Aucassin ja Nicolette: Laulutarina by

AUCASSIN JA NICOLETTE

Laulutarina

Muinais-ranskasta suomentanut

Eino Palola

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1918.

Kaikkina aikoina, niin kauas kuin meidän tietomme ihmissuvun vaiheista ja kohtaloista ulottuvat, ovat ihmiset mielihalulla kuulleet satuja ja tarinoita kerrottavan ja lauluja laulettavan. Tuolla voimakkaalla, kirkastetulla elämällä, mikä satuun tai tarinaan keskittyy, olkoon se sitten kuviteltua tai todellista, on ollut sama elähyttävä vaikutus kaikkina aikoina -- ja jo varhain on pyritty myöskin huolittelemaan kerrottavan muotoa kauniiseen asuun, -- jo aikaisin huomataan erotus "huonosti ja hyvin sanotun" välillä. Se, joka osaa miellyttävimmin, sievimmin ja havainnollisimmin kertoa, se saa myöskin runsaimman kuulijakunnan ja suurimman maineen. Kertominen, kirjaileminen kehittyy vähitellen taiteeksi, sitä korkeammaksi ja tietoisemmaksi, mitä ylemmällä kulttuuriasteella esittäjä ja yleisö ovat.

Kaikkien euroopalaisten kansojen kirjallisuuden ensimäiset tuotteet ovat säilyneet meille _runomuodossa_, ja ne on useimmiten esitettykin laulamalla. Ne ovat paraasta päästä eepillisiä, kuten saksalaisten jylhä Hildebrandslied ja ranskalaisten mahtava Chanson de Roland (Roland-laulu). Runous näyttää siis olleen taidemuotona aikaisemmin tunnustettu kuin suorasanainen kertomus; esim. Ranskassa tämä pääsee pinnalle vasta XlV:llä vuosisadalla, jolloin vanhoja eepoksia alettiin uudelleen kertoa proosamuodossa.

Varsinkin _keskiaika_ on meistä kuin suuri tarukammio täynnä mitä ihmeellisimpiä kertomuksia ja tarinoita. Ja etenkin on Ranska se keskus, mihin nuo kertoelmat lopulta kokoontuvat saavuttaakseen muodollisen ja sisällyksellisen viimeistelynsä huipun ja levitäkseen sieltä taas muualle, enimmiten Saksaan ja Italiaan, uusina käännöksinä ja muodostelmina.

Ranskassa tapaamme ensin nuo komeat, kansalliset eepokset, joiden etunenässä kohoaa mahtava Roland-laulu, -- komeudessa ja jylhyydessä, rakenteen järkkymättömässä tyyneydessä ja sankarikuvien suurenmoisessa hahmoittelussa antamatta paljoakaan perää itse Homeroksen lauluille. Kuulemme kumman tarinan _Kaarle Suuren pyhiinvaellusmatkasta_ (Le pélerinage de Charlemagne) merkillisine urotekoinensa ja voimanäytteineen, joita koko Konstantinopolikin, ihmeitten kaupunki, suuresti hämmästeli. _Ludvigin kruunaus_ (Le couronnement de Louis), _Cambrain Raoul, Narbonnen Aimeri_ XII:lta vuosisadalta j.n.e. kertovat kaikki eläneiden tai kuviteltujen sankarien suurtöistä ja taisteluista. Läpi kaiken uhkuu sankarillinen henki, loistava kunnian ja maineen palvelus, jonka rinnalla muu on tyhjää ja turhaa.

Mutta noin XII:lla vuosisadalla alkaa innostus historiallisiin aiheisiin, sotiin ja taisteluihin vähetä. Toisenlaiset aiheet pyrkivät esille. Sotaisen sankarin aika on mennyt, _rakkauden_ sankari astuu sijaan. Nyt tulevat muotiin nuo vanhat brittiläiset tarut, jotka elivät Bretagnessa ja Cornwallissa: _Kuningas Artus_ pyöreän pöydän ritareineen, merkillinen taikuri Merlin, keijukaiset ja hengettäret astuvat näyttämölle. Varsinkin ne tarinat, jotka jollakin lailla liittyivät kertomuksiin Artus-kuninkaasta, saavuttivat tavattoman menestyksen, eikä muutamien niiden viehätys ole vielä nytkään haihtunut, siitä suosiosta päättäen, missä esim. kertomukset _Tristanista ja Isoldesta_ ja _Parsifalista_ ovat pysyneet aina meidän päiviimme saakka.

Ne kertovat merkillisistä seikkailuista ja urotöistä, mielen jaloudesta ja tapojen hienoudesta, onnellisesta tai onnettomasta rakkaudesta, suurista meristä ja mainioista kansoista. Niiden ihanteena ei enää ole läänityslaitoksen raaka soturi, vaan sivistynyt ritari, joka jalostuneemmasta tunne-elämästään huolimatta kykenee minkälaisiin urotöihin hyvänsä rakastamansa naisen tähden. Ja usein, kuten Graal-tarinoissa, saa niiden sisällys syvemmän, vertauskuvallisen merkityksenkin.

Tältä ajalta on meille säilynyt pari nimeäkin, joita siihen aikaan -- ja osaksi vielä nytkin -- ympäröi kuuluisuuden sädekehä: _Marie de France_, Euroopan ensimäinen naiskirjailija, ja _Crestien de Troyes_, trouvèrien kuningas, hieno hovimies ja runoilija. Edellinen kirjoitti lyhyitä, runomuotoisia tarinoita (laisses), joissa merkillisen miellyttävä kertomistapa ja rikas mielikuvitus viehättää herkkätunteisuuteen ja runolliseen käsitykseen yhtyneenä. Jälkimäinen sepitti suuret runomuotoiset "romaanit" Tristanista, Erec'istä, Cligéstä, Lancelotista, Yvainistä ja Parsifalista, jotka edustavat suurimpia saavutuksia alallaan, ja joissa kuvastuu senaikuisten korkeimpien yhteiskuntaluokkien ihanteet ja tavat.

Chrestieniä käyttivät mallinaan myöskin saksalaiset eepikot joko kääntäen tai uudelleen muodostellen hänen tarinansa. _Hartmann von Aue, Gottfried von Strassburg, Wolfram von Eschenbach_ ovat kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrässä Chrestienin oppilaita ja seuraajia. Mutta vielä kolmannelta taholta tuli aiheita ja vaikutteita. Itämaat ovat aina olleet satujen luvattuja maita, ja sieltä tulvi nyt -- varsinkin ristiretkien aikana -- runsas määrä satuja ja tarinoita, jotka liikkuivat merkillisissä mielikuvitusmaailmoissa, oudoissa oloissa, tai olivat räikeän satiirisia suuntautuen varsinkin naissukua vastaan, ja tullen tuon ominaisuutensa vuoksi varsin kiitollisiksi aseiksi askeettisten pappien ja saarnaajien käsissä.

Erittäinkin juuri itämaisista aineksista on muodostunut hyvin rikas _fabliaux_-kirjallisuus. Ne olivat pieniä runomuotoisia, huvittavia juttuja, joissa useimmissa on ivailun kärki. Sieltä ovat kotoisin monenmoiset eläintarinat ja pelkät kansansadut, pyhimysten elämäntarinat sekä kertomukset Aleksanteri Suuresta ja Troijan sodasta, monilla mielikuvituksen laatimilla lisäpiirteillä melkein tuntemattomiksi sommiteltuina.

* * * * *

Tähän itämaiseen tarinaryhmään kuuluu kertomus Aucassinista ja Nicolettestakin, mutta ennen kuin ryhdymme sitä tarkemmin käsittelemään, lienee syytä ottaa selville, kuinka kirjalliset tuotteet siirrettiin yleisön nautittaviksi, kuinka ne levisivät ja kulkivat edelleen.

Kuten tunnettua oli lukutaito keskiajalla varsin vähän levinnyt. Lukea osasivat oikeastaan vain papit ja jotkut korkeimpiin säätyluokkiin kuuluvat henkilöt, harvoin muut. Tästä seurasi, ettei kirjallisuutta silloin useimmissa tapauksissa luettu, vaan kuunneltiin, ja tämä kirjallisten tuotteiden esittäminen jäi erityisesti sitä varten valmistuneiden henkilöiden hoidettavaksi.

Näitä oli kolmea päälajia: kelttiläiset ja germaaniset laulajat (bardit), kuljeskelevat teinit ja roomalaisilta perityt temppuilijat, jotka lopulta melkein kokonaan syrjäyttivät edellämainitut, muodostaen keskiajan elämään oleellisesti liittyvän luokan.

Jo Rooman vallan aikana näki tuollaisen kuljeskelevan soittoniekan, temppuilijan ja näyttelijän kirjavan, erivärisistä tilkuista ommellun puvun vilahtelevan kaikkialla koko suuressa valtakunnassa. Ja kun valtakunta hajosi, eivät soittoniekat silti kadonneet. Nyt näki heidät taas Attilan hovissa, näki Italiaan tunkeutuneiden germaanikuninkaiden valta-istuimen portailla, kaikkialla, missä vain oli kuuntelevia korvia, väen kokouksia tai juhlatilaisuuksia. Heidän nimityksensäkin periytyi romaanisiin kieliin (lat. joculator, ransk. jogleor, provenc. joglar).

Heidän päätehtävänään oli siis kirjallisten tuotteiden esittäminen kertomalla tai laulamalla, jota he säestivät useimmiten viuluntapaisella soittokoneella (viele), harpulla tai jollakin muulla monista senaikuisista soittoneuvoista. Missä vain oli suurempi väen kokous, sinne he runsaslukuisina saapuivat ansaitsemaan leipäänsä lauluillaan tai tempuillansa, hiukan kujeilemaan ja mahdollisesti vähän varastamaankin. He olivat mukana yhtä hyvin maallisissa kuin kirkollisissakin juhlissa. Ritarien linnoissa huvittivat he vieraita aterioitten aikana, markkinoilla rahvasta vikkelillä taidonnäytteillään.

Heidän kuljeksivan elämänsä ja vallattomien tapojensa tähden ei varsinkaan kirkko katsellut heitä hyvin silmin. Jo pyhä Augustinus sanoo soittoniekoille osoitettua anteliaisuutta "viheliäiseksi synniksi", ja läpi koko keskiajan pauhaavat saarnaajat ja munkit heitä vastaan sangen tuloksettomasti selittäen, "että he kaikkine temppuineen ovat paholaisen palvelijoita".

Useissa paikoin ei heillä ollut minkäänlaista lain suojaa, ja ehtoollisen epäsi heiltä kirkko kokonaan.

On olemassa kuuluisa keskiaikainen tarina, jossa soittoniekkojen asema selvästi kuvastuu. Se on _Neitsyt Maarian tanssija_ (Le jongleur de Notre Dame). [Kts. Söderhjelm: Kirjoituksia ja tutkielmia, joissa runo on painettu O. Mannisen suomentamana.]

Kiertävä mies on vihdoinkin väsynyt temppuihinsa ja tansseihinsa ja hakee jo lepoa ja rauhaa. Tässä mielessä joutuu hän luostariin ja jää sinne katumuksen tekijäksi. Mutta hän ei osaa luostarin menoja, ei osaa edes Pater nosteria eikä Ave Mariaa; kaikki muut luostariveljet nauravat hänelle, ja hän alkaa jo joutua epätoivoon sielunsa autuuden takia. Mutta silloin keksii hän keinon. Hän piiloutuu hiljaiseen paikkaan Neitsyt Maarian kuvan eteen, ja kun hän ei osaa rukoilemalla hyvittää Jumalan äitiä, hän esittää iki-pyhälle parhaat tanssinsa, näyttää parhaimmat temppunsa, niin että lopulta sortuu väsyneenä maahan. Mutta kas! Silloin erkanee taivaan kuningatar puitteistaan, kumartuu ja pyyhkii suloisesti hymyillen hikikarpalot hänen otsaltaan.

Mutta eräs luostariveli onkin sattunut näkemään kohtauksen, ja seuraavana päivänä kutsuu apotti katumuksen tekijän luoksensa. Hän pelkää kovin, syleilee apotin polvia ja tunnustaa olevansa arvoton jäämään luostariin. Mutta hänen hämmästyksensä on suuri, kun apotti puhuukin päinvastaista, -- niin suuri, että hän tulee ilosta sairaaksi, ja hänen kuollessaan tulee enkelien kuoro kantamaan hänen sielunsa taivaaseen.

Toinen tarina _Pyhästä Pietarista ja soittoniekasta_ (De Saint Pierre et du Jongleur) antaa heti alussa hyvin selvän kuvan soittoniekan elämästä.

"Sensissa oli kerran köyhä ja kurja soittoniekka, jonka nimeäkään en tiedä. Harvoin oli hänellä ehyttä pukuakaan, sillä noppapeli vietteli häntä liiaksi. Hänet puhdistettiin usein ihoa myöten. Monasti kiskottiin häneltä pois viulu ja jousi, takki ja housut. Ja niin sai hän tuulessa ja sateessa paitasillaan juosta kotiin. Rääsyisenä, rikkinäisin kengin kulki hän taas ansioillaan, mutta jälleenkin meni kaikki parittajille ja kapakoitsijoille, kaikki hupeni peliin, lempeen ja ryyppyihin krouveissa."

