Runoelmia by Goethe, Johann Wolfgang von

RUNOELMIA

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe

Suomentanut Knut Ferdinand Ridderström

Suomentajan kustannuksella, Turku, 1884.

SISÄLTÖ:

I. Lauluja, balladeja y.m.

Kankaan ruusu Sokkosilla Löydetty Yhtäläiset yhteen Runottarein poika Itsepetos Läsnäolo Joen rannalla Meren tyyni Onnellinen matka Kukkien tervehdys Suvella Kevätlaulu Rauhaton rakkaus Vuorilinna Matkustajan iltalaulu Toinen Oma Sisilialainen laulu Sweitsiläinen laulu Pyyntö Ylpeälleen Pikari Yöajatuksia Laulusirkalle Nektaripisarat Mignon Laulaja Orvonkukka Metsolainen Pohjolan kuningas Kulkeva kello Henkien laulu yli vetten Promeetteo Ihmisyyden ääret Jumalallinen

II. Antiikin-tapaisia.

Peltomiehelle Anaakreonin hauta Veljekset Ajanmitta Varoitus Sulot tuskat Yksinäisyys Kauas Valittu vuori Maalainen onni Filomela Pyhitty paikka Puisto Opettajat Houkutus Epätasainen avioliitto Pyhä perhe Puolustus Seppeleet Kiinalainen Roomassa Runottaren peili Foibo ja Hermes Uusi Aamor Alppi Sweitsissä

III. Paraabelin-muotoisia.

Selitys antiikiseen gemmiin Kissan piirakka Istunto Legenda Kirjaileja Arvostelia Taitolainen ja tutkia Neoloogeja Näristäjä Nalkuttaja Mainioisuus Narrin jälkilause

IV. Komman-kaltaisia.

Kieli Huokaus Edistyminen Naamakuva Sotamiehen turva Tehtävä Nerollista tointa Ihmisvihaaja Seura-elämä Probatum est Alkuperäistä Ominaisille Tokisille Parahimmille Pidättävää Nöyryys Mitenkä sitten Elämänlaatu Turha vaiva Paras Mun mieheni Memento Yks kaikki Elämän ohje Tuori muna paras Itsetunto Arvoitus Vuodet Vanhuus Hautakirjoitus Esimerkki Päinvastoin Ruhtinaan ohje Petos vai valhe Égalité Verta verrasta Aika ja aviisit Ei hätäillä

I. LAULUJA, BALLADEJA Y.M.

Onni, minkä elo toi, Hyvä, paha, tässä soi.

Kankaan ruusu.

Näki poika ruususen, Ruusun kankahalla. Ol' niin nuori, kaunoinen, Poika luoksens iloiten Riensi joutumalla. Pikku ruusu punainen, Ruusu kankahalla.

Poika virkkoi: Taitan sun, Ruusu kankahalla! Ruusu virkkoi: Pistän sun, Iäksi ett' muistat mun, Enp' oo valtas alla. Ruusu, ruusu punainen, Ruusu kankahalla!

Taittoi häijy poika tuo Ruusun kankahalla; Ruusu pisti eikä suo -- Eipä auta kaivut nuo, Jop' on valtans' alla. Pikku ruusu punainen, Ruusu kankahalla.

Sokkosilla.

Sa rakas Lotta kulta, Miks kääntyy poies multa Ain' avosilmäs sun? Vaan silmät sitehessa, Sa heti, haetessa, Jo löysit -- miksi? -- juuri mun.

Sa tartuit kauloihini Ja pidit minust' kiini, Sun sylees kaaduin ma. Vaan, side silmist' poissa, Jo paljast' pilaa noissa! Sa naurain jätit sokkoa.

Hän riensi tänne, sinne, Eik' tiennyt vihdoin minne, Hänt' kaikki pilkkasi. Jos et suo lempeäs mulle, En selville ma tulle, Vaan sokkona jään iäksi.

Löydetty.

Ma kerran salossa Kävelin, Noin suotta vainen Siell' kuljeksin.

Näin varjosessa Ma kukkasen, Kuin silmä kirkas, Kuin tähtinen.

Ma olin taittaa, Vaan kukka: No, Mun nääntymähän Sa poimitko?

Siis juurinensa Ma nostin sen Sek' omaan' huostaan Vein aartehen.

Hänt' turvapaikkaan Ma lasin. Siell' Hän viihtyy, kukkii Ain' yhä viel'.

Yhtäläiset yhteen.

Nous kevätkukka Tuolt' alta maan, Nous varhain kaikessa Sulossaan. Tul' mehiläinen, Joi imien: -- Nuot kahdet kuuluu Kai yhtehen.

Runottarein poika.

Mait', metsä vieriellen, Mun virttäin viserrellen -- Niin paikast' paikkahan! Ja tahdiss' kaikki liikkuu, Ja muodossa, näät, kiikkuu Kaikk' minuss' ainian.

Ma tuskin oottaa taidan Ens heinää luona aidan, Ens kevätkukkaista. Net laulelen ma silloin, Ja talvi tulee milloin, Viel' noita muistan ma,

Eip' estä lumi, halla, Ma laulan kaikkialla -- Jo kukkii talvi tuo! Jo sekin kauno poissa, Ja suvi lehdikkoissa Mull' uudet riemut suo.

Sill' tammen alla tuossa Kosk' nuoret nään ma koossa, Ma yllyttämään heit'! Jo jäykkä poika vierii, Ja tyly tyttö kierii Mun kuullen säveleit'.

Te jotka siivet luotte Mun kantoihin ja suotte Mun yhä pyöriä vaan, Te runottaret, varmaan Myös mäkin luona armaan Tok' vihdoin rauhaa saan?

Itsepetos.

Mun naapurilla vastapäät', Kas, liikkuu akutin! Hän varmaan kuunteleepi, näät, Jos jäin ma kotihin.

Ja luulevaisuus josko, min Ma näytin äskettäin, Ain' -- kun sen nytpä pitääkin Viel' piilee syömessäin.

Vaan, voi, ei noita ollenkaan Mun kyyhkyin tuumaile! Nyt näen ma: iltatuuli vaan Hän verhoiss' leikitsee.

Läsnäolo.

Kaikki ennustaa sua: Näyttäikse aurinko armas, Seuraat sa, toivon ma, pian.

Kedolla astutko sa, Olet sa ruusujen ruusu. Liljain liljakin myös.

Karkeloiss' liikut sa koska, Liikkuvat kaikki myös tähdet Kanssas ja ympäris sun.

Yö! siis olis nyt yö! Nytpä sun loistosi voittaa Loistoa kultaista kuun.

Hempeä, armas sa oot, Ja kukkaset, kuu sekä tähdet Palvelee, päivyt, vaan sua.

Päivyt! -- Siis mullekin oo Luojana herttaisten päiväin: Elo ja iäisyys siin'!

Joen rannalla.

Te laulut, muinoin rakkaat mulle, Pois unohduksen mereen jo! Teit' poika ei rakastetulle Eik' neiti enään laulelko.

Teiss' armastain oon lauleskellut, Vaan armas petti, näetsen: Teit' veteen olin kirjoitellut, Siis uppokaat myös vetehen.

Meren tyyni.

Vesissä mi tyyni tuima! Meri nukkuu unissaan; Huolissa jo tähtää laivur Yhä suljaa pintaa vaan. Mitään tuulta ei niin mistä Kuolon rauha kauhea! Valta-aavikolt' ei pistä Esiin ei niin lainetta.

Onnellinen matka.

