensi sen arvovaltaa ja luottamusta yhteiskunnan silmissä. Kenraalikuvernööri sai nyt vapaammat kädet venäläistyttämistoimenpiteitä toteuttaakseen.

Tähän hallituksen kantaan olivat muutamat suomalaiskansallisen puolueen ensi rivin miehistä, ennen muita puolueen entinen johtaja, senaattori Y.S. Yrjö-Koskinen, osaltaan vaikuttaneet, ei siksi, että he mitenkään olisivat hyväksyneet venäläistyttämissuunnitelmia ja laittomuustoimenpiteitä, vaan siksi että he taipuivat sen edessä, minkä he katsoivat poliittiseksi -- joskin vastenmieliseksi -- välttämättömyydeksi, ja koska heistä maan suomenkielisen väestön kansallinen lujittuminen ja sen erikoisten etujen valvominen oli kansakunnalle tärkeämpi kuin autonomisen yhteiskuntarakenteen loukkaamattomuus. Tällaisella pakollisella myöntyväisyydellä tämän valtiollisen suunnan miehet luulivat isänmaalle olevan enemmän voitettavissa kuin vihollista yllyttävällä ja ärsyttävällä vastarinnalla, joka kiihottaisi tätä kulkemaan yhä etemmäs väkivallan tiellä. Tahdottiin erikoisesti pitää hallitsijalle avoinna mahdollisuus "arvokkuutensa säilyttämällä" oikaista venäläispolitiikan erehdykset. Siltaa hallitsijan ja Suomen kansan väliltä ei kokonaan saisi hävittää. Tämä moniaiden johtavien henkilöiden kanta, joiden suomalaisisänmaallisia tarkoituksia ja pyrkimyksiä ei voinut epäillä, -- esitettynä m.m. Danielsonin kirjasessa "Mihin suuntaan?" -- johti siihen, että myöskin osa suomalaista puoluetta, joskin aluksi epäröiden, alkoi kannattaa hallituksen politiikkaa. Siten syntyi yhteiskunnan keskuudessa hallituspuolue, muodostuen pääasiallisesti n.s. vanhasta suomalaisesta puolueesta, mutta saaden lisäaineksia, joita eivät johtaneet ne isänmaalliset vaikuttimet, mitkä alkuaan olivat olleet määräävinä. Myöntyväisyyspolitiikassa piili aivan luonnostaan houkutteleva vaara heikoille ja itsekkäille luonteille. Se yhteiskunnassa tapahtunut hajaannus, joka syntyi tämän alkuaan poliittis-taktillisen mielteneroavaisuuden johdosta, tuli jyrkemmin ilmi sen jälkeen kuin Yrjö-Koskinen loppusyksystä 1900 oli julkaissut "avoimen kirjeen ystävilleen", jossa hän kehotti puolueensa jäseniä parempia aikoja odotellessa mieluummin taipumaan ylivoiman edessä kuin yhä enemmän vain ärsyttämään sitä, sekä katkaisemaan kaiken yhteyden ruotsalaiseen puolueeseen ja jatkamaan työtä suomenkielen ja erikoisesti suomalaisen kansallistunnon kohottamiseksi. Näin yhtenäinen rintama lopullisesti murtui. Tätä hallitus- eli myöntyväisyyspuoluetta -- myöhemmin myös "suomettarelaiseksi" nimitettyä --. vastassa olivat n.s. perustuslailliset ryhmät, käsittäen ruotsalaisen ja nuorsuomalaisen puolueen, johon viimemainittuun osa vanhasta suomalaisesta puolueesta, myöskin useita sen huomatuimpia jäseniä siirtyi. Kansan suureen enemmistöön nojautuen nämä kansalaisryhmät ryhtyivät johtamaan passiivista vastarintaa perustuslaillisella pohjalla. Sosialidemokraattisella puolueella ei vielä tähän aikaan ollut sanottavaa poliittista merkitystä, mutta järjestynyt työväki oli yleensä venäläisten vaatimuksiin nähden vastustuskannan puolella ja oli osaksi yhteistoiminnassa perustuslaillisten puolueiden kanssa. Perustuslaillisten ryhmien yhteistoiminnan järjestäytyminen mainittua vastarintaa varten tapahtui syksyllä 1900 ja niiden toiminta sai pian sen jälkeen kiinteämmät muodot. Käytännöllisten asiain johdon otti vuonna 1901 haltuunsa kansalaiskomitea, tavallisesti tunnettu "kagaalin" nimellä. Perustuslaillisten puolueiden yhteinen toiminta, joka oli haarautunut yli koko maan, ei tarkoittanut yksinomaan itse vastustuksen järjestämistä, vaan sen tehtävänä oli myös kirjasten ja esitelmien avulla levittää yleisöön oikeaa käsitystä venäläisten vaatimusten ja laittomuuksien sisällyksestä ja tästä johtuvista kansalaisvelvollisuuksista sekä tehdä selkoa vastarinnan keinoista ja tarkoitusperistä. Samalla koetettiin sisällykseltään oikeusopillisissa ja poliittisissa kirjasissa niin hyvin Venäjällä kuin ulkomailla levittää oikeata tietoa Suomesta ja Suomen kysymyksestä, lähinnä niiden tarkoituksellisesti kierojen esitysten oikaisemiseksi, joita Venäjän hallituksen toimesta julkaistiin Venäjän ja ulkomaiden sanomalehdissä yleisen mielipiteen harhaan johtamiseksi. Oli luonnollista että koko tämän toiminnan täytyi tapahtua salassa, kun taas itse vastarinta, sellaisena kuin se ilmeni yksityisten esiintymisessä ja toiminnassa, oli avointa.

Yleisen mielipiteen puhetorvi, sanomalehdistö -- niin hyvin ruotsin- kuin suomenkielinen -- oli tietenkin kenraalikuvernöörin erikoisen epäsuosion ja vainon esineenä. Se sai runsain määrin kokea, että se oli avoimemmin tai peitellymmin esiintynyt laittomuutta ja hävitystyötä vastaan. Vuodesta 1899 sanomalehtien lakkautukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Vuosina 1899-1901 lakkautettiin ainaiseksi 23 maan sanomalehdistä, kun taas muutamalta kymmenkunnalta kiellettiin lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi oikeus ilmestyä. Julkisen sanomalehdistön näin mykistyessä poliittisia tapahtumia koskevissa lausunnoissaan ja tiedonannoissaan, tuli sijalle salaisia sanomalehtiä, jotka enimmäkseen painettiin Ruotsissa ja salaa kuljetettiin Suomeen. Niistä oli "Vapaita sanoja" ensi sijalla. Joskaan tämä sanomalehdistö ei ollut lähimainkaan moitteeton ja vielä vähemmän puolueeton, oli sillä kuitenkin suuri merkitys vastustushengen ylläpitämisessä yhteiskunnassa sekä oikeampien tietojen levittäjänä poliittisista oloista kuin mitä huhu saattoi antaa.

Aluksi varsinaisesti vain valtion virkakunnilla ja yksityisillä virkamiehillä oli edessään vaihtoehdot: vastarinta seurauksineen tai alistuminen, kun taas suuri yleisö ei yhtä välittömästi saanut sitä tuta. Mutta asianlaita muuttui kokonaan, kun laiton asevelvollisuusasetus annettiin heinäkuussa 1901. Sen julkaiseminen ei senaatin puolelta kohdannut sanottavaa vastustusta. Vain neljä jäsentä asettui sitä vastustamaan, minkä johdosta heidät erotettiin. Kotimainen hallitus muodostettiin nyt ja lähinnä seuraavina aikoina yksinomaan myöntyväisyyspuolueeseen kuuluvista henkilöistä. Varapuheenjohtajana talousosastossa oli hovijahtimestari C. Linder, joka tosin oli aivan vieras suomalaiselle puolueelle, sen pyrkimyksille ja harrastuksille, sekä poliittisesti merkityksetön, mutta hyvin tottunut liikkumaan ylemmissä venäläisissä seurapiireissä. Perustuslakitaistelu alkoi nyt kiristyä. Toiselta puolen vastarinta laittoman asevelvollisuusasetuksen johdosta sai toiminnalleen laajemman pohjan ja tuli tehokkaammaksi, kun sen toteuttaminen ulottui paljoa kauemmas ja tunki paljoa syvemmälle yhteiskuntaan kuin aikaisemmat laittomat asetukset. Toiselta puolen yltynyt vastarinta aiheutti laajaperäisempiä ja laadultaan töykeämpiä kostotoimenpiteitä, jotka osaltaan lisäsivät katkeroitumista yhteiskunnassa.

Asetus oli syntynyt laittomassa järjestyksessä -- tämä oli vastarinnassa pääasiana -- mutta myöskin sen sisällys oli sellainen, ettei Suomen kansa olisi voinut sitä hyväksyä. Se liittyi mitä lähimmin aikaisemmin mainittuun vuoden 1899 sotilasehdotukseen, jonka valtiopäivät mahdottomana olivat hyljänneet. Suomalaisia asevelvollisia voitaisiin komentaa venäläisiin, joko Suomessa tai Pietarin sotilaspiirissä oleviin joukkoihin, suomalaisten muodostamia joukko-osastoja voitaisiin myöskin rauhan aikana sijoittaa Venäjälle, venäläistä päällystöä, alipäällystöä ja miehistöä voitaisiin käyttää näissä joukoissa j.n.e., siis täydellinen suomalaisen ja venäläisen sotaväen yhteensekoitus. Palvelusaika oli kolmivuotinen ja vuotuinen asevelvollismäärä, joka oli otettava, oli hallitsijan mielivallan varassa. Se sotilasvala, joka asevelvollisten oli vannottava, oli venäläisen valan kanssa yhtäpitävä ja sisälsi velvoituksen tukea itsevaltiutta. Erinomaisen suurta katkeruutta synnytti samaan aikaan annettu määräys, että Suomen tarkk'ampujapataljoonat, jotka olivat olemassa vuoden 1878 asevelvollisuuslain nojalla ja joiden kelvollisuutta vastaan ei voitu tehdä mitään asiallisia muistutuksia, oli hajoitettava. Saman kohtalon sai pian senjälkeen osakseen myös Suomen rakuunarykmentti, ja samoin lakkautettiin Haminan kadettikoulu, jossa Suomen upseerit siihen saakka olivat saaneet kouluutuksensa ja jossa isänmaallinen henki oli elänyt valppaana ja lämpimänä. Ainoana suomalaisena sotaväkenä oli enää jäljellä Suomen kaartinpataljoona. Sen vuotuinen lisäys oli vain pari sataa miestä ja muiden asevelvollisten sotapalvelukseen kutsuminen oli toistaiseksi jäävä sikseen. Käytännöllisesti katsoen ei sotilasrasitus näin ollen aluksi olisi tuntunut kansasta raskaalta ja venäläisellä taholla toivottiin tällä tempulla saatavan laki toteutetuksi ilman sanottavaa vastustusta kansan puolelta. Tässä kuitenkin erehdyttiin. Vastarinta ei kyllä ollut yksimielinen ja eheä, mutta kuitenkin niin huomattava, ettei lakia voitu saattaa tehokkaasti voimaan. Samaan aikaan kuin Suomen sotaväki hajoitettiin -- henkivartioväen tarkk'ampujapataljoona, tämän sotaväen viimeinen jäännös lakkautettiin vasta 1905 -- lisättiin venäläisten joukkojen lukumäärää Suomessa, jolloin ne ottivat haltuunsa Suomen sotaväen kasarmit, aseet ja muun omaisuuden, mikä kaikki lisäsi maassa vallitsevaa katkeruutta.

Sotilaskysymys, laittoman venäläisen asevelvollisuuden vastustus, tuli lähinnä seuraavina vuosina poliittisesti määrääväksi. Ei enään toivottu, että vetoaminen hallitsijaan tämän uuden suuren lainrikoksen ja sen maalle tuhoisien seurauksien johdosta veisi toivottuun tulokseen, mutta kansan ajatustavan ilmituominen näytti kuitenkin välttämättömältä, ennenkuin tässä asiassa ryhdyttiin passiiviseen vastarintaan. Yleisiä kokouksia ei tällaista tarkoitusta varten enää voitu järjestää, mutta valtiopäivämiesten yksityinen kokous pidettiin senaattori L. Mechelinin puheenjohdolla Turholmassa Helsingin läheisimmässä saaristossa elokuun alussa, jolloin päätettiin toimitettavaksi uusi kansanadressi hallitsijalle. Nimien kokoaminen kohtasi tietenkin suurempia vaikeuksia kuin helmikuunjulistuskirjan johdosta syntynyttä "suurta adressia" allekirjoitettaessa, kun yleisiä kokouksia nyt ei voitu pitää, mutta sen allekirjoitti kuitenkin muutaman viikon kuluessa omakätisesti neljäsataaseitsemänkymmentäkolme tuhatta, 16 vuotta täyttänyttä henkilöä, selvä ilmaus siitä, mitä kansa ajatteli tästä sen elämään suuresti vaikuttavasta kysymyksestä. Adressi toimitettiin asianomaiseen paikkaan jo syyskuun lopulla, mutta esiteltiin vasta kaksi kuukautta myöhemmin hallitsijalle. Hän jätti sen huomioonottamatta.

Passiivinen vastarinta asevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan alkoi syksyllä 1901 ja jatkui kahden ja puolen vuoden ajan. Kaikki keinot, jotka olivat omansa erikoisesti osoittamaan asetuksen laittomuutta sekä estämään, vaikeuttamaan tai viivyttämään sen sovelluttamista, tulivat tällöin käytäntöön. Yritys saada papisto kieltäytymään julkilukemasta laitonta asetusta kirkoissa ja siten määrätyssä järjestyksessä myötävaikuttamasta sen kuuluttamiseen ei saavuttanut sanottavaa menestystä, kun kirkollisten viranomaisten mielestä kirkkoa ei ollut sekoitettava valtiollisiin taisteluihin. Tehokkaampi oli kuntien vastarinta niiden kieltäytyessä valitsemasta jäseniä kutsuntalautakuntiin ja ottamasta osaa luotettavien kutsuntaluetteloiden laadintaan, samoin kuin lääkärien päätös olla suostumatta asevelvollisten tarkastukseen. Kunnalliset viranomaiset ja kuntien luottamusmiehet kieltäytyivät monin paikoin ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin koko asevelvollisuusasiassa. Useimmat kunnat pysyivät jyrkästi päätöksissään olla valitsematta jäseniä kutsuntalautakuntiin. Suuria, mielivaltaisia sakkoja määrättiin niiden maksettaviksi, mutta ilman sanottavaa vaikutusta. Tämä yleinen yhteiskunnan vastarinta kävi asianomaisille vallanpitäjille erittäin epämukavaksi, mutta siitä huolimatta saatiin kutsunnat kevään 1902 kuluessa joskin hyvin vaillinaisessa muodossa toimeen.

Viimeisenä ja voimakkaimpana vastarinnan muotona oli jäljellä asevelvollisuuslakko eli asevelvollisten pysyminen poissa kutsunnoista. Tähän oli aloite lähtenyt ylioppilaista, mutta ajatus oli saanut myötätuntoista kannatusta nuorison keskuudessa kaikkialla maassa, myöskin sosialistisissa työväenpiireissä. Maan pohjoisosissa, Pohjanmaalla, nuorukaiset melkein miehissä jäivät saapumatta, Uudenmaan läänissä lakko oli samaten jokseenkin yleinen. Muissa osissa maata oli kutsuntaan saapuneiden lukumäärä suurempi. Koko maan 25,000 kutsutusta saapui noin 10,000, kun taas 15,000 jäi saapumatta. Helsingissä oli kutsuttuja 855, joista 110 tuli saapuville henkilökohtaisesti tai asiamiehen välityksellä, 745:n jäädessä pois. Pääkaupungissa kutsuntatilaisuuteen jälkinäytelmänä liittyi katulevottomuuksia, jotka johtivat yhteentörmäyksiin venäläisen sotaväen kanssa. Venäläisen kuvernöörin Kaigorodovin käskystä kasakat väkivalloin kävivät aluksi aivan rauhallisten ihmisjoukkojen kimppuun tyhjentäen kadut ratsupiiskojen ja sapelien avulla. Nämä poliittisista syistä syntyneet levottomuudet olivat ensimäiset laatuaan Suomessa.

Venäläisen asevelvollisuusasetuksen ensimäisen toteuttamisyrityksen tulos oli asianomaisille varsin kiusallinen. Niin voimakas ja uskalias vastarinta oli heille yllätys. Saapumatta jääneiden etsintä ja saattaminen rangaistukseen oli suunniteltu, mutta jäi toimeenpanematta -- niitä kun oli liian paljon -- mutta myöhemmin ryhdyttiin heitä vastaan muutamiin kostotoimiin, esim. kiellettiin oikeus saada valtionvirkaa y.m., jotka kuitenkin käytännöllisesti katsoen jäivät jokseenkin merkityksettömiksi. Kuitenkin annettiin kesällä ja syksyllä 1902 uusia asetuksia, joiden tarkoituksena oli laittomuussuunnan ja maan venäläistyttämisen edistäminen ja ennen kaikkea kenraalikuvernöörin varustaminen keinoilla hänen päästäkseen niskoittelevien virkamiesten kimppuun. Nämä asetukset tekivät helpommaksi vallitsevalle poliittiselle hallitussuunnalle epämukavien virkamiesten ja tuomarien rankaisemisen ja virasta erottamisen, minkä ohella venäläisille myönnettiin sama oikeus kuin syntyperäisille suomalaisille hakea valtionvirkoja Suomessa. Jo samana syksynä erotettiin kolme vanhinta jäsentä kustakin maan kolmesta hovioikeudesta ja muutamia muita ylempiä virkamiehiä, jotka olivat kieltäytyneet noudattamasta laittomaan asevelvollisuusasetukseen perustuvia käskyjä. Muutama kuukausi myöhemmin hovioikeuksia kohtasi vielä tuhoisampi myrsky, ne kun olivat tuominneet vanhemman voimassaolevan lain mukaan ottamatta huomioon uusia laittomia asetuksia. Kun Turun hovioikeus oli kieltäytynyt jättämästä sikseen kuvernööri Kaigorodovia vastaan hänen mainittuihin Helsingin katumellakoihin suhtaumisensa johdosta nostettua kannetta, eroitettiin ilman eläkeoikeutta viisitoista tämän hovioikeuden jäsentä. Melkein kaikki muut virkamiehet erosivat tämän johdosta toimistaan hovioikeudessa, joka näin joksikin aikaa lakkasi toimimasta. Suurin osa maata, tiheimmin asuttu osa ynnä pääkaupunki oli näin ylioikeutta vailla, kunnes hallituksen onnistui täyttää paikat uusilla miehillä, jotka ylimalkaisesti katsoen eivät olleet tärkeän tehtävänsä tasalla. Viipurin hovioikeudesta erotettiin vielä lisäksi kymmenen, Vaasan hovioikeudesta kolme lainkuuliaista jäsentä ja virkamiestä. Sama kohtalo tuli Helsingin ja Viipurin kunnallispormestarien ja Uudenmaan ja Viipurin läänien kaikkien muiden kaupunkien, yhteensä yhdentoista pormestarin osaksi.

Nämä ja muut samantapaiset kostotoimenpiteet virkamiehiä ja kansalaisia vastaan, jotka asettivat uskollisuuden lakia ja isänmaata kohtaan omien etujen edelle, olivat vain omansa lisäämään suuttumusta yhteiskunnan keskuudessa ja lujittamaan vastustushenkeä. Marraskuussa 1902 pidettiin Helsingissä salainen kokous, johon otti osaa vaikutusvaltaisia ja ymmärtäväisiä perustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä maan kaikista osista neuvottelemaan siitä, miten yhteiskunnan puolelta oli suhtauduttava kumouspolitiikkaan. Ensimmäinen niistä ponsilauseista, jotka kokous yksimielisesti hyväksyi, kuului: "Kokous katsoo olevan valtiollisen ja kansallisen omintakeisuutemme pelastamiselle ja säilyttämiselle välttämätöntä, että passiivista vastarintaa kaikkia toimenpiteitä vastaan, jotka ovat ristiriidassa perustuslakiemme kanssa tai tarkoittavat niiden kumoamista, järkähtämättä jatketaan kaikilla aloilla, kunnes laillinen järjestys maahan palautetaan." Väkivallan ei siis vielä ollut onnistunut murtaa yhteiskunnan vastustushenkeä, joskin sen yksityiset jäsenet taipuivat ulkonaisen ylivoiman edessä. Laittomuuden ja lähinnä venäläisen asevelvollisuuden vastustusta oli vähentymättömänä jatkettava.

Kevät 1903 aloitti uuden vaiheen Suomen sortokauden historiassa. Siihenastiset toimenpiteet, rankaisut ja rankaisu-uhkat olivat osoittautuneet liian lieviksi ja tehottomiksi. Kenraalikuvernööri ei ollut tyytyväinen saavutettuihin tuloksiin. Hän tarvitsi laajennettua valtaa voidakseen pitää niskuroivaa Suomen yhteiskuntaa kurissa. Huhtikuun 9 p:nä 1903 annetulla keisarillisella käskykirjeellä ja sitä seuranneella asetuksella "koskeva toimenpiteitä valtiollisen järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämiseksi Suomessa" kenraalikuvernööri varustettiin diktatorisella vallalla kolmeksi vuodeksi. Käskykirjeessä perustellaan toimenpidettä sillä, että pyrkimykset saada aikaan yhdenmukaisuus Suomen ja keisarikunnan alkuperäisten osien kesken olivat kohdanneet julkeaa vastustusta osassa Suomen väestöä. "Pahansuovat henkilöt", sanotaan edelleen, "ovat, saattaakseen rauhallista kansaa, joka ei ole taipuisa noudattamaan heidän yllytyksiään, kääntymään hallituksen vastustamisen tielle, rohjenneet ryhtyä tekoihin, jotka ovat häirinneet elämän rauhallista kulkua -- -- --. Tavallisissa oloissa olisi tuollaisilla teoilla häiritty järjestys voitu palauttaa saattamalla syylliset oikeudelliseen edesvastuuseen ja muilla yleisissä laeissa säädetyillä keinoilla. Tätä nykyä näitä keinoja ei kuitenkaan voida käyttää, koska eräät virkamiehet sekä varsinkin oikeuslaitokset eivät ainoastaan ole myötävaikuttamatta yleisen järjestyksen voimassa pitämiseen, vaan usein itse näyttävät turmiollista laintottelemattomuuden esimerkkiä." Käskykirje sisälsi epäsuoran tunnustuksen yhteiskunnan keskuudessa väkivallan vastustamisessa ilmenneelle solidarisuudelle, joskin "pahansuovien henkilöiden" ja "rauhallisen väestön" välisen vastakohdan valheellinen luulottelu otettiin lähtökohdaksi diktatuurille, "jonka tuli suojaa väestöä kiihottajia vastaan".

Tämän diktatorisen vallan ja samalla saamiensa uusien ohjeiden nojalla kenraalikuvernööri voi lakia syrjäyttämällä ryhtyä melkeinpä mihin tahansa. Ei ollut nyt enää kysymys näennäisillä "laeilla" verhotusta, vaan puhtaasta väkivallasta. Kenraalikuvernööri Bobrikov käyttikin laajassa mitassa hyväkseen tätä uutta valtaansa. Jo keväällä ja sitten kesällä ja syksyllä karkoitettiin maasta suuri joukko, useita kymmeniä, perustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä, niiden joukossa senaattori Mechelin ja muita entisiä hallituksenjäseniä, epämieluisia valtiopäivämiehiä (vapaaherra V.M. von Born, senaattorit L. Gripenberg ja A. Nybergh, kreivi C. Mannerheim, J. Castrén, y.m.), kaupunginvaltuustojen puheenjohtajia ja muita, myöskin yksinkertaisia rahvaanmiehiä, jotka syystä tai toisesta olivat herättäneet asianomaisten epäsuosiota. Myöhemmin syksyllä alkoivat karkoitukset Venäjälle. Kotitarkastuksia ja vangitsemisia toimeenpantiin runsaasti, tavallisesti Suomessa lainmukaista toimivaltaa vailla olevan venäläisen santarmiston ilmiannon nojalla.

Kaikki nämä vainotoimenpiteet tarkoittivat ensi sijassa asevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan suunnatun vastarinnan murtamista, mikä myös jossakin määrin -- ainakin näennäisesti -- onnistui. Kevään 1903 kutsunnat olivat vähän suotuisammat viranomaisille, kun lähes kaksi kolmasosaa kutsutuista tuli saapuville tai ilmoitettiin läsnäoleviksi. Mutta tämä tulos saavutettiin osaksi käyttämällä suoranaista väkivaltaa -- venäläistä sotaväkeä komennettiin saattamaan nuorukaisia kutsuntatilaisuuksiin -- osaksi petollisin toimenpitein. Muutamissa seuduissa maata oli kuitenkin kutsuntalakko tänäkin vuonna jokseenkin yleinen. Niin oli laita Pohjanmaan rannikkoseudulla, itäisellä Uudellamaalla ja pohjois-Savossa. Iisalmessa ei 370 kutsutusta kukaan ollut saapunut vapaaehtoisesti. Vastustushenki ei ollut vähentynyt, mutta vastarinnan mahdollisuudet olivat supistetut.

Diktatuuri antoi kenraalikuvernöörille vapaat kädet maamme venäläistyttämisen jouduttamiseksi yleensä. Niinpä hänelle oli uusissa ohjeissa myönnetty maan kaikkien oppilaitosten yleinen valvonta, mistä oli seurauksena, että koulut joutuivat kaikenlaisten rettelöiden alaisiksi. Annettiin määräys, joka vaati suunnattoman suuren tuntimäärän venäjänkielelle oppikouluissa, oppilaitoksia suljettiin ja yksityisiä opettajia pantiin viralta. Kenraalikuvernööri oli saanut toimeksi "koettaa ohjata opetuksen sellaiseen suuntaan, että nuorisoon istutetaan uskollisuuden henki H.M. Keisaria ja Venäjää kohtaan". Kaikilla näillä väkivaltaisilla toimenpiteillä oli tietenkin pakostakin aivan päinvastainen vaikutus. Mieliala Suomen yhteiskunnassa joutui yhä enemmän kiihdyksiin ja väkivallantekijöitä ja venäläisiä sortajia kohtaan kytevä vastenmielisyys yltyi vihaksi.

Kaiken tämän ohella kotimainen hallinto joutui yhä enemmän rappiolle. Kotimainen hallitus, jonka myöntyväisyyttä aluksi ei kannattanut mikään solidarisuudentunne vallitsevaa komentoa kohtaan, oli vähitellen vajonnut kenraalikuvernöörin avustajaksi. Lakien ylin valvoja, prokuraattori, oli usein väkivaltapolitiikan välikappale. Viralta pannut tai eronneet virkamiehet -- heitä oli useita satoja -- oli korvattu ala-arvoisilla, riittävää muodollista tai asiallista pätevyyttä vailla olevilla, jotka usein olivat kotiperältään venäläisiä ja tuskin taisivat maan kieliä. Maan kahdeksasta kuvernööristä, joilla oli varsinaisesti hoidossaan siviilihallinto, oli näihin aikoihin viisi venäläistä, vailla tarkempaa maan lakien, olojen ja kansan tapojen tuntemusta. Poliisi oli suuresti huonontunut sen johdosta, että sen palvelukseen oli otettu erittäin epäiltäviä, osittain rikollisiakin aineksia, joista useat syntyperältään venäläisiä tai virolaisia. Sekasorto, epäjärjestys ja oikeudettomuus vallitsi melkein kaikkialla valtiollisen hallinnon alalla. Tämä oli ensimäinen tulos niistä yhteensulattamispyrkimyksistä, joita valtakunnan arvon ja etujen katsottiin vaativan.

Puhtaan laillisuuden pohjalle perustuvalla passiivisella vastarinnalla oli tahdottu puoltaa ja voimassa pitää oikeusperiaatteita Suomen yhteiskunnan määräävinä ohjeina vastoin aasialaista mielivaltaa. Siinä oli suuri eetillinen voima, mutta se kadotti tehokkuuttaan suuntautuessaan voimia ja henkilöitä vastaan, joihin oikeudelliset ja eetilliset vaikuttimet varsin vähän tehosivat ja jotka eivät epäröineet vedota minkä muotoiseen väkivaltaan tahansa saavuttaakseen poliittisia tai itsekkäitä päämääriä. Väkivaltaa vastaan suunnattuun passiiviseen vastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka yhä enemmän kiihdyttivät mieliä. Näin oli ensi sijassa ulkomaille ja Venäjälle karkoitusten laita. Oli luonnollista -- moni oli sen jo edeltäpäin aavistanut -- että sellaisessa asiaintilassa aktiivisempaan puolustuspolitiikkaan suuntautuva mieliala voittaisi alaa ensi sijassa yhteiskunnan nuorempien ikäryhmien keskuudessa. Se ilmeni lisääntyvänä pyrkimyksenä ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta herätti yksityisissä henkilöissä myös ajatuksen panna väkivallan väkivaltaa vastaan.

