Väinämöiset: Yksi kokous meijän nykyisten runojain virren-teoista by Gottlund, C. A. (Carl Axel)

VÄINÄMÖISET

Yksi kokous meijän nykyisten runojoin virren-teoista

Toimitettu

CARL AX. GOTTLUNDILTA

I Osa.

Tukhulmissa, Painettu Norstedtin Luonna Poikineen, Vuonma 1828.

Vita sine Musis mors; Musae post funera florent.

Sillen Henkellisellen oppiallen, jumalan-opin opettajallen, Tähti-miehellen keis. St. Annan 2:sesta tähti-kunnasta, Herra E. G. MELARTINILLEN,

Siitä Hänen palavasta Isänmoan-rakkautesta, jolla Hään, Hänen Keisarilliselta Jaloueltansa Suomessa viimen asetetussa Koulun-Toimituksessa, työskeli soahaksensa Äitin-kielemme opillisessa tarkoituksessa ylös-harjoitetuksi, ja Kouluissamme käytetyksi -- uskalletaan nöyryymmässä hartautessa omistoo näitä kirjan-lehtiä, toistukseksi Moamiesten yhteisestä suosiosta, ja siitä yksinnäisestä arvoittamisesta ja kunnioittamisesta, jolla

Olen aina jeäpä hänen nöyrimmäinen palveliansa

_Carl Ax. Gottlund_.

SISÄLLÄPITO:

Esipuhe. I. RUSI RYYNÄINEN. Karhulan Peijaiset Riemu-Laulu Juubel-Juhlasta II. YRJÖ HIRVOINEN. Jyränkö Heinolan Markkinat Kurvilan Emäntä III. LASSI LAPPALAINEN. Hevo-Virsi IV. JOAKKO KEÄRIÄINEN. Hevois-Runo Koiran-Runo V. OATTO TUOVINEN. Varsan-Runo Kissan-Runo Kassin-Runo Kissan-Virsi VI. HEIKKI HUUHTINEN. Sian-Runo Näpistäjä Yötyri Yö-Jalkalainen Yötymykset Yhtymiset Syömäri VII. HEIKKI SUMMAINEN. Vävy-mies VIII. POAVO HEIKKINEN. Halpa-Poika IX. IKOINEN. Anttolan Herra X. RISTO VILJAKAINEN. Kukon-Runo XI. LASSI NISSINEN. Kissan-Runo XII. MIKKO KOIVUINEN. Nuotta-miehet Nauris-Vartias XIII. NIMEN TIETÄMÄTTÖMILTÄ. Vaimon-Tappelia Tapaillemiset Ventisen Härän-Runo Nälkä Selitykset

ESIPUHE.

Käki tuopi suven sanoman, Peäsky päivän lämpymisen.

_Sananlasku_.

_Otavat_ ovat tuskin nousseet taivahalle, ennenkuin _Väinämöiset_ jo pilvestä pyrähti.

Koska _Otava_ on jo kaikki valmiiks' painettuna, mutta koska vielä voaitaan aikoa, ennen kuin kaikki hänen kuvat (plancher) joutuu painin kanssa kaunistetuiksi (färglagde) niin olemme tahtoneet soveliaksi, että sillä välillä painuttoo tätä pientä kirjoo, että sillä ikeän kuin ennustoo hänen tulonsa, ja liesoamaan hänelle tietä pohjoisillen ilmoillen. Tämä kirja annetaan seneistä kaikillen _Otavan_ Peällentarjojoillen (Prenumeranter) huokiammalla hinnalla kuin muillen ostajoillen, kostoksi tästä heijän liian pitkästä outtamisesta.[1]

* * * * *

Näinnä aikoina on Suomessa yksi merkillinen _muutos_ tapahtunnut mielellisessä tarkoituksessa. _Suomen kieli_, jota ennen piettiin halpana ja jaloinpoljettavana, kahotaan jo monelta paremmalla arvolla, ja pietään (niin kuin sen pitäis) meijän _äitinkieleksemme_. Ne monet harjoitukset, jotka jo monessa paikoin on tehty, koroittaa tätä kieltämme _kirjan-kieleksi_, tahi käyttää sitä _kirjallisissa tarkoituksissa_, toistaa että meissä on syttynyt _yksi rakkaus_, joka on varsin _luonnollinen_, ja sen suhteen myös luonnostaan _onnellinen_.

Se on arvattava, että eroitettua Ruohtalaisista, piti ne kahleet aikoa myöten laukiaman, jotk' ei kiinittänneet eikä yhistänneet meitä heihin, voan jotka painovat meitä, heijän allesek. Näistä, oli _kielen_kahleet ne isommat ja vaikiammat, joilla kokivat meitä kiini-sitoa.

Ei ouk mikään niin luonnotoin kuin poiskieltää yheltä ihmiseltä hänen _luonnollinen kielensä_, se on että varsin murhata hänen _mielen-luontoansa_; sillä koska _kielet_ ovat _mielen_ keinot (organer) niin on yksi heistä niin kallis kuin toinenkin, ja kumpaisetkin tarpeelliset meijän _mielen-valaistukseksi_.

Tässä tarkoituksessa ovat Ruohtalaiset käyttäneet meitä varsin luonnottomasti, sillä hyö ovat poistaivuttanneet meijän mielestämme tämän _lunnollisen_ rakkauen omaan kieleemme, ja peällen-tunkeneet meille tätä _vierasta_ puhetta, jonka rakastaminen oli meillä _luonnotoin_, niin kauan kuin se moahankukisti meijän omoo puhettamme. Kuitenkin heitä ei soatetak tästä varsin syyttää; sillä jos tarkoitamme niitä aikoja jollon ensin tulimmo heijän alimaisiksi, niin olimme (heitä vastaan) yksi roaka pakanallinen kansa, kussa ei valaistus (kirjallisia harjoituksia) ollut soanut niin sioo; se piti seneistä tuotettaman meillen vieraasta moasta, ja vieraalla kielellä. Mutta vika on siinä, ettei se ouk siitten heittänyt tätä vierasta kielen-pukua, ja ottanut meijän emoamme, koska olimme jo niin paljon mielin-valaistunneet, että tämä ei ainoasti oisi ollut meille _mahollinen_, mutta myöskin varsin _tarpeellinen_. Voan sitä vastoin ovat hyö aina harjoittanneet meissä tätä muukalaista Ruohtalaista kieltä, jota ovat ehkä tehneet tästä vanhasta tavastaan, tahi luulessaan sillä paremmin sitoavasek meitä heijän ympärillensä. Mutta yksi _luonnotoin site_ ei kestäk kauan, ja yksi _luonnotoin rakkaus_ on aina voaran-alainen. Se on uskottava että jos oisimme vielä kauemminkin viipynyt Ruohtalaisten alla, niin oisi kerrankin tämä mieli meissä mielistynyt, katkaista näitä kielen-kapaloitamme ja harjoittoo omoo puhettamme. Sillä luontoa soahaan joksikin _pois-taivuttoo ja vierastuttoo_; mutta varsin muuttumaan -- sitä ej soa koskaan; ja _luonnon laki_, on ite se _ensimmäinen_, joka ajallansa rankaisee näitä hänen rikoittajoitansa. Yksi mehän-elävä, yksi peto, pietään siteillä ja kahleilla; mutta yksi ihminen, liioitenkin yksi valaistu (tahi ihmis-kansoa, joka on muka yhtä) kiinitetään vapaallisella ja vilpittömällä käytettämisellä. Se on nykyisen-ajan valaistus, jota meijän tuloo kiittee, ett'ei voittajat eneän tie voitettujansa orjiksensa, tahi alentaa heitä ihmisyytessä (i menskliheten); mutta että nyt pyytäävät heistä hyviä ihmisiä, onnellisia alammaisia, ja vapaallaisia kansalaisia (medborgare). Ja se on tästä syystä; josta ne kansat, joita nyt eroitetaan yheltä ja yhistetään toisen Hallituksen kanssa, aina ovat soanneet piteä _Uskomuksensa_ (sin Religion) _Kielensä ja Lakinsa_, jos nämät ovat muka siinä toimessa, että ovat kunnolliset ja soveltuvaiset aikoin-soaha heijän totuullista parasta ja onnellisuutta. Tätä, jota aina tehään yheksi ehoksi rauhan-teoissa, vahvistettiin myös tässä viimeisessä rauhassa v. 1809, ja se on sillä perustuksella, ja meijän Valtioin armolla, jolla myö oommo soanneet piteä ei ainoasti tätä omoo _Uskomustamme ja Lakiamme_, mutta myös tätä _muukalaista puhettamme_, joka ei ouk omamme, voan joka on meille peällen-tunkettu muualta, Suomen-kielen hävitökseksi. Se on epäillemätäk, että hallitus, joka suopi meijän parasta, ei oisi tätä asiata vastaan, jos luettaisiin vähittäin poisriisua tätä vierasta pukua, ja näitä vieraita kielen-kahleita, jotka jo kauan ovat ollut meille vastukseksi oman kielen harjoittamisessamme. Uskottavampi oisi, että se oisi meillen avuksi tässä tarkoituksessa, jos kerran pyytäisimme tätä omoo puhettamme kirjakieleksemme. Mutta siihen voaitaan, että sitä ensin tehään kunnolliseksi ja sovelliaksi tähän tarpeesen. Se on sen eistä sopiva että ruetaan ensin ylösharjoittamaan tätä emoa, puhettamme, ennen kuin ruetaan puhumaan hänen käyttämisestään yhteiseksi kirjoituskieleksemme.

Mutta jos nyt ruettaisimme harjoittamaan tätä Suomen puhettamme kirja kieleksemme, niin kysytään ehkä mitenkä sitä tehtäneeni, ja mistä tätä työtä alottaisime? Sanotaan _"peästä pinoa aletaan, hyvä asia alusta"!_ Mutta missäpä tässä on alku, ja missä tässä peätä tavataan? Se on meijän kielen _tiustelemisella, tutkimisella_ hänen tapojaan ja puheenmutkiansa, hänen henkellisen luonnon käsittämisellä, jolla meijän ensin pitäis aloittoo hänen harjoittamista. Siitten voaitaan vielä hänen puhtauteksi, _kitkemistä ja kumoon kyntämistä_ kaikkein niiten vierain sanoin ja sana-tapoin, jotka ovat häneen tartuneet, ja pahentaneet hänen luontonsa. Viimeksi tarvitaan tätä _henkellistä, siemenettä_, joka löytyy Tietomuksissa, ja miehiä joka sitä _kylvää_ ja karhii.[2]

Meijän kielen luonto tavataan _peripuhtautessaan_ meijän vanhoissa Runoissamme, ja muissa kansallisissa puheissamme, kussa heijän _Runomus_ (Poesi) ja _Salamus_ (Mythologi) ilmoittaiksen, jotka ovat ne _henkellisimmät sikiät_ kussakin kielessä. Näitä vanhoja Runoja on vähittäin ruettu ylös-hakeamaan ja julistettamaan, _Ganander, Porthan, Toppelius_, ja osittain jo myökin oommo koittaneet heitä soaha painetuiksi, milloin valaistettunna omilla selitöksillämme, milloin myös ilman selittämätäk. Mutta se on tapahtunnut, niin kuin usseen tapahtuu, koska haetaan joen takoa vettä, että näitä _nykyisiämme Runojamme_ on sillä välillä heitettynnä unoukseen. Meijän kielen _henkitär_ (genius) tavataan ei ainoasti _vanhoissa_ Runoissa, sitä tavataan myös _nykyisenimissä_; sillä oisihan se muutoin kuollut, ellei se vielä eläisi näissäkin. Yksi aika on kerran tuleva, jollon tiiustellaan näihen päivien tekoja, ja jollon kysytään: "minkälainen oli Suomalaisten Runomus alulla yheksäntoista kymmenälle sa'an luvulla" (19:de seklet)? (Sillä myö elämmö ei ainoasti meijän ajalla, mutta myös tulevillenkin ajoillen). Eikös se oisi silloin hyvä, soaha tällaisia kootuksia, tehtynnä juuri tään-ikuisilta?

Tarkoitus tämän kirjan painamisella, on sen eistä ollut, ensin että osottoo _millä teloilla meijän Runomus seisoo näinnä päivinnä_, ja minkälainen hänen on luonto, jos häntä verrataan vanhoin aikoin. Tämä on tarpeellinen tietää, ei ainoasti _tulevillen_ ajoillen, mutta erinomattain näillen _nykyisillen_, jotta meillä oisi esimerkkiä sekä _vanhoilta että nuoremmiltakin_ kielen-käyttäjöiltä, mitenkä meijän pitännöön harjoittoo puhettamme ja runomustamme. Moni ehkä luuloo, että jokainen meistä tuntoo kyllä tään-aikuista puhetta ja runomusta, jota tarjoitetaan meillen sekä suullisesti että kirjallisesti. Ei ikään! Tätä ei ouk ykskään vielä oikeen käsittänyt. Tätä toistetaan tämän aikuisilta kirjuttajoilta ja laulun-laittajoilta, heijän omilla teoilla ja lauluillansa. Sillä meijän Runomus elää niissä pohjoisimmissa moakunnissa kansan suussa, ei nissä tyhmissä veisuissa, joita vuosittain painetaan ja levitetään ympärin moatamme, ja jotka multaavat ja murhaavat sekä kielemme että juohutuksemme (Fantasi, Diktkonst). Ne eivät ouk _Suomalaisia_, muuten kuin nimekseen, sillä heissä osoittaiksen yksi muukalainen Runomus puettu Suomalaisilla sanoilla, mutt' ei käytetty Suomalaisella kielellä. Hyö ovat sen eistä pian kaikki, sekä kielen että mielensä puolesta, _ulko-puolella_ kaiken Suomalaisen Runomuksen.[3]

Myö olemme tähän asti ollut aivan _kiittämättömiä_ niitä miehiä vastaan, jotka ovat harjoittanneet henkissä pittee tätä meijän vanhoo Runomustamme. Myö ei ouk ainoasti unouttaneet heitä, niin kuin tapa on hyväntekiöimme vastaan, mutta olemme eesmänneinä aikoina monestin heitä vainoonneet ja ahistanneet; ja aina kahtoneet heijän puolella, jotka vieraalla puvulla ovat meitä villittänneet ja jouksuttelleet. Meijän tarkoitus on seneistä toiseksi, että Moamiehillemme _ilmoittoo meijän nykyisiä kunnollisempia Runo-niekkojamme_, että sillä, koko kansan kuulla, osottaisimme heillen kunniatamme, ja kehoittaisimme muita astuamaan heijän askelillen. Myö olemme tehneet tätä että yhellä puolella sekä käsittäisimme tätä meijän perullista (genuina) Suomalaista Runomustamme, että kostelisimme hänen valvojoitansa ja harjoittajoitansa, kuin että toisellakin puolella poispainettaisimme kansan mielestä niitä joutavia paha-päiväisiä remputoksia, jotka kuohuu meijän kirja-pajoistamme, ja jotka toistaa miten paljo meijän mielemme on jo poisvaipunut ja moahan-painunut siitä suloisesta Runomuksesta, joka on meijän kielen omainen.

Tässä ensimäisessä Osassammo olemme koettaneet että toimittoo _Savolaissia Runoja sekä Savon pohjoisemmasta että eteleisemmestä peästä_. Jos tämä kirja mänestyis, niin meijän aivotus oisi että aikoakin myöten painuttoo ei ainoasti muita Osia, mutta myös että erittäin toimittoo _Pohjolaisten, Karjalaisten, Aunuksellaisten, Hämäläisten, Uuenmoalaisten ja Turkulaisten_ runomuksia; että sillä selvemmin näkisimme minkälainen Runomus-taito on kussakin moakunnassa. Se on arvattava, että Runomus on aina _yksi ja yhölläinen_[4] ja että eroitus on ainoastaan kielessä eli puheen murressa, tahi juohtumuksessa ja hänen toimitus-tavoissaan. Kuitenkin tavataan kussakin kansassa eli moassa erinnäisiä juohtumuksia, ellei _eri-luontoisia_, ja se on tämä _erinnäisyys_, joka teköö heitä ikäänkuin _eri-luontoisiksikin_.[5]

Voan ennen kuin myö näistä lähemme laveammasti puhumaan, niin tahomme ensin tästä osastamme tehä joitakuita muistutuksia, ja nimittää niitä tarpellisimpiä tarkoittamuksiamme.

Se ensimäinen, joka kohtaa meitä, on yksi varsin merkillinen asia, jota löyämme, koska vertoomme näitä nykyisiä Runojamme niihin vanhoin. Nimittäin, eitä hyö _runollisessa tarkoituksessa_ (i Poetiskt hänseende) kielensä puolesta ovat aivan _samallaiset_ kuin ne kaikkiin vanhimmat, joita tunnetaan. Eli toisilla sanoilla: myö löyämme e.m. että tämän _Ryynäisen_ ja poika-_Huuhtisen_ Runot ovat verrattavinna meijän peä-Runojamme vanhan _Väinämöisen_ virsi-tekohin -- jos puhutaan muka _Runon-laitoksesta_ (versbyggnad) ja _kielen_-käyttämisestä. Nyt on kieli ainoasti yksi piiros (en form) jolla meijän ajatuksemme toimitetaan; ja Runon-laita on piiros meijän runomuksellemme. Myö neämme seneistä että ne vanhat piirokset runoissamme ovat vielä tänä päivänäkin varsin ne samat kuin olivat tiesi jo minä aikoina; niin että on varsin mahotoin meille, sekä kielen puolesta että runolaitoksestaan, eroittoo niitä vanhimpia näistä nuoremmista. Tämä on varsin luonnollinen asia, sillä ikeän kuin meijän kielemme on vielä tänä päivänäkin samalla kannallansa, kuin oli 600 oastaikoa siitten, niin on myös meijän Runomus samalla laitoksella. Eli meijän kielemme ja meijän runomuksemme ovat seisoneet varsin yhellä paikalla lähes 1000 oastaikoa, ellei enemmin. Mistä se tuloo, ellei siitä että Suomalaiset Runojot ovat toinen toisesek perästä työskentelleet niissä vanhoissa piiroksissa, ilman että heitä levittee tahi muuteskentella; hyö ovat heissä askaroittanneet, ikeän kuin meijän kirjantoimittajat, joita vielä tavataan samassa tavattomuutessaan, kuin olivat koska ensin rupeisivat tätä kieltämme kirjuttamaan. Sitä vastoin jos kahomme toisten kansoin kieliä, miten paljon eivätkös ou muuttuneet muutaman sa'an vuuen peästä. Jos luetaan e.m. Ruotin kieltä, vuotesta 1200, 1400, 1600, ja 1800, niin se aina kahensaan vuuen peästä eroittaiksen jo niin paljon, että hyvin tunnetaan minkä aikuiseksi se on luettava. Jos otetaan pitempätä aikoo, niin eroitus on aina suurempi, niin että tuskin tunnetaan samaksi kieleksi. Niin e.m. jos verroitaan sitä vanhoo Messo-Göthin kieltä tähän nykyiseen Ruohtalaisten, eli niihen vanhoin Ruomalaisten tähän nykyisten Italialaisten, niin eivät eneän toinen toisiansa ymmärtäisik. Sitävastoin niin Suomen kieli (niin kauaksi kuin käyp tutkiminen) on muuttumatoin. Sekä hänen oma luontonsa, että hänen erikummainen rakennus (jolla se rajattaiksen kaikista muista kielistä) toistaa tätä hänen peri-vanhuuttansa. Samalla tavalla osottaa meijän runot, sillä omalla luonnollansa (jolla heitä eroitetaan kaikkein muihen kansoin runomuksesta) että ovat varsin vanhan aikuisia.[6] Niinikkään myös meijän runon- ja paimenen-soitot, jotka erimukaisuuellansa (joilla heitä luovutetaan kaikesta nykyisestä soittamuksesta) muistuttaa meitä, etteivät ouk meijän aikuisia.[7]

Jos nyt tutkitaan _kielen-harjoittamusta_, niin se on kielen kanssa niin kuin moan kanssa, joka harjoittamattomuutessaan kasvattaa näitä synkiä mehtiä, näitä kauniita notkelmoita ja noroja, näitä sakkeita saloja ja jylhäkköitä, kussa nähään koreita koivuja ja lehto-puita, eli isoja honkia ja masto-puita, jotka kauneuellansa meitä mielyttää, ja hirvittää jalouellansa; mutta kussa myös löytyy karkeita paikkoja, monta kivi-louhua ja suo-silmee. Ja joita kaikkia ei millään konstilla soaha syntymään. Tämä mehtä, joka vuosittain kasvaa, ja vuosittain katoaa, se muuttuu kyllä puuksi, mutta yhölläinen se on luonnostaan, sillä se kasvattaa aina näitä nuoria vesoja niihin vanhoin piiroksiin. Sitä-vastoin, jos tätä moata harjoitetaan, ja konstilla korjataan, miten paljon eikös se muuttuk? Näitä ikuisia mehtiä lasketaan kirvellä moahan, ja heijän siassa nähään karsittuja puita, joihen välissä kasvatetaan monellaisia kirjavia vilja-maita, jotka vuosittain käytetään milloin Ruiksi tahi Otraksi, milloin Kauroiksi tahi Vehniksi, milloin Pavuiksi, Herneiksi, Koaliksi, Nauriiksi, Potatiksi, Tattariksi, Omenoiksi ja Viina puiksi, sanalla -- kaikeks mitä konstilla soahaan kasvattaneeksi; mutta jotk' eivät kuitenkaan annak meille sen suosion ja luonnollisen huvituksen, kuin nämät mieluisat mehet, kussa vietellimme nuoruuen aikojamme. Nyt oisi vaikea ehkä sanoa, mitä heistä on parempi, nämät lehvakkaat lehto-moat, vai nämät avonnaiset pelto-moat. Kieliin kanssa on asian-laita samallainen: vanhuuessaan ja omassa mieli-vallassaan ovat synkät ja mieluisat, jos kohta karkeetkin; mutta harjoitettunna (eli yhellä puolella vesoittunna ja karsittunna; toisella, kynnettynnä ja kylvettynnä) ovat sopivat käsittämään viisauten hetelmiä ja oppimuksen omenoita. Se on seneistä työläs sanoa, jos se on meille _voitoksi tahi vahinkoksi_, että kielemme on näin kauan seisonna harjoittamatoin. Meijän luullo oisi, ett'ei meillä ouk syytä katoa yhtä, eikä toisesta ilotella; mutta tyytyä siihen kussa tilassa häntä nyt tavataan. Jos ainoastaan kahotaan _huvittamisen puolesta_ (eli mitä _kieleen tuloo_) niin se on tässä harjoittomattomassa tilassaan suloisempi, mieluisampi ja jalompi, luonnostaan; mutta jos tarkoitetaan _hyövyttämisen puolesta_ (eli mitä _meijän tuloo_) niin se hyövyttää meitä enemmin harjoitettuaan. Ja koska kielet, ikeän kuin moat, arvataan sitä myöten kuin hyö meitä hyövyttää, niin se on ainoasti _harjoitettunna_ kuin se on meillen _otollinen_.

Koska meijän Runon-piirokset ei eroitak niitä vanhoja Runoja näistä nuorista, niin mikä siitten heitä eroittaa, ellei piiros? Se on heijän sisällinen luontonsa, heijän aineensa. Hyö ovat kyllä ulkopuoleltaan yhölläiset, mutta sisältään varsin erillaiset. Koska kunkin ajan runomus aina toimittaa sen ajan mieli-juohutosta, ja osottaa kansan henkellistä mielenluontoa, niin taijamme näistä runoin sisällisestä olosta joten-kuten käsittää Suomen kansan mielen-luontoa erinnäisinnä aikoinna. Myö havaimme että meijän vanhimmissa runoissamme aina puhutaan ja lauletaan semmoisia asioita, jotka olivat luonnostaan henkellisimpiä ja jalompia kuin nykyisin; niin kuin e.m._ Moailman luomisesta, tulen syntymisestä, kanteleen suloisuutesta, rauan rakentamisesta_, ja muita semmoisia, joita tahtovat käsittää ymmärryksellänsä, ja selittää runomuksellansa; ja jotta tällä runollisella ja sala-luonnollisella puvullansa mielyttivät koko kansan. Eli myö löyämme, että heijän runomus silloin sulki sisällänsä kaikken heijän moallisen että henkellisen viisauen (ja niin se on ollut muissakin kansoissa, vanhoina aikoina). Silloin oli Runomus Suomessa korkeimmallansa. Mutta koska siitten, valaistuksen levittämisellä, kaikki nämät tieton- ja viisauen-aineet riisutettiin pois tästä heijän runollisesta ja salallisesta (mytiska) puvusta,[8] ja selkiemmästi toimitettiin ite Tietomuksilta, niin ei jeänyt meillen muuta jälellä, kuin piiros tahi puku tästä vanhasta runomuksestamme. Mutta koska yksi piiros on ajateltamatoin (otänkbart) ilman jotaik ainetta (jota se piirittää) niin tehtiin aineeksi näitä pieniä joka-päivällisiä asioita ja tapauksia, jotka kohtaavat meitä tään-aikuisessa elämisessämme. Sillä tavalla vaikeni meijän runomus, arvossansa, halvemmaksi henkellisyytessään, vaikka ne vanhat kielen- ja runon-piirokset jäivät seisallaan. Yksi tällainen yhteinen ja kansallinen runomus käsitettiin kaikilla, ja valaisi koko kansakunnan; sitävastoin niin ne kirjalliset tietomukset harjoitetaan nyt ainoasti muutamilta yksinäisiltä; eli tieto ja ymmärrys (mitkä oli heillä) tavattiin muinon mielessämme ja peässämme, nyt heitä tavataan ainoasti kirjoissamme. Mutta jos pitäävät meitä onnistoo ja hyövyttää, niin heijän pitäis toas kirjoista painumaan meijän mieleemme, ja se on tähän kirjalliseen ja mielelliseen harjoittamiseen, johon meijän aikuinen mieli-valaistus tarkoittaa. Se on seneistä arvattava, että se yhteinen kansa oli muinon iteän kuin enemmin tarkoitettu ja karaistettu henkellisyyteen runomisellansa; ja että se nykyinen kansa tyhjillä ja joutavilla mieli-kuvituksillaan, ja ruokottomilla runoillansa, soastuttaa ihtesek, vielä enemmin, moallisuuteen. Mutta Runomisessa on aina kuitenkin, moallisissakin asioissa, yksi henkellinen luonto, kussa se osoittaiksen omassa olennossaan. Ja jos se ei eneän valaisoo meitä ja johtattaa meitä henkellisyyteen ja ymmärrykseen, niin se nyt _nuhleloo_ meitä, ja _nauraa_ meijän tyhmyytestämme, että sillä johtattaa meissä ymmärrystä. Tarkoitus on aina samallainen; ennen se oli meijän _opettajanna_, nyt se on meijän _kurittajanna_.