Vaan sumut jo särkyy, Jo selvenee taivas, Ja Eolo kahleens' Jo irralleen saa. Jo tohisee tuulet, Ja laivuri puuhaa: Sa joudu! Sa joudu! Jo halkeepi aalto, Jo lähestyy kauka; Jo näkyvi maa!

Kukkien tervehdys.

Sull' kukat, joit' oon poiminut, Tuhat tuokoot terveisii! Ma usein oon kumartunut, Oi tuhat kertaaki, Net vasten syöntäni painellut Sata tuhat kertaaki!

Suvella.

Maat, penkeret Kuink' kastehiset! Kaikk' kukkapäät Kuink' helmissä, näät! Kesk' puitten sää Kuin vireä tää! Kuink' valoss' kielin iloisin Nuot pikkulinnut semminkin!

Vaan koskapa Näin kultani ma, Tuoll' kammioss', Noin matalass' tuoss', Noin kätkössä Juur päivyestä, Minn' koko mailma aava se Jäi kaikki koristuksine!

Kevätlaulu.

Läp' peltojenko, Vai niitulla jo, Puitten varjossa, Missä kulkevi kultain? Sanoppas sa! Tavannut armaan' En kotona, Hän siis varmaan On ulkona. Kauniisti kukkii Kaikk' keväillä; Armaani astuu Leppeänä. Tuolla rannalla ain', Missä suudelman sain, Ensimmäisen tuon kai, Näen ma jotai! Onko hän se, vai?

Rauhaton rakkaus.

Miss' sateet sinkuu, Miss' vihurit vinkuu, Läp' usman rotkoin, Läp' sumujen notkoin, Ain' e'espäin, sa, Ilman levotta!

Ennen ma orjaksi Itseni antaisin, Kuin tätä ääretönt' Iloa kantaisin. Tunne tää, syöntä Syömeen mi luopi, Oi mitkä huolet, Tuskat se tuopi.

Minne paeta jo? Erämaihinko? Kaikki turhaan vain: Elon kruunu ain', Onni rauhatta Oot, rakkaus, sa!

Vuorilinna.

Tuolla ylhäällä kalliolla Vanha linna kohoopi, Jossa porttien, muurein takaa Muinoin ritarit väijyili.

Tuhaks poltetut ompi portit Kaikki kuollut ja rauhaisa; Noita muureja rauenneita Juuri kiipeän halki ma.

Tässä, kas, oli muinoin kellar Täpö täynänsä viiniä vaan; Eip' enään pottuinensa Sinne piikanen laskeukkaan.

Eip' etehen vierahitten Enään aseta pikaria, Eikä pyhäksi atriaks sitten Täytä papille pullonsa.

Ei pojalle haluavalle Kulausta suo käytäväss', Eikä ota lahjastansa Sulot kiitokset vastaan täss'.

Sillä kaikki, katot ja hirret, Paloi ammoin jo poroksi, Ja käytävät, kappelit, portaat Ovat muuttuneet raunioksi.

Vaan koska kanteleineen Ja pulloine kultani Näin vuorelle valossa päivän Ma nousevan luokseni,

Silloin kuolosta elo ja riemu Näät äkkiä kohosi, Ja kaikki kuin muinoin taasen Kävi juhlallisesti.

Ol' kuin ylpeille vierahille Suojat aavat ois valmiina, Kuin jos lähestyis pariskunta Noilta uhkeilta ajoilta.

Kuin jos pappi, arvokkaasti Jo seisoen kappelissa, Kysyis: Haluutteko toisianne? Mepä hymyillen vastaan: Jaa!

Ja ympäri sulot laulut Aina syömehen tunkeupi; Häävieraitten asemesta Kaiku liittomme todisti.

Ja, illan tultua, koska Kaikki vaipuvi unehen, Loi kallioon hehkuva päivä Vielä säteensä viimeisen:

Siellä poika piikoinensa, Herroinahan hohtaa net, Eip' puutu toiselt' lahjat, Eikä toiselta kiitokset.

Matkustajan iltalaulu.

Sa, jok' taivahasta oot, Tuskille tuot tyvennystä, Kaksin vaivaiselle suot Kaksin myöskin virkistystä, Väsyksiss' jo oon ma näistä Murheista ja riemuista, Tule, rauha, älä väistä Enään rintoani, sa!

Toinen.

Yli maiden, soitten Rauha vallitsee; Lehdot kukkuloitten Nukkuin uinailee. Kaikess' levon taikaa! Linnut äänettä! Maltas hiukan aikaa, Lepäät myöskin sä.

Oma.

Ei mitään muut' mun omana; Kuin aate vaan, min vapaana Mun syömeni ilmi tuopi, Sek' joka hetki lempeä, Min kohtaloni hempeä Mun täysin nauttia suopi.

Sisilialainen laulu.

Sun mustat silmäsi Kun leimahtaapi, Ne huoneit' kumoon saa Sek' kaupunkeja. Siis liimaseinä tää, Mun syömen raukka, No ajatteleppas, Se kuinka kestäis!

Sweitsiläinen laulu.

Kävin vuorella Katsomassa Pikkulintuja -- Voi! Kuin he lensi, Kuin he ensi, Kuinka pesiäns' Loi.

Kävin puistossa Katsomassa Mehiläisien Ma työt: Kuin he suris, Kuin he huris, Tehden kennoja Päivät, yöt.

Tuolla niitulla Olen käynyt -- Kevät-perhoja Mikä vyö! Kuin he hyppii, Kuin he nyppii, Somint' leikkiä Lyö!

Tuli juuri Meidän Heikki, Hälle näytin Ma ne: Kuin he teki. Naurain meki Sitt' teimme Kuin he.

Pyyntö.

Oi kaunis tyttönen, Sa tummin' tukkines, Jok' astut akkunall', Jok' pysyt parvellas! Tokk' suotta seisot sa? Oi jospa tähden mun Jos salpaa siirtäisit, Kuink' autuas oisin ma! Kuink' luokses lentäisin!

Ylpeälleen.

Tuon näetkös pomeransin? Viel' riippuilee hän puussa; Vaan maaliskuu on mennyt, Ja uusii kukkii tulvaa. Puun äärehen ma astun Ja virkan: Pomeransi, Sa kypsä pomeransi, Sa makea pomeransi, Ma puistan, kas, ma puistan, Oi puto'os syliini!

Pikari.

Konstikkaisen pikarin ma täyden Pidin pusertaen käsissäni, Imin maire-viiniä reunaltansa, Upottaakseni surut kaikk' ja tuskat.

Astui luoksenipa silloin Aamor, Muhotteli mulle suopeasti, Kuni mieletöntä surkutellen.

"Kuules sa, ma astian tiedän toisen, Johon sulompi on uppoominen; Mitäs annat, jos ma suon sen sulle, Täytän sull' sen sulo-nektarilla?"

Kuinka helläst' on hän puhettansa Pitänyt, kun, Liida, lempyesi Mulle lahjoi ikävöitsevälle.

Halatessani sun vartalosi, Koska imeskelen huuliltasi Kauan kätketyn ma lemmen mettä, Autuas ma kuiskaan itselleni:

Moista astiata, paitsi Aamor, Jumaloist' ei yks'kään omistelle! Moisii muotoja ei tao Vulkaano Vasarillaan ikitaitavilla! Lehdekkäillä pankoon penkereillä Fauneistansa parhaita Lyeeo Herkku-rypäleitään pusertamaan, Salaist' itse käymist' valvoellen: Mikään toim' ei tuo häll' moista juomaa!

Yöajatuksia.