Lopulta kuolee tietysti soittajamme ja joutuu luonnollisesti, koko entisen elämänsä perusteella, helvettiin. Ensin luulee häntä paholainen varkaaksi tai ryöväriksi, mutta soittajamme saavuttaa viimein niin suuren luottamuksen, että pääsee helvetin lämmittäjäksi. Paholaiset poistuvat ja miehemme jää yksin hornaa hoitamaan. Mutta taivas on viekas, silläkin on omat konstinsa ja koukkunsa. Pyhä Pietari tulee astuen tietä pitkin noppapeli kädessään, suuri kukkaro vyöllä, ja pyytää soittajaamme pelitoverikseen. Tämä ei ensin tahdo suostua, kun ei tiedä mitä panna peliin. Pyhä Pietari ehdottaa, että soittaja asettaisi vartioitavansa sielut hänen kolikoitansa vastaan. Ja nyt alkaa vilkas peli, jonka riita ja tappelu välistä keskeyttää, kunnes Pyhä Pietari on tyhjentänyt koko helvetin. Nyt tulee paholainen joukkoineen kotiin ja suuttuu hirveästi, paiskaten soittaja-paran ovesta ulos maantielle. Hänellä ei ole muuta neuvoa kuin kiivetä taivaan portille, ja siellä ottaa Pyhä Pietari hänet ystävällisesti vastaan. Ja nyt on taivas avoinna kaikille kiertäjille, kiitos pyhän noppapelin.

Noppapeli olikin taiteilijoittemme suurin pahe. Siihen meni, niinkuin tarinassa kerrotaan, kaikki aivan pintaa myöten. Ja jos heidän elämänsä joskus oli kurjaakin, oli sillä kuitenkin omat juhlahetkensä, ja lahjat, joita he saivat, olivat joskus aivan ruhtinaallisia. Runsaskätisimpiä oli kai keisari Henrik V, joka häissään lahjoitti soittoniekka-parvelle silkkikankaita, kulta- ja hopeaesineitä, muuleja ja ratsuja, turkiksia ja samettia, monta täyskultaista sormusta, sopulin ja kärpän nahkoja.

Anteliaita olivat myöskin kuningas Filip Augustin herrat. He lahjoittivat soittajille manttelinsa, maksettuansa niistä 20-30 naulaa hopeaa, jolla 20-30 köyhää olisi voinut elää kokonaisen vuoden. Galeazzo Visconti jakoi häissään Milanossa 7,000 kallisarvoista kangasta soittoniekoille, ja kun keisari Kaarle IV jouluna v. 1356 tuli Metziin, ratsastivat vaaliruhtinaat hevosillaan aivan pöydän luo ja syötyään luovuttivat ne soittajille.

Niin kulkivat soittoniekat, yksin tai joukollakin, -- suurempiin juhlatilaisuuksiin saattoi heitä kertyä tuhansittain -- kaupungista toiseen ja maasta maahan useimmiten köyhinä ja halveksittuina, harvoin rikkaina ja hyvinvoipina. Näillä retkillään joutuivat he joskus Itämaiden kaukaisiin hoveihin, Turkkiin ja Persiaan saakka, kuullen siellä uusia tarinoita ja tuoden niitä muassaan Euroopaan. Heidän ohjelmansa kasvoi kasvamistaan, ja ihmiset kuuntelivat heitä aivan yhtä mielellään. Voi sanoa heidän hävinneen vasta uutena aikana, tai saattaisipa väittää, että sirkusseurueet ja monet muut kiertueet vieläkin jatkavat heidän ammattiansa.

Lyyrilliset laulunsa esittivät he ulkoa, suuremmat eepilliset olivat taas kirjoitetut muistiin, ja niitä käsikirjoituksia kantoi esittäjä matkoillaan mukana. Saattoipa sitäpaitsi tapahtua, että joku asianharrastaja jäljennytti itselleen suurta mieltymystä herättäneen tuotteen, ja tällaisina käsikirjoituksina ovat monet noista lauluista, tarinoista ja kertovista runoista säilyneet meillekin. Suurin osa on tietysti kadonnut, ja monista tiedämme vain toisten käsikirjoitusten mainintain tai sattumalta säilyneiden kertomusten perusteella.

Käsikirjoituksena -- ja vieläpä vain yhtenä -- on myös _Aucassin ja Nicolette_ meille säilynyt. Sen on julkaissut sekä kieli- ja tekstikriitillisillä selityksillä varustanut professori _Hermann Suchier_, Hallen yliopistosta. Alkuaan on se kirjoitettu Picardien murteella, ja sen tekijä on kai ollut kotoisin Hainautin maakunnasta, johon muutamat paikalliset seikat kertomuksessa viittaavat.

Tarinan lähteitä ei tunneta, mutta kaikki siinä haastaa itämaisesta alkuperästä. Niinpä oli tuo runona ja suorasanaisena vaihteleva esitysmuoto hyvin tavallinen itämaisissa romaaneissa, vaikka runo-osat niissä tavallisesti sisälsivät vain siveellisiä opetuksia ja neuvoja, itse kertomuksen jatkuessa suorasanaisena. Miehisen päähenkilön nimi taasen on arabialaista alkuperää: Al Casim = Aucassin, ja esim. miesten makaaminen lapsivuoteessa on verrattain tavallinen aihe itämaisissa romaaneissa. [Kts. Selityksiä lopulla.]

Tarinamme on muuten aivan yksinäinen ilmiö. Ranskan keskiaikaisessa kirjallisuudessa ei ole toista, joka muodon tai sisällyksen puolesta sitä muistuttaisi. Ainoastaan romaani _Floire et Blancheflor_ lähenee sitä kohdittain. Emme tiedä, onko se aina ollut näin erikoinen, vai onko se ainoa meille jäänyt näyte _laulutarinasta_ (cantefable). Kaikissa tapauksissa osoittaa kielellinen muoto, että se on sepitetty noin 1200-luvun alussa, samaan aikaan kuin ensimäiset ranskalaiset proosanovellitkin syntyivät.

Varmaksi voimme todeta ainoastaan sen, että "Aucassinin ja Nicoletten" tuntematon tekijä on ollut etevä runoilija, niin etevä, että hänen teoksellaan on täysi viehätys vielä nykypäivinäkin. Tekijä oli kaiketi vain kiertävä soittoniekka, mutta siinä tapauksessa oli hänellä tavallista suurempi taiteellinen kyky, mahdollisesti tavallista suurempi sivistyskin. Hän on itsetietoinen taiteestaan, kuten selvemmin huomaa hänen luonteenkuvaus-tavastaan. Pikku piirteillä, luonteenomaisia puolia esiintuoden, saa hän henkilönsä esiintymään täysin elävinä edessämme.

Varsinkin on Nicoletten siro kuva mitä tarkimmin piirretty. Tuo pikkuinen päättäväisyys ja toimintatarmo tytön luonteessa antaa hänelle oudon, tuoreen viehätyksen, mikä pakostakin saapi ihailemaan häntä -- ominaisuus, joka hänen rakastetultaan, niin ritarillinen ja urhoollinen kuin hän muuten onkin, melkein kokonaan puuttuu. On kyllä totta, että tekijä kertomuksen lopulla jättää sielullisen kuvauksen syrjemmälle, huvittaakseen lukijaa vain merkillisillä jutuilla Toreloren oudosta maasta, tai jännittääkseen hänen mieltänsä seikkailuilla. Mutta tarinalla on kokonaisuudessaan niin harvinainen tenho, että se sellaisenaan on keskiajan parhaiden taiteellisten saavutusten tasalla.

Siihen vaikuttaa vielä kertomistavan eloisuus, siinä tuon tuostakin esiin puhkeava raitis runous ja hyväntahtoinen huumori, niinkuin tuossa kuuluisassa kohtauksessa, jossa Aucassin selittää, miksei hän tahdo mennä taivaaseen.

Ja lopulta vielä tuo tunnehehku, niin luonnollinen ja naivi, että se on harvinaista keskiajankin tuotteissa, ollen hengeltään melkein nykyaikainen. Rakkaus ei ole tuhoava intohimo kuten "Tristanissa", ei joutava ajankuluke kuten monissa kevyemmissä jutelmissa, -- siinä on jotakin inhimillistä, nuorta ja kukkivaa, jonka me hyvin ymmärrämme.

Tunnetuksi tultuaan on "Aucassin ja Nicolette" käännetty melkein kaikille sivistyskielille, ainakin saksaksi, englanniksi, nykyis-ranskaksi. Sitäpaitsi on sitä käytetty näytelmien ja oopperain, runojen ja kertomusten aiheena, onpa vielä parodioitukin.

* * * * *

Vielä huomautus suomennoksen muotoon nähden. Runosäkeissä on tekijä ajan tavan mukaan käyttänyt _assonansseja_, puolisointuja, niin että lopputavun ääntiö joka runossa oli sama ja pienet puolisäkeet lopussa aina soivat yhteen keskenänsä. Suomalaista korvaa ei puolisointu tyydyttäne -- sitä on tosin joskus yritetty (Eino Leino: "Tietäjän tupa"), ja siksi on assonanssien sijaan otettu loppusoinnut niinkuin saksalaisessa ja englantilaisessakin käännöksessä, yrittämättä kuitenkaan antaa niille täyttä voimakkuutta.

Teoksista, jotka käsittelevät esipuheessa ja selityksissä kosketeltuja seikkoja, mainittakoon:

Hertz, Wilhelm, Spielmannsbuch. 3. Aufl. Stuttgart 1905. Mason, Eugen, Aucassin and Nicolette, and other mediaeval Romances and Legends. London 1915. Paris, Gaston, La litterature irancaise au moyen âge. 3. éd. Paris 1905. Schück, Henrik, Hufvuddragen af den medeltida kulturens historia. Stockholm 1907. Suchier, Hermann, Aucassin et Nicolette. Texte critique. 6. éd. Paderborn 1906. Suchier, Hermann, u. Adolf Birsch-Hirschfeld, Geschichte der französischen Litteratur. 2. Aufl. Leipzig 1912. Vedel, Vald., Mittelalterliche Kulturideale II: Ritterromantik. Leipzig 1911.

Tampereella syyskuussa 1917.

_Suomentaja_.

AUCASSIN JA NICOLETTE

Ken nyt kuulla haluaa lohtuisata laulelmaa kahden lapsen kohtalosta, pälkäistä ja palkinnosta? Kuinka kärsi nuori mies armaan vuoksi, jonka ties suovan kirkkaan katsehen mainetöille urhojen. Sieväksi se laulu luontuu, soinnut sorjat joukkoon juontuu. Niin ei ole murheen omaa, vaivoiltansa vailla lomaa, sokaistua, sorron alla, ken ei tällä laulannalla elpyis, terveheksi tointuis sydän selkeäksi sointuis, niin se on sievä.[1]

Nyt tarinoidaan, kerrotaan ja jutellaan että Valencen kreivi Bougar kävi Beaucairen[2] kreiviä Garinia vastaan niin suurta, ihmeellistä ja turmiollista sotaa, ettei kulunut päivääkään hänen tulemattaan vihollisensa kaupungin porttien, muurien ja sulkupuomien luo mukanaan sata ritaria ja kymmenen tuhatta asepalvelijaa jalan ja ratsain polttamaan tämän maata, hävittämään hänen perintöänsä ja surmaamaan hänen miehiänsä.

Beaucairen kreivi Garin oli vanha ja heikko, jo aikansa elänyt. Hänellä ei ollut perillistä, ei poikaa eikä tytärtä, paitsi nuorukainen sellainen kuin teille nyt kerron. Aucassin oli hänen nimensä; kaunis oli hän, komea ja miellyttävä ja kookasvartinen, ja hänen säärensä ja jalkansa ja runkonsa ja käsivartensa olivat sopusuhtaisesti muodostuneet. Hänellä oli vaaleat ja hyvin kiharat hiukset,[3] silmät siniset ja nauravat, kasvot kirkkaat ja pitkähköt, nenä korkea ja oikealla paikallaan, ja niin oli hän varustettu hyvillä ominaisuuksilla, ettei hänessä ollut mitään pahaa. Ja niin oli hän kaikki voittavan rakkauden[4] vallassa, ettei hän tahtonut ottaa osaa ritarillisiin harjoituksiin, ei mennä turnajaisiin, eikä tehdä mitään, mitä hänen säätyasemaansa olisi kuulunut.

Hänen isänsä ja äitinsä kyllä muistuttivat hänelle:

"Poikani, tartu toki aseisiin ja nouse ratsaille, puolusta maatasi ja auta miehiäsi. Kun he saavat nähdä sinut keskuudessaan, he puolustavat paremmin henkeään ja omaisuuttansa ja sinun ja minun maatani."