Jos tutkimme meijän nykyisiä runojamme (nimittäin niitä kunnollisia) niin havaimme että heissä aina _nauretaan_ ihmisen _tyhmyytestä_ ja _hulluutesta_. Hyö ovat kaikki tehtynnä ikään kuin _nauruksi ja pilkaksi_ meijän mielettömästä käytöksestämme, että sillä varoittoo muita niistä villityksistä, jotka seuraa tätä moallista elämätä.[9]

Jos seneistä yksi kuuluisa Runo-seppä (joka aina on verrattava _kansan-valaistajana_, sillä seseisoo aina älyllään muita _eillempänä_) teköö pilkkoo yhestä _kelvottomasta moahan-laskiaisesta_, yhestä _tyhmästä emännästä_, yhestä _luonnottomasta luontokappalen roattelemisesta_, yhestä _luattomasta omistamisesta toisen tavarasta_, yhestä _irtonaisesta elämästä_, ja muista semmoisista hävittömästä tahi kelvottomasta elämän-laitoksesta, niin ei meijän siitä pie pahastua, eikä lakihin männä, eikä sakoillen panna. Sillä tarkoitus on hyvä, se on yksi henkellinen rankastus mielen-oatoksellemme (inför Opinionen), joka vaikuttaa ehkä paljon enemmän kuin _vitat, rahan-sakko, ja sala-rippi_. Mutta niinpä se on kuitenkin käynyt; ne vanhat viisauen-runot haettiin ja hävitettiin ensin _poavilaisilta_ pappiloilta, koskei heissä luettu _Ristuksesta_ eikä _Moariasta_ (josta heitä syytettiin _pakanallisuutesta_) ja sitten _nykyisimmiltäkin uskon-palvelioilta_, koska heissä kuultiin tätä nimee (joka teki heitä haisuviksi _poavilaisuutesta_). Niin kuin papillinen valta ahisti vanhoja Runoja, niin on laillinenkin oikeus puolestansa asettanut rankaistusta näillen _nuorillen_. Se oli ennen tapa meissä kulettoo Runo-niekkoja lakihin, ja ainoasti tämä tapa, että heitä sillä hätäyttää, toistaa jo että olivat uhkauksen alla; ja että heitä ennen-aikana paljon Suomessa tavattiin.

Myö neämmö tästä, mikä hyötytys meillä oisi näihen runoin kootuksella, meijän Runomuksemme harjoittamiseksi. Nimittäin että nämät nykyisetkin runot osottaa kunnollisia esimerkkiä sekä _runonlaitoksistaan_ että kielen-käytöksistään; ja että _aineensakin_ puolesta hyö, niin hyvin kuin nuo vanhatkin, tarkoittaa meijän _hyötymistä_ yhellä puolella, ja _huvittamista_ toistella, ellei henkellisissä, niin moallisissa asioissa.

Se toinen hoksaus (obserwation) jota näihen runoin tulkitessa osoittaitsen meillen, ja joka on pian yhtä merkillinen, on ainoasti yksi seuraus (följd) tästä _yhteisestä kansallisesta Runomuksesta_, eli tästä _luonnollisesta_, ikeän kuin kansassa syntynystä, voan ei konstilla kasvatetusta, _runomisesta_. Myö löyämme, että vaikka tässä on 12:tä erinnäistä Runojata, niin heijän runot ovat kaikki niin _yhöllaiset_, ja niin _yhen-luontoiset_, että se on mahotoin eroittaa heitä, ilman nimittämätäk. Eli siinä yhessä virren-sepässä ei ouk mitään erinomaista, joka eroittais hänen runot toisista; tahi tekisi heitä jossa-kussa mainihtavammiksi, eli eri-luontoisemmiksi. Myö olemme jo ennen toistaneet, että meijän Runomus on ollut ytsitapainen pitkin aikoo, ja nyt nähään, (joka silloin jäi meiltä muistuttamatak) että se on myös yksimukainen _poikki aikoo_. Tämä seuraa kaikki siitä, että meissä kyllä _harjoitetaan_ runomusta, voan ej _ylös-harjoitetaan_. Se kasvaa ikeän kuin meijän kielemme luonnollisessa vapautessan ja omassa mieli-vallassaan, sill' on sentähen myös harjoittamattomiin luonto, nimittäin että olla _yksi-karvainen_; mutta myöskin _kaunis-karvainen_. Niin kuin e.m. kaikki elävät, kesyttämättömyytessään (i sitt wilda tillstånd) eli luonnollisessa vallollisuutessaan, ovat _yhölläiset, vallattomat ja voimalliset_; mutta kesytetyssä olemmisessaan, tuloovat _monenkarvaiseksi, siistiksi ja heikommaksi_, niin on myös kielen ja runomisenkin kanssa.

Yks kolmaas asia seuraa seneistä vielä tästä heijän harjoittamattomuutestaan, nimittäin että ovat paikka-paikoin melkeen roakoja, tahi että heissä tavataan karkeita ruokottomia sanoja, jotka meijän mielestämme ovat sopimattomat, valaistetun kansan kuulla. Että heittee heitä varsin pois, oisi että hävittää näihen tapaa ja runon-luontoa, ja että varsin toimittoo heitä, oisi että ryettää meijän suutamme. Myö olemme seneistä käyneet ikään kuin keskellen heijän välillen. Heitä kuullaan vähän kussakin kansan seätyssä, ja tavataan sekä vanhoissa että nykyisissä kirjoissa, ja luetaan liiaksikin meijän henkellisessä Roamatussa, kussa ei semmoisia oisi luultu löytyvän. Hyö toistaavat enemmin tapoin puhtautta ja siveyttä, kuin tapoin pahenemusta (förskämda seder) sillä niin kauan kuin esi-ihmiset pysyivät pyhytessään, niin eivät kainustelleet alastomuuttansa, vasta kuin olivat toinen toisesek pilanneet, silloin tästä häpäisivät.

Yksi neljääs seuraus tästä harjoittamattomuutesta meijän kielessämme, on että siihen on sisään tuotettu niin monta muukalaista sanoo, enemmitten _Ruotin ja Venäjän_ kielistä, jota meijän pitäis välttee, erinomattain kuin meillä löytyy omia, joill' on sama merkitys. Minä olen tässä monessa kohin heitä väijynyt; mutta olen myös antana heitä monessa paikoin olla joukossa, kussa hyö ikeän kuin naurattaa meitä tavattomuutellansa ja outouuellansa. Vaikka minun aivotus on ollut, ettei niin sanalla muuttoo näitä Runoja, voan painuttoo heitä varsin niin kuin ovat mullen laulettunna, niin löyän kuitenkin, että se on mahotoin heitä toimittoo varsin ilman oikaisematak, sillä ajatus toisinaan voatii, että ne erinnäiset juotteet nioitetaan ja liitetään toinentoisesek kanssa yhteen, paremmin kuin tehän laulatessa ja suu-sanoilla. Voan minä olen toisella puolella kavahtanut tehä tätä muuten kuin juuri tarpeellisimmissa paikoissa, ja silloinkin niin vähä kuin mahollinen, niin että moni ehkä moittii minun tehneen tätä kovin vähän.

Mitä nyt vielä tulisi näistä sanottavaksi, niin tahon muistuttoo teitä, ettei nämät ouk meijän kauneimpia, eikä meijän kansallisimpia, Runojamme. Hyö ovat varsin meijän _nykyisiä jokapäiväisiä loilutoksia_, niin kuin nähään heijän aineista. Heitä lauletaan tänä pänä, ja huomena heitä jo unoutetaan uusiin virsiin. Meijän aivotus on ollut, ei että tuottaa mitä meijän kielessämme oisi kaunihinta, eikä mikä on suloisin Runomuksestamme; mutta että toimittoo meijän _tään-aikuista runomusta_, ei sellaista kuin se osoittaiksen painettuissa veisuissa (josta on jo sanottu, että ovat ulkopuolella meijän runomustamme) mutta sellaista kuin sitä tavataan meijän joka-päivällisessä käyttämisessä, runollisessa elämässämme. Myö jaettaisimme muuten meijän runollisia tekojamme vissiin peä-loatuin; nimittäin 1) ne _Pakanalliset_ (kaikkiin vanhimmat), jotka ovat vanhat kansalliset Runot, jotka muinon _laulettiin_, ja jotka usseemmittain toimittaavat puhtaita _Salamuksia, tahi luonnollista ihmis-viisautta_. 2) ne _Poavillaiset_, joka nyt ovat vanhimmat, ja joita _luetaan_: ja jotka ussemmittain toimittaa loihteita ja muita semmoisia _taikaus-sanoja_, kussa tavataan yhtä _luonnotointa ihmis-viisautta_; eli kussa se luonnollinen ymmärrys on tullut villitetyksi yhestä luonnottomasta (henkellisestä) uskomisesta. 3) Ne _nuoremmat kansalliset Runot_, jotka lauletaan ympäri moatamma, ilman että tunnetak heijän perustusta, eli heijän tekiätänsä. Heissä toimitetaan usseen _tarinallisia_ (historiska) _aineita_. 4) Ne _kaikkiin nuorimmat_, synnytettynnä viimeisellä vuos-saalla, eli vuos-luvulla (olkoon yhtä), josta muutamat ovat painon kautta, tahi muuten laulamuksensa puolesta, tulleet levitetyiksi ympäri moata; voan muutamat toas syntyyvät ja kuoloovat koti-kylissänsä, kosk eivät heillä tarkoitetak mitään mainioisuutta, ainoasti kotonaisia _joka-päivällisiä asioita_. Se on näistä viimeisistä, joista tässä nyt tarjoiletaan teillen yhtä kokousta, ottakaatte sitä vastaan -- ei kuin mikään lahja meijän Suomalaisesta runomuksestamme; mutta kuin yksi laitos meijän koti-lauluistamme.[10] Hyö ovat aineensa puolesta pienimmästä arvosta mutta kielensä puolesta, suuremmasta.

Mitä muuten tulisi sanottavaksi meijän _kirjakielestämme_, niin oommo jo siitä jutelleet Otavassamme, johon osotetaan lukioitamme; ja muistutamme ainoasti, että olemme tässä niinkuin muulloinkin nouattanut _Savon-puhetta_,[11] ja ottanut tavaksemme, että aina painuttoo näitä kansallisia Runojamme sillä puheen-murrella, kuin ovat tehtynnä, tahi tulleet meillen lauletuiksi.

Se näyttää monesta ehkä joutavallen, että olen nimittänyt milloin, ja keltä, minä olen heitä soanut; mutta se olkoon sanottu heijän valaistukseksi, jos tarvis oisi heistä tarkemmin tiiustella, ja kunniaksi heillen, jotka ovat mullen näitä lukenneet; sillä minä olen aina luenut sitä kunniaksi -- ei että tulla kirjoissa nimitetyksi -- mutta että tulla mainituksi harjoituksistaan kansalliseen ja tietolliseen johtatukseen.

Viimeiseksi tahomme myös jotaik sanoa tämän kirjan nimittämisestä. Koska meillä jo on _Otavat_ taivaallamme, niin olkaan myös _Väinämöisetkin_. Väinämöisiksi huhutaan Norjan Suomalaisissa (i Norrska Finskogarna) sitä tähtee, jota myö nimitämme _Väinämöisen-virsuksi tahi Venäjän-virsuksi_, eli niin kuin sitä myös muualla kuhutaan, _Seulajaiset, Seulajainen ja Rian-seulat_, joka kulkoo Otavan eillen, jo matkan peässä, ja kussa löytyy monta pientä selittämätöintä tähti-kipunata, josta sitä myös _Rysmäksi t. Rysmä-täheksi_ mainitaan. Ja koska Väinämöinen oli meijän Peä-Runojamme, niin olkaan nyt nämät pienet Väinämöiset hänen palveliat ja kielen-noutajat!

Kirjutettu Tukhulmissa, Joulu-kuun 7:nä päivänä vuonna 1828.

_C. A. Gottlund_.

VÄINÄMÖISET.[12]

"Väinämöiset -- mikäs se on?" Se on tähti taivoisessa, Seulaisten pieni sikeri, Virsu vanhan Väinämöisen, Jok'on ilmassa, iässä, _Otavasta_ oikeesehen, Rajalla _Linnun-ratojen_. Siinä kiiltääpi kitisee Sätehellä seihtemällä, Tuhannella tuikkarella Viskoitteloo valkiansa Tännek tuonnek taivoisehen.

Ukko vanha Väinämöinen Heittiin pitkin pientarellen, Maito-heinillen makoomaan. Vuohen-kukat vuoteheksi, Lehmän-kielet liepeheksi, Apilat peän-alaksi. Leivoiset ne lentelivät, Virsiänsä viruttivat Ukon korvissa koreesti. Käki kukkui kuulusasti, Onnen-kukko kuusikosta Luki satoja sanoja.

Väinämöinen, vanha-miesi Vetjusteliin väsyksissään Päivän-paisteessa parraassa, Kuumahassa kuun-valossa. Etelätär, neito nuori, Laskiin päivän-laskennolta, Lännestä tähän lähättiin, Hänen suutaan suikutteli, Hänen leukojaan likisti. Kukat hiljan kuiskuttivat, Heinät hiljan heiluttivat, Hyssytti häntä hyvästi.

Ukko vanha Väinämöinen Nukahtipa nurmen peällä, Uupui suloiseen unehen. Näki unta viisi vuotta, Seihtemettä sitä selitti. Unessaan Ukko käveli Taivaan pilviin piirtä myöten, Witojen tähtiin tietä myöten Kulki pitkin kuun kujasta, Kantavansa kanteleensa Tuonnek _Otavan_ ovillen, _Pohjos-tähen_ porstuvillen, _Sauvan Aaroisen_ salihin.[13]

Tullessaan tuonnek tuloovat Ruomin muinoisat Runojat, Troijan soan-toimittajat, Uhoimmat soiton-urohot Tunkeksivat tämän ympäir. "Laula veikkonen vähäisen Teijän moasta maistiksemme, Koitteheksi teijän kielen! Laula, laula Väinämöinen, Hyräile hyvä Isäntä Niitä soittoja somia, Joita lauletaan Lapissa, Soitettaneen Suomenmoassa!"

Ukko vanha Väinämöinen Kauan ensin kainusteliin,[14] Ujosti näitä Uroja; Siitten otti kanteleensa, Vasemmalla käsi-varalla Peästi vyönsä vyötäisiltään, Peästi helmat helppoisilleen, Tuuleen hameensa hajotti. Siitten hieroi kämmeniään, Kämmeniään, kymmeniään: "Soitammahan sortaammatak, Laulammahan lakkaammatak, Iloksi näiten Isänniin Näiten miesten mieleheksi!"

Siitten rupeisi Runoillen, Laulujansa lasketteli -- Lauloi päivät peättämätäk, Lauloi yötä yöttymätäk, Kolmet päivee perättäin Soitti soittoja soreita.

Väinämöisen soiteltua Tàhet tansi taiwahalla, Kuu se kuuntel' pilven peästä, Nauroi taivahan navalla. Kuin hään lauloi lauat heilui, Taivaan-parret parkaisivat, Vinkuivat tuulen-vihinät. Kuin hään soitti sormillansa, Peukaloillansa peuhaisi, Itki ite _Ilmarinen_, _Vuolankoinen_ Vuoren-ukko Vetiin vatsan-veänöksissään, Ähmäröiset ähkäilivät, _Voiperoiset_ voihkailivat Tästä soitosta somasta, Näistä lauluin-laitoksista.

Jo päiväntenä kolmantena Rupeis Ukko Väinämöinen Vasta parraaita panemaan, Silloin laulujaan lateli, Kajahutti kanteletta, Jotta kielet kiljaisivat, Eänet kaikki ärjäisivät, Parkuisivat joka paikka. Päiväntenä kolmantena Ennen Kukon kuulumatak, Päivän nuoren nousematak, Rupeematak oamu-ruskon, Lasketteli laulujansa, Kaikkiin sakeemmat sanansa, Jotta Hiijet himmenivät, Taivaan vallat vapisivat, -- Lumohutti ite Luojan.[15] -- --

Silloin soitti soitumellaan, Kantelellaan kaikutteli, Jotta rauat raukenivat, Vasket vaipui kanteleesta. Lauloi kaikki kanteleensa Paljaaksi tähti-säteeksi, Lauloi kielet kanteleessa Paljaaksi päivän-paisteeksi, Lauloi naulat kanteleessa Paljaaksi kuun-kuumeeksi. Soitti kynnet kynsistänsä, Soitti suonet sormistansa, Käsistänsä liha-keäpet -- -- -- -- -- -- --

Siinä muinot, muhkiammat, Virren-sepät viisahammat Seisoivatten säikähtyneet Tämän yhen ympärillä. Kaikki ihmitti isosti, Mainittivat tätä miestä Heijän parvesta parraaksi, Sukaksi heijän suvusta. Kukin kahto kummahaksi Tätä Suomen soittamusta, Käyttämistä meijän kielen.

Eipä tainut _Orpheus_-kaan, Eikä _Ossian_ osanut Parempia pannaksensa, Rueta hänen rinnallen Kieliin peälle kilvoitella, Virren-töillen työskentellä. Runottaret, Laulattanet,[16] _Pindin_ piijat Soitottaret, Eivät hyökään vielä nähneet Eikä taivaassa tavaneet Kauniimpia kanteleita, Koreempia soiton-koneita.

Ite _Homerus_ ihastui, Ihastui ja ihmetteli Tätä Poikoo Pohjolasta, Tätä parta-suu uroa; Anto kättä, anto suuta. Sylissään häntä sylitti. Kahtoi vielä kanteleesen, Hänen koppahan koputti, Sanoi: "saatatkos salata; -- -- -- Sinä riähkä, riemullaisi Sinä lempo, leuvoillaisi Pi'ät sellaista iloa Josta Hiijet himmenöövät, Taivaan vallat vapisoovat Hervehtiipi joka henki." Vastais kielet kanteleessa, Soiton-koneilla sopotti: "Ei meit' laula kaikki lapset, Soittanek sormi jokaisen. Tämäpä Ukon tekemä, Väinämöisen vestelemä, Teki kopan koivun luusta, Taitto tammesta jalakset, Jota koversi kovalla Väinämöinen veihtellänsä, Suomen i'äksi iloksi, Lappalaisten laulannoksi."

Ukko vanha Väinämöinen Nukahti vasta nukuksiin. Vielä makais vuotta viisi, Vuotta viisi, vuotta kuusi, Nukuksissa hyvän unen. (Uni pettipä Ukonkin, Vietteli makiaan makuun.) Havaihtessaan hään havaihti Kaikki tyhjäksi uneksi; Heinät oli helvistynneet, Ruohot kaikki jo ruostunneet, Linnut lähteneet levollen.

Kuin hään kahtoi taivoisehen, Siirsi sinnek silmiänsä, (Voi, ihmettä! -- mitä näki) Näki sielä virsuansa, Taivaan räystäällä, renallaan. Yks' oil löttöinen jalassa. Toinen tallus taivahassa; Siinä paulat paisteloovat, Tuohet tulta tuiskuavat, Vilahtaa virsun vitakset.

* * *

Kosk' oil nousuneet Otavat, Tähet vanhat valaistunneet, Kirkaistunneet kirjoissamme, Sillon näimme myö tämänkin, Virsun vanhan Väinämöisen lässäpäin ilmaantuvan, Väilyvän muihen välissä

Kuta lauletaan enemmin, Somehimmin soitettaneen, Sitä paremmin paistaavat Nämät seulaisten sätehet. Valkiansa varjeloovat Suomen muinoisat Runojat, Jotka autuast' asuuvat Taivaan aukeella aholla, Vanhanmiehen vainiolla.

Soita, soita Suomalainen Kaunihisti kanteleellais, Visusti virren-teollais, Näillen vanhoillen uroillen, Miehen kunkin kunniaksi Suomalaisesta suvusta, Joita taivaassa tavataan.

Kosk' ei peästä moata myöten, Eikä merellä mänemään Tuonek taivaiseen talohon Sinne ikuisaan Ilolaan, Niin on mieli miehillemme Luotu Luojalta hyvältä, Astuamaan aatoksissaan Meren yheksän ylitten, Taivaan puolen kymmenettä, Aina asti aurinkohon, Päivän peälle peäsemähän.

Meitä juohutus jokainen Näissä meijän Runoissamme Nosteloo moan noroista. Kantaa taivaan koarehellen. Ruvetkee siit' runoillenne Suomen poikoiset poloiset, Tehkee virret viisahammat Jotta saisitten sanoa: "Myö on käyty kerran tuolla Kaikkivallan kartanossa Juuri Jumaloin tykönä, Maistamassa makkeitansa, Naukeitansa nautimassa, Jot' ei maistak moan elävät, Eikä nauti luonnon nauta."

G--nd

Rusi Ryynäinen

Moaninkalta.

Rusi (t. Ambrósius) _Ryynäinen_ oli syntynyt nuon 1760:en vuuen tienoilla _Halolan_ kylässä _Moaninkan_ kappelissa _Kuopion_ pitäjässä. Hään oli nuoruutessaan käynyt _Pohjanmoalla_, jossa hään oppi _puu-sepäksi_, jolla työllä hään elätti henkensäk saakka kuolemansa asti.

Se tapahtui hänellen, niin kuin muillen älyillen (snillen) joihen täytyy moallisessa ihmis-joukossa suljeta taivaallisia aljeita (anlag) että hyö keäntyyvät _surun-lapsiksi_. Niinpä se kävi myös _Ryynäisen_ kanssa. Ainoasti silloin, kuin viina oli poisjuohuttanut hänen muistonsa _moallisista murheista_, niin hään taisi heittee mielensä näillen _henkellisillen huvituksillen_, kuhun ei muut kehujat yltynyt. Eli hänen täytyi unouttaa _olennonsa moalla_, tullaksensa osalliseksi siitä isommasta _henkellisestä ilosta_, joka Runomuksessa on Runojoillen luotu. Mutta "vilja voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin;" hään joutui viimeiseksi _Runojasta juomariksi_, ja keänty verkaisillaan yhestä henkellisestä ja taivaallisesta nautimisesta siihen roakaan moalliseen nautimukseen, joka teki häntä luontokappaleeksi jälleen. Sillä jos Runojat jollon-kullon voiteloo kielensä viinan-mehulla, joka virvoittaa heijän mieli-juohutusta, niin se ei ouk siksi viina joka teki heitä Runojoiksi; -- se myrkyttää heitä, niin kuin muitakin Jumalan lapsia, ja soattaa heitä heikkouteen ja huonouteen. Sanotaan: "viina villin tekööpi, olut tuopi toisen mielen", ja niinpä se toi _Ryynäisellenkin_. Hään oli paha-kurinen ja pikainen päissä ollessaan, ja taisi silloin olla kelvotoin ja levee-suinen. Hään eli _köyhyytessä_ yhellä torpalla _Kermetlahen_ kylässä (sillä hänen tavarat ei ollut tästä moailmasta) mutta mielensä puolesta hään oli rikas perätin, ja runsaasti lahjoitettu runollisilla mielen-juohutuksilla. Pioissa ja juominkissa hään oli aina soapuvilla. Kuin ei kuhtuneet häntä muut, niin hään tuli omalla käskyllä, aatellen: "koirat kuhtuin tuloovat, hyvät vieraat kuhtumatak." Harvoin häntä kaivattiin; mutta kuin ei heitä mielittänyt ykskään lauluillansa ja Runoillansa -- silloin oli Ryynänen poikessa.

_Ryynäinen_ kuoli v. 1822, ja kannettiin _Moaninkan_ kirkollen, kussa häntä hauattiin kuin yhtä Koiroo, koska tämä nykyisin virattomaksi heitetty Kappalainen, nimeltä _Björklund_, ei lukena hautoa hänen ylitten -- siitä syystä, että hään näinnä viimeisinnä vuosiuna oli ollut _viinaan mänevä_(?!)

Tässä loppui hänen _moallinen elämä_, kussa hänellä ei ollut paljon iloa viljelläkseen; mutta _henkellisessä tarkoituksessa_ on hään ikuistanut nimensä polvinpäiviksi meijän kirjoissamme. Seneistä, jos ei Pappi tahtona lukea hänellen ne viimeiset sanat, niin ei se kielläk meitä puhumasta hänen _runollisesta jaloutestaan ja ansiostaan_. Myö luemme sitävastoin kunniaksemme, että olemme ensimäiset, jotka moamiehillemme toimitamme muiston tästä miehestämme; ja sillä ikuistamme hänen nimensä meijän Suomalaiseen Tarinamukseemme.

Kosk' emme ole käynyt hänen syntymäpaikoillansa, niin emme myös ouk soaneet tilaisuutta kuulustella ja ylös-kirjutella muita hänen _virren-tekoja_, joita sanotaan paljon vielä löytyvän _Moaninkassa_. Nämät kahet Runot, jotka tässä seuraa, ovat ne ainuat, jotka olemme hänestä käsittäneet, ja jotka saimme jo Upsalassa v. 1824 Herra Oppivalta _Greg. Aminofilta Venäänsoaresta_, samasta pitämästä. Meijän on siitten täytynyt kirjoin kautta hankkia parempia tiiustuksia sekä näistä _Karhulan peijaisista_, joista Runossa lauletaan, että niistä yksinäisistä _nimistä_, joista siinä monessa kohin puhutaan: joihen selityksestä meijän tuloo kiitoksella mainita Koulunkäyttäjätä (Rektorn) Herra Oppiata _A. Wenellia_ Kuopiossa.

Mitä vielä tulisi tästä Ryynäisestä sanottavaksi, niin myö ilman epäillemätäk asetamme häntä ensimmäiseksi[17] tässä meijän kootuksessamme _Suomalaisista Peä-Runojoista_, ja annamme hänellen toveriksi _Konsan Heikin_[18] Pohjanmoalla, josta vastapäin puhutaan. _Ryynäisen_ runo-taito (skaldeförmåga) ilmoittaiksen erinomattain _kielen ja mielen sukkeluutessa_. Myö taijamme sanoa hänestä, että se oli varsin yksi _pilkka-suu_ (Satirikus) ja _irvi-hammas_ (Gyckelmakare) joka kielellisyyellänsä (Munwighet) ja puheen-suloisuuellansa nauratti ei ainoasti ne jäykkiämmät miehet, mutta joka puheliaisuuellansa (Wältalighet) käytti ne murheellisemmatkin aineet iloksi. Näissä kokeissa osoittaiksen hänessä yksi iso _peän-äly_ ja _tarkka muisti_, koska hään ilman että niin sanalla ylistää ihtesäk (nopeemmin hään alentaiksen) käytti yhen asian _i'äksi kunniaksensa_, joka oli aivottu hänellen häpiäksi, ja teki tätä heillen, jotka oli sitä aikoineet, _i'äksi häpiäksi_. Että hään mielessään viritti, ja taijolla sovitti näin pitkän runon, ilman kirjaan panematak, toistaa hänellä myös olleen ankaran muiston. Myö taitaisimme ehkä moittia häntä niistä _Ruohtalaisista sanoista_, jotka hään on pistänyt virteensä, mutta meijän tuloo muistamaan, että moni piti tätä ikään kuin yheksi kunniaksi, ruumentoo näitä _vieraita sanoja_, ja että se on aina ollut yksi tapa talonpojissa, nouattoo _herroin syljyksiä_. Että hään jollon kullon rypeilöö suutansa ruokottomilla sanoilla, muistuttaa meitä, että hään oli _Talonpoika_; ja ettemme näistä virheistä närkästy, eikä heitä heitä pois sanoinsa suhteen, toistaa että olemme kyllä valaistuneita ymmärtämään, ja suuttumattomatak käsittämään, sen _täyellisen luonnon_ hänen Runomuksessaan, ilman _sanan karsimatak_.