Tällainen yksityinen mies, jossa lämmin isänmaallisuus yhtyneenä maan kohtalon herättämään katkeruuteen purkautui epätoivon teoksi, oli nuori Eugen Schauman. Hänen luodistaan kaatui kenraalikuvernööri Bobrikov, syyllisin niistä, jotka väkivaltakeinoin tekivät työtä Suomen tuhoamiseksi. Murhayritys tapahtui senaatintalon porraskäytävässä 16 p:nä kesäkuuta 1904 ja Bobrikov kuoli seuraavana päivänä. Poliittinen murha oli uusi ja outo ilmiö Suomessa ja kuitenkin sitä tervehdittiin vapahduksen tekona, ilmauksena siitä heräävästä käsityksestä tai tunnosta, ettei muodollisella laillisuudella ollut yksinoikeutta puolustuskeinona jatkuvassa taistelussa maan kansallisen olemassaolon hävitystä vastaan. Nuori verityön tekijä sovitti tekonsa surmaamalla samalla itsensä, jättäen jälkeensä hallitsijalle osoitetun kirjeen, jossa hän kuvasi sitä sekasortoa ja oikeudettomuutta, minkä kenraalikuvernöörin toiminta Suomessa oli aikaansaanut ja selitti tekonsa hätävarjelukseksi ja ainoaksi keinoksi saada totuus perille H. Majesteettinsa kuuluviin, jota hän mitä hartaimmin pyysi ottamaan selkoa maassa vallitsevasta todellisesta asiaintilasta. Yksin oli hän suunnitellut ja suorittanut tekonsa, johon harjoitettu väkivalta oli hänet ajanut. Toimeenpannut tutkimukset eivät myöskään antaneet tukea sille väitteelle, että hänellä olisi ollut avustajia tai että hän olisi liikkunut jonkun järjestön asioilla. Mutta syylliseksi tehtiin kuitenkin virallisesti "pahansuopien harjoittama kiihotus esivaltaa vastaan". Heinäkuun alussa karkoitettiin Venäjälle m.m. kolme yliopistonopettajaa, niiden joukossa professori, vapaaherra R.A. Wrede. Tästä oli ensi sijassa edesvastuussa Venäjän sisäasiainministeri, Suomen ministerivaltiosihteeri ja yliopiston kansleri von Plehwe. Mutta myöskin hänen elämänsä loppui väkivaltaisesti. Jo kuusi viikkoa Bobrikovin kuolemasta hän joutui murhateon uhriksi, teko, jota eivät suorittaneet suomalaiset kostajat, vaan venäläiset vallankumoukselliset. Sortojärjestelmä alkoi korjata kylvämästään väkivallasta noussutta anarkiasatoa.

Jääköön sanomatta missä määrin Bobrikovin ja Plehwen murhat osaltaan vaikuttivat siihen suurempaan varovaisuuteen, jota Venäjän hallitus nyt alkoi politiikassaan noudattaa. Joka tapauksessa ne olivat varoitusmerkkejä, joiden merkitystä ei voitu olla huomioonottamatta. Venäjän vallanpitäjissä heräsi ilmeisesti tunto siitä, että jousi oli jännitetty liian kireälle. Venäläis-japanilainen sota oli käynnissä ja venäläisten siinä kärsimät vakavat vastoinkäymiset sekä valtakunnassa yltyvä levottomuus taltutti virkavaltaisten kansalliskiihkoilijain ylimielisyyden sekä kehotti suurempaan varovaisuuteen niin hyvin Venäjään itseensä kuin rajamaihin nähden. Ennen rauhallinen Venäjän kolkka, Suomi, joka sijaitsi niin lähellä pääkaupunkia, oli väkivaltakomennon painon alaisena kehittynyt levottomuuden ahjoksi, joka sisäisten ja ulkonaisten vaikeuksien vallitessa olisi voinut käydä kiusalliseksi suurelle valtakunnanruumiille. Periaatteessa ei siihen saakka noudatetusta poliittisesta suunnasta luovuttu, mutta käytännössä ilmeni melkoinen huojennus jo syksyllä 1904. Kenraalikuvernööriksi oli nimitetty ruhtinas I. Obolenskij, ei suinkaan vapaamielinen, mutta hyväntahtoisempi ja vähemmän karkeatekoinen mies kuin Bobrikov. Siinä käskykirjeessä, joka seurasi hänen nimitystään, hallitsija tosin lausui sen vakaumuksen, että uusi kenraalikuvernööri noudattaisi samaa "viisasta lujuutta" kuin hänen edeltäjänsä, jonka toimintaa samalla ylistettiin, mutta hänen yksityisesti saamansa ohjeet kävivät ilmeisesti siihen suuntaan, että yhtenäistyttämissuunnitelmien toteuttamisessa oli noudatettava suurempaa varovaisuutta. Sensuurin painostusta vähennettiin ja sanomalehdistö voi jälleen avoimemmin tuoda ilmi käsityksensä maan asioista, Yhteiskunta hengitti keveämmin. Valtiopäivät kutsuttiin kokoontumaan joulukuussa 1904. Perustuslaillisten julkaisemissa vaaliohjelmissa vaadittiin laillisuus täydelleen palautettavaksi kaikilla aloilla ja säädyille oikeutta olla myötävaikuttamassa maan sotalaitoksen järjestelyssä ja lainsäädännössä yleensä. Vanhan suomalaisen puolueen ohjelmassa ilmeni samaan suuntaan käypiä toiveita joskin varovaisessa muodossa, ja puolue selitti olevansa valmis tekemään myönnytyksiä venäläisille vaatimuksille, jos ne tapahtuisivat laillisessa järjestyksessä säätyjen myötävaikutuksella. Vaalien tulos oli perustuslaillisille suotuisa. Ritaristossa ja aatelissäädyssä sekä porvarissäädyssä ja talonpoikaissäädyssä perustuslailliset olivat enemmistönä, pappissäädyssä he olivat melkein tasaväkiset vanhan suomalaisen puolueen kanssa. Maasta sekä ulkomaille että Venäjälle karkoitettujen joukossa oli henkilöitä, jotka oli valittu valtiopäivä-miehiksi, ja samoin valtiopäivien ensimäisen säädyn itseoikeutettuja jäseniä. He saivat luvan palata. Myöskin muut karkoitetut voivat vähitellen saapua takaisin kotimaahan, joten yksi edellisen kenraalikuvernöörin aikana tehdyistä törkeimmistä väkivallanteoista peruutettiin. Se valtaistuinpuhe, jolla valtiopäivät avattiin, ei juuri antanut mitään toiveita laillisten olojen palauttamisesta. Vain diktatuuriasetuksen peruuttamista luvattiin, "niin pian kuin kenraalikuvernööri ilmoittaa, että ne asianhaarat, jotka sen julkaisemisen ovat aiheuttaneet, ovat poistetut." Helmikuunjulistuskirjasta, venäjänkielen käytäntöönsaattamisesta virastoissa ja asevelvollisuuslaista hallitsija ilmoitti, että näiden valtioperuskirjain pääperiaatteet pysytettäisiin muuttumattomina voimassa. Viitattiin kuitenkin näiden lainsäädäntöjen rajoittamisen mahdollisuuteen. Valtaistuinpuhe näytti olevan heikko, jos kohta hyvin heikko hallitsijan ja Venäjän hallituksen perääntymisyritys, mutta se oli kai pikemmin ymmärrettävä ajanolojen vaatimaksi poliittiseksi tempuksi, jonka hetkellisesti tuli rauhoittaa mielialaa.

Joulukuun 31 p:nä samaa vuotta valtiopäivät lähettivät n.s. suuren anomuksensa, jonka säädyt yksimielisesti olivat hyväksyneet. Säädyt katsoivat "ensimäiseksi ja tinkimättömäksi velvollisuudekseen" hallitsijalle esiintuoda "peittelemättömän kuvauksen nykyään maassa vallitsevista onnettomista oloista sekä niistä toimenpiteistä, jotka ovat tarpeelliset järjestyksen, rauhan ja onnen palauttamiseksi." "Mitkä kaikki asianhaarat", sanotaan anomuksessa, "lienevätkin omiansa T.K. Majesteetiltanne peittämään asiain oikeaa laitaa, ei T.K. Majesteetillenne voi olla tuntematonta, että Suomessa on vuosikausia vallinnut alakuloisuus, syvä levottomuus ja ahdistus, sekä että tämä tila on johtunut siitä, että erinäisiä laajalle ulottuvia asetuksia Valtiosäätyjen myötävaikutuksetta on annettu asioista, joista maan perustuslakien mukaan lakia ei käy ilman semmoista myötävaikutusta säätäminen, minkä ohessa täällä on pantu toimeen hallitusjärjestelmä, joka tuhoa tuottavasti on häirinnyt niin hyvin julkista kuin yksityistä elämää." Anomuksessa kosketeltiin Venäjän ja Suomen välisten riitakysymysten tärkeimpiä kohtia: valtakunnanlainsäädäntökysymystä -- ja helmikuun julistuskirjan laitonta ja yksipuolista yritystä ratkaista tämä kysymys -- sekä asevelvollisuuslakia ja muita laittomia ja oikeuttaloukkaavia lainsäädäntötoimenpiteitä, joihin viime vuosina oli ryhdytty, kuin myös hallinnollisia väärinkäytöksiä maan hallinnon eri aloilla. Lopuksi esitettiin ehdotus niiksi toimenpiteiksi, joita vaadittiin säännöllisiin oloihin palaamiseen sekä huomautettiin, kuinka erittäin tärkeätä oli, että asevelvollisuuskutsunnat heti peruutettaisiin. Anomuksen loppuponnessa säädyt pyysivät, että H. Majesteettinsa, "suvaitsisi armossa ryhtyä niihin toimenpiteisiin, jotka ovat tarpeen perustuslainmukaisen hallitustavan uudelleen voimaansaattamiseksi ja laillisen järjestyksen palauttamiseksi Suomeen."

Vastaus tähän anomukseen saapui vasta maaliskuun lopulla 1905, mutta se sisälsi vain tiedonannon, että vuoden 1901 asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen toistaiseksi lakkaisi, ja sen tunnustuksen, ettei tuomaria perustuslainmukaisesti voida ilman laillista tutkintoa ja tuomiota virasta erottaa, sekä myös tähän kuuluvan v:n 1902 asetuksen kumoamisen. Muihin anomuksen kohtiin ei kajottu; vain valtakunnan lainsäädäntökysymyksen rajoittamisesta annettiin toiveita asettamalla komitea sitä varten (Tagantsevin komitea). Valtiopäivät myönsivät 10 miljoonan markan määrärahan yhdeksi vuodeksi sotilastarkoituksiin suoritettavaksi Venäjän valtakunnanrahastoon korvauksena lakkautetusta asevelvollisuudesta. Huhtikuussa hajosivat valtiopäivät ilman että oli saatu lopullista vastausta suureen anomukseen. Lakkauttamalla laittoman asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen oli tosin hetkellisesti polttavin riidan- ja levottomuudenaihe poistettu, mutta mieliala maassa ei ollut rauhoittunut. Lainvastaiset toimenpiteet eivät lakanneet, joskin painostus oli vähentynyt. Ei ollut luottamusta siihen, että Venäjän politiikka Suomea kohtaan todella saisi pysyväisesti uuden suunnan.

Aktiiviset pyrkimykset eivät myöskään olleet lakanneet. Ne olivat päinvastoin kiteytyneet samoinajattelevien ainesten salaiseksi yhteenliittymäksi, joka ensi sijassa oli muodostunut radikaalisesti ajattelevan nuorison kesken, ja syksyllä 1904 saaneet kannattajakseen "Suomen aktiivisen vastustuspuolueen", jonka varsinainen perustaja ja johtaja oli Tukholmassa asuva vallankumousmies K. Zilliacus ja johon liittyi muutamia karkoitetuista suomalaisista sekä joukko kotimaassa asuvia kansalaisia. Puolueen päämäärä oli aluksi sama kuin perustuslaillisten ryhmien, nimittäin oikeuden puolustus ja Suomen sisäisen vapauden ja itsehallinnon palauttaminen, mutta se piti passiivista laista kiinnipitämistä riittämättömänä taistelukeinona, varsinkin kun täyttä yksimielisyyttä ei oltu yhteiskunnan kesken voitu saavuttaa vastustuspolitiikassa. Puolueen pyrkimysten määränä oli kumota Venäjän itsevaltius, joka tosiasiallisesti vallitsi Suomessa, ja se hyväksyi kaikki ne vallankumoukselliset keinot, jotka tällöin voivat tulla kysymykseen. Päämäärä voitiin, niin arveltiin tällä taholla, saavuttaa vain yhteistyössä Venäjän tyytymättömien ainesten ja lähinnä sen vallankumouksellisten kanssa. Vain kansanhallitsema Venäjä, arveltiin, voi tunnustaa Suomen vapauden ja oikeuden. Puolueen laskelmiin sisältyvää, pian alkavaa vallankumousta oli seuraava Suomen kapinaannousu. Ajatus, että maamme tällöin saavuttaisi täydellisen itsenäisyyden, ei ollut aivan outo aktivistien suunnitelmille. Kongressi yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Venäjän valtakunnan erilaisten vallankumouksellisten ainesten kesken oli pidetty Pariisissa syksyllä 1904. Suomea edustivat tällöin K. Zilliacus ja tohtori Arvid Neovius.

Puolue teki itsensä tunnetuksi lentolehtisellä, jota levitettiin joulukuussa 1904 ja joka sisälsi sen ohjelman. Se otettiin Suomen yhteiskunnan keskuudessa yleensä vastaan jokseenkin suurella epäluulolla ja perustuslaillisen puolueen johtavat henkilöt asettuivat sekä eetillisistä että poliittis-taktillisista syistä torjuvalle kannalle siihen ajatukseen nähden, että olisi luovuttava laillisuuden tiestä ja turvauduttava vallankumouksellisiin taistelukeinoihin. Arveluttavalta ja vaaralliselta näytti yhteistyö Venäjän vallankumouksellisten kanssa, joiden koko sielullinen rakenne oli vieras suomalaiselle ajatus- ja tunne-elämälle ja joita kohtaan Suomessa oli kyllä jonkun verran myötätuntoa, mutta varsin vähän luottamusta. Liittyminen mainittuun puolueeseen ei myöskään liene ollut huomattavan suuri. Sen tai sen taistelujärjestön toiminta keväällä ja kesällä 1905 rajoittui yksityisiin, venäläistyttämisjärjestelmän välikappaleita vastaan suunnattuihin väkivallantekoihin, joista mainittakoon prokuraattori Soisalon-Soinisen murha helmikuussa 1905. Lukuunottamatta näitä yksityisiä, osaksi jokseenkin mielettömiä terroristisia tekoja sekä muutamia vain osaksi onnistuneita aseiden maahantuontiyrityksiä (Grafton-seikkailu), oli puolueen toiminnalla pääasiallisesti propagandan luonne ja sen tarkoituksena siis valmistaa maassa yhteistoiminnassa Venäjän vallankumouksellisten ainesten kanssa toimeenpantavaa poliittista vallankumousta. Mutta propaganda-toiminnallaan työväenluokan keskuudessa puolue tuli lähempään kosketukseen tämän keskuudessa liikkuvien sosialivallankumouksellisten pyrkimysten kanssa, joille se antoi virikettä ja jotka siihen jonkun verran vaikuttivat. Aktiivinen vastustuspuolue ei ollut vieras poliittisten tapausten muodostumiselle syksyllä 1905.

Myöskin sosialistit olivat tällöin jo järjestäytyneet valtiolliseksi työväenpuolueeksi. Tämä tapahtui ensin Turussa 1899 ja sittemmin 1903 Forssassa pidetyssä kokouksessa, missä ryhdyttiin vaatimaan jyrkkiä poliittisia uudistuksia. Vähää ennen valtiopäivien lopettamista huhtikuussa 1905 he koettivat säätytalon edustalla toimeenpannulla meluavalla mielenosoituksella saada säädyt pakotetuiksi jyrkkään äänioikeusuudistukseen, mutta menestymättä.

Pietarissa tammikuussa 1905 sattuneista verisistä tapahtumista lähtien oli Venäjällä vallinnut kuohuntaa ja levottomuutta. Vallankumouksellinen mieliala purkautui ilmi Venäjän yleislakossa saman vuoden lokakuun lopussa, kun liikenneneuvot pysähdytettiin ja säännöllinen julkinen elämä lakkasi toimimasta. Esimerkki vaikutti välittömästi Suomeen. Aloitteentekijöinä meillä olivat vallankumoukselliset sosialistit ja "aktivistit". Koko säännöllisen yhteiskunnallisen elämän seisauttaminen Suomessa näytti poliittiselta kannalta katsoen jokseenkin tolkuttomalta, ja itse asiassa se olikin pelkkää Venäjällä vallitsevan lakkoliikkeen matkimista. Mutta kun lakko kerran oli aloitettu, yhtyi koko yhteiskunta siihen, joten se tuli "kansallislakoksi" ja sai puhtaasti poliittisen, venäläistä sortovaltaa vastaan suunnatun liikkeen luonteen. Lakko puhkesi 30 p:nä lokakuuta, jolloin kaikki säännöllinen julkinen toiminta pysähtyi ja valta siirtyi lakkokomiteoille. Olosuhteiden painostuksen alaisena keisari oli pakotettu 30 p:nä lokakuuta antamaan Venäjän kansalle julistuskirjan, jossa lainalainen vapaus ja kansanedustus luvattiin. Myöskin Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen. Perustuslaillisten puolueiden luottamusmiehet laativat jo 31 p:nä lokakuuta ehdotuksen julistuskirjaksi, jonka hallitsija antaisi Suomen kansalle. Se lähetettiin varustettuna kenraalikuvernöörin puoltolauseella keisarille, joka allekirjoitti sen 4 p:nä marraskuuta. Tässä julistuskirjassa täydellisesti hyväksyttiin säätyjen aiemmin mainittu suuri anomus, joten kaikki laittomat asetukset yhdellä iskulla kumottiin. Maa sai takaisin autonomiansa ja lailliset olot palautettiin. Se puhtaasti valtiollinen tarkoitus, mikä porvarillisen yhteiskunnan puolelta oli kiinnitetty tähän viikonpäivät kestäneeseen suurlakkoon, oli siis saavutettu. Sosialistit, jotka ensi sijassa olivat lakon järjestäneet ja sen avulla olivat tahtoneet osoittaa mieltänsä porvarillista yhteiskuntaa vastaan ja saavuttaa valtaa, eivät olleet tyytyväisiä. He olivat toivoneet vallankumoushallituksen asettamista, joka olisi kutsunut koolle kansalliskokouksen, ja tahtoivat vielä julistuskirjan kuuluttamisen jälkeen jatkaa lakkoa, mutta eivät yrityksessään onnistuneet. Perustuslaillismieliset ja yleensä yhteiskunnan järkevämmät ainekset, jotka sosialistiset komiteat olivat lakon aikana jonkunverran työntäneet syrjään, ottivat jälleen johdon käsiinsä. "Kansalliskaarti", joka lakon aikana oli muodostettu ylläpitämään järjestystä, jakaantui nyt porvarillisten ja sosialististen ainestensa mukaisesti. Ensinmainittuihin liittyivät myös "aktivistit". Ensi kertaa nyt "valkoiset" ja "punaiset" seisoivat vastakkain. Kaikki suoriutui ilman mitään veristä yhteentörmäystä, mutta jäljet näkyivät tulevaisuudessa. Yleensä lakon aikana ilmeni vain harvoja ja verraten vaarattomia väärinkäyttöjä.

Lakkoviikon aikana oli senaatinjäsenet, kansanjoukkojen painostuksenalaisina, pakotettu pyytämään eroansa. Erohakemuksiin hallitsija muutamia viikkoja myöhemmin antoi suostumuksensa ja uusi kotimainen hallitus muodostettiin yksinomaan henkilöistä, jotka kuuluivat perustuslaillisiin puolueisiin ja joista useat olivat olleet maasta karkoitetut. Senaatin varapuheenjohtajiksi tulivat L. Mechelin ja vapaaherra R.A. Wrede, edellinen talous- ja jälkimäinen oikeusosastoon. Seuraavan vuoden alussa määrättiin jälleen suomalainen mies, kenraali A. Langhoff, Suomen ministerivaltiosihteeriksi.

Loppunut oli ensimäinen sortokausi, jolle moninkertainen laittomuus ja häikäilemätön vaino oli ollut tunnusmerkkinä. Perustuslakitaistelu, oikeustaistelu, oli päättynyt Suomen voittoon -- vihollinen oli ainakin sillä hetkellä laskenut aseensa. Ulkonaisten, kokonaan Suomen ulkopuolella olevien voimien vaikutus se tällä kertaa -- kuten kerran myöhemminkin -- oli tullut maamme avuksi sen hädänalaisessa tilassa. Japanin sodan vastoinkäymiset ja Venäjällä vallitseva sisäinen levottomuus oli lamauttanut venäläisen jättiläisen voiman. Ilman tätä ulkonaisten olosuhteiden myötävaikutusta Suomi ei olisi voinut kestää epätasaisessa taistelussa.

Lyhyt rauhankausi.

Varsinainen perustuslakitaistelu, joka alkoi 1899 helmikuunjulistuskirjan johdosta, oli jatkunut lähes seitsemän vuotta. Sarja Suomea vastaan suunnattuja oikeudenloukkauksia oli antanut leimansa tälle kaudelle. Venäjän hallituksen aikomus tehdä loppu maamme sisäisestä itsehallinnosta ja oikeudesta elää omaa kansallista elämäänsä oli sen kuluessa yhä julkeammin tullut näkyviin, kunnes olosuhteet pakottivat hallitsijan antamaan Suomen kansalle takaisin sen aatteellisen omaisuuden, joka siltä väkivalloin oli riistetty, ja joksikin aikaa jättämään sen rauhaan. Passiivinen vastarinta -- itsepäinen ja mahdollisimman johdonmukainen voimassaolevassa laissa kiinnipysyminen -- oli taistelussa ollut kansan pääaseena. Vasta tämän n.s. sortokauden lopulla oli myös aktiivisempia itsepuolustuksen ilmauksia esiintynyt. Passiivinen vastarinta ei kyllä ollut täysin vastannut toiveita, mutta se oli kuitenkin pääasiassa täyttänyt tehtävänsä. Se vaikeutti suuressa määrin laittomien asetusten ja käskyjen soveltamista ja oli todella tehnyt mahdottomaksi venäläisen asevelvollisuuden toteuttamisen, mikä käytännöllis-poliittiselta kannalta katsoen oli tämän vastarintapolitiikan tärkein saavutus. Mutta merkitykseltään kenties vielä tärkeämpää oli, että tämä poliittisen toiminnan muoto oli kohottanut kansan vastustushenkeä, lujittanut isänmaallista tunnetta ja uhrimieltä, ehkäissyt turmeluksen ja yhteiskunnanhajaannuksen kehitystä sekä kypsyttänyt kansaa toista laatua olevan vastarinnan varalle. Mutta ajan pitkään ei tätä yksipuolisesti puolustusta tarkoittavaa taistelumuotoa, oman laatunsa ja ihmissielun luonteen vuoksi, olisi voitu riittävän laajassa mitassa ylläpitää eikä se olisi voinut pysyä tehokkaana. Venäjän lokakuunvallankumous tuli kansallemme avuksi oikealla hetkellä ja teki mahdolliseksi sen vapauden ja laillisuuden voiton, joka oli ollut myös passiivisen vastarinnan lopullisena päämääränä.

Suomen kansa saattoi nyt jälleen hengittää vapaasti ja sen ensimäiseksi tehtäväksi tuli koettaa parantaa ne yhteiskuntarakennuksen särkymät ja vauriot, jotka sortovalta oli aikaansaanut. Kaikkien yhteiskunnan pystyvien voimien yhtynyt työ olisi tätä varten ollut tarpeen. Mutta yksimielisyys kansassa oli järkkynyt. Ne poliittiset vastakohdat, joiden ilmauksena oli sortovuosien aikana esiintynyt erilainen suhtautuminen laittomuuteen, olivat ehtineet tunkeutua syvälle myöskin henkilökohtaisemmissa seikoissa, ja jatkoivat yhä hajoittavaa vaikutustaan. Perustuslaillisten ryhmien ja entisen hallituspuolueen eli suomettarelaispuolueen kesken ilmeni laillisuuden palauttamisenkin jälkeen ei ainoastaan epäluuloa ja mielenapeutta, vaan katkeruutta, joka meni paljoa pitemmälle kuin mikä oli kokonaisuuden menestyksen kannalta soveliasta. Viimemainittu puolue ei ollut halukas lojaalisesti tunnustamaan uusia oloja ja niiden edessä taipumaan ja perustuslailliset ryhmät, jotka olivat päässeet valtaan, eivät käyttäneet sitä tarpeellisella varovaisuudella ja jalomielisyydellä, kun oli kysymys aikaisemmista vastustajista.

Uuden tekijän sai valtiollinen elämämme sosialidemokraattisesta puolueesta, jonka toiminnan varsinainen lähtökohta oli suurlakko ja sen tapahtumat. Kielitaistelu ja eräät yleiset kulttuurikysymykset sekä suhtautuminen venäläisten vaatimuksiin olivat tähän saakka yksinään määränneet poliittiset puoluemuodostukset. Nyt tuli lisäksi luokkataistelu ratkaisevasti painavana tekijänä. Bobrikovin edustamaan venäläiseen politiikkaan oli sisältynyt pyrkimys petollisin lupauksin kiihottaa alempaa tilatonta väestöä hallitusta vastustavia "herroja" vastaan ja uskottelu maareformilla. Nämä ponnistukset eivät olleet jääneet tuloksettomiksi. Venäjältä tullut sosialivallankumouksellinen tartunta tapasi täällä valmistettua maaperää ja myöskin Suomen aktiivinen vastustuspuolue oli antanut virikettä eräiden työväenpiirien vallankumouksellisille taipumuksille, joskin enemmän poliittisessa kuin sosiaalisessa tarkoituksessa. Suurlakon lopputulos oli sosialidemokraattiselle puolueelle pettymys. Se ja sen johdettavina olevat työväenjoukot alkoivat nyt entistä enemmän kulkea omia teitään ja noudattaa suorastaan hyökkäävää politiikkaa porvarillista yhteiskuntaa ja uutta perustuslaillista hallitusta vastaan. Tämän mielialan ulkonaisena ilmauksena perustettiin "punakaarteja", jotka suhtautuivat vihamielisesti lailliseen järjestysvaltaan. Senjälkeen kuin verinen yhteentörmäys oli tapahtunut tämän kaartin ja porvarillisen suojeluskunnan välillä Helsingissä elokuun alkupäivinä 1906 sattuneissa levottomuuksissa, jotka olivat välittömässä yhteydessä Viaporin linnoituksessa puhjenneen venäläisen vallankumouksellisen sotilaskapinan kanssa, katsoi hallitus olevansa pakotettu hajoittamaan nämä aseistetut työväenjoukot, ne kun olivat jatkuvana vaarana yhteiskunnalle. Myöskin porvarillinen suojeluskunta hajaantui. Mutta kerran luotu kuilu jäi pysyväiseksi.

Marraskuun julistuskirjassa oli annettu toiveita myöskin eduskuntauudistuksesta. Uuden hallituksen ja valtiopäivien ensimäisiä tehtäviä yhteiskunnan lujittamiseksi oli yhteisen taistelun ja yhteisten kärsimysten jälkeen toimeenpanna kansaneduskunnan uudistus, joka perustuisi yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Valtiopäivät hyväksyivät suurella enemmistöllä komitean laatiman, hallituksen puoltaman ja hallitsijan antaman esityksen ja hallitsija vahvisti sen heinäkuun 20 p:nä 1906. Venäjän hallituksen myöntyväisyys esityksen vahvistamisen suhteen ei johtunut mukautuvasta vapaamielisyydestä, vaan todennäköisesti siitä, että sillä taholla odotettiin ruotsalaisen aineksen, jonka katsottiin muodostavan suomalaisen vastustuksen selkärangan, menettävän merkityksensä uudessa eduskunnassa. Uudistus oli askel tietymätöntä kohti -- ja moni epäröiden ajatteli sen toteuttamista --, mutta porvarillisella taholla toivottiin, että sen avulla saavutettaisiin yhteiskunnan lujittuminen ja yhteisymmärrys maan suuressa elinkysymyksessä, sen valtiollisen itsemääräämisoikeuden puolustamisessa. Neljän säädyn (ritariston ja aatelin, pappissäädyn, porvarissäädyn ja talonpoikaissäädyn) sijalle tuli nyt yleiseen, miehen ja naisen äänioikeuteen nojaavan vaalilain perusteella valittu yksikamarinen eduskunta, missä kansanvaltaiset periaatteet oli kehitetty pitemmälle kuin silloin kenties missään muussa Euroopan maassa. Valtiopäivien valtaa laajennettiin, mutta sitä rajoittivat kuitenkin suuresti hallituksen ja hallitsijan valtuudet. Vaalilaki, jossa suhteellinen vaalijärjestelmä puoluelistoineen oli toteutettu, toi eduskuntaan aivan uusia aineksia alemmista kansankerroksista, jotka eivät ennen olleet ottaneet osaa yleiseen valtiolliseen elämään, ja valtiopäivät, joiden tuli kokoontua vuosittain, saivat aivan toisen ulkonäön kuin aiemmin. Jo ensimäisessä yksikamarisessa eduskunnassa oli odottamattoman suuri osa (noin 40 prosenttia) edustajapaikoista joutunut sosialidemokraattiselle puolueelle. Työkuntoisuuteen ja poliittiseen edesvastuuntuntoon nähden oli uusi kansaneduskunta edellistä, joskin kokoonpanoltaan yksipuolista säätyedustusta paljon heikompi. Uudistus oli liian äkkinäinen. Aiemmin suuresti rajoitetun vaalioikeuden asteittainen laajentaminen olisi pitänyt käydä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarijärjestelmän toteuttamisen edellä. Kaupunkien lukuisa työväki sekä maaseudun tilaton väestö, joka oli vailla kaikkea poliittista kasvatusta, kohosi nyt yhdellä kertaa tekijäksi, jolla oli mitä suurin poliittinen vaikutusvalta, omistamatta sitä varten tarpeellista kypsyyttä. Kuten myöhempi kehitys on osoittanut, kävivät uudistuksen seuraukset maalle kohtalokkaiksi. Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu ei tasoittunut, kuten oli toivottu, vaan päinvastoin se laajeni. Äsken saavutettu valta vain lisäsi vallanhimoa.