Teitä ma valitan, valitettavat tähdet, Jotka niin kauniina tuolla pilkehdätte, Merimiehille toivoa loistelette, Jumalain, ihmisten palkitsemattomina: Sillä te lemmi ett', ett' oo lempineet koskaan! Pysähtämättäpä vaan teit' ikuiset tunnit Taivahan aloja halki lennättävät. Mitä matkaa ootte jo kulkeneetkaan, Kunnes, viipyen povella armahaisen, Teit' ma ja sydänyötä oon unhotellut!

Laulusirkalle.

(Anakreonin mukaan.)

Autuas oot sa, pienokainen, Joka puitten lehvähillä, Vienon juoman viehättämä, Kuninkaana lauleskelet! Sulla kaikki omanasi, Minkä kedolla vaan keksit, Kaikki, min vaan aika tuopi; Elät rauhass' peltomiesten Kesken, heidän ystävänään, Kuolevaitten kunnioittama Sulon kevään sulo enne! Sua lempii runottaret, Foibo itse lempiä täytyy, Antoivat sull' hopeaäänen; Sua ei saavuta myös vanhuus, Runojain sa viisas sisar, Lihatt', verett' syntynyt sa Suruton maan tytär -- melkein Jumaloihin verrattava.

Nektaripisarat.

Kosk' Minerva, auttaaksensa Armastaan Promeetteota, Täytetyn toi nektarimaljan Ales tuolta taivahalta, Onneksi näät ihmisilleen, Vuodattaakseen povihinsa Aistoa kauno-taitehisin, Astui näppärin hän jaloin. Ettei Jupiter hänt' huomais, Kallistuipa silloin malja, Sekä tippui tilkallinen Nestett' alas turpehesen.

Jopa joutui mesiläiset Maistelemaan makeata; Lensi pikaisesti perho Myöskin tilkkaa saadaksensa; Hirmuinen myös hämähäkki Saapui esiin juoden vahvast.

Onneksensa nauttinehet Ovat he ja muutkin pienot, Ne kun, kuni ihmisetkin, Nythän ovat osallisna Suloisimpaan -- taitehesen.

Mignon.

Maan tunnetko, miss' kukkii sitronat, Kult' omenat miss' lehviss' hohtavat, Miss' lauha tuul käy sinitaivaalta, Nöyr' seisoo myrtti, laaker uljaana, Sen tunnetko? Niin, sinne kanssasi Mun tekis mieli mennä, armaani.

Sa huoneen tunnet kattopylväillä? Kas salit hohtaa, suojat väreissä, Ja marmorkuvat mua tähtäilee: "Mit', lapsi raukka, teki sulle he?" Sen tunnetko? Niin, sinne kanssasi Mua haluttaapi, suojeliani.

Sa vuoren tunnet pilvipolkuineen? Sumuissa pyrkii muuli edelleen; Luolissa piilee lohikäärmeitä; Jo syöstyy paasi, kuohut yllensä! Sen tunnetko? Niin, sinne meidänki On tie! Siis matkaan jo mun isäni.

Laulaja.

Mi kuuluu tuolta portilta, Mi nostosillaltamme? Ann' laulun kernahammin sa Täss' kaikua salissamme! Näin kuningas. Jo poika juoks, Ja taasen kuninkaansa luoks: Tää: Päästä sisään vanhus.

Teill' terve, jalot herrat, te, Teill' terve, sulot naiset! Mi rikas taivas tähtine! Kuink' kauniit, loistavaiset! Näin korkeess' suojass' ylpeäss' Käy umpeen silm', ei aikaa täss' Ihaillen kummastella.

Jo sulkee silmäns laulaja Ja iskee täysin kielin; Hänt' uroot kuulee innoissa, Ja neidit hellin mielin. Myös kuningas mieltyi laulajaan Ja käski, palkaks soitostaan, Häll' kultavitjat antaa.

Äl' anna mulle vitjojas, Net anna ritareille, Jotk' rohkein silmin heti, kas, Jo pyrkii urhoin teille; Net anna kanslerillesi, Ett' toisten kuormain lisäksi Hän kullan täänkin kantaa.

Ma laulan kuni sirkku tuo, Jok' lehviss' piileleepi: Hänt' laulu, jonka kurkkuns luo, Ylt' kyllin palkitseepi. Vaan saanko pyytää, pyydän mä, Ett' malja parhaint' viiniä Mull' kullass' annettaisiin.

Hän otti maljan, tyhjensi: Oi jalo, oiva juoma! Siis perheell' sill' tää onneksi, Joss' täm' on halpa tuoma! Ja onnessas mua muista sa, Sek' kiitä Jumalaa, kuin ma Sua tästä juomast' kiitän.

Orvonkukka.

Tuoll' orvonkukka kedolla Juur' yksin seisoi varjossa; Se herttainen ol' kukka. Tul' nuori paimen tyttönen, Tul' kevein jaloin, riemuiten, Ja käy, ja käy Ain' kenttää laulaen.

Jos, mietti orpo, oisin ma Ehk' kauniin kukka luonnossa Oi, hetkeksi vaan aikaa! Mua kunnes kulta poimia sais Mun rinnoillensa asettais! Ei muuta, ei, Kuin hetken aikaa vaan.

Vaan, oi, tuo tyttö kulkee vaan. Eik' häntä huomannunnakaan Vaan tallas kukka-raukkaa. Se kuol ja kuollen laulaapi; Ma kuolen, vaan sun kauttasi, Kautt' sun, kautt' sun, Sun jaloillasi tok.

Metsolainen.

Ken yöllä ajelee myöhäiseen? Sep' isä on lapsukaisineen; Hän poikasta kainaloss' pitääpi, Hänt' syleilee, suojelee lujasti.

Miks, poikasein, peittelet silmiä? -- Metsolaistako, isä, et näe sä? Metsänhaltiaa tuolla sauvallaan? -- Se, poikani, on sumupilkku vaan.

"Sa armas laps, käy kanssani sa! Sull' somia leikkiä opetan ma; Mont' kaunist' kukkaa on tarhassain! Mont' kultapukua maammollain!"

Mun isäni, taattoni, kuuletko. Mit' metsolainen mull' lupaa jo? -- Ol' vaiti, ol' rauhassa, poikasen', Tuo lehvissä humisee tuulonen.

"Sa kaunis poika, sa seuraa mua! Mun tyttärein haluuvat hoidella sua; Net öisin tuoll' aholla hyppelee, Sua tuutien unehen laulelee".

Mun taattoni, etkö jo näe sä Tuolla varjossa haltian tyttäriä? -- Mun poikueni, kyllä näen ma tuot': Ne haamottaa vanhat halavat nuot.

"Mua kaunosi viettää, sua lemmin ma, Et tahallas käy, otan vallalla". -- Mun isäni, taattoin, jo viepi minut! Mua metsolainen on loukaillut!

Isä kauhussa kiidättää ratsuansa, Hän pitääpi parkuvaa lastansa, Juur vaivalla pääseepi kodollens, Hänen sylissään kuollut on lapsuens.

Pohjolan kuningas.

Ol kuningas Pohjolassa Ain' lujin sydämin, Joll' armaans kuolemassa Soi muistoks pikarin.

Häll' kallis hautaan asti Ol kulta pikar tuo; Hän itki katkerasti, Ain' koska siitä juo.

Kun tunsi kuolimensa, Hän luki aarteitaan, Kaikk antoi pojallensa, Ei pikaria vaan.

Hän istui atrialla, Seurassa uroitten, Tuoll' ranteen kukkulalla Linnassa isien.

