Synnöve Päiväkumpu by Bjørnson, Bjørnstjerne

SYNNÖVE PÄIVÄKUMPU

Kirj.

Björnstjerne Björnson

Suomennos ["Synnöve Solbakken"].

Weilin & Göös, Jyväskylä, 1879.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Suuressa laaksossa toisinaan sattuu olemaan korkeampi paikka, johon auringon säteet vapaasti sattuvat aamusta aina myöhään iltaan asti. Ne, jotka asuvat tunturien juurella ja harvemmin saavat päivän paistetta, sanovat sellaista paikkaa päiväkummuksi. Se, josta seuraavassa kerrotaan, asui sellaisella kummulla, jonka mukaan talokin nimitettiin. Siellä lumi syksyllä viimeiseksi peitti maan, sieltä se myöskin keväällä ensiksi suli.

Talon omistajat olivat Haugiania ja sanottiin lukijoiksi, koska raamatun lukeminen heille oli tärkeämpi kuin muille ihmisille. Isäntä oli Guttorm ja emäntä Karina; heille syntyi poika, joka heiltä kuoli, eivätkä he kolmeen vuoteen tulleet ristinmaljalle. Tämän ajan kuluttua syntyi heille tyttö, jonka he nimittivät pojan mukaan; tämä oli ollut Syvert, ja tyttö kastettiin Synnöve'ksi, koska he eivät löytäneet Syvert'in mukaisempaa nimeä. Kun tyttö kasvoi suuremmaksi, sanoivat kaikki, ettei miesmuistiin niissä seuduin ollut kasvanut niin kaunista impeä kuin Synnöve Päiväkumpu. Ei hän juuri ijäkäs ollut, kun vanhemmat ottivat hänen joka pyhä mukaansa kirkkoon, ehkei Synnöve'llä aluksi parempaa käsitystä kirkonmenosta ollut, kuin että hän luuli papin Slave-Penttiä parjaavan, tämä kun sattui istumaan aivan lähellä saarnastuolia. Kumminkin isä tahtoi häntä mukaan, jotta se tulisi hänelle tavaksi; ja äiti tahtoi samaa, koska ei tietoa ollut, miten lasta sillä aikaa kotona hoidettaisiin. Jos talossa joku lampaan vuona, kili tahi porsas ei ottanut oikein menestyäksensä, niin se annettiin Synnövelle, ja sen äiti oli pannut merkille, että siitä hetkestä eläin kävi virkeämmäksi. Ei isä juuri uskonut sen siitä virkoavan, mutta kaikessa tapauksessa oli yhden tekevä, kuka eläimen omisti, joska se vaan otti hyötyäksensä.

Toisella puolen laaksoa korkean tunturin juurella oli talo, nimeltä Kuusela, siksi sanottu, koska se oli keskellä kuusikkoa, mikä oli ainoa koko seudussa. Tilan omistajan iso-isän isä oli ollut niitä, jotka Holsteinissa odottivat venäläistä, ja siltä matkalta oli hän tuonut monta muukalaista, eriskummaista siemenlajia kotiinsa. Nämä hän kylvi kartanonsa ympärille; mutta ajan pitkään oli yksi toisensa perään kuihtunut. Ainoastaan muutamista kuusen kävyistä, jotka, kumma kyllä, olivat mukaan sekaantuneet, oli noussut tiheä metsä, mikä nyt varjosi kartanoa joka taholta. Holsteinissa-kävijä oli saanut nimen Thorbjörn iso-isänsä mukaan, hänen vanhin poikansa taas oli Sæmund myöskin iso-isänsä mukaan ja niin olivat tämän talon omistajat ammoisista ajoista vuorotellen olleet Thorbjörn ja Sæmund. Mutta huhu kulki, että Kuuselassa ainoastaan joka toinen isäntä oli onnen lapsi, eikä se Thorbjörn-niminen ollut. Koska nykyiselle omistajalle, Sæmundille, syntyi esikoisensa, arveli hän sinne tänne, mutta ei juljennut rikkoa suvun vanhaa tapaa ja teki pojastansa sentähden Thorbjörn'in. Hän ehkä luotti siihen, että hän voisi poikaansa niin kasvattaa, että tämä saisi vältetyksi sen loukkauskiven, minkä kulkupuhe oli asettanut hänen tiellensä. Ei isä oikein varma asiasta ollut, mutta hän _luuli_ kumminkin huomaavansa pojassa rajua mielenlaatua. "Se pitää pois juuritettaman," sanoi hän äidille, ja kohta kun Thorbjörn oli täyteen kolme vuotta, otti isä toisinaan vitsan käteensä, siten pakottaen poikaa kantamaan kaikki halot paikallensa, ylösottamaan sitä kuppia, minkä hän äsken oli laattialle viskannut, silittämään kissaa, jota hän oli lyönyt. Mutta äiti mielellään läksi huoneesta, kuin isä sille päälle tuli.

Sæmund ihmeeksensä huomasi, että jota suuremmaksi poika kasvoi, sitä enemmän hänessä oli oikaistavaa, ehkä häntä yhä ankarammin kohdeltiin. Pienestä pitäin hän taivutti poikaa lukuun ja vei hänet mukaansa vainiolle, jotta voisi pitää häntä silmällä. Pienet lapset ja suuri talous olivat äidin hoidettavina. Hän ei muuta joutunut kuin aamuisin hyväillä ja neuvoa poikaa sekä, kun he pyhäpäivin kokoontuivat, puhella hiljaa isän kanssa. Mutta Thorbjörn mietti, saadessaan selkäänsä siitä, että a-h kuului ah eikä ha, ja siitä, ettei hänellä ollut lupa kurittaa pientä Ingridiä miten isällä _häntä_: -- kummallista tuo kumminkin on, että minun tilani on niin vaikea, ja kaikilla pienillä siskoillani on niin hyvä oltava.

Koska hän enemmiten oli isän kanssa eikä juuri paljon rohjennut puhua hänelle, tuli hän harvapuheiseksi, ehkei häneltä mietteitä puuttunut. Kerran kumminkin, heidän kosteita heiniä kantaessa, virkkoi hän: "Mintähden Päiväkummulla kaikki heinät ovat kuivat ja korjussa, mutta meidän vielä kosteita." -- "Koska _heillä_ useammin on auringonpaistetta kuin meillä." -- Ensi kerran huomasi Thorbjörn nyt, että hän itse oli ulkopuolella tuota kummun päivänloistetta, jota hän niin monasti oli ihaellut. Siitä päivästä hänen silmänsä entistään useammin kääntyivät Päiväkumpuun päin. "Älä siinä istu ja töllistele," sanoi isä häntä kylkeen survaten, "täällä alhaalla saamme pienimmästä suurimpaan raataa voimaimme mukaan, voidaksemme pitää taloa kunnossa."

Sæmund vaihtoi palveluspoikaa, Thorbjörn'in ollessa seitsemän tahi kahdeksan vuoden ikäinen. Aslak oli uuden nimi. Hän oli jo paljon maailmaa nähnyt, ehkä oli sittenkin poikanulikka vaan. Illalla, jolloin hän tuli, oli Thorbjörn jo levolla, mutta seuraavana päivänä, tämän kirjansa ääressä istuessa, potkasi joku oven auki sellaisella jyryllä, ettei hän moista ennen ollut kuullut. Sisään ryömi Aslak, kantaen suurta puutarakkaa, minkä hän niin voimakkaasti paiskasi laattialle, että pirstaleet ympäriinsä lensivät. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan, puistaaksensa lumen yltään ja joka hypyllä huudahti hän: "Kylmä on, sanoi velhon morsian, istui jäässä lantioihin!" Isä ei ollut tuvassa, -- mutta äiti kokosi lumen ja kantoi sen ääneti ulos... "Mitä _sinä_ töllistelet?" kysyi Aslak Thorbjörn'iltä. -- "Enkä mitään", vastasi tämä, sillä hän pelkäsi. -- "Oletko nähnyt kukkoa, joka on kirjassasi, tuolla?" --"Olen." -- "Sillä on monta kanaa ympärillänsä kirjan kiinni ollessa; oletko sitä huomannut?" -- "Enkä." -- "Tarkastappa sitten!" -- Poika teki niin. -- "Pöllö!" sanoi Aslak hänelle. -- Mutta siitä hetkestä ei kellään ollut sellaista valtaa hänen ylitsensä kuin Aslakilla.

"Sinä et mitään taida," sanoi Aslak eräänä päivänä Thorbjörn'ille, -- tämä kulki tapansa mukaan edellisen jäljessä. -- "Osaanpa minä neljänteen pääkappaleesen." -- "Vieläpähän! Et sinä edes ole kuullut velhosta, joka tanssi tytön kanssa auringon nousuun asti ja halkesi miten vasikka, joka on piimää syönyt!"

Ei Thorbjörn ikänänsä ollut niin paljon viisautta yhtä aikaa kuullut. -- "Missä tuo tapahtui?" kysäsi hän. -- "Missä... Se ... se tapahtui Päiväkummulla, tuolla!" Thorbjörn tuijotteli. -- "Oletko kuullut hänestä, joka möi itsensä paholaiselle vanhasta saapasparista?" Thorbjörn ei saanut vastatuksi, niin ällistynyt hän oli. "Sinä varmaankin mietit, missä tuokin sai tapahtuneeksi -- hä?... Sekin tapahtui Päiväkummulla, aivan tuon puron varrella, näethän!... Jumala meitä varjelkoon! Uskon-oppisi on huonolla kannalla," lausui hän edellisen lisäksi. "Varmaankaan et ole kuullut hänestäkään, Karina Puuhameesta?" Ei hän ollut mitään kuullut. Ja Aslak, aika vauhtia työskennellen kertoi vieläkin suuremmalla vauhdilla -- kertoi Karina Puuhameesta, myllystä mikä jauhoi suolaa meren pohjalla, paholaisesta puukengissä, loitsijasta, joka jäi parrastaan puurunkoon kiinni, seitsemästä viheliäisestä neitseestä, jotka nykäisivät karvat Skytte-Pietarin sääristä, tämän maatessa, eikä hän sittenkään herännyt, ja kaikki tapahtui Päiväkummulla. -- "Mikä Herran nimessä poikaa vaivaa?" kysyi äiti seuraavana päivänä. "Hän on päivän koitteesta asti ollut polvillansa penkillä ja katsellut Päiväkumpuun päin." -- "Niin, tänään hänellä on kiire," sanoi isä, joka lepäsi pitkän pyhäpäivän. -- "Hm, ihmiset sanovat, että hän silmäilee Päiväkummun Synnöveä," lausui Aslak, "mutta ihmiset ne lörpöttelevät niin paljon," lisäsi hän. Thorbjörn ei tuota oikein käsittänyt, mutta kasvonsa kävivät kumminkin tulipunaisiksi. Koska Aslak siitä huomautti, kiipesi hän alas rahilta, otti katekismonsa ja rupesi lukemaan. "Niin, lohduttele sinä itseäsi vaan Jumalan sanalla," sanoi Aslak, "et sinä häntä kumminkaan saa."

Kun oli viikkoa niin pitkältä kulunut, että hän varoi muiden asian unohtaneen, kysyi Thorbjörn hiljaa äidiltään (sillä hän oli siitä hämillään): "Äiti, kuule, -- kuka on Synnöve Päiväkumpu?" -- "Hän on pieni tyttö, joka kerran pääsee Päiväkummun omistajaksi." -- "Onkohan hänellä puuhametta, semmoista?" Äiti silmäili poikaa kummastellen: "mitä kyselet?" sanoi hän. Thorbjörn huomasi jotain tuhmaa sanoneensa ja vaikeni. "Ei kukaan ole häntä kauniimpaa lasta nähnyt," lisäsi äiti, "Jumala on hänen siten palkinnut siitä, että hän aina on kiltti ja hyvä sekä lukemiseen harras." Nyt tiesi hän senkin.

Eräänä päivänä, Sæmund oli Aslakin kanssa ollut ulkotyössä, sanoi edellinen illalla Thorbjörn'ille: "Et sinä tästälähin saa seurustella rengin kanssa." Mutta Thorbjörn ei sitä ottanut kuullaksensa. Sentähden kuului jonkun ajan kuluttua: "Tästälähin, jos sinun tapaan hänen parissaan, ei sinulle hyvin käy!" Silloin Thorbjörn hiipi Aslakin jäljessä, kun ei isä sattunut sitä näkemään. Kerran isä tapasi heidät keskenänsä haastellen. Silloin Thorbjörn sai selkäänsä ja ajettiin tupaan. Mutta siitä päivästä seurasi Thorbjörn Aslakia, isän kotoa poissa ollessa.

Eräänä sunnuntaina, kun isä oli kirkossa, harjoitti Thorbjörn vallattomuutta kotona. Aslak ja hän olivat lumisilla. "Älähän, pallosi koskevat kipeästi," rukoili Thorbjörn, "lumitelkaamme yhdessä jotakin muuta." Siihen Aslak heti suostui, ja siten he ensin nakkelivat lunta pienelle kuuselle tuolla ruoka-aitan luona, sitten aitan ovelle ja vihdoin aitan akkunalle, -- eihän ruuduille, sanoi Aslak, vaan akkunan puitteelle. Thorbjörn'in pallo osui kumminkin ruutuun ja hän vaaleni. "Entäs tätä! Kuka sen saa tietää? Heitä paremmin!" Hän teki työtä käskettyä, mutta särki vielä toisen. "Nyt en enää heitä." Samassa tuli hänen vanhin sisarensa, pieni Ingrid ulos. "Viskele _häntä_, kuuletko!" Thorbjörn oli heti valmis, tyttö itki ja äiti kiiruhti tuvasta ulos. Hän käski poikaa taukoamaan. "Heitä, heitä!" kuiskasi Aslak. Thorbjörn oli kiihoissaan; hän noudatti käskyä. "Jopa arvelen, että olet järjeltäsi," sanoi äiti ja juoksi hänen jälkeensä. Thorbjörn edellä, äiti perässä -- pitkin kartanoa; Aslak nauroi, ja äiti nuhteli. Mutta vihdoin hän syvässä lumikinoksessa sai pojan kiinni ja alkoi koko lailla mätkiä häntä. "Minä lyön takaisin, minä, niin on täällä tapana," -- äiti taukosi hämmästyneenä ja katseli häntä. "Tuon on toinen sinulle opettanut," lausui hän, tarttui ääneti hänen käteensä ja vei hänet sisään. Ei hän sanaakaan enää Thorbjörn'ille virkkanut, vaan hyväili hänen pieniä siskojaan ja kertoi heille, että isä hetkisen kuluttua palajaisi kirkosta. Silloin kävi tupa sangen kuumaksi. Aslak pyysi päästä erään sukulaisen luo; siihen heti suostuttiin; mutta Thorbjörn'in olo kävi kahta tukalammaksi Aslakin mentyä. Hänen vatsaansa kivisteli kauheasti, ja hänen kätensä olivat niin hiessä, että niistä jäljet jäivät kirjaan, hänen siihen koskeissaan. Kun äiti vaan ei sanoisi mitään isälle, jahka hän kotiin saapuu, mutta pyytää häntä siitä, sitä ei poika saanut aikaan. Kaikki esineet kävivät hänen silmissään toisenvärisiksi, ja seinäkello pani: "rapp, rapp -- rapp, rapp!"

Hänen täytyi kiivetä akkunalle ja katsella Päiväkumpua. Se yksin lumen peittämänä, hiljaisena välkkyili päivän paisteessa, miten ennenkin. Tuvan akkunatki kimaltelivat, niissä varmaankaan ei ollut yhtäkään särkynyttä ruutua, haiku vallattomasti tuprueli savutorvesta, josta seikasta hän päätti, että sielläkin keitettiin kirkkoväelle. Siellä varmaankin Synnöve juoksi isäänsä vastaan eikä suinkaan odottanut häneltä selkäsaunaa. Ei Thorbjörn tietänyt, mitä toimiskella, ja kävi yht'äkkiä verrattoman rakkaaksi siskojansa kohtaan. Ingridille oli hän niinkin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, minkä Aslak oli hänelle antanut. Ingrid kävi kiinni hänen kaulaansa, ja hän samoin Ingridin kaulaan: "Rakas, pieni Ingridini, oletko minulle suutuksissa?" -- "En suinkaan, Thorbjörn-kultani! Mielelläsi saat heitellä lunta päälleni, miten paljon vaan tahdot". Mutta tuolla portailla joku puisti lunta jaloistansa! Aivan oikein, isä tuo oli; hän näytti suopealta ja hyvältä, sepä vielä vaikeampaa. "Noh", kysäsi hän ja katsahti ympärilleen -- ja tuopa kumma, ettei seinäkello paikaltaan romahtanut. Äiti asetti ruoan pöydälle. "Mitä tänne kotiin kuuluu?" kysyi isä pöydän ääreen istuen ja lusikkaan tarttuen. Thorbjörn katsahti äitiin ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Eipä juuri mitään", vastasi äiti tavattoman vitkaan ja aikoi vielä siihen jotakin lisätä, sen Thorbjörn kyllä huomasi. "Minä annoin Aslakille luvan käydä kylässä", lausui hän. -- Nyt ollaan alussa, arveli Thorbjörn -- ja rupesi Ingridin kanssa niin hartaasti leikkimään, kuin hän ei olisi mitään muuta koko maailmassa ajatellut. Niin kauan ei isä milloinkaan ollut syönyt ja Thorbjörn rupesi laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi neljänteen, aikoi hän koettaa, miten pitkälle voisi laskea neljännen ja viidennen välillä, ja silloin sekaantui hän. Vihdoinkin nousi isä ja lähti ulos. Ruudut, ruudut soivat, pojan korvissa, ja hän tarkasti, olivatko tuvan akkunat kaikki eheät. Niille ei ollut mitään vahinkoa tullut. Mutta nyt lähti äitikin ulos. Thorbjörn otti pienen Ingridin syliinsä ja sanoi niin lempeästi, että tämä kummastuneena tuijotti häneen: "Olkaamme me kahden knltakuninkaisilla, ollaanko?" Siihen Ingrid heti oli valmis. Ja Thorbjörn lauloi että polvensa värisivät:

Niityn kukka Pienokainen, Kuule mua vähäisen! Ja jospa oisit armaani mun, Sametti-kaapuun pukisin sun, Kullan ja helmin sirotettuun. Hitteli, hutteli, hoittaa, -- Nummella aurinko loistaa!

Ja Ingrid vastasi:

Kuningatar, Helmetär, Kuules mua vähäisen! En tahdo olla armaasi sun, En huoli pukeida kaapuhun, Kullan ja helmin sirotettuun. Hitteli, hutteli, hoittaa, -- Nummella aurinko loistaa!

Mutta juuri kun leikki oli hupaisimmallaan, astui isä sisään ja kiinnitti silmänsä Thorbjörn'iin. Hän sulki Ingridin lujemmin syliinsä eikä todellakaan tuolilta pudonnut. Isä kääntyi toisaalle eikä virkkanut mitään: puolen tuntia kului, ei hän vieläkään mitään sanonut, -- ja Thorbjörn aikoi ruveta iloiseksi, mutta ei rohjennut. Hän ei tietänyt mitä uskoa, kun isä itse riisui vaatteet hänen päältään; hän alkoi jälleen vähin vapisemaan. Silloin isä häntä hellästi hyväili; ei hän tätä pojan muistaen milloinkaan ennen ollut tehnyt, ja siitä kävi Thorbjörn'in sydän niin lämpimäksi, että pelko katosi hänestä, miten jää auringon paisteessa. Ei hän tietänyt, miten hän sänkyynsä tuli, ja koska ei laulaminen eikä liioin huutaminen käynyt laatuun, laski hän kätensä ääneti ristiin ja rukoili "Isä meidän" kuusi kertaa alusta loppuun ja edestakaisinkin hiljaa itsekseen, -- ja nukkuessaan arveli hän, ettei hän ketäkään taivaan alla pitänyt niin rakkaana kuin isäänsä.

Seuraavana aamuna hän heräsi kauheassa tuskassa siitä, ettei hän voinut parkua, sillä nyt kumminkin oli selkäsauna saatavissa. Kun hän silmänsä aukaisi, huomasi hän suureksi iloksensa, että hän oli nähnyt unta vaan, mutta huomasi myöskin kohta, että joku toinen sai selkäänsä; tuo toinen oli Aslak. Sæmund astui edestakaisin laattialla, ja Thorbjörn tunsi tuon astunnan. Tuo lyhytläntä, tanakka mies loi vähän väliä tuuheiden kulmakarvain alta sellaisen katseen Aslakiin, että tämä kyllin tiesi, mitä tuleva oli. Aslak istui suuren tynnyrin pohjalla, jalkojansa hän joko leikutteli sinne tänne, tahi asetti hän ne ristiin allensa. Hän piti vanhaan tapaansa kätensä taskussa ja lakkia päässänsä. Sen alta rippui muutama musta suortuva alas.

Hänen alatikin vähän vino suunsa oli nyt vielä enemmän väärässä. Päätänsäkin piti hän vähän kallellaan ja vilkui Sæmundia syrjästä puoleksi suljettuin silmin. "Niin, poikasi kyllä on pehmeä päästään", sanoi hän, "mutta pahempi vielä on, että hevosesi on noiduttu". Sæmund pysähtyi. "Ilkiö!", huusi hän, niin että tupa kajahti, ja Aslakin silmät painuivat yhä kiinnemmiksi. Sæmund jatkoi astuntaansa; Aslak istui hetkisen ääneti: "Noiduttu se on sittenkin, se on varma!" -- ja vilkaisi jälleen Sæmundiin nähdäkseen, mitä _tuo_ vaikuttaisi. "Eipä ole, mutta metsässä se pelkää, se vika sillä on," sanoi Sæmund yhä kävellen; "sinä olet kaatanut puita sen päälle, sinä ilkeä lurjus, ja siitä syystä ei kukaan enää saa sitä metsässä rauhallisesti kulkemaan." Aslak kuulteli hetken aikaa. "Niinpä pidä luulosi! Ei usko ketään turmele. Mutta minä epäilen sen hevostasi auttavan," lisäsi hän ja siirtyi samalla ylemmäksi tynnyrille sekä peitti kasvonsa toisella kädellään. Sæmund aivan oikein lähestyikin häntä ja sanoi hiljaan, mutta tuimasti: "Sinä olet ilkeä ..." -- "Sæmund!" kuului uunin äärestä; se oli Ingeborg, hänen vaimonsa, joka koki saada Sæmundia vaikenemaan, samalla kun hän rauhoitti nuorimpataan. Lapsi oli jo ääneti, ja nyt Sæmundkin vaikeni; mutta asetti kumminkin niin tanakalle miehelle pienenlaisen nyrkkinsä Aslakin nenän eteen, piti sitä siinä hetkisen, kumartuen vähän eteenpäin ja kiinnittäen polttavat silmänsä häneen. Sitten pitkitti hän taas entistä astuntaansa luoden silloin tällöin pikaisen silmäyksen Aslakiin. Tämä oli aivan vaalea, mutta pilkallinen hymy lepäsi Thorbjörn'iin päin käännetyllä kasvoinsa puoliskolla, ehkei Sæmundiin päin oleva mitään liikutusta osoittanut. "Jumala suokoon meille kärsiväisyyttä!" sanoi hän hetken kuluttua, mutta kohotti samassa kyynäspäätänsä ikäänkuin lyöntiä torjuaksensa. Sæmund pysähtyi äkkiä ja polkaisi laattiaa jalallansa, kiljahtaen kurkkunsa täydeltä: "Älä häntä mainitse, -- sinä!" Ingeborg nousi pienokaisinensa ja tarttui lempeästi hänen käsivarteensa. Ei Sæmund häneen silmiään kääntänyt, mutta samassa hänen käsivartensa kumminkin vaipui taas; Ingeborg istautui jälleen. Sæmund käveli edestakaisin, mutta ei kenkään mitään virkkanut. Kun tätä oli kestänyt vähän aikaa, lausui Aslak uudestaan: "Niin, hänellä varmaankin on paljo Kuuselassa toimiskeltavaa -- hänellä!" -- "Sæmund! Sæmund!" kuiskasi Ingeborg; mutta ennen kun se Sæmundin korville ennätti, oli hän syössyt Aslakin luo, joka asetti jalkansa eteen. Se ruhjottiin alas, ja miestä kouraistiin siitä sekä nutun kauluksesta, nostettiin paikaltansa ja heitettiin niin tuimasti kohden suljettua ovea, että oven lauta irtautui ja Aslak lensi suin päin siitä ulos. Ingeborg, Thorbjörn ja kaikki lapset parkuivat ja rukoilivat hänen puolestansa, ja koko perheessä vallitsi tuskallinen hälinä. Mutta Sæmund riensi ulos hänen jäljessänsä, ei hän ehtinyt oveakaan oikein avata, vaan potkaisi sen pirstaleet syrjään, tarttui toistamiseen Aslakiin, kantoi hänet eteisestä kartanolle, nosti hänet korkealle ylös ja heitti voimainsa takaa jälleen maahan. Ja koska hän huomasi, että siinä paikassa oli niin paljo lunta, ettei Aslakiin oikein kipeästi käynyt, asetti hän polvensa tämän rinnalle ja kävi kiinni hänen kasvoihinsa, nosti hänen kolmannen kerran maasta, kantoi hänen lumettomampaan paikkaan miten susi, joka raastaa mukaansa revittyä koiraa, paiskasi hänen jälleen entistään kiivaammin maahan, ruhjoi vielä polvellaan -- eikä kenkään voinut arvata, miten tämä leikki päättyisi, ell'ei Ingeborg, lapsi käsivarrellaan, olisi heittäytynyt väliin; "älä meitä kaikkia onnettomuuteen saata!" vaikeroi hän.

Hetken kuluttua istui Ingeborg tuvassa, Thorbjörn puki päällensä, isä astui edestakaisin, joi toisinaan vähän vettä; mutta kätensä vapisi niin, että vesi läikkyi astiasta laattialle. Aslak ei tullut sisään, ja Ingeborg aikoi vähän ajan kuluttua lähteä ulos. "Jää tupaan!" sanoi mies, niinkuin hän ei olisikaan vaimollensa puhunut, ja tämä jäi paikallensa. Eipä pitkältä aikaa kumminkaan kulunut, ennenkun hän itse lähti ulos. Hän ei palannutkaan. Thorbjörn otti kirjansa ja luki, kertaakaan ylös katsomatta, ehkei hän ainoatakaan lausetta käsittänyt.

Myöhempään aamupäivällä oli talo taas entisessä järjestyksessään, ehkä jokaisesta oli ikäänkuin ikävä vieras olisi siellä käynyt. Thorbjörn rohkaisi mielensä ja lähti ulos, ja ensimmäisen, jonka hän oven takana tapasi, oli Aslak. Hän oli laittanut kaikki kapineensa kelkkaan; mutta kelkka oli Thorbjörn'in. Thorbjörn tuijotti häneen, sillä hän oli ilkeän-näköinen. Veri oli hyytynyt hänen kasvoillensa ja sitä oli ympäriinsä tahrattu, hän yski ja koitteli usein rintaansa. Hän katseli hetkisen ääneti Thorbjörn'iä, lausui sitten kiivaasti: "Poika, en voi silmiäsi kärsiä!" Näin sanoen istui hän kaksinreisin kelkkaan ja lähti matkoihinsa. "Katsoa saat, mistä kelkkasi löydät!" sanoi hän nauraen, kääntyi vielä kerran Thorbjörn'iin päin, näyttäen hänelle pitkää nenää. Siten läksi Aslak matkoihinsa.

Mutta seuraavalla viikolla tuli nimismies sinne, isä oli toisinaan poissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa kylässä. "Äiti, mitä tämä merkitsee?" -- "Aslak on tämän kaiken saanut aikaan."

Sitten eräänä päivänä kuultiin pienen Ingridin laulavan:

Oi te ihmiskurjat, Oikut teill' on hurjat; Tyttö kaulaans' kaarruttaa, Poika mielens' menettää, Emäntä keittoon vettä, Isäntä unta vetää. Talossa viisain katti, Päältä kerman lakkii.

Kuulusteltiin tietysti, mistä hän oli oppinut tuon lorun. Thorbjörn oli sen opettanut. Tämä säikähti kovin ja sanoi, että hän oli sen Aslak'ilta oppinut. Silloin sanottiin hänelle, että hän saisi selkäänsä, jos hän vielä itse laulaisi tahi opettaisi tytölle sellaisia remputuksia. Kohta tämän jälkeen kuultiin pienen Ingridin manaavan. Thorbjörn taas käskettiin esiin, ja Sæmund arveli, että paras olisi vähän käyttää vitsaakin samalla, mutta hän itki ja lupasi parannusta niin kauniisti, että hän sillä kertaa pääsi. Seuraavana pyhänä sanoi isä hänelle: "Tänään pääset kotona kiusaa tekemästä; sinun tulee seurata minua kirkkoon."

TOINEN LUKU.

Talonpoika aina mielessään asettaa kirkon korkealle juhlalliselle paikalle. Se on laakson ainoa komeampi rakennus, ja sen huippu ulottuuki siitä syystä vähän kauemmaksi, kuin mihin se näyttää ulottuvan. Sen kellot tervehtivät pitkä-matkaista hänen kirkkoa lähestyessänsä, ja tämä aina nostaa lakkiansa niille ikäänkuin kiitokseksi viimeisestä! Hänen ja niiden kesken on liitto, jota ei kukaan tunne. Lapsena hän seisoi ovella ja kuunteli niitä, kirkkoväen tuolla tiellä hiljaisesti ohi kulkiessa; isä valmistautui myös kirkkomatkalle, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Hän yhdisti silloin monet mielenkuvat tuohon raskaasen, voimakkaasen ääneen. Sitä kuunnellessa hänen mieleensä aina juohtui: puhtaat, uudet vaatteet, juhlapukuiset naiset, harjatut hevoset uusine ajokaluinensa.