Täysin lailliset olot ja järjestys maan hallintoon oli palautettu ja uusi hallitus toimi väsymättä. Yhteistyö senaatin ja uuden perustuslaillismielisen kenraalikuvernöörin, tod. salaneuvos Gerardin välillä oli luottamuksellista. Mutta siitä huolimatta yhteiskunnan eri aloille suunniteltu uudistustyö ehti vain vähältä osalta tulla suoritetuksi, ennenkuin suotuisa aika oli ohi. Siihen oli osaksi syynä maassa vallitseva hajaannus ja valtiopäivien radikaalinen esiintyminen. Poliittisesti valoisa aika, Venäjän rauhallinen suhtautuminen Suomeen, ei myöskään tullut pitkäaikaiseksi. Venäjän kanssa aikaansaatu rauha ei nimittäin ollut pysyväinen. Ainoastaan pakollinen myönnytys Venäjän hallituksen puolelta oli antanut Suomelle hetkisen hengähtämisaikaa. Damokleenmiekka riippui yhä edelleen uhkaavana maan yllä. Taantumus oli Venäjällä taas kohottanut päätään, kuten rettelöimiset uuden valtakunnanduuman kanssa kyllin osoittivat. Venäjän natsionalistinen sanomalehdistö sai takaisin hyökkäävän sävynsä. Suomea vastaan tähdätyt suunnitelmat otettiin jälleen esiin, joskin niiden toteuttamistapaa jonkun verran lievennettiin, mikä johtui osaksi viimeisten sortovuosien kokemuksesta, osaksi siitä, että Venäjä oli saanut kansanedustuksen.

Ulkonaista aihetta sekaantua Suomen asioihin oli Venäjän hallitus m.m. löytänyt siitä yhteistyöstä, mikä oli olemassa Suomen aktivistien ja Venäjän vallankumouksellisten välillä, ja luulosta, että nämä muka saivat turvaa Suomessa. Tällaista yhteistyötä sekä äsken saavutetun laillisuuden merkityksen väheksymistä tuki jokseenkin avoimesti poliittisesti radikaalinen aikakauslehti "Framtid", jota voitiin pitää aktivistien äänenkannattajana. Uusi salainen aktivistijärjestö, Voima-liitto, oli suurlakon jälkeen muodostettu Suomessa. Sen päämääränä oli lähinnä yhteiskunnan aktiivisen turvan valmisteleminen ja siihen sisältyi tavallaan myöhemmän suojeluskunta-ajatuksen siemen, mutta liitolla oli ilmeisesti myöskin kauemmas tähtääviä päämääriä: maan valmistautuminen vapautumaan Venäjästä, jos vain olot muodostuisivat sellaisiksi, että tämän ajatuksen toteuttaminen kävisi mahdolliseksi. Lämpimän isänmaallisuuden kannattama, mutta poliittiselta pätevyydeltään jokseenkin heikko Voima-liitto, jolla oli Pohjanmaalla haaraosastoina urheilu- ja ampumaseuroja, oli itse asiassa aktiivisen itsenäisyysliikkeen edeltäjä. Liitto herätti aivan luonnollisesti suurta epäluuloa venäläisellä taholla, mutta sitä käytettiin samalla keinona suomalaisten lojaalisuuden epäilyksenalaiseksi tekemiseen. Tässä tarkoituksessa koetettiin provoseeratuita ilmiantoja ja vääriä kiertokirjeitä käyttää todistuksina Suomessa harjoitettua rikollista poliittista toimintaa vastaan. Ei vain Venäjän, vaan myös suomettarelaispuolueen taholta paisutettiin Voima-juttu laajuudeltaan paljoa suuremmaksi kuin se ansaitsi ja käytettiin aseena perustuslaillista hallitusta vastaan, joka myös katsoi olevan aihetta hajoittaa liiton.

Oleskeltuaan kaksi vuotta Suomessa vapaamielinen, sympaattinen kenraalikuvernööri Gerard sai eron toimestaan ja hänen seuraajakseen tuli kenraali W. Boeckmann, tosin hyväntahtoinen mies, mutta vailla lujia poliittisia periaatteita ja sen kautta soveliaampi välikappale Venäjän taantumukselliselle ja suomalaisvihamieliselle suunnalle. Jo vuoden 1907 lopussa oli kenraalikuvernöörinapulaiseksi nimitetty Bobrikovin ajalta tunnettu Suomen autonomian vannoutunut vihamies kenraali F. Seyn. Venäjän pääministerinä, v. 1906 eronneen Witten jälkeen, oli P. Stolypin, joka oli ottanut hallitusohjelmaansa myöskin Suomen liittämisen lähemmäksi Venäjää. Sosialistien ja epäsuorasti suomettarelais-puolueen taholta eduskunnassa ilmituodun epäluottamuslauseen johdosta Suomen hallituksen jäsenet pyysivät eroansa huhtikuussa 1908. Eduskunta tosin hajoitettiin, mutta muutamat vanhemmista senaattoreista, niiden joukossa L. Mechelin, saivat eron, minkä kautta perustuslaillinen senaatti pirstoutui. Kesällä muodostettiin kokoomussenaatti eri porvarillispuolueiden edustajista, Edv. Hjelt varapuheenjohtajana. Tämä tapahtui venäläisten puolelta tehdyn vaatimuksen johdosta, mutta myöskin Suomessa ajateltiin mahdolliseksi kokoomushallituksen avulla vähentää maan porvarillisten ryhmien kesken vallitsevaa hajaannusta sekä saavuttaa lujempi asema ulospäin venäläisten vaatimuksia vastaan. Ensimäinen tarkoitusperä jossakin määrin saavutettiin, viimemainittua ei. Jo keväällä 1909 tilanne oli sellainen, että senaatin perustuslaillisten jäsenten täytyi erota ja seuraavana syksynä olivat jäljelle jääneetkin jäsenet pakotetut jättämään paikkansa.

"Finis Finlandiae".

Pitkäksi aikaa ei Suomea siis jätetty rauhaan. Vuonna 1908 alkoi maalle uusi laittomuudenkausi. Aluksi venäläisellä taholla meneteltiin jonkunmoisella varovaisuudella, sitten yhä julkeammin.

Nyt ei enään herätetty eloon asevelvollisuuskysymystä, jolla edellisen sortokauden aikana oli ollut vallitseva sija laittomuustoimenpiteissä ja joka, lukuunottamatta helmikuunjulistuskirjaa, oli ristiriitojen päätekijänä. Yhteiskunnan vastarinta oli peljättänyt Venäjän hallitusta uudistamasta yritystään saattaa venäläinen asevelvollisuus Suomessa voimaan, ja toiselta puolen oli itse vastarinnan luonne osoittanut, ettei Suomen kansan suhde Venäjään enään ollut niin luotettava, että olisi uskallettu ryhtyä palauttamaan suomalaista sotalaitosta entisessäkään muodossaan. Näytti varmimmalta jättää maa vaille omaa aseistusta ja uskoa tämä yksinomaan venäläisille joukoille. Sen sijaan vaadittiin Suomen valtiolaitokselta rahallista korvausta kansan vapauttamisesta sotilasrasituksesta, mikä, varsinkin kun sotilasmäärärahoja ei tehty riippuviksi valtiopäivien suostumuksesta, sai aikaan pysyväisiä selkkauksia Venäjän ja Suomen valtiomahtien välillä. Lokakuussa 1909 hallitsija antoi julistuskirjan, jossa määrättiin, että Suomen, sen sijaan että se suorittaisi henkilökohtaista asevelvollisuutta, tuli Venäjän valtakunnanrahastoon maksaa vuotuinen, vähitellen 20 miljoonaksi markaksi nouseva erä. Tälle laittomassa järjestyksessä syntyneelle toimenpiteelle valtiopäivät eivät myöntäneet sitovaa voimaa, mutta rahat tilattiin ja suoritettiin yleisestä valtionrahastosta, johon valtiopäiville ei tunnustettu mitään määräämisoikeutta.

Suomen kysymyksistä vedettiin nyt etualalle menettely, jota oli noudatettava Suomen asioita hallitsijalle esitettäessä, sekä valtakunnanlainsäädäntöä koskevat kysymykset. Ensinmainitulla tarkoitettiin saattaa nämä asiat Venäjän ministerineuvoston valvonnan alaisiksi, ennenkuin ne esitettiin hallitsijalle, ja siten antaa tälle laitokselle ratkaiseva vaikutusvalta kaikkiin Suomen asioihin. Suomen lakiasäätäviä viranomaisia asiassa kuulematta julkaistiin kesäkuussa 1908 asetus, ettei ministeri-valtiosihteeri saisi hallitsijalle esittää mitään Suomesta saapuneita asioita, ennenkuin ne oli saatettu ministerineuvostoon lausunnonantamista varten, milloin asian laatu sitä vaati. Tätä toimenpidettä voidaan pitää uuden laittomuus- ja venäläistyttämissuunnan virallisena alkuna maassamme. Se tapahtui heti perustuslaillisen senaatin hajoittamisen jälkeen eikä ollut ilman yhteyttä tämän seikan kanssa. Tehottomiksi jäivät Suomen senaatin, samoinkuin eduskunnan useampaan kertaan tekemät huomautukset toimenpiteen sekä oikeudellisesta että käytännöllis-hallinnollisesta puolesta. Venäjän ministerineuvosto sai tarkastusoikeuden niihin Suomen asioihin, jotka oli esitettävä hallitsijalle, ja tuli siten olemaan Suomen hallituksen ja hallitsijan välillä oleva virallinen aste sekä sai aina uudistuvaa tilaisuutta puuttua Suomen asiain ratkaisuun, silloinkin kun nämä olivat laadultaan täysin sisäisiä ja politiikkaan kuulumattomia. Laajassa mitassa neuvosto käyttikin tätä oikeutta hyväkseen muka laillisuuden varjossa, vaikka sellainen virallinen maamme asioihin sekaantuminen oli ilmeisessä ristiriidassa Suomen Venäjän valtakunnassa nauttiman autonomisen erikoisaseman kanssa. Oli luonnollista, että heikko ja Suomelle epäsuopea hallitsija sellaisissa asioissa enemmän kuunteli venäläisiä neuvonantajiaan kuin Suomen senaattia ja ministerivaltiosihteeriä.

Laajan luvun Suomen poliittisessa historiassa Venäjän vallan aikana muodostaa valtakunnanlainsäädäntökysymys, s.o. Venäjälle ja Suomelle yhteisten tai valtakunnan etuja koskevien Suomen lakien säätämistä koskeva kysymys ja sillä on tärkeä sijansa venäläis-suomalaisissa ristiriidoissa. Pyrkimys saada tämä kysymys järjestetyksi oli venäläiseltä taholta sikäli oikeutettu, kuin lainsäädännössä tässä kohden oli olemassa aukko, mutta sen merkitystä suurenneltiin poliittisessa tarkoituksessa. Ei suomalaistenkaan puolella oltu haluttomia järjestämään tätä kysymystä, mutta se oli tehtävä tavalla, joka ei järkyttänyt Suomen valtakunnassa nauttimaa sisäistä autonomiaa. Eri ajoin ja muodoin olivat venäläiset ja suomalaiset viranomaiset tätä kysymystä käsitelleet ja sitä oli pohdittu venäläis-suomalaisissa sekakomiteoissa. Vielä vuonna 1909 asetettiin tällainen, kumpaakin maata edustavista valtio-oikeuden tuntijoista kokoonpantu sekakomitea, jonka puheenjohtajana oli salaneuvos Haritonov. Mutta suomalaiset ja venäläiset näkökannat eivät nyt yhtä vähän kuin aiemminkaan olleet yhteensovitettavissa. Venäläiseltä taholta esitettiin vaatimuksia, joita Suomen puolelta ei voitu hyväksyä. Täällä oltiin valmiit tekemään suuriakin myönnytyksiä, mutta ei kuitenkaan niin suuria, että suomalainen lainsäädäntö tähän kuuluvilla aloilla jäisi kokonaan riippuvaiseksi Venäjän viranomaisten päätöksestä, kun taas venäläisellä taholla juuri tässä kohden pyrittiin saavuttamaan ehdotonta ylivaltaa. Kysymys oli tullut tai tehty erikoisesti olevan hetken vaatimaksi Venäjän valtakunnanduuman alettua toimintansa. Pääministeri Stolypin oli jo toukokuussa 1908 pitänyt duumassa ohjelmapuheen, jossa hän antoi vääristellyn ja voimakkaasti väritetyn kuvan Suomen oloista sekä tehosti, kuinka oli välttämätöntä tyydyttää Venäjän valtakunnan edut Suomen lainsäädäntöoikeuksien kustannuksella. Hänen mielestään tulisi valtakunnanlainsäädännön saada ratkaisu, joka ottaisi asianmukaisesti huomioon Venäjän "historialliset suvereniteettioikeudet", ja siihen ei tarvittaisi Suomen valtiopäivien suostumusta. Kysymyksen siis ratkaisisivat Venäjän valtakunnan viranomaiset, huolimatta siitä, oliko Suomen suostumus olemassa vai ei. Kaksi vuotta myöhemmin tämä ohjelmalausuma toteutettiin. Maaliskuussa 1910 hallitsija antoi manifestin ynnä ehdotuksen laiksi "niiden Suomenmaata koskevien lakien ja asetusten säätämisjärjestyksestä, joilla on yleisvaltakunnallinen merkitys", joka lakiehdotus oli annettava duumalle ja valtakunnanneuvostolle. Ehdotusta seurasi luettelo sellaisista valtakunnallisista asioista, jotka oli riistettävä Suomen lainsäädännön piiristä venäläisten viranomaisten ratkaistaviksi. Näiden asiain joukossa olivat muiden muassa: Suomen osallisuus valtakunnanmenoihin, asevelvollisuuden suorittaminen ja muut sotilaalliset rasitukset, Suomessa asuvien venäläisten oikeudet, valtakunnankielen käyttö Suomessa, pääperusteet, joiden mukaan Suomen hallintoa oli hoidettava erikoisten laitosten avulla, oikeuslaitoksen ja koululaitoksen pääperusteet, sanomalehdistöä, tullilaitosta ja tullitariffeja, rahajärjestelmää, postia, sähkölennätintä ja joissakin suhteissa kulkulaitoksia, merenkulkua sekä luotsi- ja majakkalaitosta koskeva lainsäädäntö y.m. Yleisvaltakunnallisiin kysymyksiin, jotka ilman Suomen myötävaikutusta voitiin järjestää, luettiin siis Suomen sisäisen hallituksen perusteet ja sen hallinnon tärkeimmät alat. Valtiopäivien lausunto lakiehdotuksesta vaadittiin annettavaksi kuukauden kuluessa. Valtiopäivien vastauksessa lausuttiin toivottavaksi, että päästäisiin tyydyttävään ratkaisuun sellaisissa kysymyksissä, jotka voivat antaa aihetta selkkauksiin ja ristiriitoihin, mutta eduskunta lausui samalla, että se, koska lakiehdotus "sisälsi Suomen perustuslakien perinpohjaisen muutoksen ja eduskunta ei voi luopua sille tällaisessa asiassa kuuluvasta päättämisoikeudesta, ei ole katsonut voivansa antaa tarkoitettua lausuntoa lakiehdotuksen sisällyksestä."

Kiinnittämättä huomiota valtiopäivien kantaan tässä Suomen koko kansalliselle olemassaololle niin tärkeässä kysymyksessä, valtakunnanduuma hyväksyi lain ja jo saman vuoden kesäkuun 30 p:nä -- siis tavattomalla kiireellä -- hallitsija sen vahvisti. Sen mukaan Suomen kansaneduskunnan tuli ainoastaan antaa lausuntonsa sellaisiin lainsäädäntöaloihin kuuluvista lakiehdotuksista, joiden katsottiin olevan luonteeltaan yleisvaltakunnallisia. Suomen etuja valvomaan olisi Suomen eduskunnalla oikeus valita neljä edustajaa valtakunnanduumaan, jonka jäsenluku nousi 442:een, sekä kaksi edustajaa valtakunnanneuvostoon. Valtakunnanduuman tehtyä päätöksensä tästä kysymyksestä duumanjäsen Puriskevits huudahti vahingoniloiset sanansa: "Finis Finlandiae!" Tällainen valtakunnanlaki, joka teki Suomen kokonaan riippuvaiseksi maamme elämälle ja tarpeille vieraista Venäjän lakiasäätävistä viranomaisista, näytti itse asiassa olevan omansa tekemään lopun vapaasta ja itsehallinnollisesta Suomesta. Tämä oli kova isku maallemme ja se murskasi täällä vielä joillakin tahoilla kytevät toiveet päästä Venäjän kanssa sovinnolliseen ratkaisuun.

Lakia ei myöskään Suomessa koskaan tunnustettu päteväksi eikä kansaneduskunta koskaan ryhtynyt antamaan lausuntoa valtakunnanduumalle eikä valitsemaan siihen edustajia -- se ei yleensä ollenkaan puuttunut tätä laatua oleviin asioihin -- mutta laki pantiin siitä huolimatta käytäntöön.

Venäjän itsevaltainen hallitustapa oli osoittautunut Suomelle vaaralliseksi, mutta moni kaukokatseinen suomalainen poliitikko oli jo aiemmin lausunut sen käsityksen, että perustuslaillisesti hallittu Venäjä olisi vielä vaarallisempi. Tämä mielipide oli tuotu ilmi m.m. aikaisemmin mainitussa von Beckerin kirjasessa, jossa tekijä esitti olevan välttämätöntä luoda vapaa ja puolueeton Suomi. Nämä ennustukset näyttivät nyt käyvän toteen. Valtakunnanlakiin nähden, joka oli syntynyt -- ei itsevaltiuden mielivallasta, vaan valtakunnanduuman suostumuksella ja myötävaikutuksella, eivät mitkään vastalauseet voineet olla tehokkaita, ja sen perustalle voitiin laatia uusia lakeja, jotka olivat omansa vähitellen automaattisesti ja lopullisesti tuhoamaan Suomen koko erikoisaseman ja kansallisen elämän. Kävi näin ollen yhä selvemmäksi, ettei maan ja kansan kansallista olemassaoloa uhkaavan vaaran lähteenä ollut Venäjän autokratia tai virkavalta, vaan itse se seikka, että oltiin Venäjän vallan alla. Keisarin sanapattoisuus oli Suomessa suuresti järkyttänyt lojaalisuuden tunteita hallitsijaa kohtaan; valtakunnanduuman myötävaikutus Suomen autonomian sortamiseksi ja maan kansallisen olemassaolon tuhoamiseksi heikensi suuresti myös sitä lojaalisuuden tunnetta valtakuntaa kohtaan, minkä perustana oli Suomen valtio-oikeudellinen suhde Venäjään.

Suomen senaatti oli jo tällöin käsissä, jotka olivat halukkaat palvelemaan Venäjän asiaa vastoin kansan tahtoa ja maan etuja. Sen jälkeen kuin kokoomushallitus oli hajoitettu ja kaikki sen jäljellä olevat jäsenet eronneet syksyllä 1909, sai maa hallituksen, jonka jäsenet vain nimeksi olivat suomalaisia -- senaatin varapuheenjohtajana oli kenraali W. Markov -- ja joita eivät mitkään arvelut häirinneet, kun oli kysymys maan itsehallinnon hävittämisestä ja venäläistyttämisestä. Myöhemmin hallitukseen astui miehiä, jotka eivät edes muodollisesti olleet suomalaissyntyisiä eivätkä osanneet kumpaakaan maan kielistä. Kenraalikuvernööri Boeckmann sai eron 1909 ja hänen seuraajakseen nimitettiin kenraali Seyn. Kaikki oli siis hyvin järjestetty venäläistyttämisen jyrkkää toteuttamista varten. Suomen hallituksen puolelta ei enää ollut mitään vastarintaa pelättävissä. Vain eduskunta pysyi torjuvalla kannallaan, mutta venäläisellä ja hallituksen taholla ei siihen kiinnitetty sanottavaa huomiota. Siitä ei välitetty sen enempää, vaan se katsottiin laitokseksi, jolla ei ollut arvovaltaa eikä merkitystä.

Se venäläinen politiikka, jota nyt sovellutettiin Suomen autonomian horjuttamiseksi ja maan sulattamiseksi yhteen Venäjän kanssa, oli paljon viisaampaa tai viekkaampaa ja pohjaltaan vaarallisempaa kuin aikaisempi Bobrikovin aikana noudatettu avoin väkivalta. Suuri yleisö sai sitä suoranaisesti vähemmin tuta, ja se olikin ulkonaiselta olemukseltaan eräissä suhteissa hillitympi. Sanottavaa sensuuripainostusta ei harjoitettu sanomalehdistöä kohtaan, joka jokseenkin vapaasti saattoi lausua mielipiteensä. Kokouksia ja neuvottelutilaisuuksia ei ehkäisty yhtä laajassa mitassa kuin aiemmin eikä yksityisiä kansalaisia saatettu rettelöimiselle alttiiksi niin yleisesti kuin silloin. Uusi valtakunnankoneisto oli -- niin oli laskettu -- itsestään vievä päämäärään. Mutta virkamiehet olivat erittäin pulmallisessa asemassa. Isänmaallinen mieli ja lainkuuliaisuus joutui koville koetuksille. Lukuisat maan parhaista virkamiehistä pakotettiin tai tunsivat olevansa pakotetut jättämään paikkansa ja heidän sijallensa tuli ala-arvoisia tai kansallisuudeltaan venäläisiä tai suomalaisia onnenonkijoita. Uusi venäläis-suomalainen virkavalta oli näin astumassa vanhan virkamiesluokan sijalle. Mutta järjestelmä vei kuitenkin pian myös suoranaisiin väkivallantekoihin.

Kaksi vuotta siitä kuin valtakunnanlainsäädäntö oli päätetty, vuonna 1912, käytettiin uutta lainsäädäntötietä ensikerran. Valtakunnanduuma hyväksyi ja hallitsija vahvisti silloin kaksi "valtakunnanlakia", joista toinen koski Suomen velvollisuutta rahallisesti ottaa osaa Venäjän sotilaskustannuksiin, toinen venäläissyntyisten oikeudellista tasa-arvoisuutta syntyperäisten suomalaisten rinnalla kansalaisoikeuksiin nähden, venäläisten kansalaisoikeuden silti lakkaamatta Venäjällä. Tämän n.s. "yhdenvertaisuuslain" pätevyyttä, se kun oli lainvastaisesti syntynyt, ei tietenkään Suomessa tunnustettu ja maan kunnalliset ja oikeusviranomaiset jättivät sen huomioonottamatta. Yritykset saada kysymys järjestetyksi suomalaisella lailla raukesivat Venäjän hallituksen vastarintaan, se kun ei halunnut saada ristiriitaa laillista tietä sovitetuksi. Käytännöllisessä elämässä Suomessa asuvat venäläiset nauttivat lähipitäen samoja oikeuksia kuin maan omat asukkaat ja heillä oli tuskin mitään syytä tyytymättömyyteen, varsinkin kun he milloin tahansa vaikeuksitta voivat saavuttaa Suomen kansalaisen aseman. Muodollinen eroavaisuus oli siinä, että venäläisten, saadakseen elinkeino-oikeuden, tuli hakea sitä kuvernöörinvirastolta, kun taas Suomen kansalaisille riitti maistraatille tehty ilmoitus. Tällä itsessään merkityksettömällä alalla venäläiseltä taholta suorastaan tarkoituksellisesti laadittiin ristiriitoja. Ensinnä joutui tässä tuleen Viipurin maistraatti, joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään paikkakunnalla oleskelevan venäläisen elinkeinoilmoitusta osoittaen hänet kuvernöörinvirastoon. Yhdenvertaisuuslaki sisälsi sen tolkuttoman määräyksen, että suomalainen virkamies tai tuomari, joka kieltäytyi sovelluttamasta tai noudattamasta lakia, oli haastettava venäläisen tuomioistuimen eteen Pietariin ja siinä tuomittava. Tiedettiin kokemuksesta, että Suomen tuomioistuimet eivät olleet lahjottavissa ja että ne tuomitsisivat yksinomaan sellaisten lakien mukaan, joilla oli laillinen pätevyys Suomessa, ja sanotulla määräyksellä tahdottiin poistaa vaikeus saada niskoittelevat virkamiehet rangaistukseen. Tämän mukaisesti vangittiinkin mainitun maistraatin jäsenet ja vietiin väkivallalla Venäjän pääkaupunkiin. He valittivat tästä Viipurin hovioikeuteen, joka selitti vangitsemisen laittomaksi. Heti kohtasi sama kohtalo myös niitä hovioikeuden jäseniä -- heitä oli kaksikymmentäkolme, -- jotka olivat ottaneet osaa päätöksentekoon. Myöskin muutamia muita samanlaisia tapauksia sattui. Näin useita nuhteettomia virkamiehiä, niiden joukossa monta iäkästä, vedettiin vieraan tuomioistuimen eteen, jolla ei ollut mitään tekemistä suomalaisen lainkäytön kanssa, ja tuomittiin siinä pitkäaikaiseen vankeusrangaistukseen, mikä oli kärsittävä venäläisessä vankilassa (Krestyn vankilassa). Tällainen kohtelu oli tietenkin oikeudentuntoa kuohuttava ja omansa syvästi loukkaamaan kansallista tunnetta, se oli samalla, kuten eduskunta on lausunut, "itse sen perustan aukirepimistä, jolla yhteiskuntajärjestys lepää, se oli anarkian asettamista järjestyneiden yhteiskuntaolojen sijalle." Mutta Suomen yhteiskunta oli voimaton moisten väkivallantekojen edessä ja saattoi vain mielenosoituksin ja ilmaisemalla myötätuntoaan vihamielisen ja vihatun poliittisen mielivallan viattomille uhreille tuoda ilmi kuohuksissa olevat tunteensa.

Samalla suoranainen käytännöllinen venäläistyttämistyö edistyi yhä nopeammassa tahdissa. Venäjänkieli sai yhä suuremman käytön virastoissa ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa. Senaatin asiankäsittelyissä venäjä oli ainoana virallisena kielenä. Koulujen lukujärjestys sullottiin taas täyteen venäjänkielen tunteja toisten oppiaineiden kustannuksella ja myöskin korkeakoulujen asteittaista venäläistyttämistä suunniteltiin. Luotsilaitos oli lakannut olemasta suomalainen virasto ja alistettu Venäjän meriministeriön alaiseksi sekä sen miehistöön otettu venäläisiä, jotka olivat enemmän tai vähemmän perehtymättömiä maan merenkulkuoloihin, -- raskas isku sen oivalliselle rannikkoväestölle. Ja alituisesti haudottiin uusia tuumia maan poikkeusasemaa ja erikoisluonnetta vastaan, eikä vähimmin kenraalikuvernöörin johdon alaisena olevassa, pääasiallisesti venäläisistä kokoonpannussa Suomen senaatissa. Myöskin maan taloudelliset olot kärsivät suuresti venäläisten kelvottomasta hallituksesta. Venäjän etuja suosittiin kaikissa suhteissa Suomen kustannuksella. Vuonna 1913 tuli silloin eronneen kenraali Langhoffin jälkeen ministeri-valtiosihteeriksi kenraali Markov ja tämän sijalle nimitettiin senaatin varapuheenjohtajaksi tarmokas mustansotnian mies, M. Borovitinov.

Nytkin turvauduttiin passiiviseen vastarintaan ja tehtiin suuria uhrauksia, mutta tämä johtui yleensä yksityisten henkilöiden lainkuuliaisuudesta ja kunniantunnon vaatimuksista. Yhteiskunnan poliittisena aseena se oli kadottanut merkityksensä. Tehokkaan vastarinnan mahdollisuuksia puuttui, mikä sai yhteiskunnassa aikaan jonkun verran lamaantumista, mutta samalla loi mieliin painostavan katkeruuden. Myöskin aktivistinen liike oli ainakin näennäisesti herpaantunut, mutta sen henki eli edelleen eräissä yhteiskuntapiireissä ja säilytti sittemmin esiintyvän itsenäisyysliikkeen siemenen. Vain ulkoapäin tuleva, sellaisten mullistavien tapauksien tuoma apu, jotka järkyttäisivät Venäjän tai ainakin siellä vallassa olevan suunnan mahti-aseman, näytti nyt enää voivan pelastaa Suomen perikadosta, estää Venäjää nielemästä maatamme kokonaan. Porvarilliset poliitikot ylläpitivät suhteita Venäjän vapaamieliseen oppositsioniin, varsinkin kadettipuolueeseen, joka oli osoittanut jonkunverran ymmärtävänsä Suomen taistelua kansallisuutensa ja sisäisen itsehallintonsa puolesta, mutta avuntoiveet tältä taholta olivat vähäiset eikä suhde ollut täysin luottamuksellinen. Omia porvarillisista erilleen johtavia teitään kulkeva sosiaalidemokraattinen puolue oli yhteistoiminnassa rajan itäpuolella olevien samanmielisten ainesten kanssa, pitäen kuitenkin ensi sijassa päämääränä yhteiskunnallista, -- siis ei puhtaasti valtiollista -- vallankumousta. Tämä yhteistyö laski perustan myöhemmin näiden ryhmien kesken esiintyvälle voimakkaalle yhteistunnolle. Mutta Venäjän vallankumous, joka oli ollut niin monen toiveiden esineenä, niin siellä kuin Suomessa, näytti etäisemmältä kuin koskaan.