Tääll' kanssa ystävitten Joi maljan viimeisen, Ja pyhän pikarin sitten Hän heitti merehen.

Hän näk' sen putovan, pohjaan Sen näki siirtyvän. Hän sulki silmäns; koskaan Ei juonut enähän.

Kulkeva kello.

O1 kerran laps, se konsanaan Ei kyennyt kirkonteille, Vaan pyhäisin näät ainiaan Ties hiipiä tantereille.

Sa, virkkoi äiti, kuuleppas: Jo kello kutsuileepi, Ja jos et lähe tahallas, Se väkisin sua viepi.

Vaan poika mietti: kello, ho, Kyll' pysyy paikallansa. Ja täyttä laukkaa tiehens jo, Juur kuni koulustansa!

Ei kello, kello enään soi, Tuot' äiti juoruaapi. Vaan, kauhu! -- perässänsä -- Jo kello kiiruhtaapi.

Se kulkee, kaikuu yhä vaan; Jo poika leikkins heittää Ja kiidähtää kuin unissaan: Jo kello hänet peittää.

Vaan kuinka hyppii, viertelee Sek' ohjaa polkuansa, Jo kotihinpa kiertelee -- Ja kirkkoon suorastansa.

Sit' myöten sunnuntaisin ain' Hän pitää pyhäst' huolta, Eik' suo, ett' itse kello vain Hänt' hakee ulkoa tuolta.

Henkien laulu yli vetten.

Sa ihmis-sielu Oot kaltainen ve'en: Se taivaast' tulee, Se taivaan nousee. Ja taasen ales Sen maahan täytyy Ain' vaihetellen.

Jos korkealt' virtaa Vuori-kyljeltä Kirkas suihkunsa, Hän heittäyy hellästi Pilvilaineina Sulja-paadelle; Sen suosimana Sitt' kulkee verkoillen Ja hiljaa vilisten Ales syvyyteen.

Jospa kallioit' kohoo Tiellä putouksen, Hän vihoissaan kuohuu Ain' asteettain Ales kuiluhun. Laaka-uomassaan Sitte laaksoja luikkii; Ja pinnassaan Jo ihailee kasvojans' Kaikki tähdet.

Tuuli on aaltojen Ylkämies armas, Tuuli ain' pohjalta Kuohuja tuo.

Sa ihmis-sielu Kuin moinen oot ve'en! Sa ihmis onni Kuink' kaltainen tuulten!

Promeetteo.

Sa peitä taivahas, Zeys, Sumupilvilläs, Ja harjoittele, kuni lapsi Jok' ohdakkeita latvoo, Sa iskua tammien, kukkulain; Mutta maahani tok Et pysty sa, Etkä mökkiini, jota et sa ole tehnyt, Etkä lieteheni, jonka liekistä Mua kadehdit.

En tunne ma köyhempää Alla auringon teit', jumalia! Te ruokitte kurjasti Uhrianteilla Ja rukouksilla Ylevyytenne, Ja nääntyisitte, jos oisi Eivät houruja toiveisia Kerjäläiset ja lapset.

Lasna ollessain, Kun tiennyt en minne, kunne, Ma kiersin eksyneet silmäni Päin taivahan, ikään kuin oisi Tuolla ylhäällä korva mua kuullakseen, Olis sydän, kuin mun, Ahdistettua armahtaakseen.

Mua suojeli ken Ylpeydestä titaanien? Ken kuolosta pelasti, Orjuudesta ken? Eikö kaikki tuo oo sun työs, Pyhä hehkuva sydämeni? Vaan sa, pettynyt, hehkuit Pelastuksestas kiitokset Tuolla ylhäällä uinahtavalle.

Mun kunnioittaa sua? Miksi? Ootko ahdistetun sa tuskat Lievitellyt sa milloinkaan? Ootko pyyhkäissyt kyyneleitä Sa kiusatun konsanaan? Eikö mieheksi mua oo taonut Kaikkivaltias aika vaan Ja sallimus ikuinen, Minun herrat ja sun?

Sa ehkä arvelet, Ett' mun elämää vihata pitäis Sekä paeta erämaihin, Kosk' kaikki ei unelmani Ole kukkia tuoneet?

Tässä istun ma, kaavaan inehmoja Mun kuvani mukaan, Luon heimoa, minun kaltaista, Kärsimähän ja itkemään, Nauttimahan ja iloitamaan, Pitämättä sinusta lukua Kuin ma!

Ihmisyyden ääret.

Kosk' ikivanha Isänen pyhä Vakavin käsin Pauhaavist' pilvist' Leimuvat tulensa Luo yli maan, Ma suutelen viimeistä Vaippansa helmaa, Kauhua lapsen Povessani.

Sillä verroille Ei pyrkikö jumalain Ihminen. Jos ylös hän kohoo, Tavottaaksensa Kiireelläns tähtiä, Jo leijoileepi Hän horjuvin jaloin, Ja leluks hän joutuu Pilvein ja tuulten.

Josp' vakavilla, Kiinteillä kannoilla Vankalla, vahvalla Maalla hän jää, Eip' ulotu hän Edes tammien Tai viinapuitten Rinnalle.

Mi ompi väli Jumaloitten ja ihmisten? Ett' monta aaltoa E'ellä noitten kulkee Ikivirtana: Meit' aalto nostaa, Meit' aalto nielee Ja uuvumme.

Pieneen piirrokseen vaan Meidän ikämme äärryy; Vaan lukuisat polvet Pysyväisesti Ain' liittääpi olons' Loppumattomaan jaksoon.

Jumalallinen.

Jalo olkoon ihminen, Auttavainen ja hyvä! Sillä yksin tämä Hänt' eroittaapi Olennoistahan kaikista, Joit' tunnemme.

Terve oudoille noill' Olennoille tuoll' ylhäälle, Joit' aavistamme! Esimerkkinsä hänen Myös uskomaan heitä Meit' opettakoon.

Sillä tunteeton On ainakin luonto: Kas, päivä paistaa Pahoille sekä hyvill'; Ilkiölle kuin parhaalle Pilkkuvat tähdet Ja kumottaa kuu.

Tuulet ja virrat, Ukkoset, raet, He rientävät uraansa, Tavottaen Ain' ohimennen Jok' yhtä tai toista.

Niin onnikin myös Vaan joukossa hapailee, Tarttuen milloin Viattomiin kutriin, Milloin taas syyllisen Kiireesen kaljuun.

Isoitten, vänkäin Ikilakien mukaan On meidän kaikkien Olomme piirit Täyttäminen.

Yksin ihminen vaan Voi mahdottomia; Hän eroittaapi, Hän valitsee, päättää; Luo kestäväisyyttä Myös hetkellekin.

Hän yksin vaan Voi hyvää palkita, Pahaa rangaista, Parantaa, pelastaa, Mi erilläns ompi, Taas kiinnittää.

Ja me kunnioitamme Kuolemattomia, Kuin oisivat juuri He ihmisiä, Kuin suuriss' he täyttäis, Min pienissä paras Tekee tai tekis.

Jalo ihminen Olkoon auttelias, hyvä! Toimikoon väsymättä Mi oikea, tosi, Esikuvana ollen Meill' olentoin noitten, Joit' aavistamme!

II. ANTIIKIN-TAPAISIA.

Vanhain väljät vaattehet, Meitäi koristaako net?

Peltomiehelle.

Matalalta, sa, vaan vako kultasiemenes peittää, Syvemmältäpä tok kerran sun lepäävät luus'. Kynnä ja kylvä sa! Täss' ityypi elävä taimi, Toivopa luovu ei vielä haudallakaan.