"Isäni", sanoi Aucassin, "mitä te nyt puhutte? Älköön Jumala antako minulle mitään, mitä häneltä pyydän, jos minä otan osaa aseharjoituksiin, nousen ratsaille ja käyn hyökkäykseen tai taisteluun, ja vaihdan iskuja ritarin tai jonkun muun kanssa, jollette anna minulle Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan."

"Poikani", vastusti isä, "se ei ole mahdollista. Jätä Nicolette mielestäsi! Hänhän on vanki, joka tuotiin tänne vierailta mailta. Tämän kaupungin varakreivi[5] osti hänet saraseeneiltä ja toi tähän kaupunkiin; hän kantoi tytön kasteelle, otti kummityttärekseen ja antaa kai hänet jonakin päivänä nuorukaiselle, joka kunniallisesti ansaitsee hänelle leipää. Siinä ei sinulla ole mitään tekemistä, ja jos tahdot naida vaimon, annan sinulle kuninkaan tai kreivin tyttären. Ranskassa ei ole niin rikasta miestä, ettet saisi hänen tytärtään, jos tahtoisit."

"Voi isäni!" sanoi Aucassin. "Missä on maailmassa niin korkeita kunnioita, etteivät ne joutuisi hyvään käytäntöön, jos Nicolette, minun suloisin armaani, ne omistaisi? Vaikkapa hän olisi Konstantinopolin tai Saksan keisarinna, tai Ranskan tai Englannin kuningatar, olisi sekin liian vähän hänelle; niin jalo ja hieno ja viehättävä hän on, ja kaikilla hyvillä ominaisuuksilla varustettu."

Nyt lauletaan:

Beaucairesta kotoisin on tuo uljas Aucassin. Unhottamaan armastaan hänt' ei saada milloinkaan. Isä monta uhkasanaa ärjyy, äiti morkkaa, manaa: "Mitä, hupsu, hourinetkin, Nicolea aatteletkin, jonka kerran Kartagosta juutalainen taisi ostaa. Katso naista meidän maan, -- ylvään saat ja arvokkaan." "Äiti, tuot' en tehdä voi, Nicolette tenhon toi. Armaat silmät, kasvot sen kirkastavat sydämen. Häntä koskaan heitä en, niin hän on hellä."

Nyt kerrotaan, tarinoidaan ja jutellaan:

Kun Beaucairen kreivi Garin huomasi, ettei hän voinut sammuttaa poikansa rakkautta Nicoletteen, meni hän kaupungin varakreivin luo, joka oli hänen alaisensa, ja puhui hänelle näin:

"Herra varakreivi! Lähettäkää pois Nicolette, kummityttärenne! Olkoon kirottu se maa, josta hänet näille seuduille tuotiin! Sillä hänen takiansa kadotan minä Aucassinin, niin ettei hän enää käy ritarillisissa harjoituksissa, eikä halua tehdä sitä, mitä hänen asemaansa kuuluu. Ja tietäkää, että jos minä saan tytön käsiini, poltan minä hänet tulessa, ja te saatte myöskin suuresti peljätä omasta puolestanne."

"Herra", lausui varakreivi, "minua surettaa, että Aucassin alituiseen käy hänen luonansa ja puhelee hänen kanssaan. Minä olen ostanut hänet rahallani, kantanut hänet kasteelle ja ottanut hänet kummitytökseni ja olisin jonakin päivänä antanut hänet nuorukaiselle, joka kunniallisesti ansaitsisi leipää hänelle. Teidän pojallanne Aucassinilla ei ole mitään tekemistä siinä. Mutta koska tuo on teidän tahtonne ja toiveenne, lähetän minä tytön sellaiseen maahan ja sellaiseen valtakuntaan, ettei Aucassin koskaan näe häntä silmäinsä edessä."

"Pitäkääkin siis siitä huolta", virkkoi kreivi Garin, "muutoin voisi siitä koitua teille paljon pahaa!"

Ja niin he erosivat. Ja varakreivi oli sangen rikas mies, jolla oli komea palatsi puutarhan puolella. Hän sulki Nicoletten sinne erääseen huoneeseen ja vanhan mummon hänelle seuraa ja hupia pitämään. Ja asetti sinne leipää ja lihaa ja mitä hän muuta tarvitsi. Sitten antoi hän ummistaa oven, ettei mitään tietä voinut päästä ulos eikä sisään, paitsi että puutarhan puolella oli aivan pieni akkuna, josta heille tuli hiukan puhdasta ilmaa.

Nyt lauletaan:

Tyttö niin jää vankilaan, värjyy holvihuoneessaan: Taidetaulut turhaan loistaa, ei voi veistoksetkaan poistaa synkkyyttä, kun akkunaan nojaa raukka murheissaan. Hiukset häll' on vaaleat, kulmakarvat kaartuvat; kasvot kirkkautta hohtaa. Koskaan kauniimpaa et kohtaa! Luona huojuhongiston puhjennut juur' ruusu on, siellä laulaa lintu arka; mutta miettii tyttö-parka: "Miksi jouduin, onneton, vankiluolaan kolkkohon? Siksi, ettei armahain lempimästä lakkaa vain, siksi jouduin vankilaan, suureen holvikammitsaan, miss' on päivä murheinen. Kautta Herran rakkauden, -- karkaan täältä nopeaan, enkä viivy kauankaan, -- kohta kun saatan!"

Nyi kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Nicolette oli vankina tuossa huoneessa, niinkuin olette kuulleet ja tajunneet. Koko maata ja valtakuntaa kiersi huuto ja huhu, että Nicolette oli kadonnut. Muutamat sanoivat, että hän oli paennut pois maasta, ja toiset sanoivat, että Beaucairen kreivi Garin oli hänet murhauttanut. Jos joku siitä iloitsi, ei se ainakaan ollut Aucassin. Hän lähti kaupungin varakreivin luo ja sanoi hänelle näin:

"Herra varakreivi, mitä olette tehnyt Nicolettelle, suloiselle armaalleni, sille, jota maailmassa enimmin rakastan? Oletteko te ottanut tai varastanut hänet minulta? Tietäkääkin, että jos minä siitä kuolen, vaaditaan teille kostoa, ja täydellä syyllä. Sillä te olette tappanut minut omilla käsillänne, ottaessanne minulta sen olennon, jota maailmassa enimmin rakastin."

"Hyvä herra", vastasi varakreivi, "älkää puhuko noin! Nicolette on vanki, jonka minä toin vierailta mailta, missä minä omilla rahoillani ostin hänet saraseeneiltä. Minä kannoin hänet kasteelle ja otin omaksi kummitytökseni. Olen hänet kasvattanut, ja annan hänet jonakin päivänä nuorukaiselle, joka kunniallisesti ansaitsee leipää hänelle. Mitä te hänestä tahdotte! Ottakaa kuninkaan tai kreivin tytär! Ja mitäpä te sitäpaitsi luulette voittavanne, jos tekisitte hänestä rakastajattarenne ja veisitte vuoteeseenne? Hyvin vähän olisitte sillä voittanut, sillä ikuisiksi päiviksi olisi ruumiinne kirottu, ja sitten menisi teidän sielunne helvettiin, sillä paratiisiin ette koskaan pääsisi."

"Mitä minulla on paratiisissa tekemistä? Minä en ollenkaan halua päästä sinne, jollen saa Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan. Paratiisiin menevät sellaiset ihmiset kuin minä teille sanon: Sinne menevät nuo vanhat papit, nuo raajarikkoiset ja rammat, jotka kaiken päivää ja yötä ryömivät alttarien edessä ja vanhoissa hautaluolissa, ovat puetut vanhoihin, repaleisiin viittoihin ja vanhoihin ryysyihin; ovat alastomina ja paljain jaloin ja säärin ja kuolevat nälkään, kylmään ja kurjuuteen. Ne menevät paratiisiin, ja mitä minä niiden seurassa! Mutta helvettiin tahdon minä mennä, sillä sinne tulevat viisaat mestarit, ja komeat ritarit, jotka ovat kuolleet turnajaisissa ja mainioissa sodissa, ja reippaat aseenkantajat ja vapaat miehet. Heidän kanssaan tahdon minä mennä. Ja sinne menevät kauniit, viehkeät naiset, joilla on kaksi tai kolme ystävää paitsi omat parooninsa. Ja sinne menee kulta ja hopea, turkikset ja koreat kankaat, ja sinne menevät harpunsoittajat ja kiertävät viuluniekat ja maan kuninkaat. Heidän kanssaan tahdon minä mennä, mutta vain sillä ehdolla, että Nicolette, minun suloisin armaani, on muassani".[6]

"Tosiaan", sanoi varakreivi, "on kaikki puhelu turhaa, te ette koskaan saa nähdä häntä. Ja jos te puhuttelette häntä ja teidän isänne saa tietää sen, polttaa hän minut sekä tytön tulella, ja te itsekin saatte suuresti peljätä puolestanne."

"Se surettaa minua", sanoi Aucassin. Ja hän lähti murheissaan pois varakreivin luota.

Nyt lauletaan:

Poies lähti Aucassin mielin mustin, katkerin. Poissa pikku armas on, siit' on sydän lohduton, eikä missään neuvojia. Palatsinsa portahia kulkee synkkään huoneeseen, piilee sinne suruineen, itkee, kaipaa ystäväänsä, murehesta päästäjäänsä: "Nicolette, sulokukka, sipsuttaja kultatukka, henki hellä joka hetken, leikinlaskun, lemmenretken, -- soma sull' on suukonanto, äänen sointu, kaulan kanto; sinun tähtes huolta kannan, elämäni mennä annan, armahin sisko."

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Sillaikaa kun Aucassin oli huoneessaan ja murehti armasta Nicoletteänsä, ei Valencen kreivi Bougar, jonka piti johtaa loppuun sotansa, ollut toimeton. Hän oli kutsunut kokoon jalka- ja ratsuväkensä ja samosi linnan luo piirittämään sitä. Ja melu ja huuto nousi ja ritarit ja asemiehet asestuivat ja juoksivat porteille ja muureille puolustamaan linnaa, ja porvarit kapusivat muurien puolustuskäytäville heittääkseen kiviä ja teräviä paaluja alas.

Juuri kun hyökkäys oli suurimmillaan ja voimakkaimmillaan, tuli Beaucairen kreivi Garin huoneeseen, missä Aucassin suri ja kaipasi Nicoletteä, suloista armastaan, jota hän suuresti rakasti.

"Hoi, poika", virkkoi hän. "Minkätähden olet raukka ja onneton, vaikka näet, että sinun parasta ja vahvinta linnaasi piiritetään. Ja tiedäkin, että jos sinä sen menetät, olet sinä perinnötön. Poika, ota aseesi ja nouse ratsaille ja puolusta maatasi, auta miehiäsi ja käy ryntäykseen. Vaikkapa et anna iskuja kenellekään eikä toiset sinulle, puolustavat miehemme paremmin omaisuuttaan ja henkeänsä ja sinun ja minun maatani, kun he näkevät sinut keskessään. Ja sinä olet niin kookas ja vahva, että hyvin voit sen tehdä, ja sinun täytyykin."

"Isä", sanoi Aucassin, "mitä te nyt puhutte? Älköön Jumala koskaan antako minulle, mitä häneltä pyydän, jos minä menen ritarillisiin harjoituksiin, nousen ratsaille ja käyn hyökkäykseen, annan iskuja ritareille ja he minulle, jollette te anna minulle Nicoletteä, suloista armastani, jota syvästi rakastan."

"Poika", epäsi isä, "se on mahdotonta. Mieluummin tulisin minä perinnöttömäksi ja menettäisin kaiken omaisuuteni, kuin antaisin sinulle Nicoletten vaimoksi tai puolisoksi."

Hän kääntyi pois. Ja kun Aucassin näki hänen menevän, kutsutti hän isänsä takaisin.

"Isä", sanoi Aucassin, "tulkaa tänne. Teen teille hyvän ehdotuksen."

"Ja minkä, rakas poika?"

"Minä tartun aseisiin ja menen taisteluun sillä ehdolla, että jos Jumala tuo minut takaisin terveenä ja Ioukkaantumattomana, te sallisitte minun nähdä Nicoletteä, suloista armastani, sen verran, että saan virkkaa hänelle kaksi tai kolme sanaa ja kerran suudella häntä."

"Minä suostun", sanoi isä.

Hän vahvisti sen, ja Aucassin tuli iloiseksi.

Nyt lauletaan:

Jälkeen taiston tuoksinan saisi hän siis suudelman: niin ei kaikki kullat maan poikaa saattais satulaan. Käskee antaa uhkeimmat säärykset ja haarniskat, päähän sieppaa kypärän, vyölle miekan välkkyvän, hyppää raisuratsulleen kilpinensä, keihäineen, katsoo pitkin jalkojaan, sovittaa ne jalustaan, muistaa pientä armastansa, kannustaa jo ratsuansa, joka juoksee joutuisaan, portin luokse saavutaan, taistelun pauhuun.