Ja kuitenkin tämän yleisen lohduttomuuden, vastarinnan väsähtämisen ja Suomen yhteiskunnan näennäisen toivottomuuden alla kyti uskonkipinä, usko vapauteen, maamme valoisaan tulevaisuuteen. Kysymyksiin: milloin ja miten? ei kukaan rohjennut vastata. Mutta nuorisopiireissä kipinä saattoi hetkeksi leimahtaa liekkiin ja ilmaista olemassaolonsa. Niin kävi pohjalaisten ylioppilasosakuntien Porthan-juhlassa marraskuussa 1913, jossa "itsenäisyysajatus" sytyttävässä puheessa (K. Koskimies) lausuttiin julki ja herätti innostusta. Tällaiset tunnelmat kuitenkin pian haihtuivat lohduttomassa todellisuudessa, joka ei voinut tarjota mitään virikettä rohkeille toiveille. Mutta kipinä ei enää koskaan tyystin sammunut. Ei ole unohdettava, että ylioppilaspiireissä lähinnä edellisinä vuosina oli toimitettu "Nuori Suomi" nimistä lehteä, joka -- joskaan ei tietenkään täysin selvää kieltä käyttäen -- esiintyi tätä, inhimillisten laskelmien mukaan silloin vielä kaukaista päämäärää kohti suuntautuvien voimien, pyrkimysten ja toiveiden tulkkina. Kansan syvissä riveissä ei uskonkipinä myöskään ollut sammunut, joskin siellä elettiin passiivisina. Vaistomaisesti, itsepäisellä elämäntahdolla, pidettiin kiinni siitä tunnosta ja vakaumuksesta, ettei kansa, joka tahtoo elää, ole sortuva. Toivottomuudessakin toivottiin. Venäläinen voitonhuuto "Finis Finlandiae" ei ollut toteutuva. Sortopolitiikka oli itse valmistanut maaperän niiden voimien kehitykselle, jotka se luuli ainiaaksi kukistaneensa.

Suomi ja maailmansota.

Tällä kannalla olivat asiat, kun maailmansota elokuussa 1914 puhkesi. Se avasi maallemme uusia näköaloja, joiden edessä neuvottomuus ja epävarmuus aluksi valtasi mielet. Meidän poliittinen ajattelumme oli ollut jokseenkin yksipuolisesti kytkettynä Venäjää vastaan käytyyn, ahtaissa juridisissa muodoissa liikkuvaan oikeustaisteluun. Passiivisen vastarinnan jokseenkin yksinkertaisissa puitteissa liikkuessaan tämä taistelu oli antanut tuiki vähän tilaisuutta askarrella suurpolitiikassa ja sen tarjoamien mahdollisuuksien yhdistelmissä. Näin ollen oli luonnollista, ettei Suomessa heti oltu selvillä suurista maailmantapahtumista, vaan seistiin epävarmoina ja kysyvinä niiden vaatimusten edessä, joita ne kansallemme asettivat. Oli ilmeistä, etteivät nämä tapahtumat ainoastaan voineet, vaan että niiden täytyi vaikuttaa myöskin meidän sotaan sekaantuneen vallan yhteydessä olevaan maahamme. Riippui tietenkin ensikädessä sodan kulusta ja lopputuloksesta, mutta myös Suomesta itsestään, mihin suuntaan tämä vaikutus oli käyvä. Jollei Suomen yhteiskunta tällöin mielinyt asettua aivan passiivisesti odottamaan tapahtumien kulkua, vaan jos se halusi koettaa osaltaan vaikuttaa niihin määrätyssä tarkoituksessa, silloin avautui sen politiikalle oikeastaan vain kaksi mahdollisuutta eli pääsuuntaa. Toinen niistä oli: koettaa uudelleen herättää eloon jo sammunut lojaalisuuden tunne Venäjän valtakuntaa kohtaan ja toimia tämän mukaisesti sekä siten hankkia maallemme Venäjän ja sen liittolaisten mielisuosio, toivossa, että siten saataisiin jälleen suurempi kansallinen vapaus ja uudelleen päästäisiin nauttimaan sisäistä itsehallintoa. Mutta liian kalliisti ostettu voidakseen unohtua oli kokemus, ettei Venäjään ollut luottamista, ettei sen kiitollisuus ja jalomielisyys ulottuisi kauemmas kuin ulkonaisten olosuhteiden pakko teki Suomen vaatimusten varteenottamisen hyödylliseksi. Myöskin länsivaltojen mielenkiinto Suomea ja sen autonomiaa kohtaan -- vaikkakin ne olivat ottaneet ohjelmaansa pienten kansojen oikeuden ja vapauden -- näytti niiden liittolaissuhdetta Venäjään ja suurpoliittisia näkökohtia silmälläpitäen liian epävarmalta, jotta siihen olisi voinut turvautua. Eikä monikaan, edellytysten ollessa tällaiset, puoltanut Venäjän lojaalista kannattamista sodassa. Ne, jotka sen tekivät -- tätä mielensuuntaa esiintyi erikoisesti eräissä liikemiespiireissä ja joillakin alunpitäen länsivaltalaismielisillä henkilöillä -- saivat varsin vähän kannatusta. Todellista lojaalisuutta olisi enää ollut mahdoton saada viriämään. Osoittautui nyt olevan onneksi maalle, ettei sillä ollut mitään omaa sotaväkeä, sillä tämän olisi epäilemättä ollut pakko sodassa taistella Venäjän armeijoissa päämäärien puolesta, jotka eivät ainoastaan olleet maallemme vieraat, vaan suorastaan sen etujen vastaiset, mikä seikka todennäköisesti olisi johtanut ennenaikaisiin kohtalokkaisiin ristiriitoihin.

Toinen mahdollisuus kävi suorastansa päinvastaiseen suuntaan. Se lähti siitä tosiasiasta, että Venäjä oli Suomen vihollinen ja pysyisi sinä, niin kauan kuin sen mahti oli murtumaton ja sen oli mahdollista sortaa maatamme. Vain Venäjän joutuminen sodassa tappiolle saattoi tarjota Suomelle mahdollisuuden saada takaisin, mitä se oli kadottanut, ja kenties viedä vielä kauemmaskin -- täydelliseen riippumattomuuteen. Suomen kuolemantuomio oli jo langetettu. Jos sen autonomian palauttaminen oli saavutettavissa, merkitsisi tämä todennäköisesti vain tuomion lopullisen toimeenpanon lykkäystä. Kansallisen ja valtiollisen olemassaolomme ainoa pelastus oli maamme irtipääsy Venäjästä. Tämä vapautuksen ajatus ei ollut rikollinen. Suomella ei enää ollut mitään oikeudellis-siveellisiä velvoituksia Venäjää ja sen hallitsijaa kohtaan. Molemminpuolisesti velvoittavat siteet olivat hallitsija ja Venäjän kansa toispuolisesti rikkoneet. Vain pakon kahleet pitivät nyt enää Suomea Venäjään kytkettynä. Tämä poliittinen suuntaviiva perustui edellytyksiin, jotka silloin vallitsevissa oloissa tuntuivat uhkarohkeilta, mutta tässä oli kaikissa tapauksissa olemassa historiallinen voitonmahdollisuus -- ainoa, jolla oli suurempaa arvoa -- jollainen ei kenties koskaan enää tarjoutuisi. Se vaati suurta päättäväisyyttä, mutta samalla runsaasti varovaisuuttakin, jottei maamme ennen aikojaan joutuisi vaaralliseen seikkailupolitiikkaan. Sen pääedellytys oli, kuten sanottu, ei ainoastaan Venäjän heikentäminen, vaan tämän vallan tappio sodassa. Keskusvaltojen ja ensi sijassa Saksan puolelta oli apu tuleva, jos se yleensä tulisi. Tähän mahdollisuuteen oli turvauduttava kaikkine sen tuomine vastuineen ja vaaroineen. Saksan jo sodan alussa saavuttamat voitot vahvistivat siihen kohdistettuja toiveita. Tämä ajatuksenjuoksu noudatti yksinkertaista, sitovaa johdonmukaisuutta, ja kuitenkin ei yksistään kylmä harkinta, vaan pääasiallisesti itsesäilytysvietti ja vaistomainen historiallinen tunne sai suomalaiset kohdistamaan myötätuntonsa keskusvaltoihin ja uskomaan germaanien jatkuvaan menestykseen heidän jättiläiskamppailussaan. Suomen yhteiskunnassa yhä voimakkaammin ilmenevällä "saksalaismielisyydellä" oli juurensa lähinnä tämänlaatuisissa ajatuksissa, tunteissa ja mielialoissa, joskin aikaisemmat kauas ulottuvat sivistykselliset ja taloudelliset suhteet Saksaan olivat tehneet maaperän sille otolliseksi. Vihamielisyyttä länsivaltoja kohtaan ei Suomessa tunnettu, mutta liittolaisuussuhde maan ainoaan ja mahtavaan viholliseen, sen sortajaan ja pyöveliin, heikensi sitä myötätuntoa, jota niitä kohtaan oli olemassa.

Tätä maailmantapahtumien herättämää uutta liikettä, jonka tarkoitusperänä oli maan irroittaminen Venäjästä, maamme vanhemmat poliitikot eivät panneet alkuun tai ottaneet huomaansa. He pysyivät ainakin aluksi ja jokseenkin kauan siitä syrjässä. He olivat pitkällisen oikeustaistelumme katsantotavan, päämaalin ja menetelmien siteissä eivätkä sen tähden voineet päättäväisesti suunnata katsettansa niille avarammille aloille, joita ulkopoliittiset tapahtumat nyt avasivat maallemme. Lähinnä nuoriso, ensi sijassa yliopistonuoriso, vaistomaisesti ryhtyi tähystämään uusia näköaloja ja tuli niiden ajatusten ja tunteiden kannattajaksi, jotka sitten saivat valtoihinsa suurimman osan Suomen yhteiskuntaa. Vanha, ääriviivoja vailla ollut itsenäisyysunelma astui esille pilventakaisuudestaan, se tuli nyt todellisuutta lähemmäksi ja tuntui olevan tavoitettavissa. Näköjään toivottomaan passiiviseen oikeustaisteluun väsynyt nuoriso, jossa jo epätoivon oireita esiintyi, sai nyt korkean positiivisen päämaalin, jonka eteen elää ja toimia. Sille tarjoutui mahdollisuus teoissa toteuttaa ajatuksiaan ja tunteitaan, se sai jälleen uskaltaa jotakin maansa puolesta. Aktivistinen henki ei ollut kokonaan tukahtunut, joskin pakollinen toimettomuus oli sen lamaannuttanut ja aikaisempi aktivistinen liike oli sammunut. Jollei nuoriso päättäväisesti ja oikeaan osuneella vaistolla olisi antautunut toiminnan tielle, olisivat ne vanhemmat yhteiskunnan jäsenet, jotka samoin kuin nuoriso omaksuivat vapautumisaatteen, ehkä passiivisemmin odottaneet tapausten kulkua. Korkeintaan he olisivat turvautuneet diplomaattisiin keinoihin voittaakseen ulospäin suunnatulla poliittisella toiminnalla mieliä Suomen asialle rauhanteossa. N.s. jääkäriliike, kuten sitä sittemmin nimitettiin, tuli Suomen itsenäisyyspyrkimysten ensimäiseksi ulkonaiseksi muodoksi ja se aloitti samalla Suomen aktiivisen ulkopolitiikan. Aloitteen teki ryhmä ylioppilaita ja se tarkoitti Suomen nuorukaisten sotilaallista kasvatusta ulkomailla. Tällöin ajateltiin ensiksi jotakin puolueetonta maata, Ruotsia tai Tanskaa, mutta aikeiden toteuttaminen kohtasi täällä vaikeuksia, josta syystä käännyttiin Saksan puoleen, missä suunnitelma lyhyen epäröimisen jälkeen hyväksyttiin. Yritys sai täten paljoa suuremman laajuuden kuin alkuperin oli ajateltu ja johdettiin määrättyyn ulkopoliittiseen suuntaan. Liikkeen tarkoitukset olivat sekä siveellisiä että poliittisia. Sen tuli herättää ja nostattaa maan nuoriso ja tämän välityksellä koko maa passiivisuudesta ja toivottomuudesta toiminnan intoon ja uhrautuviin tekoihin korkeimman ajateltavissa olevan isänmaallisen päämäärän, maan vapauden ja täyden itsenäisyyden saavuttamiseksi. Sen tuli ulospäin olla vapautumispyrkimyksemme ilmauksena ja, lähinnä keskusvaltojen sotilaalliselle ja poliittiselle johdolle, teossa osoittaa, mitä Suomi omalle osalleen toivoi maailmansodasta. Sen tuli, jos niin vaadittiin, valmistaa kansallemme suurempi mahdollisuus itse asein myötävaikuttaa maan vapauttamiseen vieraasta vallasta, ja sen tuli, jos tarkoitus saavutettiin, turvata maallemme sotilaallisten ohjaajien ja tulevan puolustuksemme ydinjoukko. Eivät ne nuoret sen enempää kuin vanhemmatkaan henkilöt, jotka antoivat yritykselle myötätuntonsa ja kannatuksensa, olleet näkemättä sen vaikeuksia ja vaaroja, mutta asema pakotti astumaan ratkaisevan askeleen. Kuten myöhemmin osoittautui, toteutuivat yrityksen kaikki tarkoitusperät. Harvoin lienee intuitiivisesti omaksuttu suunnitelma osoittautunut edellytyksiltään ja tuloksiltaan oikeammaksi kuin tämä Suomen nuorison uskalias ja rohkea, mutta samalla edesvastuullinen teko. Ulkonaiset tapahtumat myötävaikuttivat ihmeellisen onnellisesti siihen, että tarkoitettu päämaali saavutettiin, ja punaisena lankana kulkee jääkäriliike läpi koko vapautustyön.

Enemmän kuin puolivuosisataa aikaisemmin, vallitsevan vapaudenkaipuun vaikutuksen alaisena ja itämaisen sodan herättämiä vapaudenunelmia heijastaen oli nuori suomalainen runoilija Frans Mörtengren, upseeri ammatiltaan, kuolinvuoteeltaan ylioppilaskunnalle omistetussa runossa ennustanut siitä nuorisonteosta, joka sai ilmauksensa jääkäriliikkeessä. Runossa sanotaan [säkeet suomensi O.M.]:

Sa nuori joukko! Sinust' ydin varttuu, jonk' ympäröivät pojat Suomenmaan. Sun tulestasi heihin hehku tarttuu verensä synnyinmaalle uhraamaan. -- -- -- -- Mut, joukko nuori, miss' on miekka oiva, jonk' iskuun paljastat, kun aika on? Kivääri miss' on surmaa salamoiva? -- Aseita antaa Saksa, Albion. Niin vastaat, vaan ne hanki aikanaan, tai tyhjin käsin jäät, kun taistellaan.

Näin kävi, kun aika oli tullut.

Tämä sotilaskasvatusta tarkoittava liike alkoi vuoden 1914 lopussa. Se lähti, kuten sanottu, yliopiston ja teknillisen korkeakoulun opiskelevan nuorison molempia kieliryhmiä edustavista piireistä, mutta siitä tuli vähitellen kansanliike, joka levisi yli maan. Salassa nuoret miehet matkustivat Ruotsiin ja sieltä Saksaan; Tukholmaan ja Berliiniin perustetut toimistot huolehtivat heidän perille saapumisestaan. Heidän asemapaikakseen tuli Etelä-Holsteinissa oleva Lockstedtin leiri, missä he aluksi muodostivat "Pfadfinder" (= partiolais-) joukon. Talven ja kevään kuluessa joukkoon saapui noin 200 suomalaista nuorukaista, enimmältä osalta ylioppilaita ja ylemmän koulusivistyksen saaneita nuoria henkilöitä. Ne, jotka tänne kokoontuivat muukalaislegioonaksi, eivät olleet joukko seikkailijoita tai rappiolle joutuneita olentoja, vaan lupaavia nuoria miehiä, jotka keskeyttivät opintonsa tai toimensa kotimaassa täysin tietoisesti antautuakseen korkeaan isänmaalliseen tehtävään. Tässä vaatimattomassa muodossa jatkui harjoitus elokuuhun 1915, jolloin tuo pieni joukko muodostettiin preussiläiseksi jääkäripataljoonaksi. Lisävoimien kokoaminen kotimaassa sai nyt uutta vauhtia. Seuraavan syksyn ja talven kuluessa liittyi pataljoonaan lähes kaksituhatta nuorukaista. Niitä tuli kaikista osista maata, mutta verrattomasti enimmän kuitenkin Pohjanmaalta. Myöskin Uusimaa ja Karjala olivat hyvin edustettuina. Sivistyneet ainekset olivat uudessakin pataljoonassa vahvana osana, mutta eivät enää olleet lukumäärältään voitolla. Talonpojanpojat, käsityöläiset ja työväki olivat hyvästi edustettuina. Kokoonpanonsa puolesta pataljoona tarjosi kuvan koko Suomen kansasta tai sen paremmasta osasta. Sosialidemokraattisella taholla suhtauduttiin "jääkäriliikkeeseen" jonkun verran pidättyvästi, mutta ei asetuttu sitä kohtaan vihamielisiksi, ja tästäkin puolueesta oli yksityisiä nuorukaisia liittynyt tähän suomalaiseen joukkoon. Täydellinen järjestö ohjasi kotimaassa jääkäriliikettä, järjesti etappiteitä ja piti huolta siitä, että nuoret miehet pienissä joukoin huomaamatta pääsivät pujahtamaan yli rajan. Lukemattomia vaikeuksia oli tässä voitettavana, kun Suomen yhteiskunta oli santarmiston ja sotaväen ankaran valvonnan alaisena. Pataljoona sai nyt kaikinpuolisen sotilaallisen kouluutuksen ja katsottiin toukokuussa 1916 kypsyneeksi suorittamaan rintamapalvelusta. Se lähetettiin silloin Saksan itärintamalle -- ei sodassa uhrattavaksi -- vaan silmällä pitäen sen vastaista tehtävää omassa maassa, saamaan tarpeellisen taistelukunnon sodassa venäläisiä vastaan. Kymmenen kuukauden rintamapalveluksen jälkeen, jossa joukko otti osaa sekä asemasotaan että muutamiin avoimiin taisteluihin, se maaliskuussa 1917 vietiin Libauhun.

Suomessa vallitsevien ajatustapojen ja mielipiteiden sodan ensi kuukausina jonkun verran vakiinnuttua ja varmistuttua järjestettiin täällä isänmaan ystävien kesken poliittinen toiminta, joka asetti maan riippumattomuuden päämaalikseen. Tämä tapahtui jokseenkin samoihin aikoihin kuin jääkäriliike alkoi, johon se mitä lähimmin liittyikin. Muodostui useita pienehköjä samanmielisten yhtymiä, jotka kukin tahollansa ja alallansa toimivat yhteisen tarkoitusperän hyväksi ja sitten yhtyivät yhteisen johdon, n.s. itsenäisyysliikkeen aktiivisen komitean ("A.K") alaisiksi. Osa ryhmän vanhempia, eri puolueisiin kuuluvia kansalaisia muodosti neuvottelevan valiokunnan koko liikettä varten. Toiminta tarkoitti valistustyön ja propagandan tekoa maassa ja ennen kaikkea jääkäriliikkeen edistämistä, mutta myöskin poliittisen yhteyden ylläpitämistä ulkomaiden, ensi sijassa Ruotsin ja Saksan kanssa. Se ei kuitenkaan ollut aivan yksipuolisesti suunnattu aktiiviseen osanottoon taisteluihin, vaan valmistauduttiin myös sen mahdollisuuden varalta, että Suomen kohtalo ratkaistaisiin neuvottelupöydän ääressä. Suomalainen delegatsioni toimi syksystä 1914 Tukholmassa (J. Castrén, H. Gummerus, E.A. Fabritius y.m.) ja myöskin Berliiniin olivat siellä oleskelevat maanmiehet perustaneet poliittisen toimiston Suomea varten (Fr. Wetterhoff y.m.); näiden kanssa oli Suomessa oleva johto säännöllisessä yhteydessä. Kotimaasta lähetettiin suoraan arvovaltaisia lähettejä Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin sekä myöskin Pohjois-Amerikkaan, mahtavimpaan puolueettomaan valtioon, jonka tehtävän rauhanteossa katsottiin saavan suuren merkityksen, herättämään siellä johtavissa piireissä mielenkiintoa Suomen asemaa ja sen kansallisen vapauden pyrkimystä kohtaan. Koko tämän toiminnan täytyi tietenkin tapahtua salassa, herättämättä viranomaisten huomiota, mikä luonnollisesti tuotti työlle suuria vaikeuksia. Merkillistä kyllä kesti jokseenkin kauan, ennenkuin venäläisen vakoilujärjestön onnistui päästä tämän "valtakunnankavaltamiseksi" leimatun, joskin suomalais-isänmaalliselta kannalta täysin oikeutetun liikkeen jäljille. Tämä tapahtui vasta vuoden 1915 loppupuolella.

Suomen vapautumispyrkimykset liittyivät, kuten jo mainittu, mitä läheisimmin siihen toiveeseen, että keskusvallat saisivat voiton Venäjästä. Sen kukistaminen oli ainoana pätevänä edellytyksenä, johon tässä kohden voitiin perustaa, ja Suomessa, jossa oli opittu tuntemaan venäläinen politiikka, sen päämäärät ja keinot lähempää ja paremmin kuin muualla, oivallettiin, että Venäjän valta-aseman masentuminen ei vain toisi suurempia vapaudenmahdollisuuksia omalle maalle, vaan myös torjuisi yleiseurooppalaisen vaaran. Millä tavoin vapauttaminen lopulta oli suoritettava, riippui siitä, miten olosuhteet olivat muodostuneet, kun sen hetki oli tullut. Todennäköisimmältä tuntui silloin, että riippumattomuus saavutettaisiin vasta rauhanteossa, Saksan ja muiden valtojen myötävaikutuksella. Otettiin kuitenkin huomioon mahdollisuus, että Saksa tulisi laivastollaan Suomenlahteen ja laskisi maihin joukkoja Etelä-Suomeen, käyttäen sitä sopivana lähtökohtana marssiakseen Pietaria vastaan, jossa tapauksessa Suomen kapinaannousu Venäjän valtaa vastaan olisi mahdollinen. Aktiivinen johto ryhtyi eräisiin valmistuksiin sellaisenkin mahdollisuuden varalle. Mutta se ulkomainen valta, johon suoranaisen sotilaallisen avunannon toivo lähinnä perustui, oli Ruotsi. Mielet eivät tuossa maassa kyllä olleet yksinomaan keskusvaltojen puolella, mutta Suomessa vallitsi se käsitys, että ratkaiseva enemmistö oli tällä kannalla, ei vain siksi, että yhteenkuuluvaisuudentunne oli yhdistämässä germaaniseen sukulaiskansaan, vaan myös poliittisista syistä. Ruotsin oikeistolehtien kanta näytti antavan vahvistusta tälle käsitykselle. Suomessa arveltiin, ettei Ruotsi, olosuhteiden painostuksen vuoksi, voisi pysyä puolueettomana suuressa kansainsodassa, ja luultiin, että yhtyminen Saksaan Venäjää vastaan tarjoaisi sille liian suuria poliittisia etuja, jotta se voisi olla liittymättä keskusvaltoihin. Ruotsalaisia joukkoja marssisi siis siinä tapauksessa Suomeen ja miehittäisi osia siitä. Oli ilmeistä, että väestö ottaisi ne vastaan ystävinä ja vapauttajina sekä antaisi niille apuaan, eikä mitään sanottavaa vastarintaa ollut venäläisen sotaväen puolelta pelättävissä maan pohjoisosissa. Kun Suomessa antauduttiin tällaisten toiveiden valtaan, ei otettu laskelmiin ainoastaan Ruotsin myötätuntoa Suomen kohtaloa kohtaan, vaan myöskin se etu, mikä Ruotsilla itsellään olisi vapaasta, sen avulla vapautetusta Suomesta. Venäläinen vaara ei enää väijyisi Ruotsin rajalla. Entistä tehokkaammin olisi Suomi sekä sivistyksellisesti että poliittisesti ja sotilaallisesti suojaavana puskurivaltiona välissä. Suunnitelmia täydensi ajatus, että Suomi tulevaisuudessa, kun sodan laineet olivat asettuneet, poliittisesti liittyisi Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin. Tällainen tulevaisuudenohjelma, minkä toteuttamiseksi jopa oli olemassa erilaisia ehdotuksia valtakuntien välisiksi laeiksi, sisältyi itsenäisyyspyrkimyksiin ja se sai kannatusta niinhyvin Skandinaviaan kiintyneemmässä osassa Suomen yhteiskuntaa, Suomen ruotsinkielisissä piireissä, kuin myöskin suomenkielisissä. Viimemainituissakaan piireissä ei epäröity valinnassa toiselta puolen Venäjästä riippuvan ja toiselta puolen vapaan, läheisesti Ruotsiin ja muihin skandinavisiin pohjoismaihin liittyneen Suomen välillä. Suomen ja Ruotsin silloinen liittoutuminen -- niin asiaa ajateltiin Pohjanlahden itäpuolella -- olisi yhdistänyt toisiinsa nämä kaksi kansaa tavalla, mikä on mahdollista vain suurina historiallisina hetkinä, ja siitä odotettiin molemminpuolista etua.

Suomalainen delegatsioni Tukholmassa oli tietenkin läheisessä kosketuksessa Ruotsin poliittisiin piireihin, minkä lisäksi, kuten jo on mainittu, lähetettiin erikoisia lähettejä puhtaasti poliittisessa tarkoituksessa neuvottelemaan näistä kysymyksistä naapurimaan yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä huomatussa asemassa olevien henkilöiden kanssa. Suomalaiset näkökohdat saivat oikeistopiireissä osakseen ymmärtämystä ja olivat jossakin määrin näissä vallitsevan käsityksen kanssa yhtäpitäviä, mutta niissä noudatettiin, lukuunottamatta n.s. aktivisteja, suurta varovaisuutta poliittisen toiminnan mahdollisuuksia punnitessa. Vasemmistopiireissä torjuttiin sitä vastoin jyrkästi jokainen ajatus, että Ruotsi sekaantuisi sotaan ja ennen kaikkea, että se liittyisi keskusvaltoihin tai tukisi niitä. Jonkunlaista kalvakkaa myötätuntoa Suomea kohtaan oli tosin tälläkin taholla huomattavissa, mutta Ruotsi ei voinut antautua Suomen itsenäisyyteen auttamisen vuoksi millekään vaaralle alttiiksi ja sotaista selkkausta Venäjän kanssa pidettiin erittäin arveluttavana. Myöskin se seikka, että liittolaisvaltiot uhkaisivat taloudellisilla kostotoimenpiteillä, jos Ruotsi ryhtyisi toimintaan Suomen hyväksi Venäjää vastaan, painoi raskaana Ruotsia ja lamautti sen toimintavapautta. Jo kesällä 1915 näyttivät suunnitelmat, jotka perustuivat siihen, että Ruotsi myötävaikuttaisi Suomen vapauttamiseksi, varsin vähän toivehikkailta. Suomessa ei tosin kokonaan luovuttu tämänsuuntaisista toiveista, mutta kävi kuitenkin välttämättömäksi suoranaisemmin koettaa saada Saksa kiintymään Suomen asiaan.