Anaakreonin hauta.

Ruusu miss' kukkii täss', miss' köynnös laakerii kiertää, Kyyhkynen kyhertää miss', sirkkanen miss' iloitsee, Mikä hauta on tää, jota elolla jumalat kaikki Kauniisti koristi? Sep' lepo Anaakreonin. Kevähät, kesät ja syyt sai nauttia runoilja armas; Talvelta vihdoin hänt' suojeli kukkula tää.

Veljekset.

Unen ja uinuksen, jumaloitten palveljaa kaksi, Toimi Promeetteo tänn' turvaksi ihmisilleen, Vaan, jumalille vaikk' helpot, tok' meille työlähät kestää, Uinus meill' muuttiihe uniks', unipa kuolemaksi.

Ajanmitta.

Eeros, mitä on tää! Tiimalasia kumpikin kätes Pitelee! Aikaa sa vain kaksinko mittaelet? Hitaasti laskeuu täst' aika armaille erotetuille, Yhdistetyillepä taas vilkkaasti tyhjentyy tää'!

Varoitus.

Aamoria älä herätä sa! Vielä nukkuu tuo armas; Toimita askareitas, mitkä sull' päiväsi tuo! Niin ajast' ottaa viisaasti vaarin toimikas äiti, Pikkuns' kun nukkunut on, pianpa herääpi jo.

Sulot tuskat.

Tuskat, pois minusta! -- Vaan, oi, kuolevaisesta koskaan Luovu ei tuskat, ei ain' kunnes hengissä hän. No, koska täytyy siis, niin tulkaat te lempyen tuskat, Siskoset ajakaat pois, syömeni pidelkäät ain'!

Yksinäisyys.

Luonnottaret, te armahat, jotk' puissa, vuorissa piilee, Kullekin suokaatte, salaa mi haluvi hän! Turvaa murheelliselle ja oppia epäilevälle. Lempivällepä, ett' onnensa kohdata saa. Sillä teill' jumalat soi, mi kielsivät inihminoilta: Jokaist' ett' lohduttaa, teihin jok' luottavi vaan.

Kauas.

Kuninkaillepa, näät, ennen muita, niin väitetään, luonto Pidempäin soi käsien kauas yltäävä voim'. Vaan myös halvalle mull' tään ruhtinais-mahdin hän antoi Sillä vaikk' kaukana sult', Liida, ma pitelen sua.

Valittu vuori.

Tyvennyydessä täss' armaansa muisteli armas, Virkkoi: Todistajaks' rupee mulle sa kiv'! Vaan älä ylpisty, sull' toveria on monta: Joka paadelle, näät, kedon, mi ruokkivi mua, Joka puullekin myös tään metsän, jossa ma liikun, Huudan ma iloisena: Onneni muistona oo! Ääntäpä suon vaan sulle, -- kuin joukosta runotar juuri Yhdenhän valitsee vaan, suudellen huuliansa.

Maalainen onni.

Lehdon haltiat tään sekä joettaret, te, olkaat, Muistaen entisiänn', meillekin lempeät nyt. Vihkien viettivät nuo salaa maalaisia juhlii; Jälkiään seuraten me onnelaan hiivimme myös. Aamor seuraapi meit'; hän saa tuo taivainen poika, Läheisii rakkahiksi, kaukaisii läheisiksi.

Filomela.

Sinua, laulatar sa, totta ruokkien kasvatti Aamor: Nuolellaan jumala kai tarjoi sull' syötäväsi. Niinpä vilpittömin, vaan myrkistynein kas kurkkuin Satakielinen nyt murtaapi sydämiä.

Pyhitty paikka.

Riveihin luonnottareni koska pyhinä kuutamoöinä Olympost' ihattaret salaisesti liittäytyypi, Kuuntelee runoilja heit'; hän kuulee kaunihit laulut, Näkee äänettömäin karkeloin salamieliset liikkeet. Mitä vaan taivaassa on ihanaa, mitä maa onnellista Synnytti milloin vaan, nyt näyttäikse uneksialle. Runottarille hän kertoo kaikk', -- ett' ei jumalat suuttuis, Sievästi juttelemaan salanäköjään ne hänet neuvoo.

Puisto.

Puisto mi viehättävä tässä tyhjästä aavikost' nousee, Väikkyy ja vihantelee eessäni loistavana! Luojaa kyllä te jälittelette, te, jumalat maitten: Kukkulat, lammikot, puut, lintuset, kalat ja muut. Vaan, että luomanne tok ei täysin Eeteniks muuttuis. Puuttuu hän onnellista, sapatinsa lepoa.

Opettajat.

Tynnyrineen Diogeno kun päivänpaisteessa loikoo, Riemuiten Kalano kun liekkihin heittäytyy. Pojalle reippaalle Filippon oppi mi oiva, Valtava jospa ei ois sillekin liiaksi suur.

Houkutus.

Hedelmän turmaisen kerran tarjoi miehelleen Eeva, Mielettömäst' puremast' heimons', oi, poteepi viel'! Pyhää ruumista, mi sielut parantaapi ja syöttää, Nautit hurskaasti nyt, Lyydia, katuva laps! Joutuin lähetän siis sulle maallisen hedelmän maireen, Taivonen sua ett'ei veisi armahaltas.

Epätasainen avioliitto.

Myös pari taivainen tää epätasalleen vähittäin joutui: Psykke, näät, iästyi ain', Aamor on vieläkiu laps.

Pyhä perhe.

Oi tuota suloista lasta, oi äitiä autuaavaista! Kun laps äitiä vaan, äiti vaan last' ihailee! Mitä nautetta tois kuva herttainen ei tämä mulle, Syytön kuin Jooseppi jos, kurja, en seisoisi täss',

Puolustus.

Naista sa syyttelet, ett' hän väikkyy toiselta toiseen! Vaiti sa: luotettavaa miestä vaan hakeepi hän.

Seppeleet.

Klopstock Pindosta pois meit' pyytääpi: laakerii, näetsen, Kärkkimän meidän ei pi'ä, vaan tyytymän kotiseen tammeen; Itsepä, kas, ylieepillisen ristiretkensä viepi Golgatan huipulle hän, outojumalia kumarrellen! Tok', mille kukkulall' ain' hän kootkoon enkeliänsä, Haudalla hyvän jos min jälkeisiä itkemään saakoon: Sankari missä vaan kuol' tai pyhä, miss' runoilja lauloi, Esimerkkinä meill' elämäss' sekä kuolemass' ollen Ylevän ihmisarvon ja miehuuden, siinä syystä Hartaasti polvistuu kaikki kansat, kunnioittaakseen Okait' kuin laakereit'kin, mi vaan häntä, koristi, kiusas.

Kiinalainen Roomassa.

Kiinalaisen ma Roomassa näin: rakennuksia kaikki, Muinaisajan ja tään, moitteli raskaiksi hän. Raukkoja noita! hän huus', tokko käsittäneekö he koskaan, Puiset ett' pylväset vaan kattoja kannella voi, Kullatettuja ett' vaan koristuksia pahvine, päineen Sivistyneempien voi hienompi silm' ihailla! Tuopa, ma arvelin, on kuva tarkka hourujen noitten, Leijuvaa jotk' kutomaans' vaippahan vertailevat Ikuiseen vakavan luonnon ja todellist' tervettä väittää Sairaaksi, että vaan he luultaisiin tervehiksi.

Runottaren peili.