Nyt kerrotaan ja tarinoidaan:

Aucassin istui asestettuna ratsunsa selässä, niinkuin olette kuulleet ja käsittäneet. Hei, kuinka hyvin kilpi kävi hänen kaulaansa, kypärä päähän ja miekan kannatin vasemmalle sivulle! Ja nuorukainen oli kookas ja voimakas, kaunis ja uljas ja komeavartinen, ja ratsu, jonka selässä hän istui, oli nopea ja raisu, ja nuorukainen ohjasi sen ulos suoraan keskeltä porttia. Mutta älkää kuitenkaan luulko, että hän olisi aikonut saalistaa härkiä, lehmiä ja vuohia tai vaihtaa iskuja ritarien kanssa. Ei ollenkaan! Sitä hän ei edes muistanutkaan, ja niin paljon ajatteli hän Nicoletteä, suloista armastansa, että hän unohti suitsensa ja kaiken, mitä hänen piti tehdä.

Mutta hevonen, joka oli tuntenut kannukset, vei hänet keskelle taistelun melskettä ja heittäytyi aivan vihollisten parveen. Ja he tarttuivat häneen joka puolelta, ottaen hänet kiinni, ja riistivät häneltä kilven ja keihään ja veivät vangittuna täyttä laukkaa pois, alkaen jo pohtia, millä kuolemalla he hänet kuolettaisivat. Mutta kun Aucassin heidän puheensa kuuli, sanoi hän:

"Oi Jumala, suloinen olento![7] Eivätkö nämä, jotka vievät minua muassaan, ole henkivihollisiani ja leikkaa minulta päätä? Ja sitten kun minun pääni olisi leikattu, en saisi enää koskaan puhutella Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan. Ja onhan minulla vielä hyvä miekka ja istunhan minä hyvän, levänneen ratsun selässä! Jollen minä nyt puolusta itseäni hänen tähtensä, älköön Jumala koskaan häntä auttako, jos hän vielä sittenkin rakastaisi minua!"

Nuorukainen oli kookas ja voimakas, ja hevonen, jolla hän ratsasti, oli väkevä ja raisu. Ja hän otti miekan käteensä, alkoi lyödä oikealle ja vasemmalle ja mursi kypäreitä ja nenänsuojuksia ja nyrkkejä ja käsivarsia ja sai aikaan ympärillänsä samanlaisen verilöylyn kuin metsäkarju, kun koirat sitä salolla ahdistavat, niin että hän kaatoi heitä kymmenen ritaria ja haavoitti seitsentä, syöksyi äkkiä pois taistelun telmeestä ja ilmestyi täyttä laukkaa takaisin, miekka kädessä.

Valencen kreivi Bougar oli kuullut että hänen vihollisensa Aucassin hirtettäisiin ja tuli sinne, eikä Aucassin ollut häntä näkemättä. Hän piti miekkaa kädessään ja löi kreiviä kypärän läpi, niin että hänen päähänsä tuli kohlu. Kreivi huumautui sortuen maahan, ja Aucassin ojensi kätensä ja tarttui häneen ja vei hänet pois kypärän nenänsuojuksesta[8] vetäen, ja luovutti hänet isälleen.

"Isä", virkkoi Aucassin, "tämä on teidän vihollisenne, joka on käynyt sotaa teitä vastaan ja tehnyt teille paljon pahaa. Kaksikymmentä vuotta on tätä kiistaa kestänyt, kenenkään sitä loppuun saattamatta."

"Rakas poikani", kiitti isä, "sellaisia nuoruudentöitä[9] tulee sinun tehdä, eikä hautoa tyhmyyksiä".

"Isä", sanoi siihen Aucassin, "älkää nyt saarnatko, vaan pitäkää sopimuksenne".

"Pyh! Minkä sopimuksen, rakas poika?"

"Ohoh, isä! Oletteko unohtanut sen? Pääni kautta! Unohtakoon sen kuka hyvänsä, minä en koskaan tahdo sitä unohtaa, sillä se on minulle sydämen asia. Ettekö muka luvannut minulle, kun minä tartuin aseisiin ja menin taisteluun, että jos Jumala sallisi minun terveenä palata, antaisitte te minun nähdä Nicoletteä, suloista armastani, sen verran, että voisin virkkaa hänelle kaksi tai kolme sanaa ja saisin kerran suudella häntä? Sen te minulle lupasitte, ja minä tahdon, että te pidätte sananne."

"Lupasinko!" koveni isä. "Älköön Jumala minua koskaan auttako, jos pitäisin sen lupauksen. Ja jos tyttö olisi täällä, polttaisin minä hänet tulella, ja sinä itsekin saisit peljätä puolestasi."

"Onko se viimeinen sananne?" kysyi Aucassin.

"On! Jumala minua auttakoon", vakuutti isä.

"Totta tosiaan", vastasi Aucassin, "minulle tuottaa suurta surua, että teidän ikäisenne mies valehtelee. Valencen kreivi", sanoi hän. "Minä olen teidät vanginnut."

"Niin olette, herra!" vastasi kreivi.

"Ojentakaa minulle kätenne", sanoi Aucassin.

"Mielelläni, herra."

Ja kreivi pani kätensä Aucassinin käteen.

"Lupaatteko minulle", kysyi Aucassin, "ettette minäkään päivänä niin kauan kuin elätte jätä tuottamatta isälleni häpeää ja vahingoittamatta häntä niin ruumiin kuin omaisuudenkin puolesta mikäli suinkin voitte?"

"Jumalan tähden, herra!" sanoi toinen, "älkää tehkö pilaa, vaan määrätkää lunnaat.[10] Pyydättepä kultaa tai hopeaa, sotahevosia tai matkaratsuja, turkiksia tai kankaita, koiria tai haukkoja, se teille suoritetaan."

"Kuinka?" sanoi Aucassin. "Ettekö ole minun vankini?"

"Kyllä, herra", myönsi kreivi Bougar.

"Hyljätköön minut Jumala", vannoi Aucassin, "ellen lennätä päätänne menemään, jos ette anna minulle pyytämääni vakuutusta".

"No, Jumalan nimessä", sanoi kreivi, "minä lupaan teille kaiken mitä tahdotte".

Hän antoi siitä sanansa, ja Aucassin salli hänen nousta ratsun selkään, nousi itsekin satulaan ja saattoi häntä niin kauas, että hän oli turvassa.

Nyt lauletaan:

Huomas' siitä nyt Garin, ettei nuori Aucassin koskaan voisi unhottaa armaan vartta valkeaa. Pojan vankityrmään sulkee, jonne tie maan alta kulkee, seinät vankat marmorista. Tuskistansa tuikehista alkaa poika valittaa; mielt' ei saanut mustempaa koskaan ollut poika-rukka. "Nicolette, liljankukka, kirkassilmä, keltatukka, makeampi rypälettä, hunajaa ja mesivettä, -- sattui sulle: pyhä mies Limogesta tulla ties, poti kummaa pyörtymystä, vuoteest' etsi lievitystä; huono oli, heikko aivan, heittelemä vaikeen vaivan; saavuit vuoteen ääreen käymään, helmas päästit häilähtäymään, nostit hiukan hamettasi, näytit alta aivinasi; valkosääri esiin pisti. Pyhä mies se kaunihisti oitis elpyy, terveheksi toipuu, aivan entiseksi, ettei koskaan terveempää. Vuode tyhjäks kohta jää, kotihinsa pitkää matkaa parantunut sairas jatkaa. -- Armas kulta, sulokukka, kuningatar kultatukka, henki hellä joka hetken, leikinlaskun, lemmenretken. Soma sull' on suukon anto, sanan sointu, kaulan kanto. Vuokses tyrmään mun he sulkee, jonne tie maan alta kulkee, jossa tähtes huolta kannan, elämäni mennä annan tähtesi, armas."

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Aucassin pantiin vankeuteen niinkuin olette kuulleet ja käsittäneet, ja Nicolette oli teljettynä toisaalla. Nyt oli kesäaika, toukokuu, jolloin päivät ovat lämpöiset, pitkät ja säihkyvät, yöt rauhalliset ja kuulakat. Nicolette lepäsi eräänä yönä vuoteellaan, näki kuun kumottavan kirkkaasti akkunasta, kuuli satakielen laulavan puutarhassa, ja hänelle muistui taas mieleen Aucassin, hänen armaansa, jota hän suuresti rakasti. Hän alkoi ajatella Beaucairen kreivi Garinia, joka vihasi häntä kuolemaan saakka, ja hän arveli, ettei hän enää kaukaa olisi täällä, ja että jos hän tulisi ilmi ja kreivi Garin saisi tietää sen, surmaisi kreivi hänet surkealla kuolemalla. Hän huomasi, että vanhus, joka asui hänen kanssaan vartijattarena, oli nukahtanut. Hän nousi ylös, pukeutui hyvään, silkkiseen viittaansa, otti hurstit ja pyyhinliinat, solmesi ne yhteen ja teki niin pitkän köyden kuin saattoi. Sitten kiinnitti hän sen akkunan pieleen ja laskeutui alas puutarhaan, tarttui pukuunsa toisella kädellä edestä ja toisella takaa, kohottaen sitä kasteen vuoksi, jota hän näki runsaasti ruohikossa, ja meni puutarhan perälle päin. Hänellä oli vaaleat ja hyvin kiharat hiukset, silmät siniset ja nauravat, kasvot pyöreähköt, ja nenä korkea ja oikealla paikalla; huulet olivat purppuraisemmat kuin ruusut ja kirsikat kesällä, ja hampaat valkeat ja pienet; hänen rintansa olivat kiinteät ja kohottivat hänen pukuaan kuin kaksi saksanpähkinää; ja varreltaan oli hän niin hento, että kahden käden olisi voinut yltää sen ympäri, ja päivänkakkarat, jotka hänen varpaittensa taivuttamina kumartuivat ylhäältä päin hänen nilkkojaan vasten, näyttivät aivan mustilta hänen jalkoihinsa ja sääriinsä verraten: niin valkoinen oli tyttö.[11]

Hän tuli pienelle takaportille, aukaisi sen ja lähti kulkemaan Beaucairen katuja pitkin varjon puolella, sillä kuu loisti hyvin kirkkaasti. Ja hän harhaili siksi kunnes tuli tornille, missä hänen armaansa oli. Torni oli halkeillut sieltä täältä, ja hän kätkeytyi erään pilarin suojaan vaippaansa kääriytyen, pisti päänsä muurin halkeamasta, sillä se oli vanha ja ravistunut, ja kuuli Aucassinin siellä sisällä itkevän ja murehtivan suloista armastaan, jota hän suuresti rakasti. Ja kun hän oli kylliksi kuunnellut, alkoi tyttö haastaa.

Nyt lauletaan:

Kirkassilmä tyttönen nojaa hiljaa pylvääsen, Aucassinin itkevän vuoksi armaan ystävän kuulee, sitte lausuu näin: "Aucassin, mun ystäväin, suoramieli, ylväs ylkä, poies turha murhe hylkää! Mitä mielt' on itkussasi, kun et voita neitoasi? Eikä taattos ainoastaan: suku suur' on mua vastaan. Merten yli onnes tähden kaukomaille nyt jo lähden!" Kultakutrin hiuksistansa heitti luokse armahansa, Aucassin sen otti aarteen, suortuvaisen sorjan kaarteen, rakkahasti suudellen, rinnoillensa kätki sen; sitten itki jällehen armahan vuoksi.

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Kun Aucassin kuuli Nicoletten sanovan, että hän lähtisi kaukomaille, joutui hän suunniltaan surusta. "Rakas, suloinen armaani", sanoi hän. "Älä mene, sillä silloin kuolisin minä. Ensimäinen, joka sinut näkisi, ottaisi sinut heti, veisi sinut vuoteeseensa ja tekisi sinut jalkavaimokseen. Ja niin pian kuin sinä olisit maannut toisen miehen vuoteessa, etkä minun, älä luulekaan, että minä odottaisin siksi kun löytäisin veitsen, jolla lävistäisin sydämeni ja tappaisin itseni. En tosiaankaan odottaisi niin kauan, vaan syöksyisin ensimäistä harmaata kiveä tai muuria vasten ja iskisin pääni siihen niin ankarasti, että silmäni lentäisivät ulos ja aivoni pirskuisivat ympäriinsä. Mieluummin otan sellaisen kuoleman kuin kuulisin, että sinä makaisit toisen miehen vuoteessa, etkä minun".

"Voi!" sanoi neito; "minä en luule, että sinä rakastat minua niin paljon kuin sanot; mutta minä rakastan sinua enemmän kuin sinä minua".

"Oi!" sanoi Aucassin; "kaunis, suloinen armas, ei ole mahdollista, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua. Nainen ei voi rakastaa miestä niin paljon kuin mies naista. Sillä naisen rakkaus on hänen silmässään, hänen rintansa nisässä tai hänen jalkansa varpaassa, mutta miehen rakkaus on istutettu hänen sydämeensä, eikä pääse pois sieltä".[12]

Kun Aucassin ja Nicolette haastelivat keskenään, tulivat kaupungin vartiomiehet katua pitkin paljaat miekat viittojensa alla. Sillä kreivi Garin oli käskenyt heitä, että heidän tuli tappaa Nicolette, jos he tapaisivat hänet. Ja vartija, joka oli tornin huipussa, näki heidän tulevan ja kuuli, että he puhuivat Nicolettestä uhaten tappavansa hänet.