Osaksi tässä tarkoituksessa, osaksi Tukholmassa olevan delegatsionin vahvistamiseksi ja jotta se saisi arvovaltaisemman luonteen, lähetettiin syksyllä 1915 ulkomaille kaksi Suomen itsenäisyysliikkeessä huomatussa asemassa ollutta henkilöä, professori R. Erich ja vapaaherra A. von Bonsdorff. Näihin aikoihin ei ollut kysymyksessä pyytää Saksalta sotilaallista apua, vaan ainoastaan Saksan hallitus- ja muissa vaikutusvaltaisissa piireissä tehdä selkoa siitä, kuinka luonteeltaan vakavia ja oikeutettuja ne pyrkimykset olivat, joiden päämääränä oli Suomen irroittaminen Venäjästä, sekä tehdä tunnetuksi maassa vallitsevan saksalaisystävällisen mielialan luonne ja vilpittömyys. Oli tärkeätä, että Saksan poliittinen johto oli tästä varma, koska asialla saattoi olla merkitystä itäiselle sotapolitiikalle, jonka kehittymisestä Suomen kohtalo mitä lähimmin oli riippuvainen. Tässä tarkoituksessa mainitut lähetit matkustivat Berliiniin ja asettuivat yhteyteen sekä valtiokanslerin (Bethmann-Hollweg) että Saksan ulkoministeriön ynnä muutamien politiikkaan osaaottavien henkilöiden kanssa. Sodanaikainen kokemus oli tehnyt saksalaiset varovaisiksi ja epäluuloisiksi. Suomessa vallitseva ulkonainen levollisuus ei osoittanut "kapinallista" mielialaa. Maa oli sitäpaitsi teollisuudellaan ja kauttakulkukaupallaan palvellut Venäjän ja liittolaisten etuja, joten todella vallitseva mieliala oli pysynyt varjossa. Suomessa laajalle levinneen mielipiteen epäämättömäksi tueksi voitiin paljon muun ohessa vedota Saksassa olevaan suomalaiseen jääkäripataljoonaan. Sen olemassaolo oli tietenkin tunnettu Saksan poliittisissa piireissä, vaikka se pidettiin suurelta yleisöltä salassa. Oli tärkeätä selvitellä, ettei se ollut saanut alkuansa nuorekkaasta seikkailunhalusta, vaan että se oli vakava askel vapautumispyrkimyksessämme ja yritys, jota Suomessa laajat yhteiskuntapiirit kannattivat. Suomalaisten lähettien toimenpiteet olivat epäilemättä tärkeitä tapahtumien myöhemmälle kehittymiselle, joskaan ne eivät välittömästi johtaneet näkyviin tuloksiin. Mitään avunannon lupauksia tai edes jonkun verran varmoja toiveita ei Saksan puolelta annettu. Sotilaallinen tilanne ja tulevien sotatoimien suunta olivat liian epävarmoja salliakseen mitään houkuttelevia lupailuja. Mutta hyvää tahtoa Suomea kohtaan, sen aseman ja meidän vapaudenkaipuumme avartunutta ymmärtämystä sekä luottamusta pyrkimystemme vilpittömyyteen oli olemassa. Ja tämä merkitsi paljon.

Vuosi 1916 kului ilman mitään Suomen kysymykselle tärkeitä tapahtumia tai ratkaisuja. Suomalais-saksalaiset suhteet eivät nekään mainitun vuoden kuluessa osoittaneet mitään merkillepantavaa. Valistamistoimintaa jatkettiin Saksassa, ja Suomen kysymys alkoi siellä saada suurempaa huomiota osakseen. Mutta mitään varmaa tietoa Saksan hallituksen Suomeen suhtautuvasta politiikasta ei saatu. Tämä herätti jonkun verran levottomuutta sekä kotimaassa että suomalaisessa joukossa, jossa alkoi herätä kaipuu päästä palvelemaan sitä tarkoitusperää, jota varten joukko oli muodostunut ja harjoitettu. Niitä vaikutusvaltaisia saksalaisia, jotka osoittivat elävää mielenkiintoa vapautumispyrkimyksiämme kohtaan, oli alivaltiosihteeri, sittemmin ulkoasiainministeri von Zimmermann. Hänet olivat Suomesta lähetetyt asiamiehet perehdyttäneet meidän kysymykseemme. Lokakuussa 1916 Zimmermann antoi muutamille suomalaisen ulkomaadelegatsionin jäsenille ja kahdelle jääkäripataljoonan jäsenelle, jotka olivat anoneet arvovaltaista lausuntoa Saksan hallituksen suhtautumisesta Suomen kysymykseen, seuraavan selityksen: "Kaikissa tapauksissa Saksan hallitus mielenkiinnolla katselee teidän vapautumispyrkimyksiänne, sillä on etua niistä ja se aikoo kykynsä mukaan loppuun saakka jatkaa teidän etujenne valvomista. Vaikka sotatoimet eivät tulisikaan kohdistumaan koilliseen tai teidän maatanne lähellä oleviin seutuihin, on Saksan hallitus rauhanteossa käyttävä voimaansa Suomen autonomian hyväksi." Lausunto ei sisältänyt mitään sitovaa, mutta käsitettiin kuitenkin "lupaukseksi". Se tehtiin tunnetuksi sekä jääkärijoukossa, että myös asiaan yhtyneissä piireissä kotimaassa ja oli kaikessa epämääräisyydessään omansa vaikuttamaan rohkaisevasti.

Sodan puhkeaminen ja ensimäisen sotakauden tapahtumat eivät vaikuttaneet ehkäisevästi venäläistyttämistyöhön ja sortotoimintaan, pikemmin päinvastoin. Sotatila, johon maa oli julistettu, antoi asianomaisille vielä vapaammat kädet vallan väärinkäyttöön kuin aiemmin. Santarmiston avulla, jonka valtuuksia oli lisätty, pidettiin yhteiskuntaa mitä tarkimman valvonnan alaisena. Kokoontumisvapautta supistettiin ja sanomalehdistöä vainottiin. Yksityistä omistusoikeutta loukattiin monin tavoin ja omankädenoikeus rehoitti, tietenkin välttämättömien sotilaallisten toimenpiteiden varjossa. Yksityisiä henkilöitä vangittiin ja vietiin Venäjälle ja Siperiaan. Vallitseva venäläistyttämissuunta vahvistui, kun keisari syyskuussa 1914 hyväksyi ohjelman Suomen sulattamiseksi Venäjään. Ja tämä tapahtui samaan aikaan kuin poliittisten hyötynäkökohtien vuoksi Puolalle annettiin sisäisen itsehallinnon saamisen toiveita! Tämä 38 pykälinen ohjelma, joka tuli tunnetuksi vasta marraskuussa ja jota siitä syystä on nimitetty marraskuunohjelmaksi, tarkoitti Venäjän valtiovallan edelleen lujittamista Suomessa ja kaiken sen tuhoamista, mikä vielä oli jäljellä Suomen oikeudesta. Se ei tosin ollut mikään laki, ohjelma ainoastaan, mutta tarpeelliset lainsäädäntötoimenpiteet kuuluivat yksinomaan venäläisille viranomaisille, ja kuinka nämä toimivat, siitä ei Suomessa puuttunut kokemusta. "Pienten kansojen vapaus ja riippumattomuus", joiden puolesta Venäjän liittolaiset, länsivallat, ilmoittivat taistelevansa, eivät suinkaan tulisi Suomen kansan osaksi. Englanti kuitenkin teki mainitun ohjelman johdosta diplomaattisen esityksen Venäjän hallitukselle, joka sen johdosta antoi laimean selityksen. Suomen kansaneduskuntaa ei uskallettu tai tahdottu kutsua koolle sodanaikana. Kansa oli tuomittu vaikenemaan. Jos joissakin suomalaisissa isänmaanystävissä vielä oli rahtunen lojaalisuutta, antoi marraskuun ohjelma sille kuoliniskun. Keisarin käydessä Helsingissä maaliskuussa 1915 -- ensi kerran koko hallitusaikanaan -- oli vastaanotto kylmä, sillä todelliset tunteet olivat jo nollapisteen alapuolella. Maamme venäläistyttämistä jatkettiin edelleen uudella vauhdilla, varsinkin sen jälkeen kuin armenialainen Borovitinov oli nimitetty senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi ja ottanut hallinnon johdon käsiinsä. Sisäinen hallinto järjestettiin yhä enemmän venäläismalliseksi. Yleisen vastarinnan mahdollisuuksia supistettiin yhä enemmän. Yksityisiä lainkuuliaisia virkamiehiä ja tuomareita vainottiin yhä edelleen sodan puhjettuakin sen vuoksi, että he kieltäytyivät tunnustamasta valtakunnanlainsäädäntöä Suomessa päteväksi. Tämänlaatuisista väkivallanteoista kuohuttivat mieliä enimmin ne toimenpiteet, jotka kohdistettiin erääseen Suomessa suuresti arvossapidettyyn kansalaiseen ja tuomariin, kansaneduskunnan entiseen puhemieheen P.E. Svinhufvudiin. Hän oli laittomuusjärjestelmän peloton vastustaja ja samalla itsenäisyysliikkeen harras ystävä. Syksyllä 1914 hänet vangittiin ja karkoitettiin syrjäiseen Siperian seutuun (Tymskoeen), hän kun oli kieltäytynyt tunnustamasta venäläisen prokuraattorin virkapätevyyttä. Toimenpide sekä loukkasi että samalla kiihdytti maassa vallitsevaa mielialaa. Venäjän jatkuvat vastoinkäymiset sodassa ja varsinkin Puolan menetys herättivät kuitenkin vähitellen levottomuutta Suomen venäläisissä vallanpitäjissä ja lamauttivat jossakin määrin heidän toimekkuuttaan venäläistyttämistyössä, -- alkavan heikkouden tunnon oire.

Mutta sen sijaan alettiin suunnata huomiota varsinaisiin vapauden pyrkimyksiin, ensi sijassa jääkäriliikkeeseen, joista venäläisellä taholla vähitellen oli saatu vihiä. Tämä "valtakunnankavaltamiseksi" leimattu liike, joka lisäksi ilmeni suoranaisena yhteistoimintana valtakunnan vihollisten kanssa, oli tietenkin ehkäistävä ja mikäli mahdollista kukistettava. Se vaati joka tapauksessa kostotoimenpiteitä. Vuosien 1915-1916 vaihteessa venäläinen santarmisto ja salainen poliisi ryhtyivät tiedusteluihin ja voimakeinoihin. Niitä nuoria miehiä, jotka olivat tai joiden oletettiin olevan sekaantuneet tähän liikkeeseen, etsiskeltiin ja vangittiin, milloin heitä onnistuttiin tapaamaan. Useita kymmeniä heistä teljettiin ensi aluksi suomalaisiin vankiloihin, missä heitä jonkun aikaa säilytettiin, mutta siirrettiin sitten Pietariin. Heidän vanhempansa ja sukulaisensa saivat santarmiston taholta kärsiä rettelöimistä ja useita vanhempia kansalaisia karkoitettiin Venäjälle siitä syystä, että heidän poikansa olivat liittyneet jääkäriliikkeeseen. Itsenäisyysliikkeen järjestön jäljille ei santarmisto kuitenkaan päässyt, mutta useita sen toimeliaimpia, eri ikäisiä ja eri yhteiskuntakerroksiin kuuluvia työntekijöitä vangittiin ja monen oli pakko paeta maasta. Suomen vapaudenliike oli jo liian voimakas tästä pysähtyäkseen. Yhteiskuntamme oli kuitenkin tuonut ilmi vihamielisyytensä valtakuntaa kohtaan ja venäläisellä taholla valmisteltiin suurta valtiollista oikeudenkäyntiä, jonka tuli paljastaa Suomen taholta harjoitetut rikolliset salavehkeilyt. Tämä olisi epäilemättä johtanut mitä vakavimpiin seurauksiin sekä yksityisille että koko maalle, jolleivät taaskin historian tapahtumat olisi sekaantuneet asiain kulkuun ja pyyhkäisseet pois kaiken sen, mitä näin oli valmisteltu, samalla avaten vankilain portit Suomen vapaudentaistelijoille.

Venäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa.

Venäjän maaliskuussa 1917 tapahtuneella vallankumouksella oli mitä suurin merkitys tapahtumien edelleen kehittymiselle Suomessa. Mahtava Venäjän valtakunta -- tuo savijalkojen varassa oleva suunnaton koljo -- järkkyi perustuksiltaan. Se ei voinut kestää kaikkia pitkällisen, onnettoman sodan tuottamia vaurioita. Tosin meidänkin maassamme jo aavistettiin, että Venäjän yksinvaltainen hallitusjärjestelmä kumottaisiin, mutta ajateltiin, että mullistus todennäköisesti tapahtuisi vasta sodan loputtua. Niin nopeaa, veretöntä ja kuitenkin niin jyrkkää kumousta ei Suomessa odotettu. Jollei ota huomioon niitä väkivallantekoja, joita venäläiset sotilaat harjoittivat upseerejansa kohtaan, voi sanoa, että Suomessa vallankumouksen aikana oli ulkonaisessa suhteessa rauhallista. Maamme säilyi välittömästi joutumasta vallankumoushuumaukseen ja yhteiskuntakoneisto toimi edelleen. Uuden vallankumoushallituksen toimesta vangittiin venäläisen sortojärjestelmän huomattavimmat edustajat Suomessa, kenraalikuvernööri Seyn ja senaatin varapuheenjohtaja Borovitinov, jotka vietiin Pietariin. Mutta maamme oli tietenkin käytettävä tilaisuutta puoltaakseen oikeudellisia vaatimuksiaan. Eduskunnan luottamusmiehistä puolueittain valittu delegatsioni lähti Venäjän pääkaupunkiin uudelle hallitukselle esittämään autonomian ja laillisuuden palauttamisen vaatimukset. Nämä eivät kohdanneet mitään vastustusta, vaan saivat päinvastoin osakseen suurta myötämielisyyttä. Väliaikainen hallitus, jonka puheenjohtajana oli ruhtinas Lvov ja jossa lokakuulais- ja kadettipuolue olivat voimakkaasti edustettuina, oli ryhtynyt hoitamaan valtakunnan korkeimman vallan tehtäviä. Se antoi 20 p:nä maaliskuuta julistuskirjan, jolla suomalaisten ehdotusten mukaisesti Suomen autonomia täydelleen palautettiin ja kaikki laittomat asetukset julistettiin kumotuiksi. Näihin kuului myös duuman päättämä valtakunnanlainsäädäntölaki, jonka samassa tuokiossa mitättömäksi julistamista suomalaisella taholla tuskin oli odotettu. Suomi oli siis jälleen julistettu sisäisesti vapaaksi ja saattoi, ainakin muodollisesti, ottaa sisäiset asiansa omiin käsiinsä. Eduskunnassa, joka nyt kiireisesti kutsuttiin koolle, oli viimeisten vaalien nojalla sosialisteilla enemmistö. Tämän johdosta, samoin kuin eräiden sosialistien taholta tehtyjen, tässä tilanteessa epäolennaisten vaatimusten -- eduskunnan aikaisemmin hyväksymien kunnallislain, kieltolain y.m. heti paikalla vahvistamisen -- vuoksi johtivat neuvottelut uuden senaatin kokoonpanosta siihen tulokseen, että muodostettiin kokoomushallitus, jossa sosialistit olivat enemmistönä ja puheenjohtajana eduskunnan puhemies, sosialidemokraatti O. Tokoi. Kenraalikuvernööriksi oli nimitetty vapaamielinen, entinen valtakunnanneuvoston jäsen M. Stahovitsh, hyväntahtoinen, parasta tarkoittava mies, mutta vailla kokemusta valtiomiehentehtävissä. Väliaikaisesti Suomea varten asetetun komisaarin Roditsevin tilalle nimitettiin ministeri-valtiosihteeriksi insinööri C. Enckell.

Vallankumouksen puhjettua pääsivät vapautumistyöhön osallisina vangitut, Pietarissa vankeina säilytetyt suomalaiset nuorukaiset vapaiksi ja kiiruhtivat kotimaahan. Vähitellen palasivat myös Venäjälle karkoitetut, niiden joukossa Svinhufvud, joka oli nimitetty prokuraattoriksi. Matkallaan maan halki ja pääkaupungissa otettiin hänet vastaan innokkain kunnianosoituksin.

Näiden suuriarvoisten tapahtumien tieltä painuivat vapaudenpyrkimykset lyhyeksi aikaa syrjään. Uudet, läheisemmät näköalat peittivät kauempana olevat. Oli niitä, joita Venäjän hallituksen ja vallankumouksen lupaukset häikäisivät ja jotka katsoivat perustan jo olevan olemassa jatkuvaa kehitystä varten, kun taas toiset alusta pitäen asettuivat epäilevälle kannalle idästä päin puhalteleviin vapaudentuuliin ja lupailuihin nähden. Suomella oli pitkä ja surullinen kokemus siitä, miten paljon sellaisiin saattoi perustaa. Ei ainoastaan tsaarinvaltainen hallitussuunta ollut uhkaavana käynyt Suomea kuristamaan. Suurin vaara oli se, että Suomi oli Venäjästä valtiollisesti riippuvainen. Suomessa ei voitu unhottaa, ettei ainoastaan Venäjän hallitus, vaan myöskin valtakunnanduuma oli ollut osallisena väkivallanteossa ja antanut sille suostumuksensa. Kansanhallitsema Venäjä ei tarjonnut suurempia takeita kuin itsevaltainenkaan; ja kuka voisi taata, mihin suuntaan kehitys Venäjällä tulisi kulkemaan? Tällaisia ensimäistä huumausta hillitseviä ajatuksia tuotiin julkisesti ilmi jo siinä kansalaisjuhlassa, jolla Svinhufvudin paluuta Helsinkiin vietettiin.

Jo aikaisin levisi se mielipide, että keisarin valtaistuimelta syökseminen ja Venäjän julistaminen tasavallaksi oli muuttanut Suomen valtio-oikeudellista asemaa siten, että unioni Venäjän kanssa oli lakannut ja että Suomi muodollisesti oli riippumaton valtakunta, vaikka siltä puuttui voimakeinoja puoltaa tätä riippumattomuuttaan. Suomen valtiosääntö oli monarkistinen ja yhteys Venäjän kanssa edellytti yhteistä hallitsijaa. Vai siirtyisivätkö Suomen hallitsijan perustuslainmukaiset hallitsijanoikeudet itsestään jokaiselle uudelle Venäjän hallitukselle, joka anasti vallan tässä valtakunnassa, esim. siinäkin tapauksessa, että se saisi köyhälistön diktatuurin muodon? Sen suuntainen kehitys näytti jo silloin mahdolliselta. Enemmän kuin nämä teoreettiset rakennelmat, joihin nähden oltiin eri mieltä, vaikuttivat yleiseen mielipiteeseen ja ihmisten vakaumukseen olevat olot, sellaisina, miksi ne muodostuivat vallankumouksen jälkeen. Palautettu autonomia osoittautui nimittäin käytännössä varsin vähäarvoiseksi. Venäjän hallituksen tahto oli kenties hyvä, mutta siltä puuttui tarpeellista voimaa ja arvovaltaa irtipäässeihin vallankumouksellisiin, varsinkin sotilaiden keskuudessa myllertäviin voimiin nähden. Suomeen majoitettu, kuriton venäläinen sotaväki työ- ja sotamiesneuvostoineen nousi maassamme varsinaiseksi määrääjäksi. Sitä vastaan suomalaiset viranomaiset eivät voineet mitään maan ollessa vailla järjestysvaltaa, minkä perustaminen vallitsevissa olosuhteissa oli mahdotonta. Sen lisäksi tämä sotaväki veljeili väestön huonoimpien ainesten kanssa ja viritti niissä halveksumista ja vihamielisyyttä yhteiskuntajärjestystä vastaan, näin istuttaen hillittömän vallankumouksen henkeä maan irralliseen väestöön. Eduskunnan sosialistinen enemmistö osoitti myös suurta myöntyväisyyttä anarkistisia aineksia kohtaan. Näin näytti yhä räikeämpänä ilmenevä venäläinen vallankumousviheliäisyys olevan omansa vetämään Suomen alas alhaisovallan sekasortoon. Tällaisten olosuhteiden vallitessa vapautumisajatus heräsi uuteen eloon ja vahvistui yhteiskunnan terveempien ainesten keskuudessa.

Senaatin puheenjohtaja Tokoi oli tällä välin eduskunnassa pitänyt ohjelmapuheen, jossa hän selvästi oli lausunut ilmi itsenäisyysvaatimuksen ja huomauttanut, että kansamme nyt ehdottomasti tahtoi päästä täysin riippumattomaksi kansaksi. Puhe sai maassa osakseen suurta kannatusta ja herätti toivon, että tämän päämaalin saavuttamiseksi oli aikaansaatavissa yksimielisyys kaikkien puolueiden kesken, lukuunottamatta tietysti puhtaasti anarkistista laumaa. Mutta kaikki tämä osoittautui nopeasti haihtuvaksi harhaluuloksi. Venäläisen vaikutuksen ja Venäjällä jatkuvan kehityksen vuoksi saivat äärimmäisyysainekset myöskin Suomen sosialistien keskuudessa yhä enemmän vaikutusvaltaa. Jo keväällä puhkesi lakkoja -- ei ainoastaan teollisuus-, vaan myös maanviljelystyöväen keskuudessa -- ja ne sekä muut epäjärjestykset kuuluivat kesän kuluessa päiväjärjestykseen. Myöskin eduskuntaenemmistö kävi yhä jyrkemmäksi sosialipoliittisissa kysymyksissä, mikä ilmeni arveluttavissa lainsäädäntötoimenpiteissä. Kadun joutoväki yhdessä venäläisten sotilasjoukkojen kanssa koetti mielenosoituksilla ja uhkaamalla eduskunnan porvarillista edustajistoa väkivallalla vaikuttaa sen päätöksiin. Helsingin ja useiden muiden kaupunkien valtuustot saivat kokea terroria ja suoranaista väkivaltaa, joilla niitä koetettiin taivuttaa myöntymään työväenluokan vaatimuksiin ja kunnantyöläisten kohtuuttomina pidettäviin palkankorotuksiin. Levottomuus ja hajaannus yhteiskunnassa tunki yhä syvemmälle. Kaikki tämä oli itämaisen vapauden hedelmiä.

Heinäkuussa eduskunta käsitteli erästä esitystä, jossa ehdotettiin, että muutamat korkeimman vallan ratkaisun varassa olleet asiat siirrettäisiin senaatille. Samaan aikaan sotamies- ja työväenneuvostojen kongressi Pietarissa puolsi Suomen oikeutta valtiolliseen itsenäisyyteen, kuitenkin lukuunottamatta ulkopoliittisia ja sotilasasioita. Eduskunnan sosialistinen enemmistö, eräiden porvarillisista puolueista heihin tässä asiassa yhtyneiden jyrkimpien edustajien tukemana, sai tästä lakiesityksestä aiheen -- n.s. valtalailla -- julistaa eduskunnan Suomen korkeimmaksi vallaksi ja samalla maan Venäjän hallituksesta riippumattomaksi, kuitenkin lukuunottamatta sotilaallista ja ulkopoliittista alaa, joten se siis sittenkin olisi jäänyt täydellistä riippumattomuutta vaille. Eduskunta asettaisi ja vapauttaisi senaatin jäsenet toimestaan. Tämä valtalaki oli oleva pätevä, ilman että se alistettiin Venäjän korkeimman vallan harkittavaksi ja ratkaistavaksi. Eduskunnan päätös oli luonteeltaan valtiokaappaus, sillä edellytyksellä nimittäin, että Venäjällä yhä edelleen oli Suomessa hallitsijanoikeudet. Se sisälsi kyllä näennäisesti askeleen eteenpäin kohti täyttä itsenäisyyttä, mutta todellisuudessa se ei vienyt maatamme lähemmäs vapautta. Sitä tervehdittiin sentähden vain vähäisellä myötätunnolla. Kun eduskunta teki päätöksensä, sisältyi sosialistien laskelmiin jo Venäjän neuvostovalta ja tulevan virallisen Venäjän täysi kannatus heidän pyrkimyksilleen. Pian sen jälkeen Venäjällä tehty ensimäinen bolshevikkikaappauksen yritys epäonnistui kuitenkin ja Kerenskijn hallitus jäi valtaan. Sillä oli vielä kylliksi voimaa hajoittaa eduskunta ja määrätä uudet vaalit. Eduskunnan hajoituksen jälkeen sosialistiset senaatinjäsenet erosivat hallituksesta. Jäljelle jäi vain kolme porvarillista jäsentä.

Keväällä ja kesällä 1917 sattuneet tapahtumat ja koko se suunta, johon olojen kehitys maassa kulki, olivat olennaisesti seurauksena siitä, että vallankumoukselliset venäläiset joukot yhä oleilivat maassamme. Niin kauan kuin näiden hillitön ja kiihoittava toiminta jatkui, ei rauha eikä turvallisuus voinut palautua eikä Suomi täydellä teholla ottaa kohtaloaan omiin käsiinsä. Kansan terveemmälle osalle kävi pakottavaksi välttämättömyydeksi koota voimansa ja perustamalla suojeluskuntia valmistautua ei ainoastaan suojaamaan yhteiskuntaa väkivallanteoilta, vaan myös nousemaan vieraita anastajia vastaan ja karkoittamaan heidät maasta. Näitä toimenpiteitä Suomen yhteiskuntaa perikadolla uhkaavaa vaaraa vastaan ei enää voitu lykätä, mutta tehtävä ei ollut silloisissa oloissa helppo käytännössä toteuttaa. Kansa oli aseeton. Tsaarinhallitus oli huolellisesti riistänyt Suomen kansalta kaikki aseet ja myöskin vallankumouksellisen järjestelmän kätyrit estivät niiden maahan tuonnin. Harjoittelu aseiden käyttöön saattoi sentähden tapahtua vain puutteellisesti. Kaiken lisäksi oli yhteiskunta tässäkin suhteessa venäläisen sotaväen ja sen kanssa liitossa toimivien punaisten suomalaisten valvonnan alaisena. Aikaisemmin itsenäisyysliikettä varten muodostetut järjestöt ottivat varustautumistehtävän johdettavakseen. Kaupungeissa suojeluskuntatyötä oli pidettävä salassa, maaseudulla se saattoi tapahtua avoimemmin perustamalla palokuntia, urheiluyhdistyksiä y.m. Tämä työ alkoi jo keväällä ja kesällä, mutta sai uutta vauhtia syksyn kuluessa. Varsinkin Etelä-Pohjanmaalla perustettiin tällaisia suojeluskuntia melkeinpä jokaiseen kuntaan, ensimäinen jo toukokuussa Mustasaareen. Syynä siihen, miksi liike juuri sieltä löysi otollisen maaperän, oli osaksi vapautta rakastava ja rohkea pohjalainen luonne, osaksi se, että punainen kiihotustyö siellä oli tavannut verraten vähän vastakaikua. Johdon onnistui tuoda pienehköjä kiväärilähetyksiä ulkomailta, Saksasta -- Pohjanmaan maantieteellinen asemakin oli tässä suhteessa edullinen -- mutta yleensä aseistus oli erittäin puutteellinen. Syystalvesta järjestettiin muutamiin seutuihin Etelä-Pohjanmaalle (Vöyriin, Vimpeliin, Lappajärvelle), sotilaallisia harjoituskursseja, joihin lähetettiin osanottajia eri suojeluskunnista. Pieni määrä suomalaisia jääkäreitä oli myös saapunut Saksasta ja asettunut suojeluskuntien käytettäväksi. Yleensä suojeluskuntien harjoitus ja muut valmistavat toimenpiteet tässä osassa maata tapahtuivat jokseenkin häiriintymättä, vaikkakin venäläistä varusväkeä oli siellä melkein kaikkialla, sillä tämä ilmeisesti jonkun verran pelkäsi joutua selkkauksiin pelottoman pohjalaisen rahvaan kanssa. Myöskin Karjalassa harrastus näitä yhteiskunnan puolustusta tarkoittavia järjestöjä kohtaan oli vilkas, joskin suojeluskuntaliike siellä sai suurempaa vauhtia vasta myöhemmin syksyllä. Muissa osissa maata olosuhteet olivat suojeluskuntaliikkeelle paljoa epäsuotuisammat. Sosialistiset sanomalehdet saivat tästä liikkeestä aiheen yhä kiivaampaan yllytykseen porvareita vastaan, uskotellen että nämä perustamalla "lahtarikaarteja" valmistautuivat tuhoamaan köyhälistön, samalla kuin "punaisia kaarteja" uudelleen muodostettiin ja harjoitettiin venäläisen päällystön johdolla.

Uudet eduskuntavaalit tapahtuivat 1 p:nä lokakuuta ja tulos oli porvarillisille puolueille edullinen (108 porvarillista 92 sosialistia vastaan). Siitä huolimatta että sosialistit eivät tunnustaneet eduskunnan hajoitusta lailliseksi, vaan olivat sitä vastaan esittäneet vastalauseensa, ottivat he kuitenkin osaa vaaleihin toivoen saavansa jälleen enemmistön ja sitten pääsevänsä ajamaan kansalliskokouksen koollekutsumista sekä tämän avulla Suomen valtiojärjestyksen uudelleen muodostamista. Tulos oli heille pettymys. He päättivät nyt lopullisesti astua vallankumouksen tielle liitossa venäläisten ystäviensä kanssa, joiden pyrintönä oli venäläis-suomalainen köyhälistöndiktatuuri. Entinen hallituksenpäämies Tokoi lausui eräässä kansankokouksessa 16 p:nä lokakuuta, ettei vaalitappio sanottavia merkinnyt, koska työväellä oli muita mahtikeinoja kuin vaalilippu, millä antaa pontta vaatimuksilleen. Mitkä nämä mahtikeinot olivat, kävi ilmi, kun muutamaa päivää myöhemmin annettiin julistus, että oli järjestettävä punaisia kaarteja kaikkialle maahan, siis toimeenpantava köyhälistön mobilisointi. Näitä kaarteja perustettiinkin varsin yleisesti eikä niiden aseistaminen tuottanut sanottavia vaikeuksia. Runkona niissä olivat ne irralliset työläiset, jotka olivat olleet venäläisten linnoitustöissä, suuresti villiytyneet ja rappeutuneet n.s. vallityöläiset. Aseet ostettiin tai "lainattiin" venäläiseltä sotaväeltä.