Vähän ijäkkäämpänä täytyy hänen paimentaa karjaa tuntureilla. Mutta kun hän ihanana, kosteisena sunnuntai-aamnna istuu kivellä lehmät ympärillänsä ja kuulee kirkon kellojen kaikuvan, silloin käy hän surumieliseksi. Sillä jotain valoisata, keveästi houkuttelevaa tuolta alhaalta niissä helisee. Hän silloin muistaa tuttavansa kirkolla, Herran temppelissä käyntinsä, hyvän ruoan kotona, isän, äidin, siskot, leikit nurmella iloisena sunnuntai-iltana, ja pieni sydän rinnassa ryhtyy kapinaan. Hän vielä hetkisen kuuntelee kirkon kelloja, luoden pitkän katseen alas laaksoon, lukee sitten pienen rukouksen, hypähtää paikaltansa, on jälleen iloinen ja torahuttaa torveensa niin, että vuoret rämähtävät.

Näissä hiljaisissa tunturi-laaksoissa kirkko vielä eri tavalla puhuu eri ikäisille ja näyttää toiselta eri katsojille. Se seisoo korkeana ja juhlallisena rippilapselle, -- kohotetun sormin puoleksi uhaten ja puoleksi viitaten nuorukaiselle, joka lähestyy valittunsa kanssa, -- hartevana ja voimakkaana miehen murheelle, -- avarana ja leppeänä väsyneelle vanhukselle. Jumalan-palveluksen aikana pienet lapset tuodaan kastettaviksi ja tunnettu seikka on, että tämän toimituksen kestäessä on hartaus suurin.

Sentähden ei voi kuvata norjalaisia talonpoikia, ei turmeltuneita, eikä turmelemattomia, joskus kirkkoa tapaamatta. Tämä jos näyttääkin yksitoikkoiselta: ei se kumminkaan ikävintä ole. Tämä olkoon yleiseen sanottu eikä varta vasten siitä kirkonkäynnistä, mikä nyt seuraa.

Thorbjörn iloitsi matkasta ja katsannoista. Hän tunsi sen äänettömyyden painon, joka ennen jumalanpalveluksen alkua valtasi kaikkia ja kaikkea, ja ehkei hän itse muistanut kumartua, koska Isä-meidän luettiin, oli hänen päänsä kumminkin ikäänkuin alaspainettuna, nähdessään sadottaisin kumartuneita päitä. Nyt alotettiin virsi, ja kaikki veisasivat yhtä aikaa hänen ympärillänsä. Tämä hänet milt'ei kokonaan valtasi. Niin ajatuksiinsa vaipuneena istui hän, että hän säpsähti ikäänkuin unesta, koska heidän penkkinsä avattiin ja eräs mies astui sinne. Virren loputtua kätteli isä miestä ja kysyi: "Miten Päiväkummulla jaksetaan?"

Thorbjörn'in silmät kävivät pystyyn; mutta ehkä hän kuinkakin töllisteli, oli hän kumminkin sangen kovalla löytääksensä mitäkään heimolaisuutta tämän miehen ja loihtumisen kesken. Hän oli suopea, valkoverinen, sinisilmäinen ja korkeaotsainen mies; hän hymyili, koska häntä puhuteltiin ja myöntyi kaikkiin, mitä Sæmund lausui; muuten oli hän harvapuheinen. -- "Tuolla saat nähdä Synnöven," sanoi isä, kumartuen alas, nosti Thorbjörn'in polvellensa ja osoitti toisella puolella olevaan naisväen penkkiin. Siellä pieni tyttö oli polvillaan penkillä ja kurkisteli yli penkin oven; hän oli Thorbjörn'in vieressä olevaa miestä vielä vaaleanverevämpi, niin vaalea, ettei hän moista ikänänsä ennen ollut nähnyt. Tytön päähineessä heiluivat punaiset nauhat, vaalean-keltaiset hiukset näkyivät sen alta, ja nyt hän hymyili Thorbjörn'ille, niin ettei tämä pitkään aikaan voinut muuta kuin katsella tytön valkoisia hampaita. Hän piti toisessa kädessään koreata virsikirjaa ja toisessa kokoon käärittyä punaisen-keltaista silkkihuivia, ja huviksensa hän nyt pieksi kirjaa huivilla. Jota enemmän Thorbjörn tuijotteli, sitä enemmän Synnöve hymyili, ja edellinen tahtoi samoin kuin tyttökin polvillensa penkille. Silloin tämä nyökäytti päätään; poika katsoi hetkisen vakavasti tyttöön: sitten nyökäytti hänkin. Tyttö hymyili ja nyökäytti kerran vielä; poika nyökäytti taas, ja uudestaan, ja sittenkin vielä kerran. Tyttö hymyili, mutta ei nyökäyttänytkään enää, -- ennenkun hetkisen perästä, jolloin poika jo oli tuon unohtanut; silloin hän taas nyökäytti päätään.

"Minä tahdon myöskin nähdä!" kuuli hän takanansa, -- ja samassa tunsi hän jonkun vetävän häntä jaloista alas laattialle, jotta hän oli vähällä pudota. Eräs pieni, jäntterä nääveli tuo oli, joka nyt urheasti yritti hänen paikallensa. Hänelläkin oli vaaleat, mutta suorukkeiset hiukset ja tylppä nenä. Aslak oli kyllin Thorbjörn'iä neuvonut, miten pahanilkiset poikanulikat, joita hän ehkä tapaisi kirkossa ja koulussa, olisivat pideltävät. Thorbjörn nipisti poikaa sentähden takaa, jotta tämä oli vähällä parahtaa, mutta pidätti itsensä kumminkin ja kömpi sen sijaan sukkelasti alas penkiltä jälleen sekä kävi kiinni Thorbjörn'in molempiin korviin. Tämä tarttui toisen tukkaan ja painoi hänet allensa; ei poika vieläkään karjahtanut, mutta puri Thorbjörn'iä reiteen; Thorbjörn syrjäytti sitä ja puristi kovasti toisen kasvoja laattiaa vastaan. Silloin häntä itseään kouraistiin nutun kauluksesta ja nostettiin ylös miten silppusäkkiä vaan, -- tämän teki isä, joka nyt asetti hänen polvellensa. "Ellemme olisi kirkossa, saisit selkääsi," kuiskasi hän Thorbjörn'in korvaan ja puristi hänen kättänsä niin, että kinervöitsi kantapäähän asti. Hän muisti Synnöveä ja katsahti sinnepäin. Tämä oli vielä paikallaan, mutta tuijotteli niin kummastuneena, että Thorbjörn rupesi aavistamaan, jotta se, minkä hän oli tehnyt, mahtoi olla varsin päin seinäistä. Heti kun tyttö huomasi, että Thorbjörn katseli häntä, konttasi hän alas penkiltä eikä enään itseänsä näyttänyt.

Esiin astuivat lukkari ja pappi, hän tosin heitä kuunteli ja katseli; ja jälleen tuli esiin lukkari ja taasen pappi, -- mutta yhä istui Thorbjörn isän polvella ja tuumiskeli: eiköhän tyttö jälleen kohta mahda katsahtaa ylös? Tuo pieni mies, joka oli vetänyt hänen alas penkiltä, istui jakkaralla etäämmällä penkissä ja aina, kun hän yritti nousta, tuustasi häntä selkään eräs vanhus, joka istui torkkuen, mutta joka säännöllisesti heräsi joka kerta, kun poika oli aikeessa kohottautua paikaltaan. "Eiköhän tyttö kohta jälleen mahda katsahtaa ylös?" arveli Thorbjörn, ja jokainen punainen nauha, jonka hän näki, muistutti tytön nauhoista, ja jokainen koreasti maalattu kuva oli joko tytön suuruinen tahi häntä pienempi. Ahah, tuollapa hän pisti päänsä esiin; mutta heti kun hän sai nähdä Thorbjörn'in, veti hän sen vakaisen näköisenä alas jälleen. -- Lukkari astui esiin ja pappikin vielä kerran, soitettiin, ja noustiin paikoiltansa. Isä puhui jälleen hiljaa vaalean-verevän miehen kanssa, he astuivat yhdessä naisväen penkin luo, jossa myöskin jo oli noustu istuvilta. Ensimmäinen, joka sieltä astui ulos, oli valkean-ihoinen nainen, joka hymyili miehen tavoin, ehkä kumminkin vähemmässä määrässä; hän oli jokseenkin pieni ja vaalea sekä piti Synnöveä kädestä. Thorbjörn meni heti suoraan jälkimäistä vastaan: mutta tyttö vetäytyi pikaisesti hänestä ja piiloutui äitinsä hameesen. "Anna minun olla!" sanoi hän. "Hän varmaan ei milloinkaan ennen ole kirkossa ollut," sanoi vaalea vaimo ja asetti kätensä Thorbjörn'in pään päälle. "Ei olekaan, sentähden tappeleekin hän ensi kertaa, kun siellä on," sanoi Sæmund. -- Thorbjörn näpeissänsä katsahti vaimoon ja sitten Synnöveen, joka hänen mielestänsä nyt oli vieläkin vakavamman näköinen. He lähtivät yhdessä ulos, -- vanhemmat keskenänsä puhellen ja Thorbjörn Synnöven jäljessä, mutta tämä vetäytyi lähemmäksi äitiään aina, kun Thorbjörn pääsi likemmäksi. Toista poikaa hän ei enää nähnyt. Kirkonmäellä pysähtyivät he ja alottivat pitempää kanssapuhetta. Thorbjörn kuuli useamman kerran Aslakia mainittavan, ja koska hän pelkäsi, että hänestä samalla vähän puhuttaisiin, vetäytyi hän syrjään. "Ei sinun sovi tätä kuulla," sanoi äiti Synnöve'lle; "mene syrjään, sanon minä!" Synnöve syrjäytyi vastahakoisesti. Thorbjörn lähestyi häntä silloin ja katseli häntä, ja tyttö katseli Thorbjörn'iä, ja niin he seisoivat pitkän aikaa toinen toistaan vaan katsellen. Viimein sanoi tyttö: "Hyi!" -- "Mintähden sanot hyi?" -- "Sinä olet tapellut kirkossa, juuri kun pappi oli messussa, -- hyi!" -- "Niin, mutta siitä on jo niin pitkä aika!" -- Tuo tyttöön koski, ja hän sanoi hetkisen kuluttua: "Sinäkö olet, jota sanotaan Thorbjörn Kuuselaksi?" -- "Niin olen; ja sinäkö olet Synnöve Päiväkumpu?" -- "Niin... Minä olen aina kuullut, että sinä olisit niin kiltti poika." -- "Enpä, tuo ei ole totta: sillä minä olen ilkein koko kotoväestä," vastasi Thorbjörn. -- "En milloinkaan ole kuullut..." sanoi Synnöve, pieniä käsiään yhteen lyöden, "äiti, äiti! hän sanoo..." -- "Vaiti ja mene syrjään," joutui hänelle sieltä vastaan, -- hän pysähtyi, astui sitten takaisin vitkaan ja takaperin, suuret siniset silmiinsä kiinnitettyinä äitiin. "Minä olen aina kuullut, että _sinä_ olet niin kiltti," sanoi Thorbjörn. -- "Niin toisinaan, koska olen lukenut," vastasi tyttö... -- "Onko siinä perää, että siellä teidän seutuvissa on niin paljo tonttuja, kummituksia ja muuta paholaisen seuraa, että niitä siellä oikein vilisee?" kysyi Thorbjörn, asettaen toisen kätensä puuskaan ja pistäen toisen jalkansa eteen -- aivan niin, kuin hän oli nähnyt Aslakin tekevän. -- "Äiti, äiti! tiedätkö, mitä hän kertoo? hän sanoo..." -- "Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tänne tule, ennenkun minä sinua kutsun!" Tytön täytyi taas takaisin vitkaan ja takaperin, tukkien huivinsa kulmaa suuhunsa, kävi siihen hampainensa ja nykieli sitä. "Onko se varsin perätöntä, että öisin siellä kummuissa soitetaan?" -- "On." -- "Etkö siis milloinkaan ole nähnyt kummituksia?" -- "En." -- "Mutta Herran nimessä..." -- "Hyi, niin et saa sanoa!" -- "Entäs tätä, eipä se vaarallista," väitti poika ja sylkäsi hampainsa välistä, näyttääksensä tytölle, miten pitkälle hän sai syljen lentämään. -- "On, on toki!" sanoi tämä, "sillä silloin tulet helvettiin?" -- "Niinkö luulet?" kysyi edellinen koko joukon sävyisemmästi; sillä hän oli arvellut, että hänelle siitä korkeintaan tulisi selkäsauna, ja nyt seisoi isä niin etäällä heistä. -- "Kuka noin arviolta on väkevin siellä teillä?" kysäsi hän ja laittoi lakkinsa vähän enemmän toiselle korvalle. -- "Sitä en tiedä." -- "Mutta väkevin meillä on isä; hän on niin väkevä, että hän antaa Aslakille selkään; ja Aslak, sen tietänet, on väkevä." -- "Vai niin." -- "Hän on kerran nostanut hevosen." -- "Hevosen!" -- "Ja se on totta, niin totta, niin, -- sillä hän on itse siitä puhunut." Silloin ei tyttökään epäillyt, tiettyä se. -- "Kuka on Aslak?" kysäsi tyttö. -- "Hän on ilkeä veitikka, tietänet. Isä suomi häntä niin, ettei tässä maailmassa ketään ihmistä ole niin piesty." -- "Tappeletteko siellä teillä?" -- "Kyllä toisinaan, niin... Eikö teillä sitten tapella?" -- "Ei milloinkaan." -- "Mitä te sitten siellä teette?" -- "Kyllähän sitä tekemistä, äiti valmistaa ruoan, kutoo ja ompelee: sitä Karina myös tekee, mutta ei niin kunnollisesti kuin äiti, sillä Karina on niin laiska. Mutta Randi hoitaa lehmiä, isä ja rengit ovat ulkotöissä." Tämän piti poika tyydyttävänä selityksenä. "Mutta aina iltasilla luemme ja laulamme." -- "Kaikkiko?" -- "Niin." -- "Tuo mahtaa olla ikävää..." -- "Ikävää? -- Äiti, hän san..." mutta samassa hän muisti, ettei sinne ollut meneminen. -- "Tiedätkö minulla on niin monta lammasta," virkkoi hän. -- "Onko sinulla?" -- "On niinkin, kolme poikii talvella, ja luulen varmaan yhden saavan kaksikin vuonaa." -- "Vai on sinulla lampaita?" -- "On, minulla on lehmiä, ja porsaitakin. Eikö sinulla ole yhtäkään?" -- "Eikä." -- "Tule minun luokseni, niin minä annan sinulle yhden vuonan ja saatpa nähdä, että siitä sitten saat useamman." -- "Sepä olisi verrattoman hupaista." -- He olivat hetken ääneti. "Eiköhän Ingridkin voisi saada vuonan?" kysäsi Thorbjörn. -- "Kuka on Ingrid?" -- "Ingrid, pieni Ingrid, etkö tiedä?" -- Ei toinen Ingridiä tuntenut. "Onko hän sinua pienempi?" -- "Onhan toki minua pienempi, -- joinkuin sinun kokoisesi." -- "Todellakin, hänen täytyy tulla sinun kanssasi, muistatko sen!" Jaa, sen oli hän varmaan muistava. "Mutta," lisäsi tyttö, "koska sinä saat vuonan, saakoon Ingrid porsaan." -- Tuo oli Thorbjörn'istäkin viisaampaa ja nyt keskustelivat he yhteisistä tuttavista, joita heillä tosiaankaan ei monta ollut. Vanhemmat olivat nyt haastelleet loppuun, ja heidän täytyi lähteä kotiin.

Yöllä uneksi Thorbjörn Päiväkummusta ja oli siellä näkevinänsä pelkkiä valkoisia vuonia ja pienen valkeaverisen tytön punaisine nauhoineen käyskentelevän niiden keskellä. Ingrid ja hän puhuivat jok'ainoa päivä mennäksensä sinne. Heillä oli niin monta vuonaa ja pientä porsasta hoidettavina, etteivät tienneet, miten ja minne kääntyä niiden parissa. Sillä välillä kummeksivat he suuresti, etteivät heti saaneet Päiväkummulle lähteä. "Sentähdenkö että tuo pieni tytöntynkä on teitä käskenyt?" kysyi äiti, "onko mokomatakaan ennen kuultu?" -- "Niin, niin, odottakaapa vaan tulevaan sunnuntaihin," väitti Thorbjörn, "niin saammepa nähdä."

Tuo tuli. "Sinä kuulut olevan niin paha kerskaamaan, valehtelemaan ja kiroilemaan," sanoi Synnöve hänelle silloin, "ettet saa meille tulla, ennenkun sen olet jättänyt." -- "Kuka sen on sanonut?" kysyi Thorbjörn kummastuneena. -- "Äiti."

Ingrid odotti kärsimättömänä kirkkoväen kotiintuloa, ja Thorbjörn kertoi hänelle ja äidille, miten oli käynyt. "Siinä sen nyt näet!" sanoi äiti. Ei Ingrid mitään sanonut. Mutta siitä hetkestä piti sekä hän että äiti varalta, milloin poika vaan manasi tahi kerskaili. Kerran Ingrid ja hän joutuivat riitaan siitä, josko "Koira vieköön!" on pidettävä manauksena tahi ei. Ingrid joutui tappiolle, ja sitten käytti Thorbjörn "Koira vieköön" kaiken päivää. Mutta illalla kuuli tämän isä. "Niin, se sinun vieköön," sanoi hän ja kämähytti poikaa niin, että tämä kellahti kumoon. Thorbjörn häpesi enin Ingridiä, mutta tämä hetkisen kuluttua meni hänen luokseen ja hyväili häntä.

Kun noin pari kuukautta oli kulunut, saivat molemmat lähteä Päiväkummulle. Synnöve oli sitten heidän luonaan, he taas siellä, ja niin vuorotellen kaiken kasvinaikansa. Thorbjörn ja Synnöve kilpailivat lukemisessa; he kävivät samaa koulua, ja poika kävi viimein ahkerammaksi, niin ahkeraksi, että pappi opetti häntä vielä erikseenkin. Mutta Ingrid'iltä kävi hitaammin, ja häntä auttoivat molemmat toiset. Hän ja Synnöve kävivät niin eroamattomiksi, että ihmiset sanoivat heitä "Riekoiksi," koska he aina oleskelivat yhdessä ja molemmat olivat aivan vaalean-vereviä.

Tapahtui, parasta päätä kun kaikki oli hyvin, että Synnöve suuttui Thorbjörn'iin siitä, että hän rajuudessaan oli matkaansaattanut harmia toisinaan siellä, toisinaan täällä. Ingrid rupesi silloin aina välittäjäksi, ja heistä tuli jälleen hyvät ystävät, miten ennenkin. Mutta kun Synnöven äiti sai jonkun tappelun tietoonsa, niin ei Thorbjörn sillä viikolla Päiväkummulle tullut, ja tuskinpa vaan seuraavanakaan. Sæmund'ille ei kenkään rohjennut sellaista kertoa; hän käy niin kova-kouraisesti poikaan, sanoi hänen vaimonsa ja velvoitti kaikkia vait'oloon.

Kukin heistä kasvoi kauniiksi ja hyvännäköiseksi. Synnöve'stä tuli pitkä ja hoikka, kiharansa olivat keltaiset, katsantonsa vapaa sekä silmänsä tyynen siniset. Puhuessansa hän hymyili, ja ihmiset sanoivat jo aikaseen, että siunaukseksi sen lapsen tielle joutuminen oli. Ingrid oli pienempi, mutta vireämpi, hänen hiuksensa olivat vielä valkeammat, kasvonsa hyvin pienet, pulleat ja pyöreät. Thorbjörn kävi keskikokoiseksi, mutta erinomaisen sorea-vartiseksi, tummat olivat hänen hiuksensa, tummansiniset silmänsä, kasvonsa piirteet pontevat ja jäsenensä vahvat. Vihoissaan hän mielellään kerskaili, että hän taisi lukea ja kirjoittaa yhtähyvin kuin koulumestari, eikä muutoin pelännyt yhtäkään miestä laaksossa -- paitsi isäänsä, arveli hän itsekseen, mutta sitä hän ei muitten kuullen sanonut.

Thorbjörn tahtoi aikaisin valmistettaa Herran ehtoolliselle, mutta siitä ei mitään tullut. "Niin kanan kun et ole ripillä käynyt, olet poikanulikka vaan, ja minä voin sinua paremmin hallita!" sanoi isä. Niinpä sattui, että hän, Synnöve ja Ingrid yhtä aikaa kävivät rippikoulua. Synnöve oli myöskin odottanut kauan; hän oli viidentoista vuotinen, ja kuudennellatoistakin. "Ei milloinkaan kylliksi taida, kun tulee kasteen-liittonsa uudistaa," oli äiti sanonut, ja isä, Guttorm Päiväkumpu, oli sen myöntänyt. Eipä siis ihme, että pari kosijaa ilmoittiihe, toinen parempain ihmisten poikia, toinen eräs rikas naapuri. "Tuopa nyt hullua! Ei tyttö vielä ole edes ripillä käynyt!" -- "Sitten kaiketi täytynee hänet päästää Herran ehtoolliselle," sanoi isä. Mutta tästä ei Synnöve mitään tiennyt.

Pappilassa pastorin perheen naiset pitivät Synnöve'stä niin paljon, että käskivät hänen sisään, jotta saisivat puhella hänen kanssaan. Ingrid ja Thorbjörn seisoivat ulkona muiden kanssa; ja kun eräs poika sanoi hänelle: "Niinpä et päässytkään sinä mukaan, -- he varmaan vievät Synnöven sinulta!" niin tämän sai poika maksaa sinisellä silmällä. Siitä hetkestä ottivat pojat tavakseen puhua Synnöveä hänelle ja kohta huomasivatkin, ett'ei mikään saattanut häntä niin raivoihin. Metsässä pappilan läheisyydessä viimein välipuheen mukaan käytiin tuimaan tappeluun, jonka syynä oli yllämainitun tapainen asia; siinä Thorbjörn kohta oli yksinään suurta joukkoa vastaan. Tytöt olivat edeltäpäin lähteneet tiehensä, niin ett'ei ollut ketään, joka olisi mennyt väliin, ja sentähden kiihtyi tappelu yhä tuimemmaksi. Tappiolle ei Thorbjörn tahtonut joutua, yhä useammat ryntäsivät hänen päällensä, ja nyt puolusti hän itseänsä, millä vaan parahiten taisi, josta syystä siinä jaeltiinkin iskuja, mitkä sittemmin kyllä kertoilivat, mitä siellä oli tapahtunut. Aiheesen käytiin samassa, ja siitä nousi kova huhu paikkakunnassa.

Seuraavana sunnuntaina ei Thorbjörn'iä haluttanut lähteä kirkkoon; ensikerran, kun heidän piti lähteä papin luo, rupesi hän sairaaksi. Ingrid läksi sentähden yksin. Thorbjörn kysyi tytön kotiin tullessa, mitä Synnöve oli sanonut. "Ei mitään."

Kun hän sitte taas lähti mukaan, hänen mielestänsä kaikki ihmiset katselivat häntä, ja rippilapset nauraa kikertivät. Mutta Synnöve tuli muita myöhempään ja oli sinä päivänä paljon sisällä pappilassa. Hän pelkäsi papilta nuhteita, mutta havaitsi pian, että seudussa ainoat, jotka eivät tappeluksesta mitään tietäneet, olivat hänen oma isänsä ja pastori. Tuo nyt vielä kävi päinsä; mutta miten hän taas pääsisi puheen alkuun Synnöven kanssa; sitä hän ei saanut selville; sillä nyt ensi kerran ei hän mielellään tahtonut pyytää Ingrid'iä välittäjäksi. Luetoksen loputtua oli Synnöve jälleen pastorin perheessä. Thorbjörn odotti niin kauan kun vielä joitakuita toisiakin oli kartanolla, mutta viimein täytyi hänen kuitenkin lähteä. Ingrid oli ensimmäisiä, jotka lähtivät.

Seuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen kaikkia muita ja lähti puutarhaan pastorin tyttären ja erään nuoren herran kanssa. Neiti kaivoi ylös kukkia ja antoi Synnöve'lle, herra auttoi, ja Thorbjörn seisoi ulkopuolella muiden kanssa ja katseli päältä. He selittivät kylläksi ääneensä, jotta kaikki sen kuulivat, miten kukat olivat istutettavat; ja Synnöve lupasi sen itse toimittaa, jotta se tulisi tehdyksi ihan heidän selityksensä mukaan. "Et sinä voi sitä yksinäsi tehdä," sanoi tuo ylhäinen herra, ja tuon pani Thorbjörn mieleensä. -- Synnöven tultua muiden luo, osoittivat he hänelle vielä tavallisen suurempaa kohteliaisuutta. Mutta Synnöve meni Ingrid'in luo, tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä kanssaan äyräälle. Sinne he istuivat; sillä pitkään aikaan he eivät olleet oikeen keskenään haastelleet. Thorbjörn jäi muiden parveen ja tarkasti Synnöven kalliita ulkomaalaisia kukkia.

Sinä päivänä lähti Synnöve yhtenä muiden kanssa. "Ehkä minä kannan nuo kukat sinulle," virkkoi Thorbjörn. "Senpä mielelläsi saat tehdä," vastasi tyttö ystävällisesti, mutta toiseen katsahtamatta, otti Ingrid'iä kädestä ja kävi edeltä. Päiväkummulla seisahtui hän ja lausui Ingrid'ille jäähyväiset. "Minä kyllä jaksan kantaa kukat jäljellä olevan matkasen," sanoi hän tarttuen vasuun, jonka Thorbjörn oli laskenut kädestään. Kaiken tietä oli hän tuumiskellut tarjoutua istuttamaan kukkasia, mutta nyt ei hän saanut sitä tehneeksi; sillä tyttö niin kiiruisasti kääntyi heistä. Mutta jäljestäpäin hän taasen tuumiskeli, että hänen kumminkin olisi pitänyt auttaa tyttöä kukkain panemisessa. "Mitä te keskenänne haastelitte?" kysyi hän Ingrid'iltä. -- "Ei mitään."

Kun muut parhaaksi olivat päässeet levolle, puki Thorbjörn hiljaa päällensä jälleen ja lähti ulos. Ilta oli kaunis, lämmin ja tyyni, taivaan kantta ohuena verhona peittivät harmaan-siniset hattarat, sieltä täältä halki revittynä, jotta näytti siltä kuin joku samealta laelta olisi katsellut alas. Ei ketään näkynyt kartanolla eikä etäämmälläkään, mutta kaikkialla ruohikossa heinäsirkat sirisivät, ruisrääkkä rääkyi oikealta, toinen vastasi vasemmalta, josta yhä edelleen syntyi senlainen laulu nurmella, että vaeltaja astui ikäänkuin suuressa seurassa, ehk'ei hän ainoatakaan elävää nähnyt. Metsä levisi sinisenä, sitten tummana ja yhä tummempana vasten korkeata tunturia ja näytti viimein suurelta usvaiselta mereltä.

Mutta sieltä kuuli Thorbjörn teeren kuhertavan, yksinäisen kissapöllön huutavan ja kosken pauhaavan vanhaa, räikeätä nuottiaan mahtavammin kuin milloinkaan ennen, -- nyt, koska kaikki äänettömänä sitä kuunteli. Thorbjörn katsahti Päiväkumpuun päin ja lähti matkalle. Hän poikkesi tavalliselta tieltä, joutui suoraa uraa sinne ja oli kohta Synnöven pienessä kukkatarhassa, mikä oli aivan tämän ullakkosuojan akkunan alla. Hän kuunteli ja tarkasteli, mutta kaikki oli hiljaista. Hän katsoi ympärilleen puutarhassa etsien työ-aseita itselleen ja löysikin sekä lapion että haravan. Erään penkin kaivamista oli alotettu; ainoastaan pieni kolkka oli joutunut valmiiksi, ja siihen oli jo kaksi kukkaa asetettu. "Hän on väsynyt, tyttö-rääsy, ja hänen on täytynyt jättää työnsä", arveli poika. "Tämä vaatiikin miehen voimia", mietti hän edelleen ja ryhtyi työhön. Ei häntä uni ensinkään rasittanut ja vieläpä mielestänsä hän ei milloinkaan ennen ollut näin helppoa työtä toimittanut. Hän muisti, miten kukat olivat pantavat, muisti myöskin pappilan kukkatarhan ja sovitti kaikki sen mukaan. Yö kului kaikki, mutta ei hän sitä huomannut, hän tuskin lepäsi hetkeäkään ja sai koko penkin käännetyksi, kukat istutetuiksi, yhden ja toisen toistamiseenkin asetetuksi, saadaksensa kokonaisuuden yhä kauniimmaksi ja vähän väliä vilkasi hän ullakon akkunaan, olisiko kentiesi jonkun huomio häneen. Mutta eipä siellä eikä muuallakaan ketään ollut; ei hän kuullut edes koiran haukuntaa, ennenkun kukko alkoi laulaa ja herätti metsän linnut, jotka nyt yksi toisensa perään nousivat visertelemään: "hyvää huomenta". Siinä tasottaen maata penkin ympäri, muisti hän Aslakin kertomat sadut, ja miten hän aikanaan luuli tonttujen ja kummitusten kasvavan Päiväkummulla. Hän katsahti akkunaan ja hymyili ajatellessaan, mitä Synnöve herätessään uskoisi. Nyt oli aamu käynyt aivan valoisaksi, linnut pitivät jo aika pauhinata, sentähden hän heittäyi yli aitauksen ja teki joutua kotiin. Nyt ei kenkään voisi väittää, että Thorbjörn oli käynyt siellä istuttamassa kukkia Synnöve Päiväkummun kukkatarhaan.