"Jumalan tähden", sanoi hän, "olisipa suuri vahinko niin kaunista tyttöä, jos he tappaisivat hänet. Ja olisipa suuri lemmentyö, jos minä voisin varoittaa häntä, että hän tietäisi olla valppaana. Sillä jos he tappaisivat hänet, kuolisi minun herrani Aucassin, ja sekin olisi suuri vahinko."

Nyt lauletaan:

Vartijall' ol' oveluutta, nopsan mielen neuvokkuutta, laulun kauniin kiirehesti, loi hän, turman teon esti: "Reipas, pieni tyttönen, tunnen vartes valkoisen, tunnen tukkas vaalean, silmäs vilkkuveitikan. Äänes sointu sanoo mulle, että armas haastaa sulle, sinun vuokses kaihoten. Kuule, liiku varoen! Vältä noita sotilaita, jotka kulkee pitkin maita, -- heill' on miekat viitan alla. jotka uhkaa kuolemalla, ellet sä piile!"

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

"Ah", kiitti Nicolette, "olkoot sinun isäsi ja äitisi sielut siunatussa rauhassa, koska sinä niin sievästi ja ystävällisesti sanoit minulle sen! Jos Jumala sallii, olen minä hyvin varovainen, ja Jumala suojelkoon minua heiltä!"

Neito kietoutui viittaansa pylvään varjoon siksi, kun he olivat menneet ohi. Hän sanoi hyvästi Aucassinille, ja samosi eteenpäin, tullen linnan muurien luo. Muuri oli halkeillut ja sideraudoilla korjaeltu. Hän nousi ylemmäs, niin että joutui muurin ja vallihaudan väliin, ja kun hän katseli alas, näki hän kaivannon hyvin syväksi ja jyrkäksi ja alkoi suuresti peljätä.

"Oi Jumala!" sanoi hän. "Suloinen olento! Jos minä pudottaudun, taitan minä niskani, ja jos minä jään tähän, otetaan minut huomenna kiinni ja poltetaan tulella. Mieluummin tahdon nyt kuolla kuin että koko kansa katselisi minua ihmeekseen huomenna."

Hän teki ristinmerkin päänsä päällä ja liukui alas kaivantoon, ja kun hän tuli pohjalle, niin hänen kauniit kätensä ja kauniit jalkansa, jotka eivät koskaan olleet tottuneet haavoittumaan, runneltuivat ja loukkaantuivat niin, että verta vuoti ainakin paristakymmenestä paikasta, ja kuitenkaan hän ei suuren pelkonsa vuoksi tuntenut kipua eikä tuskaa. Ja jos hänen oli ollut vaikea laskeutua sinne, oli hänen vielä vaikeampi päästä pois. Hän ajatteli vain, ettei sinne ollut hyvä jäädä, ja hän löysi teräväpäisen paalun, jonka linnan väki oli heittänyt sinne sitä puolustaessaan, ja hän nousi askel askeleelta suurella vaivalla sitä pitkin ja pääsi ylös toiselle puolelle. Siellä oli parin jousenkantaman päässä metsä, joka leveydeltään ja pituudeltaan oli pari kolme peninkulmaa, ja siellä oli petoja ja käärmeitä. Neito pelkäsi, että jos hän menisi sinne, surmaisivat ne hänet; ja sitten hän taas mietti, että jos hänet tässä löydettäisiin, vietäisiin hänet takaisin kaupunkiin ja poltettaisiin.

Nyt lauletaan:

Kirkassilmä tyttö on päässyt yli kaivannon. Nyt hän alkaa valitella, Jeesustansa rukoella. "Herra, taivaan ruhtinas, auta lastas, armias! Jos ma metsään samoan, kohtaan suden, leijonan, joit' on siellä varsin monta julmaa, aivan armotonta. Jos ma aamuun tänne jään, minut kohta keksitään, viedään liekkiroviolle, -- estäjää ei kohtalolle. Mutta, taivaan ruhtinas, Herra suuri, laupias, ennen hukka minut syököön, leijonakin maahan lyököön, kuin ma lähden niitten luo, jotka surmaa mulle suo. Sinne en mene!"

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Nicolette valitteli haikeasti, niin kuin olette kuulleet. Hän uskoi itsensä Jumalan huomaan ja harhaili siksi kunnes tuli metsään. Hän ei uskaltanut tunkeutua syvälle sinne villipetoja ja käärmeitä peljäten. Hän kyyristyi tiheään pensaaseen ja nukahti, ja nukkui valoisaan aamuun asti, jolloin paimenet lähtivät kaupungista ja ajoivat karjansa metsän ja joen välille. Itse menivät he kauniille lähteelle, joka oli metsän reunassa, levittivät viitan maahan ja panivat ruokansa sen päälle. Sillaikaa kun he söivät, heräsi Nicolette lintujen ja paimenten lauluun ja kiiruhti heidän luokseen.

"Jumala suojelkoon teitä, lapsi kullat", sanoi hän.

"Siunatkoon teitä Jumala!" sanoi se, joka heistä oli puheliain.

"Lapsi kullat", sanoi neito, "tunnetteko Aucassinia, kreivi Garinin poikaa, Beaucairesta?"

"Tunnemme, hyvin tunnemme."

"Jumala teitä suojelkoon, lapsi kullat", sanoi Nicolette, "kertokaa hänelle, että täällä metsässä on elävä, jota hänen pitäisi tulla pyytämään. Ja jos hän sen saisi, ei hän antaisi siitä jäsentäkään sadasta kultamarkasta, eikä viidestäkään sadasta, eikä mistään hinnasta."

Lapset katselivat häntä ja aivan hämmästyivät hänen kauneuttaan.

"Sanoisinko sen?" virkkoi se, joka oli muita puheliaampi. "Jumala sen kirotkoon, joka siitä puhuu, tai sen hänelle sanoo! Te hourailette, kun noin puhutte, sillä tässä metsässä ei ole sellaista elävää, ei hirveä, leijonaa, eikä metsäsikaa, jonka yksi jäsen maksaisi enemmän kuin kaksi tai enintään kolme ropoa, ja te puhutte niin suurista aarteista! Olkoon se kalman kiroissa, joka teitä uskoo, tai hänelle sen sanoo! Te olette haltiatar. Me emme tahdo teitä seuraamme. Jatkakaa matkaanne."

"Voi, lapsi kullat", virkkoi neito, "sanokaa se toki! Sillä elävällä on sellaista lääkettä, että hän paranee sairaudestaan. Ja minulla on tässä kukkarossa viisi kolikkoa, saatte ne, jos sanotte. Ja kolmen päivän kuluessa tulee hänen lähteä metsälle, ja jollei hän kolmen päivän kuluessa löydä sitä elävää, ei hän koskaan saa sitä nähdä, eikä koskaan parane vaivastaan."

"Totisesti", virkkoi poika, "me otamme rahat, ja jos hän tulee tänne, sanomme sen hänelle, mutta me emme mene häntä hakemaan".

"Jumalan nimeen!" sanoi neito.

Hän jätti paimenet hyvästi ja lähti pois.

Nyt lauletaan:

Kirkassilmä tyttönen lähtee luota paimenten, lähtee tietä astumaan. Metsään synkkään, mahtavaan sammaltunut polku johtaa. Tyttö siellä paikan kohtaa, missä näki seitsemän polkutietä yhtyvän. Muistaa silloin armahansa, valat hänen vannomansa, -- tokko varmaa, totta nuo? Liljan kukkia hän tuo, kanervista varret taittaa, niistä lehtimajan laittaa, jok' ei löytäis vertojaan! Neito vannoo puolestaan: Jos ei armas astellessaan, majan pienen kohdatessaan, siinä hiukan levähtäisi, lemmen vuoks' sen varjoon jäisi, ei hän lemmi tyttöään eikä impi ikänään lähdekään hälle!

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Nicolette oli sommitellut sievän ja siron majan, niinkuin olette kuulleet ja käsittäneet, ja koristanut sen ulkoa ja sisältä kukilla ja ruohonkorsilla. Hän kätkeytyi sitten sen luo tiheään pensaikkoon saadakseen tietää, mitä Aucassin tekisi. Ja huuto ja huhu kulki kautta maan ja valtakunnan, että Nicolette oli kadonnut. Toiset sanoivat, että hän oli paennut, ja toiset, että kreivi Garin oli ottanut hänet päiviltä. Iloitsipa siitä kuka hyvänsä, ei ainakaan Aucassin riemastunut. Ja hänen isänsä, kreivi Garin, päästi hänet pois vankilasta, ja kutsui maan ritarit ja ylhäiset naiset suureen juhlaan, koska hän siten luuli ilahduttavansa poikaansa Aucassinia. Mutta vaikka juhla-ilo oli korkeimmillaan, seisoi Aucassin vain surullisena ja sangen murheellisena korokkeeseen nojaten. Ja vaikka kuinka riemuittiin, ei Aucassin saattanut ottaa siihen osaa, koska hän ei nähnyt vilahdustakaan siitä, jota hän rakasti. Eräs ritari huomasi hänet, tuli hänen luokseen ja alkoi haastaa.

"Aucassin", sanoi hän, "samanlaista tautia kuin te olen minäkin potenut. Minä annan teille hyvän neuvon, jos tahdotte uskoa minua."

"Hyvä herra", vastasi Aucassin, "paljon kiitoksia! Minä pidän arvossa hyvää neuvoa."

"Nouskaa satulaan", kehoitti toinen, "ratsastakaa huviksenne metsälle. Siellä näette kukkia ja ruohoja ja kuulette lintujen laulua. Ehkäpä kuulette sellaisia sanojakin, jotka hyvin sopivat teille."

"Hyvä herra", sanoi Aucassin, "kiitän teitä! Niin minä teenkin."

Hän lähti salista, laskeutui portaita alas ja tuli talliin, missä hänen hevosensa oli. Hän satuloitsi ja suitsitti sen, pani jalkansa jalustimeen, nousi selkään ja lähti linnasta. Sitten kulki hän kunnes tuli metsään ja ratsasti edelleen lähteelle asti ja tapasi paimenpojat juuri päivän yhdeksännellä hetkellä. He olivat levittäneet viitan ruohokkoon, söivät leipäänsä ja pitivät hyvin suurta iloa.

Nyt lauletaan:

Koolla oli paimenet, Esmeres ja Martinet, Fruélin ja Johanes, Robecon ja Aubries. Arvel' yksi: "Tarkatkaamme, nuorta herraa auttaa saamme sekä tuota tyttölasta, sinisilmää, keltahasta. Hän toi meille kolikoita, joilla ostan omenoita, veitsiä ja kukkaroita, pillit, joilla soitellaan, jotta kaikuu kautta maan. Onnea hälle!"

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Kun Aucassin kuuli paimenten puheet, muistui hänen mieleensä Nicolette, hänen suloinen armaansa, jota hän suuresti rakasti, ja hän ajatteli, että neito oli ehkä ollut siellä. Ja hän iski hevosta kannuksillaan ja tuli paimenten luo.

"Lapsi kullat, suojelkoon teitä Jumala!"

"Jumala teitäkin siunatkoon!" sanoi se, joka oli muita puheliaampi.

"Lapsi kullat", sanoi Aucassin, "kerratkaapa vielä tuo laulu, jota äsken lauloitte".

"Emme laula", sanoi se, joka oli toisia puheliaampi. "Kirottu se, joka teille sen laulaa, armon herra!"

"Lapsi-kullat", kysyi Aucassin, "ettekö tunne minua?"

"Kyllä! Me tiedämme hyvin, että te olette Aucassin, meidän nuori herramme, mutta te ette ole meidän isäntämme, vaan kreivi on."

"Lapsi-kullat, laulakaa toki, minä pyydän."

"Ei, vaikka mikä olisi!" epäsi poika. "Miksikä minä laulaisin teille, kun minun ei sovi? Onko tässä maassa kreivi Garinia lukuunottamatta niin rikasta miestä, että hän, jos tapaisi minun lehmäni ja lampaani niityllään tai vainiollaan, uskaltaisi ajaa ne pois, saamatta silmiään päästä revityiksi, -- ja miksi laulaisin minä siis teille, kun minun ei sovi?"

"Jumala teitä suojelkoon, lapsi kullat, laulakaa toki! Kas tässä kymmenen lanttia, jotka minulla on kukkarossani."

"Rahat me otamme, herra. Mutta minä en sittenkään laula, sillä minä olen sen vannonut. Mutta minä kerron teille kaiken, jos tahdotte."

"Jumalan tähden", sanoi Aucassin, "onhan kertomuskin tyhjää parempi".