KARHULAN PEIJAISET.

Että paremmin ymmärtää näitä asioita, joista Runossa puhutaan, tahomme eiltäpäin selittää heitä, sitä myöten kuin puheet heistä vielä kuuluuvat Moaninkalla. Sanotaan että tämä Ryynäinen oisi ollut vähä viinoissaan Talonpojan _Risto Karhuisen_ hautaisissa, joita juotiin _Karhulan_ talossa _Halotan_ kylässä _Moaninkan_ Kappelissa s. 3 p. Toukok. v. 1791, ja koska se silloinkin aina oli juonikas, eikä osanut suutansa hallita, niin oli joutunut toisten kanssa riitaan, ja tullut salvatuksi sika-pahnaan (eli vanhaan heinä-korsuun). Kuinka kauan hään siinä lie ollut ei nimitetäk; tiietään ainoasti että hään, peästyänsä sieltä, teki pitkän Runon, kussa hään laulaa näistä Karhulan Peijaisista, ja niistä villa-lakkiloista, jotka siinä häntä vihaisivat. Koska Lukkari _Jaakko Kyösti Hoffrén_ oli tässä Runossa tullut nauretuksi, niin hään, Lautamiehen _Poavo Eskelisen_ kautta, paituutti Ryynäisen (vielä samana syksynä) käräjään, ja laitto sinnek veljensä, Lautamiehen _Aaron Hoffrénin_ asiatansa ajamaan -- koskei hään viihtinyt ite tulla. Kuin ei tämä hänen puolus-mies ollut hyvä näyttämään toteen kanteitansa, niin Laintutkia (Häradshöfdingen) Herra Lainjulistaja (Lagman) _Fabritius_ pyysi _Ryynäistä_ ite laulamaan virttänsä. Oateltuaan vähän asiatansa rupeisi hään lauluillen, ja laulo monta tuntia (?) perättäin, mutta heitti aina pois ne pahimmat paikat, ja mätti uutta siaan. Kihlakunnan-Oikeus ei tainut ottoo kirjaansa kaikkia hänen laulujansa, mutta kuunteli heitä pystyllä korvalla, ja koska hään oli lakkanut laulamasta, mieleksi ja nauroksi kaiken läsnä-olevaisten, niin sanotaan koko riijan siihen loppuneen.

RUNO.

"Ei sanat sanoihin puutuk, Virret veisaten vähänek", Sanan-laskussa sanoovat Suomen syvät Suomalaiset; Voan mun puuttuupi puheeni, Laulu-virtteini lakkaapi, Sill' on mulla mustat päivät, Varsin vaikia elämä. Sill' on kipu kintahissa, Suoni sormia vetääpi,[19] Pakottaapi peukalota. Peä on kieleni kipiä, Kuiva kurjan kulkku-torvi: Eipä raiku raskas rinta, Eikä kurjan kulkku-torvi, Vaikka ainoiset asiat Vielä varsin voatisivat.

Tok on vielä toimivampi, Että soan sanan sanoa, Puolen kymmentä puhua, Kuink' on miehet _Moaninkalla_, _Iisalmen_ ison rajalla -- Mont' on miestä _Moaninkalla_, Mutta _Moaninkan_ kylissä, Ei ouk monta mielellistä Eikä vakaista varsin.

Uskon ensin Eskelistä,[20] Pienen Poavalin parasna, Lautamiehen mielellisnä; Tok on _Torsti_ toimivampi, Sata-vaimoinen sanoa.

Luulin Lukkarin hyväksi. Kellon-soittajan somaksi, Vaikka suuren vaivan kanssa, Kivun kiussain keralla Pyrki meillen meäkimään. Kummat juonet _Kustavillen_, _Joakopilla_ joaritokset.

Nyt minä puhun _Pukista_, Aiottelen _Oaronista_, (Vaikk' on vaterkin kohta, Eli kuulus' Kummin-poika) Kuin on suuresta suvusta. Asennosta ankarasta. Äväriäs oli Äijä kyllä, Rikas riistaasta perätin -- Kunniasta kuuluisampi. _Eskel-voari_ Äijän poika. Sotaherrana somainen, Upserikin uskollinen.

Is' oil kyllä ihmiseksi.[21] Isä ihmisten tapainen; Rakas varsin rannihinsa, Kuin on ollut kummihinna; Voan on Oaron ankarampi, Viekas, vihasen-lainen. Kyll' on kiltti kirkko-tiellä, Kesti-paikoissa parempi, Okkela on oluen luonna, Viekas viinan-tienuilla. Ei se seästä särpämiä, Sian-kinttuja kitise. Jos oisi Orihin potka. Eli Tamman taka-roaja, Eli sorkka sota-hevoisen. Syöpi voita vuohen verran Palon viiliä vitoopi; Viel' on julma juustollenkin Maito-ruuan maistelia.

Nyt minun täytyy sanoa _Karhuisten_ kavalat neuot, Kaupiaisten kauhiammat: Ylpee on perätin _Pekka_, Kotonansa suuri koira, Joka pulskasti puhuupi: "Soapi Karhuinen kasakan, Tänä keitona kesänä. Kapan annan _Kaukoisellen_, Senkin otrina ojenan, Kannan kaksi vanteheilla Kuuen päivän kostennosta." Ei _Rusi_ rupia tuohon, Ryhy _Ryynäisen_ penikka. Kapan tahtoopi tasaisen, Puolentoista pulskiasti, Ylisummahan yheksän Viikon-peähän peästyänsä.

Tois't on juonet Toavitilla Toiset _Toavitin_ asiat. (Rouvarill' on rohkiammat) Vettä viinahan panoopi, Korvon korttelin osaksi, Kaksi kannun kohennoksi. Viel' on pieninen pikari, Jok' on laitettu lasista; Se esinä markan makso Kohta kolmehen ylensi. -- Tuota ouvot osteloopi.

Jos kukainen kummiksiipi, Kenkin keskensä sanoopi: "Kyll' on kallis kauppa-viina, Suuros-pulloll' suuri hinta." Toavit toisia puhuupi: "Kylläs annat kymmenänkin, Kaksitoista kaikitekkin Ennenkuin elo tuloopi Tänä syyssä syötäväksi." Hyvä vielä Hyökärinä, Kaunis Ruunun-kaupiana! Ensin ostaapi eloa, Rukihia roinistaapi, Jotka leiviksi levittää; Ostaa siitten otriakin, Jotka soutelee sotahan, Kuletteloo _Kuopiohon_.

Minun täytyypi sanoa, Murehella muistutella Kuin on ukko uupununna, Vanha voari vaipununna, Koatununna _Karhulasta_: Nyt loppu Lohilta pelko, Surma suuri-purstoisilta; Soap nyt Siijat siivon olla, Lahnat loavullans elee. Jopa Muori murnistaiksen, Vanha akka varustaiksen, Leski leikkitäk puhuupi Poijallensa, porstuassa, Kahen kammarin välissä: "Otapa avahin aitan, Puoin pukkari sivala![22] Otas otria vähänen, Kapan kaksi, vantehiseen; Joista juoma laitetahan, Olut pannahan paraiten Vanhan Voarin peijahiksi, Iki-muistoksi Isäisi!" _Marketallen_ mainihtoopi, _Pekan_-vaimollen varottaa: "Osootkos oluen panna, Tehä viinan viisahasti?" _Markettakin_ mainihtoopi: "Viel' on leivät leipomatak, Kakkarat kaputtamatak."

Sanoo Pekka pensiästi: "Itekma olen isäntä, Veärän-nenän vertahinen! Minä laitan Lankolaiset, Sisareinkin sieltä nouan, Joka kyrsät kypsyttääpi, Paksut leivät paisteloopi." Jurahtaapi _Jussillenkin_, Veljellensä vertahasti: "Sivallappas siivon sihti, Hovista käri hopia, Kaputainin kakka-seula! Minä peijahiin Papillen _Samulillen_ sanelen Tulla kestihin keralla. Saisin sillen siivon-leivät, Kymmen-kapan kyrsäisiä. (Jospa jäisi _Jaakollenkin_, Elikkä _Eskelisellen_, -- Siitten antaisin Oarollen). Muita ruokisin muruilla, Tähtehillä täyttäisihin."

Tahto tietä _Toavettikin_ Kuita muita kutsutahan Tähän kestihin keralla. Sanoo _Pekka_ pensiästi: "Minä laitan Lautamiehet, Kutsun kunnia-sukuiset; En tottele Tolpparista, Loisimiehistä mitähän. (Ruokkia _Rusia_ piteä. Vaikk' on toisen tolparinna). Vielä kutsun kuuluisammat, Herratkin Hevoisten kanssa _Taviniemeltä_ talutan, Sihtierin sivalan tuolta. Tapan valloillen Vasikan, Hiehon hieno-seärisillen," (Vaan ei anna akka myöten, Mutta puhuupi pulskasti): "Anna vanhenna Vasikan, Parata patukka-hännän! Tuosta toista toivotahan Moallen maijohon-antaja."

Siitten _Pekka_ pelmastaapi, Pistää puikkohin punaisen, Aika varsan valjahiisen; Ennättääpi _Eskeliseen_ -- Tuossa _Poavollen_ puhuupi, Lautamiehellen latelee: "Nyt on Ukko uupununna, Vanha Voari vaipununna, Niin tule sinäkin tuone! -- Tuo pikari tullessaisi, Suurus-pullo suurellainen Vati vaskinen kuleta, Tina-kannu kanssa vielä! Ei taija talossa meijän Olla kunnon astioita, Joilla juoma kannetahan, Olut tuuvahan tupahan, Pöyvän peällen pulskiasti. Katahis' on meillä kannut, Tuopit tuohi-vantehiset". Lautamies lupaisi tulla Taitavalla Tammallansa, Joll' on kaunihit kaviot. Silmät kyllä varsin siistit. Korvat korttelin-pituiset, Syltty-keinot kelvolliset

Niin siitten tuloopi tuolta Luoksen Lukkarin omansa. Kellonsoittajan somaisen. Kuhtuu tuolta kuusi miestä Kahen konkarin keralla;[23] Muorillensa muistuttaapi. (Se oli siitten seitsemäänsi -- Kaheksaas oli vanha _Kaisa_, Aivan Lukkarin Anoppi).

Niin siitten tuloopi tuolta, _Tavisalmehen_ samottain. Heitti Hestansa pihallen,[24] Tasa-turvan tantarellen. Kulkoo kohta kuistin luokse, Pontiuksen porstuahan; Tuosta lemmaisten tupahan, Aijaisten ala katoksen. Turistaiksen tultuahan, Peristäiksen peästyähän, Puheleepi pulskiasti: "Sais tästä savikko-pelto, Tämän turvan tuomisia, Tämän kärsän käyttähiä, Tämän aivun antemia." Puheleepi pulskiasti, Hattu käissä hartahasti, Kolmikanta kainalossa: "Oli meilläkin meteli Ennen nuorra oltahissa, Naisten palto noapurikset Oomma soanehet osammo, Kumpaisetkin kumppalimmo. -- Niin tule sinäkin tuonek, Paakin Mari matkajaisin;[25] Pane akka ahkiohon, Istutek ite sylihin! Anna konkarin kokea, Töpö-hännän tölkyteliä!" --

Sieltä veistihin _Väisälään_, Kohten _Kopoisen_ kotia, Karva-kulman kartanohon; Kuhtui tuolta kuulon miehen, Ison-kirkon kirkko-veärti. _Pekka Poavollen_ puhuupi, Lateloopi Laukollensa: Marketalle mainihtoopi, Sisarellensä sivuise: "Niin tule sinäkin tuonek Isäisi itkemääni, Kuinsa viijähään viluhun, Laitetahan paikkaisehen!"

* * *

Kuin oli ukko uuvutettu, Vanha Voari vaiputettu, Multa peällehen muokattu, Kohta joutuvat kovullen,[26] Kaunihisti _Karhulahan_; Tuossa ruuallen rupeisiit, Pöyvän arihan akahtiit. -- Jopa nurkasta nurahti, Sano katko karsinasta, Rusi runttihin seassa: "Isot istuvat rahilla, Pöyhkiämmät pöyvän-peässä, Taitavaisimmat takana, Lavihtalla Lautamiehet. Minä katko karsinassa, Sirkka-louhossa sihisin, Vaikka suuren vaivan kanssa Vestin kirstun kirvehellä, Höylän kanssa kaunistelin Karhuisellen kammariksi. Muill' on tässä mustat pöksyt, Sinertävät silkki-viivat; Mull' on nuttu nukka-vieru,[27] Takki tappuran-sekainen. Muill' on tässä mustat turkit, Turkin puuhat puuhkiammat, Jotk' on lankoista lavottu, Punaisista, pulskalaiset, Siniset sivullen pannut; Mull' on karvatoin kasukka, Kurehihin kuivattunna Kupehilta kummaltahan. Muill' on tässä mustat kenkät, Sekä soappahat somaiset, Jos on alla anturatkin, Korskat varsin konstilliset, Kolmen tuuman korkeuiset. Minä runhustan rajoilla,[28] Kuin on katkon kalla-luista -- Ruunan-päillä runtustelen. Muill' on pitkät piipun-varret Kopat varsin konstilliset, Koko kopran täyvelliset; Minä tynkällä typitän, Täpyttelen tähtehillen."

Tuosta suuttu suuret voarit, Villa-lakkiset vihastui. Alettiinpa arveltohon, Minnäk pannahan pahoa, Ruttoa kuletetaan? _Pukki_ tiesi pulskan neuon, _Oaron_ siitten ankaramman: "Täss' on pahnoa pahanen, Kuisti on kujan perällä -- Kannetahan katrakkahan!" _Olli_ oikehen puhuupi, _Husson_-poika pulskiasti: "Ei sinnek Sikahin luokse, Karva-kärsäisin käsiin Vielä runtetak Rusia! Hyvä on Nikkari nimeltä, Puuni-seppä, sen mokoma; Oikeen ovet tekööpi, Akkunat asetteloopi. Teki kahet kankas-tuolit, Kahet kaunihit peräti, Vasta sai ne valmihiksi Eilen ennen ehtoisia. Korskat korvihin rakensi. Kaunisteli kakko-puikot. Onhan tässä olki-huone, Lato laitettu jalosti; Pankaat pakanat sen tuone Taitavasti -- jos tahotten!"

Rusi tuonek runtettihin, Kannettihin katrakkahan. _Ambrósius_ ajatteloopi Tuolla yksin ollessansa: "Olin minäkin ennen miessä, Mies-lukua tehtähissä; Nyt minä poloinen poika Savohon sanaksi jouvun, Kylän-juoksukski kykenen." Isot istuivat tuvissa, Pöyhkiämmät pöyvän-peässä, Oven-suussa suuret muorit, Karsinassa kalsihimmat. Nuoret piikoiset pihalla, Poika-miehet porstuassa, Tuolla suutahan sukivat Muna-voilla vehnäisillen, Leivillen rukihisillen. Minä _Rusi_ raukka-poika, Heinä-korsussa kohisin.

Olipa auki akkunata, Pikkuruisen piirullansa, Tuosta pistäksen pihallen; Siitten tunkeksen tupahan. Olisin olutta juonut, Voan ei _Oaron_ antanunna. _Eskelinen_ ennättääpi Puhumahan pulskiasti: "Ei tämä olut olisi, Juoma, markkaa maksavainen, Voan on pullo pulskallainen, Kuin on kullattu sisältä."

Istuin keskellen isoja, Lauman lain-lukiaitten, Syystä kylläkin kyselin: "Ounko minä millonkahan Tehnyt työtä törkyllistä -- -- Miksi minua sinne Kannettihin katrakkahan?"

Sanoo Lukkari lujasti: "Keltä on sinulla käsky, Kusta oppisi otettu, Soatu sanat mokomat, Joit' ei muista mun sukuini, Eikä tiiä _Eskelinen_?"

Sitten _Oaron_ ankarasti Otti piiskan, pitkä-siiman, Apiltansa aika ruoskan, Joll' oil Juhtat neuvonunna, Orihit opettanunna, Tamman-pojat taitavaksi. Alkoi runnella _Rusia_, Pientä miestä pikkuruista. _Mustavirran_ viisas _Husso_[29] Autto ankara peräti, Astupa avuksi kohta, Ajo poikkeen _Pontiuksen_ _Pilatuksen_ pieksämästä. -- Se on miestä _Moaninkalla_, Kirkkokunnan kuuluisainen, Jot' ei viina viivyttele, Jouvuttele suuret juomat. Joll' on akka aivan pieni, Vaimo voaksahan pituinen. Jok' on suuresta suvusta, Asennosta ankarasta.

Vanha _Antti_ ajatteloo[30] Kuin kahtoo katoksen alta, Kuistin kusisen sisältä: "Jospa joutuneen minäkin Selkäsaunahan samahan! Voan en minä mielelläni Rupia _Rusin_ tavalla. Riksin otan riinistäini, Taskusta tasa-parisen, Kura-suusta kukkarosta, Jonka annan _Oaronillen_, Tuolla seästän selkä-luini, Vanhat hartiain vapahtan Alta ruoskan ankaramman." _Karhuisellen_ kanteloopi: "On nyt ilkiät Isänät, Kuin ne kuhtu vierahiksi Tuohisepän _Tuppuraisen_, Rautiain rakin-näköinen. Joll' on silmät siivottomat, Kasvot vielä karstasimmat Kuin on kasvot suuren Karhun. Peällä vanha verka-västi, Aijas-karvainen kasukka, Jot' on paljon paikattunna, Röky-lailla röhnästetty; Roasut roiskaiset jalassa, Lian kanssa liitettynnä, Paskan kanssa paatettunna. Viel' on soappahat somaiset, Niin kuin kuivat koskus-torvet." Kohta korvallen tapaisi, Kumautti kulmallehen _Anttia_ äkkiä varsin. Sai nyt _Antti_ aika paukun. Kumauksen kulmallensa.

Ei Savosta sanat puutu, _Kuopiosta_ kummat juonet, Jos puhuisin puolen vuotta, Eli kuuta viisi, kuusi.

Petettiinpä _Pekka_ vielä,[31] _Musta-soaren_ sartti-poika. _Hyttylän_ hyvät emännät, Akat vanhat viettelykset, Surulliset suuret muorit, Saivat saunahan saloa _Pekan_ olla yksinänsä Jossa _Moaria_ makaisi, Pieni tyttö pitkällänsä. _Moaria_ makia... Tuolla miehen mielitteli, _Husson_ pojan hullutteli. Oamulla äkin varahin, Kohta päivän koittahissa, Voati kohta _Vainikaista_ Puhumahan puolestansa. Anto kihlat aika-lailla Kautta vanhan _Vainikkaisen_. Siitten _Kaisa_ karmistaiksen, _Kaisa_ kolkosti puhuupi: "Ei sinua Noijat noijek, Hulluttele _Hussolassa_! Kuinma annan kulkuhuisi Lemmon-paskoa palaisen Pirun-kusta pikkuruisen."

Virsi on tehty syytä myöten, Asioita arveltunna: Tät' on virttä viikon tehty, Koko kolmet vuorokautta -- Vast' on soatu valmihiksi. Mutt' tuosta murehteleevät, Toruvatkin toisen kerran. _Oaron_ keänsi kulmahansa, Kahteloopi karsahasti, Eipä huoli _Eskelinen_ Virrestä vihanen olla, Laulusta lakihin männä. --

Enkä voi minä enemmin, Jaksa _Pukista_ puhua! Nyt minä murehtin muuta, Valittelen vaivojani Kulettaissa _Kuopiossa_, Kärähissä käyttähissä; Siell' ei viina viskoo peätä, Olut ohtoa kivistä. Kyllä ois olutta ollut, Karsta-vettä _Kuopiossa_, Voan ol' kuiva kukkarossa (Matti taskussa makaisi).[32] Riimut rieskana mänivät, Ketjut kesku-ruokaisina; Ei niistä ehoni elätty, Eikä kystä kyllin syötty. Jo olisin kurja kuollut, Koatununna kaupunkihin, Mutt' oil _Kermo_ kelpo poika, _Peräniemeltä_ peräisin, Joka autto atrialla, Muisti murkinan-palalla. Anto vielä viina-ryypyn, Olut-tuopin oivallisen.

Ryynäinen.

RIEMU-LAULU JUUBEL-JUHLASTA v. 1817.

Tämä Ryynäisen Runo, jonka minä myös olen käsittänyt Herra Oppivalta _Gr. Aminofilta_, ja jossa Runoja koetteloo että kunnialla ylistää sitä juhlallista käyttämistä, jolla Kuopiossa rajuutettiin tätä meijän viimeistä Juubel-juhloo (eli Juhlin-juhloo, niin kuin myö tätä kuhuttaisimme) osottaa kyllä, että se on valinut yhen aineen, joka oli kokonaan ulkopuolella hänen mieli-luontoansa. Se ei tässä viritä virttensä viinan-tiloilla, eikä tuttavien parvessa, kussa se aina Runoillansa oli "Kukko linnassa." Tässä tavataan ainoasti yhtä yksinkertaista yritystä (sic!) että kehua näillä vierailla nimillä, joihen sovittamista meijän kieleemme aina on vaikia, ja teköo meijän Runojamme yheksi kuivaksi Tarinamukseksi; vielä siittennik, kuin heihin tunketaan näitä pitkiä vuosi-lukuja, jotka ovat luettavia, voan ei laulettavia. Tätä vikoo tavataan ussein nykyisämmissä Runoissa, joka on syntynyt siitä, että ne ovat ikään kuin yht-aikoo aivotut sekä Runomukseksi, että Tarinamuksen varaksi; mutta -- "ei sovik kahta Kuninkasta yhteen linnaan." Muutoin niin kieli on tässäkin selvä ja sointuva, ja kussa ei puhutak _Lutheruksesta, Wittenbergistä, Melanchthonista, Tetzelistä, Samosatenista ja Upsalasta_, eli Rohvessoriloista ja Tohtoriloista (yksi merkellinen sanan-pepu talonpojan suussa) niin siinä aina äimistyy oatoksia aika Runojan.

Tuli toas kynälle kyyti, Vuoro vuollulle sulalle. Halaistulle höyhenille! Pännä pistetty läkissä Muisto-merkkiä tekeepi Kansan kasvavan etehen. Tulevaisten tunnustella Juhlan julkisen pitosta, Johon Keisari kehoitti, Suuri voipa voimallinen, Valtias Venäjän-moalla.

Kuin oli kulunut kaikki Loka-kuu lopulle käynyt, Vuonna kuin on kirjotettu Ja tuli tuhannen peälle Kului kaheksan sataa Sen peälle seitsementoista: Silloin siunattu Solenni,[33] Juubel-juhla julkisesti Vietettihin vielä kerran.

Esivalta ensin, kaikki Herrat oikenen omaiset Sitä suurella ilolla Kuuluttivat, kunnialla. Sitä Piispatkin pitivät, Rohvessorit ja Rovastit, Kaikki myöskin Kappalaiset, Kaikki kappelin papitkin, Apulaiset aivan kaikki Henkellisellä halulla Kutsuvat kokohon ensin Seurakunnat selkiästi, Aivan oamusta varahin. Kaunistivat kirkot vielä Varsin kynttälin valolla. Itse peällensä pukivat Juhla-voatteensa valitut; Siitten astuivat sisällen Heti Herran huonehensa, Voimalla varustetulla Seurakunnillen selitit, Ilmoittivat ihmisillen Opin oikian menoista, Jonka Tohtori totuinen, Julkinen Jumalan pappi, _Lutherus_ lujaksi laitti[34] Kaupunkissa kaukaisessa, _Wittenbergissä_ perusti.

Paljon siitäkin puhuivat, Kuinka kunnian Jumala Hänen voimalla varusti, Lahjoitti lavian tievon Henkellisissä hänellen; Pani paljon uskallusta, Rohkeutta runsahasti Yli Poavin ylpeyven. Apulaisen annoi vielä _Melanchthonin_ mainittavan.[35] Nämät tohti toimellansa Vastoin Poavia puhua, Sekä _Tetzelin_ tekoja, Niin myös _Samosateninkin_, Jotka oli Poavi pannut Synnin kaupalle sysänyt; Raha rikosten etestä Piti Poavillen tuleman, Kirja siitten synnin peälle Piti _Tetzelin_ tekemän, Että vielä eteskinpäin Soapi synnissä eleä. Monta muuta kauhistusta, Taikaisiakin tapoja, Muita Munkkien menoja,[36] Jot' ei kykene kynällä Panemaan paperin peälle, Oppimatoin ollenkaan, Kosk' ei Oppinut osaja[37] Poavin juonia jutella. Katoi kirjat kaupunkeista, Katoi kaikista kylistä, Ei soatu sitä lukea. Vähä kuulla kirkoissakin, Eikä yhellä ajalla Soanut soarnata kukana Siinä selvässä valossa, Kuin sen _Jesus_ jätti meillen.

Voan koska herahti Herra Tämän sankarin sytämmen, Josta silloin soarnattihin; Tämä soatti soarnoillansa, Kaunihilla kirjoillansa Ristikunnat rikkahaiksi. Annoi Roamatut avata, Laitti lapsille osansa. Kirjat kaunihit kätehen, Joihin kuitenkin käsittit Kaikki kalliimmat asiat.

Koska nyt kolmet sataa Aastaikoja alusta On jo kuitenkin kulunut, Koska yhteinen kokous Sattunut on Upsalassa,[38] Kussa nyt itse Kuninkas, Seävyt kaikki suosiolla, Isät suurella ilolla Otit vastahan vapaasti Tämän opin onnellisen. Tämän toivotun totuuen.

Niistä syistä on näkynyt Kuninkaitten kuuluisillen Ruotsin vallassa vapaassa Panna pyhäksi iloksi Ristittyillen riemu-päivä, Jonka Jumala sovitti, Että meille, kuin elämme Sa'an yheksän ajalla -- Saimme jo kahesti kuulla[39] Juubel-juhlan vietetyksi.

Ei tämä elävä kansa, Tuskin myös tuleva kansa, Soane kuulla kutsuttavan Juubel-juhlalle kokohon, Solennille soitettavan. Asiat on aivan suuret, Josta puhumaan pitäisi; Voan on puhe puuttuvainen, Yksinkertainen yritys.

Yrjö Hirvoinen

Ristiinasta.