KOLMAS LUKU.

Kohta puhuttiin niitä näitä paikkakunnassa, mutta ei kukaan varmuudella mitään tietänyt. Ei Thorbjörn'iä heidän ripille päästyänsä milloinkaan enää nähty Päiväkummulla, ja tätä ihmiset kaikkein vähemmän käsittivät. Ingrid siellä usein oli. Synnöve ja hän toisinaan käyskentelivät metsässä: -- "älkää kovin kauan viipykö", kuului äidin ääni heidän jälkeensä. "Emme", vastasi Synnöve, -- eikä tullut ennenkun illan suussa. Nuo molemmat kosijat ilmoittavat uudelleen. "Hän lausukoon itse päätöksensä", sanoi äiti, isä arveli samoin. Mutta kun Synnöve'ltä kysyttiin, saivat molemmat rukkaset. Monta muuta kävi siellä kosimassa, mutta ei kenenkään kuultu vievän onnea mukanaan Päiväkummulta. Kerran, kun äiti ja Synnöve olivat maitohulikkoja pesemässä, tutkisteli äiti, keneen hän oikeastaan oli mieltynyt. Tämä tuli niin äkkiarvaamatta, että Synnöve punehtui. "Oletko kenellekään jonkinmoista lupausta antanut?" tiedusteli äiti uudestaan ja katsoi häneen vakaasti. "En", vastasi Synnöve. Eikä siitä asiasta sitten enää puhuttu.

Koska häntä pidettiin tienoon paraampana naimaliittona, niin pitkät olivat silmäykset, jotka häntä seurasivat kirkolla, ainoa paikka, jossa häntä nähtiin kodin ulkopuolella. Hän näet ei milloinkaan ollut tansseissa tahi muissa huvipaikoissa saapuvilla, koska vanhemmat olivat Haugiania. Thorbjörn istui kirkossa vastapäätä Synnöven penkkiä; mutta eivät he milloinkaan keskenänsä haastelleet, ei ainakaan ihmisten tieten. Jotain heidän kesken kumminkin oli, sen jokainen yhtäkaikki luuli tietävänsä, ja koska he eivät pitäneet kanssakäymistä laakson muiden lempivien tavoin, niin saatiin alkuun puhetta, yhtä ja toista. Thorbjörn'iä ei oikein suvaittu. Tämän hän kyllä itsekin tiesi, sillä hän oli kovin huimapäinen tanssissa ja häissä, missä kansaa oli koolla; tällaisissa tilapäissä hän moniaasti kävi kovin tuimasti kiinni tappeluissa. Nämä kumminkin vähitellen asettuivat sen mukaan kuin yhä useammat saivat tiedoksensa, miten väkevä hän oli. Siten Thorbjörn jo aikaiseen ei voinut suvaita, että kenkään asettui hänen tiellensä. -- "Nyt olet päässyt omaan valtaasi", sanoi Sæmund, hänen isänsä; "muista kumminkin, että minun nyrkkini ehkä vielä on sinun kouraasi vahvempi!"

Syksy ja talvi olivat kuluneet, kevät joutui, eikä ihmiset vieläkään mitään varmaan tietäneet. Niin monta sanomaa kuului ympäristössä Synnöven antamista rukkasista, että hän nyt jätettiin milt'ei ihan itsekseen. Mutta Ingrid seurasi häntä; molempain piti tänä vuonna yhdessä lähteä paimenmajalle, sillä Päiväkumpulaiset olivat lunastaneet osan Kuuselan laitumesta. Thorbjörn'in kuultiin tuntureilla laulavan; sillä hän valmisteli tytöille kaikellaisia tarvekaluja.

Eräänä kauniina päivänä, koska ilta jo oli käsissä ja hänen työnsä joutui valmiiksi, istuutui häh niitä näitä mietiskelemään. Kylläpä vaan hänen ajatuksensa pyörivät siinä, josta paikkakunnassa puhe kulki. Hän laskeusi seljälleen punaisen-ruskeaan kanervikkoon, ja kädet pään alla tähysteli hän taivasta, joka heleän-sinisenä kaarteli yli tuuheiden puiden latvain. Viheriät lehdet ja neulaset laajenivat värähtelevään virtaan, ja nuo tummat oksat, jotka sitä viistoilivat, muodostelivat siihen outoja eriskummallisia kuvauksia. Taivasta näkyi silloin, koska joku lehti väistyi syrjään ja etäämmällä latvain välissä välkkyi se leveänä, oikullisesti mutkailevana virtana, kadoten kaukaisuuteen. Tämä suunnitti hänen ajatuksensa ja hän rupesi aprikoimaan silmänsä havaantoja... Koivu rakkaasti hymyili kuuselle, honka seisoi siinä äänettömyydellään ylenkatsettaan osoittaen, pörröttäen oksiansa kaikin puolin; sillä jota penseämmäksi ilma kävi, sitä useammat potelaat virkosivat ja kohosivat kohden korkeutta. "Missä talvea oleskelitte?" kysyi honka, heilutti oksiansa ja hikoili pihkaa taitamattomassa kuumuudessa... "Tuopa hullua! -- näin etäällä pohjolassa -- huh, hm!"

Mutta oli siellä niinikään eräs vanha harmahtava honka, joka oli kaikkia muita korkeampi: vaan taisipa se kuitenkin taivuttaa haaravia oksiansa alaskinpäin ja tarttua rohkean vaahteran ylempiin hius-suortuviin, jotta tämä värisi polvihin asti. Tätä sylen paksuista honkaa olivat ihmiset karsineet yhä korkeammalle, siksi kun se viimein, siihen väsyneenä ja harmistuneena, yht'äkkiä työnsi taivasta kohden sellaisella vauhdilla, että tuo kaiskera kuusi hämmästyneenä tiedusteli, oliko hän kentiesi unohtanut talvimyrskyt. "Josko ne olen unohtanut?" vastasi honka ja suomi pohjoismyrskyn avulla kuusta pitkin korvia niin, että tämä oli pyörtymäisillään. Tämä jykeä, tumma honka iski runtevat juurensa maahan niin, että varpaat vielä kuuden kyynärän matkalla pistivät esiin raidan vahvemman kohdan paksuisina. Sen raita eräänä iltana kainosti kuiskasi humalalle, joka lempivänä suikerteli pitkin edellisen runkoa. Naavakas honka oli tietoinen voimastaan ja työntäen oksia toistensa perään rajuun ilmaan, mutta niin korkealle, ettei kenkään niitä tavannut, huusi hän ihmiselle: "oksi minua, jospa voit!"

"Eihän sinua karsia taida", sanoi kotka, laskeusi armollisesti hongalle, kooten siipensä ja puhdistellen sulkiansa kurjasta lampaan verestä. -- "Luulenpa, että pyydän kuningatarta tänne asettumaan, -- hän on pesäpaikan puutteessa," lisäsi hän hiljemmällä äänellä, katsellen alastomia koipiansa, sillä hän vähän kainosteli noita ensi kevätpäivän leppeitä, hurmaavia muistelmia. Pian kohotti hän jälleen päätänsä ja tuijotteli sulkain varjostamain kulmain alta kohden pimeitä vuoren rotkoja, liiteleisikö kuningatar siellä jossain, munapakkoisena ja rauenneena. Tielle joutui hän, ja honka näki kohta pariskunnan liitelevän selkeässä, siintävässä avaruudessa korkeimpain tunturiharjain tasalla; siellä keskenänsä haastellen perheellisiä asioitansa. Ei paljosta puuttunut, ettei honka käynyt vähän levottomaksi, sillä ehkä hän piti itseänsä kuinkakin erinomaisena, oli tuo kumminkin vielä erinomaisempaa saada tuuditella kotkaparia. He laskeutuivat molemmat alas ja suoraan hongalle! Eivät he keskenänsä haastelleet, mutta rupesivat kiireesti risujen tuontiin. Honka suurenteli, jos mahdollista, entistään enemmän, -- eikä kukaan voinut häntä siitä estää.

Mutta metsässä ympäriinsä tietysti syntyi juttua loppumatonta siitä kunniasta, joka oli tullut vaari hongan osaksi. Muiden muassa eräs sievä koivuntynkä siellä seisoi katsellen kuvaansa lammen pinnassa. Hän mielestänsä oikeudella toivoi hieman rakkautta valkeanharmaalta riekuhännältä, joka piti päivällislepoa hänen oksillansa. Hän levitteli tuoksuansa riekuhännälle, tartutti itikat lehtiinsä, jotta ne olisivat helpommat pyytää; ja lopulta oli hän helteessä rakentanut keveän suojan oksistaan ja kattanut sen tuoreilla lehdillään, -- jotta lintu todellakin oli vähällä ruveta sinne kesäksi. Nyt sitä vastaan: kotka oli ottanut asuntonsa suureen honkaan ja riukuhännän täytyi matkoihinsa. Tuostapa surua, tiettyä se! Hän visertää liirutteli jäähyväisvirret, mutta aivan hiljaa, jottei kotka sitä huomaisi.

Onnellisemmasti ei käynyt muutamille varpusraukoillekaan tuolla pensastossa. Siellä he olivat pitäneet niin vallatonta elämää, ettei rastas läheisessä saarnipuussa milloinkaan päässyt levolle oikeaan aikaan, suuttui toisinaan silmittömästi ja pani ääneksi. Vakaa tikka, tuolla kuusen kyljessä, oli nauranut niin, että oli vähällä romahtaa alas. Mutta sitten näkivät kotkan hongassa! ja rastas ynnä varpuset sekä tikka ja kaikki, jotka vaan lentää taisivat, nurin niskoin matkoihinsa. Rastas vannoi, tuolla lentäessään, ettei hän milloinkaan enää valitse asuntoa niin, että hän saisi varpusia naapuriksensa.

Näin seisoi metsä siinä ylenannettuna ja miettivänä iloisessa päivänpaisteessa. Se oli odottanut kaikkea iloansa hongalta, mutta vähänpä siitä riemua olikin. Metsä kumartui vavisten joka kerta, kun pohjois-myrsky raivosi, honka pieksi ilmaa jykevillä oksillaan, ja kotka kierteli sitä tyyneenä ja rasituksetta, niinkuin tuo olisi ollut ainoastaan vähäpätöinen tuulenpuuska, joka hänelle edeskantoi jotakuta halpaa metsän uhria. Mutta koko hongisto iloitsi. Ei kukaan muistanut, ettei hän itse sinä vuonna saanutkaan pesää tuuditella. "Pois tieltä!" ärjäsivät he, "me kuulumme sukuun!"

"Mitä sinä mietiskelet?" kysyi Ingrid, -- hän astui hymyten esiin, taivuttaen moniaita oksia tieltään. Thorbjörn nousi; "paljopa voi miehen mielessä liikkua," sanoi hän ja katsoi uhkamielisesti puiden yli. "Muutoin juttuavat nykyään kaikellaisia tienoossa," lisäsi hän pudistellen rikkoja päältään. -- "Mintähden aina huolitkin siitä, mitä ihmiset puhuvat?" -- "Sitä en oikein tiedä: -- mutta -- eivät ihmiset vielä milloinkaan ole puhuneet semmoista, mikä ei olisi mielessäni liikkunut, jos kohta se ei ole töissäni ilmaantunut." -- "Tuo oli häijysti sanottu." -- "Ehkä oli," myönsi hän; ja lisäsi heti: "mutta se oli todenmukaista." Ingrid istuutui nurmelle, Thorbjörn seisoi eteensä katsellen. "Minä piankin voin muuttua sellaiseksi, miksi he minua tahtovat; joska vaan antaisivat minun olla sellaisena kuin olen." -- "Mutta sinun on syy kaikessa tapauksessa viimein." -- "Olkoonpa niin: mutta niillä muilla on osaa yhd... Sen sanon, että rauhaa tahdon!" miltei kiljahti hän ja katsahti kotkaa. -- "Mutta Thorbjörn!"... kuiskasi Ingrid. Tämä kääntyi tyttöön ja hymyili. "Niin, niin!" lausui hän; "monet seikat voivat liikkua miehen mielessä... Oletko tänään puhutellut Synnöveä?" -- "Olen, hän on jo lähtenyt paimenmajalle." -- "Tänään?" -- "Niin." -- "Päiväkummun karjalla?" -- "Niin." -- "Tralalaa!"

"Huomenna _me_ päästämme karjan," sanoi Ingrid; hän tahtoi suunnittaa ajatukset toisaalle. -- "Minä tulen mukaan ajamaan!" sanoi Thorbjörn. -- "Mutta isä tahtoo itse olla mukana," lausui tyttö. -- "Vai niin," sanoi edellinen ja vaikeni. -- "Hän kyseli sinua tänään." -- "Niinkö teki," sanoi Thorbjörn, leikkasi oksan veitsellään ja rupesi sitä kuorimaan. -- "Puhuttelepa useammin isää, kuin minkä teet," jatkoi tyttö ystävällisesti, -- "hän pitää sinusta paljon," lisäsi hän. -- "Tuopa mahdollista," lausui toinen. -- "Hän puhuu usein sinusta, ulkona ollessasi." -- "Mutta sitä harvemmin sisällä ollessani." -- "Se on _sinun_ syysi." -- "Sitä en kiellä." -- "Älä niin puhu Thorbjörn, sinä kyllä itse tiedät, mikä teidän välillänne on." -- "Mikähän se sitten lienee?" -- "_Minunko_ se tulee sanoa?" -- "Se ehkä yhdentekevä, Ingrid, sinä tiedät, minkä minäkin." -- "Niinpä niinkin; sinä olet kovin itsevaltainen; sitä hän ei siedä, sen tiedät." -- "Niin, kyllä hän käsivartta pidättelisi." -- "Varsinkin koska sinä lyödä lämähyttäisit"... -- "Sallisinko sitten ihmisten sanoa ja tehdä, mitä tahtovat?" -- "Et suinkaan, mutta eipä haittaisi, jos sinäkin siirtyisit vähän tieltä; niin hän on itse tehnyt ja on siten päässyt arvokkaaksi mieheksi." -- "Häntä on ehkä vähemmin kiusattu." -- Ingrid vaikeni vähän; pitkitti sitten katsottuaan ympärilleen: "Etpä juuri taida minun sanoistani huolia: mutta kuitenkin ... missä tiedät vihamiehiä tapaavasi, sieltä sinun pitäisi olla kaukana." -- "Siellä juuri tahdon olla! En turhaan ole Thorbjörn Kuusela." Hän oli saanut kuoren varvusta; nyt hän sen leikkasi keskeltä poikki. Ingrid istui häntä katsellen ja kysyi vähän vitkaan: "Lähdetkö Nordhoug'ille ensi sunnuntaina?" -- "Lähden." Hetken päästä, toiseen katsomatta, sanoi tyttö jälleen: "Tiedätkö, että Knuti Nordhoug on tullut sisarensa häihin?" -- "Tiedän." -- Silloin katsahti tyttö häneen: "Thorbjörn, Thorbjörn!" -- "Saisiko hän nyt entistään enemmän asettua minun ja muiden väliin?" -- "Ei hän väliin asetu; ei enemmän kuin muut suvaitsevat." -- "Kuka tietää, mitä muut suvaitsevat?" -- "Sen sinä hyvin tiedät." -- "Hän ei kaikessa tapauksessa mitään sano." -- "Älä semmoisia jaarittele!" lausui Ingrid harmistuneena, nousi ja vilkasi taaksensa. Thorbjörn viskasi varvun päät kädestään, pisti puukkonsa tuppeen ja kääntyi päin Ingrid'iä: "Kuuleppas, -- tähän olen kyllästynyt. Ihmiset vievät kunnian sekä minulta että häneltä, sentähden ettei siinä olla suoria. Ja toiselta puolen, -- enhän edes pääse Päiväkummulle, -- sillä vanhemmat eivät voi minua kärsiä, sanoo hän. En saa käydä häntä katsomassa, miten muut pojat käyvät tyttöjensä luona, -- koska hän on noita pyhiä, -- muka." -- "Thorbjörn!" muistutti Ingrid vähän levottomaksi käyden; mutta toinen pitkitti: "Isä ei pane sanaakaan puolustuksekseni: jos hänet ansaitset, niin hänet saat, sanoo hän. Juoruja, pelkkiä juorupuheita yhdeltä puolen, -- eikä toiselta puolen ensinkään koeteta niitä turhaksi tehdä; -- enhän edes tiedä, josko hän todella..." Ingrid syöksi esiin ja laski kätensä Thorbjörn'in suulle, katsahtaen taaksensa. Samassa taipuivat oksat jälleen syrjään ja pitkä, solakka olento hohtavin poskin astui esiin; se oli Synnöve.

"Hyvää iltaa!" sanoi hän. Ingrid katsahti Thorbjörn'iin ikään kuin sanoakseen: "katsopa nyt!" -- Thorbjörn taas Ingrid'iin, katseellansa lausuen: tuon olisit jättänyt tekemättä! Ei kumpainenkaan Synnöveen katsahtanut. "Täytyneehän minun vähän istuutua; olen tänään paljon kulkenut." Hän istuutui: Thorbjörn käänsi päätään ikäänkuin katsoaksensa, oliko paikka kuiva, johon Synnöve asettui. Ingrid'in silmät lennähtivät Kuuselaan päin ja nyt huudahti hän yht'äkkiä: "No katsopas! Kaunikki on päässyt irti ja käyskentelee keskellä peltoa. Tuota ilkiötä! ja kello-kaula niinikään! Eipä hullumpaa: jo todellakin on aika lähteä laitumelle!" -- ja samalla kiiti hän mäen rinnettä alas jäähyväisiä lausumatta. Synnöve nousi heti. "Lähdetkö?" kysyi Thorbjörn. -- "Lähden", sanoi toinen, ehkä jäi paikalleen.

"Odotapahan vähän;" arveli edellinen tyttöön katsomatta. -- "Toisen kerran," kuului hiljainen vastaus. "Siihen ollee pitkältä." Tyttö katsahti ylös. Thorbjörn taas nosti silmänsä häneen, mutta hetkinen kului, ennenkun he puheesen ryhtyivät. "Istuhan taas," sanoi poika hämillänsä. -- "En istu," vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Thorbjörn tunsi uhkamielisyyden paisuvan povessaan, mutta silloin ryhtyi Synnöve toiselle ihan odottamattomaan toimeen; hän astui askeleen lähemmäksi, kumartui Thorbjörn'in puoleen ja katsoi häntä hymyten silmiin. "Oletko vihoissasi minulle?" Ja kun poika katsoi ylös, itki hän. "En," vastasi Thorbjörn punehtuen korvia myöten.

Hän ojensi kätensä; mutta koska silmänsä olivat kyyneleitä täynnä, ei tyttö sitä huomannut, ja toinen veti sen takaisin. Viimein sanoi hän: "Sinä sen siis kuulit?" -- "Kuulin," vastasi Synnöve ja katsahti hymyellen Thorbjörn'iin; mutta silmissä kiilsi äskeistä useampi kyynel; nuorukainen ei tietänyt mitä tehdä ja sanoa; sentähden hän lausui: "Ehkä olen ollut kovin häijy." Tuo sanottiin aivan sävyisästi: tyttö loi silmänsä alas puoleksi toisaalle kääntyen: "Älä tuomitse seikkoja, joita et tunne." Ääni oli itkun tukahuttama, ja Thorbjörn'in mieli kävi kovin pahaksi; hän kävi omissa silmissään lapsen kaltaiseksi ja sanoikin sentähden paremman puutteessa: "Pyydän sinua, suo se minulle anteeksi." Mutta silloinkos toinen vasta itkuun puhkesi. Sitä ei Thorbjörn voinut sietää, vaan lähestyi, otti tyttöä vyötäyksestä ja kumartui häneen. "Synnöve, pidätköhän minua oikein hyvänä?" -- "Pidän," nyyhkytti tämä. -- "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" Tyttö ei vastannut. "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" toisti hän. Toinen itki katkerammin kuin milloinkaan ja tahtoi vetäytyä pois. "Synnöve!" sanoi Thorbjörn ja sulki hänen lujemmin syliinsä. Synnöve nojautui Thorbjörn'iin ja itki.

"Tule, puhelkaamme vähän keskenämme," sanoi Thorbjörn ja auttoi häntä istumaan kanervikkoon; itse istahti hän tytön viereen. Tämä pyyhkieli silmiänsä ja koki hymyillä; mutta ei tuo tahtonut menestyä. Thorbjörn piti Synnöven kättä häntä silmäellen. "Armas, mintähden en saa tulla Päiväkummulle?" -- Toinen oli ääneti. -- "Etkö milloinkaan ole sitä pyytänyt?" -- Tyttö yhä oli vaiti. -- "Mintähden et ole sitä tehnyt?" -- "En rohjennut," vastasi tämä tuskin kuultavasti.

Thorbjörn synkistyi, koukisti toista jalkaansa, ja polveen kyynäsvarttansa tukien, nojasi hän päätänsä käteen... "Sillä tavoin en sinne milloinkaan pääse," sanoi hän lopulta. Vastauksen asemesta nykieli tyttö kanervia. "Kyllähän ... ehkä olen harjoittanut ... sopimattomia... Tulisihan kumminkin minua vähän sääliä... Häijy en ole" (hän vaikeni muutamaksi silmän-räpäykseksi), "olenhan vielä nuorikin ... vähän yhtäkolmatta... Minä," ... (ei hän heti voinut pitkittää) -- "mutta sen, joka _oikein_ pitäisi minusta," toisti hän, ... "tulisi kumminkin," ja tähän se kokonaan päättyi. Silloin kuuli hän vierestään hiljaisen äänen. "Niin et saa ... et tiedä miten paljon eräs... En sitä edes Ingrid'ille rohkene sanoa" ... (ja sitten taas katkerasti itkien:) "Minä ... kärsin ... kovin." Thorbjörn kietoi käsivartensa hänen varrellensa ja sulki hänen syliinsä. "Puhu vanhemmillesi," kuiskasi hän, "ja nähdä saat, että kaikki käy hyvin." -- "Käyköön _sinun_ tahtosi mukaan," kuiskasi tyttö. -- "Minun tahtoni mukaan?" -- Silloin kääntyi Synnöve päin ja kietoi käsivartensa Thorbjörn'in kaulalle. "Josko sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta!" sanoi hän hartaasti hymyilyn yrityksellä. -- "Sitäkö en tekisi?" kysyi Thorbjörn hellästi hiljaisella äänellä. -- "Et, et: sinä et huoli neuvoistani, sinä tiedät, mikä meidät voi yhteen saattaa, ja kumminkaan et sitä tee. Minkätähden et?" -- Ja kerran alkuun päästyään pitkitti hän yhtä mittaa: "Herra Jumala, jos tietäisit, miten olen odottanut sitä päivää, jolloin saisin sinut nähdä Päiväkummulla. Mutta _aina_ täytyy minun kuulla jotain sopimatonta, -- ja vieläpä vanhemmat itse sen tuovat minun kuultakseni." -- Silloin asia äkisti valkeni hänelle; hän tajusi nyt selvään Synnöven käyskentelevän Päiväkummulla, odotellen hetkeä, jolloin hän iloisesti voisi Thorbjörn'in kanssa astua vanhempainsa eteen; -- mutta sellaista ei Thorbjörn hänelle suonut.

"Synnöve, tuon olisit ennen sanonut!" -- "Enkö sitä ole tehnyt?" -- "Et näin." -- Tyttö vähän aprikoi asiaa; sitten lausui hän asetellen vyöliinaansa pienille laskoksille: "Ehkä se jäi sanomatta, koska -- puuttui rohkeutta." Mutta tuo, että Synnöve häntä pelkäsi, sai hänen mielensä niin kiihkeäksi, että hän ensi kerran eläissänsä suuteli tyttöä.

Tuo taas Synnöveä liikutti niin, että hän äkisti herkesi itkemästä, ja katseensa kävi epävakaiseksi, yrittäen hymyillä loi hän silmänsä maahan, mutta hetken kuluttua jälleen Thorbjörn'iin, silloin todellakin hymysuulla. Eivät he mitään keskenänsä puhelleet, -- vaan tarttuivat toistensa käsiin. Silloin vetäytyi tyttö ääneti syrjään, rupesi pyyhkielemään silmiänsä ja kasvojansa sekä epäjärjestykseen joutuneita hiuksiansa silittelemään. Thorbjörn mietiskeli rauhoittuneena, silmät tyttöön käännettynä: josko hän on seudun muita tyttöjä kainompi ja tahtoo toisin tavoin seurustella, elköön kenkään siitä pahentuko.

Thorbjörn seurasi Synnöveä paimenmajalle, mikä ei kaukana ollut. Hän olisi mielellään käynyt käsitysten; mutta hänestä ikäänkuin salainen ääni hänen povessaan olisi kieltänyt häntä tyttöön koskemasta, hän suuresti kummasteli, että hän sai tytön vieressäkään astella. -- Sentähden hän sanoikin Synnöve'stä erotessaan: "Pitkään aikaan ei sinun pidä minusta pahaa kuulla."

Kotona isä paraillaan kantoi jyviä aitan parvelta myllylle; sillä seudun asukkaat jauhattivat viljansa Kuuselan myllyllä, koska vesi heidän omissa puroissaan oli loppunut. Kuuselan joki ei milloinkaan kuivanut. Monta säkkiä oli kannettavana; toiset niistä olivat melkoisen suuret ja toiset mahdottomankin kookkaat. Vaimoväki seisoi läheisyydessä ja väänsi vaatteita kuivamaan. Thorbjörn lähestyi isää ja tarttui erääsen säkkiin. "Ehkä autan teitä?" -- "Kyllähän ne itsekin kannan," vastasi Sæmund, rivakkaasti heittäen säkin selkäänsä ja lähti myllylle. "Onhan niitä täällä piisaamaan asti," sanoi Thorbjörn. Kaksi suurta säkkiä sattui hänen eteensä, ne hän sovitti selkäänsä ja kantoi myllylle. Puolessa tiessä tuli Sæmund häntä vastaan, mennessänsä takaisin toisia noutamaan; isä katsahti häneen pikaisesti, mutta ei virkkanut mitään. Koska Thorbjörn vuorostaan palasi aitalle, tuli Sæmund häntä vastaan kantaen kahta vieläkin suurempaa. Sillä kertaa otti Thorbjörn erään aivan pienen ja kantoi sen myllylle; koska Sæmund hänen tapasi, katsoi hän toiseen entistä pitempään. Sitten sattuivat molemmat yhtä haavaa aitalle. -- "Tänne tuotiin sana Nordhoug'ista," sanoi Sæmund, "he tahtovat sinua ensi sunnuntaina sinne häihin." Ingrid loi työstään rukoilevan katseen häneen, samaten äiti. -- "Vai niin," vastasi Thorbjörn kuivasti; mutta sillä kertaa vei hän kaksi painavampaa säkkiä, mitkä löytää taisi. "Menetkö?" kysyi Sæmund synkeänä. -- "En."

NELJÄS LUKU.

Kuusela oli kauniilla paikalla, siitä näki yli koko tienoon, Päiväkummun lähinnä, monivärinen metsän ympäröimänä, ja etäämmällä muut talot, nekin metsään suljettuina. Neljätoista taloa näkyi Kuuselan paimenmajalle, ainoastaan katot olivat Kuuselasta näkyvissä, ja nämätkin näkyivät vaan laitumen äärimmäiseltä rinteeltä. Kuitenkin pysähtyivät tytöt usein katselemaan haikua, mikä siellä tuprueli savutorvista. "Nyt valmistaa äiti puolipäiväisen," sanoi Ingrid: "... tänään he syövät suolattua lihaa ja perunoita." -- "Kuule, nyt huutelevat he miehiä," lausui Synnöve; "missähän tänään työskentelevät?" Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka nopeasti ja iloisesti kiiriskeli ylös puhtaasen, hiilakkaan ilmaan, vaan hetken päästä seisahtui tuumailemaan, -- valui sitten laajaksi vaipaksi yli metsän, muuttui yhä ohuemmaksi, lopulta liehuvaksi hunnuksi ja hetken perästä tuskin silmääntuntuvaksi. Monta seikkaa juohtui samalla heidän mieleensä ja ajatuksensa kiitivät yli seudun. Mainittuna päivänä tapasivat he toisensa Nordhoug'illa. Oli kulunut pari päivää häistä, mutta koska niitä piti vietettämän kuusi päivää, tapasivat korkeimmat huudot ja kovimmat laukaukset yhä vielä vähän väliä tyttöjen korvia. "Hupainen siellä kuuluu olevan," sanoi Ingrid. -- "En minä suinkaan heitä siellä kadehdi," lausui Synnöve ja tarttui kudelmaansa. "Olisipa toki hupaista olla mukana," mietti Ingrid, joka kumartuneena loi silmänsä kohden taloa, jossa väkeä kulki rakennusten väliä, toiset päin ruoka-aittaa, jossa katetut pöydät olivat säilyssä, vähän etäämmällä toisia paritusten keskenänsä puhellen. -- "Käsittää en voi, mintähden muutamain mieli sinne niin hehkuu," sanoi Synnöve. -- "Sitä tuskin minäkään käsitän," vastasi Ingrid, istuen entisessä asemassaan; -- "ehkä tanssi heitä mielyttää," lisäsi hän. Ei Synnöve siihen mitään vastannut. -- "Etkö milloinkaan ole tanssinut?" -- kysyi Ingrid. -- "En." -- "Pidätkö sen vääränä?" -- "Sitä en varmaan tiedä." -- Ei Ingrid sinä hetkenä asiasta sen enempää puhunut, sillä hän muisti Haugianein ankarasti kieltävän tanssia, eikä hän likemmin tahtonut tiedustella vanhempain suhdetta Synnöveen tässä seikassa. Mutta miten ajatuksensa sattuivatkaan, sanoi hän hetken kuluttua: "Thorbjörn'iä taitavampaa tanssijaa tuskin milloinkaan olen nähnyt." -- Synnöve vastasi vähän ääneti oltuaan: "Hän kuuluu olevan siinä varsin taitava." -- "Näkisitpä kerran vaan hänen tanssivan!" lausui Ingrid kääntyen päin Synnöveä. Mutta tämä vastasi pikaisesti: "Sitä en tahtoisi."