"Armon herra, me olimme täällä toisen ja kolmannen tunnin välillä, ja söimme leipäämme tämän lähteen luona, niinkuin nytkin. Ja tänne tuli tyttö, kauniimpi kuin mikään maailmassa, niin että me luulimme häntä keijukaiseksi, ja että hän kirkasti koko metsän. Hän antoi meille niin paljon omistaan, että me lupasimme, jos te tulisitte tänne, sanoa teille, että teidän pitäisi tulla metsästämään tälle salolle. Sillä täällä on sellainen elävä, että jos te voisitte pyytää sen, ette te antaisi siitä jäsentäkään viidestä sadasta hopeanaulasta, ettekä mistään aarteista. Sillä elävällä on sellaista lääkettä, että jos te sitä nautitte, paranette te vaivastanne. Ja kolmessa päivässä tulee teidän pyytää se, ja jos ette sitä saisi, ette sitä koskaan enää näkisikään. Pyytäkää se siis, jos tahdotte, -- tai jos tahdotte, antakaa sen olla. Nyt olen minä toimittanut hänen asiansa."

"Lapsi kulta", virkkoi Aucassin, "kylliksi olet sanonut, ja suokoon, Jumala, että sen löytäisin!"

Nyt lauletaan:

Arvas pikku armahan näillä mailla kulkevan. Sanat täytti sydämen, paimenille nyökäten nousi jälleen satulaan, lähti korpeen painumaan täyttä laukkaa kuni tuuli; miehen puheet metsä kuuli: "Valkovarsi armahain, tänne tähtes tulla sain, -- ei mua johda hirven juoksu, eikä kukkain sulotuoksu. Silmäs hohde, vartes hieno, naurus sointu, äänes vieno pitävät mua polullas. Isä taivaan laupias, auta mua armostas rakkahan luokse!"

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Aucassin poikkeili metsässä polulta toiselle, ja ratsu kantoi häntä vinhasti eteenpäin. Älkää luulko, että risut ja okaat säästivät häntä. Ei suinkaan! Ne repivät hänen vaatteensa niin, että tuskin ehyintäkään olisi voinut paikata, ja niin että veri vuoti hänen käsivarsistaan, kyljistään ja jaloistaan kolmesta- tai neljästäkymmenestä paikasta, ja nuorukaisen jälkiä olisi voinut seurata veripisaroiden mukaan, joita tipahteli ruohikkoon. Mutta niin oli hän syventynyt ajattelemaan Nicoletteä, suloista armastaan, ettei hän tuntenut tuskaa eikä kipua, ja niin harhaili hän koko päivän metsässä, kuulematta Nicolettestä mitään. Ja kun hän sitten näki, että ilta alkoi lähestyä, sortui hän itkemään siksi, ettei löytänyt neitoa.

Kun hän juuri ratsasti vanhaa, nurmettunutta tietä pitkin, näki hän keskellä tietä sellaisen miehen kuin minä teille sanon: Hän oli huikean kookas, ja ruma ja kömpelö. Hänellä oli tuuhea pörrötukka, mustempi kuin hiilen tomu, ja hänen silmänsä olivat enemmän kuin kämmenen leveyden päässä toisistaan. Ja hänellä oli hyvin paksut posket, äärettömän iso tylppänenä ja latteat, laajat sieramet ja paksut huulet, jotka olivat punaisemmat kuin paahtoliha, ja jyhkeät, keltaiset ja rumat hampaat. Jalassa oli hänellä härännahkaiset, polveen saakka niinellä köytetyt housut ja säärystimet, ja verhottu oli hän avaraan kaksiliepeiseen viittaan, ja hän nojasi vankkaan nuijaan. Kun Aucassin äkkiä sattui miestä vastaan, peljästyi hän suuresti hänet nähdessään.

"Suojelkoon sinua Jumala, rakas veli!"

"Jumala teitä siunatkoon!" vastasi mies.

"Mitä, Jumalan nimessä, teet sinä täällä?"

"Mitä se teitä liikuttaa?" vastasi mies.

"Ei mitään", virkkoi Aucassin, "kysyin vain hyvässä mielessä".

"Mutta miksi te itkette?" tiedusti toinen. "Ja pidätte suurta surua? Jos minä, jumal'avita, olisin niin rikas kuin te, ei koko maailma saisi minua kyyneliin."

"Kas, tunnetteko minut?" kysyi Aucassin.

"Kyllä. Minä tiedän, että te olette Aucassin, kreivin poika, ja jos te sanotte minulle miksi itkette, sanon minä teille mitä täällä teen."

"Kyllä", mukausi Aucassin, "sanon sen teille varsin mielelläni. Tulin tänä aamuna tänne metsästämään, ja minulla oli valkoinen vinttikoira, kaikkein kaunein maailmassa. Minä kadotin sen, ja siksi itken."

"Mitä!" sanoi mies. "Sen sydämen nimessä, joka Herrallamme on rinnassaan, -- itkettekö te haisevan koiran takia? Kirous sille, joka teitä milloin kiittää! Onko maassa niin rikasta miestä, ettei hän, jos teidän isänne pyytäisi kymmenen, viisitoista tai kaksikymmentäkin koiraa, antaisi niitä hyvin mielellään ja olisi siitä hyvin iloinen! Mutta minulla puolestani on syytä itkeä ja pitää murhetta."

"Mitä syytä, veli?"

"Sanon sen teille, herra. Olin päivätyöläisenä varakkaalla talonpojalla ja ajoin hänen auraansa, jota neljä härkää veti. Kolme päivää sitten tapahtui minulle suuri onnettomuus, sillä minä kadotin paraan härjistäni, Rogetin, parhaan valjakostani, ja nyt kuljeksin minä sitä etsimässä. Kolmeen päivään en ole syönyt enkä juonut, ja nyt en minä tohdi palata kaupunkiin pelosta, että minut pantaisiin vankeuteen, sillä minulla ei ole millä maksaisin härän. Kaiken maailman rikkauksista ei minulla ole muuta kuin ryysyt ylläni. Minulla on vanha äiti, jolla ei ollut muuta omaa kuin pahainen patja; sekin temmattiin pois hänen selkänsä alta, niin että hän nyt makaa paljailla oljilla, ja hänen vuoksensa on oloni raskaampaa kuin itseni tähden. Sillä omaisuus tulee ja menee. Sen, mitä tänään olen menettänyt, saatan minä toiste ansaita takaisin, ja minä maksaisin härän, kun voisin. Minä en itke tällaisenkaan ahdingon tähden, ja te surette kelvotonta koiraa. Kirous sille, joka teitä milloin kiittää!"

"Totta tosiaan sinä lohdutat minua, hyvä veli. Jumala sinua siunatkoon! Ja minkä arvoinen on sinun härkäsi?"

"Kahtakymmentä ropoa pyydettiin siitä minulta, herra. Eikä minulla ole maksaa siitä hiventäkään."

"Kas, ota nuo kaksikymmentä, jotka minulla on kukkarossani, ja maksa härkäsi", sanoi Aucassin.

"Suuri kiitos, herra", toivotti mies, "ja suokoon Jumala, että löytäisitte haettavanne!"

Mies lähti pois, ja Aucassin ratsasti edelleen. Yö oli kaunis ja tyyni, ja hän harhaili kunnes tuli sille paikalle, missä seitsemän polkutietä haarautui. Siellä näki hän edessään lehtimajan, jonka te tiedätte Nicoletten tehneen. Ja lehtimaja oli sisältä ja ulkoa, edestä ja takaa kukilla koristettu ja niin siro, ettei sirompaa voinut olla. Kun Aucassin huomasi sen, pysähtyi hän äkkiä, ja kuun säteet paistoivat majan sisään.

"Ah, Jumala!" sanoi Aucassin. "Täällä on Nicolette, minun suloinen armaani, ollut, ja tämän on hän tehnyt kauneilla käsillään. Hänen hellyytensä ja rakkautensa tähden astun satulasta ja lepään täällä koko yön."

Hän irroitti jalkansa jalustimesta, laskeutuakseen alas, mutta hevonen oli iso ja korkea. Hän oli niin syvästi vaipunut ajattelemaan Nicoletteä, suloista armastaan, että hän langeten raskaasti kivelle nyrjäytti olkapäänsä sijoiltaan. Hän tunsi loukkautuneensa ankarasti, mutta hän ponnisteli niin hyvin kuin saattoi ja sitoi hevosensa toisella kädellään oksaan ja kieri maassa kunnes vaipui seljälleen lehtimajaan. Ja hän katseli majan katon reiästä ja näki tähdet taivaalla. Hän näki siellä yhden muita kirkkaamman ja alkoi sanella:

Nyt lauletaan:

"Siellä loistat, tähtönen, yössä kuuta seuraten, luonas pikku armas on, kultakutri verraton: luulen, että Jumala hänet otti luoksensa, ett' ois ilta valkeampi, taivas kahta kirkkahampi. Sinne mielin luoksesi, pieni kultatähteni. Viis, kuink' alas kupsahtaisin, kunhan luonas olla saisin, ensin suukon painaltaisin! Oisinhan kuin kuningas, aarteen ainoon valtias, armahin sisko!"[14]

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Kun Nicolette kuuli Aucassinin haastavan, tuli hän nuorukaisen luo, sillä hän ei ollut kaukana.

Hän astui lehtimajaan, kietoi kätensä Aucassinin kaulaan ja suuteli ja hyväili häntä.

"Kaunis, rakas ystävä, ole hyvin löydetty!"

"Ole hyvin löydetty sinäkin, kaunis, rakas kulta!"

He suutelivat ja syleilivät toisiaan, ja ihanaa oli se ilo.

"Voi, suloinen armas", sanoi Aucassin, "loukkasin juuri olkapääni, ja nyt minä en tunne tuskaa enkä kipua, nyt kun olen saanut sinut".

Nicolette tunnusteli häntä ja huomasi, että olkapää oli sijoiltaan. Hän hieroi sitä kauan valkeilla käsillään eikä lakannut, ennen kuin hän Jumalan avulla, joka lempiviä rakastaa, oli saanut sen paikoilleen. Sitten otti hän kukkia ja tuoretta ruohoa ja vihreitä lehtiä ja sitoi ne paikalleen paitansa palasella, ja Aucassin tuli aivan terveeksi.

"Aucassin". sanoi tyttö, "kaunis, rakas ystävä, neuvotelkaamme mitä tekisimme. Jos sinun isäsi huomenna etsittää metsän ja minut löydetään, surmataan minut, kävi sinun kuinka hyvänsä."

"Varmasti olisin aivan onneton, kaunis, sulo armas, mutta jos minä jotakin mahdan, eivät he koskaan saa sinua."

Nuorukainen nousi ratsunsa selkään ja otti armaan eteensä suudellen ja hyväillen, ja niin saapuivat he avaralle kentälle.

Nyt lauletaan:

Sorja, kaunis nuorukainen, lemmessänsä riutuvainen, jättää metsän pimennon. Edessänsä armas on, satulassa sylissään; hänen sinisilmiään suutelee ja huuliansa, virkkaa tyttö huolissansa: "Aucassin, mun ystäväin, minne käypi matka näin?" "Kuinka tietäisinkään sen? Sama kunne päätynen, kaupunkiin tai salomaille, kun en ystävääni vaille vain en enää koskaan jää." Ratsu raisu lennättää. -- Taakse jättäin maisemat, meren rantaan saapuvat, siellä hietarannikolle astuvat he autiolle vierellä vetten.

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Aucassin oli armaineen astunut hevosen selästä niinkuin olette kuulleet ja käsittäneet. Hän piteli hevosta suitsista ja armastaan kädestä, ja he alkoivat samota rantaa pitkin. Aucassin näki laivan kulkevan, ja siinä kauppiaita purjehtimassa aivan lähellä rantaa. Hän teki heille merkin, he tulivat hänen luoksensa ja Aucassin neuvotteli heidän kanssaan, kunnes he ottivat hänet laivaansa. Kun he tulivat aavalle merelle, nousi suuri ja ankara myrsky, joka kuljetti heitä ulapalta toiselle, niin että he lopulta joutuivat vieraaseen valtakuntaan ja laskivat Toreloren[15] linnan satamaan. Sitten kysyivät he kenen maassa he olivat, ja heille sanottiin, että he olivat Toreloren kuninkaan valtakunnassa. Sitten tiedusti Aucassin minkälainen mies hän oli, ja oliko sotaa maassa, ja hänelle vastattiin:

"On kyllä, ja suuri onkin!"

Aucassin sanoi hyvästi kauppiaille, ja he jättivät hänet Jumalan haltuun. Hän nousi ratsulleen miekka vyöllä, armas edessään, ja antoi matkansa johtaa linnan luo. Hän kysyi missä kuningas oli, ja hänelle vastattiin, että kuningas makasi lapsivuoteessa.[16]

"No missäs hänen vaimonsa on?"

Aucassinille sanottiin, että kuningatar oli sodassa, ja että hän oli vienyt sinne kaikki maan asukkaat. Kun Aucassin sen kuuli, ihmetytti se häntä suuresti, ja hän meni palatsiin ja nousi ratsultaan armaansa kanssa. Nicolette jäi pitelemään hevosta, ja Aucassin astui palatsiin miekka vyöllä ja vaelsi siihen huoneeseen asti, missä kuningas lepäsi.