Talvella vuonna 1823 kulki Juvalla yksi miero-ukko, joka Hevoisineen kävi kylästä kylään kiertämässä, eli kerjäilemässä niin kuin meillä sanotaan. Hänellä ei ollut muuta reissä kuin yksi säkki, joka oli hänen ainua aittansa, ja kussa hään säilytti niitä ruokapalaisia, jotka annettiin hänelle ja hänen Runo-ruunallensa (Pegás). Minä näin häntä Joulu-pyhinnä _Vintturin_ luonna _Männymäellä_, kussa hään yhellä jalallansa lauleli olven eäressä, ja lauluillansa kootti sinne koko kylänkunnat kuuntelemaan. Hänen nimensä oli _Yrjö Hirvoinen_, ja sanoi olevasek Ristiinasta kotoisin, ehkei hänellä ollut kotia niin taivaallista. Ite hään oli varsin onnellinen mielestään, ja lauluissaan niin mielullinen, että se heihin unohutti kaikkia muuta. Nähessäin häntä, juohtui minun mieleen _Diogenes_ tynnörinensä, ja oattelin: jos _onnellisuus_ ainoastaan seisoo siinä että olla _ilman huoletak_, niin ei löyvyk näitä miehiä onnellisempia! Hänen isänsä, samalla nimellä (Yrjö Hirvoinen) oli ollut sotamiessä, ja asunna Ristiinan kirkolla; hänen äitinsä nimi oli _Anna Skottman_. Ite hään oli jo nuoruutessaan tullut vaivaiseksi oikeesta jalastaan, ettei hään kyenyt käyvä, jostapa Hevoinen oli hänelle tarpeellinen. Hään oli ollut aikanansa tolppari; mutta ne moalliset menot eivät ouk tahtoneet häneltä kävestyä. Hänen vaimonsa _Anna Valkoinen_ -- sekin oli ollut roaja-rikko, sillä se oli tullut sokeeksi. Niin että se kyllä näytti meistä ouollen, mistä se lie soanut näitä ilon-aineitansa. Tästäpä nähään että ihmisissä löytyy toinenkin mieli, ei ainoasti se luonnollinen tahi moallinen; ja että tämä toinen mieli ussein näyttäiksen meillen luonottomaksi, koska sillä ei ouk tämä moallinen luonto. Niinpä Ukko _Hirvoinen_ ei pannut suutansa suruillen näistä ruumiillisista murheistansa, mutta hukutti heitä näihin henkellisiin huvituksiin, ja oli lauluissansa varsin onnellinen. Hään piti joulua Juvalla kauvemmin kuin ykskään muu. Ja kuin toisten ilot oli aikoa loppunut, niin silloin _Yrjö_ vielä veisaisi laulujansa kylän raitteilla, ja hujautti heitä kujan-suussa.[40] Minä kuulin että hänellä oli monia äkkinäisiä Runoja, joita en ole ennen kuulut; ja kuin kyselin näitä, niin hään sanoi heijän olevan omatekemiään. Minä otin häntä kanssaini Pappilaan, kussa minä viinalla laulatin kaikkia hänen laulujansa, joista minä tässä toimitan kolmet, jotka ovat minusta niitä paraaimmia. Heissä ei löyvyk mitä myö varsin _Runomukseksi_ kuhumme, kuitenkin heitä luetaan ajan-ratoksi, muihen puutteessa. Runollisessa ansiossa hään ei ouk Ryynäisen kanssa verrattavana -- ei ies että olla hänen jälkiimmäinen. Kuitenkin olemme asettaneet häntä tähän, ei hänen _Runomuksensa_ suhteen, mutta näihen _runoaineensa_ suhteen; koska se on tässä ottanut yhtä _tarintavaista_ ainetta (ett historiskt ämne) laulataksensa.

JYRÄNKÖ.[41]

Jos tämä Runo on itestään kehno ja runotoin (opoetisk) niin syy taitaa olla aineessa enemmin kuin laulajassa. Se joka tahtoo vähästä kehua, tahi paisuu tyhjästä, hänestä nauretaan, niin myös hänen puheestaan. Minä en tunnek lukenoonko Heinolaiset tämän Hirvoisen Runon kunniaksensa vai pilkaksensa; mutta kyllä ukko, joka ei lie muita kaupunkia nähnyt, on koittanut, että parraan ymmärryksensä myöten ylistää kaikkia, yksinkin portit ja korstenit. Luulisi tämän hyväksikin kaupunkiksi, josta näin jalosti lauletaan:

Ajattelen ankarasti Miten virsi veisatahan, Sana-laskut lauletahan Suloisesta Suomen-moasta, Kylän-peästä kuuluisasta, Herttaisesta _Heinolasta_, _Jyränköstä_ jylkisestä. Siinäpä on kaunis kaupunk' Suloissesa Suomen-moassa, Jos on punaiset pytinkit, Kaikk' on kaksin-kertaisia; Jotk' on sisältä siniset, Kullan karrella kuvatut,[42] Jos on korjat korstenitkin Katon piällä kaunihisti; Kuin on muurit mörjättynnä, Kaklunkit on kaikki tyyni Mualinkilla mualattunna. Onpa ovet oivalliset, Peili-lauvat laitettunna, Ruusun-kanssa ruusattunna; Onpa lukotkin lujimmat, Avaimmet on ankarammat; Onpa puhtaat porstuatkin. Kuin on raput rakettunna, Värin kanssa värjättynnä, Katoksill' on kaunistettu; Kartanot on kauniit kaikki Jylkisessä _Jyränkössä_, Kylänpiässä kuuluisassa, Suloisessa Suomenmuassa.

Onpa selvät sisus-kalut, Pöyät, kuapit kaunihimmat, Tuolit, sohvat, aivan sorjat. Sänkyt, hyllyt, aivan hyvät, Onpa ikkunat ihanat, Kuin on lasit laitettunna, Kartenit on kahen puolen.[43]

Voi sinä jyIkinen _Jyränkö_! Kuimma tiijän ajan-tievot, Tunnen tuossa tunnin miärät, Kuin on uurit oivalliset Kammarissa kaikissakin Nauloillansa näkymässä; Kuin on selvät seinä-kellot, Jotk on suatu saliloillen, Jotka soivatte somasti Tuossa korviin kuuvellessa, Kaksin, kolmin kaikkumassa.

Voi sinä jylkinen _Jyränkö_! Tämä kylä kuuluisampi Suloisessa Suomenmuassa. Asukkaat on ankarammat: Suomenmuani Muaniherra Suomen muata suojeloopi, Halusesti hallisoopi, Oikeuvet oivaltaapi; Onpa kanssa Kammareerit Jylkisessä _Jyränkössä_, Kanselia kassomassa, Jos on Ruunun rotokollat, Kaikki tyyni Suomen-kartat; (Pankottain on paperia) Jos on siitten joka sielu Suloisesta Suomenmaasta Ylöspantu pännän kanssa, Tähän Liäniin laitettunna, Ise kukin kirkko-kunta -- Papit Herran palveliat Seurakunnat selvittännä, Kirkonkirjat kirjuttanna, Puhunut Puukhollarillen,[44] Herroillen Herskriivarillen, Henken-panossa on pantu -- Kaikk' on tiällä Kanselissa Jylkisessä _Jyränkössä_, Löyvetään löysriivälitkin, Kaikki tyyni karkulaiset. Siitten suuri Suomenkanssa Kanselissa kassotahan: Kuinka huonot huojetaani, Kutka henkelt' heitetääni, Kutka pannaan piä-rahoillen, Asessuorit asettaavat, Luvun-teossa luvetaan (Voatiipikin Esivalta Ruunu-rahan rakennusta. Valtakunnan vahvistusta.) Suloisesta Suomen-muasta Kaikk' oo tiällä Kanselissa Jylkisessä _Jyränkössä_.

Tiällä tilat tiiätääni -- Ruotiloista, Numeroista,[45] Kylän-päitä kysytääni -- Jossa suuri Suomenkanssa Joka päivä jutteloopi, Käräjätä kävelööpi. Silloin suuret Suomenherrat Atestista aatteloovat Kuink' on laitettu muan-laissa, Kuinka virkkoi vierasmiehet, Kuinka tunnolla totisti, Kuinka valalla vahvisti. Konttuorista kohottaavat Raja-kartat kasseloovat, Piiri-kirjat perustaavat, Mitankin nimet nimittäävät, Jonk' on tehneet Terehtyörit.[46] Koska piätös piätetähän, Suomenmuani Muaherra Silloin kiäntääpi kätensä, Pännän kanssa piättelööpi. Tähän lak' on laitettunna, Kaikki tyyni Kanseliihin Jylkisehen _Jyränköhön_. Näinpä virret veisatahan Jylkisestä _Jyränköstä_, Hallitukset huastetahan Että tuhmat tuntisivat, Ymmärs' yksinkertaisetkin Suloisessa Suomenmuassa, Oikeuven olennoista; Kuin on kaikki Kanselissa Jylkisessä _Jyränkössä_.

Voi sinä Jylkinen _Jyränkö_! Tämä kylä kuuluisampi Suloisessa Suomenmuassa, Tallella Ruuniin tavarat, Raketinkin Ränteri'it,[47] Makasiinit Suomenmuassa. Onpa vahvat Välskäritkin Jylkisessä _Jyränkössä_, Tohtoritkin toimelliset. Asetetut Apoteekit, Laitettunna Lasareetit, Jos on siukkoja sisässä, Sairaita suatetahan Suloisesta Suomenmaasta. Tässä köyhät korjatahan, Ruaja-rikot ravitahan, Vaivaisetkin vuatitahan, Ruunun ruuall' ruokitahan; Vielä rohot ruuan kanssa Tohtorit ne toimittaavat. Joka päivä jouvuttaapi Liäkitykset lähättääpi, Pitaliset puhistaapi, Näitä tekis tervehiksi.

Voi sinä jylkinen _Jyränkö_! Kuin on vahvat Hantverkerit,[48] Suutaria, Reätäliä, Kaupunniss' on Karvalitkin Jylkisessä _Jyränkössä_. Onpa vahvat Varvalitkin, Väkevät on Värjälitkin, Mestarit on melkiämmät. Onpa sielä selvät Sepät, Kisellit on kerkiämmät, Opinpojat oivalliset, Palveliatkin on parraat Kaikissakin kartanoissa. Seurakunta kokonainen Kylänpiässä kuulusassa Jylkisessä _Jyränkössä_.

Voi sinä jylkinen _Jyränkö_! Kuin on tehty Temppelitkin, Kirkko keskellen kylee. Papp' on Herran palvelia, Jok' on selvä sielun-paimen. Onpa luja Lukkarikin Veisomaani vänkiästi, Herran-iänen hellästi. Sunnuntaina suuri ilo Jylkisessä Jyränkössä; Kuuluu kuparit kotiini, Kirkon-soitto soria kyllä Kaikkuu kaikkiin kartanoihin; Vielä ilo ihanampi, Kirkko-veisu vänkiämpi. -- Kuin on portit pyvättynnä Jylkisessä _Jyränkössä_, Rauta-linkut liitettynnä, Pihti-pielet perustettu -- Ne on auki avattunna. Ise kukin kotonansa Korvillaase kuunteloopi Usko-virttä veisatessa Kuinka kuutaan hurskahasti, Kuinka palvellaan parahin, Jumalata julkisesti Pyhä-päivee pyhitessä.

Voi sinä, jylkinen _Jyränkö_! Tämä kylä kuuluisampi Suloisessa Suomenmuassa. Kuin on vahvast varustettu. Vahvat vanki-kartanotkin, Vannoitetut vanki-nihit, Jossa vankit valiltahan. Pahateot paimetahan; Ettei kansass' ois kamina, Seurakunnassa sevutos; Varkaat kaikki vuaralliset, Murhamiehet, muutkin synnit, Esivalta varoittaapi. Ruunun raitat rakettunna, Vanki-talot varustettu Suloisehen Suomenmuahan. Kyyin kanssa kulettaapi Jylkisehen _Jyränköhön_ Suahaanpa sakon-alaiset, Viijään vesi-leiväläiset -- Nämät vankit vallollahan.

Voi sinä jylkinen _Jyränkö_! Tämä kylä kuulusampi Suloisessa Suomenmuassa. Tästä harmaat huasteloovat[49] Kuin on ennen ennustettu, Riitinkilla riitattunna, Kaupunniksi kassottuna Tämä paika parahaksi Suloisessa Suomenmuassa.

Voi sinä jylkinen _Jyränkö_! Kavun-suussa sula salmi Kymin-koski kuuluisampi[50] Jok' ei jeähän jeävykkähän, Suloo syvän-talvellakin. Parahalla pakkaisella Tässä vesi viereksiipi, Lainehtii kuin meren lahti. Ompa silta siihen suotu, Käsi-puut on kahen-puolen, Maantiekin on mainittava Jylkisehen _Jyränköhön_, Jossa Herrat Hevoisillaan Vaunuillansa vaeltaavat. Siitä suuri Suomenkansa Matkojase matkustaapi, Asioita ajelloopi.

Nyt on virsi veisattunna, Seremóni selitetty Jylkisestä _Jyränköstä_. Kielelläin oun kirjuttanna, Mielelläin oun muistuttanna, Älyllä ajattelunna; Nytpä nimensä nimittää, Julkisesti julistaapi Seurakunnan kuuluisasta _Ristiinahan_ pitäjästä _Jöran Hirvoinen_.[51]

Hirvoinen.

HEINOLAN MARKKINAT.

Kuin Runoja oli lauluissansa ensin ihmitellyt tätä _Jyränkön_ kaupunkia, niin hään vielä erittäin runoilleepi heijän _markkinoista_, niin että se kyllä näyttää, kuin oisi tämä kaupunki paljon pyörytellyt hänen mieltänsä. Hään laulaa:

Mieli-juotella julistan Kuinon syksyllä, suvella, Keväellä kerkkiällä; Silloin suuri Suomenkansa Kovahasti kokountuupi Jylkisehen _Jyränköhön_. Kuin on latsit laitettunna, Miärä-päivät piätettynnä; Markkinat on mainittavat. Jossa samuu _Savolaiset_, _Pohjolaiset_ polisoovat, _Hämäläiset_ helisöövät. Tuli tänne _Turun Liäni_, _Helsinkistä_ suuret Herrat, Kaupunkista Kauppa-miehet Kyyin kanssa kulettaapi, Tavaroita tanhuillen. Kuinon puo'it pyvättynnä, Lauvoista on laitettunna. Silloin suuri Suomenkansa Kaupuniss' on kahen-puolen, Onpa toisia torilla; Piikkinäitä pihti-pieliss', Kahvi-pannuja kavulla Rahtyörit on rakettanna --[52] (Paloviina parempana).

* * *

_Hämäläiset_ helisöövät Sillan-suussa, sunti-paikka Jossa parret parisoovat. Väki valta vaeltaapi, Tahtoi kuatua kaupunti; Ajoivat Muaherran muahan,[53] Piältä kassoi Kammareerit. Oli vahvat vahti-miehet -- Otti kiini kiiruhusti, Voati vanki-kartanoihin. Miehet tuotiin tokki-huusiin. Koska päivä piätettihin, Aamu toinen alottihin, Tuli Tuomar' tutkimaani Kuinka eilen elettäni. Silloin vankit vastaellivat: "Hyvät Herrat helpoittaaka! Eilen tässä elettäni, Rahallamme ravittini, Toverit on toisin-käsin. -- Viina tämän villin suatto!" Tuomarit ne tutkistivat Juoma-sakot juttelivat. -- Laskit vankit vallollehen

Hirvoinen.

KURVILAN EMÄNTÄ.

Kurvilan kylässä Ristiinan pitäjässä asui kaks veljestä _Maunus ja Niiles Torniainen_. Maunuksen akka, nimellä _Anna Himainen_, joka oli Emäntänä talossa, oli suuri tuhlatar (slöserska) ja hukutti talon tavaroita ylenpalttisella elämisellänsä, josta häntä viimen eroitettiin talosta pois. Hään läksi silloin tyttäresek luokse, nimeltä _Vappo_, jota hään oli toista kymmentä vuotta siitten poisnainut _Maunus Tiusaisellen_; ja kussa se viimeisellä joutui varsin köyhäksi. Tässä lauletaan ensin niitä aikoja, kuin näit tyttären läksiäisiä piettiin, ja siitten niitäkin, jollon se joutui pois talostaan.

_Kurvilass'_ oil korja vaimo, Akka aivan ankarainen, Kovin kuuluisa Emäntä, Sepä käyvä käpsyttääpi Kirkko-tietä kiekkarasti; Sielä panoo pajakkata[54] Kansan kanssa käyvessänsä, Oman talonsa tapoja. Yksin tyttö urhollinen, Piene-läntä piika-lapsi Kerhekästi kätettäni, Kiekkarasti kihlattiini, Sepä naitiin nuapurihin, Temmattihin _Tiusaisehen_, Kopattiin koti-kylähän.

Käytiin sielä kaltaisissa, Vietiin viinat viemisiksi, Lihat, leivät, lättiäiset, Piti piot Piiallensa, Lävähytti läksiäiset Kotonasek korkiasti, Kuuluisassa _Kurvilassa_, Lattiassa laveassa, Pöyän piässä pökiässä. Kussui vieraita kotiisek Pöyän piähän pökiästi, Yökaueksi ylpiästi.

Iltaisella istuttiini Rekeheni riemuisesti, Ahvakkaasti ajettihin. Oli kuasot kannoilahan Puhemiehet puolellahan. Ruuna eissä roilottaapi Yli pellon ylpiästi, Rokan iäreen röyhkiästi, Pöyvän piähän pökiästi. (Kohta koto muistettava Kuuluisassa _Kurvilassa_, Jossa huomena hölisi, Hiäväkiä helisi). Ilon kanssa erettiini -- Sukulaiset suuta anto,[55] Kättä kaikki kämmen-päihen. Täss' on suvut, sulhaisetkin, Pökiämmät poika-miehet Miniätä mielivätten, Rikkahaita riitelöövät Kaunihita kasseloovat. Täss' on lapset laitettavat Kuin on tyrsät tyttäretkin; Ouvot ovat orpanoina,[56] Karva-piänä kartanoilla.

Tulipa kesä kerkiästi, Tuli lehti lempiästi, Ruoho puhkeis röyhkiästi. Laskit Lampaat laitumellen. Karjat kaikki kartanoillen. Tulipa ruuasta rojua, Tuli viljasta vihelys, Tuli sota syömisestä, Tuli rahasta räminä, Tuli pannuista parina, Tuli karjasta kamina, Tuli nuja nuotastakin Tuli riita riistastakin. Aitat lyötän aukioksi. Ei ou elo ennellään. -- Jopa ero ilmistyypi! _Nikolausipä_ nimeltä Ilmaisekse Isännäksi, Akka aivan ankarainen Ennustaiksen Emännäksi.

Pilkall' syötiin suola-heinät Pimiässä pirtihissä Sakeassa savuhussa Petkelellä pieksettihin. Lapset laulaavat kotona:[57] "Makea on maito kulta Kaunihista koalin kanssa; Meill' on leikki leivästäkkin, Parittain on pannujamme, Kaksittain on kattiloita, Lehmiä on leviästi, Lompakoita laviasti; Koska uutinen ulettuu Elon-ajat ennättääpi, Huasioita havakasti, Kahiloita kukkuloinsa -- Näkyy näitä nuapurihin."

Hirvoinen.

Lassi Lappalainen

Juvalta.

Juvan pitäjä, Savossa, tuloo mainittavaksi niistä moneista _Runojoista_, jotka se on jo kasvattanut, ja joita se ehkä vielä kasvattaa. Koska se on ikeän kuin minun syntymäpitäjä, kussa minä olen ensin ruvenut harjoittamaan ja oppinut ymmärtämään tätä Suomen puhetta, ja kussa minä olen ensin koetellut että kansan mielestä ulos-miettiä heijän runomuksiansa -- niin se on minun velvollisuus, ettei unouttaa näitä omiamme puhuissain muista virren-tekiöistä. _Juvan_ pitäjän tunnen minä tässä tarkoituksessa, paremmin kuin yks-kään muu; ja taijan sanoa, että siinä löytyy harva kylä, kussa ei tavatak Runoja ja Runo-niekkoja. Niin se on ollut vielä näinä aikoina, soannethan vastapäin kuulla, jos tämä kaunis tapa harjoitetaan hänessä vielä vastakin, eli jos se keäntyy (niin kuin moni muu pitäjä) tyhjäksi ja kolkoksi laulun-aineista.

To'istukseksi minun puheini, tahon minä julistella muutamia näistä hänen täänaikuisia _Runon-tekiöitä_, joista tämä _Lassi Lappalainen_ oli Sotamies, ja asui _Tuhkalan_ kylässä, _Remojärven_ pohjalla. Koska minä kotona ollessain en ymmärtännyt ottoo tarkempoa tietoa näistä miehistä, niin minä en nytkään tunnek hänestä muuta, kuin että hään v. 1807 sepitti seuravaisen Runon, jonka _Lassi Oinoinen Lehkolasta_ lauloi minullen s. 13 p. Lokak. v. 1815.

HEVO-VIRSI.

_Pekka Moarainen Pylkkelänniemeltä_ lainais kerran Hevoistansa, palkan eistä, _Mikko Kovaisellen Tuhkalassa_. Joka kynti sillä kunnekka se uupui. Silloin otti hään ja serkkunsa keralla (nimeltä _Jussi Kovainen_) tappo Tamman, josta asiasta _Lappalainen_ teki virrensä.

_Lappalainen_ luatu-poika[58] Alko kylpyä kysäillä; Tulipa tuolla puheeksi Koska _Kokinkin_ pakinaksi. Siinä samassa sanoopi: "Mieleni minun tekööpi Rueta Runon-tekooni, Hevo-virttä laulamaani."

_Kokkipa_ kotona sanoo:[59] Joka-aamu aatteloo: "Mistä Hevoinen suotaneen?" _Kokki_ käsineet käteesek! Alko tietä telkentellä Pitkin _Piiparin_ ahoa.[60] Kohten _Kovaisen_ torppaan, Sen saman setäsen mökkiin. Ei siitten _Simoiseen_ käynyt, Eikä pistän't _Piispahassa_; Niinpä mäni _Nilkkilään_, Ei siinä sisässä käynyt; Yli kynnyksen kysyypi, Lapsillenpa lausutteloo: "Missä tejän miehet ovat, Elikkä emä entuansa?"

Vielä mieli _Mikko_ männä Aina auman sivuihten Leveelle _Lehmä-lahelle_, Ynnä _Ylöisen_ sivuihten, Pitkin tietä _Tihmaksellen_. Järitteli _Jääkeriini_. _Pekkapa_ se perehen-miesi Mieli vieraalta kysyä: "Tuoltakos tulet _Tuhkalasta_, Matkustat majansialtais?" "Tuoltapa tulen Tuhkalasta, Matkustan majasialtain! Jos nyt joutaisi Hevoinen!" Akkapa hyvä auttamaan. -- Pekka puhui puolestansa: "Autan kyllä ankarasti!" (_Pekka_ pelloilen samoopi; _Mikko_ tuasta tuloopi) "Ruoka tämän rumentanna, Huonot heinät huonontanna." _Mikko_ mieliksi sanoopi: "Ruuan annan runsahamman, Palkan paremman perästä!"

_Mikko_ rehvastiin rekeen, Liittihinpä liisteheillen, Alkopa ajoa kovemmin Niinpä tuota niityn-tietä Pitkin tietä _Tihmaksellen_, Ynnä _Yloisen_ sivuihten, Vieläpä _Viikinkin_ sivuihten;[61] Niinpä mäni _Nilkilähän_, Alko pistellä _Piispahan_, Väinistellä _Viänäisellen_; _Mikkopa_ sivullen sipuupi, Aina kökötti kotiisak.

Koska kuuli _Kovaisen_-poika Mitä _Mikko_ tuolta toi, Alko aatella kotona -- Ensin emänsä tahotak Ilman isän tietämätäk Tekipä jouon joutahamman, Kokotti _Kokin_ mökkiin, Tuota tuolta tietämääni Mitä _Mikko_ tuolta toi. Tupahansa tultuansa, Pirttihinsä piästyänsä: "Mitäs _Mikko_ siihen virkat, Jos Tamma tasan pantaisiin, Jaettais' jalo elävä?" _Mikko_ lystist luan anto. _Jussi_ pellollen perätin Ulos uksesta ojensi, Tallusteli Tamman luokse, Luokse luontokappaletta. Alko Tammoonsa taluttoo Pitkin _Piiparin_ ahoa, Suatto saunaasek kupeellen, Peri-ikkunan perään. Siinä samassa sanoopi: "Kussa se _Jussin_ kurikka?" _Ellipä_ tuo iänen kuuli; _Elli_ kujasta kurikan[62] Juoksutti _Jussin_ käteen. _Jussipa_ se oli julma miesi Siinä samassa sivalsi, Siihen silmihin väliin, Kohten korvihin väliin, Kulma-luuhun kulahutti, Kiero-luuhun kilahutti. Siitäpä Hepo hervahti, Kyntyisilleen kyhnähti. _Kokkipa_ häntä kohotti. "_Jussipa_ se oli Julma miesi" (Hevo ... vihelsi) "Revon-reittä suahakseen."

Vanha _Kovainen_ kokotti: "Anna olla ajon-kulmaan, Piästä päivä illoilleen! Sanan lasket _Savonmoahan_ Lasket larmin kylällen." Mitäs miehet tuosta huoli, Miehet ketti kerkiästi, Nyrkillänsä nytystvetten. _Ellipä_ sitä ensin kysyi: "Jokos varsa valaistunna, Hepo herttainen ketetty?" _Ellipä_ sitä ensin neuo: "Tehkee jako jalohompi, Elkee riiellä risalla,[63] Tapella Tamman-palliolla!" _Ellipä_ tuohon ensin joutui; Maksat maljaiseen mulisti, Keuhot kopsaasek kohisti. _Kokki_ osall' olallansa Alko astua kotiinsak. Anto osan akallensa, Lapa-luuta lapsillensa, Ise söi paremman palan. Turpa tuhmallen Sepällen, Huulet huonollen Sepällen,[64] Suu-posket Suutarillen, Koko ruato Kovaisellen, ... Virren täkiällen.

Lappalainen.

Joakko Keäriäinen

Juvalta.

Talonpoika _Joakko Keäriäinen Remojärvältä_ Juvan pitäjästä, on yksi niistä _kunniallisimmista ja rehellisimmistä_ miehistä Juvalla, joka on sanottu hänellen isommaksi kunniaksi, kuin mikään muu. Hään on myös kuuluisa niistä töistään, joita hään _moa-viljelemisellänsä, kosken-perkauksellansa ja kivi-rovioittamisellansa_ oli aikoin soanut, ja kussa hään hukutti omaisuutensa yhtäiseksi hyväksi.[65] Mutta myö heitämme tässä kaikkia näitä puheenaineita; ja hoastamme ainoastaan hänen _Runon-taijosta_, josta se on myöskin mainittava, ikään kuin _laulamisestaan_[66] ja _kirjaan-harjoituksistaan_.[67]

Niistä moneista vieraista että omista Runoista, joita hään lauloi mullen _Juan_ pappilassa, keväillä v. 1816, s. 14 p. Tammik. tahomme tässä luettoo kaksi näytteeksi hänen runomisestaan.

HEVOIS-RUNO.

_Matti Kokkoinen Alamaan_ kylästä, _Mikkelin_ pitäjästä rupeisi v. 1785 tappamaan Hevoistansa. Hään nakkais häntä jo peähän, josta se hervahti voan ei kuollut. Silloin rupeis Mattia peloittamaan, että pitivät pois pyyhkimän häntä Puumalan komppaniasta Savon jälka-väin Rykmentistä, kussa hään oli Sotamiessä, nimellä _Örn_. Hään laitto seneistä sanan _Joakko Keäriäisellen, Vehmaissa_ (noapurissa) tulla sinne lopettamaan tappuuta, koska hään oli jo eiltä-käsin ostanut toisen puolen nahasta. _Joakko Keäriäinen Seppolasta_ teki Runon.