Ingrid vähän säpsähti, Synnöve tarkasteli kudelmaansa sen silmukoita lueskellen. Yht'äkkiä laski hän kudelman helmaansa, katsahti ylös ja sanoi: "Näin keveältä ei ole sydän tuntunut pitkään aikaan." -- "Mistä syystä nyt olet niin iloinen?" tiedusteli Ingrid. -- "Sentähden ettei hän tanssi Nordhoug'illa!" Ingrid istui mietteissään. "Kyllä maar monet tytöt häntä ikävöivät," virkkoi hän. Synnöve avasi suunsa ikäänkuin jotain sanoakseen, mutta jäi kumminkin äänettömäksi, alottaen uutta kerrosta kudelmassaan. "Kyllä Thorbjörn itsekin sinne ikävöi, siitä olen varma," pitkitti Ingrid, mutta huomasi heti tuhmia puhuneensa ja katsahti Synnöveen, joka hohtavin poskin kutoi taukoamatta. Nyt koko keskustelu salaman nopeudella selveni Ingrid'ille, ja lyöden käsiänsä yhteen asettui hän polvilleen kanervikkoon vastapäätä Synnöveä. Siten tähysti hän toista suorastaan silmiin; mutta Synnöve kutoi. Silloin Ingrid hymysuulla lausui: "Nyt taas olet minulta monta päivää jotain salannut." -- "Mitä arvelet?" kysäsi Synnöve luoden toiseen epävakaisen silmäyksen. "Et sinä siitä ole pahoillasi, että Thorbjörn tanssii," jatkoi hän entiseen tapaansa. Ei Synnöve mitään vastannut. Ingrid yhä hymyili, kietoi käsivartensa Synnöven kaulalle ja kuiskasi hänelle korvaan: "Mutta sinä olet pahoillasi siitä, että hän tanssii muiden kuin sinun kanssasi!"

"Mitä lörpötteletkin!" sanoi Synnöve, koki irtautua ja nousi seisoalleen. Ingrid myöskin nousi ja astui toisen jäljessä. "Synnöve, miten ikävä onkaan, ett'et tanssia taida!" sanoi hän nauraen, -- "se todellakin on hyvin paha! Tulepa, niin nyt heti sinua neuvon." Hän otti Synuöveä vyötäyksestä. "Mitä aiot?" tiedusteli tämä. "Opetan sinua tanssimaan, jott'et tarvitse huolehtia sitä, että hän vie muita kuin sinua tanssiin." Nyt oli Synnöven nauraminen, hän ainakin teeskenteli naurua. "Mutta jos joku sattuisi meitä näkemään," arveli hän. "Jumala sinua tuosta vastauksesta siunatkoon, jos kohta se typerältä kuuluikin," ja samassa alkoi hän rallatella sekä pyöritellä Synnöveä tahdin mukaan. -- "Ei, ei, tuo ei käy päinsä." -- "Äsken juuri sanoit, ettet pitkinä päivinä ole näin iloisella mielellä ollut; tulepa nyt." -- "Kunpa vaan tuo kävisi päinsä." -- "Koetapa, niin nähdä saat, että se onnistuu!" -- "Olet ylen huima, Ingrid!" -- "Niin sanoi kissakin varpuselle, se kun ei paikallansa pysynyt, eikä kissa sitä siitä syystä kynsiinsä saanut; tule nyt!" -- "Olisipa tuo ehkä minustakin hupaista, mutta..." -- "Nyt minä olen Thorbjörn ja sinä hänen nuori vaimonsa, joka ei suvaitse hänen muiden kanssa tanssivan." -- "Mutta..." -- Ingrid rallatteli. -- "Mutta..." änkytti Synnöve yhä: jopa hän tanssi kumminkin. Erästä juoksutanssia alotettiin, Ingrid edellä pitkin askelin ja miehekkäin liikunnoin, Synnöve jäljessä lyhyempään astellen, silmät maata kohden, -- ja Ingrid lauloi:

Ja kettu makasi koivun alla Kanervikossa. Ja jänes hyppäsi kevein koivin Kanervikossa. Hoi, päiväpaiste mi tänään on! Tuoll' kaste kimaltaa verraton Kanervikossa.

Ja kettu hymyili koivun alla Kanervikossa. Ja jänes kiiteli pallon lailla Kanervikossa. Tääll' onpi iloista elellä! Hu-hei! kas noinko voit hypellä Kanervikossa?

Ja kettu tirkisti koivun alla Kanervikossa. Riens' jänes vastaansa laukkaamalla Kanervikossa. No Jumal' armahda! Siek's oot vain? Kuink' tanssia sä uskallat ain' Kanervikossa?

"Noh, onnistuihan tuo!" huudahti Ingrid heidän hengästyneinä seisahtuessa.

Synnöve naurahti, varoen itsellään olevan suuremman halun valssiin. "Eihän tuota mikään estäne," tuumiskeli Ingrid, neuvoen Synnöveä jalkojansa liikuttamaan; "sillä valssi on vaikia," -- "Kylläpä se sujuu, kun vaan alkuun päästään," päätti Synnöve, ja Ingrid rupesi laulaen alottamaan; Synnöve lauloi mukana, alusta hiljaan hyräellen; mutta lopulta äänensä täydeltä. Mutta samassa taukosi Ingrid, päästi Synnöven kummastuneena, käsiänsä yhteen lyöden. "Osaathan valssia!" huudahti hän.

"Vaiti, älkäämme siitä puhuko!" sanoi Synnöve ja tarttui uudestaan Ingrid'iin tanssia pitkittääkseen. "Mutta kuka on sinua neuvonut?" -- "Tralala -- lalaa!" rallatteli Synnöve ja pyöritti toista. Silloin ryhtyi Ingridkin oikein sydämen pohjasta tanssiin, laulaen:

Kas, aurinko tanssein kun vuorelle lentää, Sä tanssios armaani; ilta koht' entää. Kas, virta kun rientää mereen siintävään, Sä rientäös piltti hautaas kiiltävään. Kas, koivu kun kiikuttaa oksiaan, Oi kiikkuos immyt! Mi katkesikaan? Kas...

"Kummallisia lauluja rallattelet," lausui Synnöve, hereten tanssimasta. -- "En tiedä, mitä laulan; Thorbjörn on niitä lauleskellut." -- "Ne ovat Pentti-vangin virsiä," sanoi Synnöve, "kyllä ne tunnen." -- "Ovatko ne niitä?" kysäsi Ingrid vähän hämillänsä. Hän katsahti suoraa päätä eteensä, eikä mitään sen enempää sanonut. Samassa kiintyi huomionsa erääsen matkustajaan, joka kulki maantietä pitkin. "Katsopa, -- tuolla joku ajaa Kuuselasta kyläänpäin!" -- Synnövekin sen näki, -- ja kysäsi: "Hänkö se on?" -- "Thorbjörn näkyy olevan, hän on matkalla kaupunkiin..."

... Thorbjörn se todella olikin, hän ajoi kaupunkiin. Sinne oli pitkältä, hänen kuormansa oli suuri, siitä syystä hän ajoi hiljakseen pitkin pölyävää tietä. Tämä näkyi paimenmajalle, ja koska hän sieltä kuuli rallatuksen, älysi hän heti kuka siellä oli, nousi kuormalleen ja huhuili niin, että kalliot kajahtelivat. Silloin torvella hänelle toitahutettiin, hän istui kuunnellen ja, äänen vaiettua, nousi hän jälleen huhuilemaan. Näin sitä pitkitettiin, ja hänen mielensä kävi iloiseksi. Hän katsahti päin Päiväkumpua, eikä se hänen mielestänsä milloinkaan ennen ollut näin välähdellyt päivän paisteessa. Mutta huomionsa sinne kun oli, jäi hevonen oman onnensa nojaan ja kulki minne tahtoi. Äkkiä kavahti hän unelmistaan; hevonen näet karkasi huimasti ojaan, taittoi toisen aisan ja sitten rajua nelistä pitkin Nordhoug'in nummea, sillä sitä myöten tie kulki. Thorbjörn nousi seisaalleen rattaille ja pidätti hevosta: ottelu syntyi hänen ja hevosen kesken: eläin yritti mäkeä ylös, toinen teki vastarintaa. Niin sitä siinä tepasteltiin, kunnes hevonen lopulta nousi takajaloillensa: silloin Thorbjörn hyppäsi rattailta, ja koska elukan jälleen piti ryhtyä kulkuun, tarttui hän erääsen puunrunkoon, -- ja nyt täytyi hevosen seisahtua. Kuorma oli puoleksi ojassa, toinen aisa poikki, ja hevonen värisi pelvosta. Thorbjörn meni sen luo, tarttui päitsiin ja koki sitä rauhoittaa; nyt hän sen käänsi jälleen tielle, jott'ei enään olisi pelkoa sen karkaamisesta päin törmää; mutta paikallaan ei hän saanut hevosta seisomaan. Sentähden täytyi hänen puoleksi juosten seurata sitä kappaleen tietä. Hän siten ajoi kapineittensa ohi, mitkä olivat sekamyllyä pitkin tietä, astiat rikki, ja sisältö pilautuneena. Tähän asti oli vaara ainoastaan ollut hänen mielessään, nyt älysi hän myöskin tepposen seuraukset, ja se rupesi vihaksi pistämään. Hän huomasi selvään, että hänen nyt täytyi jättää kaupunginmatka sikseen, ja jota enemmän hän asiaa aprikoi, sitä äkeämmäksi hän kävi. Päästyänsä vaarapaikalle, säikähti hevonen uudelleen, yrittäen irtautua Thorbjörn'in kourista, -- ja silloin hän ei enää mieltänsä taitanut hillitä. Vasemmalla kädellään päitsiin tarttuen, hosui hän vahvalla piiskallansa hevosta pitkin lautasia minkä ennätti, jotta tämä rajustuneena hyppäsi etujalkoinensa vasten Thorbjörn'in rintaa. Mutta hän sen karkoitti, sitä piiskan varrella hakaten entistään tuimemmin ja voimainsa takaa. "Kyllä sinulle näytän, itsepintainen luuska!" -- ja hän löi. Hevonen hirnakoi ja kiljui, hän löi. "Heisaa, saatpa kerran kokea oikein miehen kouria!" -- ja hän löi. Hevonen läähätti, jotta vaahto valui hänen kädellensä, mutta hän löi: "Olkoonpa ensimmäinen ja viimeinen kerta, -- kaakki! tuossa vielä läinäys! vai niin! heisaa, koni, kuule, annetaanpa kerran oikein isän kädestä!" -- ja hän löi. Tällä välin olivat he toisaalle kääntyneet, ei hevonen enää tehnyt vastarintaa, vaan väristen vavahteli se joka lyönnillä ja väistyi hirnuen syrjään, koska piiskaa kohotettiin. Silloin Thorbjörn tuli vähän hämillensä. Samassa äkkäsi hän miehen, joka nojautuen käsivarsiinsa, istui ojan reunalla hänelle nauraen. Kaikki musteni Thorbjörn'in silmissä, ja käsi hevosen päitsissä, syöksi hän, kohotetulla ruoskalla, kohden miestä. "Kyllä minä annan sinulle naurun aihetta." Samassa hän lyödä lämähytti, mutta lyönti sattui ainoastaan puoleksi, sillä mies kellahti ojaan. Sinne hän jäi nelinryömin, käänsi päätään, vilkui Thorbjörn'iä ja nauroi, suutansa väärään vetäen. Thorbjörn kavahti; sillä tuon oli hän ennen nähnyt. Ilkiö oli Aslak.

Thorbjörn ei tietänyt mistä syystä, mutta kylmä värähdys kävi läpi hänen selkänsä. "Sinä kaiketi hevoseni säikäytit," lausui hän. -- "Minä vaan makasin," vastasi Aslak, vähän päätään kohottaen -- "mutta sinä minun herätit, vihaasi kun hevosen päälle purkasit." -- "Sinä sen hulluksi sait; kaikki eläimet sinua pelkäävät," ja hän hyväili vaahtoista hevosta. -- "Nyt se kumminkin kammoo sinua enemmän kuin minua; niin en ole milloinkaan hevosta löylyttänyt," sanoi Aslak, ollen polvillaan ojassa. "Pidä kitasi hyvällä!" huusi Thorbjörn ja uhkasi piiskalla. Aslak ryömi ojasta. -- "Voi minua vaivaista! Minuako tahdotaan kitaani kiinni pitämään? Vai niin!... Minne sellaisella vauhdilla aiot?" kysyi hän laaskavasti Thorbjörn'iä läheten, mutta hoiperteli sinne tänne, sillä hän oli humalassa. -- "Tänään kyllä en pääse edemmäksi," sanoi Thorbjörn, hevostansa valjaista päästäen. -- "Tuopa kovin ikävätä," ilkkui Aslak yhä läheten ja lakkiansa kouraten. -- "Herra varjele, miten iso ja pulska mies sinusta on paisunut;" -- ja pitäen kämmeniänsä taskuissa, ponnisteli hän voimainsa takaa pystyssä pysyäksensä, yhä katsellen Thorbjörn'iä, jolle hevosen riisuminen ei tahtonut onnistua. Hän oli avun tarpeessa, mutta vastenmieliseltä tuntui pyytää Aslak'ia itseänsä auttamaan; sillä hän oli inhoittavan näköinen; vaatteensa olivat savessa, hiuksensa pistivät vanukkeisina esiin vanhan kuluneen kiiltohatun alta, kasvojansa, noita osaksi entiseltään tuttuja, vääristeli alituinen pilkkavirnu, ja silmänsä näkyivät entistään vähemmän paksujen luomien alta, jotta hän ainoastaan päätään taaksepäin kallistaen ja suu seljällään taisi toista nähdä. Kasvonsa juonteet olivat hervakkaat ja koko naama turtaantunut, sillä Aslak oli juomari. Thorbjörn oli kyllä monasti ennen hänen tavannut, mutta sitä ei Aslak ollut muistavinaan. Hän rihkamakauppiaana kuljeskeli pitkin seutua ja saapui aina mielellään sinne, missä iloista seuraa pidettiin, siellä remputuksiaan lauleskellen ja tarinoitaan haastellen muutamasta viinaryypystä. Hän tietysti oli Nordhoug'in häissäkin, mutta oli, miten Thorbjörn'ille sittemmin kerrottiin, nähnyt parhaaksi piiloutua hetkeksi, koska hän vanhaan tapaansa oli saanut toisia tappelemaan, ja tällä kertaa omakin selkänahkansa näytti olevan vaarassa. -- "Yhtä hyvä olisi panna hevonen kiinni rattaisiin kuin päästää se valjaista," sanoi hän, "sinun kaikessa tapauksessa täytyy käydä Nordhoug'ista apua." Thorbjörn kyllä oli samaa aprikoinut, mutta ei tahtonut sitä itselleenkään myöntää. -- "Siellä vietetään suuria häitä," lausui hän. -- "Niinpä siellä on apuun kykeneviäkin," vastasi Aslak. Thorbjörn oli hetken kahdella päällä; mutta avutta ei hän päässyt eteenpäin, eikä liioin takaisinkaan, paras ehkä siis oli lähteä talolle. Hän pani hevosen kiinni ja lähti. Aslak seurasi; Thorbjörn katsahti taaksensa häneen. "Täten pääsen hyvässä seurassa takaisin häätaloon," sanoi Aslak pilkaten. Ei Thorbjörn siihen mitään vastannut, vaan astui rivakkaasti eteenpäin. Aslak joutui perässä, remputellen vanhaa hyvin tunnettua häälaulua. "Sinä astut kovin joutuisasti," lausui hän taas hetken päästä. Ei hän nytkään vastausta saanut. Soiton ja tanssin hälinätä kuului, ja monet silmät komean kaksinkertaisen rakennuksen avoimista akkunoista kääntyivät tarkaten heihin. Väkeä kokoontui kartanolle. Thorbjörn huomasi heidän keskenään arvelevan, mistä kaukaa tuleva lienee. Samassa he hänen tunsivatkin, miten myöskin äkkäsivät tiellä olevan hevosen sekä mullin mallin viskatut kapineet. Tanssista herjettiin, ja koko hääjoukko samosi kartanolle yhtä haavaa kuin Thorbjörn ja Aslak sinne joutuivat. "Tänne saapuu häävieraita vasten tahtoansa," huusi Aslak, läheten joukkoa Thorbjörn'in jäljessä. Kokoontuen hänen ympärilleen väki tervehti Thorbjörn'iä.

"Siunatkoon Jumala seuraa, hyvää olutta pöytään, kauniita tyttöjä permannolle ja hyviä pelimannia penkille," virkkoi Aslak ja tunki keskelle heitä. Muutamat naurahtivat, toiset eivät virkkaneet mitään; joku lausui: "Aslak-lörpöttelijä on aina hyvillä mielin." Thorbjörn tapasi paikalla tuttuja, joille hänen täytyi kertoa tapahtumansa; he eivät sallineet hänen kääntyä takaisin, vaan käskivät muita menemään. Sulhanen, nuori mies ja entinen koulutoveri, kutsui häntä hääjuomia maistamaan, ja niin nyt käytiin tupaan. Muutamat tahtoivat siellä pitkittää hyppyä, erittäinkin tyttöväki, toiset ehdoittelivat pientä ryyppyrauhaa ja vaativat Aslak'ia tarinoimaan, koska hän kumminkin oli jälleen taloon palannut. "Mutta sinun tulee olla nyt vähän varovampi kuin äsken," lisäsi eräs. Thorbjörn tutkasi, missä kaikki kansa oli. "Tässä oli hieman temmellystä," vastattiin; "nyt ovat muutamat menneet levolle, toiset istuvat tuvassa kortin lyönnissä, vaan toiset istuvat siellä, missä Knuuti Nordhoug." Hän ei kysynyt missä Knuuti Nordhoug oli.

Morsiamen isä, vanha mies joka istui imeskellen savipiippua ja joi olutta sekaan, virkkoi nyt: "Sinä Aslak, annapas tarinan tulla, saattaapa olla hupainen kerran sitäkin kuunnella." -- "Onko monta pyytämässä?" tiedusteli Aslak, joka oli allensa anastanut pienen rahin kappaleen matkaa pöydästä, minkä ympärillä muut istuivat. "Totta," vastasi sulhanen ja antoi hänelle viinapikarin; "minä myöskin sinua pyydän." -- "Onko niitä monta, jotka minua noin pyytävät?" pitkitti Aslak. -- "Kyllä piankin," lausui nuori vaimo sivupenkiltä ja ojensi hänelle viinamaljan. Tuo oli morsian, kahdenkymmen-vuotias vaaleanverevä, laihanläntä, sinisilmäinen, jäykkä nainen. -- "Tarinasi ovat minun mieleisiäni," lisäsi hän. Sulhanen katsoi häneen, isänsä taas edellisen. -- "Niin, Nordhoug'in väkeä ovat tarinani aina huvittaneet," sanoi Aslak. "Onnea heille!" örisi hän, tyhjentäen erään nuodemiehen ojentamaa maljaa. -- "Päästäpä nyt suustasi!" anoivat moniaat. -- "Juttele mustalais-Sannasta!" esitteli muudan. -- "Siitä paholaisesta, hyi!" jupittivat toiset, varsinkin naiset. -- "Haukilahden tappelusta," ehdoitteli Simo-rumpali. -- "Pikemmin jotain hupaisaa!" pyysi hoikka nuorukainen, joka seisoi partahihoillansa, nojaten seinää vastaan, ja joka oikealla kädellään tavotteli muutamien penkillä istuvien nuorten tyttöjen hapsia; nämä häntä toruskelivat, mutta eivät muualle siirtyneet.

"Nyt kerron, mitä itse tahdon." -- "Et maar, peijakas vie!" jupisi vanhanpuoleinen mies, joka tupakoiden venyi sängyssä; toinen koipensa rippui sängyn laitaa alas, toisella hän potkieli sängyn päähän heitettyä hienoa röijyä. -- "Älä nuttuani potki!" ärjäsi seinää vasten nojauva nuorukainen. -- "Älä tyttöjäni silittele!" vastasi sängyssä-venyjä. Nyt tytöt siirtyivät toisaalle. -- "Miten sanottu, nyt kerron, mitä _itse_ tahdon!" intti Aslak, "viinasta mies 'kuraasia' saa!" räysäsi hän ja löi kämmeniänsä yhteen niin että paukahti. -- "Päästäpä suustasi mitä _me_ vaadimme!" toisti sängyssä olija; "sillä meidän on ilojuoma." -- "Mitä sillä tarkoitat?" kysäsi Aslak, silmät seljällään. -- "Sitä vaan, että juotetun porsaan myöskin teurastamme," ilkkui mies koipeansa leikuttaen. Aslak ummisti silmänsä, mutta pää jäi entiseen asemaansa, lopulta se kallistui vasten rintaa, eikä hän mitään virkkanut.

Muutamat häntä puhuttelivat, mutta ei hän sitä kuullut. "Hän päihtyy," arveli se, joka sängyssä venyi. Silloin Aslak katsahti ylös suu taasen virnussa ja sanoi: "Nyt ainakin saatte kuulla lystikkään pätkän. -- Jumala varjele niin lystikkään!" lisäsi hän hetken perästä ja nauroi, jotta suu tavotteli korvia, mutta naurun ääntä ei kuulunut. "Tänään hän on oikein kirkkosuulla," sanoi morsiamen isä. -- "No, miten muuten!" virkkoi Aslak, -- "naukku rintaan vielä!" Se tuotiin; kallistaen päätään joi hän sen vähin erin kurkkuunsa ja sanoi päin häntä sängyssä: "nyt olen juotto-porsaanne." -- Sitten alotti hän:

"Olipa tyttö, joka asui eräässä laaksossa. Yhdentekevä, miksi laaksoa sanottiin, mikä tytön nimi niinikään. Mutta tyttö oli kaunis, samasta mielestä oli talon isäntäkin ja -- tst! -- häntä tyttö palveli. Hyvän palkan hän sai, kun saikin, ja hän sai mitä hän ei tahtonutkaan: hän sai lapsen. Ihmiset sanoivat sen olevan isännän, mutta ei tämä sitä myöntänyt, sillä hän oli naimisessa: eikä tyttökään sitä myöntänyt, sillä hän oli ylpeä, lunttu-poloinen. Siten poika valheella kastettiin, ja samahan se, kadotuksen lapsenhan tyttö oli maailmaan synnyttänyt. Äiti sai asua talon alustalla, eikä tuo emännälle mieluista ollut, tiettyä se. Tuli tyttö taloon, sylkäsi toinen häntä, mutta tuli poika-raiska leikkiä lyömään talon lasten kanssa, käskettiin heitä ajaa äpärä tiehensä; ei hän parempaa ansaitse, arveli emäntä.

"Yöt päivät hän ahdisteli miestään ajamaan lutusta maantielle. Hän piti vastaan niinkauan, kun hän miehenä pysyi, mutta lopulta rupesi hän juomaan, ja silloin pääsi akka voitolle. Samassa kävi tyttö-rääsynkin elämä vuosi vuodelta yhä tukalammaksi: ja lopulta oli hän nälkään nääntyä poikinensa, sillä tämä ei tahtonut äidistään luopua.

"Siten kului kumminkin vuosi toisensa perään aina kahdeksaan asti; mutta yhä asuskeli tyttö töllissään -- nyt hänen auttamattomasti piti lähteä ... ja hän lähtikin. Mutta sitä ennen oli talo ilmi-tulessa, ja isäntä paloi kamariinsa, sillä hän oli humalassa, -- ämmä pelastui vesoinensa, ja hän väitti, että lutus töllissä oli talon sytyttänyt. Ehkäpä niin oli... Mutta ehkäpä toisinkin... Kummallinen oli tuo poika-nulikkansa. Kahdeksan vuotta oli hän nähnyt äitinsä kärsivän sekä vilua että nälkää ja kaikellaista kurjuutta, ja hän tiesi aivan hyvin missä syy siihen oli, sillä äiti oli sen monasti hänelle kertonut pojan tiedustellessa, mintähden hän alituiseen itki. Muuttamisen edellisenä päivänä hän jälleen itki, ja sentähden _poika_ yösydännä lähti pois... Mutta äiti kadotti vapautensa elinajaksensa, sillä hän tunnusti tuomarille sytyttäneensä tuon iloisen lieskan talossa... Poika käyskenteli pitkin seutua, ja ihmiset häntä auttoivat, koska hänellä oli niin kurja äiti. Mutta sitten lähti hän siitä tienoosta toiseen, siellä ei häntä saman määrin autettu, koska siellä ei tiedetty mitään hänen viheliäisestä äidistään. Enkä luule, että hän itse siitä kertoi... Nyt ihmiset sanovat hänen olevan kovin viinaan menevän, onko totta, jääköön lausumatta, mutta, suoraan sanoen, en minä puolestani tiedä, mitä parempaa hän voisi tehdä. Hän on ilkeä lurjus, tietänette; ei hän voi ihmisiä kärsiä, eikä heidän toisillensa hyvää suovan, ja vielä vähemmän, että he ovat hyviä hänelle. Mielellään hän näkisi muiden olevan hänen kaltaisensa, -- mutta sen hän tuo ilmi ainoastaan humalassa kun on. Silloin hän myöskin itkee, itkee niin että läikkyy, -- ihan mitättömiä, sillä mitä itkettäviä hänellä olisi? Ei hän ole keneltäkään varastanut killinkiäkään, eikä muutakaan koiruutta harjoittanut, miten moni muu, jott'ei hänellä ole itkun syytä. Ja kumminkin hän itkee, itkee niin että lainehtii. Sattuisitteko joskus näkemään hänen itkevän, niin älkäätte sellaisia hänestä uskoko, sillä sitä hän tekee ainoastaan päissään, eikä silloin pidä hänestä huolia..." Samassa kaatui Aslak nurin niskoin tuoliltaan katkerasti itkien, itku kumminkin kohta taukosi; sillä hän nukkui. -- "Nyt on hän varsin sikana," kuului sängystä; "silloin hän aina itkee, siksi kun nukkuu." -- "Tuo oli rivoa," sanoi naisväki ja nousi sieltä lähteäkseen. -- "En vielä ikänä ole kuullut hänen laskettelevan toisenlaatuisia tarinoita, kun hän vaan itse valita saa," sanoi vanhus oven suusta nousten. "Jumala tiesi, mintähden ihmiset häntä kuuntelevat," pitkitti hän luoden silmänsä päin morsianta.

VIIDES LUKU.

Toiset lähtivät ulos, toiset etsivät pelimannia, jotta saisivat tanssin jälleen alkuun, mutta hän oli nukkunut erääsen nurkkaan, ja jotkut eivät tahtoneet hänen untansa häiritä. "Sittekun Lauri, toverinsa, hakattiin pilalle, on Ollin yksin täytynyt vinguttaa toista vuorokautta." -- Nyt oli Thorbjörn'in hevonen ja kapineet tuotu kartanolle; ja koska hän, monista kehoituksista huolimatta, yritti lähteä, valjastettiin hevonen toisien kärryjen eteen. Varsinkin sulhanen koki häntä pidättää; "eipä vaan tässä minulla ole niin paljon iloa kuin luulisi päältä katsoen," sanoi hän; tuo Thorbjörn'iä liikutti: hän päätti kumminkin lähteä ennen iltaa. Koska huomasivat hänen järkähtämättömäksi, hajosi kansa pitkin pihamaata; paljon oli väkeä koolla, mutta ei häiden-tapaista menoa kuitenkaan pidetty. Thorbjörn oli silan-nappulaa vailla ja katseli siihen sopivaa puuta: mutta kosk'ei kartanolla sellaista löytynyt, meni hän vitkaan ja ääneti, sillä sulhasen sanat liikkuivat hänen mielessään, pihan ulkopuolella olevaan halkovajaan. Sieltä hän löysi, mitä etsi ja istuutui pölkyn päähän kylki vasten viereistä seinää, veitsellään puukappaletta vuoleskellen. Silloin kuuli hän jonkun läheisyydessänsä voivottavan: ääni kuului seinän toiselta puolelta ratasvajasta ja Thorbjörn kuunteli. "Sinäkö ... todella ... olet?" kuuli hän miehen äänen vaivoin ja katkottain sanoin lausuvan. Samassa kuuli hän toisen itkevän, mutta ei se miehen ääneltä tuntunut. -- "Mintähden tulitkin tänne?" kysyttiin. Varmaan sen teki itkevä, sillä ääni oli itkun tukahduttama. -- "Hm ... kenen häissä soittaisinkaan ellei ... sinun?" sanoi edellinen. Lauri-pelimanni varmaankin siellä potee, arveli Thorbjörn. Lauri oli pitkä, kaunis mies, jonka äidillä oli eräs talon torpista arennilla. Toinen taas mahtoi olla morsian! "Mintähden et ole koskaan puhunut?" kysyi nainen hiljaa ja vitkaan liikutuksesta värisevällä äänellä. -- "Pidin tuon tarpeettomana meidän kesken," kuului lyhyt vastaus. Hetken oltiin ääneti: silloin nainen taas lausui: "sinä kuitenkin tiesit _hänen_ täällä käyvän." -- "Pidin sinua vakaampana." -- Nyt kuului ainoastaan itkua, lopuksi lausui itkevä. "Mintähden et suutasi avannut?"