Eduskunta kokoontui 1 p:nä marraskuuta. Porvarilliset tahtoivat säilyttää yhteiskuntarauhan ja koettivat niin pitkälle kuin oli mahdollista tyydyttää sosialistien vaatimuksia. Mutta sillä ei mitään voitettu. Niin hyvin suomalaisten anarkistien kuin venäläisten sotilaiden taholta jatkuivat väkivallanteot pelottavasti. Ryöstöt, jotka jo lokakuussa olivat herättäneet levottomuutta, kuuluivat nyt päiväjärjestykseen ja järkyttäviä rauhallisten kansalaisten murhia tapahtui. Marraskuun 7 p:nä puhkesi toinen bolshevikkikapina Pietarissa, Kerenskijn hallitus kukistettiin ja bolshevikkikumppanit Lenin ja Trotskij saivat haltuunsa vallan. Venäjä oli nyt vailla laillista hallitusvaltaa. Sitä arvoa ei Suomessa tietenkään voitu tunnustaa köyhälistövallalla ja neuvostokomitealla olevan. Venäjän suvereniteettioikeudet Suomeen nähden olivat lakanneet. Venäläinen kenraalikuvernööri Nekrasov, joka syyskuussa oli astunut Stahovitshin sijalle, oli jättänyt paikkansa ja poistunut, samoin hänen apulaisensa vapaaherra Korff. Mutta venäläinen sotaväki jäi maahan ja katsoi yhä edelleen olevansa korkeimman vallan edustaja. Suomi ei ollut ainoastaan poliittisesti ja siveellisesti velvollinen, vaan myös oikeutettu pitämään itseään Venäjästä eronneena ja ottamaan kohtalonsa kokonaan omiin käsiinsä. Eduskunnan tehtäväksi jäi aseman selvittäminen tässä suhteessa ja ryhtyminen tarpeellisiin toimenpiteisiin. Sosialistit tahtoivat yhä edelleen pitää kiinni heinäkuun "valtalaista", mikä pysytti Suomen sotilaallisesti ja ulkopoliittisesti Venäjän yhteydessä. Pitkien sitkeiden keskustelujen jälkeen, eduskunta päätti väliaikaisesti ottaa huostaansa korkeimman vallan Suomessa.

Sosiaalidemokraattinen johto oli kuitenkin määrännyt koko maassa toimeenpantavaksi yleislakon, mikä alkoi 13 p:nä marraskuuta. Sen ilmeisenä tarkoituksena oli antaa työväestölle ja punaisille kaarteille tilaisuutta yleisharjoituksessa kehittää voimaansa ja herättää pelkoa porvarillisessa yhteiskunnassa sekä siten valmistaa vallankumousta. On selvää, että kaiken tämän takana olivat liikkeellepanijoina venäläiset bolshevikit, jotka olivat ottaneet maailmanvallankumouksen ohjelmaansa. Suomi oli oleva etappi edettäessä länteenpäin. Mahtiansa osoittivatkin punaiset kaartit ja köyhälistön huonoimmat ainekset mitä vakuuttavimmalla tavalla, ja venäläiset sotamiehet, varsinkin matruusit, toimivat tässä aina alttiina apulaisina. Rikoksista tuomittuja vankeja vapautettiin. Raa'at vaistot purkautuivat esteettä esille murhina, ryöstöinä, kiristyksinä ja muina järkyttävinä väkivallantekoina. Lakko -- verilakoksi mainittu -- kesti viikon. Lopettajaisjulistuksessa sanottiin m.m.: "Suomen porvaristo ei tosin ole vielä polvillaan työväenluokan edessä. Mutta työväenluokan elävä voima on entistä ehjempänä -- -- -- Nyt muuttuu taistelun muoto, mutta taistelu ei muutu." Porvarillinen yhteiskunta oli siis masennettava ja köyhälistö ottava vallan haltuunsa. Se oli päämaali.

Suurlakko vallankumouksen ilmeisenä enteenä antoi tietenkin lisää vauhtia suojeluskuntaliikkeelle ja muille yhteiskunnan puolustusta tarkoittaville valmistuksille. Marraskuun 27 p:nä eduskunta päätti asettaa porvarillisista puolueista kokoonpannun hallituksen, P.E. Svinhufvud puheenjohtajana.

Suomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi.

Kuten edellä olevasta esityksestä käy ilmi, olivat olosuhteet Suomessa kesällä ja syksyllä 1917 suuresti kärjistyneet ja kaikki viittasi siihen, että ratkaisevan käänteen aika lähestyi. Siitä oli riippuva maamme tulevaisuuden muodostuminen ja lähinnä mahdollisuus lopullisesti tempautua irti Venäjästä ja saavuttaa täydellinen itsenäisyys. Ensimäisenä esteenä tämän päämaalin saavuttamiselle oli Suomessa oleva venäläinen sotaväki, syystä että se oli aseellinen, maan vapautumiselle vihamielinen valta-aines, sekä senvuoksi, että se tuki ja yllytti väestön alempien kerrosten yhteiskuntaa hajoittavia pyrkimyksiä. Suurin osa kansaa ei ollut yhtynyt ase veljeyteen punaisen Venäjän kanssa ja aseettomana sillä oli varsin vähän toiveita saada yksinään maasta poistetuksi tämä muukalainen sotaväki, joka oli noussut maan varsinaiseksi käskijäksi. Maa tarvitsi nyt enemmän kuin koskaan ennen tukea ja apua ulkoapäin. Ruotsiin ei tässä suhteessa enää voitu perustaa. Aktiiviseen politiikkaan ja varsinkin Suomen suoranaiseen avustamiseen haluttomien vasemmistopuolueiden voima ja vaikutusvalta oli kasvanut, mitä seikkaa vahvistivat syyskuussa suoritetut valtiopäivävaalit ja Edénin vasemmistohallituksen muodostaminen. Ainoa valta, jolta enää voitiin apua toivoa, oli Saksa. Nyt oli aika pontevammin kuin ennen vedota niihin erikoisnäkökohtiin, jotka kiinnittivät sen huomion Suomen vapauttamiseen. Tässä tarkoituksessa pidettiin Tukholmassa syyskuussa neuvotteluja Suomen riippumattomuuspolitiikan ja Saksan ulkopolitiikan johdon sekä Saksan päämajan edustajien kesken. Ne eivät tosin johtaneet tarkalleen määrättyihin tuloksiin, mutta kävi ilmi, että Saksan mielenkiinto Suomen vapautuspyrkimyksiin oli lisääntynyt ja että Suomella oli toiveita saada Saksalta apua hädänalaisessa asemassaan. Ne toiveet, joita tässä suhteessa annettiin suomalaisille neuvottelijoille, olivat tietenkin suoranaisessa yhteydessä muuttuneeseen sotatilanteeseen, lähinnä toiminnan uudelleen elpymiseen koillisella sotarintamalla, mikä johti Hiidenmaan ja Saarenmaan valloitukseen tuoden siten Saksan sotavoimat paljoa lähemmäs Suomen vesiä ja rannikoita kuin aiemmin. Ahvenanmaan saarien miehittäminen oli nyt jo mahdollisuus.

Marraskuun lakko ja Venäjän bolshevikkihallituksen ilmeinen tarkoitus kytkeä Suomi Venäjän neuvostotasavaltaan, mikä ei ainoastaan olisi tehnyt tyhjiksi kaikkia riippumattomuussuunnitelmia, vaan myös vienyt maan määrättömään kurjuuteen, oli aiheena siihen, että marraskuussa suoranaisesti käännyttiin Saksan puoleen. Muutamat niistä maanmiehistämme, jotka silloin poliittisissa tehtävissä oleskelivat ulkomailla, lähtivät tässä tarkoituksessa Berliiniin. Kun siellä oli valmistavasti neuvoteltu lähinnä yliesikunnan poliittisen osaston kanssa, jota silloin johti harras Suomen ja sen vapautuspyrkimysten ystävä, salaneuvos E. von Hülsen, kutsuttiin kaksi heistä, vapaaherra A. von Bonsdorff ja Edv. Hjelt Saksan päämajaan, minne he saapuivat 26 p:nä marraskuuta tekemään ylimajoitusmestari Ludendorffille selkoa Suomessa vallitsevasta tilanteesta ja esittämään maan toivomukset. Esitys ei päättynyt suoranaiseen pyyntöön, että Suomeen lähetettäisiin avustusretkikunta, -- vaikka toimenpidettä kosketeltiin tehokkaimpana keinona, millä itsenäisyys olisi saavutettavissa -- vaan sen tarkoituksena oli lähinnä osoittaa Saksan sotilaallisen ja poliittisen tuen merkitys Suomen vapautukselle, niin hyvin maan itsensä kannalta kuin yleispoliittisessa suhteessa. Pääpaino kohdistettiin sen vakaumuksen herättämiseen asianomaisissa, että oli välttämätöntä saada venäläiset sotavoimat pois Suomesta, koska Suomi muutoin oli käsistään sidottu eikä voinut päästä pakkotilastaan. Ilman Saksan apua tämä ei voisi onnistua, minkä vuoksi Suomessa toivottiin, että Saksa tulevissa aseleponeuvotteluissa vaatisi venäläisten joukkojen poistamista maasta. Vielä voimakkaampi painostus tähän suuntaan saavutettaisiin antamalla saksalaisten joukkojen miehittää Ahvenanmaan saaret. Tämä olisi uhka, jonka turvissa Suomi itse voisi ryhtyä puhdistustyöhön, jos se samalla saisi Saksalta aseita ja jääkäripataljoonasta, joka lähetettäisiin kotimaahan, sotilasneuvojia ja -johtajia. Lopuksi huomautettiin, kuinka oli välttämätöntä, että Saksa tunnusti Suomen riippumattomuuden, niin pian kuin se asianmukaisesti oli julistettu.

Kenraali Ludendorff osoitti sekä ymmärtämystä että hyväntahtoisuutta tätä avustussuunnitelmaa kohtaan. Ahvenanmaan retkikuntaa hän ei tosin silloisissa oloissa katsonut mahdolliseksi, mutta antoi siitä toiveita seuraavaksi vuodeksi. Suomen tulisi, lausui Ludendorff, ensi tilassa antaa nimenomainen julistus, että se vaatii itsemääräämisoikeuttaan ja Venäjästä riippumattomuutta. Tämän ulkonaiseksi osoitukseksi oli asetettava vaatimus, että Venäjä vie pois joukkonsa Suomesta. Kenraali Ludendorff lausui mielellään toimivansa niin, että Saksa tulevissa aselevon- tai rauhanneuvotteluissa tukisi tätä vaatimusta. Lisäksi saatiin se lupaus, että jo aloitettua, joskin keskeytettyä, aseiden lähettämistä jatkettaisiin ja että suomalainen jääkäripataljoona pieninä joukkoina lähetettäisiin kotimaahan. Erittäin ponnekkaasti kenraali Ludendorff huomautti siitä, että Suomen ennen kaikkea tulisi luottaa omaan voimaansa ja päättäväisesti esiintyen niin pian kuin mahdollista selvästi, muitta mutkitta julistaa itsensä riippumattomaksi sekä ryhtyä toimiin lujasti järjestetyn kansanmiliisin aikaansaamiseksi maan itsenäisyyttä tukemaan.

Suomen hallituksen päämiehelle, senaattori Svinhufvudille annettiin heti tieto käynnin tuloksesta ja päämajan kehotuksesta, että, mikäli mahdollista, heti oli annettava riippumattomuusjulistus. Kaikki tällaiset tiedonannot oli silloin vielä saatettava perille salaisia teitä käyttäen.

Uuden hallituksen ensimäisiä toimenpiteitä oli itsenäisyysjulistuksen aikaansaanti siksi välttämättömäksi pohjaksi, johon nojaten Suomen riippumattomuus Venäjästä saisi kansainvälisen tunnustamisen. Joulukuun 4 p:nä hallituksen kaikki jäsenet saapuivat eduskunnan istuntoon ja senaattori Svinhufvud esitti julkilausuman, missä Suomi julistettiin riippumattomaksi valtioksi. Samalla annettiin esitys Suomen tasavallan hallitusmuodoksi, joka esitys oli yhtäpitävä perustuslakikomitean aiemmin tekemän ehdotuksen kanssa. Julkilausuma tiedoitettiin kaikkien hallituksen jäsenten allekirjoittamana julistuskirjana Suomen kansalle. Kaksi päivää myöhemmin, 6 p:nä joulukuuta, eduskunta hyväksyi hallituksen julistuksen. Tässä pääkohdassa kaikki puolueet, myöskin sosialidemokraatit, olivat yhtä mieltä. Toimenpide herätti luonnollisesti maassa ihastusta, vaikkakin asema oli synkkä ja joskaan muukalainen sotaväki ei suinkaan ottanut hyväksyäkseen seuraamuksia, eikä luopunut siitä vallasta, minkä se oli itselleen anastanut. Kaikkialla maassa vietettiin itsenäisyysjuhlia, joista yliopiston 19 p:nä joulukuuta toimeenpanema juhla oli erikoisesti muistorikas ylevän isänmaallisine tunnelmineen. Merkillistä oli, että tässä tilaisuudessa punakeltaisen leijonalipun ja ylioppilaslippujen rinnalla nähtiin myös suomalaisen jääkäripataljoonan lippu. Tämä sisälsi tunnustuksen, jolla oli syvällinen merkitys, ja siinä ilmeni samalla koko itsenäisyysliikkeen tunnuskuva.

Hallitus ryhtyi heti toimenpiteisiin saattaakseen maan itsenäisyyden Euroopan valtojen tietoon ja saadakseen ne tunnustamaan Suomen uudeksi riippumattomaksi valtioksi. Tässä tarkoituksessa lähetettiin Skandinavian maihin, keskusvaltoihin ja länsivaltoihin valtuutettuja asiamiehiä, jotka joulukuun jälkipuoliskolla ja seuraavan vuoden tammikuun alussa suorittivat tehtävänsä. Suomen vapautusta tervehdittiin kaikkialla myötätunnolla, mutta poliittisen tilanteen vuoksi noudatettiin viralliseen tunnustamiseen nähden jonkunlaista varovaisuutta. Suomessa epäröitiin, oliko tunnustuksen saantia varten myös käännyttävä Venäjän puoleen. Jotkut ulkovalloista katsoivat tämän välttämättömäksi, sekä Suomen itsensä vuoksi että saadakseen hekin vapaammat kädet asiaan nähden. Näihin valtoihin kuuluivat Ruotsi ja Saksa. Nimenomaisten, varsinkin viimemainitun maan hallituksen taholta saatujen neuvojen jälkeen Suomen hallitus päätti vihdoin joulukuun lopulla kääntyä neuvostohallituksenkin puoleen esityksellä, minkä henkilökohtaisesti suoritti Pietarissa hallituksen päämies Svinhufvud. Saksan taholta tulleen painostuksen johdosta Venäjän neuvostohallitus oli jo aiemmin sitoutunut suostumaan sellaiseen esitykseen, jos se tehtäisiin. Alkavan vuoden ensi päivinä saatiin venäläisten myöntymys, Heti sen jälkeen, 4 p:nä tammikuuta, Ruotsi, yksissä neuvoin Saksan kanssa, antoi tunnustuksensa ja kaksi päivää myöhemmin Saksa antoi tiedoksi samaan aikaan tekemänsä päätöksen. Myöskin Ranska ilmoitti 4 p:nä tammikuuta tunnustaneensa Suomen itsenäisyyden. Muutamia päiviä myöhemmin yhtyivät näihin valtoihin Tanska ja Norja ja vähitellen saatiin myös Itävalta-Unkarin, Alankomaiden, Espanjan, Sveitsin y.m. virallinen tunnustus. Euroopan valloista vain Englanti asettui odottavalle kannalle.

Ulkonaisesti kaikki siis oli sujunut, kuten oli toivottu. Suomi oli muodollisesti saavuttanut pyrkimystensä päämaalin: se oli julistettu ja tunnustettu vapaaksi riippumattomaksi valtakunnaksi. Mutta riippumattomuus oli toistaiseksi vain paperilla. Olot maassa kärjistyivät kärjistymistään. Hallituksella ei ollut voimakeinoja tehostaakseen arvovaltaansa vallankumouksellisia aineksia vastaan, joiden tukena olivat vieraan vallan kurittomat sotamieslaumat, jotka yhä edelleen olivat maassa ja täällä tahtoivat harjoittaa jonkunlaista isännyyttä.

Vapaussota.

Omituiset olivat ne olosuhteet, joissa Suomi saavutti riippumattomuutensa, nimittäin aikana, jolloin maassa jo oli voimakas lähenevän, vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan suuntautuvan vallankumouksen tuntu. Idästä oli tullut kaikki se onnettomuus, mikä oli käynyt yli maan sen historiallisen olemassaolon aikana. Sieltä se nytkin tuli, joskin toisessa muodossa kuin ennen, ei ainoastaan väkivallan ja laittomuuden hahmossa, vaan hillittömänä anarkiana. Oliko Suomi nytkin kykenevä täyttämään tehtävänsä torjuvana etuvartiona idän barbariaa vastaan? Maan oli vielä kestettävä vapautensa tulikaste.

Vaikka Venäjän hallitus oli virallisesti tunnustanut Suomen riippumattomuuden, ei se vienyt joukkojansa pois Suomesta. Ne eivät ainoastaan yhä edelleen pitäneet hallussaan linnoituksia ja varustuksia, vaan majailivat kaupungeissa ja maaseudullakin. Brest-Litovskin aseleponeuvotteluissa oli Saksan taholta, Suomen puolelta tulleen pyynnön johdosta, yhä uudestaan vaadittu näiden joukkojen poistamista Suomen alueelta. Tyhjillä lupauksilla ja verukkeilla Venäjän hallitus kuitenkin koetti vitkastella. Sen salainen tarkoitus oli ilmeisesti Suomen "jälleenvalloittaminen" bolshevikkivallankumouksen avulla, jonka tosin näön vuoksi suorittaisivat maan omat punaiset ainekset, mutta nojautuen juuri näihin venäläisiin joukkoihin. Epäjärjestykset ja väkivallanteot jatkuivat ja hallitusvalta, vailla arvovaltansa tehostamiseen tarpeellisia keinoja, joutui yhä ahtaammalle ja herpaantui. Elintarpeiden kuljetusta ehkäistiin, sanomalehtiä lakkautettiin, suoranaisia ryöstöretkiä toimeenpantiin ja todellisia kahakoita taisteltiin valtiovallan tai kunnallisten viranomaisten voimatta sitä estää. Venäläiset sotilaat ja punakaartilaiset tekivät kenenkään estämättä melkein mitä tahansa, joskin viimemainitut yhä enemmän astuivat etualalle. Sosialidemokraattinen puoluejohto ei tosin ollut aivan mielissään tästä ja koetti jossakin määrin hillitä intohimoja. Mutta se kadotti pian vaikutusvaltansa laumoihin ja varsinkin punaiseen kaartiin, joka julistautui riippumattomaksi ja otti vallankumouksen toteuttamisen tehtäväkseen. Asiain näin kehittyessä sosialidemokraattinen puolue pian taipui vallan- ja saaliinhimoisen roskaväen edessä ja yhtyi anarkisteihin ja heidän venäläisiin ystäviinsä. Nämä julistettiin nyt avoimesti sosialistisella taholla "köyhälistön turvaksi" ja liittyminen venäläiseen bolshevismiin kävi yhä ilmeisemmäksi. Ero Venäjästä olisi loukkaus porvarillisen yhteiskunnan puolelta tuota maata kohtaan.

Eduskunta oli kuitenkin ottanut esille sota- ja poliisilaitoksen järjestämiskysymyksen, ja hallitus antoi esityksen järjestysvallan aikaansaamiseksi yhteiskunnan turvaksi. Tämä antoi lopullisen merkin kauan valmistellun vallankumouksen puhkeamiseen, mikä tarkoitti vallan siirtämistä köyhälistön käsiin ja Venäjän neuvostovallan mukaisen järjestelmän luomista, mitä lähimmin tähän liittyen. Tammikuun 26 p:nä selvisi pääkaupungissa, mitä oli tulossa, ja viimeiseksi toimenpiteeksi hallitus samana päivänä antoi Suomen kansalle uuden kehoituksen liittyä yhteen suojaamaan koteja ja turvaamaan järjestystä. Samalla annettiin vastalausenootti Venäjän hallitukselle, sekä ulkovalloille kirjelmä, joka kosketteli venäläisten sekaantumista Suomen asioihin. Neljä hallituksen jäsentä lähti salaa Vaasaan, sieltä käsin hoitaakseen laillisen hallituksen tehtäviä, kun kaikesta päättäen pääkaupunki ja suuri osa maata oli joutuva punaisten valtaan. Vaasasta tulikin seuraaviksi kuukausiksi "valkoisen" Suomen hallitus- ja pääkaupunki. Seuraavana päivänä puhkesi kapina. Yöllä tammikuun 28 p:ää vasten punakaarti miehitti hallitusrakennukset ja muut tärkeät paikat pääkaupungissa ja rautatieliikenne pysähdytettiin. 29 p:nä ilmoitettiin asetetuksi "Suomen kansanvaltuuskunta", varsinainen vallankumouksellinen hallitus, eduskunnan entinen puhemies K. Manner puheenjohtajana, sekä "työväen pääneuvosto", johon kuului 35 henkeä. Pääkaupungissa kaikki tämä kävi kohtaamatta vastustusta, ilman verisiä yhteentörmäyksiä, koska suojeluskunta oli liian heikko ja huonosti varustettu voidakseen nousta vastarintaan. Tämä oli omiansa jonkun verran hämmästyttämään punaisia johtajia, jotka olivat edellyttäneet aseellista vastustusta ja katutaisteluita vallankumousdraaman sopivaksi alkutoimitukseksi. Senaatin jäsenet ja eduskunnan porvarillisten puolueiden johtajat, jotka oli aikomus vangita, olivat kadonneet. He olivat osaksi paenneet, osaksi he pysyivät piilossa. Yksi kansanedustaja, A. Mikkola, vangittiin ja murhattiin. Punaiset olivat Helsingissä ja useimmissa Etelä-Suomen keskuksissa alusta alkaen tilanteen herroina. Mutta he eivät olleet sitä samassa määrin kaikkialla maassa.

Kansalla -- valkoisella Suomella punaisen vastakohtana -- oli valittavana joko taipua ja antaa äsken vapaaksi valtakunnaksi julistetun ja kansainvälisesti tunnustetun Suomen tuhoutua venäläiseen ja punaiseen vallankumouskurjuuteen tai nousta vastarintaan. Se valitsi viimemainitun tien, ja väkivaltaa vastaan alkoi vapaussota, joka vaati voimanponnistusta ja raskaita uhreja, mutta vei päämaaliin. Ensi sijassa Venäjä ja maassamme oleva venäläinen sotaväki oli syyllinen siihen, että Suomen, saavuttaakseen täydellisen vapautensa, täytyi tulla sisäisen sodan näyttämöksi, millä kansalaiset taistelivat kansalaisia vastaan. Ilman tältä taholta tullutta yllytystä, ilman vieraiden venäläisten joukkojen ja itäisen bolshevikkivallan tukea ja apua ei punakapina verisine seurauksineen olisi koskaan puhjennut. Seikkaperäinen ja yksityiskohtainen selonteko vapaussodan kulusta ei sisälly tämän yleiskatsauksellisen esityksen puitteisiin, jossa vain tapaukset yleisin piirtein voidaan kuvata.

Kuten aiemmin on mainittu, olivat kansalaisten muodostamat poliittiset järjestöt kesän ja syksyn kuluessa tehneet valmistuksia sitä ratkaisevaa taistelua varten, joka oli suunniteltu maassa olevia venäläisiä sotavoimia vastaan sen varalta, etteivät nämä, kuten ne olivat velvolliset, hyvällä ottaneet poistuakseen. Marraskuunlakon jälkeen oli ilmeistä, että taistelu samalla tulisi muodostumaan yhteiskuntaa terrorisoivien punaisten kaartien tilinteolle saattamiseksi. Toivottiin, että tätä voimainmittailua voitaisiin lykätä, kunnes suojeluskunnat ehtisivät täydellisemmin aseistua ja suomalainen jääkäripataljoona palata kotimaahan.

Mutta niin pitkälle ei päästy, ennenkuin kapina puhkesi ja sotatoimia ei enää voitu tuonnemmaksi lykätä.

Etelä-Suomessa ei ollut tarjolla mitään mahdollisuuksia ryhtyä järjestelmällisesti ja samalla menestyksellä taistelemaan venäläisiä ja punaisia vastaan. Se toimikunta, jolla oli hoidossaan sotilaalliset valmistelut (sotilaskomitea "M.K") ja jonka johtomiehiä olivat ratsumestarit, sittemmin kenraalit H. Åkerman ja H. Ignatius, oli lopulta katsonut Etelä-Pohjanmaan, Vaasan ympärillä ja eteläpuolella olevan seudun siksi alueeksi, missä valkoisten sotatoimien tuli alkaa. Tätä varten oli, kuten edellä on mainittu, näissä seuduissa perustettu kunnallisia suojeluskuntia ja toimeenpantu sotaharjoituskursseja kenraali P. von Gerichin johdolla. Sen jälkeen kuin kenraali, vapaaherra Kustaa Mannerheim, joka vähää ennen oli saapunut Venäjältä, missä hän sodan aikana oli ollut korkeana sotapäällikkönä, oli valittu tulevien sotatoimien ylipäälliköksi, lähti hän ynnä ne entiset sotilashenkilöt, joiden tuli muodostaa armeijan esikunta, 18 p:nä tammikuuta salaa Vaasaan siellä jatkaakseen järjestelytyötä ja johtaakseen alkavia sotatoimia. Vähää ennen kapinan puhkeamista hallituksen päämies Svinhufvud vahvisti Mannerheimin ylipäälliköksi ja antoi hänelle tehtäväksi luoda sotilaallisen armeijan yhteiskunnan turvaksi.

Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnat asetettiin sotajalalle ja sotatoimet aloitettiin siellä samana päivänä, jona kapina puhkesi, 27 p:nä tammikuuta. Niiden lähimpänä tehtävänä oli yllättämällä riisua aseet kaupungeissa ja useimmissa maaseudun pitäjissä olevilta venäläisiltä sotilasosastoilta, ennenkuin nämä ehtivät ryhtyä tarpeellisiin puolustustoimiin ja koota voimansa yhteiseen vastarintaan ja ennenkuin lisävoimia ehti saapua etelästä. Tämä kävikin odottamattoman helposti ja nopeasti, vaikka suojeluskunnat olivatkin epätäydellisesti sotatoimiin harjoitetut ja vaikka aseita olikin niukalti. Mitä tässä suhteessa puuttui, sen korvasi päättäväisyys, rohkeus ja tahto voittaa. Kaikki kävi kohtaamatta suurempaa vastarintaa venäläisen sotaväen puolelta ja ilman sanottavaa verenvuodatusta, mikä ensi sijassa johtui venäläisissä joukoissa vallitsevasta kurittomuudesta ja rappeutumisesta. Jo 28 p:nä tammikuuta suoritettiin aseistariisuminen Seinäjoen tärkeässä rautateiden risteyksessä ja samana päivänä pakotettiin Vaasan varusväki antautumaan. Seuraavina päivinä puhdistus jatkui koko tässä osassa Pohjanmaata sekä Vaasan pohjois- ja eteläpuolella olevissa seuduissa. Pietarsaari antautui 29 p., Kokkola ja Kaskinen 30 p. ja seuraavana päivänä vallattiin Kristiinankaupunki. Melkoisia määriä aseita ja ampumatarpeita, myöskin tykkejä ja konekiväärejä, joutui tällöin valkoisten joukkojen saaliiksi. Tämä teki suojeluskunnille mahdolliseksi tehokkaasti jatkaa sotatoimia, jotka lähinnä tarkoittivat pohjoisen Pohjanmaan vapauttamista. Kaupungeissa oli täällä vahva varusväki ja punainen aines oli siellä lukuisammin edustettuna kuin Etelä-Pohjanmaalla. Sillä oli suuri vaikutusvoima venäläiseen sotaväkeen ja se yllytti sitä vastarintaan. Suojeluskuntaliike ei myöskään ollut siellä saanut niin yleistä kannatusta kuin maakunnan eteläosissa, eivätkä suojeluskunnat olleet yhtä hyvin järjestetyt. Niillä ei ollut kylliksi voimia omin neuvoin vapautua venäläisistä. Kutakuinkin hyvin aseistettuja apujoukkoja lähetettiin sen vuoksi pohjoiseen. Kuumimmin taisteltiin Oulusta, jossa venäläinen varusväki ja punainen kaarti tekivät ankaraa vastarintaa. Kaupungin valtasivat talonpoikaisarmeija ja oma suojeluskunta 3 p:nä helmikuuta, jolloin varusväki antautui. Tornio, missä venäläisen rajavartion muodosti muutama sata miestä, antautui pari päivää myöhemmin, ja siten oli käytännöllisesti katsoen koko Pohjois-Suomi puhdistettu. Valkoisella armeijalla oli selkäpuoli vapaana ja yhteys ulkomaihin länteenpäin oli avoin valkoiselle Suomelle. Viikon kuluessa oli Pohjanmaa siis luonut päältään venäläisen ja punaisen ikeen. Tässä vapautusteossa piili alkuvoimaisen kansanliikkeen tarmo. Molemmat kieliainekset kävivät käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan.