_Kokkoinen_ koria miesi, _Matti Örni_ ylpiämpi, Koppais kurikan kujasta, Koukin kassoi kartanosta, Jolla Hevoista heläytti, Kohten korviin väliä. Tamma kohta tanhuallen Siäriänsä suoroomaani. Tämäpä tunkiin tupa'an: "Oisin Tamman tappanunna Pannut henketen Hevoisen; Vaan ei jaksa jäseneini,[68] Eikä voimani yletä!" Laitto sanaa lapsellansa, Herttaisella _Heikillänsä_.

_Matti_ läksi matkustamaan Kohten _Kokkoisen_ kotia, Alla-päin paholla mielin. Tapais Tamman tanhualta, Vielä henkissä Hevoisen. Veti tuiman tupehesta, Puukon reisi-puoleltansa, Työnsi rintaan terästä. Siitä veri vieremääni, Käsihillen _Kiäriäisen_. Tekisin tuosta jakoa, Kuinka osahan tulisi. Tuosta persettä _Pekalle_, _Perno Pekan_ emännälle, Jalan _Juakko Hämäläiselle_, Toisen _Tahvo Pulkisellen_, Ala-sikko _Annikallen_, Munaiset muullen pereellen; Puolen siitten sivalsi _Pulli_ pisti povellensa. Maksat vienmä _Matiskalaan_,[69] Itrat kannanma _Iloiseen_, Palliotpa _Puajalahan_, Hoikat suolet _Kunnelille_, Korvat _Kokkoisen_ akalle. Vieläpä veisin männessäini Osuutta _Ollikkalahan_, Taka-jalat Tammastaini. En isekkään ilman jäisi! Vieläpä keuhot keittäisin, Selkä-luut suolaan panisin; Joita paistiksi tekisin, Imeksisin iltikseini, Joulun pitkinnä pyhinnä. Häntä seppä _Hennisellen_ -- _Vappu Tarkiain_ tapaisi Hännän _Hennisen_ säkistä. Laiko-suolet _Luatikaisell'_, Pohjukka-suoli Suutarille, Muut räpälät Riätälille. Ei tätä paisteta Papille, Eikä tuua Tuomarille, Eikä lahjakskaan lakihin. Viimeiset virren-tekiälle, Sille jalolle _Juakopille_.

Keäriäinen.

KOIRAN-RUNO.

Yksi tyttö nimeltä _Poasoinen, Häppälän_ kylästä _Mikkelin_ pitäjästä, tapais kerran kirkko-tiellä yhen juoksu-Koiran, jonka hänen isänsä _Poavo Poasoinen_ oatteli piteäksensä; mutta Mustipa tappoi kaks Lammasta _Yrjö Hokkaiselta_, joka löi häntä henkettömäksi. Kuin Keäriäinen läksi näihen kyläläisten keralla kyntämään _Haisoan_ syvämmoahan, sai hään tiellä kuullaksensa tämän asian, ja teki siihen-liittoon Runon.

Aika ois ruveta Runoiksi, Lähteä tästä laulamaani Mitä nyt kuuluupi kylässä: Hätä nähhään _Häppälässä_ Koiran kurjan kuolennosta. _Puasoinen_ pikiä miesi, -- Tytär se oil ylpiämpi, Kohtais Koiran kirkko-tieltä, Toipa tuon kohta kotiisek. Koiroo ois koria nähä; Vuon teki vaivaiset vahinkot. Tappo kaksi Karitsata --[70] _Yrjö_ suuttua sorahti. Kasso kepin kankiamman, Koivusta kovoa puuta, Jolla Koiroa kolautti, Jolla raukkoa ramautti. Koira kohta kuoliaksi. _Puasoinen_ pikiä miesi, Tämä kohta torumaan. _Hokkainen_ kohta häväisi: "Vieläkös viskoot vihojais?" (Silloin seivästä sivalsi). _Puasoinen_ pani pakohon, Akka piipatti perästä. Tuosta pistäiksen _Piikkillen_,[71] Pani palliot patahan. Tekisin tuosta jakoa, Vuan ei annak aika myöten; _Lassi Matiskain_ Lautamies Tarkoin kaikillen tasoopi.

Keäriäinen.

Oatto Tuovinen

Juvalta.

_Oatto Tuovinen_ oli kotoisin _Pylkkälänniemeltä, Juvalta_. Hänestäkään minä en tunnek muuta, kuin että hään mahto aikanansa olla aika Runoja, jota hänen Runot kyllä toistaa. Se näyttäiksen kuin hään oisi erinomattain ollut Kissoillen rakas, koska se niin mielellään runoilli heistä. Tässä on näitä hänen Kissan virsiä kolmetkin, jotka Keäriäinen lauloi mullen.

VARSAN-RUNO.

Nuon 40 vuotta siitten, niin juoksi tämän _Tuovisen_ varsa _Kaipialan_ Rysthollin hevoisiin, jotka oli laskettu mehtään; ja seuraisi heijän parvessa _Remojärveläisten_ ruoka-mailien, kussa se tuli vikuutetuksi jalastaan. Tuovinen peätti että Kaipiaiset olivat viskanet sitä kivellä. Josta se rupeis runoillemaan.

_Kaipiaiset_ karnuttaavat, Kylän turmiot tuloovat, Lika-silmät liirettelöö Ruistahansa ruopimasta[72] Kaurojansa karhisemasta: "Oletkos Suen sukua, Vaiko koiran-kuontolaisten, Kuin söit siären sälöltäin, Varsastain vasemman jalan?" Vielä _Tuovinen_ toruupi, Valittaapi varsastansa!

Tuovinen.

KISSAN-RUNO.

Kornetti _Brusin Maivalasta_ osti nuon 40 vuotta siitten yhen Kissan Talonmieheltä _Poavo Hyytiäiseltä Tuhkalasta_, jonka hään oli soanut lahjaksi toiselta. Siitäpä jo Tuovinen teki Runonsa.

_Hyökisell'_ oil hyvä lykky, Saipa Kissan _Kilpolasta_, Rahatakkin, tenkatakkin. _Brusinipä_ runsas miesi Tarjois kahta Taaleria. _Hyökipä_ kohta hyrskähti,[73] Narskahtipa nauramaani. Akkapa oil ahnas rahaan: "Tarpeen on raha talossa, Tuota piestään pehuistakin, Otetaanpa olista jauhot." Vetipä lempo _Vesterisen_ -- Siäret säkkikin sovitti, Sitopa suuta seisallaan, Heitti hännälle sioo. _Juakko_ kahto karsiasti[74] Tuolta torppaasek tuasta Kissan kurjan kulkemista. _Kilkit_ ne on kiitettävät, Lauleloovat lapsillensa. _Tuomas_ tutkiipi visusti Sitä, saunan salvoksilta Virren värsyä vetääpi. Akat autto akkunasta. Siitä huutoo hujahutti Järven rannalla rajautti Pitkä ukko piertehessä. Suappa tieteä suaren-röhkö _Hyökin_ hyvästä lykystä. Musta Kissa kaupattiin, Harjakkaiset haukattiin, Kuka tästä ilman jääpi? _Asilainen_ akkoineen,[75] _Pennoinen_ perehineen

Tuovinen.

KASSIN-RUNO.

_Niilo Myyryläinen Tuhkalasta_ lainais kerran Kissansa vävyllensä, tälleh samallen _Poavo Hyytiäisellen_, mutta akatpa unoittivat sitä saunaan, kussa se tukehtui, ja kuoli savusta. Josta _Tuovinen_ toas teki virren.

_Hyöki_ tuiskulla tuloopi, Pakkaisella paukuttaapi: "Anna _Anni_ Kissiäisi, Hyvä _Niilo_ Niisiäisi, Hiiret syövät hinkaloini, Rotat kantaapi rukiini!"

Niinpä kuoli _Niilon_ kissa, _Annin_ ainua eläin, _Hyökin_ saunaan savuiseen. _Simo_-poika sipsattaapi,[76] _Raso_-poika rauskuttaapi, _Niilo_-poika niin sanoopi: "Ei räkkee kylet kylään! _Puavolla_ on kaita kasvo;[77] _Paavo_ paistin tarvissoopi." _Hyökin Matti_ mainihtoopi: "Käyväänpä nahan-jakoon!" _Simo_ suuttua suhahti: "Nahkoin en annak ensinkään, Kukkarot' en kellenkään."

Tuovinen.

KISSAN-VIRSI.

Tämä kolmaas Kissan-Runo on tehty samasta miehestä, ja otettu siitä, että _Pirilänniemen_ Kissa läksi kerran mänemään _Hyytiälään_, jossa _Hyöki_ häntä tappo. _Keäriäinen_ ei muistant tästä virrestä muuta, kuin alku-sanat, jotka oli näin:

Läksipä Kissa kulkemaan, Hiiren-surma hiihtämääni Periltä _Perilänniemen_. Tämäpä tuli _Tuhkalaan_, Tunkiinpa _Hyökin_ tupahan. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Näistä kolmesta _Kissan-Runoista_ niin _Hyytiäinen_ paituutti _Tuovista_ lakiin, joka tapahtui jo Laintutkian _Maténin_ aikana. _Tuovinen_, jota pelloitti Lakihin männä, pyysi toista sovinnollen, ja lupaisi hänellen i'äkspäiviks yhen 2:hen rein-alaisen niityn. Mutta kuin _Hyytiäinen_ mäni sinne heiniä tekemään, niin tuloo _Tuovisen_ akka, ja ajo pois hänet. Siihenpä se asia siitten loppui. Mutta kyläläiset, kuin saivat asian kuullaksensa, niin panivat nimeksi tällen niityllen _Kissan-niity_, ja niin sitä kuhutaan vielä tänä päivänäkin, muistiksi että se oli tarjottu sovinnokseksi näistä kolmesta _Kissan-Runoista_.

Heikki Huuhtinen

Juvalta.

Tolpparin-poika _Heikki Huuhtinen Pitkälahen_ kylästä _Juvalla_, on yksi hilpiä ja iloisa nuorukainen, joka on vielä toisen palveluksessa. Hään oli yksi niistä nuorista miehistä, jotka v. 1824 pyrki peästäksensä Norin ja Ruotin Suomalaisiin, opettelemaan heitä Savolaisten tavalla palon-kyntämistä.[78] Ehkei hään ouk vasta kuin nuon 19 tahi 20 vuotta vanha, niin hänessä jo ilmoittaiksen isoja aljeita (anlag) Runomukseen, niin kuin näyttäiksen näistä hänen kokeistaan: niin että toivotaan hänen aikoa myöten tulevan yheks kuulaisaksi _Runo-sepäksi_ Savossa.

SIAN-RUNO.

Talonpojalta _Tuomas Asikaiselta Pitkälahen_ kylästä katoisi syksyllä vuonna 1823 yksi Sika, jonka Suet lie syöneet suuhunsa. Hään otti noapurin- mieheltä _Eiro Siiskoiselta_ toisen Sian siaan, koska se oli melkeen sen-näköinen kuin hänen omansa. _Siiskoinen_ otti kyllä Sikansa takaisin, voan _Asikainen_ omisti tätä jälleen, ja tappo sitä, josta _Huuhtinen_ teki virren.

_Ikolan_ suuri emäntä Jolta söi Susi Sikoja, Tappo lempo tallukoita -- _Tuomas_ totinen isäntä Saipa säkin seinukselta, Vaels _Vantin_ kartanollen; Pistänpä kohta pihaani. Älyis Tallun tallin eissä -- Tämän säkkiisek säväytti; Alko koitsia kotiisek. Sika huusi huikiasti, _Tuomas_ juoksi joutuisasti -- (Se ilo ilollen näytti).

Kuuvennoksen kannon tyttö[79] Jok oil kylvyssä kylässä, Älyspä _Tuomaan_ tulevan. Eukoillen ensin saneli: "Mistä tuo _Tuomas_ tuloopi? Sika säkissä selässä." Eukko _Sohvollen_ sopotti: "Ole vaiti vaka tyttö, Elä virkaja mitähän! Meiltä söi Susi Sikoja, Tappo lempo tallukoita. Tuomas tuopi nyt Sian, Miltä Sian, kulta kaksi -- Nyt toi Sian _Siiskoiselta_."

Suattiinpa sana kylällen, Iso-nauru nuapuriisen: "Tiäll' on _Siiskoinen_ Sikais!" _Eerikk'_ tuota essimääni. Älyis Tallun karsinasta -- Sepä samassa saneli: "Tiäll' on miehet meijän Sika!" _Juhana_ jutusti perästä;[80] Sepä sanoi samatek. _Ikolan_ suuri emäntä Joka väitti viärinpäin, Toisinpäin totisti: Olevan oman Sikase.

Nouvattiin _Eeva Nopoistaa_,[81] Se sanoi samalla lailla Niin kuin eiltäpäin isäntä. _Piekäinen_, se pitkä tyttö, _Muaria_ mahava piika Toas toiseppäin totisti: "Se on meijän-talon tallu!"

Huuhtinen.

NÄPISTÄJÄ.

Siiskoisen torpassa oli _Juho Siiskoinen_ ja hänen vaimonsa _Maija Haikarainen_ tunnetut nuapuruksissa, heijän näpistelemisestänsä (snatteri) josta Huuhtinen v. 1821 synnytti laulunsa.

_Jussi_ se oli julma miesi; Ei se olt akka armahampi! Joka juoksi _Juonoksehen_, Kohten korsua kokotti; Tallin-usta tarkotteli.

Olipa _Jussi Juoneksessa_,[82] Ajoipa Akkoa jälestä, _Kalvonimehen_ kavasti. _Muaria_ mahtava imeinen (Joka juoksi joutuisasti) Kiisti _Kilkin_ kartanolle. Siis otti sinisen vyyhän, Märkänä kutais kupoon. Pyysi käyvä _Pyrrhöisessä_, Miehellen mekko-alusta. Tulipa toisehen tupaani, Kannikkata kassomaani, _Ikolassa_ istumassa. Suoloja soristamassa, Tolkia kopistamassa.[83]

Mies lykkäis lylyen piällä _Tyrysalmen_ tyyntä muata; Suihki kyllä suksen-käret, Kolkki kenkän-kolpottimet, Tasaellen talven-varoo.

_Puavo_ miehiä parraain Suattopa sanat kylään. _Turuinen_, se tuttu miesi Havais _Puavon_ huastanne'en -- Vasta päivee jälemmän Älyis kuhjosen kupeen Kynnen kanssa kynsityksi.

Huuhtinen.

YÖTYRI.

Talonpoika _Heikki Lassinpoika Nopoinen_ Pitkälahen kylissä kävi aina yökenkässä _Marketta Haloisen_ luonna, joka ei ollut arka Pojillen, kunnekka se kerran tuli ilmin, sillä, että uni petti häntä viipymään siinä kovin kauan. Huuhtinen teki tuosta Runonsa v. 1822.

_Tahvo Haloinen_ tarkka miesi, Joka asuupi _Juvalla_, Pistänpä _Pitkälahellen_, Rehelsipä _Rensin_ muallen.[84] _Tahvoll'_ oli tarkka tyttö, _Marketta_ mahava piika, Viisas virsien-tekiä, Luatu-laulun laittelia, Ankara ajo-hevoinen, Jota k... _Koikkalaiset_, Mielellä'än _Mikkiläiset_, Hipsui _Mikko Puumalasta_. Tapalttui tämä tarina Kymmenees päivä Kyntö-kuussa, Toisen kielen Touko-kuussa: _Nopolasta Pekan_-poika, _Heikki_-poikapa hevelsi, _Suopi-suaresta_ sukaisi, Hevelsi Hevoisen kanssa.

_Vantit_ luulit varkahaksi _Eerik_ kassoi ikkunasta.[85] Näki _Heikin_ heiluavan, Olkia ottavan kujasta. Nämät kantoi kankahalla: "Otappas olkia Hevoinen, Syöppäs Ruunain ruumenia!" Ise juoksi joutusasti Panetti portista pihaan, Kyykistänpä kynnyksellen. --

_Liisa_ piika, liukas tyttö Laskipa _Heikkiä_ lava'an, Ise laskiin lavan alak. Päivä nousi nopiasti, Uamu tuli ahkerasti; Ei noust _Heikki Nopoinen_!

_Vantin Matti_ vanha miesi, Taitavainen talon-renki Tulipa saunasta tupa'an, Riensi kohta riihen luokse; Kirves olalla ojensi. Kolkutos kävi kovasti. _Heikkipä_ huoneesta häväisi, Yrittipä ylös-nousta; Laukaispa lavasta tankot, Perä-seinästä perästä; Luiskahtpa luta... t...st. Pläsi pännä... rs...st.

Huuhtinen.

YÖ-JALKALAINEN.

Talonpoika _Antti Penttinen Pitkälahesta_ kävi niinikeän tytöstämässä, ja läksi kerran yö-jalassa _Rekina Liikaisen_ luokse, samassa kylässä; mutta tarttuipa kiini ikkunaan, josta Huuhtinen runoilee:

Pitkä poika _Penttisessä_, _Antti_ se sama armas miesi, Joka työntel' tyttölöitä, Yhtä, toista, yritti, _Haikaraiseen_ kakitti. Saunan luokse savisti, Oven ete'en ennätti; Eipä osant ollenka'an Oven eteen ensinkään -- Pist'pä piänsä pienemmästä Ikkunasta niin iloissaan.

Kävipä kiini kulku'usta, Kiäntyi kaulasta kahisemaan. Suatiinpa sana tupa'ani: "_Penttisen Antti_ on akkunassa!" _Heikki_ vanhasta vihasta _Antin_ luokse ahkerasti, _Pekka Lampinen_ perästä -- _Antti_ huusi armon-kättä, Kuuees numero kujersi:[86] "Elä heitä _Heikki_ rukka, Kyllämä tapaini parannan!"

Siitten marsi markkinoillen, Saksan-puoti'in savisti; Ott'pa uurin oivallisen. Kohta kulki kurja poika, Toiseen puotiin tupitti, Suamaan sieltä samettia. Tulipa tuostakin kotiin Alko naija nuapurista, _Anna-Stiinoa_ ajeli, _Taltan Ansoa_ tavotti.

Huuhtinen.

YÖTYMYKSET.

Kuuenos-miehen _Matti Nopoisen_ tytär _Pitkälahesta_, nimeltä _Sohvi Nopoinen_ piti _Heikki Nopoista_ hyvänä, samasta kylän-peästä.

Kuuennoksen kunnon tyttö, Kirkon-miehen kiltti likka, _Sohvi, Seiloista_ soriamp', Uotti miestä _Mikkelistä_, Puuter-piätä _Puumalasta_.[87] Olipa junkkari _Juvalla_, Pieni poika _Pitkälahelta_ Joka -- -- -- -- -- Suotiinpa sana kylään, Iso-nauru nuapurihin. _Sohvo_ sotki puolestansa: "Se on nyt meijän _Tiinan_ töitä, Suatti hyvän sisarein!"

Huuhtinen.

YHTYMISET.

_Antti Asikainen Pitkälahesta_ likisti metässä _Tiinat Pekantytär Nopoista_, mutta sattupa kyläläiset siihen, heitä hätyyttämään. Josta Huuhtinen laulo:

_Asikaisen Antti-poika_ Kävi pyhinä kylillen, _Nopolata_ nouatteli. _Tiinapa Anttisen_ älysi! _Antti_ juoksi ahkerasti, _Tiina_ aivon ankarasti; Sipuvatten _Silta-suollen_, Luajallen _Lampisen_ muallen, _Lehmäniemen_ lehto'on. Kylä kuuli --r-- iänen, Nuapurit --t-- natinan.

Huuhtinen.

SYÖMÄRI.

Talon-isäntä _Tuomas Asikainen Pitkälahen_ kylästä tuli kerran lankonsa _Poavo Montoisen_ luokse, samassa kylässä; ja söi siinä sillä innolla lihoa, että juuttui palainen kulkkuun, josta hään tukehtui ja kannettiin pyörtynynnä pihallen, kussa Montoinen viimein sai liha-kyörän pois kulkusta, jonka hään pisti omaan sunhuusak, sanoilla: "ei minun tavarain pie hukkaan joutua; jos ei hänelle kelpoo, niin kelpoohan mullen," ja silloin se nieli sitä mahasek. Tästä sai Huuhtinen virsi-aineensa.[88]

_Ikolan_ isäntä-miesi, Armas _Tuomas Asikainen_ Kävi pyhinnä kylissä. Kestiin piällä keikkumassa. _Montoinen_ miesi mokoma Kussui lankosek kotiisak. Lanko tuli, ja tukehtui Liikohin liha-siruin.

Kuoliana kannettiin Lankon pihan lattiallen. _Montoinen_ mies mokoma, Joka kourist koprallaan Kulkusta liha-kurikkoo, Jota veisellä viteli, Lautasella lapsutteli -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Huuhtinen.

Heikki Summainen

Juvalta.

_Heikki Summainen Kiiskilänniemeltä_, Juvan pitäjästä, on yksi nuori Rysthollarin poika, joka nuon salakähmässä synnyttää Runojansa; koska hään ei ite tahok tulla kuulluksi. Niin on hään e.m. tässäkin tehnyt heitä _toisen nimessä_, että sillä välttää tullaksensa asianomaisilta vihan-alaseksi. Samassa kylässä asui yksi loisimies nimeltä _Poavo Kiiskinen eli Köppö_, (niin kuin häntä usseemmittain kuhutaan) joka pietään isona velhona ja Runon-laulajana; häntä lykättiin virren-tekiäksi. Että kirjoja on tehty toisen nimessä, tunnetaan Tarinamuksesta; mutta että meijän laulutkin ovat toisinaan näin varsin vieraalla nimellä kastettunna, on yksi esimerkki, joka on erin-omainen, ja joka toistaa ettei heihin aina ouk uskomista, ilman tarkempata asian tutkimista.

VÄVY-MIES.

Rysthollari _Pekka Kiiskinen Kiiskilänniemeltä_ otti _Joakko Auvista_ (tahi Avelinia?) Teivaasta vävyksensä, sillen vanhemmallen tyttärellensä _Maija Liisallen_; mutta hään piti salassa sitä nuorempatakin hyvänä, nimeltä _Eeva Sohvia_, joka tuli tietyksi siitä, että heijän sisaren-lapsi kuuli heijän keskenäisiä puheitansa, mehtämajassa, joita hään kotiin-tultuaan ilmoitti vanhimmillensa; josta ukko Kiiskinen kyllä kovasti suuttui. Heikki Summainen teki tästä Runon v. 1814, jonka Joakko Pulliainen Kiiskilänniemeltä laulo mullen s. 13 p. Lokak. v. 1815.

_Kiiskilänniemi_, kiitettävä -- Siin' on viisaat virren-sepät, Viisaat virsiin-tekiät!

_Puavo Köppö_ köyhä miesi,[89] Tämä vanha vaiva-sukka, Tämä viisas virren-seppä Ajatteli ajan piälle, Pitkin tietä käyessänsä, Kuinka laulut laitettaneen, Kuinka virsi veisattanneen. (Tätä kieltää _Kiiskiset_, Eikä antais _Auvisetkaan_).

_Pekka_ puhuu _Purhoisillen_: _Purhoisei_ puhuu _Pekallen_: "_Teivaassa_ on tietty poika, Sekä Suutar' että Riätäil'; Tekööpi työt molemmat." Tämä viänettiin vävyks', Otettiin otto-pojaks'.

_Juakko_ vielä viisi vuotta _Maija-Liisoa_ likisti. "Laita mulle lapsukkainen, Tahi pieni perillinen! Jos et laitak mulle lasta Niinma suostutan _Sohvia_."

_Juakko_ suostutti _Sohvian_[90] "Laita mulle lapsukkainen, Tahi pieni perillinen!" Tyttö näytti tykevällen, Aivan paljon paksummallen.

Juakko istui eine-puulla: "Jok' on _Sohvi_ suovallaan?" (_Pekka_, pieni pentu-koira, Kassoi ala kainalonsa) "Jok' on poika puoltununna, Jok' on uupuna unehen?"

_Pekka_ peitti silmoisensa Käsi-varrella omalla; Kohta tultua kotiinsak, Ensin huasto emännällen, Siitten ilmoitti isällen. Ukko suuttua suhahti, Alko _Auvista_ torua: "Tuos' on tuutu tyttärelleis![91] Jos on Siat syötettynnä, Rupa-turvat ruokittunna." --

Summainen.

Poavo Heikkinen

Mikkelistä.

Minä en varsin tunnek oliko tämä Heikkinen kotoisin Juvalta vai Mikkelistä; sillä kumpaisessakin pitäjässä löytyy paljon näitä sukuisia. Juvalla minä olen kuullut tätä laulettavan; mutta koska asiat, joista tässä lauletaan, ovat tapahtuneet Mikkelissä, niin on arvattava, että laulu on myös siinäkin synnytetty.

HALPA-POIKA

_Erko Raminen_ oli yksi tolppari _Skinnarin_ Hovin alla, Mikkelin pitäjässä, jolla oli kaks kelvotointa poikoo, _Hanno ja Mikko_. Hanno oli hevoisen huijari, ja vaihto pois ilman isänsä luatak hänen Hevoisiansa, tappeli kirkko-tiellä, ja teki muita semmoisia kokkauksia. Tuli viimeisellä myös riitaan isänsäkkiin kanssa, jonka hään veljensä avulla sitoi nuoriin. Mutta _Antti Heikkinen_ noapurista tuli ukon avuksi, joka irti-peästettynnä otti pakonsa hänen luokse, eikä ottanut talosta muuta myötensä kuin nuusku-purakkonsa; (joka oli jo tapahtunut 35 vuotta siitten). Poavo Heikkinen teki siitä Runon, jonka Joakko Keäriäinen laulo mullen v. 1816.

_Ramin-Hanno_, halpa poika, Kiljui kovast' kirkko-tiellä... Ori juoksi joutusasti;[92] Laulatteli _Lampisehen_, Pienen _Pietarin_ pihaani.

Sai siitä Ruunan rumemman Perä-mieheltä _Pekalta_. Vielä lauloi _Lampisessa_ Viinan-virttä viimeiseksi. --

Siitten ajo ankarasti Niitun taakse _Nikkilähän_.

* * *

Akka vanha vapiseva[93] Toipa rokkaa rohkiasti, Syyvä syntisen ete'en. -- Ropsais rokan ovensuuhun!

"Tuolta tuttuni tuloopi, Ennen-nähtyni näkyypi, -- Auta armainen minua! Jo minusta mies mänöö, Rahan-suaja raukenoopi."

Otti tuiman tupestansa. Jolla ratko raippa-köyet, Selvät site'et sivalsi. Otti potin ovensuusta, Nenä-kellosek keralla; Heitettehin _Heikkiseen_, Pienen _Heikkälän_ pihaani.

Heikkinen.

Ikoinen

Mikkelistä.

Koska minä kotona ollessain en paremmin tiiustellut tätä miestä, niin minä en taija varsin sanoa oliko se Juvalta vai Mikkelistä, eikä mikä hänen ristimä-nimensä lie ollut. Ettei hään ollut Runon-töihin taipumatoin, selitetään tästä hänen laulusta, josta minä olen kuullut 3 erinnäistä vaihtausta, nimittäin jo v. 1815, s. 22 p. Lokak. Matti Veänäiseltä, Kaskista; siitten Olli Laukaiselta, Luukkalasta; ja viimen renkiltä Martti Hämäläiseltä, Pihlansalosta, joka laulo sitä mulle v. 1816, s. 23 p. Moalisk.