"Mitäpä siitä hyötyä, jos vanhan Kaisan poika olisikin Nordhoug'in tytärtä pyytänyt;" vastattiin hetken päästä, jona aikana sairas oli syvään vetänyt henkeä ja monasti valittanut. Vastaus viipyi... "Me kumminkin olemme toisiamme silmäilleet monta vuotta," virkettiin.

... "Sinä olit kovin ylpeä: en oikein rohjennut puhua asiatani sinulle..." -- "Ei koko maailmassa muu mikään minulle olisi niin mieluista ollut... Odotin jok'ainoa päivä; missä vaan toisemme kohtasimme; ... toisinaan mielestäni sinulle suorastaan tarjouduin. Siten luulin sinun minua hylkivän..." -- Taas äänettömyyttä. Ei Thorbjörn kuullut vastausta, ei itkua, eikä liioin sairaan hengenvetoakaan.

Thorbjörn muisti sulhoa, jonka hän luuli tietävänsä kunnon mieheksi, ja hänen mielensä kävi pahaksi toisen puolesta. Samassa nainenkin sanoi: "Pelkään, että vähän hän minusta iloa saa, hän joka..." -- "Hän on kunnon mies," virkkoi sairas ja alkoi jälleen hieman valittaa, luultavasti koski rintaan. Tuo varmaan saattoi toisellekin vaivaa; sillä hän lausui: "Tilasi kyllä on surkea ... mutta ... paitsi tätä sattumaa me tuskin koskaan olisimme asiasta haastelleet. Vasta Knuutia lyödessäsi, sinun käsitin..." -- "En sitä pitempään kärsiä jaksanut," virkkoi toinen, -- ja lisäsi vielä: "Knuuti on häijy veitikka," -- "Ei hän hyväkään ole," vastasi sisar.

Molempain hetken ääneti oltua, lausui edellinen: "Tokkohan minusta vaan enää miestä tulee. Yhdentekevä tuo taitaneekin olla." -- "Minun oloni kumminkin on sinun tilaasi tukalampi," ja jälleen kuului katkeraa itkua. "Joko lähdet?" tiedusteli miehen ääni. -- "Lähden," kuului vastaus ja sitten lausuttiin: "Voi minua kurjaa, voi poloinen elämätäni!" -- "Älä noin voivottele!" virkkoi edellinen; "Jumala kyllä kohta minun täältä päästää, ja silloin käy sinunkin elämäsi helpommaksi." -- "Herran tähden! älä noin puhu!" äännähti hän tuskin kuultavasti ja ikäänkuin käsiään väännellen. Thorbjörn luuli hänen lähteneen, ainakaan ei hän pitkään aikaan puhumaan kyennyt, sillä hän ei enää kuullut sieltä mitään; sentähden lähti Thorbjörn myös vajasta.

Ensimmäiseltä, joka vastaan sattui, kysyi Thorbjörn: "Mikä oli syynä Lauri-pelimannin ja Knuuti Nordhoug'in riitaan?" -- "Mikä syynä?" sanoi Pekka-renki ja veti muotoansa kurttuun, ikäänkuin tahtoen jotain poimuihin kätkeä; "kysyhän tuota, ei se suuren suuri ollut; Knuuti vaan kysyi Laurilta, lähtikö näissä häissä hänen viulustaan iloista ääntä." Samassa kulki morsian heidän ohitsensa kasvot toisaalle käännettyinä, mutta koska hän kuuli Lauria mainittavan, kääntyi hän päin heitä ja loi heihin punaisista, suurista silmistään epävakaisen silmäyksen: mutta muuten olivat hänen kasvonsa aivan jäykät, niin jäykät, ettei Thorbjörn voinut häntä arvata äskeitten sanain lausujaksi. Nyt rupesi hän pahempiakin aavistelemaan.

Etäämmällä oli hevonen vartoomassa, hän asetti silan nappulan paikalleen ja etsiskeli sulhasta jäähyväisiä heittääkseen. Ei hän toki malttanut lähteä häntä kauemmaksi hakemaan: hän oli milt'ei mielissään, ettei häntä näkynyt, ja nousi kärryihin. Silloin kuului huutoa ja rähinää tuvasta, joka oli vasemmalla puolen pihaa. Koko joukko miehiä sieltä samosi ulos. "Missä hän on?... Onko hän pistäytynyt piiloon?... Missä oleskelee hän?" -- "Tuolla, tuolla!" vastasivat toiset, -- "Älkää häntä sinne päästäkö," huusivat toiset, -- "siitä varmaan taas syntyy onnettomuutta." -- "Knuutistako puhe?" kysyi Thorbjörn pieneltä pojalta, joka seisoi kärryjen vieressä. -- "Niin kai, hän on taasen päissään, ja silloin on hän aina valmis tappelemaan." Thorbjörn istui jo kuormallansa ja joudutti hevosta. -- "Älähän, pysähdy mies!" kuuli hän takaansa; hän kiinnitti ohjaksia, mutta koska hevonen siitä huolimatta astui eteenpäin, antoi hän sen mennä. "Vai olet sinä pelkuri, Thorbjörn Kuusela?" kirkui edellinen hänen jäljessään. Nyt kävi hän ohjaksiin lujemmin, mutta ei hän päätään kääntänyt.

"Astuhan rattailta ja käy hyvään seuraan!" huusi muudan. Thorbjörn katsahti taaksensa. "Kiitos, minun täytyy kotiin," sanoi hän. Tuumailtiin hetken aikaa, jonka ohessa koko joukko oli lähestynyt kärryjä. Knuuti asettui hevosen eteen, sitä ensin taputellen, sitten ruveten sen päätä tarkastelemaan. Knuuti oli varreltansa pitkänläntä, hiuksensa olivat vaaleat, mutta karkeat, nenänsä lyhyt, suunsa suuri, huulet paksut ja silmänsä tummansiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon sisarestaan muistuttanut, ainoastaan suun ympärillä oli jonkinmoista yhtäläisyyttä; hänellä oli myöskin sama suora otsa, ehkä matalampi; samoin muutkin piirteet olivat sisarella paljoa hienommat. "Mitä konistasi tahdot?" kysyi Knuuti. -- "Ei se olekaan myötävänä," vastasi Thorbjörn. -- "Luuletko, etten sitä maksaa voi?" intti toinen. -- "En tiedä, mitä jaksat." -- "Vai sitä epäilet. Muuten pitäisi sinun sitä varoa," melui Knuuti. Nuorukainen, joka äsken tuvassa nojautui seinään ja sotki tyttöjen hapsia, virkkoi naapurilleen: "Tällä kertaa Knuutilta taitaa puuttua 'kuraasia'."

Tuon kuuli Knuuti. "Rohkeuttako olen vailla? Ken sitä väittää? Enkö tohdi?" kirkui hän. Yhä useampia kokoontui. "Pois tieltä! syrjään hevosen edestä!" huusi Thorbjörn ja sivalsi hevosta; hän aikoi lähteä. "Minuako tieltäsi käsket?" ärjäsi Knuuti. -- "Minä ääntelin hevoselle: päästä minun pitää," sanoi Thorbjörn, mutta ei itsekään väistänyt. -- "Mitä, ajatko suoraan päälleni?" tiuskasi Knuuti. -- "Anna tietä sitten!" ja hevonen nosti päätään, muuten se olisi töydännyt vasten Knuutin rintaa. Silloin tarttui Knuuti päitsiin, ja hevonen muistaen löylytystä tiellä alkoi väristä. Tuo kävi Thorbjörn'in sydämelle; hän katui hurjuuttansa; mutta sen saisi Knuuti maksaa: samassa hän nousikin ja sivalsi Knuutia piiskalla päähän. "Lyötkö senkin vietävä?" kiljui Knuuti ryntäen likemmäksi; Thorbjörn hyppäsi kuormalta. "Häijy olet, ryökäle!" huusi hän kalpeana kuin kuolema ja jätti ohjakset äskenmainitulle nuorukaiselle. Mutta, vanhus, joka oli noussut oven suusta Aslak'in päättäessä tarinatansa, lähti Thorbjörn'in luo ja nykäsi häntä käsivarteen. -- "Sæmund Kuusela on niin kunnon mies, ettei hänen poikansa pitäisi lähteä koetukselle tuollaisen junkkarin kanssa." Thorbjörn tointui, mutta Knuuti ärjäsi: "Minäkö junkkari? Kylläpä hän taitaa olla yhtä suuri, ja minun isäni on kyllä hänen isänsä vertainen... Käy käsiksi!... Surkeatahan tuo on, ettei ihmiset tiedä, kumpi meistä oikeastaan on toistaan väkevämpi," lisäsi hän päästäen huivia kaulastaan. "Kyllä siihen vielä joudutaan," vastasi Thorbjörn. Virkkoi mies, joka äsken sängyssä venyi: "Molemmat ovat he kissain tapaisia, jotka toisiansa härnäten kokevat itsiänsä rohkaista." Sen kuuli Thorbjörn, mutta ei häneltä vastausta tullut. Jotkut joukossa nauroivat: toisten mielestä nuo monet tappelut näissä häissä jo rupesivat inhoittamaan, häijyä oli myöskin hätyyttää rauhallista matkamiestä. Thorbjörn katseli hevostansa; hän aikoi lähteä. Mutta nuorukainen, jolle ohjakset annettiin, oli kääntänyt toisaalle ja ajanut hevosen hyvän matkan päähän; itse seisoi hän Thorbjörn'in takana. "Ketä etsiskelet?" kysäsi Knuuti: "Synnöve on täältä koko matkan päässä." -- "Mitä se sinuun kuuluu?" -- "Ei kuulukaan semmoiset tekopyhät naiset minuun," -- ilkkui Knuuti, "mutta ehkä hän vie sinulta rohkeuden." Tuota ei Thorbjörn voinut sietää; väki näki hänen tannerta tarkastavan. Muutamat vanhukset rupesivat valittelemaan, arvellen Knuutin jo tehneen kyllin pahaa näissä pidoissa. -- "Ei hän minulle mitään saa," sanoi Thorbjörn, ja koska toiset sen kuulivat, vaikenivat he. Muutamat taas sanoivat: "Antaapa heidän voimiansa koetella, niin heistä tulee hyvät ystävät: he ovatkin jo pitkät ajat karsaasti toisiinsa katsoneet." -- "Niin," jatkoi muudan, "kumpainenkin mielellänsä olisi seudun paraimpana miehenä -- saapa nyt nähdä!" -- "Onko kenkään nähnyt Thorbjörn Kuuselaa?" kysyi Knuuti: "muistaakseni hän äsken oli täällä kartanolla..." -- "Oli kyllä ja on tässä vieläkin," vastasi Thorbjörn ja samassa sai Knuuti niin korvallensa, että hän oli vähällä kaatua vieressä olevaan miesjoukkoon. Nyt olivat kaikki ääneti. Knuuti syöksi esiin sanaa lausumatta. Thorbjörn astui vähän häntä vastaan. Hyvän aikaa oltiin nyrkkisillä: kumpikin koki päästä toisen kaulukseen käsiksi, mutta molemmat tiesivät tehtävänsä, eivätkä laskeneet vastustajaansa likelle. Thorbjörn lämähytteli tiukkaan, sanottiin samalla tuntuvastikin. "Jopa sattui Knuutillekin vertainen," sanoi se, joka hevosen oli syrjään ajanut, "tehkää tilaa!" Naiset pakenivat; ainoastaan muudan heistä jäi portaille seisomaan, sieltä paremmin nähdäksensä, -- tuo oli morsian. Thorbjörn näki hänen vilahdukselta ja pidätti kättänsä. Samassa näki hän veitsen välähtelevän Knuutin kädessä ja muistaen sisaren äskeisiä sanoja, ettei Knuutiin ollut luottamista, iski hän miestä käsiranteesen, jotta veitsi putosi ja käsivarsi kävi hervakkaaksi. "Ai, kovin löit!" valitti Knuuti. -- "Vai tuntui se?" kysyi toinen ja syöksi hänen päällensä. Knuuti töin tuskin enää taisi toista kättään käyttää; mutta kovalle otti saada häntä nurin. Häntä paiskattiin monta kertaa maahan niin, että toinen jo olisi horjunut, mutta siinä oli jäykkää selkää. He vähitellen siirtyivät paikaltaan, kansa väistyi tieltä, ja niin sitä mentiin pitkin pihaa, siksi kun he joutuivat portaiden eteen: siinä tarttui Thorbjörn Knuutiin ja paiskasi hänen vasten paateroa niin, että luut natisivat. Siihen hän jäi pitkäkseen, voihkasi pitkään ja ummisti silmänsä. Thorbjörn suoritti vartaloansa ja katsahti ylös; silmänsä sattuivat morsiameen, joka liikahtamatta katseli päältä. "Asettakaa jotain hänen päänsä alle," sanoi hän, kääntyi toisaalle ja lähti sisään.

Kaksi vanhaa akkaa sattui ohi käymään; toinen sanoi toverilleen: "Herra Jumala, tuossa taas on yksi hengetönnä! Kukahan se onneton lie?" Eräs joukosta vastasi: "Se on Knuuti Nordhoug." Toinen nainen arveli: "Silloin ehkä tappelut näissä seuduin vähenevät." -- "Voisivathau toki toisin tavoin voimiansa koetella." -- "Oikeassa olet," lausui toinen: "Herra suokoon, että jättäisivät toisensa rauhaan ja kääntäisivät silmänsä _katoamattomiin_."

Tuo Thorbjörn'issä teki kummallisen vaikutuksen; ei hän mitään lausunut, mutta seisoi vielä paikallaan ja katseli niitä, jotka Kuuutia hoitelivat, -- moni häntä puhutteli, ei hän sitä kuullut. Hän kääntyi heistä ja vaipui ajatuksiinsa. Synnöve niissä väikkyi, ja häpy täytti hänen mielensä.

Hän mietiskeli, miten hän voisi asiaa selittää, ja täytyi itselleen myöntää, ettei ollutkaan niin helppo herjetä, kuin hän kerran oli luullut. Samassa hän kuuli takanansa: "Varo itseäsi, Thorbjörn!" mutta ennenkun hän joutui kääntymään, häntä hartioista kouraistiin, painettiin vasten maata, eikä hän sitten enää tuntenut muuta kuin polttavan vaivan, jonka paikkaa ei hän selvään eroittanut. Hän kuuli ääniä ympärillään, kuuli ajettavan, luuli toisinaan itsekin ajavansa, mutta ei sitä varmaan tietänyt. Sitä kesti pitkän aikaa, sitten rupesi kylmämään, ja tuli jälleen lämmin, viimein kävi hänen mielensä niin keveäksi, niin keveäksi, että hän mielestänsä liehui yli maan, ja nyt hän sen käsitti: puiden latvat häntä kannattivat, kuljettaen häntä toisesta toiseen: siten joutui hän tunturille, sitäkin korkeammalle, -- paimenmajalle, vielä ylemmäksi, -- korkeimman vuoren huipulle. Siellä kumartui Synnöve hänen puoleensa, itki ja nuhteli häntä siitä, ettei hän ollut asiatansa ilmoittanut. Tyttö itki katkerasti ja arveli, että hänen toki olisi pitänyt huomata, miten Knuuti Nordhoug asettui hänen tiellensä, alituisesti hauen tiellensä, jotta tytön viimein täytyi ruveta Knuutille. Sitten Synnöve silitteli Thorbjörn'in toista kylkeä, jotta se siitä lämpeni, ja itki niin, että hänen paitansa siitä kohdasta kävi läpimäräksi. Mutta Aslak istui kyyristyneenä korkealla kivellä ja poltteli läheisten puiden latvoja niin, jotta sähisi ja ratisi ja poukat lentelivät ympäriinsä; itse nauroi hän suu seljällään ja sanoi: "en minä, vaan äitini tuon tekee!" Ja Sæmund, isä, seisoi toisella puolella nakellen jyväsäkkiä niin korkealle ilmaan, että ne katosivat pilviin, sieltä laajeten koko seutua peittävään sumuun, -- ja hän suuresti kummasteli, miten jyvät niin voivat laajeta yli koko tienoon. Katsellessaan alaspäin, kävi Sæmund niin pieneksi, jotta hänen tuskin maanpinnasta eroitti, mutta kuitenkin heitteli hän säkkiä yhä korkeammalle sanoen: "Teepäs temppu perässä!..." Korkealla hattarain keskellä oli kirkko ja Päiväkummun vaaleanverevä emäntä seisoi toruissa liehuttaen punaisenkeltaista niistinliinaa, toisessa kädessään pitäen suurta virsikirjaa, ja sanoi: "Tänne et pääse, ennenkun olet herjennyt manaamasta ja tappelemasta...", mutta tarkemmin katsottuansa huomasi hän paikan ei kirkoksi vaan Päiväkummuksi, ja auringon säteet välähtelivät noissa satalukuisissa akkunuissa niin, että ne hänen silmiänsä häikäsivät ja hänen täytyi ne ummistaa...

"Varovasti, Sæmund, varovasti!" eroitti hän kavahtaen unentapaisesta tilasta. Häntä kannettiin, ja koska hän katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa Kuuselan tuvassa; valkea leimusi takassa, ja äiti seisoi itkien hänen vieressänsä; isä oli juuri aikeessa kantaa hänet peräkamariin, mutta laski hänen varovasti jälleen paikalleen: "vielä hänessä henki on!" sanoi hän värisevin huulin kääntyen äitiin. Tämä huudahti: "Jumalan kiitos, hän aukaisee silmänsä! Thorbjörn, Thorbjörn! oi lapsi-poloinen, mitä ovat he sinulle tehneet?" -- ja hän kumartui hänen puoleensa, silitteli hänen poskiaan, vuodattaen kuumia kyyneliä hänen kasvoillensa. Sæmund pyyhkäsi silmäänsä nutunhihalla, väisti sävyisästi äitiä syrjään: "anna, kun nyt heti hänen vien." Ja hän kannatti varovasti toisella kädellään sairaan hartioita, toisen asetti hän seljän taakse. -- "Pitele sinä päätä, ehk'ei hän itse jaksa sitä kannattaa." Äiti kulki edellä kannattaen päätä, Sæmund koki pysyä hänen jäljessään, ja hetken kuluttua oli Thorbjörn toisessa suojassa ja sängyssä. Kun olivat hänen peittäneet ja sovittaneet parhaimman mukaan, kysyi Sæmund, oliko renki jo joutunut matkaan. "Tuossa hän on," vastasi äiti osoittaen kartanolle: "Oletko perillä tunnissa, saat palkkasi kahdenkertaisesti; -- vähät siitä, vaikka hevosenkin tappaisit."

Hän lähestyi jälleen sänkyä, Thorbjörn käänsi suuret, kirkkaat silmänsä häneen; isä ei voinut olla niihin katsomatta, mutta silloin rupesi oma näkönsä himmentymään. "Tiesinhän sen näin päättyvän," huokasi hän ja lähti huoneesta. Äiti istui rahille sängyn jalkapäähän ja itki, mutta ei hän mitään sanonut. Thorbjörn aikoi puhua, mutta koska tuo tuntui vaikealta, oli hän ääneti. Hän katsoi äitiin taukoomatta, eikä äidistä hänen silmänsä milloinkaan ennen olleet niin kirkkaat ja kauniit, ja tuo oli pahan edellä. "Herra Jumala sinua armahtakoon!" äännähti hän lopulta; "jos Hän sinut meiltä ottaa, ei taida Sæmund'illa olla monta päivää jäljellä." Thorbjörn katsoi häneen silmää räpähyttämättä ja jäsentä liikahuttamatta. Katse tunki läpi äidin sydämmen, hän rupesi rukoilemaan "Isä meidän" hänen puolestaan; sillä hän luuli sairaan pääsinhetken tulleen. Siinä istuessaan, juohtui mieleensä, miten kaikki olivat pitäneet Thorbjörn'iä rakkaana, eikä kenkään sisaruksista sattunut olemaan kotosalla. Laittoi hän siis sanan paimenmajalle Ingrid'ille ja nuoremmalle veljelle, tuli sitten ja istuutui taas paikallensa. Thorbjörn käänsi jälleen silmänsä häneen, ja tuo katse vaikutti äitiin, miten etäinen virren veisu, muuttaen hänen mielensä hartaaksi ja suunnittaen ajatuksensa katoamattomiin. Hän tarttui Raamattuun, ja sanoi: "Nyt tahdon sinulle lukea, jotta rauhan saisit." Koskei lasisilmät sattuneet olemaan käsillä, etsi hän lu'un, jonka hän muisti ulkoa nuoruutensa päivistä; tuo oli Johanneksen evankeliumia. Ei hän varmaan tietänyt, kuunteliko Thorbjörn häntä; hän vaan yhä liikahtamatta tirkisteli äitiä; tämä kuitenkin luki, ellei pojalle niin ainakin itselleen lohdutukseksi.

Ingrid joutui pian kotiin ja rupesi äitinsä sijaan sairaan ääreen; mutta silloin tämä makasi. Ingrid itki hillimättömästi; itku oli paimenmajalla päässyt alkuun; sillä hän muisteli Synnöveä, joka ei koko asiasta tiennyt mitään.

Lääkäri saapui paikalle ja tutkisteli sairaan tilaa. Hänellä oli puukonhaava kyljessä ja monta mustelmaa yli ruumiin; mutta ei tohtori mitään virkkanut, eikä kenkään kysymystä tehnyt. Sæmund seurasi häntä sairaan suojaan, tarkasteli siellä tohtorin katsantoa, lähti hänen perässänsä, auttoi häntä kärryihin ja otti lakin päästään, koska hän lupasi tulla uudestaan seuraavana päivänä. Sitten kääntyi hän päin vaimoansa, joka oli häntä seurannut kartanolle: "Tuo mies kun ei mitään virka, on vaara käsissä," sitä lausuessaan hänen huulensa värisivät, hän kääntyi äkkiä astumaan tietä pitkin.

Ei kenkään tiennyt, minne matkansa; ei hän illalla kotiin tullut, eikä liioin yön seutuvissakaan, seuraavana aamuna vasta hän sinne saapui ja oli silloin niin synkeän-näköinen, ettei häneltä kenkään rohjennut mitään tiedustella. Itse kysyi hän: "Mitä kuuluu?" -- "Hän on nukkunut," vastasi Ingrid, "mutta on niin voimaton, ettei hän jaksa kättään nostaa." Isä aikoi mennä häntä katsomaan, mutta kääntyi takaisin ovelta.

Tohtori kävi siellä huomenisin ja vielä useat kerrat. Thorbjörn kykeni puhumaan, mutta oli kielletty liikutteleimasta. Ingrid useimmiten istui hänen luonaan, toisinaan myöskin äiti ja nuorempi veli; mutt'ei hän heiltä mitään kysynyt, eikä he myöskään häneltä. Isä ei milloinkaan käynyt kamarissa. Tuon huomasivat sairaan merkille panevan. Aina kiinnitti hän silmänsä oveen; he luulivat hänen isää odottavan. Lopulta kysyi Ingrid, tahtoisiko hän ehkä nähdä omaisistaan joitakuita vielä? "Ehk'eivät he huoli minusta," vastasi hän. Tämä kerrottiin Sæmund'ille, joka ei siihen heti vastannut; mutta toisena päivänä ei hän tohtorin tullessa ollut kotona. Vaan koska tämä oli paluumatkalla, tapasi hän Sæmund'in, joka istui ojan reunalla häntä odottaen. Hyvän päivän tehtyään kysyi Sæmund poikaansa. "Kovin pahoin häntä on piesty;" kuului lyhyt vastaus. "Tointuuko hän?" kysyi Sæmund, korjaten satulavyötä. -- "Kiitos, ei se korjaamista tarvitse," sanoi tohtori. -- "Täytyy sitä vähän kiinnittää," vastasi Sæmund. Hetken kumpikin oli ääneti: tohtori kääntyi Sæmund'iin, tämä taasen asetteli siloja ylös katsomatta. -- "Kysyt hänen tointumistansa, -- sitä toivon," virkkoi tohtori vitkaan. Sæmund katsahti pikaisesti ylös. -- "Hän siis jää elämään?" -- "Sitä varon sitten moniaan päivän," vastasi tohtori. Silloin välkkyi muutama kyynel Sæmund'in silmissä, hän koki niitä pyyhkiellä, mutta toisia tunki sijaan. "Pidän siitä pojasta niin, että oikein täytyy toista hävetä," nyyhkytti hän, "mutta, tohtori, hän oli pitäjän pulskin mies." "Mintähden et ennen ole hänen tilaansa tiedustellut?" -- "En ollut mies sitä kuulemaan," vastasi Sæmund ja koki kaikin voimin itkuansa tukahuttaa. -- "Ja sitten nuo naiset," pitkitti hän: "ne joka kerran pitivät silmällä, kysyisinkö sitä, ja silloin en saanut sitä tehneeksi." Tohtori odotti hänen tointumistansa; silloin katsoi Sæmund häneen terävästi. "Saako hän terveytensä jälleen?" kysyi hän äkkiä. -- "Tavallansa kyllä: ei sitä vielä voi varmaan sanoa." Sæmund vaipui mietteisinsä. "Tavallansa kyllä," jupisi hän ja loi silmänsä maata kohden. Ei tohtori tahtonut häntä häiritä; miehen olento ja muoto sen kielsivät. Äkkiä nosti Sæmund päätään. "Kiitos sanomasta," virkkoi hän, ojensi kätensä ja lähti kotiinsa.

Sillä välin istui Ingrid sairaan luona. "Jaksatko kuunnella, niin kerron sinulle isästä?" kysyi tyttö. "Kerro," vastasi toinen. "Koska tohtori oli ensimmäistä kertaa täällä käynyt, lähti isä kotoa, ei kenkään tiennyt minne. Mutta hän oli tullut häätaloon ja siellä, hänen nähdessän, tulivat kaikki pahoilleen. Hän oli istuutunut joukkoon juomaan, ja sulhasen kertomuksen mukaan oli hän ryypiskellyt vähän liiaksikin. Silloin vasta rupesi hän tappelua tiedustelemaan, ja tapahtuma kerrottiin hänelle. Knuuti astui sisään; isä tahtoi _häntä_ kertomaan, ja he lähtivät painin-paikalle. Muut seurasivat. Knuuti kertoi, miten sinä olit häntä viskellyt, sittenkun olit saanut hänen kätensä hervottomaksi, mutta kosk'ei Knuutin tehnyt mieli pitkittää, nousi isä kysyen, näinkö siinä _sitten_ kävi, -- ja samassa tarttui hän Knuutin rintapieliin, nosti hänen korkealle maasta ja paiskasi samalle paadelle, jossa vielä näkyi verta, sinun vuodattamaasi. Hän piteli Kuuutia vasemmalla kädellään, oikealla veitseensä tarttuen; Knuuti vaaleni, kaikki vieraat vaikenivat. Silloin näkivät muutamat isän kyyneliä vuodattavan, mutt'ei hän Knuutille mitään tehnyt. Ei Knuuti paikaltaan liikahtanut. Isä silloin nosti hänen ylös maasta, mutta lämähytti pitkäkseen jälleen. 'Vaikea on sinut päästää,' sanoi hän ja tuijotteli Knuutiin, pakottaen häntä paikallaan olemaan.

"Kaksi vanhaa naista kävivät ohi, toinen virkkoi: 'Muista lapsiasi, Sæmund Kuusela!' Kerrottiin isän silloin heti Knuutin päästäneen ja hetken kuluttua kadonneen talosta; mutta Knuuti hiipi takatietä pois häistä, eikä sinne enää palannut."

Ingrid tuskin oli päässyt kertomuksensa päähän, ennenkun ovi aukeni, joku vilkasi sisään, ja tuo oli isä. Tyttö lähti heti huoneesta, ja Sæmund astui sisään. Mitä he keskenänsä puhuivat, sitä ei kukaan saanut tietää; äiti, joka pysähtyi ovelle kuuntelemaan, luuli kumminkin heidän haastelevan Thorbjörn'in parantumisesta. Mutta ei hän sitä varmaan kuullut, eikä myöskään tahtonut mennä kamariin, Sæmund'in sisällä ollessa. Koska Sæmund sieltä tuli, oli hän varsin suopea ja silmänsä itkusta punaiset. "Tosin saamme hänen pitää," sanoi hän ohimennen Ingeborg'ille, "mutta Jumala yksin tietää, tuleeko hänestä miestä jälleen." Ingeborg'ille nousi vedet silmiin; hän seurasi miestänsä ulos; aitan portaille istuutuivat he vieretysten ja puhuivat pitkän aikaa keskenänsä.

Mutta koska Ingrid tuli Thorbjörn'in luo, oli hänellä pieni paperi-pala kädessä; hän virkkoi tyynesti ja vitkaan: "Koska Synnöven tapaat, anna tämä hänelle." Ingrid, nähtyänsä mitä paperilla oli, kääntyi itkien toisaalle; sillä paperille oli kirjoitettu:

"Kunnioitettavalle neiti Synnöve Guttormin tyttärelle Päiväkumpu.