Nyt lauletaan:

Nopsa, nuori Aucassin, astuu linnan salihin, saapuu viimein sinne missä kuningas on käärehissä. Astuu vuoteen luokse aivan, uskomatta syytä vaivan: "Etkö, hupsu, suotta loju?" "Enhän, -- tässä syntyy poju; ja kun täyttyy aika mulla, terveheks kun ehdin tulla, menen messuun niinkuin ennen tiedän isieni menneen, sitten taistoon taas ma lähden, huidon pelkän huvin tähden, siitä en luovu!"

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Kun Aucassin kuuli kuninkaan noin puhuvan, otti hän kaikki peitteet, mitä hänen yllään oli, ja heitti ne huoneen permannolle. Hän näki sauvan takanaan. Hän otti sen, kääntyi ja peittosi ja pieksi kuningasta niin, että tämä luuli henkensä menevän.

"Voi hyvä herra!" huusi kuningas. "Mitä te minusta tahdotte? Oletteko menettänyt järkenne, kun pieksätte minua omassa huoneessani?"

"Herran sydämen nimessä!" huusi Aucassin; "porton poika, tapan teidät, jollette lupaa, ettei mies teidän maassanne enää koskaan makaa lapsivuoteessa".

Kuningas lupaa sen, ja hänen siten sitouduttuansa sanoo Aucassin:

"Viekää minut sinne, herra, missä teidän vaimonne on taistelemassa."

"Mielelläni, herra", sanoo kuningas.

Hän nousi hevosen selkään, Aucassin nousi myöskin ratsulleen, ja Nicolette jäi kuningattaren huoneisiin. Kuningas ja Aucassin ratsastivat kunnes tulivat sinne, missä kuningatar oli, ja huomasivat, että juuri käytiin taistelua paistetuilla metsäomenilla, munilla ja tuoreilla juustoilla.[17] Aucassin alkoi katsella tuota ja ihmetteli hyvin suuresti.

Nyt lauletaan:

Aucassin jo ihmeissänsä unta luuli näkevänsä, temmellystä katsellen, urheimpia rohkaisten. Paljon oli pantu paistoon omenoita outoon taistoon, sienet koottu, juustokerät viuhui niinkuin säilänterät! Pahimmin ken vastustajan tahrii päättyessä ajan, se saa suurta kunniaa. Nuorukaista naurattaa taistelo tuima.

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Kun Aucassin näki tuon kumman, lähestyi hän kuningasta ja sanoi hänelle:

"Herra, ovatko nuo teidän vihollisianne?"

"Ovat, herra", vastasi kuningas.

"Ja tahdotteko, että kostan puolestanne?"

"Kyllä, mielelläni", vastasi hän.

Ja Aucassin otti miekan käteensä, hyökkäsi heidän keskeensä ja alkoi lyödä oikealle ja vasemmalle, surmaten heistä monta. Mutta kun kuningas näki, että hän surmasi heitä, tarttui hän Aucassinin hevosen suitsiin ja sanoi:

"Voi, hyvä herra, älkää surmatko heitä noin suorastaan!"

"Kuinka?" sanoi Aucassin. "Ettekö haluakaan, että kostan puolestanne?"

"Herra", sanoi kuningas, "sen te olette tehnyt jo liian kanssa. Täällä ei ole tapana, että me tapamme toisiamme."

Viholliset kääntyivät pakosalle, ja kuningas ja Aucassin palasivat Toreloren linnaan. Ja valtakunnan asukkaat sanoivat kuninkaalle, että hänen pitäisi ajaa Aucassin pois valtakunnastaan ja pidättää Nicolette pojalleen, sillä tyttö näytti hyvin korkeasukuiselta. Kun Nicolette sen kuuli, ei hän tullut ollenkaan iloiseksi, vaan puhkesi puhumaan.

Nyt lauletaan:

"Toreloren kuningas, onko luulo kansallas, että, raukka, hullu oisin, kullallen kun suukon soisin! Kun hän mua syleillen tuntee varren pehmoisen, riemastun niin silloin siitä, ettei laulut, tanssit riitä -- viulut, harpun soinnutkaan -- mulle koskaan korvaamaan riemua tuota."

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Aucassin eli Toreloren linnassa hyvillä mielin ja iloissaan, sillä hänellä oli mukanaan Nicolette, suloinen armaansa, jota hän suuresti rakasti. Mutta juuri tämän hyvän mielen ja ilon ollessa parhaimmillaan saapui mereltä saraseenien laivue, piiritti linnan ja valloitti sen väkirynnäköllä. Viholliset ryöstivät kaiken omaisuuden ja veivät miehet ja naiset vangeiksi. He ottivat Aucassinin ja Nicolettenkin, sitoivat nuorelta urholta kädet ja jalat, heittivät hänet laivaan ja Nicoletten toiseen.

Nousipa merellä myrsky, joka erotti heidät. Laiva, jossa Aucassin oli, kulki määrättä merellä niin, että se ajautui Beaucairen linnan luo. Maan asukkaat tulivat sinne korjaamaan tavarat rantaoikeutensa[18] nojalla, tapasivat Aucassinin ja tunsivat hänet. Kun Beaucairen ihmiset näkivät nuoren herransa, tulivat he hyvin iloisiksi, sillä Aucassin oli oleskellut Toreloren linnassa ainakin kolme vuotta, ja hänen äitinsä ja isänsä olivat kuolleet. He saattoivat hänet Beaucairen linnaan ja kunnioittivat häntä herranaan, ja hän säilytti rauhan maassansa.

Nyt lauletaan:

Beaucairessa, linnassaan, Aucassin pääs kunniaan, rauhaa nauttii kreivin lääni, napinan ei nouse ääni. Nicoletten sulokuva vain on kaiho uudistuva -- vaikka koko suku kuoli, suuremp' armahast' on huoli. "Kultaseni rakkahin, mistä aarteen arvaisin? Etsimäst'. en toki heitä, vaikka lensit tuulen teitä; -- maitten ääriin, merten taa, mua matka johtaa saa, jotta sun löydän."

Nyi kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Jättäkäämme nyt Aucassin ja puhukaamme Nicolettestä. Laiva, jossa Nicolette oli, kuului Kartagon kuninkaalle,[19] joka oli hänen isänsä. Ja niin oli neidolla kaksitoista veljeä, kaikki prinssejä tai kuninkaita. Kun he näkivät, kuinka kaunis Nicolette oli, osoittivat he hänelle suurta kunniaa, juhlivat häntä ja kyselivät kuka hän oli, sillä hän näytti hyvin ylhäiseltä ja suurisukuiselta naiselta. Mutta Nicolette ei tiennyt sanoa heille kuka hän oli, sillä hänet oli ryöstetty aivan pienenä lapsena. He purjehtivat kunnes tulivat Kartagon kaupungin edustalle. Ja kun Nicolette näki linnan muurit ja seudun, muisti hän, että hän oli siellä kasvatettu ja sieltä pienenä lapsena ryöstetty. Mutta niin pieni ei hän silloinkaan ollut, ettei hän nyt hyvin olisi tiennyt olleensa Kartagon kuninkaan tytär, ja että hän oli kaupungissa kasvatettu.

Nyt lauletaan:

Viisas, reipas impi astui rannalle, ja silmä kastui katsellessaan loistavaa linnaa sekä maisemaa. Silloin huokas tyttönen käsiänsä väännellen: "Vaikka oonkin lapsi hovin, mainen loisto häilyy kovin: tyttärenä kuninkaan löytölapseks jouduin vaan. Uljas, nopsa Aucassin, ain' oot mulle armahin, vaikka tieni kulkis kunne. tuskaa mulle tuo se tunne. Suokoon Herra armias, että vältät vaarojas, -- että löytäis merten yli minut sulhon hellä syli, että sais hän suudelmani. Kutsu ainoot' armastani, taivahan Herra!"

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Kun Kartagon kuningas kuuli Nicoletten niin puhuvan, kietoi hän kätensä hänen kaulaansa.

"Rakas, armas ystävä", sanoi hän, "virkkakaa minulle kuka te olette, älkääkä arastelko minua".

"Herra", sanoi neito, "minä olen Kartagon kuninkaan tytär, ja minut ryöstettiin pahaisena lapsena, piankin jo viisitoista vuotta sitten".

Kun kartagolaiset kuulivat hänen puheensa, tiesivät he kyllä, että hän haastoi totta. Ja he valmistivat valtavan juhlan ja veivät Nicoletten palatsiin suurin kunnianosoituksin kuin kuninkaan tyttären konsanaan. Siellä oli hän ainakin kolme tai neljä vuotta, siksi kunnes tahdottiin naittaa hänet eräälle rikkaalle pakanakuninkaalle, mutta Nicoletten mieli ei taipunutkaan siihen liittoon. Hän mietti, minkä tekosyyn nojalla pääsisi etsimään Aucassinia. Hän pyysi viulun ja opetteli sitä soittamaan. Ja hän lähti pois eräänä yönä, tuli merisatamaan ja sai asunnon erään köyhän vaimon luona rannikolla. Hän otti väriruohoa ja voiteli sillä päänsä ja kasvonsa, niin että hän tuli aivan tummaksi ja täplikkääksi. Ja hän teetätti itselleen takin ja viitan, paidan ja housut ja pukeutui niin kiertävän soittajan vaatteihin. Sitten otti hän viulun, meni erään merimiehen luo ja neuvotteli hänen kanssaan kunnes tämä otti tytön laivaansa. He levittivät purjeensa ja viilettivät aavaa merta aina Provencen rantaan asti saapuen. Ja Nicolette nousi laivasta ja kulki viulua soitellen maita ja mantereita, tullen lopulta Beaucairen linnaan, missä Aucassin oli.

Nyt lauletaan:

Beaucairessa Aucassin luona korkeen pilarin kerran neuvosherroineen istuu alla parvekkeen. Kukkiin puhkee ruohot, puut, laulaa linnut riemusuut. Silloin miehen sieluun salaa lemmen kaiho, kaipuu palaa, muistuu mieleen sulokukka, Nicolette, kultatukka, silmä kostuu kyyneleistä. -- Pienen matkan päässä heistä Nicolette viuluaan soittaa, puhkee laulamaan. "Hyvät herrat, kuunnelkaa kummallista tarinaa, kuinka uljas Aucassin kiintyi lemmen pauloihin, kuinka Nicoletten vuoksi syvän metsän syliin juoksi, kuinka hurjat pakanat heidät vangiks' ottivat. Nicolette onneton, joutui maille Kartagon: vanhempansa löysi sieltä, -- isä vastoin tytön mieltä tahtoi ylhäisesti naittaa, pakanoitten maalle laittaa. Eipä suostu neitonen vuoksi vanhan sulhasen, Aucassinin, -- tahtoo luottaa taivaan armoon, häntä vuottaa eikä mennä miehelään ilmoisena ikänään, ellei hän löydy."

Nyt kerrotaan, jutellaan ja tarinoidaan:

Kun Aucassin kuuli Nicoletten laulun, tuli hän hyvin iloiseksi, vei hänet syrjään ja kysyi:

"Kaunis, rakas ystävä! Tiedätkö jotakin Nicolettestä, josta lauloit?"

"Kyllä, herra, Minä tiedän hänet uskollisimmaksi, suloisimmaksi ja älykkäimmäksi olennoksi, mitä konsaan on syntynyt. Hänen isänsä on Kartagon kuningas, jonka väki otti hänet vangiksi siellä, missä Aucassinkin vangittiin, ja vei hänet Kartagoon. Ja kun kuningas sai selville, että Nicolette oli hänen tyttärensä, vietti hän suurta juhlaa. Minä päivänä hyvänsä hän olisi antanut tyttärelleen puolisoksi Espanjan kuninkaista suurimman, mutta Nicolette olisi mieluummin antanut hirttää tai polttaa itsensä kuin ottanut miehekseen ketään, jos kuinkakin rikasta."

"Oi, rakas hyvä ystävä!" virkkoi kreivi Aucassin. "Tahtoisitko palata tuohon maahan ja sanoa hänelle, että hän tulisi minua tapaamaan. Minä antaisin sinulle rikkauksistani enemmän kuin suinkin rohkenisit pyytää tai ottaa. Ja sano hänelle, että rakkauteni tähden en minäkään tahdo ottaa vaimoa, kuinka korkeasukuista hyvänsä, vaan odotan ja otan vain hänet vaimokseni. Ja jos olisin tiennyt, mistä hänet löytäisin, olisin jo ammoin hakenut hänet."

"Herra", sanoi soittaja, "jos se on tahtonne, menen minä hakemaan häntä sekä teidän että hänen tähtensä, jota minä suuresti rakastan".