Aikoen itseänsä koristella, vierivän virran Rantoja runotar käy, ain' etsien tyynintä paikkaa; Mutt' yhä lainehtien, joka kohdassa läikkyvä pintans Jumalatarta vaan rumentaa ain'; pois kääntyy hän ä'issään; Jokipa jäljessään heti pilkaten huutaa: "Sa kurja, Totuutt' et malttane nähdä, jonk' tarjoo peilini sulle!" Vaan sillä välillä jo tämä kaukana lahdella järven Ihailee kauneuttans, sovitellen seppelettänsä.

Foibo ja Hermes.

Vakaa valtias Deelon ja Majan poika, tuo sulja, Kilvan kiistelivät, kummalle kilvatko sais. Kantelett' vaatiipi Hermes, sit' vaatii myöskin Apollo, Turhaanpa toivolla tok täyttävät syömensä he; Sillä jo kiistan, näät, ratkaisemaan rientääpi. Aares: Soittimen kultaisen miekallaan pirstoiksi lyö. Hermes häijy jo hekottamaan ilkeästi; vaan Foiboo Ynnä runottaria suruhun saattavi työns.

Uusi Aamor.

Aamor, ei laps, vaan tuo nuorukainen, jok' vietteli Psykkee, Olymposs' pöyhisteli, voittoihin tottuneena; Äkkiä jumalatarta hän huomasi kaikista kauniint', Veenus Uraaniaa, ja sulostui heti häneen. Oh, pyhä itse tää ei kestänyt kosintaa moista! Turma jop' painoi hänt' lujasti sylihinsä. Siitäpä uusi nyt armainen syntyypi Aamor, Mieleltään isähän, vaan äitihin tavoiltansa. Aina hänt' tapaava oot seuruess' suloin runottareitten, Nuolens'pa sytyttää rakkautt' taitehesen.

Alppi Sweitsissä.

Eilen vielä sun pääs oli tumma kuin kutriset armaan'. Kuva jon suloinen tuolt' kaukaa mull' hymyilee; Hopeankarvaisina vaan tänään sun kukkulas loistaa Lumest', jon sumuisen yön myrskyt sun kiireelles loi. Nuoruus, vanhuus ne naapurii kaks, niitä elämä liittää, Iltahan aamua kuin liittävi kirjava un'.

III. PARAABELIN-MUOTOISIA.

Elämäss' mi äkäyttää, Kuvass' meitä miellyttää.

Selitys antiikiseen gemmiin.

Tuoss' seisoo nuor viikunapuu Puutarhassa komeassa, Sen vieress' pukki partasuu Juur kuin sit' vartioimassa.

Vaan, kviriitat, te petytte! Ei suojass' puu oo vainen; Ja tuolta eikö lentele, Jo joutuin kuoriainen.

Jo saapuu sankar taustoineen Sek' ahmii lehväsissä, Ja pukki, samaa tehdäkseen, Myös näyttää hääryksissä.

Siis puuhut, melkein latvatta Ja ilman lehtiä noita, Kas, seisoo vallan kurjana, Rukoillen jumaloita.

Täss' oppi töille nuhteeton, Te lapset nuorukaiset: Ain' haitaks puille kauris on Ja myöskin kuoriaiset!

Kissan piirakka.

Jos luonnontutkijan tunnus on Tyven katse kaikkialla, Niin mittaus jälkiään seuratkoon Varovasti, vaan luottamalla.

Kyll'p' yhdess' ihmislapsessa Voi löytyä molemmatkin, Vaan ett' ne kaks on toimea. Sen myöntänee toroisatkin.

Ol kerran kokki, kelpo mies, Jok' veitseään ei säästä; Häll' johtui mieleen, mistä ties, Myös pyssymieheks päästä.

Siis aseiss' metsään vihreään, Miss' otuksia hyppi. Siell' heti kissan kaasi hän, Jok linnunpoikii nyppi.

Hän kissaa katsoi jänöksi Sek' pysyi tuumassansa, Sit' piirakkoihin paistatti, Syöttääkseen vieraitansa.

Vaan näistä nenäkkäämmät taas Hänt' haukkuu heittiöksi: Sill' kissaa, jonka kyttä kaas, Ei kokki saa jänöksi.

Istunto.

Tässä on, missä omilla nimillänsä Piti kirjaimet muinoin istuntojansa. Punavaatteisin puetut äänikät Esi-istuimissa pöystelivät: A, E, I, U ja myöskin O, Aika outoa melua pitivät nuo. Tuli kankein askelin kerakkeet sitten, Vaan pyytämän lupaa ens täytyi niitten; Heille armas onkin esimies A, Siis hekin ympäri istua saa. Vaan seista täytyypä toisien. Kuni Ph, Th ja semmoisten. Sitten juteltiinpa jos mitäki: Tuo sanotaan akateemiaksi.

Legenda.

Erämaissa muuan pyhä mies Kummastuksekseen kerran kohdata ties Pukkijalkaisen faunin, jok' puhuupi: Herra, rukoilkaat e'est' meikäläisien. Että meitäkin päästettäis taivaasen, Iki-iloihin; meitä niin haluttaisi. Vaan pyhä mies tähän vastaapi: "Sun anomukses ei täytetyks' tulle, Ja tuskin pyyntösi myönnetään sulle: Et enkeliks pääse, sa onneton, Kas sulla kun pukkijalka on". Tähän vastavi konna hurjasti: Mitä koskee teit pukkijalkani? Oonpa usein ma nähnyt monetkin Aasi-päineen pyrkivän taivaisin.

Kirjaileja.

Ympär ketoa pitkin purosta Puutarhansa poikki Hän poimii kauniimmat kukkansa, Ja syömensä sykkivi iloisna: Tuolla kultansa tulee! -- Voi onnea vaan! Yhteen myhäilyyn vaihtaa hän kukkiaan.

Naapur tarhuri katsoa tirkistelee Yli aidan: "Noin hupsu en ole mie. On minunkin hauska kukkiain hoittaa Sek' hedelmäin linnuilta varjella koittaa, Vaan kypsät: Rahaa, ystäväni! Ken maksutta puuhata viitsisi?"

Tässä kirjailiaa te näette kaksi: Toinen tuotteitans ympäri ripoittelee Ystävillensä sekä yleisölle, Toinen tarjoaa itseään tilattavaksi.

Arvostelia.

Kävi hiljan vieras luonani, Ei ollut mulle juur vaivaksi: Sain arkimuonani etehensä. Hän söikin vatsans pakollensa, Sitten päällisiks, mitä löytyi vain, Mutta, tuskin syötyään atriain, Jo kylään veitikka luunsa viepi, Siellä ruokiani jo moitteleepi: "Soppa ois voinut olla lihavampi, Paisti kypsempi, viinit makeampi." Tuota koiraa! Tuhat tulimaista! Lyö se kuoliaks'! Se on arvostelia.

Taitolainen ja tutkia.

Oli kerran pojalla kyyhkyinen Sangen kaunis väreist' ja muust'. Aivan rakkaana pitikin poika sen. Sekä syötteli omasta suust'. Ja niin ihaili poika kyyhkyään, Ett'ei voinut iloita yksinään

Eli kettu likitienoolla täss', Vanha, kokenut, viisas ja kielekäs; Oli tutuksi joutunut pojalle tälle, Jo turhiaan monesti jutellut hälle.

"No, näytänpä ketulle kyyhkyäni!" Pian kettua pesästään tapasiki: "Kas, kettu, mun kyyhkyni, lintusein, kas! Ootko moista sa nähnyt, virkappas?"