Nämä rivit luettuasi, älköön meidän välillämme sen enempää olko. Sillä ei minua ole sinulle ai'ottu. Herra olkoon meidän molempain kanssa!

Thorbjörn Sæmundinpoika Kuusela."

KUUDES LUKU.

Synnöve sai Thorbjörn'in tapahtumasta tietoa seuraavana päivänä. Thorbjörn'in nuorempi veli tuli paimenmajalle sanaa tuomaan; mutta lähtiessään sattui Ingrid hänelle vastaan portailla, ja hän poikaa neuvomaan, miten sanansa laatia. Siten Synnövelle ainoastaan kerrottiin, että Thorbjörn oli kuormineen kaatunut ja siitä syystä kävi Nordhoug'ista apua, että hän oli Knuutin kanssa riitaantunut. Thorbjörn'ille oli siinä tullut vähän vahinkoa, hän oli vuoteen omana, mutta ei hengestä pelkoa. Tämä sanoma paljoa enemmän suututti kuin huoletti Synnöveä. Ja jota enemmän hän sitä mietiskeli, sitä alakuloisemmaksi hän kävi. Monista lupauksistaan huolimatta Thorbjörn siis jälleen oli käytöksessään antanut hänen vanhemmilleen moitteen syytä. Mutt'ei sittenkään kukaan saa meitä toisistamme, päätti Synnöve.

Paimenmajalla ei usein käyty, jotta aikoja kului, ennenkun Synnöve sai muita tietoja Thorbjörn'istä. Hänen mielensä kävi raskaaksi tästä epätietoisuudesta, eikä Ingridkään palannut paimenmajalle, jotta erinomaisia siellä varmaan oli tapahtunut. Ei hän enää iltasella huhuellut karjaa kotiin miten ennen, eikä hän levollisesti öisin nukkunut, hän kaipasi kovin Ingrid'iä. Tästä hän päivin oli uuvuksissa, se taas ei mieltä keventänyt. Hän toimiskeli ja siivoeli, pesi hulikkoja ja pyttyjä, valmisteli juustoa ja voita, mutta ei hän sitä ilomielin tehnyt. Tästä Thorbjörn'in nuorempi veli toisen paimenpojan kanssa tuli siihen päätökseen, että Synnöve'n ja Thorbjörn'in kesken sittenkin mahtoi jotain olla; ja tästä saivat he moneen keskusteluun aihetta.

Siitä kun Ingrid kotiin haettiin, oli kahdeksan päivää kulunut. Iltapuolella kävi Synnöven mieli entistään raskaammaksi. Niin monta päivää oli kulunut, eikä vieläkään uusia tietoja. Hän jätti työnsä ja istuutui seutua katselemaan, se kun tavallansa kävi puhe-kumppanista, sillä nyt hän ei viihtynyt itsekseen. Siinä istuessaan rupesi häntä uuvuttamaan, hän kallisti päänsä käsivarrelleen ja nukkui samassa; mutta aurinko paahtoi, eikä siinä levollista unta otettu. Hän oli Päiväkummulla vaate- ja makuu-luhdissaan; puutarhan kukkaset tuoksuilivat niin suloisesti, mutta niiden tuoksu tällä kertaa ei ollut entinen tuttu, vaan outo, ikäänkuin kanervista. "Mistähän tuo tulee?" arveli hän ja nojautui ulos avonaisesta akkunasta. Nytpä asia tuli selväksi: Thorbjörn oli puutarhassa ja istutteli kanervia. "Mutta mintähden, ystäväni, tuota teet?" kysyi hän. "Näethän, etteivät kukat ota hyötyäksensä," vastasi Thorbjörn askarrellen kukkatarhassa. Silloin tuli Synnöven kukkia sääli ja hän pyysi Thorbjörn'iä tuomaan ne hänelle takaisin. "Kyllä sen pian teen," vastasi Thorbjörn, keräsi kaikki kokoon ja lähestyi vasu kädessä; mutta ei Synnöve kuitenkaan luhdissa istunutkaan, sillä Thorbjörn läheni suoraa tietä. Samassa äitikin tuli näkyviin. "Mitä näkemäni pitää! Käykö tuo häijy Kuuselan poika sinun luonasi?" huudahti äiti ja asettui Thorbjörn'in tielle. Mutta tämä kumminkin tahtoi sisään, ja nyt syntyi ottelu heidän kesken. "Äiti, äiti, hän vaan tuo minulle kukkaseni," rukoili Synnöve itkien. "Jaa, ei se auta," väitti äiti yhä taistellen. Ja Synnöve oli kovin hämmästyksissään, hän oli kahden vaiheella, kenen hän soisi voittavan, mutta tappiolle ei kumpainenkaan saisi joutua. "Varokaa kukkiani!" huudahti hän; he yhä tuimemmin ottelivat, Synnöven kauniit kukat hajotettiin sinne tänne; äiti niitä tallasi, Thorbjörn samoin, ja Synnöve itki. Mutta samassa kun Thorbjörn laski kukat kädestään, muuttui hän inhoittavan näköiseksi, tukkansa kävi pörröön, kasvonsa levisivät tavattoman suuriksi, katseensa oli vihainen, ja hän iski pitkät kyntensä äitiin. "Varo itseäsi, äiti! Näethän, että toinen on sijaan tullut, varo itseäsi!" kiljahti Synnöve ja koki rientää äitinsä avuksi, mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin joku häntä huusi, ja taas uudestaan. Mutta samassa oli Thorbjörn kadonnut, samoin äiti; vielä kerran huudettiin. "Täällä olen!" sanoi Synnöve heräten unestaan. "Synnöve!" huudettiin. "Täällä olen," vastasi hän katsahtaen ylös. Äidin ääni tuo on, arveli Synnöve, nousi ja astui majalle, jossa äiti seisoi eväsvakka toisessa kädessään ja toisella suojaten silmiään päivänpaisteelta, jotta paremmin voisi tyttöä huomata.

"Täällä makaat vaatetta allesi levittämättä!" virkkoi äiti. "Minua rupesi niin raukasemaan, että panin hetkeksi kyljelleni, enkä tiennyt koko asiasta, ennenkun jo nukuinkin." -- "Semmoista tulee sinun varoa, lapsukaiseni... Vakkaan panin sinulle vähän lämpömäis-leipää, eilen täytyi leipoa, sillä isä lähtee matkalle." Mutta Synnöve huomasi heti, ett'ei äiti siitä syystä kodista lähtenyt, enkä minä hänestä turhaan uneksinut, arveli hän itsekseen. Karina, sehän oli äidin nimi, oli, miten tunnettu, pieni ja hoikka vartaloltansa, hiukset olivat vaaleanväriset, ja silmät siniset sekä erittäin vilkkaat. Hymysuin hän toisia puhutteli, toki ainoastaan vieraita. Hänen katseensa oli muuten kylläksi terävä, hän oli liukas ja urhakka liikunnoissaan, ja hänellä aina piisasi kiirettä. -- Synnöve kiitti tuomisista ja avasi vakan kannen katsoaksensa, mitä se sisälsi. -- "Jätähän _tuo_ toistamiseksi," sanoi äiti; "tullessani huomasin, ett'et vielä ole hulikkojasi pessyt: se sinun tulee tehdä, _ennenkun_ rupeet huiluulle." -- "Tänään tuo vasta ensi kerran tapahtuikin." -- "Tule nyt, niin sinua autan, koska kerran tänne satuin tulemaan," sanoi äiti helmojansa ylös käärien. "Sinun tulee tottua järjestykseen kotoakin poissa ollessasi." Hän lähti heti maitoaittaan, Synnöve vitkalleen perässä. Siellä he rupesivat pesemään; äiti tarkasteli sisustusta ja lausui siitä tyytyväisyytensä, neuvoi joka paikkaa ja auttoi toista järjestämisen ja siivoamisen työssä, ja niin kului tunti, ehkä parikin. Työn kestäessä oli äiti kertonut, mitä he sitä nykyä toimiskelivat kotona, miten hänellä oli paljon puuhaa, saadaksensa isän kaikki kapineet kuntoon, ennen hänen lähtöänsä. Sitten tiedusteli hän, muistiko Synnöve iltaisin levolle mennessään lukea Jumalan sanaa: "sitä et saa jättää," lausui hän, "muuten käy työ kehnosti seuraavana päivänä."

Kaikki kun oli kunnossa, lähtivät he äyräälle lehmiä odottamaan. Istuttuansa kysyi äiti Ingrid'iä, eikö hän kohta jälleen palajaisi paimenmajalle. Ei Synnöve siitä asiasta tietänyt enemmän kuin äitikään. "Voi ihmisiä, miten ovat huimapäisiä," sanoi äiti, ja Synnöve kyllä käsitti, ett'ei hän Ingrid'iä tarkoittanut; Synnöve olisi mielellään katkaissut, puheen siihen, mutta häneltä puuttui rohkeutta. "Sitä, joka ei luota ja turvaa Herraan, tapaa onnettomuus, koska hän vähin sitä varoo," pitkitti äiti. Ei Synnöve sanaa suustansa saanut. "Ainahan olen sen sanonut, ett'ei siitä pojasta kunnon miestä tule. Tuolla lailla tepastella, -- hyi!" Molemmat istuivat kumarruksissa silmät maata kohden, mutta eivät toisiansa silmäilleet. "Oletko kuullut, miten hän nyt jaksaa?" tutkasi äiti, luoden pikaisen silmäyksen Synnöveen. -- "En," vastasi tämä. -- "Huono hän kuuluu olevan," sanoi äiti. Synnöven sydäntä kivisteli. "Lieneekö hän kovinkin huonona?" kysyi hän. -- "Kyllähän sen käsität, tuo puukon haava kyljessä: -- sitä paitsi nyrkiteltiinkin häntä aika lailla." Synnöve tunsi punehtuvansa; heti kääntyi hän toisaalle, jott'ei äiti sitä älyäisi. "Eihän toki siitä hengen vaaraa synny?" kysyi hän teeskennellen tyyntä mieltä; mutta äiti huomasi hänen povensa tuskallisesti kohoelevan, ja sentähden vastasi hän: "Eihän kumminkaan siitä pelkoa." Mutta nyt rupesi Synnöve pahinta aavistamaan. "Hän on vuoteen omana?" kysyi hän. -- "No se on selvä, eihän siitä niin pian nouse. Vanhempia oikein tulee sääli, kunnon ihmisiä kun ovat; parastansa ovat he koettaneet häntä kasvattaessansa, jotta siinä suhteessa voivat rauhoitetuin tunnoin astua tuomiolle." Synnöven mieli kävi niin raskaaksi, ett'ei hän tiennyt mitä tehdä; äiti pitkitti: "Nyt selvään näkee, miten hyvä on, ett'ei kenkään ole häneen sitoutunut. Taivaallinen isä kaikki parhain sovittaa." Synnöveä rupesi päästä huimaamaan, hän oli vähällä syöstä vuoren rinnettä alas.

"Aina olen sanonut isälle: Jumala meitä varjelkoon, olen sanonut, meillä on vaan tuo ainoa tytär, ja hänestä kyllä huolen pidämme. Hän tosin on ikäänkuin liiaksi hellätuntoinen, niin kunnon tyttö kuin hän muuten onkin; mutta onhan siitä hyvä, että hän etsii neuvoa ja lohdutusta sieltä, mistä se etsittävä on, Jumalan sanasta, näet." Mutta kun Synnöve muisteli isäänsä, miten suopea hän aina oli, kävi itkun tukahduttaminen yhä vaikeammaksi, lopulta ei auttanut kovinkaan ponnistus, hän hyrähti itkuun. -- "Itketkö?" tutkasi äiti ja katsoi häneen, mutta Synnöve peitti kasvonsa. -- "Isää kun ajattelen niin..." ja nyt hän vasta äityikin itkemään. -- "Mutta, oma rakas lapseni, mikä sinua vaivaa?" -- "Sitä en selittää voi ... lennähti mieleeni ... voisihan hänelle käydä onnettomasti tuolla matkalla," nyyhkytti Synnöve. -- "Mitä hulluttelet!" sanoi äiti, "miten voisi hänelle tulla tapaturma? -- kaupungin-matkalla pitkin tasaista tietä?" -- "Minä vaan muistelin ... miten tuolle ... toiselle kävi," sammalti Synnöve. -- "Niin hänelle ... mutt'ei isäsi tietääkseni hulluna räyhää. _Hän_ kyllä palajaa kotiin vahingotta, -- jos Herra muuten häntä varjelee."

Äiti tuli päätöksiin tuosta hillimättömästä itkusta. Eipä aikaakaan, niin hän taasen äänteli: "Monet seikat tässä maailmassa tuntunevat kyllä raskailta, mutta lohduttakoon meitä se ajatus, että ne olisivat voineet sattua vaikeimmiksikin." -- "Vähän minä sellaisesta lohdutuksesta," vastasi Synnöve yhä katkerasti itkien. Ei äiti hennonnut suoraan vastata, mitä kielellä pyörieli; sentähden lausui hän vaan: "Herra monessa kohdassa meille selvään osoittaa tahtonsa; niin on Hän tässäkin tehnyt;" sen sanottuaan nousi hän paikaltaan, sillä lehmäin ammuminen ja kellojen helinä kuuluivat harjulta, pojat huhuilivat, ja sitten tultiin hitaasti kuvetta alas, sillä lehmät olivat kovin täyteläiset. Synnövekin nousi ja seurasi äitiään: mutta astunta kävi vitkaan.

Karina Päiväkummulle tuli nyt kiire käteen karjaansa tervehtimään. Lehmät lähestyivät yksi toisensa perään, tunsivat emäntänsä ja ammuilivat mielihyvästä. Hän niitä puhutteli ja taputteli, sekä tuli jälleen iloiseksi nähdessään, miten kaikki olivat päässeet uuteen karvaan. "Niin vaan," lausui hän, "Herra ei sitä jätä, joka Häneen turvaa." Hän auttoi Synnöveä karjan kytkennässä; sillä tänään oli tyttö hidas toimissaan. Ei äiti siitä muistuttanut; hän rupesi vielä lypsyllekin, ehkä hän siten viipyi kauemmin kuin minkä aikoi. Koska maito oli siivilöitty, laittautui äiti kotomatkalle. Synnöve aikoi häntä saattamaan. "Älä siitä huoli," sanoi äiti, "olet ehkä väsyksissä ja haluat levolle." Sitten otti hän tyhjän vakkasen käteensä, ojensi toisen Synnövelle jäähyväisiksi ja sanoi vakaasti häneen katsoen: "Pian jälleen tulen tänne katsomaan, miten jaksat. Turvau vaan meihin, älköön mielesi muissa hehkuko."

Tuskin oli äiti näkyvistä, ennenkun Synnöve rupesi tuumailemaan, miten hän kiireimmiten saisi tietoja Kuuselasta. Hän kutsui Thorbjörn'in veljeä ja aikoi pyytää häntä siellä käymään; mutta koska poika lähestyi, arvelutti häntä uskoutua hänelle ja sanoi sentähden: "ei minulla olekaan mitään sanomista." Hän aikoi itse sinne. Varmuutta hän tahtoi, maksoi mitä maksoi; ja tuo Ingrid, kovin oli häijy, kun ei hänelle tietoa laittanut. Yö oli valoisa, eikä matkakaan niin pitkä, ett'ei sitä jalan saattanut kulkea, tällainen kohta kun oli käsissä. Sitä tuumaillen juohtui hänen mieleensä äidin puheet, ja itku alkoi uudelleen; nyt hän ei enää viivytellyt, vaan sitoi huivin päähänsä ja lähti, tehden pitkän kiertomatkan, jott'ei pojat hänen aikomustaan äkkäisi. Jota kauemmaksi hän joutui, sitä kiireemmäksi kävi kulku, ja viimein hän riensi alas polkua sellaisella vauhdilla, että pienet kivet irtautuivat ja pyörivät alas häntä säikähyttäen. Ehkä hän tiesi äänen syntyneen kivien pyörinnästä, oli hänestä kumminkin kuin joku olisi piileskellyt hänen läheisyydessään, hän pysähtyi kuuntelemaan. Ei siellä toki ketään ollut ja joutua hän teki eteenpäin; sattuipa hän siten hyppäämään suurenlaiselle kivelle, joka irtautui ja pyörähti alas. Siitä syntyi kova jyrinä, pensaat rasahtivat. Synnöve säikähti, mutta hämmästyksensä yhä kiihtyi, koska etäämmällä luuli näkevänsä elävän olennon, joka nousi mättäältä ja suoriutui kulkuun. Ensin luuli hän sen petoeläimeksi, hän pysähtyi henkeänsä vetämättä; olento myöskin pysähtyi. "Ohoi!" sanottiin. Äiti tuo oli! Synnöven ensi tehtävänä oli juosta piiloon. Hau istui siellä hyvän aikaa nähdäkseen, tunsiko hänet äiti ja kääntyisikö hän takaisin; ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Sitten odotti hän vielä hetken, jotta äiti ehtisi kotiin. Liikkeelle jälleen lähtiessään, kulki hän vitkaan eteenpäin ja joutui vihdoinkin perille.

Kartanoa lähestyessään rupesi hänen sydämensä taas levottomuudesta sykähtämään. Kaikki oli hiljaista, työaseita oli asetettu seinää vastaan, puita oli pinoon hakattu ja kirves oli lyöty hakotukkiin. Hän lähestyi ovea, seisahtui, katsahti ympärilleen ja kuunteli: mutt'ei hän missään liikettä huomannut. Siinä kahdella päällä ollen, tahtoisiko hän nousta ullakolle Ingrid'in luo, vai olisiko menemättä, juohtui mieleensä yö, jona Thorbjörn kävi Päiväkummulla ja istutti hänelle kukkaset. Pikaisesti riisui hän kengät jaloistaan ja hiipi portaita ylös.

Unesta selvitessään ja huomatessaan Synnöven häntä herättelevän, säikähti Ingrid kovin. -- "Miten hän jaksaa?" kuiskasi Synnöve. Nyt muisti Ingrid koko seikan ja yritti pukeumaan, jotta hän pääsisi heti vastaamasta. Mutta Synnöve istuutui sängyn laidalle, pyysi toista jäämään paikallensa ja uudisti kysymyksensä. "Paranemaan päin hän jo on," vastasi Ingrid, "kohta palajan luoksesi." -- "Ingrid rakas, älä mitään minulta salaa; et voi asiata niin onnettomaksi kertoa, ett'en olisi sitä mielessäni vielä onnettomammaksi kuvaillut." Ingrid koki vielä ystävätään sääliä, mutta tämän levottomuus pani hänen niin ahtaalle, että hänen täytyi jättää kaunistelemiset. Kuiskaten kysyttiin, kuiskaten vastattiin, ja syvä äänettömyys ympäriinsä sai kysymykset ja vastaukset yhä vakaammiksi, ja muutti hetken yhdeksi noita juhlallisia, jolloin rohkenee kuulla vaikeimmankin totuuden. Sen he kumminkin mielestänsä saivat selville, ett'ei Thorbjörn'issä tällä kertaa ollut paljoakaan syytä, ja ett'ei mikään hänen puolestaan katkeroittanut heidän osanottoansa. Heidän kyyneleensä valuivat vapaasti, mutta äänettömästi, -- ja Synnöven runsaammasti kuin Ingrid'in; hän istui suruunsa vaipuneena sängyn laidalla. Ingrid koki häntä lohduttaa, muistuttamalla niitä iloisia aikoja, joita he kolmisin olivat yhdessä viettäneet; mutta silloin kävi, miten tavallisesti käy onnen päiviä muistellessa, -- muistelmat sulautuvat kyyneleisin.

"Onko hän minua kysynyt?" kuiskasi Synnöve. -- "Hän tuskin on sanaakaan puhunut." -- Ingrid muisti kirjettä, ja se alkoi hänen mieltänsä polttaa. -- "Eikö hän jaksa puhua?" -- "Tuota en varmaan tiedä -- hän ehkä miettii sitä enemmän." -- "Lukeeko hän?" -- "Äiti on hänelle lukenut; nyt jaksaa hän joka päivä lukemista kuunnella." -- "Mitä hän silloin sanoo?" -- "Ei hän mitään virka, kuulithan. Hän vaan katselee." -- "Hänen vuoteensa on peräkamarissa?" -- "Niin on." -- "Ja hän kääntää päätänsä akkunata kohden?" -- "Niin tekee." Molemmat olivat hetken ääneti. Ingrid lausui: "Tässä tuonnoin antamasi kukkanen seisoo akkunalla."

"Niin, yhdentekevä," sanoi Synnöve äkkiä ja päättävästi; "ei kenkään sinä ilmoisna ikänä voi saada minua hänestä luopumaan, käyköön sitten miten tahansa." -- Ingrid'in sydäntä ahdisteli... "Ei tohtori vielä varmaan tiedä, tulleeko hänestä jälleen miestä," kuiskasi hän.

Silloin kohotti Synnöve päätään ja pidätellen itkuansa tähysteli hän Ingrid'iä, sanaa lausumatta. Vähitellen vaipui hän ajatuksiinsa; viimein kyynel vieri vitkaan poskea alas, mutta ei hän muuten liikahtanut, oli ikäänkuin luja päätös olisi ollut tekeillä hänen aivuissansa. Nyt hän yht'äkkiä nousi paikaltaan, kumartui Ingrid'iin ja suuteli häntä innokkaasti: "Jos hänestä tulee raajarikko, niin minä häntä hoitelen. Huomenna puhun asiasta vanhemmilleni!"

Tuo Ingrid'iä syvään liikutti; mutta ennenkun hän sai sanaakaan sanoneeksi, puristettiin hänen kättänsä. "Jää hyvästi Ingrid! Nyt lähden takaisin." -- Ja hän kääntyi pikaisesti ovea kohden.

"Olin unohtaa kirjeen," kuiskasi Ingrid.

"Kirjeen?" kysyi Synnöve. Ingrid oli jo noussut vuoteeltaan, etsi paperia ja se kädessään lähestyi hän Synnöveä. Vasemmalla kädellään hän tukki sitä ystävänsä poveen, laski oikean käsivartensa tämän kaulalle ja suuteli nyt vuorostaan häntä. Tämän ohessa kyyneleensä kuumina kastelivat Synnöven poskia. Sitten työnsi hän toisen hiljaa ulos ja sulki oven hänen jälkeensä, sillä hänen mieltänsä poltti loppua ajatellessaan.

Synnöve astui portaita alas sukkasilla; mutta koska ajatukset valtasivat mielensä, sattui hän vähän jyryämään. Siitä säikähti, syöksi läpi eteisen, otti kengät käteensä ja kiiti huoneiden ohi, vainioiden poikki, pysähtyen vasta veräjällä, jossa hän veti kengät jalkaansa ja astui kiireesti eteenpäin; sillä veri kuohuili suonissa. Hyräellen hän kulki yhä joutuisammin, jotta hän viimein väsyi ja täytyi istuutua. Silloin juohtui kirje hänen mieleensä...

Koska paimenkoira seuraavana aamuna rupesi haukkumaan, pojat heräsivät ja lehmäin lypsämisen sekä laitumelle päästämisen aika oli käsissä, oli Synnöve vielä poissa.

Poikain siinä seisoessa tuumaellen, mistä häntä etsiä, koskei hän yön aikanakaan ollut majalla, -- tuli Synnöve. Hän oli kovin kalpea, mutta aivan tyyneenä. Sanaakaan lausumatta valmisti hän ruoan pojille, laittoi eväspussin kuntoon ja auttoi poikia lypsyssä.

Sumu vielä peitti matalammat harjanteet, kaste kimalteli punaisen-ruskeissa kanervissa yli laajan kankaan, ilma oli kylmänläntää, ja kaiku vastasi koiran haukuntaa. Karja päästettiin, se ammueli tultuansa raittiisen ilmaan, ja lehmä toisensa perään ajettiin pehusta. Koira oli heitä vastassa eikä päästänyt karjaa sinne tänne leviämään, ennenkun kaikki olivat valmiit; kellojen ääni väräeli yli harjun, koira haukkui, jotta kalliot kajahtelivat, ja pojat kilvan huhuilivat. Tuosta hälinästä poistui Synnöve sinne, missä he Ingrid'in kanssa toisinaan istuskelivat. Ei hän itkenyt, istui vaan ääneti ja tuijotteli kuunnellen tuota sekavaa ääntä, joka hälvenemistään hälveni. Tämän ohessa alkoi hän hyräellä, kohta lauloi kuuluvammin ja viimein selvään ja ääneensä seuraavan laulun. Hän oli sen mukaillut toisesta, jonka taisi lapsuutensa ajoista.

Kiitoksen Sulle nyt lausunen Lapsuuden ajast' kun päiviämme Leikissä vietimme, -- luullut en Sen loppuvan ikänämme.

Mä luulin leikin jatkuvan Ain' alta koivujen tuoksuvaisten, Kummulta kirkon, kotituvan, Miss' näet akkunain loisteen.

Monetpa illat mä odottain Siell' istuin luullen Sun tulevaksi, Mutt' vuori tietä pimenti ain' Ja Sulle muuttui se vierahaksi.

Suruisin mielin mä aattelin: Ehk' illan joutuin hän tulee sentään, Vaan kynttel' paloi ain' sammuksiin, Ja kohta yöhyt jo entää.

Tuo silmä-parka ei kääntyä Voi katsomaan enää suunnall' muulle, Jos kuinkin kirvelee, vääntyä Se tahtoo tielle tutulle.

He paikan sanovat olevan, Miss' lohdutusta mun pitäis' saaman. Se kirkoss' on, -- äll'ös sinne vaan Mua pyydä! _Hän_ siell' on varmaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Hyvän aikaa siitä istuivat Guttorm Päiväkumpu ja Karina yhdessä Päiväkummun suuressa, valoisassa tuvassa ja lukivat toisillensa moniaita uusia kirjoja. He olivat aamupuolella olleet kirkossa, sillä nyt oli sunnuntai: -- sitten olivat he vähäksi aikaa lähteneet vainioille katselemaan, miltä kylvöt näyttivät sekä tuumailemaan, mikä tulevana vuonna kylvettäisiin, mikä jätettäisiin kesannoksi. Näin he kulkivat tiluksiansa sarasta sarkaan ja heidän mielestään talo oli paljon hyötynyt heidän aikanansa. "Jumala tiesi, miten sitä asutaan, koska me olemme poissa," oli Karina lausunut. Silloin oli Guttorm pyytänyt häntä kanssaan tupaan lukemaan noita uusia kirjoja: "sillä paras lienee poistaa tuollaiset ajatukset."

Mutta nyt oli kirjat katseltu, ja Karina päätti vanhoja paremmiksi: "Kirjaniekat niitä vaan mukailevat." -- "Ehkäpä tuo niin on; Sæmund sanoi minulle tänään kirkolla, että vanhemmatkin uudestaan ilmautuvat lapsissaan." -- "Niin sinulla ja Sæmund'illa tänään oli paljo sanomista toisillenne." -- "Sæmund on ymmärtäväinen mies." -- "Mutta minä pelkään, että hän vähän kyllä turvautuu Herraansa ja Vapahtajaansa." -- Ei Guttorm siihen mitään vastannut... "Minne Synnöve joutui?" tutkasi äiti. -- "Hän on ylhäällä luhdissaan," vastasi toinen. -- "Itsehän äsken siellä istuit hänen kanssaan, -- millä mielellä hän oli?" -- "No olihan tuo..." -- "Ei sinun olisi pitänyt jättää häntä sinne yksinänsä." -- "Sinne tuli vieras." -- Karina oli vähän ääneti. -- "Kukahan se oli?" -- "Ingrid Kuusela."

"Minä luulin hänen vielä olevan paimenmajalla." -- "Hän oli tänään kotona, jotta äitinsä pääsisi kirkkoon." -- "Niin, kerran hänenkin siellä sai nähdä." -- "Hänellä on paljo tointa." -- "Onpa sitä muillakin, mutta pääsee sitä kumminkin sinne, jonne mieli tekee." -- Ei Guttorm siihen vastannut. Hetken perästä virkkoi Karina: "Kaikki Kuuselasta, Ingrid'iä paitse, olivat siellä tänään." -- "Niin, he olivat varmaan nyt ensi kertaa Thorbjörn'iä sinne saattamassa." -- "Hän näytti kovin huonolta." -- "Ei voinut parempaa odottaakaan: minua kummastutti, että hän oli niinkin voimissaan." -- "Sen hän hullutuksistaan sai." -- Guttorm loi silmänsä hetkeksi laattiaa kohden. "Hän onkin vielä varsin nuori." -- "Siinä ei ole hyvää juurta: ei milloinkaan voi häneen täysin luottaa."

Guttorm, joka istui kyynäspäät pöydällä ja käänteli kirjaa käsissään, aukasi sen, ja alkaen hiljaa itsekseen lukea, lausui hän ikäänkuin ohimennen: "Aivan varma kuuluu olevan, että hän jälleen pääsee täysiin voimiinsa." -- Äiti tarttui myöskin erääsen kirjaan. "Tuopa on hyvä niin reippaalle pojalle," virkkoi hän. "Herra suokoon hänelle myöskin taitoa paremmin terveyttänsä käyttämään." Molemmat lueskelivat; Guttorm virkkoi lehteä kääntäen: "Ei hän kertaakaan koko aikana tyttöön katsonut." -- "Ei katsonutkaan, sen minäkin panin merkille, että hän istui paikallaan penkissä, kunnes Synnöve oli lähtenyt." Hetken päästä lausui Guttorm: "Arveletko, että hän kokee poistaa Synnöven mielestään?" -- "Se ainakin olisi parahinta."