Aucassin sopi hänen kanssansa ja käski antaa hänelle kaksikymmentä kultarahaa. Nicolette jätti hyvästi, jolloin Aucassin heltyi kyyneliin armaansa sulouden tähden. Kun tyttö näki hänen itkevän, sanoi hän:

"Herra, älkää murehtiko! Aivan pienen ajan kuluttua olen tuonut hänet tähän kaupunkiin, niin että saatte nähdä hänet."

Kun Aucassin kuuli sen, tuli hän hyvin iloiseksi. Nicolette lähti hänen luotansa ja meni kaupungille, varakreivittären taloon, sillä varakreivi, hänen kumminsa, oli kuollut. Sinne asettui Nicolette asumaan, puhui vapaasti kreivittären kanssa ja uskoi hänelle asiansa niin, että varakreivitär tunsi ja huomasi hänet Nicoletteksi, jota hän oli hoitanut. Hän pesetti ja kylvetti neidon ja antoi hänen levätä koko viikon. Sitten otti Nicolette ruohoa, jonka nimi oli keltano, hieroi sillä hipiänsä ja tuli taas yhtä kauniiksi kuin hän entispäivinäkin oli ollut. Sitten pukeutui hän komeihin silkkivaatteisiin, joita varakreivittärellä oli hyvin paljon, istuutui huoneeseen täyteläälle kirjosilkki-patjalle ja pyysi varakreivitärtä noutamaan hänen sulhasensa Aucassinin. Hän tekikin sen. Palatsiin tullessaan tapasi hän siellä Aucassinin itkemässä ja Nicolette-ystäväänsä kaipaamassa, siksi että hän viipyi niin kauan. Ja varakreivitär kutsui häntä ja sanoi hänelle:

"Aucassin, älkää surko enää, vaan tulkaa mukanani, ja minä näytän teille sen, mistä te enimmin pidätte tässä maailmassa. Ja se on Nicolette, teidän suloinen armaanne, joka on tullut kaukaisesta maasta teitä etsimään."

Ja Aucassin riemastui.

Nyi lauletaan:

Kun saa kuulla Aucassin, että armas kallehin nyt jo astuu näillä mailla, vertojaan on riemu vailla. Kreivittären kanssa näin läksi käymään linnaan päin, saapui saliin kiireisesti, kiihtymystään tuskin kesti silloin myöskään immen rinta, kun hän katsoi rakkahinta, riensi joutuin ylkää vastaan, ojentaen ainoastaan kädet, -- sortui sanat hukkaan. Tämä suulle, otsaan, tukkaan suuteli, ja sylityksin aamuhun he jäivät yksin. Vaimoksensa Aucassin armaan oitis ottikin, maansa ruhtinattareksi, elämänsä aarteheksi. Niin he sitten viettivät monet vuodet viehkeät riemussansa rauhaisessa, onnen, lemmen autuudessa. Ja nyt satu lopun sai, mult' ei kertomatta kai paljoa jäänyt.

Selityksiä.

[1] Tässä esiintyy vanha käsitys laulun ja soiton parantavasta vaikutuksesta; sen tapaamme jo Raamatussa, Saulin ja Davidin kohtauksessa, Kalevalassa (Väinämöisen soitto) ja Kantelettaressa, tutuimmat esimerkit mainitaksemme. Kuljeksivat lauluniekat saivatkin usein soittaa sairaille heidän tuskiensa lievitykseksi. -- Muuten oli heillä usein tapana ennen esityksen alkua kehua runoansa tai tarinaansa, ja jos he huomasivat, ettei esitys kuulijoita miellyttänyt, siirtyivät he toiseen, kunnes löysivät kelpaavan.

[2] Valence ja Beaucaire ovat eteläranskalaisia kaupunkeja. Ainakaan Beaucairessa ei ole koskaan ollut kreivejä.

[3] Vaaleat, kiharat hiukset kuuluivat keskiaikaiseen kauneusihanteeseen. Kaikki senaikuiset satusankarit ovat vaaleaverisiä ja kiharatukkaisia, niin naiset kuin miehetkin. Tässä suhteessa on huomattavaa, mitä tekijä myöhemmin sanoo Nicoletten valkeudesta.

[4] "Kaikki voittava rakkaus" on hyvin tavallinen puheenparsi keskiajan kirjallisuudessa. Tapaamme sen alituiseen Danten ja Boccaccionkin teoksissa.

[5] Varakreivi, muinaisransk. visquens, nyk. vicomte, oli aikaisemmin kreivin sijainen, sitte pikkukaupungin tuomari; nykyään aatelis-arvonimi. Tässä kai tuomari.

[6] Tällainen ajatusjuoksu, joka näyttää olevan jyrkässä ristiriidassa ajan yleisten uskonnollisten käsitysten kanssa, on kuitenkin verrattain tavallinen. Siitä on esimerkkejä niin pohjois- kuin etelämaisessakin kansanrunoudessa, ja pistääpä se kuvana esiin vielä nykyaikaisessakin runoudessa, jossa taivaan riemut jäävät halvoiksi rakastetun omistamisen rinnalla. Sekä Wilhelm Herz että Hermann Suchier mainitsevat monenlaisia esimerkkejä sellaisesta käsitystavasta jo arabialaisessa runoudessa, euroopalaisesta puhumattakaan.

Paljain jaloin ja säärin kulki keskiaikana enimmäkseen köyhä väki, mutta tämä tapa esiintyi porvarillisissa, jopa ritarillisissakin piireissä. Vielä niinkin myöhään kuin 1506 kielletään Baselin porvareita saapumasta raadin kokouksiin housuttomina, paitsi pitkässä takissa. Ja jo aikaisemmin kieltävät provencelaiset hovisäännöt ritareita esittäytymästä housuttomina naisseurassa.

[7] Suloinen olento, douce creature, on tavallinen puhetapa, joka tarkoittaa Kristusta.

[8] Nenänsuojus (nasal) oli rautahatun alireunasta lähtevä tanko, joka sittemmin laajeni koko kasvot peittäväksi (visier), Nenänsuojukseen tarttui voittaja lyödäkseen viholliselta pään poikki tai viedäkseen hänet vangittuna mukaansa.

[9] Nuoruuden työt (enfances) ovat paraasta päästä kuviteltuja urotöitä, joita kerrotaan kuuluisien ritarien -- kuten Herkuleen ja Rolandin -- tehneen lapsuudessansa.

[10] Sodassa tai turnajaisissa vangiksi jäänyt ritari saattoi yleisen tavan mukaan päästä vapaaksi lunnailla tai lupaamalla täyttää vastustajan määräämän tehtävän.

[11] Tässä kuvattuun kauneuden ihanteeseen on verrattavissa suorasanaisen "Tristanin" kuvaus Isoldesta, -- kuvaus, jota pidettiin erittäin onnistuneena:

"Hänen hiuksensa ovat kiiltävämmät kuin kultarihma. Hänen otsansa voittaa liljankukat valkeudessa. Hänen tummat kulmakarvansa kaartuvat kuin sateenkaaret. Ne erottaa pieni linnunrata, joka kulkee suoraan nenäviivaa pitkin, ollen niin tarkoin rajoitettu, ettei siinä ole mitään liikaa eikä mitään vaille. Hänen vivahdusrikkaat silmänsä, jotka loistossa voittavat smaragditkin, välkkyvät hänen otsallaan kuin kaksi tähteä. Hänen kasvonsa muistuttavat aamun kauneutta, sillä niissä sekaantuu punainen ja valkoinen niin, että kumpikin väri säilyttää viehättävän kuulautensa. Hänellä on suloinen suu, paisuvat, pyöreät, kaunisväriset huulet, jotka punertavat kuin kaksi kirsikkaa, hampaat helmiäkin valkeammat, tasasuhtaisessa järjestyksessä. Mutta ei kevään, ei pantterin [pantteri oli keskiaikaisen käsityksen mukaan erittäin hyvänhajuinen eläin. Vert. Danten 'Helvetin' 1 laulua], ei minkään mausteen tuoksua voi verrata hänen suunsa perin suloiseen hengitykseen. Hänen leukansa on paljoa sileämpi kuin norsunluu. Maito antaa värin hänen suloiselle niskalleen ja välkkyvä kristalli hänen kauniille, tasaiselle kaulalleen. Hänen tasaisista olkapäistään erkenee kaksi hoikkaa, pitkää käsivartta ja valkoiset kädet, joiden liha on pehmoista, hentoa. Hänellä on suuret, pitkähköt, pyöreät sormet, joiden päissä välkkyy hänen kynsiensä kauneus. Hänen kauneista kaunein povensa on koristettu kahdella paratiisiomenalla, jotka ovat kuin lumi. Ja vartaloltaan on hän niin hoikka, että kaksi hentoa kättä helposti ulottuu hänen ympärilleen. Mutta muista, sisäisistä osista en tahdo puhua, sillä niistä tietää sydän paremmin kuin kieli."

[12] Tällainen käsitys miehen ja naisen rakkaudesta oli hyvin tavallinen kaikkialla. Meilläkin tapaa siitä esimerkkejä ainakin piirilauluissa:

Tytöt ne riiaa silmillä, mutt' pojat sydämellä.

[13] Kertomus kuvailee liioitellen tavallista maaorjuudessa elävää talonpoikaa Nicoletten ja Aucassinin vastakohtana. Talonpoika esiintyy harvoin ritarirunoudessa ja silloinkin joko halpana, ala-arvoisena olentona tai muuten irvitettynä.

[14] Runon sisällyksessä kuvastuu Suchierin mukaan vanha kansanluulo, jonka mukaan Venus-tahti voittaessaan kirkkaudessa kuun saattaa viedä yhteen toisistaan erotetut rakastavaiset. Ikävöiminen yön tyyneydessä johtaa helposti ajatukseen, että säteilevä tähti, jota kaipaava rakastaja katselee, näkyy samaan aikaan rakastetullekin, ollen siten yhdyssiteenä heidän välillään. Tästä uskomuksesta mainitsee Suchier monta esimerkkiä.

[15] Nimen Torelore johtavat julkaisijat leikkilaulujen kertosäkeistä (Suomessa esim. ritiratirallaa y.m.) Saduissa tarkoitettiin sillä nurinkurista maailmaa, missä miehet tekivät naisten työt ja päin vastoin. Julkaisijat arvelevat, että Torelore tässä tarkoittaa Aiguemortes'in seutua Pohjois-Ranskassa, josta leikillä kerrotaan, että ihmiset ansaitsevat leipänsä takaperin astumalla = nuottaa vetämällä; mitä enemmän siellä sataa, sitä kovemmaksi tulee maa = hiekkainen maaperä kovettuu sateessa; tuulet kuljettavat vuoria = lentohiekka-kummut siirtyvät tuulen mukaan; mitä kuumemmin päivä paistaa, sitä enemmän pakastaa = suola kiteytyy lammikkoihin auringonpaisteessa y.m.

[16] Luulisi, että tässä olisi kysymys vain tuon sadunomaisen, nurinkurisen maan tavoista. Mutta sekä Suchier että Herz osoittavat, että pohjalla piilee vanha kansantapa, la coupade, joka vielä on voimassa muutamien luonnonkansojen keskuudessa. M.m. on muutamien Etelä-Ameriikan intiaaniheimojen tapana, että miehen täytyy noudattaa synnyttäjäin ruokajärjestystä ja olla työtä tekemättä. Herzin mukaan on sama tapa vielä säilynyt, Korsikassa.

Siitä, että mies yksin makaa lapsivuoteessa, mainitsee Herz myöskin monenlaisia esimerkkejä sekä muista maanosista että Euroopasta, ja se on hänen mukaansa vielä säilynyt Espanjan baskilais-maakunnissa, jopa Ranskassakin Pyreneitten tällä puolen, Béarnissa. Nämä tapaukset tuntuvat hänestä kuitenkin epäilyttäviltä, ja ne voitaneen muutoinkin selittää.

Kirjallisuudessa se verrattain usein tavataan omituisena tai hullunkurisena piirteenä. Euroopaan tuli kai tieto tällaisista tapauksista itämaisten tarinain mukana ja matkakertomuksissa, ja herätti luonnollisesti paljon naurua. Huvittaakseen kuulijoitansa on kai tämänkin tarinan tuntematon tekijä ottanut sen mukaan, niin väljähtyvää kuin tuonlaatuinen huumori onkin vuosisatojen vieriessä. Kts. muuten _Schurtz_, "Kulttuurin alkuhistoria" s. 207.

[17] Tällaisia sotia käytiin hölmöläistarinoissa.

[18] Droit de lagun on barbaarinen oikeus jonka nojalla rannikon asukkaat anastivat haaksirikkoutuneen laivan lastineen ja veivät miehistön orjuuteen. Keskiaikana koetti hallitus ja kirkko kyllä vastustaa sitä, mutta pikku ruhtinailla oli tuosta oikeudesta suuret tulot. Vielä 1600-luvullakin kehui Leonin piispa, että hänellä oli maailman arvokkain kivi, tarkoittaen sillä erästä karia, joka tuotti hänelle 10,000 sou'ta vuodessa.

[19] Kartagon kuningas on saduissa hyvin tavallinen mahtimies.