"Anna tänne". -- Hän antoi. -- "No, kyllä kai; Vaan onpa puutteitakin, eikö vai? Sulat, näetkös, lyhyet muodoltansa". Jop' alkavi kyniä paistiansa. Poika huus'. -- "Pitää laskea pitempiä, Näm' ei kannata, korista". Jopa paljas on -- "Peto!" -- ja repaleissa. Pojan pakahtuu syömensä.

Joka pojassa tunteepi kuvansa, Hän ketuilta olkoon varoillansa.

Neoloogeja.

Nuorukaisen kerran kohtasin ma; Minä kyselin ammattiansa. Ma pyrin -- niin kuului sanansa -- Enk' suinkaan voimiain säästä, Kas talonmieheksi päästä. Ma virkoin: sen hyvin teette te, Ja toivoin, ett' pääsisi perille, Vaan kuulin sitten, ett' taatoltaan Hän perii ja myöskin maammoltaan Joukon somia ritari-hoviloita.

Voi, omituisia päitä noita.

Näristäjä.

Muuan nokkaviisastelia, Joka, teräskauppiaan puodissa Minkä pöydänteellä vaan nähdä saapi Kuin jos omia olisi, tarkastaapi, Heti valmis ol malttavaisen tään Kaikki kiiltokalunsa näpläämään, Net arvaen hupsumaisesti: Kehnot kalliiksi, hyvät huokeiksi; Mitään ostamatta sitt' pöyhkeänä Jo pötkivi taasen tiehensä.

Tämä vihdoin kauppiaa harmitti. Konstilukon juur tulipunaiseksi Hän oikeaan aikaan kuumentaa: Nokkaviisas jo tulee, huudahtaa: "Ken tuollaista sallisi ostaessa! Kas teräs on tuiki ruostehessa!" Ja hapsii käsin molemmin -- Ja kiljuu äänin kurjimmin. "No", kysyy kauppias, "mitä on?" Hän vinkuu: "Pila kunnoton!"

Nalkuttaja.

Me ristin rastin ajamme Asioitamme, huviamme, Vaan takaa ain' nalkuttelee Ja haukkuu jäljessämme.

Niin Halli meidän tallista Myös seuraa polkuamme, Ja todistaa sen haukunta Vaan että ratsastamme.

Mainioisuus.

Sekä suurill' ett' pienillä silloilla Monenlaisia näet Nepomukkia: Rautaisia, puisia, kivisiä, Jätin korkeita, nukkeen-pieniä. Kaikki kumartaa heitä, kosk' sillalla Pyhä Nepomuk heitti henkensä.

Jos joku nyt päine, korvineenki On julistettu pyhimykseksi, Tai josko on pöövelin käsissä Hän täytynyt heittää henkensä, Niin jopa jo on sitä laatua, Että kauas kuvassa loistaa saa. Puunpiirto ja vasken kaikkialle Hänet tarjovi jo koko maailmalle. Ja jokaiseen tyydytään muotohon Jos alla vaan hänen nimens on; Kuin itse Herra Kristuksenkin Ei ole käynyt juur paremmin. Ihmislapsille kummituksena, Puoli-pyhänä, puol'-katuvaisena, Niin näemme myös herra Vertheriä Puupiirroksen kunniakehässä.

Sepä todistaa vast hänen arvoansa, Että kurjimmilla nyt kasvoillansa Hän markkinoille kas kuljetaan Sekä krouvein seinihin ripustellaan. Kukin näyttää voipi sauvallansa: "Kohta kuula särkeepi aivujansa!" Sitten huokaa oluen ääressä: "Jumal' kiitos, ehjä olen mä!"

Narrin jälkilause.

Mont hyvää teost' oon tehnyt ma, Teille kiitos -- se mua ei huoleta. Ma arvelen: tässä mailmassa Kaikki kyllä saa vihdoin paikkansa. Jos kiitetään, kun tyhmiä tein, Jo nauraa rinnassa sydämein; Jos hyvistä töistä mä haukutaan. Ma pysyn tyynillä mielin vaan. Jos mahtavammalta saan selkähän, En siitä ma ole millänikään; Vaan jos mua loukkaa vertainen. Niin kylläpä hänet löylyttelen. Mua onni jos nostaa pilviin, no: Ma laulan _in dulci jubilo_; Vaan alas kun sitten pyörä mun saapi, Ma arvaan: kylläpä taas kohoaapi. Ma päivänpaisteella sure en, Että piankin taas tulee talvinen, Ja lunta kun alkaa tuiskutella, On hauska mun reellä ajaella. Jos aseunnun vaikka kuinka ma, En pysähtymään saa aurinkoa, Ja vanhaa kulkua ainiaan Täällä kuljetaan alusta loppuun vaan: Herrat, palveljat päivä päivältä, Pukee päällens ja riisuvat päältänsä, Oli joku vaikk' kuinka oiva ja suur, Hän syö, juo, nukkuu kuin halvat juur. Siis aina oon reipas ja huoleton; Ken minua seuraa, hän viisas on!

IV. KOMMAN-KALTAISIA.

Aate vankka ytimes, Vilkas käänne päättehes.

Kieli.

Mi rikas, mikä köyhä taas! Mi heikko, mikä väkevä! Onk' aarre rikas piilossaan? Säilyssä miekka mahtava? Sa peitteet poista hellästi: Jo kohoo onnes hymysuin! Sa miekkaan tartu, voimakas, Ja voitto, kunnia palkkasi!

Huokaus.

Oi, paljon säästöä ois, Ja pikemmin perille päästä vois, Jos hitaus, halu ei vaivais meitä. Mit' onnea päällä maan, Jos ei ois viiniä vaan Eikä naisen kyyneleitä!

Edistyminen.

Tahdon kyllä paremmaks Tulla, vaan en tulle! Paremmaksiko sinua? Opeta se mulle!

Pyrkisin myös paremmaks Tuota sekä tuota! Paremmaksiko meitä, vai? Poijes meidän luota.

Naamakuva.

Jos joskus kelpo vainajaa, Herra raatimiestä tai pastooria, Hänen leskensä antaa kupariin piirtää Sek' alle muistovärsyä viiltää, Siinä sanotaan: Päine, korvine Täss' näette herraa se ja se! Te näette silmänsä, otsansa, Vaan aivujansa viisaita Sekä kaikki kunnon toimiansa Oi ette tähdä naamastansa!

Niin, Lotta kulta, minunki. Täss' lähetän sull' mun kuvani: Sa näet otsani, vakava ain', Tulisilmäni, liehukutriain -- Kaikk' kurjat kasvoni näyttää tää. Vaan rakkauttani, oh' et nää.

Sotamiehen turva.

Mitäs poikien on ollakkaan? Neidot mustat, leivät vehnää vaan! Huomi tuopi toisii tienoia: Leipä musta, neidot nisuisia.

Tehtävä.

Miks kaikki toki niin tolkkutonta? Täss' voimia, tässä myös tahtoa. Tahto haluvi, voima valmis on, Ja aika on melkein loputon. Siis maailmaa tutki sa tarkkaan vaan Miss pysyvi lujasti koossaan Ja missä on hajoamaisillaan.

Nerollista tointa.

Näin vierritän ma tynnyriäin, Kuin pyhä Diogeno eteenpäin. Kosk' totta tuon, kosk' leikkiä vain. Kosk' hymysuin, kosk' vihoissani; Yht' illoin, toista huomeltain, Ei mitään juur, vaan jotain ain'! Niin vierritän ma tynnyriäin, Kuin pyhä Diogeno eteenpäin.

Ihmisvihaaja.