ANTTOLAN-HERRA.

Anttolan hovissa, Mikkelin pitäjässä, asui silloin Kirjuttaja _Eerik Juh. Virilander_, isäntämiessä. Hään pieksi oman Rakuunasak vaimoo, siitä syystä että se tapais hänen lehmänsä, aijastaan. Josta Ikoinen sai virren alkunsa.

_Ikoinen_ iloinen miesi. Viisas virsien-tekiä, Laitto liänit laulamaani, Kylä-kunnat kuulemaani. "Herraiseni herttaiseni Kuules kuinka lauletaani, Kuinka virsi viänetääni, Puustavit pujotetaani!"

Tämä on virsi _Anttolasta_,[94] Hovin-Herrasta hopotus. Aamulla äkin varain Läksi messään mehuten. -- _Eerik Jussi_, julma miesi, Supitpa suurella suolla, Kulkipa kurjan karjan luokse; Löys'pä Lehmät aijastansa Niittuansa nilkomasta, Ajo _Antolaan_ pihaani, Kaikotti karja-kuja'an. Rakuuna paran raukka akka Astu _Anttolan_ pihaani: "Herraiseeni herttaiseeni, Anna Lehmäini kotiini!"

_Virilander_ viisas miesi Ajo akka räppänätä Nahka-piiskalla pihasta, Tuppais nahka-tullikolla, Antoipa korvalle kolauksen.

Mäni porstuppaan pakooni. -- Siellä seisoivat sopessa _Jyljänäisen_ julma akka,[95] Kaunis kakkaran varas, Hyvän-leivän leikkeliä; _Poavo Suutarin_ sukkela poika, Kakkaraisen kannattaja, Hyvän leivän lennättäjä.

Ikoinen.

Risto Viljakainen

Joroisista.

Tämä Risto Viljakainen oli asunut _Taipalen_ kylässä, _Joroisissa_. Tämän hänen laulunsa laulo mullen Oappo Härköinen, Kaskista, v. 1815 s. 25 p. Marrask.

KUKON-RUNO.

Oatto Härköisellä. Taipalen kylässä Joroisissa, oli yksi vanha Kukko, jonka akat vaihtovat pois Viljakkalaan, yhteen nuorempaan. Niin Risto Viljakainen otti siitten ja tappo sen vanhan, josta hään ite teki Runon.

Ah, sinua kurja Kukko![96] Lauloit lammin-lantereella, Mäen-kollossa kakaihtit, Ainoan _Aaton_ kotona -- _Kaisan_-vaimon kartanossa. _Kaisoo, Annia_ ajelit Kukon-kaupallen kylällen; _Viljakkalaan_ vikkelästi. _Anni_ aatteli asian, "Kuinka käynöön Kukon-kauppa? Kumma vaihtan vastatuksin!"

Ensin _Ellillen_ puheli, Siitten huastoi _Hannan_ kanssa, Sattupa _Juutihta_ Juvalta, Pitkä piika _Putkolasta_, Savon-niemeltä samatek _Kaupottari_ kahtomaani,[97] _Antin_ morsia mokoma _Kiiskilästä_ käätteli. Vieläpä riukkuisi _Rikina_, _Latuttari_ lasketteli, _Tiina_ juosta tilkiitteli _Antin_ kanssa kalkutteli, _Annukka_ ajo perästä. -- Ah, sinua julma _Jussi_, Kesken koipesit kotihin, Lippaisit liinan-liolta, Kapinata kahtomaani. "Onko Kontio kotona, Kukon-surma suutuksissa?" _Risto_ juosta riipotteli, Piian kanssa piipotteli; _Liena_ lensi liien ette'en Pankon luokse painutteli: "En annak pata'in panna, Siivo-veteen siivekkästä!" _Hanna_ paipatti patoa. _Maija_ muita mahtavampi Ei voi kuunella kumossaan, Eikä toisessa tuvassa. Kukon-virttä veisattavan.

Viljakainen.

Lassi Nissinen

Joroisilta.

Lassi Nissinen Kaijolta, Joroisin pitäjästä, yksi pitkä rokon-arpinen mies, on yksi niistä kuuluisimmista Runojoista sillä pohjalla, ja myöskin vahva loihtia. Hään kävi mun luonnain s. 25 p. Tammik. v. 1816, ja luetteli koko vuorokauven lukujansa. Hänellä oli paljon omiakin tekemiään,[98] jotka muuten oisivat olleet somat teoltaan, ellei heissä oisi ollut niin paljon näitä roakoja sanoja, jotka teki heitä valaistunneillen korvillen varsin karkeiksi. Yksi, kussa heitä vähin tavataan, olkoon tässä näytteeksi hänen Runomuksestaan.

KISSAN-RUNO.

_Tahvo Monoisella Tuusmäin_ kylässä _Rantasalmen_ pitäjässä, oli yksi suuri Kissa, joka usseen juoksenteli _Pakkilaan, Martti Pakin_ luokse. Niin tapahtui kerran, että hänen vaimonsa _Rikina Tuuhattar_ tappo häntä ruoka-tuassansa; josta Lassi Nissinen, Kaijolta, teki Runon.

Alotanma aika veisun, Virren värsyn viisahamman, _Monoisell'_ oli muoti Kissa Joka juoksi joutusasta, Vikevästi viiletteli, Painatteli _Pakkilaana_. _Tuuhattari_ tuima vaimo Hirtti kissan kiirehestä Rotan-syöjän rohkiasta. _Tiina Huorni_ tiijon anto.

Kissa kiljuupi tuvassa! Pistiinpä _Rikina_ pihalen. Otti Kissan kynsihisek; Kissa kisko kynsillänä, Repi leuka-pielillänä. Vei pihallen piiskatakseen. Huoneisen oven sisällen Hirtti hivus-karvoillansa Kytki perse-jouhillansa. Kissapa kiljuupi kiirusta: "Ei henki hevillä lähek!"[99] Saipa sieltä sievän puuni Jolla piähään peikaroipi. Kissa kuoli kiirehesti, Rotan-syöjä rohkiasta. Sitä nylki nyrkillänsä, Kisko kissan kynsillänsä, Veritteli veitellänsä; Pani kissan palkan-puillen. Sai saparon lapsillensa, _Martillensa_ maha-paijan, _Rikinalle_ rimpottimet, _Liena-Tiinallen_ tiperon, Isännälle ije-lihan; Esi-jalan emännällen, Taka-reijet renkilöillen, _Mikollen_ mitä tuloopi. Risan anto _Ulrikallen_, Kaula-murun _Kallukallen_, Korvat _Maija Kuosmaisellen_, Mulkut muillen tyttärillen. Piioillen pisi-lihasta.

Jopa loppu loisten Kissat, Torparien torvi-hännät. Tuli murhe murkinasta, Paha-mieli _Pakkilana_. Viellä ois viiksiä jälellä -- Viikset virren laulajoillen.

Nissinen.

Mikko Koivuinen

Taipalensaarelta.

Mikko Koivuinen, joka asuu Niemen kylässä Taipalensoaren pitäjässä, mahtaa niissä paikoissa olla selvä virren-seppä. Minä en tunne hänestä muuta, kuin että minä, Maalisk. v. 1816, kuulin yhen miehen, nimeltä _Heikki Inkinen Taipalensoaresta_, laulelevan muutamia heistä.

NUOTTA-MIEHET.

Emäntä _Maija Koivuinen_, Niemen kylästä Taipalensoaressa, torui aina poikoansa _Matti Koivuista_, siitä että se kävi kaikket yöt kalastamassa, ja siitten makaisi kaiket päivät. Koska se ei tuonut kyllä paljo kaloja hänen mielestään, niin se luuli että hään anto heitä kylään; ja peätti että kerran olla vahtimassa, kahtoamassa kuin tulivat rantaan, ellei heillä ollut enemp kaloja, kuin mitkä kotihin tuotiin. Niinpä läksi hyvin varain yhtenä oamuna rannallen, heitä outtamaan. Miehet, jotka luuli lykkynsä piloavan jos vaimot heitä silmiltivät, eivät näyttäneet akoillen sualistansa. Poika, kuin ikään keksi Eukon raosta kahtoavan heijän soalistansa, kätki kalansa, ja kyseltyä: vastais heitä ei olevan. Josta Mikko Koivuinen teki laulun.

Kumma laulamaan rupian, Ensin laulan Eukon virren. Eukko hiijen hillimätöin, Talon työhön taipumatoin, Jolla aina ol' urina,[100] Kalan-soaliista sanoma: "Yöllä karkeli kalassa, Kaiken päivän peä kekassa."

Olipa varteessa varahin, Yli kolkan kassomassa, Joko joutuuvat kotihin Koho-miehet -- kontin kanssa -- Saisin ne saloa nähä! "Soapiko varia tehä, Vai ei?" -- "On varsin vilua!" --

Koivuinen.

NAURIS-VARTIAS.

Talonpojan akka _Eeva Hämäläinen_, Niemen kylästä Taipalansoaresta, kahtoi nauriita itellesek Rysthollarin Heikki Koivuisen nauris-moasta. Tämä laitto toissa pänä miehiä sinne vahtimaan. Akka kuin tuli, niin miehet sutkivat häntä selkään, josta siitten Mikko Koivuinen sai sanojansa.

Tulipa tora talohon, Suutto kova _Koivuisehen_, Kosk' ei vältyk varkahailta -- Vievät nauriit noatineen. Äsken mies mietettiin, Laiha-kuakko laitettiin,[101] Nauriin-vartiaks varahin. Joka oli uskollinen. Tuli vaimo varkahaksi, Naurihita nappomahan. Keksipä tuo kuiva miesi, Karkaisi kohta kamala, Otti vapaa vavan-peästä. Kovan ruasun kouraltansa, Jolla selkeä sivalsi, Turkin piälle tupsutteli.

Eukko illalla kotiisek. Nosti turkin naulan piälle, Viitan seinälle siveli. Mies kyleltä kysyypi: "Onkos selkä sen-näköinen? Kosk' on turkki turvonnunna, Nuttu nurian-näköinen."

"On näitä kepillä lyöty, Patukalla paukutettu. Eipä tuo konna havainut Jos ois ollut vatsa paksu, Ennen kuin selkee siveli, Turkin peälle tupsutteli Hitto _Heikkiä_ himoisi,[102] Lyömään vielä visalla, Panemaan patukan kanssa."

Koivuinen.

Nimen Tietämättömiltä

_Juvalla_, niinkuin muissakin paikoissa, löytyy paljon niitäkin Runoja, jotka ehkä ovat nykyisempinnä, ovat jo kuitenkin niin vanhat, ettei muistetak heijän tekiöitänsä. Monet heistä ovat aivan somat, ja ansaihtee tulla kuultuiksi. Myö olemme seneistä sovittanut muutamia näitäkin tämän kirjan lopulla.

VAIMON-TAPPELIA.

_Pekka Kämäräinen Tuusmäestä_ läksi kerran kaskeensa karsimaan. Hänen kälyksensä tyttärineen läksipä perästä, ja piiskaisivat häntä, vanhasta vihastaan. Yrjö Kämäräinen kuuli hänen parkumista, ja huusi akoillen, että hänen piti valittaman asian nimismiehellen. Juho Ronkainen Laukkalasta, joka laulo tätä mulle v. 1816, s. 1 p. Toukok. ei muistant kaikkia, eikä kuka sitä oli sepittänyt. Kuitenkin se on niin somasti tehty, että se ansaihtee tulla tietyksi.

Läksi _Pekka_ perkamaani, _Kämäräinen_ kähnimääni, Tuonnek murrolle mittaisi, Kohotulle kaskis-moalle; Sekä kahto, jotta karsi. _Liena_ lippaisi perästä:[103] "Tyttäreini nuoremmaini, Ota kanssais kassaraisi, Soimonen sota-aseisi! Jolla pieksät piätä vastaan." -- _Liena_ kiitteli kivillä, Mua-munilla mukkiloipi,

_Yrjö_ huusi hujautti. Mäin piältä mäkäisi Naisten hätään hävittömän: "Heretkee naiset helvettiin! Miehen poloisen pelistä, Tok' teist' _Kurkki_ kumman soapi,[104] Rohvorsi ropotin suuren."

_Pekka_ ryysti ryömyllään, Muan kovilla koprillaan. -- -- -- -- -- -- --

TAPAILLEMISET.

Se on kerran tapahtunut _Tuusniemessä Rantasalmella_, koska siinä juotiin hautaisia, että yksi niistä juopuneista miehistä oisi yöllä hiiskutellut piikoin luokse; mutta sattuipa toiset häntä näkemän, ja antoivat akoillen sanan, jotka ajoi häntä poikkeen. Kuka on Runon tehnyt, minä en tunne, ainoastaan että _Niilo Ruuskainen_ Laukkalasta laulo mulle sitä v. 1815, s. 31 p. Marrask.

Kuolipa nainen nuapurista, Emäntä hyvä talosta; Kuhuttiinpa kunnotonta, Kunnotonta, kelvotonta Kestiini kelpo talooni, Jok' oil villi viinan-juoja, Hullu huorien-pitäjä. Otti otsalla olutta, Viinoa kovin veteli. Tulipa hullu humalaani.

_Antti Kärkkäinen_ ajaapi, Tuppi-tiitinen tuloopi, _Utin-Antti_ uilottaapi;[105] "Tulkootto akat avuksi! Tiäll' on _Antti_ ajan-raoss', Tunkeksen tupakka-muahan!"

_Hipsuttari_ hietas vaimo, Koppais koivuisen korennon: "Sivallankoma sivuilleisi, Eli piähän paukahutan?"

"Elkäätte Emäntä kulta! En ouk tullut toin-perästä, Ilman suotta irvistimme."

Nimittämätöin.

VENTISEN HÄRÄN-RUNO:

_Pekka Ventisellä_ oli yksi Härkä, joka mäni Kettuisen hakaan. Niin _Kettuinen_ häntä siinä tappo, eikä siitä tullut tietoo sen-koommin, ennen kuin vasta vuuen peästä, jollon hään tietti nahasta soappaita itelleen. Silloin miten lie tullut sanomaan Suutarillen näistä nahoistaan, että rupeisivat arvoomaan asiata; joka sillä tavalla viimen suatiin ilmiin. _Kettuista_ kuhutaan seneistä _narriksi_, kuin ei osanut paremmin suutansa pitellä, voan ilmoitti asian, näin omalla tuhmuuellaan. Missä kylässä se lie tapahtunut, en taija varsin sanoa, eikä kuka on tehnyt Runon; vaan Juvalla sitä lauletaan. Minä kuulin ensin vähä tästä v. 1815 _Niilo Ruuskaiselta_ Laukkalasta, ja siitten v. 1816 _Joh. Ronkaiselta_ samasta kylästä; joka taisi sen kokonaan.

Olipa Härkä _Ventisellä_, Vanhan _Hermikin_ vasikka,[106] _Sormuttaren_ sormi-juotto. Vähä on mieli Ventisellä, Vähä Ventisen tytöllä, Härällä sitä vähempi, -- Mäni Kettuisen hakaani. Alko _Kettuinen_ ajella, Kirkon-poika piipatella, "Tpuiptä, tpupitä, Härköstäini! Kuinma saisin sarven kiini, Tolhon toisehen käteeni; Tok' minun toinenkin käteini Kova koskisin sinua, Henken paikalta panisin."

Uilon ohtahan osotti,[107] Sivals Härkee silmä-luuhun. Härkä kuatu kalliolla. Voipui muahan vuoren piältä, Kahtoipa vielä päivän piälle, Illistiinpä ilman piälle. "Jop' on päiveä vähältä, Aurinko on pikkarainen, Empä joua nylkemääni; Kylpy jättääpi kotona."

"Tehkeepä nyt mulle vuue, Tyynyn kanssa tyssätkätten!"

Uni petti, vuue voitti, Sänky pehmiä nukutti. Aamu haikia havaitak! Löysi päivän paistamasta, Aurinkon kuumottamasta. "Voi minua poloinen poika! Jop' on Härkäini hävinä, Suonut sarvi-ruavahaini, Kuhun illalla asetin, Panin päivän-lasketessa."

Alko astua tupaasek. Astu kohta kuapin luokse, Kovaisinta koprahasek Alko veistänsä hioa; Kuraisinta kurskuttaapi Tuollen _Ventisen_ Härälle, _Pekan_ pienen ruavahallen. Pistipä tuiman tuppehesek, Pamppusek pahan-tekiä. Alko astua pesälle, Soro-tietä soirotella.

Suapi Härän vuoren luokse "Ole kiitetty Jumala! Eip' ouk Härkäini hävinnä, Suatu sarvi-ruavastaini Kuhun illalla asetin, Panin päivän-lasketessa. Voi minua poloinen poika! Ei ou lapset luahillain, Kynttä pystyssä pitäisi, Kyllämä tähän neuon keksin, Viänänmä vesalla kiini, Koivun-oksalla ojenan." Kohta koipehen ajaksen, Veti kohta koiven halki, Munat muahan muksautti, Kiven piälle kiljahutti. ... kynsiisek repäisi, Kiäntelööpi, kahteloopi: "Mitäs tästä suataneeni? Suapi pitkän piipun-varren, Sen saman savun-vetimen." Nylki Härän kokonansa. Alkopa astua ahollen, Väpätä väkeensäk luokse.

Veli tirskuupi torassa, _Tahvo_ huasto hartahasti: "Missäs sinut piru pitännä, Paha henki painellunna?"

"Veliseini, Vuariseini! Mull' on tulluna vahinko. Härkä kuoli _Ventsieltä_, Jota illalla ajelin."

"Kuin on tulluna vahinko, Vastoo siitten parastais!" _Kämärätär_ kiärä muori[108] Haasteli halu-sanoilla, Puhu lämpi-luoteilla: "Suattuoon sana taloon, Antoa asian ilmin! Tok se toistenkin tuloopi, Jos ei ennen, niin erossa."

"Pitä suutais pienempänä! Itek ymmärrän enemmin, Asiasta paljon tiijän. Kannan lihat kotihin, Kosku-torvella tojotan. Ammu Härkä aitassaini, Luiku lukkoihen takana! Lihat suolahan sovitan, Nahka parkiin panemme -- Kelmi kenkiä tekööpi, Suapi narri suappahaita Tuosta _Ventisen_ Härästä, Pekan pienen ruavahasta."

Nimittämätöin.

NÄLKÄ.

_Nälkä_ kuvaellaan tässä kuin yksi mies, jolla oli olki-petkele olalla, vehka-vihko kainalossa; ja joka tultua Mikkelistä-päin, käveskeli pian joka kylässä Juvalla. Jos tällä Runolla tarkoittaneen niitä isoja nälkä-vuosia v. 1695, 1696 ja 1697, tahi muita halla-vuosia, on tietämätöin; mutta että se on kotoisin Juvalta, arvataan siitä, että tässä puhutaan hänen kylistä. Meijän Torppali _Kalle Pasainen_ Kirkko-kylästä, Jualta, joka lauleli minullen tätä Runoo, sanoi sitä olevan pitemmältäkin, vaikk'ei hään sitä muistanut.

Nälkä näkyypi tulevan Rautajärven jeätä myöten;[109] Olki-petkele olalla, Vehka-vihko kainalossa. -- -- --

Tunnettiin tuo _Turakkalassa_,[110] Mutt' ei nähty _Niärinkillä_; Havaihtiinpa _Hassolassa_, Piettiin tuota _Piikkilässä_. Kirkon-kylästä kirottiin: "Mänek tuonek _Männymäellen_, Tietä myöten _Tirrolahan_ -- Tuonne tuhmiin tupiin, Talonpoikaisten taloihin!"

Nimittämätöin.

Selitykset:

[1] Syy tähän viipymiseen luetaan esipuheessa I:seen Osaan XXXIII:llä puoliskolla (Pagina) ja seuravilla.

[2] Lue tästä Otavan esipuhetta.

[3] Tähän luemme e.m. ne "uusiksi" tahi "tämän vuotisiksi" kuhutut _Laulut, Virret ja Veisut_, joita vuosittain tuuvaan Turusta, ja jotka ovat luonnostaan niin kehnot, että se on kumma jotta heitä ostetaan ja luetaan. Tähän luettaisiin myös ne Topeliuksen Runoissa nimitetyt _Nykyisemmet Laulut_, ne Oulussa äsken painetut _Forteliukselta_ kootut _Suomalaiset Laulut_, suurin osa _Rénvallin Veisuista_, ja joku osa ehkä meijän omistakin laitoksistamme.

[4] Nimittäin sillä tavalla, että mikä on _Runomus_, olkoon ajatuksessa tahi kielessä, siks' se jääpiki ikuisesti, ikään kuin mikä on soittamus (musik) se on soittamus iankaikkisesti. Muussa tarkoituksessa, niin on Runomisen keto varsin lavea, ja niin lavea että se ulottuu taivaaseen. Hänen juohtumukset ovat myös kirjavammat kuin päivän säteet.

[5] Jos seneistä multa tunnettomat Runojat, (Skalder) tahi Runon-koottajat, tahtoisivat runoillansa lisätä näitä tietojamme, ja tarkoittoo meijän Suomalaisen Runo-Tarinamuksen valaistamista, niin heille oisi tässä tilaisuutta soaha heitä painetuiksi ja kunnollisesti toimitetuiksi, jos lähättäävät heitä mullen postilla tahi matkustavaisten kanssa. Ja tahon minä mielelläinkin, kostoksi, tästä heijän toimeestaan, lähättee heillen kustentamatak yhen kirjan-kappaleen (Exemplar) niistä kirjoista kuhun näitä painetaan. Vielä tahtoisin muistutella, että soisin mielelläin, jos 1) laitettaisiin heihin selitöksiä äkkinäisistä nimistä ja sanoista, 2) että oisivat kirjutettunna sillä kielen-murrella kuin ovat tehtynnäkin, ja 3) että sepittäjöihen nimet ja elämäntievot oisi mainittunna.

[6] Lue tästä, Otavassa I Osa, m.m. Tämä Runomus osoittaiksen e.m. _alku-sointumisella_ (genom alliteration) kussa joka sana ja juotos on jo itekseen sointuva, josta sitä eroitetaan kaikesta nykyisestä runomisesta, jossa aina, kahen, kolmen eli neljän sanan peästä, tavataan loppu-sointumista (slut-rim) johon peästyämmä jo unoutetaan hänen eillimäistä vastaussanansa, ellei sitä hyvin tarkoitetak peähään, joka toas keäntää työksi ja vaivaksi, joka oisi huvitokseksemme. Tällainen vanhan-aikuinen alku-sointuminen tavataan vanhoin _Islandilaisten, Anglo-Saksilaisten ja Messo-Göthiläisten_ runomuksessa, joka toistaa että se on ollut _meijän tapainen_, tahi että Runomus _pohjoisessa_ on vanhuutessa ollut tois-tapainen piiroksestaan, kuin _etelässä_.

[7] Otava, 1 Osa, p. 269.

[8] Ensin eroitettiin ne henkelliset aineet, sillä, että Uskomus hävitti sen vanhan Salautsen; siitten eroitettiin ne moalliset aineet, sillä, että _Tarinamus, Luonnoisuus (Fysiken) ja Luonon Tietomukset (Natur-wetenskaperna)_ hävittivät Taikaukset ja muut turhat tietämiset.

[9] Eikä myö muuta tarvihtek, toistamiseksi tämän nykyisen Runomisen luontoa (aineensa suhteen) jos ainoasti nämät kahet sananlaskut: "_Noista viisas virren otti, hullun pitkistä puheista, mielettömän lausunnosta_"; ja "_Siitä viisas virren suapi, jost' ei tuhma tunnekkaan_". Jotka sanat myös toistaavat että Runojoissa piti löytyä ei ainoasti _runomusta_, mutta myös _viisautta_, jota perustaiksen sen peälle, että meijän _Runojat_ oli muinon meijän _viisahimmat miehet_.

[10] Koska näissä Runoissa mainitaan (pian kaikissa) vallattomasta elämästä, niin saattaa moni ehkä luulla, että elättiin niinnä aikoina varsin kelvottomasti, koska heillä aina oli näitä aineita; mutta myö uskomme toiseppäin, että olivat siviämmät kuin nykyisin, koska yksi kunnotoin käytös tehtiin (hänen tavattomuutestaan, owanlighet) runoilla kuulluksi ympäri moata. -- Niinpä sanoivat: "hyvä kello kauaks kuuluu, paha sanoma etemmäks". Nyt kuullaan tätä järähtämätäk.

[11] Tämä Savon puheen-murreh eroittaiksen eteläisemmissä pitäjissä, niin kuin Mikkelissä, Joroisissa, Juvalla, m.m. siitä pohjoisemmasta Savon Suomesta, erinomattain puhumisessa (i uttalet) ja vississä sanoissa, niin kuin e.m. _ise, veisi, messä, messo, essii, kassoi, kussui, tarvissoo, ilmaisekse_, joita pohjoisessa sanotaan _ihe_ (ite, itse) _veihti_ (veitti, veitsi) _mehtä_ (mettä, metsä) _mehto_ (metto, metso) _ehtii_ (etti, etsi) _kuhtui_ (kuttui, kutsin) _kahtoi_ (kattoi, katsoi) _tarvihtoo_ (tarvittee, tarvitsee) ilmoittaiksen (ilmotta ihtensä t. ihtesäk).

[12] Myö olemme tässä Runossamme uskallut synnyttää yhen Suomalaisen Salauksen (Myth) siitä tähti-sikeristä, jota kuhutaan Väinämöisen virsuksi, ei että niin millään tavalla omistaisimmo sanoillemme jotakuta mainioisuutta (auktoritet) ainoasti että vallollisesti käyttäisimme omia mielen juohutuksiamme. Vaikka se kuuluupi ikään kuin Salauksen luontoon (till naturen af en Myth) ei ainoasti että puhua salaisista aineista, ja toimittoo heitä salaisella sanan-tavalla (under en mystisk framställning), mutta myös että puheet ovat salassa synnytetyt, josta uskotaan heissä olevan jonkun isomman ja henkellisemmän voiman kuin ihmisissä -- niin se ei kielläk meitä salauttamasta (mysticera) meijän aatoksiamme ja mielen-juohtumuksiamme (fantasi) maallisissakin asioissa, tahi pukea heitä siihen salaiseen sa'unpuvuun, joka sillä luonottomalla eli henkellisella luonnollansa kiinittää meijän mielemme niihin luonottomiin (henkellisiin) aineihin, johon meijän ajatukset pyrkiivät, koska erkanoovat näistä moallisista, luonnollisista, joka-päivällisistä asioista.