Kun tämä puhdistustyö oli suoritettu ja jo sitä ennenkin, suuntasi osa suojeluskunta-armeijaa kulkunsa etelään. Haapamäen tärkeä rautatiekeskus miehitettiin ja pysyi koko sodan ajan valkoisten käsissä, mistä oli se erittäin tärkeä etu, että yhteyttä voitiin pitää Pohjanmaan ja Itä-Suomen sekä siellä taistelevien joukkojen välillä. Haapamäen-Pieksämäen yhdysrata oli rakennettu venäläis-strategisessa tarkoituksessa joukkojen nopeaa siirtoa varten Pietarista Vaasan seuduille. Sillä tuli nyt olemaan mitä suurin merkitys Suomen vapaussodan kululle. Rynnistys Pohjanmaalta etelää kohti pitkin rautatietä pysähtyi aluksi Vilppulaan, mihin asetettiin telkeet punaisten yrityksille tunkeutua pohjoista kohti. Liikkuva sota muuttui näissä seuduissa joksikin aikaa asemataisteluksi. "Vilppulan rintama" joka ulottui lännessä Pohjois-Satakuntaan ja itäänpäin Kuhmoisiin Päijänteen rannalle ja jonka jatkona olivat edempänä Savon ja Karjalan rintamat -- jatkuva taistelulinja Pohjanlahdesta Laatokkaan -- tuli yli kuukauden ajan olemaan valkoisen ja punaisen Suomen rajana.

Maan itäosissa tapahtumat olivat kehittyneet kutakuinkin samaan tapaan kuin Pohjanmaalla. Suojeluskuntaliike oli aktivistiryhmien johdon alaisena varsinkin marraskuun-lakon jälkeen levinnyt huomattavan laajalle Karjalassa ja myöskin Savossa. Mutta aseistus oli näissäkin osissa maata erittäin vaillinainen. Jo viikkoa ennen järjestetyn kapinan alkamista oli Viipurissa punaisten ja valkoisten välillä tapahtunut verisiä yhteentörmäyksiä, joissa ensinmainitut olivat hyökkääjinä. Näiden tapahtumien johdosta olivat Pohjois-Karjalan suojeluskunnat kokoontuneet ja rientäneet Viipuriin apuun. Ylivoima oli kuitenkin liian suuri, jotta ne siellä olisivat voineet minkään menestyksen toivossa antautua taisteluun punaisia voimia vastaan, joita avusti 6000 mieheen nouseva venäläinen varusväki. Ne vetäytyivät taisteltuaan verisen taistelun Kämärällä takaisin Antreaan Vuoksen rannalle. Jo ennenkuin varsinainen sota alkoi, olivat tammikuun 23 p:n tienoilla Karjalan suojeluskunnat ryhtyneet verraten heikkojen venäläisten varusjoukkojen aseistariisumiseen, kuten Sortavalassa ja Joensuussa, mikä tapahtui ilman sanottavia vaikeuksia. Myöhemmin riisuttiin aseista Antrean ja Vuoksenniskan varusväet sekä Saimaan tykkiveneistön miehistö. Täten saivat suojeluskunnat tarpeellisen lisän vähäiseen ase- ja ammusvarastoonsa. Vasta kun kapinanlippu oli kohotettu ja rauhallisen sopimuksen tie oli osoittautunut mahdottomaksi, käytiin taisteluun punaisia kaarteja vastaan, joita oli muodostettu muutamiin Karjalan keskuspaikkoihin. Helmikuun 1 p:nä antautui Joensuun punainen kaarti, 6 p:nä puhdistettiin Lieksa ja 8 p:nä vallattiin verisen ottelun jälkeen Värtsilän tehdasyhdyskunta. Näin oli kapinaliike pohjoisessa ja keskisessä Karjalassa kukistettu. Sielläkin suojeluskunnat toimivat päättäväisesti ja rohkeasti.

Antreasta hieman etelään olevassa Ahvolassa ja sen lähitienoissa, missä helmikuun seuraavina viikkoina sattui verisiä taisteluita, Karjalan suojelusjoukot pitivät puoliaan Viipurista paälletunkeutuvia punaisia ja punaryssiä vastaan. Tällä seudulla tuli olemaan Karjalalle sama merkitys kuin Vilppulalla Pohjanmaalle. Tämä rintamanosa turvasi Savon ja Karjalan ratoja yhdistävän yhdysradan päätekohdan. "Karjalan rintaman" itäisin ja samalla eteläisin osa oli Raudussa Venäjän rajalla. Täältäkin punaiset venäläis-suomalaiset joukot, jotka osaksi oli tuotu sinne suoraan Pietarista, koettivat murtautua eteenpäin. Ankaroita taisteluita taisteltiin näissä seuduissa, mutta puolustus ei horjunut. Se, että nämä aluksi heikot Etelä-Karjalassa toimivat valkoiset joukot pystyivät vastustamaan ja torjumaan vihollisen tavantakaa tekemät rynnistykset, merkitsi koko maakunnan ja yleensä koko maan itäosien pelastumista joutumasta punaisten ja Venäjän vallan alle.

Samaan aikaan kuin Karjala, vapautui Savokin uhkaavasta punaisesta herruudesta. Tehtävä oli siellä vaikeampi, koska kapinallisia aineksia teollisuusseuduilla oli runsaammin eikä suojeluskuntaliike ollut voinut kehittyä yhtä häiritsemättä kuin Karjalassa. Mikkeli tuli valkoiseksi ilman verenvuodatusta jo kapinan ensi päivinä. Lähipitäjistä vahvistusta saatuaan onnistui kaupungin suojeluskunnan, niin huonosti kuin se olikin aseistettu, 29 p:nä tammikuuta ripeästi ja päättävästi toimien saartaa pesäänsä paikkakunnan punainen kaarti venäläisine harjoitusapulaisineen ja pakottaa se antautumaan. Venäläistä varusväkeä ei kaupungissa sillä kertaa ollut. Niin hyvin venäläisiä kuin suomalaisia apujoukkoja olisi epäilemättä Kouvolasta rientänyt Mikkelin punaisten avuksi, jollei viime hetkessä muutamien yritteliäiden miesten olisi onnistunut katkaista rautatieyhteyttä räjähdyttämällä kaksi siltaa, joista tärkein oli Mäntyharjun Hillosensalmessa. Tästä paikasta tuli sitten sodan ensi kaudeksi Savon rintamanosan keskusta, siihen kun pysähdytettiin punaisten voimien eteneminen pohjoiseen pitkin Savon rataa. Taistelu Kuopiosta -- jossa Suomen pankin kultavarat maailmansodan aikana oli säilytetty ja yhä edelleen sijaitsivat -- kesti viikon, helmikuun 1 p:stä 8 p:ään, jolloin valta kaupungissa lopullisesti joutui valkoisille. Apua, sekä miehiä että aseita, oli lähetetty Pohjanmaalta, joka nyt voi luovuttaa osan siellä muodostetuista joukoista. Ankarinta vastarintaa teki Varkaus, jota puolusti sen lukuisa työväestö. Punaisten ylivoima oli siellä suuri ja taistelu vaati verisiä uhreja. Vasta 21 p:nä helmikuuta onnistui valkoisten joukkojen valloittaa tämä tehdasseutu, joka oli aiottu Savon kapinaliikkeen lujaksi varustukseksi. Se oli punaisten viimeinen turvapaikka tässä maakunnassa.

Täälläkin, Etelä-Savossa, samoinkuin Pohjanmaalla ja Karjalassa, sota ensimäisen rintamamuodostuksen jälkeen joksikin aikaa pysähtyi asemataisteluksi. Mäntyharjulta lähti kuitenkin helmikuun lopulla retkikunta länteenpäin valloittaakseen Heinolan ja sieltä, mikäli mahdollista, tunkeutuakseen kauemmas etelää kohti, mutta yritys ei täydellisesti onnistunut. Vasta maaliskuun keskivaiheilla, pitkien ja veristen taistelujen jälkeen, onnistui savolaisten lopullisesti saada haltuunsa kohta Heinolan pohjoispuolella oleva Lusi, tämä itäiseen ja pohjoiseen Savoon vievien maanteiden tärkeä haarautumispaikka. Tähän asetettiin sulku punaisten etenemiselle näihin osiin maata.

Nämä Pohjanmaan, Karjalan ja Savon tapahtumat olivat pelastaneet melkoisen osan Suomea ja sen väestöä jo alussa joutumasta kapinavallan alle ja luoneet yhtenäisen muurin punaisen anarkian pyrkimyksiä vastaan. Sen rintaman takana, joka muodostui mainittuihin tärkeisiin kohtiin ja vähitellen piteni koko Suomen poikki kulkevaksi puolustuslinjaksi, voitiin valkoinen armeija säädetyn yleisen asevelvollisuuden (helmik. 18 p. 1918) avulla ja liittämällä siihen vapaaehtoiset suojeluskunnat järjestää edelleen etenemään niitä maan osia kohti, jotka olivat punaisen kaartin ja suomalais-venäläisen neuvostovallan hallussa. Pataljoonia ja rykmenttejä perustettiin määrätyn suunnitelman mukaan ja erikoisaselajien osastoja muodostettiin. Tähän vaativaan ja tärkeään järjestämistyöhön, joka oli kenraali Mannerheimin ja hänen esikuntansa johdon alainen, otti osaa suuri määrä entisiä suomalaisia upseereja ja Venäjän sotapalveluksessa olleita suomalaisia, jotka saivat päälliköntehtäviä armeijassa. Alipäällystöä harjoitettiin Vimpelin tilapäisessä sotakoulussa. Näin luotiin sodan jo riehuessa muutamassa viikossa todellinen kansanarmeija, jonka valtavana enemmistönä oli maan pohjoisten osien rahvas ja jota sen vuoksi myös on sanottu "talonpoikaisarmeijaksi". Se oli tietoinen siitä, että sen suurena tehtävänä oli maan vapauden ja itsenäisyyden turvaaminen ja sitä elähdytti kansallinen innostus ja urhoollisuus. Se sotilaanmieli, joka historian aikaisemmissa vaiheissa oli ollut Suomen rahvaalle ominainen, eli vielä meidänkin aikamme sukupolvessa. Moni "Vänrikki Stoolin tarinoissa" kuvattu henkilö ja tapahtuma tuli vapaussodassa jälleen eläväksi todellisuudeksi.

Saksasta toimitetut ase- ja ampumatarvelähetykset varustivat armeijan pitkää ja sitkeätä taistelua varten tarpeellisilla taisteluvälineillä. Sen taistelukuntoisuutta lisäsi suuresti suomalaisten jääkärien kotimaahan saapuminen helmikuun lopulla. Tämän joukon pääosa, tuhat hyvin harjoitettua ja taisteluun tottunutta miestä, nousi maihin Vaasassa 26 p:nä helmikuuta väestön riemulla ja syvästi liikutetuin mielin vastaanottamana, sekä jaettiin eri joukko-osastoihin pitkin rintamaa, osaksi upseereiksi, osaksi alipäällystöksi. Muutamat pataljoonan saksalaisista upseereista astuivat myös suomalaiseen sotapalvelukseen ja saivat edesvastuullisia paikkoja armeijassa sodan aikana. Arvokkaan lisän armeijamme sai myös niistä ruotsalaisista upseereista, jotka saapuivat Pohjois-Suomeen ottaakseen osaa vapaustaisteluun, ja vapaaehtoisesta, Ruotsista avuksi rientäneestä "ruotsalaisesta brigadista", joka miesluvultaan muodosti noin pataljoonan. Muutamilla ruotsalaisilla upseereilla oli sodan kestäessä korkeita päälliköntehtäviä valkoisessa armeijassa.

Rintama oli sodan ensi viikkoina muodostunut seuraavasti, noudattaen suuntaa lännestä itään: Merikarvia--Ikaalinen--Virtain pitäjä--Ruovesi --Vilppula--Jämsä--Lusi--Mäntyharju--Savitaipale--Vuoksenniska--Rautu Laatokan rannalla. Se jaettiin nyt rajoitettuihin osastoihin. Läntisin, Satakunnan rintama, asetettiin eversti, sittemmin kenraali E. Linderin, Hämeen rintama eversti, sittemmin kenraali M. Wetzerin, Savon rintama kenraali E. Löfström-Tollin ja Karjalan rintama kapteeni, sittemmin eversti A. Sihvon johdon alaiseksi.

Vapaussodan jatkuessa yhtenäisen johdon alaisena maan pohjois- ja itäosissa ja voimakkaan kansanarmeijan muodostuessa ryhtymään taisteluun vihollista vastaan myöskin oman alueensa ulkopuolella, oli koko Etelä- ja Lounais-Suomi punaisten ja heidän venäläisten liittolaistensa vallassa. Kaikki vastarinta oli siellä tuomittu epäonnistumaan. Ne yksityiset "valkoiset" suojeluskunnat, jotka siellä liittyivät yhteen paikallista vastarintaa varten, voitettiin pian tai hajaantuivat. Niin kävi itäisellä Uudellamaalla, missä paikallisten suojeluskuntien jäännökset, jouduttuaan alakynteen, hakeutuivat Pellingin saaristoon ja sieltä jäitse Viroon, kun taas läntisellä Uudellamaalla n.s. Kirkkonummen joukko, noin 500 miestä, joutui vangiksi ja säilytettiin vangittuna Helsingissä. Kumpaankin näistä joukoista oli liittynyt ylioppilaita ja muita nuorukaisia Helsingin suojeluskunnista. Vaikeuksia ja seikkailuja sai myös Uudenkaupungin, miesluvultaan 400:aan nouseva, suojeluskunta kokea. Se ei katsonut voivansa ryhtyä taisteluun tässä osassa maata, missä punaisten valta oli erittäin voimakas. Se lähti jäitse Ahvenanmaalle, missä se pakotti yksityisiä venäläisen varusväen osastoja antautumaan ja aikoi, saatuaan siten kunnollisen aseistuksen, koettaa tehdä koko saariston venäläisen sotaväen vaarattomaksi. Tämä tuuma ei onnistunut, kun ne ruotsinmaalaiset joukot, jotka helmikuun keskivaiheilla, kuten uskoteltiin, ihmisystävällisessä tarkoituksessa, laskettiin maihin Ahvenanmaalla, eivät asettuneet kummankaan taistelevan puolelle, vaan vaativat aseiden riisumista. Pitkien neuvottelujen jälkeen suomalainen joukko, ilman aseita, vietiin Ruotsiin ja lähti sieltä valkoiseen armeijaan Pohjanmaalle.

Etelä-Suomen paikalliset taistelut, joskaan ne eivät vihollisen ylivoimaisuuden tähden voineet johtaa pysyvään menestykseen, vaikuttivat kuitenkin koko sodan kulkuun siten, että ne ensi aikoina häiritsivät punaisten sodanjohtoa ja jossakin määrin sitoivat niiden joukkoja, joten ne eivät tarpeellisen nopeasti ehtineet lähettää lisäjoukkoja pohjoiseen. Välillisesti valkoisten joukkojen pyrkimys koota voimiaan ja vahvistaa asemaansa pohjoisemmissa osissa maata sai tukea Etelä-Suomen taisteluista.

Se toivo, että Pohjois-Suomessa muodostettu valkoinen kansanarmeija kenraali Mannerheimin johdolla voisi murtaa vihollisen vastarinnan ja että sen onnistuisi päästä eteläisen tai eteläisimmän Suomen avuksi, oli kyllä vahva, varsinkin rintaman pohjoispuolella. Mutta katsoen punakaartien mieslukuun, hyvään aseistukseen sekä rajattomaan aseiden ja ampumatarpeiden saantiin Venäjältä, näytti tehtävä kuitenkin olevan suurten ja arvaamattomien vaikeuksien takana. Nämä vaikeudet olivat sitä arveluttavammat, kun venäläinen sotaväki täällä oli varsin voimakas, eritoten pääkaupungissa, missä oli suurin osa Venäjän Itämeren-laivastoa ja meriväkeä monin tuhansin. Nämä eivät varmaankaan olisi jättäneet punaisia ystäviänsä pulaan. Ja jo punaisten lisääntyvästä kurittomuudestakin saattoi ennustaa, että heidän vastarintansa oli muodostuva yhä ankarammaksi ja epätoivoisemmaksi, kuta kauemmas etelään heidät tungettiin. Kaikissa tapauksissa eteneminen olisi vaativa hyvin pitkän ajan ja äärettömiä ihmishengen sekä taloudellisten ja henkisten kulttuuriarvojen uhreja. Punaisten painaminen eteläisimpään Suomeen, maan rikkaimpiin ja tiheimmin asuttuihin seutuihin, olisi aiheuttava varmasti vielä kauheamman hirmuvallan, kuin mikä siellä jo vallitsi. Siellä, ja eritoten pääkaupungissa, missä mielivalta ja terrori vallitsivat, pidettiin asemaa epätoivoisena, jollei ulkoapäin olisi apua saatavissa.

Jo helmikuun ensi päivinä saapui senaattori Svinhufvudilta, joka pysyttelihe piilossa Helsingissä, Suomen Tukholmassa olevalle lähettiläälle kehotus anoa sotilaallista apua Ruotsista tai Saksasta. Ruotsin hallitus kieltäytyi kuitenkin jyrkästi kaikesta muusta taisteluun sekaantumisesta kuin ryhtymästä välittämään taistelevien puolien kesken. Syynä tähän torjuvaan kantaan, jolle Ruotsi asettui luopuen viimeisestä mahdollisuudesta aktiivisesti avustaa Suomea sen taistelussa vapauden ja itsenäisyyden saavuttamiseksi, oli osaksi Ruotsin vasemmiston varovaisuuspolitiikka, osaksi se painostus Englannin puolelta, jonka alaisena Ruotsi oli. Saksa oli nyt ainoa ulkomainen valta, joka saattoi antaa Suomelle tukea ja apua, eivätkä tähän kiinnitetyt toiveet joutuneetkaan häpeään.

Heti kapinan puhjettua oli Saksan hallitukselle ja ylimmälle sodanjohdolle tehty selkoa Suomen vaikeasta asemasta sekä esitetty pyyntö, että Saksa antaisi apuansa taistelussa, joka vihdoin oli ratkaiseva Suomen kohtalon. Tätä pyyntöä noudatettiin heti sikäli, että Brest-Litovskin neuvotteluissa uudelleen -- joskin ilman suoranaista tulosta -- painostettiin Venäjän hallitusta kutsumaan pois venäläiset joukot Suomen alueelta. Tämän lisäksi järjestettiin suurehko ase- ja ampumatarvelähetys Suomeen ja suostuttiin suomalaisen pataljoonan kotiinlähettämiseen. Helmikuun puolivälissä lähetykset voitiin toimittaa matkaan käytettävissä olevilla suomalaisilla aluksilla, jotka olivat olleet sotateloilla Ruotsissa. Onnellisesti kävi pitkä ja vaaranalainen matka yli Itämeren ja halki Pohjanlahden jäiden venäläisiltä uhkarohkeasti anastetun suomalaisen jäänsärkijän Sammon avustamana, ja Suomen armeija sai, kuten jo on mainittu, erittäin arvokkaan ja kaivatun lisän sotatarpeita sekä sodankäyntiin harjaantuneita upseereja, opettajia ja sotilaita.

Helsingistä saapuneet tiedot ja hätähuudot ja Ruotsin torjuva kanta kehottivat kuitenkin ponnistuksiin suoranaisen sotilaallisen avun saamiseksi Saksalta. Ne saivat osakseen Saksan sotilaallisen johdon täyden ymmärtämyksen, mutta Saksan hallitus asettui erittäin epäröivälle kannalle sellaiseen yritykseen nähden, niin hyvin yleis- ja sisäpoliittisista syistä kuin siksi, että sen arveltiin voivan häiritsevästi vaikuttaa saksalais-venäläisiin rauhanneuvotteluihin. Nämä keskeytyivät kuitenkin äkkiä 11 p:nä helmikuuta ja kaksi päivää myöhemmin pidettiin Homburgissa suuri poliittinen sotaneuvostonkonferenssi, johon keisarikin otti osaa. Tässä päätettiin uudelleen ryhtyä aktiiviseen sotapolitiikkaan idässä ja ensiksi aloittaa eteneminen Itämerenmaakunnissa, mikä tapahtuikin heti aselevon päätyttyä 18 p:nä helmikuuta. Sotilaallisella johdolla oli nyt suurempi toimintavapaus eikä sotaretki Suomeen ollut ristiriidassa, vaan päinvastoin sopusoinnussa sen itäisten suunnitelmien kanssa. Jo 14 p:nä helmikuuta, Homburgin konferenssin jälkeisenä päivänä, kenraali Ludendorff lähetti Suomen Berliinissä olevalle lähettiläälle kehotuksen tehdä uuden suoranaisen pyynnön saksalaisen sotilasapuretkikunnan lähettämisestä Suomeen ja 21 p:nä helmikuuta oli hänet kutsuttu Saksan päämajaan.

Kenraali Ludendorff ilmoitti, että sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen nyt oli mahdollinen siinä tapauksessa, että Suomella oli siitä etua ja että sitä siellä katsottiin tarpeelliseksi ja toivottavaksi. Vastaus kuului, että maan hädänalaiseen tilaan katsoen niin hyvin hallitus kuin yhteiskuntaa säilyttävät ainekset Suomessa ilolla tervehtisivät sellaisen avun lähettämistä, ja niin oli Saksan avustusretki periaatteessa päätetty toimenpide. Ensin oli lähetettävä muutamia sota-aluksia Ahvenanmaalle, ja pian sen jälkeen laskettaisiin sotajoukko, suuruudeltaan noin divisiona, maihin jollakin sopivalla kohdalla Suomen länsirannikolla. Tietysti tämä retki ei tarkoittanut yksinomaan ihmisystävällisen tehtävän täyttämistä. Niin pitkälle menevään ritarillisuuteen ei Saksalla totta tosiaan siihen aikaan ollut varaa. Se saksalais-sotilaallinen tehtävä, jota sillä tarkoitettiin, oli lähinnä estää englantilaisia joukkoja etenemästä Muurmannin rannikolta Pietariin ja ehkäistä siten uuden itäisen sotarintaman muodostuminen. Samalla toivottiin saatavan mahdollisimman vapaa tie Venäjän pääkaupunkiin sen varalta, että sen valloittaminen osoittautuisi välttämättömäksi. Mutta myöskin Suomen vapauttaminen venäläisestä bolshevikkivallasta ja sen riippumattomuuden turvaaminen oli Keski-Euroopalle niin poliittisesti kuin taloudellisesti ja sivistyksellisesti tärkeätä.

Sodanjohdon taholla tehdyn päätöksen toteuttaminen kohtasi vielä erinäisiä vaikeuksia, mutta ne voitettiin. Maaliskuun 3 p:nä allekirjoitettu Saksan ja Venäjän välinen rauhansopimus ei myöskään ollut asiaan vaikuttavana esteenä. Jo maaliskuun alussa saapui saksalaisia sota-aluksia sekä pienehkö maihinnousujoukko Ahvenanmaalle, jotavastoin pääretkikunta, n.s. Itämeren-divisiona, kenraali, kreivi von der Goltzin johdolla vasta 1 p:nä huhtikuuta lähti yli Itämeren pyrkimään Suomen mantereelle. Alkuperäisestä aikomuksesta laskea joukot maihin länsirannikolla oli luovuttu pääasiallisesti strategisista syistä, ottamalla huomioon Suomen silloinen sotatilanne, ja valittu Hanko maihinnousupaikaksi. Retkikunta saapui sinne 3 p:nä huhtikuuta, jonka jälkeen sotatoimet ja eteneminen Helsinkiin pitkin rannikkorataa heti alkoivat. Punaisten heikko vastarinta murrettiin helposti -- jo se tieto, että vastassa oli sotaan tottuneita saksalaisia sotureita, herätti jonkun verran pelkoa. Heidän sotavoimansa olivat myös tässä osassa maata heikentyneet, kun oli täytynyt lähettää lisäjoukkoja Tampereelle, missä ratkaiseva taistelu parhaillaan oli käynnissä. Vasta Helsingin edustalla kohtasi saksalaisia hieman ankarampi vastarinta. Jo 10 päivää maihinnousun jälkeen, 12 p:nä huhtikuuta, saksalaiset joukot tunkeutuivat lännestä käsin pääkaupunkiin, samalla kuin saksalainen laivasto-osasto amiraali Meurerin johdolla Tallinnasta tuli kaupungin satamaan ja laski maihin pienehkön taistelujoukon. Venäjän laivasto, josta osa jo silloin oli lähtenyt itää kohden, ei tehnyt mitään vastarintaa. Hangossa saksalaisen päällystön kanssa tehdyn sopimuksen mukaan sen tuli pysyä puolueettomana ja heti vesien auettua purjehtia Venäjälle. Helsinki säästyi näin hävitykseltä, minkä Venäjän laivasto siellä olisi voinut aikaansaada, ja todennäköisesti olisikin toimeenpannut, jollei saksalaispelko olisi lamaannuttanut sen toiminnanhalua. Viaporin linnoitus miehitettiin taistelutta. Sitävastoin saksalaisten tunkeutuessa pääkaupunkiin syntyi katutaisteluita, joihin myös otti osaa valkoinen kaarti, joka siellä salaa oli aseistettu ja nyt sai mahdollisuuden päästä toimimaan. Jo seuraavana päivänä, 13 p., kaupunki oli puhdistettu kapinallisista aineksista ja kokonaan valkoisten käsissä. Riemulla väestö, joka nyt kahden ja puolen kuukauden hirmupäivien jälkeen taas saattoi hengittää vapaasti, ja lailliset viranomaiset, jotka jälleen voivat ryhtyä toimimaan, tervehtivät saksalaisia sotureita vapauttajinaan. Suurin osa punaisten sotavoimia, samoin kuin kapinan johtajat, olivat paenneet itään päin ja osa niistä pelastautui Venäjälle, siellä yhä edelleen avustaakseen venäläisten Suomen jälleenvalloittamispyyteitä.

Huhtikuun 6 p:nä oli toinen pienehkö saksalainen joukko-osasto Tallinnasta kenraali Brandensteinin johdolla noussut maihin Loviisassa, karkoittanut kaupungissa ja sen ympäristössä olevat punaiset joukot ja lähtenyt etenemään pohjoista kohti. Tämän retkikunnan tarkoituksena oli miehittämällä joku kohta Riihimäen--Viipurin rataosalla katkaista punaisten peräytymistie itään. Kahakoiden ja taistelujen jälkeen, sekä koettuaan muutamia vastoinkäymisiä, varsinkin Uudessakylässä, joka vähän aikaa oli saksalaisten hallussa, tämä joukko-osasto valtasi 18 p:nä huhtikuuta Lahden, joka oli punaisten pääpesäpaikkoja.

Samoihin aikoihin kuin saksalaiset joukot saapuivat maahan ja suorittivat ensimäiset sotatoimensa Etelä-Suomessa, oli tärkeitä sotatapahtumia sattunut myöskin rintaman pohjoispuolella. Asemataistelua oli siellä jatkunut eikä kapinallisten ja venäläisten onnistunut, niin usein ja eri kohdista rintamaa kuin he yrittivätkin, murtautua sen läpi tai saada sitä peräytymään. Ensi sijassa punaiset olivat menestymättä pyrkineet ottamaan haltuunsa Haapamäen--Pieksämäen radan, siten katkaistakseen valkoisilta lännen ja idän välisen yhteyden. Lukuisia, osittain ankaroita yhteentörmäyksiä oli sattunut pitkin koko linjaa, Lavialla, Ruovedellä, Vilppulassa, Kuhmoisissa, Sysmässä, Lusissa (Heinola), Savitaipaleella, Joutsenossa, Ahvolassa, Kavantsaarella, Muolaassa, Raudussa, Valkjärvellä y.m., mutta maaliskuun keskivaiheille saakka pysyi rintama jokseenkin muuttumatta. Mutta 16 p:nä maaliskuuta alkoi yhtenäisen suunnitelman mukaisesti valkoisen armeijan suuri rynnäkkö etelään päin, varsinkin Pohjois-Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä Tamperetta kohti, joka oli punaisen ja punavenäläisen armeijan lujimpia varustuksia ja tukikohtia. Keskusta (Wetzer) rynnisti taistellen Vilppulasta Orihveden ja Suinulan kautta Messukylään, itäinen sivusta (Wilkman) Jämsästä Orihvedelle, Kangasalle ja Lempäälään ja läntinen osaksi Vaskivedeltä ja Kurusta Teiskon kautta (Hjalmarsson), osaksi Ikaalisista Kyröskosken kautta (Linder) Tampereelle. Jo 24 p:nä maaliskuuta laukaistiin ensimäinen tykinluoti kohti kaupunkia, joka lähipäivinä joutui melkein piirityksiin. Punaisten tehdessä epätoivon vimmalla vastarintaa valloitettiin etukaupungit ja 3 p:nä huhtikuuta alkoi rynnäkkö itse kaupunkia vastaan. Kaksi päivää myöhemmin se ankaran, katu kadulta ja talo talolta käydyn taistelun jälkeen oli valkoisten hallussa. Tampereen valloitus, valkoisen armeijan suurin ja loistavin uroteko ja sodan verisin taistelu, oli vaatinut uhriksi lukuisasti kaatuneita ja melkoiset osat kaupunkia olivat tuhoutuneet, mutta tärkeä tulos vapaussodassa oli täten saavutettu. Punaisten valta oli tässä ensimäisessä suuressa voimainmittelyssä saanut ankaran iskun ja alkoi horjua, voimatta enää koskaan tointua. Osa Tampereelle kootuista ja kaupungin puolustukseen osaa ottaneista punaisista joukoista onnistui pelastautumaan etelään päin, mutta vankien lukumäärä nousi kuitenkin 10,000:een, minkä ohella 50 venäläistä tykkiä ja runsaasti muita aseita ja ampumatarpeita joutui hallituksenjoukkojen saaliiksi.