Noh, ihmisiä nyt periköön hiis! Jop' olen hulluksi tulla! Ei heille vasta, ma päätän siis, Oo silmäystäkään mulla! Heist' pitäköön huolta taivonen Tai itse piru jos puuttuu! -- Vaan tuskin taas ma näen ihmisen. Jo vihani lemmeks muuttuu.

Seura-elämä.

Kerran suuresta iltaseurasta Kulki hiljainen oppinut, kotia. Hältä kysyttiin: Mitäs te piditte siitä? "Jos ne kirjoja ois, en ma lukis niitä".

Probatum est.

A. Te olette ihmisvihaaja?

B. En, ihmisiä en vihaa ma! Ma vihaajaksi kyll' olin tulla, Vaan siitäpä löytyi keino mulla.

A. No, kuinka te pääsitte pulasta?

B.

Ma elelin erakkolaisena.

Alkuperäistä.

A. Sua tylkii nautinto veden tuon?

B. Ma paremmin raittiista lähteest' juon.

A. No, siitähän jokikin lähtee juur.

B. Vaan eroitus kumminkin on suur: Mit' edemmäksi hän matkustaapi, Sit' enemmän liikamakua saapi.

Ominaisille.

"Ma", kerskaa X, "en mihinkään kuntaan kuule, Enk' ketään myös ma mestariksi luule; En eläviä koskaan seuraa ma, Enk' oppia myöskään ota kuolleilta". Tää lause ehkä selittää voi näin: "Ma olen narri omin päin".

Tokisille.

Erlaista yhteen sovittaa ei kestä! En teit' jos missä syömästä ma estä: Te ootte uudet, minä vanhoillain; Jos mitään tehkäät; mulle rauhaa vain!

Parahimmille.

Ma kernaasti katselen kuolleita, Ol kuinkapa loittona toimensa; Vaan kanssa jalojen uusien Tok paremmin kilpain riemuitsen.

Pidättävää.

Mi työksennellä oliskaan, Jos löytyis oma pohja vaan, Mutt' aattees oudon suonissa Sua lyöpi vasten kuonoa.

Miks' opettajana en pysy? Siksi Ett' oppilaat pyrkivät opettajiksi.

Nöyryys.

Kun mestarein töitä ma katselen, Näen, minkä he tekivät, muuta en. Olen omia katselemassa käynyt: Näin mitä mun olisi tehdä täynnyt.

Mitenkä sitten?

Jos itse ma antaun orjaksi, Niin pilkaksi joutuu kohtaloni: Vaan jos ma herroiksi pyydän päästä, Ei suinkaan ihmiset mua säästä: Ja jos ma sinä, kun olen, jään, He sanovat: Tuosta ei mihinkään!

Elämänlaatu.

Sa ilmain, valtavain oikuille Et kulmakarvasi supistane; Siis, kaunottaret jos mutkii kuin, Sa pysyös vallan hymysuin.

Turha vaiva.

Sa otat päälles se vaiva suur Ett' jokaista varoittaa sivumennen. Miks'ei -- vaan se virka ei kannata juur: He rientävät pauloihin kuni ennen.

Paras.

Jos syömes sykkii, pääsi soi -- Et parempaa halua saata: Ken eksyä ei, eik' lempiä voi, Hän pankoon hautaan maata.

Mun mieheni.

Mun mieheni leikitteliää toi, Joka seuraa tuulella pitää aina! Ken joskus pilaa ei laskea voi, Hän syömen puolesta paljon ei paina.

Memento.

Sallimusta kyllä vastustaa Sopii, mutta joskus selkään saa; Jos et sitä siirtymään saa tieltä Poijes -- noh, niin pötki sinä sieltä.

Yks kaikki.

Jos rietas olen, niin kärsiä saan, Jos lauhkea, alati kestää vaan: En syynalaisuudesta pääse -- siksi Ain' yhtä kaikki jos pyrin miksi.

Elämän ohje.

Jos haluut herroiksi rakennella, Et mennytt' aikaa saa surkutella, Et suuttua, onnes jos mitä suopi, Vaan nauttia sen, minkä nyky tuopi. Et ihmisvihalla syömes peittää, Vaan huomi Jumalan haltuun heittää.

Tuori muna paras.

Niin, innostusta mun tosiaan Sopii verrata syömäsimpsukkaan, Mi ruoka, jos sitä et tuorna syö, Myös inhottavasti vastaan lyö. Ei intoa, kuni silakkaa, suotta Voi suolassa pitää monta vuotta.

Itsetunto.

Kukin tok' on ihminen! -- Jos hän tarkastaapi: Ett' ei luonto häntä myös Loukkaa, nähdä saapi. Riemut, tuskat monetkin Häll on omanansa: Mitäs muuta siis kuin ain' Olla oivillansa.

Arvoitus.

Hän vel' on monist' veljeksistä Ja kaikess' heidän vertaisna, Hän jäsen monist' jäsenistä On suuren isän vallassa; Vaan harvoin on hän näkyvissä, Juur kuni ottolapsi ois; Hänt' esiin päästetään vaan missä Ei hänett' toimeen tulla vois.

Vuodet.

Aivan kohteliaat ovat vuodet nuo: Ne toivat eilen, he tänään tuo! Ja niin me nuoremmat elämme täällä Kuin taivaan lintuset hyvällä säällä.

Vaan sitten äkkiä vuodet, kah! Jo hylkäävät mukavuutensa: He eivät lahjoita, eikä laina, Vaan päivä päivältä ryöstävät aina.

Vanhuus.

Mies sievä tuo vanhuus: ovea Hän monesti kylläkin kolkuttaa, Vaan kun ei keneltä kuule: Hoi! Eik' iäksi ulkona jäädä voi, Niin ovesi itse seljälle luo. Sa kohta: Aika tolvana tuo!

Hautakirjoitus.

_Laps_ ynseä, -- jäntevä nuora, _Nuorukainen_ pöyhkeä, suora, _Mies_ toimihin valmis aina, _Ukko_, oikut jon paljon ei paina! Siis piirtäkäämme kivehen: Hän tosin oli ihminen.

Esimerkki.

Jos minulta malttia puuttuu milloin, Maan kärsiväisyyden ma muistan silloin, Mi kappale myös, kuni kerrotaan, Ain' iäti ympäri kiertää vaan. Kai samaa vaatia myös saa multa: En muutahan tee kuin maammo-kulta.

Päinvastoin.

Jos pulassa ovat rakkahamme, Me vakaasti sitä valitamme; Jos onnen helmassa vihollinen, Me tuskinpa käsitämme sen. Päinvastoin: -- juhla syömellemme, Me kaksin kerroin riemuitsemme.

Ruhtinaan ohje.

Jos ihmisiä et aatteen teille Sa tahdo päästää, tee huvia heille; Vaan jospa suot heille onnen teitä, Niin keritytä ja suojele heitä.

Petos tai valhe?

Saako pettää, viekastella? Ei, sanon ma! Jos tahdot valhetella, Älä ahnasta.

Égalité.

Me emme tavoita parempia, Me kadehdimme vaan vertaisia. Se kaikista suurin kadehtia, Jok' jokaista pitää vertaisna.

Verta verrasta.

Taskus jos on ummellaan, Rakkautt' se sull' ei kanna; Käsi kättä pesee vaan: Haluut ottaa, no, niin anna!

Aika ja aviisit.

A. Te ette rakasta sanomia?

B. En, sillä he palvelee aikaansa.

Ei hätäillä.

Ei kaikki yhtä haavaa, hätäkellot! Kun sulaa lumi, vihertyvät pellot.

Ei puolustaa auta, eik' vastustaa: Jos ne ruusuja on, kyll' he kukkia saa.