Guttorm luki, vaimo käänteli lehtiä. "Ei tuo oikein ole minulle mieleen, että Ingrid täällä istuskelee," lausui hän. -- "Synnöve'llä tuskin onkaan toista puhekumppania." -- "Puhukoon meidän kanssa." -- Nyt katsahti isä häneen. "Älkäämme liioiksi ankaria olko." Vaimonsa oli ääneti. Vähän päästä sanoi hän: "En milloinkaan ole sitä häneltä kieltänyt." Isä sulki kirjan, nousi paikaltaan ja katsahti ulos akkunasta. "Tuolla Ingrid tekee lähtöä," lausui hän. Äiti, sen kuultuaan, lähti pikaisesti ulos. Isä vielä kauan seisoi akkunan luona, kääntyi sitten toisaalle ja rupesi astuskelemaan edestakaisin pitkin laattiaa, äiti tuli jälleen sisään, isä seisahtui. "Niin oli, miten arvelin," sanoi hän; "Synnöve istuu siellä ja itkee, mutta askartelee kirstussaan, kun minä lähestyn," ja hän pitkitti vielä päätänsä pudistaen: "Ei se hyväksi ole, että Ingrid täällä käy;" -- hän rupesi iltasen toimeen, kulki ulos ja sisään. Kerran kun hän oli ulkona, tuli Synnöve, silmät punaisena, mutta muuten tyyneenä: hän astui isän sivutse, katsoi häntä silmiin ja meni pöydän luo, johon hän istuutui ja tarttui erääsen kirjaan. Hetken kuluttua sulki hän sen, meni äitinsä luo ja kysyi, saisiko olla hänelle apuna. "Teepä niin, lapseni," vastasi äiti; "työ on kaikissa hyväksi."

Hän sai toimekseeu pöydän kattamisen: se oli akkunan luona. Isä, joka oli edestakaisin käyskennellyt, lähestyi nyt akkunaa ja katsahti ulos. "Luulenpa, että ohravainio, jonka sade löi lakoon, kumminkin jälleen nousee," virkkoi hän. Synnöve asettui isänsä viereen ja katsoi sinnepäin. Isä kääntyi häneen, äiti oli tuvassa, sentähden hän ainoastaan toisella kädellään silitti Synnöven päätä; sitten hän jälleen pitkitti astuntaansa.

He atrioivat, mutta miltei äänettöminä; äiti luki rukouksen sekä ruoalle mennessä että siitä päästessä, ja koska olivat pöydästä nousseet, tahtoi hän heitä lukemaan. Sen he tekivätkin. "Jumalan sana tuottaa rauhaa; se on kodin suurin siunaus." Äiti samassa katsahti Synnöveen, joka loi silmänsä maahan. "Nyt kerron tarinan," pitkitti hän; "siinä on totta ihan joka sana, ja hyödyksi se on sille, joka sitä ottaa miettiäksensä."

Ja sitten hän alkoi: "Nuoruudessani oli Houg'illa tyttö, joka oli vanhan, oppineen nimismiehen tyttären tytär. Tämä otti hänen aikaiseen luokseen, jotta hänellä vanhuutensa päivinä olisi iloa, ja luonnollisesti hänelle neuvottiin Jumalan sanaa ja säädyllistä käytöstapaa. Tyttö oli teräväpäinen ja hyvä oppimaan, jotta hän ennen pitkään oli meitä muita etevämpi; hän oli varsin taitava kirjoittamisessa ja luvunlaskussa, hän osasi koulukirjansa ja viisikolmatta lukua raamatusta viidentoista vuotiaana; sen muistan miten eiliset tapahtumat. Hän oli hartaampi lukemiseen kuin tanssiin; siten hän ani harvoin olikin siellä, missä iloa pidettiin, mutta sitä useammin oli hän iso-isänsä ullakkosuojassa, jossa tämä säilytti monet kirjansa. Aina kun me olimme hänen parissaan, hän meille avasi ikäänkuin uudet maailmat, ja me sanoimme toinen toisillemme: 'Oi kun olisimme niin ymmärtäväiset kuin Karina Hougen.' Hän oli määrätty ukon perilliseksi, ja moni kunnon mies tarjoutui ruveta hänen kanssaan osasille; rukkaset saivat kaikki. Samaan aikaan palasi papin poika kotiin papinkoulustaan: ei hän siellä edistynyt, sillä hän rakasti enemmän hurjaa ja siivotonta elämää kuin sitä, mikä hyvä on; nyt oli hän juomari. 'Karta häntä!' varoitti vanha nimismies; 'minä olen paljon ollut ylhäisten parissa ja tiedän kokemuksesta, että he paljoa vähemmän ansaitsevat luottamustamme kuin talonpojat.' Karinalle olivat hänen sanansa muiden neuvoja arvokkaammat, ja kun hän sittemmin sattui yhteen papin pojan kanssa, koki hän tätä väistää, sillä hän seurasi tyttöä. Sitten hän alituiseen sattui Karinaa vastaan. 'Jätä minut rauhaan,' sanoi tyttö, -- 'ei tuo kumminkaan sinua auta.' Mutta toinen seurasi jäljessä, ja siten viimein täytyi tytön häntä kuunnella. Hän käyttiihe siivosti kyllä, mutta kun hän vakuutti ei voivansa Karinatta elää, kiiruhti tämä tiehensä. Hän kierteli kartanoa, mutta tyttö ei tullut näkyviin; hän seisoi öisin Karinan akkunan alla, mutta turhaan hän siinä odotteli; hän uhkasi hukuttaa itsensä, mutta Karina tiesi, minkä hän tiesi. Silloin rupesi hän jälleen juomaan. -- 'Varo itseäsi; tuo kaikki on suoraan pahan hengen juonia,' sanoi vanha nimismies. Mutta eräänä päivänä mies oli tytön suojassa, eikä kenkään tiennyt, miten hän sinne oli päässyt. 'Nyt aion sinut ottaa hengiltä,' kiljahti hän. -- 'Tee se: jos vaan rohkenet,' vastasi tyttö. Mutta silloin hän itki ja sanoi tytön vallassa olevan saada hänestä jälleen kunnon ihminen. 'Josko vaan voisit olla puolen vuotta juomatta,' sanoi tämä. Ja hän jätti ryypiskelemisen puoleksi vuodeksi. 'Luotatko minuun nyt?' tiedusteli hän. -- 'En luota, ellet puoleen vuoteen pidätä itseäsi kaikellaisista juomingeista ja pidoista.' Hän teki senkin. 'Uskotko minua nyt?' -- 'En, ellet jälleen lähde kouluun ja lue itsesi papiksi.' Hän lähti sinnekin, ja vuoden päästä palasi hän valmiina pappina. 'Nyt varmaan et enää epäile?' kysyi hän, ja oli kun olikin täydessä pappispuvussa. 'Vielä tahdon sinua muutaman kerran Jumalan sanaa saarnaamaan,' sanoi Karina. Ja sen hän tekikin selvään ja puhtaasti, miten papin tulee ja sopii: hän puhui omasta puutteellisuudestaan, mutta miten helposti kumminkin pääsee voitolle, kun vaan alkuun ryhtyy ja miten ihanaa Jumalan sana on sille, joka sitä tutkii. Sitten hän jälleen meni Karinan luo. 'Nyt olen vakuutettu siitä, että elät paremman tietosi mukaan,' sanoi Karina: 'ja sentähden nyt kerronkin sinulle, että kolme vuotta olen ollut kihloissa serkkuni Antti Hougenin kanssa; ensi sunnuntaina saat meitä kuuluuttaa...'"

Siihen äiti lopetti. Synnöve'n huomio ei alusta ollut kertomukseen, mutta kiintyi siihen yhä enemmin, ja lopuksi hän kiihkeästi seurasi jok'-ainoaa sanaa. "Eikö sitä ole sen enempää?" kysyi hän tuskallisesti. -- "Eikä," vastasi äiti. Isä katsoi häneen, silloin äidin silmät epävakaisina väistyivät syrjään, ja hän lisäsi hetken mietittyään sekä vetäen etusormeansa pitkin pöydän pintaa: "Olisihan tuota vielä vähän ... mutta se ei kuulu tähän." -- "Onko sitä pitemmältä?" kysyi Synnöve kääntyen isään, joka näytti asian tuntevan. -- "Onpa vaan ... mutta niinkuin äiti jo sanoi, ei se tähän kuulu." -- "Miten nuorukaiselle kävi?" tiedusteli Synnöve. -- "Niin, siitäpä se olikin," sanoi isä ja silmäili äitiä. -- "Tuliko hän onnettomaksi?" kysyi Synnöve hiljaa. -- "Meidän on lopettaminen siinä, missä loppu on oleva," sanoi äiti ja nousi paikaltaan. Isä teki samoin ja Synnöve myöskin hetken päästä.

KAHDEKSAS LUKU.

Joku viikko siitä, varhain aamulla, hankki Päiväkummun väki kirkkoon; rippilapset päästettiin Herran ehtoolliselle; tämä sattui sinä vuonna tavallisuutta varemmin, ja sellaisissa tilapäissä lukittiin huoneet, sillä kaikkein piti sinne päästä. Eivät he huolineet sinne ajaa, koska taivas oli selkeä, joskin ilma aamusta oli kylmänlainen ja tuulinen; se ennusti vaan hyvää säätä päiväksi. Tie mutkieli pitkin seutua, Kuuselan sivuitse, kääntyi siitä oikealle, ja hyvän neljänneksen päässä oli kirkko. Elot olivat useimmin paikoin leikatut ja kuhilailla, karja oli suurimmaksi osaksi tuntureilta tuotu ja pidettiin köydessä; vainiot olivat joko uudestaan viheriät tahi keltaisenharmaat. Ympäriinsä näkyi monivärinen metsä, koivu näytti kovin ryysyiseltä, haapa vaaleankellervältä, ja pihlajan kuristuneiden ja kuivettuneiden lehtien välistä punottivat hedelmät. Muutaman päivän sisään oli vahvasti satanut, jotta tien varrella olevat kasvit, mitkä muuten tomusta päristelivät, nyt olivat puhtaat ja virkeät. Mutta vuorten rinteet kävivät yhä synkemmiksi säälimättömän syys-sään käsissä; tunturi-purot sitä vastaan, mitkä ainoastaan toisinaan kesän ajalla olivat elävyyttä osoittaneet, kiitivät nyt paisuneina ja vilkkaasti hyrskien alas rinteitä. Kuuselan kosken kulku oli raskaampaa ja vakavampaa, varsinkin sitten, kun se ennätti Kuuselan tasangolle, jossa vaara jyrkästi kielsi pitemmälle seuraamasta ja vetäytyi toisaalle. Mutta saipa se vettä petoksestaan; sillä koski alituiseen kiusallisesti ruiskutteli vuorta vasten naamaa. Muutamat uteliaat lepäntyngät, mitkä rinnettä lähestyivät, olivat vähällä pudota pyörteesen ja tukehtua vedentulvaan; sillä sinä päivänä ei koski saita ollut.

Thorbjörn, vanhempansa, molemmat siskonsa ja muukin talonväki kävivät ohi ja katselivat tuota. Hän oli jälleen terve ja miten entisinä aikoina voimakkaasti ottanut osaa isänsä työhön. Nämä kaksi nyt alituiseen olivat toistensa parissa, niin tälläkin kertaa. "Melkeinpä luulen, että nuo takanamme ovat Päiväkumpulaisia," virkkoi isä. Ei Thorbjörn taaksensa katsonut; mutta äiti sanoi: "Niinpä ovatkin ... mutta en näe ... ovatpa toki tuolla pitkän matkan päässä." Joko nyt Kuuselan väki astui joutuisammin tahi Päiväkumpulaiset jättäytyivät, matka heidän välillänsä piteni pitenemistään, viimein he tuskin toisensa eroittivat. Näytti siltä kuin kirkko tänään kävisi kovin ahtaaksi; kansaa liikkui mustanaan maantiellä, toiset jalan astuen, toiset ajaen tai ratsastaen; näin leikkuu-ajalla hevoset olivat virmat ja tottumattomat olemaan monta yhdessä, jotta heidän hirnumisensa ja levottomuutensa tekivät matkan joinkuin vaaralliseksi, ehkä kylläkin vilkkaaksi. Jota lähemmäksi kirkkoa tultiin, sitä levottomimmiksi hevoset kävivät; sillä se, joka viimeiseksi lähestyi, hirnakoi niille, jotka olivat kiinni pantuna, ja nämä taas kokivat päästä irti, nousivat takajaloilleen ja hirnuivat tulijoille. Koko seudun koirat, mitkä kaiken viikkoa olivat toisiansa haukkuneet ja härnänneet, kohtasivat toisensa täällä kirkolla ja rupesivat heti mitä kiivaampaan tappeluun joko parittain tahi useammat toisiansa vastaan. Kansa seisoi hiljaisena pitkin kirkon aitausta ja lähellä olevia huoneita, keskenänsä hiljaa puhuen ja toisiansa syrjästä silmäellen. Kirkon aitauksen viereinen tie oli kapea, ja sen toisella puolella olivat huoneet lähetysten toisiaan; vaimoväki mielellään asettui aitaa vastaan, miehet taas heitä vastapäätä pitkin huoneuksia. Vasta myöhemmällä he rohkenivat mennä toistensa luo, ja jos keskenänsä tutut etäämmällä toisensa huomasivat, eivät he olleet heitä tuntevinansa, ennenkun tuo hetki oli käsissä; -- ainoastaan siinä tapauksessa, että he tulivat vastatusten tiellä, eivät voineet olla toisiansa tervehtimättä; mutta tuo tapahtui puoleksi toisaalle käännetyin kasvoin ja niukin sanoin, minkä tehtyä kumpikin kiiruhti suuntaansa. Kun Kuuselan väki joutui perille, kävi joukko miltei entistään äänettömämmäksi; ei Sæmund'illa ollut monta tervehdittävää, jotta hän kylläkin joutuisaan eteni rivijen ohi; mutta vaimoväki sitä vastaan tapasi heti tuttuja ja jäi niiden pariin. Siitä syystä miesten aikoessa kirkkoon, täytyi jälleen toiselle puolen tietä naisväkeä noutamaan; samassa kolmet rattaat saapuivat paikalle huimemmalla vauhdilla kuin mitkään edelliset, eivätkä ajajat kokeneet pidättää hevosiaan väkijoukkoonkaan kääntyessään. Sæmund ja Thorbjörn, jotka olivat vähällä joutua hevosten jalkoihin, katsahtivat molemmat yhtähaavaa ylös; ensimmäisissä kärryissä istui Knuuti Nordhoug ja eräs vanha mies, toisissa Knuutin sisar miehineen ja viimeisissä palvelusväki. Isä ja poika silmäilivät toisiaan; ei Sæmund silmää räpähyttänyt, Thorbjörn oli kovin kalpea; molemmat käänsivät silmänsä toisaalle ja katsoivat sitten suoraan eteensä; silloin he huomasivat Päiväkummun väen, joka oli seisahtunut vastapäätä heitä Ingeborg'ia ja Ingrid'iä tervehtimään. Nordhoug'ilaiset olivat heidät eroittaneet, pakina oli keskeytynyt, silmät vielä seurasivat ajavia, ja vasta hetken perästä voivat naiset kääntää huomionsa heistä. Koska he sitten vähitellen rupesivat tointumaan ihmeistään ja käänsivät silmänsä toisaalle, huomasivat he Sæmund'in ja Thorbjörn'in, jotka seisoivat eteensä tuijottaen. Guttorm Päiväkumpu vilkasi syrjään, mutta Karina heti seurasi Thorbjörn'in silmäin suuntaa; Synnöve, joka niinikään oli sitä pitänyt varalta, kääntyi Ingrid Kuuselan puoleen ja puristi hänen kättään ikäänkuin tervehdykseksi, ehkä hän jo kerran oli häntä tervehtänyt. Mutta nyt he kaikki tunsivat, että palvelusväkensä ja tuttavansa kaikki ilman eroituksetta käänsivät silmänsä heihin; silloin astui Sæmund suoraan toisten luokse ja tarttui, kasvot toisaalle käännettyinä, Guttorm'in käteen. "Kiitos viimeisestä!" -- "Kiitos itsellesi!" -- samaten vaimonsa: "Kiitos viimeisestä!" -- "Kiitos itsellesi!" mutta ei hänkään toiseen katsonut. Thorbjörn astui jäljessä ja teki, miten isä. Tämä tervehti nyt Synnöveä, ja nosti silmänsä häneen. Tyttö niinikään katsoi tervehtijätä ja: "Kiitos viimeisestä!" jäi lausumatta. Thorbjörn lähestyi samassa; ei hän mitään virkkanut, enempää kuin tyttökään, he ottivat toisiansa kädestä, mutta löyhästi, ei kumpainenkaan toista silmännyt, ei kumpainenkaan paikaltaan liikahtanut. "Varmaankin tänään vielä saamme kauniin ilman," sanoi Karina Päiväkumpu, antaen silmänsä kiitää yhdestä toiseen. Sæmund otti vastataksensa: "Kylläpä vaan tämä tuuli hajottaa pilvet." -- "Hyväpä se eloille, mitkä ovat poudan tarpeessa," sanoi Ingeborg Kuusela ja rupesi kädellänsä pudistelemaan Sæmund'in nuttua, varmaankin siinä pölyn hiukkoja huomaten. -- "Herra on meille suonut hyvän vuoden tulon; mutta arveluttavalta näyttää, saadaanko kaikki korjuusen," pitkitti Karina Päiväkumpu ja katsahti noita kahta, mitkä vielä seisoivat äskeisessä asemassaan. "Tuo rippunee työvoimista," vastasi Sæmund, kääntyen puhujaan päin, jotta hän ei oikein voinut katsoa sinne, jonne tahtoi. "Usein olen arvellut, jos pari taloa yhdistäisi voimansa, niin varmaankin kävisi paremmin." -- "Mutta voisihan sattua niin, että molemmat tahtoisivat käyttää poutia hyväksensä," sanoi Karina Päiväkumpu, ottaen askeleen syrjään. -- "Varmaankin," vastasi Ingeborg ja asettui miehensä viereen, jott'ei Karina nytkään voinut nähdä, mitä toivoi, "mutta toisin paikoin viljat joutuvat aikaisemmin kuin toisilla. Päiväkumpu on usein neljätoista päivää meitä edellä." -- "Silloin hyvästi voisimme toisiamme auttaa," sanoi Guttorm vitkaan ja astui lähemmäksi. "Muuten monet seikat voivat tehdä sen hankalaksi," pitkitti hän. -- "Niinpä voivatkin," sanoi Karina, väistyi askeleen yhdelle ja jälleen parikin toiselle puolen, mutta sitten taas paikalleen. -- "Usein kyllä monet seikat saattavat meille hankaluutta," lausui Sæmund hieman vetäen suutansa nauruun. -- "Taitaapa niin olla," arveli Guttorm; mutta vaimonsa väitti: "Ihmisten voima ei pitkälle riitä; Jumalalla uskoakseni on suurin valta ja Hänestä kaikki rippuu." -- "Mutta lieneeköhän se Hänen tahtoansa vastaan, että me toisiamme Kuuselassa ja Päiväkummulla elonkorjuussa autamme." -- "Eihän tuota luulisi," arveli Guttorm ja katsoi vakaasti vaimoonsa. Tämä käänsi puheen toisaalle. "Tänään on paljo kansaa kirkolla," sanoi hän; "tuntuu hyvältä nähdä heidän Jumalan huonetta etsivän." Ei kenelläkään ollut halua vastaamaan; silloin yritti Guttorm: "Luullakseni jumalanpelko on edistymään päin; useampia nyt näkee kirkolla kuin minun nuoruudessani." -- "Totta; -- kansa lisääntyy," arveli Sæmund. -- "Onpa niitäkin, ehkä suurinkin osa, jotka tänne tulevat ainoastaan tottumuksesta," virkkoi Karina Päiväkumpu. -- "Nuoremmat ehkä," päätti Ingeborg. -- "Nuoret mielellään tahtovat toisiaan tavata," sanoi Sæmund...

"Oletteko kuulleet, että pappimme aikoo etsiä täältä pois?" kysyi Karina, uudestaan suunnittaen keskustelun toisaalle. "Tuopa hyvin ikävää," sanoi Ingeborg; "hän on sekä ristinyt että ripille päästänyt kaikki lapseni." -- "Ja sentähden tahtoisit, että hän heidät vihkisikin?" lausui Sæmund pureskellen kortta, jonka hän oli maasta ottanut. -- "Eiköhän jumalanpalvelus kohta alkane?" arveli Karina, katsahtaen kirkon porttiin päin. -- "Täällä ulkona tänään tuleekin kovin kuuma," pitkitti Sæmund entiseen tapaansa. -- "Tulehan nyt, Synnöve, niin lähdetään sisään." -- Synnöve säpsähti ja kääntyi päin äitiä; sillä hän oli kuin olikin Thorbjörn'in kanssa puhellut. -- "Etköhän odota siksi kun soitetaan?" kysyi Ingrid Kuusela, luoden pikaisen silmäilyn Synnöveen; -- "niin mennään kaikki yhdessä," lisäsi Ingeborg. Synnöve ei tiennyt mitä vastata. Sæmund katsahti taaksensa ja häneen. "Jos odotat, niin kohta soitetaan, -- sinulle," sanoi hän. Synnöven kasvoille lensi hohtava puna, äiti loi puhujaan terävän katseen. Mutta tämä vaan hänelle hymyili. "Niin käy kuin Herra tahtoo; eikö niin äsken sanottu?" Ja hän astui edeltä kohden kirkonporttia, muut hänen jäljessään.

Kirkonportilla oli tunkoa, ja kun tarkemmin katsoivat, se vielä oli suljettu. Samassa kun he aikoivat likemmäksi syytä tiedustelemaan, se avattiin, ja kansa tunki sisään; mutta toisia pyrki takaisinkin, jolloin tulijat toisistaan eroitettiin. Nojautuneina seinää vastaan seisoi kaksi miestä keskenänsä puhellen. Toinen heistä oli kookas ja harteva, hiuksensa olivat vaaleat ja suorukkeiset, nenänsä lyhyt ja tylppä, ja se oli Knuuti Nordhoug, joka, nähdessään Kuuselan väen tulevan, hämmentyi puheissaan, kävi vähän oudolle mielelle, mutta jäi kumminkin paikalleen. Sæmund'in oli siitä ohimentävä. Hän kiinnitti häneen silmänsä, mutta eipä Knuutikaan omiaan maahan luonut, ehkä hänen katseensa oli epävakainen. Nyt Synnöve lähestyi, ja niin äkkiarvaamatta Knuutin nähdessään, kävi hän kuolemankarvaiseksi. Silloin Knuutin silmät etsivät maata, ja hän suoriutui lähtemään. Mutta tuskin oli hän pari askelta ottanut, ennenkun hän huomasi, että neljät silmät häneen kääntyivät, Guttorm'in, hänen vaimonsa, Ingrid'in ja Thorbjörn'in. Päänsä pyörällä kun oli, meni hän suoraan heitä vastaan ja seisoi kohta Thorbjörn'in edessä silmä vasten silmää; näytti siltä kun hän heti olisi tahtonut peräytyä; mutta ihmisiä tunki yhä paikalle, jott'ei tuo ollutkaan helppoa. Tämä tapahtui paadella, kirkonportin ulkopuolella, asehuoneen kynnykselle oli Synnöve seisahtunut, Sæmund seisoi vähän sisempänä. Koska he seisoivat muita korkeammalla, voivat kaikki selvään nähdä heitä, miten hekin alempana olevia. Synnöve oli unohtanut kaikki ympärillään ja seisoi tuijottaen Thorhjörn'iin; samoin tekivät Sæmund ja Ingeborg, Päiväkummun pariskunta ja Ingrid. Sen tunsi Thorbjörn ja seisoi, miten naulattuna: Knuuti huomasi siinä jotain täytyvänsä tehdä, ja sentähden ojensi hän vähän toista kättänsä, mutta ei hän mitään virkkanut. Thorbjörn niinikään ojensi kättänsä, mutta ei kuitenkaan niin pitkälle, että ne olisivat toisensa tavanneet. "Kiitos vii..." alotti Knuuti, mutta muisti samassa, ett'ei se tervehdys ollut paikallaan, ja vetäytyi takaisin. Thorbjörn katsahti ylös, hänen silmänsä tapasivat Synnöven, joka yhä oli kalmankalpea. Ottaen pitkän askeleen eteenpäin ja tuntuvasti tarttuen Knuutin käteen, sanoi hän niin korkealla äänellä, että likellä olevat voivat sen selvään kuulla; "Kiitos viimeisestä, Knuuti; ehkä meillä kumpaisellakin siitä oli hyötyä."

Knuutista lähti nikotuksen tapaista ääntä, pari, kolme kertaa hän yritti puhumaan, mutta siitä ei mitään syntynyt. Ei Thorbjörn'illäkään ollut sen enempää sanottavaa, hän odotti, -- ei toiseen katsonut, odotti ainoastaan. Ei kumminkaan sanaakaan lausuttu, mutta viimein Thorbjörn pudotti virsikirjansa. Heti kumartui Knuuti, otti sen ylös ja ojensi toiselle. "Kiitos!" sanoi Thorbjörn, joka itsekin oli kumartunut kirjaa ottaakseen; hän katsahti ylös, mutta kun Knuuti samassa loi silmänsä maahan, arveli Thorbjörn: paras lienee että lähden. Ja samassa hän lähtikin.

Muut myöskin lähtivät. Koska Thorbjörn oli istuutunut ja hetken kuluttua katsahti naisten puoleen, niin Ingeborg äidillisesti hänelle hymyili, ja Karina Päiväkumpu, joka oli hänen sinne katsomista odottanutkin, nyykäytti hänelle kolmasti päätään: Thorbjörn siitä kun säpsähti, nyykäytti hän vielä kolmasti äskeistään ystävällisemmin. Sæmund, isä, kuiskasi hänelle korvaan: "Sen tiesin." Kukin oli jo "Isä meitänsä" lukenut, yksi virsi oli veisattu ja rippilapset asettuivat kuoriin, kun hän jälleen kuiskasi: "Mutta Knuuti ei käsitä mielen jaloutta; olkoon Kuuselan ja Nordhoug'in väliä aina pitkältä."

Ripitystä alotettiin, pappi astui esiin ja lapset alottivat Kingo'n rippi-virren. Koska ainoastaan he veisaavat, mutta kaikki yht'aikaa, puhtaasti ja lapsellisella luottamuksella, niin se tavallisesti liikuttaa kansaa, varsinkin sitä, joka vielä selvään muistaa oman rippipäivänsä. Koska tätä sitten seuraa syvä äänettömyys, ja pappi, aina sama sitten kahdenkymmenen vuoden, sama, joka ainakin jonkun kerran saarnoillaan on koskettanut jokaisen sydäntä, -- koska hän nyt laskee kätensä ristiin ja alkaa toimituksen, on liikutus yleinen ja syvä. Mutta lapset hyrähtävät itkuun, kun pappi heille puhuu vanhemmista ja kehoittaa heitä rukoilemaan Jumalaa niiden puolesta. Thorbjörn, joka vast'ikään oli ollut kuoleman partaalla, ja sittemmin luullut jäävänsä raajarikoksi koko elinajaksensa, oli syvästi liikutettu, varsinkin silloin, kun lapset tekivät pyhät lupauksensa, ja kaikki niin varmaan luulivat voivansa ne pitää. Ei hän kertaakaan katsonut naisten puolelle; mutta jumalanpalveluksen päätettyä, lähestyi hän Ingrid'iä, sisarta, ja kuiskasi hänelle jotain: sen jälkeen hän kiireesti tunki ulos, ja muutamat luulivat tietävänsä, että hän oli lähtenyt metsäpolkua eikä maantietä kotiin; mutta eivät he siitä kumminkaan varsin varmat olleet. Sæmund häntä etsiskeli, -- taukosi siitä kumminkin, huomatessaan Ingrid'inkin poissa olevan. Sitten hän tiedusteli Päiväkumpulaisia, nämä joka talossa kyselivät Synnöveä, jota ei kenkään niin vilahdukseltakaan ollut nähnyt. Silloin kumpaisetkin itsekseen ja lapsittansa lähtivät kotiinsa.

Mutta Synnöve ja Ingrid olivat hyvän matkan päässä siitä. "Melkeinpä kadun, että sinua seurasin," sanoi edellinen. -- "Eihän sinun nyt enää tarvitse sitä välttää, kun isä asiasta tietää," vastasi toinen. -- "Mutta hän ei kuitenkaan ole _minun_ isäni," väitti Synnöve. "Kukapa tiesi?" sanoi Ingrid, -- ja sitten eivät he siitä asiasta enää mitään puhuneet. "Tässähän meidän piti odottaa," lausui Ingrid tien tehdessä suuren mutkan, ja heidän nyt ollessaan synkässä metsässä. "Hänen täytyi kiertää pitkältä," sanoi Synnöve. -- "Hän on jo paikalla," keskeytti Thorbjörn, ja astui esiin suuren kiven takaa.