Myö neämmö esimerkin Ruomalaisten ja Greekkalaisten Runojoista, että yksinäisetkin juohtumukset (dikter) ovat hyvät kaunistamaan ja kasvattamaan salauksia, jotka oikeutta myöten olla pitäis yhteisiä kansallisia mieli-juohatuksia. Eli myö neämmö että kaikki heijän Salamus (mythologi) joka tarjoopi sekä Runojoillen että Kuvaeltajoillen lihavia ruoka-maita, harjoitaksensa heijän juohtelemuksiansa, on parraittain ainoasti yksinäisten tekoja. Oisikkohan se siitten meillen kielty viljelemään Runollisia hetelmiä salauksen moasta? Ei ikään! Eihään löyvyk taivaassa eikä moassa mitään ainetta, jota emme Runoilla soattaisi liikuttoo. Myö olemme seneistä uskaltannut, että varsin omasta peästämme runoitella tämän Väinämöisen Virsun syntymisestä, johon myö oomme ottaneet ainemme hänen Suomalaisesta nimestään. Myö mainihtemme tätä, välttäiksemme petosta, ett'etten luulisi näitä vanhoiksi kansan-puheiksi, ett'ettenkä kieltäisi teitä käyttämästä tätä asiata mielenne myöten toisenneppäin, jos tahotten. Myö oumme antaneet tämän tähti-sikeren ilmistyä Väinämöisellen, hänen unessaan, taivahassa oltuansa. Tämän unen-viettelyksen olemme yhteenkuvonut visseyteksi, hänen havaittuansa. Eli myö olemme tässä salauksessamme yhteenvirittänyt totuutta ja mielen-valetta yheksi runolliseksi tarimaksi, koeteeksi muka, jos kävisi meiltä omin-neuoin synnyttää ja enenteä Salamuksemme. Että olemme vieneet meijän Väinämöisemme Homeruksen ja muihen vieraisten joukkoon, ei piek teitä närkästee -- sillä se tapahtuu taivahassa. Että myö tässäkin (taivaassa) olemme koettanut karaista meijän kantelettamme ja meijän Runojamme, on yksi luvallinen yritys -- jost ei meitä sakoitettanek.

Maito-heinä, Röd-wäpling. -- Vuohen-kukka, Hwit-Sippa. -- Lehmän-kieli, Lilje Conwalje. -- Apilas, Hwit-wäpling. -- Leivoinen, Lärka. Mutta Kuopiossapäin se merkihtee Paju-pulmuista, Domherren. -- Etelätär, Zefiren, Westan- (egentl. Sunnan-) flägten personifierad. -- Etelä tuuli tehty henkelliseksi.

[13] Aaronin Saua on yksi Tähtisikeri (lue Otava II.).

[14] Kauan kainusteliin. Myö olemme löytäneet soveliaksi antamaan Väinämöisellen Suomalaisen Runojan luonnon, ensin että äkkinäisessä joukossa ujostella, ja siitten että ottoo loveesta luontoansa, jolla se lumoutti näitä toisia Runon-niekkoja pystymästä häneen.

[15] Lumohuttaa merkihtee tässä, "förtjusa".

[16] Runotar, Poetissa, Skaldinna, Sångmö. -- Runottaret, Muserna. -- Laulatar, Sångerska. -- Soitotar, Spelerska.

[17] Myö pannaan häntä ensimmäiseksi, ei sen puolesta että se oisi runollisessa tarkoituksessa ollut jalompi näitä muita, mutta että se asian laveutessa on toimellisempi.

[18] Konsan Heikki, eli Heikki Veänäinen, niin kuin hänen oikeansa nimensä oli -- sekin oli yksi hyvä juomari, ja lopetti murheellisella tavalla päivänsä.

[19] Vamma t. vaiva -- _Suoni sormia vetääpi_, merkihtee: sendrag i fingren. Runoja alkaapi ensin puhua Laulajan pahasta elämästä öylöisen päivän pioista, ja sanoo sitä syyksi, ettei hänen laulunsa tahtona syntyä. Siitten rupea hään erittäin puhumaan niiten miesten mielen-luonnosta, joista runossa lauletaan -- ennen kuin hään rupea näistä peijaisista laulamaan. -- Peä on kieleni t. kielenpeä on, j.n.e.

[20] Tämä Lautamies Poavo Eskelinen Kärmetlahesta, (joka oli Lautam. _Oaronin_ appi) kuhuttiin myös _Eskel-voariksi_ (niinkuin kohta kuullaan) ja oli ennen aikana ollut sota-miessä, mutta laskettiin pois, sillä että hään palkkais toisen miehen eistänsä. Seneistäpä Runoja kuhtuu häntä pilkan-vuoksi _sota-herraksi_. Hänen isä oli Kihlanmies (Häradsdomar) _Torsti Eskelinen_, Kermetlahesta. -- Torsti Eskelinen oli Lautamiehen _Poavo Eskelisen_ poika, häntä kuhutaan _sata-vaimoiseks_, koska hään mielusteli muihen vaimoja. -- Lukkaria kuhutaan tässä _kellon-soittajaksi_ (josta se lie ehkä suuttuna) sen eistä että se otti palkan kellon-soittamisesta, ehkä hään muilla soitatti. -- Runoja sanoo että se _pyrkki heillä meäkkimään_, (sillä se oli kehno lauluillen) _kivun kiussain keralla_. Tässä tarkoittaa Runoja että se peäsi Lukkariksi, sillä lailla että se osti itellesek huutoja. Sillä puhe kävi, että hänen veli Lautamies _Oaron Hoffrén_ oli antanut Lainkirjuttajallen _v. Burghausillen_ yhen Lehmän, ja _Poavo Eskelisellen_ yhen Hevoisen, sillä eholla, että pitivät huutoo hänen veljensä _Jaakko Kustav Hoffrenin_ Lukkariksi. Tähän tarkoittaa Runossa nekin sanat (hänen Hevoisesta) "korvat korttelin pituiset", m.m. -- Tässä ilmoittaa Runoja, että se oli Lukkari, joka ensin rupeis hänen kanssaan juonittelemaan. -- Ne haukkuivat Lautamiestä _Hoffrénia Pukiksi_, siitä että hänen peässä aina istui yksi suuri Pukin-nahkainen myssy. -- Vater, (Fader) on yksi sana, joka on ruumenetettu Ruotin kielestä, ja merkihtee _kummi_. Näihen _Hoffreniloihen_ isä oli muinon ollut Herroinpäivämies Tukhulmissa, ja ollut kummina Kuninkaan _Gust. Adolfin_ ristiäisessä.

[21] _Is' t. isä_. Runoja sanoo että Oaronin isä oli kyllä ihmisiksi (mainittavaa). Kuin ukkoa näin ylistetään, niin poikoa jo sillä alenetaan.-- _Rannihinsa t. noapurinsa_ (Granne) on toas yksi niistä meijän kielestämme poisheitettävistä Ruohtalaisista juoksu-sanoista. -- _Vihasen-lainen, t. vihalainen, vihainen_. -- _Kiltti_, t. kopia, hilpiä, pulski; sekin taitaa olla Ruohtalaisesta sukuperästä, nimittäin sanasta Gild. _Okkela_, t. vikkelä. -- _Viinan-tienuilla_. Se oli muka viinan-kauppias, ja sillä ansaihti (tienaisi) rahoja. -- Karhuiset, oli _Pekka ja Toavit Karhuinen_, sen kuolleen _Risto Karhuisen_ poikia. Hyö olivat _moa-kauppioita_, ja mahtoi olla tiurijä ja saittoja miehiä; alinomattain moittii Runoja heitä, etteivät antaneet hänellen oltta, vaikka hään oli kirstun tehnyt. -- _Kasakka_ merkihtee Karjalankielessä _renkiä_. Saattaa se Venäläisten sana olla niin hyvä kuin se Ruohtalainen. -- _Kaukkoinen_ oli yksi päivä-mies, joka lie ruvenut Karhuisellen työllen, vähällä palkalla. -- _Toavit_ oli nuorempi näistä veljeksistä, häntä kuhutaan _Rouvariksi_ (Krögare) koska se piti viinan-kauppoo. Runoja syyttää hänen panneen vetta viinaasek, myöneen pienellä lasilla, ja hinnan vielä siittennik kohottanneen, kolmet isoa koiruutta jumalan lahjalla. -- _Ouvot_, t. äkkinäiset, jotk eivät tunteneet näitä hänen juonia; hään kuhtuu heitä ouoiksi, kosk eivät tätä ymmärtänneet. -- _Kummiksiipi_, panoo kummaksi. -- _Hyökäri_ (Hökare) t. Muonan-kauppias; häntä kuhutaan myös _Ruunun-kauppiaks_, koska se sota-aikoina v. 1788 oli urakka-mies (Entreprenör) Ruunullen, ja soatti eloa Kuopioon. Kuin Runoja oli näin ikäinkuin lyhykäisyytessä ensin toimittanut näihen miesten tapoja, niin rupia nyt vasta puhumaan näistä peijaisista. Ensin, mitenkä keskustelivat näistä keskenensä; siitten, mitenkä käytiin kuhtumassa näihin; ja siiten vasta siitä viinan villityksestä, sekä miehissä että vaimoissa. -- _Loppu Lohilta pelko_: sillä ukko oli ollut aikanansa suuri kalastaja. -- Loavullans t. loatullansa. -- Muori, merkihtee sen kuolleen Risto Karhuisen leskeä, nimeltä Anna Hussoa. -- _Leikkitäk_, t. täyvessä toessa. Runoja selittää ettei se ollut sanottu leikin vuoksi, mutta että heijän oli oatos piteä kehnoja moahan-laskiaisia. -- _Avahin aitan_, on sanottu taka-eillimäiseksi (Hysteron-proteron) kuin olla pitäis "aitanavain".

[22] -- _Puoint_ t. puotin; _Pukkariksi_ kuhutaan semmoista puusta tehtyä avainta, jota pietään ruoka-aitoissa. -- _Marketta_, merk. _Marketta Ronkaa_, joka oli Pekka Karhuisen toveri. -- _Kaputtamatak_; kuin leivät otetaan pois uunista, niin koavitaan poro pois ala-puolelta. -- _Veärä-nenäksi_ kuhutaan sitä kuollutta isäntee, koska hänellä oli ollut veärä nenä. -- Kyrsäksi kuhutaan Savolaisten paksut leivät. -- _Jussi_, oli Pekan ja Toavetin nuorin veli; se mahto vielä olla kasvava poika, koskei hänestä näissä peijaisissa paljon puhutak. -- _Hovilla_ tarkoitetaan tässä _Tavinientä_, kussa Lainkirjuttaja _v. Burghausen_ asui, (jonka pojista yks lie ollut Kattein); tahi tavottaneen tässä ehkä _Halolan_ moisioo, jossa asui Kattein _Torsti Tavasti_. -- _Kakka-seula_, Bröd-soll. -- _Samuli_. Moaninkan Kappalainen _Samuel Erland Agander_, joka piti Ruumis-soarnan. _Jaakolla_ tavoitetaan tässä Lukkaria. -- _Hieno-seärisiä_, kuhutaan tässä vallasväki. -- Pistää puikohon punaisen, merkihtee, että se pisti punaisen Hevoisen aisoihin t. valjaisiin. -- _Poavollen puhuupi_. Se on se ennen mainittu _Poavo Eskelinen_. Se oli sanottu häpiäksi tain kuuluisan talon, että lainata kylästä kaluja: eikä se ollut kunniaksi vieraallenkaan tulla pitkä-korvalla pitohon.

[23] _Konkari_ (gångare) on taas näitä häijyjä Ruohtalaisia sanoja; suomeksi: "käymäri." -- _Vanha Kaisa_ tahi Lukkarin Anoppi, oli _Kaisa Hyttäinen_.

[24] _Hestansa_ (yksi paha haiseva sana) oisihan paremp' sanoa _Heponsa_. -- _Kuisti_ (farstuqwist) yksi porstua, joka on tehty seinän ulkopuolla. -- _Pontus_, oli Oaron Hoffrénin toinen ristimä-nimi. -- Turistaiksen ja Peristäiksen merk. että hään niisti neneänsä ja pyyhki jalkojansa, ennen kuin läksi sisään. Että hään ensin rupeisi puhumaan muita asioita, ennenkuin ilmotti peäasiatansa, on juuri Suomalaisten tapa; ei hyökään ilmoitak kohta asiatansa. -- _Naistenpalto_ merk. Naisväen rintaa, t. nänniä. Runoja sanoo että hyö nuorena kävivät yhessä tyttölöihin -- (ehkä olivat naineet yksisiä sisaria).

[25] _Mari_ mahto olla hänen vaimonsa. -- Väisälä oli yksi talo _Kopolan_, kylässä, kussa Kirkkomies Poavo Väisäinen asui, jota tässä kuhutaan _karva-kulmaksi_, koska hänellä oli isot silmänkulmat. Hään oli Pekan Lankomies, sillä hään oli nainut _Marketta Karhutarta_ Halolasta, Runoja kuhtuu hänen talonsa Kopoisen kotoksi, koska yksi Kopoinen ensin lie tässä kylässä ruvenut asumaan, ja josta se vielä Kopolaksi kuhutaan. -- _Kirkko-veärti_ on toas yksi näitä muukalaisia sanoja. _Konkari_ t, konkuri? (kamp).

[26] _Kohta joutuvat kovullen_ t. kokountuvat -- _Pöyän arihan akahtiit_. Näitä sanoja minä en itekkään ymmärräk; ellei se olla pitäis _pöyän arinaan katahtiit, t. asettiit t. pakahtiit_, de sågo på, t. makade sig till det rågade bordet. _Arina_ merkihtee, en flat häll, offerhäll, ugns-bottnet. -- _Katko_ t. roato, merk. erinomattain yhen vanhan luuska-hevoisen. Runoja nimittää aina ihtesek näin kyhjillä nimillä, että osottoo missä alaassa arvossa häntä piettiin, näitä rikkaita talon-isäntiä vastaan. -- _Runtiksi_, kuhutaan heä-paikoissa sitä miestä, joka kulettaa morsiammen voateita ja muita kaluja siihen uuteen muutto-paikkaan, jo aikoa ennen kuin ite hiä-rahvas tuloo. Tässä se merkihtee semmoisia köyhiä vieraita, jotka kyllä ovat kuhuttu, mutta joita ei kuitenkaan lasketak siihen isoon pöytään, voan jotka ruokitaan jälestäpäin muihen tähteisillä. -- _Rahiksi_ kuhutaan sitä penkkiä, joka seisoo pöyän eissä. -- _Lavihtalla_, t. laualla; polvi-jakaillemisen kautta (per diaeresis).

[27] _Nukka-vieru_ logg- t. lo-sliten. -- _Turkin-puuhkaat_, päls-brämen, kragen; _Puuhkia_, yfwig, stolt, grann. -- _Kasukka_ t. pitkä turkki. Nuttu huhutaan toisinaankin kasukaksi. -- _Kurehihin kuivattunna_, torkad i skrynklor. -- _Korskat_, prydnaber, ehkä tässä merkihteevät soappaan nokat; toisessa kohin puhuu Runoja kankastuolista (ellei lie joku sana pois-heitetty, josta luetaan) "korskat korvihin rakensi".

[28] _Runhustan rajoilla_, lupitan kenkän-rajoilla t. ramuilla (jotka oli tehty Hevoisen peä-nahasta). -- _Katrakkahan_, t. arastihin. Tässä Runossa lauletaan että hyö ainoasti aikoivat panna häntä _Sika-pahnaan_, mutta minä muistan kuulleen Hänen ite sanonneen toisessa Runon-vaihoksessa: "Rusi rukka runteltiin, kannettiin Sika-pahnaan." Asiassa se on yhtä. Mutta myö tahomme muistuttoo, että Savossa on talonpojisa semmoinen tapa, erinomattain häissä ja semmoisissa pioissa kussa leikkiä tehään, että sanotaan luokse sillen koottullen rahvallen, että se joka teköö rauhattomuutta, tahi käytöksillänsä hävittää toisten iloa, tuloo pantavaksi sika-pahnaan, tahi noen-karstalla noamatuksi. Ehkä se oli tästä syystä, kuin Ryynäistäkin tallottiin sinne. -- _Olli_ m. _Olli Hussoa_ Halolan kylästä. Se piti Rusin puolta. -- Kakko-puikot, pinnarne om hwilka härfwan hwilar i härfträdet. --

[29] _Mustavirta_ kuhuttiin 2 taloa, kussa asui _Husson_ sukuja. Heitä oli kaks veljestä, _Antti ja Olli_, jotka pitivät Rusin puolta; jostapa se heitä kyllä kiittää. Antti, joka ei mahtant maistoo viinoo, oli puoltamisellansa vähältä tulla Pukilta ruoskituksi; taisi se jotaik sanoa seppä Tuppuraisestakin, koska se sai siltä korvankolauksen. -- Runoja antaapi _Pontuksellen_ vielä toisenkin Pilatuksen nimen, että sillä vielä enemmin paljaistaa hänen kovuutta.

[30] _Vanha Antti_ taitaa tarkoittaa Antti Hussoa. Häänki mahto olla Puu-seppä. -- _Riinistäini_ (t. arkustaini) toas näitä häijy-sanoja! -- _Tuohiseppä_. Tämä _Olli Tuppurainen_ oli Karhuisen tolpari, ja varsin kehno seppä; seneistäpä Ryynäinen kuhtuu häntä "Tuohi-sepäksi" ja antaa hänellen muitakin pilkka-puheita, koska se löi hänen puolus-miestänsä. -- _Rautiain_ t. rautio merkihtee "Seppeä" Pohjalaisten kielellä. -- _Aijas-karvainen_, merk. että se oli harmoo niin kuin vanha aita. -- _Röky_ t. rökö, on yksi silta-peiteh (golfmatta) jota pietään talonpojissa.

[31] _Petettiinpä Pekka vielä_. Tässä ymmärretään _Pekka Hussoa_, joka näissä peijaisissa lie tullut hyväilemään _Maija Ronkaista_. Häntä kuhutaan _sortiksi_, joka merkihtee yhtä siistoo poikoa. Gottlannissa kuhutaan myöskin Ruotiksi yksi puolkasvanut poika _Sorkiksi_. -- _Hyttylä_ oli yksi kylä; _Hyttylän hyvät emännät_, tarkoittaa Eskelisen vaimoo _Hedvig Hyttyistä_, ja Lukkarin vaimoo _Liisa Rautiaista_. -- _Mari_ merk. _Maria Ronkaista_, joka silloin lie ollut morsiammena, ja tuli siitten naituksi _Pekka Husson_ kanssa. -- _Vainikkainen_ oli Husson tätin-toveri. -- _Kaisa_ oli Husson täti ja Vainikkaisen akka. Hään oli varsin vastaan tätä naimista.

[32] _Matiksi_ kuhutaan tässä raha-kukkaro, joka on typö-tyhjä. -- _Riimut_ t. päihtet.-- _Kermo_, (Germund) oli yksi loisimies Peräniemeltä, jota Runoja kiittää hänen avullisuuestaan. -- Soahaksein tästä Ryynäisen Runo-jutusta selvämmen tievon, olen minä variten-vasta Kuopiosta hankkinut rotokollat tahi Lain-toimeukset (Rättegånshandlingarne) tässä asiassa; joista nähään, että ovat kolmet päivee jutelleet Laissa tästä Runosta, nimittäin s. 1:nä, 13:nä ja 14:nä päivänä Loka-kuussa vuonna 1791; ja että Lukkari, soahaksensa Ryynäistä syypeäksi, syytti (veljensä kautta) häntä ensin moahanpaniais-päivänä tehneen kirkko-hämmennöksen (kyrkoförargelse) Moaninkan kirkossa, ja siitten vielä Karhulassa vastanneen häntä hävittömästi, koska häntä tästä nuhteltiin. Vierasmiehiksi kuletettiin Talonpoika Antti Pekanpoika Husso Tavisalmelta, Lampuoti Oappo Ristonpoika Möykkynen Halolasta, Toipari Antti Tuppurainen samasta kylästä, ja renkimies Heikki Vainikkainen Kermetlahesta.

Hyö toistivat kaikki yhöllä suulla, että Ryynäinen (joka ehkä lie ollut vähä rohkeisillan) laulo virttensä vähä toisella tavallaan, koska tämän _Risto Karhuisen_ ruumis-soarnoa piettiin Moaninkan kirkossa, josta Eskelinen, joka istui samassa penkissä, nykäis häntä vähä käellänsä; mutta ettei hään laulanut mitenkään veärin, eikä tehnyt mitään hämmennöstä. Siitten oli hään Karhulassa kysynyt syytä tähän, ja silloin tullut Lukkarin kanssa riitaan, jonka se oli viimeisellä käskenyt haistella häntä taka-paikoillansa. Muuta syytä eivät hänessä löytäneet: mutta sitä vastoin ilmoittivat että peällen-kantaja Lautamies _Oaron Hoffrén_ oli hetken peästä pieksänyt häntä pihalla piiskallansa (niin kuin Runossa mainitaan) jotta hänellä oli ollut silmissänsä viis veri-mustelmia. Oaron kannatti syyksi, että hään oli haukkunut häntä Pukiksi, ja kanteli yhessä Appensa _Poavo Eskelisen_ kanssa, että Ryynäisellä oli ollut tapa tehä hävittömiä Runoja _Hoffrénistä, Eskelisestä_ ja Lainkirjuttajasta (Hofrätts Sekreteraren) _von Burghausista_, joita hään laulatti kylässä. Koska _Ryynäinen_ teki tätä tyhjäksi, niin tuotiin toistajaksi _Vainikkaista_, joka oli kotoisin samasta kylän-peästä, ja joka tunnusti kuulleesek hänen, viimeissä Juhannus-päivänä Talonmiehen _Tahvo Vainikkaisen_ talossa, laulanneen (Lukkarista): "Luulin Lukkarin hyväksi, kello-soittajan somaksi" (ja Lautamiehestä _Hoffrénista_): "Nyt minä puhun Pukista, Oaronista aloittelen, Tasa-turvasta tarisen." Hään oli myös laulanut jota-kuta _Eskelisestä ja v. Burghausista_, ehkei toistaja tainut tätä muistoo. Ryynäinen tunnusti nyt, että hään kyllä oli Runon tehnyt, voan kielsi kovasti vastaan, siinä olleen minkäänlaista häpeitä näitä miehiä vastaan. Niin kosk'ei Oikeus tainut mitään tähän asiaan, niin lykättiin juttu toiseks käräjäks, jollon riita-miehet piti olla molemmis-puolin soapuvilla, toistuksineen. Mitenkä siitten asiata siinä käytettiin, ja jos siinä Ryynäistä laulatettiin, eli jos heittivät koko jutun sipo-sillään, en taija varsin sanoa, koska minä en ouk ollut hyvä soaha näitä Lain-toimeuksia käsihin.

[33] Solenni, t. julkeus (solemnitet, högtidlighet).

[34] _Martti Lutherus_ oli syntynyt v. 1483 s. 10 p. Marrask. _Eisleben_ kaupunnissa, Saksanmoalla. V. 1501 tehtiin häntä Opettavaksi (Stubent) _Erfurtissa_, ja v. 1503 Oppiaksi (Magister). Hään löysi jo silloin yhen vanhan Latinalaisen Roamatun Opistonkirjan-koossa (i Akad. Bibliotheket) ja keksi että siinä luettiin toista, kuin mitä poavilaiset opettivat. V. 1505 rupeisi hään Augustineriläisten papis-kuntaan Erfurtissa, ja sulki ihtesäk Papistoon (i ett Kloster) kussa hään poastolla ja ruumiillisella kärsimisellä kovuutti ihtesäk, suruissaan ystävänsä _Alexin_ murhamista. V. 1507 vihittiin häntä papiksi, ja v. 1508 tehtiin häntä Opettajaksi Wittenbergissä. V. 1510 näki hään omilla silmillänsä, Ruomissa käyessänsä, pappisten koiruutta ja ilkeyttä. V. 1512 tehtiin häntä Henkelliseksi Oppiaksi. V. 1517 s. 31 p. Marrask. naulatti hään koko Saksanmoan nähtäviksi, 95 ajatus-sanoo vasten tämän Tetzelin synnin-kauppamista. Ja koska olivat molemis-puolin ylöspolttaneet toisten kirjoituksia, niin hään v. 1520, s. 10 p. Jouluk. kirjutti yhön manaus-kirjan Poavia vasten, jossa se julkisesti rupeisi niskoittelemaan hänen kasaan. V. 1521, s. 4 p. Huhtik. läksi hään Herroinpäivillen Wormsin kaupunnissa, kuhun hään oli kuhuttu esivastaukseen. Hänen matkustamistansa sinne oli yksi kunnia-kulku (triumftåg); kaikki tunkeksivat nähäkseen yhtä miestä, joka oli uskaltannut riitelemään vasten 100 vuosien tapoin-pahennuksia (sedeförderf) ja kaiken henkellisen ja moallisen vallan vasten. Hään seisahtui yhen peninkulman ulkopuolella kaupunkin, 2000 miesten keralla, joka oli hänen seurassa, sekä hevoisin että jalkaisin. Sinä 17 p. Huhtik. astui hään vilpittömästi eteen Herroinpäivillä, kussa hään suurella uskalluksella ajoi asiatansa Keisarin kuulla, Peä-Hertun (Erke-Hertig) _Ferdinandin_, 6:en Kunnan-Ruhtinaisten (Chur-Furstar) 24 Herttuin, 7:en Moa-Grévilöihen (Mark-Grefwar) 30 Piispoin, paihti monen Ruhtinan, Grévin, Herttuin, Herroin ja lähättämien lässä-ollessa. Tässä oisi hään joutunut henken-pauloin, ellei moni Saksan Ruhtinas oisi ystävällisesti suojellut häntä ja tämän uuven mielivalaistamisen, jonka hään soattoi moailmaan. V. 1523 niin poisheitettiin ensin Wittenbergissä tätä poavilaista messumista (Lithurgien) ja nouatettiin uutta parempata järjestystä kirkko-menoin harjoittamiseksi. V. 1524 heitti Lutherus pois pappis-vaipansa (Munkkåpan) jolla se tarkoitti papistoin hävittämistä, paremmaksi henkelliseksi papis-harjoitukseksi. Vuotesta 1526 vuoteen 1529, toimitti hään Melanchthonin avulla yhen uuven Evangeliumin opin, ja painutti suuremman ja pienemmän Katekismuksensa. V. 1537 kirjutti hään Schmalkaldin kuhuttavaiset liitokset, ja v. 1521-1534 ulostoimitti hään sen ensimäisen keännöksen Roamatusta. Hään oli yksi oppinut rehellinen ja hurskas mies, mutta luonnostaan oli hään syvämikkö, yksipintainen ja jyrkkä-luontoinen, josta suuri osa hänen seurakunnista erkani hänestä, ja yhistivät ihtesäk nimellä Uuistetut (reformerte). Lutherus kuoli s. 18 p. Helmiki v. 1546 Eisleben kaupunnissa 63:lla vuuellansa, ja hauattiin Wittenbergin linnan-kirkossa. Häntä kunnioitetaan koko ristikunnassa, niin kuin kaiken ihmiskunnan onnistaja ja valaistaja.