Samoihin aikoihin kuin Tampereesta taisteltiin ja sen valloituksen jälkeen eteni valkoisia joukkoja alituisesti taistellen (Karkussa, Mouhijärvellä y.m.) pohjoisesta käsin Satakuntaan Tampeeren--Porin radalle puhdistaen nämä seudut punaisista rosvojoukoista, jotka siellä olivat harjoittaneet kauheaa terroria ja tehneet hirvittäviä rikoksia (Noormarkussa, Suodenniemellä y.m.). Huhtikuun 11 p:nä valkoiset miehittivät Porin, sen jälkeen kuin punaiset ryöstettyään ja tuhottuaan omaisuutta olivat lähteneet kaupungista. Huhtikuun 18 p:nä vallattiin Rauma samoin ilman taistelua.

Turun väestö oli niin hyvin ennen kapinaa kuin sen kestäessä saanut paljon kokea. Punaisilla oli siellä rajaton valta eivätkä he terrorisoinneet ainoastaan kaupungin porvarillisia, vaan myös ympäristön rahvasta. Minkäänlainen vastarinta ei siellä ollut mahdollinen. Osa kaupungin asekuntoisia miehiä oli kapinan alkaessa lähtenyt pohjoiseen ja liittynyt jo mainittuun Uudenkaupungin suojeluskuntaan, toinen osa oli vetäytynyt saaristoon ja sitten Ahvenanmaalle (Vårdöhön) sekä siellä järjestänyt suojeluskunnan, n.s. "saariston vapaajoukon". Se sai aseita ja opettajia sotaharjoituksia varten Ahvenanmaan saksalaisilta joukoilta. Saatuaan vahvistukseksi pienen saksalaisen sotilas-osaston tämä joukko oli taistellut saaristoon sijoitettuja punakaartilaisia vastaan ja vallannut muutamia sikäläisiä saaria (Houtskarin ja Korpon). Tampereen valloitus ja Helsingin menetys sai punaisten sodanjohdon pelkäämään, että Turku ja koko Länsi-Suomi joutuisivat eristetyiksi yhteydestä itäänpäin, minkä lisäksi odotettiin hyökkäystä lännestä päin Ahvenanmaalla maihinnousseiden saksalaisten joukkojen taholta. Alkoi yleinen, sekä punaisen kaartin että punaisten perheiden pako itää kohden, päämääränä Venäjä. Suuret määrät ryöstämällä saatua omaisuutta otettiin mukaan. Huhtikuun 12 p:nä lähti viimeinen pakolaisjuna Turusta ja jo seuraavana päivänä "saariston vapaajoukko" marssi kaupunkiin. Samaan aikaan kuin Helsinki, vapautui näin Turkukin. Turusta länteenpäin olevat seudut Turun--Toijalan rataosan ja rannikon välillä puhdistivat "saariston vapaajoukko" ja muut erilliset suojeluskuntaosastot, kun taas saksalaiset, noustuaan maihin Loviisassa ja vallattuaan Helsingin, suorittivat saman tehtävän itäisellä Uudellamaalla. Tässä puhdistustyössä oli muiden paikallisten suojeluskuntien ohella osallisena entinen n.s. Pellingin joukko, joka Tallinnasta oli kuljetettu Danzigiin ja sieltä oli saksalaisen Itämeren divisionan mukana tullut Suomeen. Huhtikuun keskivaiheilla näin maan eteläisimmätkin seudut, suurta osaa Viipurin lääniä lukuunottamatta, olivat valkoisten hallussa.

Sotatilanne oli Suomessa parin viikon kuluessa täydelleen muuttunut. Kenraali Mannerheimin suuri kansanarmeija oli pitkin koko rintamaa lähtenyt liikkeelle ja painoi punaisten joukkoja etelään päin. Sieltä taas tunkivat päälle saksalaiset sotavoimat. Nekin olivat kenraali Mannerheimin ylipäällikkyyden alaiset. Näiden välillä ulottui huhtikuun keskivaiheilla lännestä itään kapea kaistale, joka vielä oli kapinallisten hallussa. Punaiset joukot oli kokoonpuristettu tälle ahtaalle alalle, mistä ne tasaisena virtana vetäytyivät itäänpäin tuhansittain heitä seuraavien pakolaisten seuraamina, päästäkseen mikäli mahdollista Viipuriin ja etsiäkseen pelastustaan Venäjältä.

Osa kenraali von der Goltzin joukoista alkoi Helsingin valloituksen jälkeen edetä pohjoiseen pitkin rautatielinjaa ja valtasi 22 p:nä huhtikuuta Riihimäen rautatieristeyksen, missä punaiset epätoivon vimmalla tekivät vastarintaa, sekä 26 p:nä Hämeenlinnan, juuri viime tingassa estäen punaiset surmaamasta satakunnan kuolemaan tuomitsemaansa kansalaista, jotka näin pelastuivat. Seuraavana päivänä pohjoisen armeijan etujoukot marssivat kaupunkiin ja yhteys Mannerheimin ja von der Goltzin joukkojen välillä oli tällä kohdalla saavutettu. Nämä Tampereelta tulevat valkoiset sotajoukot olivat etelää kohti tunkeutuessaan kohdanneet ankaraa vastarintaa. Varsinkin olivat taistelut sitkeitä Lempäälässä, jonne punaiset olivat koonneet vahvoja joukkoja, ja jossa seudun maantieteelliset suhteet tarjosivat oivallisen puolustusaseman.

Lahdessa saksalaiset joukot olivat pitäneet puoliaan punaisten hyökkäyksiä ja läpimurtautumisyrityksiä vastaan. Myöskin siellä oli saavutettu yhteys saksalaisten ja pohjoisen armeijan välillä siten, että Heinolan puolelta eräs joukko-osasto oli edennyt Lahteen saakka. Punaisten läntinen armeija, joka nyt oli eristetty radasta ja jonka peräytymistie Lahden luona oli katkaistu, täytti jäännöksillään Hauhon--Tuuloksen ja Lahden--Vesijärven väliset seudut. Epätoivon rohkeudella tämä pakolaisarmeija pyrki ulos ansasta, johon se oli joutunut, mutta onnistumatta. Kaikki käytettävissä olevat saksalaiset voimat siirrettiin näihin seutuihin ja kolme päivää, huhtikuun 30 p:stä toukokuun 2 p:ään, kestäneen taistelun jälkeen punainen armeija oli pakotettu antautumaan, -- se oli Suomen Sedan. Saalis oli noin 20,000 vankia, 20 tykkiä, 200 konekivääriä ja 4,000 hevosta.

Itä-Suomessakin loppuratkaisu tapahtui samaan aikaan tai vähän sen jälkeen. Tampereen valloituksen jälkeen oli armeijan ryhmittelyä muutettu, Karjalan ja Savon rintamat saivat apujoukkoja ja voivat nyt alkaa lopullisen etenemisensä. Päämaja, joka suurimman osan sota-aikaa oli Seinäjoella, muutettiin tämän vuoksi Mikkeliin. Itä-Suomessa aloitti Karjalan rintama liikkuvan sodan. Kauimpana idässä, Raudussa, valkoiset joukot olivat Tampereen valloituksen aikoihin saavuttaneet huomattavan voiton pääasiallisesti venäläisistä kokoonpannusta suurilukuisesta vihollisjoukosta, joka melkein kokonaan tuhottiin. Karjalan rintaman joukot aloittivat huhtikuun 20 p:n paikoilla etenemisensä eteläisen pääradan erinäisiä seutuja kohti aina rajaan (Terijokeen) asti, siten katkaisten Viipurin ja Pietarin välisen yhteyden, jolla punaisten sodankäynnille oli ollut suuri merkitys. Huhtikuun 25 p:nä valkoinen armeija, jota täällä nyt johti kenraali K.F. Wilkman (Wilkama), eri puolilta ja alituiseen taistellen lähestyi Viipuria ja ryhtyi kaupunkia valloittamaan, mikä suoritettiin 28 ja 29 p:nä. Viipurissa ja taisteluissa sen ympäristössä otettiin 15,000 vankia ja saatiin runsas sotasaalis, 300 tykkiä, 200 konekivääriä y.m. Kaupungin asukkaat vapautuivat siitä terrorista, jota he olivat saaneet kärsiä kolme kuukautta ja joka oli ilmennyt kauhistuttavina joukkomurhina ja muina väkivallantöinä. Viipurin kukistuessa punaiset menettivät viimeisen lujan turvapaikkansa ja venäläiset lähinnä pääkaupunkia tärkeimmän tukikohtansa Suomessa.

Huhtikuun 26 p:nä Savon joukot hyökkäsivät punaisten rintamaa vastaan, pakottivat sen peräytymään ja etenivät toisella sivustallaan Lappeenrantaan, toisella Kouvolaan, jotka muutamia päiviä myöhemmin olivat valkoisten hallussa. Myöskin viimemainittu seutu ja sen läheisyydessä olevat tehdasyhdyskunnat sekä koko Kyminlaakso ympäristöineen ja varsinkin Haminan kaupunki saivat punaisten vallan aikana kokea kauhun päiviä. Sielläkin oli toimeenpantu julmia joukkomurhia. Täältä ja Viipurin tienoilta pakoon lähteneet laumat pääsivät Kotkaan, mistä osa niistä siellä odottavilla laivoilla ehti paeta Pietariin. Toukokuun 4 p:nä valkoiset joukot saapuivat Kotkaan, samalla kuin sen satamaan ankkuroi saksalaisia sota-aluksia. Samana päivänä vallattiin myös Hamina. Sota oli käytännöllisesti katsoen lopussa. Viimeiset maassa olevat venäläiset joukot olivat ne, jotka pitivät hallussaan maan kaakkoisimmassa kolkassa olevia Inon pattereita. Ne lähtivät maasta vasta 14 p:nä toukokuuta, senjälkeen kuin olivat räjähdyttäneet siellä olevat asevarikot ja tuhonneet linnoitusten tykit. Suomi oli "venäläis-vapaa" ja vapaustaistelun varsinainen päämäärä oli saavutettu. Kotoinen, maansa kavaltanut punainen vihollinen oli tehty vaarattomaksi, mutta oli osittain jäljellä maassa.

Tampereen valloitus oli punaisten ja heidän venäläisten liittolaistensa tappion alkuna; sen päätti Viipurin ja Kouvolan valtaus sekä suuri antautuminen Lahden luona, mikä kaikki tapahtui muutaman viikon kuluessa. Nopea ja täydellinen voitto oli tulos noiden kahden, Suomen vapautuksen puolesta taistelleen valtavan voiman: isänmaallisen innostuksen kannattaman kansanarmeijan ja sotaan harjaantuneiden saksalaisten joukkojen yhteistoiminnan tulos. Ulkoapäin tuleva apu ei vähentänyt ensinmainitun suuren ja kauniin, vapautuksen pääedellytyksenä olleen isänmaallisen työn merkitystä ja kunniaa, mutta se säästi maamme monilta ja pitkällisiltä kärsimyksiltä, se pelasti meille suuren osan nuorta voimaamme ja helpotti mahdollisuuksiamme pian korjata sodan tuottamat vauriot.

Toukokuun 16 p. oli valkoisen armeijan päivä. Silloin pääkaupungin viranomaiset ja väestö juhlivat voitokasta kansanarmeijaa ja sen päällikköä suoritetun vapautustyön johdosta. Armeijaan, joka sinä päivänä juhlallisesti marssi Helsinkiin ja siellä toimeenpani paraatin, kuului joukkoja kaikista armeijaosastoista ja rykmenteistä. Se oli uuden ajan, vanhojen unelmien ja toiveiden toteutumisen ulkonainen ilmaus, ilmaus siitä, että Suomen kansa nyt oli isäntä omassa talossaan.

Sodan jälkeen.

Vapaussota oli historiallinen välttämättömyys. Ilman kansannousua ja yhteistä, idästä tullutta sortoa vastaan suunnattua voimanponnistusta ei maamme todennäköisesti olisi voinut saavuttaa pysyvää vapautta ja täyttä riippumattomuutta. Kuva tästä ottelusta, jossa Suomen kauan kestänyt taistelu kansallisen olemassaolonsa ja täydellisen itsenäisyytensä puolesta saatettiin loppuun, sumentui kyllä siitä, että oli taisteltava omia maanmiehiäkin vastaan. Mutta se ei kuitenkaan ollut sisällinen sota tavallisessa mielessä, ei verinen ottelu eri yhteiskuntaluokkien tai poliittisten puolueiden välillä, vaan jatkoa Suomen taistelulle idän barbariaa vastaan, joka nyt oli pukeutunut bolshevismin hahmoon ja johtanut harhaan osan maamme väestöä. Taistelu ei ollut varsinaisesti suunnattu tätä, vaan sitä myrkkyä vastaan, jota itä oli pyrkinyt ja osaksi onnistunut valamaan tietämättömimpään ja siveellisesti alimmalla tasolla olevaan kansamme osaan ja joka oli sen saattanut isänmaanpetoksen pimeälle polulle itsekkäiden tarkoitusperien saavuttamiseksi. Sota karkoitti myrkyttäjät tehden henkisen myrkyn sillä kertaa tehottomaksi ja pelastaen isänmaan jo uhkaavasta perikadosta tai sivistyksentuhosta, mutta myrkkyä ei sodan keinoin voitu poistaa. Tämä Venäjän yhteyden viimeinen perintö esti Suomen yhteiskunnan nopean toipumisen ja ehkäisi monessa suhteessa uuden ajan vaatimaa kehitystä. Myöskin suuri elintarpeiden puute, mikä vuonna 1918 vallitsi maassa ja melkeinpä lähenteli nälänhätää -- sekin osaltaan puna-venäläisen anarkian seuraus -- vaikeutti suuresti säännöllisiin oloihin siirtymistä.

Mutta Suomen kansa saattoi kuitenkin nyt, joskin suurten poliittisten ja taloudellisten vaikeuksien vallitessa, käydä rauhantoimiin ja lujittamaan maan ulkonaista riippumattomuutta ja sisäistä asemaa. Hallituksen jäsenet -- niiden joukossa myös sen päämies Svinhufvud, joka maaliskuussa tekemänsä uhkarohkean pakoretken jälkeen oli Saksan kautta saapunut Vaasaan -- kokoontuivat jälleen toukokuun alussa Helsinkiin. Eduskunta, joka ryhtyi jatkamaan kapinan keskeyttämiä istuntojaan, oli jäsenluvultaan huomattavasti supistunut. Melkein kaikki sen sosialistiset jäsenet olivat poissa. Osaksi he olivat paenneet, osaksi kapinaan osallisina vangitut tai syytettyinä valtiorikoksesta. Eduskunta päätti toukokuun 18 p:nä luopua korkeimman vallan käytöstä, mikä siirrettiin valtionhoitajaksi valitulle hallituksen puheenjohtajalle Svinhufvudille. Hallitus uusittiin ja J.K. Paasikivi tuli sen varapuheenjohtajaksi.

Nyt ryhdyttiin toteuttamaan niitä hallintotoimenpiteitä, joita muuttuneet olot vaativat. Valtiolliset hallintoelimet havaittiin olevan pääasiassa sellaisinaan valmiit ja tarvitsevan vain eräissä kohdin täydentämistä. Varsinkin oli näin laita sotalaitoksen, jonka järjestely sodan aikana oli ollut aivan tilapäistä. Yleinen asevelvollisuus määrättiin toimeenpantavaksi niissäkin osissa maata, missä kutsuntoja ei oltu voitu aiemmin suorittaa, ja niin luotiin pysyvä sotavoima. Järjestelytyöhön saatiin apua saksalaisilta yliesikuntaupseereilta ja harjoitustehtäviin käytettiin neuvojia saksalaisista joukoista, jotka hallituksen toivomuksen mukaisesti jäivät maahan. Suomen täytyi olla varustautunut idästä mahdollisesti tulevien hyökkäyksien varalle ja valmis puolustamaan riippumattomuuttaan. Myöskin Englannin silloinen epäselvä sotapolitiikka Vienanmeren seuduilla, missä osa Suomesta paenneita punakaartilaisia otettiin Englannin palvelukseen, pakotti olemaan valmiina puolustukseen. Ulkomaanedustus oli maallemme uusi ala, mikä tuli hallituksen erikoisen huomion esineeksi, ei ainoastaan poliittisten näkökohtien vuoksi, vaan myös siksi, että saataisiin poistetuksi maassa vallitseva ja tuottavaa toimintaa lamauttava elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden puute. Varsinaisimmin Saksaan orienteerattu ulkopolitiikka oli luonnollinen seuraus Saksan vapaustaistelussamme antamasta avusta ja vastasi Suomessa yleisesti vallitsevaa mielialaa. Tätä piti yllä saksalaisten joukkojen jatkuva oleskelu maassa ja myötätunto, minkä ne täällä olivat saavuttaneet. Länsivaltain vihollisuudeksi tämä politiikka ei kehittynyt -- puolueettomuuden rikkomishalua maassa tuskin olikaan -- mutta Englanti ja myöskin Ranska suhtautuivat sangen kylmäkiskoisesti Suomen riippumattomuuteen. Englanti ei vielä ollut halukas lopullisesti sitä tunnustamaan ja Ranska teki aiemmin antamansa tunnustuksen Suomen poliittisesta hallitussuunnasta riippuvaksi.

Valtiomuotokysymys kohosi nyt etualalle. Suomi oli hallituksen julistuksella 4 p:ltä joulukuuta 1917 ja eduskunnan hyväksyttyä sen julistautunut riippumattomaksi tasavallaksi, mutta uutta, siihen perustuvaa valtiosääntöä eduskunta ei vielä ollut säätänyt, ennenkuin kapina puhkesi, ja muodollisesti Suomi oli, perustuslakiensa mukaisesti, vielä monarkia, joskin vailla hallitsijaa. Mikään muu valtiomuoto kuin tasavaltainen ei itsenäisyysjulistuksen ja silloin vallitsevan vallankumouksellisen hurmion aikana ollut ajateltavissa. Sota ja vallankumouksen täydellinen kukistaminen oli kuitenkin tässä kohden tehnyt aseman toisenlaiseksi, ja monarkistinen mieliala oli maassa vapaustaistelun kestäessä varttunut voimakkaaksi. Maan ulkopoliittiselle asemalle ja ulkokohtaiselle turvallisuudelle katsottiin monarkian sisältävän suurempia takeita, ja myöskin sisäisille olosuhteille näytti luja hallitusvalta tarpeen vaatimalta. Hallituksessa monarkistinen kanta oli vallitseva, eduskunnassa mielipiteet kävivät sangen eri suuntiin. Pienellä enemmistöllä eduskunta periaatteellisesti teki päätöksen monarkistisen valtiomuodon voimaansaattamisesta, mutta tälle pohjalle laadittu ehdotus ei eduskunnan istunnossa 7 p:nä elokuuta saavuttanutkaan päätöksen heti voimaanastumiselle laissa säädettyä enemmistöä, mistä seurasi, että asia oli jääpä lepäämään yli seuraavien eduskuntavaalien. Vanhat ruotsinaikaiset perustuslait jäivät näin ollen voimaan. Välttääkseen hallitsijan valinnan lykkäytymistä tuonnemmaksi eduskunta 58 äänellä 44:ää vastaan päätti hallitukselta anoa, että se ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin sellaista kuninkaanvaalia varten, jota v:n 1772 hallitusmuoto edellytti kruununperimyksen katketessa. Hallituksen neuvottelut hallitsijaehdokkaasta johtivat siihen, että Hessenin prinssi Friedrich Karl, Saksan keisarin lanko, asetettiin Suomen kuninkaanvaltaistuimen ehdokkaaksi. Suuresti epäröityään oli hän siihen suostunut. Kuninkaanvaali suoritettiin kuitenkin vasta 9 p:nä lokakuuta ja Suomessa valmistauduttiin ottamaan vastaan valittua hallitsijaa. Ennenkuin tämä ehti tapahtua, tuli Saksan vallankumous ja keskusvaltain suuri luhistuminen, mikä yhdellä iskulla mursi Saksan valta-aseman.

Tämän kautta muuttui poliittinen asema myöskin Suomeen nähden kokonaan. Sen jälkeen kuin länsivallat olivat tulleet Euroopan rajattomiksi herroiksi, ei Saksa enää voinut olla meidän ulkonaisena tukenamme. Englanti ja Ranska selittivät, etteivät ne tunnustaisi valittua saksalaista prinssiä Suomen kuninkaaksi, ja ehtona maamme varustamiselle elintarpeilla vaativat he saksalaisten joukkojen poissiirtämistä. Varsinkin tämä leipäkysymys pakostakin teki Suomen aseman länsivalloista riippuvaksi. Joulukuun alussa saksalaiset joukot lähtivät Suomen mantereelta Suomen kansan vilpittömien kiitollisuuden ja kaipauksen tunteiden saattamina. Muuttunut poliittinen tilanne vei siihenkin, että kuninkaanvaali oli peruutettava. Joulukuun lopulla Hessenin prinssi kieltäytyi hänelle tarjotusta kruunusta, ja siten monarkistisen aatteen toteuttaminen Suomessa jäi sikseen.

Muuttuneen poliittisen orienteerautumisen johdosta Svinhufvud luopui valtionhoitajan toimesta 12 p:nä joulukuuta, minkä jälkeen eduskunta valitsi valtionhoitajaksi kenraali Mannerheimin, joka jo toukokuussa oli luopunut ylipäällikön tehtävästä. Myöskin hallituksessa tehtiin eräitä, uusia olosuhteita vastaavia henkilömuutoksia. Uudet eduskuntavaalit suoritettiin maaliskuussa 1919 ja johtivat varmaan tasavaltalaisenemmistöön, kun sosialistien 80 edustajapaikkaa otettiin lukuun. Toukokuussa eduskunnalle annettiin tasavaltaiselle pohjalle laadittu valtiosääntöesitys. Pitkien neuvotteluiden ja eräiden muutosten jälkeen tämä uusi perustuslaki hyväksyttiin 21 p:nä kesäkuuta ja sai valtionhoitajan vahvistuksen 17 p:nä heinäkuuta, joten Suomi lopullisesti sai tasavaltaisen valtiosäännön, missä entisen yksikamarisen eduskunnan käsiin annettiin laaja parlamenttaarinen valta. Uuden lain mukaisesti tuli eduskunnan suorittaa valtakunnan ensimäisen presidentin vaali. Vaali tapahtui 25 p:nä heinäkuuta 1919, jolloin Suomen tasavallan ensimäiseksi presidentiksi valittiin kahden keskustapuolueen, edistysmielisten ja maalaisliittolaisten ehdokas, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K.J. Ståhlberg. Oikeistopuolueet äänestivät kenraali Mannerheimiä.

Niiden valtojen lisäksi, jotka aikaisemmin olivat tunnustaneet Suomen itsenäiseksi valtioksi, oli kevään ja kesän kuluessa tullut useita muita, kuten Englanti, Yhdysvallat ja Japani toukokuussa, Romaania, Belgia, ja Italia kesäkuussa y.m. Näin ollen Suomen kansojen kesken yleisesti tunnustettu täysivaltaisuus oli kansainvälis-oikeudellinen tosiasia, jota myöhemmin vielä vahvisti sen ottaminen jäseneksi Kansainliittoon. Diplomaattisia suhteita ulkovaltoihin oli vähitellen kehitetty, ja myöskin kauppayhteys oli muuttunut vilkkaammaksi.

Venäjään nähden Suomi yhä edelleen oli sotakannalla. Rauhanneuvotteluja oli Saksan turvin yritetty Berliinissä elokuussa 1918, mutta tuloksitta. Neuvottelut alettiin uudelleen Tartossa keväällä 1920 ja johtivat lopultakin 14 p:nä lokakuuta tehtyyn rauhansopimukseen. Suomen alue lisääntyi Pohjoisen Jäämeren rannalla sijaitsevalla Petsamolla. Mutta eräiden Itä-Karjalan väestöltään suomenkielisten osien yhdistäminen Suomeen raukesi. Tätä yhdistämistä olivat laajat piirit maassamme, samoin kuin mainittu väestö itse toivoneet, ja sen vapauttamiseksi Venäjän vallasta olivat suomalaiset vapaaehtoiset joukot taistelleet Aunuksessa. Näin haipui viimeinen jäännös niistä "suursuomalaisista" toiveista ja unelmista, jotka sodan jälkeen olivat elähdyttäneet suurta osaa Suomen yhteiskuntaa.

Maailmansodan myrskyn mainingit eivät vielä ole asettuneet eikä uuden, täysivaltaisen Suomen asema ole voinut saavuttaa sitä lujuutta ja vakiintumusta, mikä on välttämätön rauhalliselle kehitykselle. Mutta tässä suhteessa sen laita ei ole huonompi vaan pikemmin parempi kuin toisten maailmansodan yhteydessä syntyneiden tai sen koskettamien pienten valtioiden. Se voi rakentaa vanhan valtiollisen järjestyksen pohjalle, joskin uuden valtiomuodon turvin. Länsimainen sivistys oli maahamme lujasti juurtunut jo kauan ennenkuin se otti kohtalonsa omiin käsiinsä, eikä tätä sivistystä idästä tullut vaikutus ole voinut tai ehtinyt tukahduttaa tai muuksi muuttaa. Pitkä, sitkeä taistelu kansallisen ja valtiollisen vapauden puolesta on lisännyt sen itsenäisyysliikkeen siveellistä ja poliittista oikeutusta, ja kansamme on osoittautunut pystyvänsä itse hallitsemaan itseänsä. Mutta Suomen vapaata ja itsenäistä valtiota uhkaavat kuitenkin sekä sisäiset että ulkoiset vaarat. Ensinmainitut eivät ole etsittävissä vain jyrkistä luokkaeroavaisuuksista ja bolshevistisen hapatuksen vaikutuksista, jotka yhä edelleen uhkaavat yhteiskuntaa, vaan myös siitä puoluehajaannuksesta ja niistä väritykseltään kiihkokansallisista puolueriidoista, jotka sisäisesti ja ulospäin ehkäisevät ja lamauttavat yhteistyötä ja jotka varsinkin tulevat näkyviin puoluekomennossaan tasapainoa vailla olevassa eduskunnassa. Niiden juuret ovat vähemmän vallitsevissa yhteiskuntaoloissa kuin eräissä suomalaisen kansanluonteen ominaisuuksissa eivätkä ne sen vuoksi voi olla vain ohimenevää laatua. Se kaikkien yhteiskuntaa säilyttävien voimien kokoomus, se yksimielinen ja luja tahto, josta vapaussota todisti, ei kauan kestänyt; se särkyi pian -- oire, joka tulevaisuuteen nähden ei ole ilahduttava. Ulkoiset vaarat johtuvat ensi sijassa maamme asemasta. Sen kaukaisuus suojelee sitä tosin jonkun verran joutumasta suurten poliittisten intressien leikkiin, mutta se antaa myös maalle eristetyn aseman, missä se on vailla toiveita saada tukea ja apua miltään Euroopan nyt mahtavalta valtiolta, jos sen kimppuun jälleen hyökätään ja se pakotetaan taas ryhtymään taisteluun itäistä naapuriaan ja vanhaa sekä ainoata vihollistaan vastaan. Sen on melkein yksinomaan turvauduttava omaan voimaansa ja omiin mahdollisuuksiinsa, mutta siksipä olisikin sisäinen kokoomus ja luja, puolueista mahdollisimman riippumaton hallitusvalta sitä välttämättömämpi.

Suomen ulkopolitiikka ei vielä ole vakiintunut. Sitä määräävät hetken todelliset tai luulotellut edut. Historiallinen ja sivistyksellinen yhteys germaanisen maailman ja lähinnä skandinavisten Pohjoismaiden kanssa ynnä maamme maantieteellinen asema näyttää, huolimatta Ruotsin kanssa sattuneista tilapäisistä etujen vastakohdista, olevan omansa määräämään sen pohjan, jolle Suomen ulkopoliittiset pyrkimykset pitempää tulevaisuutta silmällä pitäen varmimmin voidaan perustaa, ja valtakunta siten myös yhä lujemmin kiinnittää länsimaihin. Tämän ehtoja on, että Suomen kansa yhä enemmän, joskin kaikessa vaatimattomuudessa, osaa pysyttäytyä todellisena, katsantotavoissaan ja pyrkimyksissään ylevyyttä etsivänä sivistyskansana ja uutteralla työllä ja säästäväisyydellä lujittaa taloudellista voimaansa, sekä pyrkii vapaaksi sellaisista yltiökansallisen kiihkomielen ja omahyväisyyden vioista, jotka ovat nousukaskansojen ja itsenäiseen valtiolliseen elämään kypsymättömien yhteiskuntien tunnusmerkki. Tähän on meidän politiikkamme pyrittävä. Suomen valtakunnan tai "suomalaisen kansallisvaltion" eristäytymistä germaanisesta maailmasta ei voi korvata keinotekoinen liittyminen Suomenlahden eteläpuolella oleviin uusiin valtioihin, joiden olemassaolo, niin hyvin sivistyksellisesti kuin taloudellisesti ja poliittisesti, on paljoa epävarmempi ja heikompi kuin Suomen.

Mutta joka tapauksessa, sen hitaan, asteittaisen kehityksen, sen ihmeellisen onnellisten olosuhteiden yhtymisen, jotka ovat ominaisia itsenäisyytemme historialle ja jotka todistavat korkeamman johdon ilmenemistä kansamme kohtaloissa, täytyy herättää se turvallinen tunto, että saavutettu päämäärä, Suomen kansan itsenäisyys, jää pysyväiseksi, joskin monia vaikeuksia, pettymyksiä, taisteluja ja uhrauksia vielä on edessä, ennenkuin tämä päämäärä on lujitettu.