Hänellä oli päässään valmiina kaikki, mitä hänen piti sanoa, eikä tuo ollutkaan vähää. Ja tänään tuo kävisikin sujuvasti, sillä isä siitä tiesi ja sitä toivoikin, siitä hän luuli olevansa varma sitten äskeisen tapahtuman kirkolla. Ja miten olikaan hän itse kaiken kesää ikävöinnyt, jotta hän siitäkin syystä nyt varmaan puhuisi rohkeammin kuin ennen muinoin. "Paras lienee lähteä metsätietä," sanoi hän, "sitä pääsemme pikemmin perille." Tytöt eivät siihen mitään vastanneet, vaan seurasivat. Thorbjörn aikoi puhutella Synnöveä, mutta jätti sen siksi, kunnes mäen päälle pääsisivät, sitten taas kunnes olisivat rämeikön toisella puolen; mutta kun olivat siitä yli, piti hän alkamisen soveliaampana etäämmällä metsässä. Ingrid, jonka mielestä toiset kovin hidastelivat, jättäytyi jättäytymistään, kunnes hän viimein oli miltei näkymättömissä; Synnöve ei ollut tuota huomaavinansa, mutta kumartui silloin tällöin poimimaan tien vieressä olevia marjoja.

Tuopa nyt kumma, etten sanaa suustani saa, arveli Thorbjörn ja sanoi kun sanoikin: "Saimmepa kumminkin tänään kauniin ilman." -- "Saimme niinkin," vastasi Synnöve. Ja niin sitä taas kuljettiin kappaleen matkaa; tyttö poimi marjoja, ja Thorbjörn astui vieressä.

"Hyvä olit, kun tätä tietä tulit," virkkoi hän; mutta Synnöve ei siihen mitään vastannut. -- "Pitkältä on kesä tuntunut," alotti hän jälleen; mutta ei hän siihenkään vastausta saanut. -- Käydessä ei näy puhe sujuvan, mietti Thorbjörn; "eiköhän lie paras odottaa Ingrid'iä," ehdotteli hän. -- "Tehkäämme niin," vastasi Synnöve ja pysähtyi. Siinä paikassa ei ollut marjoja, joita ottamaan hän olisi voinut kumartua, sen oli Thorbjörn kyllä merkille pannut; mutta Synnöve oli saanut pitkän korren, johon hän nyt pujotteli marjoja.

"Tänään elävästi juohtui mieleeni ne ajat, jolloin me kävimme rippikoulua," alkoi Thorbjörn. -- "En minäkään voinut olla niitä muistelematta," vastasi Synnöve. -- "Sitten niiden aikain on paljo tapahtunut," -- ja kun ei tyttö mitään sanonut, pitkitti hän: "mutta suurimmaksi osaksi toisin, kuin minkä toivoimme." Synnöve ahkeraan pujotteli marjojaan korrelle ja piti sen ohessa päätään alaspäin kumartuneena; toinen muutti vähän syrjään voidaksensa nähdä tyttöä kasvoihin; mutta heti kun hän tämän huomasi asettui hän niin, että Thorbjörn'in jälleen täytyi muuttaa paikkaa. Arveluttavalta näytti, saisiko hän tytön lausumaan ainoatakaan sanaa. "Synnöve, onhan toki sinullakin jotain sanottavaa?" Silloin katsahti tämä ylös ja hymyili. "Mistäpä sitten tietoa tahtoisit?" kysyi hän. Siitä sai Thorbjörn uutta rohkeutta ja oli vähällä tyttöä syleillä, mutta ei hän kumminkaan oikein rohjennut, kysyi vaan aivan sävyisästi: "Onhan Ingrid kanssasi puhunut?" -- "On," vastasi toinen. -- "Silloinhan myöskin jotain tiedät," uudisti Thorbjörn. "Ehkäpä kyllä," vastasi Synnöve... Kasvoja ei Thorbjörn voinut nähdä. "Onhan," sanoi hän ja aikoi tarttua tytön käteen; mutta tämä oli entistään uutterampi; "tuo on niin ikävää, kun sinä noin viet rohkeuden minulta." -- Ei hän voinut nähdä, hymyilikö Synnöve tuon kuullessaan, ja sentähden hän ei tiennyt, miten jatkaa. "Lyhyesti siis," sanoi hän jyrkästi, korkealla ehkä epävakaisella äänellä: "mitä teit tuolla kirjeellä?" Tyttö ei vastannut, mutta kääntyi toisaalle. Thorbjörn astui jäljessä, laski toisen kätensä Synnöven olkapäälle ja nojautui hänen puoleensa. "Vastaahan!" kuiskasi hän... -- "Minä sen poltin."

Thorbjörn rivakkaasti käänsi Synnöven puoleensa, mutta kun hän huomasi, että tämä oli vähällä ruveta itkemään, ei muuta neuvoa ollut, kuin jälleen hänet päästää; kovin on tuo ikävää, että hän on niin herkkä itkuun, arveli Thorbjörn. Siinä kun nyt seisoivat, kysyi tyttö hiljaa: "Mintähden sen kirjoitit?" -- "Sen Ingrid on sinulle sanonut." -- "On kyllä, mutta ... kovin olit silloin säälimätön." -- "Se oli isän tahdosta ... kohta..." -- "Hän oli siitä luulosta, että minusta tulisi raajarikko koko elinajakseni: 'tästä lähin _minä_ sinusta huolen pidän'," sanoi hän.

Ingrid näkyi mäellä, ja he jälleen suoriutuivat kulkuun. -- "Kallein olit minulle silloin, kun en enää ensinkään sinua voinut toivoa," sanoi Thorbjörn. -- "Yksin ollessaan, itseänsä tarkemmin tutkii," vastasi Synnöve. -- "Niin, silloin parahiten huomaa, kenellä meissä on suurin valta," virkkoi edellinen selkeällä äänellä ja astui vakaana toisen vieressä.

Ei Synnöve enää marjoja poiminut. "Tahdotkos nämä?" kysyi hän ja ojensi Thorbjörn'ille korren. "Kiitos!" sanoi hän ja piteli kättä, joka korren tarjoi. "Onhan siis paras, että asia jää entiselleen," tiedusteli Thorbjörn, ja äänensä kävi hieman epävakaiseksi. "On kai," kuiskasi tyttö tuskin kuultavasti ja kääntyi toisaalle; he astuivat eteenpäin, mutta niin kauan kun Synnöve oli ääneti, ei Thorbjörn rohjennut häneen koskea, ei edes puhuakaan; mutta tuntui siltä, kuin hänen ruumiinsa olisi tasapainonsa kadottanut, ja hän oli vähällä kellahtaa kumoon. Hänen silmänsä säihkyivät, ja koska he samalla tulivat mäelle, josta Päiväkumpu näkyi, oli hänestä ikäänkuin hän kaiken ikänsä olisi siellä asunut ja nyt ikävöi kotiinsa sinne. "Nyt paikalla lähden sinne hänen kanssaan," päätti hän, ja Päiväkummun läheisyys rohkaisi hänen mieltänsä, jotta päätöksensä kävi joka askeleelta lujemmaksi. "Isä minua auttaa;" jatkoi hän mielessään; "tätä en pitempään kestä: sinne minun täytyy, -- minun täytyy!" Ja hän astui yhä joutuisammin, katsoen ainoastaan suoraan eteenpäin; aurinko valaisi kartanoa ja seutua, -- "niin tänään, en odota tuntiakaan pitempään," ja hän tunsi itsessään sellaisen voiman, ettei tiennyt, minne kääntyä.

"Varsinhan minun jätät," kuului lempeä ääni hänen takanansa; Synnöve tuo oli, jolle oli mahdoton häntä seurata. Hän tuli hämillensä ja kääntyi päin Synnöveä, tuli takaisin, ojensi kätensä tyttöä vastaan ja ajatteli: Minä nostan hänet olalleni; mutta kun hän pääsi lähemmäksi, ei hän rohjennut tyttöön koskeakaan. "Minä astun kovin joutuisaan," sanoi hän. "Niin teet," vastasi Synnöve.

Nyt he olivat lähellä kylän raittia; Ingrid, joka koko ajan oli ollut näkymättömissä, lähestyi samassa. "Nyt ette enää saa käydä yhdessä," sanoi hän. Thorbjörn säpsähti, tuo oli niin ihan odottamatonta: Synnöven mieli kävi myöskin vähän oudoksi. -- "Minulla olisi niin paljo sinulle sanomista," kuiskasi Thorbjörn. Synnöve veti suunsa hymyyn. "Niin, niin," lisäsi edellinen, "toisten sitte." -- hän tarttui tytön käteen.

Tämä loi häneen hellän ja kirkkaan silmäilyn: hänen sydämensä siitä lämpeni, ja jälleen päätti hän: Nyt heti häntä seuraan! Silloin veti Synnöve kätensä takaisin, kääntyi rauhallisesti Ingrid'iin ja lausui jäähyväiset. Sitten astui hän vitkaan tietä pitkin. Thorbjörn jäi paikalleen.

Sisarukset lähtivät kotiin metsätietä. "Saitteko nyt keskenänne puhella?" kysyi Ingrid. "Eipä juuri, tie oli liiaksi lyhyt," vastasi Thorbjörn, mutta joudutti askeleitansa ikäänkuin hän ei olisi tahtonut siitä enempää kuulla. -- "Noh?" tiedusteli Sæmund ja katsahti ylös ruokapöydästä sisarusten sisään astuessa. Ei Thorbjörn mitään vastannut, mutta meni toisella puolella olevan rahin luo, siihen vaatteensa laskeaksensa; Ingrid astui hymyellen jäljessä. Sæmund pitkitti ateriaansa, katsahti toisinaan Thorbjörn'iin, jolla oli paljo askartelemista, hymyili ja söi jälleen. "Tule ruoalle," sanoi hän, "ruoka jähtyy." -- "Kiitos, en huoli ruoasta," vastasi Thorbjörn ja istuutui. -- "Vai niin?" -- ja Sæmund söi. Vähän päästä virkkoi hän jälleen. -- "Tänään teillä oli kiire kirkosta." -- "Oli eräs, jota meidän piti saada puhutella," sanoi Thorbjörn ja kumartui alas. "Noh, -- saitko hänen kanssaan haastella?" -- "Tuskin sen tiedän," vastasi Thorbjörn. -- "Noh, hiisi vieköön!" sanoi Sæmund ja söi. Hetken päästä oli hän lopettanut ja nousi paikaltaan, meni akkunan lue, seisoi siinä tuokion ja katsoi ulos, sitten hän kääntyi toisten puoleen. "Kuulehan Thorbjörn, -- lähdetäänpä laihoja katselemaan." Thorbjörn nousi. "Panehan nuttu päällesi." Thorbjörn, joka istui paitahioillaan, pani yllensä vanhan nutun, mikä sattui rippumaan seinällä aivan hänen läheisyydessään. "Etkö huomaa, että minä olen pukeutunut uuteen," sanoi Sæmund. Thorbjörn teki nyt myöskin niin, ja he lähtivät, Sæmund edellä, Thorbjörn jäljessä.

He astuivat maantielle päin. "Eikö lähdetä ohrapellolle?" kysyi Thorbjörn. "Ei, mennään nisua katsomaan," vastasi Sæmund. Heidän tielle päästessä, tulivat eräät kärryt hiljakseen heitä vastaan. "Nuo ovat Nordhoug'ilaisia," sanoi Sæmund. -- "Nordhoug'in nuori pariskunta näkyy olevan," lisäsi Thorbjörn.

He pysähtyivät, kun tulivat miesten kohdalle. "Hän on pulska nainen, tuo Maria Nordhoug," kuiskasi Sæmund, eikä voinut kääntää silmiänsä hänestä: hän istui hieman taaksepäin nojautuneena, huivi löyhään päähän sidottuna, toinen kaulaan. Hän loi tyrmeän katseen molempiin miehiin; ei liikutuksen vivahdustakaan ilmau'tunut noissa voimakkaissa, puhtaissa kasvoinsa piirteissä. Hänen miehensä oli kovin laiha ja kalpea sekä entistään suopeampi, näytti siltä kuin hän olisi povessaan kantanut surua, jota hän ei voinut muille ilmoittaa. -- "Laihojako ollaan katselemassa?" tutkasi hän. -- "Niin ollaan," vastasi Sæmund. -- "Hyvästi ovat ne tänä vuonna ottaneet hyötyäksensä." -- "Ovatpa kyllä, huonommat voisivat olla." -- "Myöhään tulette," sanoi Thorbjörn. -- "Monta tuttavaa oli jäähyväisteltävänä," vastasi mies. -- "Lähdetkö matkalle?" kysäsi Sæmund. -- "Niinpä on ollut tuuma." -- "Lähdettekö kauaksikin?" -- "Kylläpä vaan." -- "Kuinka kauas?" -- "Amerikaan." -- "Amerikaan!" lausuivat molemmat miehet yhtä haavaa; -- "äsken nainut mies!" -- lisäsi Sæmund. Mies hymyili: "Luulen, ma jään tänne jalkani tähden, sanoi repo, kun oli kiinni ketun raudoissa." -- Maria katsoi häneen ja sitten toisiin, hieno puna lensi hänen poskillensa, mutta muuta liikutusta eivät kasvonsa osoittaneet. -- "Vaimosi varmaan lähtee mukaan?" tutkasi Sæmund. -- "Eikä lähdekään." -- "Sanotaan Amerikassa helposti pääsevän varakkaaksi," virkkoi Thorbjörn, -- nyt tuli keskustelua pitää virkeellä. -- "Ehkä," myönsi mies. -- "Mutta Nordhoug on hyvä talo," arveli Sæmund. -- "Meitä on siinä kovin monta," vastasi mies; vaimonsa jälleen katsoi häneen. "Olemme toinen toisemme tiellä," lisäsi hän.

"Onnea matkallesi!" toivotti Sæmund, puristaen toisen kättä. "Herra sinulle suokoon mitä etsit!"

Thorbjörn vakaasti silmäili koulutoveriaan; "tahdon puhella kanssasi sitten," lausui hän. "Hyvältä tuntuu saada keskustella jonkun kanssa," vastasi mies piiskan varrella raapien rattaiden pohjaa.

"Terve tuloa meille," sanoi Maria, -- ja Thorbjörn samoin kuin isänsäkin säpsähti ja katsoi häneen; he aina unohtivat, että hänellä oli niin lempeä ääni.

He ajoivat edelleen; matka joutui vitkaan, pölyä pyörieli heidän ympärillään, ilta-aurinko heitä valaisi; sen valossa kiilsi vaimon silkkihuivi, -- tuli mäki, ja he katosivat.

Kauan kulkivat isä ja poika äänettöminä. "Minua aavistaa, että pitkältä aikaa on siihen, kun hän takaisin tulee," sanoi Thorbjörn vihdoin. "Tuo olleekin parasta," arveli Sæmund, "kun ei omassa maassa ole sijaa," -- ja jälleen astuivat he sanaa lausumatta edelleen. "Nythän kuljemme nisupellon ohi," muistutti Thorbjörn. -- "Voimme sitä katsella paluumatkalla," ja he kulkivat edelleen. Thorbjörn ei saanut kysyneeksi minne heidän matkansa, sillä he olivat Kuuselan alueen ulkopuolella.

YHDEKSÄS LUKU.

Guttorm ja Karina Päiväkumpu olivat jo atrioineet, kun Synnöve punaisena ja hengästyneenä astui sisään. "Mutta rakas lapsukaiseni, missä olet ollut?" tutkasi äiti. "Minä jäin jälkeen Ingrid'in kanssa," vastasi Synnöve ja päästeli pari huivia päältään; isä kaapista etsiskeli erästä kirjaa. "Mikä teillä oli puheena, joka niin pitkältä aikaa vei?" -- "Eikä juuri mikään." -- "Siinä tapauksessa, lapseni, olisi ollut paljoa parempi, että olisit kirkkoväkeä seurannut." Hän nousi ja asetti ruokaa toiselle. Koska Synnöve istuutui ruoalle, asettui äiti vastapäätä häntä ja sanoi: "Ehkä puhuit muidenkin kanssa?" -- "Puhuin kyllä useammankin," vastasi Synnöve. -- "Saahan toki lapsi ihmisten kanssa puhua," virkkoi Guttorm. -- "Saa kyllä," lausui äiti vähän leppeämmin; "mutta hänen kumminkin tulisi seurata vanhempiansa." Tähän ei mitään vastattu.

"Tänään kirkonmeno oli oikein juhlallinen," alkoi äiti: "lapset kuorissa lämmittivät sydäntä." -- "Ajatukset kääntyivät omiin lapsiin," lausui Guttorm. -- "Sinä olet oikeassa," sanoi äiti ja huokasi; "ei kenkään voi tietää, miten heille käy." Guttorm istui hyvän aikaa ääneti. "Paljosta meidän tulee Jumalaa kiittää," virkkoi hän vihdoin. "Hän antoi meidän pitää yhden elossa." Äiti istui ja piirteli pöytää sormellaan, eikä ylös katsahtanut; "hän on kuitenkin meidän suurin ilomme," virkkoi hän hiljaa, "hänestä on tullut siivo ja kunnon ihminen," lisäsi hän vieläkin matalammalla äänellä. Sitä seurasi pitkältä äänettömyyttä. "Niin, hän on saattanut meille paljon iloa," sanoi Guttorm, -- ja hetken päästä suurella liikutuksella: "Herra tehköön hänet onnelliseksi!" -- Äiti veteli sormeansa pitkin pöytää; siihen vierähti kyynel, hän poisti sen sormellaan. -- "Mintähden et syö?" tiedusteli isä, koska hän hetken kuluttua loi silmänsä ylös. -- "Kiitos, olen ravittu," vastasi Synnöve. "Mutta ethän ole mitään syönyt," sanoi äitikin; "olet käynyt pitkän matkan." -- "En jaksa," eitti Synnöve korjaillen huivinsa kulmia. -- "Syöpä nyt, lapsukaiseni," uudisti isä. -- "Ei minua maita," vastasi Synnöve, ja kyyneleet rupesivat herumaan. -- "Mutta, rakas lapseni, mintähden itket?" -- "En tiedä," -- ja hän nyyhkytti. -- "Hän on niin herkkä itkulle," sanoi äiti; isä nousi ja meni akkunan luo.

"Tännepäin tulee kaksi miestä," virkkoi hän. -- "Vai niin, ja tähän aikaan päivästä?" sanoi äiti, ja hänkin läheni akkunata. Molemmat katsoivat ulos hyvän aikaa. -- "Isä, -- keitähän ne lie?" lausui Karina viimein. -- "En tiedä," vastasi Guttorm, ja he seisoivat katsellen. -- "Minun on mahdoton käsittää," sanoi vaimo. -- "Niin minunkin," lisäsi Guttorm. Miehet lähenivät. "Ja kumminkin ovat he niitä," sanoi edellinen lopuksi. -- "Niinpä ovatkin," päätti Guttormkin. Miehet lähenivät lähenemistään, vanhempi seisahtui ja katsoi taaksensa, nuorempi teki samoin, sitten taas he jatkoivat kulkuansa.

"Aavistatko mitä heillä on asiaa?" tutkasi Karina milt'ei samalla äänellä kuin äskenkin. -- "En, sitä todella en voi," vastasi Guttorm. Äiti kääntyi toisaalle, meni pöydän luo, vei pois ruoat ja siivoeli vähäisen. "Panehan jälleen päällesi, lapseni," sanoi hän Synnöve'lle, "vieraita on tulossa."

Tuskin oli hän sen saanut sanoneeksi, ennenkun Sæmund aukasi oven ja astui sisään, Thorbjörn jäljessä. "Jumalan rauha!" tervehti Sæmund, pysähtyi vähän oven suuhun, astui sitten vitkaan perille isäntäväkeä tervehtimään; Thorbjörn seurasi. Viimeiseksi tulivat he Synnöven luo, joka vielä seisoi syrjässä, pidellen huivia kädessään epätietoisena, panisiko sen kaulaansa tahi ei, tuskinpa hän vaan tiesi, että se hänen kädessäänkään oli. "Istukaa," sanoi äiti. -- "Kiitos, -- eipä tänne juuri pitkältä ole," sanoi Sæmund, mutta istui kumminkin; Thorbjörn asettui viereen, -- "Te kirkolla varsin meistä eksyitte," virkkoi Karina. -- "Niin, minäkin teitä etsin," vastasi Sæmund. -- "Väkeä oli kovin paljo," lausui Guttorm. -- "Oikein kosolta," lisäsi Sæmund; "pidettiinkin kaunista kirkonmenoa." -- "Niin, siitäpä mekin juuri puhelimme," lausui Karina. -- "Kummallisen vaikutuksen rippilapset tekevät niissä, joilla itsellään on lapsia," lisäsi Guttorm; vaimonsa vähän syrjäytyi. -- "Se on totta," vastasi Sæmund; "silloin niitä vakaasti ajattelee, -- ja siitä syystä minäkin tänä iltana tänne tulin," lisäsi hän, katsahti rauhallisesti ympärilleen, otti uuden mällin ja asetti entisen varovasti messinki-tuosaan. Guttorm, Karina ja Thorbjörn loivat silmänsä kukin eri suuntaansa. -- "Päätin seurata Thorbjörn'iä tänne," alotti Sæmund vitkaan; "kuluisipa aikoja, ennenkun hän itsestään tänne tulisi, -- ja muutenkin, pelkään mä, hän huonosti toimittaa asiansa," -- hän loi salaisen katseen Synnöveen, joka sen kumminkin tunsi. -- "Seikka on sellainen: pojan mieli on ollut häneen, Synnöveen, siitä asti kun hän oli mies sellaisia käsittämään, -- ja kunhan ei vaan tytönkin mieli olisi häneen. Sentähden arvelen parhaaksi, että he pääsevät yhteen. Ei tuo minun mieleeni ollut siihen aikaan, kun hän tuskin kykeni itseänsä hallitsemaan, vielä vähemmin muita; mutta nyt luulen voivani hänen ta'ata, ja ehk'en minäkään, niin tyttö ainakin sen voi; sillä hänen valtansa kumminkin on suurin. -- Mitäs siis arvelette, emmeköhän sovittele heitä yhteen? Eihän siihen niin kiirettä ole, mutta en tiedä mintähden asiata toistaiseksikaan jättäisimme. Sinä Guttorm olet varakas mies, minulla tosin on vähemmän, on sitä paitse useampi perillinen, mutta kumminkin luulisin sen käyvän päinsä. Sanokaapa nyt, miltä se teistä tuntuu; tytöltä viimeiseksi kysyn; sillä melkeinpä luulen tietäväni hänen tuumansa tässä asiassa."

Niin puhui Sæmund. Guttorm istui kumartuneena, muutteli käsiänsä vuorotellen toisen alle, toisen päälle, yritti monta kertaa suoriutua, ja joka kerralla veti hän syvempään henkeänsä, mutta vasta neljäs tahi viides yritys onnistui; silloin vihdoinkin sai hän selkänsä suoraksi, laahaeli polviansa, katsahti pari kertaa vaimoonsa niin, että ohimennen sopi Synnöveäkin vilaista. Tämä ei liikahtanut, ei kenkään voinut hänen kasvojaan nähdä. Karina istui pöydän ääressä ja piirteli sitä sormellaan.

"Kyllähän tuo -- hyvältä ja kauniilta kuuluu," virkkoi hän. "Niin, minun mielestäni ei pitäisi sellaista tarjomusta hylätä, vaan ottaa se kiitollisuudella vastaan," lausui Guttorm korkealla äänellä, tuntuvasti keveämmin mielin, ja katsahti vaimostaan Sæmund'iin, joka oli asettanut käsivartensa ristiin ja nojautunut seinää vastaan. -- "Meillä on vaan tämä ainoa tytär," sanoi Karina, "asiaa tulee harkita." -- "Kyllähän sekin käy laatuun," arveli Sæmund; "mutta en muuten voi käsittää, mikä estäisi heti vastausta antamasta, sanoi karhu, kun kysyi talonpojalta, saisiko hän toisen lehmän." -- "Voimme kyllä hetikin siihen vastata," tuumaili Guttorm, ja katsahti vaimoonsa. -- "Onhan tuo nyt niin, että Thorbjörn toisinaan on vähän rajunlainen," lausui tämä, mutta ei ylös katsahtanut. -- "Luullakseni hän siitä on asettunut," välitteli Guttorm; "muistathan, mitä tänään itse sanoit..." Aviokumppanit nyt vuorotellen loivat silmänsä toisiinsa; sitä kesti kotvan aikaa. -- "Josko vaan voisimme häneen luottaa," sanoi Karina. -- "Niin," pystyi Sæmund jälleen puheesen, "mitä siihen tulee, niin lausun äskeiset sanani: kyllä kuorma kunnollisesti perille tulee, kun Synnöve on ohjaksissa. Hänellä on varsin eriskummallinen valta pojan yli; sen huomasin, koska hän kotona sairasti eikä tiennyt, -- pääsisikö jälleen terveeksi vai jäisikö raajarikoksi." -- "Annahan toki jälkeen," sanoi Guttorm, "hyvinhän tiedät, mikä tytön oma tahto on, ja hänen tähtensä me elämmekin!" Nyt Synnöve ensi kerran katsahti ylös ja loi rakkaan ja kiitollisen silmäilyn isäänsä. -- "Niin kyllä," lausui Karina, hetken ääneti oltuaan, ja paineli sormellaan pöydän pintaa yhä tuntuvammin: "vastaan olen pitänyt niin kauan kuin mahdollista, mutta sen tein hyvässä aivoituksessa... Ehk'en aina ollut niin ankara, kuin sanani..." hän nosti silmänsä ylös ja hymyili; mutta kyyneleet yrittivät esiin. Silloin nousi Guttorm. "Jumalan nimessä siis on se tapahtunut, jota mieluisammin tässä maailmassa toivoin," lausui hän ja astui poikki laattian Synnöven luo. -- "En sitä milloinkaan ole epäillyt," sanoi Sæmund ja nousi hänkin; "se, mikä yhteen kuuluu, se yhteen tulee." Hän meni toisten luo. "Mitä sinä lapsukaiseni tästä sanot?" kysyi äiti, hänkin lähestyi Synnöveä.

Hän vielä istui paikallaan; kaikki seisoivat hänen ympärillään, paitse Thorbjörn, joka istui siinä, mihin hän ensin oli asettaunut. "Nousehan ylös, lapseni," kuiskasi äiti hänelle; tyttö nousi, hymyili, käänsi kasvonsa pois ja itki. -- "Herra olkoon kanssasi nyt ja aina!" sanoi äiti, syleili häntä ja itki hänen kanssaan. Molemmat miehet astuivat laattian poikki, kumpainenkin omaan suuntaansa.

"Mene hänen luo," sanoi äiti yhä itkien, päästi tytön ja työnsi hänet lempeästi luotaan. Synnöve otti askeleen, mutta seisahtui, -- ei hän pitemmälle päässyt; Thorbjörn nousi, kiirehti hänen luo, tarttui hänen käteensä, piteli sitä, ei tiennyt mitä enempää tehdä, jäi siten seisomaan, kunnes tyttö jälleen hiljaa veti kätensä pois. Siinä seisoivat he ääneti toistensa vieressä.

Ovi aukeni äänettä, joku pisti päänsä sisään, ja "Onko Synnöve täällä?" kysyttiin varovasti; kysyjä oli Ingrid Kuusela. "On kyllä, tule lähemmäksi!" lausui isä, Ingrid seisoi aprikoiden. "Tulehan vaan! täällä asiat kaikki ovat selvällä," lisäsi hän. Kaikki katsoivat tyttöön. Ingrid joutui hämilleen. "On täällä ulkona muitakin," sanoi hän. "Kuka sitten?" tiedusteli Guttorm... -- "Äiti," lausui edellinen matalalla äänellä. -- "Käske häntä sisään," sanoi neljä ääntä yht'aikaa. Päiväkummun eukko meni ovea kohden, ja muut iloisesti silmäilivät toisiaan.

"Tervetullut olet, äiti," kuulivat he Ingrid'in sanovan. Ja samassa astui Ingeborg Kuusela tupaan valkoisessa päähineessään. -- "Asian kyllä oivalsin," sanoi hän, "vaikk'ei Sæmund'ia saa mitään kertomaan. Emmekä sitten, Ingrid ja minä, voineet olla tänne tulematta." -- "Niin, täällä asiat nyt ovat toivosi mukaiset," sanoi Sæmund ja väistyi, jotta Ingeborg pääsisi heidän luo. "Jumala sinua siunatkoon siitä, että hänen vedit puoleesi," lausui hän Synnöve'lle, otti häntä kaulasta ja taputteli häntä poskelle; "Sinä, lapseni, olit vastuksienkin aikana vakaa; ja nyt on tahtosi mukaan käynyt." Ja hän silitti tytön hiuksia; hänen kyyneleensä valuivat pitkin poskia; ei hän siitä huolinut, mutta pyyhkieli huolellisesti pois Synnöven. -- "Kunnon pojan saat," lisäsi hän, "ja nyt voin hänestä olla huoletta," -- ja hän vielä kerran sulki tytön rintaansa vastaan.

Itku ja mielenliikutus vähän asettuivat. Emäntä rupesi iltasen toimeen ja pyysi Ingrid'iä avukseen, "sillä ei Synnöve semmoiseen tänä iltana kelpaa." Ja sitten he yksissä keittivät kermapuuroa. Miehet haastelivat vuoden tulosta ja muista taloudellisista seikoista. Thorbjörn oli istuutunut akkunan ääreen. Synnöve hiipi hänen luokseen ja laski kätensä hänen olallensa. "Mitä katselet?" kuiskasi hän. Thorbjörn käänsi päätään, silmäili häntä pitkään ja hellästi, sitten jälleen ulos. "Minä katselen Kuuselaa," sanoi hän; "kummalliselta tuntuu sitä täältä silmäillä."

Loppu.