[35] Philip Melanchthon, joka oli Lutheruksen puolus-toveri uskomuksen muutoksessa, oli syntynyt s. 16 p. Helmik. v. 1497 Brettenissä, Phalz am Rheinin moakunnassa. Hänen isä oli Rustmestari Georg Scharzerd, jonka nimen poika keänsi Greekaksi. Hään oli jo nuoruutessa hyvin oppinut vanhoissa kielissä, ja vanhoin-jeännöksissä. Häntä tehtiin Oppivaksi Heidelbergissa v. 1510, ja v. 1511 Tietous-Oppiaksi. V. 1518 tehtiin häntä 22 v. vanhana Opettajaksi Wittenbergissä, Greekkalaisessa Oppimuksessa (Grek. Litteraturen), ja oli siinä viisauellansa ja mielen-tyyneyellänsä Lutheruksellen parhaina puolus-miessä. Hään kuoli s. 19 p. Huhtik v. 1560, 63 v. vanhana. -- Johan Tetzel oli yksi kuulussa synnin-kauppias, joka oli Leipzigista kotoisin. Hään rupeisi v. 1489 Dominikanerin papis-kuntaan, ja sai luan käyä ympärin moata soarnoamaan. V. 1502 pani Poavi häntä synnin-kauppiaksi, jota hyövyllistä kauppoo hään toimitti 15 vuotta, ja käytti ne häpiällisimmät apu-keinot näihin kujeihinsa. Hään oli käytöksissään ja elämässään niin kelvotoin, ylenylpiä ja irstainen, että häntä jo kerran tuomittiin ikuiseen vankeuteen, mutta vapautettiin Ruomissa, kussa se Poavi Leo X:neltä sai synnin peästöstä. Siitten rupeisi hään vielä isommalla koiruuella (oförskämdhet) pitämään tätä synnin-kauppoa (aflatskrämeri). Kulkiissaan Saksan moalla niin Tähti- ja Miekka-miehet (Riddare) soattoivat hänen vaununsa, kussa nähtiin kahta isoa kirstua, joista yksi säilytti kauppakirjat (aflats-brefwen) toinen rahat, jotka heistä maksettiin, ja jonka peälle luettiin namät sanat:

Sobald das Geld im Kasten flingt, Sobald die Seel gen Himmel springt.

Joka ois: "Kuin rahat kirstuhun heläht', Silloin sielu taivaaseen välähe." Hänellä oli kuussa 90 Gyldeniä kullassa palkoo, paihti ruokansa. Sillä tavalla kootti hään rahoa ja kultoo monesta moasta, kunnekka Luther v. 1517 anto ulos ajatus-sanojansa (satser) näitä koneita vastaan. Tetzel kuoli Rutto-tauvissa v. 1519, s. 4 p. Heinäk. juuri samana päivänä kuin Luther piti sitä kuuluisaa Juttelemusta (Disputation) Oppia Eckin vastaan Ingolstadtista. -- Paul von Samosata oli muinon yksi Piispa Antiochiassa, joka asetti Syriassa yhtä eriuskon-noutamusta (religionsekt) jota kuhuttiin Samosatanaisen tahi Paulianilaisen; ja joka eroittiin _kolminaisuen opissa_ (i läran om treenigheten) ja _Ristuksen Jumalisuutessa_. Mitenkä Ryynäinen sanoo hänen olleen synnin-kauppiana (aflatskrämare) ja luettaa häntä Lutheruksen aikuiseksi, tainnoon hään ehkä ite parhaittain selittää. Mutta on uskottava, että koska koko hänen tietonsa perustaiksen yhen soarnan peälle, niin se tuloo sitämyöten mitenkä nämät asiat on tulleet Papilta toimitetuiksi.

[36] Munkki t. Pappinen, oli poavilainen pappi.

[37] Kosk' ei oppinut osaja. Se näyttää niin kuin Ryynäinen oisi epätievossa Opin-isänästään.

[38] Upsalan kokous, kussa kaikkia poavilaisia menoja pois-heitettiin, ja nouattiin tätä uutta oppia, piettiin v. 1593. Muutoin niin tässä Ryynäisen sananjuotteessa ei ouk täyvellinen ajatus.

[39] Kahesti kuulla. Vuonna 1793 piettiin yhtä Juhlin-juhloo s. 8 p. Moalisk. muistoksi Upsalan kokouksen peätöksestä. Jolla kunnioitettiin Lutheruksen opin harjoittamista Ruotsin valtakunnassa; ja vuonna 1817 vietettiin yhtä Juhlin-juhloo s. 31 p. Lokak. muistoksi tämän opin ensimäisestä ilmauntumisesta moailmassa.

[40] Häntä piettiin, ikeän kuin vähä hällä-päissä tahi hölmönä muissa asioissa, ja niin se näytti minustakin kuin ei kaikki saumat oisvat olleet paikoillansa, tahi kuin joku voarna oisi ollut varsin helpoillaan. -- Hänen Runoissa osoittaiksen paljon huolimattomuutta ja harjoittamattomuutta; mutta ettei hään ollut ilman runollista juohutusta nähään monesta paikasta, liioitten _Kurvilan Emännästä_, kussa hänen runossa tavataan yhtä erinkummasta mielen-hilpeyttä ja somaisuulta.

[41] Jyränköksi kuhutaan Suomeksi Heinolan kaupunkia, koska sitä 1770 vuosiin luvulla rakenettiin Jyränkän t. Jyränkön Rysthollin vainiolla, Päijänen rannoilla, Keltin kosken varrella. Jyränköksi kuhutaan vielä nytkin tämä lähimmäinen kylä, kaupunnin ulko-puolella.

[42] Kullan karrella t. kullan karvalla. -- Mörjättynnä (smorda) on toas näitä vaivaisia vieraita sanoja, joista oisi parempia itellämme, e.m. tellättynnä, tukettunna, voijettunna m.m. -- Värjättynnä (färgade) yksi pahalainen juoksusana Ruotinkielestä; Suomeksi: "painetunna."

[43] Kartenit (gardiner) saatais kuhtua Suomeksi lasi-liinoiksi, t. akkunan vaipoiksi.

[44] Puukhollari (Bokhållare) on yksi Ruohtalainen sana, joka Suomeksi saattais sanoa Kirjuttama-mieheksi. -- _Löysriiväli_ (lösdrifware) t. moa-kulkiain, moa-juoksia, -- Asessuori oomme Suomeksi kuhtuneet Lainistujaksi.

[45] Ruoti (rote) merkihtee yhtä talonkuntoa joka kustentaa yhen sota-miehen, tahi elättää yhen ruoti-vaivaisen.

[46] Terehtyöri (Director) t. Käyttäjä; Peä-käyttäjä. (General-Director). Tässä Runossa luetaan niin paljon näitä virka-nimiä, jotta ei ouk paljon heijän Suomentamisesta.

[47] Ränteri'i (Ränteri) t. Vero-huone. -- Makasiini (Magasin) t. Elohuone. -- Välskäri (Fältskär t. Parantaja.) -- Tohtori (Doctor) Oppia. Medicines-Doctor, Paramus-Oppia. -- Apoteeki, (Apothek) Rohto-huone -- Lasareetti (Lasarett) t. Poto-huone.

[48] Hantverkeri (Handtwerkare), Kalun-tekiä. -- Varvali (Swarfware) Pyörittäjä. -- Värjäli (Färgare) Painuri, t. Painaja. -- Mestari (Mästare) Taitaja, t. Taituri. -- Kiselli (Gesäll) Taitava.

[49] Harmaat t. harmaat peät, vanhat ihmiset.

[50] Kymin-koskeksi ei kuhutak sitä virtoa, joka juoksoo Jyränkön sivuitten, voan Keltin-koskeksi; joka vasta Iitin pitäjässä puottaiksen Kymihin.

[51] Jos Hirvoinen piti ihtesäk isommanna Runo-niekkana Savossa, niin se ei ouk laimin lyönyt että virressäkin osottoo tätä paha-haisevata oma-kehutosta.

[52] Rahtyöri (Traktör) t. Ruoka-kauppias.

[53] Ajoivat Maaherran moahan, merkihtee että Moaherra tuli ite ulos kahtoamaan tätä meteliä. Tässä on puhe josta-kusta tappeluksesta, joka lie tapahtunut Heinolan markkinoilla.

[54] Panoo pajakkata, merk. että se paipatti paljon kylässä omista talon-laitoksistaan. -- Kerhekästi t. ketterästi. -- Kiekkarasti, t. sukkelasti. -- Ahvakasti, t. ahkerasti.

[55] _Sukulaiset suuta anto_, sanotaan pilkan vuoksi; sillä tällaista tervihtimistä ei tavatak talonpojissa.

[56] _Ouvoiksi_, kuhutaan tässä ne köyhemmät tahi rumempnäköiset tytöt, koska eivät miehet heihin miellyk.

[57] _Lapset laulaavat kotonna_. Tahi tässä ymmärretään Maunuksen lapsia, jotka lie muuttaneet emänsä kanssa pois; ja joille tuli köyhä elämä, tahi ymmäretään heitä, jotka lie jäänneet kotiin, voan jotk' ei nyt soaneet ellee niin herkullisesti kuin ennen.

[58] Luatu-poika t. hyvä-loatuinen.

[59] _Kokki_ oli Kovaisen sota-köllö, sillä se oli ollut sotaväessä.

[60] _Piiparin-aho_, kuhuttiin yhtä ahoa t. selännettä. -- _Simoinen Piispa_, ja _Nilkkilä_ oli torppia tahi taloja, joihen sivuihten hänen tuli käyä. -- _Tihmakset_ oli yksi lampi. -- _Jääkeri_, mahto olla yksi mökki. -- _Ylöinen_, tais olla järven nimi.

[61] _Viiki_ oli yksi torppa. -- _Kovaisen-poika_ tarkoittaa hänen veljensä Jussi Kovaista.

[62] _Elli_ mahto olla Mikko Kovaisen akka.

[63] Risa, körtel, muskel -- Pallio, njurtalg.

[64] _Tuhmalle sepälle_. Jussi Kovainen oli Seppä, Suutari ja Pirran-tekiä.

[65] Näistä hänen työ-vehkeistä kirjutti minun Isäin Suomen Talon-toimitus-kunnallen (Finska Hushållnings-Sällskapet) joka lahjoitti häntä kunnia-rahallansa.

[66] _Laulamisensa_ suhteen niin minun Isäin oisi tehnyt häntä pitäjän Lukkariksi, mutta hään oli kehno kirjuttamaan, eikä ymmärtänyt sanoo Ruohtia, joka aina tarvitaan niin kauan kuin omoo kieltämme alas-poljetaan.

[67] Hään oli periselvä kirja-lukemisessa, ja oli niin karaistanut muistinsa, että hään osais suuremman osan Roamatusta ulkoapäin.

[68] _Vuan ei jaksa jäseneini_, sillä se oli muutenkin ollut siukka-sekainen. -- _Heikki_ mahto olla _Kokkoisen_ poika. -- _Matti (Keäriäinen)_ läksi matkustamaan -- koko virstan peästä. -- _Pekka_ oli yksi loispoika, _Rokkaisten_ sukuja; hänen äiti, jota tässä kuhutaau hänen emännäksi, oli Loatikkaisia. -- _Annikka_ oli Hämäläisen akka. -- _Pulli_ oli Annin poika.

[69] _Matiskala, Iloinen ja Poajala_ oli talonnimiä.-- _Kunneli_ (Gunnilda) oli Kokkoisen akka. -- _Ollikkala_ oli yksi talo, josta Keäriäinen oli kotoisin. -- _Vappu Tarkiain_ oli Suutar Loatikkaisen akka. -- _Laiko-suoleksi_ kuhutan maha-suolet. -- Muut räpälät, niin kuin satakerta, m.m.

[70] _Karitsaksi t. karkoksi_ kuhutaan yhtä Lammasta, joka on jo toista vuotta vanha. -- _Yrjö_, nimittäin _Yrjö Hokkainen_. Hään oli sora-kielinen, seneistä sanotaan että hään sorahti.

[71] _Piikki_ oli yksi yksinäinen asuva sotamies, Kankasniemestä kotoisin. Hänen oikea nimensä oli _Tahvo Lukkarinen_.

[72] _Ruopimasta_ t. mullostamasta. Yksi sana synnytetty Ruohin kielestä.

[73] _Hyrskähti_ t. puhkeis niinkuin nauramaan. -- Piestään t. pieksetään. -- _Vesterinen_ oli yksi Rakuuna, joka sattu silloin tulemaan sinne.

[74] _Juakko_, tarkoittaa Joakko Karjalaista, joka kahtoi torpastansa karsahaksi (otacksamt) myyä yhen annetun lahjan; (sillä tie kulki hänen mökkinsä sivuihten). -- _Kilkki_ oli yksi talo joka niinikkään oli tien-varrella. -- _Tuomas_, nimittäin Tuomas Kaipainen, joka silloin oli saunoansa salvamassa. -- Akat autto muka laulamassa. -- _Pitkä ukko_ tarkoittaa Tuomas Kaipaisen veljee. -- _Soaren röhköksi_ kuhutaan Juho Kostiaista, koska hään oli soari-asukas (öbo).

[75] _Asilainen_ oli yksi talonmies; ja _Pennainen_, yksi loisimies.

[76] _Simo_, oli yksi Hyötin pojista, hään puhui tirskutti tihjästi, seneistäpä Runoja sanoo että se _sipsatti_ tästä asiasta. -- _Raso t. Erasmus_, oli toinen poika. Pojat juttelivat välillänsä, kellen Kissa oli annettava. -- _Poavo_, oli Poavo-Hyökin vanhin poika.

[77] _Kaita kasvo_ t. laiha pelto. -- _Hyökin Matti_, oli yksi poika toisesta osakasta, samasta talosta.

[78] Nämät Norin rajoilla asuvaiset Suomalaiset eivät ollenkaan ymmärräk _kyntää_ palojansa ja halmeitansa, voan kylväävät (niinkuin muinonkin meijän moassa) paljaasen tuhkaan, ja heittäävät siemenensä siihen poltetun moa-pintaan; jostapa hyö pouta-vuosina kuivaa pois, niin ettei siitä lähek niin mitään. Kuin meillä monta vuotta viljellään yhtä halmetta, niin hyö eivät semmoisista palon-maista soak jos _yhen touvon_, ja sekin tietämätöin. Kuin minä puhuin heillen mitenkä Suomessa _rovioitetaan, kynnetään ja karhitaan_ vaikka oisi miten kivisiä palo-maita, niin pitivät sitä mahottomaksi; ja pyysivät minua, että minä laittaisin heillen muutamia miehiä Suomesta, jotka oppettelisivat heitä tätä moa-viljelemistä, ja joihen vaivat ja kustennokset hyö lupaisivat runsaasti palkihtaksensa, ylitten voan ei alatten. Minä lupaisin heillen tätä tehäksein, ja koska jo _yksi_ mies oli minusta kyllä, täksi tarpeheksi, niin minä syksyllä v. 1824 otin kanssain Juvalta yhen nuoren miehen nimeltä _Tahvo Immoinen Multamäeltä_, joka teki heillen semmoiset oatrat ja kyntö-värkit kuin meillä, ja oli se ensimmäinen joka opetteli näitä kansoja _kyntämään mehtä-maitansa_. Hään viipyi näissä Suomalaisissa v. 1825 ja 1826. Ja vuonna 1827 laiton minä häntä toas kotiinsak Savoon. -- _Ikolaksi_ kuhuttiin sitä taloa, kussa Asikainen asui. -- _Vantilaksi_ puhuttiin toas sitä taloa, kussa Siiskoinen asui.

[79] _Kuuvennoksen kunnon tyttö_. Sillä sanalla tarkoitetaan tässä _Sohvia Seiloista_, joka silloin lie ollut Asikaisen talossa kylpemässä.

[80] _Juhana t. Juho_ oli Eiro Siiskoisen poika. Hyö kävivät miehissä kavonnutta ehtimässä; kuin Siiskoinen löysi hänen, niin hään huusi niillen toisillen: "Teäll' on miehet, meijän Sika!"

[81] _Eeva Nopoinen_ oli tämän Runojan Heikki Huuhtisen äiti. -- _Muari Piekäinen t. Pietikäinen_, mahto olla Asikkaisen piika, koska se piti emännänsä puolta.

[82] _Juonos_, oli yhen talon nimi. -- _Tallin usta_ t. tallin ovea. Uksi, joka Karjalan puheella merk. ovee, tavataan usseen Runoissamme. Akka aatteli tallista tahi korsusta ruumenia soahaksensa. -- _Jussi Juoneksessa_, mahto olla ite talon-isäntä. -- _Kiisti_, hään peäsi sinne kiistämällä. -- _Kilkki_ on talon nimi. -- Siis, t. siit, siitä. -- _Märkänä_. Vyyhti oli vielä märkä, sillä se oli vasta otettu painosta. Hään piilotti häntä olki-kupoon, tullaksensa toisena kertana häntä ottamaan. Mutta sillä ajalla toiset jo löysivät sen olissa. -- _Pyysi_, t. aatteli, mieli. -- _Pyrrhöisessä_, siinä asui Eerik Pyrrhöinen, jolta hään aatteli kopataksensa vähä palttinata, paijaksi miehellensä. -- _Toiseen tupaan_, siinä asui Joakko Pyrrhöinen, jolta se kahto soahaksensa ruoka-neuoja.

[83] _Tolki t. suola-tolki_ kuhutaan se kopsa jossa suoloja pietään -- _Mies lykkäis lylyen peällä_, ymmärretään Haikaraisen miestä, joka silloin hiiskutti muita maita, hankkiaksensa jotaik talven varaksi. -- _Puavo_, merk. Puavo Jältti (Hjelt) -- _Kuhjonen_, merk. heinä-kuhjoo.

[84] _Rensilä_ oli yhen ison talon nimi. -- _Viisas virsien-tekiä_, Tämä Marketta Haloinen oli Runotar. Hään ja ne toiset kylän tyttäret oli muinon tehneet runon tästä Huuhtisestakin, vaikka emminä suanut häntä sitä laulamaan. Tästäpä tämä oli sukkela tehä virren hänestäkin. -- _Mikko Ikoinen_ oli kotoisin Hurisalosta, Puumalasta. -- _Heikki (Pekanpoika) Nopoinen_ asui Niemen-Nopolassa. -- _Vantit_. Siiskoiset kuhutaan tässä Vantiksi t. Vantiloiksi, koska heijän talon nimi oli Vantila. Se oli heillä kuin tämä Marketta Haloinen oli piikana.

[85] _Eerik_, merk. Eerik Siiskoista. -- _Liisa_, oli Liisa Siiskoinen joka makais Marketan vieressä voan joka nyt laskiin sieltä pois, kuin tuli sulhainen. -- _Kolkutos_. Kuin hään rupeis puitansa hakkoamaan riihen eissä, niin -- silloin vasta havautti Nopoista. -- _Tankot_. Kuin rupeis nousemaan, niin lavat hajoisi.

[86] _Kuues numero_. Runoja antaa hänellen semmoisen nimen, koska hänen talolla oli kirkonkirjoissa 6:ees numero, kylässä. -- _Taltan Ansa_ merk. Anna Tallaista.

[87] _Puuter-piä_ (Puder-hufwud) on yksi näitä vaivaisia Ruohtalaisia otto-sanoja, joka on nouettu ainoasti sen vuoksi että se sointuu (rimmar) sanaan "Puumalaan". Suomeksi se tässä merkihtee: "liina-peä," (joll' on valkoiset hiukset.) -- _Tiinan töitä_, että nostaa tällaista puhetta.

[88] Minä en muista mitä lie ollut estettä, ettei hään suanut lauloo virttänsä aina loppuun. Minä aattelin: "soanen minä tuon vastapäin." Mutta niinpä se jäi -- minä en eneän tavana häntä.

[89] _Puavo Köppö_. Kaikki mitä tässä puhutaan hänestä, sanotaan ainoasti että villitellä heitä Runon-sepittäjästä. Köppö, joka äsköin on kuollut, oli yksi kylän-käviä, joka elätti henkensä paljaalla runomisellansa ja loihtimisellansa. Häänki kävi minun luonnain Helmikuussa v. 1816, jollon hään kahtena vuorokautena lasketteli näitä loihtu-sanojansa. -- _Pitkin tietä käyessänsä_. Se on merkillinen, että runoissa usseen kuullaan sanottavaksi, jotta heitä synnytetään tietä käyessä, ikään kuin eivät muullon oisi tätä joutaneet. -- _Pekka_, merk. Pekka Kiiskistä. -- _Purhoiset_, oli Kiiskisen lanko-miehet.

[90] _Juakko_, merk. Joakko Auvista. -- _Einepuuksi_, kuhutaan yksi puu, jota pietään majassa. -- _Pekka_, merk. Pekka Hyytiäistä, joka oli Maijan ja Sohvin sisaren-poika; hään heittiin nukuksiin, mutta kuuli saloapäin kaikki mitä hyö keskenään hoastelivat, jota hään kertoi äitillensä.

[91] _Tuutu_ t. kätkyt. Ukko tarjoi viha-päissänsä sian-kaukalota vävyllensä, kätkyeksi.

[92] _Ori juoksi joutuisasti_. Hänellä oli hyvä Hevoinen kotoa, mutta humala-päissänsä vaihto itellesek huonomman, Lampiselta, josta hään joutui isäsäk kanssa toraan. -- _Pietar Lampinen_ oli Rusthollari.

[93] _Akka vanha_, oli hänen äitinsä, joka tarjoi hänelle rokkoo, kotiin-tultuaan; mutta poika, joka silloin jo lie ollut riiassa, visko rokan oven-suuhun. -- _Tuolta tuttuini tuloopi_, sanoi ukko, kuin näki Antti Heikkisen tulevan, avuksensa. -- _Otti tuiman_. Heikkinen otti silloin ja veihtellänsä ratkais nuorat. Milloin tässä puhutaan yhestä, milloin toisesta, ilman nimittämätäk; joka usseen tapahtuu Runoissamme, ja jota lukioihen tuloo tarkasti eroittoo. -- Samaten sevoitetaan myös ajankauet, niin kuin usseen tehän, liiaksikin _vanhoissa_ runoissa. -- _Potuksi_, kuhutan sitä astiata, jossa nuuskua survotaan. Runoja nimittää sitä _nenä_-kelloksi, koska sitä aina piettiin nenän varaksi.

[94] _Anttola_, on yksi iso moisio Mikkelin pitäjässä, lähes Juvan rajoa, joka niiten monen kylän suhteen, jotka ovat siihen kuulunet, on tullut kuhutuksi Anttolan Liäniksi.

[95] _Jyljänäisen akka_. Se näyttää kuin hään oisi tullut jollon-kullon leivän-varkaaksi, (jossa Poavo Suutarinen lie ollut hänen apuaissa) sillä, että hään syyvessänsä otti leipä-palaisia muihenkin tarpeeksi.

[96] _Ah_ (ack) ei ouk kunnollista Suomea; voi! on parempi. -- _Juutiht (Judit) Paunotar_ tuli sinne _Putkilasta_, Juan pitäjästä, keräjämään morsiammen lahjoja.

[97] _Kauputar_. Minä en tiiä kuhtunoonko Runoja häntä niin, koska se kävi Kukkoa kauputtelemassa; vai lie ollut ehkä _Kaupoisiin_ sukujaan.

[98] Kielen puolesta, hään aina nouatti sitä puheen murretta, kussa sanotaan e.m. _joutusasta_, mielellänä; kuin muualla sanotaan _joutusasti_, mielelläni, j.n.e. -- _Muoti_ (mått) on muukalainen sana, joka merk. että se oli mittaasek pitävä, t. suuri kooltaan. -- _Tuuhattar, t. Tuuhainen_. Rantasalmella, Kuopiossa, ja monessa paikassa Savossa, lopetetaan akkojen nimet, sanalla _tar, ja tär_ (voan ei aina tyttölöihen) Tätä ruukataan silloin kuin ei ristimä-nimee mainitak, niin e.m. sanotaan Maija Patinoinen ja Anni Räisäinen; mutta jos ei ristimänimee nimitetäk, niin sanotaan Paunotar ja Räisäitär, että eroittoo heitä miehistänsä. Muuten niin vaimot kuhutaan heijan isän nimelliseksi, vaikka heitä kirkon-kirjoissa pannaan miehen nimellä. Tälläisiä vanhoja vaimollisia sukunimiä tavataan Gananderin Salamuksessakin, niin kuin e.m. Syöjätär. Moni luuloo, että ovat synnytteet näitä sillä, että sana tytär on veitty yhteen nimeen, niin että e.m. Paunotar oisi vanhuestaan merkihtenyt "Paunoisen tytär."

[99] _Hävillä_. Kissa sanoi ei kuolevasek näillä hävittömillä koneilla. -- _Rimpottimet_ t. käpälet. -- _Lena-Tiina_, oli hänen tyttärensä. -- _Isäntä ja Emäntä_, oli hänen vanhemmansa. -- _Ije-liha_ t. ikeneihin liha, (tandköttet). -- _Kallukka_, oli Martin nuorin veli, ja Maija Kuosmainen, oli hänen vaimonsa.

[100] _Urina_ t. tora, jurina. -- _Kohomiehet_, kuhutaan ne nuotta-miehet jotka vetäävät nuottansa kohonna, Reäpysten perästä. -- _Varia tehä_ t. tehä keitosta. Hään kysyi heiltä, oliko heillä kaloja, vai ei? Poika vastais: "on varsin vilua!" Jolla hään tarkoitti kehnon olleen heijän kalastamisen.

[101] _Laiha-koakko_, kuhutaan tässä Heikki Koivuista, jota laitettiin vahtimaan, koska se lie ollut laiha-läntä mies. -- _Ruasuksi_ kuhutaan kyntömiehen vissa. -- _Kyleltä_, t. kyljeltä, syrjältä. -- _Nurian-näköinen_ t. murheen näköinen, pahoillaan. -- _Viitaksi_, kuhutaan Savossa yksi pitkä nuttu.

[102] _Himoisi_ t. yllytti.

[103] _Liena_, oli hänen kälys (Svägerska) ja mahto olla varsin paha-pintainen.

[104] _Kurkki_, oli Nimismiehen nimi. -- _Rohvorsi_, t. piiskooja, pieksäjä. -- _Ryysti_ t. itki.

[105] _Uti_ (Ut) kuhuttin tämän Antin isä; se oli hänen sota-köllönsä.

[106] _Hermikki_, on yksi Lehmä-nimi. Sormuttar t. Sormuinen oli Ventisen akan suku-nimi. Vasikata kuhutaan tässä hänen Sormen-juotoksi, koska se oli syöttänyt häntä sormillansa. -- _Tytöllä oli vähä-mieli_, koska hään ajo hänet mehtään; ja Härällä vielä vähempi, kuin mäni Kettuisen hakaan.

[107] _Uilo_ t. kirves. -- _Tpuipte_, merk. hänen huutamista, kuin hään kuhtui Härkeä luoksensa.

[108] _Kämärätär t. Kämäräinen_, oli Kettuisen äiti. -- _Kiärä_ (kära) on toas niitä pahoja muukalaisia juoksu-sanoja. -- _Erossa_, koska veljet piti erkaneman toinen toisestaan. -- _Kosku-torvella_, hään toi lihat kotisak, sillä tavalla, että se piilotti heitä koskuilla, t. kuusen-kuoreilla. -- _Luika_, t. huuta, valita.

[109] _Rautajärvi_ on yksi iso järvi Tietin kohalla, jota myöten talvella ajetaan Mikkeliin.

[110] _Turakkala_ on yksi kylä, peninkuorman peässä kirkolta, Mikkeliin päin; siitten tuloo Niärinkin, Hassolan ja Piikkilän (t. Poikolan) kylät. Kirkolta Rantasalmellenpäin ovat Tirrolat ja Männymäet, ensimmäiset kylät.